Title: Kuningas kivihiili
Author: Sinclair, Upton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas kivihiili" ***


KUNINGAS KIVIHIILI

Kirj.

UPTON SINCLAIR


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.



ALKULAUSE


Upton Sinclair kuuluu niihin verrattain harvalukuisiin kirjailijoihin,
jotka ovat pyhittäneet elämänsä sosiaalista oikeutta vaativaan
valistustyöhön ja asettaneet taiteensakin valitsemansa tarkoituksen
palvelukseen. Suurena ja vääjäämättömänä intomielisenä hän ei ole
milloinkaan väistänyt uhrauksia. Silloin tällöin hän on saavuttanut
kirjailijana suurta aineellista menestystä, mutta on aina kuluttanut
ansaitsemansa summat yrityksiin, joiden nojalla toivoi torjuvansa
vääryyttä ja edistävänsä inhimillistä onnea. Toistuneista pettymyksistä
huolimatta hän on uskoaan ja uskallustaan menettämättä aloittanut
uudestaan.

Vakaumukseltaan sosialistina ja innokkaana yleisesti omaksumattomien
aatteiden kannattajana, sellaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden
paljastajana, jotka olisivat muuten voineet jäädä salatuiksi suurelta
yleisöltä, hän sai yleensä vastustajikseen maansa vaikutusvaltaisimmat
sanomalehdet. Vaikka hän onkin aina ollut köyhä mies eikä ole
milloinkaan suostunut tekemään kustantajilleen lukuisien painosten ja
yleisen kansansuosion edellyttämiä myönnytyksiä, hänet on kuitenkin
kuvailtu radikalisti-keikariksi ja sosialisti-miljoonamieheksi. Hänen
on täytynyt monet kerrat vaihtaa kustantajaa, mikä seikka todistaa,
ettei hän etsi aineellista voittoa.

Upton Sinclair kuuluu niihin nykyaikaisiin kirjailijoihin, jotka
ansaitsevat erikoista myötätuntoista mielenkiintoa. Hän ei osoita
amerikkalaista isänmaallisuuttaan yhtymällä Yhdysvaltojen laadultaan
sangen ehdonalaiselle vapaudelle viritettyihin ylistyslauluihin,
vaan toimeliaasti kehoittamalla vuodattamaan siihen todellisen
vapauden, ihmisen vapauden elämänvoimaa. Hän ei tyydy kylmäverisesti
ja hupaisesti kuvailemaan oloja ja asioita sellaisinaan. Vetoamalla
maanmiestensä kunniantuntoon ja hyvään toverihenkeen hän avaa
heidän silmänsä näkemään niitä kauhistuttavia olosuhteita, joissa
sadattuhannet palkkaorjat elävät. Hänen tarkoituksenaan on parantaa
näitä luonnottomia olosuhteita, hankkia kaikkein köyhimmillekin hiukan
valoa ja onnea, saada heidätkin kokemaan mieluisaa hyvän olon tunnetta
ja sitä lohdullista tietoa, että oikeus on heitäkin varten olemassa.

Tällä kertaa Upton Sinclair on syventynyt tutkimaan kaivosmiesten
elämää Rocky Mountainsin yksinäisillä kaivoksilla, ja hänen
herkkätunteinen ja innostuva mielensä on luonut Emile Zolan
mestariteoksen _Germinalin_ amerikkalaisen vastineen.

Näiden teosten kuvailemat olot ovat kuitenkin oleellisesti erilaiset.
Zolan työmiehet ovat kaikki ranskalaisia, Sinclairin kirjoissa
sitävastoin kohtaamme kirjavan joukon Euroopasta tulleita siirtolaisia,
joiden joukossa vallitsee Babelin kieltensekoitus ja jotka senvuoksi
eivät voi mitenkään liittyä yhteen suojellakseen itseään yhtiön
harjoittamalta riistolta. Vaikka tämä luonnollinen este onkin
vaikeuttamassa palkkaorjien yhteistoimintaa, yhtiö ei suinkaan tunne
oloansa turvalliseksi, vaan vartioi tarkoin etujansa estäen jokaista
miesten järjestymistä tarkoittavaa yritystä.

Nuori ylempään säätyluokkaan kuuluva amerikkalainen, joka tuntee
suurta myötätuntoa sorrettuja kohtaan ja haluaa vilpittömästi päästä
välittömästi perehtymään heidän oloihinsa voidakseen heitä auttaa,
päättää lähteä kivihiilenkaivajaksi ostaen tekaistun nimen ja pukeutuen
työmiehen vaatteisiin. Hänen säännöstäpoikkeava esiintymisensä herättää
epäluuloa heti hänen työhön pyrkiessään. Hänen otaksutaan harjoittavan
ammattinaan lakonjohtamista, tulleen järjestämään kaivosmiehiä heidän
riistäjiänsä vastaan, ja niin häneltä ei ainoastaan kielletä työtä,
vaan hänet piestäänkin armottomasti. Vihdoin onnistuttuaan pääsemään
sisäpuolelle hän yhä kasvavaksi harmikseen huomaa, kuinka häpeämättömän
ja epäinhimillisen riiston esineinä ovat ne ihmiset, jotka kaivavat
kivihiiltä maan uumenista.

Siinä on kirjan vallitseva aihe, mutta sen nojalla saa vain heikon
käsityksen tekijän runollisesta suhtautumisesta kuvattavaansa. Se
esiintyy kauneimpana Halin suhteessa nuoreen irlantilaistyttöön,
»Punaiseen Mariin». Tyttö on köyhä, ja hänen jokapäiväinen elämänsä on
karua ja ilotonta, mutta siitä huolimatta hänen ihmeellinen sulonsa on
kirjan huomattavimpia piirteitä. Ensimmäisen kerran esiintyessään Mary
vaikuttaa kuin kelttiläinen Madonna, jolla on hellä sydän pieniä lapsia
kohtaan. Myöhemmin hänestä tulee työväen luokan Valkyria, joka on aina
valmis taistelemaan työmiesten oikeuksien puolesta.

Kirjan viimeiset luvut kuvailevat kaivosmiesten kapinoimista yhtiötä
vastaan. Miehet vaativat oikeutta saada valita kivihiiltä punnittaessa
läsnäolevan tarkastusmiehen ja kaivosten säännöllistä pirskottamista
räjähdysten ehkäisemiseksi. Sitäpaitsi he tahtovat saada vapaasti ostaa
ravintoaineensa ja työkalunsa mistä haluavat eikä yksinomaan yhtiön
myymälöistä.

Jälkilauseessa Sinclair esittää ne perustavat tosiasiat, joiden varaan
hänen taideteoksensa on rakennettu. Ilman sitäkin lukija välttämättä
uskoisi hänen kuvailemansa sosiaaliset olosuhteet elämän todellisuutta
vastaaviksi. Tärkein seikka on se, ettei Sinclair ole antautunut niiden
kulunnaisten lauseparsien lumoihin, joiden mukaan kuningaskunnissa
vallitseva orjuus, vääryys ja muut onnettomuudet ja rikokset ovat
tasavalloista poistetut, vaan viittaa vakavasti siihen altauurrettuun
perustukseen, jolle suurin uudenaikainen rahavalta on rakennettu. Tämän
vallan perustusta ei muodosta graniittikallio, vaan kaivokset. Se elää
ja hengittää valossa antamalla tuhansien onnettomien raataa pimeydessä.
Se elää ja liikkuu ja on ylpeässä vapaudessa, koska sen hyväksi tekevät
orjantyötä tuhannet, joiden orjuus on sen vapauden hinta.

_Georg Brandes_.



ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN VALTAKUNTA


1.

Pedron kaupunki sijaitsi vuoriston rajalla. Siinä oli hajallaan joukko
myymälöitä ja kapakoita, joiden luota muutamat haararadat suuntautuivat
kanjoneihin, kohti hiilikaivoskenttiä. Viikon varrella kaupunki oli
rauhallinen ja unelias, mutta lauantai-iltoina, kun kaivosmiehiä
tuli joukoittain alas ja karjankasvattajat saapuivat ratsain tai
automobiileissä, se heräsi kuhisevaan elämään.

Eräänä päivänä kesäkuun lopulla astui junasta asemalla nuori mies.
Hän oli suunnilleen yhdenkolmatta vuoden ikäinen, piirteet olivat
hienot, ja ruskeat hiukset pyrkivät aaltoutumaan. Hänellä oli
yllään kulunut ja nukkavieru puku, jonka hän oli ostanut siinä
kotikaupunkinsa osassa, missä juutalaiset kauppiaat katukäytävällä
seisoen tarjoavat tavaroitaan; nutun alta näkyi likainen sininen paita,
vailla kaulanauhaa, ja jaloissa olevat jykevät kengät olivat jo kauan
kuluttaneet anturoitaan. Selkään oli sitaistu mytyksi toinen vaateparsi
ja peite, ja taskuissa hänellä oli kampa, hammasharja ja pieni kuvastin.

Junan tupakoitsijaosastossa istuessaan nuori mies oli kuunnellut
kaivoskenttiä koskevia keskusteluja ja oli yrittänyt painaa mieleensä
outoa puhetapaa. Junasta astuttuaan hän meni hiukan kauemmaksi radan
varrelle, nokesi kätensä ja pyyhki tummuutta poskiinsakin. Kuvastimen
avulla tulosta tarkastettuaan hän lähti astelemaan Pedron pääkadulle,
valitsi erään pienen tupakkamyymälän ja meni sisään. Hän kysyi myymälän
omistajattarelta niin jurosti kuin suinkin osasi: »Voitteko sanoa,
kuinka tästä pääsen Honkarotkon kaivoksille?»

Nainen katsahti häneen osoittamatta minkäänlaista epäluuloa ja antoi
pyydetyn neuvon. Kysyjä otti resinan ja ajoi Honkarotkon kanjonin
suulle, mistä hänellä oli vielä jalan astuttavaa matkaa kolmetoista
mailia. Oli aurinkoinen päivä, taivas oli kirkas kuin kristalli ja ilma
tuntui virkistävältä.

Nuori mies näytti tyytyväiseltä ja lauleli astellessaan laulua, jossa
oli värssyjä paljon:

    "Kivihiili kempi on herra herttaisempi
        kuin kruunujen kantajat muut!
    Hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi,
        nyt kiitosta kaikuvat suut!

    Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
        nyt kanssani katsele oi!
    On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu
        niin heleästi illassa soi!

    Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii,
        ei tehtaista hoppu lopu, ei.
    On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna,
        ja liikeni koulullei!

    Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, —
        kuunhohtoinen iltamme on.
    Näät maailman kuin taulun, ja Harriganin laulun
        kun kuulet, käy karkelohon!

    Siis säily maailmassa, sun paisukohon kassa,
        kun pyörille vauhtia suot!
    Ain' olkoon piippuun panna ja muukin oiva manna,
        on vilpitön toivoni tuo!

    Ah Anna-Liza, kuuta —"

Ja niin edespäin — niin kauan kuin paistaa kuu jollekin
koulun-aukiolle. Siinä yhtyivät toisiinsa iloinen ajatuksettomuus
ja se kyselyhalu, jolla nykyaikainen nuoriso on alkanut häiritä
vanhempaa polvea. Marssisäveleksi laulu oli hiukan liian nopeatahtinen
vuoriston kanjonia astuttaessa, mutta Hal Warner voi pysähtyä huutamaan
kohti rotkon seinämiä, kuuntelemaan niiden kaikua ja lähteä jälleen
jatkamaan matkaa. Hänen sydämessään asusti nuoruus, asianharrastus
ja uteliaisuus; housujentaskussa hänellä oli hiukan pientä rahaa
ja vyöhön ommeltuna kymmenen dollaria kaiken varalta. Jos Peter
Harriganin Yleisen Polttoaine-yhtiön valokuvaaja olisi tänä aamuna
siepannut hänestä pikakuvan, se olisi varmaan kelvannut edustamaan
»hiilenkaivajaa» jossakin »yleishyödyllisessä» julkaisussa.

Nousu oli kuitenkin jyrkkä; kävelijä havaitsi jo ennen perilletuloa
saappaittensa painon eikä enää laulanut. Auringon laskiessa kanjonin
taa hän ehti määräpaikkaan, tietä sulkevalle portille, johon oli
kiinnitetty levy:

  HONKAROTKON KIVIHIILIYHTIÖ.
     Yksityisomaisuutta.
      Pääsy kielletty.

Hal astui portille, joka oli rautatangoista rakennettu ja lukittu.
Seisottuaan siinä hetken aikaa juroa ääntänsä järjestellen hän retuutti
porttia, ja sisäpuolella olevasta kojusta tuli mies.

»Mitä tahdot?» kysyi mies.

»Tahdon päästä sisään. Olen työn haussa.»

»Mistä tulet?»

»Pedrosta.»

»Missä olet ollut työssä?»

»En ole ollut koskaan ennen kaivoksessa.»

»Missä olet ollut?»

»Sekatavarakaupassa.»

»Missä sekatavarakaupassa?»

»Petersonin ja Co:n, Western Cityssä.»

Vartija tuli aivan lähelle porttia ja tutki häntä tankojen välitse.

»Hei, Bill!» huusi hän, ja kojusta tuli eräs toinen mies. »Täällä on
joku pöpö, joka sanoo palvelleensa sekatavarakaupassa ja olevansa työn
haussa.»

»Näytä paperisi!» kehoitti Bill.

Halille oli kerrottu, että kaivoksissa oli vähä työväkeä ja että yhtiöt
ylen mielellään ottivat uusia miehiä; hän oli otaksunut, että tarvitsi
vain koputtaa, jotta heti avattaisiin. »En saanut mitään papereita»,
vastasi hän ja lisäsi kohta: »Olin päissäni, ja potkivat minut pois.»
Hän uskoi varmaan, ettei juopottelu voisi estää miestä pääsemästä
hiilikaivokseen.

Vartijamiehet eivät kumminkaan liikahtaneetkaan porttia avaamaan.
Toinen tutki Halia tarkoin kiireestä kantapäähän, ja Hal koki
epämieluisaa tuntoa huomatessaan, että saattoi antaa aihetta
epäluuloihin. »Ei minussa mitään vikaa ole», selitti hän. »Kunhan
päästätte minut sisään, niin saatte nähdä.»

Miehet eivät vieläkään liikahtaneet. He silmäilivät toisiaan, ja sitten
vastasi Bill: »Täällä ei tarvita miehiä.»

»Mutta olihan tuolla alhaalla ilmoitus!» huudahti Hal.

»Vanha ilmoitus», vastasi Bill.

»Mutta minä olen kävellyt tänne asti!»

»Saat nähdä, että on helpompi kävellä alas.»

»Mutta nyt on kohta yö!»

»Pelkäätkö pimeätä, kuttu?» kysyi Bill ivallisesti.

»Kuulkaa!» vastasi Hal. »Älkää sentään pois ajako. Enkö voi jotenkin
maksaa ateriaani — tai ainakin saada yösijaa?»

»Täältä et saa mitään», vastasi Bill, kääntyi ja palasi kojuunsa.

Toinen mies odotti ja katseli aivan vihaisesti. Hal yritti saada häntä
puheisiin, mutta hän vain toisti kolmeen kertaan: »Lähde tiehesi
täältä.» Halin täytyi luopua yrityksistään, hän kulki vähän matkaa
alaspäin ja istuutui asiaa miettimään.

Tuntui tosiaankin järjettömältä, että tien viereen, näkyville paikoille
sijoitettiin ilmoitustauluja »Työtä tarjona» ja siten houkuteltiin
mies nousemaan kolmentoista mailin päähän vuoristoon, mistä hänet
lähetettiin takaisin minkäänlaista selitystä antamatta. Hal uskoi
varmaan, että paaluaidan sisäpuolella oli työtä ja että hän kyllä
työhön pääsisi, kunhan saisi puhutella päällysmiehiä. Hän nousi ja
asteli tietä alaspäin neljännesmailin, kohtaan, jossa tien poikki
kulki eräs vuoriston rautatierata. Siitä oli parhaillaan kulkemassa
tyhjä juna, jonka vaunut ratisivat ja kolisivat veturin puuhkuttaessa
ylämäkeen. Siitä johtui Halin mieleen keino.

Alkoi jo olla pimeä. Hal kulki hiukan kumartuneena kohti junaa, pääsi
varjoon ja hyppäsi erääseen vaunuun. Hän kiipesi vikkelästi sisään,
paneutui pitkäkseen ja odotti siinä tykyttävin sydämin.

Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun hän kuuli huudettavan ja
katsahtaessaan näki portin Kerberoksen juoksevan polkua pitkin kohti
rataa, hänen kumppaninsa Bill ihan kintereillä. »Hei, hyppää alas
sieltä!» huusivat he, ja Bill saavutti sen vaunun, jossa Hal matkusti.

Hal huomasi yrityksen epäonnistuneen, hyppäsi maahan toiselle puolelle
ja lähti kulkemaan poispäin. Bill tuli hänen jäljessään, ja junan
mentyä juoksi hänen luokseen rataa pitkin toinen mies. Hal kulki
nopeasti, sanaakaan virkkamatta; mutta portin Kerberoksella oli
paljon sanoja, useimmat sellaisia, ettei niitä voi kirjaan merkitä.
Hän tarttui Halin kaulukseen ja retuutti häntä vihaisesti suunnaten
sitten potkun siihen ruumiinosaan, jonka luonto on varustanut potkuja
vastaanottamaan. Hal saavutti jälleen tasapainonsa, ja miehen yhä
ahdistaessa kääntyi ja iski häntä rintaan, niin että hän horjahti
taaksepäin.

Halin vanhempi veli oli totuttanut hänet käyttämään nyrkkejänsä; nyt
hän pysähtyi ja kääntyi päin ottaakseen vastaan toisen hyökkääjän.
Mutta näyttipä siltä, ettei kaivosmailla asioista selviydyttykään niin
mutkattomasti. Mies pysähtyi hänkin, ja Halin nenän eteen ilmaantui
yhtäkkiä revolverinpiippu. »Pistä pystyyn!» sanoi mies.

Sellaista lausepartta Hal ei ollut koskaan ennen kuullut, mutta
tarkoitus oli auttamattoman selvä. Hal pisti kätensä pystyyn. Samassa
hyökkäsivät molemmat ahdistajat hänen kimppuunsa, ja silmäkulmaan
sattunut isku kaatoi hänet selälleen kivikkoon.


2.

Tullessaan tajuihinsa Hal makasi pimeässä ja tunsi kipua koko
ruumiissaan. Hän makasi kivipermannolla ja yritti kääntää kylkeä,
mutta kääntyi kohta takaisin, sillä koko selkä tuntui ruhjoutuneelta.
Myöhemmin, kyetessään itseään tarkastamaan, hän huomasi ihossaan
parikymmentä ahdistajiensa jykevien saappaiden jättämää jälkeä.

Hän makasi siinä pari tuntia päätellen joutuneensa tyrmään, koska
tähdet näkyivät vilkkuvan rautatankojen lomitse. Joku kuului
kuorsaavan, ja Hal äännähti useita kertoja, yhä kuuluvammin, kunnes
kuorsaaja murahti jotakin. Hal kysyi: »Voitteko antaa minulle vettä?»

»Minä annan sinulle helvettiä, jos minut vielä herätät», kuului ääni
sanovan. Hal makasi mitään virkkamatta aamuun asti.

Pari tuntia auringonnousun jälkeen tuli joku hänen koppiinsa. »Nouse!»
sanoi tulija, vahvistaen kehoitustaan potkaisemalla. Hal oli pitänyt
nousemista mahdottomana, mutta nousi kumminkin.

»Tämä ei ole leikin asia», sanoi hänen vartijansa, tarttui
hihaan ja veti hänet kopista kapean käytävän läpi eräänlaiseen
toimistohuoneeseen, missä istui punanaamainen mies, pieni hopeainen
kilpi kaulukseen kiinnitettynä. Ne miehet, jotka olivat edellisenä
iltana Halia ahdistaneet, seisoivat lähellä.

»Kuinka on laita, vekkuli?» virkkoi istuva mies. »Onko sinulla ollut
aikaa hiukan ajatella?»

»On», vastasi Hal lyhyesti.

»Mistä häntä syytetään?» kysyi punanaamainen vahtimiehiltä.

»Luvattomasta vieraalle alueelle astumisesta ja pidättäjien
vastustelemisesta.»

»Paljonko sinulla on rahaa, nuori mies?» kuului seuraava kysymys.

Hal epäröi.

»Avaa jo suusi!» sanoi mies.

»Kaksi dollaria kuusikymmentäseitsemän senttiä», vastasi Hal —
»muistaakseni».

»Joutavia meille uskottelet!» sanoi toinen. Sitten hän käski
vartijoita: »Tarkastakaa hänet.»

»Riisu nuttusi ja housusi», sanoi Bill sukkelasti, »ja kenkäsi».

»Mitä ihmettä!» yritti Hal väittää vastaan.

»Riisu ne!» sanoi mies puristaen kätensä nyrkkiin. Hal riisuutui,
ja miehet alkoivat tarkastaa taskuja. He vetivät esiin kukkaron,
joka sisälsi mainitun summan, ja sitäpaitsi halvan taskukellon, ison
kääntöveitsen, hammasharjan, kamman ja kuvastimen sekä kaksi valkoista
nenäliinaa, joita he silmäilivät ylenkatseellisesti viskaten ne sitten
syljentahraamalle lattialle.

He avasivat vaatekäärön ja vetivät esiin siistin puvun. Sitten he
avasivat veitsen ja alkoivat sen avulla tutkia kenkien anturoita
ja korkoja ja ratkoa vaatteiden vuoria. Niin löytyivät vyöhön
kätketyt viisi dollariakin, jotka he heittivät pöydälle muun ohella.
Kilpikauluksinen ilmoitti: »Minä tuomitsen sinut kahdentoista dollarin
ja kuudenkymmenenseitsemän sentin sakkoon ja menettämään kellosi ja
veitsesi.» Sitten hän lisäsi irvistäen: »Riepusi saat pitää.»

»Mitä tämä merkitsee!» huudahti Hal kiukuissaan. »Sehän on kerrassaan
siivotonta!»

»Pue ryysyt yllesi, nuori mies, ja korjaa itsesi pois niin pian kuin
voit; muuten saat lähteä paitasillasi.»

Mutta Hal oli niin sydämystynyt, että olisi lähtenyt ilkialastomanakin.
»Sanokaa minulle, kuka olette ja mistä olette saanut oikeuden näin
menetellä.»

»Minä olen aluepäällikkö», vastasi mies.

»Tahdotteko sanoa olevanne Yleisen Polttoaineyhtiön virkamies? Ja
ryöstätte minut —.»

»Toimita hänet ulos, Bill», virkkoi esivalta. Ja Hal näki Billin
puristavan kätensä nyrkkiin.

»Hyvä», sanoi hän niellen närkästyksensä. »Odottakaa, kunhan saan
vaatteet ylleni.» Hän pukeutui niin nopeasti kuin voi, kääri mytyksi
peitteensä ja toisen pukunsa ja lähti ovelle.

»Muista», sanoi esivallan edustaja, »että lähdet suoraan alas ja pois.
Jos käyt vielä täällä naamaasi näyttämässä, saat kuulan nahkaasi.»

Hal lähti ulos päivänpaisteeseen, vartija kummallakin kupeellansa. Hän
oli samalla vuoritiellä, mutta keskellä kaivoskylää. Etäältä näkyi
iso rakennus ja kuului lakkaamatonta koneiden ja putoavan kivihiilen
pauhinaa. Hän kulki yhtiölle kuuluvien rakennusten ja hökkelien ohi,
ja ovilla seisovat hoidottomat naiset ja tien vieressä piehtaroivat
likaiset lapset irvistelivät hänelle — hän näet ontui astellessaan, ja
he varmaan arvasivat, kuinka hänen oli käynyt.

Hal oli saapuessaan tuntenut lämmintä asiaankiintymistä ja
uteliaisuutta. Kiintymyksen lämpö oli melkoisesti jäähtynyt — se
ei nähtävästi ollut niitä voimia, jotka pyöriä pyörittävät. Mutta
uteliaisuus oli entistä suurempi. Mitä salaperäistä mahtoikaan olla
tuon kaivoskentän tarkoin aidatulla alueella?

Hal kääntyi Billin puoleen, joka oli edellisenä päivänä ilmaissut
jonkinlaista huumoria. »Kuulkaahan», sanoi hän, »nyt olette vieneet
rahani, iskeneet sinimarjan silmääni ja koko ruumiini mustelmille,
joten otaksun, että olette tyytyväiset. Sanottehan minulle asian,
ennenkuin lähden?»

»Minkä asian?» murahti Billy.

»Minkätähden minun kävi näin.»

»Olit liian nenäkäs, poikaseni. Etkö tietänyt, ettei sinulla ollut
asiaa yrittää tänne juonitellen?

»Tiesin», vastasi Hal, »mutta en nyt tarkoita sitä. Minkätähden ette
heti päästäneet minua sisään?»

»Jos tahdoit päästä työhön kaivokseen», kysyi mies, »minkätähden et
menetellyt niinkuin tulee menetellä?»

»En tietänyt, kuinka tulee menetellä.»

»Siinäpä se. Ja me emme huolineet sinusta. Et näyttänyt oikealta
mieheltä.»

»Miksi mieheksi minua luulitte? Mitä te pelkäätte?»

»Jatka matkaasi!» sanoi mies. »Minusta et mitään hyödy!»

Hal asteli vähän aikaa ääneti miettien, kuinka saisi asian selville.
»Huomaan, että epäilette minua», sanoi hän. »Kerron teille totuuden,
jos sallitte.» Kun toiset eivät kieltäneet, hän jatkoi: »Minä olen
ylioppilas ja haluaisin nähdä maailmaa ja päästä vähäksi aikaa uusiin
oloihin. Ajattelin, että olisi hupaista päästä tänne.»

»Niin», virkkoi Bill, »tämä ei ole mikään jalkapallokenttä. Tämä on
hiilikaivos.»

Hal huomasi, että hänen selityksensä oli hyväksytty. »Sanokaa minulle
suoraan», virkkoi hän, »miksi minua luulitte».

»Mitäpä, jos sanon», murahti Bill. »Ammattiyhdistys-agitaattorit
yrittävät saada näiden alueiden työmiehiä järjestymään, ja sellaiset
eivät meille sovi. Yhtiö hankkii miehensä asioimistojen välityksellä,
ja jos olisit käynyt näyttämässä itseäsi ja olisit kelvannut, olisi
asia sujunut niinkuin ainakin. Tai olisit mennyt Pedrossa olevaan
toimistoon ja saanut paperit, ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta kun
portille tulee veitikka, joka on ihan keikarin näköinen ja puhuu kuin
professori, niin hänestä ei huolita, ymmärrätkö?»

»Minä ymmärrän», sanoi Hal. Sitten hän lisäsi: »Olen teille
kiitollinen, jos annatte rahoistani aamiaisen hinnan.»

»Aamiaisaika on ohi», vastasi Bill. »Voithan istahtaa odottamaan,
kunnes pähkinät kypsyvät.» Hän nauroi, mutta lauhtui sitten omasta
leikinlaskustaan, veti taskustaan viisikolmatta senttiä ja antoi sen
Halille. Sitten hän avasi portin lukon ja päästi irvistäen miehen
menemään. Niin päättyi Halin ensimmäinen tutustuminen teollisuuden
pyöriin.


3.

Hal Warner yritti kulkea laahustaa alaspäin, mutta ei siihen kyennyt.
Hän pääsi vuoren kupeista pulppuavalle purolle, josta voi juoda
pelkäämättä lavantautia. Siinä hän makasi koko päivän paastoten.
Iltapuolella nousi ukkosilma, ja hän kapusi kallion alle suojaan
kumminkaan suojaa saamatta. Hänen peitteensä kastui kohta likomäräksi,
ja hän vietti yön, joka oli melkein yhtä surkea kuin edellinen. Hän
ei voinut nukkua, mutta kykeni ajattelemaan ja ajatteli, mitä kaikkea
oli kokenut. »Bill» oli sanonut, ettei hiilikaivos ollut mikään
jalkapallokenttä, mutta Halista tuntui, että ne molemmat vaikuttivat
ruumiiseen jokseenkin yhtäläisesti. Hän onnitteli itseään, ettei ollut
ammattiyhdistysten perustaja.

Päivän koittaessa hän kömpi seisaalleen ja jatkoi matkaansa vilun
ja ennen kokemattoman nälän uuvuttamana ja saapui vihdoin lähellä
kanjonin juurta sijaitsevalle voima-asemalle. Hänellä ei ollut
riittävästi rahoja ateriaa varten, ja hän pelkäsi kerjätä; mutta
eräässä rakennusryhmässä tien vieressä oli myymälä, ja hän meni sinne
tiedustelemaan luumujen hintaa. Ne maksoivat viisikolmatta senttiä
naula. Hinta oli korkea, mutta korkealla sijaitsi paikkakin, ja Hal
tuli ajan pitkään havaitsemaan, että ne selittivät toisiansa — joskin
jäi selittämättä, miksi hinnat aina olivat suhteellisesti vieläkin
korkeammat kuin myymälän maantieteellinen asema. Tiskin yläpuolella
oli ilmoitus: »Täällä ostetaan maksuosoituksia kymmenen prosentin
alennuksella.» Hän oli kuullut huhuja siitä, että laki kielsi
maksamasta palkkoja sellaisella »osoituksella», mutta ei kysynyt
mitään, veihän vain mennessään luumunaulansa ja pisteli sen poskeensa
tien pientarella.

Voima-aseman takana, radan varrella, oli pieni hökkeli ja puutarha sen
takana. Hal lähti sinne ja tapasi jalkapuolen vanhan ratavahdin. Hän
pyysi saada viettää yönsä hökkelin permannolla. Ukko näytti katselevan
hänen sinimarjaansa, ja Hal selitti: »Yritin päästä työhön kaivokseen,
mutta luulivat minua ammattiyhdistysten järjestäjäksi.»

»Niin», urahti ukko, »en minäkään huoli mistään sellaisista
järjestäjistä».

»Enhän minä olekaan sellainen», huomautti Hal.

»Mistäpä minä tiedän, mikä olet? Taidat olla yhtiön urkkija?»

»Minä en pyydä mitään muuta kuin kuivaa paikkaa maatakseni», sanoi Hal.
»Teillä ei varmaankaan ole mitään ikävyyttä, jos siihen suostutte.»

»Minä en ole yhtä varma asiasta», vastasi ukko. »Mutta voithan
levittää peitteesi tuohon nurkkaan. Kunhan vain et puhu minulle
ammattiyhdistysasioista.»

Hal ei mielinyt puhua mitään. Hän kääriytyi peitteeseensä ja
nukkui niinkuin ihminen, jota ei häiritse mikään lämmin kiintymys
eikä uteliaisuus. Aamulla ukko antoi hänelle kappaleen ohraleipää
ja muutamia nuoria sipuleita kasvitarhastaan, ja eipä ollut Hal
eläessään nauttinut maukkaampaa aamuateriaa. Kun Hal lähtiessään
kiitti isäntäänsä, sanoi viimeksimainittu: »Eipä mitään, nuori mies.
Sinä voit korvata asian yhdellä ainoalla tavalla: kun et virka siitä
sanaakaan kenellekään. Miehelle, joka on harmaapäinen ja konkkailee
toisella jalalla, merkitsee toimensa menettäminen samaa kuin jokeen
hukuttaminen.»

Hal lupasi olla mitään virkkamatta ja meni menojansa. Hänen
ruhjevammansa eivät kirvelleet enää kovin tuimasti, ja hän kykeni
kävelemään. Näkyvissä oli karjatiloja — tuntui kuin olisi yht'äkkiä
palannut takaisin Amerikkaan!


4.

Halia odottivat nyt viikon kestävät maankiertäjän seikkailut. Hän oli
oikea kulkuri; vyössä ei ollut enää kymmenen dollarin seteliä, joka
olisi lievittänyt hänen kokemuksiensa kirpeätä todellisuutta.

Hän tarkasti maalliset hyvyytensä ja ihmetteli, voitiinko häntä yhä
vielä pitää keikarina. Hänen mieleensä muistui, että hänen hymynsä
oli lumonnut naisia; voisikohan se vaikuttaa niin vieläkin, silmän
sinimarjasta huolimatta. Kun mitään muuta elatuskeinoa ei ollut, hän
koetteli, kuinka hymy vaikutti vastaanottavaisilta näyttäviin emäntiin,
ja menestys oli niin melkoinen, että hän alkoi epäillä kunniallisen
työn järkevyyttä. Hän ei laulanut enää Harriganin laulua, vaan sen
sijaan kerran kuulemaansa kulkurilaulua:

»Mitäs maksaisi tehdä työtä, kun naisia maassa on?»

Seuraavana päivänä hän tutustui kahteen muuhun maata kiertävään
herrasmieheen, jotka istuivat ratavallin kupeella silavaa käristäen.
Veikot lausuivat hänet tervetulleeksi, kuuntelivat hänen tarinaansa,
ottivat hänet veljeskunnan jäseneksi ja perehdyttivät hänet uusiin
elämäntapoihin. Aivan pian hän sai tuttavakseen erään entisen
kaivosmiehen, joka voi antaa hänelle ne tiedot, joita toiseen kanjoniin
kapuaminen edellytti.

»Hollantilais-Mikko» oli miehen nimenä, mutta hän ei huolinut selittää
sen syntyä ja alkujuurta. Hän oli mustasilmäinen ja vaarallisennäköinen
lurjus, joka keskustelun kaivoksiin ja kaivostöihin suuntautuessa laski
suustaan hämmästyttävän vuolaan sadattelutulvan. Hän oli siitä leikistä
selviytynyt — Hal tai joku toinen helvetin hullu sai käydä hänen
sijaansa, jos mieli teki. Koko peli pysyi pystyssä vain sen nojalla,
että maailmassa oli niin paljon luonnostansa helvetin hulluja ihmisiä.
»Hollantilais-Mikko» jatkoi juttuansa kertoen kauhistuttavia asioita
kaivosmiesten elämästä, loitsien eteensä toisen päällysmiehen hahmon
toisensa jälkeen ja tuomiten heidät kaikki iankaikkisen kadotuksen
ilmiliekkeihin.

»Nuorna ollessani teki mieleni työhön», sanoi hän, »mutta nyt olen
siitä viasta parantunut ja iäksi päiväksi». Maailma oli alkanut
hänestä tuntua paikalta, joka oli suunniteltu vain sitä varten,
että hänen täytyisi tehdä työtä, ja hän yritti ehkäistä sitä
suunnitelmaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hal istui
nuotion ääressä laakson pohjassa virtaavan joen rannalla ja vietti
aikaansa hupaisesti selittämällä »Hollantilais-Mikolle», että hän oli
kovemmassa työssä työtä karttaessaan kuin toiset sitä tehdessään.
Maankiertäjä ei kumminkaan näyttänyt siitä välittävän — asia oli
hänelle periaatteellinen, ja hän oli halukas tekemään myönnytyksiä
vakaumustensa vuoksi. Pakkotyöhön tuomittunakin hän oli kieltäytynyt
tekemästä työtä; hänet oli suljettu tyrmään, ja hän oli ollut vähällä
kuolla nälkään, mutta oli sittenkin nauttinut mieluummin vettä ja
leipää kuin käynyt työhön. Jos kaikki tekisivät samoin, arveli hän,
niin jo pian syntyisi »toinen mylläkkä».

Hal mieltyi tähän omaperäiseen kumousmieheen ja vaelsi hänen kanssaan
muutamia päiviä udellen häneltä kaivosmiehen elämän yksityisseikkoja.
Useimmat yhtiöt käyttivät pysyväisiä pestaustoimistoja, kuten
portinvartija oli sanonut; mutta hakana oli asiassa se, että
asioimistot saivat osan palkasta pitkät ajat — päällysmiehet olivat
heidän kanssaan samassa juonessa. Halin ihmetellessä, eikö se ollut
laitonta, sanoi hänen kumppaninsa: »Mitä jaarittelet! Kun olet vähän
aikaa ollut siinä työssä, tulet havaitsemaan, että kaivoskentän lakina
on päällysmiehen sana.» Sitten maankiertäjä selitti vakaumustaan,
että jos erään miehen asiana on työn antaminen ja toiset miehet
sitä tavoittelevat, laki ei siinä paljoa merkitse. Hal piti
huomautusta sattuvana ja olisi mielellään saattanut sen Harriganin
taloustieteen-professorin tietoon.

Halin ollessa toista yötä »Hollantilais-Mikon» seurassa heidän
viidakkoonsa hyökkäsi poliisikonstaapeli mukanaan puoli tusinaa
apumiehiä; siihen aikaan näet yritettiin tarmokkaasti karkoittaa
kulkureita lähiseuduilta — tai ajaa heitä kaivostöihin. Halin kumppani,
joka piti varansa nukkuessaankin, murtautui pimeässä ulos saarroksesta,
ja Hal seurasi häntä selviytyen ahdistajista jalkapallopelissä
oppimansa juonen avulla. He jättivät ruokavaransa ja peitteensä, mutta
»Hollantilais-Mikko» ei siitä huolinut, sieppasi kanan orrelta, jotta
yö kuluisi hupaisemmin, ja varasti seuraavana päivänä kuivausnuoralta
alusvaatekerran. Hal söi kanan ja puki ylleen alusvaatteet suistuen
siten rikosten tielle.

»Hollantilais-Mikosta» erottuaan hän palasi Pedroon. Maankiertäjä oli
hänelle kertonut, että kapakanpitäjillä oli melkein poikkeuksetta
tuttavia kaivosmailla ja että he voivat auttaa miehen työhön. Hal
alkoi tiedustella, ja jo toinen vastasi myöntävästi luvaten antaa
hänelle kirjeen vietäväksi eräälle miehelle Pohjois-Laaksoon. Jos hän
saisi työtä, tulisi tuttavalle maksettavaksi dollari kuukaudessa hänen
palkastaan. Hal suostui ja lähti kohti toista kanjonia, voimanlähteenä
laakson suulla sijaitsevasta kartanosta »puhallettu» leipäkannikka. Hän
esitti toisella Yleisen Polttoaineyhtiön portilla kirjeen, joka oli
osoitettu jollekin O'Callahan-nimiselle henkilölle — tämä O'Callahan
havaittiin hänkin kapakoitsijaksi.

Vartija ei edes avannut kirjettä, vaan päästi Halin menemään sen
nähtyänsä. Hal etsi miehen ja tarjoutui työhön. Mies sanoi mielellään
häntä auttavansa, mutta vaati dollarin kuukaudessa itselleen ja toisen
Pedrossa asuvalle tuttavalleen. Hal ei siihen suostunut, ja niin he
tinkivät tinkimistään. Halin vihdoin kääntyessä menemään ja uhatessa
puhutella jotakin »korkeampaa herraa» kapakoitsija lupasi tyytyä
puoleentoista dollariin.

»Oletteko kaivostöihin perehtynyt?» kysyi mies.

»Pienestä pojasta», vastasi Hal, joka nyt tiesi, kuinka maailmassa oli
meneteltävä.

»Missä olette ollut töissä?»

Hal mainitsi erinäisiä kaivoksia, joista oli jotakin kuullut
maankiertäjiltä. Hän oli valinnut itselleen nimen »Joe Smith», jonka
otaksui varmaan löytyvän jokaisen kaivoksen luetteloista. Toista
viikkoa versonut parransänki oli muuttanut hänen muotoansa, ja hän oli
oppinut hiukan sadattelemaankin.

Kapakanisäntä vei hänet kaivoksen n:o 2 päällysmiehen, mr Alec Stonen
puheille. Mr Stone kysyi kohta: »Tiedätkö jotakin muulinhoidosta?»

»Olen ollut tallitöissä», vastasi Hal, »ja osaan hoitaa hevosia».

»Niin, muulit ovat toista maata,» sanoi mies. »Eräs tallirenkini sai
vatsataudin tässä hiljattain, ja enpä tiedä, korjautuuko hän siitä
koskaan entiselleen.»

»Antakaa minun koettaa», sanoi Hal. »Kyllä minä niistä huolen pidän.»

Päällysmies katseli häntä. »Näytät kunnon pojalta», sanoi hän. »Maksan
sinulle viisiviidettä kuukaudessa, ja jos olet kelvollinen, saat
viisikymmentä.»

»Olkoon menneeksi, sir. Koska aloitan?»

»Sitä parempi, mitä pikemmin. Missä ovat riepusi?»

»Minulla ei ole muuta kuin tämä», sanoi Hal näyttäen kädessään olevaa
nyyttiä, johon oli käärinyt varastetut alusvaatteet.

»Heitä ne tuonne nurkkaan», sanoi mies, vaikeni sitten äkkiä ja
silmäili Halia kulmat kurtussa. »Kuulutko johonkin ammattiyhdistykseen?»

»Herra varjelkoon, en!»

»Oletko _koskaan_ kuulunut?»

»En, sir. En koskaan.»

Miehen katse näytti osoittavan, että hän ajatteli Halin valehtelevan ja
että hänen salaisin mielensä kohta paljastuisi. »Sinun näet täytyy se
vannoa, ennenkuin saat täältä työtä.»

»Hyvä», sanoi Hal, »minä suostun».

»Minä järjestän asian huomenna», virkkoi mies.

»Paperit eivät ole nyt mukanani. Mihin kirkkokuntaan muuten kuulut?»

»Seitsemännen päivän adventisteihin.»

»Herra siunatkoon! Mitä ne ovat?»

»Ei haittaa», selitti Hal. »Minun ei oikeastaan pitäisi tehdä työtä
lauantaisin, mutta teen kumminkin.»

»Hyvä, kunhan et sitä oppia täällä saarnaa. Meillä on oma saarnaaja —
saat nipistää palkastasi viisikymmentä senttiä kuussa häntä varten.
Tule nyt, minä vien sinut paikalle.» Niin aloitti Hal elämänuransa.


5.

Muuli on, kuten tiedetään, julkijumalaton otus, niin sanoaksemme
luonnon umpikuja, erehdys, jota luonto häpee ja jolta se epää suvun
jatkamisen. Halin hoitoon uskotut kolmekymmentä muulia olivat
kasvaneet ympäristössä, joka oli omansa kehittämään pahimpia niiden
luonnonlaadussa piileviä taipumuksia. Hal huomasi aivan pian, että
hänen edeltäjänsä »vatsatauti» oli aiheutunut muulin takajalan
potkaisusta, ja hän käsitti, ettei saanut olla hetkeäkään hajamielinen,
jos halusi välttää tuota vaarallista tautia.

Muulit elivät elämänsä maan alla pimeässä; ne tuotiin ylös
päivänpaisteeseen ja viheriälle nurmelle piehtaroimaan vain silloin,
kun sattuivat sairastumaan. Niiden joukossa oli eräs nimeltä »Italian
Kalle», joka oli oppinut puremaan tupakkamälliä ja penkomaan
kaivosmiesten ja heidän apulaistensa taskuja. »Italian Kalle» ei
osannut sylkeä suustaan tupakan mehua, ja seurauksena oli, että se
sairastui ja vannoi luopuvansa pahastaan. Ajomiehet ja kaivospojat
kuitenkin tunsivat sen heikkouden ja houkuttelivat, kunnes se jälleen
lankesi kiusaukseen. Hal havaitsi pian tämän moraalisen murhenäytelmän
ja pahoitteli sitä suorittaessaan jokapäiväisiä askareitansa.

Hän laskeutui kaivokseen ensimmäisessä häkissä sangen varhain aamulla.
Hän syötti ja juotti juhtansa ja auttoi niitä valjastettaessa.
Viimeisten neljän kavion kapseen vihdoin etäännyttyä kuulumattomiin hän
siivosi tallit, korjasi valjaita ja auttoi jokaista vanhempaa miestä,
joka sattui olemaan läheisyydessä.

Muulien ohella olivat hänen pahimpana kiusanaan kärrääjäpojat ja
muut nuoret vintiöt, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Hän oli
uusi tulokas ja joutui siitä syystä kiusattavaksi. Sitäpaitsi hän
oli halvassa työssä — muulien hoitaminen näytti heistä jollakin
tavoin nöyryyttävältä ja naurettavalta. Nämä lurjukset kuuluivat
pariinkymmeneen Etelä-Euroopan ja Aasian eri kansallisuuteen; heidän
joukossaan oli litteänaamaisia tataareja, mustanpuhuvia kreikkalaisia
ja pieniä, viekassilmäisiä japanilaisia. He puhuivat sekakieltä, jonka
muodostivat suurimmalta osalta englanninkieliset kiroukset ja rivoudet;
auringonvaloon syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä heidän mieltensä
likainen kutuvesi tuntui kerrassaan uskomattomalta. He puhuivat
rivoja asioita äideistään ja isoäideistään sekä Neitsyt Maariasta,
joka oli ainoa heidän tuntemansa mytologinen henkilö. Näiden pimeässä
elävien pienten olentoraukkojen sielut likaantuivat ja mustuivat vielä
nopeammin ja lopullisemmin kuin heidän kasvonsa!

Päällysmies oli kehoittanut Halia majoittumaan »Reminitskin» luo. Hal
tuli kaivoksesta viimeisten mukana, ja hänet neuvottiin himmeästi
valaistuun, rautarakennukseen. Sinne tultuaan hän kohtasi isännän,
lihavan venäläisen, joka sanoi, että hän saisi seitsemänkolmatta
dollarin hinnasta ruoan ja asunnon, nimittäin makuusijan jossakin
huoneessa kahdeksan muun perheettömän miehen kanssa. Kapakanisännille
hän oli lupautunut maksamaan puolitoista dollaria, yhtiön papille
oli suoritettava viisikymmentä senttiä, yhtiön lääkärille dollari,
viisikymmentä senttiä pesuhuoneen käyttämisestä ja viisikymmentä
senttiä sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten, joten hänelle
jäi neljätoista dollaria kuussa vaatteiden ostoon, perhekunnan
perustamiseen, olut- ja tupakkarahoiksi ja hiilikaivosten
ihmisystävällisten omistajien perustamien kirjastojen ja koulujen
kannattamiseksi.

Hänen saapuessaan Reminitskin luo oli illallinen kohta syöty; lattia
muistutti ihmissyöjien kemutannerta, ja jäljellejäänyt ruoka oli
kylmää. Hän ymmärsi, että joutuisi aina kokemaan samaa ja että hänen
oli selviydyttävä asiasta niin hyvin kuin osasi. Tämän Yleisen
Polttoaine-Yhtiön omistaman majatalon ruokahuone muistutti hänelle
valtion vankilaa, jossa hän oli kerran käynyt — täällä samoinkuin
sielläkin istuivat miehet pitkissä riveissä äänettöminä syöden
tärkkelystä ja rasvaa tinalautasiltaan. Lautaset tosin olivat täällä
puolentoista tuuman paksuista polttosavea, mutta tärkkelys ja rasva
olivat samat. Reminitskin keittäjän reseptinä näytti olevan: »Jos
et ole oikein selvillä, lisää rasvaa ja kiehuta se.» Vaikka Hal
olikin nälkäinen pitkästä kuljeskelusta ja maan alla toimittamastaan
työstä, hänen oli kuitenkin vaikea tätä ruokaa niellä. Sunnuntai oli
ainoa päivä, jolloin aterioitiin päivänvalossa, ja silloin parveili
kaikkialla lukematon määrä kärpäsiä saaden Halin muistamaan erään
lääkärin lausunnon, jonka mukaan valistuneen ihmisen tulee pelätä
kärpästä enemmän kuin Intian tiikeriä.

Majapaikassa hänelle annettiin makuusija ja suuri määrä syöpäläisiä,
mutta ei peittoa, joka oli täällä vuoristossa välttämätön. Hänen täytyi
senvuoksi lähteä illallisen jälkeen päällysmiehensä puheille saadakseen
luottoa yhtiön myymälässä. Hänelle suostuttiinkin antamaan hiukan
luottoa, koska siten voitiin estää häntä poistumasta milloin tahtoi.
Ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu pidättää mies velan
vuoksi, mutta Hal tiesi jo, minkä verran aluepäällikkö välitti laista.


6.

Hal uurasti kolme päivää maan uumenissa, söi Reminitskin luona ja
metsästi syöpäläisiä. Sitten tuli siunattu sunnuntai, ja hän vietti
muutamat vapaat tuntinsa kävellen auringonvalossa ja katsellen
Pohjois-Laakson kaivoskylää, jonka asumukset levisivät toista mailia
laajalle pitkin kanjonia. Keskellä olivat suuret kaivosrakennukset
ja voima-asema korkeine savupiippuineen, niiden läheisyydessä yhtiön
myymälä ja pari kapakkaa. Oli vielä erinäisiä majataloja, samanlaisia
kuin Reminitskin ja pitkä rivi lautakojuja, jokaisessa niistä kaksi
tai neljä huonetta ja asujaimina useita perhekuntia. Hiukan ylempänä
rinteellä sijaitsi koulutalo ja eräs toinen pieni yksihuoneinen
rakennus, joka oli kirkkona; pappi kuului Yleisen Polttoaine-Yhtiön
tunnustukseen. Hän sai käyttää rakennustaan ilmaiseksi, ollen
siinä tavallaan edullisemmassa asemassa kuin kapakoitsijat, joiden
täytyi maksaa yhtiölle iso vuokra, mutta ihmisluonnon synnynnäistä
raadollisuutta näytti todistavan se seikka, että taivas tuosta
nauttimastaan edusta huolimatta joutui häviölle taistellessaan
helvettiä vastaan tällä kaivoskentällä.

Kylän läpi kulkiessaan sai siitä aluksi aivan lohduttoman vaikutelman.
Vuoret kohosivat karuina ja autioina, kupeissa geologisten ajanjaksojen
arvet. Näissä kanjoneissa aurinko laski varhain iltapuolella, ja lunta
satoi varhain syksyllä; kaikkialla näytti luonto kohottavan kätensä
ihmistä vastaan, ja ihmisen täytyi alistua. Kaivosalueella tuntui
sitäkin surkeampi lohduttomuus, likaisuus ja eläimellisyys. Oli tehty
joitakin vaivaisia yrityksiä kasvitarhojen perustamiseksi, mutta noki
ja savu surmasi kaiken kasvullisuuden, ja vallitsevana värinä oli
likaisenharmaa. Kaikkialla näkyi tuhkakasoja, ruostunutta rautalankaa
ja säilykerasioita ja likaisia, nokisia lapsia leikkimässä.

Eräs osa kaivoskylää tunnettiin nimellä »koppikaupunki». Sinne, pienten
kuonavuorten keskelle, olivat eräät kaikkein köyhimmät ulkomaalaiset
saaneet rakentaa itselleen kojuja vanhoista laudoista, läkkipellistä
ja asfalttipaperin kappaleista. Nämä asumukset eivät olleet kanakopin
veroisia, mutta siitä huolimatta muutamissa niistä asui toista
kymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka nukkuivat kuonan peittämällä
permannolla vanhojen riepujen ja peitteitten alla. Siellä vilisi pieniä
lapsia luvuton lauma. Useimmat kantoivat verhonaan vain resuista mekkoa
ja jättivät huoletta näkyviin paljaat takalistonsa. Hal ajatteli,
että luolaihmisten lapset varmaan olivat siten leikkineet, ja hänen
mieleensä tulvahti vastenmielisyyden aalto. Hän oli saapuessaan ollut
täynnä lämmintä kiintymystä ja uteliaisuutta, mutta nyt osoittautuivat
molemmat vaikuttimet kestämättömiksi. Kuinka voikaan herkkähermoinen
ihminen, henkilö, joka tunsi elämän hienouksia ja mukavuuksia, oppia
rakastamaan näitä ihmisiä, jotka loukkasivat hänen kaikkia aistejansa
— löyhkällään hänen sieraimiansa, metelillään hänen korviansa ja
alinomaisella rujoudellaan hänen silmiänsä? Mitä oli sivistys tehnyt
heidän hyväkseen? Mitä se voi tehdä? Ja mihin he lopulta kykenivätkään
muuhun kuin siihen likaiseen työhön, jota suorittamaan heidät oli
suljettu? Niin ajatteli rodustaan ylpeilevä anglosaksilainen nähdessään
nuo Välimeren maiden laumat, joiden päänmuotokin tuntui inhoittavalta.

Hal kumminkin torjui ne ajatukset, ja vähitellen tuli hänen mieleensä
toinen näkemys. Ensinnäkin vaikuttivat kaivokset tenhoisasti. Ne
olivat vanhoja kaivoksia — kokonaisia vuorten alle uurrettuja
kaupunkeja, joiden valtaurat olivat mailien pituiset. Eräänä päivänä
Hal jätti työnsä ja lähti »nuorallaratsastajan» matkaan saaden siten
omilla aisteillansa käsityksen näiden yön-labyrinttien laajuudesta,
onttoudesta ja autiudesta. Numero 2:ssa kulki hiilisuoni suunnilleen
viiden asteen kulmassa yleten; tyhjät hiilivaunut vedettiin ylös
pitkinä jonoina loputtoman köyden avulla, mutta alaspäin tullessaan
ne liikkuivat omasta painostaan. Siinä oli jarruttajapojilla paljon
tekemistä; toisinaan pääsivät vaunut pillastumaan ja lisäsivät siten
kaivostyön jokapäiväisiä vaaroja.

Hiilisuonen paksuus vaihteli neljästä viiteen jalkaan, ja tämä luonnon
säälimättömyys pakotti miehet »työpinnassa» — siinä, missä uutta hiiltä
murrettiin — vähentämään varttansa. Kyyhötettyään siinä hetken aikaa
heidän työtänsä seuraten. Hal ymmärsi, minkätähden he kävelivät pää
painuksissa ja kädet riippuen, niin että he hämärissä kaivoskuilusta
noustessaan näyttivät apinajoukolta. Hiili irroitettiin uurtamalla
se altapäin hakulla ja sitten ruudilla räjähdyttämällä. Senvuoksi
täytyi, kaivosmiehen työssä ollessaan maata kyljellään, ja siten saivat
selityksensä toiset ruumiilliset omituisuudet.

Tässä, kuten ainakin, johtui ihmisten elämän tuntija halveksimisesta
säälimiseen. Nämä olivat erikoinen rotu, maanalaisia tonttuja, jotka
yhteiskunta oli sulkenut syvyyden onkaloihin omien tarkoitustensa
vuoksi. Ulkona, päivänpaisteisessa kanjonissa vierivät pitkät
vaunujonot kuljettaen hienoa hiiltä, hiiltä, joka kuljetettiin
maailman ääriin, paikkoihin, joista kaivosmies ei ollut koskaan
kuullut, pyörittämään pyöriä tehtaissa, joiden tuotteita kaivosmies
ei saanut koskaan nähdä. Se kutoi kalliita silkkikankaita hienoille
naisille, hioi hohtelevia jalokiviä heidän koruikseen, kuljetti pitkiä
junia pehmeäistuimisine vaunuineen halki erämaiden ja yli vuorten;
se kiidätti palatsimaisia höyrylaivoja talvisista myrskyistä etelän
aurinkoisille merille. Ja hienot kalliisiin silkkivaatteisiin puetut
ja jalokivin koristetut naiset söivät ja nauroivat ja nukkuivat
mielin määrin tietämättä pimeydessä elävistä vaivaisista olennoista
enempää kuin nämä olennot heistä. Hal harkitsi asiaa ja hillitsi
anglosaksilaisen kopeutensa havaitessaan seikkoja, joiden nojalla
täytyi antaa anteeksi kaikki se, mikä oli tuntunut inhoittavalta:
näiden ihmisten hienostumaton, meluava puhe, heidän syöpäläisiä
kuhisevat asumuksensa ja paljasperäiset pienokaisensa.


7.

Ei kestänyt kauan, kun Hal sai vapaan päivän, joka toi vaihtelua
tallirengin yksitoikkoiseen työhön, satunnaisen loman, jota ei ollut
päällysmiehen kanssa sopimusta tehtäessä tiedetty mainita. Numero 2:n
ilmanvaihtolaitos joutui jollakin tavoin epäkuntoon, ja Hal alkoi
tuntea päätänsä kivistävän ja kuuli miesten murahtelevan, että lyhdyt
paloivat huonosti. Kun asia sitten kääntyi vakavaksi, käskettiin viedä
muulit ylös.

Se oli hupainen seikkailu. Päästessään päivänvaloon Halin hoidokit
käyttäytyivät sanomattoman hullunkurisesti. Ne eivät voineet olla
paneutumatta pitkäkseen piehtaroimaan kadun tuhkaan, ja päästessään
sitten etäämmälle paikkaan, missä kasvoi oikeata ruohoa, ne antautuivat
ihastuksensa valtoihin niinkuin joukko koululapsia huviretkellänsä.

Hal sai siten käytettäväkseen muutamia vapaita tunteja. Hän oli vielä
nuori eikä suinkaan vapaa turhasta uteliaisuudesta ja kiipesi kanjonin
seinämää ylöspäin päästäkseen näkemään vuoria. Kun hän sitten illan
tullen kapusi alas, näkyi hänen eteensä leviävässä kaivoselämän
kuvassa heleä väriläikkä: hän huomasi olevansa jossakin tanhualla, ja
jonkun tytär katseli häntä keräten vaatteita kuivausnuoralta. Se oli
uhkeavartinen tyttö, pitkä ja voimakas; hiukset olivat kullanpunervat,
ja poskissa hohteli se raikas väri, jonka luonto suo korvaukseksi
alinomaisen sateen seudulla asuville. Hän oli ensimmäinen kaunis näky,
jonka Halin katse oli kohdannut täällä kanjonissa, ja oli varsin
luonnollista, että se herätti hänessä mielenkiintoa. Hänestä tuntui,
että hänellä oli oikeus katsella tyttöä niin kauan kuin tyttö katseli
häntä. Hänen mieleensä ei johtunut, että hän itsekin oli mieluisa näky
— että vuoriston ilma oli luonut väriä hänen poskipäihinsä ja hohdetta
hänen iloisiin ruskeihin silmiinsä ja että vuorituuli oli tuivertanut
hänen aallokkaassa ruskeassa tukassaan.

»Terve!» virkkoi tyttö vihdoin lämpimällä äänellä, joka ehdottomasti
ilmaisi hänet irlantilaiseksi.

»Terve itsellenne!» vastasi Hal omaksumallaan murteella. Sitten hän
lisäsi taidokkaammin: »Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tänne
pesutanhuallenne.»

Tytön harmaat silmät suurenivat. »Menkää menojanne!» sanoi hän.

»Mieluummin jäisin», sanoi Hal. »Auringonlasku on kaunis.»

»Minä siirryn sivuun, jotta näette sen paremmin.» Tyttö vei kantamuksen
vaatteita syrjemmällä olevaan koriin.

»Älkää huoliko», sanoi Hal, »se ei ole enää niin kaunis. Värit ovat
tummunneet.»

Tyttö kääntyi ja katseli häntä jälleen. »Herjetkää! Minua on kiusattu
hiusteni tähden jo ennenkuin puhua osasin.»

»Pelkkää kateutta», sanoi Hal alkaen puhua tytön tavalla; samalla hän
astui lähemmäksi voidakseen nähdä hiukset paremmin. Ne lepäsivät tytön
otsalla kiharaisina suortuvina, jotka miellyttivät koristeellista
vaistoa, ja painava, tiukka palmikko riippui vyötäisille. Hal katseli
olkapäitä, jotka olivat voimakkaat, nähtävästi kovaan työhön tottuneet,
eivät suinkaan sovinnaisia ja romanttisia naiskauneuden vaatimuksia
vastaavat, mutta siitä huolimatta omaa voimakkuuden suloa uhoavat.
Niitä peitti haalistunut sininen karttuunileninki, joka valitettavasti
ei ollut aivan puhdas; sitäpaitsi huomasi nuori mies toisella
olkapäällä repeämän, josta paistoi paljas iho. Tytön silmät, jotka
olivat seuranneet hänen katsettansa, saivat uhman ilmeen; hän heitti
osan vaatteita olalleen, missä ne sitten olivat koko keskustelun ajan.

»Kuka te olette?» kysyi tyttö äkkiä.

»Nimeni on Joe Smith. Olen tallirenkinä numero 2:ssa.»

»Entä mitä teitte tuolla, jos saa kysyä?» Tyttö suuntasi harmaitten
silmiensä katseen karulle vuorenrinteelle, josta vieras oli laskettanut
alas tuoden jäljessään joukon irrallisia kiviä ja multakokkareita.

»Olin tarkastamassa valtakuntaani», vastasi Hal.

»Mitä?»

»Valtakuntaani. Maa kuuluu yhtiölle, mutta maisema sille, joka siitä
välittää.»

Tyttö nosti hiukan päätänsä. »Missä olette oppinut puhumaan niinkuin
puhutte?»

»Toisessa elämässä», vastasi Hal, »ennenkuin tulin tallirengiksi.
En tullut tietä unhotuksen tumman, vaan korkeuden pilvet väikkyi
vaiheillani.»

Tyttö yritti hetken saada tuosta selkoa. Sitten nousi hymy hänen
kasvoihinsa. »Se on varmaan jostakin runokirjasta! Sanokaa hiukan
enemmän!»

»_O, singe fort, so süss und fein_!» lausui Hal — ja näki tytön
kasvoissa hämmästyneen ilmeen.

»Ettekö ole amerikkalainen?» kysyi tyttö. Hal nauroi. Vieraan kielen
puhuminen ei ollut mikään sivistyksen merkki Pohjois-Laaksossa!

»Olen kuunnellut miesten puheita Reminitskin luona», sanoi Hal
puolustuksekseen.

»Vai niin! Sielläkö syötte?»

»Käyn siellä kolmesti päivässä, mutta en voi sanoa paljonkaan syöväni.
Voisitteko te elää rasvapavuista?»

»Aivan varmaan», nauroi tyttö, »hyvät vanhat perunat ovat minulle
kyllin hyviä».

»Olisin luullut teidän nauttivan vain ruusun terälehtiä!» huomautti Hal.

»Mitä joutavia! Olette varmaan suudellut _Blarney_-kiveä!» [Irlannissa
sijaitsevan Blarneyn linnan muuriin kuuluva kivi, jonka luo on vaikea
päästä ja joka tekee suutelijastaan taitavan imartelijan. (Suom.
muist.)]

»Minä en huolisi tuhlata suudelmiani kiville.»

»Käytte ylen rohkeaksi, mister Smith. En huoli teitä kuunnella.» Tyttö
kääntyi ja alkoi uutterasti tempoa vaatteita nuoralta. Mutta Hal ei
halunnut joutua karkoitetuksi. Hän astui askelen lähemmäksi.

»Vuoren rinteeltä laskeutuessani», sanoi hän, »löysin jotakin
ihmeellistä. Tuolla ylhäällä on karua ja kolkkoa, mutta minä jouduin
suojaiseen sopukkaan, jonne paistoi aurinko ja jossa kasvoi villiruusu.
Yksi ainoa! Ajattelin itsekseni: 'Ei kolkkaa kaukaisinta, miss' ei
ruusu kasva!'»

»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa!» huudahti tyttö. »Minkätähden ette
ottanut ruusua?»

»On olemassa runokirja, jonka mukaan tulee 'jättää villiruusu
varrellensa'. Se kukkii siinä edelleen; jos joku sen ottaa, se kuihtuu
muutaman tunnin kuluessa.»

Hän ei tarkoittanut muuta kuin keskustelun vireilläpitämistä. Mutta
tytön vastaus käänsi keskustelun uudelle tolalle.

»Sitä ei voi koskaan tietää, nuori mies. Voihan jo yöllä nousta myrsky,
joka repii kukan kappaleiksi. Se olisi kukaties ollut onnellinenkin,
jos sen otitte, olisi täyttänyt ruusun tarkoituksen.»

Jos runoilevan nuorukaisen asenteessa lieneekin ollut itsetiedotonta
alentuvaisuutta, upposi se nyt kerrassaan iäisen mysteerin syvyyksiin.
Tyttö oli saavuttanut naisen ensimmäisen voiton — tiesipä hän sen tai
ei. Hän oli vallannut miehen mielen, jännittänyt sen uteliaisuuden
vireeseen. Mitä tarkoittikaan tämä kaivoskenttien ruusu?

Villiruusu, joka nähtävästi ei tietänyt sanoneensa mitään merkillistä,
keräsi uutterasti pesuvaatteita, ja Hal Warner tarkasteli sillävälin
hänen piirteitänsä harkiten hänen sanojaan. Jonkin rikkiviisaan naisen
lausumina ne olisivat voineet tarkoittaa yhtä ainoata asiaa, rohkaisua;
mutta tämän tytön kirkkaissa harmaissa silmissä ei näkynyt yhtään
kevytmielisyyttä, ainoastaan kärsimyksen ilme. Mutta mikä olikaan
kärsimys, joka näkyi niin nuoren ja elämääuhkuvan olennon kasvoissa ja
sanoissa? Oliko se hänen heimonsa surumieli, joka heläjää vanhoissa
kansanlauluissa? Vai oliko se uutta ja erikoislaatuista mielenapeutta,
läntisen Amerikan kaukaisilla kaivosseuduilla syntynyttä?

Tytön kasvojenpiirteet olivat samoin mieltähämmentävät kuin hänen
sanansa. Hänen harmaat silmänsä katselivat terävästi piirtyvien
tummien kulmakarvojen alta, joiden väri ei sointunut hänen hiuksiinsa.
Hänen huulensakin olivat selväpiirteiset, suumalo oli melkein suora,
joten näytti kuin sen olisi piirtänyt hänen kasvoihinsa sivellin
punaisella värillä. Kaikki tuo loi hänen kasvoihinsa hänen toista
henkilöä katsellessaan eloisan ja hämmentävän, rohkean, melkein
uhmaavankin ilmeen. Mutta hänen hymyillessään punaiset huulet painuivat
pehmeämmiksi, harmaat silmät muuttuivat mietteliäiksi ja, kuten näytti,
tummemmiksi. Tämä irlantilainen tyttö oli tosiaankin viehättävä, mutta
ei helposti ymmärrettävä.


8.

Hal kysyi uuden tuttavansa nimeä, ja tyttö sanoi olevansa Mary Burke.
»Huomaan, että olette ollut täällä vain vähän aikaa», sanoi hän, »sillä
muuten olisitte varmaan kuullut 'Punaisesta Marista'. Hiusten tähden.»

»En tosiaankaan ole ollut täällä kauan», vastasi Hal, »mutta nyt toivon
jääväni — hiusten tähden! Saanko tulla joskus teitä tapaamaan, miss
Burke?»

Tyttö ei vastannut mitään, vilkaisi vain taloon, jossa asui. Se oli
maalaamaton kolmen huoneen hökkeli, vielä rappeutuneempi kuin useimmat
muut. Sen ympärillä oli pelkkää likaa ja nokea, ja entinen paaluaita
oli nyt niin hajonnut, että sitä käytettiin polttopuuna. Ikkunat
olivat rikkinäiset, ja katossa näkyi vuotokohtia, joita oli jotenkuten
paikattu.

»Saanko tulla?» kiiruhti Hal jälleen kysymään, jottei näyttäisi
tarkastelevan asumusta liian kriitillisesti.

»Ehkä saatte», vastasi tyttö käyden käsiksi vaatevasuunsa. Hal astui
luo tarjoutuen sitä kantamaan, mutta tyttö ei luovuttanut koriaan.
Hän piteli sitä lujasti ja silmäili vierasta uhmaillen sanoessaan:
»Saatte tulla, mutta tulette näkemään, ettei tämä ole mikään mieluisa
vierailupaikka, mr Smith. Naapurit varmaan siitä pian teille kertovat.»

»En luule tuntevani ketään naapurianne», virkkoi Hal.

Hänen äänessään soi myötätunto, mutta tytön kasvoista ei sittenkään
kadonnut uhman ilme. »Saatte varmaan siitä kuulla, mr Smith, mutta
saatte kuulla senkin, että minä pidän pääni pystyssä. Ja se ei ole
mikään helppo asia täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Eikö tämä paikkakunta teitä miellytä?» kysyi Hal hämmästyen tämän
yksinomaan kohteliaisuudesta johtuneen kysymyksensä vaikutusta. Näytti
siltä kuin olisi ukkospilvi liikkunut tytön kasvojen yli. »Minä vihaan
sitä! Se on pelon ja paholaisten olopaikka!»

Hal epäröi hetkisen ja kysyi sitten: »Sanotteko minulle mitä
tarkoitatte, kun tulen jälleen?»

Mutta »Punainen Mari» oli jälleen viehättävä. »Kun te tulette, mr
Smith, en latele teille huoliani. Minä olen silloin sellainen kuin
yhtiössä olla pitää, ja me lähdemme sievälle kävelyretkelle, jos
suvaitsette.»

Kulkiessaan Reminitskin luo illalliselle Hal ajatteli tyttöä koko ajan,
ei ainoastaan hänen miellyttävää ulkomuotoansa, joka oli odottamaton
tässä lohduttomuuden tyyssijassa, vaan hänen olemustansa, josta
ei saanut selkoa — tuskaa, joka näytti alinomaa koskettavan hänen
ajatustensa pintaa, tuimaa ylpeyttä, jonka oli leimahduttanut ilmi
kaikkein vähimmän myötätunnon osoitus, hänen ilahtumistaan, kun toinen
lausui jonkin kuvallisen lauseparren, vaikka kuinkakin kuluneen. Miten
hän oli tullut tietämään jotakin »runokirjoista»? Hal tahtoi oppia
paremmin tuntemaan tätä Luonnon ihmettä — tätä vuoren karussa rinteessä
kukkivaa villiruusua!


9.

Eräs Mary Burken huomautus selvisi Halille aivan pian — hänen
väitteensä, että Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Hän kuunteli
maanalaisten miesten puheita, kunnes pelko vapisutti häntä joka kerta,
kun piti painua kaivoksen syvyyteen.

Miesten joukossa oli eräs jouhitukkainen ja soikeasilmäinen
korealainen Tsho, joka toimi »köydelläratsastajana» siinä osassa
kaivosta, missä Hal oli työssä. Hän oli eräs niistä, joiden
huostassa olivat pääkäytäviä pitkin kuljetetut pitkät vaunujonot.
Nimi »köydelläratsastaja» johtui siitä, että hän istui raskaalla
rautarenkaalla, johon köysi oli kiinnitetty. Hän kehoitti Halia
istumaan viereensä, ja Hal suostui sekä toimensa että jäsentensä
uhalla. Tsho oli poiminut muistiinsa muutamia sanoja, joita suvaitsi
nimittää englanninkieleksi, ja toisinaan voi tosiaankin ymmärtää hänen
puheestaan jonkin sanan. Hän osoitti permantoa ja huusi vaunujen rämyn
yli: »Iso tomu!» Hal huomasi, että kaivoksen pohjaa peitti kuuden
tuuman vahvuinen hiilentomu, jota oli vanhoissa käyttämättömissä
seinissäkin niin paljon, että siihen voi kirjoittaa nimensä. »Paljon
räjähtää!» selitti köydelläratsastaja, ja kun viimeiset tyhjät vaunut
oli työnnetty työkomeroihin ja hän odotteli niitä kuljettaakseen ne
jälleen alas, hän yritti käsillään huitoen selittää mitä tarkoitti.
»Lastaa vaunut. Pam! Räjähtää kuin helvetti!»

Hal tiesi, että vuoristoilma näillä seuduilla oli kuuluisa
kuivuudestaan; nyt hän sai kuulla, että se ominaisuus, joka merkitsi
elämää kaikissa maailman osissa eläville raihnaille, merkitsi kuolemaa
niille, jotka uurastivat hankkiakseen raihnaille lämpöä. Tämä ilma,
jota isot tuulettimet ajoivat läpi kaivosten, vei ilmasta kaiken
kosteuden ja jätti hiilentomun niin sakeaksi ja ruutikuivaksi, että
pelkkä lastauslapioiden hankaus aiheutti tuhoisia räjähdyksiä. Siitä
johtui, että nämä kaivokset surmasivat miehiä monet verrat enemmän kuin
mitkään toiset.

Hal keskusteli Tshon kanssa ratsastettuaan illalla erään muulinajajan
Tim Raffertyn kanssa ja tiedusteli, eikö asiaa käynyt mitenkään
auttaminen. Tim sanoi, että oli olemassa eräs keino, lain määräämä:
oli ripoteltava kaivoksiin peittämättömän tiilen tomua. Tim muisti,
että lakia oli tosiaankin toteltu kerran hänen eläessään. Oli tullut
joitakin »suuria herroja» tarkastamaan asioiden tilaa, ja sitä ennen
oli kovasti tuiskutettu säädettyä pölyä. Mutta se oli tapahtunut jo
monta vuotta sitten, ja nyt oli ne kojeet siirretty säilyyn, kukaan ei
tietänyt minne, ja asiasta ei kuultu koskaan puhuttavankaan.

Samoin oli kaasua koskevien varovaisuustoimenpiteiden laita.
Pohjois-Laakson kaivokset näyttivät olevan erikoisen »kaasuiset».
Pitkissä käytäväsokkeloissa tuntui löyhkä kuin olisi sinne koottu koko
maailman kanatarhojen mädänneet munat, ja tämä rikkivety oli kaikkein
vaarattomin niistä kaasuista, joita vastaan kaivosmiehen tuli pitää
puolensa. Oli olemassa pelätty tukehduttava kaasu, joka oli hajuton
ja ilmaa raskaampi. Pehmeätä, rasvaista hiiltä hakatessaan mies voi
iskeä avoimeksi säiliön, jonne oli huimaavan kaukaisessa menneisyydessä
sulkeutunut myrkkyannos odottamaan ennaltamäärättyä uhriansa. Mies
voi vaipua tainnoksiin kesken työtänsä, ja jos apulainen sattui
olemaan poissa näkyvistä tai viipyi hetkenkin liian kauan, niin mies
oli mennyttä. Oli vielä sitäkin kamalampi, räjähtävä kaasu, joka voi
tärvellä koko kaivoksen ja surmata kymmeniä, jopa satojakin miehiä.

Näitä vaaroja ehkäisemässä oli erikoinen valvoja, jonka velvollisuutena
oli liikkua kaivoksessa, tutkia, oliko kaasua, ja pitää huolta siitä,
että ilmanvaihtolaitos oli järjestyksessä ja että tuulettimet toimivat
moitteettomasti. Tämän valvojan piti suorittaa kierroksensa varhain
aamulla, ja laki määräsi, ettei kukaan saanut mennä työhön, ennenkuin
hän oli havainnut kaiken olevan kunnossa. Mutta entä jos valvoja nukkui
liian kauan tai sattui olemaan humalassa? Eihän voitu tuhlata tuhansia
dollareita sellaisen seikan tähden! Niinpä sattuikin toisinaan, että
miehet määrättiin työhön, vaikka he murisivat ja kiroilivat mennessään.
Ei ollut kulunut montakaan tuntia, kun muutamat heistä makasivat
valittaen päänkipua ja pyytäen päästä ulos; ja silloin voi sattua,
ettei ylivalvoja päästänyt heitä, koska muutamien poistuessa toiset
saattoivat säikähtää ja pyytää hekin pois.

Edellisenä vuonna oli sattunut sellainen onnettomuus. Eräs nuori
kroatialainen muulinajaja kertoi siitä Halille, kun he istuivat
päivälliskannujensa ääressä. Ensimmäinen miesjoukko oli laskeutunut
kaivokseen vastenmielisesti ja muristen. Pian senjälkeen eräs vei alas
suojaamattoman kynttilän, ja siitä syntyi räjähdys, joka oli kuulunut
maan uumenissa tapahtuvalta mullistukselta. Kahdeksan miestä oli
saanut surmansa, ja räjähdys oli ollut niin hirmuinen, että muutamat
heistä olivat kiilautuneet seinän ja häkin väliin, joten ruumiita ei
saatu irti muuten kuin paloittelemalla. Japanilaisten syy, vakuutti
kertoja. Heitä ei olisi pitänyt päästää irralleen kivihiilikaivoksessa,
sillä itse pirukaan ei voinut estää japanilaista pujahtamasta syrjään
savuttelemaan.

Niin Hal alkoi ymmärtää, minkätähden Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija.
Millaisia tarinoita olisivatkaan voineet kertoa näiden kaivosten vanhat
komerot, jos olisivat osanneet puhua! Hal katseli työhön tulvivaa
joukkoa ja ajatteli, että hallituksen tilastojen mukaan kahdeksaa
tai yhdeksää heistä oli odottamassa väkivaltainen kuolema, ennenkuin
vuosi ehtisi lopulleen, ja että suunnilleen kolmekymmentä haavoittuisi
vaikeasti. Ja he tiesivät sen, tiesivät paremmin kuin mitkään
hallituksen tilastojentekijät, mutta menivät siitä huolimatta työhönsä.
Tätä asiaa harkitessaan Hal joutui ihmeisiinsä. Mikä voima pitikään
miehiä sellaisessa työssä? Velvollisuudentuntoko? Käsittivätkö he, että
yhteiskunnan täytyi saada kivihiiltä ja että muutamien täytyi suorittaa
»likainen työ» sen hankkimiseksi? Ilmestyikö heille näkynä suuri ja
ihmeellinen tulevaisuus, jonka piti versoa heidän huonostipalkitusta
raadannastaan? Vai olivatko he vain houkkioita tai pelkureita, jotka
sokeasti tottelivat, koska ei ollut älyä eikä tahtoa menetellä toisin?
Hän joutui uteliaisuuden valtaan, halusi päästä ymmärtämään sisimmältä
sielultaan näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja, jotka ovat
ajoista aikoihin uskoneet henkensä toisten valtaan.


10.

Hal oppi vähitellen tuntemaan nämä ihmiset; hän ei nähnyt heissä enää
pelkkää joukkiota, jota sopi ylenkatsoa tai sääliä kerrassaan, vaan
näki yksilöitä yksilöllisine luontumuksineen ja vaikeuksineen, aivan
samanlaisia kuin päivän valkeudessa elävät ihmiset. Mary Burke ja Tim
Rafferty, korealainen Tsho ja kroatialainen Madvik — nuo henkilöt
piirtyivät toinen toisensa jälkeen terävästi Halin mielen kuvaan luoden
siihen elämää ja liikuttaen häntä myötätuntoon ja toveruuteen. Muutamat
näistä henkilöistä olivat epäilemättä tylsyneet likaiseen ruumiin ja
sielun rumuuteen, mutta oli toisia, jotka olivat nuoria ja joiden
sydämissä eli toivon valo ja kapinallisuuden säen.

Oli »Andy», kreikkalaisten vanhempien lapsi, oikeastaan Androkulos,
mutta ei sopinut edellyttää kenenkään kaivosseudun asujaimen lausuvan
sellaista nimeä. Hal näki hänet myymälässä, ja pojan kauniit piirteet
ja hänen tummat alakuloiset silmänsä herättivät hänen huomiotansa.
He alkoivat keskustella, ja Andylle selvisi, ettei Hal ollut
viettänyt koko ikäänsä kivihiilikaivoksissa, vaan oli liikkunut
avarassa maailmassa. Hänen äänessään kuuluva kiihtymys oli kerrassaan
liikuttava; hän ikävöi elämää, sen iloja ja seikkailuja — ja hänen
osanaan oli istua kymmenen tuntia päivässä kaivoksen syvyydessä, hiilen
räiske korvissaan ja sieraimet hiilentomua täynnä, ja noukkia sormin
pois kuonaa. Hän kuului »erottelijapoikien» monipäiseen laumaan.

»Minkätähden ette lähde pois?» kysyi Hal.

»Kristus! Kuinka pois lähtisin. On äiti, kaksi sisarta.»

»Entä isänne?» Hal sai tietää, että Andyn isä oli ollut eräs niistä,
joiden ruumiit oli täytynyt paloitellen irroittaa kaivoskuilusta. Nyt
oli poika kahlehdittu isän sijaan, kunnes tulisi hänen hetkensä!

»En tahdo olla »mainari»! huusi poika. »En tahdo tulla tapetuksi!»

Hän alkoi arasti tiedustella, mihin Hal ajatteli hänen voivan ryhtyä,
jos pakenisi omaistensa luota ja koettaisi onneansa ulkona maailmalla.
Hal yritti muistaa, missä oli nähnyt oliivi-ihoisia kreikkalaisia
suurine tummine silmineen kauniissa vapauden maassa, eikä voinut
esittää pojalle muuta mahdollisuutta kuin kengänkiilloittajan viran
tai työskentelyn pesuastiain pyyhkijänä jonkin hotellin pesusuojassa —
juomarahat oli joka tapauksessa luovutettava lihavalle patruunalle.

Andy oli käynyt koulua, oli oppinut lukemaan englanninkieltä, ja
opettaja oli lainannut hänelle kirjoja ja aikakauslehtiä, joissa oli
ihmeellisiä kuvia. Nyt hän kalpasi enempää kuin kuvia, hän tahtoi
saada niiden edustamat todelliset oliot. Tässä Hal havaitsi erään
kaivoksenomistajia kohtaavan vaikeuden. He keräsivät suuren määrän
nöyriä orjia, jotka olivat peräisin parista-kolmestakymmenestä rodusta
ja syntyjään orjamielisiä; mutta Amerikan mieletön järjestelmä,
jonka mukaan piti olla olemassa julkisia kouluja, sai aikaan, että
tämän lauman lapset oppivat puhumaan, vieläpä kirjoittamaankin
englanninkieltä. Niin he muuttuivat liian hyviksi heitä odottavaa
kohtaloa varten, sitten pääsi kaivosalueelle pujahtamaan joku kiertävä
agitaattori, ja yht'äkkiä oli piru irti. Siitä syystä tarvittiin
hiilikaivoksissa toisenkinlainen »valvoja», jonka asiana oli varjella
toisenlaisilta räjähdyksiltä — ei hiilikaasujen, vaan ihmismielen
aikaansaamilta.

Tähän toimeen sisältyvät velvollisuudet kuuluivat Pohjois-Laaksossa
lähinnä Jeff Cottonille, aluepäällikölle. Hän ei ollut näköjään
sellainen mies kuin olisi luullut hänen virkansa edellyttävän. Hän
oli laiha, melkein hienonnäköinen, henkilö, joka frakkiin puettuna
olisi kelvannut diplomaatiksi. Hänen ärtyessään vääntyi suu kuitenkin
rumaksi, ja hänellä oli aina mukanaan tuliase, jossa nähtiin kuusi
uurretta; sitäpaitsi hänellä oli sheriffin-merkki, jonka nojalla
hän voi rankaisematta lisätä uurremerkkiensä lukua. Jeff Cottonin
tullessa lähti räjähdysvalmis mies aina pois ollakseen räjähtäväinen
yksikseen. Pohjois-Laaksossa vallitsi niinmuodoin »järjestys», ja
ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltoina, humalaisia hillittäessä,
tai maanantai-aamuina, kun heitä täytyi potkien retuuttaa työhön, voi
havaita, millaisilla perustuksilla tämä »järjestys» lepäsi.

Paitsi Jeff Cottonia ja hänen apuriansa Adamsia, joilla oli
virkamerkit ja jotka tunnettiin, oli toisia apureita, joilla ei ollut
mitään merkkejä ja jotka edellytettiin tuntemattomiksi. Palatessaan
kaivoksesta eräänä iltana Hal sanoi kroatialaiselle muulinajajalle
Madvikille jotakin yhtiön myymälän korkeista hinnoista ja hämmästyi
kovin, kun mies potkaisi häntä nilkkaan. Myöhemmin, kun he olivat
menossa illalliselle, Madvik selitti asian. »Se punanaamainen, Gus.
Pidä varasi — se on yhtiön urkkija.»

»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal täynnä mielenkiintoa. »Mistä sen tiedät?»

»Tiedän. Kaikki tietävät.»

»Hän ei näytä kovin viisaalta», virkkoi Hal, jonka käsitykset
salapoliiseista olivat muodostuneet Sherlock Holmesin nojalla.

»Ei tarvitse paljon viisautta. Menee päällysmiehen luo, sanoo: 'Joe
lurjus puhuu liikoja. Sanoo myymälän varastavan.' Vaikka pirun tyhmä
sen tekee. Eikö niin?»

»Epäilemättä», myönsi Hal. »Ja saako hän siitä palkan yhtiöltä?»

»Päällysmies maksaa. Antaa juoda, antaa vähän rahaa. Sitten päällysmies
tulee, sanoo sulle: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin
tästä!' Ymmärrätkö?»

Hal ymmärsi.

»Menet pois tästä kanjonista. Tulet toiseen kaivokseen. Päällysmies
kysyy: 'Missä olet ollut työssä?' Sanot: 'Pohjois-Laaksossa.' Hän
sanoo: 'Mikä nimi?' Sinä sanot: 'Joe Smith', Hän sanoo: 'Odota.' Menee
sisään, katsoo paperia, tulee ulos, sanoo: 'Ei ole työtä!' Sinä sanot:
'Miksei?' Hän sanoo: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin!'
Ymmärrätkö?»

»Tarkoitat mustaa kirjaa?» sanoi Hal.

»Niin, mustaa kirjaa. Puhelimellakin taitavat saada kaikki tietää. Jos
teet jotakin pahaa, puhut ammattiyhdistyksestä» — Madvik oli alentanut
ääntänsä ja lausunut viimeisen sanan kuiskaten — »lähettävät kuvasi —
et saa työtä missään koko valtiossa. Mitä siitä pidät?»


11.

Aivan pian Hal näki tämän urkkimisjärjestelmän toiminnassa ja alkoi
hiukan ymmärtää niitä voimia, jotka pitivät näitä hiljaisia ja
kärsivällisiä armeijoja työssään. Eräänä sunnuntaiaamuna hän oli
kävelemässä muulinajaja Tim Raffertyn kanssa, jonka leppoisissa
nuorissa, hiilenmustentamissa kasvoissa oli uneksiva sininen
silmäpari. He tulivat Timin asunnolle, ja Tim kehoitti Halia
astumaan sisään. Timin isä oli kumarainen ja työn raatelema mies,
mutta hänen rotevassa ruumiissaan, joka oli monen miespolven aikana
hiilikaivoksissa ahertaneiden miesten perintöä, asui vielä ankara
voima. Hänet tunnettiin »Vanhan Raffertyn» nimellä, vaikka hän
ei ollut vielä läheskään viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli
aloittanut työn kaivospoikana yhdeksän vuoden iässä ja näytti nyt
vieraalle haalistunutta nahkakantista albumia, jossa oli »vanhan maan»
sukulaisten kuvia — miehiä, joilla oli alakuloiset, syväuurteiset
kasvot ja jotka istuivat erittäin jäykkinä ja juhlallisina tullakseen
ikuistetuiksi jälkipolvia varten.

Perheenäiti oli laiha harmaahapsinen nainen, joka oli menettänyt
hampaansa, mutta säilyttänyt lämpimän sydämensä. Hal mieltyi häneen,
koska koti oli siisti, ja istuutui kynnykselle, ympärillään joukko
pieniä Rafferty-suvun jäseniä, joiden kasvot hohtelivat sunnuntaista
puhtautta. Hän lumosi lapset kertomalla heille Clark Russellin ja
Mayne Reidin teoksista sieppaamiansa seikkailuja. Siitä hyvästä häntä
kehoitettiin jäämään päivälliselle. Hän sai puhtaan veitsen ja kahvelin
ja lautasellisen höyryävän kuumia perunoita, joiden vieressä oli pari
suolatun sianlihan viipaletta. Ateria oli niin oivallinen, että Hal
heti tiedusteli, saisiko muuttaa majapaikastaan tänne aterioimaan.

Mrs Raffertyn silmät suurenivat. »Miksipä ei», sanoi hän, »mutta
luuletteko, että siihen suostuvat?»

»Minkätähden eivät suostuisi?» kysyi Hal.

»Se olisi huono esimerkki toisille.»

»Tarkoitatteko, että minun on pakko pysyä Remnitskin luona?»

»Yhtiöllä on kuusi eri majataloa», sanoi emäntä.

»Mitä ne tekisivät, jos muuttaisin luoksenne?»

»Ensin teille vihjattaisiin asiasta, ja sitten te lähtisitte näiltä
kaivoksilta ja me luultavasti jäljessänne.»

»Mutta onhan koppikaupungin asukkailla paljonkin asunto- ja
ruokavieraita», huomautti Hal.

»Niin niillä! Kukaan ei heistä välitä — elivät miten elivät. Mutta te
olette alun pitäen asunut Reminitskin luona, ja teidän poistuminen ei
olisi mikään terveellinen asia.»

»Ymmärrän», nauroi Hal. »Täällä näyttää olevan paljonkin
epäterveellisiä asioita.»

»Aivan varmasti! Nick Ammons ajettiin pois, kun hänen vaimonsa oli
ostanut maitoa alhaalta laaksosta. Oli lapsi kipeänä, ja myymälästä
saadussa sinkossa ei ole paljonkaan ytyä. Sekoittavat siihen
luullakseni liitua; pohjalle ainakin jää valkoinen sakka.»

»Teidän siis täytyy ostaa ostettavanne yhtiön myymälästä?»

»Luulin teidän sanoneen, että olette jo ennenkin ollut työssä
hiilikaivoksessa», sanoi Vanha Rafferty, joka oli siihen asti
kuunnellut mitään virkkamatta.

»Niin olen», vastasi Hal. »Mutta siellä eivät asiat olleet ihan yhtä
hullusti.»

»Enpä sitten tiedä, missä olette ollut», sanoi mrs Rafferty, »jos tässä
maassa. Minä ja ukkoni olemme haeskelleet vuosikausia.»

Siihen saakka keskustelu oli sujunut luontevasti; mutta nyt tuntui
äkkiä kuin olisi langennut jokin varjo — pelon varjo. Hal huomasi
Vanhan Raffertyn katsahtavan vaimoonsa, kurtistavan kulmiansa ja
viittaavan. Mitä he tiesivätkään tästä sievästä nuoresta vieraasta,
joka puhui ylen liukkaasti ja oli ollut monilla maailman kulmilla?

»Ei ole asiamme valittaa», sanoi ukko.

Ja hänen eukkonsa ehätti lisäämään: »Jos päästäisivät tänne
kulkukauppiaita ja muita sellaisia, ei siitä taitaisi tulla loppuakaan.
Meillä on täällä yhtä hyvä olo kuin missä muualla tahansa.»

»Työmiehen elämä ei ole leikin asia, yrittipä sitä missä tahansa»,
täydensi toinen, ja kun nuori Tim pyrki ilmaisemaan omaa ajatustansa,
he keskeyttivät hänen puheensa niin ilmeisen pelokkaasti, että Hal
tunsi sydämessään kipeätä sääliä ja kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.


12.

Saman sunnuntaipäivän iltana Hal lähti tervehtimään Mary Burkea
niinkuin oli luvannut. Mary avasi hökkelin oven päästääkseen hänet
sisään, ja Hal sai miellyttävän vaikutelman, vaikka valaistuksesta piti
huolta vain himmeä öljylamppu. »Tervetuloa», sanoi Mary samoinkuin oli
sanonut vieraan tuiskahtaessa vuoren rinteeltä pesupihalle. Hal astui
sisään hänen jäljessään ja huomasi, että miellyttävä vaikutus johtui
Marystä itsestään. Kuinka raikkaalta ja puhtaalta hän näyttikään!
Vanha sininen karttuunileninki, joka viime kerralla ei ollut ihan
puhdas, oli nyt pesty ja silitetty, ja olkapään repeämä oli paikattu
haalistumattomalla sinisellä tilkulla.

Maryn kodissa oli vain kolme huonetta, ja kun kahta niistä käytettiin
makuusuojina, hänen täytyi ottaa vieraansa vastaan keittiössä.
Hal huomasi, että huone oli alaston — ei ollut edes kelloa seinää
koristamassa. Ainoa viehätys, jonka tyttö oli voinut siihen luoda
vierasta odottaessaan, oli siisteys. Lankkulattia oli äskettäin
hiekalla hangattu ja pesty; keittiön pöytä oli sekin puhdistettu,
samoin liedellä oleva kattila ja särkynyt teekannu ja vadit hyllyllä.
Keittiössä olivat Maryn pieni veli ja sisar: Jennie, tummasilmäinen
ja tummatukkainen pikkutyttö, heiveröinen, kasvoissa alakuloinen,
melkein säikähtynyt ilme, ja Tommie, pyöreäpäinen pojannaskali,
tuhansien toisten pyöreäpäisten ja kesakkoisten poikien kaltainen.
Molemmat istuivat nyt erittäin jäykkinä tuolillaan katsoa tuijotellen
tulijaa hiukan äkäisesti, kuten hänestä tuntui. Hal otaksui, että hekin
olivat joutuneet saamaan osansa yleisestä puhdistuksesta. Kun oli
ollut epävarmaa, milloin vieras saapuisi, heitä oli varmaan vaadittu
peseytymään joka ilta, ja Hal voi kuvitella perheessä sattuneita
häiriöitä ja huomautuksia, jotka eivät olleet ylen suopeita Maryn
uudelle tuttavalle.

Talossa tuntui vallitsevan jonkinlainen levottomuus. Mary ei
kehoittanut vierasta istuutumaan, vaan seisoi epäröiden. Tulijan
lausuttua lapsille joitakin ystävällisiä sanoja Mary virkkoi äkkiä:
»Emmekö lähde kävelemään, mr Smith, niinkuin puhe oli?»

»Minä lähden mielelläni!» sanoi Hal. Maryn kiinnittäessä hattuaan
haljenneen kuvastimen edessä Hal hymyili lapsille ja toisti kaksi
säettä Harriganin laulusta:

    »Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, —
    kuunhohtoinen iltamme on!»

Tommie ja Jennie olivat niin aralla mielellä, etteivät kyenneet mitään
vastaamaan, mutta Mary huudahti: »Läkkikannun pohja täällä hohtaa, ei
muu mikään!»

He lähtivät. Oli mieluisaa kävellä kuutamossa lauhkeana kesäyönä —
varsinkin kun olivat ehtineet kylän etäisempiin osiin, missä ei ollut
niin paljon väsynyttä väkeä kynnyksillä ja meluisasti leikkiviä lapsia.
Oli toisiakin nuoria pareja käyskelemässä saman kuun alla; ankarinkaan
päivän uurastus ei voinut tyhjentää heidän tarmoansa siinä määrin,
etteivät he olisi tunteneet tämän lauhkean kesäyön tenhoa.

Hal tunsi itsensä väsyneeksi ja nautti kävelystä ja hiljaisuudesta;
mutta Mary Burke koki saada selkoa salaperäisestä nuoresta
miehestä, jonka seurassa oli. »Te ette varmaankaan ole ollut kauan
hiilikaivoksissa, mr Smith?» kysyi hän.

Hal joutui hiukan hämilleen. »Kuinka olette sen huomannut?»

»Te ette näytä sellaiselta ettekä puhu niin. Olette aivan toisenlainen
kuin kaikki täällä olevat. En tiedä, kuinka sanoisin, mutta te saatte
minut ajattelemaan runokirjoja.»

Vaikka tuo vilpitön tunnustus Halia miellytti, hän ei kumminkaan
halunnut puhua omasta salaisuudestansa, vaan turvautui »runokirjoja
koskevaan» kysymykseen. »Olen lukenut muutamia», sanoi tyttö, »ehkä
enemmän kuin luulette». Lausetta säesteli hänen uhma-ilmeensä.

Hal kyseli enemmän ja sai tietää, että Mary, samoinkuin
kreikkalaispoika Andy, oli joutunut häiritsevän amerikkalaisen
laitoksen, kansakoulun vaikutuksen alaiseksi. Hän oli oppinut
lukemaan, ja sievä nuori opettajatar oli häntä auttanut lainaamalla
hänelle kirjoja ja kuvalehtiä. Niin hän oli saanut aarrekammion
avaimen, loihditun maton, jolla voi matkata maailman ympäri. Mary itse
käytti noita vertauskuvia, sillä »Tuhat yksi yötä» oli ollut hänelle
lainattujen kirjojen joukossa. Sadepäivinä hän piiloutui sohvan taakse
paikkaan, johon sattui päivänvalo — lukeakseen siellä pienten veljien
ja sisarten häiritsemättä!

Joe Smith näytti lukeneen samat kirjat, ja se tuntui Marystä
merkilliseltä, koska kirjat ovat kalliita ja vaikeita saada. Hän
kertoi, kuinka oli etsinyt paikkakunnalta uusia taikamattoja ja oli
löytänyt Longfellow'n kirjoittaman »runokirjan», erään Amerikan
historiaa käsittelevän teoksen, »David Copperfield»-nimisen romaanin ja
viimeiseksi kaikkein omituisimman asian, erään toisen tarinan, jonka
nimenä oli »Ylpeys ja ennakkoluulo». Omituinen sattumanoikku: häveliäs
ja hereätunteinen Jane Austen kaivoskylässä kaukana karussa Lännessä!
Kokonainen seikkailu Janelle samoinkuin Maryllekin!

Hal ihmetteli itsekseen, miten Mary oli sitä lukenut. Oliko hän
puotipiikaisten tavoin hekumoinut sen väljähtyneen hyvänolon
kohtauksissa? Kohta Hal huomasi, että Maryn mieli oli kerännyt siitä
itseensä ainoastaan epätoivoa. Tuo hänen olopiirinsä ulkopuolella
eletty vapaa ja puhdas maailma, sen ihmiset, jotka viettivät kaunista
ja vaivaamaksavaa elämää, ei ollut häntä varten; hän oli kahlehdittu
pesusoikon ääreen kaivoskylään. Hän sanoi, että asiat olivat kääntyneet
paljoa huonommalle tolalle hänen äitinsä kuoltua. Hänen äänensä muuttui
kumeaksi ja kalseaksi. — Hal ei muistanut milloinkaan kuulleensa äänen
ilmaisevan niin syvää toivottomuutta.

»Ettekö ole ollut missään muualla kuin täällä?» kysyi hän.

»Olen ollut kahdessa kaivoskylässä», vastasi Mary, »ensin Gordonissa ja
sitten East Runissä. Mutta ne ovat kaikki yhdenlaiset.»

»Olettehan sentään käynyt kaupungeissa?»

»Vain edestakaisin, kerran tai kahdesti vuodessa. Kerran olin
Sheridonissa ja kuulin erään rouvan laulavan.»

Tyttö vaikeni vähäksi aikaa, painuen tuohon muisteloon. Sitten hänen
äänensä yht'äkkiä muuttui — ja Hal voi pimeässä kuvitella, kuinka hän
heitti päätänsä uhmaten. »Minä en tahdo vaivata seuraani huolillani!
Tiedänhän, kuinka ikävystyttävää on, kun kuulee sellaista toiselta —
esimerkiksi lähimmältä naapuriltani, mrs Zambonilta. Tunnetteko hänet?»

»En.»

»Eukko rukalla on huolia riittämään asti, Jumala paratkoon. Hänen
miehestään ei ole juuri mihinkään — hän on väkeviin menevä. Hänellä on
yksitoista lasta, ja se on liikaa yhden naisen osalle. Eikö teistäkin?»

Hän esitti kysymyksen niin lapsellisen luontevasti, että Halin täytyi
nauraa. »Epäilemättä», vastasi hän.

»Niin, minä uskon, että ihmiset auttaisivat häntä enemmän, ellei hän
niin kovin valittaisi! Toinen puoli on sitäpaitsi jotakin slaavilaista
kieltä, jota ei kukaan ymmärrä!» Mary alkoi kertoa hupaisia asioita
eukko Zambonista ja muista monikielisistä naapureistaan jäljitellen
heidän murrettansa, joka kovin rikkoi irlantilaisen kieliparren
sääntöjä. Hänen huumorinsa tuntui luontevalta ja viehättävältä, ja Hal
johdatti hänet iloisempiin keskusteluaiheisiin.


13.

Mutta kun he sitten olivat kotiin palaamassa, sattui seikka, joka
tärveli mielialan. Takaa kuului askelia, ja Mary kääntyi katsomaan;
sitten hän tarttui Halin käsivarteen, veti hänet varjoon tien viereen
ja kehoitti kuiskaten olemaan hiljaa. Heidän ohitsensa kulki kumarainen
mies hoippuen puolelta toiselle.

Miehen käännyttyä ja mentyä sisään Mary sanoi: »Isäni. Hän on ilkeä
ollessaan tuossa tilassa.» Hal kuuli tytön nyyhkivän pimeässä.

Siinä siis oli Maryn huoli — se kotoisen elämän vaikeus, johon hän oli
viitannut ensimmäistä kertaa kohdattaessa! Hal ymmärsi nyt yht'äkkiä
monta seikkaa — minkätähden hänen kotinsa oli vailla kaikkia koristeita
ja miksi hän ei ollut kehoittanut vierastaan istumaan. Hän seisoi
mitään virkkamatta, koska ei tietänyt, mitä sanoa. Ennenkuin hän ehti
puhua, Mary huudahti: »Voi, kuinka vihaan tuota O'Callahania, joka
myy sitä ainetta isälleni! Hänen kodissaan on kyllin ruokaa, ja hänen
vaimonsa käy joka sunnuntai kirkossa silkkiin puettuna ja pitäen
itseänsä paljoa parempana tavallisen kaivosmiehen tytärtä! Toisinaan
tekisi mieleni tappaa molemmat.»

»Se ei paljoa auttaisi», huomautti Hal.

»Ei, sen tiedän, tulisi vain joku toinen hänen sijaansa. Täytyisi tehdä
enemmän, muuttaa olot täällä perinpohjin. Täytyisi päästä käsiksi
niihin, jotka hyötyvät Callahanista.»

Maryn mieli siis haeskeli syitä! Hal oli otaksunut hänen kiihtymyksensä
johtuneen nöyryytyksestä tai siitä, että hän pelkäsi kotiin tultuaan
joutuvansa ikävään kohtaukseen; mutta tyttö ajattelikin kauhean
juoppouskysymyksen syvempiä juuria. Hal Warnerissa oli vielä niin
paljon itsetiedotonta keikarimaisuutta, että tuollainen tavallisen
kaivosmiehen tyttäressä ilmenevä seikka häntä hämmästytti. Siitä
johtui, että hänen säälinsä muuttui älylliseksi mielenkiinnoksi
samoinkuin ensimmäisen kohtauksen aikana.

»Juopottelu lakkautetaan vielä kokonaan», sanoi hän. Hän ei ollut
tietänyt olevansa kieltolain kannattaja; hän oli muuttunut sellaiseksi
yhtäkkiä!

»Olisi parasta, jos lakkauttaisivat sen heti», sanoi tyttö. »Muuten
voi olla liian myöhäistä. Sydäntä ahdistaa, kun näkee nuorten poikain
palaavan kotiin niin humalaisina ja hoiperrellen, etteivät kykene edes
tappelemaan.»

Hal ei ollut ehtinyt näkemään paljoa näistä asioista Pohjois-Laaksossa.
»Myyvätkö ne pojillekin?»

»Tietysti, kuka siitä välittäisi? Pojan raha on yhtä hyvää kuin miehen.»

»Mutta luulisipa yhtiön —»

»Yhtiö antaa vuokralle kapakkarakennuksen — muusta se ei välitä.»

»Mutta täytyyhän niiden välittää työmiestensä kelpoisuudesta!»

»Työmiehiä he saavat uusia kuinka paljon hyvänsä. Ellet kelpaa työhön,
sinut potkaistaan pois, ja siinä koko juttu.»

»Onko niin helppo saada taitavaa työväkeä?»

»Hiilen kaivaminen ei kysy erinomaista taitoa. Sitä vaatii luittenne
varjeleminen — ja jos teidän kannattaa ne rikkoa, niin yhtiö puolestaan
kestää asian.»

He olivat saapuneet pienen hökkelin luo; Mary seisoi hetken mitään
virkkamatta. »Puhun jälleen katkerasti!» huudahti hän sitten äkkiä.
»Siitä huolimatta, että lupasin käyttäytyä seurallisesti! Mutta sattuu
aina asioita, jotka kumoavat päätökseni.» Hän kääntyi äkkiä ja juoksi
sisään. Hal seisoi vähän aikaa aprikoiden tulisiko tyttö takaisin;
sitten hän päätti, että tuo oli merkinnyt hyvää yötä, ja lähti
hiljalleen kulkemaan katua alaspäin.

Hän taisteli todellista mielenmasennusta vastaan, ensimmäisen
kerran Pohjois-Laaksoon tultuaan. Toistaiseksi hänen oli onnistunut
pysytellä asioista jossakin määrin loitolla voidakseen katsella tätä
teollisuusmaailmaa ennakkoluulottomasti. Mutta tänä iltana oli Maryn
herättämä säälintunne vetänyt hänet syvemmälle. Hän voi epäilemättä
auttaa tyttöä, löytää hänelle työtä ympäristöstä, joka ei ollut siinä
määrin musertavaa; mutta nyt hänen mieleensä nousi kysymys: kuinka
paljon mahtoikaan kaivosalueilla olla nuoria ja intomielisiä, elämää
ikävöiviä nuoria naisia, joita musersi köyhyys ja juoppouden aiheuttama
taakka?

Halin ohi kulki hämärässä mies, joka tervehti häntä nyökäten ja kättään
heilahduttaen. Hän oli kunnianarvoisa herra Spragg, jonka virallisena
tehtävänä oli taistella väkijuomapaholaista vastaan Pohjois-Laaksossa.
Hal oli ollut edellisenä sunnuntaina pienessä valkoisessa kirkossa
ja oli kuullut kunnianarvoisen Spraggin ahdasoppisen saaman, jossa
pirskotettiin runsaasti karitsan verta ja selitettiin seurakunnalle,
missä ja miten he tulisivat saamaan korvauksen tässä murheen laaksossa
kokemistaan kärsimyksistä.

Millaiselta ilkeältä ivalta tuo tuntuikaan! Ihmiset olivat epäilemättä
aikoinaan uskoneet sellaisia oppeja, olivatpa suostuneet menemään
roviollekin niiden puolesta. Mutta nyt ei kukaan mennyt niiden vuoksi
poltettavaksi — päinvastoin: yhtiö pakotti jokaisen työmiehen maksamaan
niukasta ansiostaan osansa, jotta niitä voitiin yhä saarnata. Kuinka
voi pahin uskonkiihkoilijakaan tutustua sellaiseen asiainjärjestelyyn
alkamatta epäillä omaa hurskauttaan? Jossakin Yleiseksi
Polttoaine-Yhtiöksi nimitetyn suuren osingonmaksukoneen yläpäässä
täytyi olla jokin pirullinen äly, joka oli koko asian suunnitellut ja
antanut käskynsä kirkolliselle esikunnalle: »Me tahdomme omaksemme
nykyisyyden — jätämme teille tulevaisuuden! Me tahdomme ruumiit —
jääkööt sielut teidän huostaanne! Opettakaa niille taivaasta, mitä
haluatte — kunhan annatte meidän ryöstää heitä maan päällä!»

Tätä pirullista ohjelmaa noudattaen kunnianarvoinen Spragg voi
kiivailla väkijuomapaholaista vastaan, mutta ei virkkanut sanaakaan
väkijuomamyymäläin vuokralleantamisen tuottamista voitto-osingoista
eikä niistä paikallisista politikoitsijoista, jotka elivät yhtiön
avustuksen ja anniskelusta koituvien voittovarojen nojalla. Hän
ei maininnut mitään nykyaikaisen terveystieteen tuloksista, jotka
osoittavat liikarasituksen olevan alkoholihimon syynä. »Tehdasjuoppous»
ei näyttänyt kuuluvan Yleisen Polttoaine-Yhtiön teologialle tuttuihin
käsitteisiin! Sellaista saarnaa kuunnellessaan ei olisi tosiaankaan
arvannut, että sen kuuntelijat olivat ruumiillisia olentoja, ja yhtä
mahdoton olisi ollut saarnan nojalla aavistaa, että saarnaajallakin
oli ruumis, jota ruokki hänen opettamiensa liian ankaran työn ja liian
heikon ravinnon riuduttamien palkkaorjien hankkima ravinto!


14.

Tämän järjestelmän uhrit olivat enimmältä säikytettyjä ja puhuivat
kärsimistään vääryyksistä vain kuiskaten, mutta Hal tuli huomaamaan,
että kaivosalueella oli eräs paikka, missä he eivät voineet pysyä
äänettöminä, vaan sallivat vääryyden tuntonsa voittaa pelon. Tämä
paikka oli koko kaivoselimistön keskipiste, sen hermostollisen tarmon
keskus, tai vertausta vaihtaaksemme se tuomioistuin, jossa kaivosmies
kuuli tuomionsa — joko hyvinvointiin tai puutteeseen ja epätoivoon
johtavan.

Se paikka oli siinä, mihin hiili tuli kaivoksesta punnittavaksi
ja kirjaan merkittäväksi. Kaivoksesta tultuaan lähti jokainen
hiilenkaivaja sinne. Siellä oli taulu, jossa nähtiin hänen numeronsa
ja hänen sinä päivänä lähettämiensä vaunujen paino. Ja jokainen mies,
oppimattominkin, oli perehtynyt englanninkieleen sen verran, että sai
asiasta selkoa.

Hal oli vähitellen tullut käsittämään, että tässä oli varsinainen
asiain näyttämö. Useimmat miehet katsahtivat tauluun ja lähtivät sitten
vaivalloisesti astumaan, hartiat kumarassa, mitään virkkamatta ja
sivuilleen vilkaisematta. Toiset murisivat itsekseen tai — se merkitsi
aivan samaa — murisivat toisilleen vierailla kielillänsä. Mutta
suunnilleen joka viides osasi puhua englanninkieltä; ja kului tuskin
yhtäkään iltaa, jona joku ei purkautunut puhumaan, puinut nyrkkiänsä
päin taivasta tai vaakamestaria — hänen selkänsä takana. Sellaisen
murisijan ympärille saattoi kerääntyä toisia; huomattava oli, että
aluepäällikkö tavallisesti oli läheisyydessä sinä hetkenä.

Eräässä sellaisessa tilaisuudessa Hal huomasi ensi kerran vanhan
Sikorian, harmaahapsisen slovakin, joka oli viettänyt kaksikymmentä
vuotta näiden seutujen kaivoksissa. Kaikkien kuluneina vuosina
kärsittyjen vääryyksien synnyttämä katkeruus kuohahti Vanhan Mikon
mielessä, kun hän huutaen mainitsi määriänsä: »Yhdeksäntoista,
kaksikolmatta, neljäkolmatta, kaksikymmentä! Onko tuo minun painoni,
mestari? Luuletteko minun uskovan, että se on painoni?»

»Se on painonne», lausui vaakamestari kylmästi.

»Juudan nimessä, silloin on vaakanne väärä! Katsokaa vaunua, vaunu on
iso! Mitatkaa vaunu, mister, seitsemän jalkaa pitkä, puolineljättä
jalkaa korkea, neljä jalkaa leveä. Ja tekö sanotte sen vetävän vain
kaksikymmentä?»

»Et lastaa kunnollisesti», sanoi vaakamestari.

»En lastaa kunnollisesti?» toisti vanha kaivosmies.

Hän alkoi yht'äkkiä puhua valittavaan sävyyn, ikäänkuin tuollainen
syytös olisi häntä enemmän loukannut kuin suututtanut. »Te tiedätte,
kuinka monta vuotta olen ollut näissä töissä, ja sanotte, etten osaa
tehdä kuormaa! Kun minä kuorman täytän, täytän sen niinkuin kaivosmies,
en niinkuin joku japanilainen, joka ei kaivoksesta mitään ymmärrä.
Minä lastaan sen kukkurapääksi niinkuin heinälläkin. Reilusti minä sen
lastaan — noin.» Ukko osoitti kädenliikkeillä, mitä tarkoitti. »Sanotte
minun saavan vain yhdeksäntoista, kaksikymmentä, mutta siinä on sen
verta harjana ja puolitoista sen vertaa pohjalla!»

»Se on painonne», lausui vaakaaja järkähtämättä.

»Mutta teidän vaakanne on väärä, mister! Minä olen aina tottunut
saamaan painoni, viisiviidettä, kuusiviidettä kuormaan. Tässä on
apulaiseni, kysykää häneltä, eikö ole niin asia. Kuinka on, Bo?»

»Um-m-m-mum,» sanoi Bo, joka oli neekeri, joskin hiilentomu teki rodun
havaitsemisen hankalaksi.

»Minä en saa enää irti elatustani!» huudahti vanha slovakki.
Hänen äänensä värisi, ja syväänpainuneissa tummissa silmissä oli
rukoileva ilme. »Mitä luulette minun saavan? Viidessätoista päivässä
viisikymmentä senttiä! Minun täytyy maksaa ruoka ja asunto, ja niin
totta kuin tässä seison ja Jumala minua auttakoon vannon, että
ansaitsen viisikymmentä senttiä. Minä hakkaan hiiltä enkä saa mitään
painoa, en saa yhtään mitään! Vaaka on väärä!»

»Mene tiehesi!» sanoi vaakamestari kääntyen pois. »Mister!» huusi Vanha
Mikko lähtien hänen jälkeensä ja vuodattaen koko sielunsa sanoihinsa.
»Mitä on tämä elämä, mister? Mies raataa kuin juhta saamatta mitään
palkakseen. Omaa ruutiansa polttaa, puolen dollarin verosta ruutia
päivässä, mitä siitä sanotte? Kakkaa ja kaivaa ja lakaisee, eikä saa
yhtään mitään! Tässä on totisesti köyhä mies, joka rääkkää ruumistansa
viimeiseen asti, viimeiseen veren pisaraan! Nälkään te minut
näännytätte, se on varmaa! Pitäähän minun saada jotakin syödäkseni, vai
eikö?»

Samassa vaakaaja pyörähti häneen päin. »Mene helvettiin», ärjäisi hän.
»Jos se ei sinulle sovi, lähde tiehesi. Kitasi kiinni, tai minä suljen
sen.»

Vanha mies väistyi väristen taaksepäin ja vaikeni. Hän seisoi siinä
vielä vähän aikaa hermostuneesti purren parrakkaita huuliansa. Sitten
hänen hartiansa lysähtivät, ja hän kääntyi menemään neekeriapulaisensa
kanssa.


15.

Vanha Mikko asui Reminitskin luona, ja Hal etsi hänet illallisen
jälkeen. Hänestä sai helposti selkoa, ja hän osoittautui
mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Hänen kaunopuheisten kuvaustensa
nojalla Hal tutustui lukuisiin lähiseudun kaivoksiin. Ukko ei kyennyt
hillitsemään kiivasta luontoansa ja oli senvuoksi aina muuttamassa.
Mutta kaikki paikat olivat yhtäläiset, sanoi hän, niillä oli aina
juonensa, joilla varastivat köyhältä kaivosmieheltä hänen ansionsa.
Kaivostyöläinen oli pieni liikemies, sopimuksentekijä, joka otti
suorittaakseen määrätyn työn kulunkeineen ja siitä mahdollisesti
koituvine voittoineen tai tappioineen. Päällysmies määräsi hänelle
työpaikan, ja hänen asiansa oli kiskoa siitä irti kivihiiltä saaden
palkaksi viisikymmentäviisi senttiä jokaiselta tonnilta puhdasta
hiiltä. Eräissä paikoissa mies voi ansaita hyvin, toisissa taas hän
teki työtä viikkomääriä saamatta kokoon ruokarahojansa.

Asia riippui hiilessä olevan kiven ja kuonan paljoudesta. Jos
hiilisuoni oli matala, täytyi miehen irroittaa katosta parin
jalan paksuudelta kiveä, joka lastattiin erikoisiin vaunuihin
pois kuljetettavaksi. Tätä työtä nimitettiin »harjaamiseksi», ja
siitä ei kaivosmiehelle maksettu mitään korvausta. Voi myös käydä
välttämättömäksi kaivaa uusi käytävä tai poistaa tieltä kiveä,
tasoittaa pohjaa ja rakentaa ratoja, joita pitkin vaunut kuljetettiin
lastattaviksi; toisinaan taas hiilisuoni johti »vikapaikkaan», jossa
oli kallio kivihiilen sijassa — ja kallio oli poistettava, ennenkuin
pääsi käsiksi kivihiileen. Kaikkea sellaista työtä nimitettiin
»kuolleeksi», ja siitä aiheutui alinomainen sota. Aikaisemmin yhtiö
oli korvannut sen erikseen, mutta nyt, kun oli päässyt miehiä
mahtavammaksi, se kieltäytyi mitään maksamasta. Kaivosmiehelle oli
niinmuodoin tärkeätä saada työpaikkansa kohdassa, jossa ei tarvinnut
suorittaa paljon sellaista turhaa työtä. Ja paikan määrääminen oli
päällysmiehen asia, joten tässä oli loppumaton tilaisuus suosimiseen
ja lahjomiseen, riitelemiseen tai päällysmiehen lämpöisenä pitämiseen.
Millaisessa asemassa olikaan mies, joka oli köyhä ja vanha ja ruma eikä
osannut hyvin puhua englanninkieltä? kysyi vanha Mikko katkerasti.
Päällysmies varasti hänen vaunujansa ja antoi niitä toisille; hän
vähensi vaunujen painoa lisäten niille, jotka asuivat hänen luonansa,
kestitsivät häntä väkijuomilla tai muuten häntä mielistelivät.

»Minä olin tehnyt työtä viisi päivää Koilliskaivoksessa», sanoi Mikko,
»ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vaikka tähän paikkaan
kuolisin, en ollut ansainnut enempää kuin viisitoista senttiä!
Neljätoista tuumaa kalliota! Minä sanoin mr Biskopille, ylivalvojalle:
'Maksatteko jotakin tästä kalliosta?' 'Mitä joutavia!' sanoo hän.
'No', sanon minä, 'jos ette maksa, niin en työtä jatka. Mihin minä
joudun sen kiven kanssa?' 'Mene helvettiin', sanoo hän, ja kun yritin
käydä kimppuun, veti revolverinsa. Sitten lähdin Seetrivuorelle, ja
päällysmies antoi minulle työtä, sanoi: 'Mene neljänteen kaivokseen;
kiskot ovat kolmannessa ja kiinnikkeet.' Hän sanoi: 'Maksan teille,
kun pistätte ne paikoilleen.' Minä kävin asiaan ja tein työtä kello
kahteentoista. Kuljetin kolme paria kiskoja ja kiinnikkeitä ja irroitin
kaikki naulat —.»

»Irroititte naulat?» kysyi Hal.

»En saanut uusia. Täytyi käyttää vanhoja, irtikiskottuja. Sitten
sanoin: 'Kuinka on sen puolen päivän laita, jonka minulle lupasitte?'
Hän sanoo: 'Ethän ole vielä hiiltä kaivanut?' 'Mutta tehän lupasitte
maksaa, jos väännän irti naulat ja panen kiskot paikoilleen!' Sanoo:
'Yhtiö ei maksa kuolleesta työstä — tiedäthän sen!' Niin sanoi, ja
siinä oli koko korvaukseni.»

»Ettekö saanut palkkaa puolen päivän työstä?»

»En mitään. Päällysmies tekee mitä tahtoo hiilikaivoksessa!»


16.

Vanha Mikko kertoi eräästä toisestakin keinosta, jonka nojalla
kaivosmies joutui toisten mielivallan alaiseksi, vaunujen
varastamisesta. Jokaisella miehellä oli messinkilevyjä, joihin oli
merkitty hänen numeronsa, ja hän ripusti vaunua lähettäessään sellaisen
levyn vaunun sisäpuolella olevaan koukkuun. Mutta tyhjentämispaikalle
oli pitkä matka, joku voi vaihtaa levyn, ja vaunu oli mennyttä.
Muutamissa kaivoksissa numero merkittiin liidulla vaunun laitaan,
ja eipä ollut vaikea sitä pyyhkiä tai muuttaa! Halin mielestä olisi
ollut yksinkertainen asia varustaa vaunu numeroidulla munalukolla,
mutta sellainen asian järjestäminen olisi maksanut yhtiölle sata tai
kaksisataa dollaria, ja niin jatkui varastaminen vuodesta toiseen.

»Luuletteko päällysmiesten vaunuja varastavan?» kysyi Hal.

»Toisinaan varastavat päällysmiehet, toisinaan päällysmiesten ystävät
— toisinaan itse yhtiö omilta miehiltänsä.» Pohjois-Laaksossa väitti
vanha slovakki itsensä yhtiön varastavan. Ei hyödyttänyt lähettää
päivässä enempää kuin kuusi vaunua, selitti hän, sillä maksua ei
koskaan saanut useammasta. Ei myöskään kannattanut lastata enempää kuin
tonni vaunuun, sillä vaunuja ei kunnollisesti punnittu, lähetettiin
vain nopeasti vaa'an yli, ja vaakamestaria oli kielletty ylittämästä
erästä keskimäärää. Mikko kertoi italialaisesta, joka oli lastannut
vaunun niin korkeaksi, että se tuskin mahtui oviaukosta, meni sitten
itse punnituspaikalle ja näki sen painavan kuusituhatta viisisataa
naulaa. Hänen hyväkseen merkittiin kolmetuhatta viisisataa, ja
hänen yrittäessään käydä kimppuun hänet vangittiin. Mikko ei ollut
vangitsemista nähnyt, mutta hänen kaivoksesta tultuaan oli mies mennyt,
ja kukaan ei häntä sen koommin nähnyt. Sitten tehtiin vaakahuoneeseen
ovi, jottei kukaan pääsisi punnitsemista näkemään.

Mitä enemmän Hal kuunteli miesten kertomuksia ja ajatteli näitä
asioita, sitä paremmin hän alkoi käsittää, että kaivosmies oli
sopimuksen tekijä, jolla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta määritellä
sopimuksen laajuutta, ennenkuin otti sen suorittaakseen, eikä
jälkeenpäin mahdollisuutta todeta, kuinka paljon työtä oli tehnyt.
Sitäpaitsi hänen oli pakko käyttää välineitä, joiden hintaa ja määrää
hän ei voinut tarkastaa. Hän käytti ruutia, ja kuukauden lopussa oli.
hänen palkastaan lyhennetty eräs summa, ja jos summa oli liian korkea,
hän ei voinut mitenkään asiaa auttaa. Häntä veloitettiin määrätyllä
summalla »pajoituksesta», työkalujen kunnossapitämisestä, ja joka
kuukausi vähennettiin hänen palkastaan dollari tai pari, vaikka hän ei
olisi käynyt pajan tienoillakaan.

Hal mietti, mitä ken hyvänsä liikemies asiasta ajattelisi. Suostuisiko
kukaan tekemään sopimusta sellaisilla ehdoilla? Ryhtyisikö kukaan
rakentamaan patoa saamatta ennakolta mitata paikkaa ja voimatta laskea,
kuinka monta kuutiojalkaa kiveä ja sementtiä tehtävä vaatisi? Tarvitsi
vain niin kysyä havaitakseen asian takaperoisuuden; mutta tässä
piirissä työskenteli viisitoistatuhatta miestä sellaisissa olosuhteissa.

Valtion lain mukaan oli jokaisella kaivosmiehellä oikeus vaatia
tarkastusmies suojelemaan hänen etujansa punnittaessa, mutta tämän
tarkastajan palkka oli työmiehen maksettava omasta taskustaan. Jos
hiilikaivoksissa vallitsevia oloja joskus julkisuudessa arvosteltiin,
voivat kaivosten omistajat riemuiten viitata tuohon lakipykälään, ja
vain henkilö, joka oli ollut itse asioita näkemässä, voi käsittää,
millainen kaivosmieheen kohdistuva katkera iva siihen sisältyi.

Ruokahuoneessa Halin vieruskumppanina oli Johansson-niminen
vaaleatukkainen ruotsalainen jättiläinen, joka latoi hirsiä kymmenen
tuntia päivässä. Tämä veikko kuului niihin, jotka voivat vapaasti
lausua ajatuksensa, koska oli nuori, tavattoman väkevä ja kaikista
perhesiteistä vapaa. Hän siirtyi alinomaa paikasta toiseen, kaivoksesta
viljavainioille ja viljavainioilta tukkimetsään. Joku mainitsi hänelle
punnitustarkastajan, ja koko pöytäkunta kuuli hänen ivallisen naurunsa.
Koettakoon joku pyytää sellaista tarkastusmiestä!

»Tarkoitatteko, että potkisivat hänet pois?» kysyi Hal.

»Mahdollista kyllä!» kuului vastaus. »Mahdollista myös, että saisivat
hänet muuten lähtemään.»

»Kuinka niin.»

»Tekisivät hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähtisi.»

Niin oli laita punnituksen, tarkastajan, samoinkuin maksuosoitusten,
yhtiön myymälöiden ja kaikkien niiden toimenpiteiden, joilla laki
yritti suojella kaivosmiestä tapaturmilta. Työmies voi vaatia laillista
oikeuttansa, mutta joutui niin tehden kokemaan päällysmiehen kiukkua.
Päällysmies voi tehdä hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähti
vapaaehtoisesti. Voi myös tulla miehen osaksi sadattelukuuro ja käsky
»Marssi täältä matkaasi!» — ja varsin mahdollista, että lähtijä sai
potkun takalistoonsa tai näki revolverinpiipun nenänsä alla.


17.

Nämä olosuhteet tekivät kaivosalueesta epätoivon tyyssijan. Oli
kuitenkin miehiä, jotka tulivat jotenkin toimeen, perustivat
perhekuntia ja omistivat kunnollisen kodin. Jos henkilön onnistui
välttää tapaturmaa, jos hän ei mennyt naimisiin liian nuorena eikä
joutunut pitämään huolta ylen suuresta lapsilaumasta, jos hän kykeni
vastustamaan väkijuomien houkutusta, johon liikarasitus ja elämän
yksitoikkoisuus sai monet lankeamaan, ja ennen kaikkea jos hän osasi
pitää päällysmiehensä suopeana, niin hän voi saada itselleen kodin,
vieläpä hiukan rahaakin yhtiön talletettavaksi.

Heidän joukkoonsa kuului Jerry Minetti, josta tuli eräs Halin parhaita
ystäviä. Hän oli Milanosta kotoisin, nimeltään oikeastaan Gerolamo,
mutta tässä »valinkauhassa» hänestä oli tullut »Jerry». Hän oli
suunnilleen viidenkolmatta vuoden ikäinen ja italialaiseksi harvinaisen
varteva. Häneen, samoinkuin useimpiin toisiin tovereihinsa, Hal
tutustui eräänä sunnuntaipäivänä. Jerry oli vasta noussut vuoteestaan,
oli peseytynyt ja pukenut ylleen uudet siniset vaatteet, joten hän
näytti sangen ilahduttavalta siinä auringonpaisteessa. Hän käveli pää
pystyssä ja selkä suorana, ja helppo oli nähdä, ettei hänellä ollut
paljon huolta maailmassa.

Halin huomiota ei kumminkaan kiinnittänyt niin suuressa määrin Jerry,
vaan se, mikä Jerryä seurasi: hänen täydellinen jäljennöksensä
neljänneskoossa, kasvot yhtä puhtaina ja yllä uudet siniset
»överhaalarit». Hänenkin päänsä oli pystyssä ja hartiat jäykät, ja
eipä voinut muuta kuin hymyillä nähdessään hänen heittävän kantapäätä
ja yrittävän parhaansa mukaan pysyä mukana. Jäädessään kaikkein
pisimmistäkin askelista huolimatta jälkeen hän pisti juoksuksi, pääsi
ihan isänsä kintereille ja alkoi jälleen astua samaa jalkaa.

Hal oli menossa samaan suuntaan, ja näky virkisti häntä kuin
sotilasmusiikki; hänenkin teki mieli nostaa pää pystyyn, suoristaa
ryhtiänsä ja astua tahdissa. Nähdessään hänen kasvoissaan hymynirveen
toiset kävelijät kääntyivät katsomaan ja hymyilivät hekin. Mutta Jerry
kulki tietänsä vakaasti, tietämättä mitään jäljessään pidetystä pelistä.

He menivät erääseen rakennukseen, ja Hal, jolla ei ollut muuta
tekemistä kuin nauttia elämästä, jäi odottamaan, kunnes he palaisivat.
He tulivat takaisin samassa järjestyksessä. Miehellä oli nyt säkki
olalla, ja pienellä miehellä pienempi samanlainen kantamus. Hal hymyili
jälleen, ja kun molemmat olivat ehtineet luo, hän tervehti: »Hoi,
miehet!»

»Hoi, hoi!» vastasi Jerry seisahtuen. Sitten hän huomasi Halin
hymyilevän ja hymyili hänkin. Hal katseli pientä miestä ja hymyili,
ja pieni mies hymyili vastaan. Huomatessaan, mille Hal hymyili, Jerry
muhoili yhä leveämmin, ja niin he seisoivat kaikki kolme keskellä tietä
hymyillä irvistellen toisilleen ilman mitään havaittavaa syytä.

»Sepä aika poika!» sanoi Hal.

»On, on!» myönsi Jerry laskien säkkinsä maahan. Hän oli aina valmis
viipymään kuinka kauan tahansa, jos joku halusi poikaa ihailla.

»Onko omanne?» kysyi Hal.

»Aivan varmasti!» vastasi Jerry.

»Hei vaan, iso mies!» sanoi Hal.

»Hei vaan!» vastasi miehenalku. Helppo oli huomata, että hän oli
syntynyt Amerikan suuressa sulatossa.

»Mikä on nimesi?» kysyi Hal.

»Jerry», kuului vastaus.

»Entä hänen?» Hal nyökkäsi kohti miestä.

»Iso Jerry.»

»Onko teitä sinunlaisia enemmänkin kotona?»

»On toinenkin», vastasi Iso Jerry. »Nuorempi.»

»Ei se ole minunlainen», huomautti Pikku Jerry. »Se on pieni.»

»Ja sinä olet suuri?» kysyi Hal.

»Se ei osaa kävellä!»

»Et osaa sinäkään!» nauroi Hal, sieppasi hänet ja heitti olalleen. »Kas
niin, saat ratsastaa!»

Iso Jerry otti jälleen säkkinsä, ja niin lähdettiin; mutta tällä
kertaa kulki jäljessä Hal, tahdissa astuen, suoristaen selkäänsä ja
viipottaen kantapäitänsä. Pikku Jerry yhtyi pilaan, nauraa kukersi ja
heilutti riemuissaan tanakoita sääriänsä. Iso Jerry katsahti taaksensa,
tietämättä mikä oli ilon aiheena, mutta nauttien siitä yhtä hyvin.

Niin he saapuivat sen kolme huonetta sisältävän mökin luo, joka
oli molempien Jerry-nimisten koti, ja ovelle ilmaantui mrs Jerry,
mustasilmäinen italialaistyttö, joka näytti niin nuorelta, ettei
olisi voinut uskoa hänellä olevan aivan pientäkään lasta. Hymyiltiin,
irvisteltiin jälleen, ja sitten kysyi Iso Jerry:

»Ettekö käy sisään?»

»Mielelläni», vastasi Hal.

»Jääkää illalliselle», kehoitti Pikku Jerry. »Meillä on makaroonia.»

»Sepä jotakin!» sanoi Hal.

»Olkoon menneeksi, jos saan jäädä ja maksaa aterian.»

»Mitä helvettiä!» sanoi Jerry. »Te ette saa maksaa!»

»Ei! Ei maksua!» huusi mrs Jerry pontevasti pudistaen päätänsä.

»Hyvä», virkkoi Hal nopeasti havaitessaan heidän voivan loukkaantua.
»Minä jään, jos varmaan tiedätte olevan riittämään asti itsellenne.»

»Aivan varmasti!» sanoi Jerry. »Eikö totta, Rosa?»

»Aivan varmasti!» vakuutti mrs Jerry.

»Niinpä jään», sanoi Hal. »Pidätkö makaroonista, miekkonen?»

»Totta kai!» huusi Pikku Jerry.

Hal katseli ympärilleen tässä italialaiskodissa. Se sointui hyvin
yhteen sievän emäntänsä kanssa. Ikkunoissa hohtelevat pitsiuutimet
olivat vielä puhtaammat kuin Raffertyn luona; lattialla oli
uskomattoman heleävärinen matto ja seinillä Vesuviusta ja Garibaldia
esittäviä värikuvia. Oli vielä kaappi monine mielenkiintoisine
aarteineen, siinä kappale korallia, iso simpukankuori, haikalan hammas,
intiaanin nuolenkärki ja täytetty hamppuvarpunen lasikuvun alla. Hiukan
aikaisemmin Hal ei varmaankaan olisi pitänyt tällaisia luonnonolioita
erikoisesti mielikuvitusta kiihtävinä, mutta nyt, kun hän oli alkanut
viettää viisi kuudesosaa valvonta-ajastaan maan uumenissa, asia oli
toisin.

Hän nautti aterian, todellisen italialaisen aterian; makarooni
oli todellista italialaista makaroonia, kuumana höyryävää,
tomaattikastikkeen peittämää ja lihan mehua uhoavaa. Aterian aikana
Hal maiskutti huuliansa ja nauroi irvistellen Pikku Jerrylle, joka
vuorostaan maiskutti ja nauraa irvisti. Tämä oli siinä määrin
toisenlaista kuin Reminitskin sikakaukalolla oleminen, että Hal
ajatteli nauttivansa ensimmäisen kerran eläessään niin maukasta
ateriaa. Jerry ja hänen puolisonsa taas ylpeilivät ihmeellisesti
pikkumiehestänsä, joka osasi sadatella englanninkielellä yhtä hyvin
kuin aito amerikkalainen, ja olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Aterian päätyttyä Hal nojasi taaksepäin ja huudahti aivan samoin kuin
Raffertyn luona: »Hyvä Jumala, kunpa saisin asua täällä!»

Hän huomasi isännän katsahtavan vaimoonsa. »Miksipä ei», sanoi hän.
»Tulkaa vain. Minä annan teille asunnon ja ruoan. Eikö niin, Rosa?»

»Tietysti», sanoi Rosa.

Hal silmäili heitä ihmeissään. »Tiedättekö varmaan, että saisitte
luvan?» kysyi hän.

»Luvan? Kuka voisi minua siitä estää?»

»En tiedä. Ehkä Reminitski. Voisitte joutua vaikeuksiin.»

Jerry irvisti. »Minä en pelkää», sanoi hän. »Minulla on täällä ystäviä.
Carmino on serkkuni. Tunnetteko Carminon?»

»En», sanoi Hal.

»Ensimmäisen kaivoksen päällysmies. Hän pitää minun puoltani. Vanha
Reminitski menköön hiiteen! Tulkaa te vain tänne, minä järjestän teille
makuusijan tuohon huoneeseen ja annan teille hyvät särpimet. Mitä
maksatte Reminitskille?»

»Seitsemänkolmatta kuukaudessa.»

»Hyvä, maksatte minulle seitsemänkolmatta ja saatte kaikin puolin hyvän
olon. Täällä ei saa paljoa aineksia, mutta Rosa osaa keittää, kyllä hän
asiasta suoriutuu.»

Halin uusi tuttava, päällysmiehen suosikki, oli ammatiltaan
»laukaisija»; hänen tehtävänään oli kulkea yöllä kaivoksessa laukoen
niitä panoksia, jotka miehet olivat päivällä ladanneet. Tämä
vaarallinen työ kysyi taitavaa miestä, ja siitä maksettiin varsin
hyvin, joten Jerry pääsi eteenpäin maailmassa ja lausui määrätyissä
rajoissa pelkäämättä oman mielipiteensä. Hän ei ottanut huomioonkaan
sellaista mahdollisuutta, että Hal voi olla yhtiön urkkija,
vaan hämmästytti häntä kapinallisella puheellaan kaikenlaisesta
petoksesta, jota harjoitettiin Pohjois-Laaksossa ja kaikissa niissä
kaivospaikoissa, joissa hän oli ollut työssä tultuaan Amerikkaan
nuorena poikana. Hal sai kuulla, että Minetti oli sosialisti. Hän
tilasi italialaista sosialistista sanomalehteä, ja postivirkamies,
joka tiesi, millainen lehti se oli, hämäsi häntä sen vuoksi. Vielä
huomattavampi seikka oli se, että mrs Minetti oli hänkin sosialisti.
Jerry selitti sen merkitsevän miehelle paljonkin, koska eukko
niinmuodoin ei ollut papin vaikutusvallan alaisena.


18.

Hal muutti heti uhraten osan kuukauden ruokarahoja, jotka Reminitskille
maksoi yhtiö hänen tililtään. Hän maksoi mielelläänkin siitä, että
sai puhtaan asunnon ja puhtaan ruoan. Huvittavalta tuntui hänestä se
seikka, että hän Minettien luo muuttaessaan irlantilaisten tuttaviensa
mielestä menetti kastinsa. Pohjois-Laaksossa tuntui vallitsevan
mitä jyrkin sosiaalinen jaoitus. Amerikkalaiset, englantilaiset ja
skotlantilaiset halveksivat walesilaisia ja irlantilaisia; walesilaiset
ja irlantilaiset halveksivat dago-nimellä tunnettuja italialaisia,
dagot ja ranskalaiset halveksivat puolalaisia ja venäläisiä, nämä
vuorostaan kreikkalaisia, bulgarialaisia ja »monteneekereitä» ja niin
edespäin parikymmentä Itä-Euroopan rotua, liettualaiset, slovakit,
kroatit, armenialaiset, romanialaiset, rumelit, ruteenit — hännän
huippuna meksikkolaiset, neekerit ja viimeisinä ja kehuvimpina
japanilaiset.

Hal havaitsi tämän käydessään toisen kerran Raffertyn perheessä. Siellä
sattui olemaan Mary Burke, jonka silmissä välähti uhitteleva ilme.
»Hyvää päivää, mr Minetti!» huusi hän.

»Hyvää päivää, miss Rosetti», vastasi Hal.

»Miltä maistuu makarooni, you lika da spagett?»

»Eikö teitä maita makarooni, you no lika da spagett?»

»Sanoinhan teille jo kerran», nauroi tyttö, »että hyvät vanhat perunat
ovat minulle kyllin hyviä!»

»Entä muistatteko, mitä siihen vastasin?» kysyi Hal.

Mary muisti! Hänen poskiinsa nousi puna, joka muistutti nuoren miehen
hänelle sopivana ravintona mainitsemien ruusunterälehtien hohteina.

Raffertyn lapset, jotka olivat hyvät tuttavat Halin kanssa, yhtyivät
nyt kiusoitteluun. »Mister Minetti! Lika da spogetti?» Tajuttuaan
tilanteen Hal mieli kostaa muistuttamalla tarjoutuneensa irlantilaisten
asuntokumppaniksi ja tulleensa torjutuksi, mutta pelkäsi vanhan
Raffertyn sellaisesta pilasta pahastuvan ja väitti nyt kivenkovaan
luulleensa Rafferty-sukua italialaiseksi. Hän kääntyi juhlallisesti
vanhan Raffertyn puoleen korostaen nimen toista tavua — »signor
Rafférti» — ja tuo huvitti ukkoa siinä määrin, että hän naureskeli
asialle tavan takaa kokonaisen tunnin ajan. Hänen sydämensä suli tuolle
hupaiselle nuorukaiselle, hän unohti osan epäilyksiänsä ja jutteli
lasten makuulle mentyä vapaammin kaivosmiehen kokemuksistaan.

Vanha Rafferty oli ollut aikoinaan korkealle nousemassa. Hän oli
päässyt vaakamestariksi San José-kaivokseen, mutta oli luopunut
toimestaan, koska oli ollut sitä mieltä, ettei hänen uskontonsa
sallinut tehdä, mitä häneltä vaadittiin. Kamalalta oli tuntunut se
vaatimus, että miesten työn tulos oli pidettävä erään keskimäärän
rajoissa, lähettivätpä he ylös kivihiiltä kuinka paljon tahansa.
Kun Rafferty mieluummin luopui toimestaan kuin suostui sellaiseen,
hänen täytyi lähteä kerrassaan pois kaivoksesta, koska jokainen
luonnollisesti tiesi, minkätähden hän oli toimen jättänyt ja hänen
läsnäolonsa piti eleillä tyytymättömyyttä.

»Ajatteletteko, ettei täällä ole yhtäkään kunniallista yhtiötä?» kysyi
Hal.

Vaiiha Rafferty vastasi: »Onhan niitä joitakin, mutta kunniallisena
oleminen ei ole niin helppoa kuin luulette. Heidän täytyy sovittaa
hintansa toisten mukaan, ja jos toinen varastaa punnitessaan, täytyy
toisen tehdä samoin. Siten käy pienentäminen miesten palkkoja heidän
tietämättään, ja on olemassa väkeä, joka ei halua ansaita vähemmän kuin
joku toinen.» Hal huomasi ajattelevansa vanhaa Peter Harrigania, jonka
johdossa Yleinen Polttoaine-Yhtiö oli. Hänen sanottiin lausuneen: »Minä
olen ylen perso osingoille!»

»Kaivosmiehen vaikeus», jatkoi vanha Rafferty, »on siinä, ettei hänellä
ole ketään, joka puhuisi hänen puolestaan. Hän on yksin —»

Tämän keskustelun aikana Hal oli vilkaissut »Punaiseen Mariin» ja
huomannut hänen nojaavan käsivarsiansa pöytään, voimakkaat hartiat
asennossa, joka tiesi kertoa ankarasta päivätyöstä. Mutta nyt hän
puuttui keskusteluun; hänen äänensä kajahti yhtäkkiä, ylenkatseelta
väristen: »Kaivosmiehen onnettomuus on siinä, että hän on _orja_!»

»Älähän —», aloitti vanha mies vastaanväittäen.

»Hänen vastustajanansa on koko maailma, »ja hänellä ei ole ymmärrystä
liittyä toisiin, muodostaa ammattiyhdistystä ja pitää niin puoliansa!»

Samassa syntyi hiljaisuus. Hal hämmästyi hänkin kuullessaan nyt
ensimmäisen kerran tuon pelätyn sanan »ammattiyhdistys» ääneen
lausuttuna.

»Tiedänhän sen!» virkkoi Mary, harmaat silmät täynnä uhmaa. »Ette halua
kuulla sanaa lausuttavan! Mutta joku lausuu sen teistä huolimatta!»

»Hyvin ymmärretty», virkkoi vanha mies. »Kun ihminen on nuori ja
lisäksi nainen —»

»Nainen! Nainenko vain voi olla rohkea?»

»Naisilla on liukas kieli», sanoi vanha Rafferty väkinäisesti
hymyillen, »ja mahdotonta on estää heitä sitä käyttämästä.
Päällysmiehenkin täytyy se tietää.»

»Voipa niin olla», vastasi Mary. »Ja se luultavasti johtuu siitä, että
naiset saavat eniten kärsiä kaivosalueilla; ja päällysmies ehkä tietää
senkin.» Tytön posket olivat punaiset.

»Mahdollista kyllä», myönsi Rafferty. Sitten ei kukaan virkkanut
mitään, ukko vain tuprutti savuja piipustaan. Selvää oli, ettei hän
huolinut jatkaa, koska ei halunnut puhuttavan ammattiyhdistyksistä
asunnossaan. Hetkisen kuluttua mrs Rafferty teki heikon yrityksen
vaihtaakseen keskustelun aihetta kysymällä, kuinka voi Maryn sisar,
joka oli ollut sairaana, ja heidän sitten keskusteltuaan lastentautien
lääkkeistä Mary nousi sanoen: »Täytyy tästä lähteä.»

Hal nousi hänkin. »Lähden kanssanne, jos sallitte», sanoi hän.

»Tietysti», vastasi Mary. Tuntui siltä, että Raffertyn perhe saavutti
entisen hilpeän mielialansa nähdessään kohteliasta käyttäytymistä.


19.

He kulkivat katua alaspäin, ja Hal huomautti: »Ensimmäisen kerran
kuulin lausuttavan sanan ammattiyhdistyksestä.»

Mary katsahti hermostuneesti ympärilleen. »Hiljaa!» kuiskasi hän.

»Mutta sanoittehan luullakseni aikovanne siitä puhua!»

Mary vastasi: »Toista on puhua tuttavan luona, toista ulkosalla. Mitä
hyötyä olisikaan, jos menettäisitte toimenne?»

Hal alensi ääntänsä. »Haluatteko tosiaankin vakavasti saada tänne
ammattiyhdistyksen?»

»Vakavasti?» toisti tyttö. »Näittehän mr Raffertyn — millainen pelkuri
hän on! Sellaisia ne ovat kaikki. Ei, mieleni vain pääsi purkautumaan.
Olen hiukan järkeä vailla tänä iltana — sattui jotakin, mikä sai minut
suunniltani.»

Hal otaksui hänen jatkavan, mutta Mary nähtävästi muutti mieltänsä.
Vihdoin Hal kysyi: »Mitä sattui?»

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Mary, ja niin he kulkivat hetken
eteenpäin mitään virkkamatta.

»Sanokaa se minulle, sanottehan?» virkkoi Hal, ja hänen lämmin äänensä
teki tehtävänsä.

»Te ette tiedä paljoakaan kaivoselämästä, Joe Smith», sanoi tyttö.
»Ettekö arvaa, mitä merkitsee olla naisena tällaisessa paikassa? Ja
naisena, jota ne pitävät hyvännäköisenä!»

»Sekö on kysymyksessä!» virkkoi Hal painuen jälleen äänettömäksi. »Joku
on teitä ahdistellut?» lisäsi hän hetkisen kuluttua.

»Tietysti! Joku on aina ahdistelemassa meitä naisia! Aina! Ei kulu
päivää, ettei siitä kuule. Viittailuja ja nykäisyjä kääntyipä minne
tahansa.»

»Keitä ne ovat?»

»Päällysmiehiä, kirjureita — siihen kelpaa jokainen, jolla sattuu
olemaan tärkkikaulus ja joka otaksuu voivansa tarjota rahaa tytölle. Se
alkaa tytön vielä käyttäessä lyhyitä hameita, ja sitten ei ole rauhaa
milloinkaan.»

»Ettekö saa heitä käsittämään, mitä heidän rauhaansa tulee?»

»Minä kyllä saan heidät hiukan ymmärtämään, mutta nyt he ahdistavat
isäukkoa.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tietysti! Luuletteko, etteivät yritä sitä keinoa, kun tietävät, että
hän on viinaan menevä eikä saa sitä koskaan kyllikseen!»

»Entä isänne?...» Mutta samassa Hal vaikeni. Mary ei varmaankaan
halunnut sitä kysyttävän.

Tyttö oli kuitenkin jo huomannut hänen epäröintinsä. »Hän oli aikoinaan
kunniallinen mies», selitti hän. »Tämä elämä täällä se tekee miehestä
raukan. Tarvitsitpa mitä tahansa, käännyitpä minne hyvänsä, aina on
turvauduttava jonkun päällysmiehen hyväntahtoisuuteen. Asia on aina
edessä, olipa sitten puhe työpaikasta, tehtäväksenne sälytetystä
kuolleesta työstä, tarvitsemastanne luotonlisästä tai lääkärinavusta
sairastuessanne. Nyt vuotaa kattomme — niin pahoin, ettei löydä
sadesäällä kuivaa makuupaikkaa.»

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Kuka omistaa talon?»

»Täällä on vain yhtiön taloja.»

»Kenen asiana on pitää se kunnossa?»

»Mr Kosegin, taloagentin. Mutta me emme ole enää pitkiin aikoihin
häneltä mitään pyytäneet — hän vaivautuu korkeintaan vuokrarahoja
vastaanottamaan. Tänään isä kävi mr Cottonin luona. Hänen pitäisi
huolehtia terveydellisistä seikoista, ja eipä voitane pitää
terveellisenä, että ihmisten täytyy maata vuoteissa, joihin sade
pääsee.»

»Mitä sanoi Cotton?» kysyi Hal hänen jälleen vaiettuaan.

»Tunnettahan Jeff Cottonin — ettekö arvaa, mitä hän voi sanoa? 'Teillä
on korea tyttö, Burke! Minkätähden ette saa häntä järkiinsä?' Sitten
hän oli nauranut ja sanonut isälleni, että hänen pitäisi jo yskä
ymmärtää. Vanhan miehen ei sopinut maata sateessa, oli hän sanonut,
koska voi tulla keuhkotulehdus ja viedä hänet hautaan.»

Hal ei voinut olla enää kysymättä: »Mitä teki isänne?»

»Ette saa tuomita isää liian ankarasti», virkkoi Mary nopeasti. »Hän
oli jäykkä mies, ennenkuin O'Callahan sai hänet kynsiinsä. Mutta nyt
hän tietää, mitä aluepäällikkö voi tehdä kaivosmiehelle!»


20.

Mary Burke oli sanonut, ettei miesten luitten murtuminen ollut yhtiölle
mikään erinomaisen tärkeä asia, ja kaivoksen n:o 2 aljettua jälleen
toimia Hal sai tilaisuuden havaita tuon väitteen oikeaksi.

Kaivosmiehen hengissäsäilyminen riippui hänen työkomeronsa
kunnollisesta pöngittämisestä. Yhtiö toimitti siihen tarvittavat
puutavarat, mutta kun kaivosmies niitä tarvitsi, hän huomasi, ettei
ollut mitään käsillä, ja hänen täytyi lähteä niitä hakemaan mailin
päästä maan pinnalta. Sitten hän valitsi soveliaan pituiset kappaleet
ja merkitsi ne otaksuen, että joku aputehtävissä oleva mies toisi ne
hänen työpaikalleen. Mutta sattuikin niin, että joku toinen kuljetti
ne pois — tässäkin asiassa harjoitettiin lahjomista ja suosimista, ja
kaivosmies menetti pari työpäivää, joiden aikana hänen myymälälaskunsa
kasvoi ja lasten täytyi jäädä pois koulusta, kun ei ollut jalkineita.
Toisinaan hän lakkasi odottamasta tukipuita ja jatkoi hiilen ottamista.
Sitten sortui kallio, tutkijalautakunta totesi »huolimattomuutta», ja
kaivosten omistajat puhuivat juhlallisesti siitä, kuinka mahdotonta oli
totuttaa kaivosmiehiä varovaisiksi. Hal oli hiljattain lukenut Yleisen
Polttoaine-Yhtiön puheenjohtajan haastattelua koskevan uutisen, jossa
kerrottiin hänen selittäneen, että mitä kokeneempi kaivosmies oli,
sitä vaarallisempaa oli pitää häntä työssä, koska hän luuli tietävänsä
kaikki eikä välittänyt niistä viisaista toimenpiteistä, joihin yhtiö
oli ryhtynyt hänen turvallisuutensa takaamiseksi!

Toisessa kaivoksessa työskenneltiin eräissä kohdissa »komero ja
pylväs»-menetelmää käyttäen; kivihiiltä kaivettiin komerosta toisensa
jälkeen, ja huoneen seiniä vastaavat osat jätettiin kannattamaan
kattoa. Nämä seinät ovat »pylväitä», ja kun oli päästy hiilisuonen
päähän, kääntyi kaivosmies takaisin ja alkoi »kaataa pylväitä» antaen
katon sortua jäljessään. Se on vaarallista työtä; miehen on sitä
suorittaessaan kuunneltava päänsä päältä kalliosta kumisevaa ääntä ja
päätettävä sen nojalla, milloin on pakoon lähteminen. Toisinaan hän
tahtoo välttämättä pelastaa jonkin työkalun, toisinaan taas sortuminen
tapahtuu äkkiarvaamatta. Siinä tapauksessa uhri useimmiten jätetään
sinne, koska myönnettävä on, ettei yhtiö voisi toimittaa vuoren alle
hautautuneelle miehelle parempaa hautausta.

Numero toisessa oli eräs mies joutunut sellaisen luhistumisen uhriksi.
Hän kompastui juostessaan, ja ruumiin alaosa jäi pinteeseen. Tohtori
tuli ruiskuttamaan häneen nukutusainetta pelastusmiehistön kaivaessa
häntä irti. Hal sai kuulla tapahtumasta vasta kun näki ruumiin
laudalla, pari säkkiriepua peitteenä. Hän huomasi, ettei kukaan
pysähtynyt kuollutta katsomaan. Työstä palatessaan hän kysyi asiaa
tuttavaltaan Madvikilta, muulinajajalta, joka vastasi: »Liettualainen
— mäskiksi meni.» Siinä kaikki. Kukaan ei miestä tuntenut eikä hänestä
välittänyt.

Ukko Sikoria oli ollut työssä aivan lähellä ja oli ensimmäisten
joukossa auttanut uhria irti. Mikon neekeriapulainen oli yrittänyt ylen
hätäisesti työntää pois jotakin lohkaretta ja oli murskannut kätensä
joutuen työhön kelpaamattomaksi ainakin kuukauden ajaksi. Mikko kertoi
asiasta Halille huonolla englanninkielellä. Kauheata oli ollut nähdä
mies sellaisessa pinteessä huohottamassa, silmät päästä pyörähtämässä.
Onneksi hän oli nuori ja perheetön mies.

Hal kysyi, mitä ruumiille tultaisiin tekemään, ja Mikko tiesi, että se
haudattaisiin seuraavana aamuna. Yhtiöllä oli sitä tarkoitusta varten
pieni maa-alue ylempänä kanjonissa.

»Eikö toimiteta tutkimusta?» kysyi hän.

»Tutkimusta?» toisti Mikko. »Mikä se on?»

»Eikö tule ruumiintarkastaja katsomaan?»

Vanha slovakki kohautti kumaraisia hartioitaan. Jos tässä maailman
kolkassa lienee ollutkin ruumiintarkastaja, ei hän kumminkaan ollut
sellaisesta kuullut, vaikka oli ollut työssä useissa kaivoksissa ja
nähnyt paljon miehiä kuopattavan. »Pistetään laatikkoon ja kaivetaan
kolo» — niin hän kuvaili toimituksen.

»Eikö tule pappi?»

»Pappi on liian kaukana.»

Myöhemmin Hal tiedusteli asiaa englanninkieltä puhuvilta ja sai kuulla,
että ruumiinkatsoja saapui toisinaan kaivosalueelle. Hän kokosi
lautakunnan, johon kuuluivat Jeff Cotton, piiripäällikkö, galizialainen
juutalainen Predovich, jolla oli toimi yhtiön myymälässä, pari kirjuria
yhtiön toimistosta ja muutamia meksikkolaisia työmiehiä, joilla ei
ollut minkäänlaista aavistusta koko asiasta. Tämä lautakunta tarkasti
ruumiin, kyseli joiltakin miehiltä, mitä oli tapahtunut, ja laati
sitten lausuntonsa: »Olemme havainneet, että vainaja sai surmansa
kallion sortuessa ollen itse tapahtumaan vikapää.» (Eräässä tapauksessa
he olivat lisänneet kuvaavasti: »Ei ketään sukulaisia ja hiton vähän
tuttavia!»)

Tästä palveluksesta ruumiinkatsoja sai hyvityksen, ja yhtiö sai
virallisen lausunnon, joka oli lopullisesti pätevä siinä tapauksessa,
että joku vieraan maan konsuli uhkaisi vaatia vahingonkorvausta. He
hoitivat asioita niin hyvin, ettei Pohjois-Laaksossa ollut kukaan
saanut milloinkaan korvausta kuolemantapauksen tai loukkaantumisen
sattuessa; saipa Hal myöhemmin vielä tietää, ettei ketään näiden
seutujen kaivosten omistajaa, vastaan ollut kolmenkolmatta vuoden
kuluessa nostettu vahingonkorvausvaatimusta!

Tämä onnettomuustapaus oli Halille merkittävä, koska hän pääsi sen
nojalla näkemään varsinaista kaivostyötä. Vanha Mikko oli jäänyt vaille
apumiestä ja kehoitti häntä käymään toimeen. Se oli parempi kuin
tallirengin virka, sillä siitä tuli palkkaa kaksi dollaria päivässä.

»Mutta päästääkö päällysmies minut muuttamaan?» kysyi Hal.

»Jos annatte hänelle kymmenen dollaria, niin päästää», sanoi Mikko.

»Minulla ei valitettavasti ole kymmentä dollaria», sanoi Hal.

»Antakaa hänelle kymmenen dollaria luotostanne», sanoi toinen.

Hal nauroi. »Ottavatko maksuosoituksia lahjuksiksi?»

»Tietysti ottavat», tiesi Mikko.

»Entä jos hoitaisin huonosti muulejani?» jatkoi toinen. »Jospa antaisi
minun muuttaa ilmankin!»

»Muuttaa teidät helvettiin!» vastasi Mikko. »Suuttuu, pistää meidät
pahaan paikkaan, ja menetämme kymmenen dollaria viikossa. Ei, sir,
tarjotkaa hänelle juomia, puhukaa sopivasti, saakaa mies hyvälle
tuulelle. Tehän puhutte Amerikan kieltä — helposti hänet suostutatte!»


21.

Hal oli mielissään, kun sai tilaisuutta paremmin tutustua
kaivospäällikköönsä. Alec Stone oli kuuden jalan pituinen ja samassa
suhteessa roteva; käsivarret olivat kuin liikkiöt, lihavat ja pehmeät,
mutta suunnattoman väkevät. Hän oli tottunut miehiä käsittelemään
Louisianan sokeri-istutuksilla — ja sen kuultuaan Hal ymmärsi paremmin
monta seikkaa. Samoinkuin näyttämönohjaaja ei huoli näyttelijöittensä
todellisista nimistä, vaan mainitsee heitä heidän edustamiensa
näytelmän henkilöiden nimillä, samoin oli Stonen tapana nimittää
miehiään heidän kansallisuuksiensa mukaan: »Nosta tuo kivi vaunuun,
puolalainen. Hei, jap, tuo tänne työkalut! Suu kiinni, dago, ja mene
työhösi, tai minä potkaisen housusi alas, niin totta kuin elät!»

Hal oli kerran kuulemassa riitaa siitä, kenen asia oli siirtää pois
hirsiä. Maassa lepäsi iso pistosaha, ja Stone sieppasi sen alkaen
heiluttaa sitä kuin valtavaa miekkaa pienen böömiläisen kaivosmiehen
edessä. »Korjaa puut, ryssä, tai minä leikkaan sinut kappaleiksi!»
Kauhistunut mies peräytyi, ja Stone astui jäljessä, kunnes hänen
uhrinsa oli painunut seinää vasten aseen yhä heiluessa hänen
kasvojensa edessä. »Leikkaan sinut kappaleiksi, ryssä! Teen sinusta
lihamuhennosta!» Päällysmiehen vihdoin peräytyessä pieni böömiläinen
juoksi latomaan puita.

Merkilliseltä tuntui Halista se, että Stone sellaisesta menettelystä
huolimatta tuntui varsin hyvänluontoiselta. Hän toteutti verenhimoisia
uhkauksiaan tuskin kerran tuhannesta; lopetettuaan sadattelunsa hän
usein nauroi, ja sadattelun esine nauraa irvisti hänkin, säikähtynyttä
ponnistustaan silti hellittämättä. Huomattuaan Halin olleen näkemässä
tuota miekanheilutuskohtausta päällysmies virkkoi: »Sillä tavalla niitä
lurjuksia pitää käsitellä.» Hal otaksui tämän huomaavaisuuden johtuvan
siitä, että hänkin oli amerikkalainen, ja tunsi itsensä asianmukaisesti
imarrelluksi.

Samana iltana hän lähti tapaamaan päällysmiestä. Mr Stone istui nojaten
jalkaansa asuntonsa aitaan. »Mr Stone», sanoi Hal, »haluaisin kysyä
teiltä jotakin».

»Anna kuulua, poika», sanoi toinen.

»Ette lähde hiukan ryyppäämään?»

»Tahdotko minusta jotakin, häh? Minua et petä, poikaseni!» Siitä
huolimatta mies laski jalkansa alas aidalta, koputti perät piipustansa
ja lähti kulkemaan Halin kanssa katua ylöspäin.

»Minä haluaisin vaihtaa työtä, mr Stone», sanoi Hal.

»Mitä merkillistä? Joko kyllästyit muuleihin?»

»En, sir, mutta olisi parempi työ tiedossa. Sikoria-ukon apulainen on
sairaana, ja minä menisin hänen sijaansa, jos suostutte.»

»Neekerin sijaan, poikaseni. Etkö pelkää mennä neekerin paikalle?»

»Minkätähden pelkäisin, sir?»

»Etkö ole kuullut niiden noituudesta?»

»Minä tahtoisin vain saada neekerin palkan.»

»Ei», sanoi päällysmies jyrkästi, »jää sinä muuliesi pariin. Olen
saanut hyvän tallirengin enkä halua häntä menettää. Jää paikallesi,
minä lisään palkkaasi vähitellen. Jos lähdet alas kaivokseen, putoo
kohta kivi päähäsi, ja sinulla ei ole mitään hyvää neekerin palkasta.»

He saapuivat kapakkaan. Hal huomasi, että syntyi hiljaisuus, kaikki
nyökkäsivät ja katselivat. Oli mieluista olla matkassa päällysmiehen
kanssa toisten nähden.

O'Callahan, kapakoitsija, tuli luo, kaikkein makein hymy huulillaan ja
istui heidän seuraansa. Hal tilasi whiskyä. »Ei, jääkää te työhönne»,
jatkoi päällysmies. »Jatkakaa sitä, ja kun olette oppinut pitämään
kurissa muuleja, teen teistä päällysmiehen ja annan teidän pitää
kurissa miehiä.»

Muutamat lähellä seisovat nauraa hihittivät. Kaivospäällikkö tyhjensi
lasinsa ja laski sen tiskille. »Se ei ole mikään leikin asia»,
sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. »Minä opin sen aikoja
sitten neekereistä. Minulle sanottiin: 'Älkää Jumalan nimessä puhuko
neekereillemme tuolla tavalla. Jonakin yönä on talonne liekkien
vallassa.' Mutta minä sanoin: 'Hemmottele neekeriä, niin neekeri on
pilalla.' Minä sanoin: 'Neekeri, pane parastasi, muuten halkaisen
housusi.' Ja ne tiesivät, että olin mies sanani veroinen, ja liikkuivat
liukkaasti.»

»Toinen lasi», sanoi Hal.

Päällysmies joi, muuttui tuttavallisemmaksi ja kertoi neekerijuttuja.
Sokeri-istutuksilla oli eräs kiireellinen aika, jolloin tehtiin työtä
kaksikymmentä tuntia päivässä; jos joku neekereistä yritti päästä
vähemmällä, niin hänet vangittiin kiroamisesta tai luvattomasta
metsästyksestä ja pantiin rangaistusvangin työhön, palkkaa maksamatta.
Päällysmies kertoi, kuinka eräs »pukki» oli tuotu rauhantuomarin eteen
»kierosilmäisyydestä» syytettynä ja oli siitä rikoksesta tuomittu
kuudeksikymmeneksi päiväksi pakkotyöhön. Tämä juttu huvitti kapakassa
olevia miehiä, joiden rotutunnot näyttivät olevan luokkatietoisuutta
voimakkaammat.

Palattaessa oli jo myöhä, ja päällysmies oli tutunomainen. »Mr Stone»,
aloitti Hal, »en tahtoisi teitä vaivata, mutta mielelläni ottaisin
paremman palkan. Jos voisitte jotenkin järjestää asian niin, että
saisin tuon apumiehen toimen, jakaisin varsin mielelläni kanssanne.»

»Jakaisit kanssani?» sanoi Stone. »Mitä tarkoitat?» Hal odotti hiukan
peloissaan — jos näet Mikko ei olisi varmasti vakuuttanut asian
menestyvän, hän olisi odottanut päällysmiehen voimallisen käden iskua.

»Se merkitsee minulle suunnilleen viisitoista dollaria enemmän
kuukaudessa. Minulla ei ole käteistä, mutta jos haluatte ottaa kymmenen
dollaria myymälätililtäni, olisin tyytyväinen.»

He kävelivät vähän aikaa ääneti. »Kuulehan», sanoi päällysmies vihdoin,
»tuo vanha slovakki on vikuri — eräs niistä, jotka luulevat kykenevänsä
johtamaan kaivosta, jos saisivat tilaisuuden. Jos alat kuunnella häntä
ja tulet sitten luokseni mutisemaan, niin jumaliste —»

»Eipä hätää, sir», virkkoi Hal vikkelästi. »Minä pidän huolen asiasta
— tukin hänen suunsa. Jos haluatte, pidän silmällä, millaisten miesten
kanssa hän juttelee, ja jos joku niistä yrittää juonitella, vihjaisen
teille.»

»Oikein puhuttu», sanoi siihen päällysmies. »Tee se, minä pidän teitä
silmällä ja katson, että saat tilaisuutta. En tosin pelkää tuota äijää
— sanoin hänelle jo hiljattain, että jos vielä hänestä kuulen, pudistan
häneltä housut. Mutta kun on joukkona puoli tuhatta tuota muukalaista
sakkaa, joista toiset ovat anarkisteja, toiset bulgarialaisia ja
montenegrolaisia, jotka ovat jo kotonaan tapella nujuuttaneet —»

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Teidän on pidettävä niitä silmällä.»

»Siinäpä se», sanoi päällysmies. »Muuten, kun mainitset myymälän
kirjurille niistä viidestätoista dollarista, sano menettäneesi ne
korttipelissä.»

»Minä sanoin kymmenen dollaria», virkkoi Hal vikkelästi.

»Sen tiedän», vastasi toinen. »Mutta _minä_ sanoin viisitoista!»


22.

Hal oli hyvillään siitä, että sai nyt työskennellä oikeana
kaivosmiehenä. Asia oli askarruttanut hänen mieltänsä pitkät ajat,
mutta kävi niinkuin ihmiselle usein elämässä käy: todellisuuden
ensimmäinen kosketus tuhosi monivuotisten kuvittelujen tulokset. Se
tuhosi kerrassaan kaiken kuvittelun; Hal huomasi, että hänen tarmonsa,
henkinen samoinkuin ruumiillinenkin, kului tuskain sietämisessä. Jos
joku olisi aikaisemmin hänelle kertonut, kuinka kamalaa oli yrittää
tehdä työtä viiden jalan korkuisessa komerossa, hän ei olisi sitä
uskonut. Se muistutti eräitä Euroopan vanhoissa linnoissa nähtävinä
olevia kauheita kidutuskojeita, »rautaista neitoa» ja »espanjalaista
kaulusta». Halin selkää poltti kuin olisi siinä liikutettu edestakaisin
hehkuvaa rautaa; joka nivel ja lihas tuntui tuskasta kiljaisevan.
Tuntui siltä kuin hän ei olisi voinut milloinkaan oppia muistamaan,
että pään päällä oli rosoinen kivikatto — hän iski päänsä siihen kerran
toisensa jälkeen, kunnes kallo oli täynnä haavoja ja ruhjevammoja.
Hänen päätänsä pakotti niin tuimasti, että hän oli menettää näkönsä
eikä tietänyt muuta neuvoa kuin heittäytyä pitkäkseen maahan.

Vanha Mikko Sikoria nauraa irvotti. »Tuttu juttu. Kuin totuttamaton
muuli! Vielä se siitä terästyy!»

Hal muisti isot, paksut rustot juhtainsa kupeissa, siinä kohden, mistä
valjaat niitä hieroivat. »Niin, minä olen totuttamaton muuli, aivan
varmasti!»

Oli hämmästyttävää, kuinka monella tavalla ihminen voi rikkoa ja ruhjoa
sormiansa lastatessaan hiilimyhkyröitä vaunuun. Hän otti kintaat
käteensä, mutta ne kuluivat rikki jo samana päivänä. Lisäksi tuli
kaasu ja ruudinhaju, joka oli ihan tukehduttaa, ja hiilentomusta ja
heikosta valaistuksesta aiheutuva hirmuinen silmien polte. Silmiä ei
käynyt mitenkään hierominen, sillä kaikki ympärillä oli yhtä likaista
ja pölyistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella sellaista tuskaa — kukaan
niistä hienoista naisista, jotka matkustivat salonkivaunuissa, istuen
pehmeillä istuimilla, tai nojasivat höyrylaivan kaiteeseen etelän
aurinkoisilla merillä?

Vanha Mikko oli hyvä uudelle apumiehelleen. Mikon selkä oli köyrtynyt
ja hänen kätensä olivat känsittyneet neljäkymmentä vuotta kestäneessä
ankarassa työssä, joten hän kykeni työskentelemään kahden miehen
verosta, vieläpä huvittamaankin toveriansa huomautuksillaan. Ukolla
oli tapana puhua lakkaamatta, kuin lapsi; hän puhui apulaiselleen,
itselleen ja työkaluilleen. Hän mainitsi kojeitaan rivoilla ja
peloittavilla nimillä, mutta ylen ystävällisesti ja hyvätuulisesti.
»Menetkö sisään, sinä nartunpoika!» sanoi hän hiilikuokalleen. »Tule
tänne, lurjus!» kutsui hän vaunuansa. »Älä huoli vastaan hangotella,
juutas!» sanoi hän hiilimyhkyrälle. Hänellä oli tapana esitelmöidä
Halille kaivostyön yksityisseikoista. Hän kertoi tarinoita onnellisista
päivistä tai kamalista onnettomuksista. Ennen kaikkea hän kertoi
konnamaisuuksista kiroten »Y.P.Y:tä», sen johtokuntaa ja ylivalvojia,
sen virkamiehiä, johtajia ja osakkaita ja maailmaa, joka salli
sellaisen rikoksellisen laitoksen olla olemassa.

Tuli sitten päivällisaika, ja Hal makasi selällään niin uupuneena,
ettei voinut edes syödä. Vanha Mikko pisteli ruokaa poskeensa; hänen
rehevä partansa sukeutui suipoksi leuan kärjessä, ja hän muistutti
leukojen liikkuessa mitä elävimmin vanhaa pukkia. Hän oli hyväsydäminen
ja huolehtiva vanha pukki ja yritti houkutella apulaistansa
juustonkappaleella tai kylmällä kahvilla. Hän uskoi syömiseen, sanoi,
ettei kukaan voinut pitää höyryä voimassaan, ellei kuumentanut
kattilaa. Kun houkuttelu osoittautui tuloksettomaksi, hän koki huvittaa
Halia kertomalla tarinoita elämästä Amerikan ja Venäjän kaivoksissa.
Hän oli erittäin ylpeä siitä, että oli saanut oikean amerikkalaisen,
apulaisekseen ja yritti tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin
mahdollista, koska pelkäsi Halin muuten lähtevän.

Hal ei lähtenyt; mutta illan tullen hän laahautui ulos niin uupuneena,
että nukahti nostohäkkiin. Hän nukahti illallista syödessään, meni
makuusijalleen ja nukkui kuin tukki. Ja millainen olikaan tuska, kun
tultiin herättämään ennen päivänkoittoa, kun täytyi karistaa uni
päästään ja liikuttaa särkeviä jäseniään, tuntea polte silmissään ja
rakot ja haavat käsissään!

Viikon kuluessa ei ollut ainoatakaan tuskatonta hetkeä, ja hänen oli
mahdoton koskaan oikein tottua työhönsä. Kukaan ei voinut tehdä niin
ankaraa työtä säilyttäen henkisen virkeytensä, intonsa ja herkkyytensä;
oli mahdotonta tehdä niin ankaraa työtä ja olla seikkailija —
olla mitään muuta kuin kone. Hal oli kuullut ylenkatseellisesti
puhuttavan »suurten joukkojen tylsyydestä» ja oli sitä ihmetellyt.
Nyt hän ei enää ihmetellyt, hän tunsi asian. Voiko mies olla kyllin
tarmokas vastustaakseen kaivospäällikköä, kun väsymys oli herpaissut
hänen ruumiinsa? Kykenikö hän selvästi harkitsemaan oikeuksiaan ja
vääryyksiään ja muuttamaan harkintansa todelliseksi toiminnaksi, kun
sellainen ruumiillinen uupumus raukaisi hänen ajatuskykyänsä? Hal
oli tullut tänne niinkuin henkilö nousee laivan kannelle keskellä
valtamerta nähdäkseen myrskyn. Tässä yhteiskunnallisen kurjuuden,
tietämättömyyden ja epätoivon valtameressä näkyi kohotettuja
kidutettuja kasvoja, vääntelehtiviä jäseniä ja yhteen puristettuja
käsiä; valituksen myrskyäänet kuuluivat korvaan, ja poskille
räiskyi verta ja kyyneliä. Hal havaitsi olevansa niin syvällä tässä
valtameressä, ettei voinut enää lohduttautua ajattelemalla voivansa
poistua milloin tahtoi, voivansa sanoa itselleen: se on murheellista,
se on kauheata, mutta Jumalalle olkoon kiitos, että voin siitä vapautua
milloin haluan! Minä voin palata lämpöiseen ja kirkkaastivalaistuun
salonkiin kertomaan toisille, kuinka kuvanomainen tuo näky on ja kuinka
mielenkiintoinen asia jää heiltä kokematta!


23.

Näiden tuskantäysien päivien aikana Hal ei käynyt »Punaisen Marin»
luona, mutta eräänä iltana, kun Minettin pikkulapsi oli sairastunut,
Mary tuli kysymään sen vointia ja tuomaan »hiukan munakermaa», kuten
sanoi. Hal osasi varsin hyvin epäillä miesten, varsinkin liikemiesten
menettelyä, mutta kun oli kysymyksessä nainen, hänen oivalluksensa
loppui — hän ei havainnut mitään merkillistä siinä, että irlantilainen
tyttö, jolla oli kotonaan kyllin paljon murheita, jaksoi muistaa
italialaisen naisen pienokaista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että
kaivosalueella oli paljonkin sairaita irlantilaisia pienokaisia, joille
Mary olisi voinut viedä antimensa. Ja huomatessaan, kuinka hämmästyi
Rosa, joka ei ollut koskaan ennen Maryä tavannut, hän piti sitä
naisrukan liikuttavana kiitollisuutena!

On epäilemättä olemassa monenlaisia naisia monenlaisille
viekkauksineen, ja kenelläkään miehellä ei ole aikaa oppia tuntemaan
heidät kaikki. Hal oli huomannut puotityttö-tyypin, joka vaatettaa
itsensä moniin rimssuihin ja röyhelöihin, luo syrjäsilmäyksiä ja
nauraa kukertaa vetääkseen puoleensa miesten huomiota; hän tunsi
perhetytön tyypin, joka saavuttaa saman tarkoituksen ovelammin ja
houkuttelevammin keinoin. Mutta voiko olla sellainenkin tyyppi, joka
piti dago-pienokaisia sylissään, mainitsi niitä somilla irlantilaisilla
nimillä ja ruokki niitä munakermalla? Hal ei ollut koskaan sellaisesta
kuullut, ja hänen mielestään muodosti »Punainen Mari» viehättävän
kuvan: kelttiläinen madonna, jolla oli sisilialainen lapsi sylissään.

Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen
karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal
käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen
teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa
puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että
täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt
oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa
kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja
leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar,
joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä
kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli
ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen,
mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja
hilpeyden avulla.

Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja
särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta
vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski
leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta
kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin
Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe
Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja
lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin,
että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi
muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli
aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän
sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin
hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun
»monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta?
Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.

Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista,
ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi
suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!

Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä
paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän,
»ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»

Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa,
Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.

»Sinä varmaan luulit, että olen ne värjännyt?» kysyi Mary.

»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta
ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»

»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän.
Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»

»Kohteliaisuuksista?» toisti Pikku Jerry. »Mitä ne ovat?»

»Mitäkö? Kun sanot, että hänen hiuksensa ovat kuin aamurusko ja
silmänsä kuin illan hämärä tai että hän on vuoren rinteessä kasvava
villiruusu.»

»Niinkö», virkkoi italialaispoika hieman mietteissään. »Joka
tapauksessa hän tekee hyvän munakerman!»


24.

Maryn oli aika sanoa hyvästi, ja runneltu Hal nousi lähteäkseen
saattelemaan häntä kotiin. Mary katseli häntä vakavasti; hän ei ollut
aikaisemmin arvannut, kuinka ankarasti nuori mies kivuistansa kärsi.
Matkalla hän kysyi: »Minkätähden teette sellaista työtä, vaikka teidän
ei ole pakko?»

»Minun _on_ pakko! Täytyy ansaita elatukseni!»

»Teidän ei tarvitse sitä ansaita sillä tavalla. Teidänlaisenne älykkään
nuoren miehen — amerikkalaisen!»

»Minä ajattelin, että olisi hupaista nähdä, kuinka kivihiiltä
kaivetaan.»

»Nyt olette sen nähnyt», sanoi tyttö, »nyt voitte sen jättää».

»Mutta eihän haittaa, vaikka jatkan vielä vähän aikaa!»

»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda
teidät ylös ruumiina!»

Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä
katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä
tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä
sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta!
Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja
nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle
sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan
kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä
kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää,
ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»

Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan
siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt —
teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön —
teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut.
Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»

Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne
minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä
lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»

Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän
kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti:
»Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi
päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä
täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»

Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut
hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa
ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä
voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi
ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua
varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon
luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän
dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa,
jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat
pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja
lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei
ole kattoa pään päällä!»

»Olette liian helläsydäminen, Mary.»

»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni
ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»

»Voisittehan ansaita rahaa ja lähettää heille.»

»Minä ansaitsen hiukan täälläkin — käyn pesemässä ja hoitamassa.»

»Ettekö voisi ansaita enemmän muualla?»

»Voisin saada toimen jossakin ravintolassa ja siitä seitsemän tai
kahdeksan dollaria viikossa, mutta minulta kuluisi enemmän kuin
täällä, ja kotiin lähettämäni rahat eivät korvaisi poissaoloani.
Voisin myös saada palveluspaikan jonkin toisen naisen kodissa ja tehdä
työtä neljätoista tuntia päivässä. Mutta minä en halua joutua entistä
ankarammin raatamaan, haluan saada katseltavakseni jotakin kaunista,
jotakin omaani!» Hän suoristi äkkiä käsivartensa ikäänkuin olisi ollut
tukehtumassa. »Haluan jotakin kaunista ja puhdasta!»

Hal tunsi jälleen hänen vapisevan. Tie oli jälleen epätasainen, ja
Hal kiersi käsivartensa tytön vyötäisille noudattaen myötätuntonsa
virikettä. Joutilaassa elämässä ihminen voi osoittaa sellaista
huomaavaisuutta, ja Hal otaksui, ettei kaivosmiehen tytärtä tarvinnut
kohdella toisin. Mutta tultuaan siten lähemmäksi hän pikemmin tunsi
kuin kuuli tytön nyyhkyttävän.

»Mary!» kuiskasi hän, ja molemmat pysähtyivät. Nuori mies kiersi
melkein tietämättään toisenkin kätensä tytön ympärille. Samassa hän
tunsi tytön lämpimän hengityksen poskessaan. Mary vapisi ja värisi
hänen sylissään. »Joe! Joe!» kuiskasi hän. »Vie sinä minut täältä pois!»

Hän oli kaivoskenttäin ruusu, ja Hal tunsi syvää liikutusta.
Lemmenleikin kultainen polku avautui kauniina hänen eteensä tässä
lempeässä kesäyössä ylhäällä kimmeltävän kuun tuodessa samoja viestejä
kuin joutilaan luokan italialaisiin puutarhoihin. Ei kumminkaan
kulunut monta minuuttia, kun Hal alkoi tuntea hyytävää pelkoa.
Kotikaupungissa oli tyttö häntä odottamassa, ja sitäpaitsi oli hänessä
viimeksikuluneiden kaivosalueella vietettyjen viikkojen aikana
kypsynyt eräs päätös — päätös keksiä jonkinlainen korvaus köyhille,
maksaa heille saamastaan vapaudesta ja sivistyksestä, olla käyttämättä
saaliinaan yhtään ainoata heistä. Siitä pitivät hyvän huolen Jeff
Cottonit!

»Mary», pyysi hän, »me emme saa niin tehdä».

»Miksi emme?»

»Siksi, etten — ole vapaa. On olemassa eräs toinen.»

Tyttö tuntui säpsähtävän, mutta jäi paikalleen. »Missä?» kysyi hän
sitten hiljaa.

»Kotipuolessa, minua odottamassa.»

»Minkätähden et sitä minulle sanonut?»

»En tiedä.»

Hal käsitti samassa, että tytöllä oli oikeus syyttää häntä. Tytön
maailmassa vallitsevien yksinkertaisten sääntöjen mukaan asiaa
arvosteltaessa hän, Hal, oli jossakin määrin sitoutunut; heidät oli
nähty yhdessä kävelemässä, ja Hal oli yleisen käsityksen mukaan hänen
kumppaninsa. Hän oli houkutellut tytön puhumaan itsestään — oli
välttämättä tahtonut kuulla hänen luottavia tunnustuksiaan. Ja nämä
köyhät ihmiset eivät tunteneet mitään hienouksia, heidän elämässään
ei ollut sijaa millekään älylliselle uteliaisuudelle, platoniselle
rakkaudelle tai turhalle kuhertelulle. »Suo anteeksi, Mary!» sanoi hän.

Tyttö ei vastannut mitään, huokasi vain ja vetäytyi hitaasti pois hänen
sylistään. Nuoren miehen teki mieli sulkea hänet jälleen syliinsä.
Tyttö oli kaunis, elämääuhkuva — ja kaipasi kipeästi onnea!

Hän hillitsi kumminkin itsensä, ja niin he seisoivat vastakkain parin
minuutin ajan. Sitten Hal virkkoi nöyrästi: »Voisimmehan olla vieläkin
ystävät, Mary, eikö totta? Tiedätkö — minä olen siitä kovin pahoillani!»

Mutta Mary ei sietänyt säälittelyä. »Ei haittaa», sanoi hän. »Ajattelin
vain pääseväni täältä pois! Siinä koko merkityksenne minulle.»


25.

Hal oli luvannut Alec Stonelle pitävänsä silmällä rauhanhäiritsijöitä.
Eräänä iltana päällysmies pysähdytti hänet kadulla ja kysyi, eikö
hänellä ollut mitään ilmoitettavaa. Hal käytti tilaisuutta päästääkseen
valloilleen leikkisän mielensä.

»Mikko Sikoria on aivan vaaraton», sanoi hän. »Hän taipuu helposti
tulistumaan, mutta jos saa jonkun kuuntelemaan itseänsä, tyytyy siihen.
Hän on vain vanha ja ärtyisä. Mutta on eräs toinen mies, jota luulisin
sietävän varoa.»

»Kuka se on?» kysyi päällysmies.

»En tiedä hänen oikeata nimeänsä. Mainitsevat häntä nimellä Gus; hän on
nostohäkin kuljettaja. Punanaamainen veikko.»

»Minä tiedän», sanoi Stone, »Gus Durking».

»Hän yritti parhaansa mukaan saada minut puhumaan ammattiyhdistyksistä.
Hän ottaa asian puheeksi kerran toisensa jälkeen, ja minä uskon, että
hän on jonkinlainen villitsijä.»

»Hyvä», sanoi päällysmies. »Minä otan hänestä pohdin.»

»Älkää kumminkaan sanoko minun ilmoittaneen», virkkoi Hal muka
peloissaan.

»Enpä tietenkään.» Hal huomasi hymynväikähdyksen kaivospäällikön
kasvoissa.

Hal poistui hymyillen vuorostaan. »Punanaamainen veikko Gus» oli se
mies, jonka Madvik oli maininnut yhtiön urkkijaksi!

Urkkimisasia oli sekava juttu, ja toisinaan oli vaikea tietää, mitä
ajatella. Eräänä sunnuntaiaamuna Hal kävelylle lähdettyään tapasi
nuoren miehen, joka alkoi jutella hänen kanssaan ja otti vähän ajan
kuluttua puheeksi Pohjois-Laakson työolot. Hän sanoi olleensa näillä
main vasta viikon päivät, mutta oli huomannut jokaisen valittavan
väärää punnitsemista. Hän itse oli muissa töissä, joten hänelle ei
koitunut siitä vahinkoa, mutta asia kiinsi hänen mieltänsä ja hän olisi
mielellään kuullut Halin huomioista.

Hal johtui heti kysymään itseltänsä, oliko tuo tosiaankin työmies vai
oliko Alec Stone toimittanut jonkun urkkimaan omaa urkkijaansa. Tämä
oli älykäs mies, amerikkalainen — mikä seikka oli sinänsä epäilyttävä,
koska useimmat uudet miehet tulivat »jostakin Suezin itäpuolelta».

Hal päätti toistaiseksi varoa. Hän sanoi, etteivät olot hänen
tietääkseen olleet täällä huonommat kuin muualla. Valituksia sai
kuulla, ryhtyipä mihin työhön tahansa.

Vieras myönsi, mutta arveli sittenkin, että olot olivat erikoisen
huonot kivihiilikaivoksissa. Se saattoi johtua siitä, että ne olivat
ylen kaukana ja että yhtiöt omistivat koko lähiseudun.

»Missä olette aikaisemmin ollut?» kysyi Hal, otaksuen siten saavansa
hänet satimeen.

Mies vastasi kuitenkin arvelematta; hän oli nähtävästi ollut työssä
viidessä tai kuudessa kaivoksessa. Mateossa hänen oli täytynyt maksaa
dollari kuussa pesuhuoneen käyttämisestä, mutta siellä ei ollut
koskaan ollut vettä kolmen ensimmäisen miehen peseydyttyä. Oli ollut
yhteinen pesuallas kaikkia miehiä varten, sanomattoman likainen
laitos. Honkarotkossa — Hal tunsi sydämensä seisahtuvan pelkän nimen
mainitsemisesta — Honkarotkossa hän oli majaillut päällysmiehensä
luona, mutta rakennuksen katto oli vuotanut ja kaikki, mitä hänellä
oli ollut mukanaan, oli pilaantunut; päällysmies ei tehnyt mitään
asian auttamiseksi, mutta vuokralainen menetti työnsä, jos muutti
pois. Itävuorella hän ja pari muuta miestä olivat vuokranneet kahden
huoneen hökkelin ja alkaneet pitää omaa taloutta huolimatta siitä,
että täytyi maksaa puolitoista dollaria perunasäkistä ja yksitoista
senttiä sokerinaulasta yhtiön myymälässä. He olivat jatkaneet, kunnes
vesijohto ehtyi ja vettä, josta he maksoivat yhtiölle dollarin kuussa,
aljettiin pumputa kaivoksen pohjasta, missä oli muulien ja miesten
lokaa kasoittain.

Hal pakotti itsensä olemaan ilmaisematta ajatustansa; hän pudisti
päätänsä ja sanoi, että tuo oli paha juttu, mutta arveli työmiesten
aina joutuvan kärsimään, joten hänen mielestään ei ollut keinoa
asian auttamiseksi. Niin he astelivat takaisin kaivoskylään, vieras
ilmeisesti hämmästyneenä. Hal puolestaan tunsi itsensä henkilöksi, joka
on lukenut salapoliisikertomuksesta ensimmäisen luvun. Oliko tuo nuori
mies murhaaja vai oliko hän sankari? Täytyi lukea eteenpäin, jos mieli
saada asia selville!


26.

Hal piti silmällä uutta tuttavaansa ja huomasi hänen keskustelevan
toistenkin kanssa. Ennen pitkää hän tuli Vanhan Mikon juttuihin, ja
Mikko ei tietenkään voinut olla noudattamatta napisemis-yllytystä,
vaikka yllyttäjänä olisi ollut itse piru. Hal päätti, että asiassa oli
jotakin tehtävä.

Hän kysyi neuvoa tuttavaltaan Jerryltä, jonka otaksui jyrkkiä
periaatteita kannattavana miehenä osaavan ottaa vieraasta selkoa.
Jerry kävi päivällisaikaan miestä tapaamassa, palasi ja sanoi olevansa
ymmällä samoinkuin Hal. Mies oli joko agitaattori, joka, yritti »saada
jotakin toimeksi», tai yhtiön lähettämä urkkija. Oli yksi ainoa keino
päästä selvyyteen: puhua hänelle avoimesti saadakseen nähdä, mitä
itselleen tapahtui!

Hiukan epäröityään Hal päätti antautua kokeen uhriksi. Asia herätti
hänen seikkailuhalunsa, jota hiilikaivoksessa työskenteleminen oli
tukahduttanut. Salaperäinen muukalainen oli uudenlainen kaivosmies,
jonka työkenttänä oli ihmisten mieli; Hal aikoi asettaa vastamiinoja
ja kenties räjähdyttää miehen ilmi. Hän voi käydä kokeeseen mieluummin
kuin eräät muut — mieluummin kuin esimerkiksi pieni mrs David, joka
oli jo ottanut muukalaisen taloonsa ja ilmaissut hänelle, että hänen
miehensä oli ollut jäsenenä kaikkein kumouksellisimmassa kaivosmiesten
järjestössä, Etelä Walesin Liitossa.

Seuraavana sunnuntaina Hal kutsui vieraan jälleen kävelylle. Mies oli
vastahakoinen — kunnes Hal sanoi haluavansa keskustella hänen kanssaan.
Hal aloitti: »Minä olen ajatellut, mitä sanoitte näillä kaivosalueilla
vallitsevista olosuhteista, ja olen johtunut päättelemään, että
olisi hyvä, jos miehiä hiukan ravisteltaisiin hereille täällä
Pohjois-Laaksossa.»

»Niinkö?» kysyi toinen.

»Tultuani tänne ajattelin aluksi, että miehet nurisivat joutavia. Mutta
nyt olen päässyt itse oloja näkemään ja uskon varmaan, ettei kukaan saa
oikeudenmukaista osaansa. Kenellekään ei merkitä täyttä painoa — ellei
hän satu olemaan päällysmiehen suosikki. Tiedän sen varmaan, koska olen
tehnyt työkumppanini kanssa kaikenlaisia kokeita. Olemme lastanneet
vaunun erikoisen kevyeksi ja saaneet kahdeksantoista sentneriä, ja
olemme lastanneet toisen korkeaksi ja tiukaksi, niin että tiesimme
siihen sisältyvän kaksi vertaa — mutta emme saaneet enempää kuin
kaksi- tai kolmekolmatta. Sitä korkeammalle ei pääse mitenkään, vaikka
jokainen tietää, että suuriin vaunuihin voidaan lastata kaksi tai kolme
tonnia.»

»Niin, niinpä lienee», virkkoi toinen.

»Ja jos sattuu pienikin kappale kiveä mukaan, saa ihan, varmasti kaksi
pyöreätä nollaa, ja toisinaan sanovat olleen kiveä seassa, vaikka
se ei ole totta. Ei ole olemassa lakia, joka pakottaisi heidät sen
todistamaan.»

»Niin, eipä taida olla.»

»Selvä tulos on se, että uskottelevat teille maksavansa viisikuudetta
senttiä tonnilta, mutta alentavat sen salaa viiteenneljättä. Ja
eilen minä maksoin yhtiön myymälässä puolitoista dollaria sinisestä
työpuvusta, joka Pedrossa maksaa kuusikymmentä senttiä.»

»Ottakaa huomioon», sanoi toinen, »että yhtiön on kuljetettava ne tänne
ylös!»

Niin tuli Hal vähitellen huomaamaan, että osat olivat vaihtuneet — tuo
salaperäinen henkilö piti nyt vuorostaan häntä loitolla itsestään!
Halin osoittama teollisuusoikeuteen kohdistava mielenkiinto oli
jostakin syystä jäänyt vaikutusta vaille.

Hänen salapoliisi-uransa päättyi niinmuodoin maineettomasti. »Sano,
mies», huudahti hän, »mitä peliä oikeastaan pelaat!»

»Peliä?» kysyi toinen tyynesti. »Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan: mitä varten olette tänne tullut?»

»Olen täällä kahta dollaria varten päivässä — samoinkuin tekin
luullakseni.»

Hal alkoi nauraa. »Te ja minä olemme kuin kaksi sukellusvenhettä, jotka
yrittävät tavoittaa toisiaan vedenpinnan alla. Luulenpa, että olisi
parasta nousta pinnalle tappelemaan.»

Toinen katseli tarkkaavaisesti hänen hymyänsä ja näytti siitä pitävän.
»Nouskaa te ensin», kehoitti hän, kumminkaan hymyilemättä. Hänen
tyynten sinisten silmäinsä katse oli syvän vakavasti Haliin suunnattu.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal; »minun tarinani ei ole kovinkaan
jännittävä. Minä en ole karannut vanki enkä yhtiön urkkija, kuten
ehkä luulette. En ole myöskään 'synnynnäinen' kaivosmies. Minulla
on kotona veli ja muutamia ystäviä, jotka luulevat tuntevansa
kivihiiliteollisuutta; se ärsytti minua, ja niin lähdin tänne omin
silmin asiaa näkemään. Siinä koko juttu, lukuunottamatta sitä, että
olen havainnut asian mielenkiintoiseksi ja haluan jäädä vielä vähäksi
aikaa. Toivon siis, ettette ole urkkija!»

Toinen asteli mitään virkkamatta, harkiten Halin sanoja. »Eipä tuota
oikeastaan voi nimittää tavalliseksi tarinaksi», huomautti hän vihdoin.

»Eipä suinkaan», vastasi Hal. »Joka tapauksessa voin vakuuttaa, että se
on tosi.»

»Hyvä», virkkoi vieras, »tahdon sen uskoa, olipa kuinka tahansa. Minun
täytyy luottaa johonkin ihmiseen, jos haluan saada jotakin aikaan.
Valitsin teidät, koska kasvonne minua miellyttivät.» Hän katsahti
kävellessään vielä kerran tutkivasti kumppaniinsa. »Hymynne ei tunnu
vilpilliseltä. Mutta te olette nuori — sallikaa siis minun huomauttaa,
että täällä täytyy osata olla vaitelias.»

»Minä pidän asiat omana tietonani», sanoi Hal. Vieras otti paitansa
povitaskusta kirjeen, joka todisti hänet Thomas Olsoniksi,
hiilenkaivajien suuren kansallisen ammattiliiton, »Yhdistyneiden
Kaivostyöläisten», järjestäjäksi.


27.

Hal hämmästyi siinä määrin, että pysähtyi ja tuijotti mieheen.
Hän oli kuullut kaivoskenttien »rauhanhäiritsijöistä» paljonkin,
mutta ei ollut toistaiseksi nähnyt muita kuin ne, jotka yhtiö oli
palkannut häiritsemään miesten rauhaa. Nyt oli hänen edessään
oikea ammattiyhdistyksen järjestäjä! Jerry oli maininnut sellaisen
mahdollisuuden, mutta Hal ei ollut sitä vakavasti ajatellut; sellainen
järjestäjä oli tarunomainen olento, josta kaivosmiehet kuiskuttelivat
ja jota yhtiö, sen palvelijat ja Halin kotoiset ystävät kirosivat.
Murhapolttaja, suurisuinen, vastuuton henkilö, joka herätti sokeita
ja vaarallisia intohimoja! Hal, joka oli ikänsä kaiken kuullut häntä
sellaiseksi kuvailtavan, tunsi aluksi epäluuloa. Hänen tuntonsa oli
samanlainen kuin sen jalkapuolen vanhan vartijan, joka oli Honkarotkon
seikkailun jälkeen antanut hänelle nukkumasijan ja sanonut: »Älä huoli
puhua minulle yhdistyksen asioista!»

Huomatessaan Halin mielenliikutuksen järjestäjä naurahti väkinäisesti.
»Te toivotte, etten ole urkkija, ja minä puolestani uskon teidän hyvin
ymmärtävän, etten toivo teidän olevan sitä lajia.»

Hal vastasi asiallisesti. »Minua luultiin kerran järjestäjäksi», sanoi
hän, ja hänen kätensä etsivät vanhojen ihonmurtumien jälkiä.

Toinen nauroi. »Pääsittekö asiasta selkäsaunalla? Teillä oli hyvä onni.
Alabamassa taannoin tervasivat erään ja kierittivät höyhenissä.»

Halin kasvoissa näkyi ikävä ilme, mutta hetkisen kuluttua hänkin
alkoi nauraa. »Ajattelin tässä veljeäni ja hänen ystäviänsä — mitä
he olisivat sanoneet, jos olisin palannut Honkarotkosta tervan ja
höyhenten peittämänä!»

»Olisivat luultavasti sanoneet teidän saaneen mitä ansaitsitte», arveli
toinen.

»Niin, se näyttää olevan heidän tapaistaan. Sitä sääntöä he
sovelluttavat kaikkeen maailmassa — jos jotenkin epäonnistutte, on se
oma syynne. Tässä maassa on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet.»

»Ja voitte huomata», sanoi järjestäjä, »että mitä enemmän etuoikeuksia
henkilöllä on, sitä pontevammin he puhuvat siihen tapaan».

Hal alkoi tuntea jonkinlaista toverillisuutta tätä muukalaista kohtaan,
joka kykeni ymmärtämään hänen kotoisia vaikeuksiaan. Hal ei ollut
pitkiin aikoihin jutellut kenenkään ulkoa maailmalta saapuneen kanssa,
ja huomasi tämän keskustelun keventävän mieltänsä. Hän muisti, kuinka
oli kurituksensa jälkeen maannut sateessa moitiskellen itseään, ettei
ollut se, minä vartijat olivat häntä pitäneet. Nyt hänen teki kovin
mieli perehtyä ammatillisen järjestäjän psykologiaan. Miehellä, joka
noudatti sitä kutsumusta, täytyi olla järkkymättömät vakaumukset!

Hän huomautti asiasta, ja toinen vastasi: »Saatte kernaasti palkkani,
kunhan suoritatte työni. Mutta sen teille sanon, ettei piestyksi ja
poispotkituksi joutumisesta koidu suurin vastus; pahin asia ei ole
aluepäällikkö, urkkija ja mustakirja. Pahimmat vaikeudet ovat niiden
ihmisten mielissä, joita yrittää auttaa! Oletteko milloinkaan ajatellut
mitä merkitsee, kun on yritettävä selittää asioita miehille, jotka
puhuvat kahtakymmentä eri kieltä?»

»Epäilemättä», vastasi Hal. »Ihmettelen, kuinka voitte ollenkaan päästä
alkuun.»

»Täytyy etsiä tulkki — ja hän voi olla yhtiön urkkija. Voipa käydä
niinkin, että ensimmäinen käännytettävänne antaa teidät ilmi
päällysmiehelle. Muutamat miehistä näet ovat tietenkin pelkureita,
muutamat taas pettureita; he myyvät teidät ensimmäiselle kumppanilleen
paremmasta 'paikasta' — tai kukaties olutlasista.»

»Sellaiset seikat varmaan ovat omansa heikentämään vakaumuksianne»,
sanoi Hal.

»Ei», sanoi toinen tyynesti. »Se on vaikeata, mutta eihän käy
soimaaminen noita ihmisparkoja. He ovat tietämättömät — ja heitä
pidetään tahallisesti siinä tilassa. Päällysmiehet hankkivat heidät
tänne ja huolehtivat taitavasti siitä, etteivät he pääse liittymään
toisiinsa. Noissa eurooppalaisissa kansoissa tietenkin elävät vanhat
ennakkoluulot, kansalliset ja uskonnolliset, jotka pitävät heitä
erillään. Edessänne on kaksi miestä, ja te otaksutte molemmat yhtä
vaivaisiksi — mutta kohta huomaatte toisen ylenkatsovan toista, koska
on ollut kotimaassa paremmassa asemassa kuin hän. Niin he toimivat
päällysmiesten tarkoitusten hyväksi.»


28.

He olivat saapuneet etäiseen kohtaan kanjonissa, istuutuivat laakealle
kivelle ja jatkoivat kaikessa rauhassa keskusteluansa.

»Koettakaa asettua heidän sijaansa», sanoi järjestäjä. »He ovat
vieraassa maassa, missä toinen neuvoo heitä niin, toinen näin.
Herrat ja heidän asiamiehensä sanovat: 'Älkää luottako yhdistyksen
agitaattoreihin. Ne ovat pelkkiä kiristäjiä, elävät mukavasti tekemättä
mitään. He vievät rahanne ja yllyttävät teidät lakkoon, jossa menetätte
toimenne ja kotinne, voivat myydäkin teidät ja lähteä johonkin toiseen
paikkaan ryhtyäkseen siellä samaan juoneen.' Ja työmiehet ajattelevat,
että tuo voi olla totta; he eivät ole kyllin älykkäitä huomatakseen,
että jos yhdistysliikkeen johtajissa on huonojakin, syynä täytyy olla,
että päällysmiehet lahjovat heitä. Siten työmiehet joutuvat ihan
ymmälle, eivät tiedä, minne kääntyä.»

Mies puhui tyynesti, mutta hänen kasvoissaan värähteli kiihtymys.
»Yhtiö toistaa toistamistaan, että miehet ovat tyytyväiset — että me
heitä yllytämme. Mutta ovatko he tyytyväiset? Olette ollut täällä jo
niin kauan, että varmaan sen tiedätte.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», vastasi Hal. »He eivät tietenkään ole
tyytyväiset! He näyttävät minusta usein lapsijoukolta, joka itkee
pimeässä — he eivät tiedä, mitä heiltä puuttuu, ketä tulee syyttää tai
kenen puoleen kääntyä saadakseen apua.»

Hal huomasi epäluulojensa hälvenevän. Tämä mies ei ollenkaan vastannut
sitä kuvaa, jonka Hal oli itselleen luonut ammattiyhdistysten
järjestäjästä; hän oli sinisilmäinen sievä amerikkalainen, ei
ollenkaan hurja ja suurisuinen, vaan pikemmin alakuloisen mietteliäs.
Hänessä tietenkin asui närkästys, mutta se ei ilmaantunut meluavan
monisanaisena, ja tämä hillintä miellytti Halia, koska hän
demokraattisista taipumuksistaan huolimatta oli tottunut ajattelemaan
niinkuin koko se luokka, joka karttaa suurta ääntä ja ylenmääräistä
asian tehostamista.

Halin mielenkiintoa herätti myöskin miehen suhtautuminen työtätekevien
ihmisten heikkouksiin. Köyhien »tylsyys», joka sai monet epätoivoisiksi
heihin nähden, heidän pelkuruutensa ja epävakaisuutensa olivat
asioita, joista Hal oli kuullut alinomaa puhuttavan. »Heitä ei voi
auttaa», sanottiin. »He ovat likaisia ja laiskoja, juovat ja rikkovat
lupauksensa, pettävät toinen toistansa, ja ovat aina olleet sellaisia.»
Ajatus keskitettiin tähän kaavaan: »Ihmisluontoa ei käy muuttaminen!»
Mary Burke, joka kuului työtätekevään luokkaan, puhui hänkin
työläisistä tähän vihaiseen ja ylenkatseelliseen tapaan. Mutta Olson
uskoi heidän miehuuteensa ja pyrki heitä herättämään ja opettamaan.

Hänen edessään oli tie selvä ja suora. »Heille täytyy opettaa
solidaarisuutta. Yksilöinä he ovat auttamattomasti suurten yhtymien
vallassa; mutta liityttyään toisiinsa myydäkseen työnsä yhtenä
kokonaisuutena, he voivat todella jotakin merkitä.» Hän vaikeni ja
silmäili toista kysyvästi. »Miten te suhtaudutte ammattiyhdistyksiin?»

Hal vastasi: »Siinä on eräs asia, josta tahtoisin saada selkoa. Kuulee
puhuttavan sitä ja tätä — on paljon ennakkoluuloja kummallakin taholla.
Tekisi mieleni auttaa alakynnessä olevaa, mutta tahtoisin varmaan
tietää, valitsenko oikean menettelytavan.»

»Mikä toinen menettelytapa olisi ajateltavissakaan?» Olson oli hetken
vaiti. »Vedotako kaivostenomistajien hyvään sydämeen?»

»Ei niin; mutta eikö voisi vedota ihmisiin yleensä — julkiseen
mielipiteeseen? Minut on kasvatettu amerikkalaisena, ja minä olen
oppinut uskomaan maahani. En voi ajatella, ettei ole mitään muuta
keinoa oikeuden saamiseksi. Ehkäpä voisivat miehet liittymällä
poliittisiin puolueisiin —»

»Poliittisiin puolueisiin», huudahti Olson. »Hyvä Jumala! Kuinka kauan
olette täällä ollut?»

»Vain pari kuukautta.»

»Jääkää marraskuuhun saakka, niin näette, kuinka vaalit järjestetään
näillä mailla!»

»Voin arvata, luonnollisesti —»

»Ei, sitä ette voi arvata. Enempää kuin kiristystä ja kurjuuttakaan!»

»Mutta jos miehet äänestäisivät yhdessä —»

»Kuinka he voisivat äänestää yhdessä — joka sellaista ehdottaisi,
joutuisi heti poisajetuksi. Ettehän voi saada edes kansalaispapereita,
ellette ole yhtiön miehiä, eivät merkitse teitä viralliseen
rekisteriin, ellei päällysmies anna puoltolausettaan. Kuinka voisitte
saada mitään alulle, ellei ole olemassa ammattiyhdistystä?»

Halin täytyi tunnustaa, että tuo kuulosti järkevältä mutta
hänen mieleensä johtuivat kaikki »kulkevista edustajista» ja
»ammattiyhdistysvallan» tuhoisista seurauksista kuulemansa tarinat. Hän
ei ollut ajatellut liittyä siihen aatteeseen!

Olson jatkoi esitystään. »Me olemme saaneet hyväksytyksi lakeja,
koko joukon kivihiilikaivoksia koskevia — lain kahdeksantuntisesta
työpäivästä, lain, joka kieltää suorittamasta palkkoja
maksuosoituksilla, yhtiön myymälöitä, kaivosten turvallisuutta
ja punnitustarkastajaa koskevat lait. Mutta mitä eroa on täällä
Pohjois-Laaksossa aiheutunut siitä, että sellaiset lait ovat olemassa?
Onko teillä edes niistä tietoa?»

»Jos niin ajattelette, jos pyrintönänne on saada laki tehoisaksi, olen
teidän miehiänne!» virkkoi Hal.

»Mutta kuinka voisittekaan saada lakiin tehoa muuten kuin
ammattiyhdistysten avulla? Kukaan yksityinen mies ei kykene sitä
tekemään — 'alas kanjonista', jos vain mainitsee lain. Western Cityssä
ammattiyhdistyksen miehet menevät valtion virkamiesten puheille — mutta
he eivät ryhdy milloinkaan mihinkään. Ja mikä on syynä? He tietävät,
etteivät miehet ole meitä tukemassa! Poliitikkojen laita on samoinkuin
päällysmiesten — ammattiyhdistys on ainoa tehokas asia!»

Hal havaitsi tämän perustelun aivan uudenlaiseksi. »Ihmiset eivät
käsitä tätä seikkaa — että työläisten täytyy järjestyä, jos haluavat
saada _lailliset_ oikeutensa.»

Toinen kohotti kättänsä koomillisin elein. »Hyvä Jumala! Jospa
tekisitte luettelon niistä asioista, joissa ihmiset eivät käsitä meitä
kaivosmiehiä!»


29.

Olson yritti kiihkeästi voittaa uuden tuttavansa puolelleen ja
kertoi hänelle kaikki toimensa salaisuudet. Hän etsi miehiä, jotka
uskoivat ammattiyhdistyksen hyväksi ja rohkenivat yrittää toisten
käännyttämistä. Kaikkialla, missä kävi, hän kokosi ryhmän ja
järjesti jollakin tavoin asian niin, että voi poistuttuaankin olla
yhteydessä heidän kanssaan ja lähettää levitettäväksi aatetta-ajavaa
kirjallisuutta. Siten syntyi järjestön ydin. Parin vuoden kuluessa
tulisi jokaisella kaivosalueella olemaan sellainen ydinkerho, ja
sitten voitaisiin alkaa esiintyä julkisesti, järjestää kokouksia
kaupunkeihin ja kanjoneihin. Niin leimahtaisi ilmi kapinan lieska;
miehet liittyisivät liikkeeseen niin nopeasti, etteivät yhtiöt ehtisi
ajaa heitä pois, ja vaatisivat oikeuksiansa, tukenaan koko piirikunnan
lakonuhka.

»Ymmärrättehän», lisäsi Olson, »meillä on laillinen oikeus järjestyä —
vaikka päällysmiehet sitä vastustavat. Siitä syystä teidän ei tarvitse
pysytellä syrjässä.»

»Niin», vastasi Hal, »mutta minusta näyttää, että olisi taktillisesti
edullisempaa valita täällä Pohjois-Laaksossa menetelmä, joka ei
herättäisi niin ankaraa vastustusta, esimerkiksi keskittämällä
vaatimukset punnitustarkastajan saamiseen.»

Toinen hymyili. »Siinäkin tapauksessa meillä täytyy olla yhdistys
vaatimustamme tukemassa; mikä siis olisikaan erona?»

»On otettava huomioon ennakkoluulot», sanoi Hal. »Muutamat miehet eivät
pidä yhdistysaatteesta — heidän mielestään se merkitsee sortoa ja
väkivaltaa —.»

Järjestäjä nauroi. »Te tiedätte tuon vain itsestänne, eikö totta?
En tiedä sanoa teille muuta kuin tämän: jos haluatte käydä työhön
saadaksenne Pohjois-Laaksoon punnitustarkastajan, en tahdo mitenkään
olla esteenänne!»

Siinä oli aate — todellinen tehtävä! Elämä oli alkanut käydä tympeäksi
siitä lähtien, kun Hal apuriksi ruvettuaan työskenteli viiden jalan
korkuisissa komeroissa. Tämä lupasi rattoisampia aikoja!

Mutta tahtoiko hän tosiaankin käydä asiaan? Toistaiseksi hän oli ollut
vain huomioidentekijänä tällä kaivosalueella. Hän oli saanut varmuuden
siitä, että olosuhteet olivat kauheat, ja uskoi myös, että tämä julmuus
oli tarpeetonta ja harkittua. Mutta kun sitten tuli kysymykseen
toiminnan aloittaminen, hän alkoi epäröidä, ja vanhat ennakkoluulot
ja pelot tulivat jälleen esille. Hän oli kuullut, että työläiset
olivat »rettelöiviä» ja »laiskoja» ja että heitä piti »vallita
rautaisella kädellä». Oliko hän nyt halukas heikentämään tuota väkevää
kättä liittymällä niihin, jotka »lietsoivat kapinahenkeä työväestön
keskuuteen»?

Mutta sitten hän päätteli, että tässä oli kysymyksessä toinen asia.
Olsonin suunnitelma erosi ammattiyhdistysliikkeestä, joka voi olla
rappeuttava voima, koska johti työläiset vaatimuksesta toiseen, kunnes
he pyrkisivät »vallitsemaan teollisuutta». Nyt oli kysymyksessä
ainoastaan lakiin vetoaminen, koe, jonka nojalla saataisiin ilmi, oliko
yhtiöiden aina tehostama rehellinen ja oikeudenmukainen menettely
tosiaankin sitä lajia. Jos työläiset, kuten päällysmiehet väittivät,
saivat täyden suojan punnitustarkastajan asettamista koskevasta laista,
jos, kuten kaikille uskoteltiin, sellaisen tarkastajan puuttumiseen oli
syynä yksinomaan se, etteivät miehet sitä vaatineet — niin silloinhan
ei voisi mitään vahinkoa koitua. Jos taas päällysmiehet pitäisivät
yhtiötä vastaan kapinoimisena sellaisten oikeuksien vaatimista, jotka
eivät olleet ainoastaan laillisia, vaan yhtä suuressa määrin moraalisia
oikeuksia, niin Hal kykeni hiukan paremmin tajuamaan työväestön
»rettelöivää» henkeä! Jos, kuten Vanha Mikko ja Johansson ja muut
vakuuttivat, päällysmiehet olivat valmiit »tekemään miehen elämän
kirotun kurjaksi», kunnes hän lähti tiehensä, niin hän oli puolestaan
halukas valmistamaan päällysmiehille hiukan sitä samaa kirottua
kurjuutta!

»Se olisi seikkailua», virkkoi Hal äkkiä.

Toinen nauroi: »Epäilemättä!»

»Ajattelette, että joudun kokemaan samaa kuin Honkarotkossa», lisäsi
Hal. »Voipa niin olla — mutta minun täytyy saada itse kokea asiat.
Minulla nähkääs on kotona veli, ja kun ajattelen ruveta kumousmieheksi,
kiistelen ajatuksissani hänen kanssaan. Tahdon saada sanoa: 'En
nielaise kenenkään sepittämiä valmiita teorioja; koettelen asiaa itse,
ja tämä on nyt tuloksena.'»

»Olette aivan oikeassa», virkkoi järjestäjä. »Älkää kumminkaan
unohtako, että pyritte saavuttamaan sosiaalista kasvatusta itseänne
ja veljeänne varten, minä sitävastoin jo omistan sen. Minä _tiedän_,
mitä tapahtuu miehille, jotka vaativat punnitustarkastajaa, enkä voi
tarjoutua uhriksi todistaakseni sen uudelleen.»

»Enhän ole milloinkaan sitä teiltä vaatinut», nauroi Hal. »Ellen liity
teidän liikkeeseenne, en voi toivoa teidän liittyvän omaa suuntaani
kannattamaan! Mutta jos löydän muutamia miehiä, jotka uskaltavat vaatia
punnitustarkastajaa, niin eihän se ole esteeksi teidän työllenne?»

»Eipä suinkaan!» vastasi toinen. »Päinvastoin — siitä saan
havainnollisen esimerkin, johon voin viitata. Täällä on sellaisiakin
miehiä, jotka eivät tiedä, että heillä on laillinen oikeus vaatia
sellaista tarkastajaa. On toisia, jotka varmasti tietävät joutuvansa
punnittaessa petetyiksi, mutta eivät ole oikein selvillä siitä,
että heitä pettää yhtiö. Jos päällysmiehet kieltäisivät punnitusta
valvomasta ja jos he menisivät sitäkin pitemmälle ajamalla vaatijat
pois, niin silloin varmaan olisi runsaasti paikallisyhdistykseeni
liittyjiä!»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Hal. »Minä en aio hankkia jäseniä
paikallisyhdistykseenne, mutta jos yhtiö haluaa teitä auttaa siinä
asiassa, niin auttakoon!»

Tämän sopimuksen vahvisteeksi he pudistivat kättä.



TOINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN ORJAT.


1.

Hal oli nyt lähtenyt uudelle uralle, joka tarjosi enemmän kiivasta
vaihtelua kuin tallirengin tai apurin toimi ja suurempia vaaroja kuin
katosta irtautuva kivi tai muulin takajalan potkaisu. Liikarasituksesta
aiheutuva tylsyys ei ollut vielä ehtinyt muuttua hänessä taudiksi;
hänen suojanaan oli nuoruus, joka kiihkeästi kaipasi yhä uusia
kokemuksia. Hänestä tuntui jännittävältä olla salaliittolaisena,
kuljettaa mukanaan salaisuuksia niin pimeitä ja salamyhkäisiä kuin
kaivoskäytävät, joissa hän työskenteli.

Jerry Minetti, ensimmäinen henkilö, jolle hän kertoi Tom Olsonin
aikeista Pohjois-Laaksossa, oli kuitenkin paremmin perehtynyt
sellaisiin jännittäviin seikkoihin. Jerryn tavanomainen huoleton ilme
hävisi äkkiä, ja hänen silmissään välähti pelko. »Tiesinhän, että niin
kävisi», huudahti hän, — »se merkitsee huolta ja onnettomuutta minulle
ja Rosalle!»

»Mitä tarkoitatte?»

»Me joudumme varmasti mukaan. Olen usein sanonut Rosalle: 'Mitä hyvää
on siitä, että sanot itseäsi sosialistiksi? Ei mitään. Täällä ei auta
äänestää — ne eivät laske sosialistien ääniä; se on pelkkää pilaa!'
Olen sanonut: 'Meidän pitää saada tänne yhdistys??? Pitää tehdä lakko!'
Mutta Rosa sanoo: 'Odota vähän aikaa. Säästä hiukan rahaa ja anna
lasten ehtiä suuremmiksi. Sitten me autamme, menipä meiltä koti tai
ei.'»

»Emmehän me nyt aio perustaa yhdistystä!» huomautti Hal. »Suunnitelmani
on toisenlainen.»

Jerry ei kumminkaan ottanut tyyntyäkseen. »Mahdotonta enää odottaa!»
selitti hän. »Miehet eivät voi sitä enää sietää! Minä sanon: 'Se tulee
jonakin päivänä äkkiä kuin räjähdys kaivoksessa! Joku alkaa tapella,
ja kohta tappelevat kaikki.'» Jerry katseli Rosaa, jonka mustat silmät
suuntautuivat pelokkaina mieheen. »Me joudumme siihen», sanoi hän, ja
Hal huomasi heidän katseensa kääntyvän huoneeseen, jossa nukkuivat
Pikku Jerry ja pienokainen.

Hal ei virkkanut mitään — hän alkoi käsittää, mitä kapinoiminen
merkitsi tällaisille henkilöille. Hän seurasi uteliaana ja säälien
tapahtuvaa taistelua, taistelua, joka on yhtä vanha kuin ihmisen
sielu — omanedun harrastuksen, elämänmukavuuden ja varovaisuuden
ja velvollisuuden äänen, ihanteen välillä käytyä taistelua. Tähän
taisteluun eivät kutsuneet mitkään sotatorvet, vaan hiljainen sisäinen
ääni.

Hetkisen kuluttua Jerry kysyi, mitä Hal ja Olson olivat suunnitelleet,
ja Hal selitti tahtovansa tutkia, kuinka yhtiö suhtautui
punnitustarkastajan virkaa koskevan lain käytännöllisiin seuraamuksiin.
Hal piti suunnitelmaa hienona; mitä arveli siitä Jerry?

Jerry hymyili alakuloisesti. »Niin, hieno suunnitelma nuorelle
miehelle, perheettömälle!»

»Epäilemättä», sanoi Hal. »Minä käyn toimeen — rupean tarkastajaksi.»

»Täytyy koota komitea», sanoi Jerry, — »ja komitean tulee puhutella
päällysmiestä».

»Aivan oikein, mutta me valitsemme siihenkin nuoria miehiä —
perheettömiä. Muutamia niistä, jotka asuvat koppikaupungin
kanakopeissa. He eivät välitä siitä, miten käy.»

Jerry ei sittenkään yhtynyt Halin hymyyn. »Niillä ei ole kyllin
ymmärrystä. Tarvitaan älyä pysyäkseen yhdessä.» Jerry selitti,
että tarvittiin joukko miehiä, jotka tukisivat komiteaa; sellainen
ryhmä oli järjestettävä, ja sen tuli pitää salaisia kokouksia — se
merkitsisi käytännössä samaa kuin ammattiyhdistys, ja päällysmiehet
ja heidän urkkijansa pitäisivät sitä sellaisena. Mutta kaivosalueilla
oli kielletty kaikenlainen järjestyminen. Muutamat serbialaiset
olivat halunneet kuulua johonkin oman maansa veljeskuntaan, mutta
sekin oli kielletty. Jos tahdoit vakuuttaa elämäsi tai terveytesi,
otti yhtiö sen asiakseen ja hyötyi siitä. Eipä edes saanut ostaa
postiosoitusta lähettääkseen rahoja kotimaahan; postitoimiston hoitaja,
joka oli samalla yhtiön myymälän virkamies, möi sen sijaan yhtiön
maksumääräyksen.

Hal siis näki edessään juuri ne vaikeudet, joista Olson oli häntä
varoittanut. Ensimmäinen oli Jerryn pelko. Hal tiesi kumminkin, ettei
Jerry ollut mikään pelkuri; Jerryn käyttäytymistä voi halveksia
ainoastaan henkilö, joka ei ollut milloinkaan, ollut Jerryn asemassa!

»Pyydän teiltä nyt ainoastaan neuvoa», sanoi Hal. »Mainitkaa minulle
muutamia nuoria miehiä, joihin voin luottaa, ja minä voitan heidät
puolelleni kenenkään epäilemättä teitä.»

»Vaikka asutte luonani!» vastasi Jerry.

Siinä oli jälleen vaikeus edessä. »Luuletteko, että siitä voi koitua
teille ikävyyttä?»

»Aivan varmasti! Tietäväthän ne, että keskustelemme. Tietävät, että
puhun sosialismia. Potkivat minut varmaan pois!»

»Entä serkkunne, joka on ensimmäisen kaivoksen päällikkönä?»

»Ei apua hänestä. Voi joutua itse lähtemään. Sanotaan: kirottu pöllö —
pitää luonaan asumassa punnitustarkastajaa!»

»Hyvä», sanoi Hal. »Niinpä muutan pois nyt, ennenkuin on liian
myöhäistä. Voittehan sanoa, että olin riidanhaastaja ja että ajoitte
minut pois.»

Minettit istuivat siinä silmäillen toisiansa — murheellinen pari.
Heidän ei tehnyt ollenkaan mieli menettää vuokralaistaan, joka oli
erittäin mieluisa keskustelukumppani ja maksoi hyvin. Hal puolestaan
oli melkein yhtä alakuloinen, koska piti Jerrystä ja hänen nuoresta
vaimostaan, Pikku Jerrystä, vieläpä mustasilmäisestä pienokaisestakin,
joka kovin metelöi ja häiritsi keskustelua.

»Ei!» sanoi Jerry. »Minä en juokse pakoon! Minä teen velvollisuuteni!»

»Hyvä», vastasi Hal. »Teette velvollisuutenne — mutta ei juuri nyt.
Jääkää te tänne auttamaan Olsonia, jos minut ajetaan pois. Ei käy
päinsä, että menetämme heti parhaat miehemme.»

Kun asiaa oli vielä pohdittu, päätettiin niin, ja Hal näki pienen
Rosan painuvan tuoliinsa helpotuksesta huoaten. Marttyyriuden aika oli
siirretty tuonnemmaksi; hän voi vielä muutamia viikkoja pitää omanansa
pientä kolmen huoneen mökkiä, kalustoa, kiiltäviä kattiloitaan ja
koreita pitsiuutimiaan!


2.

Hal palasi Reminitskin luo. Se oli vaikea uhraus, mutta toi sentään
mukanaan korvaustakin, koska hän sai siten enemmän tilaisuutta
keskustella miesten kanssa.

Hän ja Jerry merkitsivät luetteloon ne miehet, joille salaisuus
voitiin uskoa. Ensimmäisenä oli Mikko Sikorian nimi. Jos Vanha Mikko
valittaisiin komiteaan ja jos hän pääsisi puhuttelemaan päällysmiestä,
niin hän varmaan tuntisi elämänsä tarkoituksen osalta täyttyvän! He
eivät kumminkaan tahtoneet mainita hänelle asiasta ennenkuin viime
hetkenä, koska pelkäsivät hänen kiihdyksissään asian ilmaisevan
seuraavan kerran menettäessään vaununsa.

Lähellä Halin työpaikkaa työskenteli eräs Wresmak-niminen nuori
bulgarialainen. Hänen komeroonsa johtava tie oli jyrkänlaista nousua,
joten hänen oli vaikea työntää tyhjiä vaunujansa sinne ylös. Hänen
siinä hikoillessaan ja ponnistellessaan kulki ohi Alec Stone, joka
jättiläisen tavoin halveksi ruumiillista heikkoutta ja alkoi miestä
tyrkkiä. Mies kohotti kätensä — oli mahdotonta sanoa, tapahtuiko se
uhkaavasti vai iskun torjumiseksi —, ja Stone syöksyi hänen kimppuunsa,
potki häntä käytävään asti hurjasti sadatellen. Nyt oli mies eräässä
toisessa komerossa, josta oli ottanut irti viidettäkymmentä vaunulastia
kiveä saaden palkakseen vain kolme dollaria. Kun näki hänen kasvonsa
kaivospäällikön kulkiessa ohi, voi varmasti sanoa, että tämä mies oli
valmis yhtymään mihin vastalauseeseen hyvänsä.

Oli eräs toinen Jerryn tuttava, joka oli vastikään palannut sairaalasta
jouduttuaan kosketukseen aluepäällikön revolverinperän kanssa. Hän oli
puolalainen eikä valitettavasti osannut sanaakaan englanninkieltä;
mutta Olson oli tutustunut erääseen toiseen puolalaiseen, joka osasi
hiukan englanninkieltä ja lupasi saattaa sanan maanmiehelleen. Oli
vielä eräs nuori italialainen, Rovetta, jonka Jerry tunsi ja jonka
luotettavuuden hän takasi.

Oli vieläkin eräs henkilö, jota Hal ajatteli — Mary Burke. Hal
oli tahallaan kartellut häntä viime aikoina. Se tuntui ainoalta
varmalta menetelmältä, joskin samalla säälimättömältä eikä mieltä
tyynnyttävältä. Hän muisteli kerran toisensa jälkeen, mitä oli
tapahtunut. Kuinka oli tämä häiriö syntynyt? Henkilön velvollisuus
on ottaa sellaisessa tapauksessa syy kannettavakseen, mutta hän ei
mielellään syytä itseänsä, vaan kokee tehdä asian niin mitättömäksi
kuin suinkin mahdollista. Tuliko Halin sanoa asian johtuneen siitä,
että hän oli liian tungettelevasti auttanut Maryä huonossa tien
kohdassa? Tyttö ei ollut oikeastaan sellaista apua kaivannut, hän
kykeni kävelemään jaloillaan yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta
Hal oli mennyt sitäkin pitemmälle, oli tunteenomaisen virikkeen
yllyttämänä käyttäytynyt kömpelösti. Olisihan hänen pitänyt tietää
jo aikoja sitten, että tytön koko tyytymättömyys, hänen puutetta
kärsivän sielunsa koko kaipaus keskittyisi häneen, joka oli aivan
»toisenlainen», joka oli elänyt paremmissa oloissa ja sai hänet
ajattelemaan »runokirjoja»!

Mutta samassa ilmaantui mahdollisuus vaikeuden ratkaisemiseen; tässä
oli Marylle uusi harrastuksenesine, varma uoma, jossa hänen tunteensa
voivat liikkua. Nainen ei voinut kuulua mihinkään kaivosmiesten
valiokuntaan, mutta voi olla hyvä neuvonantaja, ja hänen terävä
kielensä saattoi taivuttaa useita käymään taistelurintamaan.
Suunnitelmansa innostamana Hal jätti miesten tavoin henkilökohtaiset
seikat huomioonottamatta — ja joutui siten toiseen tunteen
virittämään satimeen! Hän ei huolinut ollenkaan ajatella, että Maryn
punnitustarkastaja-jutulle osoittama mielenkiinto voi osalta johtua
halusta saada nähdä hänet useammin, ja vielä vähemmän johtui hänen
mieleensä, että hän itse keksi kernaasti tekosyyn päästäkseen näkemään
Maryä.

Ei, Hal kuvitteli tytön uuteen »rooliin», toimintaan, joka oli
innostavampaa kuin keittäminen ja sairaiden hoitaminen. Hänen
»runokirja»-kuvittelunsa syttyi ilmiliekkiin, hän antoi tytölle toivon
ja tehtävän, tien, jonka takana oli odottamassa päämäärä. Eikö ollutkin
ollut naisjohtajia kaikissa köyhälistön suurissa liikkeissä?

Hal lähti Maryä tapaamaan ja kohtasi hänet mökin ovella. »Hauskaa nähdä
teidät, Joe Smith!» virkkoi Mary katsoen häntä suoraan silmiin ja
hymyillen.

»Samat sanat, Mary Burke!» vastasi Hal.

Hal huomasi Maryn päättäneen näytellä osaansa moitteettomasti,
mutta huomasi myös, että tyttö oli kalpeampi kuin viime kerralla
kohdattaessa. Voiko tuo raikas irlantilainen hipiä sittenkin lakastua?
Hän näytti laihemmaltakin; vanha sininen karttuunileninki näytti
käyneen väljemmäksi.

Hal ryhtyi heti asiaan. »Mary, sinä ilmestyit minulle tänään näkynä!»

»Minäkö, nuori mies? Mitä tarkoitatte?»

Hal nauroi. »Minä näin teidät, kasvonne olivat kirkastetut,
ja hiuksenne hohtivat kuin kultainen kruunu. Te ratsastitte
lumivalkoisella hevosella, ja teitä verhosi valkoinen, pehmeä ja
kimalteleva puku, kuin Jeanne d'Arcin tai vaalikulkueen johtajan.
Te ratsastitte valtavan joukon etunenässä — soiton sävelet raikuvat
vieläkin korvissani, Mary!»

»Jatka, nuori mies — mitä tämä oikeastaan merkitsee?»

»Tulkaa sisään, niin kerron.»

He lähtivät autioon keittiöön ja istuutuivat puutuoleille. Mary laski
kätensä ristiin helmaansa niinkuin lapsi, jolle on luvattu kertoa satu.
»Joutukaahan», kehoitti hän. »Haluan kuulla siitä uudesta puvusta,
jonka minulle annatte. Oletteko väsynyt vanhaan karttuunileninkiini?»

Hal hymyili hänkin. »Sen puvun te kudotte itsellenne, Mary, oman
olemuksenne hienoimmista langoista — rohkeudesta, antaumuksesta ja
uhrautuvaisuudesta!»

»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa! Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?»

Hal katsahti ympärilleen. »Eikö täällä ole ketään?»

»Ei ketään.»

Hal alensi kuitenkin vaistomaisesti ääntänsä tarinaansa kertoessaan.
Kaivosalueella oli »suuren yhdistyksen» järjestäjä, joka herätti
orjissa vastustushenkeä.

Naurun ilme katosi Maryn kasvoista. »Niinkö tosiaan?» virkkoi hän
melkein äänettömästi. Lumivalkoinen ratsu ja pehmeä kimalteleva puku
olivat häipyneet pois. »Sellainen yritys ei voi milloinkaan onnistua
täällä!»

»Miksi ei?»

»Miesten vuoksi. Muistatteko, mitä teille sanoin Raffertyn luona? He
ovat pelkureita!»

»Ah, Mary, tuo on helposti sanottu. Ei ole kovin mieluista joutua kotoa
karkoitetuksi —»

»Tarvitseeko teidän sanoa sitä minulle?» huudahti Mary äkkiä kiihtyen.
»Olenhan nähnyt sen omin silmin!»

»Niin, Mary; mutta minä haluan _tehdä_ jotakin —»

»Enkö minä ole halunnut mitään tehdä? Totisesti on tehnyt mieli purra
nenä päällysmiehiltä!»

»Olkoon menneeksi», nauroi Hal, »otetaan asia ohjelmaan». Mutta Mary ei
ollut hilpeyteen houkuteltavissa; hänen mielensä oli niin täynnä tuskaa
ja hämminkiä, että Hal aikoi jälleen tarttua hänen käteensä. Kohta hän
kuitenkin hillitsi itsensä; olihan hän tullut ohjaamaan tytön tarmoa
vaarattomaan uomaan!

»Meidän tulee herättää miehet vastarintaan, Mary!»

»Sitä ette voi tehdä, Joe — siihen ei kykene yksikään englanninkieltä
puhuva mies. Kreikkalaiset ja bulgarialaiset kukaties — ne taistelevat
kotonansa ja voivat taistella täälläkin. Mutta irlantilaiset eivät
milloinkaan! Ne, joissa oli selkärankaa, ovat lähteneet pois aikoja
sitten. Jäljellejääneistä on tehty nöyriä orjia. Minä tunnen heidät
kaikki. He nurisevat ja kiroilevat päällysmiestä, mutta ajattelevat
sitten mustaakirjaa ja ryömivät jälleen hänen edessään.»

»Sellaiset miehet kaipaavat—»

»Väkijuomia he kaipaavat, remuttua naikkosten kanssa hiilikaupungeissa
ja yökausia kestävää pelaamista voittaakseen toistensa rahat likaisilla
korteilla! He ottavat huvinsa, mistä sen löytävät, eivätkä kaipaa
mitään parempaa.»

»Jos on niin laita, Mary, ettekö huomaa, että on sitä enemmän syytä
yrittää heitä opettaa? Ellei heidän itsensä, niin heidän lastensa
tähden! Lapset eivät saa kasvaa sellaisiksi. Oppivathan he ainakin
englanninkieltä —»

Mary naurahti ylenkatseellisesti. »Oletteko käynyt koulussa?»

Hal vastasi kieltäen, ja Mary kertoi hänelle, että siellä oli
satakaksikymmentä lasta ahdettuina yhteen ainoaan huoneeseen, kolme
penkkiinsä, koko suojan täydeltä. Hänen vihansa kuohahti hänen
jatkaessaan kuvausta. Koulu oli oikeastaan ylläpidettävä verotulojen
nojalla, mutta kun omaisuutta ei ollut kenelläkään muulla kuin
yhtiöllä, se oli täydellisesti yhtiön käsissä. Johtokunnan muodostivat
mr Cartwright, kaivosten ylivalvoja, Jake Predovich, myymälän kirjuri,
ja saarnaaja Spraggs. Vanha Spraggs oli valmis iskemään nokkansa
permantoon, jos ylivalvoja suvaitsi käskeä.

»Kuinka lienee», virkkoi Hal nauraen. »Te kannatte hänelle kaunaa,
koska hänen isänsä oli 'Orangeman', Irlannin protestantti!»


3.

Mary Burke oli imenyt itseensä epätoivoa äidinmaidossa, ja sen myrkky
oli syvällä hänen verissään. Hal alkoi käsittää, että oli yhtä vaikea
herättää hänessä toivoa kuin valveuttaa hänen halveksimiansa työmiehiä.
Hän oli epäilemättä rohkea, mutta kukapa voi saada hänet esiintymään
rohkeasti miesten puolesta, joissa itsessään ei ollut rohkeutta?

»Mary», virkkoi Hal, »sydämessänne te varmaankaan ette halveksi näitä
ihmisiä. Te tiedätte, kuinka he kärsivät, ja säälitte heitä senvuoksi.
Annatte heidän lapsilleen viimeisen senttinne, kun he ovat puutteessa —»

»Ah, minä vihaan heitä niinkuin vihaan vain siitä syystä, että rakastan
heitä!» huudahti Mary, ja Hal näki hänen silmiensä äkkiä kyyneltyvän.
»Toisinaan tekee mieleni surmata päällysmiehet, toisinaan heidät. Mitä
tahdotte minun tekevän?»

Ennenkuin Hal ehti vastata, tyttö alkoi luetella kaivosalueella
olevia tuttaviansa. Niin, oli tosiaankin eräs mies, jonka kanssa
hänen pitäisi keskustella; hän oli liian vanha liittyäkseen heihin,
mutta hänen neuvonsa olisi verrattoman arvokas, ja oli aivan varmaa,
ettei hän milloinkaan heitä pettäisi. Se mies oli vanha John Edström,
eräs Minnesotan ruotsalaisia, joka oli työskennellyt näillä seuduilla
kaivostöiden aloittamisajoilta. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa
suureen lakkoon kahdeksan vuotta sitten ja oli neljän poikansa
kerällä joutunut mustaankirjaan merkityksi. Pojat olivat hajaantuneet
eri tahoille, mutta ukko oli pysytellyt lähiseudulla työskennellen
farmeissa ja rautatietöissä, kunnes oli pari vuotta sitten, kiireisenä
työaikana, sattunut pääsemään takaisin kaivoksiin.

Hän oli vanha, ylen vanha, selitti Mary, varmaan jo kuudenkymmenen.
Halin huomautettua, ettei se vielä ollut ikä eikä mikään, Mary vastasi,
että harvoin kuuli miehen kykenevän tekemään työtä kivihiilikaivoksessa
siihen ikään ehdittyään. Eipä ollut montakaan, jonka onnistui säilyä
elossa niin kauan. Edströmin vaimo oli nyt kuoleman kielissä, ja vanhan
miehen elämä oli vaikeata.

»Ei olisi oikein tehty, jos menettelisimme niin, että vanha mies
menettäisi toimensa», sanoi Mary. »Mutta voihan hän ainakin antaa
meille hyvän neuvon.»

Niin lähtivät molemmat jo samana iltana tapaamaan John Edströmiä. Ukko
asusti »koppikaupungissa», pienessä maalaamattomassa hökkelissä, jossa
oli permantona paljas maa. Höyläämättömistä laudoista tehty matala
väliseinä peitti kuolevan vaimon vieraiden näkyvistä. Vaimossa oli
syöpä, ja se teki vieraskäynnin vaikeaksi asiaksi, sillä koko asumuksen
täytti kamala löyhkä. Hal ei kyennyt vähään aikaan ajattelemaan mitään
muuta, mutta lopulta hän voitti heikkoutensa sanomalla itselleen, että
nyt oli kysymyksessä sota ja että miehen täytyi olla valmis lähtemään
sairaalaan samoinkuin paraatikentällekin.

Hän katsahti ympärilleen ja huomasi, että Edströmin hökkelin seinäin
halkeamiin oli työnnetty riepuja ja että särkyneet ikkunaruudut oli
paikattu paperilla. Ukko oli nähtävästi tehnyt parastaan saadakseen
asunnon kuntoon. Hyllyssä näkyi rivi kirjoja. Näissä vuoriseuduissa oli
öisin kylmä, syyskuussakin, ja vanha mies kyyhötti pienen valurautaisen
uunin luona, jossa paloi tuli. Hänen päässään oli jäljellä vain
muutamia hiuskarvoja, ja hänen takkuinen partansa oli niin valkoinen
kuin mikään voi valkoista olla kivihiilialueella. Ensimmäinen hänen
kasvojensa aikaansaama vaikutelma oli niiden erinomainen, kalpeus,
toinen väsyneiden tummien silmien suopeus. Hänen äänensäkin oli
lempeä kuin hyväily. Hän nousi tervehtimään vieraitansa ja ojensi
Halille vapisevan, känsäisen ja muodottoman käden, joka muistutti
jonkin eläimen käpälää. Sitten hän liikahti siirtääkseen rahia
lähemmäksi ja pyysi anteeksi talossa vallitsevaa epäjärjestystä.
Hal johtui ajattelemaan, että mies saattoi kyetä työskentelemään
kivihiilikaivoksessa kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, mutta ei enää
kuusikymmentäyksi vuotta täytettyään.

Hal oli pyytänyt Maryä olemaan mainitsematta mitään suunnitelmasta,
kunnes hän itse katsoisi sen sopivaksi. Tyttö tiedusteli nyt mrs
Edströmin vointia ja sai kuulla, ettei ollut tapahtunut mitään
muutosta; sairas makasi tylsänä ja tiedottomana kuten ainakin. Tri
Barrett oli käynyt jälleen katsomassa, mutta oli voinut vain antaa
morfiinia. Tohtori oli selittänyt, ettei kukaan voinut tehdä enempää.

»Jos voisikin, ei hän varmaankaan sitä tietäisi», sanoi Mary
ivallisesti.

»Ei hän huono ole, kunhan on selvällä päällä», virkkoi Edström tyynesti.

»Kuinka usein hän on selvänä?» sanoi Mary ja lisäsi sitten selitykseksi
Kalille: »Hän on ylivalvojan serkku.»

Olot olivat Edströmin mielestä täällä paremmat kuin eräissä toisissa
paikoissa. Harvey-joella, missä hän oli ollut työssä, oli eräs mies
vioittanut silmänsä, joka sitten meni kerrassaan menojansa lääkärin
kojeen luiskahtaessa. Murtuneita käsivarsia ja sääriä oli sijoitettu
väärin, joten miesten täytyi joko kulkea raajarikkoina koko ikänsä
tai antaa rikkoa ja liittää luut yhteen uudestaan. Se asia oli
samanlainen kuin kaikki muut — tohtori oli yhtiökoneiston osa, ja se,
jolla oli liian paljon sanomista hänestä, potkittiin pois. Työmiehen
kuukausipalkasta vähennettiin dollari, mutta jos tohtori tuli katsomaan
sairasta, hän voi määrätä ylimääräisesti maksettavaksi kuinka paljon
tahansa.

»Täytyykö hänelle tosiaankin maksaa?» kysyi Hal.

»Vähentävät tilistänne», vastasi vanha mies.

»Toisinaan vähentävät, vaikka hän ei ole tehnyt mitään», lisäsi Mary.
»Mrs Zambonilta vaativat viisikolmatta dollaria hänen viimeisestä
pienokaisestaan, vaikka tri Barrett kävi talossa vasta kolme tuntia sen
jälkeen, kun lapsi jo oli sylissäni!»


4.

Juttu jatkui. Hal tahtoi tutkia vanhaa miestä ja puhui kaivosmiesten
monista vaikeuksista viitaten lopuksi siihen, että apu voisi löytyä
ammattiyhdistyksestä. Edströmin tummat silmät tutkivat häntä kääntyen
sitten Maryn puoleen. »Joe on moitteeton», sanoi tyttö nopeasti.
»Häneen voitte luottaa.»

Edström ei vastannut siihen mitään, huomautti vain ottaneensa kerran
osaa lakkoliikkeeseen. Hän oli nyt merkitty mies ja voi oleskella
kaivosalueella vain niin kauan kuin pysyi tarkoin omissa asioissaan.
Sitä osaa, mikä hänellä oli ollut suuressa lakossa, ei ollut
milloinkaan unohdettu; päällysmiehet olivat ottaneet hänet jälleen
työhön osaksi siitä syystä, että tarvitsivat häntä kiireisenä aikana,
osaksi senvuoksi, että kaivospäällikkö sattui olemaan hänen hyvä
tuttavansa.»

»Kertokaa hänelle suuresta lakosta», kehoitti Mary. »Hän on vasta
äskettäin saapunut näille seuduille.»

Vanha mies oli nähtävästi uskonut Maryn sanat, jotka olivat
vakuuttaneet vieraan luotettavuutta, sillä hän alkoi kertoa niistä
kauheista tapahtumista, joista kaivosalueella yhä kerrottiin vain
kuiskaten. Kymmenentuhatta orjaa oli tehnyt valtavan ponnistuksen
vapautuakseen, ja tämä yritys oli tukahdutettu äärimmäisen
säälimättömästi. Kaivosten perustamisesta saakka niiden omistajat
olivat vallinneet paikallista hallintovaltaa, ja nyt, asiain kääntyessä
pahalle tolalle, he olivat tuottaneet paikalle valtion sotaväkeä
avoimesti käyttäen sitä ajamaan lakkolaisia takaisin työhön. He olivat
vanginneet johtajat ja toimihenkilöt, jotka suljettiin vankilaan
tutkimatta, tuomitsematta; kun vankiloihin ei enempää mahtunut,
suljettiin kaksisataa miestä avoimeen aitaukseen, jolle annettiin nimi
»härkähaka», ja vihdoin heidät sullottiin tavaravaunuihin, kuljetettiin
yöllä pois valtiosta ja paiskattiin keskelle autiota tasankoa ilman
ruokaa ja vettä.

John Edström oli kuulunut noiden miesten joukkoon. Hän kertoi,
kuinka erästä hänen poikaansa oli vankilassa lyöty ja pahoinpidelty
ja kuinka toinen oli suljettu viikkokausiksi kosteaan kellariin,
josta päästessään hän oli leininrikkoma elämäniäkseen. Valtion
sotaväen upseerit olivat niin menetelleet, ja kun joku paikallisista
viranomaisista oli uskaltanut vastustaa, oli sotaväki vanginnut hänet
— siviilioikeuksien tuomareita oli vangitsemisen uhalla kielletty
pitämästä istuntoja. »Helvettiin koko valtiosääntö!» oli ollut
komentavan kenraalin tunnussanana, ja hänen upseerinsa oli tehnyt
kuuluisaksi tämä lause: »Hiiteen 'habeas corpus', annetaan niille 'post
mortem' niin että riittää!»

Tom Olsonin itsehillintä oli vaikuttanut Haliin syvästi, mutta tämä
vanhus vaikutti sitäkin voimallisemmin. Siinä kuunnellessaan vieras
tunsi itsensä nöyräksi, ja hänen mielensä täytti harras kunnioitus.
Puhuessaan näistä kauheista kokemuksistaan John Edström puhui äänellä,
jossa ei kuulunut katkeruuden vivahdusta, ja miten uskomattomalta
asia tuntuneekin, hänen sydämessäänkään ei nähtävästi ollut mitään
sellaista tuntoa. Täällä, puutteen ja kurjuuden keskellä, perheen
hajottua ja nälän vaaniessa sutena ovella, hän voi silmäillä
menneisyyteen tuntematta vihankaunaa niitä kohtaan, jotka olivat hänen
elämänsä tuhonneet. Ja se ei suinkaan johtunut hänen vanhentumisestaan
ja heikontumisestaan enempää kuin kapinahengen katoamisestakaan,
vaan siitä, että hän oli tutkinut taloustiedettä ja saanut varman
vakaumuksen, että paha järjestelmä sokaisi ihmisten silmät ja valoi
myrkkyä heidän sieluihinsa. Hän vakuutti, että oli koittava parempi
päivä, jolloin tämä kehno järjestelmä kumotaan ja ihmiset voivat olla
armeliaita toisilleen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen Mary Burke ilmaisi jälleen
raatelevaa epätoivoansa. Kuinka voivat olot milloinkaan muuttua?
Päällysmiehet olivat halpamaisia ja työmiehet pelkureita ja pettureita.
Niinmuodoin voi muutoksen suorittaa yksin Jumala — mutta Jumala jätti
asiat silleen ylen pitkiksi ajoiksi!

Hal tahtoi mielellään kuulla, kuinka Edström suhtautui sellaiseen
ajatukseen. »Kuulehan, Mary», virkkoi ukko, »oletko lukenut Afrikan
muurahaisista?»

»En.»

»Ne vaeltavat pitkinä jonoina, miljoonittain. Jonon tultua ojan
partaalle etumaiset pudottautuvat sinne ja toisia niiden jäljessä yhä
enemmän, kunnes oja täyttyy ja toiset voivat kulkea yli. Me olemme
muurahaisia, Mary.»

»Pudottautuipa sinne kuinka paljon tahansa», huudahti tyttö, »kukaan ei
pääse milloinkaan yli. Oja on pohjaton!»

Vanha mies vastasi: »Sitä ei mikään muurahainen voi tietää, Mary. Ne
tietävät vain, että täytyy liikkua eteenpäin. Ne tarrautuvat toistensa
ruumiisiin, kuollessaankin; niin syntyy silta, ja toiset kulkevat yli.»

»Minä siirryn syrjään!» selitti tyttö jyrkästi. »En tahdo heittää
itseäni tuhon omaksi.»

»Voit siirtyä syrjään», vastasi toinen, »mutta kohta palaat jälleen
riviin. Minä tunnen sinut paremmin kuin itse itseäsi tunnet, Mary.»

Pienessä suojassa vallitsi hiljaisuus. Varhaisen syksyn tuulet
vinkuivat ulkona, ja elämä tuntui Halista yhtäkkiä jylhältä ja
armottomalta. Nuorekkaassa innossaan hän oli ajatellut, että olisi
jännittävää toimia kumousmiehenä; mutta muurahaisena oleminen, eräänä
monien miljoonien joukossa, ja pohjattomaan kuiluun hukkuminen — se oli
asia, johon ihminen tuskin voi suostua! Hän katseli tuon harmaahapsisen
raatajan käyrää hahmoa lampun himmeässä valossa, ja havaitsi
ajattelevansa Rembrandtin maalausta »Opetuslapset Emmauksessa»:
likaisen kapakan huonosti valaistu suoja ja kaksi repaleista miestä,
jotka hämmästyen katselevat pöytäkumppaninsa kiireellä hohtavaa valoa.
Ei tuntunut ollenkaan haaveelliselta kuvitella valohohdetta tämän
lempeästi haastelevan vanhuksen otsalle!

»En ole koskaan toivonut, että se tapahtuisi eläessäni», lausui hän
leppoisasti. »Aikaisemmin toivoin poikieni näkevän sen ajan, mutta
nyt en usko sitäkään varmasti. Koko elämäni aikana en kumminkaan ole
koskaan epäillyt sitä, että työväestö kerran pääsee luvattuun maahan.
Silloin he eivät enää ole orjia, eivätkä joutilaat pääse tuhlaamaan
heidän työnsä tuloksia. Ja usko minua, Mary, jos työmies tai -nainen
menettää sen uskon, niin hän menettää elämänsä tarkoituksen.»

Hal huomasi voivansa luottaa tähän mieheen ja kertoi hänelle
punnitustarkastajaa koskevasta suunnitelmastaan. »Pyydämme vain
neuvoanne», selitti hän muistaen Maryn varoituksen. »Sairas puolisonne
—»

Mutta vanha mies vastasi hänelle alakuloisesti: »Hän on melkein mennyt,
ja minä menen pian hänen jälkeensä. Ne vähät voimat, jotka minussa
vielä ovat, voin hyvinkin käyttää asian auttamiseksi.»


5.

Tämä salaliittoasia oli kamalan vakava miehille, joiden toimeentulo
riippui hiilikaivoksessa suoritetusta työstä; mutta Hal havaitsi siinä
romanttista jännittävyyttä kaikkein vakavimpinakin hetkinä. Hän oli
lukenut kertomuksia kumousmiehistä ja heitä ahdistavasta poliisista
ja tiesi, että sellaisia jännittäviä seikkoja sattui Venäjällä;
mutta jos joku olisi hänelle sanonut, että niitä voi kokea omassa
vapaassa Amerikassa, muutaman tunnin matkan päässä hänen koti- ja
koulukaupungistaan, niin hän ei olisi voinut sitä uskoa.

Edströmin luona käytyään Hal käveli illalla katua, kun hänen
päällysmiehensä pysähdytti hänet. Hal säikähti hänet yhtäkkiä
nähdessään kuin taskuvaras poliisimieheen törmätessään.

»Terve, poikani», sanoi kaivospäällikkö.

»Terve, mr Stone», vastasi Hal.

»Haluan jutella kanssasi», sanoi mr Stone.

»Hyvä, sir.» Omassa mielessään Hal ajatteli: »Olen joutunut kiinni!»

»Tule luokseni», sanoi Stone, ja Hal totteli, ikäänkuin ranteet
olisivat jo olleet kahleissa.

»Kuinka olikaan», virkkoi Stone heidän siinä kävellessään, »etkö
luvannut ilmoittaa minulle, jos kuulisit liikoja puheita?»

»En ole kuullut mitään, sir.»

»Sinun on paras liikkua hiukan liukkaammin; jokaisella kaivosalueella
on juonittelijoita.» Hal huokasi mielessään helpotuksesta. Väärä
hälyytys!

He saapuivat päällysmiehen asunnolle. Mr Stone istuutui kuistilla
olevalle tuolille ja kehoitti Halia tekemään samoin. He istuivat
puolipimeässä, ja Stone alensi ääntänsä aloittaessaan. »Nyt haluan
keskustella kanssasi muusta — tulossa olevista vaaleista.»

»Vaaleista, sir?»

»Etkö tiedä, että vaalit ovat tulossa? Tämän vaalipiirin
kongressiedustaja on kuollut, ja nyt toimitetaan täytevaali kolmen
viikon kuluttua ensi tiistaista.»

»Ymmärrän, sir.» Hal nauroi mielessään. Nyt hän tulisi saamaan selkoa
asiasta, josta Tom Olson oli maininnut!

»Etkö ole kuullut siitä mitään puhuttavan?» kysyi kaivospäällikkö.

»En mitään, sir. Minä en välitä paljoa politiikasta — se ei ole minun
asiani.»

»Sillä tavalla kaivosmiehen pitääkin puhua!» virkkoi kaivospäällikkö
herttaisesti. »Jos kaikki ymmärtäisivät jättää politiikan
politikoitsijoille, niin heidän olonsa olisi paljon parempi. Heidän
tulee pitää huolta omista töistänsä.»

»Epäilemättä, sir», myönsi Hal nöyrästi, »samoinkuin minun tuli pitää
huolta muuleistani, ellen halunnut saada vatsatautia».

Päällysmies hymyili hyväksyvästi. »Sinussa on enemmän älyä kuin
useimmissa heistä. Jos pysyt minun puolellani, voit päästä kauaskin
maailmassa.»

»Minä kiitän teitä, mr Stone», sanoi Hal. »Antakaa minulle tilaisuutta.»

»Tässä ovat nyt vaalit. Minulle lähetetään joka vuosi vaalirahoja
käytettäväksi. Osa niistä voisi joutua sinulle.»

»Voisi olla hyvään tarpeeseen», sanoi Hal ilmeisesti ilahtuen. »Mitä
minun tulee tehdä?»

Syntyi vaitiolo. Stone veti sauhuja piipustaan ja jatkoi sitten
asiallisesti. »Minä haluan saada jonkun hiukan ottamaan selkoa asioista
ja ilmoittamaan minulle tuloksen. Ajattelin, että olisi parempi, ellen
käyttäisi niitä miehiä, jotka tavallisesti niitä töitä toimittavat,
vaan jotakin sellaista henkilöä, jota eivät osaa epäillä. Sheridanissa
ja Pedrossa kuuluvat demokraatit pitävän suurta touhua, ja yhtiö on
levoton. Otaksun sinun tietävän, että 'Y.P.Y.' on republikaaninen.»

»Olen siitä kuullut.»

»Ajattelet ehkä, ettei Washingtonissa oleva kongressin jäsen meille
paljoakaan merkitse; mutta ei ole ollenkaan hyvä, jos hän vaaliaikana
kiertelee täällä ja kertoo miehille, että yhtiö heitä nylkee.
Sentähden pyydän sinua hiukan kiertelemään ja juttelemaan miesten
kanssa politiikasta saadaksesi selville, onko joku täällä kuunnellut
MacDougallin puheita. (MacDougall on täkäläisten demokraattien
ehdokas.) Koeta ottaa selkoa, lähettävätkö ne tänne kirjallisuutta
ja onko niillä täällä asiamiehiä. Ne näetkös vaativat oikeutta
päästä tänne pitämään puheita ja muuta sellaista. Pohjois-Laakso on
kaupunkikunta, joten heillä on laki puolellaan, ja jos kiellämme
heiltä pääsyn, pitävät melua lehdissä, ja se näyttää pahalta. Meidän
siis täytyy selviytyä niistä rauhallisesti. Onneksi ei täällä ole
kokoussalia, me olemme kieltäneet kaiken väenkokouksen kadulla. Jos
yrittävät tuoda lentolehtisiä, täytyy tapahtua jotakin, ennenkuin ne
levitetään. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal ajatellen Tom Olsonin propagandakirjallisuutta.

»Me panemme sanan kulkemaan, että yhtiö haluaa saada valituksi
republikaanin, ja sinun pitää olla varuillasi, jotta näet, kuinka
miehet asiaan suhtautuvat.»

»Se kuuluu varsin yksinkertaiselta», sanoi Hal. »Mutta sanokaa, mr
Stone, minkätähden asiasta välitätte? Onko noilla merentakaisilla
monellakin äänioikeus?»

»Ei ole niinkään puhe merentakaisista. Me toimitamme ne maan
kansalaisiksi siinä tarkoituksessa — ne äänestävät niinkuin tahdomme,
kun saavat lasin olutta. Silmällä tulee pitää englanninkieltä puhuvia
ja niitä muukalaisia, jotka ovat ehtineet olla täällä niin kauan,
etteivät enää mahdu housuihinsa. Jos ne alkavat puhua politiikasta,
niin ne eivät siihen tyydy, vaan alkavat kohta kuunnella agitaattoreita
ja tahtovat päästä määrääjiksi.»

»Niin, minä ymmärrän!» sanoi Hal ihmetellen kaikuiko ääni vilpittömältä.

Mutta kaivospäälliköllä oli omat huolensa. »Minä sanoin tässä eräänä
päivänä, että tahtoisin saada tänne miehiä, jotka puhuvat uutta kieltä,
sellaista, jota ei kukaan ymmärrä! Mutta luulenpa, ettei sekään
auttaisi. On mahdotonta estää heitä oppimasta hiukan englanninkieltä!»

Hal päätti käyttää tilaisuutta täydentääkseen tietojansa. »Eihän teidän
tarvitse laskea ääniä, ellette halua!»

»Tulee vain saada selville, kuinka asiat ovat parhaimmin
järjestettävissä. Olin aikaisemmin ylivalvojana eräässä toisessa
kaivospaikassa, ja me emme tuhlanneet aikaa turhaan politiikkaan.
Yhtiö oli silloin demokraattinen, ja kun tuli vaali-ilta, kirjoitimme
neljäsataa ääntä demokraattiehdokkaiden hyväksi. Mutta samassapa
jo lähti joukko miehiä kaupunkiin, missä vannoivat äänestäneensä
republikaanien ehdokasta alueellamme. Republikaanien paperit olivat
asiaa tulvillaan, ja joku typerä tuomari määräsi toimitettavaksi uuden
ääntenlaskun. Niin meidän täytyi pitää kiirettä koko yö ja merkitä
joukko uusia äänestyslippuja. Oli siinä hommaa!»

Kaivospäällikkö nauroi, ja Hal yhtyi häneen hillitysti.

»Huomaat siis, että pitää oppia asioita järjestämään. Jos alueellasi on
annettu ääniä väärälle ehdokkaalle, tulee asia tiedoksi, ja jos tulos
on liian yksipuolinen, koituu paljon murinaa. On paljon päällysmiehiä,
jotka eivät siitä välitä, mutta minä opin läksyni sillä kertaa, ja
minulla on nyt oma menetelmäni: en päästä vastustusta syntymäänkään.
Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän.»

»Mahdollista kyllä, ettei kaivospäälliköllä ole oikeutta sekaantua
politiikkaan — mutta eräs asia on hänen vallassaan: kuka saa tehdä
työtä hänen kaivoksessaan. On kaikkein helpoin asia kitkeä — kitkeä —»
Hal ei unohtanut eläessään sitä lihakkaiden käsien liikettä, jolla Alec
Stone asiaa valaisi. Hänen jatkaessaan hänen äänensä ei kuulunut niin
hyvänluontoiselta kuin yleensä. »Miehet, jotka eivät tahdo äänestää
mieleni mukaisesti, voivat lähteä muualle äänestämään. Siinä kaikki,
mitä minulla on politiikasta sanottavaa!»

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Stone tuprutti piippuansa.
Sitten hänen mieleensä lienee johtunut, ettei ollut tarpeen esittää
niin paljon yksityisseikkoja opettaessaan poliittista alokasta.
Jatkaessaan jälleen puhettaan hän tuntui suopeasti kehoittavan
poistumaan. »Siinä on tehtäväsi, poikani. Huomenna sinä nyrjähdytät
ranteesi, jottet voi tehdä työtä muutamaan päivään, ja niin saat
tilaisuutta kierrellä ja kuunnella, mitä miehet juttelevat. Minä pidän
huolen siitä, että saat palkkasi niiltä päiviltä.»

»Tuo kuuluu varsin mukavalta», sanoi Hal ilmaisten kuitenkin
tyytyväisyyttään vain osittain.

Kaivospäällikkö nousi ja koputti perät piipustaan. »Muista vain panna
parastasi. Minulla on työssä toisiakin, ja minä vertailen. Voihan käydä
niinkin, että joku pitää sinua silmällä.»

»Niin», virkkoi Hal iloisesti irvistäen. »Pidän asian varmasti
mielessäni.»


6.

Ensi töikseen Hal lähti tapaamaan Tom Olsonia ja kertomaan kokemastaan.
Heillä oli molemmilla siitä paljon hauskuutta. »Minä olen nyt
päällysmiehen suosikki!» nauroi Hal.

Mutta järjestäjä muuttui äkkiä vakavaksi. »Olkaa varuillanne ollessanne
tekemisissä sen miehen kanssa.»

»Miksi niin?»

»Hän voi käytellä asioita teitä vastaan myöhemmin. Eräs seikka, johon
he aina turvautuvat, jos yritätte heitä jotenkin häiritä, on siinä,
että väittävät teidän ottaneen tai tahtoneen ottaa heiltä rahoja.»

»Mutta eihän hänellä ole mitään todistuksia.»

»Sitä juuri tarkoitan — älkää antako hänelle niitä. Jos Stone sanoo
teidän toimineen politiikkansa hyväksi, niin joku mies voi muistaa
teidän keskustelleen hänen kanssaan politiikasta. Pitäkää siis huoli
siitä, ettei teillä ole merkittyä rahaa.»

Hal nauroi. »Raha ei nykyjään pysy kauan minulla. Mutta mitä sanon
hänelle, jos hän vaatii minua tekemään selkoa toimistani?»

»Teidän on paras käydä heti suunnitelmaanne suorittamaan, niin ettei
hänellä ole aikaa vaatia teitä tilille.»

»Olkoon menneeksi», kuului vastaus. »Mutta olipa miten hyvänsä, on
oikein lystikästä olla päällysmiehen suosikkina!»

Seuraavana aamuna, työhön käytyään, Hal heti »nyrjähdytti ranteensa».
Hän kulki kättään pidellen ja valittaen. Vanha Mikko oli kovin
huolissaan, ja kun Hal lopulta päätti, että täytyi lopettaa työ,
saatteli Mikko hänet puolimatkaan ylös neuvoen häntä hoitamaan rannetta
kuumilla ja kylmillä kääreillä. Hal jätti vanhan slovakin uurastamaan
parhaansa mukaan ja lähti itse paistattamaan ihmeen kauniina säteilevää
päivää ja vielä kauniimpana säteilevää päällysmiehensä suosiota.

Ensin hän meni huoneeseensa Reminitskin luo ja kietoi ranteeseensa
rievun ja sen päälle puhtaan nenäliinan. Tämän tunnusmerkin nojalla
hänellä oli oikeus nauttia kaivosalueella vapautta ja kaikkien miesten
myötätuntoa, ja niin hän lähti retkelleen.

Kulkiessaan ensimmäistä kaivosta kohti hän tapasi jäntereisen
liukasliikkeisen miehen, jolla oli levottomat tummat silmät ja laihat
älykkäät kasvot. Hän oli tavallisissa kaivosmiehen pukimissa, mutta
siitä huolimatta oli mahdoton luulla häntä työmieheksi. Hän vaikutti
kaikin puolin arvovaltaiselta.

»Huomenta, mr Cartwright», tervehti Hal.

»Hyvää huomenta», vastasi ylivalvoja. Sitten hän vilkaisi Halin
siteeseen ja kysyi: »Loukkaantunut?»

»Olen, sir. Hiukan nyrjähdyttänyt, mutta ajattelin olevan parasta jäädä
pois työstä.»

»Olitteko tohtorin puheilla?»

»En, sir. En luule asiaa vaaralliseksi.»

»Parasta mennä. Ei voi koskaan tietää, kuinka paha juttu nyrjähtyminen
on.»

»Olette oikeassa, sir», vastasi Hal. Sitten, ylivalvojan ollessa jo
poistumassa, hän kysyi: »Luuletteko, mr Cartwright, että MacDougallilla
on mitään mahdollisuuksia tulla valituksi?»

»En tiedä», vastasi toinen ihmeissään. »Toivottavasti ei. Ette suinkaan
aio häntä äänestää?»

»En tietenkään. Olen republikaani — syntymästäni. Mutta tekisi mieleni
tietää, oletteko kuullut MacDougallin puhuvan.»

»Missäpä olisin häntä kuullut. Harrastatteko politiikkaa?»

»Harrastan, sir — tavallani. Siitä johtuu tämä ranteennyrjähdyskin.»

»Kuinka niin? Tuliko tappelu?»

»Ei, sir, mutta mr Stone kehoitti minua ottamaan selkoa mielialoista ja
sanoi, että olisi parasta, jos nyrjähdyttäisin ranteeni ja lopettaisin
työni.»

Ylivalvoja katseli Halia eikä voinut olla nauramatta. Sitten hän sanoi,
kiinteästi silmiin katsoen: »Olkaa varovainen puhuessanne sellaisista
asioista.»

»Ajattelin voivani varmasti luottaa ylivalvojaan», virkkoi Hal kuivasti.

Toinen mittaili häntä tutkivin katsein, ja Hal, joka alkoi tuntea
poliittisen demokratian henkeä itsessään, rohkeni vastata hänen
katseeseensa. »Te olette valpas nuori mies», virkkoi Cartwright
vihdoin. »Kunhan opitte tietämään, kuinka täällä nuorat kulkevat,
ja teette itsenne hyödylliseksi, pidän huolen siitä, ettei teitä
syrjäytetä.»

»Hyvä niin, sir — minä kiitän teitä.»

»Teistä kenties tehdään tällä kertaa vaalikirjuri. Siitä saatte palkkaa
kolme dollaria päivässä.»

»Hyvä niin, sir.» Hal alkoi jälleen hymyillä. »Kerrotaan, että te
olette Pohjois-Laakson pormestari.»

»Niin olenkin.»

»Ja rauhantuomari on virkailijana myymälässänne. Niin, mr Cartwright,
jos tarvitsette terveyslautakunnan puheenjohtajaa tai koirantappajaa,
olen teidän miehenne — kunhan ranteeni paranee.»

Niin Hal meni menojaan. Moinen »mukavien puhuminen» oli tietenkin
määrättömän julkeata apurimiehen puolelta. Ylivalvoja seisoi katsellen
hänen jälkeensä, hämmästyneenä ja kulmat kurtussa.


7.

Hal ei katsahtanut taakseen, vaan kääntyi yhtiön myymälään.
»Pohjois-Laakson Kauppakomppania» oli luettavana oven yläpuolella.
Myymälässä oli serbialainen nainen, joka viittoen selitti, mitä
tahtoi ostaa, ja kaksi liettualaista tyttöä, jotka katselivat sokerin
punnitsemista. Hal astui sen henkilön luo joka oli punnitsemassa. Hän
oli keski-ikäinen mies, jonka keltaisia viiksiä mustensi tupakansylki.
»Huomenta, tuomari.»

»Höh!» kuului vastaavan Silas Adams, Pohjois-Laakson kaupungin
rauhantuomari.

»Kuulkaahan, tuomari», sanoi Hal, »mitä ajattelette vaaleista?»

»En ajattele niistä mitään», vastasi toinen. »Punnitsen tässä sokeria.»

»Aikovatko kaikki täällä äänestää MacDougallia?»

»Jos aikovat, on parasta, etteivät siitä minulle mitään virka!»

»Kuinka niin?» hymyili Hal. »Tässä vapaan Amerikan tasavallassa?»

»Tässä osassa vapaan Amerikan tasavaltaa jokainen saa vapaasti kaivaa
kivihiiltä, mutta ei äänestää MacDougallin laista haisunäätää.» Sitten
rauhantuomari sitoi sokerin kääröksi, puraisi suuhunsa uuden mällin ja
kääntyi Halin puoleen. »Mitä haluatte?»

Hal osti puoli naulaa kuivattuja persikoita voidakseen viipyä kauemmin
ja pysyä jutuissa tuomarin kanssa. Tilausta toimitettaessa hän istahti
tiskille. »Minä nähkääs olen ollut sekatavarakaupan palveluksessa.»

»Niinkö? Missä?»

»Peterson & Co:n liikkeessä American Cityssä.» Hal oli kertonut asian
niin monet kerrat, että oli alkanut itsekin uskoa.

»Maksavatko siellä hyvänkin palkan?»

»Maksavatpa niinkin.» Sitten Hal havaitsi, ettei aavistanutkaan, mikä
oli hyvä palkka tässä tapauksessa, ja lisäsi vikkelästi: »Nyrjähdytin
tässä ranteeni!»

»Vai niin», vastasi toinen. Hän ei näyttänyt kovinkaan laatuisalta,
mutta Hal jatkoi juttuaan, koska ei voinut uskoa, etteivät kaikki olisi
valmiit keskustelemaan politiikasta, vaikkapa vain apurimiehen keralla.
»Sanokaahan», virkkoi hän, »mitä vikaa on MacDougallissa?»

»Hänessä on se vika», virkkoi tuomari, »että yhtiö on häntä vastaan».
Hän katseli tuimasti nuorta kaivosmiestä. »Sekaannutteko politiikkaan?»
murahti hän. Mutta nuoren kaivosmiehen iloisissa ruskeissa silmissä
näkyi ainoastaan ensimmäisen vastauksen herättämä hyväksyvä ilme,
joten rauhantuomarin teki mieli selittää yksityiskohtaisemmin
edustajaehdokkaan vikoja. Niin tuli keskustelu käyntiin, ja aivan pian
liittyivät siihen toiset — »Bob» Johnson, kirjanpitäjä ja postimestari,
ja »Jake» Predovich, galizialainen juutalainen, joka oli paikallisen
koulun johtokunnan jäsen ja tiesi tärkeimpien kauppatavaroiden nimet
viidellätoista eri kielellä.

Hal kuunteli esitystä poliittisen vastustuspuolueen rikoksista
Pedro Countyssa. Heidän ehdokkaansa MacDougall oli saapunut
valtioon »onnenonkijana», mutta kierteli nyt puhuen kirkoissa
sanankuulijoittensa siveellisistä velvollisuuksista. »Hänkö
edustajaksi, jolla on Pedrossa kolme eri perhettä!» huudahti »Sil»
Adams.

»Niin», selitti Hal, »jos on totta se, mitä olen kuullut, niin
republikaanien ehdokas ei hänkään ole mikään pyhimys. Kuuluu olleen
päissään —»

»Voipa niin olla», sanoi rauhantuomari. »Mutta me emme puolustakaan
kieltolakia enempää kuin työlakiakaan — emme tahdo saattaa kuohuksiin
tätä kaivoskenttäin roskaväkeä lupaamalla heille korkeita palkkoja ja
lyhyitä työpäiviä. Tietäähän sen hänkin, ettei siitä mitään tule, mutta
ajattelee voivansa lähteä Washingtoniin ja jättää meidän huoleksemme
koko keitoksensa!»

»Älkää sitä murehtiko», huomautti Bob Johnson — »hän ei lähde
Washingtoniin».

Toiset olivat samaa mieltä, ja Hal jatkoi: »Hän sanoo teidän
kirjoittavan vääriä vaalilippuja.»

»Mitä luulette hänen joukkonsa tekevän kaupungeissa? Täytyyhän meidän
jotenkin pitää puoliamme, eikö niin?»

»Minä ymmärrän», virkkoi Hal viattomasti. »Te teette niitä enemmän!»

»Toisinaan hoidetaan vaalilippuja, toisinaan valitsijoita.» Toiset
nauraa kukersivat hyväksyvästi, ja rauhantuomari johtui muistelemaan.
»Kaksi vuotta sitten olin vaalikirjurina Sheridanissa, ja me
huomasimme niiden pääsevän edelle — olivat tuoneet vaaliin koko
valtion. 'Tuhat tulimmaista', sanoi silloin Alf Raymond, 'me teemme
niille kaivosmaitten tempun! Ja eipä tule kysymykseen mikään uusi
laskeminenkaan! Me emme ilmaisseet tulostamme, ennenkuin toisten tulos
oli tiedossa, ja kun sitten näimme, kuinka monta ääntä meiltä puuttui,
kirjoitimme ne. Se teki selvän asiasta.»

»Se tuntuu yksinkertaiselta», huomautti Hal. »Eipä ole heidän helppo
lyödä Alfia.»

»Ei suinkaan!» virkkoi Sil tyytyväisenä kuten ainakin henkilö, joka on
yhdessä juonessa. »Nimittävätkin tätä piiriä 'Raymondin valtakunnaksi'.»

»Sheriffillä täytyy olla koko puuha», sanoi Hal, »kun on nimitettävä
viranomaiset kaikille näille kaivosalueille!»

»Onpa», myönsi toinen. »Sitäpaitsi on vielä anniskeluasia. Jos haluatte
saada luvan Pedro Countyssa, pitäkää huolta siitä, että äänestätte
Alfia, mutta maksakaa laskunnekin ajoissa!»

»Se varmaan kannattaa!» huomautti Hal, ja rauhantuomari, postimestari
ja koulunjohtokunnan jäsen seisoivat siinä kuin lapset kuunnellessaan
satua, joka saa syljen kielelle valahtamaan. »Aivan varmasti!»

»Luulenpa, että tarvitaan rahoja, jos tahtoo politikoida näillä
mailla», lisäsi Hal.

»Sen ainakin saatte uskoa, ettei Alf mitään maksa! Yhtiön asia.»

Niin sanoi rauhantuomari, ja koulunjohtokunnan jäsen lisäsi: »Täällä on
olut rahana.»

»Vai niin, minä ymmärrän!» nauroi Hal. »Yhtiö ostaa Alfin olutta ja
käyttää sitä saadakseen hänelle ääniä!»

»Varma juttu!» virkkoi postimestari.

Samassa hän kävi taskuunsa ottaakseen sieltä sikarin, ja Hal huomasi
hopeisen kilven hänen liiviensä rinnuksessa. »Onko tuo virkamiehen
merkki?» kysyi hän ja kääntyi sitten tutkimaan johtokunnan jäsenen
pukua. »Missä on teidän merkkinne?»

»Minä saan merkkini, kun vaalit tulevat», virkkoi Jake irvistäen.

»Entä teidän, tuomari?»

»Minä olen rauhantuomari, nuori mies», virkkoi Silas arvokkaasti.

Hal kumartui, huomasi johtokunnan jäsenen oikealla lonkalla jotakin
punottamassa ja ojensi kätensä sitä kohti. Toinen siirsi kätensä
vaistomaisesti siihen kohtaan.

Hal kääntyi postimestarin puoleen. »Entä teidän?» kysyi hän.

»Tiskin alla», irvisti Bob.

»Entä teidän, rauhantuomari?»

»Pulpetissa», virkkoi rauhantuomari.

Hal huokasi. »Kas hittoa!» sanoi hän. »Tämähän on kuin terässadin!»
Hänen onnistui säilyttää hymy kasvoillaan, mutta hänen mielessään
liikkuvat tunnot eivät suinkaan olleet iloiset. Hänestä oli karisemassa
pois se »hieno ja huoleton ensi ihastus, jonka vallassa hän oli ollut
Pohjois-Laaksoon saapuessaan.


8.

Kaksi päivää senjälkeen, kun Hal oli siten aloittanut poliittisen
uransa, päätettiin, että ne työmiehet, jotka tulisivat vaatimaan
punnitustarkastajaa, kokoontuisivat mrs Davidin luo. Kun Mikko Sikoria
tuli kaivoksesta sinä päivänä, vei Hal hänet syrjään ja kertoi hänelle
kokouksesta. Vanhan slovakin kasvoihin nousi iloinen ilme hänen
kuunnellessaan, hän taputti apulaistaan olalle ja sanoi: »Niinkö
luulet?»

»Tietysti», sanoi Hal. »Ettekö tahdo tulla valituksi komiteaan ja mennä
puhuttelemaan päällysmiestä?»

»_Pluha biedna_!» huudahti Mikko — se merkitsi jotakin kamalaa hänen
kielellään. »Juudan nimessä, minä joudun kohta jälleen kokoamaan vanhat
kamppeeni!»

Hal tunsi hienoa syyllisyyttä. Tuliko hänen ottaa tämä vanha
mies asiaan osalliseksi? »Luuletteko, että teidän täytyy lähteä
kaivoksilta?» kysyi hän.

»Tällä kertaa täytyy varmaan lähteä valtiosta! Mahdollisesti siirtyä
takaisin vanhaan maahan!» Hal käsitti, ettei voinut enää pidättää
ukkoa, vaikka olisi halunnutkin niin tehdä. Vanha Mikko oli niin
kiihtynyt, että tuskin kykeni nauttimaan lientänsä, ja hänen
apulaisensa pelkäsi jättää häntä yksin, koska hän voi ilmaista uutisen.

Sopimuksen mukaan piti kokouksen osanottajien saapua yksitellen ja
eri teitä. Hal tuli ensimmäisten joukossa ja huomasi, että talon
ikkunaverhot oli laskettu alas ja että lamput paloivat himmeinä.
Hän astui sisään takaovesta, jonka pielessä »Iso Jack» David seisoi
vahdissa. »Iso Jack», joka oli kotimaassaan kuulunut Etelä-Walesin
Liittoon, totesi tulijan oikeaksi mieheksi ja laski hänet menemään
sanaakaan virkkamatta.

Sisällä oli Mikko — ensimmäisenä saapunut. Mrs David, pieni
mustasilmäinen nainen, jonka kieli liikkui lakkaamatta, puuhaili ja
järjesteli huoneessa; hän oli niin hermostunut, ettei voinut istua
hiljaa paikallaan. Tämä pariskunta oli saapunut synnyinsijoiltaan
vasta vuosi sitten ja oli tuonut uuteen kotiin kaikki häälahjansa —
kuvia, korukaluja ja liinavaatteita. Se oli somin koti, missä Hal oli
täällä käynyt, ja mrs David pani sen tahallaan vaaranalaiseksi, koska
oli kovin kiukuissaan siitä, että hänen miehensä oli täytynyt erota
yhdistyksestä saadakseen työtä Amerikassa.

Nuori italialainen Rovetta saapui, sitten vanha John Edström.
Talossa ei ollut riittävästi tuoleja, ja mrs Edström oli sijoittanut
seinustalle muutamia laatikoita peittäen ne kankaalla. Hal huomasi,
että kaikki istuutuivat laatikoille jättäen tuolit myöhemmin tulevia
varten. Jokainen tulija nyökkäsi toisille, ja sitten vaitiolo jatkui.

Mary Burken saapuessa Hal arvasi hänen ilmeestään ja esiintymisestään,
että hän oli jälleen painunut vanhaan pessimismiinsä. Se harmitti
nuorta miestä. Tämä seikkailu tuntui hänestä kovin jännittävältä,
ja hän toivoi, että se tuntuisi samanlaiselta kaikista — varsinkin
Marystä. Niinkuin jokaisesta henkilöstä, joka ei ole paljoa kärsinyt,
tuntui hänestäkin toisten alinomainen kärsiminen vastenmieliseltä.
Maryllä oli tietenkin hyvät syyt synkkyyteensä, mutta pitihän
hän itsekin tarpeellisena puolustella sitä, mitä nimitti omaksi
»valittelukseen». Mary tiesi Halin kaipaavan hänen apuansa toisten
rohkaisemiseksi, mutta siitä huolimatta hän nyt tultuaan painui
nurkkaan ja katseli tätä ihmeellistä tapausta ikäänkuin olisi sanonut:
»Olen muurahainen ja pysyn rivissä, mutta en suinkaan väitä mitään
toivovani!»

Rosa ja Jerry olivat tahtoneet välttämättä tulla, vaikka Hal tarjoutui
heitä säästämään. Heidän jäljessään saapui bulgarialainen Wresmak,
sitten puolalaiset Klowoski ja Zamierowski. Halin mielestä nuo nimet
olivat vaikeat muistaa, mutta puolalaiset eivät siitä ollenkaan
pahastuneet, nauroivat vain hyvätuulisesti hänen harjoitellessaan ja
tyytyivät siihenkin, että hän nimitti heitä Toniksi ja Peteksi. He
olivat nöyriä miehiä, jotka olivat eläessään tottuneet kovaa kokemaan.
Hal silmäili heidän käyriä vartaloitaan ja uurteisia kasvojaan, jotka
näyttivät vielä synkemmiltä ja murheellisemmilta lampun himmeässä
valossa, ja ihmetteli itsekseen, voisiko se säälimätön vaino, joka oli
pakottanut heidät vastarintaan, pitää heidät rivissä.

Eräs tulija, joka oli ymmärtänyt ohjeet väärin, koputti etuovelle,
ja Hal huomasi, että kaikki säpsähtivät ja muutamat nousivatkin
säikähtyneinä. Hänen mieleensä muistui jälleen venäläisissä romaaneissa
kuvailtu vallankumouksellinen ilmakehä. Hänen täytyi muistuttaa
itselleen, että nämä miehet ja naiset, jotka olivat rikoksentekijäin
tavoin tänne kokoontuneet, suunnittelivat vain lain heille takaaman
oikeuden vaatimista!

Viimeisenä saapui eräs Huszar-niminen itävaltalainen kaivosmies,
jonka kanssa Olson oli tullut kosketukseen. Nyt oli aloittamisen
aika, ja kaikki katselivat levottomina toisiaan. Vain harvat heistä
olivat aikaisemmin olleet sellaisessa juonessa, joten ei tiedetty,
kuinka aloittaa. Olson, se mies, joka olisi ollut heidän luonnollinen
johtajansa, oli tahallaan jäänyt pois. Heidän täytyi selviytyä tästä
punnitustarkastaja-asiasta omin neuvoin!

»Joku puhukoon!» virkkoi mrs David vihdoin, ja kun vaitiolo yhä jatkui,
hän kääntyi Halin puoleen. »Tehän rupeatte punnitustarkastajaksi.
Puhukaa te!»

»Minä olen täällä nuorin mies», sanoi Hal hymyillen. »Puhukoon joku
vanhempi.»

Kukaan muu ei hymyillyt. »Käy toimeen!» huudahti vanha Mikko, ja
niin Hal vihdoin nousi. Tätä samaa hän joutui kokemaan monet kerrat
myöhemminkin: hän oli amerikkalainen ja sivistynyt, ja siitä syystä
hänet pakotettiin johtajaksi.

»Mikäli ymmärrän, tahdotte saada punnituksen tarkastajan. Minulle on
sanottu, että punnitustarkastajan palkka on kolme dollaria päivässä,
mutta meitä on vain seitsemän miestä, ja se ei riitä. Minä olen valmis
käymään toimeen, jos jokainen maksaa viisikolmatta senttiä päivässä,
siis kaikkiaan dollarin ja seitsemänkymmentäviisi senttiä, vähemmän
kuin saan nyt apulaisena ollessani. Jos saamme kolmekymmentä miestä
asiaan liittymään, otan kymmenen senttiä päivässä kultakin, ja niin
saan täydet kolme dollaria. Onko oikein?»

»Varmasti!» sanoi Mikko, ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä sanoin tai
päätä nyökäten.

»Hyvä. Nyt on laita niin, että jokainen tässä kaivoksessa työskentelevä
tietää vaunujen painon punnittaessa vähenevän. Yhtiö menettäisi joka
päivä useita satoja dollareita, jos antaisi meille painomme, ja kukaan
ei liene niin typerä, että luulee niiden myöntyvän vaatimukseemme
vastustelematta. Meidän tulee päättää seisoa yhtenä miehenä.»

»Aivan varmasti, yhtenä miehenä!» huusi vanha Mikko.

»Ei tule mitään tarkastajasta!» huudahti Jerry toivottomasti.

»Ei tule, ellei yritetä, Jerry», virkkoi Hal.

Mikko löi nyrkin polveensa. »Varmasti yritetään! Ja saadaan!»

»Oikein!» huusi »Iso Jack». Mutta hänen pieni vaimonsa ei ollut
tyytyväinen toisten vastaukseen. Hän antoi Halille ensimmäisen
esimerkin siitä, kuinka monikielisiä joukkoja on käsiteltävä. »Puhukaa
heille! Koettakaa saada heidät ymmärtämään!» Ja hän osoitti heitä
kutakin sormellaan. »Te! Te! Wresmak siinä, ja te, Klowoski, ja te,
Zam... te toinen puolalainen. Tahdottehan punnitustarkastajan? Tahdotte
saada täyden painon? Täyden maksun? Ymmärrättehän?»

»Ymmärrämme, ymmärrämme!»

»Tehdään komitea, mennään puhuttelemaan ylivalvojaa! Vaaditaan
punnitustarkastajaa! Ymmärrättehän? Meidän pitää saada tarkastaja! Ei
vääjätä eikä pelätä.»

»Ei — ei pelätä!» Klowoski, joka ymmärsi hiukan englanninkieltä,
selitti nopeasti Zamierowskille, ja Zamierowski, jonka pää oli vielä
siteessä Jeff Cottonin revolverin jäljeltä, nyökkäsi kiihkeästi.
Hän tahtoi vammoistaan huolimatta olla toisten joukossa ja käydä
päällysmiehen puheille.

Siitä syntyi uusi kysymys. »Kuka lähtee päällysmiehen luo?»

»Lähtekää te», sanoi mrs David Halille.

»Mutta minähän olen se henkilö, joka tulee nauttimaan palkkaa. Ei ole
minun asiani puhua.»

»Kukaan muu ei kykene tekemään sitä kunnollisesti», selitti mrs David.

»Oikein — siihen tarvitaan amerikkalainen mies!» virkkoi Mikko.

Hal väitti kumminkin yhä vastaan. Jos hän puhuisi, näyttäisi siltä kuin
punnitustarkastaja olisi ollut koko liikkeen alkuunpanijana ja tahtoisi
hankkia itselleen hyvät tulot.

Keskusteltiin sinne tänne, kunnes vihdoin John Edström lausui
ajatuksensa. »Ottakaa minut komiteaan.»

»Teidätkö?» virkkoi Hal. »Mutta jos ajavat teidät pois! Ja kuinka käy
silloin vaimonne?»

»Luulen, että vaimoni kuolee tänä yönä», lausui Edström koruttomasti.

Hän istui siinä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina, ja katseli
eteensä. Hetken vaiti oltuaan hän jatkoi: »Ellei se tapahdu tänä
yönä, niin varmaan huomenna, sanoo tohtori, ja sen jälkeen on
samantekevää. Minun on lähdettävä Pedroon hautaamaan hänet, ja jos on
sinne jäätävä, niin mitäpä sillä väliä. Voin siis hyvinkin tehdä tuon
teidän puolestanne. Minä olen ollut kaivosmiehenä kaiken ikäni, ja
mr Cartwright tietää sen; ehkäpä se jotakin merkitsee. Joe Smith ja
Sikoria ja minä lähdemme sinne; toiset odottakoot ja pysykööt työssään
niin kauan kuin se on mahdollista.»


9.

Saatuaan komitea-asian päätökseen Hal kertoi läsnäolijoille, kuinka
Alec Stone oli pyytänyt häntä urkkimaan miehiä. Hän ajatteli, että
miehet voivat saada siitä tietää; päällysmiehet kenties yrittäisivät
sitä käyttää häntä vastaan, kuten Olson oli varoittanut. »Voivat sanoa
teille, että olen petturi», sanoi hän. »Teidän pitää luottaa minuun!»

»Me luotamme sinuun!» huudahti Mikko kiihkeästi, ja toiset nyökkäsivät.

»Hyvä», virkkoi Hal. »Saatte varmasti uskoa, että kun minä pääsen
vaakahuoneeseen, te saatte oikean painon.»

»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi Iso Jack englantilaiseen tapaan. Koko
huoneessa kuului hyväksyvä hyminä. Miehet eivät uskaltaneet pitää
suurta melua, mutta osoittivat selvästi tarkoituksensa.

Hal istuutui ja alkoi avata ranteen sidettä. »Tämä on varmaan tehnyt
tehtävänsä», sanoi hän ja selitti, kuinka oli tullut sitä kantaneeksi.

»Mitä!» huudahti vanha Mikko. »Silläkö tavalla minua puijaat?» Hän
tarttui ranteeseen, huomasi, ettei se ollut paisunut ja pudisti sitä
niin voimallisesti, että oli sen todella nyrjähdyttää, nauraen samalla
niin, että kyynelet pirahtelivat poskille. »Sinä vanha pirunpoika!»
huudahti hän. Sillävälin kertoi Klowoski asiaa Zamierowskille, ja
Jerry Minetti selitti sitä Wresmakille jonkinlaisella solkkaavalla
englanninkielellä, joka on kaivoskentillä käytännössä. Pohjois-Laaksoon
tultuaan Hal ei ollut nähnyt niin sydämellistä naurua.

Salaliittolaiset eivät kumminkaan voineet antautua pitkäksi ajaksi ilon
valtoihin. He palasivat asiaan. Tehtiin sopimus, että komitea kävisi
ylivalvojan puheilla seuraavana päivänä työstä päästäessä. Sitten
puhui John Edström huomauttaen, että tuli sopia menettelytavasta siltä
varalta, että heitä kohdeltaisiin väkivaltaisesti.

»Ajatteletteko voivan hyvinkin niin käydä?» kysyi joku.

»Aivan varmasti!» huusi Mikko Sikoria. »Seetrivuorella me menimme
kerran päällysmiehen puheille sanomaan, että ilmanvaihto oli tukossa.
Mitä luulette hänen miehille tehneen? Iski kerran vasten naamaa,
potkaisi kolmesti peräpuoleen ja ajoi ulos!»

»Niin», sanoi Hal, »meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että
jotakin sellaista tapahtuu».

»Mitä aiotte tehdä?» kysyi Jerry.

Oli aika Halin esiintyä johtajana. »Jos iskee minua kerran vasten
naamaa», selitti hän, »niin minä isken vastaan, siinä kaikki».

Muutamat osoittivat suosiotaan. Sitä puhetta kelpasi kuunnella!
Hal maistoi johtajana-olon iloa. Mutta sitten hänen hieno
itseluottamuksensa tuli äkkiä järkytetyksi — sai iskun vasten naamaa,
niin sanoaksemme. Huoneen nurkasta kuului naisen ääni, matalana ja
tuimana: »Niin! Ja saatte surmanne kaiken vaivanne palkaksi!»

Hal katsahti puhujaan ja näki Mary Burken eloisat kasvot punastuneina
ja synkkinä. »Mitä tarkoitatte?» kysyi hän. »Pitäisikö meidän
mielestänne lähteä käpälämäkeen?»

»Minun mielestäni pitäisi!» vastasi Mary. »Mieluummin kuin joutua
surman suuhun. Mitä teette, jos hän ojentaa revolverin teitä kohti?»

»Voiko hän ojentaa ampuma-aseen komitean jäseniä kohti?»

Vanha Mikko keskeytti jälleen. »Kerran Bareteissa — enkö ole sinulle
kertonut, kuinka menetin vaununi? Minä sanoin vaakamestarille, että
joku varastaa vaunujani, ja hän ojentaa revolverin minua kohti sanoen:
'Mene täältä helvettiin, sinä vanha vuohipukki, muuten ammun sinut
täyteen reikiä!'»

Opintotoveriensa keskuudessa Hal oli aina puolustanut sitä ajatusta,
että paras keino selviytyä ryöväristä oli huutaa hänelle: »Tule tänne,
vanha veikko, ja ota, mitä löydät; minä annan mielelläni kaikki, kunhan
en joudu ammutuksi.» Mitä arvoa olikaan kaikella sillä, mitä ryöväri
voi viedä, verrattuna ihmisen henkeen? Ja olisipa tosiaankin voinut
ajatella, että nyt oli hyvä tilaisuus soveltaa tuota otolliselta
näyttävää teoriaa käytäntöön. Jostakin syystä se kumminkin kerrassaan
unohtui Halilta. Hän hyökkäsi eteenpäin, ikäänkuin tonni kivihiiltä
päivässä olisi ainoa merkittävä asia elämässä!

»Mitä siis tekisimme?» kysyi hän. »Emmehän tahdo vääjätä.»

Jo kysyessään Hal kuitenkin oivalsi, että Mary oli oikeassa. Hän,
Hal, oli ajatellut menetellä niinkuin menettelee joutilaan luokan
ihminen, joka on tottunut aina pitämään oman päänsä; Mary sitävastoin,
kaikesta kiihkeydestään huolimatta, tehosti itsensähillitsemisen
välttämättömyyttä. Mary oli loukannut hänen ylpeyttään jo toisen
kerran tänä iltana, mutta nyt Hal antoi hänelle anteeksi häntä
ihaillen; olihan hän aina tietänyt, että Maryssä oli älyä ja että tyttö
kykeni häntä auttamaan! Hänen ihailuaan lisäsi se, mitä sanoi John
Edström: heidän ei pitänyt tehdä mitään sellaista, mikä vahingoitti
»suuren yhdistyksen» asiaa, ja niinmuodoin heidän täytyi päättää olla
ryhtymättä ruumiilliseen vastustukseen, tapahtuipa heille mitä tahansa.

Toiselta taholta esitettiin kiivaita vastaväitteitä. »Me tappelemme!
Tappelemme!» selitti vanha Mikko ja huudahti sitten yht'äkkiä,
ikäänkuin ennakolta tuntien iskun esineeksi joutuneen nenänsä kivun:
»Sanotteko, että minun tulee sietää sellaista?»

»Jos lyötte takaisin», sanoi Edström, »niin siitä koituu meille
kaikille pahimmat seuraukset. Yhtiö sanoo, että me olemme riidan
aloittaneet, ja tekee meistä syntipukit. Meidän täytyy päättää luottaa
vain siveellisiin voimiimme.»

Kun oli vielä asiasta keskusteltu, päätettiin menetellä niin; jokaisen
miehen piti hillitä itseään — mikäli se oli mahdollista! Sitten he
löivät kättä ja lupasivat kaikin pysyä lujina päätöksissään. Mutta kun
sitten kokous julistettiin päättyneeksi ja miehet pujahtivat yksitellen
yöhön, he olivat erittäin vakava ja pelokas salaliittolaisjoukko.


10.

Hal ei nukkunut paljoakaan sinä yönä. Kahdeksan huonekumppanin
kuorsatessa hän kuvaili mieleensä kaikkia niitä asioita, jotka
saattoivat tapahtua huomenna. Muutamat niistä eivät suinkaan olleet
mieluisia asioita; hän koki ajatella itseään nenä murskattuna
tai ruumis tervattuna ja höyhenissä pyöritettynä. Hän muisteli
nyt ryövärien käsittelemistä koskevaa teoriaansa. »Y.P.Y» oli
jättiläismäinen ja kamala ryöväri, ja tässä oli epäilemättä, hyvä
tilaisuus huutaa: »Ota, mitä löydät!» Hal ei kumminkaan tehnyt niin,
ajattelihan vain Edströmin muurahaisia ja ihmetteli, mikä voima sai ne
pysymään rivissä.

Aamun tultua hän lähti vuoristoon, missä ihminen voi vaeltaessaan
uudistaa henkistä tarmoansa. Auringon painuttua vuorenharjain taakse
hänkin painui alas ja tapasi Edströmin ja Sikorian yhtiön toimiston
edustalla.

He tervehtivät nyökäten, ja Edström kertoi vaimonsa kuolleen sinä
päivänä. Pohjois-Laaksossa ei ollut hautaustoimistoa, ja Edström oli
jättänyt erään tuttavan naishenkilön asiaksi kuljettaa ruumiin Pedroon,
joten hän itse oli vapaa lähtemään Cartwrightin puheille. Hal laski
kätensä vanhan miehen olalle, mutta ei yrittänytkään lausua mitään
osanoton sanaa: hän näki Edströmin tyytyneen onnettomuuteen ja olevan
valmiina suorittamaan velvollisuuttaan.

»Tulkaa», sanoi vanha mies, ja kaikki kolme menivät toimistoon. Erään
kirjurin viedessä sanaa sisempiin toimistohuoneisiin he seisoivat pari
minuuttia levottomina vaihtaen jalkaa ja pyörittäen lakkia kädessään.

Vihdoin ilmaantui ovelle mr Cartwright, jonka pieni laiha hahmo ilmaisi
suurta arvovaltaisuutta. »Mitä nyt?» kysyi hän.

»Jos suvaitsette», virkkoi Edström, »haluaisimme keskustella kanssanne.
Olemme päättäneet, sir, että meidän pitää saada punnitustarkastaja.»

»_Mitä_?» Se sana tuli kuin piiskan sivallus.

»Tahtoisimme saada punnitustarkastajan, sir.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo. »Tulkaa sisään tänne.» He astuivat
toinen toisensa jälkeen toimiston sisähuoneeseen, ja Cartwright sulki
oven.

»Mitä tämä oikeastaan merkitsee?»

Edström toisti jälleen sanansa.

»Kuka on tuon ajatuksen saanut päähänne?»

»Ei kukaan; ajattelimme vain, että niin olisi parempi.»

»Luuletteko, että painoanne vähennetään?»

»Niin, sir, nähkääs — muutamat miehet — ajattelemme, että olisi parempi,
jos saisimme punnituksen tarkastajan. Olemme valmiit maksamaan hänen
palkkansa.»

»Ketä ajattelette sellaiseksi tarkastajaksi?»

»Tätä Joe Smithiä.»

Hal terästi itseään kestämään toisen katsetta. »Vai niin! Vai te!»
Hetken vaiettuaan ylivalvoja lisäsi: »Siitä syystä taidattekin olla
iloinen!»

Hal ei tuntenut itseään ollenkaan iloiseksi tänä hetkenä, mutta piti
parempana olla siitä mitään virkkamatta. Syntyi hiljaisuus.

»Mistä syystä heitättekään pois rahojanne?» Ylivalvoja kävi
väittelemään heidän kanssaan todistellen aivan mielettömäksi sitä
ajatusta, että he voisivat niin menetellen jotakin voittaa. Kaivos oli
ollut käynnissä monet pitkät vuodet nykyisen järjestelmän mukaisesti,
ja minkäänlaista valitusta ei ollut kuulunut. Olihan mieletöntä
ajatella, että sellainen suuri ja vastuunalainen yhtiö kuin »Y.P.Y.»
alentuisi petoksella riistämään työmiehiltään muutamia tonneja
kivihiiltä! Ja niin edespäin, useiden minuuttien ajan.

»Mr Cartwright», virkkoi Edström toisen lopetettua, »tiedättehän, että
olen työskennellyt koko ikäni kaivoksissa ja enimmälti tässä piirissä.
Minä sanon teille asian, jonka tunnen, kun sanon, että koko tällä
alueella on yleistä tyytymättömyyttä, koska miehet eivät mielestään
saa täyttä painoansa. Sanotte, ettei ole esiintynyt mitään julkista
valitusta, mutta tiedättehän, mistä se johtuu —»

»Mistä?»

»Niin», virkkoi Edström leppoisasti, »luulen tosiaankin, että
syyn tiedätte — mutta joka tapauksessa olemme päättäneet vaatia
punnitustarkastajaa».

Oli selvää, että ylivalvoja oli joutunut yllätetyksi eikä tietänyt,
kuinka asiaan suhtautua. »Voitte arvata», sanoi hän vihdoin, »ettei
yhtiö ole kovinkaan iloinen kuullessaan, että miehet luulevat sen heitä
pettävän —»

»Emme väitä yhtiön siitä mitään tietävän, mr Cartwright. On
mahdollista, että joku voi meistä hyötyä yhtiön enempää kuin teidänkään
mitään siitä tietämättä. Punnitustarkastajaa tarvitaan yhtä hyvin
teidän kuin meidänkin suojaksemme.»

»Kiitoksia vain», virkkoi toinen kuivasti. Hänen äänestään kuuli,
että hän hillitsi itseään minkä voi. »No niin», virkkoi hän vihdoin.
»Tämä riittää, jos kerran olette päätöksenne tehneet. Minä ilmoitan
päätökseni teille myöhemmin.»

Tuo merkitsi pois käskemistä, ja Mikko Sikoria kääntyi nöyrästi lähtien
kohti ovea. Mutta Edström oli niitä muurahaisia, jotka eivät hevin
siirry syrjään. Mikko vilkaisi häneen ja astui sitten takaisin riviin
varsin vikkelästi, toivoen ettei hänen vilppiänsä oltu huomattu.

»Jos suvaitsette, mr Cartwright», sanoi Edström, »haluaisimme kuulla
päätöksenne, jotta punnitustarkastaja voi aloittaa työnsä huomenna».

»Mitä? Onko teillä sellainen hoppu?»

»Ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, sir. Me olemme
valinneet miehen ja olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

»Kutka ovat ne miehet, jotka ovat valmiit maksamaan hänen palkkansa? Te
kaksi?»

»Minulla ei ole oikeutta mainita toisia miehiä, sir.»

»Ahaa! Siis salainen liike!»

»Niin, tavallaan, sir.»

»Vai niin!» virkkoi ylivalvoja tuhoaennustavalla äänellä. »Ja te ette
ollenkaan välitä, mitä yhtiö siitä ajattelee?»

»Ei niin, mr Cartwright, mutta me emme ymmärrä yhtiöllä olevan mitään
vastaanväittämistä. Onhan se yksinkertainen liikeasia —»

»Se voi näyttää yksinkertaiselta teistä, minusta ei», tiuskasi toinen.
Sitten hän jälleen hillitsi itsensä. »Ymmärtäkää minut oikein. Yhtiöllä
ei olisi mitään sitä vastaan, että miehet tahtovat varmuutta vaunujensa
painosta, jos he tosiaankin pitävät sitä tarpeellisena. Yhtiö on aina
ollut halukas tekemään sen, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta tätä
asiaa ei käy suorittaminen kädenkäänteessä. Minä annan teille tiedon
myöhemmin.»

He olivat jälleen vapaat menemään, ja vanha Mikko kääntyi taasen,
samoin Edström. Mutta nyt syöksyi toinen muurahainen ojaan. »Milloin
ajattelette punnitustarkastajan saavan aloittaa työnsä, mr Cartwright?»
kysyi Hal.

Ylivalvoja katsahti häneen tuimasti, ja jälleen voi havaita, että hän
kovasti hillitsi kiukkuansa. »Sitä en tiedä nyt sanoa», vastasi hän.
»Annan teille tiedon, kun katson sen soveliaaksi. Enempää ei tänään.»
Puhuessaan hän avasi oven, ja hänen eleessään oli käskevä sävy.

»Mr Cartwright», virkkoi Hal, »ei ole olemassa lakia, joka estää meitä
asettamasta punnitustarkastajaa, eihän?»

Se katse, jonka ylivalvoja loi puhujaan vastaukseksi hänen
kysymykseensä, osoitti hänen varsin hyvin tietävän, mitä laki asiasta
sääti. Hal hyväksyi katseen vastaukseksi ja jatkoi: »Miesten muodostama
komitea on valinnut minut toimimaan heidän punnitustarkastajanaan, ja
tämä komitea on asianmukaisesti antanut tiedon yhtiölle. Minä otaksun
niinmuodoin olevani punnitustarkastaja, mr Cartwright, ja ajattelen
käydä ilman muuta toimeeni.»

Odottamatta ylivalvojan vastausta hän astui ovesta, ja kumppanit
tulivat hänen jäljessään hiukan hämmästyneinä.


11.

Edellisenä iltana pidetyssä kokouksessa oli päätetty levittää
punnitustarkastajaa koskevaa uutista, koska asialla oli arvoa
aatteenlevittämisessä. Kolmen miehen nyt tullessa toimistosta heitä oli
odottamassa joukko, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Huudeltiin
kysymyksiä, ja jokainen, joka oli asian kuullut, joutui heti toisten
uteliaiden piirittämäksi. Hal raivasi itselleen tien asuntoonsa,
söi illallisensa ja lähti kiertämään paikasta toiseen kertoen
suunnitelmasta ja selittäen, että tässä oli kysymys laillisen oikeuden
vaatimisesta. Kaiken aikaa pysytteli vanha Mikko hänen toisella
puolellaan ja Edström toisella; Tom Olson näet oli kiinteästi vaatinut,
ettei Halia saanut jättää hetkeksikään yksin. Päällysmiehet olivat
nähtävästi antaneet saman määräyksen, sillä Halin lähtiessä Reminitskin
luota oli miesjoukon laidalla Jake Predovich, myymälänkirjuri, joka
seurasi häntä kaikkialle, epäilemättä merkiten muistiin, kenen kanssa
hän jutteli.

Neuvoteltiin, missä oli yö vietettävä. Vanha Mikko oli levoton, sillä
hän otaksui urkkimisen merkitsevän sitä, että heidät aiottiin tappaa
pimeän tultua. Hän kertoi kamalia juttuja sellaisista tapauksista.
Voiko yhtiö helpommin asiasta selviytyä? Tarvitsi vain keksiä jokin
tarina; ulkona maailmalla uskottaisiin, että he olivat saaneet surmansa
humalaisina tappelussa, kenties jostakin naikkosesta kiistellessään.
Tämä viimeinen seikka se varsinkin Halia huolestutti; hän ajatteli
kotona olevia omaisiaan. Ei, hän ei tahtonut jäädä kylään yöksi!
Toisaalta hän ei voinut lähteä alaspäinkään, sillä jos meni ulos
kaivosalueen portista, voi käydä niin, etteivät päästäneet takaisin.

Hänen mieleensä johtui ajatus. Voihan lähteä ylöspäin! Kylän
ylälaidassa ei ollut paaluaitaa — ei muuta kuin karuja kallioita, ei
edes tietä.

»Mutta missä siellä maataan?» kysyi vanha Mikko kauhistuneena.

»Ulkona taivasalla», vastasi Hal.

»Piuha biedna! Yöilma siellä tunkeutuu luihin ja ytimiin!»

»Luuletteko päiväilman pysyvän luissanne, jos makaatte sisällä», nauroi
Hal.

»Miksipä ei, kun suljen tarkoin ikkunat ja peitän luuni?»

»Uskaltakaa kerran käydä yöilmaan», sanoi Hal. »Onhan se joka
tapauksessa parempi kuin jos joku laskee sitä luihinne puukon avulla.»

»Mutta tuo Predovich hirtehinen — se seuraa meitä sinnekin!»

»Niin kyllä, mutta hän on vain yksi mies, ja meidän ei tarvitse häntä
pelätä. Jos hän lähtee hakemaan toisia, ei hän voi enää meitä löytää
pimeässä.»

Edström, jonka anatomiset käsitykset eivät olleet yhtä karkeat kuin
Mikon, kannatti ehdotusta. Niin he hakivat peitteensä ja kiipesivät
kanjonin rinnettä tyynenä tähtikirkkaana iltana. Hetken aikaa he
kuulivat urkkijan askelet takaansa, mutta vihdoin ne häipyivät
kuulumattomiin, ja vähän kauemmaksi ehdittyään miehet otaksuivat
olevansa suojassa aamuun asti. Hal oli viettänyt metsästysretkillään
monet yöt taivasalla, mutta oli aivan uusi seikkailu, kun joutui
olemaan ajettuna riistana!

Päivän koittaessa he nousivat, ravistivat kasteen peitteistään ja
pyyhkivät sen silmistään. Hal oli nuori ja kykeni nauttimaan aamun
koreudesta, mutta Mikko Sikoria parka vain ähkyi ja valitti jäsentensä
jäykkyyttä ja pakotusta. Hän otaksui tärvelleensä terveytensä iäksi
päiväksi, mutta sai jälleen rohkeutta, kun Edström mainitsi aamukahvit,
ja niin he riensivät alas majataloon.

Nyt tuli se kriitillinen hetki, jolloin Hal oli jätettävä yksin.
Edströmin täytyi lähteä alas Pedroon pitämään huolta vaimonsa
hautajaisista, ja selvää oli, että jos Mikko Sikoria jäisi pois työstä,
päällysmies saisi siitä aiheen potkia hänet menemään. Laki, joka
takasi punnitustarkastajan asettamisen, ei kyennyt takaamaan tälle
virkamiehelle henkivartiostoa!

Hal oli ilmaissut ohjelmansa uhmanpuuskan vallassa Cartwrightin
toimistossa. Miesten lähdettyä työhön hän meni vaakahuoneeseen.
»Minä olen tullut tänne punnitustarkastajaksi, mr Peters», sanoi hän
vaakamestarille.

Vaakamestarilla oli pitkät mustat viikset, jotka tekivät hänet
Nietzschen näköiseksi. Hän tuijotti Haliin kerrassaan ällistyneenä.
»Mitä perkelettä?» kysyi hän.

»Muutamat miehet ovat valinneet minut punnitustarkastajaksi», selitti
Hal asiallisesti. »Kun heidän vaununsa tulevat, pidän silmällä niiden
painoa.»

»Sinä pysyt täältä poissa, nuori mies!» virkkoi Peters yhtä
asiallisesti.

Niin lähti punnitustarkastajaksi pyrkivä ulos ja istuutui portaille
odottamaan. Vaakahuone oli varsin julkinen paikka, joten hän
otaksui olevansa siinä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla
tahansa. Muutamat miehistä hymyillä irvistelivät ja viittoivat
hänelle mennessään työhönsä; eräät saivat tilaisuutta kuiskata
jonkin rohkaisevan sanankin. Siinä hän sitten istui koko aamun kuin
protestantti kiinalaisen mandariinin palatsin portilla. Työ oli ikävää,
mutta hän uskoi olevansa kärsivällisempi kuin kaivosyhtiö.


12.

Aamupäivän kuluessa tuli hänen luoksensa eräs mies — Bud Adams,
»rauhantuomarin» nuorempi veli ja Jeff Cottonin apulainen. Bud oli
tanakkatekoinen, punanaamainen mies ja kuuluisa sukkelista nyrkeistään.
Hal siis nousi varoen hänet nähdessään.

»Hei, te siellä», sanoi Bud. »Toimistossa on teille sähkösanoma.»

»Minulle?»

»Eikö nimenne ole Joe Smith?»

»On.»

»Niin, asia on niinkuin sanoin.»

Hal mietti hetkisen. Ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut
sähköttää Joe Smithille. Se oli pelkkää kavaluutta, jotta hän lähtisi
paikaltaan.

»Mitä sähkösanoma sisältää?» kysyi hän.

»Kuinka sen tietäisin?» vastasi Bud.

»Mistä kaukaa se on tullut?»

»En tiedä.»

»Tuokaa se tänne», kehoitti Hal.

Toisen silmät laajenivat. Tämä ei ollutkaan pelkkää kapinaa, vaan
kerrassaan kumousta! »Minä helvetin juoksupoikana sinä minua pidät?»
kysyi hän.

»Eikö yhtiö toimita sähkösanomia perille?» virkkoi Hal kohteliaasti.
Bud seisoi siinä kokien hillitä inhimillisiä halujansa Halin
varovaisesti tarkatessa hänen eleitänsä. Mutta lähettäjät olivat
varmaan antaneet tarkat määräykset, koska lähettiläs hillitsi raivonsa
ja lähti pois.

Hal jäi vartiopaikalleen. Hän oli ottanut päivällisen mukaansa ja
aikoi syödä sen yksin, koska hyvin ymmärsi, mitä uskaltaisi mies,
joka osoittaisi myötätuntoa hänelle. Niinpä hän hämmästyikin kovin,
kun Johansson, jättiläiskokoinen ruotsalainen, tuli ja istuutui hänen
viereensä. Sitten saapui vielä eräs nuori meksikkolainen ja eräs
kreikkalainen kaivosmies. Vallankumousliike oli leviämässä!

Hal tiesi varmasti, ettei yhtiö sallisi asiain mennä menojaan. Ja
iltapuolella tuli tosiaankin vaakamestari ulos ja viittasi häntä
mukaansa sisään. »Tule tänne!» Hal meni sisään.

Punnitushuone oli sangen julkinen paikka, mutta sen takaseinässä oli
ovi, joka johti toimistosuojiin. »Tätä tietä», sanoi mies.

Hal jäi paikoilleen.

»Punnitutarkastajan paikka on tässä, mr Peters.»

»Mutta minä haluan keskustella kanssasi.»

»Kuulenhan tässäkin, mitä teillä on sanottavaa, sir.» Hal oli miesten
nähtävissä, ja tiesi siinä olevan ainoan suojansa.

Vaakamestari meni toimistohuoneeseen, ja minuuttia myöhemmin Hal näki,
mikä oli ollut tarkoituksena. Ovi aukeni, ja siitä astui Alec Stone.

Tulija seisoi hetkisen katsellen poliittista liittolaistaan. Sitten
hän tuli luo. »Kuule, poika», sanoi hän hiljaa, »sinä liioittelet. En
tarkoittanut, että sinun piti mennä näin pitkälle.»

»Tämä ei ole ollenkaan teidän tarkoitustenne mukaista, mr Stone»,
vastasi Hal.

Kaivospäällikkö tuli vieläkin likemmäksi. »Mitä oikeastaan tarkoitat,
poika? Mitä hyvää luulet tästä koituvan?»

Hal katseli häntä silmää rävähdyttämättä. »Kokemusta», vastasi hän
sitten.

»Luulet ovelakin olevasi, poikani. Sinun olisi kuitenkin paras lopettaa
ja käsittää, mitä vastaan käyt. Sinä et siitä selviydy, muista se;
paina mieleesi, ettet siitä selviydy. On parasta, että käyt sisään
hiukan kanssani juttelemaan.»

Syntyi vaitiolo.

»Etkö tiedä, mihin se sellainen johtaa, Smith? Pieniä tulentapaisia
tupsahtaa ilmi, mutta me sammutamme ne. Me tiedämme, kuinka siinä on
meneteltävä, tunnemme koneiston. Koko juttu unohtuu viikon tai parin
kuluessa, ja mitä olet silloin saavuttanut? Ymmärrätkö?»

Hal ei vastannut vieläkään, ja toisen ääni painui hiljaisemmaksi.
»Minä ymmärrän asemasi. Nyökkää vain minulle, ja kaikki on niinkuin
olla pitääkin. Sano miehille, että olet punnitusta tarkastanut ja että
kaikki on hyvässä järjestyksessä. He tyytyvät, ja me voimme sopia
asiasta myöhemmin keskenämme.»

»Mr Stone», kysyi Hal, »olenko oikeassa, kun otaksun teidän tarjoavan
minulle lahjuksia?»

Miehen itsehillintä hävisi silmänräpäyksessä. Hän heristi valtavaa
nyrkkiänsä Halin nenän edessä ja lausui ruman kirouksen. Mutta Hal ei
siirtänyt nenäänsä pois vaaralliselta alueelta, ja nyrkin yli katseli
pari vihaista ruskeata silmää tuimasti kaivospäällikköä. »Olisi
parempi, jos käsittäisitte asiantilan, mr Stone. Tämä on minulle
kuolettavan vakava juttu, ja luulenpa, ettei teidän ole hyvä kohdella
minua väkivaltaisesti.»

Mies tuijotti vastustajaansa vielä hetken aikaa, mutta näytti siltä,
että hän oli saanut toimintaohjeet samoinkuin Bud Adams. Hän kääntyi
äkkiä ja lähti takaisin toimistoon.

Hal jäi paikalleen, kunnes oli saavuttanut täyden tasapainon. Sitten
hän lähti vaa'an luo. Ensimmäisen kerran johtui siinä hänen mieleensä
vaikeus: hän ei ollut perehtynyt hiilivaa'an käyttelyyn.

Hänellä ei kumminkaan ollut aikaa harjoitella. Vaakamestari ilmaantui
jälleen näkyviin. »Korjaudu pois täältä, mies!» sanoi hän.

»Mutta tehän käskitte minua tulemaan», huomautti Hal leppoisasti.

»Nyt käsken sinua menemään.»

Niin palasi protestantti paikalleen mandariinin palatsin portille.


13.

Iltavihellyksen jälkeen tuli Mikko Sikoria kiireen kaupalla Halin luo
kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Mikko oli riemuissaan, sillä useita
miehiä oli tullut hänen luokseen tarjoutuen liittymään esitetyn
vaatimuksen kannattajiin. Ukko ei oikein tietänyt, johtuiko asia
hänen omasta kaunopuheisuudestaan vai hänen hienosta amerikkalaisesta
apulaisestaan, mutta oli kummassakin tapauksessa yhtä ylpeä. Hän jätti
Halille kirjelapun, joka oli pistetty hänen käteensä ja jonka Hal
tunsi Tom Olsonin lähettämäksi. Olson ilmoitti, että kaikki puhuivat
punnitustarkastajasta, joten sopi aatteenajon kannalta pitää yritystä
onnistuneena, tekivätpä päällysmiehet mitä tahansa. Lisäksi hän kertoi,
että muutamia miehiä tulisi viettämään yötä Halin kanssa, jotta olisi
todistajia, jos yhtiö yrittäisi jotakin juonta. »Ja muistakaa varoa
uusia miehiä», lisäsi hän; »pari niistä kuuluu varmasti urkkijoihin».

Hal ja Mikko keskustelivat seuraavan yön ohjelmasta. Kumpikaan heistä
ei erikoisesti halunnut nukkua jälleen ulkosalla — vanha slovakki
pelkäsi luitansa palelevan, ja Hal arasteli niitä monia urkkijoita,
joita nyt näkyi liikuskelevan hänen läheisyydessään. Reminitskin
luona hän keskusteli muutamien kanssa, jotka olivat ilmoittaneet
kannattavansa vaatimusta, ja kysyi, suostuivatko he viettämään
yön hänen kanssaan Edströmin hökkelissä. Kukaan ei väistänyt tätä
vilpittömyyden koetta; kaikki ottivat peitteensä ja lähtivät mainittuun
paikkaan, missä Hal sytytti lampun ja piti valmistelemattoman kokouksen
huvittaen itseään sen ohessa urkkijain metsästyksellä.

Eräs uusista tulokkaista oli puolalainen Wojcechowski, ja tämä
Zamierowskin lisäksi tuleva nimi sai Halin lopullisesti luopumaan siitä
ajatuksesta, että voisi mainita puolalaisia heidän oikeilla nimillään.
»Woji» oli pieni, vakava mies, jonka kasvoissa oli murheellinen ja
uupunut ilme. Hän selitti läsnäolonsa johtuvan siitä, että oli saanut
kyllikseen kokea ryöstöä, lupasi maksaa osansa punnitustarkastajalle,
ja jos tahtoivat potkia hänet pois, niin potkikoot, hän siirtyisi
toisille maille, ja hiiteen koko yhtiö. Tämän selityksen jälkeen hän
kääriytyi peitteeseensä ja painui kuorsaamaan mökin permannolle. Se ei
näyttänyt urkkijan käytökseltä.

Toinen oli Farenzena-niminen italialainen, tummakulmainen ja
synkeännäköinen mies, joka olisi kelvannut esittämään rosvon osaa missä
melodraamassa tahansa. Hän istui seinustalla ja puhui kurkkuäänin, ja
Hal silmäili häntä erittäin epäluuloisesti. Ei ollut helppo ymmärtää
hänen puhettaan, mutta lopulta Hal sai selville hänen esittämänsä
tarinan: hän oli rakastunut johonkin »fanciullaan», ja »fanciulla»
piti häntä pilkkanaan. Nyt hän oli käsittänyt, että tyttö oli kunnoton
kutale, josta ei kannattanut huolia, ja niinmuodoin hänestä oli ihan
yhdentekevää, jäikö hän kaivoksille, vai lähettivätkö hänet menemään.
»En pyydä enää fanciullaa, pyydän punnitustarkastajaa!» päätti hän
murahtaen puheensa.

Kolmas vapaaehtoinen oli eräs kreikkalainen työmies, puhelias nuori
poika, joka oli päivällisellä istunut Halin vieressä ja oli sanonut
olevan nimeltään Apostolikos. Hän alkoi keskustella Halin kanssa
selittäen punnitustarkastaja-suunnitelman mielenkiintoisuutta; hän
halusi tietää, mihin aiottiin ryhtyä, millaisia menestyksentoiveita
otaksuttiin olevan, kuka oli liikkeen aloittanut ja keitä siihen
kuului. Halin vastaukset muodostuivat työtätekevän luokan
solidaarisuutta tehostaviksi pieniksi saarnoiksi. Joka kerta kun mies
alkoi jälleen häntä »tyhjentää», Hal selitti, kuinka tärkeä tämän
yrityksen onnistuminen oli kaivosmiehille, kuinka heidän piti tukea
toisiaan ja tehdä uhrauksia yhteiseksi hyväksi. Hänen puhuttuaan
yleisistä teorioista puoli tuntia Apostolikos luopui yrityksestään
ja siirtyi Mikko Sikorian luo, joka Halin viittauksen huomattuaan
puhui urkkijoista ja niistä kauheista asioista, joita kunnialliset
työmiehet tulisivat heille tekemään. Kreikkalaisen vihdoin väsyttyä ja
paneuduttua pitkäkseen lattialle. Hal meni Vanhan Mikon luo ja kuiskasi
hänelle, että Apostolikos varmaan oli etunimeltään Juudas!


14.

Vanha Mikko nukahti aivan kohta, mutta Hal ei ollut tehnyt työtä moneen
päivään, ja sitäpaitsi pitivät mieltäkuohuttavat ajatukset häntä
valveilla. Hän oli maannut hievahtamatta pari tuntia, kun huomasi
jonkun liikkuvan huoneessa. Lamppu loi himmeää valoansa, ja Hal voi
puoliavoimin silmin nähdä erään miehen nousevan istualleen. Aluksi hän
ei kyennyt päättämään, kuka mies oli, mutta tunsi vihdoin kreikkalaisen.

Hal makasi liikahtamatta, ja parin minuutin kuluttua jälleen
katsahdettuaan hän näki miehen ryömivän ja kuuntelevan, kädet yhä
permannossa. Hal katseli yhä silmäluomiaan raottaen toisen noustessa ja
hiipiessä häntä kohti varovasti astellen nukkuvien yli.

Hal koki parhaansa mukaan olla nukkuvinaan. Se ei ollut mikään helppo
asia, kun mies oli kumartunut hänen ylitseen ja puukonpisto oli sekin
mahdollisuuksien rajoissa. Täytyi kumminkin uskaltaa, ja iäisyydeltä
tuntuvan hetken kuluttua mies kosketti hänen kylkeään. Hänen sormensa
tuntuivat lipuvan Halin takintaskuun.

»Aikoo toimittaa tutkimuksen!» ajatteli Hal odottaen käden siirtyvän
toisiin taskuihin. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua hän kuitenkin
huomasi, että Apostolikos oli suoristautunut ja asteli parhaillaan
takaisin paikalleen. Minuutti senjälkeen mies oli laskeutunut
pitkäkseen lattialle, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Halin käsi siirtyi taskuun, ja hänen sormensa kopeloivat sitä. Ne
sattuivat johonkin, ja Hal havaitsi samassa, että siinä oli setelitukko.

»Ymmärrän!» ajatteli hän. »Yrittää tehdä minusta varkaan!» Hän nauroi
itsekseen muistellen varhaista poikaikää — kodin ullakolla olevaa
vanhaa kirstua, jossa olivat isän lapsena omistamat satukirjat.
Hän näki ne selvästi, näki niiden kuluneet ruskeat kannet ja
karkeapiirteiset kuvat: Horatio Algerin sarjan »Opiksi ja huviksi»;
kokoelmat »Elän, kuolen», »Reipas ja rohkea» ja monet muut. Kuinka
jännittävä olikaan ollut kertomus kaupunkiin saapuvasta maalaispojasta,
jonka kohtaama konna on varastanut isäntänsä kassalaatikon ja pudottaa,
avaimen kertomuksen sankarin taskuun! Joku Yleistä Polttoaine-Yhtiötä
lähellä oleva henkilö oli ilmeisesti lukenut Horatio Algerin teoksia!

Hal käsitti, että oli sitä parempi, mitä pikemmin, hän toimitti setelit
pois taskustaan. Hän ajatteli palauttaa ne »Juudaalle», mutta päätti
sitten säilyttää ne Edströmiä varten, joka varmaan tulisi pian rahaa
tarvitsemaan. Hän odotti puoli tuntia, kunnes otaksui kreikkalaisen
nukkuvan, kaivoi sitten taskuveitsellään kolon multapermantoon ja
hautasi rahat siihen niin hyvin kuin osasi. Sitten hän hiipi toiseen
paikkaan ja makasi siinä mietteissään.


15.

Odottaisivatko ne aamuun asti vai tulisivatko piankin? Hän taipui
jälkimmäiseen otaksumaan ja säikähti senvuoksi hiukan kuullessaan
tuntia tai paria myöhemmin ovelle koputettavan. Hetkisen kuluttua ovi
rasahti auki ja jykevähartiainen mies ilmaantui näkyviin.

Koko huone joutui samassa hämmingin valtaan. Miehet hyppäsivät
jaloilleen huutaen; toiset nousivat hämmentyneinä istumaan, vielä
unenpöpperössä. Huonetta valaisi erään tulijan sähkösoihtu. »Tuossa se
mies on!» kuului ääni, jonka Hal heti tunsi kuuluvaan Jeff Cottonille,
aluepäällikölle. »Kädet ylös, Joe Smith!» Hal totteli odottamatta
revolverin välkähtämistä.

Seurasi hiljaisuus. Koska näytelmä oli järjestetty toisia miehiä
varten, oli välttämätöntä antaa heille aikaa täysin valveutua ja
totuttaa silmiään valoon. Hal seisoi paikallaan, kädet kohotettuina.
Soihdun takaa hän erotti aluepäällikön, Bud Adamsin, Alec Stonen, Jake
Predovichin ja parin kolmen muun henkilön kasvot.

»Kuulkaa, miehet», sanoi Cotton vihdoin, »tehän olette niitä, jotka
haluavat punnitustarkastajaa. Ja tässä on se mies, jonka olette siihen
virkaan valinneet. Eikö niin?»

Mitään vastausta ei kuulunut.

»Minä näytän teille, mikä hän on miehiään. Hän tuli mr Stonen luo ja
tarjoutui myymään teidät.»

»Se on valhe, miehet», virkkoi Hal tyynesti.

»Hän otti rahoja mr Stonelta siinä tarkoituksessa!» jatkoi
aluepäällikkö.

»Se on valhe», virkkoi Hal jälleen.

»Hänellä on rahat nytkin!» huusi toinen.

Hal vuorostaan huusi: »Yrittävät tehdä minusta konnaa, pojat! Älkää
antako pettää itseänne!»

»Vaiti!» komensi aluepäällikkö kääntyen sitten miesten puoleen: »Minä
todistan asian teille. Otaksun, että hänellä on rahat nytkin. Tutki
hänet, Jake!»

Jake astui lähemmäksi.

»Pitäkää varanne, pojat!» huusi Hal. »Aikovat pistää jotakin
taskuihin!» Sitten hän sanoi Vanhalle Mikolle, joka oli syöksähtänyt
kiukkuisesti eteenpäin: »Ei hätää, Mikko! Anna heidän tutkia!»

»Riisu takkisi, Jake», komensi Cotton. »Kääri hihasi. Näytä kätesi!»

Koko asia muistutti elävästi silmänkääntäjän esityksiä. Pieni
juutalainen riisui nuttunsa ja kääri hihansa kyynäspäiden yläpuolelle.
Hän näytti läsnäolijoille kätensä käännellen niitä puolelle ja
toiselle; sitten hän ojensi ne eteenpäin ja liikkui hitaasti kohti
Halia, ikäänkuin olisi aikonut hänet hypnotisoida.

»Pitäkää häntä silmällä!» kehoitti Cotton. »Minä tiedän, että hänellä
on ne rahat.»

»Katsokaa tarkoin!» huusi Hal. »Ellei rahoja ole, ne pistävät ne sinne.»

»Pidä kätesi pystyssä, nuori mies», komensi aluepäällikkö. »Pysykää
loitolla, te siellä takana!» Jälkimmäinen varoitus koski Mikko Sikoriaa
ja toisia katselijoita, jotka tunkeutuivat lähemmäksi kurkistellen
toistensa olan ylitse.

Kaikki oli sinä hetkenä erittäin vakavaa, mutta myöhemmin tapausta
muistellessaan Hal nauroi hullunkuriselle Predovichille, joka tutki
hänen taskujaan pysytellen hänestä niin loitolla kuin mahdollista,
jotta kaikki näkisivät rahojen tosiaankin tulevan Halin taskusta.
Tutkija pisti kätensä ensin nutun sisätaskuihin ja sitten Halin paidan
taskuihin. Asia oli kehitettävä hitaasti huippukohtaansa!

»Käänny!» komensi Cotton. Hal kääntyi, ja juutalainen kopeloi hänen
housuntaskujansa. Hän veti esiin Halin kellon, kamman, kuvastimen
ja nenäliinan, tarkasti ne ja pudotti lattialle. Syntyi jännittynyt
hiljaisuus, kun hän tavoitti Halin kukkaron ja alkoi sitä avata. Hal
sai kiittää yhtiön ahnautta siitä, ettei kukkarossa ollut kuin hiukan
pieniä kolikoita. Predovich sulki sen ja pudotti permantoon.

»Odottakaa! Kaikki taskut eivät ole vielä tutkitut!» huusi
seremoniamestari. »Hänellä on rahat jossakin, pojat! Joko tutkit
sivutaskut, Jake?»

»En vielä», vastasi Jake.

»Katsokaa tarkoin!» huusi aluepäällikkö, ja kaikki kurkottivat
kiihkeästi eteenpäin Predovichin painuessa toisen polvensa varaan ja
pistäessä kätensä ensin toiseen, sitten toiseen taskuun.

Jake veti kätensä takaisin, ja hänen kasvoissaan kuvastuva pettymys oli
niin ilmeinen, että Hal voi tuskin olla nauramatta. »Se ei ole siellä!»
selitti Jake.

»Mitä?» huusi Cotton, ja tutkijalautakunnan jäsenet tuijottelivat
toisiinsa. »Hän on totisesti päässyt jollakin tavoin siitä eroon!»

»Minulla ei ole mitään rahoja, pojat!» julisti Hal. »Yrittävät meitä
pettää!»

»Hän on ne kätkenyt!» huusi aluepäällikkö. »Hae ne käsiisi, Jake!»

Predovich alkoi jälleen etsiä, nopeasti ja luontevammin. Nyt hän ei
ajatellut niinkään katselijoita kuin kaikkea rahaa, joka oli mennyt
menojaan aivan suotta! Hän käski Halia riisumaan takkinsa ja ratkoi sen
vuorin, aukaisi housujen napit, kopeloi sisäpuolta ja pisti sormensa
Halin kenkiin.

Mutta rahoja ei ollut missään, ja etsijät joutuivat ymmälle. »Hän
otti viisikolmatta dollaria mr Stonelta myydessään teidät!» selitti
aluepäällikkö. »Hän on piilottanut rahat jonnekin.»

»Pojat», huusi Hal, »ne lähettivät tänne urkkijan ja käskivät hänen
pistää rahoja taskuuni». Puhuessaan hän katseli Apostolikosta ja näki
miehen säpsähtävän ja peräytyvän.

»Se on tuo! Tuo on urkkija!» huusi Vanha Mikko. »Rahat on hänellä,
aivan varmasti!» Hän liikahti kohti kreikkalaista.

Aluepäällikkö käsitti äkkiä, että oli aika antaa näytelmän esiripun
laskeutua. »Riittää tämä hullutus» selitti hän. »Ottakaa tuo mies
mukaanne!» Samassa oli pari tutkijaa tarttunut Halin ranteisiin ja
kolmas hänen kaulukseensa. Ennenkuin kaivosmiehet ehtivät käsittää,
mitä tapahtui, he olivat jo laahanneet vankinsa ulos.

Seuraava neljännestunti oli punnitustarkastajaksi määrätylle varsin
epämukava. Ulkona pimeässä aluepäällikkö voi mielin määrin purkaa
kiukkuansa, samoin Alec Stone. He sadattelivat häntä, potkivat ja
tyrkkivät mennessään. Toinen niistä miehistä, jotka pitelivät häntä
ranteista, väänsi hänen käsivarttaan, kunnes hän kiljaisi tuskissaan.
Toiset sadattelivat entistä tuimemmin ja käskivät häntä pitämään
kitansa kiinni. Niin kuljettiin nopeasti pimeätä ja hiljaista katua
aluepäällikön virkahuoneeseen ja sieltä yläkertaan, siihen huoneeseen,
joka oli Pohjois-Laakson vankilana. Hal oli hyvinkin iloinen, kun he
vihdoin jättivät hänet yksin paukahduttaen kiinni raskaan rautaoven.


16.

Juoni oli ollut kömpelö ja typerä, mutta Hal arvasi, että se oli
sovitettu miesten älyn mukaiseksi. Ellei hän olisi sattumalta valvonut,
he olisivat löytäneet rahat hänen taskustaan, ja seuraavana aamuna
olisivat kaikki kuulleet, että hän on myynyt itsensä. Hänen lähimmät
ystävänsä, komitean jäsenet, eivät tietenkään olisi sitä uskoneet,
mutta työmiesten suuri enemmistö olisi pitänyt sitä totena, ja niin
olisi Tom Olsonin käynti Pohjois-Laaksossa jäänyt tuloksettomaksi.
Kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa tämä tapaus säilyi eloisana Halin
mielessä; se oli monien seikkojen vertauskuva. Samoinkuin päällysmiehet
olivat yrittäneet tehdä hänestä konnaa, ehkäistä hänen vaikutuksensa,
samoin näki hän heidän myöhemmin yrittävän mustata työväenliikettä,
pimittää koko maan älyä.

Hal oli nyt vankilassa. Hän meni ikkunan luo ja koetteli ristikkoa —
mutta huomasi, että se oli tehty sellaisia kokeita kestäväksi. Sitten
hän kulki pimeässä kopeloiden ja tutki vankilaansa, jonka huomasi
tavalliseen huoneeseen rakennetuksi teräshäkiksi. Nurkassa oli rahi
ja toisessa toinen rahi, hiukan leveämpi ja patjan peittämä. Hal oli
lukenut hiukan vankiloita koskevaa kirjallisuutta ja tiesi välttää
tuota makuusijaa. Hän istuutui paljaalle rahille ja alkoi miettiä.

Varmaa on, että vankilassa-oleminen luo erikoisen sielullisen asenteen
aivan samoin kuin selkää ja käsiä murtava kivihiilen lastaaminen viiden
jalan korkuisessa komerossa; varmaa myös, että niissä ihmisissä, jotka
elävät huolettomina mitään kaivosmiehen töitä tuntematta, syntyy
oma erikoinen sielullinen asenteensa. Vankilassa ollessaan ihminen
ensinnäkin tuntee itsensä eläimeksi; hänen olemuksensa eläimellinen
puoli tulee korostetuksi, eläimelliset vihan ja pelon tunteet pääsevät
vallitsemaan, ja jos mieli niitä väistää, täytyy mitä tarmokkaimmin
keskittää mieltään toisaalle. Ajatteleva ihminen niinmuodoin ajattelee
vankilassa ollessaan paljon; päivät ovat pitkät ja yöt sitäkin pitemmät
— on aikaa kaikkiin mahdollisiin mietteisiin.

Rahi oli kova ja tuntui käyvän yhä kovemmaksi. Ei ollut sellaista
asentoa, jossa se olisi muuttunut mukavammaksi. Hal nousi ja käveli
vähän aikaa, paneutui sitten pitkäkseen, nousi ja käveli jälleen.

Kaiken aikaa hän ajatteli, ja kaiken aikaa sujuttautui hänen
sielunelämänsä vankila-asenteeseen.

Aluksi hän harkitsi lähintä ongelmaa. Mitä ne aikoivat hänelle tehdä?
Selvältä näytti, että ajaisivat hänet pois ja saattaisivat asian
siten päätökseen; mutta tyytyisivätkö siihen, kun olivat kiukuissaan
hänen tekemänsä tempun vuoksi? Hal oli kuullut jotakin epämääräistä
kerrottavan »kolmannen leikkauksen» nimellä käyvästä amerikkalaisesta
menettelystä, mutta ei ollut milloinkaan ajatellut sitä mahdollisuutta,
että joutuisi sitä itse kokemaan. Millainen olikaan ero, kun sitä niin
ajatteli!

Hal oli sanonut Tom Olsonille, ettei voinut lupautua perustamaan
ammattiyhdistystä, mutta lupasi varmasti hankkia miehille
punnituksentarkastajan, ja Olson oli nauranut ja näyttänyt varsin
tyytyväiseltä — arvatenkin koska otaksui asian lopulta johtavan samaan
tulokseen. Ja nyt näytti melkein siltä, että Olson oli tietänyt,
mistä oli puhunut. Hal näet huomasi, etteivät hänen mieltänsä enää
säikyttäneet ammattiyhdistyksen ylivallan ja vaeltavien edustajien
tyranniuden pelko; päinvastoin: hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että
Pohjois-Laakson miehet saisivat ammattiyhdistyksen ja olisivat
niin tyrannimaisia kuin suinkin osasivat! Tässä mielenmuutoksessa
Hal tietämättään koki samaa kuin uudistajat yleensä. Monet heistä
aloittavat toimintansa lempeästi ja hyvänsuovasti puolustellen jotakin
ilmiselvää pientä oikeutta, mutta vankilamainen mielenasenne tekee
heistä hehkuvia ja päättäväisiä kumousmiehiä. »Kahleettoman mielen
iäinen henki», sanoo Byron. »Suurin olet vankeudessa, oi Vapaus!»

Runoilija tietää vielä, että »Kun poikasi kituvat kahleissaan —», niin
»Vapauden maine kiitää jokaisen tuulen siivin». Ja niinkuin oli ollut
laita Chillonissa, niin näytti nyt olevan laita Pohjois-Laaksossa.
Päivä koitti, ja Hal seisoi koppinsa ikkunassa, kuuli työhön kutsuvan
vihellyksen ja näki miesten menevän toimiinsa raadannan köyristäminä,
kalpeakasvoisina manalan olentoina, kuin rivi apinoita hämyisessä
valossa. Hal heilutti heille kättään, he pysähtyivät ja katsoa
tuijottivat ja heiluttivat kättään vastaukseksi. Hän arvasi, että
kaikki nuo miehet ajattelivat hänen vankina-oloansa ja sen syitä
ja että hekin siten olivat joutumassa vankilamielen valtaan. Jos
joku heistä vielä epäili ammattiyhdistyksiä tai järjestäytymisen
välttämättömyyttä Pohjois-Laaksossa, niin sellaiset epäluulot ja
epäilykset olivat nyt häviämässä!

Hal huomasi asiaa harkitessaan yhden ainoan levottomuutta herättävän
seikan. Minkätähden olivat päällysmiehet jättäneet hänet tänne kaikkien
nähtäviin, kun olisivat helposti voineet nostaa hänet automobiiliin ja
viedä alas Pedroon ennen päivänkoittoa? Ilmaisiko se heidän orjilleen
osoittamaansa ylenkatsetta? Otaksuivatko he ikkunassa näkyvän vangin
herättävän pelkoa eikä vihaa? Ja eikö voinutkin olla niin laita, että
he tunsivat työmiehensä paremmin kuin punnitustarkastajaksi pyrkivä
nuorukainen? Hal muisti, kuinka toivottomasti Mary Burke oli heitä
arvostellut, ja pelontunne jäyti hänen mieltänsä. Mutta samalla hän
vankilamielen vaikutuksesta taisteli pelkoansa vastaan. Hän vihasi
kyynillistä yhtiötä, puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta haluten
päästä opettamaan päällysmiehiä, osoittamaan heille, etteivät heidän
työmiehensä olleet orjia, vaan miehiä!


17.

Aamupäivän kuluessa Hal kuuli ulkoa käytävästä askelia, eräs mies,
jota hän ei tuntenut, avasi rautaoven ja asetti lattialle vesiruukun
ja läkkitarjottimen, jolla oli leivänkannikka. Hänen poistuessaan Hal
sanoi: »Hetkinen, olkaa hyvä.»

Mies kurtisti kulmiaan.

»Voitteko sanoa minulle, kuinka kauan minun täytyy täällä olla?»

»En», vastasi mies.

»Jos minut pistetään lukkojen taa», sanoi Hal, »niin minulla on
epäilemättä oikeus tietää, mistä minua syytetään».

»Mene sinä helvettiin!» sanoi mies, paukahdutti oven kiinni ja lähti
ulos käytävään.

Hal lähti jälleen ikkunan luo ja kulutti aikaansa katselemalla
ohikulkijoita. Joukko repaleisia lapsia kerääntyi häntä katselemaan;
ne irvistelivät ja viittoivat, kunnes ilmaantui joku, joka käski
poistumaan.

Halia alkoi vähitellen ahdistaa nälkä. Pelkän leivän maku käy pian
yksitoikkoiseksi, ja veden maku ei kykene asiaa parantamaan. Siitä
huolimatta Hal haukkasi leipäänsä ja joi vettä ja olisi mielellään
syönyt ja juonut enemmänkin.

Päivä kului hitaasti. Myöhään iltapuolella tuli vartija jälleen tuoden
toisen leivänkannikan ja toisen vesiruukun. »Kuulkaahan», virkkoi Hal,
kun mies oli kääntymässä menemään.

»Minulla ei ole mitään sinulle sanottavaa», virkkoi mies.

»Mutta minulla on jotakin sanomista teille», sanoi Hal. »Olen lukenut
jostakin kirjasta — olen unohtanut, mikä kirja se oli, mutta joku
tohtori oli sen kirjoittanut — ettei vehnäleipä sisällä kaikkia niitä
aineksia, joita ihmisruumis tarvitsee ylläpidokseen.»

»Vai niin!» murahti vanginvartija. »Mitä oikeastaan tarkoitat?»

»Minä tarkoitan», selitti Hal, »etten puolestani viitsisi elää vedellä
ja leivällä».

»Mitä siis haluaisit?»

Äänestä kuuli, että kysymys oli vain muodollinen, mutta Hal salli sen
käydä täydestä. »Kunhan saisin pihvin ja perunapuuroa —»

Kopin ovi paukahti kiinni, ja kuvitellun ruokalistan jälkiosa jäi
kuulematta. Niin Hal istui jälleen kovalla rahilla haukaten leipäänsä
ja ajatellen vankila-ajatuksia.

Iltavihellyksen kuuluessa hän seisoi ikkunassa, ja näki jälleen
ystäviänsä, jotka tekivät hänelle salaisia rohkaisevia merkkejä. Sitten
tuli pimeä, ja toinen pitkä yövalvonta alkoi.

Oli myöhä. Hal näki vain, että kaikki valot oli sammutettu, mutta
ei voinut lähemmin määritellä hetkeä. Hän ymmärsi, että oli jäätävä
koppiin yöksi, oli asettunut permannolle, käsivarsi päänalaisena, ja
oli vaipunut unenhorrokseen, kun yhtäkkiä kuului jokin raapivan hänen
ikkunansa ristikkoa. Hän kavahti istualleen ja kuuli toisen äänen,
joka epäilemättä johtui paperin rutistumisesta. Hän hypähti ikkunan
luo ja huomasi tähtien heikossa valossa jotakin kiikkuvan ilmassa.
Hän sieppasi sen käteensä. Se näytti olevan tavallinen muistikirja,
sellainen kuin pikakirjoittajien käyttämät, ja se oli kiinnitetty
tangon päähän.

Hal katsoi ulos, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarttui tankoon ja ravisti
sitä, ja sitten kuului kuiskaus, josta hän heti tunsi Rovettan.
»Hoi! Kuulkaa. Kirjoittakaa nimenne kirjaan sata kertaa. Minä tulen
noutamaan. Ymmärrättekö?»

Käsky oli sangen hämmästyttävä, mutta Hal käsitti, ettei nyt ollut
aikaa selittelyihin. Hän vastasi ymmärtävänsä, katkaisi nuoran ja otti
muistikirjan. Siihen oli kiinnitetty lyijykynä, jonka kärjen ympärille
oli kääritty riepu suojaksi.

Tanko meni menojaan, Hal istuutui rahille ja alkoi kirjoittaa, kolme
neljä kertaa joka sivulle: »Joe Smith — Joe Smith — Joe Smith».
Sellaista nimeä on helppo kirjoittaa pimeässäkin, ja niin Halin
ajatukset askartelivat tässä salaperäisessä seikassa hänen kätensä
liikkuessa. Oli jokseenkin selvää, ettei komitea halunnut saada hänen
nimikirjoitustaan muistoksi jaettavaksi; he varmaan tarvitsivat
sitä johonkin tärkeään tehtävään, kumoamaan jotakin päällysmiesten
keksimää uutta juonta. Aivan kohta hän arvasi asian: päällysmiehet
olivat kirjoittaneet kirjeen, jonka olivat panneet kiertämään
punnitustarkastajaksi pyrkineen Joe Smithin kirjoittamana. Hänen
ystävänsä tarvitsivat hänen nimikirjoitustaan voidakseen todistaa
kirjeen väärennetyksi.

Hal kirjoitti vapaasti ja nopeasti, upein vedoin ja tiesi varmaan,
ettei Alec Stone ollut otaksunut oppimattoman työläispojan käsialaa
sellaiseksi. Hänen kynänsä kiiti paperilla — »Joe Smith — Joe Smith» —
sivu sivun jälkeen, kunnes hän tiesi varmaan kirjoittaneensa jokaista
kaivosmiestä varten ja alkavansa kirjoittaa apulaisille. Sitten hän
kuuli ikkunan alta vihellyksen, lakkasi kirjoittamasta ja riensi
ikkunaan.

»Heittäkää alas!» kuului ääni kuiskaavan, ja Hal heitti. Hän näki
jonkun häviävän kadulle, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaa. Hän
kuunteli hetkisen, oliko vanginvartija herännyt, paneutui pitkäkseen
rahille ja ajatteli lisää vankila-ajatuksia!


18.

Tuli aamu, vihellys viilsi ilmaa, ja Hal seisoi jälleen ikkunassa. Hän
huomasi, että työhön menevillä kaivosmiehillä oli käsissään pieniä
paperilippuja, joita he heiluttivat hänen nähtäviinsä. Vanhalla Mikko
Sikorialla oli kädessä kokonainen kasa, josta hän jakoi kaikille
haluaville. Häntä oli varmaan kehoitettu toimimaan salaa, mutta seikka
oli liian jännittävä: hän hyppeli kuin nuori keväinen karitsa ja
heilutti paperilippujaan kaikkien nähden.

Varomaton menettely johti luonnolliseen tulokseen. Halin katsellessa
tuli nurkan takaa jykevä hahmo, joka asettui säikähtyneen vanhan
slovakin eteen. Tulija oli Bud Adams, kaivospoliisi, joka puristi
kätensä nyrkkiin ja jännitti koko ruumiinsa iskuun. Mikko näki hänet
ja näytti yhtäkkiä kuin halvautuvan; hänen kumaraiset hartiansa
lysähtivät kokoon, ja kädet valahtivat alas — sormet aukenivat, ja
arvokkaat paperiliput putosivat maahan. Mikko katseli poliisia kuin
paikoilleenmanattu kaniini yrittämättäkään suojella itseään.

Hal tempoi ristikkoa; hänen teki mieli päästä puolustamaan ystäväänsä.
Mutta aiottua iskua ei tullutkaan; kaivospoliisi tyytyi vain julmasti
tuijottamaan ja antamaan jonkin käskyn vanhalle miehelle. Mikko
kumartui ja poimi paperit maasta — ja siihen kului hiukan aikaa, sillä
hän ei halunnut irroittaa katsettaan poliisimiehestä. Kun hän oli
ehtinyt kaikki kerätä, tuli uusi käsky, ja Mikko antoi paperit Budille.
Sitten hän peräytyi, toinen seurasi, kädet yhä nyrkissä, ja isku näytti
voivan tuiskahtaa hänestä minä hetkenä tahansa. Mikko peräytyi vielä
askelen ja vieläkin — ja niin he väistyivät pois näkyvistä nurkan
taakse. Miehet, jotka olivat olleet tätä pientä näytelmää näkemässä,
kääntyivät menemään, eikä Hal voinut arvata, kuinka se päättyi.

Muutamia tunteja myöhemmin tuli Halin vartija, tällä kertaa ilman vettä
ja leipää. Hän avasi oven ja komensi vankia tulemaan mukanaan. Hal
lähti alakertaan ja astui Jeff Cottonin toimistohuoneeseen.

Aluepäällikkö istui pulpettinsa ääressä, sikari hampaissa. Hän oli
kirjoittamassa ja jatkoi kirjoittamistaan, kunnes vanginvartija oli
poistunut ja sulkenut oven. Sitten hän kääntyi kääntötuolissaan,
laski jalkansa ristiin, nojasi taaksepäin ja katseli likaiseen
siniseen työpukuun puettua nuorta kaivosmiestä, jonka hiukset olivat
takkuiset ja kasvot kalpeat vankilassaolon vuoksi. Aluepäällikön
aristokraattisissa kasvoissa näkyi hymy. »Kas niin, nuori mies», sanoi
hän, »olonne on ollut varsin hupaista täällä kaivoksilla».

»Kiitos vain, ei sovi moittia», vastasi Hal.

»Olette lyönyt meidät kaikki pitkin linjaa, eikö niin?» Oltuaan hetken
vaiti hän lisäsi: »Sanokaahan, mitä luulette tästä kostuvanne?»

»Sitä samaa kysyi minulta Alec Stone», vastasi Hal. »Enpä luule olevan
selittämisestä suurtakaan hyötyä. Otaksun, ettette usko altruismiin
enempää kuin Stone.»

Aluepäällikkö otti sikarin suustaan ja karisti tuhkan. Hänen
kasvoihinsa tuli vakava ilme, ja hän tarkasteli Halia mitään
virkkamatta. »Oletteko ammattiyhdistysten järjestäjiä?» kysyi hän
vihdoin.

»En», vastasi Hal.

»Te olette sivistynyt mies, ette ole mikään työläinen, sen tiedän. Kuka
maksaa teille palkkaa?»

»Siinäpä ollaan! Te ette usko altruismiin.»

Toinen puhalsi savurenkaan huoneen poikki. »Aiotte pistää yhtiön
pussiin, eikö niin? Olette jonkinlainen agitaattori?»

»Minä olen kaivosmies, jonka tekee mieli päästä punnitustarkastajaksi.»

»Sosialistiko?»

»Riippuu siitä, kuinka asiat täällä kehittyvät.»

»Niin», virkkoi aluepäällikkö, »minä huomaan, että olette älykäs nuori
mies. Niinpä lasken korttini pöytään, jotta voitte ne nähdä. Te ette
tule toimimaan punnitustarkastajana Pohjois-Laaksossa ettekä missään
muussakaan paikassa, jossa 'Y.P.Y:llä' on jotakin sanottavaa. Ette
myöskään saa tyydytykseksenne yhtiötä pussiin ahdistetuksi. Me emme aio
edes lyödä teitä ja tehdä teistä marttyyriä. Eilen illalla teki mieleni
niin tehdä, mutta muutin mieltäni.»

»Kunpa voisitte muuttaa myöskin käsivarteni mustelmat», virkkoi Hal
iloisesti.

»Me tarjoamme teille kaksi vaihtoehtoa», jatkoi aluepäällikkö tuosta
hienosta ivasta huolimatta. »Teidän tulee joko allekirjoittaa paperi,
missä tunnustatte ottaneenne viisikolmatta dollaria Alec Stonelta,
jossa tapauksessa ajamme teidät pois, ja asia on selvä; tai jos siitä
kieltäydytte, näytämme toteen, että olette rahat ottanut, ja siinä
tapauksessa joudutte viideksi tai kymmeneksi vuodeksi lukkojen taakse.
Ymmärrättekö?»

Suostuessaan rupeamaan punnitustarkastajaksi Hal oli pitänyt
mahdollisena, että hänet ajettaisiin pois, ja oli päättänyt lähteä
pitäen saamaansa oppia riittävänä. Mutta kun hän nyt istui katsellen
aluepäällikön uhkaavia silmiä, hänen mieleensä johtui, että olisi hyvä
vielä jäädä Pohjois-Laaksoon. Hän halusi jäädä tutustuakseen paremmin
tuohon jättiläismäiseen »rosvoon», Yleiseen Polttoaine-Yhtiöön.

»Tuo on vakava uhkaus, mr Cotton», huomautti hän. »Menettelettekö usein
sillä tavalla?»

»Joka kerta, kun se on välttämätöntä», kuului vastaus.

»Se on jotakin uutta. Kertokaa minulle enemmän asiasta. Mikä tulee
olemaan syytöksen perusteena?»

»Sitä en varmaan tiedä — jätämme sen lakimiestemme huoleksi. He
nimittävät sitä kenties salavehkeilyksi tai kiristykseksi. Joka
tapauksessa he keksivät jotakin, mikä tuottaa teille riittävän monta
vuotta vankeutta.»

»Suvaitsetteko näyttää minulle kirjeen, jota sanotaan kirjoittamakseni,
ennenkuin asian ratkaisen?»

»Olette siis kuullut kirjeestä?» virkkoi aluepäällikkö kohottaen
kulmakarvojaan lempeän hämmästyksen vallassa. Sitten hän otti
pulpetistaan paperiliuskan ja ojensi sen Halille, joka luki siitä:

»Herra Stone älkä huoliko sen pnnnitustarkastajan tähde Maksakaa mulle
viiskolmatta dollaria niin minä järjestän sen kunnioituksella Joe
Smith.»

Luettuaan kirjeen Hal tarkasti paperia ja huomasi, että hänen
vihamiehensä olivat vaivautuneet kirjeen väärennettyään sen vielä
valokuvaamaan, valmistamaan siitä painolaatan ja monistamaan sen. He
olivat epäilemättä levittäneet sitä kaikkialle kaivosalueella. Ja
kaikki oli tapahtunut muutamassa tunnissa! Tom Olson oli ollut oikeassa
— täällä oli täydellinen järjestelmä miesten mielten pimittämiseksi.


19.

Hal harkitsi tilannetta vähän aikaa. »Kuulkaahan, mr Cotton», sanoi hän
sitten, »minun oikeinkirjoitukseni on melkoista parempaa. Käsialanikin
on hiukan sujuvampi.»

Aluepäällikön julmilla huulilla näkyi hymyn häive. »Sen tiedän»,
vastasi hän. »Olen niitä verrannut.»

»Teillä on hyvä salapoliisiosasto», sanoi Hal.

»Ennenkuin asia on lopussa, nuori mies, tulette huomaamaan, että
lainopillinen osastomme on yhtä tehokas.»

»Se onkin tarpeen», huomautti Hal. »En näet käsitä, kuinka voitte
kiertää sen tosiasian, että minä olen punnitustarkastaja, lain
mukaisesti valittu ja että minulla on ryhmä miehiä tukenani.»

»Jos siihen luotatte», virkkoi Cotton, »voitte yhtä hyvin asian
unohtaa. Sellaista ryhmää ei ole enää olemassa.»

»Ahaa! Oletteko siitä vapautunut?»

»Olemme vapautuneet salahankkeen johtajista.»

»Kenestä?»

»Ensinnäkin siitä vanhasta vuohipukista Sikoriasta.»

»Oletteko ajaneet hänet pois?»

»Olemme.»

»Asian alun satuin näkemään. Minne olette hänet lähettäneet?»

»Se asia», virkkoi Cotton hymyillen, »on teidän salapoliisienne
selvitettävä!»

»Kenet vielä?»

»John Edström on lähtenyt hautaamaan vaimoansa. Tuo muikeanaamainen
vanha saarnamies ei ole ensimmäistä kertaa vastuksinamme, mutta varmaan
viimeistä. Löydätte hänet Pedrosta — luultavasti vaivaistalosta.»

»Enpä suinkaan», vastasi Hal nopeasti — ja hänen äänessään oli iloista
sävyä — »hänen ei tarvitse lähteä aivan kohta vaivaistaloon. Olen
nähkääs vastikään lähettänyt hänelle viisikolmatta dollaria.»

Aluepäällikkö kurtisti kulmiaan. »Tosiaanko!» Hetken vaiti oltuaan hän
lisäsi: »Rahat siis olivat sittenkin teidän hallussanne! Minä luulin,
että se likainen kreikkalainen oli ne vienyt!»

»Ei. Teidän konnanne oli kunniallinen. Mutta olinpa minäkin. Tiesin,
että Edströmin vaunujen painoa oli vähennetty vuosikaudet, joten hän
oli ainoa henkilö, jolla oli oikeus saada rahat.»

Kertomus rahain lähettämisestä oli tietenkin keksitty; rahat olivat
yhä Edströmin permantoon kätkettyinä. Mutta Hal tahtoi toimittaa ne
vanhalle kaivosmiehelle ja eksytti nyt Cottonia jäljiltä.

»Taitava temppu, nuori mies», sanoi Cotton. »Mutta joudutte sitä
katumaan, ennenkuin asia on valmis. Se vain saa minut sitäkin
ehdottomammin toimittamaan teidät sellaiseen paikkaan, missä ette voi
tehdä meille mitään vahinkoa.»

»Tarkoitatteko vankilaa? Tiedätte luonnollisesti, että asia niinmuodoin
joutuu valamiesoikeuden käsiteltäväksi. Voitteko saada valamiehistönkin
tekemään mitä mielitte?»

»Minulle on kerrottu, että Pedro Countyn poliittiset olot herättävät
teissä mielenkiintoa. Ettekö ole perehtynyt valamieslaitokseemme?»

»En, en ole ehtinyt vielä niin pitkälle.»

Cotton alkoi jälleen puhallella savurenkaita. »Niin,
valamiesluettelossa on suunnilleen kolmesataa miestä, ja me tunnemme
heidät kaikki. Tullessanne istuntoon huomaatte oikeuden puheenjohtajana
Jake Predovichin ja sen jäseninä kolme yhtiön virkamiestä, kaksi
Alf Raymondin kapakoitsijaa, erään tilanomistajan, jonka tila on
kiinnitetty yhtiön pankille velasta, ja viisi meksikkolaista, joilla
ei ole käsitystäkään koko asiasta, mutta jotka ovat valmiit iskemään
puukon selkäänne, kunhan saavat viinaryypyn. Piirikunnan virallinen
syyttäjä on poliitikko, joka suosii kaivosmiehiä puheissaan ja meitä
teoissaan; piirikunnan oikeuden tuomari Denton taas on ensimmäisen
lainopillisen neuvojamme Vaglemanin liikekumppani. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal. »Olen kuullut puhuttavan 'Raymondin
valtakunnasta', ja koneiston näkeminen herättää minussa mielenkiintoa.
Olette tosiaankin avomielinen!»

»Niin», virkkoi Cotton, »haluan saada teille selväksi, ketä vastaan
käytte. Me emme ole tätä taistelua aloittaneet ja olemme varsin
halukkaat lopettamaan sen sovintoon. Vaadimme vain, että korvaatte
meille tekemänne vahingon.»

»'Korvaamisella' varmaan tarkoitatte, että minun tulee häpäistä itseni
— tunnustaa, että olen petturi?»

»Aivan niin», vastasi Cotton.

»Luulenpa, että on paras istua asiaa harkitsemaan» sanoi Hal. Hän
istuutui, ojensi jalkansa ja asettui erittäin mukavaan asentoon. »Rahi
tuolla yläkerrassa on hiton kova», sanoi hän hymyillen ivallisesti
aluepäällikölle.


20.

Keskustelu lähti nyt kulkemaan aivan uutta ja odottamatonta uraa.
»Minä huomaan, Cotton», virkkoi vanki, »että olette sivistynyt mies.
Luulenpa, että olette aikoinanne ollut sellainen, jota mainitaan
gentlemannin nimellä.»

Aluepäällikön kasvoihin syöksähti veri. »Menkää helvettiin!» sanoi hän.

»En aio teiltä kysellä», jatkoi Hal. »Ymmärrän varsin hyvin, ettette
haluaisi kysymyksiini vastata. Tarkoitan vain, että te, joka olette
aikoinanne ollut gentlemanni, voitte käsittää eräitä seikkoja, joiden
käsittäminen on mahdotonta Stonen laiselle neekerienpiiskaajalle tai
Cartwrightin laiselle 'asiantuntijalle'. Gentlemanni voi tuntea toisen
siinäkin tapauksessa, että toinen on kaivosmieheksi puettu. Eikö totta?»

Hän oli hetken vaiti odottaen vastausta, ja Cotton katsahti häneen alta
kulmain. »Taitaapa niin olla», vastasi hän.

»No niin, gentlemanni ei ensinnäkään tupakoi kehoittamatta toista
tekemään samoin.»

Cotton katsahti häneen jälleen. Hal ajatteli joutuvansa jälleen
helvettiin tuomituksi, mutta Cotton ottikin liivintaskustaan sikarin ja
ojensi sen hänelle.

»Ei, kiitos», virkkoi Hal tyynesti. »Minä en polta, mutta kuulen
mielelläni, että minua kehoitetaan niin tekemään.»

Syntyi vaitiolo, jonka aikana molemmat miehet mittailivat toisiaan
katseillaan.

»Kuulkaahan, Cotton», aloitti vanki, »te kuvailitte äsken minun
oikeudellista tutkimistani. Sallikaa minun jatkaa kertomusta. Te
olette suunnitelleet asian aivan valmiiksi, teillä on kokoonhaalittu
valamiehistönne, tuomari pöydän takana ja oma virallinen syyttäjänne,
jotka pitävät jutusta huolen; te olette valmis lähettämään uhrinne
vankilaan varoittavaksi esimerkiksi toisille palkkalaisillenne. Mutta
mitäpä, jos asian käsittelyn ehdittyä huippukohtaansa tulettekin
huomaamaan, että uhrinne on henkilö, jota ei voida lähettää vankilaan?»

»Ei voida lähettää vankilaan?» toisti Cotton. Hänen äänessään oli
mietteliäs sävy. »Selittäkää asia minulle.»

»Se ei varmaankaan ole tarpeen, kun on kysymyksessä teidänlaisenne
älykäs mies! Tiedättehän, Cotton, että on olemassa henkilöitä, joita ei
käy lähettäminen vankilaan?»

Cotton poltti hiukan sikariaan. »Onhan niitä muutamia tässä
piirikunnassa», sanoi hän. »Mutta minä otaksuin ne kaikki tuntevani.»

»Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne, että sellaisia voisi olla
tässä _valtiossa_?»

Syntyi pitkä hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan silmiin, ja
mitä kauemmin katselivat, sitä selvemmin huomasi Hal epävarmuutta
aluepäällikön kasvoissa.

»Ajatelkaa, kuinka ikävä juttu siitä koituisi!» jatkoi Hal. »Olette
järjestäneet näytelmän — aivan samoin kuin viime yönä — vain
avarammalle näyttämölle, merkittävämpien katselijoiden eteen, ja
asian joutuessa ratkaisevaan vaiheeseen huomaatte, ettette ole
puhdistautuneet Pohjois-Laakson työläisten silmissä, vaan olette itse
tuominneet itsenne koko valtion yleisön ollessa teitä näkemässä. Olette
osoittaneet koko valtiolle, että olette lainrikkojia ja mikä sitäkin
pahempaa — olette osoittaneet olevanne typeriä aaseja!»

Tällä kertaa Cotton silmäili nuorta miestä niin kauan, että hänen
sikarinsa sammui. Sillävälin Hal lojui nojatuolissa hymyillen omituista
hymyä. Aluepäällikön silmissä tapahtui kuin muodonvaihdos: kaivosmiehen
vaatteet näyttivät katoavan, ja niiden sijaan tuli hieno vierailupuku!

»Kuka piru te oikeastaan olette?» huusi Cotton.

»Tehän kehuitte vastikään salapoliisianne!» nauroi Hal. »Antakaa heille
tämä asia selvitettäväksi. Nuori mies, ikä kaksikolmatta vuotta, pituus
viisi jalkaa kymmenen tuumaa, paino sataviisikymmentäkaksi naulaa,
silmät ruskeat, tukka kastanjanvärinen ja sangen aallokas, käytös
viehättävä, naisten suosikki — niin ainakin 'piireissä' sanotaan —
poissa kesäkuun alusta, kuten luullaan, metsästämässä vuorikauriita
Meksikossa. Tiedättehän, Cotton, että tässä valtiossa on yksi ainoa
kaupunki, jonka 'seurapiireistä' kannattaa puhua, ja että siinä
kaupungissa on vain pari-kolmekymmentä kysymykseentulevaa perhettä.
'Y.P.Y:n' salapoliisilaitokselle tämän tehtävän täytyy olla ylen
helppo.»

Syntyi jälleen hiljaisuus, kunnes Hal sen lopetti. »Alakuloisuutenne
todistaa oivallustanne. Yhtiö saa tosiaankin kiittää onneaan
siitä, että sillä on aluepäällikkönä mies, joka on ollut aikoinaan
gentlemanni.»

Cotton sävähti jälleen punaiseksi. »Tuhat tulimmaista!» sanoi hän,
puolittain itsekseen, ja yritti sitten vielä kerran pitää puoliaan: »Te
teette minusta pilaa!»

»Sellainen 'leikinteko' on seurapiirien mielitointa. Suuri osa
seurusteluamme on pelkkää sitä — ainakin nuorempien henkilöiden kesken.»

Cotton nousi äkkiä. »Kuulkaa», kysyi hän, »onko teillä mitään sitä
vastaan, että menette hetkeksi takaisin yläkertaan?»

Hal ei voinut olla nauramatta. »Minulla on oikeastaan paljonkin sitä
vastaan», sanoi hän. »Olen viettänyt viimeiset kuusineljättä tuntia
nauttien vettä ja leipää ja lähtisin nyt mielelläni hengittelemään
raitista ilmaa.»

»Mutta minun täytyy lähettää teidät sinne takaisin», virkkoi Cotton
laimeasti.

»Se on toinen juttu», vastasi Hal. »Jos lähetätte minut, niin menen,
mutta te itse joudutte asiasta vastaamaan. Olette pitänyt minua täällä
ilman laillista oikeutta, esittämättä minkäänlaista kannetta ja
suomatta minulle tilaisuutta neuvotella puolustusasiamiehen kanssa.
Ellen erehdy, olette siitä vastuussa rikosoikeudellisesti ja yhtiö
siviilioikeudellisesti. Se on luonnollisesti oma asianne. Tahdoin vain
selittää teille oman kantani — kun kysytte, onko minulla mitään sitä
vastaan, että joudun yläkertaan, vastaan, että minulla on paljonkin
sitä vastaan.»

Cotton seisoi hetken hermostuneesti pureksien sammunutta sikariansa.
Sitten hän meni ovelle. »Hoi, Gus!» huusi hän. Vanginvartija tuli,
Cotton kuiskasi hänelle jotakin, ja mies meni taas menojaan. »Käskin
hänen tuoda hiukan ruokaa; voitte istua täällä ja syödä. Se kai sopii
teille paremmin?»

»Riippuu asian laadusta», virkkoi Hal käyttäen tilannetta hyväkseen
siinä määrin kuin voi. »Tuleeko minun olla vankinanne vai vieraananne?»

»Lopettakaa jo!» sanoi toinen.

»Minun tulee saada selville laillinen tilani. Sen tunteminen on tärkeä
seikka asianajajilleni.»

»Olkaa vieraanani», sanoi aluepäällikkö.

»Mutta vieraallahan on vapaus lähteä syötyään, jos niin haluaa!»

»Annan teille siitä tiedon, ennenkuin ollaan niin pitkällä.»

»Pitäkää siis kiirettä. Minä aterioin sukkelasti.»

»Lupaatteko, ettette lähde täältä sitä ennen?»

»Jos lähdenkin», vastasi Hal nauraen, »niin ainoastaan omaan toimeeni.
Voitte etsiä minua vaakahuoneesta, Cotton!»


21.

Aluepäällikkö meni ulos, ja vähän ajan kuluttua palasi vanginvartija
tuoden aterian, joka muodosti hämmästyttävän vastakohdan aikaisemmin
tarjotulle. Tarjottimella oli nyt kylmää kinkkua, pari pehmeäksi
keitettyä kananmunaa, perunasalaattia, kuppi kahvia, voita ja leipää.

»Kas niin!» virkkoi Hal alentuvasti. »Tämä maistuu vielä paremmalta
kuin pihvi ja perunapuuro!» Hän istui odottaen, tarjoutumatta mitenkään
auttamaan toisen sijoittaessa tarjotinta pöydälle hänen eteensä. Sitten
mies poistui, ja Hal alkoi syödä.

Aluepäällikkö palasi, ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa. Cotton
istuutui kääntötuoliinsa ja näytti miettivän jotakin. Hal katsahti
silloin tällöin mieheen ja hymyili.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi hän, »te tiedätte, ettei hyvä kasvatus
ilmene missään selvemmin kuin pöytätavoissa. Te huomaatte, etten ole
sitonut lautasliinaa kaulaani, kuten Alec Stone epäilemättä olisi
tehnyt.»

»Ymmärrän», vastasi Cotton.

Hal laski veitsensä ja kahvelinsa lautasen viereen. »Miehenne on
unohtanut sormimaljan», huomautti hän. »Mutta olkoon, älkää siitä
huoliko. Voitte nyt soittaa ja käskeä häntä korjaamaan tarjottimen
pois.»

Cotton käytti ääntään soittokellona, ja vanginvartija tuli.
»Tarkastaessaan minua toissa iltana miehenne valitettavasti kadottivat
kukkaroni, joten minulla ei ole juomarahaa tarjoilijalle», sanoi Hal.

»Tarjoilija» tuijotti Haliin ikäänkuin olisi tahtonut purra häntä;
mutta Cotton vain irvisti. »Korjaa pois, Gus», sanoi hän, »ja sulje
ovi».

Hal ojensi jalkansa asettuen jälleen mukavaan asentoon. »Tunnustaa
täytyy, että on mieluisampaa olla vieraananne kuin vankinanne!»

Oltiin vaiti hetkinen.

»Puhuin asiasta mr Cartwrightin kanssa», aloitti aluepäällikkö. »En
voi sanoa, minkä verran puheenne ovat perällisiä, mutta varsin selvää
on, ettette ole mikään kaivosmies. Voitte olla jokin uudenlainen
agitaattori, mutta hitto minut vieköön, jos olen milloinkaan ennen
nähnyt agitaattoria, joka käyttäytyy kuin teekutsuissa. Olette
luultavasti kasvanut varakkaassa perheessä. Mutta jos on niin laita, en
voi käsittää, minkätähden ryhdytte tällaisiin toimiin.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »ettekö ole koskaan kuullut
ikävystymisestä?»

»Olen», vastasi Cotton, »mutta ettekö ole liian nuori kokeaksenne
sellaista vaivaa?»

»Entäpä jos olen nähnyt toisten sitä potevan ja tahdon järjestää
elämäni toisin kuin he?»

»Jos olette, mikä olette, niin teidän täytyisi vielä opiskella.»

»Minä palaan viimeiselle kurssille tänä syksynä.»

»Mihin yliopistoon?»

»Näytte vieläkin epäilevän!» virkkoi Hal hymyillen. Sitten hän alkoi
äkkiä, vain kuutamoisten puistoaukioiden ja kohtalon suosion varassa
kehittyvän mielenlaadun yllyttämänä, laulaa:

    »Kivihiili kempi on herra herttaisempi
    kuin kruunujen kantajat muut;
    hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi,
    nyt kiitosta kaikuvat suut!»

»Mikä koulu se on?» kysyi Cotton.

Hal lauloi laulamistaan:

    »Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
    nyt kanssani katsele, oi!
    On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu
    niin heleästi illassa soi!»

»Vai niin!» virkkoi aluepäällikkö laulun lakattua. »Onko teitä
paljonkin samanlaisia Harrigan-Collegessa?»

»Pieni joukko — kyllin paljon taikinan hapattamiseksi.»

»Ettekö osaa paremmin käyttää lomaanne?»

»Nyt ei ole kysymyksessä loma, vaan käytännöllisen sosiologian
kesäkurssit.

»Me annoimme taloustieteenprofessoriemme selitellä teoriojansa meille
koko viime vuoden. Mutta teoriat eivät tuntuneet oikein sointuvan
tosiasioihin. Minä ajattelin: 'Täytyy käydä itse ottamaan asioista
selkoa.' Tuntenette ne lauseparret — individualismi, _laissez faire_,
sopimuksentekovapaus, jokaisen oikeus tehdä työtä missä hyväksi näkee.
Täällä nyt näkee, mitä teoriat käytännössä merkitsevät — julmaa
hymyänsä hymyilevä aluepäällikkö, jolla on revolveri kupeella, rikkoo
lakeja nopeammin kuin joku kuvernööri ehtii niitä allekirjoittaa.»

Aluepäällikkö huomasi äkkiä saaneensa kyllikseen näistä »teekutsuista».
Hän nousi seisaalleen lopettaakseen asian lyhyeen. »Ellette pane
pahaksenne, nuori mies», sanoi hän, »siirrymme varsinaiseen
kysymykseemme!»


22.

Cotton asteli huoneessa edestakaisin ja pysähtyi sitten Halin eteen.
Hän seisoi siinä, kädet taskuissa, näyttäen tavallaan leikkisän
huolettomalta, mikä ei tuntunut sopivan hänen ammattiinsa. Hän oli
kaunis piru, ajatteli Hal — huolimatta vaarallisesta suustaan ja
irstaan elämän jättämistä merkeistä.

»Nuori mies», aloitti mies yrittäen jälleen puhua suopeasti. »En tiedä,
kuka olette, mutta joka tapauksessa olette erittäin valpas; teissä on
ytyä, ja minä ihailen teitä. Olen siis valmis peruuttamaan jutun ja
päästämään teidät jatkamaan opintojanne.»

Hal oli tarkannut Cottonin varovaa hymyä. »Lausukaa asia selvästi,
Cotton», sanoi hän vihdoin. »Eihän minun tarvitse sanoa ottaneeni
rahoja?»

»Ei, me vapautamme teidät siitä.»

»Ettekö lähetä minua vankilaan?»

»En. En ole tietenkään ajatellutkaan niin menetellä. Aioin vain
teitä säikähdyttää. Vaadin vain, että poistutte täältä ja annatte
miehillemme tilaisuuden unohtaa.»

»Mutta mitä etua on siitä minulle, Cotton? Jos olisin tahtonut täältä
paeta, olisin voinut niin tehdä milloin tahansa viimeksikuluneiden
kahdeksan tai kymmenen viikon aikana.»

»Niin, epäilemättä, mutta nyt ovat asiat toisin. Nyt on kysymyksessä
vain minun harkintani.»

»Hiiteen harkintanne!» huudahti Hal. »Te tahdotte vapautua minusta ja
olisitte iloinen, jos se kävisi päinsä enemmittä häiriöittä. Mutta se
ei käy päinsä. On parasta, että luovutte siitä ajatuksesta.»

Cotton katsoa tuijotteli häntä hämmästyneenä. »Tarkoitatteko, että
aiotte jäädä tänne?»

»Juuri sitä tarkoitan.»

»Nuori mies, minä olen kuullut riittävästi! Minulla ei ole enempää
leikin aikaa. En huoli siitä, kuka olette, en huoli uhkauksistanne.
Minä olen täällä aluepäällikkönä, ja minun tehtäväni on pitää huolta
järjestyksestä. Sanon teille vielä kerran, että lähdette!»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »eikö tämä ole kaupunkikunta? Onhan
minulla oikeus kävellä kaduilla, aivan sama oikeus kuin teillä.»

»En aio tuhlata aikaa väittelyyn. Minä pistän teidät automobiiliin ja
kuljetan teidät Pedroon!»

»Entä jos menen piirikunnan yleisen syyttäjän luo ja pyydän häntä
nostamaan kanteen teitä vastaan?»

»Hän nauraa teille.»

»Entä jos menen valtion kuvernöörin puheille?»

»Hän nauraa sitäkin äänekkäämmin.»

»Olkoon menneeksi, Cotton; kenties tiedätte, mitä, teette — mutta
ihmettelenpä, tunnetteko olonne turvalliseksi. Eikö ole milloinkaan
johtunut mieleenne ajatella, etteivät ylempänne kenties hyväksy teidän
väkivaltaisia tekojanne?»

»Ylempäni? Keitä tarkoitatte?»

»Tässä valtiossa on eräs mies, jota teidän täytyy kunnioittaa — vaikka
ylenkatsoisittekin piirikunnan yleistä syyttäjää ja kuvernööriämme. Se
mies on Peter Harrigan.»

»Peter Harrigan?» toisti Cotton alkaen kohta nauraa. »Olettepa
tosiaankin hupainen veikko!»

Hal tarkasteli miestä yhä mitään välittämättä. »Haluaisinpa tietää,
oletteko aivan varma asiastanne! Hyväksyneekö hän kaikki teidän
tekonne?»

»Hyväksyy!» vastasi Cotton.

»Työmiesten kohtelunkin? Tietääkö hän, että heitä petetään
punnittaessa?»

»Mitä helvettiä!» huudahti Cotton. »Mistä luulette hänen saavan rahoja
yliopistoanne varten?»

Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi aluepäällikkö uhitellen: »Joko
tiedätte, mitä haluatte tietää?»

»Jo», vastasi Hal. »Olen tietenkin niin ajatellut kaiken aikaa,
mutta on kovin vaikea saada toisia uskomaan. Vanha Peter nähkääs ei
ole sellainen kuin useimmat näistä Lännen susista; hän on hurskas
korkeakirkollinen.»

Aluepäällikkö hymyili tuimaa hymyä. »Niin kauan kuin on olemassa
lampaita», sanoi hän, »on olemassa myöskin susia lampaitten vaatteissa».

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Ja te sallitte heidän raadella lampaita mielin
määrin!»

»Jos lammas on kyllin typerä antaakseen tuon karvavierun nahan pettää
itseään», huomautti aluepäällikkö, »niin eipä haittaa, vaikka joutuukin
syödyksi».

Hal tutki edessään olevia kylmänivallisia kasvoja. »Cotton», sanoi hän,
»paimenet nukkuvat, mutta paimenkoirat haukkuvat. Ettekö ole kuullut?»

»En ole tullut huomanneeksi.»

»Haukkuvat, haukkuvat! Herättävät paimenia! Lampaat kohta pelastetaan!»

»Uskonto ei herätä minussa mielenkiintoa», virkkoi Cotton, »ei teidän
uskontonne enempää kuin vanhan Peterinkään».

Yht'äkkiä Hal nousi. »Cotton», sanoi hän, »minun paikkani on lauman
luona! Minä lähden toimeeni vaakahuoneeseen!» Hän astui kohti ovea.


23.

Jeff Cotton hypähti hänen eteensä ja huusi: »Seis!»

Hal ei seisahtanut.

»Kuulkaa, nuori mies!» huusi Cotton. »Älkää kehittäkö tätä pilaa liian
pitkälle!» Hän hypähti ovelle estämään vankiaan lähtemästä, ja hänen
kätensä siirtyi kupeelle.

»Vetäkää revolverinne, Cotton», sanoi Hal. Aluepäällikön tehtyä niin
hän lisäsi: »Nyt suostun jäämään: Jos joskus tulevaisuudessakin teitä
tottelen, niin se tapahtuu ainoastaan revolverinpiippunne edessä.»

Aluepäällikön huulilla oli uhkaava ilme. »Voitte joutua kokemaan,
ettei näillä mailla ole suurta eroa revolverin esiinvetämisen ja
laukaisemisen välillä!»

»Olen selittänyt kantani», vastasi Hal. »Mitä käskette?»

»Tulkaa takaisin ja istukaa.»

Hal istuutui, aluepäällikkö meni pulpettinsa luo ja tarttui puhelimeen.
»Numero seitsemän», sanoi hän ja odotti vähän aikaa. »Sinäkö siellä,
Tom? Tuo heti auto.»

Hän ripusti puhelintorven paikoilleen, ja sitten oltiin vaiti. Vihdoin
Hal kysyi: »Viedäänkö minut Pedroon?»

Vastausta ei kuulunut.

»Huomaan teitä hermostuttaneeni», sanoi Hal. »Mutta enpä luule teidän
tulleen ajatelleeksi, että veitte minulta rahani viime yönä. Sitäpaitsi
minulla on työtilini, josta minulla on hiukan saatavaa. Kuinka on sen
laita?»

Aluepäällikkö tarttui jälleen puhelimeen ja mainitsi toisen numeron.
»Halloo, Simpson. Täällä Cotton. Päättäkää Joe Smithin tili — apulainen
numero toisessa — ja lähettäkää rahat tänne. Toimittakaa samalla tänne
hänen myymälätilinsä. Pitäkää kiirettä, me odotamme. Hän lähtee kohta.»
Cotton laski jälleen puhelintorven kädestään.

»Sanokaa minulle», virkkoi Hal, »vaivauduitteko siinä määrin Mikko
Sikoriankin vuoksi?»

Vastausta ei kuulunut.

»Ehdotan puolestani, että maksatte minulle osan saatavaani
maksuosoituksina. Säilyttäisin ne muistona.»

Ei vieläkään mitään vastausta.

»Tiedättehän», jatkoi vanki vääjäämättä, »että laki kieltää maksamasta
palkkoja maksuosoituksilla».

Cottonin täytyi väkisinkin vastata. »Me emme suorita palkkoja
maksuosoituksina.»

»Suoritattepa! Tiedätte, että suoritatte!»

»Annamme niitä, kun miehet pyytävät palkkaa etukäteen.»

»Lain mukaan teidän on maksettava palkat kahdesti kuussa, mutta
sitä ette tee. Te maksatte kerran kuussa, ja jos miehet sillävälin
tarvitsevat rahaa, annatte heille noita rahankuvia!»

»Jos he ovat siihen tyytyväiset, mitä se teitä liikuttaa?»

»Elleivät he ole siihen tyytyväiset, te lastaatte heidät junaan ja
kuljetatte pois.»

Cotton istui mitään virkkamatta, kärsimättömästi sormillaan
pöydänkantta koputtaen.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi Hal jälleen, »minä olen täällä oppimassa,
ja on eräs seikka, johon mielelläni saisin teiltä selityksen — eräs
ihmisen sielunelämän ongelma. Mitä ajattelee omassa mielessään ihminen,
joka menettelee niinkuin te menettelette?»

»Nuori mies», virkkoi aluepäällikkö, »suonette minulle anteeksi, mutta
nyt alatte minua ikävystyttää».

»Mutta onhan meillä vielä automobiilimatka edessämme. Emme suinkaan
voi istua mitään virkkamatta koko matkaa!» Hetken kuluttua hän lisäsi
houkuttelevasti: »Tiedättekö, minun tekee tosiaankin mieleni oppia.
Voisittehan kenties saada minut kääntymään omalle kannallenne.»

»Ei!» virkkoi Cotton vikkelästi. »Sellaiseen en suostu!»

»Miksi ette?»

»Siitä syystä, etten vedä teille vertoja pitkäpiimäisyydessä. Olen
kuunnellut ennenkin agitaattoreita. Te olette kaikki yhdenlaisia,
luulette maailmaa johdettavan puheella — mutta niin ei ole laita.»

Hal alkoi käsittää, ettei aluepäällikön kanssa kiisteleminen johtanut
mihinkään. Hän oli koettanut jos jotakin, oli väitellyt, uhannut,
kehuskellut, olipa laulujakin laulanut. Mutta aluepäällikkö aikoi ajaa
hänet tiehensä, siinä kaikki.

Hal oli jatkanut kiistaa vain siitä syystä, että oli odotettava
automobiiliä ja halusi purkaa kiukkuansa ja pettymystänsä. Mutta nyt
hän yhtäkkiä lakkasi riitelemästä. Hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi
aluepäällikön sanoihin: »Luulette maailmaa johdettavan puheella!»
Samoja sanoja käytti aina Halin veli. Aluepäällikkö oli vielä sanonut:
»Te agitaattorit!» Vuosikausia oli Hal saanut veljeltään saman
mainesanan hänen kiusatessaan: »Sinusta tulee vielä agitaattori!»
Hal oli vastannut poikamaisen itsepintaisesti: »Mitäpä tuosta,
vaikka tulisikin!» Ja nyt nimitti aluepäällikkö häntä agitaattoriksi
vakavasti, mitenkään lausumaa lieventämättä, ilman veriheimolaisuuden
suomaa lupaa. Cotton toisti sanansa: »Sellaista väkeä te olette, te
agitaattorit — tulette tänne ja yritätte villitä miehiä —»

Sellaisena Hal siis ilmeni »Y.P.Y:lle»! Hän oli saapunut
tänne aikoen olla katselijana, seisoa höyrylaivan kannella ja
katsella alas yhteiskunnallisen kurjuuden valtamereen. Hän oli
huolellisesti harkinnut jokaista tekoansa. Oli yrittänyt päästä
punnitustarkastajaksi, siinä kaikki! Hän oli sanonut Tom Olsenille,
ettei tahtonut liittyä ammattiyhdistyspuuhiin; hän oli epäillyt
yhdistysten järjestäjiä, kaikenlaisia agitaattoreita — silmittömiä,
vastuuttomia henkilöitä, jotka herättivät vaarallisia intohimoja, missä
liikkuivat. Hänen oli tosin täytynyt ihailla Tom Olsenia — mutta se oli
vain osaksi hälventänyt hänen ennakkoluulojansa: Olson oli vain yksi
lukemattoman monista agitaattoreista!

Kaikki hänen yhtiölle osoittamansa huomaavaisuus oli kuitenkin mennyt
aivan hukkaan, samoin hänen yrityksensä saada aluepäällikkö uskomaan,
että hän oli joutilaan luokan jäsen. Halin »teekutsukäytöksestä»
huolimatta aluepäällikkö oli sanonut »Te agitaattorit!» Mihin miehen
arvostelma oikeastaan perustui? Oliko hän, Hal Warner, alkanut näyttää
silmittömältä, vastuuttomalta henkilöltä? Oli aika tutkistella itseänsä!

Oliko kahden kuukauden aikana maan uumenissa suoritettu »likainen
työ» siinä määrin hänet muuttanut? Sellainen ajatus oli pakostakin
kiusallinen henkilölle, joka oli ollut naisten suosikki. Oliko
hänen puhetapansa tosiaankin kerrassaan muuttunut — hänen, joka oli
aikoinaan »suudellut Blamey-kiveä»? Aluepäällikkö oli moittinut hänen
»pitkäpiimäisyyttään»! Epäilemättä hän olikin puhunut varsin paljon;
mutta mitä muuta voikaan se mies odottaa — suljettuaan hänet kahdeksi
päiväksi ja yöksi tyrmään, missä hänellä ei ollut muuta tekemistä
kuin hautoa kärsimiään vääryyksiä? Silläkö tavalla agitaattoreita
tehtiin — sulkemalla ihmisiä tyrmään, missä he voivat hautoa kärsimiään
vääryyksiä?

Hal muisteli omia mielihauteitaan. Hän oli tuntenut itsensä katkeraksi,
ei ollut välittänyt, vaikka Pohjois-Laakso joutuisi ammattiyhdistysten
vallitsemaksi. Tuo oli kumminkin ollut pelkkä mieliala samoinkuin hänen
veljelleen antamansa vastaus; se oli vankilamielen ilmausta, kuului
hänen sosiologiseen kesäkurssiinsa. Hän oli sen torjunut, mutta se oli
ilmeisesti vaikuttanut häneen syvemmin kuin hän oli otaksunut. Olihan
se kerrassaan muuttanut hänen ruumiillisenkin olemuksensa! Oli saanut
hänet näyttämään agitaattorilta ja puhumaan agitaattorin tavalla. Se
oli tehnyt hänet »vastuuttomaksi», »sokeaksi»!

Niin, siinähän se oli! Kaikki tämä lika, tietämättömyys, sairaus,
konnuus ja sorto, tämä ihmisten ruumiin ja sielun runteleminen
Amerikan kaivoksissa oli olematonta, pelkkää »vastuuttomien» aivojen
harhakuvitelmaa! Halin veli ja aluepäällikkö olivat valmiit sen
todistamaan, koko maailma oli valmis sen todistamaan! Aluepäällikkö ja
hänen veljensä ja koko maailma eivät voineet olla »silmittömiä»! Ja
jos puhui heille näistä olosuhteista, he vain kohauttivat hartioitaan,
nimittivät puhujaa »haaveksijaksi», »hupsuksi», sanoivat olevan päästä
»ruuvin irti» tai kiukustuivat ja katkeroituivat ja alkoivat haukkua,
sanoivat: »Te agitaattorit!»


24.

Pohjois-Laakson aluepäällikkö oli kiihtynyt siinä määrin, ettei voinut
istua paikoillaan. Kaikki hänen levottoman elämänsä vaikeudet johtuivat
hänen mieleensä. Hän alkoi kävellä lattialla ja puhui, ollenkaan
huolimatta siitä, kuunteliko Hal vai ei.

»Kokonainen leirikunta likaista vierasta roskaväkeä! Eivät ymmärrä
yhtäkään sivistyskieltä, ajattelevat yhtä ainoata asiaa — kuinka
voisivat välttää työn tekemistä, täyttää vaununsa liuskeella ja
kivellä, syyttää jotakin toista ja lähteä juopottelemaan. Ne eivät tee
työtä rehellisesti, eivät tappele rehellisesti — ovat valmiit iskemään
puukolla selkään! Ja te, agitaattorit, olette heille ylen suopeita.
Mitä helvettiä ne tänne tulevat, jos heillä on parempi olo omassa
maassa?»

Hal oli kuullut tuon kysymyksen ennenkin — mutta he odottivat nyt
automobiiliä, ja sitäpaitsi hän tahtoi kiusata toista niin paljon kuin
osasi, koska kerran oli agitaattori! »Syy on sangen selvä», sanoi hän.
»Eikö ole totta, että 'Y.P.Y:llä' on ulkomailla asiamiehiä, jotka
kertovat Amerikassa maksetuista ihmeellisistä palkoista?»

»Onhan se totta kaikin puolin. Kolme kertaa enemmän ne saavat täällä
kuin kotimaassaan!»

»Niin, mutta heillä ei ole siitä mitään hyötyä. On eräs toinen seikka,
jonka 'Y.P.Y.' jättää kerrassaan mainitsematta: että elatus tulee
palkkaakin kalliimmaksi. Sitäpaitsi heille uskotellaan, että Amerikka
on vapauden maa. He tulevat tänne toivoen saavansa paremmat olot
itselleen ja lapsilleen, mutta tapaavatkin aluepäällikön, jolla ei
ole minkäänlaista tietoa maantieteestä, vaan joka luulee, että Rocky
Mountains sijaitsevat jossakin Venäjällä!»

»Minä tunnen nuo jutut!» huudahti toinen. »Olenhan minäkin poikasena
liekuttanut tähtilippua. Mutta kivihiilikaivoksen johtaminen ei
olekaan yhtä helppo asia kuin heinäkuun neljännen päivän juhliminen.
Kirkolliset ovat säätäneet lain, ettei sunnuntaina saa tehdä työtä,
ja mikä on ollut seurauksena? Niillä on nyt kuusineljättä tuntia
juopottelua varten, ja maanantaina ei tule työstä mitään!»

»Se olisi varmaan korjattavissa, Cotton! Mitäpä, jos yhtiö ei vuokraisi
huoneistoja kapakoitsijoille?»

»Hyvä Jumala! Luuletteko, ettemme ole sitä koettaneet. Ne noutavat
juomia Pedrosta, tuovat niitä tänne niin paljon kuin voivat kuljettaa,
sisällään ja ulkopuolellaan. Ja jos se kielletään, niin työmiehemme
lähtevät toisille työmaille, missä voivat kuluttaa rahansa miten
hyväksi näkevät. Ei, nuori mies, kun teillä on sellainen karja, teidän
täytyy sitä ajaa! Ja siihen vaaditaan ankaraa kättä — sellaista kuin
Peter Harriganin. Jos mieli saada kivihiiltä, jos teollisuuden tulee
voida kehittyä, jos on oleva edistystä —»

»Tuo sisältyy lauluumme!» nauroi Hal keskeyttäen aluepäällikön
esityksen:

    »Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii,
    ei tehtaista hoppu lopu, ei.
    On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna,
    ja liikeni koululle!!»

»Niin», murahti aluepäällikkö, »teidän nuorten nokkaviisaiden on
helppo laatia lauluja eläen vanhan miehen hyvyydestä. Mutta se ei
asiaa ratkaise. Oletteko te opiskelijat valmiit ottamaan johtaaksenne
hänen työtänsä? Tai ne demokraatti-poliitikot, jotka tulevat tänne
jaarittelemaan vapaudesta, laatimaan lakeja tuota roskaväkeä varten —»

»Minä alan ymmärtää», sanoi Hal. »Te ette pidä poliitikoista, jotka
toimittavat lakeja laadituiksi, epäilette heidän vaikuttimiaan — ja
kieltäydytte tottelemasta. Mutta minkätähden ette jo aikaisemmin
sanonut minulle, että olette anarkisti?»

»Anarkisti!» huudahti aluepäällikkö. »_Minäkö_ anarkisti?»

»Ne ovat anarkistin töitä, eikö totta?»

»Hyvä Jumala! Eihän tässä ole enää rajaakaan! Te tulette tänne
kiihoittamaan miehiä — ammattiyhdistysten agitaattori, mikä
lienettekään — ja tiedätte varsin hyvin, että tuo väki valloilleen
päästettynä räjähdyttää kaivokset umpeen dynamiitilla ja sytyttää
rakennukset!»

»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal, äänessä hämmästynyt sävy.

»Ettekö ole lukenut, mitä tekivät viimeisen suuren lakon aikana? Se
muikeanaamainen saarnamies, John Edström, tietäisi teille kertoa. Hän
kuului siihen joukkioon.»

»Ei», vastasi Hal. »Edströmin filosofia on toisenlainen. Mutta oli
epäilemättä sellaisiakin. Ja täällä oltuani voin hyvinkin ymmärtää
heidän kantansa. He tuiskasivat tulen rakennuksiin, koska otaksuivat
teidän ja Alec Stonen olevan sisällä.»

Aluepäällikkö ei hymyillyt.

»He tahtovat hävittää omaisuutta», jatkoi Hal, »koska pitävät sitä
ainoana keinona rangaista omistajien tyranniutta ja ahnautta. Mutta
mitäpä, Cotton, jos joku istuttaisi heidän päähänsä uuden ajatuksen,
jos joku sanoisi heille: ‘Älkää hävittäkö omaisuutta — _ottakaa se
haltuunne_!»

Cotton katsoa tuijotti. »Ottakaa haltuunne! Sellaisetko ovat teidän
moraaliset käskyksenne?»

»Joka tapauksessa se olisi moraalisempaa kuin se menettely, jonka
nojalla Peter on sen saanut alkujaan haltuunsa.»

»Mikä se menettely on?» kysyi aluepäällikkö näyttäen hiukan
närkästyneeltä. »Hän on maksanut siitä markkinahinnan, eikö niin?»

»Poliitikkojen markkinahinnan. Tunnen sattumalta erään Western Cityssä
asuvan naishenkilön, joka kuului koulukomissioon, kun Peter osti
koulumaata valtiolta — maata, jonka tiedettiin sisältävän kivihiiltä.
Hän maksoi kolme dollaria acresta, ja jokainen tiesi, että todellinen
arvo oli kolmetuhatta.»

»Niin», virkkoi Cotton, »ellette osta politiikkoja, niin eräänä
kauniina aamuna herätessänne havaitsette, että joku toinen on heidät
ostanut. Jos teillä on omaisuutta, teidän täytyy sitä suojella.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »te myytte vanhalle Pietarille
aikanne, mutta epäilemättä voisitte säilyttää osan aivojanne! Tarvitsee
vain katsahtaa kuukausitiliinne huomatakseen, että tekin olette
palkkaorja, ei paljoa parempi kuin ylenkatsomanne kaivosmiehet.»

Toinen hymyili. »Tunnustan kyllä, että tilini voisi olla edullisempi;
mutta olen sen tarkastanut ja luulen sittenkin tulevani toimeen
paremmin kuin te agitaattorit. Minä olen harjalla ja aion harjalla
pysyä.»

»Kun tässä kuulen, millainen elämänkatsomuksenne on, Cotton, en
ollenkaan ihmettele, että silloin tällöin juopottelette. Koiratappelua,
ei minkäänlaista rehellisyyttä eikä inhimillisyyttä missään! Älkää
luulko, että teitä ivailen — puhun teille aivan vilpittömästi. En ole
niin nuori enkä typeräkään, etten olisi tullut huomanneeksi elämän
koiratappelupuolta. Mutta ihmisessä on jotakin, mikä ehdottomasti
todistaa, ettei hän ole pelkkä koira; hänessä on ainakin mahdollisuus
johonkin parempaan. Ajatelkaa noita onnettomia koiria, jotka hikoilevat
maan uumenissa uskaltaen joka hetki öin päivin henkensä toimittaakseen
meille hiiltä ja pitääkseen meidät lämpiminä — pitääkseen teollisuuden
pyörät pyörimässä —»


25.

Enempää Hal ei sanonut sillä kertaa. Ne olivat ilmeisesti vain
sanoja, mutta kun hän myöhemmin ajatteli yhteensattumaa, näytti se
hänestä varsin merkilliseltä. Hänen istuessaan siinä juttelemassa
joutuivat maan uumenissa uurastavat olennot kokemaan sellaista, mikä
on hiilenkaivajien romantiikkana ja kauhuna. Eräs niistä nuorista
pojista, joita lastentyötä koskevasta laista huolimatta kaivoksessa
käytettiin, oli hutiloinut tehtävissään. Hän oli »jarruttaja», jonka
asiana oli pistää halko täytetyn hiilivaunun pyöriin, jottei se päässyt
vierimään alas. Poika oli pieni, ja vaunu oli jo liikkeessä, kun hän
teki yrityksensä. Hän viskautui seinää vasten, ja niin vieri lastattu
vaunu alaspäin, puoli tusinaa miehiä liian myöhään sen jäljessä. Vaunun
vauhti kiihtyi, eräässä käänteessä se paiskautui kiskoilta, törmäsi
hirsiin ja iski ne irralleen. Samassa satoi alas hiilenpölyä, jota oli
vuosikymmenien aikana näihin vanhoihin kaivossuojiin kerääntynyt, ja
samalla sattui sähköjohto vaunuun koskettaessaan iskemään kipinän.

Siitä johtui, että Hal aluepäällikön kanssa keskustellessaan yhtäkkiä
pikemmin tunsi kuin kuuli huumaavan räjähdyksen; hän tunsi ilman
ympärillään muuttuvan eläväksi olennoksi, joka löi häntä tuimasti
heittäen hänet pitkäkseen permannolle. Huoneen ikkunat räiskähtivät
hänen yli tuhansina sirpaleina, ja sitten tuli katon kipsi toisena
samanlaisena kuurona.

Puolipyörtyneenä kohottautuessaan Hal näki aluepäällikönkin makaavan
pitkänään lattialla. Keskustelukumppanit tuijottelivat siinä toisiaan
kauhistunein silmin. Heidän aikoessaan nousta kuului heidän päittensä
päältä uusi räjähdys, ja puoli kattoa painui heitä kohti ison hirren
puhkaisemana. Kaikkialta heidän ympäriltään kuului samanlaisia
räjähdyksiä, ikäänkuin olisi tullut maailmanloppu.

He nousivat vaivoin jaloilleen, syöksyivät ovelle ja näkivät sen
avattuaan teräväksi pirstoutuneen parrun putoavan eteensä käytävään. He
hypähtivät takaisin. »Kellariin!» huusi aluepäällikkö lähtien edellä
kohti takaportaita.

Mutta ennenkuin ehtivät lähteä portaita laskeutumaan, he jo huomasivat,
että räjähtely oli tauonnut. »Mitä tämä merkitsee?» änkytti Hal siinä
seisoessaan.

»Kaivosräjähdys», vastasi Cotton, ja muutaman sekunnin kuluttua he
juoksivat takaisin ovelle.

Ensimmäisenä sattui heidän silmänsä valtava pöly- ja savupatsas, joka
kohosi korkealle taivaalle. Se levisi heidän nähtensä, kunnes kaikki
heidän ympärillään peittyi sankkaan pimeyteen. Kevyempiä pirstoja satoi
yhä kylän yli; siinä katsellessaan ja muistaessaan, millainen näkymö
oli aikaisemmin ollut, he havaitsivat, että ensimmäisen kaivoksen
suulta oli rakennus hävinnyt.

»Räjähtänyt ilmaan, totisesti!» huudahti aluepäällikkö. He juoksivat
kadulle, katsahtivat ylös ja näkivät, että osa tuhoutunutta rakennusta
oli pudonnut heidän yläpuolellaan olleen vankilan kattoon ja lävistänyt
sen.

Murskasade oli nyt tauonnut, mutta pölypilvet peittivät molemmat
miehet mustalla kerrostumana sanketen yhä, kunnes he tuskin
näkivät tietänsä. Ja pimeyden keralla tuli hiljaisuus, joka
räjähdyksen ja murskautumisten aiheuttamain äänien jälkeen tuntui
kuolemanhiljaisuudelta.

Hal seisoi hetken huumaantuneena. Hän näki joukon miehiä ja poikia
tulevan kaivoksilta päin, ja kaikilta kaduilta ilmaantui näkyviin
naisia, vanhoja ja nuoria — he olivat jättäneet keitoksensa liedelle,
pienet lapsensa kehtoihin. Vanhemmat lapset tarrautuivat parkuen heidän
hameisiinsa, ja niin he kerääntyivät joukkoina kaivoskuilun suulle,
joka näytti tulivuoren savuavalta kraatterilta.

Cartwright, ylivalvoja, näkyi juoksevan kohti tuuletushuonetta. Cotton
lähti hänen jälkeensä, samoin Hal. Koko rakennus oli tuhoutunut,
jättiläistuulettaja makasi maassa sadan jalan päässä, levyt
murskautuneina. Hal ei ollut niin perehtynyt kaivosasioihin, että
olisi kaiken tuon täysin käsittänyt, mutta huomasi aluepäällikön ja
ylivalvojan tuijottelevan toisiinsa ja kuuli ensinmainitun huudahtavan:
»Tämä tekee meistä selvän!» Cartwright ei virkkanut sanaakaan, mutta
hänen ohuet huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, ja hänen
silmissään oli pelon ilme.

Molemmat miehet kiiruhtivat takaisin savuavalle kaivosaukolle, ja Hal
seurasi heitä. Sinne oli kerääntynyt sata tai kaksisataa naista, jotka
huusivat kysymyksiä kaikki yht'aikaa. He piirittivät aluepäällikön,
ylivalvojan, toiset päällysmiehet, jopa Halinkin hysteerisesti huutaen
puolan-, boomin- ja kreikankielellä. Halin pudistaessa päätään
merkiksi, ettei heitä ymmärtänyt, he valittivat epätoivoissaan tai
kiljuivat kimakasti. Toiset tuijottivat yhä savuavaan kaivosaukkoon,
toiset peittivät silmänsä tai vaipuivat polvilleen nyyhkyttäen ja
rukoillen, kädet kohotettuina.

Vähitellen Halille alkoi selvitä kaivosonnettomuuden koko kauheus.
Pahinta ei ollut melu, savu ja pimeys, mielettömät, valittavat naiset,
vaan pahin piili maan alla, savuavassa mustassa kuilussa. Siellä olivat
miehet! Miehiä, jotka Hal tunsi, joiden kanssa oli tehnyt työtä ja
laskenut leikkiä, joiden nauruun oli yhtynyt ja joiden jokapäiväisen
elämän oli oppinut tuntemaan! Kymmeniä, kenties satojakin oli alhaalla
hänen jalkojensa alla — toiset kuolleina, toiset vioittuneina,
raajarikkoina. Mitä he tulisivat tekemään? Mitä tulisivat maan pinnalla
olevat tekemään heidän hyväkseen? Hal yritti päästä Cottonin luo
kyselläkseen häneltä, mutta aluepäällikkö oli kerrassaan piiritettynä.
Hän työnsi naisia taaksepäin huutaen: »Menkää pois! Lähtekää kotiin!»

Mitä? Kotiinko? huusivat naiset. Kun miehet olivat kaivoksessa? He
kertyivät ahtaammin hänen ympärilleen rukoillen ja kirkuen.

»Lähtekää tästä!» huusi Cotton kerran toisensa jälkeen. »Te ette
voi tehdä mitään. Kukaan ei voi tehdä mitään. Menkää kotiin! Menkää
kotiin!» Hänen täytyi työntää heidät taaksepäin väkivalloin estääkseen
heitä tyrkkäämästä toisiaan alas kuiluun.

Hal näki joka puolella naisia syvän murheen valtaamina. Toiset
seisoivat jäykästi tuijotellen eteensä kuin hypnotisoituina, toiset
istuivat huojutellen yläruumistaan edestakaisin, toiset olivat
polvillaan, kasvot rukoukseen kohotettuina, säikähtyneet lapset
hameenhelmaan tarrautuneina. Hän näki erään itävaltalaisen vaimon,
surkuteltavan, kalpean nuoren naisen, jolla oli repaleinen harmaa huivi
hartioillaan ja joka ojensi käsiään huutaen: »Mein Mann! Mein Mann!»
Sitten nainen peitti kasvonsa, ja hänen äänensä hiljeni valittavaksi
kuiskeeksi: »O, mein Mann! O, mein Mann!» Vihdoin hän kääntyi pois,
hoiperrellen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan haavan. Halin katse
seurasi häntä; naisen lakkaamatta toistunut valitushuuto muodostui
tämän kauhunsinfonian johtosäveleksi.

Hän oli lukenut aamulehdistään kertomuksia kaivosonnettomuuksista,
mutta tässä ilmeni kaivosonnettomuus ihmisen lihana ja verenä.
Sietämättömintä siinä oli se, ettei hän eikä kukaan kyennyt mitään
tekemään. Tämä mahdottomuus kävi hänelle yhä selvemmäksi — Cottonin
huudahdusten ja kaivosmiesten vastausten nojalla. Se oli kauheata,
uskomatonta, mutta ei ollut autettavissa! Täytyi lähettää noutamaan
uusi tuulettaja, täytyi odottaa, kunnes se oli asetettu paikoilleen
ja alkanut toimia; täytyi odottaa vielä sittenkin tuntikausia, kunnes
savu ja kaasu oli ehtinyt hälvetä kaivoksen pääkäytävistä, ja sitä
ennen ei voitu tehdä mitään — ei kerrassaan mitään! Miehet jäivät
kaivokseen! Ne, jotka eivät olleet heti saaneet surmaansa, varmaan
pyrkivät kaukaisempiin komeroihin ja yrittivät varjella itseään siellä
kuolettavalta »jälkikaasulta». He odottivat siellä, ilman ruokaa ja
juomaa, kehnoa ilmaa hengitellen — odottivat odottamistaan, kunnes
pelastusmiehistö pääsisi heidän luokseen.


26.

Hal yritti toisinaan tämän sekasorron vallitessa muistella, keitä
hänen tuntemiaan miehiä oli toisessa kaivoksessa. Hän itse oli ollut
ensimmäisessä ja oli niinmuodoin paremmin perehtynyt sen miehistöön.
Muutamia toisen kaivoksen miehiä sentään oli hänen tuttaviensa joukossa
— ensinnäkin vanha Rafferty, toiseksi Mary Burken isä ja vihdoin eräs
hänen oman ryhmänsä miehiä, Zamierowski. Hal näki äkillisenä näkynä
tuon pienen miehen, jonka kasvoihin nousi leppoisa hymy amerikkalaisten
yrittäessä lausua hänen nimeänsä. Vanha Rafferty kaikkine pienine
lapsineen, ukko, joka surkeasti yritti säilyttää päällysmiestensä
suosiota! Ja Patrick Burke raukka, jota Hal ei ollut milloinkaan nähnyt
selvänä — nyt hän varmaan oli selvä, jos oli vielä elossa.

Sitten Hal kohtasi joukossa Jerry Minettin ja sai kuulla, että
kaivoksessa oli myöskin Farenzena, italialainen, jota hänen
fanciullansa oli pitänyt pilkkanaan, ja vielä Juudas Apostolikos, joka
oli vienyt kolmekymmentä hopiapenninkiänsä mukanaan kuolemankuiluun.

Ihmiset laativat luetteloita aivan samoinkuin Hal, kyselemällä
toisiltaan. Näitä luetteloita tarkistettiin usein dramaattisissa
olosuhteissa. Nuori nainen itki, esiliina kasvoilla; sitten hän äkkiä
kohotti katseensa, kiljaisi ja kietoi käsivartensa jonkun miehen
kaulaan. Halista tuntui kuin olisi kohdannut aaveen, kun yhtäkkiä
tunsi Patrick Burken, joka seisoi väkijoukon keskellä. Hän meni luo
ja kuunteli ukon kertomusta. Joku italialainen oli varastanut hänen
tukipuitaan, ja hän oli lähtenyt ylös uusia hakemaan siten pelastuen;
varas sitävastoin oli yhä kaivoksessa. — Kaitselmuksen rangaistus
pahantekijälle!

Hal kysyi Burkelta, oliko hän käynyt kotona näyttäytymässä. Hän sanoi
kiiruhtaneensa kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Hal siis alkoi
tunkeutua joukon läpi etsien Maryä tai hänen sisartaan Jenniä tai
Tommi-veljeä. Hän jatkoi etsintäänsä, vaikka ei ollutkaan oikein
selvillä siitä, kiittikö toivottoman juopon perhekunta Kaitselmusta
sellaisesta väliintulosta.

Hän kohtasi Olsonin, joka oli hädintuskin pelastunut ollessaan työssään
lähellä hissiaukkoa. Kaikki tämä oli tuttu asia järjestäjälle, joka
oli työskennellyt kaivoksissa kahdeksan vuoden iästä ja oli nähnyt
monenlaisia onnettomuuksia. Hän alkoi selittää tapahtumaa Halille
asialliseen tapaan. Laki määräsi, että jokaisessa kaivoksessa tuli olla
määrätty luku aukkoja, muun muassa tikapuilla varustettu varakäytävä,
jota pitkin miehet voivat päästä ulos; mutta reikäin maahan kaivaminen
maksaa rahaa.

Räjähdyksen välitöntä syytä ei vielä tunnettu, mutta voitiin arvata,
että kysymyksessä oli »pölyräjähdys», sillä sieltä tulvi sankat
pilvet hiilentomua, ja jokainen kaivoksessa ollut oli riittävän hyvin
havainnut siellä vallitsevan kuivuuden varmaan tietääkseen, mitä
räjähdyksen syyn tutkijat tulisivat saamaan selville. Oikeastaan olisi
kaivoksia pitänyt säännöllisesti pirskottaa, mutta siinä asiassa
päällysmiehet noudattivat omaa mieltänsä.

Hal kuunteli noita selityksiä vain puolella korvalla. Asia tuntui
hänestä liian uudelta ja hirmuiselta. Mitä auttoi, jos tiedettiin,
kenen oli syy? Onnettomuus oli tapahtunut, ja nyt tuli kysymykseen,
kuinka se oli autettavissa. Olsonin puhuessa Hal oli kuulevinaan
pimeissä onkaloissa tukehtuvien miesten ja poikien huutoja, hän kuuli
naisten valitusääniä, jotka kaikuivat kuin kaukaiseen rantaan lyövät
mainingit tai kielisoittimen alinomainen hyminä: »O, mein Mann! O, mein
Mann!»

He tulivat jälleen Jeff Cottonin luo. Apunaan puoli tusinaa miehiä
tämä yritti työntää taaksepäin joukkoa ja pystytti kaivoksen suulle
piikkilanka-aitaa pidättämään väkeä loitommalla. Hän ei tuntunut
käyttäytyvän ollenkaan sävyisästi, mutta suunniltaan joutuneet
naiset ovat kieltämättä vaikeasti käsiteltäviä. Cotton vastaili
heidän kiihkeihin kysymyksiinsä: »Tietysti, tietysti. Me saamme
uuden tuulettajan. Teemme mitä suinkin voimme, sen saatte uskoa. Me
toimitamme heidät ylös. Menkää kotiin odottamaan.»

Kukaan ei kumminkaan tahtonut lähteä kotiin. Kuinka olisikaan vaimo
voinut istua kotonaan tai toimitella tavanomaisia askareitaan keittäen
tai siivoten, kun tiesi miehensä olevan tukehtumassa maan alla? Voihan
hän ainakin seisoa kaivosaukon suulla — niin lähellä kuin suinkin!
Toiset seisoivat liikahtamatta tuntikausia, toiset kulkivat kylän
katuja kysellen yhä uudelleen samoilta henkilöiltä, olivatko he nähneet
heidän omaisiaan. Muutamia oli löytynyt, esimerkiksi Patrick Burke, ja
näytti mahdolliselta, että ilmaantuisi vielä joku.


27.

Iltapäivän kuluessa Hal kohtasi Mary Burken kadulla. Mary oli aikoja
sitten löytänyt isänsä ja saatellut hänet O'Callahanin luo, missä
ukko tahtoi juhlia Kaitselmuksen suomaa onnellista tapahtumaa. Maryä
huolestutti nyt vakavampi asia. Toinen kaivos oli sekin vaarassa.
Ensimmäisen kaivoksen räjähdys oli ollut niin voimakas, että toisen
kaivoksen tuuletuskoneisto, joka sijaitsi lähes mailin päässä kanjonin
varrella, oli joutunut epäjärjestykseen. Tuuletuslaitos oli niinmuodoin
lakannut toimimasta, ja kun joku oli kysynyt Alec Stonelta, eikö hän
käskenyt tuoda pois miehiä, hän oli kieltäytynyt. »Mitä luulette hänen
sanoneen?» huudahti Mary. »Mitä arvelette? 'Hiiteen miehet!' Pelastakaa
muulit!»

Hal oli melkein unohtanut, että kylässä oli toinen kaivos, jossa satoja
miehiä ja poikia oli yhä työssä. »Eivätkö he tietäne räjähdyksestä?»
kysyi hän.

»Ovat kukaties kuulleet pauketta», vastasi Mary. »Mutta he eivät
varmaankaan tiedä, mikä on kysymyksessä, ja päällysmiehet ilmoittavat
asian vasta, kun muulit on kuljetettu ylös.»

Vaikka Hal olikin jo nähnyt yhtä ja toista Pohjois-Laaksossa, hänen oli
vaikea uskoa tuota asiaa. »Kuinka sen tiedätte, Mary?»

»Nuori Rovetta kertoi. Hän oli läsnä ja kuuli sen omin korvin.»

Hal katsoa tuijotteli. »Mennään ottamaan asiasta selko», sanoi hän
sitten, ja niin he lähtivät kulkemaan kylän valtakatua. Matkan varrella
heihin yhtyi toisia, sillä uutta vaaraa koskeva uutinen oli jo ehtinyt
levitä. Jeff Cotton ajoi heidän ohitseen automobiilissä, ja Mary
huudahti: »Enkö jo sanonut! Kun näkee hänen olevan liikkeellä, tietää
varmaan jotakin likaista kohta tapahtuvan!»

He saapuivat toisen kaivoksen suulle ja tapasivat siinä suuren joukon
väkeä, melkein kuin olisi ollut kapina tekeillä. Naiset ja lapset
kirkuivat ja elehtivät uhaten tunkeutua toimistoon ja käyttää puhelinta
varoittaakseen miehiä. Nyt ajoi aluepäällikkö heitä takaisin. Hal ja
Mary saapuivat ajoissa nähdäkseen, kuinka mrs David, jonka mies oli
työssä tässä kaivoksessa, pui nyrkkiä aluepäällikön edessä ja kirkui
hänelle kuin villikissa. Cotton veti revolverinsa, ja Hal syöksyi sen
nähdessään häntä kohti. Hän joutui sokean raivon valtaan ja olisi
varmaan hyökännyt aluepäällikön kimppuun.

Mary Burke kävi häneen käsiksi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen
ja pidätti häntä väkisin. »Ei, ei!» huusi hän. »Pysähdy, mies! Tahdotko
saada surmasi?»

Hal ihmetteli tytön voimia ja myöskin hänen kiihkeätä
mielenliikutustaan. Mary nimitti häntä mielettömäksi houkkioksi ja
vielä pahemmaksikin. »Eikö teissä ole enempää älyä kuin jossakin
naisraukassa? Juoksetteko sillä tavoin revolverin suuhun?»

Jännitys laukesi heti, sillä mrs David väistyi taaksepäin ja
aluepäällikkö pisti revolverin taskuunsa. Mutta Mary soimasi yhä Halia
yrittäen kiskoa häntä kauemmaksi: »Tulkaa! Tulkaa täältä pois!»

»Mutta Mary! Täytyyhän meidän tehdä jotakin!»

»Te ette voi tehdä mitään, saatte uskoa! Luulisin teidän olevan kyllin
älykäs sen ymmärtämään. En salli teidän heittäytyä surmattavaksi!
Tulkaa nyt pois!» Puolittain väkisin, puolittain suostutellen hän
kuljetti Halin kauemmaksi.

Hal yritti harkita asemaa. Olivatko toisen kaivoksen miehet tosiaankin
vaarassa? Oliko mahdollista, että päällysmiehet suhtautuivat
kylmäverisesti sellaiseen mahdollisuuteen? Ja vielä tänä hetkenä, kun
toisessa kaivoksessa tapahtunut onnettomuus oli silmien edessä! Hän ei
voinut sitä uskoa. Sillävälin selitti hänen vierellään kävelevä Mary,
ettei miehiä uhannut mikään todellinen vaara — Alec Stonen karkeat
sanat vain olivat saaneet hänet hurjuuden valtaan.

»Ettekö muista, kuinka ilmanvaihto oli kerran tukkeutunut ja te itse
toimititte muuleja ylös. Te ette pitänyt asiaa minään, ja samoin on
laita nyt.»

Mary salasi omat tunteensa suojellakseen toista vaaralta. Hal antautui
vietäväksi yrittäen keksiä jotakin muuta keinoa. Hän ajatteli toisessa
kaivoksessa olevia miehiä. Siellä olivat hänen parhaat ystävänsä, Jack
David, Tim Rafferty, Wresmak, Androkulos, Klowoski. Hän ajatteli heitä,
kuinka he värjöttelivät kaukana maanalaisissa komeroissa, hengitellen
pilaantunutta ilmaa, sairastuen ja pyörtyen — jotta muulit voitiin
pelastaa! Hän jäi seisomaan, ja Mary veti häntä eteenpäin toistaen
kerran toisensa jälkeen: »Te ette voi tehdä mitään! Ette mitään!»
Sitten Hal harkitsi, mitä hän tosiaankaan kykeni tekemään. Muutamia
tunteja aikaisemmin hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vaikuttaa
Jeff Cottoniin, ja tuloksena oli ollut, että aluepäällikkö ojensi
revolverinsa häntä kohti. Nyt hän voi korkeintaan saada aikaan, että
Cotton hänet havaitsi ja toimitti viipymättä pois kaivosalueelta.


28.

He saapuivat Maryn asuntoon. Aivan lähellä asui slaavilainen vaimo, mrs
Zamboni, josta Mary oli aikaisemmin kertonut monta hupaista juttua.
Mrs Zambonille oli syntynyt lapsi joka vuosi viimeksikuluneitten
kuudentoista vuoden aikana, ja yksitoista lasta oli vielä elossa. Nyt
hänen miehensä oli toisessa kaivoksessa, ja hän oli ihan suunniltaan,
kulki pitkin katuja, suurin osa pesyettään mukanaan. Aika ajoin hän
ulvahti kuin kidutettu eläin, ja hänen lapsensa yhtyivät valitukseen
erilaisin äänin. Hal pysähtyi kuuntelemaan, mutta Mary sulki sormillaan
korvansa ja pakeni sisään. Hal seurasi häntä ja näki hänen heittäytyvän
tuoliin ja parahtavan väkivaltaiseen itkuun. Samassa Hal käsitti,
kuinka tämä tapaus oli käynyt Maryn hermoille. Olihan se ollut
kylliksi hänelle itselleenkin, vaikka hän oli mies ja kykeni paremmin
kestämään kauhun näkyjä. Miehet menevät kuolemaan teollisuuden ja sodan
palveluksessa, ja toiset miehet näkevät heidän menevän tottuen siten
sellaista näkyä sietämään. Mutta naiset ovat noiden miesten äitejä;
naiset olivat tuskia kokien heidät synnyttäneet ja olivat kasvattaneet
heidät loppumatonta kärsivällisyyttä osoittaen — naiset eivät voineet
koskaan tottua sellaiseen näkyyn! Naisten kohtalo oli sitäpaitsi
kovempi. Joutuessaan kuolemaan miehet vapautuivat kärsimyksistään,
mutta naisten täytyi käydä kohti tulevaisuutta, sen katkeria muistoja,
yksinäistä ja epätoivoista olemassaolon taistelua. Naisten täytyi
nähdä, kuinka lapset kärsivät ja vähitellen nääntyivät puutteeseen.

Kaikkiin kärsiviin naisiin kohdistuva sääli keskittyi Halin mielessä
hänen vieressään olevaan tyttöön. Hän tiesi, kuinka helläsydäminen Mary
oli. Jos hänellä nyt ei ollutkaan miestä kaivoksessa, hänellä tulisi
kerran olemaan, ja hän kärsi jo nyt tuon väistämättömän tulevaisuuden
tuskia. Siinä hän nyt istui tuoliinsa sykertyneenä pyyhkien kyyneliään
sinisen karttuunihameensa helmaan. Hän näytti sanomattoman kärsivältä
— kuin lapsi loukkaannuttuaan. Silloin tällöin hän lausui jotakin,
ikäänkuin itsekseen: »Naisraukat, naisraukat! Näittekö mrs Nonotchin
kasvot? Hän olisi hypännyt savuavaan kaivoskuiluun, elleivät olisi
estäneet!»

»Älkää kärsikö niin kovin, Mary!» kehoitti Hal, ikäänkuin olisi
otaksunut tytön voivan tyyntyä milloin halusi.

»Jättäkää minut yksin!» huudahti tyttö. »Antakaa minun selviytyä siitä
omin neuvoin!» Ja Hal, joka jossakin määrin tunsi hysteriaa, seisoi
siinä voimatta mitään tehdä.

»On olemassa enemmän kurjuutta kuin olen osannut aavistaakaan!» jatkoi
Mary. »Kääntyipä minne tahansa, aina näkee naisen, joka tuskissaan
kyselee itseltään, saako enää milloinkaan nähdä miestänsä, tai äitejä,
joiden pojat kenties ovat kuolemankielissä hänen voimatta mitenkään
päästä avuksi.»

»Tekään ette voi asiaa mitenkään auttaa, Mary», sanoi Hal jälleen.
»Surette vain itsenne kuoliaaksi.»

»Tekö niin sanotte!» huudahti Mary. »Ja itse olitte valmis Jeff
Cottonin ammuttavaksi, koska säälitte kovin mrs Davidia! Ei, näitä
näkyjä ei voi kukaan sietää.»

Hal ei osannut mitään vastata. Hän otti tuolin ja istui Maryn vieressä
mitään virkkamatta, ja vähän ajan kuluttua tyttö alkoi tyyntyä, pyyhki
kyynelensä ja katsella tuijotti avoimesta ovesta kapealle likaiselle
kadulle.

Halin katse suuntautui samalle taholle. Siellä näkyi tuhkaläjiä
ja säilykerasioita, ja kaksi mrs Zambonin lasta kaiveli kepillä
rikkaläjää — etsien jotakin ruoakseen tai leluikseen. Katuvierellä
kasvoi kelmeätä, lakastuvaa ruohoa, hiilentomun mustaamaa samoinkuin
kaikki muukin koko kylässä. Millainen näky! Ja tämän tytön silmät
eivät olleet milloinkaan nähneet mitään kauniimpaa. Päivästä päivään,
koko elämänsä ajan, hän oli katsellut tätä näkymöä. Kuinka olikaan
Hal voinut hetkeäkään moittia häntä »synkistä mielialoista»? Voivatko
miehet ja naiset olla iloisia sellaisessa ympäristössä, voivatko he
uneksia kauneudesta, pyrkiä mielenjalouden ja rohkeuden korkeuksiin ja
onnellisesti palvelemaan lähimmäisiään? Tämän paikkakunnan yläpuolella
leijailivat epätoivon tartunnaiset, se ei ollut mikään todellisuuden
paikka, vaan jokin unitienoo, kamala, luonnoton painajainen. Se oli
kuin se musta aukko, joka oli kiusannut Halin mielikuvitusta, aukko,
jonka pohjalla oli miehiä ja poikia tukehtumassa.

Äkkiä Halissa heräsi se tunto, että hän tahtoi päästä pois
Pohjois-Laaksosta! Päästä pois, maksoi mitä maksoi. Tämä paikkakunta
oli masentanut hänen rohkeutensa, kurjuuden ja puutteen, lian ja
sairauden, nälän, sorron ja epätoivon näkeminen oli kalvanut hänen
sieluansa ja uurtanut hänen hienojen altruististen teoriainsa
perustuksia. Niin, hänen teki mieli paeta, paeta sellaiseen paikkaan,
missä aurinko paistoi, missä ruoho kasvoi viheriänä, missä ihmiset
seisoivat suoravartisina ja nauroivat ja olivat vapaita. Hänen teki
mieli päästä näkemästä tämän inhoittavan kylän pölyä ja savua, sulkea
korvansa naisten kiduttavilta valitusääniltä: »O, mein Mann! O, mein
Mann!»

Hän katseli tyttöä, joka istui siinä eteensä tuijotellen, kädet
hervottomina polvilla.

»Mary», sanoi hän, »teidän täytyy lähteä täältä pois! Tämä ei ole
mikään olopaikka helläsydämiselle tytölle. Se ei ole mikään ihmisen
olopaikka!»

Mary katseli häntä hetken alakuloisesti. »Minähän kehoitin teitä
lähtemään pois», virkkoi hän vihdoin. »Olen sanonut niin siitä saakka,
kun tänne tulitte. Nyt luulen teidän tietävän, mitä tarkoitan.»

»Epäilemättä», vastasi Hal, »ja tekee tosiaankin mieleni lähteä. Mutta
teidänkin pitää poistua täältä.»

»Luuletteko, että siitä olisi minulle jotakin hyvää, Joe?» kysyi hän.
»Luuletteko, että jotakin hyötyisin, jos lähtisin täältä? Kuinka voisin
milloinkaan unohtaa, mitä olen tänään nähnyt? Kuinka voisin milloinkaan
olla onnellinen missään tämän jälkeen?»

Hal yritti rauhoittaa häntä, mutta ei ollut itse suinkaan rauhallinen.
Kuinka tulisikaan olemaan hänen itsensä laita? Tulisiko hän milloinkaan
tuntemaan oikeudenmukaisesti nauttivansa onnea? Voisiko hän nauttia
miellyttävästä ja mukavasta maailmasta, vaikka tiesi sen pohjana
olevan sellaisen kaamean kurjuuden? Halin ajatukset siirtyivät siihen
maailmaan, jossa huolettomat, huvinhaluiset ihmiset etsivät himojensa
ja halujensa tyydytystä. Yhtäkkiä hän käsitti, ettei tahtonut niinkään
päästä pois kuin tuoda tuon toisen maailman ihmisiä tänne, vaikka vain
päiväksi tai tunniksi kuulemaan valittavien naisten kuoroa.


29.

Mary sai Halin pyhästi lupaamaan, ettei haastaisi riitaa Cottonin
kanssa. Sitten he lähtivät toisen kaivoksen luo. Muuleja tuotiin
parhaillaan ylös, ja päällysmiehet lupasivat tuoda miehetkin aivan
pian. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä — ei ollut puhettakaan
vaarasta! Saamastaan lupauksesta huolimatta Mary pelkäsi jättää Halia,
ja niin hän houkutteli hänet jälleen ensimmäiselle kaivokselle.

Pelastusvaunut olivat vastikään saapuneet Pedrosta tuoden lääkäreitä
ja hoitajattaria sekä muutamia »kypäriä». Viimeksimainitut olivat
merkillisennäköisiä laitteita, jotka kiinnitettiin ilmatiiviisti
hartioille pään katteeksi ja joissa oli happea riittävästi tunniksi,
jopa pitemmäksikin ajaksi. Niihin puetut miehet astuivat isoon koriin,
joka laskettiin vintturin varassa alas kaivoskuiluun, ja nykäisivät
silloin tällöin merkkinuorasta siten ilmoittaen olevansa hengissä.
Ensimmäinen kertoi palattuaan, että alhaalla kaivoskuilun suulla makasi
miehiä, mutta että he nähtävästi olivat kaikki kuolleita. Sakea musta
savu osoitti, että tuli oli valloillaan jossakin osassa kaivosta,
joten ei voitu tehdä mitään, ennenkuin tuuletuslaitos jälleen toimi.
Tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää ulos savu ja kaasut ja puhdistaa
kaivoskuilu.

Valtion kaivostentarkastajalle oli asiasta ilmoitettu, mutta hän oli
vuoteen omana ja oli luvannut lähettää jonkun sijaisen. Lain mukaan
olisi tämän viranomaisen pitänyt johtaa koko pelastustyötä, mutta
Hal huomasi kohta, etteivät kaivosmiehet ollenkaan välittäneet hänen
läsnäolostaan. Hänen asiansa oli ollut ehkäistä onnettomuutta, mutta
hän ei ollut niin tehnyt. Hän tulisi varmaan tekemään mitä yhtiö halusi
hänen tekevän.

Pimeän tultua alkoivat numero toisen miehet nousta maan pinnalle,
ja kaivosaukon suulla odottavat vaimot syleilivät heitä, ilosta
huudahdellen. Hal näki toisten naisten, joiden miehet olivat numero
ensimmäisessä, kenties sieltä enää elävinä nousematta, katselevan
tuota jälleennäkemistä alakuloisina, kyynelet silmissä. Tulijoiden
joukossa oli Jack David, ja Hal lähti kotiin hänen ja hänen vaimonsa
kanssa kuunnellen, kuinka viimeksimainittu soimasi Jeff Cottonia ja
Alec Stonea. Siitä voi oppia koko joukon luokkatietoisuuden sanastoa.
Pieni walesilainen nainen toisteli kaivospäällikön sanoja »Hiiteen
miehet, pelastakaa muulit!» Hän lausui tuon yhä uudelleen — se tuntui
ilahduttavan häntä kuin taideteos, koska siitä kävi täysin selvästi
ilmi päällysmiesten suhde työläisiin. Hal huomasi useiden toistenkin
sitä kertailevan; se kiersi kylää, tuli muutaman päivän kuluessa
tutuksi koko piirikunnassa, ja kaikki pitivät sitä kaivostenomistajien
todellisen mielialan ilmauksena.

Suoriuduttuaan onnettomuuden aiheuttamasta ensimmäisestä huumauksesta
Hal tahtoi saada asiasta lähempää selkoa ja tiedusteli Isolta
Jackilta, luotettavalta ja paljonlukeneelta mieheltä, joka oli
kaikin puolin perehtynyt teollisuutta koskeviin seikkoihin. Tyyneen,
hitaaseen tapaansa selitti Jack, ettei onnettomuuksien lukuisuus tässä
piirikunnassa johtunut mistään erikoisista luonnollisista vaikeuksista,
kaasujen erinomaisesta räjähdysherkkyydestä tai ilman kuivuudesta.
Syynä oli vain asianomaisten huolimattomuus, se seikka, että he
jättivät miesten suojelemista koskevat lait huomioonottamatta. Olisi
pitänyt olla »hampailla varustettuja» lakeja, esimerkiksi sellainen,
joka olisi määrännyt jokaisen kaivoksessa kuolleen miehen omaisille
maksettavaksi tuhat dollaria, olipa kuka tahansa syynä onnettomuuteen.
Silloin saataisiin nähdä, kuinka vikkelästi kaivosten omistajat
yrittäisivät keksiä keinoja »tavattomia» onnettomuuksia vastaan.

Asiain nykyisellä kannallaan ollen he tiesivät pääsevänsä vähillä
kulungeilla, olipa heidän syyllisyytensä kuinka suuri tahansa. Heidän
lakimiehensä olivat epäilemättä paikalla voidakseen sopia asioista
omaisten kanssa jo ensimmäisiä ruumiita maan pinnalle tuotaessa.
Leskivaimolle tarjottiin piletti kotimaahan, kokonaiselle orvoksi
jääneelle perhekunnalle tarjottiin viisikymmentä tai sata dollaria —
ja siinä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa tai olla ottamatta.
Tuomioistuimen avulla oli mahdoton saada mitään; asia oli niin
toivoton, ettei voinut edes löytää asianajajaa, joka olisi yritykseen
ryhtynyt. Siinä oli ainoa uudistus, johon yhtiöt uskoivat, sanoi Iso
Jack ivallisesti: ne olivat tehneet nurkka-asianajajat toimettomiksi!


30.

Seuraava yö ja päivä vietettiin kiduttavassa odotuksessa. Tuulettaja
tuli, mutta se oli asetettava paikoilleen, ennenkuin mitään voitiin
tehdä. Kun sankkoja mustia savupilviä yhä tuprusi kaivoskuilusta,
peitettiin aukko tiiviisti kankaalla. Päällysmiehet sanoivat sen olevan
välttämätöntä, mutta Halin mielestä se oli kauhun huippu. Kuinka
voitiin siten sulkea miehiä ja poikia paikkaan, missä oli kuolettavia
kaasuja?

Siinä ajatuksessa, että miehet olivat kaivokseen suljettuina, oli
jotakin erinomaisen kiduttavaa. He olivat ihan jalkojen alla, mutta
oli mahdotonta päästä heidän luokseen, saada toimeen minkäänlaista
yhteyttä heidän kanssaan. Maan pinnalla olevat halusivat kiihkeästi
päästä heidän luokseen, ja alhaalla olevat halusivat yhtä kiihkeästi
ylös maan pinnalle. Oli mahdotonta unohtaa heitä muutaman minuutinkaan
ajaksi. Ihmiset muuttuivat puhuessaan hajamielisiksi ja tuijottelivat
tyhjään avaruuteen; sattui, että joku nainen keskellä joukkoa yhtäkkiä
painoi kasvonsa käsiinsä ja parahti itkemään, ja silloin kaikki toiset
noudattivat hänen esimerkkiänsä.

Vain harvat nukkuivat Pohjois-Laaksossa näiden kahden yön kuluessa.
Kaikkialla, kodeissa ja kaduilla, pitivät surevat kokousta.
Kotiaskareita täytyi tietenkin hiukan suorittaa, mutta kukaan ei tehnyt
mitään sellaista, minkä voi jättää tekemättä. Lapset eivät leikkineet,
vaan seisoskelivat äänettöminä ja kalpeina, kuin surkastuneet
täysikasvaneet, ennen aikojaan elämän kärsimyksiin perehtyneinä.
Kaikkien hermot olivat äärimmilleen jännitetyt, jokaisen itsehillintä
häilyi veitsenterällä.

Se oli tilanne, joka luonnostaan aiheutti paljon kuvitteluja ja huhuja
ja yhytti näkemään merkkejä ja enteitä — ilmaantui aaveiden näkijöitä,
loveenlankeavia tai muilla salaperäisillä kyvyillä varustettuja
henkilöitä. Muutamat kylän etäisissä osissa asuvat väittivät kuulleensa
maan alta räjähdyksiä, useita peräkkäin. Maan alla olevat miehet
räjähdyttivät dynamiittia antaakseen merkkiä maan pinnalla oleville!

Seuraavana päivänä Hal istui Mary Burken kanssa viimeksimainitun
asunnon portailla. Vanha Patrick oli löytänyt unohduksen salaisuuden
O'Callahanin luota ja makasi huoneessaan. Toisinaan kuului valitusta
seinän takaa, missä asui mrs Zamboni lapsilaumoineen. Mary oli käynyt
lapsia ruokkimassa, sillä onneton äiti antoi heidän olla nälissään ja
huutaa mielin määrin. Mary oli itsekin uupunut; kaunis irlantilainen
hipiä oli lakastunut, ja suumalo oli nyt suora viiva. He olivat istuneet
äänettöminä, sillä ei ollut muuta puheenaihetta kuin onnettomuus —
ja siitä he olivat jo sanoneet sanottavansa. Mutta Hal oli ajatellut
asioita siinä Maryä silmäillessään.

»Kuulkaa, Mary», virkkoi hän vihdoin, »kun tästä asiasta on
selviydytty, teidän pitää tosiaankin tulla täältä pois. Olen asiaa
perinpohjin ajatellut — minulla on Western Cityssä tuttavia, jotka
antavat teille työtä, niin että voitte pitää huolta itsestänne ja
veljestänne ja sisarestannekin. Lähdettekö?»

Mary ei vastannut. Hän katseli yhä välinpitämättömästi pienelle
likaiselle kadulle.

»Tosiaankin, Mary», jatkoi hän. »Elämä ei ole kaikkialla niin kamalaa
kuin täällä. Tulkaa pois täältä! Vaikka tuntuukin uskomattomalta,
te varmaan unohdatte kaiken tämän. Ihmiset kärsivät, mutta vihdoin
kärsimys taukoo. Se on luonnon laki — asiat unohtuvat.»

»Luonnon laki on, että minä näännyn ja kuolen», vastasi Mary.

»Niin, Mary, epätoivo voi muuttua taudiksi, mutta niin ei ole teidän
laita. Olette vain väsynyt. Jos yritätte rohkaista itseänne —» Hän
kumartui ja tarttui tytön käteen yrittäen käyttäytyä leikkisästi.
»Rohkeutta, Mary! Te pääsette pois täältä Pohjois-Laaksosta.»

Mary kääntyi häntä katsomaan. »Pääsenkö?» kysyi hän välinpitämättömästi
ja tutki sitten toisen kasvoja. »Kuka te olette, Joe Smith? Mitä täällä
teette?»

»Olen työssä kivihiilikaivoksessa», nauroi Hal yhä yrittäen häntä
ilahduttaa.

Mutta Mary jatkoi yhtä vakavasti kuin oli aloittanut. »Minä tiedän,
ettette ole työmies. Ja aina te tarjoatte minulle apua, sanotte
aina voivanne tehdä jotakin hyväkseni!» Hän vaikeni, ja hänen
kasvoihinsa tuli vanhaa uhmaa muistuttava ilme. »Joe, ette voi arvata,
millaiset tunteet nyt mieleni täyttävät. Olen valmis tekemään jotakin
epätoivoista; on parasta, että jätätte minut yksin, Joe!»

»Luulen ymmärtäväni, Mary. Tuskin moittisin teitä, teittepä mitä
tahansa.»

Mary näytti kiihkeästi varautuvan hänen sanoihinsa. »Ettekö
tosiaankaan, Joe? Oletteko aivan varma? Siinä tapauksessa tahdon kuulla
teiltä totuuden. Pyydän teitä puhumaan vilpittömästi!»

»Olkoon menneeksi, Mary. Mitä asia koskee?»

Mutta samassa Maryn uhma jo oli tiessään. Hänen katseensa painui, ja
sormet nyppivät hermostuneesti hameen laskosta. »Meitä, Joe», sanoi
hän. »Toisinaan olen ajatellut, että pidätte minusta. Olen ajatellut,
että olitte mielellänne seurassani — ei vain sentähden, että minua
säälitte, vaan minun itseni vuoksi. Olenko oikeassa?»

»Olette», vastasi Hal hiukan epäröiden. »Minä tosiaankin pidän teistä.»

»Mutta silloinhan ette voi aina pitää tuosta toisesta tytöstä?»

»Niin ei asia ole.»

»Voitteko pitää kahdesta tytöstä yhtaikaa?»

Hal ei tietänyt mitä vastata. »Näyttää siltä kuin voisin, Mary.»

Mary kohotti jälleen katseensa ja tutki hänen kasvojansa. »Te kerroitte
minulle tuosta toisesta, ja minä ihmettelin, oliko se pelkkää
veruketta. On kenties oma vikani, mutta minä en voi saada itseäni
uskomaan tuohon toiseen, Joe!»

»Te erehdytte, Mary», virkkoi Hal nopeasti. »Se, mitä teille kerroin,
oli totta.»

»Niin, voipa olla», sanoi Mary, mutta hänen äänessään oli epävarma
sävy. »Te tulette pois hänen luotansa ettekä milloinkaan mene häntä
katsomaan — ja vaikea on uskoa, että menettelisitte niin, jos olisitte
häneen hyvin kiintynyt. En luule teidän rakastavan häntä siinä määrin
kuin voisitte. Ja sanottehan pitävänne hiukan minusta. Olen siis
ajatellut — olen kysynyt itseltäni —»

Hän vaikeni ja pakotti itsensä kohtaamaan toisen katsetta. »Olen
yrittänyt siitä vapautua! Tiedänhän, että olette liian hyvä mies
minulle, Joe. Te tulette paremmista elämänoloista, teillä on oikeus
odottaa naiselta enemmän —»

»Niin ei ole laita, Mary.»

Mutta Mary keskeytti. »Minä tiedän puhuvani totta. Koetatte vain
säästää tunteitani. Tunnen teidät paremmin kuin te itse. Olen yrittänyt
kauan pitää päätäni pystyssä, olla kerrassaan musertumatta. Olenpa
kokenut olla iloinenkin, olen sanonut itselleni, ettei auta olla mrs
Zambonin kaltainen, aina valittaa. Mutta ei auta teille valehdella.
Olen ollut kirkossa ja kuullut hänen kunnianarvoisuutensa Spraggin
sanovan kuulijoilleen, että rikkaat ja köyhät ovat yhdenarvoiset
Jumalan edessä. Ja voipa niin ollakin, mutta minä en ole Jumala enkä
väitä koskaan häpeämättä eläväni tällaisessa paikassa.»

»Uskon varmaan, ettei Jumalakaan halua pitää teitä täällä», aloitti Hal.

Mutta Mary keskeytti jälleen. »Asia on vaikea sietää sentähden, että
tietää maailmassa olevan lukemattomia ihmeellisiä asioita, joita ei
milloinkaan saa omikseen. Ikäänkuin näkisi ne ikkunaruudun läpi tai
myymälässä näytteillä. Ajatelkaahan, Joe Smith, minä kuulin kerran
Sheridanissa, kirkossa, erään rouvan laulavan kauniisti, yhden ainoan
kerran eläissäni. Arvaatteko, mitä se minulle merkitsee?»

»Arvaan, Mary.»

»Olin kumminkin selvittänyt tuon kaikki itselleni jo aikoja sitten.
Tiesin, millainen hinta työläistytön on maksettava sellaisesta, ja
päätin olla sitä ajattelematta. Olen vihannut tätä paikkaa, olen
tahtonut päästä pois, mutta on yksi ainoa keino — jos joku mies vie
mukanaan. Minä olen jäänyt, olen vastustanut kaikkea kiusausta, Joe.
Toivon teidän uskovan, mitä sanon.»

»Tietysti uskon, Mary!»

»Ei, se ei ole ollut niinkään 'tietysti'! Se on merkinnyt monen
kiusauksen vastustamista. Monet kerrat olen katsellut Jeff Cottonia ja
ajatellut, mitä kaikkea minulta puuttuu. Mutta sitten olen ne ajatukset
heittänyt. Mutta nyt tulee se asia, jota nainen kaipaa enemmän kuin
mitään muuta maailmassa!»

Hän vaikeni, mutta hetkeksi. »Sanotaan, että tulee rakastaa
vertaistansa. Äitini sanoi minulle niin ennen kuolemaansa. Mutta jospa
ei sattuisikaan niin? Jospa johtuukin ajattelemaan, mitä merkitsee
saada lapsi toisensa jälkeen, kunnes on ihan nääntynyt ja siihen
kuupertuu — niinkuin oma äitini? Jospa osaakin pitää arvossa hyvää
käytöstä ja sievää puhetapaa?» Yhtäkkiä hän iski kätensä yhteen ja
huudahti: »Ah, Joe, te olette aivan toisenlainen, aivan toisenlainen
kuin kaikki muut täällä! Teidän tapanne puhua ja liikkua, ja silmienne
iloinen katse! Ei kukaan kaivosmies voi näyttää niin hilpeältä,
Joe; sydämeni melkein lakkaa sykkimästä, kun minua katselette!» Hän
vaikeni vetäen syvään henkeänsä, ja Hal huomasi hänen yrittävän
hillitä itseänsä. Hetken kuluttua hän huudahti uhmaten: »Mutta kaikki
varoittavat, sanovat, etten saa rakastaa sellaista miestä, koska siitä
voi vain sydän murtua!»

Syntyi vaitiolo. Tähän ongelmaan ei harrastelijasosiologi tietänyt
mitään valmista vastausta — ei abstraktiseen kysymykseen eikä sen
käytännölliseen soveltamiseen.


31.

Mary pakotti itsensä jatkamaan. »Minä olen nyt päättänyt asian näin,
Joe. Olen sanonut itselleni: 'Sinä rakastat tuota miestä ja tahdot
saada hänen rakkautensa — et mitään muuta. Jos hänellä on jokin
asema maailmassa, voit olla hänelle ainoastaan esteeksi — ja sitä et
varmaankaan tahdo. Et tahdo hänen nimeänsä, et hänen ystäviänsä etkä
mitään muuta kuin hänet itsensä!' Oletteko milloinkaan ennen sellaista
kuullut, Joe?»

Tytön posket hehkuivat, mutta hän katsoi yhä Halia suoraan silmiin.
»Olen, olen kuullut», vastasi tämä hiljaa.

»Mitä siitä sanoisitte? Onko se kunniallista? Kunnianarvoisa Spragg
varmaan sanoisi, että se on isästä perkeleestä; isä O'Gorman Pedrossa
nimittäisi sitä kuolemansynniksi, ja he kukaties asian tietävät. Minä
en — tiedän vain, etten voi kauemmin tätä kestää!»

Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän huudahti äkkiä:
»Viekää minut täältä pois, Joe! Viekää minut pois ja suokaa minulle
mahdollisuutta elää. En pyydä mitään, en asetu milloinkaan esteeksi
tiellenne; teen työtä hyväksenne, keitän ja pesen ja teen mitä tahansa,
kulutan sormeni luuta myöten. Voin myös mennä johonkin toimeen
ansaitsemaan osaani. Ja minä lupaan, että jos minuun väsytte ja
tahdotte minusta vapautua, ette kuule yhtäkään valituksen sanaa.»

Hän ei yrittänyt mitenkään välittömästi Haliin vaikuttaa, istui vain
vilpittömästi katsellen häntä kyyneltensä läpi, ja se teki vastaamisen
sitäkin vaikeammaksi.

Mitä tuohon voi vastata? Hal tunsi mielessään entisen vaarallisen
virikkeen: ottaa tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä. Vihdoin puhuessaan
Hal koki pitää ääntään tyynenä. »Myöntyisin, Mary, jos uskoisin sen
onnistuvan.»

»Se onnistuu! Se onnistuu, Joe! Voit jättää minut milloin tahdot. Se on
vilpitön tarkoitukseni!»

»Yksikään nainen ei voi olla onnellinen sellaisilla ehdoilla, Mary.
Nainen kaipaa miestä ja kaipaa häntä omakseen ja alinomaiseksi; muuta
ajatellessaan hän vain pettää itseänsä. Olet nyt ylen rasittunut; viime
päivinä näkemäsi asiat ovat saaneet sinut suunniltasi —»

»Ei!» huudahti Mary. »Syynä ei ole yksin se! Olen ajatellut sitä
viikkokausia.»

»Ymmärrän. Olet ajatellut, mutta et olisi puhunut, ellei sattunut näitä
kauhuja.» Hal oli hetken vaiti päästäkseen tasapainoon. »Se ei käy
päinsä, Mary», selitti hän. »Olen nähnyt sitä yritettävän monet kerrat,
vaikka en ole kovinkaan vanha. Oma veljeni yritti sitä kerran ja syöksi
itsensä turmioon.»

»Et siis uskalla luottaa minuun, Joe?»

»Ei, sitä en tarkoita. Hän tärveli oman sydämensä, muuttui itsekkääksi.
Hän otti kaikki antamatta mitään. Hän on paljon vanhempi minua,
joten olen voinut nähdä, kuinka asia on häneen vaikuttanut. Hän on
tunteeton, ei usko, ei edes omaan itseensä; jos puhuu hänelle maailman
parantamisesta, hän vain nimittää puhujaa mielettömäksi.»

»Sinä varmaan pelkäät jotakin muuta», tutkieli Mary. »Pelkäät, että
täytyisi mennä kanssani naimisiin?»

»Kuulehan, Mary — on olemassa toinen tyttö. Minä tosiaankin rakastan
häntä ja olen kihloissa hänen kanssaan. Mitä voinkaan tehdä?»

»En ole koskaan voinut uskoa, että häntä rakastat», sanoi Mary
kuiskaten. Hänen katseensa painui alas, ja hän alkoi jälleen
hermostuneesti nyppiä vanhaa sinistä leninkiään, jossa oli pilkkuja,
kenties äsken mrs Zambonin lasten luona suoritettujen ponnistusten
jäljeltä. Toisinaan Hal luuli hänen alkavan jälleen puhua, mutta hän
sulki heti tiukasti huulensa. Hal katseli häntä, sydän kipeänä.

Vihdoin jälleen puhuessaan Mary puhui yhä kuiskaten, ja hänen äänessään
oli nöyrä sävy, jota Hal ei ollut milloinkaan ennen siinä huomannut.
»Ette varmaankaan halua enää koskaan kanssani keskustella sen jälkeen,
mitä nyt olen sanonut.»

»Ah, Mary!» huudahti Hal tarttuen hänen käteensä. »Älä sano, että
olen tehnyt sinut vieläkin onnettomammaksi! Minä tahdon auttaa! Etkö
salli minun olla ystäväsi, todellinen, oikea ystäväsi? Salli minun
auttaa sinut pois tästä satimesta — saat nähdä maailmaa, voit tulla
onnelliseksi. Silloin koko maailma näyttää toisenlaiselta, ja sinä
naurat ajatellessasi, että kerran tahdoit tulla minun omakseni.»


32.

He lähtivät takaisin kaivoksen suulle. Onnettomuuden tapahtumisesta
oli kulunut kaksi vuorokautta, mutta tuuletuslaitos ei ollut
vieläkään kunnossa, eikä ollut merkkiäkään siitä, että se pantaisiin
kuntoon. Naiset kävivät yhä hysteerisemmiksi, ja joukoissa alkoi
tuntua melkoista mieltenjännitystä. Jeff Cotton oli tuottanut väkeä
ylläpitämään järjestystä. Oli rakennettu piikkilanka-aitaus kuilunsuun
ja lähitienoon ympärille, ja tämän aitauksen takana miehet kävelivät —
tuimannäköisiä kansalaisia, joilla oli päässä poliisinkypärit ja joiden
lonkalla pullottivat revolverit.

Hal oli tänä pitkänä odotusaikana keskustellut oman ryhmänsä jäsenten
kanssa. He kertoivat, mitä oli tapahtunut hänen vankilassa ollessaan,
ja siitä johtui hänen mieleensä eräs seikka, jonka kaivosräjähdys oli
ajatuksista häivyttänyt. Vanha John Edström parka oli Pedrossa, kenties
ankarassa puutteessa. Hal meni sinä yönä vanhan ruotsalaisen asunnolle,
kiipesi ikkunasta sisään ja kaivoi permannosta sinne hautaamansa rahat.
Siinä oli viisi viiden dollarin seteliä, jotka hän pisti kirjekuoreen
jättäen Mary Burken asiaksi lähettämisen.

Tunnit kuluivat hitaasti, ja vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä
kuilunsuun avaamisesta. Kaivosmiehet ja heidän vaimonsa alkoivat
kokoontua valittamaan yhtiön menettelyä, ja luonnollista oli,
että Halin tuttavat, jotka olivat aloittaneet punnitustarkastajan
saamista tarkoittavan liikkeen, ryhtyivät nytkin johtamaan. He
olivat älykkäimpiä työmiehiä ja käsittivät syvällisemmin tapahtumien
merkityksen. He eivät ajatelleet ainoastaan niitä miehiä, jotka olivat
nyt satimessa maan alla, vaan tuhansia muita, jotka joutuisivat samaan
kadotukseen tulevina vuosina. Varsinkin Hal mietti, miten saisi aikaan
jotakin lopullista, ennenkuin kaivosalueelta lähtisi; selvää oli, että
hänen lähtönsä tapahtuisi aivan pian — Jeff Cotton muistaisi hänet ja
täyttäisi uhkauksensa vapautumalla hänestä.

Oli tullut sanomalehtiä, joissa kerrottiin onnettomuudesta, ja Hal
ja hänen ystävänsä lukivat niitä. Yhtiö oli ilmeisesti pitänyt
huolen siitä, että uutiset oli kirjoitettu sen omalta näkökannalta.
Yleisö seurasi hiukan herkkätunteisena tässä valtiossa sattuvia
kaivosonnettomuuksia. Tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli
noussut nousemistaan; valtion kaivostentarkastajan tilasto osoitti
kuusi tuhannesta eräänä vuonna, kahdeksan ja puoli seuraavana, ja
kaksikymmentäyksi ja puoli sitä seuraavana. Kun yhdessä ainoassa
onnettomuudessa sai surmansa viisikymmentä tai satakin miestä ja pari
sellaista tapausta sattui aivan lyhyen ajan kuluessa, täytyi kaikkein
tunteettomimmankin yleisön alkaa kysellä. Niinpä olikin »Y.P.Y.»
tässä tapauksessa vähentänyt uhrien lukumäärää ja keksinyt lukuisia
puolustuksia. Onnettomuus ei ollut johtunut yhtiön huolimattomuudesta;
kaivos oli asianmukaisesti pirskotettu, sekä vedellä että ilmakuivan
tiilen tomulla, joten räjähdyksen syynä oli täytynyt olla ruutia
käsittelevien miesten varomattomuuden.

Jack Davidin mökissä keskusteltiin eräänä iltana siitä, kuinka paljon
miehiä oli kaivoksessa satimessa. Yhtiö oli arvannut lukumäärän
neljäksikymmeneksi, mutta Minetti, Olson ja David olivat yhtä mieltä
siitä, että tuo oli aivan mahdotonta. Kuka hyvänsä voi väkijoukoissa
kierrellen saada selville, että kaivattujen luku oli kaksi tai kolme
kertaa suurempi. Ja tuo asian väärennys oli tahallinen, sillä yhtiö
tiesi tarkoin jokaisen kaivoksessa työskentelevän miehen nimen.
Mutta useimmat nimistä olivat slaavilaisia ja mahdottomia lausua, ja
nimien omistajilla ei ollut tuttavia, jotka olisivat heistä puhuneet
— ei ainakaan millään amerikkalaisten sanomalehtien julkaisijain
ymmärtämillä kielillä.

Tuo kaikki kuului järjestelmään, selitti Jack David. Tarkoituksena ja
seurauksena oli, että yhtiö voi surmata miehiä tarvitsematta heitä
maksaa rahalla enempää kuin maineellaankaan. Halin mieleen johtui
ajatus, että kannattaisi hyvinkin oikoa noita vääriä tiedonantoja —
melkein yhtä hyvin kuin pelastaa niitä miehiä, jotka olivat tällä
hetkellä kaivokseen hautautuneina. Jokainen sellaisen oikaisun esittäjä
joutuisi tietenkin mustaan kirjaan, mutta Hal piti itseään jo sen
tuomion alaisena.

Tom Olson kysyi: »Mitä aiotte tehdä oikaisullanne?»

»Antaa sen sanomalehdille», vastasi Hal.

»Mutta mikä lehti ottaa sen julkaistakseen?»

»Eikö Pedrossa ole kaksi kilpailevaa lehteä?»

»Toisen omistaa sheriffi-hallitsija Alf Raymond, toisen 'Y.P.Y:n'
neuvonantaja Vagleman. Kumman puoleen ajattelette kääntyä?»

»Voihan ajatella muualla ilmestyviä lehtiä — esimerkiksi Western
Cityssä. Täällä on nyt kirjeenvaihtajia, ja joku heistä varmaan ottaisi
uutisen lehteensä.»

Olson sanoi, että sellaisia uutisia ottivat ainoastaan sosialistiset ja
työväen sanomalehdet. Mutta sekin kannatti, epäilemättä. Jack David,
joka oli hyvin perehtynyt ammattiyhdistyksiin ja niiden toimintaan,
virkkoi: »Tehdään tarkka luettelo, jotta tiedetään täsmälleen, kuinka
paljon miehiä kaivoksessa on.»

Ehdotus vaikutti kuin tuli tappuroihin, ja niin päätettiin käydä
toimeen jo samana iltana. Tuntuisi helpotukselta, kun saisi johonkin
ryhtyä, ajatella jotain muutakin kuin epätoivoansa. Niin lähetettiin
sana Mary Burkelle, Rovettalle, Klowoskille ja muille, ja kello
yhdentoista aikaan seuraavana aamupäivänä kaikki tulivat jälleen
koolle, luettelot yhdistettiin ja huomattiin, että numero yhdessä oli
tiettävästi ainakin sataseitsemän miestä ja poikaa.


33.

Sattui kumminkin niin, että luetteloa ja sen julkisuuteen saattamista
koskevan keskustelun keskeytti eräs vielä tärkeämpi asia. Jack David
tuli kaivosaukolta tuoden mukanaan uusia pahoja uutisia. Uutta
tuulettajaa asetettiin paikoilleen, mutta siinä toimittiin hitaasti,
niin hitaasti, että muutamat henkilöt varmaan uskoivat sen jäävän
käyntiin panematta, koska yhtiö tahtoi pitää kaivosta suljettuna
estääkseen tulta leviämästä. Joukko sellaisia tyytymättömiä oli
uskaltanut lähteä mr Carmichaelin, valtion kaivostentarkastajan
sijaisen puheille kehoittaakseen häntä käymään asiaan. Tämän
joukon johtaja, itävaltainen Huszar, joka oli kuulunut Halin
punnitustarkastaja-ryhmään, oli vangittu ja marssitettu kiireen
kaupalla ulos kaivosalueelta.

Jack David kertoi vielä tuntevansa erään puusepän, joka oli työssä
tuuletushuoneessa ja oli kertonut, ettei minkäänlaista kiirettä
pidetty. Kaikki siellä olevat miehet olivat samaa mieltä; kaivos oli
suljettu ja pysyisi suljettuna, kunnes yhtiö varmasti uskoisi tulen
sammuneen.

»Jos he sen avaisivat, niin tuli leviäisi, ja eikö se vaikeuttaisi
pelastustöitä?» kysyi Hal.

»Ei ollenkaan», vastasi Iso Jack. Hän selitti, että tuulettajaa
kääntämällä voitiin vetää savu ulos ilmanvaihtojohdon kautta ja että
pääkäytävä siten puhdistuisi vähäksi aikaa. »Mutta hiukan kivihiiltä
siinä voisi palaa, samoin hiukan puuainetta; kallio voisi lohkeilla,
niin että muutamissa komeroissa ei kävisi enää työskenteleminen.»

»Kuinka kauan ne siis aikovat pitää kaivosta suljettuna?» huudahti Hal
kauhistuneena.

»Sitä ei kukaan tiedä. Tällaisessa suuressa kaivoksessa tuli voi kyteä
viikon.»

»Kaikki kuolevat!» huusi Rosa Minetti epätoivoisesti käsiään väännellen.

Hal kääntyi Olsenin puoleen. »Voisivatko ne niin menetellä?»

»Niin on käynyt jo monet kerrat», vastasi Olson.

»Oletteko kuullut, kuinka tapahtui Cherryssä, Illinoisissa?» kysyi
David. »Tekivät siellä niin, ja neljättäsataa miestä sai surmansa.»
Hän kertoi enemmänkin tuosta kamalasta tapauksesta, jonka jokainen
kaivosmies tunsi. Olivat sulkeneet kaivoksen; maanpinnalla olevat
naiset pyörtyivät, miehet repivät vaatteitaan, ja muutamat menettivät
järkensä. Kaivos pidettiin suljettuna kaksi viikkoa, ja kun se sitten
avattiin, oli vielä kaksikymmentäyksi miestä elossa!

»Samoin tekivät Diamondvillessa, Wyomingissä», lisäsi Olson.
»Rakensivat aidanₛ ja kun se purettiin, löydettiin joukko kuolleita
miehiä, jotka olivat ryömineet sen luo ja raapineet sormensa verille
yrittäessään päästä eteenpäin.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Ja vastaako tuo Carmichael sellaisesta?»

»Hän sanoo asiassa meneteltävän niin hyvin kuin suinkin voidaan»,
vastasi Iso Jack. »Ja voipa luullakin heidän niin tekevän. Mutta
saattepa nähdä, että joka päivä ilmaantuu jokin uusi este; ne siirtävät
asiaa päivästä toiseen, ja tuulettaja tulee käyntiin vasta sitten, kun
hyväksi näkevät.»

»Mutta sehän on selvää murhaa!» huudahti Hal.

»Se on afääriä», virkkoi Tom Olson tyynesti.

Hal silmäili näiden työmiesten kasvoja, toisen toisensa jälkeen.
Jokaisella oli ystäviä satimessa, ja jokainen voi olla jo huomenna
samassa satimessa!

»Ja teidän täytyy se sietää!» huudahti hän puolittain itsekseen.

»Ettekö näe vartijoita kaivosaukon suulla?» virkkoi David. »Ettekö näe,
kuinka revolverit pistävät esiin heidän taskuistaan?»

»Tänään tuodaan lisää väkeä», tiesi Jerry Minetti.

»Rosa näki niiden lähtevän.»

»Kyllä ne tietävät, mitä tekevät», sanoi Rosa. »Pelkäävät vain, että me
saamme tietää. Mrs Zambonille sanoivat, että hänen pitää pysyä poissa,
muuten toimittavat hänet pois. Ja vanha rouva Jonotch — mies ja kolme
poikaa kaivoksessa!»

»Käyvät yhä raaemmiksi», selitti mrs David. »On ihan häpeä, kuinka
kohtelee naisia tuo iso hävytön, joka tuli Pedrosta — Peteksi ne häntä
nimittävät.»

»Minä tunnen hänet», sanoi Olson, »Pete Hanun. Hän oli Sheridanissa,
kun sinne perustettiin yhdistyksen pääkortteeri. Hän löi erästä
järjestäjää vasten kasvoja murskaten häneltä neljä hammasta. Sanovat,
että hän on entinen kuritushuonevanki.»

Koko viimeksikuluneen vuoden Hal oli kuunnellut taloustieteen
luentoja, jotka olivat täynnä »yksityisomistuksen» ylistystä. Tämä
Yksityis-Omistus kehitti yritteliäisyyttä ja säästäväisyyttä, se
piti teollisuuden pyörät pyörimässä, ja siitä liikeni sievät rahat
yliopistojakin varten, se sopeutui tarjonnan ja kysynnän pyhiin
lakeihin ja oli Amerikan siunatun edistyksen ja hyvinvoinnin
perustuksena. Nyt Hal yht'äkkiä näki edessään asian todellisuuden, näki
sen ahnain suden-silmin tuijottelevan, tunsi sen kuuman hengityksen
kasvoissaan, näki sen uhkaavat käpälät ja kynnet, joista juoksi norona
naisten ja lasten veri. Kivihiilikaivokset olivat yksityisomistuksen
esineitä, samoin suljetut kaivosaukot ja olemattomat varakäytävät!
Yksityisomistus vallitsi tuuletuslaitoksia, jotka eivät toimineet,
pirskottimia, jotka eivät pirskottaneet. Yksityisomistus käytteli
nuijia ja revolvereja painaen ne murhamiesten ja linnavankien
kouriin, ajaen pelastajat tiehensä ja sulkien epätoivoiset lesket ja
orpolapset koteihinsa! Oi kuinka kauniisti lauloivatkaan kirkastuneet
ja hyvinravitut Yksityis-Omistuksen papit akateemisissa suojissa tuon
verisen Demonin ylistystä!

Yht'äkkiä Halin ajatusjuoksu pysähtyi. Hänessä oli herännyt jotakin,
minkä olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Hänen kasvoissaan oli
uusi ilme, ja hänen äänensä oli syvä ja voimakas kuin miehen, kun hän
virkkoi: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

Toiset katsahtivat häneen. He olivat kaikki hysterian rajoilla, mutta
olivat huomanneet hänen omituisilta kaikuvat sanansa: »Minä pakotan
heidät avaamaan kaivoksen!»

»Miten?» kysyi Olson.

»Suuri yleisö ei tiedä asiasta. Jos tieto leviää, syntyy närkästyksen
melua, ja heidän on mahdoton jatkaa niinkuin ovat aloittaneet.»

»Mutta kuinka aiotte saada asian julkisuuteen?»

»Annan uutisen sanomalehdille! Ne eivät voi tehdä olemattomaksi
sellaista asiaa — olivatpa muuten kuinka ennakkoluuloisia tahansa!»

»Mutta luuletteko heidän uskovan, mitä joku kaivosmiehen apulainen
heille kertoo?» kysyi mrs David.

»Minä kyllä keksin keinon saadakseni heidät uskomaan», sanoi Hal. »Minä
pakotan heidät avaamaan tuon kaivoksen!»


34.

Kaivosalueella kuljeskellessaan Hal oli huomannut muutamia älykkäiltä
näyttäviä nuoria miehiä, joilla oli muistiinpanokirjat käsissä. Hän oli
havainnut, että yhtiö piti näitä nuoria miehiä vierainaan ja että he
juttelivat tutunomaisesti päällysmiesten kanssa, mutta ei kumminkaan
uskonut, että oli mahdotonta löytää heidän joukostaan edes yhtä
omallatunnolla varustettua — tai ainakin sellaista, jota houkutteli
huomiotaherättävä uutinen. Lähdettyään mrs Davidin luona pidetystä
kokouksesta Hal asteli kaivoksen suulle etsien sopivaa reportteria.
Sellaisen keksittyään hän seurasi miestä vähän aikaa toivoen pääsevänsä
paikkaan, jossa ei mikään yhtiön urkkija tulisi asiaa häiritsemään.
Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän sitten astui miehen luo ja pyysi
kohteliaasti häntä lähtemään sivukadulle, missä he voisivat keskustella
häiriytymättä.

Reportteri suostui. Hal hillitsi tunteittensa kuohuntaa, jottei toinen
tuntisi vastenmielisyyttä, sanoi olleensa työssä Pohjois-Laaksossa
muutamia kuukausia ja voivansa kertoa paljonkin kaivosalueella
vallitsevista olosuhteista. Esimerkiksi tiilikiventomusta. Kuivissa
kaivoksissa voitiin räjähdyksiä ehkäistä pirskottamalla seiniä
mainitulla aineella. Sattuiko reportteri tietämään, että yhtiö puhui
ihan perättömiä väittäessään tätä varokeinoa käytetyn?

Ei, vastasi reportteri, hän ei sitä tietänyt. Asia tuntui kiinnittävän
hänen mieltänsä, ja hän kysyi Halin nimeä ja ammattia. Hal mainitsi
nimekseen »Joe Smith, aputyömies» ja mainitsi tulleensa hiljattain
punnitustarkastajan virkaan valituksi. Reportteri, laiha ja
teräväpiirteinen nuori mies, kyseli vielä paljonkin — varsin älykkäästi
— ja mainitsi ohimennen lähettävänsä paikallisena kirjeenvaihtajana
uutisia suurelle sanomalehtiyhtymälle, jonka tiedonannot lähetettiin
maan joka kolkkaan. Tuo oli Halin mielestä aivan erikoinen
onnenpotkaus, ja hän kertoi tälle mr Grahamille työmiesten laatimasta
luettelosta: he voivat mainita hänelle nimeltä sataseitsemän miestä ja
poikaa, jotka olivat kaivoksessa. Mr Grahamin mielenkiinto tuntui yhä
kasvavan, ja hän merkitsi asioita muistikirjaansa.

Oli eräs toinenkin, vielä tärkeämpi seikka, jatkoi Hal, nimittäin
se, että tuuletuslaitoksen käyntiinpanoa viivytettiin. Räjähdyksestä
oli kulunut jo kolme päivää, mutta kaivokseen ei ollut yritettykään
tunkeutua. Oliko mr Graham aamulla nähnyt kaivosaukolla vallinneen
levottomuuden? Tiesikö hän, että eräs mies oli ajettu pois
kaivosalueelta vain siitä syystä, että hän oli vedonnut valtion
kaivostentarkastajaan? Hal kertoi, mitä monet olivat alkaneet uskoa,
että yhtiö säästi omaisuuttaan uhraamalla ihmishenkiä. Hän huomautti
seikan inhimillisestä merkityksestä, kertoi vanhasta mrs Raffertystä,
hänen heikosta terveydestään ja kahdeksasta lapsestaan, mrs Zambonista,
jolla oli yksitoista lasta, mrs Nonotchista, jonka mies ja kolme
poikaa olivat onnettomuuden uhrien joukossa. Reportterin mielenkiinnon
yllyttämänä Hal alkoi hiukan ilmaista omia tunteitansa. Olivathan
kysymyksessä ihmiset eikä eläimet, ihmiset, jotka rakastivat ja
kärsivät, vaikka olivatkin köyhiä ja alhaisia!

»Aivan varmasti!» virkkoi mr Graham. »Olette oikeassa, ja minä vakuutan
ottavani asiasta selkoa.»

»Vielä eräs seikka», sanoi Hal. »Jos nimeni mainitaan, niin minut
ajetaan täältä pois.»

»En sitä mainitse», sanoi toinen.

»Ellette kumminkaan voi uutista julkaista lähdettä nimeämättä —»

»Minä olen uutisen lähde», virkkoi reportteri hymyillen. »Teidän
nimenne ei vaikuta asiaan mitenkään.»

Mies puhui tyynen vakuuttavasti, näytti tietävän asiaintilan ja siitä
johtuvan oman velvollisuutensa niin täydellisesti, että Hal tunsi
voitonriemun väristystä. Tuntui kuin olisi väkevä tuuli puhaltanut
ulkomaailmasta hälventäen tämän kaivosalueen yläpuolella leijuvat
tartuntausvat. Niin, tämä reportteri _oli_ ulkomaailma! Hän oli
julkisen mielipiteen voima, joka teki itsensä tunnetuksi tässä
konnamaisuuden ja pelon tyyssijassa. Hän oli suuren, salaisista
vaikutuksista vapaan, kaiken lahjomisen yläpuolelle kohonneen järjestön
totuuden, rohkeuden ja oikeamielisyyden ääni!

»Olen teille kiitollinen», virkkoi mr Graham lopuksi, ja Halin
voitonriemu muodostui täydelliseksi. Mikä erinomainen onni, että hän
oli tavoittanut suuren sanomalehtiyhtymän edustajan! Uutinen löytäisi
tiensä suureen teollisuuden maailmaan, jolle kivihiili merkitsi elämän
ylläpitäjää. Työmiehet tehtaissa, joiden pyöriä pyöritti kivihiili,
työmiehet junissa, jotka liikkuivat kivihiilen voimasta, saisivat
vihdoinkin kuulla, kuinka kärsivät ne, jotka uurastivat maan uumenissa
heitä varten. Niin ihmeellinen oli uudenaikaisten uutistoimistojen kyky
levittää tietoja, että ne hienot naisetkin, jotka istuivat mukavissa
nojatuoleissaan palatsimaisissa höyrylaivoissa etelän välkkyvillä
merillä, tulisivat kuulemaan näiden raatajien ja heidän leskiensä ja
pienokaistensa avunhuudot! Ja tuosta ulkomaailmasta tulisi vastaus,
kuuluisi yleinen kauhun ja kirouksen huuto, joka pakottaisi vanhan
Peter Harriganinkin vääjäämään. Niin Hal mietti — hän näet oli nuori,
ja tämä oli hänen ensimmäinen ristiretkensä.

Hän oli niin onnellinen, että voi jälleen ajatella itseänsä ja havaita,
ettei ollut sinä päivänä vielä syönyt. Oli päivällisaika, ja hän lähti
Reminitskin luo. Hän oli ehtinyt nauttia toisen ruokalajin niistä
kahdesta, jotka tarjottiin, kun hänen osakseen tuli kamala pettymys.

Hän loi katseensa ylös ja näki Jeff Cottonin tulevan ruokahuoneeseen ja
suoraan häntä kohti. Aluepäällikön silmät näyttivät veristäviltä, ja
sen huomattuaan Hal nousi vaistomaisesti.

»Tulkaa!» sanoi Cotton tarttuen hänen käsivarteensa ja marssittaen
hänet ulos, ennenkuin muut päivällisellä olevat olivat ehtineet
kunnolla vetää henkeänsä.

Hal ei saanut tilaisuutta osoittaa aluepäällikölle
»teekutsukäytöstään». Heidän kävellessään Cotton lausui mielipiteenään,
että hän oli lurjus, keltanokka ja ties kenen poika, ja kun Hal yritti
jotakin kysyä — hän kysyi ihan luontevasti, koska ei heti käsittänyt,
mitä oli tapahtunut — niin Cotton käski hänen »pitää kitansa kiinni» ja
tehosti käskyään kauluksesta ravistamalla. Samassa kävi häneen käsiksi
kaksi kaikkein jykevintä kaivoksenvartijaa, jotka olivat odottaneet
ruokahuoneen ovella ja nyt auttoivat häntä eteenpäin. He kulkivat katua
alaspäin ja Jeff Cottonin virkahuoneiston ohi tällä kertaa siihen
pysähtymättä. Päämääränä oli rautatieasema, ja sinne saapuessaan Hal
näki junan odottamassa. Miehet marssittivat hänet vaunuun ja päästivät
irti vasta painettuaan hänet penkkiin.

»Kas niin, nuori mies», sanoi Cotton, »saamme nähdä, kuka tätä kaivosta
johtaa».

Hal oli jo osalta saavuttanut mielensä tasapainon. »Tarvitsenko
piletin?» kysyi hän.

»Minä pidän siitä huolen», vastasi aluepäällikkö.

»Entä saanko tavarani?»

»Säästäkää muutamia kysymyksiä professoreitanne varten», tiuskasi
aluepäällikkö.

Hal odotti, ja parin minuutin kuluttua toi eräs mies juoksujalkaa hänen
vähiä tavaroitansa, jotka oli kierretty mytyksi ja sidottu nuoralla.
Hal huomasi, että mies oli iso ja ruma ja että Cotton puhutteli häntä
nimellä »Pete».

Junailija huusi »Valmiit!». Samassa kumartui Jeff Cotton Halin puoleen
ja lausui merkitsevästi kuiskaten: »Muistakaa minun sanoneen, nuori
mies: ellette lähde kiireen kaupalla eteenpäin, vaan viivytte Pedrossa,
niin tapahtuu jotakin yön pimeydessä.»

Sitten Cotton lähti kulkemaan käytävää ja hyppäsi liikkuvasta junasta.
Mutta Hal huomasi, että Pete Hanun, hammastenmurtaja, oli vaunussa
vähän matkan päässä hänestä.



KOLMAS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN LAKEIJAT


1.

Hal aikoi lähteä niin pian kuin suinkin Western Cityn
sanomalehdentoimittajain puheille. Mutta sitä ennen hänen oli saatava
rahoja matkaa varten, ja siinä tarkoituksessa näytti parhaalta mennä
etsimään John Edströmiä. Hän poistui junasta Pete Hanunin seuratessa.
Hiukan kyseltyään hän tavoitti hautaustoimiston omistajan, joka oli
toimittanut hautaan Edströmin vaimon ja sanoi hänelle, että vanha
ruotsalainen asui läheisyydessä erään työmiehen luona.

Edström tervehti häntä kiihkein kysymyksin: Kuka oli saanut surmansa?
Millä kannalla olivat asiat? Hal kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Kun hän sitten sanoi tarvitsevansa rahaa, sanoi Edström, että hänellä
oli hiukan ja että hän mielellään lainaisi, mutta ettei se riittänyt
matkalipun hinnaksi. Hal kysyi, kuinka oli laita niiden viidenkolmatta
dollarin, jotka Mary Burke oli lähettänyt kirjatussa kirjeessä. Ukko
ei ollut kuullut niistä mitään; hän ei ollut käynyt postikonttorissa.
»Lähdetään heti!» virkkoi Hal; mutta alakertaan mentäessä hänen
mieleensä johtui uusi vaikeus. Pete Hanun oli ulkona kadulla, ja oli
mahdollista, että hän oli kuullut jotakin rahoista Jeff Cottonilta. Hän
voi pidättää Edströmin ja viedä häneltä rahat.

»Minäpä ehdotan jotakin», virkkoi ukko. »Lähdetään tuttavani
MacKellarin luo. Hän kenties voi antaa jotakin neuvoa — ehkä ajatella
jotakin keinoa kaivoksen avaamiseksikin.» Edström selitti, että
MacKellar, vanha skotlantilainen, oli ollut kaivosmiehenä, mutta oli
nyt raajarikko ja piti jotakin pientä tointa Pedrossa. Hän oli Alf
Raymondin koneiston itsepintainen vastustaja, ja kerran olivat olleet
vähältä hänet tappaa. Hänen asuntonsa oli lähellä, ja hänen kanssaan
voi neuvotella aivan lyhyesti.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal, ja niin he lähtivät. Pete Hanun seurasi
heitä suunnilleen kymmenen askelen päässä, mutta ei ryhtynyt mihinkään
estelyyn ja molemmat miehet kääntyivät sisään pienen talon portista.
Eräs nainen avasi heille oven ja kehoitti heitä ruokahuoneeseen, missä
istui MacKellar — harmaahapsinen reumatismin käyristämä vanhus, jonka
oli pakko käyttää kainalosauvoja.

Hal kertoi asiansa. Skotlantilainen oli elänyt ikänsä kaiken
kaivosalueilla, joten ei tarvinnut käydä selittämään asian
yksityiskohtia. Kun Hal kertoi ajatelleensa sanomalehtiin
vetoamista, virkkoi hän heti: »Älkää huoliko lähteä Western Cityn
sanomalehtimiesten puheille. Täällä on mies, joka toimittaa sen;
Keating, _Gazetten_ toimittaja.»

»Western Cityn _Gazetten_ toimittaja?» huudahti Hal. Hän tunsi lehden;
se oli halpahintainen iltalehti, jota lukivat työläiset. Sivistyneet
henkilöt siihen viitatessaan mainitsivat sitä nimellä »keltainen».

»Niin», virkkoi MacKellar Halin äänensävyn huomattuaan. »Se on joka
tapauksessa ainoa lehti, joka kertomuksenne julkaisee.»

»Missä se Keating on?»

»Hän on ollut kaivoksilla. Paha juttu, ettette häntä siellä kohdannut.»

»Voimmeko saada hänet vielä käsiimme?»

»Otaksun hänen olevan vielä Pedrossa. Kysykää American hotellista.»

Hal meni puhelimeen ja kuuli minuutin kuluttua ensimmäisen kerran
tulevan ystävänsä ja taistelutoverinsa Billy Keatingin iloisen
äänen. Vielä muutaman minuutin kuluttua äänen omistaja ilmaantui
MacKellarin ovelle pyyhkien hikeä puolikaljulta päälaeltaan. Hän
oli pyöreäkasvoinen kuin täysikuu ja rattoisa kuin Falstaff;
paremmin häneen tutustuessaan huomasi, että hän oli luotettava kuin
Newfoundlandin koira. Koostaan huolimatta Keating oli todellinen
sanomalehtimies, ruumiineen ja sieluineen työhönsä antautunut.

Ehdittyään sisään hän alkoi heti kysellä nuorelta kaivosmieheltä, ja
Hal huomasi aivan pian, että tässä oli se henkilö, jota hän tarvitsi.
Keating tiesi tarkoin, mitä oli kysyttävä, ja sai koko asian selville
muutamassa minuutissa. »Tuhat tulimmaista!» huudahti hän. »Viimeinen
painokseni!» Samassa hän veti esiin kellon ja riensi puhelimeen.
»Pitkälle linjalle!» huusi hän. »Minä tahdon puhutella Western Cityn
_Gazetten_ kaupunkitoimittajaa. Koettakaa saada se pian selväksi, olkaa
hyvä. Asia on erittäin kiireellinen, ja viime kerralla minun täytyi
odottaa lähes puoli tuntia.»

Hän kääntyi Halin puoleen ja alkoi jälleen kysellä vetäen samalla
paperitukun taskustaan ja tehden merkintöjä. Hal kertoi hänelle,
ettei kaivoksia ollut asianmukaisesti pirskotettu, ettei varakäytäviä
ollut olemassakaan, että tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa viivytettiin
ja kaivoksessa olevien miesten lukumäärää salattiin. »Minä tiesin,
että asiat olivat kierot», huudahti hän, »mutta en voinut päästä
niiden jäljille. Pitivät miestä kintereilläni kaiken aikaa. Tunnetteko
Predovich-nimisen miehen?»

»Tunnen», vastasi Hal. »Yhtiön kaupanhoitaja; hän tutki kerran taskuni.»

Keatingin kasvoissa oli inhon ilme. »Niin, hän oli saattelijanani.
Arvaatte, kuinka hyvin voi puhutella kaivosmiehiä, kun on sellainen
urkkija kintereillä. Minä sanoin ylivalvojalle: 'En tarvitse ketään
saattelijakseni.' Hän katseli minua ilkeästi hymyillen. 'Emme halua
nähdä teille mitään tapahtuvan täällä kaivoksilla ollessanne,
mr Keating.' 'Mutta ettehän pidä tarpeellisena suojella toisten
reportterien henkeä', sanoin minä. 'Emme kylläkään', vastasi hän,
'mutta _Gazette_ on hankkinut itselleen paljon vihamiehiä'. 'Lopettakaa
lorunne, mr Cartwright', sanoin minä. 'Aiotteko siis pitää minua
silmällä kaiken aikaa täällä ollessani?' 'Voitte asian niin käsittää',
vastasi hän, 'jos luulette siitä olevan huvia _Gazetten_ lukijoille'».

»Paha juttu, ettemme kohdanneet toisiamme!» virkkoi Hal. »Tai kun edes
olisitte kohdannut jonkun punnitustarkastajaryhmämme jäsenen.»

»Ahaa! Tiedättekö jotakin siitä punnitustarkastajajutusta?» huudahti
reportteri. »Minulle siitä vihjaistiin — ja siitä johtuu, että olen
nyt täällä. Kuulin, että eräs Edström oli ajettu pois, koska hän oli
rettelöinyt, ja minä otaksuin tapaavani hänet ja saavani jotakin
selkoa.»

Hal ja MacKellar katsahtivat Edströmiin, ja kaikki kolme alkoivat
nauraa. »Tässä on miehenne!» sanoi MacKellar.

»Ja tuossa punnitustarkastajanne!» lisäsi Edström viitaten Haliin.

Reportteri kävi heti jälleen työhönsä alkaen uudelleen kysellä. Hän
tahtoi käyttää tätä juttua »jatkokertomuksena» seuraavaa päivää
varten, pitääkseen Pohjois-Laaksoon kohdistuvaa mielenkiintoa
vireillä. Asia koski suoranaisesti onnettomuutta, koska siitä näkyi,
mitä Pohjois-Laakson päällysmiehet tekivät, kun heidän olisi tullut
pitää huolta kaivosten turvallisuudesta. »Minä kirjoitan sen tänään
iltapuolella ja lähetän postitse», lisäsi Keating hymyillen. »Eräs etu
on henkilöllä, joka käsittelee toisten vieroksumia asioita — yllättäviä
uutisia ei kukaan huoli varastaa.»


2.

Keating meni jälleen puhelimeen kiusaamaan »pitkää linjaa», mutisi
sitten jotakin viimeisestä painoksestaan ja palasi Halin luo kyselemään
lisää hänen kokemuksistaan. Ennen pitkää hän sai kuulla, kuinka tämä
nuori mies oli ensimmäisen kerran yrittänyt toimia asiain julkisuuteen
saattajana. Keating nojautui tuolissaan taaksepäin ja nauroi, kunnes
koko ruho tärisi, tai lasten kuvakirjain sanontaa käyttäen »hyytelönä
hytki».

»Graham!» huudahti hän. »Ajatelkaa, MacKellar, hän kertoi tuon
tarinansa Grahamille!»

Skotlantilainen näytti pitävän asiaa yhtä hupaisena. Molemmat
selittivät sitten, että Graham oli Pedron sheriffi-hallitsijan
omistaman _Eagle_ (»Kotka») lehden poliittinen reportteri. Häntä sopi
nimittää Alf Raymondin sanomalehtimies-shakaaliksi; ei ollut asiaa,
joka olisi tuntunut hänestä liian likaiselta.

»Mutta hän sanoi minulle olevansa Lännen sanomalehtiyhtymän
kirjeenvaihtaja!» huudahti Hal.

»Niin onkin», vastasi Billy.

»Käyttääkö siis sanomalehtiyhtymä palveluksessaan 'Y.P.Y:n'
urkkijoita?»

Reportteri vastasi kuivasti: »Kunhan opitte paremmin tuntemaan näitä
asioita, käsitätte, että sanomalehtiyhtymä vaatii kirjeenvaihtajaltaan
ennen kaikkea yksityisomaisuuden kunnioittamista. Jos tämä kunnioitus
on mennyt hänen luihinsa ja ytimiinsä, oppii hän helposti erottamaan
uutiset toisistaan ja oikein niitä käsittelemään.»

Keating kääntyi skotlantilaisen puoleen. »Sattuuko teillä olemaan
kirjoituskone, MacKellar?»

»Onhan se, mutta yhtä vanha ja vaivainen kuin minä itse.»

»Se kelpaa minulle. Kutsuisin tämän nuoren miehen hotelliin, mutta
ajattelen, että hänen on paras pysyä poissa kaduilta, mikäli
mahdollista.»

»Olette oikeassa. Minä neuvon teitä viemään kirjoituskoneen yläkertaan,
missä ei tarvitse pelätä ikkunasta tulevaa luotia.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Olemmeko Amerikassa vai keskiajan
Italiassa?»

»Raymondin valtakunnassa», vastasi MacKellar. »Ampuivat ystäväni
Tom Burtonin kuoliaaksi hänen seisoessaan asuntonsa portailla. Hän
vastusti täkäläistä koneistoa ja aikoi esittää suurelle valamiehistölle
vaalipetoksia koskevia todisteita.»

Keatingin riidellessä »pitkän linjan» kanssa vanha skotlantilainen
yritti selittää Halille hänen asemansa vaarallisuutta. Aivan hiljattain
oli eräs kaivosmiesten järjestön perustaja piesty keskellä kirkasta
päivää ja jätetty tajutonna makaamaan katukäytävälle. MacKellar oli
ollut kuulemassa, kuinka rikoksentekijöitä tutkittiin ja kuinka
heidät päästettiin vapaiksi — valamiehistön puheenjohtaja näet oli
eräs kapakoitsija, eräs Raymondin kätyreitä, ja toiset oikeuden
jäsenet olivat meksikolaisia, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan koko
toimituksesta.

»Aivan samanlainen kuin Jeff Cottonin minulle lupaama oikeus»,
huomautti Hal yrittäen heikosti hymyillä.

»Niin», vastasi toinen, »ja varmaa on, että ne voivat toimittaa teidät
pois tieltä, jos haluavat. Koko koneisto on heidän hallussaan. Minä
tiedän, kuinka kaikki on järjestetty, sillä itsellänikin oli pieni
poliittinen toimi, kunnes he huomasivat, etten kelvannut heidän
käytettäväkseen.»

Vanha skotlantilainen selitti, että hänet oli valittu rauhantuomariksi
ja että hän oli yrittänyt estää poliisia kiskomasta rahoja kaupungin
naisilta. Hänet oli pakotettu eroamaan, ja vihamiehet olivat
tehneet hänen elämänsä sietämättömäksi. Hiljattain hän oli ollut
edistysmielisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kertoi nyt, mitä
oli kokenut yrittäessään suorittaa vaalitaistelua kaivosalueella: hänen
kiertokirjeensä oli otettu takavarikkoon, tiedoituslehdet oli revitty
maahan ja hänen kannattajiaan oli ahdistettu. Asia oli täsmälleen niin
kuin Alec Stone, kaivospäällikkö, oli Halille selittänyt. Eräillä
kaivoksilla kuuluivat kokoushuoneet yhtiölle, toisissa paikoissa
kapakoitsijoille, joiden luotto riippui Alf Raymondista. Niihin
muutamiin paikkoihin, joissa oli vuokrattavia kokoushuoneistoja, olivat
vallanpitäjät järjestäneet samaan aikaan vapaata musiikkia ja oluen
anniskelua pitääkseen joukkoja loitolla MacKellarista.

Billy Keating oli kaiken aikaa sättinyt »pitkää linjaa». Nyt hänen
vihdoin onnistui saada puhelu, ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
»Halloo, Pringle, tekö siellä? Täällä Keating. Saanut ison kertomuksen
Pohjois-Laakson onnettomuudesta. Eikö viimeinen painos ole vielä
mennyt painoon? Pyytäkää Jim puhelimeen. Halloo, Jim! Onko kirjanne
käsillä?» Billy puhui nähtävästi pikakirjoittajalle alkaen esittää
Halin kertomusta. Silloin tällöin hän pysähtyi tai toisti jonkin sanan;
pari kertaa Hal korjasi yksityiskohtia. Niin asia tuli valmiiksi
neljännestunnin kuluessa, ja Keating kääntyi Halin puoleen.

»Kas niin, poikani», sanoi hän. »Suunnilleen tunnin kuluttua
kertomuksenne on Western Cityn kaduilla; tänne se saapuu kunhan ehtivät
sen puhelimella lähettää. Jos noudatatte neuvoani, poistutte Pedrosta,
ennenkuin se tapahtuu!»


3.

Hal ei vastannut mitään Billy Keatingin viimeiseen huomautukseen. Hän
oli kuunnellut omaa kertomustaan puhelimeen toistettuna eikä ajatellut
omaa nahkaansa, vaan sataaseitsemää miestä ja poikaa, jotka olivat
kaivokseen hautautuneet.

»Mr Keating», sanoi hän, »oletteko varma siitä, että _Gazette_
painattaa kertomuksen?»

»Hyvä isä!» huudahti Billy. »Mitä varten siis olisinkaan täällä?»

»Niin, nähkääs, minä petyin jo kerran.»

»Osuitte väärään leiriin. Meidän lehtemme on köyhän väen lehti, ja me
elämme tällaisesta.»

»Onko mahdollista, että sitä lievennetään?»

»Ei ollenkaan, sen voitte uskoa.»

»Eikö ole mahdollista, että Peter Harrigan estää sen ilmestymästä?»

»Peter Harrigan on tehnyt yrityksensä jo aikoja sitten, poikani.»

»Hyvä», virkkoi Hal. »Mutta sanokaa minulle: tuleeko se tepsimään?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan — että kaivos avataan.»

Keating mietti hetkisen. »Pelkään, ettei se paljoakaan vaikuta.»

Hal silmäili häntä ihmeissään. Hän oli pitänyt varmana, että
tosiasioiden julkaiseminen pakottaisi yhtiön toimimaan. Mutta Keating
selitti, että _Gazettea_ luki etupäässä vain työkansa, joten sen
vaikutus oli verrattain vähäinen. »Lehtemme on iltalehti», selitti hän,
»ja kun ihmiset ovat lukeneet valheita koko aamupuolen, on vaikea saada
heitä uskomaan totuutta iltapuolella.»

»Mutta eikö uutinen siirry toisiin lehtiin — kautta maan?»

»Me olemme yhteydessä toisten lehtien kanssa, mutta ne ovat samanlaisia
köyhänmiehen lehtiä. Jos tapahtuu jotakin aivan kuulumatonta ja me
pidämme siitä melua pitkän aikaa, voi sattua, että herätämme huomiota.
Joka tapauksessa rajoitamme Lännen sanomalehtiyhtymän salaamien
uutisten lukua. Mutta kun on kysymyksessä pieni asia, esimerkiksi
miesten kaivokseen sulkeminen, voimme korkeintaan hiukan kiusata
Yleistä Polttoaine-Yhtiötä.»

Hal ei ollut päässyt entistä kauemmaksi. »Minun täytyy keksiä jokin
toinen keino!» huudahti hän.

»En puolestani ymmärrä, mitä voisitte tehdä», vastasi toinen. Syntyi
hiljaisuus; nuori mies painui mietteisiin. »Ajattelin lähteä Western
Cityn toimittajien puheille», virkkoi hän hiukan epävarmasti.

»Voin vain kehoittaa teitä säästämään matkarahanne. He eivät huolisi
uutisestanne.»

»Entä jos vetoisin kuvernööriin?»

»Hän ei luultavasti ensinkään päästäisi teitä puheilleen. Ja jos
päästäisikin, ei kumminkaan ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin. Hän
nähkääs ei ole mikään oikea kuvernööri, vaan nukke, joka on asetettu
teitä pettämään. Hän liikkuu ainoastaan Harriganin nykäistessä
nuorasta.»

»Tiesin luonnollisesti, että hän on Harriganin miehiä. »Mutta —» päätti
hän sitten hiukan laimeasti, »mitä sitten voin tehdä?»

Reportterin kasvoihin nousi säälin hymy. »Minä huomaan, että olette
ensi kertaa näillä asioilla!» Sitten hän lisäsi: »Olette vielä nuori!
Kunhan saatte enemmän kokemusta, jätätte nämä asiat vanhempien
henkilöiden hoidettaviksi!» Hal ei kumminkaan huomannut reportterin
ivaa. Hän oli kuullut samat sanat kuolettavan vakavasti lausuttuina
veljeltään! Sitäpaitsi hän oli vastikään saapunut kauhun tyyssijoilta.

»Mutta ymmärrättehän, mr Keating», huudahti hän, »etten voi istua
rauhassa, kun miehet kuolevat kaivokseen!»

»En tiedä, mitä rauhassa-istuminen tekee», vastasi toinen. »Mutta sen
tiedän, ettei liikkumisesta koidu teille mitään hyvää.»

Hal kääntyi Edströmin ja MacKellarin puoleen. »Hyvät herrat», sanoi
hän, »kuunnelkaa minua hetkinen.» Hänen äänessään oli anova sävy —
ikäänkuin hän olisi otaksunut heidän tahallaan kieltäytyvän auttamasta!
»Meidän täytyy tehdä jotakin. Meidän _täytyy_ tehdä jotakin! Minä olen
kokematon näissä asioissa, mr Keating on oikeassa; mutta te olette
niihin perehtyneet. Harkitkaa, hyvät herrat, mitä voidaan tehdä, ja
auttakaa minua asian toimeenpanossa!»

Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. »Jumala tiesi», sanoi Edström vihdoin.
»Ehdottaisin jotakin, jos osaisin.»

»Samoin minä», virkkoi MacKellar. »Te hyökkäätte päin kiviseinää, nuori
mies. Hallitus on täällä pelkkä 'Y.P.Y:n' alajaosto. Virkamiehet ovat
kelvottomia — yhtiön palvelijoita kaikki tyynni.»

»Hetkinen vielä», virkkoi Hal. »Harkitkaamme asiaa. Otaksukaamme,
että meillä olisi oikea hallitus — mihin toimenpiteisiin silloin
ryhtyisimme? Veisimme tällaisen asian piirikunnan yleiselle
syyttäjälle, eikö niin?»

»Epäilemättä», sanoi MacKellar.

»Te mainitsitte hänet jo aikaisemmin», sanoi Hal. »Hän uhkasi syyttää
jotakin kaivoksen ylivalvojaa vaalipetoksesta, eikö niin?»

»Se tapahtui hänen vaaliehdokkaana ollessaan», sanoi MacKellar.

»Ahaa! Muistuu mieleeni, mitä sanoi Jeff Cotton — että hän on
ystävällinen kaivosmiehille puheissaan ja yhtiöille teoissaan.»

»Niin on laita», virkkoi toinen kuivasti.

»Hyvä», virkkoi Hal. »Eikö minun pidä kumminkin käydä hänen luonaan
edes koettamassa? Eihän tiedä, vaikka hänen rinnassaan sittenkin olisi
sydän.»

»Tässä ei tarvita sydäntä», huomautti MacKellar, »vaan selkärankaa».

»Mutta sittenkin pitäisi asia saattaa hänen tietoonsa. Ellei hän tahdo
mitään tehdä, niin onpahan ainakin tiedettynä, ja siitä tulee teille
toinen uutinen, eikö totta, mr Keating?»

»Epäilemättä», vastasi reportteri. »Mihin aiotte häntä kehoittaa?»

»Jättämään asian suuren valamiehistön käsiteltäväksi ja syyttämään
Pohjois-Laakson päällysmiehiä.»

»Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika; kaivoksessa olevat miehet eivät
pelastuisi.»

»Heidät voisi pelastaa uhkaus, että tullaan niin menettelemään.»

MacKellar virkkoi: »En usko, että Dick Parkerin uhkaus paljoakaan
merkitsisi. Päällysmiehet tietävät voivansa estää hänen toimenpiteensä.»

»Mutta eikö ole ketään muuta? Eikö minun pitäisi yrittää kääntyä
oikeuden puoleen?»

»Minkä oikeuden?»

»En tiedä. Sanokaa te!»

»Alhaalta aloittaakseni», virkkoi skotlantilainen, »on ensinnäkin
rauhantuomari».

»Kuka on rauhan tuomarina?»

»Jim Anderson, välskäri. Hän on samanlainen kuin kaikki muut
rauhantuomarit — elää pienistä lahjuksista.»

»Onko olemassa korkeampi oikeus?»

»On, piirioikeus; siinä on tuomarina Denton. Hän on yhtiön
neuvonantajan Vaglemanin liikekumppani. Mitä luulette hänestä
hyötyvänne?»

»Uskon tosiaankin tarttuvani oljenkorsiin», sanoi Hal. »Mutta niinhän
sanotaan hukkuvan tekevän. Joka tapauksessa menen tapaamaan noita
henkilöitä. Kenties keksin heidän joukostaan sellaisen, joka suostuu
toimimaan. Eihän siitä voi ainakaan vahinkoa olla!»

Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että vahinkoa voisi tapahtua,
ja kokivat saada Halin uskomaan uhkaavan pieksemisen tai ammutuksi
joutumisen vaaraan. »Ne tekevät sen!» huudahti MacKellar. »Eikä heille
koidu siitä yhtään hankaluutta — näyttävät toteen, että teitä on lyönyt
joku humalainen italialainen naisesta tapellessanne.»

Hal pysyi kuitenkin itsepintaisesti aiheessaan; hän otaksui asiasta
suoriutuvansa, ennenkuin viholliset ehtivät toteuttaa suunnitelmiansa.
Hän ei tahtonut ottaa ketään mukaansa; hänellä oli tärkeämmät tehtävät
Edströmille ja Keatingille — MacKellar taas ei kyennyt liikkumaan
kyllin nopeasti. Hal kehoitti Edströmiä menemään postikonttoriin
hakemaan kirjeen ja heti vaihtamaan setelit. Hän aikoi sepittää
valalliset selitykset ja viedä ne kuvernöörille, elleivät täkäläiset
viranomaiset suostuisi toimimaan. Siihen hän tarvitsi rahoja.
Sillävälin piti Billy Keatingin kirjoittaa punnitustarkastajan tarina
ja saapua parin tunnin kuluttua American hotelliin saamaan velallisten
selitysten jäljennökset _Gazettea_ varten.

Hal oli yhä vielä puettuna niihin kaivosmiehen vaatteisiin, jotka
hänellä oli ollut yllään Edströmin luona sinä iltana, jolloin hänet
oli pidätetty. Hän ei kumminkaan suostunut lainaamaan MacKellarilta
parempaa pukua, koska tiesi, etteivät vanhan skotlantilaisen vaatteet
hänelle sopineet ja että olisi parempi esiintyä aito kaivosmiehenä kuin
huonosti puettuna herrana.

Kun asiat oli niin päätetty, lähti Hal kadulle, missä hampaittenrikkoja
Pete Hanun alkoi jälleen häntä seurata. Nuori kaivosmies alkoi yhtäkkiä
juosta, toinen teki samoin, ja niin he molemmat kiitivät katua,
katselijain isoksi ihmeeksi. Hal oli harjoitellut pikajuoksua, ja Pete
oli varmaan iloinen, ettei yleisen syyttäjän asunto ollut kovin kaukana.


4.

Viraston ulommassa huoneessa oleva kirjuri sanoi mr Richard Parkerilla
olevan kiireellisiä töitä. Hal ei ollut siitä pahoillaan, koska sai
hiukan hengähtämisaikaa. Kirjuri katseli uteliaana huohottavaa,
punoittavaa nuorukaista, mutta Hal ei antanut mitään selitystä, ja
hammastensärkijä odotti ulkona.

Mr Parker otti tulijan vastaan parin minuutin kuluttua. Hän oli
hyvinruokittu herrasmies; hänen rehevä leukansa oli äsken ajeltu
ja puuteroitu. Hänen pukunsa sopi hyvin, paidanrinnus oli hohtavan
valkoinen, ja koko hänen olemuksensa puhui »hyvinvoivasta» henkilöstä.
Pöydällä oli papereita, ja hän näytti syventyneen jotakin miettimään.

»Mitä haluatte?» kysyi hän sitten nopeasti katsahtaen nuoreen
kaivosmieheen.

»Otaksun puhuvani Pedro Countyn yleiselle syyttäjälle?»

»Olette oikeassa.»

»Mr Parker, oletteko tullut kääntäneeksi huomiotanne Pohjois-Laakson
kaivosonnettomuuden yhteydessä oleviin seikkoihin?»

»En», vastasi mr Parker. »Miksi olisinkaan?»

»Minä tulen sieltä ja voin antaa teille tietoja, jotka kenties
herättävät teissä mielenkiintoa. Sataseitsemän miestä on hautautunut
kaivokseen, jonka yhtiön virkailijat ovat sulkeneet, siten saattaen
heidät tuhon omiksi.»

Mr Parker siirsi papereitaan ja tarkasteli vierastaan raskaiden
silmäluomiensa alitse. »Mistä sen tiedätte?»

»Lähdin sieltä muutamia tunteja sitten. Kaikki kaivoksessa
työskentelevät tietävät, että on niin laita.»

»Puhutteko kuulemianne?»

»Minä puhun asioista, jotka olen itse nähnyt. Minä näin
onnettomuustapauksen ja näin, kuinka kaivoksen aukko peitettiin
laudoilla ja purjekankaalla. Tunnen miehen, joka ajettiin pois
tänä aamuna, koska oli valittanut tuuletuslaitoksen käyntiinpanon
viivästyvän. Räjähdyksestä on kulunut jo kolme päivää, mutta mitään ei
ole vielä tehty.»

Mr Parker esitti sarjan kysymyksiä terävään, epäluuloiseen tapaan kuten
ainakin syyttäjät. Hal ei kumminkaan siitä huolinut; olihan miehen
velvollisuus ottaa asioista selkoa.

Sitten mr Parker kysyi, kuinka voisi saada Halin tiedonannot
todistetuiksi.

»Teidän täytyy lähteä sinne», kuului vastaus.

»Sanotte työmiesten olevan selvillä asioista. Mainitkaa minulle
muutamia nimiä.»

»Minulla ei ole oikeutta mainita heidän nimiänsä, mr Parker.»

»Mitä oikeutusta siihen tarvitsette? Kertovathan he asiat minulle?»

»Voivat kertoa, mutta voivat jättää kertomattakin. Eräs mies on jo
erotettu työstä; kaikki eivät mieli menettää ansiotansa.»

»Otaksutteko, että lähden sinne vain minulle esittämienne huhujen
perusteella?»

»Minä en esitä teille huhuja. Tarjoan valallisen selitykseni.»

»Mutta enhän teitä tunne!»

»Te tiedätte, että olen ollut työssä Pohjois-Laaksossa — joka
tapauksessa voitte asian todeta käyttämällä puhelinta. Nimeni on Joe
Smith; minä olin aputyöläisenä numero kahdessa.»

Mr Parker ei kumminkaan pitänyt tuota tyydyttävänä. Hänen aikansa oli
kallista, ja hän vaati tietoonsa tehtyjen ilmoitusten todistajain
nimet, ennenkuin lupasi lähteä Pohjois-Laaksoon.

»Minä tarjoan teille valallisen selitykseni!» huudahti Hal. »Vakuutan
tietäväni, että rikos on tapahtumassa, — että sataseitsemän ihmishenkeä
tuhoutuu. Ettekö pidä sitä riittävänä syynä tutkimuksenkaan
toimeenpanemiseen?»

Yleinen syyttäjä vastasi jälleen haluavansa suorittaa velvollisuutensa,
haluavansa suojella työmiesten oikeuksia, mutta vaati mainitsemaan
todistajien nimiä, koska ei voinut toimia »umpimähkään». Hal oli
ihmeissään. Hakiko mies vain veruketta voidakseen olla mitään
tekemättä, vai oliko mahdollista, että valtion virkamies voi auttaa
yhtiötä saamaan selville »rauhanhäiritsijöiden» nimiä?

Epäluulostaan huolimatta Hal päätti tarjota miehelle niin hyvät
mahdollisuudet kuin suinkin voi. Hän kertoi koko onnettomuuden,
kuljetti mr Parkeria kerallaan, näytti hänelle kaivoksen suulle
kerääntyneet epätoivoiset naiset ja säikähtyneet lapset, joita
torjuttiin pampuin ja revolverein. Hän mainitsi nimeltä perhekunnan
toisensa jälkeen, leskiä, äitejä ja orpolapsia. Hän kertoi, kuinka
kaivosmiehet olivat vaatimalla vaatineet tilaisuutta saada uskaltaa
oman henkensä kumppanien pelastamiseksi. Hän antautui omien
tunteittensa valtaan, pyysi kiihkeästi kärsivien ystäviensä puolesta.

»Kuulkaa, nuori mies», keskeytti yleinen syyttäjä hänen kaunopuheisen
esityksensä, »kauanko olette työskennellyt Pohjois-Laaksossa?»

»Suunnilleen kymmenen viikkoa.»

»Entä kuinka kauan olette ollut kaivostöissä yleensä?»

»Olin ensimmäistä kertaa.»

»Luuletteko oppineenne kymmenessä viikossa niin paljon, että voitte
syyttää 'murhaajiksi' miehiä, jotka ovat kaiken ikänsä opetelleet sitä
ammattia?»

»Sanoin teille jo», huudahti Hal, »ettei se ole vain minun
mielipiteeni; se on vanhimpien ja kokeneimpien kaivosmiesten mielipide.
Vakuutan teille, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi.
Päällysmiehet eivät välitä mitään työmiehistään. Erään heistä, Alec
Stonen, kuultiin sanovan ihmisjoukossa: 'Hiiteen miehet! Pelastakaa
muulit!'»

»Kaikki ovat kiihdyksissä», selitti mr Parker. »Kukaan ei voi ajatella
säännöllisesti — ette te itsekään. Kun kaivos on tulessa ja tuli leviää
niin laajalle, ettei sitä saada sammumaan —»

»Kuinka tiedätte sen leviävän niin laajalle, mr Parker?»

»Kuinka itse tiedätte, ettei se leviä?»

Oltiin vaiti. »Minun ymmärtääkseni pitäisi kaivostentarkastajan
apulaisen olla siellä», virkkoi yleinen syyttäjä äkkiä. »Mikä on hänen
nimensä?»

»Carmichael», vastasi Hal.

»Mitä sanoo asiasta hän?»

»Häneen vetoamisen vuoksi ajettiin kaivoksilta pois eräs mies,
Huszar-niminen.»

»Niin», virkkoi mr Parker — ja hänen ääneensä tuli sävy, josta
Hal huomasi hänen keksineen verukkeensa — »niin, asia kuuluu
Carmichaelille; minulla ei ole oikeutta siihen puuttua. Jos hän tulee
kehoittamaan minua kannetta nostamaan, teen sen — muussa tapauksessa
en. Siinä kaikki, mitä minulla on asiasta sanottavana.»

Hal nousi. »Hyvä, mr Parker», sanoi hän. »Minä olen esittänyt teille
tosiasiat. Minulle sanottiin, ettette tulisi mitään tekemään, mutta
minä tahdoin antaa teille tilaisuuden. Nyt lähden kuvernöörin luo
vaatimaan teitä erotettavaksi!» Sen sanottuaan nuori kaivosmies lähti
virastosta.


5.

Hal kulki katua alaspäin hotelliin, missä oli pika- ja konekirjoitusta
ammattinaan harjoittava henkilö. Kun tämä nuori nainen huomasi, mikä
oli asiana, hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän ei kumminkaan
kieltäytynyt tehtävää suorittamasta, ja Hal esitti Pohjois-Laakson
kaivosaukon sulkemiseen liittyviä seikkoja anoen Enos Cartwrightin
ja Alec Stonen pidättämistä. Sitten hän kertoi, kuinka oli tullut
punnitustarkastajan virkaan valituksi ja kuinka häneltä oli kielletty
pääsy vaakahuoneeseen, ja vaati kaikkea käytettävissään olevaa
lainopillista sanastoa viljellen Enos Cartwrightia ja James Petersiä,
Pohjois-Laakson ylivalvojaa ja vaakamestaria, pidätettäviksi näiden
rikosten vuoksi. Toisessa valallisessa selityksessään hän kertoi,
kuinka aluepäällikkö Jeff Cotton oli pidättänyt hänet yöllä,
pahoinpidellyt ja sulkenut vankilaan kuudeksineljättä tunniksi ilman
mitään vangitsemismääräystä tai syytettä; vihdoin, että Jeff Cotton,
Pete Hanun ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä olivat laittomasti
ajaneet hänet pois Pohjois-Laakson kaupungista. Viimeksimainitun asian
vuoksi hän vaati vangittaviksi Jeff Cottonin, Pete Hanunin ja kaksi
mainitsemaansa tuntematonta henkilöä.

Ennenkuin tämä tehtävä oli suoritettu, saapui Billy Keating tuoden
viisikolmatta dollaria, jotka Edström oli saanut postikonttorista. He
löysivät julkisen notaarin, jonka edessä Hal valallisesti vahvisti
molemmat asiakirjat, ja kun paperit oli asianmukaisesti kirjoihin
merkitty ja varustettu valtion leimoilla, jätti Hal jäljennökset
Keatingille. Billy, jonka mielestä Pedro oli helvetti kaupungikseen,
ei luottanut paikalliseen postitoimistoon, vaan kiiruhti tavoittamaan
postijunaa, jonka oli määrä kohta saapua. Palatessaan kadulle he
huomasivat henkivartiostonsa lisääntyneen: lisäksi oli tullut eräs
humalaiselta näyttävä mies, joka ei yrittänytkään salata aikeitaan.

Hal kääntyi kulman taakse toimistoon, jonka kilvestä luettiin: »J.W.
Anderson, Rauhantuomari.»

Jim Anderson, hevoslääkäri, istui huoneessaan pulpettinsa ääressä.
Hän oli ennen virkapukuunsa verhoutumista ilmeisesti purrut
tupakkaa; hänen punertavissa viiksissään näkyi vielä tupakanpurun
jälkiä. Hal otti huomioon sellaisia yksityiskohtia yrittäen punnita
onnistumismahdollisuuksiaan. Hän esitti Pohjois-Laaksossa kokemiaan
loukkauksia koskevan valallisen selityksen ja istui odottaen Hänen
Kunnianarvoisuutensa lukiessa paperia tuskallisen hitaasti.

»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi mies vihdoin.

»Tahdon Jeff Cottonin pidättämismääräystä.»

Toinen silmäili häntä hetkisen. »Kuulkaa, nuori mies», sanoi hän.
»Sellaista määräystä ei täältä anneta.»

»Miksi ei?»

»Siksi, että Jeff Cotton on varasheriffi; hänellä oli oikeus pidättää
teidät.»

»Pidättää minut ilman määräystä?»

»Mistä tiedätte, oliko hänellä määräys vai ei?»

»Hän tunnusti minulle, ettei ollut.»

»Olipa hänellä määräys tai ei, joka tapauksessa oli hänen asiansa pitää
huolta järjestyksestä kaivoksilla »

»Tarkoitatteko, että hän voi tehdä kaivoksilla mitä hyväksi näkee?»

»Minä tarkoitan, ettei ole asiani kysymykseen puuttua. Minkätähden ette
käynyt Si Adamsin puheilla?»

»Eivät antaneet minulle tilaisuutta tavata häntä.»

»Niin», virkkoi toinen, »minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Saatte
itse pitää huolen asiastanne. Millaiseksi muodostuisikaan kurinpito
kaivoksilla, jos jokainen potkunsaanut mies voisi tänne tultuaan
toimittaa aluepäällikön vangituksi?»

»Aluepäällikkö siis voi toimia laista välittämättä?»

»Sitä en ole sanonut.»

»Otaksukaamme, että hän murhaisi jonkun — antaisitteko siinä
tapauksessa pidätysmääräyksen?»

»Tietysti, jos kysymyksessä olisi murha.»

»Ja jos tietäisitte hänen olevan aikeissa murhata — yrittäisittekö
häntä siitä estää?»

»Epäilemättä.»

»Tässä on teille toinen valallinen selitys», sanoi Hal vetäen esiin
kaivoksen sulkemista koskevan asiakirjan. Huoneessa vallitsi hiljaisuus
tuomari Andersonin syventyessä lukemaan.

Luettuaan hän pudisti jälleen päätänsä. »Ei, te ette voi saada täältä
sellaista määräystä.»

»Miksi en?»

»Koska ei ole minun asiani hoitaa kivihiilikaivoksen asioita. Minä en
niitä ymmärrä, ja tekisin itsestäni houkkion, jos yrittäisin selittää,
kuinka heidän tulee liikettään hoitaa.»

Hal kiisteli hänen kanssaan. Voivatko yhtiön virkailijat
kivihiilikaivosta hoitaessaan käsitellä miehiään miten tahtoivat, koska
muka vain hoitivat liikettään? Tällaisessa tapauksessa oli heidän
käsissään sadanseitsemän miehen ja pojan henki; voiko tosiaankin olla
laita niin, ettei lailla ollut mitään sanomista tässä tapauksessa?
Mutta mr Anderson pudisti vain päätänsä; ei ollut hänen asiansa
puuttua kysymykseen. Hal voi mennä oikeustaloon tiedustelemaan tuomari
Dentonilta. Niin Hal keräsi valalliset selityksensä ja lähti jälleen
kadulle, missä nyt odotti kolme epäilyttävännäköistä miestä lähteäkseen
häntä saattelemaan.


6.

Piirikunnan oikeus piti parhaillaan istuntoa, ja Hal istui hetken
oikeussalissa tuomari Dentonia odottaen. Hän näki jälleen edessään
rehevän ja hyvinruokitun herrasmiehen, jonka punakat kasvot paistoivat
mustan silkkikauhtanan yläpuolella. Nuori kaivosmies huomasi
katselevansa epäluuloisesti sekä kauhtanaa että kasvoja. Oliko
tosiaankin laita niin, että Hal oli muuttumassa kyynilliseksi ja
alkoi menettää uskoa lähimmäisiinsä? Siinä tuomaria katsellessaan hän
ajatteli, ettei ollut hätäkään istua tuomarintuolissa, kun liiketoveri
esiintyi tuolin edessä kivihiiliyhtiön neuvonantajana!

Väliajalla Hal puhutteli sihteeriä ja sai kuulla, että tuomari oli
tavattavissa puoli viiden aikaan; mutta pian senjälkeen tuli saliin
Pete Hanun, joka kuiskasi jotakin sihteerille. Sihteeri silmäili Halia
ja meni sitten kuiskaamaan jotakin tuomarille. Puoli viiden aikaan,
kun istunto oli julistettu päättyneeksi, tuomari nousi ja vetäytyi
yksityiseen virkahuoneistoonsa, ja kun Hal tiedusteli sihteeriltä,
ilmoitti viimeksimainittu hänelle, ettei tuomarilla ollut aikaa päästää
häntä puheilleen.

Hal ei kumminkaan vääjännyt niin vähästä. Oikeussalista johti käytävään
sivuovi, ja Hal huomasi sihteerin kanssa kiistellessään tuomarin
punakkain kasvojen vilahtavan ohi.

Hän lähti niitä takaa-ajamaan. Hän ei huutanut eikä aikaansaanut
minkäänlaista häiriötä, vaan ehdätti luo ja virkkoi rauhallisesti:
»Tuomari Denton, minä vetoon teihin saadakseni oikeutta!»

Tuomari kääntyi ja katseli häntä, kasvoissa ärtynyt ilme. »Mitä minulta
tahdotte?»

Hetki oli pulmallinen, sillä Pete Hanun oli Halin kintereillä, ja
tuomarin olisi vain tarvinnut nyökätä, jotta Pete olisi käynyt kiinni
Halin kaulukseen. Mutta tuomari suostui yllätettynä keskustelemaan
nuoren kaivosmiehen kanssa, ja salapoliisi epäröi väistyen sitten pari
askelta taaksepäin.

Hal toisti anomuksensa. »Teidän kunnianarvoisuutenne, Pohjois-Laakson
kaivoksessa on tänä hetkenä sataseitsemän miestä ja poikaa kuoleman
kielissä. Heidät surmataan, ja minä yritän pelastaa heidän henkeänsä.»

»Nuori mies», virkkoi tuomari, »tärkeä asia vaatii minua poistumaan».

»Hyvä», vastasi Hal, »minä lähden kanssanne ja kerron teille
mennessämme». Hän ei suonut »Hänen kunnianarvoisuudelleen» tilaisuutta
sanoa, miellyttikö sellainen asian järjestely häntä vai ei. Hän lähti
tuomarin keralla, ja Pete Hanun ja kaksi muuta miestä seurasivat
suunnilleen kymmenen askelen päässä jäljessä.

Hal kertoi asian niinkuin oli sen kertonut mr Richard Parkerille ja
sai saman vastauksen. Sellaisia seikkoja ei ollut helppo ratkaista;
ne tuskin kuuluivat tuomarin tehtäviin. Kaivoksilla oli valtion
viranomainen, jonka tuli ratkaista, tapahtuiko lainrikkomusta.

Hal kertoi jälleen, että mies, joka oli esittänyt valituksen mainitulle
viranomaiselle, oli ajettu pois kaivoksilta. »Minä jouduin samoin
poisajetuksi, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Minkätähden?»

»Kukaan ei minulle sanonut minkätähden.»

»Mitä loruilette, nuori mies! Eihän miehiä ajeta pois sanomatta syytä!»

»Ajetaan kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne! Vähän aikaisemmin sulkivat
minut vankilaan, missä minua pidettiin kuusineljättä tuntia ilman
minkäänlaista oikeutusta.»

»Jotakin teidän on täytynyt tehdä!»

»En tehnyt mitään muuta kuin että kaivosmiesten muodostama komitea
valitsi minut punnitustarkastajaksi.»

»Punnitustarkastajakseen?»

»Niin, teidän kunnianarvoisuutenne. Minulle on kerrottu, että on
olemassa laki, jonka mukaan yhtiön tulee sallia miesten valitseman
ja palkkaaman henkilön pitää silmällä, että miesten vaunut punnitaan
oikein. Eikö olekin niin laita.»

»On, luullakseni.»

»Ja on määrätty rangaistus, jos yhtiö kieltäytyy?»

»Laki määrää aina jonkin rangaistuksen, nuori mies.»

»Minulle kerrottiin, että tuo laki on ollut voimassa jo
viisi-kuusitoista vuotta ja että rangaistukseksi määrätty sakko on
viidenkolmatta ja viidensadan dollarin väliltä. Se on asia, josta ei
käy kiisteleminen, teidän kunnianarvoisuutenne — miehet ilmoittivat
ylivalvojalle tahtovansa palkata minut siihen virkaan, mutta kun
sitten lähdin vaakahuoneeseen, ei minua päästetty lähellekään; sitten
minut pidätettiin ja suljettiin vankilaan ja vihdoin ajettiin pois
kaivoksilta. Olen laatinut näistä asioista valalliset selitykset ja
luulen oikeudenmukaisesti voivani vaatia syyllisiä pidätettäviksi.»

»Voitteko todistaa väitteenne oikeiksi?»

»Voin, teidän kunnianarvoisuutenne. Eräs komiteaamme kuuluva mies,
John Edström, on nykyjään Pedrossa, koska häntä ei päästetä takaisin
taloon, jonka hän on vuokrannut suorittaen vuokrasumman. Toinen, Mikko
Sikoria, on hänkin ajettu pois kaivoksilta. Pohjois-Laaksossa on paljon
muitakin, jotka tuntevat koko jutun.»

Oltiin vaiti. Tuomari Denton katseli ensimmäisen kerran nuorta
kaivosmiestä, joka kulki hänen vierellään. Sitten hän kurtisti
kulmansa juhlalliseen ajatukseen, ja hänen äänensä muuttui syväksi ja
merkitseväksi. »Minä otan asian harkittavaksi. Mikä on nimenne, ja
missä asutte?»

»Joe Smith, teidän kunnianarvoisuutenne. Minä asun MacKellarin luona,
mutta en tiedä, kuinka kauan voin siellä vielä olla. Yhtiön urkkijat
vahtivat taloa kaiken aikaa.»

»Joutavia!» virkkoi tuomari kärsimättömästi.

»Tälläkin hetkellä seuraa kolme niistä kintereillämme», sanoi Hal.
»Eräs niistä on sama Pete Hanun, joka auttoi minua Pohjois-Laaksosta
karkotettaessa. Jos käännätte päätänne, näette heidät jäljessämme.»

Muhkea tuomari ei kuitenkaan kääntänyt päätään.

»Minulle on sanottu», jatkoi Hal, »että henkeni joutuu vaaraan, jos
menettelen niinkuin nyt menettelen. Otaksun, että minulla on oikeus
pyytää suojaa.»

»Mitä tahdotte minun tekevän?»

»Ensinnäkin toivon teidän pidättävän nuo miehet, jotka kulkevat
kintereilläni.»

»Ei ole minun asiani toimittaa sellaisia pidätyksiä. Teidän tulee
kääntyä poliisiviranomaisten puoleen.»

»Minä en näe yhtäkään poliisimiestä. Sanokaahan minulle, mistä
sellaisen löydän.»

Niin ankara itsepintaisuus alkoi olla liikaa hänen
kunnianarvoisuudelleen. »Nuori mies, te olette varmaan lukenut
roskaromaaneja, ja ne ovat käyneet hermoillenne!»

»Mutta miehet ovat tuossa takanani, teidän kunnianarvoisuutenne.
Katsokaa!»

»Sanoin jo, ettei se ole minun tehtäväni, nuori mies!»

»Mutta voinhan joutua surmatuksi, ennenkuin tapaan poliisimiehen,
teidän kunnianarvoisuutenne!»

Hänen kunnianarvoisuuttaan ei tuo mahdollisuus näyttänyt ollenkaan
liikuttavan.

»Ja teidän harkitessanne näitä asioita miehet kuolevat kaivokseen!»

Taaskaan ei kuulunut mitään vastausta.

»Minulla on tässä muutamia valallisia selityksiä», sanoi Hal.
»Tahdotteko ottaa ne?»

»Voitte jättää ne minulle, jos haluatte», sanoi toinen.

»Ettekö vaadi niitä?»

»En ole vielä vaatinut.»

»Vielä eräs kysymys — jos sallitte, teidän kunnianarvoisuutenne.
Voitteko sanoa, mistä täällä löydän kunniallisen lakimiehen — miehen,
joka ottaa ajaakseen asiaani Yleistä Polttoaine-Yhtiötä vastaan?»

Oltiin vaiti, kauan. Tuomari Denton, mr Vaglemanin liikekumppani,
tuijotti suoraan eteensä kävellessään. Hänen mielessään voi esiintyä
monimutkaisia asioita, mutta hänen piirteensä eivät mitään sellaista
ilmaisseet. »Ei, nuori mies», sanoi hän vihdoin, »ei ole minun asiani
antaa teille sellaisia neuvoja». Samassa tuomari käännähti ja meni
klubiinsa.


7.

Hal seisoi ja katseli muhkeata miestä, kunnes hän katosi näkyvistä.
Sitten hän kääntyi ja kulki pysähtyneiden urkkijain ohi. Hän silmäili
heitä jäykästi, mutta ei virkkanut mitään. Miehet seisoivat hekin
ääneti tuijottaen, ja lähtivät jälleen liikkeelle Halin ehdittyä
suunnilleen kymmenen askelen päähän.

Tuomari Denton oli maininnut poliisin, ja kun Hal samassa huomasi
tulleensa raatihuoneen luo, johtui hänen mieleensä, että oli kenties
soveliasta saattaa tämä vainoamisjuttu Pedron pormestarin tietoon. Hän
ihmetteli itsekseen, millainen saattoi olla tällaisen pesän korkein
viranomainen, ja saapui asiasta tiedusteltuaan mr Ezra Perkinsin
virkahuoneeseen. Pormestari oli lempeäeleinen pieni herra, joka
oli harjoittanut hautausliikettä, ennenkuin muuttui demokraattisen
»koneiston» kokkakuvioksi.

Hän istui tuolissaan hermostuneesti sormien hyvinhoidettua ruskeata
partaansa ja yrittäen kiemurrella irti siitä pulmasta, johon Hal hänet
saattoi. Niin, voihan olla mahdollista, että nuorta kaivosmiestä
kadulla seurattiin, mutta riippui olosuhteista, oliko se lainmukaista
vai ei. Jos hän oli aiheuttanut häiriötä Pohjois-Laaksossa ja jos oli
syytä otaksua hänen suunnittelevan kolttosia, niin yhtiö epäilemättä
tahtoi pitää häntä silmällä. Mutta Pedro oli lakia ja oikeutta
harrastava kaupunki, ja pormestari lupasi suojella hänen oikeuksiaan,
jos hän käyttäytyi moitteettomasti.

Hal vastasi mainitsemalla mitä oli sanonut MacKeller: että miehiä
piestiin kaduilla keskellä päivää. Siihen mr Perkins vastasi, että
tapauksista ei oltu saatu täyttä selvyyttä ja että ne olivat sattuneet
ennen hänen pormestarikautensa alkua. Hän oli uudistusmielinen ja oli
antanut keskuspoliisille nimenomaisen määräyksen, ettei sellaista
saanut enää sattua.

»Lähdettekö nyt kanssani poliisikamariin antamaan määräyksiä?» kysyi
Hal.

»En pidä sitä tarpeellisena», vastasi mr Perkins.

Hän näytti olevan sitäpaitsi kotiin lähtemässä. Hän oli säälittävä
pieni nakertaja, ja oli häpeä häntä kiusata, mutta Hal viipyi
sittenkin hänen luonaan vielä parikymmentä minuuttia väitellen ja
kehoittaen — kunnes pikku nakertaja vihdoin poukahti ovelle ja pakeni
automobiilissään. »Voitte itse mennä poliisikamariin», olivat hänen
viimeiset sanansa, kun hän pani koneen liikkeeseen, ja Hal päätti
noudattaa kehoitusta. Hänellä ei ollut enää mitään toivoa, mutta hän
oli joutunut jonkinlaisen itsepintaisen raivon valtaan. Hän ei tahtonut
vääjätä.

Eräs ohikulkija tiesi hänelle sanoa, että poliisin päämaja oli samassa
rakennuksessa, sisäänkäytävä kulman takana. Hal meni sinne ja tapasi
virkapukuisen miehen kirjoittamassa pulpetin ääressä. Mies sanoi
poliisipäällikön lähteneen »vähän kävelemään». Hal istuutui odottamaan
ikkunan luo, josta voi nähdä kadulla odottelevat kolme vainoojaansa.

Pulpetin ääressä oleva mies kirjoitti edelleen, mutta katsahti tavan
takaa nuoreen kaivosmieheen vihaisesti, kuten ainakin amerikkalainen
poliisimies alempaan luokkaan kuuluvaan henkilöön. Hal ei ollut
sellaista ennen kokenut ja huomasi nyt yhtäkkiä katuvansa, ettei ollut
lainannut MacKellarin vaatteita. Poliisilta kenties olisi jäänyt
huomaamatta, etteivät ne hänelle sopineet.

Poliisipäällikkö saapui. Hänen sininen virkapukunsa peitti tanakkaa
ruhoa, ja hänen viiksensä osoittivat, että kävelylläolo oli johtanut
hänet oluen läheisyyteen. »Mikä asiana, nuori mies?» kysyi hän
suunnaten katseensa Haliin.

Hal selitti asiansa.

»Mitä tahdotte minun tekevän?» kysyi poliisipäällikkö selvästi
vihamieliseen sävyyn.

»Pyydän teitä estämään noita miehiä minua seurailemasta.»

»Kuinka voin heidät siitä estää?»

»Voitte vangita heidät, jos se käy välttämättömäksi. Voin osoittaa
heidät teille, jos käytte tänne ikkunaan.»

Poliisipäällikkö ei liikahtanutkaan. »Otaksun, että heillä on jokin
syy, jos kerran teitä seurailevat. Oletteko rettelöinyt kaivoksilla?»
Hän esitti kysymyksensä äkillisen voimakkaasti, ikäänkuin hänen
mieleensä olisi johtunut, että Hal oli vangittava.

»En», vastasi Hal puhuen niin terhakasti kuin voi, »en tosiaankaan,
minä en ole rettelöinyt. Olen vain vaatinut oikeuksiani.»

»Kuinka voin tietää, mitä olette tehnyt?»

Nuori kaivosmies oli halukas vastaamaan, mutta toinen keskeytti heti.
»Käyttäytykää moitteettomasti ollessanne tässä kaupungissa, nuori mies,
muistakaa se! Jos niin teette, ei kukaan teitä ahdista.»

»Ovat jo uhanneet minua ahdistaa», vastasi Hal.

»Mitä ovat sanoneet?»

»Sanoivat, että minulle voi jotakin sattua pimeänä yönä.»

»Niin, niinhän voikin — voitte kaatua ja loukata nokkanne.»

Poliisipäällikköä huvitti oma leikinlasku, mutta vain hetkisen.
»Ymmärrättekö, nuori mies, te saatte oikeutenne tässä kaupungissa,
mutta me emme pidä agitaattoreista emmekä väitä pitävämme.
Ymmärrättekö?»

»Nimitättekö henkilöä agitaattoriksi, jos hän vaatii laillisia
oikeuksiaan?»

»Minulla ei ole aikaa väitellä kanssanne, nuori mies. Ei ole helppoa
pitää yllä järjestystä kaivoksilla, ja minulla ei ole halua puuttua
siihen asiaan. Otaksun, että yhtiön salapoliiseilla on tässä
kaupungissa samat oikeudet kuin teillä.»

Oltiin vaiti. Hal huomasi, ettei auttanut enempää keskustella
poliisipäällikön kanssa. Hän näki nyt ensimmäisen kerran amerikkalaisen
poliisimiehen sellaisena kuin hän ilmenee kapinoivalle työmiehelle, ja
tämä kokemus tuntui hänestä erittäin opettavalta. Hänen sydämensä oli
täynnä dynamiittia, kun hän palasi kadulle, ja dynamiitin määrää ei
suinkaan vähentänyt Pete Hanunin ja kahden muun veikon ivallinen hymy.


8.

Hal arveli nyt tyhjentäneensä kaikki Pedron kaupungin tarjoamat
lailliset mahdollisuudet; poliisipäällikkö ei ollut maininnut ketään
toista, jonka luo hän olisi voinut lähteä, ja niin ei näyttänyt
olevan muuta neuvoa kuin palata MacKellarin luo ja odottaa, kunnes
Western Cityn yöjuna tulisi. Hän aikoi jälleen juoksuttaa vainoojiansa
purkaakseen siten edes osan kiukkuansa, mutta huomasi miesten arvanneen
tämän tempun. Tuli näet automobiili, johon kaikki kolme nousivat. Hal
ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan otti ajurin, ja niin palasi koko
retkikunta komeasti MacKellarin asunnolle.

Hal havaitsi vanhan raajarikkoisen olevan kiihtyneessä mielentilassa.
Koko iltapuolen oli puhelinkello kilissyt; henkilö toisensa jälkeen oli
häntä varoittanut — toiset pyytäneet, toiset solvanneet. Oli selvää,
että vanha mies oli eräistä riippuvainen, mutta hän ei antanut itseään
säikyttää eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Hal menisi
hotelliin junanlähtöön saakka.

Sitten palasi Keating tuoden kuohuttavia uutisia. Yleisen
Polttoaine-Yhtiön ylijohtaja Schulman oli toimittanut lähettinsä
häntä etsimään ja oli saanut hänet vihdoin toimistoonsa, missä oli
häntä vuoroin imarrellut, vuoroin uhannut. Cartwright oli yrittänyt
puhelimessa vakuuttaa Keatingille, että hän oli tehnyt yhtiölle
vääryyttä. Cartwright oli kertonut Keatingille, kuinka Hal muka oli
yrittänyt kiristää rahoja yhtiöltä. »Hän lisäsi ohimennen», sanoi
Keating, »että olitte vietellyt tytön kaivoksilla».

Hal katsoa tuijotti ystäväänsä. »Vietellyt tytön!» huudahti hän.

»Niin hän sanoi; punatukkaisen irlantilaistytön.»

»Kirottu valehtelija!»

Seurasi vaitiolo, jonka keskeytti Billyn nauru. »Älkää tuijottako
minuun noin. Enhän minä ole sitä sanonut!»

Hal tuijotteli kuitenkin yhä. »Se likainen valehtelija!»

»Älkää tuosta huoliko, poikaseni», virkkoi pyylevä mies tyynnytellen.
»On aivan tavallista, että asiaan sekoitetaan joku nainen. Se on varsin
helppoa — sillä on aina tietenkin olemassa nainen. Niin luullakseni
tässäkin tapauksessa?»

»Aivan siveä tyttö.»

»Mutta te olitte hänelle ystävällinen? Olitte kävelyllä ihmisten
nähden?»

»Niin kyllä.»

»Siinäpä se. Sellaiselle asialle ei mitään voi.»

»Odottakaa, niin saatte nähdä!»

Keating silmäili ihan hämmästyneenä vihastunutta nuorta kaivosmiestä.
»Mitä aiotte tehdä? Piestä hänet jonakin yönä, niinkö?»

Nuori kaivosmies ei vastannut mitään. »Sanoitte hänen kuvailleen tytön
ulkomuotoa?»

»Hän oli kyllin ystävällinen sanoakseen, että tyttö oli punatukkainen
kaunotar, jolla oli suojana vain juoppo isä. Minä voin ymmärtää, että
se tekee tytön elämän vaikeaksi kaivoksilla.» Oltiin vaiti. »Mutta
kuulkaahan», sanoi reportteri, »te teette tytölle vain vahinkoa, jos
nostatte asiasta melun. Kukaan ei usko, että kaivoksilla on kunnollisia
naisia. Ja enpä tosiaankaan tiedä, kuinka voisi olla, kun ottaa
huomioon, millaista väkeä ovat kaivosten päällysmiehet ja millainen
valta heillä on.»

»Mr Keating», virkkoi Hal, »uskoitteko te, mitä Cartwright teille
sanoi?»

Keating sytytti parhaillaan sikariaan. Hän pysähtyi kesken
sytyttämisen, ja hänen katseensa suuntautui Haliin. »Poikani», sanoi
hän, »minä en pitänyt asianani muodostaa itselleni minkäänlaista
mielipidettä».

»Entä mitä sanoitte Cartwrightille?»

»Se on toinen asia! Minä sanoin olleeni sanomalehtimiehenä jo monet
vuodet ja hyvin tuntevani hänen juonensa.»

»Minä kiitän teitä siitä», sanoi Hal. »Teitä kenties huvittaa kuulla,
ettei asiassa ole mitään perää.»

»Olen iloinen sen kuullessani», vastasi toinen.

»Minä uskon, mitä sanotte.»

»Teitä kenties huvittaa vielä kuulla, etten jätä asiaa, ennenkuin olen
saanut Cartwrightin sen peruuttamaan.»

»Olettepa yritteliäs mies!» nauroi reportteri. »Eikö teillä ole jo
kyllin tekemistä, kun tahdotte saada kaikki miehet pois kaivoksesta?»


9.

Billy Keating sanoi tuntevansa erään miehen, joka oli suostuvainen
puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ja ilmaisemaan, mitä Halia
vastaan suunniteltiin. Hän lähti nyt miestä tapaamaan. Hal ja Edström
jäivät päivälliselle MacKellarin luo. Ei uskallettu käyttää ruokasalia,
vaan sijoitettiin pöytä yläkerran eteishalliin. MacKellarin vaimon
ja tyttären levottomuus oli ilmeinen, ja sen nojalla Hal käsitti
jälleen paremmin hiilikaivoksilla vallitsevan hirmuvallan. Tässä
oli amerikkalaisia naisia amerikkalaisessa kodissa, jossa huomasi
hienostumista ja kulttuuria; mutta heidän tunteensa ja toimintansa
oli kuin venäläisten kumouksellisten, jotka pelkäsivät Siperiaa ja
kasakanpiiskaa!

Parin tunnin kuluttua palasi reportteri tuoden uutisia. »Nyt on piru
merrassa, nuori mies.»

»Kuinka niin?»

»Jeff Cotton on kaupungissa.»

»Mistä sen tiedätte?»

»Näin hänet automobiilissä. Hän on voinut lähteä Pohjois-Laaksosta
tähän aikaan vain vakavissa aikeissa, sen voitte uskoa.»

»Mitä hän aikonee tehdä?»

»Sitä on mahdoton tietää. On mahdollista, että hän antaa teitä piestä;
mahdollista myös, että hän kuljetuttaa teidät kaupungista ja jättää
aavikolle; voipa käydä niinkin, että hän antaa vangita teidät.»

Hal mietti hetkisen. »Panettelun tähden?»

»Tai irtolaisuudesta, tai epäiltynä jonkin texasilaisen pankin
ryöstäjäksi, tai syytettynä siitä, että olette murhannut isoisänne
äidin Tasmaniassa. Pääasia on hänelle, että hän saa teidät lukkojen
taakse, kunnes häiriö on ohi.»

»Minä en halua joutua vangituksi», sanoi Hal. »Mieluummin nousen
Western Cityn junaan.»

»Voi käydä niin, että joudutte odottamaan huomiseen asti», vastasi
Keating. »Rata on joutunut epäkuntoon — tavaravaunu on suistunut
raiteilta repien ne; kuluu hiukan aikaa, ennenkuin rata tulee
korjatuksi.»

He pohtivat tätä uutta pulmaa puolelta ja toiselta. MacKellar ehdotti,
että kutsuttaisiin puoli tusinaa tuttavia ja suojattaisiin Halia
yön aikana, ja Hal oli jo suostua tähän ehdotukseen, kun Keatingin
satunnainen huomautus käänsi keskustelun toiselle tolalle. »On eräs
toinenkin henkilö, jonka täytyy viipyä täällä sattuneen onnettomuuden
vuoksi. Kivihiilikuninkaan poika!»

»Kivihiilikuninkaan poika?» toisti Hal.

»Nuori Percy Harrigan. Hänellä on täällä erikoinen vaununsa — tai
oikeastaan kokonainen juna. Ajatelkaahan — ateriavaunu, salonkivaunu
ja kokonaista kaksi makuuvaunua! Eikö tekisi mielenne olla
kivihiilikuninkaan poika?»

»Onko hän tullut kaivosonnettomuuden vuoksi?»

»Kaivosonnettomuuden vuoksi?» toisti Keating. »En usko hänen siitä
mitään kuulleen. He ovat tehneet retken suureen kanjoniin, kerrottiin
minulle; junassa on vaunu automobiilien kuljettamista varten.»

»Onko vanha Peter heidän mukanaan?»

»Ei, hän on New Yorkissa. Percy on isäntänä. Hän on ottanut
automobiilin ulos ja käynyt kaupungilla, mukanaan kaksi muuta nuorta
miestä ja joitakin neitejä.»

»Keitä on hänen mukanaan?»

»Siitä en saanut selkoa. Se nähkääs kelpaisi _Gazetten_ uutiseksi:
kivihiilikuninkaan poika saapuu ihan sattumalta hetkenä, jolloin
sataseitsemän hänen orjaansa on kaivoksessa tuhoutumassa! Kunhan olisin
saanut hänet lausumaan sanankaan onnettomuudesta! Kunhan saisin hänet
edes sanomaan, että hän on siitä kuullut!»

»Oletteko yrittänyt?»

»Miksi olisinkaan reportteri?»

»Kuinka kävi?»

»Ei käynyt kuinkaan; hän vaikeni kuin muuri.»

»Missä se tapahtui?»

»Kadulla. He pysähtyivät rohdoskaupan luo, ja minä astuin luo. 'Mr
Percy Harrigan, ellen erehdy?' Hän katseli myymälään minun pääni
ylitse. 'Minä olen reportteri', sanoin minä, 'ja haluan kysyä teiltä,
mitä mieltä olette Pohjois-Laakson kaivosonnettomuudesta'. 'Suokaa
anteeksi', sanoi hän äänellä, jonka muistaminenkin saa veren hyytymään.
'Vain pari sanaa', kehoitin minä. 'Minä en antaudu haastateltavaksi',
vastasi hän, ja siinä kaikki — hän tuijotti yhä pääni yli, ja kaikki
toiset tuijottivat suoraan eteensä. Ensimmäiset sanani olivat saaneet
heidät jäisen kylmiksi. Tunsin itseni siinä jäätyneeksi matoseksi!»

Oltiin vaiti.

»Eikö olekin ihmeellistä», virkkoi Billy, »kuinka nopeasti
aristokratiaa syntyy! Katsellessaan noita ihmisiä, heidän
automobiiliään ja ylhäistä käytöstään, olisi voinut luulla heidän
hallinneen maailmaa aina Wilhelm Valloittajan ajoilta. Ja vanha Peter
on tullut tänne kerjuupussi olkapäällä!»

»Me pidämme kiirettä näillä main», virkkoi MacKellar.

»Sellaista kiirettä, että seuraavan miespolven aikana olemme ehtineet
helvettiin», virkkoi reportteri. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: »Mutta
olipa joukossa tyttö, jota kannatti katsella! Hän kelpasi minulle!
Tiedättehän, millaisiin untuvaisiin, pehmeisiin hahtuvaisiin ne
pukeutuvat — ei auta muu kuin ajatella keväistä kukkatarhaa. Se tyttö,
josta puhun, oli ihan omenankukan värinen!»

»Oletteko altis naisten suloille?» kysyi Hal hymyillen.

»Olen», vastasi toinen. »Tiedän hyvin, että se on pelkkää petosta,
mutta siitä huolimatta se panee sydämeni pamppailemaan. Tekee aina
mieleni ajatella, että he ovat niin kauniita kuin näyttävät olevan.»

Halin hymy muuttui muistelevaksi, ja hän hyräili:

    »Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta
    nyt kanssani katsele, oi!»

Sitten hän vaikeni naurahtaen. »Älkää kantako sydäntänne nuttunne
hihassa, mr Keating. Hän voisi alentua sen nokkaisemaan ohimennessään.»

»Minulta? Vaivaiselta sanomalehden reportterilta?»

»Teiltä, mieheltä!» nauroi Hal. »En tahdo syyttää naista
teeskentelijäksi, mutta hänellä on osansa näyteltävänä maailmassa, ja
hänen tulee alinomaa harjoitella.»

Oltiin vaiti. Reportteri silmäili nuorta miestä uteliaammin kuin ennen.
»Minä tässä ihmettelen teitä», sanoi hän. »Kuinka olette oppinut niin
hyvin tuntemaan joutilaan luokan psykologiaa?»

»Minulla oli rahoja aikoinani», vastasi Hal. »Minun sukuni on köyhtynyt
yhtä nopeasti kuin Harriganit ovat rikastuneet.»


10.

Hal alkoi kysellä Keatingilta omenakukkatytöstä. »Ehkäpä voin arvata,
kuka hän on. Millaiset ovat väriltään hänen hiuksensa?»

»Kuin rikottu rintasokeri», vastasi Billy, »mutta aivan hahtuvaisen
hienot, kuin tähtitomua kimaltelevat. Silmät olivat ruskeat, posket
kuin mansikka ja maito.»

»Oliko hänellä kaksi riviä hohtavanvalkoisia hampaita, jotka
välkähtivät helminä näkyviin hänen hymyillessään?»

»Valitettavasti hän ei nauranut.»

»Hän siis katseli teitä ruskeilla silmillään, jotka olivat aivan
avoimet, ihmettä uhkuvat?»

»Niin kyllä — mutta hän katseli rohdoskaupan ikkunaan.»

»Oliko hänellä pehmeä valkoinen olkihattu, siinä viheriöitä ja
valkoisia kukkia, oliivin viheriä harso ja ehkä vielä kellahtavia
nauhoja?»

»Luulenpa totisesti, että olette hänet nähnyt!» huudahti reportteri.

»Ehkä», virkkoi Hal. »Tai kenties kuvailen vain jonkin aikakautisen
julkaisun kansikuvaa!» Hän hymyili, mutta huomasi sitten puhetoverinsa
uteliaisuuden ja lisäsi: »Uskon tosiaankin tuntevani hänet. Jos
otaksutte miss Jessie Arthurin olevan mukana Harriganin huviretkellä,
ette varmaankaan pahoin erehdy.»

»Minä en saa erehtyä vähääkään», sanoi reportteri: »Tarkoitatteko
Robert Arthurin tytärtä?»

»Pankkiliikkeen Arthur & Sons perijätärtä», sanoi Hal. »Satun tuntemaan
hänet ulkonäöltä.»

»Kuinka niin?»

»Palvelin kaupassa, jossa hän tapasi käydä.»

»Missä?»

»Peterson & Companyn liikkeessä Western Cityssä.»

»Oho! Ja möitte hänelle rintasokeria?»

»Täytettyjä taateleita.»

»Ja sydänkultanne tykytti aina niin, että tuskin kykenitte rahaa
laskemaan?»

»Annoin liian paljon takaisin, monet kerrat!»

»Ja ihmettelitte itseksenne, oliko hän yhtä hyvä kuin kaunis! Jonakin
päivänä mieltänne värisytti toivo, seuraavana olitte kyynillinen
ja katkera — kunnes vihdoin heittäydyitte epätoivoon ja pakenitte
kivihiilikaivoksille!»

He nauroivat, ja MacKellar ja Edström yhtyivät iloon. Mutta Keating
kääntyi kohta vakavaksi. »Minun pitäisi sittenkin yrittää saada jotakin
irti siitä asiasta!» huudahti hän. »Täytyy saada heidät sanomaan
jotakin kaivosonnettomuudesta. Ajatelkaahan, millainen uutinen siitä
sukeutuisi!»

»Miten aiotte menetellä?»

»En tiedä, tiedän vain, että täytyy yrittää. Liikuskelen junan
läheisyydessä; voihan sattua, että pääsen puhuttelemaan jotakin
palvelijaa.»

»Haastattelemaan kivihiilikuninkaan ministeriä!» nauroi Hal. »Miltä
tuntuu, kun saa valmistaa makuusijan monen miljoonan omistajalle!»

»Miltä tuntuu, kun saa myydä täytettyjä taateleita pankkiirin
tyttärelle!» virkkoi toinen vuorostaan.

Mutta samassa jo oli Halin vuoro kääntyä vakavaksi. »Kuulkaa, mr
Keating», sanoi hän, »minkätähden ette lähetä _minua_ haastattelemaan
nuorta Harrigania?»

»_Teitä_?»

»Niin, minua. Minä olen sopiva henkilö — eräs hänen kaivosmiehistään!
Minähän teen hänelle rahaa, eikö totta? Minä tiedän hänelle kertoa
Pohjois-Laaksosta.»

Hal näki reportterin tuijottavan kiihtyneesti ja jatkoi: »Minä olen
käynyt yleisen syyttäjän, rauhantuomarin, piirikunnan tuomarin,
pormestarin ja poliisipäällikön puheilla. Miksi siis en kävisi
kaivosten omistajaa puhuttelemassa?»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Billy. »Luulenpa tosiaankin, että siihen
kykenette!»

»Samoin luulen minäkin!» vastasi Hal tyynesti.

Keating nousi tuolistaan ylen iloisena. »Teettekö sen?» huudahti hän.

»Olen valmis», vastasi Hal.

»Tosiaanko?»

»Epäilemättä.»

»Tuossa asussa?»

»Niin. Olenhan eräs hänen kaivosmiehistään.»

»Mutta se ei käy päinsä», arveli reportteri: »Ette pääse lähellekään,
ellette ole hyvin puettu.»

»Tiedättekö varmaan? Voivathan nämä vaatteet kelvata jollekin
rautatieläiselle. Voihan vaunuissa olla jotakin korjattavaa —
juotettavaa tai muuta.»

»Mutta ettehän kykene puijaamaan junailijaa tai palvelijaa?»

»Ehkä sentään. Koetetaan.»

Oltiin vaiti; Keating mietti asiaa. »Oikeastaan», sanoi hän sitten,
»on yhdentekevää, onnistutteko vai ette — syntyyhän jo juttua
yrittämisestäkin. Eräs kivihiilikuninkaan orja vetoamassa hänen
poikaansa! Plutokratian säälimätön käsi torjuu työmiesten anelun!»

»Niin kyllä», virkkoi Hal, »mutta minä aion tosiaankin mennä hänen
luoksensa. Luuletteko hänen jo palanneen junaan?»

»Olivat menossa, kun lähdin heidän luotansa.»

»Entä missä on juna?»

»Parin-kolmensadan yardin päässä asemalta, kerrottiin minulle.»

MacKellar ja Edström olivat lumoutuneina kuunnelleet tuota
mielenkiintoista keskustelua. »Sen täytyy siis olla ihan taloni
takana», sanoi MacKellar.

»Se on lyhyt juna — neljä salonkivaunua ja matkatavaravaunu», lisäsi
Keating. »Ei varmaankaan ole vaikea sitä tuntea.»

Vanha skotlantilainen oli sentään toista mieltä. »Vaikeus on kenties
siinä, kuinka pääsemme ulos. En usko, että päästävät teidät poistumaan
tänä iltana.»

»Jumaliste, niin on laita!» huudahti Keating »Juttelemme tässä liian
paljon — pidetäänpä kiirettä. Luuletteko niiden vartioivan takaovea?»

»Ovat vartioineet sitä kaiken päivää», sanoi MacKellar.

»Kuulkaa», puuttui Hal puheeseen, »johtuu jotakin mieleeni. Eiväthän ne
ole estäneet teitä menemästä ulos, mr Keating?»

»Eivät, ei ainakaan vielä.»

»Eikä teitä, mr MacKellar?»

»Eivät toistaiseksi», vastasi skotlantilainen.

»Mitäpä jos lainaisitte kainalosauvanne minulle?» ehdotti Hal.

Keating huudahti iloisena: »Tosiaankin!»

»Otan teidän viittanne ja hattunne», lisäsi Hal. »Olen tarkannut
teidän käyntiänne ja luulen osaavani sitä jäljitellä. Mr Keatingin ne
epäilemättä tuntevat juuri häneksi.»

»Billy, pullea veikko!» nauroi toinen. »Käydäänpä juoneen!»

»Minä lähden ulos etuovesta samalla kertaa!» virkkoi Edström, jonka
vanhaa ääntä värisytti kiihtymys. »Ehkäpä eksyvät siten jäljiltä.»


11.

He olivat istuneet yläkerrassa MacKellarin huoneessa. Nyt he nousivat
ja alkoivat laskeutua portaista, kun samassa kuului soitettavan etuoven
kelloa. He pysähtyivät ja katselivat toisiaan. »Ovat tulleet!» kuiskasi
Keating.

MacKellar istuutui heti ja ojensi kainalosauvansa Halille. »Hattu ja
viitta ovat eteishuoneessa», sanoi hän. »Koettakaa!» Hänen sanansa
olivat pontevat, mutta hänenkin äänensä vapisi. Hän ei ollut enää nuori
eikä voinut suhtautua seikkailuun kevyesti.

Hal ja Keating riensivät alakertaan, Edström heidän jäljessään.
Hal otti viitan ja hatun, ja ensin he menivät takaovelle Edströmin
lähtiessä avaamaan tulijoille.

Takaovesta tultiin pihamaalle, josta sivuportti johti puistokujalle.
Halin sydän tykytti rajusti, kun hän alkoi käydä kompuroida
kainalosauvojen varassa. Hänen täytyi kävellä hitaasti, ja hänen
vierellään asteleva Keating alkoi jutella. Hän kertoi kuin muina
miehinä »mr MacKellarille», että _Gazette_ oli sanomalehti, joka uskoi
kansan asiaan ja piti velvollisuutenaan esittää kaikkia julkisia
kysymyksiä kansan edun kannalta. Niin jutellen he astuivat portista
puistotielle.

Pimeästä sukelsi esiin mies, joka lähti kävelemään samaan suuntaan. Hän
läheni suunnilleen kolmen askelen päähän ja katseli tutkivasti Halia.
Onneksi ei ollut kuutamo; Hal ei nähnyt miehen kasvoja ja toivoi, ettei
mies ollut erottanut hänen kasvojansa.

Sillävälin jatkoi Keating esitystään. »Arvaatte hyvinkin, mr
MacKellar», sanoi hän, »että toisinaan on vaikea oikein arvostella
tällaista tilannetta. Kun toisaalla täytetään sanomalehtiä valheilla
ja liioitteluilla, joudumme kiusaukseen mekin puolestamme julkaista
valheita ja liioitteluja. Ajan pitkään kuitenkin huomaamme, että on
parasta julkaista vain sellaista, mikä on ehdottomasti totta, mr
MacKellar — siihen voimme nojautua tarvitsematta väistyä takaisin.»

Tunnustaa täytyy, ettei Hal paljoakaan kuunnellut noita rakentavia
puheita. Hän katseli eteenpäin, sinne, missä kuja päätyi katuun. Se oli
MacKellarin talon taitse kulkeva katu, aivan lähellä rataa.

Hal ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta jännitti kuuloansa. Yhtäkkiä
hän kuuli John Edströmin äänen: »Juoskaa! Juoskaa!»

Hal heitti heti kainalosauvat ja lähti juoksemaan pitkin kujaa, Keating
kintereillään. He kuulivat huutoja, ja aivan läheltä kuului komennus:
»Seis!» He olivat päässeet kujan päähän ja olivat kääntymässä, kun
pamahti laukaus ja kadun toisella puolella olevasta talosta särkyi
ikkunaruutu.

Kauempana oli tyhjä rakennuspaikka, jonka halki johti polku. He
juoksivat sitä pitkin, peittyivät hökkelien taa, tulivat toiselle
kadulle ja vihdoin raiteille. Heidän edessään oli pitkä jono
tavaravaunuja; he juoksivat, kahden sellaisen rivin väliin, kapusivat
kytkinten yli ja näkivät ison veturin, jonka etulyhdyt häikäisivät
heidän silmiään. He syöksyivät sen eteen, sitten junan viertä tenderin
ja matkatavaravaunun ohi saapuen vihdoin salonkivaunun luo.

»Perillä ollaan!» huudahti Keating puuhkuttaen kuin pajan palkeet.

Hal huomasi, että junassa oli vain kolme muuta vaunua; sitäpaitsi näkyi
vaunusillalla seisovan siniseen virkapukuun puettu junailija. Hän
syöksyi päin.

»Vaununne palavat!» huusi hän.

»Mitä?» huudahti mies. »Missä?»

»Täällä!» huusi Hal samassa syöksyen hänen ohitseen vaunuun.

Hän tuli ensinnä pitkään kapeaan käytävään, jonka voi tuntea
ruokailuvaunun keittiöpuoleksi; käytävän toisessa päässä oli
kierto-ovi, ja Hal kiiruhti sinne. Hän kuuli junailijan käskevän
pysähtymään, mutta ei siitä huolinut. Hän heitti yltään viitan ja
hatun, työnsi oven auki ja astui kirkkaasti valaistuun suojaan —
kivihiilikuninkaan pojan luo.


12.

Ruokailuvaunun valkoiset pöytäliinat ja hiotut lasit hohtelivat
sähkövalossa, jota himmensivät punaiset varjostimet. Pöydässä istui
puoli tusinaa nuoria miehiä ja yhtä monta nuorta naista, kaikki
juhlapuvuissa; lisäksi pari kolme vanhempaa naishenkilöä. He olivat
vastikään aloittaneet ateriansa, nauroivat ja juttelivat, kun samassa
saapui tämä odottamaton, kaivosmiehen vaatteisiin puettu vieras.
Hän ei astunut sisään uhkaavasti, mutta kohta hänen jäljessään tuli
lihava, hikoileva, hurjannäköinen mies, joka puhkui kuin vanhamallinen
höyryveturi; hänen jäljessään tuli junailija, ilmeisesti yhtä
kiihtyneessä mielentilassa. Keskustelu tietenkin katkesi. Nuoret
naiset kääntyivät tuoleissaan, ja muutamat nuoret miehet hypähtivät
seisaalleen.

Seurasi vaitiolo, kunnes eräs nuorista miehistä astui eteenpäin ja
kysyi niinkuin se, jolla on oikeus kysyä:

»Mitä tämä merkitsee?»

Hal astui kohti puhujaa, joka oli hoikka ja moitteeton, mutta ei
hienonnäköinen nuorukainen. »Terve Percy!» sanoi Hal.

Toisen kasvoihin tuli hämmästynyt ilme. Hän katsoi tuijotti, mutta
ei voinut uskoa näkemäänsä. Sitten kuului yhtäkkiä eräs nuori neiti
huudahtavan. Hänen hiuksensa olivat halkaistun rintasokerin väriset,
mutta hahtuvaiset ja ihmeen kauniit, kuin tähtivälkkeiset. Posket
olivat mansikan ja maidon väriset, ja ruskeat silmät katselivat
suurina, ihmettä täynnä. Hänellä oli yllään oliivinviheriä leninki, ja
paljaille hartioille oli heitetty harsomainen valkoinen huivi.

Hän oli kavahtanut seisaalleen. »Se on Hal!» huusi hän.

»Hal Warner!» toisti nuori Harrigan. »Miksi — mitä ihmettä —?»

Hänen puheensa keskeytti ulkoa kuuluva melu. »Odota hetkinen», sanoi
Hal tyynesti. »Luulen, että tulee vielä joku.»

Ovi työnnettiin auki tuimasti, niin tuimasti, että Billy Keating ja
junailija viskautuivat syrjään. Ovelle ilmaantui Jeff Cotton.

Aluepäällikkö oli hengästynyt, hänen kasvoissaan oli ajon kiihkeä
ilme. Oikeassa kädessä hänellä oli revolveri. Hän katseli ympärilleen
ja huomasi molemmat takaa-ajamansa miehet, kivihiilikuninkaan pojan
ja muut hämmästyneet läsnäolijat. Jeff Cotton seisoi siinä kuin
ukkoseniskemänä.

Ovi työnnettiin jälleen auki, niin että hänen oli pakko väistyä
syrjään, ja sisään syöksyi kaksi miestä, kummallakin revolveri kädessä.
Etumainen oli Pete Hanun, joka hänkin jäi ihmeissään tuijottamaan.
»Hammastensärkijältä» itseltään puuttui kaksi hammasta, ja niiden
puuttuminen tuli havaittavaksi, kun hänen nyrkkeilijän-leukansa valahti
alas. Hän oli luultavasti ensimmäistä kertaa hyvässä seurassa, ja hänen
tuntonsa olivat luultavasti samanlaiset kuin pojan, joka yllätetään
hillokaapilta.

Percy Harriganin käytös muuttui ilmeisesti käskeväksi. »Mitä tämä
merkitsee?» kysyi hän.

Vastauksen lausui Hal. »Minä etsin rikoksentekijää, Percy.»

»Mitä?» Naiset kuuluivat säikähtyneinä huudahtelevan.

»Niin, rikoksentekijää, miestä, joka on sulkenut kaivoksen.»

»Sulkenut kaivoksen?» toisti toinen. »Mitä tarkoitat?»

»Salli minun selittää. Mutta kaikkein ensinnä esittelen sinulle
tuttavani. Harrigan, tämä on ystäväni Keating.»

Billy tajusi samassa, että hänellä oli hattu päässä. Hän tempasi sen
pois, mutta muuten hänen sosiaaliset vaistonsa kerrassaan pettivät. Hän
osasi ainoastaan katsoa tuijotella. Hän oli yhä vielä hengästynyt.

»Billy on reportteri», selitti Hal. »Mutta älä huoli olla levoton — hän
on gentleman eikä petä luottamustasi. Ymmärräthän, Billy?»

»Y-ymmärrän», virkkoi Billy.

»Ja tässä», jatkoi Hal, »on Jeff Cotton, Pohjois-Laakson aluepäällikkö.
Otaksun tietäväsi, Percy, että Pohjois-Laakson kaivokset kuuluvat
Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle. Tässä on mr Harrigan, Cotton.»

Samassa Cotton muisti hattunsa, samoin revolverinsa, jota yritti
piilottaa selkänsä taakse.

»Tässä», jatkoi Hal, »on mr Pete Hanun, ammatiltaan hampaittenrikkoja.
Tämä toinen herrasmies, joka luultavasti on hampaittenrikkojan
apulainen, on nimeltään minulle tuntematon.» Niin Hal jatkoi
esittelyään noudattaen hyviä seuratapoja, jotta saisi aikaa asiaa
harkita. Kovin paljon riippui siitä, minkä menettelytavan hän valitsi.
Pitikö hänen ehkä viedä Percy syrjään, kertoa hänelle juttu kaikessa
rauhassa ja jättää se hänen oikeudentuntonsa ja inhimillisyytensä
ratkaistavaksi? Ei, se ei ollut oikea keino, kun olivat kysymyksessä
Harriganit! He olivat raivanneet väkivalloin itselleen tien eturiviin,
ja jos jotakin mieli saada aikaan, niin ainoastaan yllättämällä! Percy
voi asiasta välittää ainoastaan siinä tapauksessa, että tavoitti
hänet tässä seurassa, selitti tilanteen julkisesti ja käytti kaikkien
läsnäolevien tunteita hänen pakottamisekseen!

Kivihiilikuninkaan poika alkoi jälleen kysellä. Mitä tämä kaikki
oikeastaan merkitsi? Hal alkoi selittää kaivokseen hautautuneiden
tilaa. »Heillä ei ole ruokaa eikä vettä, paitsi mitä lienee ollut
päivälliskannuissa, ja räjähdyksestä on kulunut kolme ja puoli
päivää! He hengittävät huonoa ilmaa, heitä vaivaa päänsärky, heidän
otsasuonensa paisuvat, kielet pakahtuvat, he makaavat maassa
huohottaen. Kaikesta huolimatta he odottavat — heitä pitää elossa
se usko, että maan pinnalla olevat ystävät kohta tulevat heitä
pelastamaan. He eivät uskalla särkeä esteitä tieltään, koska kaasut
heti surmaisivat heidät. Mutta he tietävät pelastajien tulevan ja
kuulostavat, eikö jo kaiu korvaan kirveiden ja kuokkain ääni. Sellainen
on asia.»

Hal vaikeni ja odotti nuoren Harriganin jollakin tavoin ilmaisevan
huolestumistaan. Mitään sellaista merkkiä ei kumminkaan näkynyt. Hal
jatkoi:

»Ajattelehan, Percy! Kaivoksessa on eräs vanha mies, eräs
irlantilainen, jonka vaimo ja kahdeksan lasta odottavat tietoa hänen
kohtalostaan. Minä tunnen erään naisen, jonka mies ja kolme poikaa
ovat niinikään kaivoksessa. Vaimo ja lapset ovat olleet kolme ja puoli
päivää kaivoksen suulla, olen nähnyt heidän kyyhöttävän siinä, pää
polvien varaan vaipuneena tai heristäen nyrkkiään ja ääneen kiroten
sitä rikoksentekijää, jonka on syy.»

Oltiin vaiti. »Rikoksentekijää?» kysyi nuori Harrigan. »En ymmärrä.»

»Tuskin uskot, mitä sanon, mutta niin on laita, ettei ole tehty mitään
miesten pelastamiseksi. Rikoksentekijät ovat peittäneet kaivoksen suun
laudoilla ja tervakankaalla — ovat sulkeneet miehet ja pojat sinne
kuolemaan!»

Pöytäseurasta kuului kauhun hyminä.

»Tiedän hyvin, ettet voi sellaista asiaa käsittää. Syynä on se, että
kaivoksessa palaa; jos tuuletuslaitos pannaan käyntiin, niin kivihiili
syttyy palamaan. Mutta samalla voitaisiin saada joistakin käytävistä
savu pois ja jokin määrä miehiä olisi pelastettavissa. Kysymys on
siis omaisuuden tai ihmishenkien menettämisestä, ja rikoksentekijä
on päättänyt asian omaisuuden hyväksi. Hän aikoo odottaa viikon tai
kaksikin viikkoa, kunnes tuli on tukehtunut, mutta silloin miehet ja
pojat tietenkin ovat kuolleet.»

Oltiin vaiti. Sitten kysyi nuori Harrigan: »Kuka on sen tehnyt?»

»Hänen nimensä on Enos Cartwright.»

»Mutta kuka hän on?»

»Kun äsken sanoin etsiväni rikoksentekijää, johdin sinua kukaties
hiukan harhaan, Percy. Tein niin, koska tahdoin kerätä ajatuksiani.»
Hal vaikeni; hänen jatkaessaan ääni oli terävämpi, lauseet putoilivat
kuin iskut. »Rikoksentekijä, josta olen sinulle, puhunut, on kaivoksen
ylivalvoja — mies, jolle Yleinen Polttoaine-Yhtiö on antanut viran ja
arvovallan. Se mies, jota ajetaan takaa, ei ole kaivosta sulkenut,
vaan on päinvastoin tahtonut sen avata. Häntä on kohdeltu kuin
pahantekijää, koska Yleinen Polttoaine-Yhtiö on tallannut sekä valtion
että ihmisyyden lait jalkoihinsa; hänen oli pakko etsiä suojaa sinun
vaunustasi pelastaakseen henkensä yhtiön urkkijain ja kätyrien häntä
ahdistaessa!»


13.

Hal tunsi hyvin nämä ihmiset ja tiesi, kuinka hänen sinkoamansa
ukonvaaja oli vaikuttanut. He olivat ihmisiä, joille hyvä aisti
merkitsi enemmän kuin mikään muu hyve, ja Hal tiesi heitä kovin
loukkaavansa. Voidakseen saada heitä vähimmässäkään määrässä puolelleen
hänen täytyi selittää, kuinka oli tänne tullut — tunkeutunut Harriganin
omistuksen piiriin.

»Percy», jatkoi hän, »muistathan, kuinka tapasit minua soimata
viimeisenä kouluvuotenamme siitä, että kuuntelin 'kaikenlaisia
kiihoittajia'. Sinä pidit sitä henkilökohtaisena loukkauksena.
Tiesit, etteivät heidän puheensa voineet olla totuudenmukaiset. Mutta
minä tahdoin nähdä omin silmin ja lähdin kaivoksille. Minä näin
räjähdyksen, näin tuon miehen, Jeff Cottonin, ajavan naisia ja lapsia
pois kaivoksensuulta tyrkkien ja sadatellen. Tahdoin auttaa kaivokseen
jääneitä miehiä, mutta aluepäällikkö ajoi minut pois kaivoksilta. Hän
sanoi, että ellen menisi menojani, minulle tapahtuisi jotakin pimeänä
yönä. Näethän — nyt on pimeä yö!»

Hal odotti antaakseen nuorelle Harriganille aikaa tilanteen tajuamiseen
ja päätöksen tekemiseen. Mutta nuori Harrigan ei nähtävästi ollenkaan
huomannut aluepäällikköä ja hänen revolveriansa. Hal yritti uudestaan:

»Nämä miehet olisivat nähtävästi ilman muuta voineet minut surmata;
he ampuivat äsken jälkeeni. Aluepäälliköllä on vieläkin kädessään
revolveri, ja sinä voit tuntea ruudinhajun. Rohkenin siis astua
vaunuusi, Percy. Tein sen pelastaakseni henkeni, ja sinun tulee suoda
se minulle anteeksi.»

Kivihiilikuninkaan pojalle tarjoutui tilaisuus olla jalomielinen, ja
hän käytti sitä heti hyväkseen. »Luonnollisesti, Hal», sanoi hän. »Teit
aivan oikein, kun tulit tänne. Jos palveluksessamme olevat miehet ovat
siten käyttäytyneet, ovat he tehneet niin valtuudetta ja joutuvat
varmasti siitä vastaamaan.» Hän puhui tyynesti ja varmasti. Se oli
jälleen Harriganin tapaista, ja Jeff Cotton ja molemmat kaivosvahdit
näyttivät siinä kuunnellessaan surkastuvan mitättömiksi.

»Kiitos, Percy», sanoi Hal. »Tiesin, että niin sanoisit. »Valitan, että
tulin häirinneeksi päivällisseuraasi —»

»Ei haittaa, Hal; eihän tässä ole suurikaan seura.»

»Näetkö, Percy, se ei tapahtunut ainoastaan oman henkeni
pelastamiseksi, vaan myöskin kaivoksessa olevien miesten tähden. He
ovat kuoleman kielissä, ja jokainen hetki on arvokas. Kuluu ainakin
päivä, ennenkuin voidaan päästä heitä pelastamaan, ja he ovat varmaan
viimeisillään. Mitä on tehtävä, se on tehtävä heti.»

Hal odotti jälleen — kunnes vaitiolo kävi tuskastuttavaksi.
Päivällisvieraat olivat siihen saakka silmäilleet häntä, mutta nyt he
silmäilivät nuorta Harrigania, ja nuori Harrigan tunsi sen.

»En tiedä, mitä minulta odotat, Hal. Isäni käyttää liikkeessään
kykeneviä miehiä, ja enpä tosiaankaan luule voivani käydä heitä
neuvomaan.» Tämä oli taasen Harriganin tapaista; mutta puhuja tunsi
itsensä sentään epävarmaksi Halin jäykästi häntä silmäillessä. »Mitä
voin tehdä?»

»Voit käskeä avaamaan kaivoksen, kääntämään tuulettajan ja panemaan sen
käyntiin. Savu ja kaasut saadaan siten pois, ja pelastusmiehistö voi
lähteä alas.»

»Mutta minä vakuutan sinulle, Hal, ettei minulla ole oikeutta sellaisen
käskyn antamiseen.»

»Sinun tulee ottaa itsellesi se oikeus. Isäsi on Idässä, yhtiön
virkamiehet ovat kotonaan vuoteissaan, mutta sinä olet täällä!»

»Minä en ymmärrä näitä asioita, Hal! En tunne asiain tilaa — muusta
kuin sinun kertomastasi. En tietenkään epäile sanojasi, mutta kuka
hyvänsä voi erehtyä tällaisessa tapauksessa.»

»Tule itse näkemään, Percy! En pyydä enempää, ja se on varsin helppoa.
Anna junasi lähteä liikkeelle Pohjois-Laaksoon päin, ja me saavumme
kaivoksille vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Sitten — salli minun
viedä itsesi henkilöiden luo, jotka asian tuntevat! Miesten luo, jotka
ovat työskennelleet kaivoksissa kaiken ikänsä, ovat nähneet tällaisia
onnettomuuksia monet kerrat ja sanovat sinulle totuuden: että miesten
henki on pelastettavissa ja että se mahdollisuus heitetään pois, jotta
pelastuisi muutaman tuhannen dollarin arvosta kivihiiltä, puuainetta ja
raiteita.»

»Mutta jos tuo onkin totta, Hal, ei minulla sittenkään ole _valtaa_!»

»Jos tulet sinne, voit selviytyä muodollisuuksista muutamassa
minuutissa. Se, mitä nuo päällysmiehet tekevät, voidaan tehdä
ainoastaan pimeässä.»

Halin kiihkeä pakotus sai harriganilaisuuden horjumaan;
kivihiilikuninkaan poika alkoi muuttua hämmentyneeksi ja aivan
tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta hänen takanaan oli suurempi mahti
kuin Hal. Hän pudisti päätänsä. »Se on isäukon asia, Hal. Minulla ei
ole oikeutta siihen sekaantua.»

Hal kääntyi nyt epätoivoissaan toisten samassa seurassa olevien
puoleen. Hänen katseensa siirtyi toisesta toiseen ja pysähtyi eräisiin
kasvoihin, jotka olivat kuin kuvalehden kannesta leikatut — silmät
suuret, täynnä ihmettä.

»Jessie! Mitä sinä siitä ajattelet?»

Tyttö säpsähti, ja hänen kasvoihinsa nousi säikähtynyt ilme. »Mitä
tarkoitat, Hal?»

»Sano hänelle, että hänen tulee pelastaa niiden ihmisten henki!»

Tuokiot tuntuivat kasvavan iäisyyksiksi Halin odottaessa. Hän käsitti
tehneensä kokeen. Tytön ruskeat silmät painuivat. »Minä en ymmärrä
sellaisia asioita, Hal.»

»Mutta minähän selitän ne, Jessie! Miehiä ja poikia on tukehtumassa
kuoliaaksi, jotta säästyisi hiukan rahaa. Eikö se ole kyllin selvää?»

»Mutta kuinka voin sen tietää, Hal?»

»Minä vakuutan sinulle, että on niin laita, Jessie. En varmaankaan
vetoisi sinuun, ellen varmasti tietäisi.»

Tyttö epäröi yhä. Sitten kuului nuoren miehen äänessä yhtäkkiä
värähtävän tunne: »Jessie rakas!»

Tytön katse kohosi kuin taian tiestä häneen; Hal näki kuuman
hämmennyksen punan leviävän hänen kaulaansa ja poskiinsa. »Jessie,
minä tiedän vaativani sinulta paljon. Sinä et ole milloinkaan ollut
epäkohtelias ystävälle. Muistan sentään, kuinka kerran unohdit hyvän
käytöksesi, kun näit raakamaisen miehen pieksevän kadulla vanhaa
vetojuhtaansa. Etkö muista, kuinka hyökkäsit hänen luokseen — kuin
villitty! Ja nyt — ajattelehan, tässä kidutetaan kuoliaaksi vanhoja
työjuhtia mutta ei hevosia, vaan miehiä!»

Tyttö katseli häntä yhä. Hal voi lukea hänen silmistään huolta ja
hämmennystä; hän näki kyynelten pirahtavan esiin ja vierivän poskille.
»Enhän tiedä, enhän tiedä!» huudahti tyttö peittäen kasvonsa käsiinsä
ja alkaen ääneen nyyhkyttää.


14.

Seurasi kiusallinen vaitiolo. Halin katse eteni ja kohtasi mustaan
päivällispukuun puetun harmaahapsisen rouvan, jolla oli helminauha
kaulassa. »Mrs Curtis, te varmaan suostutte häntä kehoittamaan!»

Harmaahiuksinen rouva säpsähti. Eikö miehen häpeämättömyydellä ollut
rajaakaan? Rouva oli kuullut ja nähnyt, millaista kiusaamista Jessie
oli saanut kestää. Mutta Jessie oli hänen morsiamensa; mrs Curtisiin
nähden Halilla ei ollut mitään sellaisia oikeuksia. Rouva vastasi
jäisen kylmästi: »En voi käydä sanelemaan isännälleni, kuinka hänen on
sellaisessa asiassa käyttäydyttävä.»

»Mrs Curtis! Tehän olette perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen
kulkukissojen ja -koirien auttamiseksi!» Nuo sanat kohosivat Halin
huulille, mutta hän ei niitä lausunut. Hänen katseensa siirtyi
eteenpäin. Kuka muu voi auttaa häntä Harrigania vastaan?

Mrs Curtisin vieressä istui Reggie Porter, ruusu napinlävessä.
Hal tiesi, millaista osaa Reggie tässä seurassa näytteli: hän oli
eräänlainen miespuolinen kaitsija, isännän apulainen, rikkaan
ihailija ja ikävystyneen lohduttaja. Reggie rukka eli toisten
ihmisten elämää, hänen sydäntään värisyttivät alinomaa toisten
ihmisten mielenliikutukset, juorut, kutsujen valmistelut ja olleiden
kutsujen ylistykset. Hänen sielunsa pyrki lakkaamatta eteenpäin,
harkitsi, mittasi mahdollisuuksia ja yritti korvata tahdikkuudella ja
eleganssilla rahojen puutetta. Halin katse hipaisi hänen kasvojansa;
pienet terävät viikset näyttivät kiihtymyksestä heristyvän, ja Hal
käsitti tilanteen äkkinäisen ja kauhistavan näkemyksen nojalla:
Reggie odotti, että Hal kääntyisi hänen puoleensa, ja oli valmistanut
vastauksen, joka voi lisätä hänen sosiaalista pääomaansa Harriganien
perhepankissa.

Pöydän toisella sivulla istui Genevieve Halsey, pitkä, suoravartinen,
kuin kuvapatsas. Tuli ajatelleeksi päilyväsilmäistä Junoa ja
luuli tuossa naisessa olevan voimallisia tunneliikuntoja; mutta
oppiessaan hänet paremmin tuntemaan huomasi, että hänen mielensä oli
hidaskäänteinen ja askarteli yksinomaan itsessään. Hänen vieressään
istui Bob Creston, sileäksiajeltu, rusoposkinen, hyvinvointia uhoava —
eräs niitä, joita nimitetään kunnon pojiksi. Hänessä eli terveellinen
kunnianhimo päästä voittamaan kilpamaljoja urheilukerholleen ja
pitämään korkeana ampumaseuransa pistemäärää. Kelpo Bob olisi
epäilemättä ottanut puhuakseen, sydämensä hyvyydestä, mutta hän
oli rakastunut Percyn serkkuun Betty Gunnisoniin, joka istui häntä
vastapäätä, ja Hal huomasi Bettyn tummien silmien välkähtävän ja hänen
huultensa painuvan toisiinsa valkoiseksi viivaksi. Hal ymmärsi asian:
Betty oli Harriganeja, hän suoritti osaltaan Harriganin perheelle
kuuluvaa tehtävää, yritti tehdä reppukauppiaan lapsista nuoremman
polven johtajia.

Hänen vieressään istui Vivie Cass, joka puhui hevosista, koirista ja
muista samanlaisista, epätyttömäisistä asioista. Hal oli keskustellut
hänen läsnäollessaan sosiaalisista kysymyksistä ja oli kuullut hänen
ilmaisevan katsantokantansa iskevässä lauseessa: »Ihmistä, joka vie
veitsen suuhunsa, minä pidän persoonallisena vihollisenani!» Hänen
olkapäänsä takaa kuumottivat miehen kasvot, niissä värittömät silmät
ja keltaiset viikset — Bert Atkins, kyynillinen ja maailmaan väsynyt
mies, jota sanomalehdet mainitsivat »klubimiehen» nimellä ja jota
Halin veli oli nimittänyt »kesyksi kissaksi». Seurassa oli vielä Dicky
Everson, naisten suosikki samoinkuin Hal, mutta ei mitään muuta, oli
hänen sisarensa Daisy ja Blanche Vagleman, jonka isä oli vanhan Peterin
ensimmäinen asiamies ja setä, paikallinen neuvonantaja ja Pedron
_Tähden_ julkaisija.

Niin Halin katse siirtyi kasvoista toisiin ja hänen ajatuksensa
henkilöstä henkilöön. Se oli kuin puolittain unohduksiin jääneen
maailman jälleen avautuva kuvasarja. Hänellä ei ollut aikaa pitkiin
mietteisiin, mutta eräs seikka selvisi hänelle nopeasti ja yllättävänä.
Hän itse oli kerran elänyt tuossa maailmassa ja pitänyt sitä
itsestäänselvänä. Hän oli tuntenut nuo ihmiset, oli seurustellut heidän
kanssaan; he olivat näyttäneet ystävällisiltä, miellyttäviltä, kaiken
kaikkiaan kelpo väeltä. Mutta millainen muutos olikaan nyt tapahtunut!
Vai oliko Hal itse muuttunut kyynilliseksi, koska näki heidät tuossa
uudessa valaistuksessa, kylminä ja välinpitämättöminä kuin tähdet,
vaikka tiesivät suuren joukon ihmisiä kuolevan muutaman peninkulman
päässä!

Halin katse palasi kivihiilikuninkaan poikaan, ja hän havaitsi Percyn
olevan kiukusta kalpeana. »Minä vakuutan sinulle, Hal, ettei auta
jatkaa. En suinkaan aio sallia itseäni pakotettavan.»

Yhtäkkiä Percyn mieleen johtui toinen ajatus, ja hän kääntyi
aluepäällikön puoleen. »Mitä sanotte asiasta te, Cotton? Arvosteleeko
mr Warner tilannetta oikein?»

»Tiedäthän mitä tuollainen mies sanoo, Percy!» huomautti Hal.

»En tiedä», kuului vastaus. »Mutta haluan tietää. Kuinka on laita,
Cotton?»

»Hän erehtyy, mr Harrigan.» Aluepäällikön ääni oli terävä ja uhitteleva.

»Missä suhteessa?»

»Yhtiö tekee mitä voi avatakseen kaivoksen ja on jo ehtinyt asiassa
alkua kauemmaksi.»

»Niinkö!» Percyn ääni soi voitonriemuisena. »Mikä on syynä asian
pitkittymiseen?»

»Tuulettaja oli särkynyt, ja meidän täytyi tuottaa uusi. Sen
paikoilleen asettamisessa on puuhaa — sellaista ei käy suorittaminen
tunnin kuluessa.»

Percy kääntyi Halin puoleen. »Nyt sen kuulet! Asiasta on olemassa
ainakin kaksi eri mielipidettä.»

»Tietysti!» huudahti Betty Gunnison, jonka tummien silmien katse
hipaisi Halia. Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta Hal keskeytti astuen
lähemmäksi isäntäänsä. »Percy», virkkoi hän hiljaa, »tule kanssani, ole
hyvä. Tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa kahden kesken.»

Halin äänessä oli hiukan uhkaavaa sävyä; hänen katseensa suuntautui
vaunun toiseen päähän, missä näkyi vain kaksi neekeripalvelijaa.
Neekerit väistyivät nopeasti nähdessään nuorten herrain tulevan
sinnepäin. Saatuaan siten kivihiilikuninkaan pojan puhuteltavakseen Hal
ryhtyi lopulliseen taisteluun.


15.

Hal tunsi Percy Harriganin niinkuin opintotoveri tuntee toisen. Percy
ei ollut niin karkea kuin hänen vanha tuima isänsä, olihan vain
omahyväinen niinkuin ainakin henkilö, jolta ei ole milloinkaan mitään
puuttunut; hän oli heikko, niinkuin ainakin henkilö, jonka ei ole
tarvinnut milloinkaan tehdä rohkeata päätöstä. Hänen naissukulaisensa
olivat kasvattaneet häntä kelvolliseksi siihen, mitä nimittivät
»hyväksi seuraksi», ja samalla oli hänelle tehostettu hänen omaa
tärkeyttään. Harriganien elämän vaiheilla liikkui eräs kiusallinen
muisto — kulkukauppiaan repun muisto — ja Hal tiesi Percyn pyrkivän
ennen kaikkea ja välttämättä luontevaksi aito aristokraatiksi. Tätä
tietoansa Hal käytti hyväkseen käydessään hyökkäykseen.

Hän aloitti anteeksi pyytäen, yrittäen siten lauhduttaa toisen kiukkua.
Hänen tarkoituksensa ei ollut tällaisen kohtauksen aikaansaaminen;
hänen vainoojansa olivat hänen henkeään uhatessaan asian sille kannalle
johtaneet. Ei ollut leikintekoa joutua pimeänä iltana ahdistelluksi
ja kuulla revolverinlaukauksia takaansa. Hän oli hermostunut, oli
unohtanut sen vähän hyvää käytöstä, jonka oli voinut säilyttää
kaivosmiehen apulaisena. Hän oli käyttäytynyt hälisevästi, epäilemättä,
ja käsitti nyt hyvin, ettei se ollut näyttänyt ollenkaan sopivalta!

Hal katseli likaista kaivosmiehenpukuaan ja sitten Percyä. Hän havaitsi
Percyn olevan sikäli aivan yhtä mieltä — epäilemättä hän oli aikonut
hälistä ja saada Percynkin hälisemään! Hal valitti viimeksimainittua
seikkaa, mutta tässä nyt oltiin pihkassa, ja varmaan oli liian
myöhäistä asiaa muuksi muuttaa. Juttu oli julkinen, sitä ei käynyt enää
salaaminen. Hal voi vaientaa reportteri-tuttavansa, Hal palvelijansa,
junailijan, aluepäällikön ja hänen kätyrinsä, mutta ei voinut
ajatellakaan kaikkien vieraittensa vaientamista! He eivät varmaankaan
puhuisi mistään muusta viikkokausiin! Juttu olisi päivän kuluessa
tunnettu kaikkialla Western Cityssä — tuo hämmästyttävä, jännittävä
juttu kaivosmiehen apulaisesta, joka tunkeutui kivihiilikuninkaan
yksityisvaunuun!

»Sinun tulee muistaa, Percy», jatkoi Hal, »että sellainen asia jää aina
miehensä merkiksi. Sen nojalla kaikki muodostavat sinusta käsityksensä
niin kauan kuin elät.»

»Minä uskallan uhmata tuttavieni arvosteluja», virkkoi toinen yrittäen
jälleen olla Harrigan.

»Sinä voit tehdä siitä millaisen jutun tahdot», jatkoi Hal vääjäämättä.
»Ihmiset tulevat sanomaan 'Hän ratkaisi asian dollariensa eduksi!' tai
'Hän päätti pelastaa ihmishenget'. Et varmaankaan kipeästi kaipaa niitä
dollareita, Percy. Kuluuhan sinulta enemmän yhteen ainoaan huviretkeen!»

Hal odotti antaakseen uhrilleen aikaa asian harkitsemiseen.

Harkinnan tuloksena oli kysymys, joka olisi kelvannut vanhan Peterin
lausumaksi: »Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Percy», vastasi Hal, »sinun tulee tietää, etten hyödy siitä mitään.
Ellet voi asiaa muuten ymmärtää, ajattele, että olen syyntakeeton.
Minä olen nähnyt paljon kauheita asioita — aluepäälliköt ovat minua
ahdistelleet kerran toisensa jälkeen — tiedätkö, Percy, että tuolla
Cottonilla on kuusi uurretta revolverissaan. Minä olen kerrassaan
suunniltani!» Kaivosmiehen apulaisen ruskeissa silmissä oli niin
hurja katse, että se olisi voinut saada vakuutetuksi lujemmankin
miehen kuin Percy Harriganin. »Minulla ei ole mielessäni mitään muuta
ajatusta kuin kaivosmiesten pelastaminen. Erehdyt, ellet käsitä,
kuinka epätoivoisessa tilassa olen. Toistaiseksi olen toiminut omaa
nimeäni mainitsematta. Olen ollut Joe Smith, kaivosmiehen apulainen.
Jos olisin sanonut, kuka olen, en kenties olisi sittenkään saanut
heitä avaamaan kaivosta, mutta olisinhan ainakin tuottanut Yleiselle
Polttoaine-Yhtiölle suurta häiriötä. Minä en menetellyt niin, koska
tiesin, millainen hälinä siitä syntyisi ja koska olin velvollinen
ajattelemaan isääni. Mutta jos huomaan, ettei mikään muu keino auta,
jos miehet muuten tuhoutuvat, niin heitän kaikki hiiteen. Sano se
isällesi, sano hänelle, että uhkasin päästää tuon Keatingin valloilleen
ja tehdä asian kaikkien tiettäväksi — syyttää yhtiötä, vedota
kuvernööriin, saada aikaan yleistä levottomuutta ja joutua vangituksi
kadulla, jos niin vaaditaan, kunhan saan asian yleisesti tunnetuksi.
Minä tunnen asian, Percy, kuten näet. Olen ollut siellä ja nähnyt omin
silmin. Ymmärrätkö?»

Toinen ei vastannut, mutta oli selvää, että hän ymmärsi.

»Jos tahdot, voit sen toisinkin järjestää. Olit huviretkellä, kun
kuulit onnettomuustapauksesta, kiiruhdit paikalle, kävit johtoon ja
annoit avata kaivoksen siten pelastaen työmiestesi hengen. Niin asia
esitetään sanomalehdissä.»

Hal tarkkasi toista, koki saada selville hänen ajatuksiaan ja käsitti
samassa menetelleensä väärin. Vaikka Harriganit olivatkin karkeita,
he olivat sentään oppineet tietämään, ettei ole ylhäistä käyttäytyä
huomiotaherättävästi.

»Olkoon menneeksi!» virkkoi Hal vikkelästi. »Jos pidät parempana,
jätämme sinut nimenomaan mainitsematta. Kaivosten päällysmiehet
pitävät reporttereita peukalonsa alla, joten he ilmoittavat asian
siinä muodossa kuin itse haluat. Minusta on tärkeätä vain se, että
ajat junasi sinne ja pidät huolta kaivoksen avaamisesta. Teethän niin,
Percy?»

Hal katseli toista silmiin tietäen, että kaivosmiesten elämä tai
kuolema riippui päännyökähdyksestä. »Mitä arvelet? Mitä vastaat?»

»Kuule, Hal», huudahti Percy, »isäukko antaa minulle helvettiä!»

»Niin kyllä; mutta toisaalta annan minä sinulle helvettiä. Kumpi seikka
lienee pahempi?»

Oltiin jälleen vaiti. »Lähde, Percy, Jumalan nimessä!» Hal puhui
epätoivoisesti, kaameasti.

Toinen myöntyi samassa. »Olkoon menneeksi!»

Hal henkäisi syvään. »Mutta muista, ettet sinne tultuasi salli itseäsi
pettää! Ne varmaan yrittävät sinua puijata, voivatpa kieltäytyä
sinua tottelemastakin. Pidä sinä puolesi — muista, että minä olen
vääjäämätön, tahdon nähdä kaivoksen avattuna. En lähde sieltä,
ennenkuin pelastusmiehistö on laskeutunut kaivokseen!»

»Suostuvatko ne sinne laskeutumaan?»

»Suostuvatko! Hyvä Jumala, he tahtovat väkisinkin sinne päästä. Ovat
melkein kapinoineet sen asian vuoksi. Minä lähden heidän kerallaan
— samoin sinä, Percy, ja koko joutilas joukkomme lähtee! Sieltä
tullessamme tiedämme jotakin kivihiilenkaivamisesta!»

»Hyvä, minä lähden kanssasi», sanoi kivihiilikuninkaan poika.


16.

Hal ei saanut milloinkaan tietää, mitä Percy sanoi Cartwrightille sinä
iltana, tiesi vain, että heidän kaivoksille saavuttuaan ylivalvoja
kutsuttiin neuvottelemaan ja että puolen tunnin kuluttua ilmaantui
Percy, joka hymyillen selitti Hal Warnerin erehtyneen kaikin
puolin: kaivoksen viranomaiset olivat kiirehtineet parhaansa mukaan
tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa saadakseen kaivoksen avatuksi niin
pian kuin suinkin. Työ oli nyt suoritettu, parin tunnin kuluttua
olisi laitos käynnissä, ja aamulla voisi pelastusmiehistö laskeutua
kaivokseen. Percy sanoi tuon niin luontevasti, että Hal hetkisen
ihmetteli, uskoiko Percy itse sen. Hal oli vieraana, joten hänen
tietenkin täytyi olla uskovinaan ja suostua esiintymään houkkiona koko
seuran edessä.

Percy kutsui Halin ja Keatingin viettämään yötä junassa, mutta Hal
tyytyi kiittämään. Hän sanoi olevansa liian likainen, ja sitäpaitsi
hän aikoi valvoa aamuun asti ollakseen päivän koittaessa ensimmäisten
joukossa valmiina laskeutumaan kaivoskuiluun. Percy sanoi ylivalvojan
kieltäytyneen siihen suostumasta; hän tahtoi lähettää kaivokseen
ainoastaan kokeneita miehiä, jotka osasivat olla varuillaan. Koska
kerran oli olemassa paljon sellaisia halukkaita, ei ollut syytä
uskaltaa vaaraan harrastelijoiden henkeä.

Sen uhalla, että voi näyttää epäkohteliaalta, Hal selitti lähtevänsä
kiertelemään ja katsomaan, kuinka kaivosaukko avattiin. Muutamissa
hökkeleissä oli varmaan koolla murehtivia naisia, jotka eivät saaneet
unta, joten teki laupeudentyön, jos vei heille tämän hyvän uutisen.

Hal ja Keating lähtivät. He kävivät ensin Raffertyn talossa, missä
mrs Rafferty kavahti säikähtyneenä ylös, tuijotti tulijoihin ja huusi
sitten ääneen Pyhää Neitsyttä herättäen pienet Raffertyt pelästyksen
hälinään. Saatuaan selville, että tulijat tosiaankin tiesivät mitä
kertoivat, hän riensi levittämään uutista, ja aivan pian näkyi kaduilla
rientäviä hahmoja, ja kaivoksen suulle kerääntyi jälleen ihmisjoukko.

Hal ja Keating lähtivät Jerry Minettin luo. Ollakseen mitenkään Percyä
loukkaamatta Hal vain toisti Percyn omat sanat: että Cartwright oli
kaiken aikaa tahtonut kaivosta avata. Oli hupaista nähdä, kuinka
sellainen väite vaikutti — millainen ilme olikaan Jerryn kasvoissa
hänen Halia silmäillessään! He eivät kumminkaan kuluttaneet aikaa
väittelyihin; Jerry suki vaatteet ylleen ja kiiruhti heidän kanssaan
kaivoksen suulle.

Siellä tosiaankin jo poistettiin lautoja ja tervakangasta.
Pohjois-Laaksossa ollessaan Hal ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
miesten toimivan niin halukkaasti. Pian alkoi suuri tallettaja pyöriä,
sitten huutaa ja vihdoin laulaa, ja luo kertynyt satainen joukko huusi
ja lauloi sekin.

Tulisi kulumaan muutamia tunteja, ennenkuin mitään muuta voitiin
tehdä, ja Hal huomasi yhtäkkiä olevansa uupunut. Hän ja Billy Keating
palasivat Minettin majaan, levittivät peitteen permannolle ja
paneutuivat siihen pitkäkseen helpotuksesta huoaten. Billy alkoi kohta
kuorsata, mutta Hal tunsi äskeisten mielenjännitysten jälkivaikutusta,
ja uni väisti häntä.

Hänen mieleensä tulvi ajatuksia tulvimalla: ulkoinen maailma, _hänen_
maailmansa, jonka hän oli muutaman kuukauden ajaksi tahallaan
karkoittanut ajatuksistaan ja jota hänen oli yhtäkkiä sittenkin
täytynyt muistaa! Hänen täksi kesäksi suunnittelemansa asia oli
näyttänyt kovin mutkattomalta: vaihtaa nimeä, muuttua toisen
yhteiskuntaluokan jäseneksi, elää sen elämää ja ajatella sen ajatuksia
ja sitten palata omaan maailmaansa kertomaan uusista ja jännittävistä
seikkailuista. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut se
mahdollisuus, että hänen oma maailmansa, Hal Warnerin maailma, voisi
tavata hänet Joe Smithinä, kaivosmiehen apulaisena. Hän oli kuin varas,
joka oli aloittanut työnsä pimeässä ja yhtäkkiä näki huoneen kirkkaasti
valaistuna.

Hän oli lähtenyt seikkailuun edellyttäen näkevänsä ilkeitäkin asioita,
oli tietänyt jossakin, jotenkin välttämättä joutuvansa taistelemaan
»järjestelmää» vastaan, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan otaksunut
havahtuvansa luokkataistelun pyörteessä, johtamassa hyökkäystä oman
luokkansa jäseniä vastaan. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei asia tulisi
vielä päätökseen; siitä ei suoriuduttu yhden ainoan juoksuhaudan
valtaamisella. Maatessaan siinä pimeyden ja äänettömyyden keskellä Hal
käsitti, mihin oli ryhtynyt. Toisenlaista vertausta käyttääksemme: hän
oli mies, joka alkaa kadulla mielistellä naista ja havaitsee seuraavana
aamuna herätessään olevansa naimisissa.

Hän ei suinkaan katunut, mitä oli viimeksi tehnyt. Mikään muu menettely
ei olisi ollut ajateltavissakaan. Mutta Hal tunsi Pohjois-Laakson
väen vain kymmenen viikkoa kestäneen oleskelunsa nojalla, Percyn
salonkivaunun vieraat sitävastoin olivat hänen tuttaviaan jo vuosien
takaa. Viimeksimainitut valtasivatkin nyt hänen tajuntansa, ja heidän
ajatuksensa, sekä suorastaan vihamieliset että vain hämmästyneet,
alkoivat piirittää hänen mielensä varustuksia.

Erikoisena vastuksena oli Jessie Arthur. Tytön kasvot kohosivat
hänen näkyviinsä anelevina, kaihoisina. Ne olivat kasvot, jotka
auttamattomasti lumoavat miehen mielen täydellisellä kauneudellansa.
Ruskeat, lempeät, hellyyttä hohtelevat silmät, huulet valmiina tunnetta
värähtelemään, hipiä kuin omenankukka, ja hiuksissa tähtien säihke.
Hal tosin arvosteli sangen säälimättömästi kaivosten virkailijoita,
mutta milloinkaan hänen mieleensä ei johtunut ajatella, että Jessie
voi olla sielultaan toisenlainen kuin hänen ruumiillinen kauneutensa
näytti osoittavan. Hal oli häneen rakastunut ja oli liian nuori, liian
kokematon lemmenasioissa voidakseen käsittää, että tuon kauniin,
miellyttävän aito tyttömäisyyden alla saattoi piillä syvä itsetiedoton,
perinnäinen ja vaistomainen julmuus — säätyluokan säälimättömyys,
ylhäiset, ankarat ennakkoluulot. Miehen täytyy ehtiä keski-ikään ja
kärsiä paljon, ennenkuin tajuaa, että naisen sulot, silmien, hampaiden
ja hiusten harvinainen ja taiallinen kauneus, hipiän hienous ja
piirteitten herkkyys ovat monien sukupolvien työn ja huolenpidon tulos
ja edellyttävät ehdottomasti, että elämä on ollut hurjaa taistelua,
että tavat ja sovinnaisuudet ovat olleet murhaavan epäinhimilliset.

Jessie oli pettänyt Halin tässä epätoivoisessa tapauksessa. Mutta
kun Hal nyt asiaa ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että koe oli
ollut epäoikeutettu. Hal oli tuntenut tytön lapsuudesta saakka ja
rakasti häntä, ei ollut milloinkaan nähnyt hänen toimivan tai puhuvan
muuten kuin ystävällisesti ja lempeästi. Mutta — niin ajatteli Hal —
hän suhtautui myötätuntoisesti tuntemiinsa henkilöihin, ja milloin
hänellä olisikaan ollut tilaisuutta oppia tuntemaan työväkeä? Hänelle
täytyi suoda siihen tilaisuus, täytyi pakottaa hänet, vaikkapa vasten
tahtoaankin, avartamaan elämänymmärrystään. Se tuottaisi hänelle
kenties tuskaa, voisi vioittaa hänen kauniita kasvojaan, mutta olisi
sittenkin hänelle hyväksi — olisi »kasvamisen kipua».

Siinä pimeässä maatessaan Hal oli kauan juttelevinaan rakastettunsa
kanssa. Hän kuljetti häntä kaivoskylässä, selitti hänelle
asioita, esitteli hänet eräille henkilöille. Hän otti toisiakin
salonkivaunututtaviaan ja tutustutti heidät Pohjois-Laaksossa asuviin
tuttaviinsa. Molemmilla puolilla oli yksilöitä, joiden yhteiset
ominaisuudet varmaan sallisivat heidän sointua yhteen. Esimerkiksi
Bob Crestonia, joka osasi hyvin laulaa ja tanssia, varmaan huvittaisi
Blinky, kaivoskylän kujeniekka. Mrs Curtis, joka piti kissoista,
varmaan liittyisi sisaruuden sitein vanhaan mrs Nagleen, joka asui
Minettien naapurina viiden kissansa kanssa. Ja Vivie Cass, joka vihasi
veitsen suuhun viejää, joutuisi tosin murha-ajatuksiin nähdessään
Reminitskyn luona noudatettuja pöytätapoja, mutta ilahtuisi varmaan
nähdessään »Italian Kallen», tupakkaa purevan muulin, joka oli
aikoinaan ollut Halin suosikki. Hal tuskin jaksoi odottaa aamuun
asti — niin kovin teki hänen mieli aloittaa nämä sosiaalisen
yhteensulattamisen yritykset!


17.

Päivän koittaessa Hal vaipui uneen. Hänet herätti Billy Keating, joka
nousi haukotellen istumaan, urahteli ja valitti. Hal käsitti, että
Billyäkin oli viimeksikuluneena yönä kohdannut kova onni. Hänellä ei
ollut milloinkaan ennen koko sanomalehtimiestoimintansa aikana ollut
sellaista juttua saatavissa, kenelläkään ei ollut sellaista juttua — ja
nyt se oli menetettävä!

Cartwright oli kerännyt reportterit myöhään edellisenä iltana ja
oli ilmoittanut heille uutisen: että yhtiön oli vihdoin onnistunut
päästä niin pitkälle, että kaivos voitiin avata ja että nuori
Harrigan oli saapunut yksityisessä junassaan kaivoksessa oleviin
työmiehiin kohdistuvan huolenpidon yllyttämänä. Reportterien tuli
tietenkin mainita hänen saapumisensa, mutta heitä pyydettiin olemaan
asiaa »paisuttamatta» ja jättämään mr Harriganin vieraiden nimet
mainitsematta. Tarvitsee tuskin sanoa, että jätettiin sanomatta
tottelemattomuuden vuoksi kaivoksilta karkoitetun »aputyöläisen»
osoittautuneen »kivihiilimagnaatin» Edward S. Warnerin pojaksi.

Vihmoi kylmää sadetta, kun Hal lähti ulos Jerryltä lainaamansa vanhan
viitan turvissa. Pikku Jerry tahtoi välttämättä päästä hänen kerallaan,
ja niin Hal vastarinnan vaimennuttua kietoi hänet isoon huiviin ja
heitti olalleen. Päivä oli tuskin koittanut, mutta kyläkunnan väki oli
ehtinyt kerääntyä kaivoksen suulle. Kypärämiehet olivat jo laskeutuneet
kaivokseen, joten asiat kohta lopullisesti selviäisivät. Naisia seisoi
siinä odottamassa, kastuneet huivit köyrtyneillä hartioilla, kasvot
valkoisina ja vääntyneinä, niin jännittyneinä, etteivät he kyenneet
mitään virkkamaan. Kamalaa oli ajatella, että heidän kosteudessa
väristessään heidän miehensä saattoivat menehtyä muutaman vesipisaran
puutteeseen.

Kypärämiehet palasivat ja sanoivat lyhtyjen palavan kaivoksen pohjalla.
Sinne voi nyt mennä ilman varuksia, ja ensimmäisen pelastusjoukon
jäsenet tekivät lähtöä. Koko yön olivat vasarat kiikkuneet puuseppäin
valmistaessa uutta laskukoria. Nyt se oli sijoillaan, ja miehet
sijoittuivat siihen. Kun kori sitten alkoi liikkua ja miehet painuivat
maanpinnan alle, kuului sadoista rinnoista kohoava huokaus, kuin tuulen
valitus kuusikossa. Nuo miehet jättivät maanpinnalle vaimonsa ja
lapsensa, mutta yksikään vaimo ei kehoittanut heitä jäämään pois — niin
luja oli se tiedoton yhteenkuuluvaisuudentunne, joka liitti toisiinsa
nämä kahdenkymmenen eri kansakunnan keskuudesta tänne kerääntyneet
raatajat.

Laskukori painui hitaasti alaspäin; kaasuvaaran ja korin uutuuden
vuoksi täytyi laskea vain muutamia jalkoja kerrallaan ja odottaa
merkkinuorasta vetämistä, jonka avulla miehet ilmaisivat, että kaikki
oli hyvin. Ehdittyään kaivoskuilun pohjaan he tarvitsivat vielä aikaa
— kukaan ei tietänyt, kuinka paljon — ennenkuin ehtivät vielä elossa
olevien onnettomuuden uhrien luo. Kypärämiehet olivat kertoneet,
että kuilun pohjalla oli ruumiita, mutta ei auttanut hukata aikaa
kuljettamalla niitä pois, koska näiden miesten oli täytynyt saada
surmansa jo muutamia päiviä sitten. Hal näki joukon naisia piirittävän
kaivoksessa käyneitä ja kyselevän, olivatko he tunteneet ruumiit.
Jeff Cotton ja Bud Adams näyttivät olevan entisessä toimessaan:
karkoittamassa naisia kauemmaksi.

Laskukori palasi noutamaan toista joukkoa. Nyt ei ollut pakko enää
menetellä niin varovasti; kori painui alas hyvää vauhtia, ja kauhun
kuiluun laskeutui joukko toisensa jälkeen: vakavailmeisiä rauhallisia
miehiä, joilla oli käsissä hakkuja, rautakankia ja lapioita. Maan alla
he etenivät kaikkialle kaivoksessa, varmuuslamput otsalla, ja etsivät
kaivosmiesten rakentamia suojavarustuksia. Niitä koputtaessaan he
kenties kuulivat elossaolevien miesten vastaavan toiselta puolelta tai
murtautuivat läpi mitään virkkamatta ja löysivät miehiä, jotka eivät
enää kyenneet antamaan mitään merkkiä, mutta joissa saattoi vielä
piillä elämän kipinä.

Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat kaivokseen Halin tuttavat — »Iso
Jack» David, böömiläinen Wresmak, puolalainen Klowoski ja vihdoin
Jerry Minetti. Pikku Jerry heilutti kättään Halin olalla istuen, ja
Rosa, joka oli tullut heidän luokseen, nojasi Halin käsivarteen,
mitään virkkamatta, ikäänkuin olisi nähnyt oman sielunsa kaivokseen
laskeutuvan. Sinisilmäinen Tim Rafferty lähti etsimään isäänsä, meni
toisten mukana »Andy», kreikkalaispoika, jonka isä oli saanut surmansa
samanlaisessa onnettomuudessa jo monta vuotta sitten, meni Rovetta, ja
meni Carmino, kaivospäällikkö, Jerryn serkku. Väkijoukossa mainittiin
nimi toisensa jälkeen, niinkuin sankarien marssiessa taisteluun.


18.

Katsahtaessaan ympärilleen Hal näki eräitä huviretkeläisiä. Siinä
olivat Vivie Cass, joka seisoi Bert Atkinsin kanssa saman sateenvarjon
alla, olivat Bob Creston ja Dicky Everson. Viimeksimainituilla oli
yllään sadetakit ja vedenpitävät hatut, ja he juttelivat Cartwrightin
kanssa — nämä pitkät, moitteettomasti puetut miehet näyttivät jonkin
toisen maailman olennoilta seisoessaan siinä surkastuneiden ja
hiilenpölyn mustentamien kaivosmiesten rinnalla.

Halin nähdessään he siirtyivät hänen luokseen. »Mistä pojan saitte?»
kysyi Bob, jonka rusottaville vasta-ajelluille poskille levisi hymy.

»Löysin», sanoi Hal hypähdyttäen pikku Jerryä ja laskien hänet maahan.

»Terve, pieni mies!» sanoi Bob.

»Terve, terve!» kuului vastaus vitkastelematta. Pikku Jerry osasi
jutella; hän kelpasi seuramieheksi.

»Isäni meni kaivokseen», sanoi hän, säteilevin tummin silmin katsellen
kookasta vierasta.

»Niinkö?» kysyi toinen. »Minkätähden et sinä mennyt?»

»Kyllä isä ne tuo. Hän ei pelkää mitään, isä.»

»Mikä on isäsi nimi?»

»Iso Jerry.»

»Oho! Entä mitä alat sinä hommata, kun ehdit isoksi?»

»Rupean laukaisijaksi minäkin.»

»Tähänkö kaivokseen?»

»En ikipäivinä!»

»Miksi et?»

Pikku Jerry näytti salaperäiseltä. »Ei sanota kaikkea, mitä tiedetään»,
virkkoi hän.

Nuoret miehet nauroivat. Tuo oli opiksi! »Taidat lähteä takaisin
vanhaan maahan?» kysyi Dicky Everson.

»En lähde, herra», vastasi pikku Jerry. »Minä olen amerikkalainen.»

»Ehkäpä sinusta tehdään vielä presidentti.»

»Niin isä sanoo», vastasi poika, »kaivosmiesten ammattiliiton
presidentti».

Nuoret miehet nauroivat jälleen; mutta Rosa kuiskasi hermostuneesti ja
tarttui pojan hihaan. Eihän sopinut puhua sellaisista asioista niin
salaperäisille ja äveriäiltä näyttäville vieraille! »Tässä on Pikku
Jerryn äiti, mrs Minetti», virkkoi Hal häntä tyynnyttääkseen.

»Iloinen saadessani tutustua», lausui toinen toisensa jälkeen
paljastaen päänsä ja sirosti kumartaen.

He katselivat Rosaa pitkään, sillä hän näytti tosiaankin sievältä
punastuessaan ja arasti vastatessaan. Rosa oli kovin hämillään, sillä
häntä eivät olleet milloinkaan ennen niin tervehtineet sellaiset hienot
herrat.

Ja nämä herrat tervehtivät Joe Smithiä mainiten häntä oudolla nimellä.
Rosa katseli tuttavaansa kysyvästi mustilla italialaisilla silmillään,
ja Hal tunsi punastuvansa. Pohjois-Laaksossa tuntui tällainen
ilmituleminen melkein yhtä hankalalta kuin Western Cityssä.

Miehet puhuivat pelastustöistä ja siitä, mitä Cartwright oli sanonut
niiden edistymisestä. Tuli oli valloillaan eräässä pääkäytävässä ja
poltti puuaineksia leviten nopeasti ilmavirran vaikutuksesta. Tässä
kaivoksen osassa ei ollut paljon toivoa pelastustöiden onnistumisesta,
mutta kypäräpäiset miehet kykenivät kuumuudesta ja savusta huolimatta
tunkeutumaan palaneisiin käytäviin. He tiesivät, kuinka helposti niissä
kaivoksen osissa voivat katto ja seinät luhistua, mutta tiesivät
myös, että siellä oli ennen räjähdystä ollut miehiä työssä. »Täytyy
tunnustaa, että ovat aika poikia!» virkkoi Dicky.

Ryhmä naisia ja lapsia oli kerääntynyt luo kuuntelemaan; kiduttava halu
saada kuulla uutisia voitti heidän arkuutensa. Johtui ajattelemaan
sota-aikoja, aikoja, jolloin naiset etäisten tykkien jymistessä
odottavat haavoittuneiden saapumista. Hal huomasi Bobin ja Dickyn
toisinaan katsahtavan ympärilläoleviin kasvoihin; he alkoivat hiukan
kokea vallitsevaa mielialaa, ja sitä Hal oli muun muassa toivonutkin.

»Tulevatko toisetkin tänne?» kysyi hän.

»En tiedä», vastasi Bob. »Luulen, että ovat aamiaisella. On aika tästä
lähteä.»

»Ettekö tule tekin?» kysyi Dicky.

»En, kiitos», vastasi Hal. »Minulla on sopimus tämän nuoren miehen
kanssa.» Samassa hän puristi Jerryn kättä. »Mutta sanokaa sentään
toisille, että tulevat tänne. Luulisin näiden seikkojen herättävän
heissä mielenkiintoa.»

»Sanotaan», vastasivat nuoret miehet poistuessaan.


19.

Odotettuaan, kunnes junassa oleva seura oli ehtinyt lopettaa
aamiaisensa, Hal lähti sinne ja lähetti sanan Percy Harriganille. Hän
toivoi saavansa Percyn katselemaan kaupunkia yhtiön miesten toimimatta
hänen kaitsijoinaan ja kuuli harmikseen seuran päättäneen lähteä jo
parin tunnin kuluttua.

»Mutta ettehän ole nähneet mitään!» huomautti Hal.

»Eivät päästä meitä kaivokseen», vastasi nuori Harrigan. »Mitäpä muuta
voisimmekaan tehdä?»

»Toivon sinun juttelevan täkäläisen väestön kanssa ja hiukan perehtyvän
täkäläisiin oloihin. Sinun ei pitäisi jättää käyttämättä tätä
tilaisuutta, Percy!»

»Olet oikeassa, Hal, mutta ymmärräthän, ettei ajankohta ole sopiva.
Minulla on mukanani joukko vieraita, ja minulla ei ole oikeutta vaatia
heitä odottamaan.»

»Mutta voivathan hekin jotakin oppia, Percy!»

»Sataa», kuului vastaus, »ja naiset tuskin tahtovat seisoa väkijoukossa
katselemassa, kuinka ruumiita tuodaan maan pinnalle kaivoksesta».

Hal nieli saamansa nuhteen. Niin, hän oli epäilemättä muuttunut
tunteettomaksi tänne Pohjois-Laaksoon tultuaan; hänestä oli kadonnut
tunteen hienous, se aavistuksenomainen naisten tunteiden tajuaminen,
jota hän varmaan olisi ilmaissut hiukan aikaisemmin. Tämä onnettomuus
kiihdytti hänen mieltänsä; se oli hänelle persoonallinen asia, ja
häneltä jäi huomaamatta, että se esiintyi Harriganin seuran naisille
yksityiskohdiltaan vain likaisena ja inhoittavana. Jos he lähtisivät
sateessa kulkemaan kaivoskylän lokaisia katuja ja seisoisivat
väkijoukossa katselemassa, tuntisivat he varmaan olevansa siellä pelkän
uteliaisuuden eikä inhimillisen myötätunnon vuoksi. Heidän näkemänsä
asiat järkyttäisivät heitä hyödyttömästi, ja sitäpaitsi he suotta
esiintyisivät julkisuudessa. Lesket ja lapset, joille olisi osanottoa
sopinut ilmaista, olivat enimmälti muukalaisia, eivätkä ymmärtäneet,
mitä heille sanottiin, vaan voivat tuntea suurempaa hämminkiä kuin
huojennusta, jos vieraaseen olokehään kuuluvat henkilöt tunkeutuivat
heidän murheensa piiriin.

Sivistys, jota nämä naiset osaltaan tukivat, oli muuttanut myötätunnon
osoittamisen määrätyksi järjestelmäksi, ja sattui nytkin olemaan mukana
henkilö, joka oli tuohon järjestelmään perehtynyt.

Mrs Curtis oli jo toiminut, selitti Percy; hän oli pannut kiertämään
listan, ja muutamassa minuutissa oli merkitty toista tuhatta
dollaria. Summa tulisi suoritettavaksi »Punaiselle Ristille», jonka
virkailijat pitäisivät huolen sen jakamisesta onnettomuudesta kärsimään
joutuneille. Percyn vieraat tunsivat niinmuodoin menetelleensä hyvin ja
hienotunteisesti ja voivat poistua, omatunto levollisena.

»Maailma ei voi jäädä paikoilleen vain senvuoksi, että on sattunut
kaivosonnettomuus», virkkoi kivihiilikuninkaan poika. »Täytyy siitä
huolimatta muistaa lupauksiaan.»

Hän alkoi selittää, millaiset lupaukset olivat kysymyksessä. Hänen
itsensä piti jonnekin päivällisille samana iltapuolena, ja hän tuskin
ehti ajoissa. Bert Atkins oli haastettu biljardia pelaamaan, ja mrs
Curtisilla oli valiokunnankokous naisten kerhossa. Sitäpaitsi oli
kuukauden viimeinen perjantai; oliko Hal unohtanut, mitä se merkitsi?

Hetkisen muisteltuaan Hal tiesi asian: »Nuorten ilta» maaseutuklubissa.
Hänen mieleensä kuvastui samassa valkoinen rakennus vuoren rinteellä,
ovet ja ikkunat avoimina ja soiton sävelet sieltä tulvimassa.
Tanssisaliin ilmaantuisivat huviretkellä olleet nuoret naiset — hänen
morsiamensa Jessie muiden mukana — puettuina hienonhahtuvaisiin
pukuihin ja pitseihin ja hyvien tuoksujen, värien ja sävelten
ympäröiminä. He tulisivat nauramaan ja juttelemaan, keimailemaan ja
kilpailemaan toistensa kanssa tanssisalin valtiudesta — ja täällä
Pohjois-Laaksossa sulkisivat nyyhkyttävät vaimot sillävälin syliinsä
miesvainajiensa runneltuja ruumiita. Kuinka oudolta, kuinka kaamealta
tuo tuntuikaan! Eikö se muistuttanut niitä tapauksia, joita tiedetään
sattuneen Ranskan vallankumouksen aattona?


20.

Percy kehoitti Halia lähtemään toisten mukana. Hän esitti asian
ensin tahdikkaasti, mutta alkoi sitten, Halin vastustellessa, puhua
vaativammin, ilmeisesti kärsimättömänä. Kaivos oli nyt avattu — mitä
Hal oikeastaan vielä tahtoi? Halin huomauttaessa, että Cartwright voi
vaatia sen jälleen suljettavaksi, Percy ilmoitti asian nyt olevan
isäukon ratkaistavana. Ylivalvoja oli lähettänyt edellisenä iltana
pitkän sähkösanoman, ja vastausta odotettiin joka hetki saapuvaksi.
Olipa vastaus millainen tahansa, sitä tultaisiin ehdottomasti
noudattamaan.

Halin kasvot vääristyivät, mutta hän pakottautui puhumaan kohteliaasti.
»Jos isäsi määrää tehtäväksi jotakin sellaista, mikä vaikeuttaa
miesten pelastamista, niin ymmärräthän, Percy, että minun täytyy käydä
taistelemaan häntä vastaan!»

»Mutta kuinka voit häntä vastaan taistella?»

»Sillä ainoalla aseella, joka on käytettävänäni — vetoamalla
julkisuuteen.»

»Tarkoitatko —» Percy vaikeni ja tuijotti jäykästi.

»Tarkoitan, mitä jo sanoin — päästän Billy Keatingin valloilleen ja
julistan jutun koko maailmalle.»

»Totisesti», huudahti nuori Harrigan, »täytyy sanoa, että menettelet
kirotun halpamaisesti. Sanoithan, ettet sitä tee, jos lähden tänne ja
avaan kaivoksen!»

»Mitä hyötyä on sen avaamisesta, jos se heti jälleen suljetaan?» Hal
vaikeni, ja kun hän sitten jatkoi, hän ilmeisesti yritti puolustautua.
»Sinun ei pidä luulla, Percy, etten tajua tämän tilanteen hankaluutta.
Minä tiedän, että olen näyttänyt sinusta halpamaiselta — suuremmassa
määrässä kuin olet huolinut minulle kertoa. Minä nimitin sinua
ystäväkseni kaikista entisistä kiistoistamme huolimatta. Voin sinulle
vain vakuuttaa, etten ole milloinkaan tahtonut joutua tällaiseen
asemaan.»

»Miksi helvetissä olet tänne tullut? Tiesithän, että tämä on tuttavasi
omaisuutta —.»

»Kysymys on kiistojemme lopettamisesta, Percy. Oletko ne jo unohtanut?
Minä yritin saada sinulle selväksi, mitä merkitsee, että me omistamme
sen, mistä toisten ihmisten on hankittava toimeentulonsa. Sanoin,
ettemme ollenkaan tietäneet, miten kaivoksia johdetaan, sanoin, että
olemme joukko loisia ja joutilaita. Mutta sinä vain nauroit minulle,
nimitit minua narriksi ja anarkistiksi, sanoit minun nielevän kaikki,
mitä joku kansanvillitsijä suvaitsi minulle syöttää. Minä ajattelin:
'Lähdenpä Percyn kaivoksille. Jos hän sitten vielä yrittää kanssani
kiistellä, niin minä kyllä hänestä suoriudun!' Niin asia sai alkunsa —
pienenä pilana. Mutta sitten minä jouduin asian valtaan. En tahdo olla
ilkeä, mutta varmaa on, ettei yksikään ihminen, jonka suonissa virtaa
veri, voi viipyä täällä viikkoakaan haluamatta käydä taistelemaan.
Siitä syystä toivon sinun jäävän — sinun pitää jäädä, tutustua
muutamiin täkäläisiin ja nähdä omin silmin.»

»Minä en voi jäädä», vastasi toinen kylmästi. »Sanon sinulle vain, että
on parasta kun lähdet jonnekin muualle sosiologiaasi soveltamaan.»

»Minne voisinkaan mennä, Percy? Kaikki kuuluu jollekin henkilölle. Jos
on kysymyksessä jokin suuri liike, on melkein varmaa, että omistaja on
tuttaviamme.»

»Tahtoisin puolestani ehdottaa, että aloittaisit Warner-yhtiön
kivihiilikaivoksista», virkkoi Percy.

Hal nauroi. »Epäilemättä, Percy. Mutta ajattele tilannetta.
Tarkoitukseni onnistumiseksi oli välttämätöntä, ettei minua tunnettu.
Siellä olisin tavannut toimistossa isäni ylivalvojia, ja he olisivat
minut tunteneet. Minun täytyi lähteä toisiin kaivoksiin.»

»Oiva onni Warner-yhtiölle», vastasi Percy ilkeään sävyyn.

Hal vastasi vakavasti: »Muista minun sanoneen, etten aio jättää
Warner-yhtiötäkään kokonaan sosiologisten sovellutusteni ulkopuolelle.»

»Minä puolestani», sanoi toinen, »voin vain sanoa, että kuljemme
palatessamme erään sille yhtiölle kuuluvan alueen ohi ja että olisin
erittäin iloinen, jos saisin pysähdyttää junan ja jättää sinut sinne!»


21.

Hal lähti salonkivaunuun. Siellä pelasivat mrs Curtis ja Reggie Porter
bridgeä Genevieve Halseyn ja nuoren Eversonin kanssa. Bob Creston ja
Betty Gunnison juttelivat; ensinmainittu nähtävästi kertoi kokemiaan.
Bert Atkins silmäili aamulehteä ja haukotteli. Hal kulki eteenpäin
etsien Jessie Arthuria ja löysikin hänet vihdoin. Jessie katseli
sateenhimmentämästä ikkunasta — oppien siten tuntemaan kaivoskenttiä
niinkuin hänen säätyluokkaansa kuuluvan nuoren naisen sopii.

Hal edellytti tapaavansa hänet huonolla tuulella ja oli varautunut
pyytämään anteeksi. Mutta kohdatessaan sitten hänen huolestuneen
katseensa hän ei oikein tietänyt, miten aloittaa. Hän koki puhua
huolettomasti, sanoi kuulleensa, että Jessie aikoi lähteä pois. Mutta
tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti: »Hal, tule sinäkin!»

Hal ei heti vastannut, vaan istuutui hänen viereensä. »Olenko sinua
kovin loukannut, Jessie?»

Hän huomasi kyynelten kihoavan Jessien silmiin. »Etkö tietänyt minua
loukkaavasi? Olinhan täällä Percyn vieraana; kuinka voitkaan kysyä
minulta sellaista? Mitä olisinkaan voinut sanoa? Mitä tiedän minä
siitä, kuinka mr Harrigan liikettään johtaa?»

»Niin, rakkaani», vastasi Hal vaatimattomasti. »Minun ei kenties olisi
pitänyt vetää sinua siihen asiaan. Mutta se tuli niin yhtäkkiä ja oli
kovin mutkikas. Etkö voi sitä ymmärtää ja antaa minulle anteeksi? Onhan
kaikki lopulta kääntynyt hyväksi!»

Jessie ei kumminkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli kääntynyt
hyväksi. »Kuinka oletkaan täällä ja tällaisissa oloissa! Ja minä luulin
sinun olevan Meksikossa vuorivuohia metsästämässä!»

Hal ei voinut olla nauramatta. Mutta Jessie ei hymyillytkään.
»Sitäpaitsi — kuinka voit vetää rakkautemme tämän asian yhteyteen,
kaikkien kuullen!»

»Oliko se tosiaankin niin hirmuista, Jessie?»

Jessie katseli häntä hämmästyneenä. Kuinka voi hän, Hal Warner,
niin menetellä, vieläpä ollenkaan käsittämättä, kuinka kauhea asia
oikeastaan oli! Olihan hän saattanut nuoren naisen sellaiseen asemaan,
jossa hänen täytyi rikkoa joko rakkauden tai hyvän käytöksen lakeja!
Se oli ollut julkisen riidan veroinen juttu. Siitä syntyisi juorua
kaupungissa — ikävyyksistä ei tulisi loppuakaan!

»Mutta kultaseni, koetahan nähdä asia sellaisena kuin se
todellisuudessa on — ajattele kaivoksessa olevia», kehoitti Hal. »Sinun
pitää tosiaankin se tehdä.»

Nuori nainen silmäili häntä ja huomasi hänen nuoriin kasvoihinsa
ilmestyneet uudet rumat uurteet. Hänen äänessään värisevä hillitty
kiihkeys ei sekään jäänyt häneltä huomaamatta. Hal oli kalpea ja
väsyneen näköinen, likaisiin vaatteisiin puettu, hiukset olivat
kampaamattomat ja kasvot huonosti pestyt. Se oli kauheata — aivan kuin
Hal olisi sotaan lähtenyt.

»Kuule minua, Jessie», pyysi Hal. »Tahtoisin sinun tutustuvan näihin
asioihin. Sinun tulee kehittyä minun kerallani, muuten emme voi tulla
onnellisiksi. Siitä syystä olin iloinen että olit täällä — voisit nähdä
omin silmin. Nyt pyydän sinua jäämään, kunnes olet jotakin nähnyt.»

»Minun täytyy lähteä, Hal. Enhän voi pyytää Percy Harrigania jäämään ja
tuottamaan hankaluutta kaikille muille!»

»Voithan jäädä, vaikka hän lähtee. Voit pyytää jotakin naisista
kaitsijaksesi.»

Jessie katsahti häneen säikähtyneenä. »Mitä, Hal? Mitä ajatteletkaan?»

»Miksi niin?»

»Ajattelehan, miltä se näyttäisi!»

»En voi ajatella niin paljon asian ulkonäköä —.»

»Ajattele, mitä mamma sanoisi!» keskeytti Jessie.

»Hän ei siitä pitäisi, sen tiedän —.»

»Hän ihan vimmastuisi! Hän ei antaisi milloinkaan anteeksi meille
kummallekaan. Hän ei antaisi anteeksi kenellekään seurassani olleelle
henkilölle. Ja mitä sanoisi Percy, jos minä, joka olen tullut tänne
hänen vieraanansa, jäisin urkkimaan häntä ja hänen isäänsä? Huomaathan,
kuinka nurinkurista se olisi?»

Hal huomasi. Hän uhmasi kaikkia siinä maailmassa vallitsevia
sovinnaisuuksia, ja se näytti Jessiestä mielettömyydeltä. Hän tarttui
lujasti Halin käsiin, ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.

»Hal», huudahti hän, »minä en voi jättää sinua tähän kamalaan paikkaan.
Sinä olet kuin haamu ja lisäksi kuin linnunpelätin. Mene hankkimaan
itsellesi kunnolliset vaatteet ja lähde kotiin tässä junassa!»

Mutta Hal pudisti päätään. »Se on mahdotonta, Jessie.»

»Miksi?»

»Minulla on täällä velvollisuuksia. Etkö voi ymmärtää, rakkaani?
Olen elänyt kaiken ikäni kivihiilen kaivajien työstä mutta en ole
milloinkaan vaivautunut lähtemään heidän luokseen näkemään, mistä
rahani ovat kotoisin.»

»Mutta eiväthän nämä ole sinun miehiäsi, Hal! Nehän ovat mr Harriganin
miehiä!»

»Niin kyllä», vastasi Hal, »mutta asia on yhdentekevä. He uurastavat,
ja me elämme heidän uurastuksestaan pitäen asiaa ihan itsestään
selvänä».

»Mutta mitä siinä asiassa voi tehdä, Hal?»

»Voi sen ymmärtää, ellei mitään muuta. Näethän, mitä olen saanut aikaan
tässä asiassa — kaivos on avattu.»

»En voi ymmärtää sinua, Hal! Olet muuttunut niin säälimättömäksi etkä
usko enää kehenkään! Uskot aivan varmasti, että virkailijat aikovat
surmata työmiehensä. Eihän mr Harrigan voi sallia kaivoksiaan niin
johdettavan!»

»Mr Harriganko, Jessie? Hän antaa kolehtilautasen mennä ohitseen P.
Yrjänän katedraalissa! Ainoa paikka, missä olet hänet nähnyt, ja ainoa
seikka, minkä hänestä tiedät.»

»Minä tiedän, mitä kaikki sanovat! Pappa tuntee hänet ja veljeni —
niin, ja samoin sinunkin veljesi. Onhan totta, ettei Edward hyväksyisi
menettelyäsi?»

»Niin, kultaseni, pelkään olevan.»

»Ja sinä vastustat heitä, vastustat kaikkia tuttaviasi. Onko järkevää
ajatella, että kaikki vanhemmat henkilöt ovat väärässä ja sinä yksin
oikeassa? Eikö ole ainakin mahdollista, että erehdyt? Ajattele asiaa
vilpittömästi, Hal — minun tähteni!»

Jessie katseli häntä anovasti, ja Hal kumartui ja tarttui hänen
käteensä. »Jessie», virkkoi hän vapisevalla äänellä; »minä _tiedän_,
että tämä työväki on sorron alaisena, tiedän sen, sillä olen ollut eräs
heistä. Tiedän vielä, että sellaiset miehet kuin Peter Harrigan ja oma
veljenikin ovat syypäitä. Jonkun täytyy nousta heitä vastustamaan —
jonkun täytyy avata heidän silmänsä. Olen tullut sen selvästi tajuamaan
tänä kesänä — siinä on työ, joka minun on suoritettava!»

Jessie katseli häntä suurilla kauniilla silmillään; vastalauseistaan ja
kauhistumisestaan huolimatta hän kunnioitti syvästi tuota merkillistä
mieletöntä rakastettuansa. »Ne _tappavat_ sinut!» huudahti hän.

»Ei, rakkaani — sitä sinun ei tarvitse pelätä — en luule heidän minua
tappavan.»

»Mutta ovathan ne jo sinua ampuneet!»

»Ei, ne ampuivat Joe Smithiä, aputyöläistä. Miljoonanomistajan poikaa
ne eivät ammu — täällä Amerikassa.»

»Mutta jonakin pimeänä yönä —.»

»Ole huoletta», sanoi Hal. »Olen kietonut Percyn asian yhteyteen, ja
kaikki sen tietävät. He eivät voi mitenkään minua surmata koko jutun
tulematta tunnetuksi — ja niinmuodoin olen yhtä hyvässä turvassa kuin
kotona vuoteessani!»


22.

Hal oli yhä sitä mieltä, että Jessien tuli täällä kaivoksilla jotakin
oppia, että hänet oli pakotettava jotakin oppimaan, tahtoipa tai
ei. Junan oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, ja Hal
mietti, miten voisi käyttää hyväkseen tätä kallisarvoista väliaikaa.
Hän muisti, että Rosa Minetti oli palannut asuntoonsa hoitamaan
pienokaistaan. Samassa hänen mieleensä johtui, miltä Jessie näyttäisi
tuossa pienessä kodissa. Rosa oli hyvä ja ystävällinen ja Pikku Jerry
epäilemättä »vastustamaton».

»Kuulehan, kultaseni», sanoi Hal, »etkö lähde hiukan kävelemään?»

»Mutta nythän sataa, Hal.»

»Eihän haittaa, vaikka yksi pukusi pilaantuu; onhan sinulla niitä yllin
kyllin.»

»En ajatellut sitä —»

»Olisin erittäin iloinen, jos tulisit.»

»Se tuntuu minusta kiusalliselta, Hal. Minä olen täällä Percyn
vieraana, ja hän kenties ei pitäisi —»

»Minä kysyn häneltä, pahastuuko hän, jos lähdet kävelylle», ehdotti
Hal, näennäisesti aivan vakavana.

»Ei, ei! Se vain pahentaisi asiaa!» Jessie suhtautui näihin asioihin
ylen vakavasti.

»Mutta olihan Vivie Carskin ulkona, ja muutamat muut ovat hekin
lähdössä. Percy ei ole sitä vastustanut.»

»Niin kyllä, Hal. Mutta hän tietää, ettei siinä ole mitään vaaraa.»

Hal nauroi. »Tule, Jessie. Percy ei vaadi sinua vastaamaan minun
synneistäni! Edessäsi on pitkä junamatka, joten on varmaan hyväkin, jos
hengität hiukan raitista ilmaa.»

Jessie huomasi, että, oli myönnyttävä, jos mieli ollenkaan häneen
vaikuttaa.

»Olkoon menneeksi», virkkoi hän alistuen, poistui ja palasi, kasvoilla
tiheä harso, jonka tuli salata hänet reportterien urkkivilta katseilta;
sitäpaitsi hänellä oli sadetakki, sateenvarjo ja päällyskengät sateen
varalta. He pujahtivat pois vaunusta kuin pari rikoksentekijää.

He väistivät kaivoksensuulle kerääntynyttä väkijoukkoa ja saapuivat
siihen likaiseen, kiveämättömään kortteliin, missä italialaisten
asunnot sijaitsivat. Hal piteli hänen käsivarttaan johtaen hänet
lätäkköjen ja kuoppien lomitse. Hänen mielensä ailahteli, kun hän kulki
siinä lähellä rakastettuaan, näki hänen suloiset kasvonsa ja kuuli
hänen hellän äänensä. Monet kerrat hän oli häntä ajatellut täällä
ollessaan ja oli kertonut mielessään hänelle kokemuksistaan!

Nyt hän kertoi Minettin perheestä, kuinka oli kohdannut kadulla Ison
ja Pienen Jerryn, kuinka he olivat ottaneet hänet luokseen asumaan ja
kuinka heidän sitten oli täytynyt pelon vuoksi antaa hänen lähteä pois.
Hän kertoi punnitustarkastajan jutun ja alkoi kertoa siitä, kuinka Jeff
Cotton oli hänet vanginnut; mutta samassa he jo saapuivat Minettin
asuntoon, ja tuo kauhistuttava kertomus katkesi lyhyeen.

Ovea avaamaan tuli Pikku Jerry, jonka eineen rippeet olivat levinneet
pitkin poskia; hän tuijotti ihmeissään salaperäiseen hunnutettuun
vieraaseen. Sisään tultuaan he näkivät Rosan istumassa lastaan
imettämässä. Rosa nousi hämmentyneenä, mutta ei halunnut kääntyä selin
vieraisiin, vaan yritti peittää rintaansa niin hyvin kuin osasi,
punastuen ja näyttäen erittäin tyttömäiseltä ja sievältä.

Hal esitteli morsiamensa hyvänä tuttavanaan, joka halusi tutustua hänen
uusiin ystäviinsä, ja Jessie siirsi istuutuessaan harson kasvoiltaan.
Pikku Jerry noudatti äitinsä kehoitusta ja pyyhki poskensa tullen
sitten katselemaan tuota uskomattoman kaunista näkyä.

»Olen kertonut miss Arthurille, kuinka hyvää huolta olette minusta
pitäneet», sanoi Hal Rosalle. »Hän tahtoi tulla teitä siitä kiittämään.»

»Niin», virkkoi Jessie ystävällisesti. »Minä olen kiitollinen
jokaiselle, joka osoittaa ystävällisyyttä Halille.»

Rosa yritti sanoa jotakin, mutta Pikku Jerry lausui iloisella äänellä:
»Minkätähden nimitätte häntä Haliksi? Hänen nimensä on Joe!»

»Ssh!» suhditti Rosa. Mutta Hal ja Jessie nauroivat — ja niin jatkui
Pikku Jerryn amerikkalaistuminen.

»Minulla on koko joukko nimiä», sanoi Hal. »Minua sanottiin Haliksi,
kun olin sellainen pieni poika kuin sinä nyt.»

»Tunsiko hän sinut silloin?» kysyi Pikku Jerry.

»Tunsipa tietenkin.»

»Onko hän sinun tyttösi?»

Rosa naurahti arasti, ja Jessie punastui näyttäen erittäin
viehättävältä. Hän käsitti epämääräisesti jonkin tapojen erilaisuuden.
Nämä ihmiset puhuivat sellaisista asioista aivan avoimesti, niihin
kohdistuvaa mielenkiintoansa ollenkaan peittelemättä.

»Se on salaisuus», varoitti Hal. »Älä vain sano kenellekään!»

»Kyllä minulla salaisuus säilyy», sanoi Pikku Jerry. Hetkisen vaiti
oltuaan hän lisäsi ääntänsä hiljentäen: »Täytyy oppia pitämään asioita
omana tietonansa, kun on työssä Pohjois-Laaksossa.»

»Aivan varmasti», vakuutti Hal.

»Isäni on sosialisti», selitti Jerry kääntyen Jessien puoleen, ja
sitten, asian toiseen johtaessa: »Isäni on paukkumestari.»

»Mikä mies on paukkumestari?» kysyi Jessie ollakseen laatuisa.

»Jeesus!» huudahti Pikku Jerry. »Etkö tiedä mitään kaivoshommista?»

»En», vastasi Jessie, »kerro sinä minulle».

»Ei tule kivihiiltä ilman paukkumestaria», selitti Pikku Jerry. »Ja
pitää olla hyvä paukkumestari, muuten menee mäsäksi koko kaivos. Isäni
on kaikkein paras.»

»Mitä hän tekee?»

»Ensin otetaan pitkä pora — pitkä, pitkä, tämän huoneen pituinen; sitä
väännetään ja porataan reikiä kivihiileen. Joskus käytetään koneita
poraamaan, mutta me emme niistä pidä, kun vievät miehiltä työn. Kun
reiät on saatu valmiiksi, tulee paukkumestari ja lataa ruudilla. Täytyy
käyttää —» tässä kohden Pikku Jerry puhui hitaammin, lausuen erittäin
selvästi joka tavun — »lu-val-lis-ta ruutia» sellaista, josta ei synny
liekkiä. Ja pitää tietää tarkoin, kuinka paljon pistää sisään. Jos
pistää liikaa, niin kivihiili menee mäsäksi, ja hiilenkaivaja nostaa
helvetin, jos pistää liian vähän, niin hänellä on liikaa työtä, ja hän
nostaa jälleen aika helvetin. Tarvitaan hyvä paukkumestari.»

Jessie katsahti Haliin, ja viimeksimainittu huomasi, että hänen
ikäviin tuntoihinsa sekoittui aito huviakin. Hal arveli tätä
hyväksi opetusmenetelmäksi ja antoi Pikku Jerryn jatkaa esityksiään
vaunujen väärinpunnitsemisesta, ylitunneista, päällysmiesten ja
aluepäälliköiden lahjomisesta, yhtiön myymälöistä ja asuntopaikoista,
sosialistiagitaattoreista ja ammattijärjestöjen perustajista. Pikku
Jerry puhui vapaasti kaivosten salaisuuksista. »Sinä voit hyvinkin
tietää kaikki», huomautti hän vakavasti. »Olethan Joen tyttö!»

»Sinä pieni keruubi!» huudahti Jessie.

»Mikä se on — keruubi?» kysyi Pikku Jerry.


23.

Niin kului aika hupaisesti. Jessie mieltyi tuohon pieneen
italialaispoikaan hänen kamalista sadatuksistaan huolimatta. Hal
huomasi sen ja iloitsi menestyksellisesti aloittamastaan sosiaalisesta
yhteensulatustyöstä. Hän ei osannut lukea Jessien ajatuksia eikä siis
tietänyt, että hänen aito ihastuksensa alla piili ennakkoluuloista,
säälimättömistä kastivaistoista johtuva pidättyväisyys. Niin, tuo
pieni kaivospoika oli nyt keruubi; mutta entä sitten, kun hän ehtisi
kasvaa suureksi? Hän muuttuu rumaksi ja karkeannäköiseksi, ja kymmenen
vuoden kuluttua ei kukaan erota häntä kylän toisista likaisista
miehistä. Se seikka, että alhaiset muuttuivat vanhemmittain rumiksi,
todisti Jessien mielestä, että he olivat jollakin syvällisellä ja
auttamattomalla tavalla kehnompia kuin heidän yläpuolellaan olevat.
Hal hukkasi aikaansa ja voimiansa yrittäessään tehdä heistä jotakin
sellaista, miksi luonto ilmeisesti ei ollut heitä tarkoittanut! Jessie
päätti selittää tämän asian Halille junaan palattaessa. Hän arvasi
Halin tuoneen hänet tänne oppimaan, ja koska pakollinen kasvatus tuntui
hänestä yhtä vastenmieliseltä kuin kenestä muusta tahansa, hän toivoi
saavansa peitsen kääntymään ja pääsevänsä kasvattamaan sulhastaan.

Rosa lopetti aivan pian pienokaisen ruokkimisen, ja Jessie sai
tilaisuuden nähdä lapsen mustat silmät. Tämä keskusteluaihe hälvensi
äidin ujouden, ja he juttelivat miellyttävästi, kun samassa kuului
ulkoa ääniä, jotka saivat heidät kavahtamaan seisaalleen. Kuului
naisten kiihtyneitä ääniä, ja Hal ja Rosa riensivät ovelle. Oli
kriitillinen aika, sillä kaikki odottivat jännittynein mielin uutisia.

Hal avasi oven ja huusi ulkona oleville: »Mitä kuuluu?» Naisen ääni
kuului vastaavan: »Ovat löytäneet Raffertyn!»

»Elääkö hän?»

»Kukaan ei vielä tiedä.»

»Mistä?»

»Seitsemännestätoista osastosta. Yksitoista miestä — Raffertyn, nuoren
Flanaganin ja ruotsalaisen Johanssonin. He ovat kuolemaisillaan — eivät
kuulu puhuvan. Ketään ei päästetä likellekään.»

Kuului toisiakin ääniä, mutta se, joka vastasi Halille, oli erikoinen:
lämmin ja täyteläinen, ilmeisesti irlantilainen, ja se kiinnitti
Jessien tarkkaavaisuutta. »Ovat tuoneet heidät vaakahuoneeseen, ja
vaimot tahtoisivat saada tietää jotakin miehistään, mutta ne eivät
sano. Ajavat pois kuin koiria!»

Kuului itkun tyrskettä. Hal astui ulos ja palasi tuokion kuluttua
tukien tyttöä, jolla oli yllään haalistunut sininen karttuunipuku ja
jonka hiukset olivat silmiinpistävän punaiset. Tyttö näytti olevan
pyörtymäisillään ja valitti lakkaamatta, että se oli kauheata,
kauheata. Hal talutti hänet tuolin luo, ja tyttö vaipui siihen, peitti
kasvonsa, nyyhkytti ja änkytti jotakin nyyhkytysten lomitse.

Jessie seisoi tyttöä katsellen. Hän aavisti tytön kiivaan
mielenliikutuksen ja otti siihen osaa; mutta samalla hän jotenkin
kapinoi sitä vastaan. Hän ei halunnut joutua kuohuksiin tällaisten
seikkojen vuoksi, joita ei kyennyt auttamaan. Nuo onnettomat ihmiset
epäilemättä kärsivät, mutta — millaista kamalaa melua pitikään tuo
tyttöriepu! Hänen mielenliikutuksensa oli osalta raivoa; Jessie
arvasi sen ja tunsi sitäkin suurempaa vastenmielisyyttä. Se tuntui
henkilökohtaiselta haasteelta, samoinkuin Halin tuimat sosiaaliset
tunnot, jotka kovin häntä hämmensivät ja loukkasivat.

»Ajavat heitä takaisin kuin koiria!» toisti tyttö.

»Mary», sanoi Hal yrittäen häntä tyynnyttää, tohtorit tekevät varmaan
parhaansa. Naiset olisivat siinä vain tiellä.»

»Voipa niin olla; mutta ei ole kysymyksessä vain se, tiedättehän sen,
Joe! Tuovat ylös ruumiita, ja muutamat räjähdyspaikalta löydetyt ovat —
palasina. Eivät päästä ketään niitä näkemään. Olisiko sekin tohtoreille
hankalaa? Ei! Tahtovat vain valehdella, vähentää kuolleiden lukua.
Tahtovat lukea jokaiselle vainajalle neljä tai viisi jalkaa. Ja siitä
naiset ovat ihan menettää järkensä. Minä näin mrs Zambonin yrittävän
päästä vajaan, mutta Pete Hanun tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi
takaisin. 'Tahdon mieheni!' huusi mrs Zamboni. 'Mitä hänellä teet? Hän
on kappaleina!' 'Tahdon kappaleet!' 'Mitä hyötyä sinulla niistä on?
Aiotko hänet syödä?'»

Nyt kuului kauhistuneita huudahduksia; Jessiekin kiljaisi, ja vieras
tyttö kätki jälleen kasvonsa käsiinsä alkaen uudelleen nyyhkyttää. Hal
kosketti lempeästi hänen käsivarttansa. »Asia ei ole niin huonosti»,
koki hän vakuuttaa, »tuovathan ainakin miehet ylös kaivoksesta».

»Mistä sen tiedätte? Voivat hyvinkin sulkea joitakin kaivoksen osia;
kukapa on heitä näkemässä siellä maan alla. Se juuri tekee asian
kamalaksi — kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Kunpa olisitte kuulleet,
kuinka mrs Rafferty raukka huusi. Se viilsi minua kuin veitsellä, Joe.
Ajatelkaahan, on kulunut puoli tuntia siitä, kun toivat hänet ylös,
mutta naisrukka ei vieläkään tiedä, onko hänen miehensä elävä vai
kuollut.»


24.

Hal seisoi vähän aikaa mietteissään. Hän ihmetteli, että sellaista
voi tapahtua, vaikka Percy Harriganin juna ei ollut vielä lähtenyt.
Hän mietti, lähtisikö Percyn luo, vai riittäisikö ehkä Cottonille tai
Cartwrightille annettu vihjaus.

»Mary», sanoi hän tyynesti, »älä huoli olla niin levoton. Voimme
varmaan saada asiat sille kannalle, että naisia kohdellaan paremmin.»

Mutta Mary nyyhkytti yhä.

»Mitä voittekaan tehdä. Ne tekevät, mitä tahtovat!»

»Ei», sanoi Hal. »Nyt ovat asiat toisin. Uskokaa minua — jotakin
voidaan tehdä. Minä lähden puhuttelemaan Jeff Cottonia.»

Hän lähti menemään, mutta samassa kuului huuto: »Hal!» Jessie, jonka
Hal oli melkein unohtanut joutuessaan päällysmieheen kohdistuvan
vihanpuuskan valtaan, oli hänelle huutanut.

Hal kääntyi katsomaan; sitten hänen katseensa siirtyi toiseen. Hän
näki Maryn käsien vaipuneen kyyneltyneiltä kasvoilta ja tuskan ilmeen
muuttuvan ihmetteleväksi. »Hal!»

»Anteeksi», sanoi Hal samassa. »Miss Burke, tämä on hyvä tuttavani miss
Arthur.» Kun ei aivan varmaan tietänyt, oliko esittely riittävä, hän
lisäsi: »Jessie, tämä on tuttavani Mary.»

Jessien hyvä käytös ei pettänyt milloinkaan. »Miss Burke», sanoi hän
hymyillen kohteliaasti. Mary ei virkkanut mitään; jäykkä ilme jäi hänen
kasvoihinsa.

Kiihtyneenä hän oli aluksi tuskin huomannutkaan vierasta, mutta nyt hän
katsoa tuijotti ja alkoi käsittää. Hänen edessään oli kaunis tyttö,
niin kaunis, että tuskin voi käsittää sellaista näkevänsä kaivoksilla,
koruttomissa, mutta nähtävästi kalliissa vaatteissa — vielä sadetakki
yllä ja päällyskengät jalassa. Mary oli tottunut näkemään vain mrs
O'Callahanin kalliita pukimia, mutta tässä oli edessä toisenlainen,
vastustamaton ja omituinen hienous. Ja tuo kaunotar näytti pitävän
omanaan Joe Smithiä, kaivosmiehen apulaista, ja mainitsi häntä nimellä,
jota hänen Pohjois-Laaksossa asuvat tuttavansa eivät olleet koskaan
kuulleet! Pikku Jerryn ei tarvinnut opastaa Maryä oikeaan; Mary arvasi
heti, että siinä oli se »toinen tyttö».

Maryn mielessä heräsi yhtäkkiä kirpeä tietoisuus siitä, että hänellä
itsellään oli vain sininen karttuunipuku, sekin olkapäältä paikattu
ja tahrainen, että kädet olivat isot ja kovasta työstä karkeat, että
kengänkorot olivat lintassa ja jalkineet muutenkin hajoamassa. Jessie
puolestaan oli hänkin naisellisen vaistonsa vallassa; hänkin näki
tytön, joka oli kaunis — vaikka hän ei sellaisesta kauneudenlajista
pitänyt, ei hän kumminkaan voinut sitä kieltää — näki terveen,
elämänvoimaa uhkuvan kaunottaren. Jessie tunsi hyvin omat sulonsa,
joiden säilyttämiseen häntä oli totutettu, ja sitäpaitsi hän hyvin
huomasi toisen tytön puutokset: paikatun ja tahraisen hameen, isot ja
karkeat kädet ja kenkäkulut. Mutta sittenkin hän käsitti »Punaisessa
Marissa» olevan jotakin, mitä hänestä itsestään puuttui, käsitti, että
hän, Jessie Arthur, voi tämän kaivoskenttäin villiruusun rinnalla
näyttää hauraalta ja hehkuttomalta puutarhakukkaselta.

Hän oli nähnyt Halin laskevan kätensä Maryn käsivarrelle ja oli kuullut
Maryn puhuttelevan häntä. Tyttö mainitsi häntä Joen nimellä! Yhtäkkiä
leimahti Jessien sydämessä pelko.

Jessie Arthur, samoinkuin monet muut hellävaroen kasvatetut tytöt,
tiesi enemmän kuin myönsi — itselleenkään — tietävänsä. Hän tiesi
ainakin, etteivät varakkaat ja joutilaat nuoret miehet ole aina
pyhimyksiä ja lihansakiduttajia. Sitäpaitsi hän oli monet kerrat
kuullut puhuttavan alempien säätyluokkien naisten »siveettömyydestä».
Mitä sellainen puhe oikeastaan merkitsi? Kuinka voi suhtautua Mary
Burken lainen tyttö — elämää uhkuva ja kiihkeä ja omaan kohtaloonsa
tyytymätön — Halin laiseen sivistyneeseen ja viehättävään nuoreen
mieheen? Tietenkin himoiten häntä omakseen; jokainen häneen tutustuva
nainen toivoi häntä omakseen. Ja tuo nainen yritti riistää hänet
ystäviltään, pois maailmasta, johon hän kuului, pois tulevasta onnesta
ja elämänmukavuudesta, joka oikeudenmukaisesti hänelle kuului. Hänellä
oli varmaan keinoja, pimeitä ja peloittavia keinoja, sitä kaameampia,
kun olivat aivan salaperäisiä. Kykenivätkö ne kenties korvaamaan
likaisen karttuunipuvun, suurten karheiden käsien ja kehnojen kenkien
aiheuttamat puutokset?

Nämä mietteet, joiden selostaminen vaatii paljon sanoja, tulivat
Jessien mieleen leimahduksena. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi sen
käsittämättömältä tuntuneen asian, että Hal voi jättää ystävänsä ja
kotinsa ja tulla elämään tähän lian ja kärsimyksen tyyssijaan. Hän näki
ihmisen sielun ikivanhan näytelmän, taivaan ja helvetin kiistelemässä
sen omistamisesta, ja tiesi, että hän itse oli taivas ja että »Punainen
Mari» oli helvetti.

Hän katseli Halia. Hän näytti hienolta ja vilpittömältä; hänen kasvonsa
olivat rehelliset, hän oli itse vilpittömyys. Ei, oli aivan mahdotonta
uskoa hänen langenneen sellaiseen houkutukseen! Jos olisi ollut niin
laita, ei Hal varmaankaan olisi tuonut morsiantaan tähän hökkeliin,
missä hän saattoi kohdata tuon tytön. Ei, mutta hän voi parhaillaan
taistella kiusausta vastaan, voi olla sen kietoma ja vain puolittain
siitä tietoinen. Hän oli mies ja niinmuodoin sokea, hän oli uneksija ja
voi hyvinkin ihannoida tyttöä, pitää häntä viattomana ja luonnollisena,
ajatella, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Jessie oli siis saapunut
parhaaseen aikaan pelastaakseen hänet! Ja hän tahtoi tehdä parhaansa
saadakseen hänet pelastetuksi — tahtoi käyttää vieläkin hienompia
juonia kuin tuolla kaivosnaikkosella oli käytettävänään!


25.

Niin sukelsi Jessie Arthurissa esiin vaistonomainen minuus, perinnäisen
säälimättömyyden luomus, jonka olemassaolosta Halilla ei ollut
aavistustakaan. Jessie astui taaksepäin, ja hänen äänensä kaikui
ylhäisen kopealta: »Tule tänne, Hal, ole hyvä.»

Hal tuli. Jessie odotti, kunnes hän oli tutunomaisen välimatkan päässä
ja sanoi sitten: »Oletko unohtanut, että sinun tulee saatella minut
junaan?»

»Etkö voi tulla pariksi minuutiksi minun kanssani?» pyysi Hal. »Olisi
erittäin hyvä, jos tulisit.»

»Minä en voi lähteä siihen joukkoon», vastasi Jessie, ja yhtäkkiä hänen
äänensä vavahti ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. »Etkö tiedä,
etten voi sietää sellaista kamalaa näkyä, Hal? Tuo tyttö raukka on
tottunut sellaiseen — hän on karaistunut! Minä sitävastoin — minä — oi,
vie minut pois, vie minut täältä pois, rakas Hal!» Tuo apua aneleva
naisen huudahdus kaikui tutulta. Hal ei kumminkaan jäänyt ajattelemaan
— se liikutti häntä vaistomaisesti. Niin, hän oli saattanut kärsimään
tytön, jota rakasti. Hän oli ajatellut sen koituvan hänelle hyväksi,
mutta sittenkin oli sellainen menettely säälimätöntä.

Hal seisoi aivan hänen vieressään ja näki hänen silmissään rakkauden
hohtelun, näki kyynelet ja hänen herkän leukansa vavahtelun. Jessie
nojasi häneen, Hal kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja siinä,
todistajien nähden, tyttö painui hänen syliinsä nyyhkyttäen ja
kuiskien surkeuttansa. Tätä ennen hän oli karttanut hyväilyjä, koska
kokenut äiti oli pitänyt häntä silmällä ja varoittanut — varmaa oli,
ettei hänen käyttäytymistään rohkeinkaan mielikuvitus ollut voinut
milloinkaan selittää rohkaisevaksi. Nyt hän kuitenkin menetteli toisin,
ja hänen sielunsa oli täynnä voitonriemua, kun hän huomasi sulhasensa
käyttäytyvän samoin. Hal oli vielä hänen — ja noiden ihmisten tuli se
tietää, tuon »toisen tytön» tuli se tietää!

Kesken tätä riemullisuuttaan Jessie Arthur kuitenkin tunsi
vilpittömästi ilmaisemaansa osanottoa Pohjois-Laakson naisten
kohtaloihin; hänen mielessään eli todellinen kauhuntunne, kun hän
ajatteli kertomusta mrs Zambonin »miehestä». Niin monisyinen on naisen
sielu, niin käsittämätön hänen ikivanha kykynsä, jonka nojalla hän voi
olla hysteerinen ja hysteerisyyttään käytellessään samalla noudattaa
syvän ja pettämättömän harkinnan ohjeita.

Joka tapauksessa hän sai Halin käsittämään, että oli välttämätöntä
viedä hänet pois. Hal kääntyi Mary Burken puoleen ja sanoi: »Miss
Arthurin juna lähtee aivan kohta. Minä saattelen hänet sinne ja tulen
sitten kanssanne kaivosaukolle katsomaan, mitä voin tehdä.»

»Hyvä», vastasi Mary. Hänen äänensä soinnahti karulta ja kalsealta.
Mutta Hal ei sitä huomannut. Hän oli mies eikä kyennyt seuraamaan
naisen tunneliikuntoja, vielä vähemmän kahden naisen yhtaikaa.

Hän vei Jessien ulos, ja heidän kulkiessaan junalle taisteli
viimeksimainittu koko ajan epätoivoisesti saadakseen hänet lähtemään
pois. Hän ei enää ehdotellut soveliaan vaatetuksen hankkimistakaan,
vaan suostui siihen, että Hal tulisi sellaisenaan, likaisessa
kaivosmiehen puvussa, kivihiilikuninkaan yksityisjunaan. Hän vannotti
sulhastaan heidän rakkautensa nimessä. Hän uhkasi, sanoen tämän
kohtauksen voivan muodostua viimeiseksi, ellei Hal suostunut. Vihdoin
Jessie ratkesi itkemään keskellä katua, ja Hal seisoi tukien häntä
siinä kaivosmiesten vaimojen ja lasten, ehkäpä reportterienkin nähden,
tukien ja lohduttaen.

Hal oli ihan ymmällä, mutta ei tahtonut myöntyä. Se ajatus, että hän
lähtisi Percy Harriganin junassa, oli käynyt hänelle moraalisesti
vastenmieliseksi; hän sanoi vihaavansa Percy Harriganin junaa ja samoin
Percy Harriganiä itseänsä. Ja Jessie huomasi vain häntä ärsyttävänsä
— huomasi, että Hal ennen pitkää voisi vihata häntä itseäänkin.
Vaistomaisen neuvokkuutensa varassa hän niinmuodoin ehdotti, että
pyytäisi jonkun kaitsijakseen ja jäisi hänen kanssaan Pohjois-Laaksoon,
kunnes hänkin voisi lähteä.

Hal tunsi sydämensä ilosta sykähtävän. Hän ei tietänyt, mitä Jessie
oikeastaan ajatteli: ettei yksikään seurueeseen kuuluva naishenkilö
varmaankaan uskaltaisi loukata isäntää jäämällä kaivoksille asiain
tällä kannalla ollen.

»Onko se vakava aikomuksesi, rakkaani?» huudahti Hal onnellisena.

»Rakastanhan sinua, Hal», vastasi toinen.

»Olkoon menneeksi, kultaseni!» sanoi Hal. »Koetetaan asia niin
järjestää.»

Mutta heidän kävellessään eteenpäin tytön onnistui Halin huomaamatta
kääntää asia sille kannalle, että hän harkitsi sellaisesta jäämisestä
koituvia seurauksia. Jessie sanoi olevansa halukas jäämään, jos hän
tosiaankin niin tahtoi, mutta se rikkoisi, kenties auttamattomasti,
Halin ja tulevien appivanhempien väliset suhteet. Vanhemmat varmaan
heti sähköttäisivät, että Jessien piti viipymättä palata, ja ellei
hän palaisi, he tulisivat ensimmäisellä junalla. Ja niin edespäin,
kunnes Hal itse peruutti ehdotuksensa. Mitäpä lopultakaan hyödytti
hänen tänne jäämisensä, jos hänen ajatuksensa askartelivat koko ajan
kotona ja jos hän piti Haliakin kuin tulisilla neuloilla? Ennen
keskustelun päättymistä Hal oli oivaltanut, ettei Pohjois-Laakso ollut
oikea olopaikka Jessie Arthurille ja että hän itse oli ollut houkkio
ajatellessaan tutustuttaa näitä kahta maailmaa toisiinsa.

Jessie yritti saada hänet lupaamaan lähtevänsä heti, kun viimeinenkin
mies oli tuotu ylös kaivoksesta. Hal lupasi, ellei mitään uutta
odottamatonta tapahtuisi. Jessie yritti saada ehdotonta lupausta, ja
kun se ei onnistunut, hän luopui kerrassaan vaatimuksistaan. Hal sai
tehdä mitä hyväksi näki — kunhan muisti, että Jessie häntä rakasti
ja kaipasi eikä voinut elää muuten kuin hänen kanssaan. Tekipä Hal
mitä tahansa, puhuivatpa ihmiset hänestä mitä hyvänsä, Jessie luotti
häneen ja oli hänelle uskollinen. Hal tunsi syvää liikutusta, otti
hänet jälleen syliinsä ja suuteli häntä sateenvarjon alla useiden
nokinaamaisten pojanvekaroiden ihmetellen heitä katsellessa. Hän
vakuutti puolestaan rakkauttaan ja sanoi, ettei kaivosasioiden
harrastaminen saisi milloinkaan hänen tunteitaan muuttumaan.

Hal saatteli morsiamensa junaan ja pudisti lähtevien vieraiden
käsiä niin synkän ja kiusaantuneen näköisenä, että nuoret miehet
jättivät kiusoittelun, johon muuten varmaan olisivat ryhtyneet.
Hän seisoi asemasillalla, katseli poisvierivää junaa ja tunsi —
itse siitä sanomattomasti hämmästyen — vihaavansa noita poikaiän ja
nuoruudenajan ystäviä. Hänen järkensä esitti vastaväitteitään, hän
vakuutti itselleen, etteivät he voineet mitään tehdä, ettei heillä,
ollut minkäänlaista syytä jäädä — mutta vihasi heitä sittenkin. He
kiiruhtivat tanssimaan ja keimailemaan huvikerhoonsa — hän palasi
kaivoksen suulle yrittääkseen saada mrs Zambonille lupaa tarkastaa
miehensä silpoutunutta ruumista.



NELJÄS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN TAHTO


1.

Kuoleman kuilu paljasti salaisuutensa. Kuorma toisensa jälkeen nousi
kaivoksesta kuolleiden ja elävien ruumiita ja sellaisia, jotka voitiin
luokitella vasta koneitten pumputtua niihin ilmaa. Hal seisoi sateessa
katsellen väkijoukkoa ja ajatellen, ettei ollut milloinkaan ennen
nähnyt mitään niin säälittävää ja kauheata. Millainen haudanhiljaisuus
vallitsikaan, kun saapui joku, jolla oli uutisia kerrottavana! Kuinka
tuskaisesti kiljaisivatkaan naiset, joiden toivo yhtäkkiä luhistui
olemattomiin! Millainen myötätunnon huokaus kohahtelikaan väkijoukossa
vuorotellen joidenkin hyvien uutisten kanssa ja värisyttäen joukon
mieltä kuin myrskytuuli kaislikkoa!

Kaikkialla kerrottiin tarinoita — maan alta tuotuja — sanomattomista
kärsimyksistä ja sitäkin sanomattomammasta sankaruudesta. Miehet,
jotka olivat olleet neljä vuorokautta vailla ruokaa ja vettä, olivat
siitä huolimatta kieltäytyneet poistumasta, koska tahtoivat jäädä
pelastamaan toisia. Kerrottiin miehistä, jotka olivat maanneet
pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pitäen itseään hengissä vedellä,
jota tippui heidän yläpuolellaan olevasta kalliosta, ja olivat
asettuneet vuorotellen siihen kohtaan, johon pisarat putosivat, tai
kostuttaneet vaatteittensa lievettä imien sitten siitä kosteutta.
Pelastusjoukkueitten jäsenet kertoivat, kuinka olivat koputtaneet
rakennettuihin varustuksiin ja olivat kuulleet siellä vankeina
olevien miesten heikosti vastaavan, kuinka olivat rajusti uurastaneet
saadakseen esteen murtumaan ja kuinka vihdoin, kun oli saatu seinään
reikä, kuului ilohuutoja ja näkyi pimeästä loistavia silmiä miesten
menehtymäisillään odottaessa, että reikä saataisiin suuremmaksi ja
heille voitaisiin ojentaa vettä ja ruokaa.

Eräissä kohdissa oli taisteltava tulta vastaan. Letkua oli lähetetty
alas suuret määrät, ja miehet liikkuivat eteenpäin askel askelelta
tuulettajan imiessä heidän edeltään savua ja höyryä. Tässä työssä
olevat uskalsivat henkensä, mutta kulkivat arvelematta eteenpäin.
Oli yhä toivoa voida löytää miehiä etäämpänä olevista varustetuista
suojista.

Hal tapasi Jeff Cottonin vaakahuoneen luota, joka oli muutettu
väliaikaiseksi sairaalaksi. He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran
Percyn junassa sattuneen seikan jälkeen, ja aluepäällikön kasvoihin
nousi verrattain typerä irvistys. »Kas niin, mr Warner, te olette
voitolla», huomautti hän. Vähän aikaa väiteltyään hän sitten suostui
päästämään vaakahuoneeseen muutamia naisia, joiden piti tehdä luettelo
kuolleista ja ilmoittaa asia väkijoukolle. Hal lähti Minettin luo
pyytämään Mary Burkea käymään tähän toimeen, mutta Rosa sanoi Maryn
lähteneen heti hänen ja miss Arthurin poistuttua, eikä kukaan tietänyt,
missä hän oli. Hal lähti nyt mrs Davidin luo, joka suostui keräämään
muutamia tuttaviaan ja suorittamaan tehtävän muodostamatta mitään
»komiteaa». »En tahdo kuulla mistään kirotuista komiteoista!» oli
aluepäällikkö selittänyt.

Niin kului yö ja osa seuraavaa päivää. Eräs yhtiön kirjuri tuli Halin
luo tuoden sinetöidyn kirjekuoren. Siinä oli sähkösanoma, joka oli
osoitettu Halille Cartwrightin välityksellä. »Pyydän mitä hartaimmin
sinua tulemaan heti kotiin. Olisi ikävää, jos isä kuulisi asiasta, ja
on mahdotonta kauan häneltä sitä salata.»

Hal kurtisti lukiessaan kulmiansa. Harriganit olivat ilmeisesti
toimineet viipymättä! Hän lähti toimistoon ja lähetti viipymättä
vastauksensa puhelimessa. »Aion lähteä päivän tai parin kuluttua.
Luotan siihen, että koetatte säästää isää, kunnes hän kuulee asian
minulta.»

Tuo uutinen huolestutti Halia. Hänen mieleensä johtuivat pitkät
väittelyt veljen kanssa ja isälle esitettävät selitykset ja
puolustelut. Hän oli isäänsä erittäin kiintynyt. Mikä häpeä, jos joku
Harriganien lähetti ehtisi säikyttää häntä väärillä tiedonannoillaan!

Nämä ajatukset herättivät Halissa koti-ikävän, toivat hänen mieleensä
elävämmin ulkopuolella olevan maailman kaikkine aineellisine
houkutuksineen — hienostunut henkilö näet ei kykene pakottamaan
itseään rajattomasti sietämään epäterveellistä ravintoa, likaista
vuodetta ja inhoittavia näkyjä. Hal huomasi mielessään kangastelevan
klubinsa ruokasalin, jonka ilmassa leijuivat vastapaistetun lihan,
lämpimän leivän, salaatin ja tuoreiden hedelmien ja kerman tuoksut.
Ja niin hänessä yhtäkkiä kasvoi se vakaumus, että hänen työnsä
Pohjois-Laaksossa oli likipitäen suoritettu!

Kului vielä yö ja päivä. Viimeiset ruumiit oli tuotu kaivoksesta ja
kuljetettu alas Pedroon, missä ne toimitettiin yhteisesti haudatuiksi,
kuten sellaisissa tapauksissa yleensäkin. Tuli oli sammunut, ja
pelastusmiehistöjen sijaan olivat tulleet kirvesmiehet, jotka
korjasivat vahingoita ja tekivät kaivosta turvalliseksi. Reportterit
olivat poistuneet; Billy Keating oli kättä lyöden luvannut käydä
klubissa häntä tervehtimässä. Eräs »Punaisen Ristin» asiamies oli läsnä
ruokkimassa nälkäisiä mrs Curtisin keräämillä varoilla. Mitä siis
olikaan Halilla enää tekemistä muuta kuin sanoa hyvästi tuttavilleen ja
vakuuttaa auttavansa heitä tulevaisuudessakin?

Ensimmäisenä tuttavien joukossa oli Mary Burke, jonka kanssa hän ei
ollut saanut tilaisuutta jutella sen jälkeen, kun oli kohdannut hänet
Minettin luona. Hän käsitti Maryn tahallaan pysyttelevän piilossa
häneltä. Hän ei ollut kotonaan; Hal lähti tiedustelemaan Raffertyn luo
ja jäi juttelemaan vanhan naisen kanssa, jonka miehen oli pelastanut.

Rafferty oli toipumassa. Hänen vaimonsa oli päässyt häntä tapaamaan,
ja kyynelet vierivät hänen kurttuisille kasvoilleen hänen siitä
puhuessaan. Rafferty oli ollut neljä päivää ja yötä suljettuna kapeaan
käytävään ilman ruokaa ja juomaa, lukuunottamatta sitä kahvitilkkaa,
jonka hän oli jakanut toisten miesten kanssa. Hän ei kyennyt vielä
puhumaan, tuskin kättään liikuttamaan, mutta hänen silmissään oli
elämä, ja hänen katseensa oli ollut tervehdys sielusta, jota vanha
nainen oli rakastanut ja palvellut jo neljättäkymmentä vuotta. Mrs
Rafferty ylisti heidän omaa Jumalaansa, joka oli johtanut hänen
miehensä onnellisesti näiden vaarojen halki, ja Halin mielestä hän
ilmeisesti oli toimellisempi kuin jättiläiskokoisen ruotsalaisen
Johanssonin protestanttinen Jumala, sillä molemmat miehet olivat
maanneet vieretysten ja ruotsalainen oli saanut surmansa.

Tohtori oli kuitenkin sanonut, ettei vanha irlantilainen enää
milloinkaan kelpaisi työhön, ja Hal huomasi pelonkauhun varjon
pimittävän mrs Raffertyn aurinkoista iloa. Kuinka voi tohtori sellaista
väittää? Rafferty oli epäilemättä vanha, mutta hän oli myös sitkeä —
ja voiko tohtori aavistaakaan, kuinka tuimasti ponnisti mies, jonka
tuli pitää huoli perheestään? Rafferty ei varmaankaan vähistä kivuista
välittänyt. Hänen ohellaan ansaitsi vain Tim, mutta vaikka Tim olikin
kelpo poika ja teki työtä arkailematta, olisi tohtorin kuitenkin
pitänyt tietää, ettei suuri perhe voinut tulla toimeen kahdeksantoista
vuoden ikäisen pojan ansioilla. Toisia poikia taas esti laki menemästä
työhön: he olivat liian nuoria. Mrs Raffertyn mielestä olisi jonkun
pitänyt lisätä hiukan järkeä lainlaatijoiden päähän — jos näet
estettiin poikia työskentelemästä kivihiilikaivoksissa, olisi samalla
täytynyt pitää huolta siitä, että lapset voitiin jollakin muulla
tavalla elättää.

Hal kuunteli ja myönteli samalla katsellen vanhan naisen toimia
ja oppien niistä enemmän kuin hänen sanoistaan. Mrs Rafferty oli
noudattanut uskontonsa opetuksia, oli ollut hedelmällinen ja
lisääntynyt; hän oli kasvattanut kolme poikaa täysi-ikäisiksi ja
teollisuuden kitaan kuolemaan, ja hänellä oli yhä vielä kahdeksan
lasta ja mies hoidettavinaan. Hal ihmetteli itsekseen, oliko hän
milloinkaan levähtänyt hetkeäkään päiväiseen aikaan viidenkymmenen
neljän ikävuotensa kuluessa. Missään tapauksessa ei enää naimisiin
mentyään. Nytkin, ylistäessään Rafferty-perheen Jumalaa ja sättiessään
kapitalistisia lainlaatijoita, hän keitti illallista liikkuen nopeasti,
äänettömästi, kuin kone. Hän oli laiha kuin vanha hevonen, joka on
kuljettanut raskaan kuormansa erämaan halki; hänen poskipäissään oli
nahka kiinteä kuin venytetty kumi, ja ranteissa näkyivät jänteet kuin
soittimen kielet.

Ja nyt hän kauhistui uhkaavan hädän haamua! Hal kysyi, mitä hän
ajatteli tehdä, ja näki jälleen hänen kasvoissaan kauhun ilmeen. Näytti
olevan yksi ainoa keino välttää nälkään nääntymistä: luopua lapsistaan,
jättää heidät johonkin lastenkotiin. Mainitessaan tämän mahdollisuuden,
joka kuuluu köyhäin erikoisiin painajaisiin, vanha nainen alkoi jälleen
nyyhkyttää ja huutaa, että tohtori oli väärässä; hän saisi nähdä, ja
Hal saisi nähdä, että vanha Rafferty lähtisi työhön viikon tai parin
kuluttua!


2.

Hal meni takaisin kadulle. Oli se hetki, jolloin aurinko laski
tasankomailla; vuorten huippuja värjäsi purppurainen valo, ja varhaisen
syksyn ilma oli raikas ja viileä. Pimenevällä kadulla näkyi liikkuvan
miehiä, kuului huutoja, ja kaikki näkyivät juoksevan jonnekin. Hal
kiiruhti toisten jälkeen miettien mielessään: »Mitä tämä merkitsee?»
Huudot kohosivat ilmoille ainakin satapäisestä joukosta, ja äänet
yhtyivät toisiinsa niinkuin meren aaltojen kohina. Hän erotti sanat:
»Eteenpäin! Eteenpäin! Olemme saaneet kylliksemme! Hurraa!»

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Hal joltakin jälkijoukossa olevalta. Mies
tunsi hänet ja kohotti huudon, joka vieri läpi koko joukon: »Joe Smith!
Hän on meidän miehemme! Tule mukaan, Joe! Pidä meille puhe!»

Halin vielä kysellessä ja yrittäessä saada selkoa tilanteesta olivat
toiset huudot jo hukuttaneet hänen nimensä kaiun. »Kyllin kauan ovat
meitä sortaneet!» Ja joku huusi vielä äänekkäämmin: »Puhukaa meille
siitä! Puhukaa uudestaan! Eteenpäin!»

Erään talon portailla seisoi mies. Hal seisahtui ihmeissään: mies
oli Tim Rafferty. Ei kukaan muu kuin Tim, hilpeä ja koruton Tim
hymyilevine kasvoineen ja iloisine irlantilaisine silmineen. Mutta nyt
hänen punerva tukkansa oli takkuinen, ja hänen kasvonsa olivat raivon
vääristämät. »Siitä huolimatta, että hän on kuoleman kielissä eikä voi
kättään liikuttaa! Yksitoista vuotta on hän raatanut heidän hyväkseen
ja on melkein saanut surmansa onnettomuudessa, joka on heidän oma
syynsä — jokainen mies täällä tietää, että se on heidän oma syynsä,
jumaliste!»

»Aivan varmasti! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä. »Kerro kaikki!»

»Ne antavat hänelle viisikolmatta dollaria ja sairaalamaksut — ja
mitä ne voivat merkitä, sairaalamaksut? Ne ajavat hänet ulos kadulle,
ennenkuin hän kykenee pysymään jaloillaan. Tiedättehän sen — niin ne
tekivät Pete Cullenille!»

»Niin tekivät!»

»Nuo kirotut asianajajat — houkuttelevat heitä allekirjoittamaan
papereita, vaikka he eivät tiedä, mitä tekevät. Ja minä, joka voisin
auttaa, en päässyt likellekään. Kristuksen nimessä, minä sanon, että se
on liikaa! Olemmeko orjia, olemmeko koiria että meidän pitää sellaista
sietää?»

»Me emme sitä enää siedä!» huusi joku. »Lähdemme sisään ja tarkastamme
itse!»

»Tulkaa!» huusi toinen. »Helvettiin heidän kätyrinsä!»

Hal tunkeutui joukkoon. »Tim!» huusi hän »Mistä tuon tiedät?»

»Eräs mies on ollut sisällä näkemässä.»

»Kuka?»

»En voi sanoa — ajaisivat hänet pois; mutta hän on eräs, jonka tunnet
yhtä hyvin kuin minä. Hän sen minulle kertoi sieltä tultuaan. Pettävät
vanhan isäni, jättävät vahingonkorvauksen maksamatta!»

»Niin ne aina tekevät!» huusi Wauchope, Halin vieressä seisova
englantilainen kaivosmies. »Sentähden eivät päästä sinne ketään.»

»Samoin tekivät isälleni!» kuului toinen ääni sanovan. Hal tunsi
puhujan kreikkalaispojaksi Andyksi.

»Ja aikovat aloittaa työt numero kahdessa jo huomenna!» huusi Tim.
»Kuka lähtee sinne? Ja Alec Stonen kanssa, joka kiroo miehet helvettiin
ja komentaa pelastamaan muuleja!»

»Me emme lähde kaivoksiin, ennenkuin ne ovat turvalliset!» huusi
Wauchope. »Pirskottakoot ne — muuten jätän koko hoidon!»

»Ja punnitkoot oikein vaunumme!» huusi jälleen eräs. »Me tahdomme
punnitustarkastajan, jotta saamme, mitä ansaitsemme!»

Jälleen kuului huudettavan: »Joe Smith! Puhukaa meille, Joe! Antakaa
niille, mitä kaipaavat! Te olette oikea mies!»

Hal seisoi siinä avuttomana, hämillään. Hän oli pitänyt taistelua
voitettuna — ja tässä oli toinen alkamassa! Miehet katsoivat häneen,
kutsuivat häntä avukseen, häntä, kapinoitsijoista rohkeinta. Vain
muutamat tiesivät hänen äkkiä vaihtuneesta asemastaan.

Hänen vielä epäröidessään oli taistelulinja siirtynyt hänen ohitseen;
englantilainen Wauchope hyppäsi portaille ja alkoi puhua joukolle. Hän
oli hänkin köyryselkäinen ja surkastunut mies, mutta tällä kertaa hän
osoitti keuhkojensa voimaa. Hal kuunteli ihmeissään; tuota hiljaista
ja tylsältä näyttävää miestä ei olisi voinut uskoa taistelijaksi. Tom
Olson oli häntä tutkistellut ja oli sanonut, ettei hän tahtonut kuulla
mistään puhuttavankaan, joten he olivat jättäneet hänet kerrassaan pois
laskuista. Mutta nyt hän seisoi siinä huutaen kamalaa uhmaansa ulos
maailmaan!

»Ne ovat ryöväreitä ja murhaajia! Ryöstävät kaikki, toisen toisensa
jälkeen. Minä puolestani olen saanut siitä kyllikseni! Entä te?»

Kuului ääntenpauhinaa hänen äänenkantamansa alueelta. Kaikki olivat
saaneet kyllikseen.

»No niin — käydään siis tappelemaan!»

»Hurraa! Hurraa! Me tahdomme saada oikeutemme!»

Jeff Cotton saapui paikalle kiireen kaupalla, Bud Adams ja pari kolme
muuta apuria kintereillään. Joukko kääntyi heihin päin, ja lähinnä
olevat miehet heristivät nyrkkejään ja näyttivät hampaitaan kuin
vihaiset koirat. Cottonin naama oli raivosta punainen, mutta hän
huomasi asian vakavaksi. Hän kääntyi hakeakseen enemmän voimaa, ja
väkijoukko mylvi iloissaan. He olivat jo aloittaneet taistelun! Olivat
saavuttaneet ensimmäisen voittonsa!


3.

Joukko liikkui katua alaspäin huutaen ja sadatellen mennessään. Joku
alkoi laulaa marseljeesiä, toiset yhtyivät lauluun, ja se raikui
hurjana ilmoille. Joukossa oli moneen eri kansakuntaan kuuluvia
sorrettuja, he lauloivat eri kielillä, mutta samaa laulua. Kuului
joitakin tahteja, ja sitten vyörähti yli monien äänten pauhina.
Muutamat miehet kiiruhtivat eri suuntiin levittämään uutista, ja aivan
pian oli koko kylän väki kerääntynyt. Miehet heiluttivat lakkejaan,
naiset heiluttivat käsiään ja huusivat — tai seisoivat kauhistuneina,
hyvin käsittäen, ettei lapsia käynyt ruokkiminen kumouksellisilla
lauluilla.

Tim Raffertyn piti nousta olkapäille ja kertoa asia uudelleen. Hänen
kertoessaan tuli hänen vanha äitinsä juosten ja huutaen: »Tim! Tim!
Tule alas sieltä! Mitä ajatteletkaan?» Vanha nainen väänteli käsiään
kuolettavan pelon vallassa; nähdessään Halin hän riensi hänen luokseen.
»Koettakaa saada hänet pois, Joe! Poika on varmasti menettänyt
järkensä! Ajavat meidät pois kaivoksilta, eivät anna yhtään mitään — ja
mihin sitten joudumme? Pyhä Jumalan äiti, mitä poika ajatteleekaan?»
Hän kutsui jälleen Timiä, mutta Tim ei huolinut mitään, jos mitään
kuulikaan. Tim oli marssimassa kohti Versaillesia!

Muutamat huusivat menevänsä sairaalaan suojelemaan loukkaantuneita
miehiä »kirotuilta asianajajilta». Siinä oli eräs määrätty asia, ja
joukko lähti sinnepäin. Hal seurasi jälkijoukossa naisten, lasten ja
arastelevampien miesten kerällä. Hän huomasi muutamia yhtiön kirjureita
ja virkailijoita ja sitten itsensä Cottonin, joka käski miesten lähteä
hakemaan revolvereja toimistosta.

»Iso Jack» David tuli Jerry Minettin kanssa, ja Hal jäi neuvottelemaan.
Jerry oli ihan kiihdyksissään. Se oli tullut — kapina, jota hän oli
odottanut monet vuodet! Minkätähden ei pidetty puheita, järjestetty
miehiä?

Jack David ilmaisi epäilyksiään. Oli kysymyksenalaista, voiko tämä
puuska muodostua pysyväiseksi.

Jerry vastasi, että se tulisi muodostumaan sellaiseksi, kuin he
halusivat sen muodostuvan. Jos he kävivät johtoon, he voivat johtaa
miehiä ja pitää heitä koossa. Eikö Tom Olsonkin ollut sitä halunnut?

Ei, vastasi iso walesilainen, Olson oli yrittänyt saada miehiä
järjestymään salaa, siten valmistellakseen kumousta kaikilla
kaivoksilla. Se oli aivan toista kuin yhteen ainoaan kaivokseen
rajoittuva avoin kapinaliike. Voiko sellaisen liikkeen toivoa
menestyvän? Ellei, niin oli typerää aloittaa; voi olla varma vain
siitä, että joutui karkotetuksi.

Jerry kääntyi Halin puoleen kysyen mitä hän ajatteli.

Vihdoin Halin oli puhuttava. Oli vaikea asiaa arvostella, sanoi
hän. Hän tunsi olosuhteet vain puutteellisesti. Hän oli tullut
Pohjois-Laaksoon perehtyäkseen niihin. Tuntui vaikealta kehoittaa
miehiä alistumaan sellaiseen kohteluun, jota heidän oli ollut
sietäminen, mutta toisaalta voi kuka hyvänsä arvata, että hukkayritys
masentaisi kaikkien rohkeuden ja tekisi järjestäytymisen entistä
vaikeammaksi.

Niin Hal puhui, mutta hänen mielessään oli enemmän sellaista, mitä
hän ei lausunut julki. Hän ei voinut sanoa noille miehille: »Minä
olen ystävänne, mutta olen myös vihollisenne ystävä, ja minun on
mahdoton tässä tapauksessa päättää, mille puolelle minun tulee asettua.
Kohteliaisuusvelvollisuuteni sitoo minua niihin, joiden käsissä on
henkenne, ja sitäpaitsi en tahtoisi loukata tyttöä, jonka kanssa
menen naimisiin!» Ei, hän ei voinut sellaista lausua. Hän tunsi
itsensä petturiksi jo senvuoksi, että hänen mielessään oli sellaisia
ajatuksia, eikä voinut katsoa miehiä suoraan silmiin. Jerry tiesi hänen
olevan jonkinlaisissa suhteissa Harriganeihin; luultavaa oli, että
hän oli kertonut asian toisille Halin tuttaville, jotka olivat siitä
keskustelleet ja miettineet sen merkitystä. Mitäpä, jos he pitivät
häntä urkkijana?

Hal tunsi niinmuodoin mielensä keventyvän, kun Jack David pysyi
järkähtämättä mielipiteessään. Hänen mielestään he vain toimisivat
vihollisen hyväksi, jos kävisivät toimeen ennen aikojaan. Heidän piti
kuulla Tom Olsonin neuvoa.

Hal kysyi, missä Olson oli, ja David kertoi, että Olson oli saanut
tilinsä samana päivänä, jona Hal oli ajettu pois kaivoksilta, ja että
hän oli lähtenyt Sheridaniin, paikalliseen päämajaan, tekemään selkoa
tilanteesta. Hän ei luultavasti tulisi takaisin; hän oli kerännyt
pienen ryhmänsä, istuttanut kapinan siemenen Pohjois-Laaksoon.

He pohtivat kysymystä neuvon hankkimisesta. Pohjois-Laaksosta ei
käynyt puheleminen, koska yhtiö kuunteli kaikkia puheluja; mutta
Pedron iltajunan piti lähteä viiden minuutin kuluttua, ja »Iso Jack»
selitti, että jonkun oli matkustettava. Sheridanin kaupunki oli vain
viidentoista tai kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä Pedrosta, ja
siellä voisi ammattijärjestöjen virkamies antaa heille neuvoa. Voitiin
myös käyttää kaupunkienvälistä puhelinta, kehoittaa jotakin Western
Cityssä asuvaa yhdistysliikkeen johtajaa lähtemään junalla keskiyön
aikaan ja olemaan Pedrossa seuraavana aamuna.

Hal, joka yhä toivoi voivansa vetäytyä syrjään, siirsi tehtävän Jack
Davidin suoritettavaksi. He tyhjensivät taskunsa saadakseen riittävät
matkarahat, ja iso walesilainen kiiruhti junalle. Sillävälin Jerry ja
Hal päättivät pysytellä taka-alalla, etsiä oman ryhmänsä jäsenet ja
kehoittaa heitä menettelemään samoin.


4.

Tämä ohjelma oli Halille suotuisa, mutta hän joutui kohta havaitsemaan,
että siihen oli ryhdytty liian myöhään. Hän ja Jerry lähtivät
tavoittamaan joukkoa, joka oli pysähtynyt erään yhtiön rakennuksen
eteen, ja kuulivat lähelle ehdittyään jonkun pitävän puhetta. Ääni
oli naisen, se kaikui kirkkaana ja käskevänä. Väkijoukko esti puhujaa
näkemästä, mutta Hal tunsi äänen ja tarttui kumppaninsa käsivarteen.
»Mary Burke!»

Siellä puhui tosiaankin Mary Burke, joka näytti saavan kuulijansa
jonkinlaisen vimman valtaan. Hän lausui lauseen, ja väkijoukko kuului
karjaisevan; hän lausui toisen lauseen, ja jälleen kuului karjahdus.
Hal ja Jerry tunkeutuivat eteenpäin kuullakseen tuon raivoisan litanian
sanoja.

»Lähtisivätkö he itse kaivoksiin, mitä luulette?»

»Eivät lähtisi!»

»Olisiko heillä sillat ja pitsit, mitä luulette?»

»Ei olisi!»

»Olisivatko heidän kätensä niin hienot ja pehmoiset, mitä luulette?»

»Eivät olisi!»

»Pitäisivätkö itseään niin hyvinä, ettei kannata teitä katsoakaan?»

»Eivät pitäisi. Totisesti eivät pitäisi!»

Mary jatkoi: »Kun vain olisitte yksimieliset, niin ne tulisivat
kontaten pyytämään sovintoa. Mutta te olette pelkureita, ja ne
käyttävät arkuuttanne hyväkseen. Olette pettureita, ja ne ostavat
teidät. Rikkovat kappaleiksi, tekevät teille, mitä tahtovat, ja
lähtevät sitten pois yksityisjunissaan jättäen kätyrinsä teitä
kukistamaan ja polkemaan teidät jalkoihinsa. Kuinka kauan sitä
siedätte? Kuinka kauan?»

Väkijoukon äänten pauhu kiiri pitkin katua ja takaisin. »Me emme sitä
siedä! Emme siedä!» Miehet heristivät nyrkkejänsä, naiset kirkuivat, ja
lapsetkin sadattelivat. »Me taistelemme ja lyömme ne! Emme tahdo enää
olla niiden orjina!»

Mary keksi taikasanan. »Meidän pitää liittyä yhteen!» huusi hän.
»Liittyä yhteen ja pysyä yhdessä. Jos kieltäytyvät antamasta meille
oikeuksiamme, tiedämme mitä vastaamme: teemme _lakon_!»

Kuului äänten jymy kuin ukkosen jyrähdys vuoristossa. Niin, Mary
oli keksinyt oikean sanan! Sitä ei oltu lausuttu moneen vuoteen
Pohjois-Laaksossa, mutta nyt se kulki läpi väkijoukon kuin salamanisku.
»Tehdään lakko, lakko, lakko!» Näytti siltä kuin he eivät olisi voineet
kuulla ja lausua sitä kyllin usein. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet
Maryn puhetta, mutta tuon sanan he tunsivat. He lausuivat sen puolan,
tshekin, italian ja kreikan kielillä. Miehet heiluttivat lakkejansa,
naiset esiliinojansa — hämärissä näytti siltä kuin olisi myrsky
riiponut jotakin outoa kasvistoa. Miehet puristivat toistensa käsiä,
innokkaimmat muukalaiset vaipuivat toistensa kaulaan. »Lakko, lakko,
lakko!»

»Emme ole enää orjia!» huusi puhuja. »Olemme ihmisiä — ja tahdomme
ihmisinä elää! Tahdomme tehdä työtä ihmisinä — muuten emme suostu
mitään tekemään. Emme tahdo enää olla nautakarja jota voivat ajaa minne
mielivät. Me järjestymme, pysymme yhdessä, vieretysten! Joko voitamme
yhdessä tai näemme nälkää ja kuolemme toistemme kanssa. Ja yksikään
meistä ei vääjää, yksikään ei käänny petturiksi! Onko täällä ketään,
joka tahtoo pettää toverinsa?»

Kuului ulvonta kuin susilaumasta. Ei ollut hyvä petturiksi aikovan
näyttää likaista naamaansa tälle joukolle!

»Tahdotteko puolustaa yhteenliittymistä, liittoanne?»

»Tahdomme!»

»Vannotteko?»

»Vannomme!»

Hän kohotti kätensä kiihkein elein kohti taivasta. »Vannokaa henkenne
nimessä, vannokaa pysyvänne meidän toisten liitossa vääjäämättä
milloinkaan, kunnes olemme voittaneet! Vannokaa! Vannokaa!»

Miehet tekivät saman eleen, kohottivat kätensä kohti taivasta. »Me
vannomme! Vannomme!»

»Ette anna niiden murtaa vastustustanne! Ette anna niiden itseänne
säikyttää!»

»Emme! Emme!»

»Pysykää sanassanne, miehet! Pysykää sanassanne! Tämä on vaimojenne
ja lastenne ainoa toivo!» Tyttö puhui edelleen, kehoitti kuulijoitaan
sytyttävin sanoin ja kiihkein kädenliikkein — itse tuiman kapinan
suurena huojuvana kuvana. Hal kuunteli puhetta ja katseli ihmeissään
puhujaa. Siinä oli ihmissielun ihme, epätoivosta syntynyt toivo!
Ja hänen ympärilleen kertynyt joukko tuli samasta ihmeellisestä
uudestisyntymisestä osalliseksi: heidän heilahtelevat käsivartensa ja
huojuvat vartalonsa noudattivat Maryn sanoja kuin orkesteri johtajan
tahtipuikkoa.

Hal oli värähdyttävän riemuntunnon vallassa. Hän oli itse masentunut,
oli tahtonut karata pois tästä tuskan tyyssijasta, mutta nyt oli
Pohjois-Laaksossa toivoa — nyt päästäisiin voittoon, vapauteen!

Aina siitä asti, kun oli kaivoksille saapunut, Hal oli oppinut yhä
paremmin ymmärtämään, ettei näiden ihmisten elämän varsinaisena
surkeutena ollut heidän ruumiillinen kärsimyksensä, vaan heidän
henkinen masennuksensa — heidän miehensä tylsä toivottomuus. Kaikki,
mitä hän oli itse nähnyt tai mitä toiset olivat hänelle kertoneet,
oli päivä päivältä lujittanut hänen vakaumustaan. Tom Olson oli
ensimmäisenä pukenut ajatuksen sanoiksi: »Pahin vastus on niiden
ihmisten mielissä, joita tahtoo auttaa!» Kuinka voikaan herättää
toivoa ihmisissä, joiden täytyi elää tällaisen hirmuvallan alaisina?
Hal oli nuoruudestaan ja vapaudestaan huolimatta tuntenut vaipuvansa
epätoivoon. Hän tuli sellaisten ihmisten luota, jotka olivat tottuneet
sanomaan »Tee se» tai »Tee tämä» ja näkemään niin tapahtuvan. Nämä
kaivosorjat sitävastoin eivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista
voiman ja varmuuden tuntoa; päinvastoin: he olivat tottuneet siihen,
että heidän ponnistuksiaan ehkäistiin joka taholla, että vieras tahto
murskasi pienimmänkin pyrkimyksen onneen ja menestykseen.

Mutta tässä oli ihmissielun ihme! Tässä oli Pohjois-Laakson toivo!
Tässä oli väki, joka nousi, ja Mary Burke oli heidän johtajanaan!
Niin oli hänen oma näkemyksensä toteutunut: Mary Burke kirkastuneine
kasvoineen, ja hiukset hohtelevina kuin kultainen kruunu! Mary Burke
nousseena lumivalkoisen ratsun selkään, puettuna valkoiseen, pehmeään
ja hohtavaan pukuun — kuin Jeanne d'Arc tai vaalikulkueen johtaja!
Niin, Mary oli joukon johtajana, ja hänen, Halin, korviin kaikuivat
marssivien askelet!

Hänen leikkisanojensa pohjalla oli piillyt oikea näkemys, todellinen
luottamus tuohon tyttöön. Siitä päivästä lähtien, jona hän oli
ensimmäisen kerran nähnyt kaivoskenttien villiruusun kokoamassa
pesuvaatteita, hän oli käsittänyt, ettei Mary ollut vain sievä
nuori työläistyttö, vaan nainen, jolla oli oma sielunsa ja
persoonallisuutensa. Maryn katse kantoi kauemmaksi, hänen tunteensa oli
syvempi kuin useimpien näiden palkkaorjien. Hänen ongelmansa oli sama
kuin heidän, mutta monisyisempi. Halin tarjoutuessa häntä auttamaan ja
tarjoutuessa toimittamaan hänelle sopivaa työtä Mary oli selittänyt
kaipaavansa enempää kuin pelkkää raadannasta vapautumista, nimittäin
elämää, joka voi tyydyttää hänen henkisiä harrastuksiaan. Niin oli Hal
tullut ajatelleeksi, että Marystä voisi tulla väkensä opettaja, heidän
johtajansa. Hän oli heihin kiintynyt, kärsi heidän puolestaan ja heidän
kanssaan ja kykeni samalla keksimään heidän onnettomuutensa syyt. Mutta
kun Hal sitten oli esittänyt hänelle näitä johtajasuunnitelmiaan, oli
Mary vastaukseksi ilmaissut jäytävää epätoivoansa; Maryn pessimismi oli
tuntunut ivailevan hänen unelmiansa, noihin kaivosorjiin kohdistuva
ylenkatse oli saanut hänet väheksymään Halin sekä heidän että hänen
itsensä hyväksi suunnittelemia yrityksiä.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä omaksunut hänelle suunnitellun osan! Halista
tuntui, että hänen sielunsa eli tässä huutavassa joukossa. Hän
oli elänyt näiden ihmisten elämää, oli kärsinyt heidän kerrallaan
ja oli vihdoin joutunut kapinoimaankin heidän kanssaan. Hal ei
miehenä huomannut erästä tärkeätä seikkaa, ei käsittänyt, että Maryn
kaunopuheisuus kohdistui Raffertien, Wauchopein ja kaikkien muiden
Pohjois-Laakson kaivosmiesten päiden ylitse erääseen tyttöön, joka
oli kuin kuvalehdestä leikattu, puettu sadetakkiin ja vaaleanvihreään
hattuun ja hahtuvanpehmeään, sanomattoman kalliiseen automobiiliharsoon!


5.

Maryn puhe katkesi äkkiä. Joukko miehiä oli lähtenyt katua kulkemaan,
ja siellä oli syntynyt jotakin häiriötä. Meteli paisui; ja yhä enemmän
väkeä alkoi virrata siihen suuntaan. Mary kääntyi katsomaan, ja samassa
koko joukko lähti katua alaspäin.

Levottomuus vallitsi sairaalan edustalla. Rakennuksen edessä oli
porttikäytävä, ja siinä seisoivat Cartwright ja Alec Stone sekä
ryhmä kirjureita ja muita virkailijoita, joiden joukosta Hal tunsi
Predovichin, postimestari Johnsonin ja Si Adamsin. Portaitten edessä
seisoi Tim Rafferty ja hänen takanaan joukko päättäväisen näköisiä
miehiä. Tim kuului huutavan: »Me vaadimme ne asianajajat sieltä ulos!»

Itse ylivalvoja oli käynyt hänen kanssaan keskustelemaan. »Täällä ei
ole ketään asianajajia, Rafferty.»

»Emme teihin luota!» Ja takana oleva joukko vahvisti: »Tahdomme nähdä
omin silmin!»

»Te ette voi mennä sisään», selitti Cartwright.

»Minä menen isäni luo!» huusi Tim. »Minulla on oikeus nähdä isäni,
onhan?»

»Voitte nähdä hänet huomenna. Voitte viedä hänet pois, jos haluatte.
Me emme häntä tarvitse. Mutta hän nukkuu nyt, ja te ette saa häiritä
toisia.»

»Ettepä pelänneet heitä häiritä, kun veitte sinne ne kirotut
asianajajat!» Kuului hyväksyvä mylvintä, niin äänekäs, että Cartwright
oli kerrassaan siihen hukkua.

»Hänen läheisyydessään ei ollut ketään asianajajaa, sen voitte uskoa.»

»Se on valhe!» huusi Wauchope. »Ovat olleet siellä kaiken päivää, ja te
tiedätte sen. Me tahdomme saada ne sieltä ulos.»

»Käy päin, Tim», huusi kreikkalaispoika Andy tunkeutuen eturintamaan.
»Käy päin!» huusivat toisetkin, ja siitä rohkaistuneena alkoi Rafferty
nousta portaita.

»Minä tahdon nähdä isäni!» Kun Cartwright tarttui hänen olkapäihinsä,
hän kiljasi: »Päästä minut menemään, kuuletko!»

Oli ilmeistä, että ylivalvoja yritti parhaansa mukaan välttää
väkivaltaa; poikaa estäessään hän samalla käski seuralaistaan
peräytymään. Mutta Tim oli kuohuksissaan; hän työntyi eteenpäin, ja
ylivalvoja joko löi häntä tai yritti itse väistää iskua siten tyrkäten
hänet portaita alas. Joukosta kuului raivon huuto, miehet tunkeutuivat
eteenpäin, ja samassa vetivät eräät porraskäytävässä seisovat miehet
esiin revolverinsa.

Asema oli varsin selvä. Parin sekunnin kuluttua olisi joukko portailla,
ja sitten kajahtaisivat laukaukset. Ja jos kerran niin tapahtuisi, kuka
voisi arvata asian loppuvaiheet? Kiihtynyt joukko voisi tuiskata tulen
kaikkiin yhtiön rakennuksiin ja lakata raivoamasta vasta murhattuaan
viimeisenkin virkamiehen.

Hal oli päättänyt pysytellä taka-alalla, mutta huomasi nyt, että
taka-alalla pysytteleminen olisi tänä hetkenä pelkuruutta, melkeinpä
rikoskin. Hän syöksyi eteenpäin huutaen valtavan äänekkäästi: »Seis,
miehet! Seis!»

Koko Pohjois-Laaksossa tuskin oli toista miestä, jota joukko olisi
suostunut sinä hetkenä kuuntelemaan. Mutta Haliin he luottivat, hän oli
ansainnut heidän luottamuksensa. Eikö hän ollut ollut vankilassa heidän
tähtensä, eivätkö he olleet nähneet häntä rautaristikon takana? »Joe
Smith!» Huuto kaikui koko joukon läpi.

Hal raivasi itselleen tietä työntäen miehiä syrjään, pyysi ja komensi
hiljaisuutta. »Tim Rafferty, maltahan!» Tim tunsi hänen äänensä ja
totteli.

Puristuksesta päästyään Hal hyppäsi portaille, missä Cartwright ei
yrittänyt häntä estää.

»Miehet!» huusi hän. »Malttakaa hetkinen! Ettehän te tätä tahdo!
Ettehän tahdo taistelua!» Hän oli hetkisen vaiti, mutta tiesi, etteivät
enemmät kiellot voisi heitä nyt hillitä. Heille täytyi sanoa, mitä
he tahtoivat. Hän oli vastikään kuullut ne erikoiset sanat, jotka
tepsivät, ja huusi ne niin kuuluvasti kuin suinkin voi: »Teidän tulee
liittyä yhteen! Tehdä _lakko_!»

Joukko vastasi hänelle mylvähtäen äänekkäämmin kuin koskaan ennen.
Niin, sitä juuri he tahtoivat! Lakkoa! Ja he tahtoivat saada Joe
Smithin sitä järjestämään ja johtamaan. Hän oli ollut heidän
johtajanaan kerran ennen ja oli joutunut pois kaivoksilta senvuoksi.
Miehet eivät oikein tietäneet, kuinka hän oli päässyt takaisin — mutta
siinä hän nyt oli, heidän suosikkinsa. Hän eläköön! He tahtoivat
seurata häntä helvettiin ja takaisin!

Eikö hän ollutkin pelkäämätön poika! Seisoi siinä sairaalan portailla
ihan päällysmiesten edessä puhuen miehille yhteenliittymisestä, ja
päällysmiehet eivät uskaltaneet sormellaan koskea! Joukko tajusi
tilanteen ja oli hurjana ilosta. Englanninkieltä puhuvat miehet
huusivat hänelle myöntäen, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, huusivat
toisten mukana.

He eivät tahtoneet tapella — eivät tietenkään. Tappelu ei heitä
auttaisi. Heitä auttaisi ainoastaan yhteenliittyminen ja seisominen
vankkana vapaiden miesten joukkona. Heidän tulisi muodostaa
ammattiyhdistyskomitea, joka voi puhua heidän kaikkien puolesta,
sanoa, ettei yksikään mies suostuisi enää käymään työhön, ellei heidän
oikeuksiansa taattaisi! Nyt sai olla lopussa se aika, jolloin miehiä
erotettiin senvuoksi, että he vaativat oikeuksiaan, merkittiin mustaan
kirjaan tai karkotettiin mailta halmeilta, koska olivat tahtoneet
turvakseen valtion lakien heille määräämät edut!


6.

Kuinka kauan voikaan miehen otaksua seisovan jonkin yhtiönrakennuksen
portailla, ylivalvoja ja kaivospäällikkö takanaan, järjestämässä
kaivosmiesten ammattiyhdistystä? Hal käsitti, että hänen täytyi saada
joukko siirtymään pois tästä vaarallisesta paikasta.

»Teettehän nyt, mitä sanon?» kysyi hän, ja kun miehet lupasivat yhteen
ääneen, hän lisäsi varoittaen: »Ei tapella! Eikä juoda! Jos näette tänä
iltana humalaisen miehen, ottakaa kiinni ja pistäkää talteen!»

Miehet nauroivat ja hurrasivat. He lupasivat vakavasti pysyä aisoissa.
Tämä oli selvien miesten hommaa, sepä tietty asia!

»Sairaalassa olevia miehiä katsomaan toimitamme lähetystön», jatkoi
Hal. »Ei mitään meteliä — emme tahdo häiritä sairaita. Tahdomme vain
saada varmuuden, ettei heitä kukaan muu häiritse. Oletteko yhtä mieltä?»

Miehet sanoivat olevansa.

»Hyvä», virkkoi Hal, »pysytelkää hetkinen hiljaa».

Sitten hän kääntyi ylivalvojan puoleen. »Cartwright», sanoi hän, »me
tahdomme heti toimittaa lähetystön sairaittemme luo, sinne jäämään».
Cartwrightin alkaessa esittää vastaväitteitä hän lisäsi hiljaa: »Älkää
olko mieletön, mies! Ettekö näe, että yritän pelastaa henkeänne?»

Ylivalvoja tiesi, kuinka vahingollisesti vaikuttaisi kurinpitoon, jos
Hal ja miesjoukko saisivat toteuttaa aikomuksensa, mutta toisaalta
hän huomasi välittömän vaaran eikä voinut ehdottomasti luottaa
kirjanpitäjiensä ja pikakirjoittajiensa rohkeuteen ja ampumataitoon.

»Pidä kiirettä, mies!» huudahti Hal. »Minä en kykene joukkoa kauan
pidättämään. Tulkaa järkiinne, ellette tahdo helvetin pääsevän irti.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Cartwright niellen loukkauksensa. Hal
kääntyi miesten puoleen ja ilmoitti hänen suostumuksensa. Kuului
riemunhuuto.

»Kuka lähtee?» kysyi Hal, kun hänen äänensä jälleen pääsi kuuluville,
ja katseli ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Huomattavimmat olivat Tim
ja Wauchope, mutta Hal päätti pitää heitä erikoisesti silmällä.
Hän ajatteli Jerry Minettiä ja mrs Davidia — mutta muisti samassa
luvanneensa Isolle Jackille pitää oman pienen ryhmänsä taka-alalla.
Sitten hän ajatteli Mary Burkea, joka oli jo tuottanut itselleen kaiken
mahdollisen vahingon ja johon kaikki voivat luottaa. Hal kutsui hänet
ja erään joukossa olevan amerikkalaisen, mrs Ferrisin; Molemmat tulivat
portaille, ja Hal kääntyi Cartwrightin puoleen.

»Tehdään nyt sopimus», sanoi hän. »Nämä edustajat jäävät sairaitten luo
ja keskustelevat heidän kanssaan, jos he niin tahtovat, ja heille ei
saa antaa käskyjä kukaan muu kuin tohtorit ja hoitajattaret. Niinhän?»

»Niin», vastasi ylivalvoja jurosti.

»Hyvä», sanoi Hal. »Osoittakaa Jumalan nimessä hiukan ymmärrystä ja
pitäkää sananne; tuo joukko on sietänyt jo kyllin paljon, ja jos vielä
sitä jotenkin ärsytätte, saatte itse siitä vastata. Pitäkää muuten
huoli siitä, että kapakat suljetaan ja pysyvät suljettuina, kunnes
levottomuudet lakkaavat. Älkää salliko miestenne liikkua kaduilla
näytellen revolvereitaan ja irvistellen.»

Hal kääntyi joukkoon päin odottamatta Cartwrightin vastausta ja kohotti
kätensä hiljaisuutta vaatien. »Miehet», sanoi hän, »meillä on suuri
työ edessämme — me ryhdymme järjestämään ammattiyhdistystä. Sitä emme
voi tehdä tässä sairaalan edessä. Olemme jo muutenkin pitäneet liian
paljon melua. Poistukaamme kaikessa hiljaisuudessa pitämään kokousta
voima-aseman takana. Suostutteko?»

Joukko ilmoitti suostuvansa. Hal piti vielä silmällä, että molemmat
naiset pääsivät esteettömästi sairaalaan, hyppäsi sitten alas portailta
ja kulki etunenässä. Jerry Minetti tuli ilosta väristen hänen
viereensä, Hal tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi kiihtyneesti:
»Laula, Jerry! Laula niille italialainen laulu!»


7.

He tulivat määräpaikkaansa kenenkään estämättä. Sillävälin Hal
suunnitteli keinoa ajatusten vaihtamiseksi tämän monikielisen lauman
kanssa. Hän tiesi, että puolet miehistä eivät ymmärtäneet sanaakaan
englanninkieltä ja että puolet jäljelläolevista ymmärsivät sitä sangen
huonosti. Jotta voisi asiat heille selvittää, olisi niinmuodoin
ilmeisesti välttämätöntä lajitella heidät kansakunnittaan ja löytää
luotettava tulkki jokaista ryhmää varten.

Lajittelu ei kumminkaan tapahtunut nopeasti, siihen sisältyi aika
paljon huutoa ja hyväntahtoista puukkimista — puolalaiset tänne,
böömiläiset tänne, italialaiset tänne! Kun tästä oli vihdoin
selviydytty ja oli löytynyt jokaista ryhmää varten mies, joka
osasi kyllin paljon englanninkieltä voidakseen kääntää esityksen
maanmiestensä kielelle, kävi Hal pitämään puhetta. Hän ei kumminkaan
ollut ehtinyt lausua montakaan lausetta, kun jo syntyi hirmuinen
melu. Kaikki tulkit puhuivat yhtaikaa ja keuhkojensa koko voimalla
— se oli kuin paraati, jossa soittokunnat pauhaavat aivan lähellä
toisiaan. Hal oli kuin ukkosen lyömä, mutta alkoi sitten nauraa. Eri
kuulijakunnat alkoivat nekin nauraa; puhujat vaikenivat hämmästyneinä
— ja alkoivat sitten hekin nauraa. Niin vyöryi toinen hilpeyden
laine toisensa jälkeen läpi miesjoukon; kokoontuneiden mieliala
muuttui silmänräpäyksessä raivosta ja vakavuudesta mitä hurjimmaksi
hilpeydeksi. Hal oppi nyt ensimmäisen kerran tietämään jotakin siitä,
kuinka on käsiteltävä tätä lapsenlaista väkeä, jonka mielialat
vaihtuvat ylen nopeasti ja jonka tunteet häilyvät kuin veitsenterällä.

Hänen täytyi ensin puhua puhuttavansa loppuun ja siirtää sitten eri
ryhmät etäämmälle toisistaan, jotta ne voivat kuunnella tulkkejansa.
Mutta samassa ilmeni uusi vaikeus. Kuinka voi kukaan hillitä näitä
kaunopuheisuuden virtoja? Kuinka voi olla varma siitä, ettei asioita
vääristelty? Olson oli varoittanut Halia yhtiön salapoliiseista, jotka
esiintyivät työmiehinä ja voittivat puolelleen miesten luottamuksen
kiihoittaakseen heitä väkivaltaisuuksiin. Muutamat tulkitsijat
olivatkin epäilemättä hurjannäköisiä, ja esitys kuulosti tosiaankin
omituiselta heidän kääntämänään!

Siinä oli esimerkiksi eräs kreikkalainen puhuja, hurja veikko,
pörrötukkainen ja villisti katseleva, joka tuntui repivän kiihkoansa
kappaleiksi ja heittävän niitä sanoina kuulijoilleen. Hän seisoi
tynnörillä parin kaivoslampun valaisemana ja pari-kolmekymmentä
maanmiestä edessään, heilutti käsiään, pui nyrkkejään, huusi ja mylvi.
Hal lähti huolestuneena luo ja kysyi eräältä toiselta englanninkieltä
puhuvalta kreikkalaiselta, mitä puhuja oikeastaan sanoi, ja sai kuulla,
että hän vain vakuutti laillisuuden lujittuvan Pohjois-Laaksossa!

Hal katseli tuota ylen kiihkeätä pientä miestä, joka tarjosi
tilaisuuden tutkia kaikkia mahdollisia puhujan-eleitä. Hän veti
olkapäänsä taaksepäin ja työnsi rintansa ulos niin, että oli
melkein pudota tynnöriltään; hän sanoi, että kaivosmiesten elämä
muuttuisi ihmismäiseksi. Sitten hän kuuristui alas ja painoi päänsä
syvään huoaten; hän kertoi heille, mitä tulisi tapahtumaan, jos he
vääjäisivät. Hän tarttui pitkään mustaan tukkaansa ja alkoi repiä
sitä epätoivoisesti; hän repi ja ojensi sitten tyhjät kätensä, repi
sitten jälleen niin tuimasti, että teki melkein mieli itkeä hänen
tuskaansa. Hal kysyi, mitä tuo merkitsi. Toinen vastasi: »Hän sanoo
'Pysykää liitossa! Jos kiskon yhtä hiuskarvaa, niin se lähtee, jos
kiskon kaikkia karvoja, ei lähde yksikään!'» Siinä johtui ajattelemaan
Aisoposta ja hänen tarinoitaan!

Tom Olson oli kertonut Halille hiukan siitä, miten oli meneteltävä,
jos tahtoi totuttaa tällaisia tietämättömiä laumoja. Oli toistettava,
toistettava asia yhä uudelleen, jotta kaikkein tylsimmätkin kuulijat
ajatuksen käsittivät, saivat päähänsä yhteisvastuun kaikki-pelastavan
aatteen. Eri tulkkien puhuttua puhuttavansa ja kaikkien palattua
tuhkaläjien luo Hal piti puheensa uudelleen käyttäen yksitavuisia
sanoja, jonkinlaista kaivoskieltä, jota kaikki jossakin määrin
ymmärtävät. Toisinaan hän keskeytti esityksensä vahvistaakseen sitä
oppimillaan kreikkalaisilla, italialaisilla tai slaavilaisilla
sanoilla. Sattui toisinaan niinkin, että hänen kaunopuheisuutensa
tempasi jälleen mukaansa muutamia tulkkeja; silloin hän odotti,
kunnes he olivat huutaneet joitakin lauseita maanmiehilleen. Ei
tarvinnut ollenkaan pelätä ikävystyttävänsä kuulijoitaan, jotka olivat
kärsivällisiä ja paljonkärsineitä miehiä ja olivat nyt ryhtyneet
epätoivoisen vakaviin aikeisiin.

He tahtoivat liittyä yhteen, tahtoivat suorittaa asian
säännönmukaisesti, jäsenlippuineen ja valittuine virkamiehineen. Hal
selitti heille asian, seikan toisen jälkeen. Yhteenliittymisestä
ei ollut hyötyä, elleivät he tahtoneet liitossaan pysyä. Heidän
piti valita johtajia jokaiselle kieliryhmälle; näiden johtajien
piti kokoontua ja laatia vaatimukset, jotka tarkastettaisiin ja
hyväksyttäisiin yleisessä kokouksessa ja esitettäisiin sitten
päällystölle ilmoittamalla, ettei yksikään Pohjois-Laakson työmies
menisi kaivokseen, ellei näitä vaatimuksia hyväksyttäisi.

Jerry Minetti, joka tunsi hyvin kaikki ammattiliittoja koskevat seikat,
kehoitti Halia tekemään jäsenluettelon heti; hän arveli välittömän
vaikutuksen vuoksi olevan edullista, jos jokainen astui esiin ja
mainitsi nimensä. Mutta samassa ilmeni vaikeus, jonka kohtaavat kaikki
järjestäjät: ei ollut kirjoitusneuvoja eikä rahoja. Tarvittiin kyniä ja
paperia nimien merkitsemistä varten, ja Hal oli tyhjentänyt taskunsa
Jack Davidille! Hänen täytyi lainata viisikolmatta senttiä ja lähettää
joku yhtiön myymälään. Päätettiin, että jokaisen ammattiyhdistykseen
liittyvän piti maksaa kymmenen sentin vero. Täytyi käyttää
sähkölennätintä ja puhelinta, jos tahdottiin saada apua ulkomaailmasta.

Valittiin väliaikainen komitea, johon kuuluivat Tim Rafferty, Wauchope
ja Hal, pitämään huolta luetteloista ja varoista ja yleensä hoitamaan
asioita huomiseen, jolloin pidettäisiin uusi kokous; sitäpaitsi
valittiin tusina jykevimpiä ja luotettavimpia miehiä komitean
henkivartijoiksi. Lähettiläs palasi tuoden paperia ja kyniä, tulkit
istuutuivat maahan ja kirjoittivat kaivoslamppujen valossa niiden
miesten nimet, jotka halusivat liittoon yhtyä. Jokainen vuorostaan
vannoi suostuvansa yhteisvastuuseen ja kuriin. Sitten kokous
julistettiin keskeytyneeksi seuraavaan aamuun asti, ja työmiehet
hajautuivat koteihinsa lepäämään, mielessä sellainen voimantunto ja
ilo, jota vain harvat olivat eläessään ennen kokeneet.


8.

Komitea lähti henkivartiostoineen Reminitskin luo, missä miehet
paneutuivat pitkäkseen permannolle; kukaan ei yrittänyt heitä häiritä,
ja useimpien rauhallisesti kuorsatessa Hal ja muutamat muut istuivat
kirjoittamassa luetteloa vaatimuksista, jotka tultaisiin seuraavana
aamuna jättämään päällystölle. Sopimus oli sellainen, että Jerry
lähtisi varhaisella aamujunalla Pedroon päästäkseen kosketukseen Jack
Davidin ja ammattikuntavirkailijain kanssa ja voidakseen ilmoittaa
heille asian uusimmista vaiheista. Koska virkailijoita varmaan
vaaniskelivat yhtiön urkkijat, kehoitti Hal Jerryä menemään MacKellarin
asuntoon ja pyytämään häntä kutsumaan Ison Jackin sinne hänen
puheilleen. Sitäpaitsi Jerryn piti puhelimessa ilmoittaa _Gazetten_
toimitukseen Billy Keatingille lakkoa koskevista seikoista.

Halin mielessä oli satoja sellaisia seikkoja; ne hyrisivät hänen
päässään niin, ettei hän makuulle paneuduttuaan päässyt uneen. Hän
ajatteli päällysmiehiä ja heidän mahdollisia toimenpiteitään. Hän tiesi
varmaan, etteivät hekään nukkuneet!

Sitten johtuivat mieleen ne tuttavat, jotka olivat matkustaneet pois
yksityisjunassaan, johtui mieleen oman aseman omituisuus. Hän nauroi
jonkinlaista epätoivoista naurua ajatellessaan, kuinka Percy oli
yrittänyt saada häntä täältä poistumaan. Ja Jessie rukka! Mitä voikaan
Hal nyt sanoa hänelle?

Päällysmiehet eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin sinä yönä.
Aamulla lakontekijät kiiruhtivat kokouspaikalleen, muutamat huolimatta
jäädä aamiaisellekaan. He tulivat pesemättöminä ja kampaamattomina,
katsahtaen arasti kumppaneihinsa, ikäänkuin eivät olisi voineet enää
uskoa todeksi sitä rohkeata tekoa, johon olivat edellisenä iltana
ryhtyneet. Mutta kun he sitten tapasivat komitean ja henkivartioston
valmiina käymään toimeen, heidän rohkeutensa palasi, ja heidän
mielissään elpyi jälleen se ihmeellinen yhteenkuuluvaisuudentunne, joka
oli tehnyt heistä miehiä. Aivan pian aljettiin pitää puheita, hurrata
ja laulaa, ja se houkutteli luo viivyttelijät ja pelkuritkin. Kohta oli
asia täydessä käynnissä; melkein kaikki työväestön miehet, naiset ja
lapset olivat läsnä.

Mary Burke tuli sairaalasta, missä oli viettänyt yönsä. Hän näytti
väsyneeltä, ja hoidottomalta, mutta hänen taisteluhalunsa ei
ollut suinkaan masentunut. Hän kertoi keskustelleensa muutamien
loukkaantuneiden miesten kanssa ja saaneensa tietää, että useat
heistä olivat allekirjoittaneet »sopimuksia», joiden nojalla yhtiö
suojasi itsensä kaikilta vahingonkorvausvaatimuksilta. Toiset olivat
kieltäytyneet allekirjoittamasta, ja Mary oli kiihkeästi varoittanut
heitä vastakaan niin tekemästä. Pari naista tarjoutui lähtemään
sairaalaan, jotta Mary voisi levätä, mutta hän ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan, hänestä tuntui kuin olisi mahdotonta levätä enää
milloinkaan.

Äsken perustetun yhdistyksen jäsenet ryhtyivät nyt valitsemaan
virkailijoitaan. He tahtoivat tehdä Halista esimiehen, mutta hän
ei tahtonut sitoa itseään sellaisella lopullisella tavalla, vaan
onnistui siirtämään sen kunnian Wauchopelle. Tim Raffertystä tehtiin
rahastonhoitaja ja sihteeri. Sitten valittiin lähetystö, jonka piti
mennä esittämään Cartwrightille miesten vaatimukset. Lähetystöön
kuuluivat Hal, Wauchope ja Tim, eräs Marcelli-niminen italialainen,
jota Jerry oli äänestänyt, eräs slaavilaisten ja eräs kreikkalaisten
edustaja — Rusick ja Zammakis, jotka olivat molemmat tukevia ja
luotettavia miehiä. Vihdoin valittiin vielä nauraen ja hurraten
Mary Burke lähetystön jäseneksi. Naisia ei ollut koskaan ennen
ollut sellaisissa toimissa, mutta Mary oli kaivosmiehen tytär ja
jarruttajapojan veli, ja hänellä oli yhtä hyvä oikeus puhua kuin
kenellä muulla tahansa Pohjois-Laaksossa.


9.

Hal luki kirjelmän, joka oli sepitetty edellisenä iltana. He
vaativat oikeutta saada perustaa yhdistys joutumatta sen vuoksi
työstä erotetuiksi. He vaativat itselleen punnitustarkastajaa, joka
oli miesten itsensä valittava. He vaativat, että kaivoksia oli
pirskotettava räjähdysten estämiseksi ja varustettava kunnollisilla
tukipuilla, jottei tarvinnut pelätä luhistumista. He vaativat
oikeutta saada tehdä ostoksensa missä myymälässä tahtoivat. Hal
huomautti, että kaikki nämä vaatimukset olivat valtion lakien takaamia
oikeuksia; se oli tärkeä seikka; ja Hal kehoitti kehoittamalla miehiä
tyytymään näihin vaatimuksiin. Lyhyen väittelyn jälkeen kumottiin
äänestämällä niiden jyrkkien ehdotus, jotka tahtoivat vaatia
palkkoja koroitettaviksi kymmenellä prosentilla. Samoin kumottiin
erään syndikalistianarkistin ehdotus. Mies selitti englannin- ja
italiankieltä sekaisin käyttäen, että kaivokset kuuluivat heille, että
tuli kieltäytyä kaikesta sovittelusta ja paiskata päällysmiehet heti
ulos.

Tuota puhetta pidettäessä nuori Rovetta tunkeutui joukon läpi Halin
luo ja veti hänet syrjään. Hän oli ollut asemalla ja nähnyt aamujunan
tulon. Siitä oli astunut alas kolme-neljäkymmentä miestä, sitä
»kovan kansalaisen» tyyppiä, jonka jokainen näiden kaivosalueiden
työmies tunsi ensi silmäyksellä. Yhtiön virkailijat olivat ilmeisesti
käyttäneet uutterasti puhelinta viime yönä; he eivät tuottaneet
vartijamiehiä ainoastaan vaunulasteittain junalla, vaan vielä
automobiileilläkin toisilta kaivoksilta — kauempana samassa kanjonissa
sijaitsevasta »Kaakkoisesta» ja vuoren toisella puolen eräässä
sivukanjonissa sijaitsevasta Barelasta.

Hal kertoi nämä uutiset kokoukselle, joka vastasi raivokkaasti
ulvahtaen. Sellainenko siis olikin päällysmiesten suunnitelma!
Kuumaverisimmät hyppäsivät tuhkaläjälle, ja puoli tusinaa yritti
puhua yhtaikaa. Johtajien täytyi väkivalloin pidättää näitä ylen
kiihkeitä; Hal varoitti vielä kerran: »Ei tappelua!» Heidän piti
luottaa yhdistykseensä, piti esiintyä lujana rintamana yhtiötä
vastaan, ja yhtiö oppisi tietämään, ettei lakkoa käynyt kukistaminen
peloittelemalla.

Asiasta sovittiin, ja lähetystö lähti yhtiön toimistoon, Wauchope
kuljettaen kädessään kokouksen päätöksistä sepitettyä kirjelmää.
Lähetystön jäljessä kulki väkijoukko taajana joukkona täyttäen
toimiston edustan seitsemän urhoollisen noustessa portaita
rakennukseen. Wauchope kysyi mr Cartwrightiä, ja eräs kirjuri vei sanan.

Seisottiin odottaen. Samassa tuli eräs yhtiön virkailija kadulta ja
viittasi Halille. Hänellä oli kädessä kirjekuori, jonka hän mitään
virkkamatta ojensi Halille. Se oli osoitettu »Joe Smithille». Hal avasi
sen ja löysi pienen käyntikortin, johon alkoi tuijottaa. »Edward Warner
jun.»

Aluksi Hal tuskin voi uskoa silmiään. Edward Pohjois-Laaksossa! Sitten
hän käänsi kortin ja luki veljensä tuttua käsialaa: »Olen Cartwrightin
luona. Minun täytyy saada tavata sinut. Asia koskee isää. Tule heti.»

Pelko säpsähdytti Halin sydäntä. Mitä voi tuollainen uutinen tarkoittaa?

Hän kääntyi heti lähetystön puoleen ja selitti asian. »Isäni on vanha
mies, ja häntä kohtasi halvaus kolme vuotta sitten. Pelkään, että hän
on voinut kuolla tai kääntyä vaarallisesti sairaaksi. Minun täytyy
lähteä.»

»Se on viekkautta!» huusi Wauchope kiihtyneenä.

»Ei, se ei voi olla viekkautta», vastasi Hal. »Minä tunnen veljeni
käsialan. Minun täytyy lähteä häntä tapaamaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Wauchope. »Me odotamme. Emme lähde
Cartwrightin luo, ennenkuin palaatte.»

Hal mietti asiaa. »En pidä sellaista menettelyä viisaana», virkkoi hän.
»Te voitte tehdä tehtävänne yhtä hyvin, vaikka en olekaan mukana.»

»Mutta minä toivoin teidän puhuvan!»

»Ei», vastasi Hal, »se on teidän asianne, Wauchope. Te olette
yhdistyksen puheenjohtaja. Te tiedätte, mitä miehet haluavat,
yhtä hyvin kuin minä; tiedätte, mitä he valittavat. Sitäpaitsi ei
ole Cartwrightin kanssa paljoakaan puhuttavaa. Hän joko suostuu
vaatimuksiimme tai ei suostu.»

Asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Mary Burke huomautti, että
Hal vedettiin pois kaikkein kriitillisimpänä hetkenä. Hal vastasi
nauraen, sanoi, että Mary oli kenen hyvänsä miehen veroinen, jos tuli
kysymykseen väitteleminen. Jos Wauchope ilmaisi heikkouden oireita, oli
Maryn asia käydä puhumaan!


10.

Niin Hal kiiruhti pois kohti Cartwrightin asuntoa, joka pienellä
kukkulalla sijaiten kohosi kaivosalueen yläpuolelle. Hän soitti
ovikelloa, ovi avautui, ja siinä seisoi hänen edessään hänen veljensä.

Edward Warner oli kahdeksan vuotta Halia vanhempi, aivan tyypillinen
amerikkalainen liikemies. Hänen vartalonsa oli suora ja voimakas,
piirteet säännölliset ja lujat; hänen äänestään, käytöksestään
ja koko olemuksestaan uhosi tyyni päättäväisyys, määräperäisesti
suunnattu tarmokkuus. Hän oli yleensä aivan mallikelpoisesti puettu,
mutta nyt oli hänen ulkoasussaan samoinkuin käytöksessäänkin jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa.

Halin huolestuminen oli yhä kiihtynyt hänen katua kulkiessaan. »Mitä on
isälle tapahtunut?» huudahti hän.

»Isä voi hyvin», kuului vastaus, »nimittäin vielä tällä hetkellä».

»Mitä siis —»

»Peter Harrigan palaa idästä. Hän on Western Cityssä huomenna.
Ymmärräthän, että isälle tapahtuu jotakin, ellet heti täältä lähde.»

Hal tunsi yhtäkkä pelkonsa häviävän. »Siinäkö kaikki?» huudahti hän.

Hänen veljensä katseli nuorta kaivosmiestä, jolla oli yllään likainen
työpuku ja jonka kasvot olivat noessa ja tukka ihan takkuinen. »Sinä
sähkötit lähteväsi täältä, Hal!»

»Niin tein; mutta sitten sattui asioita, joita en ollut aavistanut. On
tehty lakko.»

Niin, mutta mitä se sinuun koskee?» Sitten veli jatkoi, äänessä
epätoivoinen sävy: »Jumalan nimessä, Hal, kuinka pitkälle aiot
oikeastaan mennä?»

Hal silmäili hetkisen veljeänsä. Vaikka hänen mielensä oli jännittynyt,
ei hän kumminkaan voinut olla nauramatta. »Ymmärrän hyvin, miltä tämän
kaiken täytyy näyttää sinusta, Edward. Se on pitkä juttu; tuskin
tiedän, mistä aloittaisin.»

»Sen arvaan», vastasi Edward kuivasti.

Hal nauroi jälleen. »Ainakin siinä suhteessa olemme siis yhtä mieltä.
Olin toivonut saavani keskustella kanssasi asiasta kaikessa rauhassa
kiihtymyksemme ohimentyä. Kunhan selitän sinulle, millaiset olot täällä
vallitsevat »

Edward keskeytti hänen puheensa. »Sellaiset puheet ovat tosiaankin
aivan hyödyttömät. Peter Harriganin kaivoksilla vallitsevat olosuhteet
eivät minua ollenkaan liikuta.»

Hymy katosi Halin kasvoista. »Olisiko mielestäsi ollut parempi, jos
menin tutkimaan asiaintilaa Warnerin kaivoksille?» Hal yritti hillitä
kiihtymystään, mutta veljekset eivät tosiaankaan voineet millään tavoin
päästä yksimielisyyteen. »Olemme jo aikaisemmin väitelleet näistä
asioista, Edward, ja sinä olet aina minut nujertanut — sinä voit
sanoa, että olin lapsi ja että menettelin julkeasti vastustaessani
väitteitäsi. Mutta nyt — niin, nyt en ole enää lapsi, ja meidän tulee
kohdata toisemme uudella pohjalla.»

Halin äänensävy vaikutti paremmin kuin hänen lausumansa. Edward mietti,
ennenkuin vastasi. »Mikä onkaan uusi pohjasi?»

»Nyt olen keskellä lakkoa enkä voi hevin ryhtyä selittelemään.»

»Etkö ollenkaan ajattele isää tässä mielettömyydessäsi?»

»Ajattelen isää ja sinuakin, Edward; mutta nyt on tuskin oikea hetki —»

»Nyt, jos milloinkaan, on oikea hetki!»

Hal tunsi ahdistavaa tuskaa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän sitten,
»istuhan. Koetan saada sinua käsittämään, kuinka tähän jouduin.»

Hän alkoi kertoa olosuhteista, jotka oli havainnut tässä Yleisen
Polttoaine-Yhtiön linnoituksessa vallitseviksi. Kuten aina asiasta
puhuessaan, hän salli nytkin asian inhimillisen puolen vaikuttaa
itseensä; hänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, hän puhui vuolaasti,
samoinkuin Pedron viranomaisten kanssa kiistellessään. Mutta tälläkin
kertaa hänen kaunopuheinen esityksensä keskeytyi; hän huomasi veljensä
olevan sellaisessa epätoivon-tilassa, ettei hän kyennyt seuraamaan
jatkuvaa esitystä.

Se oli vanha juttu; niin oli ollut laita niin kauan kuin Hal saattoi
muistaa. Näytti todelliselta luonnon ihmeeltä, että veljekset voivat
olla luonnonlaadultaan niin erilaiset. Edward oli käytännöllinen ja
toimellinen, tiesi, mitä maailmassa tahtoi, ja osasi sen saavuttaa;
hänen vaivanaan ei ollut milloinkaan epäily, ei itsensätutkistelu
eivätkä mitkään turhat tunneliikunnot; hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka
suvaitsivat sellaista tuhlausta mielensä taloudessa. Hän ei ymmärtänyt
ihmisiä, jotka joutuivat asioiden »mukaansatempaamiksi».

Aluksi hän oli ollut vanhemmuutensa nojalla Halia etevämpi. Hän
oli kaunis kuin nuori kreikkalainen jumala, voimakas ja käskevä;
liukuessaan jäällä varmoin, väkevin liikkein, halkoessaan laineita
kiiltävin hartioin, tai ampuessaan peltopyyn varmasti ja nopeasti
kuin iskevä salama Edward oli aina ruumiillistunut menestys. Hänen
puhuessaan toisen henkilön mielipiteiden kelvottomuudesta tai hänen
ylenkatseellisesti mainitessaan »hempeämielistä» toinen tosiaankin
kärsi sielussaan ja joutui peräytymään Shelleyn ja Ruskinin luo saamaan
uutta uskallusta.

Hal oli alkanut varsin varhain esittää elämää koskevia kysymyksiä.
Hänen luonnossaan tuntui olevan jotakin, mikä pakotti häntä syventymään
asioiden ytimeen, ja vaikka ihailikin suurenmoista veljeänsä, hän oli
kuitenkin tullut oivaltamaan, että elämässä oli eräitä puolia, joita
veli ei ollenkaan nähnyt. Oli ensinnäkin uskonnollisia epäilyksiä,
mielen levottomuutta, jonka valtaan joutuu nuori ihminen, kun hänelle
alkaa selvitä, että se usko, jossa häntä on kasvatettu, on vain
tavallista ylevämpi satu Edward ei näyttänyt milloinkaan sellaisista
kysymyksistä välittäneen. Hän kävi kirkossa, koska se kuului asiaan,
mutta varsinkin senvuoksi, että se nuori nainen, jonka hän tahtoi
naida, mielellään näki hänen pukeutuvan kauniisiin vaatteisiin ja
saattelevan itseään musiikin, kukkien ja hyvien tuoksujen täyttämään
juhlalliseen paikkaan, missä hän kohtasi yhtä upeasti vaatetettuja
tuttaviansa. Kuinka järjettömältä tuntuikaan Edwardista, että nuori
mies luopui tästä miellyttävästä tavasta vain siitä syystä, ettei
voinut varmaan uskoa valaskalan nielleen Joonasta!

Ristiriita oli kuitenkin muuttunut kuolettavaksi vasta sitten,
kun Halin epäilykset olivat kohdistuneet veljen arki-uskontoon,
hyötymisjärjestelmän uskontoon. Aluksi Hal ei ollut tietänyt mitään
käytännöllisistä asioista, ja Edwardin oli täytynyt vastata hänen
kysymyksiinsä. Maan vaurauden olivat luoneet voimakkaat miehet; ja
heillä oli vihollisia, ilkeämielisiä henkilöitä, joita kiihti kateus ja
muut alhaiset intohimot ja jotka yrittivät repiä maahan tuota valtavaa
rakennusta. Aluksi tämä paholaisteoria oli poikaa tyydyttänyt, mutta
myöhemmin, aljettuaan lukea ja tehdä havaintoja, hän oli joutunut
kiduttavien epäilysten valtaan. Vihdoin hän johtui veljensä lausumien
ja niinsanottujen »kiihoittajien» teosten nojalla päättelemään, että
oli olemassa kaksi vastakkaista henkistä tyyppiä: toiset ajattelivat
hyötymistä, voittoa, toiset ajattelivat ihmisiä.

Edward oli levoton nähdessään, millaisia kirjoja Hal luki, ja sitäkin
levottomampi huomatessaan, millaisia aatteita Hal toi mukanaan
yliopistosta. Harriganissa oli täytynyt tapahtua muutaman vuoden aikana
merkillinen muutos; Edwardin siellä ollessa ei kukaan ollut sellaista
haaveillut! Kukaan ei ollut sepittänyt satiirisia lauluja tiedekunnasta
eikä huomattavista filantroopeista!

Sitten oli vanhempaa Edward Warneria kohdannut halvaus, ja nuorempi
Edward oli alkanut johtaa liikettä. Kolme vuotta siinä toimessa oltuaan
hän oli omaksunut kaivostenomistajan näkökannan, jäykästi ja koko
elämänsä ajaksi. Kaivostenomistajan asiana oli käyttää mahdollisimman
halpaa työvoimaa, saada mahdollisimman suuri tuotto lyhyimmässä ajassa
ja myydä tuotteet markkinahintaan asiakkaille, joiden luotto oli
tyydyttävä. Niin menetellessään liike oli menestyksellinen; se taas,
joka puhui kivihiilikaivoksissa raajarikoiksi muuttuvista miehistä,
teki itsensä syypääksi hempeämielisyyteen ja julkeuteen.

Halin ilmoitus, että hän tulisi loma-aikanaan tutkimaan teollisuusoloja
tavallisena työmiehenä, oli Edwardia huolestuttanut. Asiaa lähemmin
harkitessaan hän oli kuitenkin taipunut ajattelemaan, ettei se kenties
olisi niinkään huono ajatus. Hal kukaties ei löytäisikään, mitä etsi;
oli mahdollista, että hänen ruumiillista työtä tehdessään jokin määrä
hupsutuksia hänen päästään hälvenisi!

Nyt oli koe suoritettu, ja Edward oli yhtäkkiä havainnut asian
kamalaksi epäonnistumaksi. Hal ei ollut tullut huomaamaan, että työväki
on kapinallista, laiskaa ja kyvytöntä ja tarvitsee johtajakseen lujan
käden; päinvastoin: hän oli itse muuttunut sellaiseksi kapinoitsijaksi!
Laiskojen ja kyvyttömien puolustajaksi, agitaattoriksi,
luokkaennakkoluulojen kiihtäjäksi, omien ystäviensä ja veljensä
liikekumppanien viholliseksi!

Hal ei ollut milloinkaan nähnyt Edwardia niin kiihtyneenä. Tässä oli
jotakin kerrassaan tavatonta; Hal ei saanut selville, mitä se oli,
mutta asia vaivasi häntä kaiken aikaa, kunnes veli kertoi, kuinka oli
tänne joutunut. Hän oli ollut päivälliskutsuissa erään tuttavan luona,
ja Percy Harrigan oli pyytänyt häntä puhelimeen kello yhdentoista
jälkeen illalla. Percy oli saanut Cartwrightilta ilmoituksen, jonka
mukaan Hal johti kapinaliikettä Pohjois-Laaksossa. Percy oli kuvaillut
asiaa niin kaamein värein, että Edward oli kiiruhtanut keskiyön
aikaan lähtevälle junalle vierailupuvussaan ottamatta mukaansa
hammasharjaakaan.

Hal kykeni tuskin hillitsemään nauruaan. Hänen veljensä, hänen
muodollinen ja arvokas veljensä, oli astunut makuuvaunusta seitsemän
aikaan aamulla puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun! Ja siinä hän
nyt oli, Edward Warner junior, hieno mies, joka ei milloinkaan maksanut
puvustaan vähempää kuin sataviisikymmentä dollaria, seisoi siinä
puettuna vaatteisiin, jotka oli ostanut kahdellatoista dollarilla ja
neljälläkymmenelläkahdeksalla sentillä kivihiilikaupungin juutalaiselta!


11.

Edward ei kumminkaan suostunut hymyilemään; hänen kaikki sielunkykynsä
askartelivat yhdessä ainoassa tehtävässä: yrityksessä saada veli
pois näistä vaarallisista ja nöyryyttävistä olosuhteista. Hal oli
tullut Edwardin liiketuttavan omistamaan kaupunkiin ja oli alkanut
sekaantua sen asioihin, yllyttää työväkeä ja saattaa vaaranalaiseksi
vierasta omaisuutta. Edward tuntui ehdottomasti otaksuvan, että
Pohjois-Laakso — eikä ainoastaan kaivokset ja rakennukset, vaan samoin
niissä elävät ihmiset — olivat Yleisen Polttoaine-Yhtiön omaisuutta,
ja Hal sai vastaukseksi vain ärtyneitä huudahduksia yrittäessään
esittää toisenlaista näkökantaa. Olisiko Pohjois-Laaksoon milloinkaan
syntynyt kaupunkia, ellei olisi ollut Yleisen Polttoaine-Yhtiön
pääomaa ja toimeliaisuutta? Elleivät Pohjois-Laaksossa asuvat ihmiset
olleet tyytyväiset yhtiön heille tarjoamiin oloihin, he voivat asian
yksinkertaisesti korjata — menemällä työhön jonnekin muualle. Mutta
hepä jäivät; he kaivoivat kivihiiltä Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle,
nauttivat yhtiön maksamaa palkkaa...

»Mutta nyt he ovat lakanneet sitä nauttimasta», huomautti Hal.

Se oli heidän asiansa, vastasi Edward. Mutta heidän piti lopettaa
työnsä, koska itse niin halusivat — ei siitä syystä, että ulkoa tulevat
agitaattorit heitä siihen yllyttivät. Missään tapauksissa ei Warnerin
suvun pitänyt lisätä agitaattorien lukua!

Vanhempi veli kuvaili Peter Harriganin palausretkeä, kuinka
sanomattoman kiukun vallassa hän tulisi olemaan ja millaisen myrskyn
hän nostaisi Western Cityn liikemaailmassa. Se oli kerrassaan kamalaa,
sellaisesta ei ollut koskaan kuultukaan! »Ja vielä parahiksi, kun
olemme itse aikeissa avata uuden kaivoksen — kun tarvitsemme jokaisen
dollarin luotostamme!»

»Emmekö ole kyllin voimakkaita voidaksemme pitää puolemme Peter
Harrigania vastaan?» kysyi Hal.

»Meillä on kyllin muita, joita vastaan on pidettävä puoliamme», kuului
vastaus. »Meidän ei tosiaankaan kannata hankkia itsellemme vihamiehiä.»

Edward ei puhunut ainoastaan vanhempana veljenä, vaan myöskin perheen
liikemiehenä. Isän sorruttua liikarasitukseen ja muututtua yhtenä
ainoana kauheana hetkenä toimeliaasta liikemiehestä lapselliseksi,
raihnaiseksi vanhukseksi Hal oli ollut varsin iloinen, kun perheessä
oli käytännöllinen henkilö. Hän oli aivan mielellään nähnyt
veljensä ottavan kantaakseen tuon taakan sillävälin kuin hän itse
oli yliopistossa ja huvitteli satiirisilla lauluilla. Halilla ei
ollut mitään velvollisuuksia, kukaan ei vaatinut häneltä mitään —
korkeintaan, ettei hän heittänyt kapuloita veljensä käyttämän koneen
pyöriin. »Sinä elät kivihiiliteollisuudesta! Jokainen kuluttamasi
dollari on siitä peräisin —»

»Sen tiedän! Sen tiedän!» huudahti Hal. »Se juuri minua kiduttaa. Se
tosiasia, että elän noiden palkkaorjien armosta —»

»Mitä hullutuksia!» huudahti Edward. »Sitä en tarkoita!»

»Et suinkaan — mutta minä tarkoitan. Tästä pitäen luulen tietäväni
jotakin niistä ihmisistä, jotka tekevät työtä hyväkseni, ja heidän
osakseen tulevasta kohtelusta. En ole enää pikkuveli, josta voi
selviytyä latteilla lauseparsilla.»

»Tiedäthän, että meidän kaivoksillamme on vain ammattiyhdistyksiin
kuuluvaa työväkeä, Hal —»

»Niin, mutta mitä se merkitsee? Kuinka johdamme kaivoksia? Saavatko
miehet painonsa?»

»Tietysti! Heillä on punnitustarkastaja.»

»Mutta kuinka kykenemme niin ollen kilpailemaan toisten
kivihiililiikkeiden kanssa, jotka maksavat tonnin hinnan
kolmestatuhannesta naulasta?»

»Järjestämme asian niin, että se meille onnistuu — säästäväisyyden
nojalla.»

»Säästäväisyyden nojalla? En voi huomata Peter Harriganin täällä mitään
tuhlaavan!» Hal oli hetken vaiti kuullakseen vastauksen, mutta sitä
ei kuulunut. »Lahjommeko kenties punnitustarkastajan? Tai työväen
johtajat?»

Edwardin poskiin kohosi heikko puna. »Mitä hyötyä on ilkeydestä, Hal?
Tiedäthän, etten minä ryhdy mihinkään likaisiin tekoihin.»

»En tahdo olla ilkeä, Edward; mutta tiedäthän, että monikin liikemies
voi sanoa karttavansa likaisia tekoja, koska antaa ne toisten
suoritettaviksi. Kuinka on esimerkiksi politiikan laita? Pidämmekö
me huolen koneistosta nimittämällä kirjurimme ja päällysmiehemme
paikallisiin virkoihin?»

Edward ei vastannut, ja Hal jatkoi: »Luulen tuntevani nämä asiat! En
vaella enää pimeydessä!»

»Olkoon niin, Hal, voit tietää, mitä tahdot — mutta nyt ei ole niiden
asioiden aika! Jos tahdot itseäsi miehenä pidettävän, osoita miehen
järkeä! Vanha Peter palaa kotiin huomenna illalla. Etkö usko, että hän
hyökkää kimppuuni raivoten kuin hurjistunut härkä? Etkö tiedä, että
jos sanoisin hänelle olevani voimaton — kertoisin olleeni täällä ja
yrittäneeni saada sinua lähtemään pois — etkö tiedä, että hän lähtisi
isän luo?»

Edvard oli koettanut kaikkia keinoja, ja vain tämä tepsi. »Sinun täytyy
estää häntä pääsemästä isän luo!» huudahti Hal.

»Sinäkö sen minulle sanot!» huudahti toinen. »Vaikka hyvin tunnet
vanhan Peterin! Tiedäthän, että hän tunkeutuu isän luo, vaikka
hänen täytyisi rikkoa talon ovet! Hän purkaa raivonsa vanhaan isä
raukkaamme! Sinua on jo aikaisemmin riittävästi varoitettu; sinä
tiedät, että isän mielenliikutuksilta varjeleminen voi merkitä hänen
henkensä pelastamista. En tiedä, mitä hän tekisi; kenties raivostuisi
sinuun, kenties sinua puolustaisi. Hän on vanha ja heikko, hän ei
kykene enää asioita hyvin harkitsemaan. Missään tapauksessa hän ei
sallisi Peterin sinua soimata — ja hyvinkin voi sattua, että hän
kuolee kesken kiistelyä! Tahdotko ottaa senkin asian omalletunnollesi
työläisystäviäsi koskevien huolten lisäksi?»


12.

Hal istui äänetönnä eteensä tuijotellen. Oliko tosiaankin niin laita,
että jokaisen ihmisen elämässä oli jotakin, mikä herpaisi hänen kätensä
sosiaalisen oikeuden puolesta taisteltaessa?

Ryhtyessään keskustelua jatkamaan hän puhui hiljaa. »Edward, minä
johduin ajattelemaan erästä näissä kaivoksissa työskentelevää nuorta
irlantilaista poikaa. Hänelläkin on isä, joka joutui räjähdyksen
uhriksi. Isä on vanha mies; hänellä on vaimo ja kahdeksan lasta. Hän
on hyvä mies, poika on kelpo poika. Salli minun kertoa, mitä Peter
Harrigan on tehnyt heidän hyväkseen!»

»Olipa miten tahansa», vastasi Edward, »sinä voit heitä auttaa. Heidän
ei tarvitse joutua nälkää näkemään.»

»Sen tiedän», sanoi Hal, »mutta on olemassa paljon toisia, ja minä en
voi auttaa heitä kaikkia. Sitä paitsi sinun tulee huomata, Edward,
etten tarkoita armeliaisuutta, vaan oikeutta! Uskon varmaan, että tuo
poika, Tim Rafferty, on kiintynyt isäänsä aivan samoin kuin minä omaan
isääni; ja täällä on toisia vanhoja miehiä, joiden pojat ovat heihin
kiintyneet —»

»Lopeta, Hal, Kristuksen nimessä!» huudahti Edward osaamatta muulla
tavalla ilmaista kärsimättömyyttänsä. »Ethän voi ottaa kaikkien
ihmisten huolia hartioillesi!» Hän hypähti seisaalleen ja tarttui
veljensä käsivarteen. »Kuule, poika, sinun pitää lähteä täältä!»

Hal nousi mitään vastaamatta. Hän näytti epäröivän, ja veli alkoi
vetää häntä ovelle. »Minulla on täällä automobiili. Juna lähtee tunnin
kuluttua —»

Hal huomasi, että hänen täytyi puhua lujasti. »Ei, Edward», sanoi hän.
»En voi tulla nyt.»

»Mutta minä sanon, että sinun täytyy tulla!»

»En voi. Olen antanut miehille sanani!»

»Jumalan nimessä — mitä merkitsevät sinulle nuo miehet omaan isääsi
verraten?»

»En kykene sitä selittämään, Edward. Olen tässä puhunut puoli tuntia,
mutta sinä olet tuskin minua kuunnellut. Riittäköön, kun sanon
huomaavani, että miehet ovat satimessa, vieläpä sellaisessa, jota
minun koko elämäni on osaltaan ollut rakentamassa. En voi jättää
heitä siihen. Sitäpaitsi en usko, että isäkään tahtoisi minun niin
menettelevän, jos hän asian ymmärtäisi.»

Toinen yritti viimeisen kerran hillitä itseään. »En aio nimittää sinua
hempeätunteiseksi narriksi. Mutta salli minun esittää eräs suora
kysymys. Mitä luulet voivasi tehdä noiden miesten hyväksi?»

»Luulen voivani auttaa heitä siedettävien olosuhteiden saavuttamiseen.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Edward; hän huokasi epätoivoissaan. »Peter
Harriganin kaivoksilla! Etkö käsitä, että hän heittää heidät täältä
ulos, kaikki kerrassaan, jos niin vaaditaan?»

»Voipa niin käydä», vastasi Hal; »mutta jos toisten kaivosten miehet
yhtyvät heihin — jos suuri yhdistys auttaa heitä —»

»Sinä haaveksit, Hal! Puhut kuin pieni lapsi! Minä keskustelin
täkäläisen ylivalvojan kanssa; hän on sähköttänyt asiasta Peter
Harriganille ja on vastikään saanut vastauksen. Onpa hän epäilemättä jo
toiminutkin.»

»Toiminut?» toisti Hal. »Mitä tarkoitat?» Hän tuijotti veljeensä
äkillisen pelon vallassa.

»Ajavat tietenkin agitaattorit pois.»

»Mitä? Ja minun täällä jutellessani!»

Hal kääntyi ovelle. »Sinä tiesit sen koko ajan!» huudahti hän. »Pidätit
minua täällä tahallasi.»

Hän aikoi syöksyä pois, mutta Edward kävi häneen käsiksi. »Mitä
olisitkaan voinut tehdä?»

»Päästä minut!» huusi Hal kiukuissaan.

»Älä ole mieletön, Hal! Olen yrittänyt pelastaa sinua ikävyyksistä. Voi
syntyä tappelu.»

Edward asettui oven ja Halin väliin, ja siinä syntyi tuima ottelu.
Mutta vanhempi veli ei ollut enää mikään atleetti, nuori teräksenluja
jumala; hän oli istunut pulpettinsa ääressä, sill'aikaa kuin Hal oli
tehnyt raskasta työtä. Hal työnsi hänet syrjään ja juoksi samassa ulos
ovesta ja rinnettä alas.


13.

Pääkadulle tultuaan Hal näki väkijoukon toimiston edustalla. Yksi
ainoa silmäys riitti hänelle ilmaisemaan, mitä oli tapahtunut. Miehiä
juoksi sinne tänne huutaen ja huitoen. Muutamat juoksivat häntä
kohti ja huusivat hänelle juostessaan. Ensimmäisenä saavutti hänet
pieni puolalainen Klowoski, joka oli aivan hengästynyt ja huohotti
kiihtyneenä. »Ovat ajaneet pois lähetystömme!»

»Ajaneet pois?»

»Niin, ajaneet pois. Kanjonia alas!» Pieni mies heilutti hurjasti
käsiään; hänen silmänsä näyttivät uhkaavan päästä pudota. »Vieneet
pois. Kokonainen joukkio kätyreitä. Joku näki, kuinka heitä vietiin
takaovesta. Kaikkien kädet sidottuina. Kätyrit pitelivät kiinni, eivät
antaneet huutaa, ei mitään. Vaunuja oli odottamassa, sellaisia — mikä
niiden nimi onkaan? —»

»Automobiilejä?»

»Juuri niitä, kolme kappaletta. Kaikki työnnettiin sisään nopeasti —
ja sitten alaspäin kuin tuuli! Kaikki ovat poissa. Ja lakosta ei tule
mitään!» Pienen puolalaisen ääni ulvahti epätoivoisesti.

»Ei, meidän lakkoamme ei murreta!» huudahti Hal. »Ei ainakaan vielä!»

Samassa hän huomasi veljensä juosseen hänen jälkeensä — ankarasti
puuskuttaen, sillä juoksu oli kysynyt voimia. Veli tarttui Halin
käsivarteen ja huudahti: »Pysy erilläsi, kuuletko!»

Klowoskilta kysellessään Hal samalla melkein tietämättään ponnisteli
vapautuakseen veljensä käsistä. Yhtäkkiä asia tuli ratkaistuksi, sillä
pieni puolalainen sähisi kuin vihainen kissa ja läheni Edwardia, kädet
ojossa kuin käpälät. Halin arvokkaan veljen olisi täytynyt luopua
arvokkuudestaan, ellei Hal olisi toisella kädellään torjunut hyökkäävää
Klowoskia. »Anna hänen olla!» sanoi Hal. »Hän on veljeni.» Pieni mies
väistyi taaksepäin ja katseli hämmästyneenä.

Androkulos näkyi juoksevan luo. Kreikkalaispoika oli ollut kadulla
toimiston takana ja oli nähnyt lähetystöä kuljetettavan pois. Yhdeksän
henkilöä oli viety: Wauchope, Tim Rafferty, Mary Burke, Marcelli,
Zammakis ja Rusick sekä kolme muuta, jotka olivat edellisenä iltana
toimineet tulkkeina. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti, että
väkijoukko oli tuskin käsittänyt, mitä tapahtui.

Mutta nyt, asian tajuttuaan, miehet olivat raivosta suunniltaan. He
puivat nyrkkiä ja huutelivat uhkaavasti virkailija- ja poliisiryhmälle,
joka oli näkyvissä toimistorakennuksen portailla. Huudettiin kostoa.

Hal huomasi heti tilanteen vaarallisuuden; hän oli kuin mies, joka
katselee pommin palavaa sytytintä. Nyt, jos milloinkaan, tämä
monikielinen lauma kaipasi johtoa — viisasta, tyyntä ja kykenevää
johtoa.

Havaittuaan hänet joukko vyöryi hänen luokseen kuin hyökyaalto. Se
keräytyi ulvoen hänen ympärilleen. He olivat menettäneet lähetystönsä,
mutta heillä oli vielä Joe Smith. Joe Smith! Joe eläköön! Koskekoot
häneen, jos uskaltavat! Miehet heiluttivat lakkejaan ja yrittivät
nostaa häntä olkapäilleen, jotta kaikki hänet näkisivät.

Vaadittiin puhetta, ja Hal alkoi tunkeutua kohti lähimmän rakennuksen
portaita Edwardin pidellessä kiinni hänen liepeestään. Edwardia
tuupittiin; hänen täytyi luopua arvokkuudestaan — mutta veljestään
hän ei luopunut. Kun Hal sitten oli nousemassa portaille, Edward teki
viimeisen epätoivoisen yrityksen huutaen hänen korvaansa: »Odota
hetkinen! Odota! Ethän aio puhua tuolle joukolle?»

»Tietysti aion. Etkö näe, että käy huonosti, ellen puhu?»

»Saat surmasi! Aloitat tappelun, ja koko joukko noita ihmisparkoja
joutuu ammutuksi. Ole järkevä, Hal; yhtiö on tuottanut poliisivoimia.
Niillä on aseet, miehistäsi ei ole mitään.»

»Juuri senvuoksi minun täytyy puhua!»

Keskustelu tapahtui vaikeissa olosuhteissa: vanhemman veljen pidellessä
nuorempaa käsivarresta, nuoremman yrittäessä vapautua ja väkijoukon
huutaessa yhteen ääneen: »Puhe! Puhe!» Muutamat lähellä seisovat
harmistuivat samoinkuin Klowoski siitä, että tuo vieras ahdisteli
heidän johtajaansa, ja näyttivät haluavan puuttua asiaan, joten Edward
vihdoin luopui taistelusta, ja puhuja nousi portaille joukon eteen.


14.

Hal kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

»Pojat», huusi hän, »ne ovat siepanneet lähetystömme. Luulevat siten
kukistavansa lakkomme — mutta saavat nähdä erehtyneensä!»

»Niin saavat! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä vakuuttavan.

»Ovat unohtaneet, että meillä on yhdistys. Eläköön Pohjois-Laakson
ammattiyhdistys!»

»Eläköön! Eläköön!» Kaiku kiiriskeli kanjonin seinämissä.

»Ja eläköön suuri yhdistys, joka tulee meitä tukemaan — Amerikan
Kaivosmiesten Liitto!»

Jälleen raikui huuto, yhä uudelleen. »Eläköön yhdistys! Eläköön
Amerikan Kaivosmiesten Liitto!»

Eräs kookas amerikkalainen kaivosmies, Ferris, oli etumaisena joukossa,
ja hänen äänensä kaikui Halin korviin kuin sumusireeni.

»Pojat», jatkoi Hal, kun vihdoin sai jälleen äänensä kuuluville,
»vaivatkaa hetkinen ajatustanne. Minä varoitin teitä, sanoin, että
ne teitä ärsyttävät! Heille ei ole mikään mieluisampaa kuin saada
täällä syntymään kahakka ja voida sitten tuhota yhdistyksemme.
Muistakaa, pojat, että jos ne saavat meidät tappelemaan, ne murskaavat
yhdistyksemme, joka on ainoa toivomme!»

Jälleen kuului huuto: »Eläköön yhdistys!» Hal salli heidän huutaa
parillakymmenellä eri kielellä, kunnes olivat, saaneet kyllikseen.

»Kuulkaa, pojat», jatkoi hän vihdoin, »ne ovat kuljettaneet pois
lähetystömme. Voivat viedä minutkin samaa tietä —»

»Ei, eivät vie!» kuului joukosta huudettavan. Ferris ulvoi raivoissaan.
»Yrittäkööt! Me poltamme ne vuoteisiinsa!»

»Mutta ne voivat kuljettaa minut pois», huomautti Hal. »Tiedättehän,
että he ovat siinä pelissä etevämmät. Voivat kutsua sheriffin, tuottaa
sotaväkeä, jos katsovat tarpeelliseksi! Me emme voi vastustaa heitä
väkivalloin — he voivat ajaa kylästä kaikki miehet, naiset ja lapset,
jos tahtovat. Mutta meidän tulee muistaa, ettei sekään voi murskata
liittoamme. Ei myöskään suurta liittoa, joka tulee meitä tukemaan. Me
kestämme, ja vihdoin niiden täytyy ottaa meidät takaisin!»

Huomatessaan Halin tarkoituksen muutamat hänen tuttavistaan tulivat
hänen avukseen. »Ei tappelua! Ei väkivaltaa! Pysykää liitossa!» Hal
puolestaan jatkoi asian mieliin teroittamista: vaikka yhtiö ajaisikin
heidät pois, auttaisi heitä suuri kaivosmiesten liitto, johon kuului
kolmesataaviisikymmentätuhatta työmiestä, ja muut näiden seutujen
kaivosmiehet yhtyisivät heihin. Päällysmiehet, jotka luulivat voivansa
pakottaa heidät nälällä kuuliaisuuteen, saisivat nähdä kaivosten
joutuvan lepäämään. Heidän täytyisi myöntyä, ja yhteenkuuluvaisuuden
taktiikka pääsisi voitolle.

Siihen suuntaan Hal jatkoi palauttaen mieleensä, mitä Olson oli hänelle
sanonut ja soveltaen sitä käytäntöön. Hän näki miesten kasvoissa uutta
toivoa, joka työnsi tieltään koston ja vihan vimman.

»Pojat», sanoi hän, »minä lähden nyt ylivalvojan puheille. Minä olen
teidän lähetystönne, koska ovat vieneet pois toiset.»

Sumusireeni Ferris mylvi jälleen: »Siinä on oikea mies! Joe Smith!»

»Niin, miehet, muistakaa, mitä nyt sanon! Minä lähden tapaamaan
ylivalvojaa ja sitten menen alas Pedroon, mihin on tänä aamuna saapunut
muutamia suuren yhdistyksen virkailijoita. Minä selitän heille
tilanteen ja pyydän heiltä apua teille. Onhan se teidänkin tahtonne,
eikö totta?»

Epäilemättä, se oli heidän tahtonsa. »Suuri yhdistys!»

»Hyvä! Minä teen hyväksenne, mitä suinkin voin, ja keksin jonkin keinon
antaakseni teille tietoa. Te pysytte sillävälin lujina. Päällysmiehet
kertovat teille valheita, yrittävät teitä pettää, lähettävät urkkijoita
ja rauhanhäiritsijöitä joukkoonne — mutta te pysytte lujina ja odotatte
suurta yhdistystä.»

Hal katseli iloisesti huutavaa joukkoa. Hän ennätti erikoisesti huomata
muutamia ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Ne olivat uupuneita, uurteisia
kasvoja, jotka kaikki kertoivat tarinansa puutteesta ja tappiosta. Nyt
ne olivat jälleen kirkastuneet, niissä hohteli jälleen se ihmeellinen
uusi valo, jonka hän oli nähnyt ensi kerran edellisenä iltana. Se oli
tukahdutettu hetkiseksi, mutta se leimahti uudelleen ilmi; se ei tulisi
milloinkaan sammumaan miesten sydämistä, kun he kerran olivat oppineet
tuntemaan sen voiman. Hal ei ollut nähnyt mitään muuta, mikä olisi
liikuttanut häntä siinä määrin kuin tämä innostuksen uudestisyntyminen.
Se oli kaunis ja kamala asia!

Hal katsahti veljeensä nähdäkseen, kuinka asia oli häneen vaikuttanut.
Hänen veljensä kasvoissa oli tyydytyksen, sanomattoman huojennuksen
ilme. Asia oli kääntynyt lopultakin hyväksi! Hal suostui lähtemään!

Hal kääntyi jälleen miesten puoleen. Nyt, hänen katsahdettuaan
veljeensä, he näyttivät entistä surkuteltavammilta. Edward näet edusti
sitä valtaa, jota vastaan he kävivät — sitä näkymätöntä, käsittämätöntä
valtaa, joka uhkasi heidät murskata. Epäonnistumisen mahdollisuus
ilmeni Halille äkillisenä, kuristavana aavistuksena. Hän näki miehet
sellaisina kuin he tulisivat esiintymään, kun ei ollut ketään
johtajaa pitämässä heille puhetta. Hän näki heidän odottavan, näki
heidän elinkautisen tottelemistottumuksensa yrittävän jälleen heitä
vallata, näki tuhansien pelkojen heitä ahdistavan, tuhansien huhujen
raatelevan heitä — kuin villit pedot, jotka heidän kavalat vihollisensa
olivat päästäneet valloilleen. He eivät kärsineet ainoastaan omasta
puolestaan, ennen kaikkea vaimojensa ja lastensa vuoksi — kärsivät
samaa pelontuskaa, jota kärsi Hal ajatellessaan Western Cityssä
olevaa vanhaa miestä, jota lääkärit olivat varoittaneet karttamaan
mielenliikutusta.

Jos he pysyivät lujina, pysyivät uskollisina johtajalleen, niin heidät
karkotettaisiin kodeistaan, he joutuisivat kokemaan tulevan talven
pakkasta, nälkää ja mustanlistan vaikutuksia. Entä hän itse — mitä
tulisi hän sillävälin tekemään? Mikä oli hänen osansa sopimuksessa? Hän
tulisi haastattelemaan ylivalvojaa heidän puolestaan, tulisi jättämään
heidät »ison yhdistyksen» hoiviin — ja lähtisi sitten viettämään
huoletonta ja hupaista elämäänsä. Syömään herkkuja hyvinvarustetussa
klubissa taitavien, hiljaa liikkuvien tarjoilijain ollessa alinomaa
valmiina häntä palvelemaan! Tanssimaan klubin huvilassa viehättävien
olentojen kanssa, jotka olivat pelkkää silkkiä, tuoksua, suloista hymyä
ja huoletonta, onnellista viehätystä! Ei, se oli liian helppoa! Hän voi
nimittää tuota velvollisuudekseen isäänsä ja veljeänsä kohtaan, mutta
tiesi sydämessään, että se merkitsi oman elämänsä pettämistä; se oli
perkele, joka vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki
maailman kuningaskunnat!

Hal kohotti vielä kerran kätensä noudattaen äkillistä mieleen johtuman.
»Pojat», sanoi hän, »nyt ymmärrämme toisemme. Te ette palaa työhön,
ennenkuin suuri yhdistys kehoittaa. Minä puolestani pysyn sanassani.
Teidän asianne on minun asiani, ja minä jatkan taistelua, kunnes saatte
oikeutenne ja voitte elää ja tehdä työtä ihmisinä. Onko oikein?»

»Oikein! Oikein!»

»Hyvä, niinpä — vannomme!» Hal kohotti kätensä, miehet tekivät samoin,
ja pauhaavien huutojen kaikuessa ja lakkien huimasti heiluessa Hal
antoi heille valallisen lupauksen, jonka tiesi omaatuntoansa sitovaksi.
Hän antoi sen harkiten siinä veljensä läsnäollessa. Nyt ei ollut
enää kysymyksessä ainoastaan jonkin juoksuhaudan valtaaminen, vaan
vapaaehtoinen sotilaaksi rupeaminen. Tänä innon hetkenäkin Hal olisi
kuitenkin pelästynyt, jos olisi arvannut, millaiseen epätoivoiseen,
uuvuttavaan, vuosikausia kestävään taisteluun hän siinä sitoutui
käymään.


15.

Hal astui alas puhujanpaikalta, väkijoukko väistyi, ja hän lähti
veljensä kanssa kohti toimistorakennusta, jonka portailla seisoi
poliisimiehiä. Hän liikkui kuin riemusaatossa; karut äänet huusivat
hänelle rohkaisten, miehet tungeksivat ja tyrkkivät toisiaan
päästäkseen pudistamaan hänen kättänsä tai taputtamaan häntä olalle; he
taputtivat Edwardiakin ja yrittivät pudistaa hänen kättänsä, koska hän
oli Halin seurassa ja näytti nauttivan hänen luottamustaan. Jälkeenpäin
asiaa ajatellessaan Hal nauroi. Olihan se koko seikkailu Edwardille!

Nuorempi veli nousi rakennuksen portaille ja sanoi vahdeille haluavansa
tavata mr Cartwrightiä.

»Hän on huoneessaan», vastasi eräs jurosti. Hal astui sisään Edwardin
seuraamana, ja heidät johdettiin yli valvojan yksityistoimistoon.

Saavutettuaan työmiehenä luokkatietoisuutta Hal tarkkasi nyt
ylivalvojan käyttäytymistä, huomasi Cartwrightin kumartavan
kohteliaasti Edwardille, mutta jättävän Edwardin veljen kerrassaan
huomioonottamatta. »Mr Cartwright», sanoi Hal, »minä tulen luoksenne
näiden kaivosten työmiesten lähettämänä».

Tuo uutinen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan ylivalvojaa.

»Tehtävänäni on ilmoittaa, että miehet vaativat poistettavaksi neljä
epäkohtaa, ennenkuin palaavat työhön. Ensinnäkin —»

Cartwright keskeytti vikkelään terävään tapaansa. »Ei kannata jatkaa,
sir. Yhtiömme keskustelee ainoastaan yksityisten miesten kanssa. Mitään
lähetystöjä ei hyväksytä.»

Hal vastasi yhtä vikkelästi. »Olkoon niin, mr Cartwright. Siinä
tapauksessa tulen luoksenne yksityisenä työmiehenä.»

Ylivalvoja näytti joutuvan hetkeksi ymmälle.

»Minä vaadin neljä oikeutta, jotka tämän valtion lait minulle
takaavat», jatkoi Hal. »Ensinnäkin oikeutta kuulua ammattiyhdistykseen
joutumatta siitä syystä erotetuksi.»

Cartwright oli ehtinyt saavuttaa tyynen ja käskevän tasapainotilansa.
»Teillä on se oikeus, sir; teillä on se aina ollut. Tiedätte varsin
hyvin, ettei yhtiö ole koskaan ajanut pois ketään ammattiyhdistykseen
kuulumisen vuoksi.»

Mies katseli Halia, ja siinä kamppailivat silmäparit toisiaan vastaan.
Hal oli kylmän kiukun vallassa. Hän ei kyennyt enää sellaista
sietämään. »Mr Cartwright», sanoi hän, »te palvelette erästä maailman
etevimpiin luettavaa näyttelijää ja palvelette taitavasti.»

Cartwright punastui ja väistyi askelen taaksepäin. Edward virkkoi
nopeasti: »Sellaisilla puheilla et voita mitään, Hal!»

»Hänellä on katselijanaan koko maailma», jatkoi Hal itsepintaisesti.
»Hän esittää mitä uskomattominta ilvenäytelmää — kasvoissa hänellä on
samoinkuin kaikilla hänen näyttelijätovereillaankin ylen juhlallinen
ilme!»

»Mr Cartwright», virkkoi Edward arvokkaasti, »luotan siihen, että
uskotte minun tehneen mitä voin hillitäkseni veljeäni».

»Luonnollisesti, mr Warner», vastasi ylijohtaja. »Ja teidän
tulee tietää, että minä puolestani olen tehnyt mitä suinkin voin
osoittaakseni veljellenne huomaavaisuutta.»

»Joko taas!» huudahti Hal. »Tämä näyttelijä on todellinen nero!»

»Hal, kun olet tekemisissä mr Cartwrightin kanssa —»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta lähettämällä kätyrinsä yöllä minua
vangitsemaan. Ne vetivät minut ulos ja olivat vääntää käsivarteni
sijoiltaan! Eipä ole hupaisempaa nähty!»

Cartwright yritti puhua — mutta Edwardille, ei Halille. »Silloin —»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta antamalla sulkea minut vankilaan,
missä sain nauttia vettä ja leipää kaksi yötä ja päivää! Ei varmaankaan
ole nähty mitään hupaisempaa!»

»Silloin en tietänyt —»

»Hän väärensi nimeni kirjeeseen, jonka antoi kiertää kaivoksilla!
Vihdoin — se oli kaikkein paras temppu — hän kertoi eräälle
sanomalehtimiehelle, että olin vietellyt täällä tytön!»

Ylivalvoja punastui entistä enemmän. »Sitä en ole tehnyt!» väitti hän.

»Mitä!» huudahti Hal. »Ettekö kertonut _Gazetten_ toimittajalle Billy
Keatingille, että olin vietellyt tytön Pohjois-Laaksossa? Ettekö
kuvaillut tyttöä hänelle — punatukkaiseksi irlantilaistytöksi?»

»Sanoin vain kuulleeni eräitä huhuja, mr Warner —»

»Eräitä huhuja, mr Cartwright? Varmuus oli oma tekemänne! Te kerroitte
mr Keatingille nimenomaisesti ja varmasti —»

»En kertonut!» väitti toinen.

»Sepä kohta nähdään!» Hal astui kohti Cartwrightin pöydällä olevaa
puhelinta.

»Mitä aiot tehdä, Hal?»

»Aion kutsua Billy Keatingin puhelimeen, jotta saat kuulla asian
häneltä itseltään.»

»Joutavia, Hal» huudahti Edward. »Minä en välitä Keatingin
vakuutuksista. Tiedäthän, ettei mr Cartwright silloin voinut mitenkään
tietää, kuka olit.»

Cartwright kiiruhti tarttumaan tähän tukeen. »En tietenkään, mr Warner.
Veljenne tuli tänne sanoen olevansa työmies —»

»Vai niin!» huudahti Hal. »Luuletteko voivanne juoruta miten tahdotte
jostakin työmiehestänne?»

»Olette ollut täällä niin kauan, että varmaan tiedätte, millainen
näiden henkilöiden moraali on.»

»Olen ollut täällä niin kauan, mr Cartwright, että hyvin tiedän
moraalisista seikoista puhuttaessa olevan parasta aloittaa
päällysmiehistä ja poliiseista, jotka te asetatte virkaansa ja joiden
sallitte vaaniskella naisia.»

Edward keskeytti: »Sinä et voi voittaa mitään jatkamalla tätä
keskustelua, Hal. Jos sinulla on täällä jotakin toimitettavaa, tee se
pian, Jumalan nimessä!»

Hal yritti hillitä itseänsä. Hän alkoi jälleen puhua esitettävistään
vaatimuksista, mutta havaitsi heti, että ylivalvojan itsehillintä oli
ollut ja mennyt. »Olen vastannut», selitti Cartwright, »ja kieltäydyn
ehdottomasti enemmistä keskusteluista».

»Hyvä», virkkoi Hal, »koska ette salli työmiestenne edustajan
keskustella kanssanne selvästi ja asiallisesti, ilmoitan teille
yksityisenä henkilönä, että kaikki muutkin kaivoksillanne olevat miehet
kieltäytyvät tekemästä työtä teille».

Ylivalvoja ei sallinut tuon mielevän ivan vaikuttaa itseensä. »Voin
sanoa teille, herrani, vain sen, että numero kaksi aloittaa jälleen
työt huomenna ja että jokainen työstä kieltäytyvä lähetetään pois ennen
iltaa.»

»Niinkö nopeasti, mr Cartwright? He ovat vuokranneet asuntonsa
yhtiöltä, ja te tiedätte, että heille yhtiön oman vuokrasopimuksen
mukaan on sopimuksen purkamisesta ilmoitettava kolme päivää
aikaisemmin.»

Cartwright oli kyllin varovainen ollakseen väittelemättä. Hän tiesi
Edwardin kuuntelevan ja tahtoi suoriutua asiasta kunnialla. »Heitä ei
toimita täältä pois yhtiö; sen tekevät kaupungin viranomaiset.»

»Joiden päämies te itse olette.»

»Minä satun olemaan Pohjois-Laakson pormestari.»

»Olette siis Pohjois-Laakson pormestarina ilmoittanut veljelleni, että
ajatte minut pois, eikö niin?»

»Minä pyysin veljeänne kehoittamaan teitä täältä poistumaan.»

»Mutta selititte samalla, että ajaisitte minut pois, ellei hänen
yrityksensä onnistuisi?»

»Niin, se on totta.»

»Ja syyksi mainitsitte, että olitte saanut sähköteitse menettelyohjeita
mr Peter Harriganilta. Onko lupa kysyä, mikä virka mr Harriganilla on
kaupungissanne?»

Cartwright huomasi pulman. »Veljenne ymmärsi minut väärin», virkkoi hän
jyrkästi.

»Ymmärsitkö hänet väärin, Edward?»

Edward oli harmistuneena lähtenyt ikkunan luo; hän katseli
säilykerasioita ja tuhkaläjiä eikä pitänyt soveliaana kääntyä.
Ylivalvoja kuitenkin tiesi hänen kuulevan ja piti välttämättömänä
korjata tekemäänsä erehdystä. »Nuori mies», sanoi hän, »te olette
loukannut useita tämän kaupungin asetuksia».

»Onko olemassa asetus, joka kieltää kaivosmiehiä muodostamasta
ammattiyhdistystä?»

»Ei; mutta on asetus, joka kieltää pitämästä puheita kaduilla.»

»Kuka on sen asetuksen laatinut, jos on lupa kysyä?»

»Kaupunginvaltuusto.»

»Johon kuuluvat Johnson, postimestari ja yhtiön kauppa-apulainen,
Ellison, yhtiön kirjanpitäjä, Strauss, yhtiön kaivospäällikkö,
O'Callahan, yhtiön kapakoitsija. Olenko oikeassa?»

Cartwright ei vastannut.

»Ja viidentenä jäsenenä olette te itse, ex officio — mr Enos
Cartwright, pormestari ja yhtiön ylivalvoja.»

Taaskaan ei kuulunut vastausta.

»Teillä on asetus kaduilla puhumista vastaan; mutta samalla omistaa
yhtiönne kaikki kapakat, työväen asumukset, kirkon ja koulun. Missä
luulette muuallakaan voitavan puheita pitää?»

»Teistä tulisi hyvä asianajaja, nuori mies. Mutta me, jotka pidämme
täällä huolta järjestyksestä, tiedämme varsin hyvin, mitä teidän
'puheiden pitämisenne' merkitsee!»

»Ette siis hyväksy sitä, että kansalaiset pitävät kokouksia?»

»Minä tarkoitan, ettemme pidä tarpeellisena hankkia agitaattoreille
tilaisuutta miestemme kiihoittamiseen.»

»Saanko kysyä, mr Cartwright, puhutteko nyt erään Amerikan
kaupunkikunnan pormestarina vai kivihiilikaivoksen ylivalvojana?»

Cartwrightin kasvot olivat käyneet yhä punaisemmiksi. Hän kääntyi päin
Edwardin selkää ja virkkoi: »En ymmärrä, minkätähden jatkaisimme tätä
keskustelua.»

Edward oli samaa mieltä. Hän kääntyi. »Tosiaankin, Hal —» »

»Mitä ajatteletkaan, Edward! Tämä mies syyttää veljeäsi lainrikkojaksi!
Oletko aikaisemmin huomannut sukumme keskuudessa taipumusta rikoksiin?»

Edward kääntyi jälleen ikkunaan ja alkoi tarkastella säilykerasioita
ja tuhkakasoja. Riita oli joutava ja typerä, mutta hän oli huomannut,
missä mielentilassa Hal oli, ja arvasi hänen jatkavan niin kauan kuin
toinen oli kyllin varomaton jotakin vastaamaan.

»Te sanotte, mr Cartwright, että olen rikkonut asetusta, joka kieltää
puhumasta kaduilla. Saanko kysyä, mikä rangaistus siitä määrätään?»

»Sen näette aivan pian, kun joudutte itse rangaistusta kokemaan.»

Hal nauroi. »Sanoistanne huomaan, että rangaistuksena on kaupungista
karkoittaminen. Jos ollenkaan ymmärrän lainkäyttöä, olisi minut
pitänyt viedä rauhantuomarin eteen — joka hänkin sattuu olemaan yhtiön
kauppa-apulainen. Sensijaan minut tuomitseekin pormestari — vai tekeekö
sen yhtiön ylivalvoja? Haluan tietää, kuinka oikeastaan on laita!»

»Se tapahtuu huomaavaisuudesta —»

»Milloin olen pyytänyt teiltä huomaavaisuutta?»

»Huomaavaisuudesta veljeänne kohtaan, tarkoitan.»

»Vai niin. Asetuksienne mukaan siis pormestari — tai ylivalvoja
— voi osoittaa huomaavaisuutta lainrikkojan veljelle muuttamalla
rangaistuksen kaupungista-karkoittamiseksi. Osoititteko huomaavaisuutta
Tommie Burkelle, kun toimititte hänen sisarensa täältä pois?»

Cartwright puristi kätensä nyrkkiin. »Nyt riittää!»

Hän puhui jälleen Edwardin selälle, ja Edward kääntyi ja vastasi: »En
moiti teitä, sir.» Sitten hän sanoi Halille: »Olen tosiaankin sitä
mieltä, että olet puhunut riittävästi!»

»Toivon puhuneeni riittävästi», vastasi Hal, »saadakseni teidät
uskomaan, että niinsanottu Amerikan laki on näillä kaivoksilla typerää
pilaa, solvausta ja nöyryytystä jokaiselle, joka kunnioittaa maansa
lakeja ja laitoksia.»

»Te, mr Warner», virkkoi ylivalvoja kääntyen Edwardin puoleen, »olette
hankkinut itsellenne kokemusta kaivosasioissa. Te tiedätte, mitä
merkitsee, kun on oltava tekemisissä tietämättömien muukalaisten
kanssa, joilla ei ole aavistustakaan Amerikan laeista —»

Hal alkoi nauraa. »Te kaiketi perehdytätte heitä Amerikan lakeihin!
Perehdytätte heitä niihin polkemalla jalkoihinne jokaisen kaupunkinne
ja valtionne lain, jokaisen perustuslaillisen vakuuden — ja asettamalla
niiden sijaan Peter Harriganilta sähköteitse saamanne ohjeet!»

Cartwright kääntyi ja lähti ovelle. »Nuori mies», sanoi hän olkapäänsä
yli, »teidän on välttämättä poistuttava Pohjois-Laaksosta, tänä aamuna.
Toivon vain veljenne voivan saada teidät lähtemään kaikessa rauhassa.»
Oven paukahdus oli ylivalvojan ainoa hyvästijättö.


16.

Edward kääntyi veljensä puoleen. »Miksi helvetissä järjestätkään
tuollaista kohtausta minun läsnäollessani? Niin arvotonta! Niin
erinomaisen aiheetonta! Riitelet miehen kanssa, joka on arvaamattomasti
alapuolellasi!»

Hal seisoi siinä, mihin ylivalvoja oli hänet jättänyt. Hän katseli
veljensä vihaisia kasvoja. »Etkö siitä mitään muuta käsittänyt, Edward?»

»Ja mitä merkitsi kaikki tuo omaa luonnettasi koskeva? Mitä välität
siitä, mitä Cartwrightin lainen mies sinusta ajattelee?»

»En välitä mitään siitä, mitä hän ajattelee, mutta en halua kuulla
hänen levittävän sellaisia juoruja. Se on eräs heidän tavallisia
menetelmiään, sanoo Billy Keating.»

Edward vastasi kylmäkiskoisesti: »Noudata neuvoani ja käsitä, että
häpeällistä juttua kieltäessäsi vain edistät sen leviämistä.»

»Niinpä tietenkin», vastasi Hal. »Se juuri minua kiukuttaa. Ajattele
tyttöä, millainen vahinko hänelle siitä koituu!»

»Ei ole sinun asiasi huolehtia tytöstä.»

»Otaksu, että Cartwright olisi juorunnut jostakin naistuttavastasi.
Olisitko ollut yhtä välinpitämätön?»

»Hän ei olisi voinut niin menetellä; minä valitsen tuttavani
huolellisemmin.»

»Niin, epäilemättä. Se merkitsee, että valitset heidät rikkaiden
joukosta. Mutta minä satun olemaan taipumuksiltani demokraattisempi —»

»Taivaan nimessä!» huudahti Edward. »Te maailmanparantajat olette
kaikki yhdenlaisia — puhutte, puhutte, puhutte!»

»Minä tiedän sanoa sinulle, mikä on siihen syynä, Edward. Sinunlaisesi
mies voi sulkea silmänsä, mutta ei voi sulkea korviansa.»

»Etkö kumminkin voi jättää minua rauhaan hetkeksi — vain kunnes ehdimme
täältä pois? Minusta tuntuu kuin istuisimme tulivuoren harjalla, ja
enpä tiedä, milloin tapahtuu uusi purkaus.»

Hal alkoi nauraa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän. »Pelkään, etten ole
muuten osoittanut suurestikaan iloitsevani vierailustasi. Nyt olen
sopuisampi. Lähin työni odottaa minua Pedrossa, joten lähden sinne
kerallasi. On vielä eräs asia —»

»Mikä?»

»Yhtiö on minulle velkaa —»

»Mistä?»

»Työstäni.»

Oli Edwardin vuoro nauraa. »Riittääkö se parturille ja kylpyyn?»

Hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin seteleitä, ja häntä katseleva
Hal havaitsi yhtäkkiä mielessään tapahtuneen muutoksen. Hän ei ollut
hankkinut itselleen ainoastaan työmiehen luokkatietoisuutta, vaan
myöskin hänen rahatietoisuutensa. Hän oli tosiaankin huolissaan
niiden dollarien vuoksi, jotka yhtiö oli hänelle velkaa. Hän oli
ansainnut ne selkää- ja sydäntäsärkevällä raadannalla, nostamalla,
kivihiilimyhkyröitä vaunuun, ja summa oli joka tapauksessa niin suuri,
että Raffertyn perhe olisi voinut sen varassa elää viikon tai parikin
viikkoa. Ja nyt veti Edward esille pehmeän ruskean lompakon, joka oli
täynnä kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja otti niitä
joukon laskematta, ikäänkuin raha kasvaisi puussa tai kuin kivihiili
nousisi itsestään maan uumenista ja vaeltaisi tehtaiden uuneihin
viulujen ja huilujen soidessa!

Edward ei tietenkään aavistanut veljensä mielessä liikkuvia
luonnottomia ajatuksia. Hän ojensi seteleitä. »Hanki itsellesi
kunnolliset vaatteet», sanoi hän. »Toivottavasti eivät kansanvaltaiset
tuntosi vaadi sinua pysymään likaisena!»

»Ei», vastasi Hal lisäten sitten: »Miten tästä lähdemme?»

»Minulla on auto odottamassa toimiston takana.»

»Olit siis järjestänyt kaikki valmiiksi!» Mutta Edward ei vastannut
mitään; hän pelkäsi tulivuoren alkavan jälleen toimia.


17.

He lähtivät toimistosta takatietä, nousivat automobiiliin ja poistuivat
kylästä väkijoukon näkemättä. Koko matkan ajan Edward kehoitti
hartaasti veljeään luopumaan jutusta ja palaamaan heti kotiin. Hän
alkoi jälleen puhua isästä mieltähellyttävästi, ja kun se ei auttanut,
alkoi uhata. Mitäpä, jos Hal ei saisi enää rahoja kotoaan, mitäpä, jos
isä syrjäyttäisi hänet testamentissaan — mitä hän siinä tapauksessa
tekisi? Hal vastasi hymyilemättä: »Voinhan aina saada toimen
yhdistyneiden kaivosmiesten ammattiyhdistysten järjestäjänä.»

Edward luopui tästä hyökkäyslinjasta. »Ellet suostu tulemaan heti»,
selitti hän, »jään siihen asti, kunnes lähdet».

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Hän ei voinut olla hymyilemättä tuolle
pahalle uhkaukselle. »Mutta jos vien sinut tuttavieni luo ja esittelen
sinut heille, täytyy sinun tunnustaa, että kuulemasi puheet ovat
tutunomaisia.»

Toinen näytti ärtyneeltä. »Mitä hittoa minä huolisin sinun
tuttavistasi?»

»En tiedä, mitä voi tapahtua», virkkoi Hal. »Sinä tapaat Peter
Harriganin ja asetut hänen puolelleen, ja enpä tiedä, mitä silloin
pidät velvollisuutenasi.»

Toinen huudahti äkillisen kiukunpuuskan valtaan joutuen: »Minä puhun
nyt suuni puhtaaksi! Jos yrität lähteä takaisin noille kaivoksille,
niin vannon vetoavani tuomioistuimeen ja antavani sulkea sinut
parantolaan. Enpä luule, että olisi suurtakaan vaivaa, jos tahtoisin
vakuuttaa tuomarille, että olet jäijiltäsi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Hal nauraen, »kun ovat kysymyksessä näiden
seutujen tuomarit!»

Sitten hän tarkasteli hetkisen veljensä kasvoja, ja hänen mieleensä
johtui, ettei olisi hyvä sallia sellaisen ajatuksen jäädä Edwardin
mieleen. »Odotahan, kunnes tapaat tuttavani Billy Keatingin, _Gazetten_
toimittajan, ja kuulet, mitä hän sellaisesta jutusta tekisi! Billy
haluaa hartaasti päästä saattamaan julkisuuteen minun ja vanhan Peterin
välisen taistelun kuvausta!» Keskustelu ei jatkunut — matta Hal tiesi
varmaan, että Edward »pistäisi asian puppuunsa ja polttaisi sen».

He saapuivat Pedroon MacKellarin asunnolle, ja Edward odotti
automobiilissä Halin mennessä sisään. Vanha skotlantilainen
lausui hänet lämpimästi tervetulleeksi ja kertoi uutisensa. Jerry
Minetti oli käynyt hänen luonaan aamulla, ja MacKellar oli hänen
pyynnöstään keskustellut puhelimella Sheridanissa olevien yhdistyksen
virkailijoiden kanssa saaden kuulla, että Jack David oli edellisenä
iltana tuonut sinne tiedon lakosta. Kummaltakin puolelta oli varottu
mainitsemasta nimiä, koska puhelimessa tiedettiin olevan »vuotoja»,
mutta oli aivan selvää, että sanantuoja oli ollut juuri Iso Jack.
Saatuaan asiasta tiedon oli kaivosmiesten paikallisyhdistyksen
puheenjohtaja Johann Hartman saapunut Pedroon American hotelliin
mukanaan James Moylan, piirijärjestön sihteeri — viimeksimainittu oli
tullut Western Citystä samassa junassa kuin Edward.

Tuota kaikkea kelpasi kuulla: mutta MacKellar lisäsi siihen epätoivoa
herättävän tiedonannon: yhdistyksen virkailijat selittivät, etteivät
voineet kannattaa lakkoa nykyisenä ajankohtana! Se oli ennenaikainen
ja voi vain saada epäonnistumaan suunnitellun laajemman yrityksen,
aiheuttaen siten mielten lamaannusta.

Sellaisen mahdollisuuden Hal oli ottanut ennakolta huomioon. Mutta hän
oli ollut näkemässä vapauden uutta elpymistä Pohjois-Laaksossa, oli
nähnyt miesten nälkäisten, nääntyneiden kasvojen anelevan apua, oli
tuntenut mielensä siitä heltyvän ja oli ajatellut, että yhdistyksen
miesten täytyi tuntea samaa liikutusta. »Heidän täytyy liikettä tukea!»
huudahti hän. »Miehet eivät saa pettyä! He menettävät kaiken toivon,
vajoavat äärimmäiseen epätoivoon! Yhdistyksen miesten täytyy se
käsittää — minun täytyy se heille selvittää!»

Vanha skotlantilainen sanoi Minettin olleen samaa mieltä. Hän oli
heittänyt kaiken varovaisuuden ja kiiruhtanut hotelliin tapaamaan
Hartmania ja Moylania. Hal päätti lähteä hänen jälkeensä ja poistui.

Hän selitti asiaintilan veljelleen, joka sanoi: Kuinkapa muuten.
Sitähän hän oli sanonutkin. Harhaanjohdetut kaivosmiesraukat palaisivat
töihinsä, ja heidän johtajiensa täytyisi oivaltaa mielettömyytensä.
Western Cityn junan piti saapua parin tunnin kuluttua; olisi erittäin
hyvä, jos Hal voisi käyttää sitä.

Hal vastasi lyhyesti lähtevänsä American hotelliin. Veli voi hänet
viedä sinne, jos hyväksi näki. Edward antoi käskyn kuljettajalle. Hän
oli jo ehtinyt tiedustella, mitkä olivat Pedron parhaat pukumyymälät.
Halin ollessa hotellissa rukoilemassa äskensyntyneen yhdistyksensä
puolesta Edward etsi pukua, jossa tuntisi itsensä »jälleen ihmiseksi».


18.

Hal kohtasi Jerry Minettin ja molemmat virkailijat heidän huoneessaan.
Jim Moylan, piirisihteeri, oli valtavan kookas nuori irlantilainen,
tummasilmäinen ja tummatukkainen, vilkas ja herkkä, henkilö,
johon luotti ja josta piti heti ensi näkemältä. Johann Hartman,
puheenjohtaja, oli harmaahapsinen, saksalaissyntyinen kaivosmies,
pidättyväinen ja harvasanainen, ilmeisesti erittäin voimakas mies, sekä
ruumiillisessa että henkisessä katsannossa. Hän tarvitsi voimansa,
epäilemättä, koska hänen hoidettavanaan oli yhdistyksen päämaja tämän
»Raymondin valtakunnan» sydämessä.

Hal kertoi aluksi lähetystön sieppaamisesta. Asia ei näyttänyt
toisia hämmästyttävän: yhtiöt menettelivät säännöllisesti siten, jos
kaivoksilla ilmeni kapinahenkeä. Siitä syystä olivatkin julkiset
järjestymisyritykset niin erinomaisen toivottomia. Ainoa mahdollinen
keino oli salainen aatteenlevittäminen, jota pidettiin yllä, kunnes
kaivoksille oli muodostunut järjestön ydin.

»Te siis ette voi tukea tätä lakkoa!» huudahti Hal.

Se ei näyttänyt mahdolliselta. Moylan huomautti, että se raukenisi
alkuunsa. Ei ollut minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei
sitä ennen tehty varsin paljon järjestelytyötä.

»Mutta sillävälin hajoo Pohjois-Laakson yhdistys!» huomautti Hal.

»Mahdollista», kuului vastaus. »Silloin on asianamme perustaa uusi.
Sellaista on työväenliike.»

Jim Moylan oli nuori ja arvasi Halin mielentilan. »Älkää ymmärtäkö
meitä väärin!» huudahti hän. »Se on sydäntäsärkevää — mutta me
emme kykene asiaa auttamaan. Meidän tehtävänämme on toteuttaa
yhteenliittyminen, ja me tiedämme, että jos tukisimme kaikkea, mikä
näyttää lakolta, tekisimme vararikon jo ensimmäisenä vuonna. Ette
arvaakaan, kuinka usein sellaista sattuu — kuluu tuskin kuukauttakaan,
jolloin meitä ei kutsuta käsittelemään tällaista tilannetta.»

»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Hal. »Mutta ajattelin, että tässä
tapauksessa, heti onnettomuuden jälkeen, kun miesten mielet ovat
kiihdyksissä —»

Nuori irlantilainen hymyili alakuloisesti. »Ette ole vielä perehtynyt
näihin asioihin», sanoi hän. »Jos kaivosonnettomuus takaisi voitollisen
lakon, niin työmme olisi tosiaankin helppoa. Barelassa, toisessa
kanjonissa, on ollut kolme suurta räjähdystä — viime vuonna ovat
surmanneet kuudettasataa miestä!»

Hal alkoi huomata kokemattomuudessaan menettäneensä
suhteellisuudentajun.

Hän katseli molempia johtomiehiä ja muisteli sitä kuvaa, joka hänellä
oli heistä ollut Pohjois-Laaksoon tullessaan — hän oli kuvitellut
heidät tuittupäisiksi ja tuimiksi kiihoittajiksi, jotka houkuttelivat
kunniallisia työmiehiä jättämään työnsä. Mutta nyt hän näkikin aivan
toista! Hän itse oli ankaran kiihtymyksen vallassa — ja molemmat
työväen johtajat suuntasivat häneen viilentävän vesisuihkun! He
istuivat tyyninä ja asiallisina lausuessaan Pohjois-Laakson orjien
tuomiota: takaisin maan mustiin onkaloihin!

»Mitä voimme sanoa miehille?» kysyi hän yrittäen hillitä masennustaan.

»Voimme sanoa vain, mitä olen tässä teille sanonut — että olemme
avuttomat, ellemme saa koko piiriä järjestymään. Toistaiseksi
miesten on tyytyminen kohtaloonsa; heidän tulee tehdä, mitä voivat,
säilyttääkseen järjestönsä.»

»Mutta kaikki asiassa toimineet miehet ajetaan pois!»

»Ei, ei kaikkia — harvoin ne saavat kaikkia selville.»

Tässä puuttui puheeseen vanha juro saksalainen. Viime vuonna oli yhtiö
erottanut palveluksestaan seitsemättätuhatta miestä, jotka olivat
toimineet järjestymisen hyväksi tai joita oli siitä epäilty.

»_Seitsemättätuhatta_!» toisti Hal. »Tarkoitatteko tästä piiristä?»

»Tarkoitan.»

»Mutta eihän koko piirissä ole enempää kuin kaksitoista- tai
viisitoistatuhatta kaivosmiestä!»

»Sen tiedän.»

»Kuinka siis voitte milloinkaan saada järjestymistä aikaan?»

Toinen vastasi tyynesti: »Kohtelevat uusia miehiä aivan samoin kuin
vanhoja.»

Hal johtui äkkiä ajattelemaan John Edströmin muurahaisia. Siinä ne
olivat, rakensivat siltaansa, rakensivat sitä yhä uudelleen, miten
usein aallot sen veivätkin mukanaan. He eivät olleet niin kärkkään
kärsimättömiä kuin joutilaan luokan nuoret, jotka ovat tottuneet
kulkemaan omaa tietänsä, tottuneet pitämään vapautta, inhimillisiä
olosuhteita ja oikeutta elämän välttämättömyyksiin kuuluvina. Hal oppi
paljon näiden miesten kanssa keskustellessaan, mutta oppi vieläkin
enemmän heidän ollessaan vaiti — siitä tyynestä, asiallisesta tavasta,
jolla he käsittelivät hänen mieltään kuohuttaneita seikkoja. Hän alkoi
käsittää, mitä merkitsee Pohjois-Laakson kurjille raukoille annettu
pyhä lupaus. Sen täyttäminen vaatisi enemmän kuin pelkkää kiihtymyksen
leimahdusta, se vaatisi järkeä, kärsivällisyyttä, ja kuria, vuosikausia
kestävää oppimista ja ankaraa työtä!


19.

Hal huomasi olevan välttämätöntä yhtyä työväen johtajien
mielipiteeseen. Heillä oli kokemusta, he kykenivät asiaa arvostelemaan.
Kaivosmiesten oli meneminen takaisin työhön, ja Cartwright, Alec Stone
ja Jeff Cotton tulisivat ajamaan heitä niinkuin ennenkin. Tyytymättömät
voivat vain yrittää salaa järjestyä.

Jerry Minetti mainitsi Jack Davidin. Hän oli lähtenyt takaisin aamulla,
johtajia tapaamatta. Hän siis voi välttää epäluulot, jäädä työhön ja
auttaa salassa suoritettavan työn menestymistä.

»Entä kuinka on sinun laitasi?» kysyi Hal. »Taisit jo keittää haukesi.»

Jerry ei ollut lausepartta milloinkaan kuullut, mutta käsitti sen
tarkoituksen. »Aivan varmasti!» sanoi hän. »Keittänyt niin että kelpaa!»

»Ettekö nähneet urkkijoita eteisessä?» kysyi Hartman.

»En ole vielä oppinut niitä tuntemaan.»

»Varmaan opitte, jos pysytte näissä toimissa. Toimistomme avaamisen
jälkeen on lakkaamatta seisonut puoli tusinaa kadun toisella laidalla.
Miestä, joka käy luonamme, seurataan aina kaivokselle asti, ja hän
joutuu pois jo samana päivänä. Ovat murtaneet auki pulpettini yöllä
ja varastaneet kirjeitäni ja papereitani; ovat lukemattomat kerrat
uhanneet tappaa meidät.»

»En ymmärrä, kuinka voitte saada mitään aikaan.»

»Ne eivät voi meille mitään. Luulivat saaneensa pulpetistani
järjestäjien luettelon. Mutta minä kuljetunkin luetteloa päässäni.»

»Se ei olekaan mikään helppo asia», virkkoi Moylan. »Haluatteko tietää,
kuinka monta miestä meillä on toimessa? Yhdeksänkymmentäseitsemän: Ja
niistä eivät ole saaneet käsiinsä ainoatakaan.»

Hal kuunteli ihmeissään. Työväenliike näyttäytyi uudessa valossa!
Tuo tyyni, päättäväinen vanha saksalainen, jota olisi voinut luulla
herkkukauppiaaksi, tuo hilpeäkatseinen irlantilaispoika, jonka olisi
voinut ajatella saattelevan jotakin neitiä palokunnan tanssiaisiin — he
olivat kapteeneita sapöörijoukossa, joka uursi Peter Harriganin ahnaan
linnoituksen perustuksia.

Hartman ehdotti, että Jerry antautuisi kokeeksi sellaiseen työhön.
Hänet ajettaisiin varmaan pois Pohjois-Laaksosta, joten hän voi yhtä
hyvin lähettää perheelleen sanan kehoittaen heitä tulemaan Pedroon.
Siten hän voi pelastaa itsensä järjestämistyötä varten, sillä yhtiön
urkkijat seurasivat aina miestä kaivoksille saakka saadakseen
tietoonsa hänen nimensä. He eksyisivät jäljiltä, jos Jerry lähtisi
junalla Western Cityyn, ja niin hän voisi siirtyä toisille kaivoksille
suorittamaan työtänsä italialaisten keskuudessa. Jerry suostui
mielellään ehdotukseen; se siirtäisi tuonnemmaksi sen pahan päivän,
jona Rosa pienokaisineen jäisi sattuman armoille.

Heidän vielä keskustellessaan soi puhelin. Hartmanin sihteeri ilmoitti
Sheridanista vastikään kuulleensa poiskiidätetyn lähetystön kohtalosta.
Koko joukko, kahdeksan miestä ja Mary Burke, oli viety läheiselle
Hortonin asemalle ja työnnetty siellä junanvaunuun julmasti uhaten. He
olivat kuitenkin astuneet junasta seuraavalla pysäkillä ja selittivät
aikovansa tulla Pedroon. He voivat saapua hotelliin aivan pian.

Hal tahtoi olla heitä näkemässä ja lähti alakertaan ilmoittamaan
asiasta veljelleen. Syntyi tietenkin uusi kiista. Edward huomautti,
että Pedron näköalat olivat verrattain yksitoikkoiset, ja Hal osasi
ehdottaa vain, että veli lähtisi hänen tuttaviensa luo, joilta hän
voisi oppia paljonkin, kunhan suostuisi oppimaan. Hän saisi olla läsnä
lähetystön istunnossa — siinä oli kahdeksan miestä ja nainen, jotka
olivat uskaltaneet käydä sankarilliseen tekoon ja olivat joutuneet
rikoksen uhreiksi. Edwardin ei tarvinnut pelätä ikävystyvänsäkään
heidän seurassaan. Heidän joukossaan oli esimerkiksi sinisilmäinen Tim
Rafferty, vaitelias nokiposkinen veikko, joka oli lehahtanut ilmoille
mustasta onkalostaan odottamatta levittäen kaunopuheisuutensa kultaiset
siivet, oli Mary Burke, jota koskevan kirjoituksen Edward voi lukea
Western Cityn _Gazetten_ iltapäiväpainoksesta: »Kivihiilikenttien
Jeanne d'Arc» tai jotakin muuta yhtä kuvanomaista. Edwardin mieliala
ei kumminkaan ollut kirkastettavissa. Hän ajatteli, miltä näyttäisi,
kun hänen veljensä esiintyisi sanomalehdessä tuon Irlannin Johannan
kumppanina!

Hal lähti Jerry Minettin kanssa päivällistä syömään rakennukseen,
jota Edward mainitsi vaivaisen hökkelin nimellä; Edward itse
kulki yksinäisessä komeudessaan American hotellin ruokasaliin.
Hän ei kumminkaan saanut kauan olla yksin; aivan pian siirsi eräs
teräväpiirteinen nuori mies tuolin hänen viereensä ja aloitti
keskustelun. Hän sanoi olevansa kauppamatkustaja, hän toimi
lyhyttavara-alalla; entä Edward? Edward vastasi jurosti, ettei
toiminut millään alalla, mutta nuori mies ei ollut torjuttavissa —
hänen alansa oli nähtävästi karaissut hänen tuntojansa. Herättivätkö
kivihiilikaivokset Edwardin mielenkiintoa? Oliko hän käynyt siellä?
Nuori mies kyseli niin vääjäämättömästi ja palasi asiaan niin monet
kerrat, että seikka vihdoin alkoi Edwardille selvitä: hän oli joutunut
erään urkkijan huomion esineeksi! Niin omituista kuin olikin, ärsytti
tämä asia Edwardia arvostelemaan Peter Harriganin järjestelmää enemmän
kuin kaikki hänen veljensä kaunopuheiset kertomukset Pohjois-Laaksossa
harjoitetusta sorrosta.


20.

Pian päivällisen jälkeen saapui karkoitettu lähetystö, ruumiiltaan ja
sielultaan uupuneena. He tiedustelivat Johann Hartmania, ja heidät
neuvottiin huoneeseen, missä syntyi kiusallinen kohtaus. Kahdeksaa
miestä ja yhtä naista, jotka olivat rohjenneet käydä sankarilliseen
yritykseen ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi, ei ollut helppo
saada uskomaan, että heidän ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat ihan
hukkaan menneet, ja he lausuivatkin arastelematta, mitä ajattelivat
pettäjistään.

»Te olette yrittäneet saada meitä nousemaan!» huudahti Tim Rafferty.
»Niin kauan kuin muistan, olette vaatineet isääni itseänne auttamaan —
ja nyt, kun teemme, mitä tahdotte, jätätte meidät oman onnemme nojaan!»

»Me emme ole milloinkaan kehoittaneet teitä tekemään lakkoa», sanoi
Moylan.

»Ette tosiaankaan. Olette vain kehoittaneet meitä maksamaan veroa,
jotta voitte itse nauttia lihavia palkkoja.»

»Palkkamme eivät ole kovin lihavat», virkkoi nuori johtaja
kärsivällisesti. »Saatte siitä varmuuden, jos otatte asiasta selkoa.»

»Olivatpa millaiset tahansa, joka tapauksessa ette niitä menetä; meillä
sitävastoin ei ole mitään. Me olemme maantiellä. Katsokaa meitä — ja
useimmilla meistä on sitäpaitsi perhe. Minulla on vanha äiti ja koko
joukko veljiä ja sisaria, ja isäukko ei kelpaa enää työhön. Mihin
luulette meidän joutuvan?»

»Me autamme teitä, minkä voimme, Rafferty —»

»Menkää hiiteen!» huusi Tim. »Minä en kaipaa teidän apuanne. Jos haluan
saada vaivaisapua, käännyn piirikunnan puoleen. Siellä on toinen
samanlainen veijarijoukko, mutta ne eivät ainakaan väitä olevansa
työmiehen ystäviä.»

Oli käynyt niinkuin Tom Olson oli ennakolta sanonut käyvän — työmiehet
olivat hämmentyneet, eivät tietäneet, kehen luottaa, epäilivät niitäkin,
jotka kiihkeimmin halusivat heitä auttaa. »Tim», virkkoi Hal, »ei auta
puhua tuolla tavalla. Meidän täytyy oppia kärsivällisyyttä —»

Poika kääntyi Halin puoleen. »Mitä sinä siitä asiasta tiedät? Sinulle
on kaikki pelkkää leikkiä. Sinä voit lähteä ja unohtaa koko asian, kun
olet saanut kylliksesi. Sanovat sinulla olevan rahoja!»

Hal ei tuosta pahastunut; hänen omatuntonsa sanoi hänelle samaa. »Minun
asemani ei ole niin helppo kuin luulet, Tim. Ihmisellä voi olla vaivana
muukin kuin rahanpuute —»

»Onhan teillä vaivaa — teillä rikkailla!» ivaili Tim.

Toiset lähetystön jäsenet kuuluivat moittien murahtavan.

»Hyvä Jumala, Rafferty!» virkkoi Moylan, »Me emme voi sitä auttaa —
olemme yhtä voimattomat kuin te!»

»Sanotte olevanne voimattomat, mutta ette yritäkään!»

»Yritä! Tahdotteko meidän tukevan lakkoa, jonka ennakolta tiedämme
epäonnistuvan? Yhtä hyvin voisitte ehdottaa, että paneudumme
pitkäksemme ja annamme hiilivaunun kulkea ylitsemme. Me emme voi
voittaa! Minä vakuutan, ettemme voi voittaa! Tuhoisimme vain
järjestömme.»

Moylan intoutui yhtäkkiä. Hän oli nähnyt tässä piirissä toistakymmentä
siellä täällä leimahtanutta lakkoa ja monia kymmeniä nuoria
lakkolaisia, jotka olivat kodittomina, puutteeseen joutuneina,
katkeroituneina purkaneet pettymyksensä häneen. »Sanotte, että voisimme
tukea teitä varoillamme siinäkin tapauksessa, että yhtiö käyttäisi
kaivoksissaan rikkureita. Mutta mihin siten joutuisimmekaan, Rafferty?
Minä olen nähnyt monen yhdistyksen joutuvan karille, vaikka en olekaan
vielä kovin vanha. Jos meillä olisi pankki, niin tukisimme kaikkia
maan kaivosmiehiä; heidän ei tarvitsisi mennä työhön, ennenkuin ovat
saaneet oikeutensa. Mutta ne rahat, joita nyt käyttelemme, ovat
kaivosmiesten ansaitsemat — he ansaitsevat niitä nytkin kaivoksissaan,
aivan samoin kuin sinä ja isäsi, Rafferty. He antavat meille rahoja ja
sanovat: 'Käyttäkää ne yhdistyksen rakentamiseen. Käyttäkää ne niiden
miesten hyväksi, jotka eivät ole järjestyneet — ottakaa ne hoiviinne,
jotteivät alenna palkkojamme ja toimi rikkureina. Mutta älkää Jumalan
nimessä niitä tuhlatko; me ansaitsemme rahamme kovalla työllä, ja
ellemme näe tuloksia, ette saa meiltä enää mitään? Etkö käsitä, kuinka
on asian laita? Ja kuinka se on meille tärkeä, paljoa tärkeämpi kuin
vaivaisten palkkojemme menettäminen — vaikka ette suostukaan meistä
mitään niin hyvää uskomaan. Teidän ei pidä puhua minulle niinkuin Peter
Harriganin pojalle. Minä olin jarruttajapoika ollessani kymmenen vuoden
ikäinen enkä ole ollut poissa kaivoksesta niin kauan, että asia olisi
ehtinyt tyyten unohtua. Voitte uskoa, ettei minua pidä öisin valveilla
toimeentulon pelko — olen näet hankkinut itselleni tietoja öisin
opiskelemalla ja tiedän aina voivani saada toimen, joka minut elättää
— vaan se pelko, etten käytä kaivosmiesten rahoja parhaalla tavalla,
se ajatus, että olisin voinut hiukan vähentää heidän kurjuuttaan, jos
olisin tehnyt niin tai ollut tekemättä näin. Tullessani tänne yöjunassa
ajattelin koko ajan, junan kolketta kuunnellessani: 'Nyt tulen jälleen
näkemään kärsimystä, tulen näkemään, kuinka muutamat kelpo miehet
kääntyvät meitä vastaan, koska eivät voi käsittää, että me saamme yhä
nauttia palkkaa, vaikka he saavat potkut. Kuinka saan heille selväksi,
että työskentelen heidän puolestaan — niin väsymättömästi kuin tiedän
työskenteleväni — ja ettei minua sovi syyttää heidän osakseen tulleista
vaikeuksista?'»

Nyt puuttui puheeseen Wauchope. »Ei hyödytä puhua enempää. Minä
huomaan, että olemme auttamattomissa. Me emme tahdo vaivata teitä,
Moylan.»

»Vaivata minua!» huudahti Moylan. »Siitä ei kysymystäkään, kunhan
pysytte aatteellemme uskollisina.»

Toinen nauroi katkerasti. »Te ette saa milloinkaan tietää, mitä teen.
Minun edessäni on maantie — sen tiedätte!»

»Menittepä minne tahansa, asia on aina sama: joko taistelette
yhteenliittymisen puolesta tai olette painona, joka lankee meidän
kannettavaksemme.»

Nuori johtaja kääntyi kaikkien lähetystön jäsenten puoleen, toisen
toisensa jälkeen, kehoittaen heitä olemaan katkeroitumatta tästä
epäonnistumisesta. Heidän tuli päinvastoin kääntää se hyödykseen
jatkamalla kaivosmiesten yhteistunnon kasvattamista. Jokaisen tuli
uhrata oma osansa, maksaa veronsa. Tärkeätä oli, että jokainen erotettu
mies toimisi sytyttävänä kipinänä, kuljettaisi aatteen liekkiä maan
toisiin kolkkiin. Kunhan jokainen teki velvollisuutensa, niin aivan
pian olisivat tyhjät ne paikat, joista yhtiöt saivat »rikkureita».


21.

Hal katseli erikoisen huolestuneesti erästä lähetystön jäsentä — Mary
Burkea. Mary ei ollut vielä virkkanut sanaakaan; toisten keskustellessa
ja väitellessä hän oli istunut ääneti, huulet yhteen puserrettuina ja
kädet nyrkissä. Hal arvasi, millaista raivoa tämän epäonnistumisen
täytyi tytössä herättää. Hän oli noussut, taistellut ja toivonut,
ja tuloksena oli se, minkä hän oli aina sanonut tulokseksi tulevan
— ei mitään! Nyt Hal näki hänen uupumuksesta tummuneiden suurten
silmiensä katseen suuntautuvan nuoreen johtajaan. Hal tiesi, että hänen
mielessään tapahtui taistelu. Tulisiko hän nyt poistumaan lopullisesti
riveistä? Siinä oli hänen luonteensa — ja samoin kaikkien toisten
luonteiden koetinkivi.

»Kunhan olemme kyllin voimakkaat ja kyllin urhoolliset», jatkoi Jim
Moylan, »voimme tappioittemme nojalla kasvattaa miehiämme ja saada
heidät liittymään lujasti toisiinsa. Kunhan nyt saamme Pohjois-Laakson
miehet ymmärtämään, mitä teemme, he eivät siitä masennu, eivät ajattele
katkerasti yhdistystään, vaan tyytyvät odottamaan. Ja emmekö voikin
siten parhaiten saavuttaa voittoa — pysymällä työssä ja pitämällä
liittoa hengissä, kunnes kaikissa kaivoksissa on työ suoritettu ja
voidaan tehdä lakko ja voittaa?»

Oltiin ääneti; sitten kysyi Mary: »Kuinka meidän tulee ilmoittaa asia
miehille?» Hänen äänensä oli kalsea, mutta siitä huolimatta Hal tunsi
sydämensä sylkähtävän. Toivoipa Mary jotakin tai ei, joka tapauksessa
hän aikoi jäädä rintamaan toisten muurahaisten kanssa!

Johann Hartman esitti ajatuksensa. Hänen mielestään oli painettava
erikielisiä kiertokirjeitä ja jaettava niitä kaivoksilla, kehoittaen
miehiä ryhtymään työhön. Jerry kuitenkin kohta vastusti tätä ehdotusta.
Miehet eivät varmaankaan kiertokirjeitä uskoisi, vaan epäilisivät
niitä päällystön sepittämiksi. Eivätkö olleet tehneet pahempaakin:
olivat väärentäneet Joe Smithin nimen kirjeeseen, jonka tuli ehkäistä
punnitustarkastajaa saantia tarkoittava liike. Ainoa tehokas keino
oli siinä, että joku lähetystön jäsen lähti kaivoksille miehiä
puhuttelemaan.

»Ja se tulee tehdä heti!» huomautti Jerry. »Heitä käsketään työhön
aamulla, ja ne, jotka eivät suostu, ajetaan pois. Ja niiden joukossa
ovat parhaat miehet — miehet, joita haluamme siellä säilyttää.»

Toiset lähetystön miehet olivat samaa mieltä. Rusick, hidasmietteinen
ja hidaspuheinen, virkkoi: »Miehet ovat helvetin vihaiset, jos
menettävät työnsä eikä lakosta sittenkään tule totta.» Zammakis,
kreikkalainen, virkkoi vikkelästi ja hermostuneesti: »Olemme sanoneet,
että tehdään lakko; meidän pitää nyt sanoa, ettei tehdä lakkoa.»

Mitä siis oli tehtävä. Ensinnäkin oli vaikea päästä pois hotellista,
jota urkkijat vartioivat. Hartman arveli, että jos kaikki lähtisivät
yhtaikaa, salapoliisien olisi mahdoton ajaa takaa heitä kaikkia. Ne,
jotka välttivät takaa-ajon, voivat yrittää päästä Pohjois-Laaksoon
piiloutumalla tyhjiin vaunuihin.

Moylan huomautti kuitenkin, että yhtiö oli varuillaan, ja Rusick, joka
oli aikoinaan ollut maankiertäjänä, virkkoi: »Varmasti tutkivat vaunut.
Antavat tuhannen helvettiä, jos saavat meidät käsiinsä.»

Niin, tehtävä oli vaarallinen. Mary puhui jälleen. »Ehkä voisi nainen
suorittaa tehtävän helpommin.»

»Ne löisivät naistakin», sanoi Minetti.

»Sen tiedän, mutta nainen voisi heidät pettää. Tänne Pedroon on tullut
miehiään hautaamaan muutamia leskiä, joilla on harsot kasvoillaan.
Voisin olla olevinani eräs heistä ja pujahtaa siten kaivoksille.»

Miehet katselivat toisiaan. Siinä oli ajatus! Tim Raffertyn kasvojen
synkkä ilme vaihtui yhtäkkiä leveäksi, iloiseksi irvistykseksi.

»Minä näin kadulla mrs Zambonin», sanoi hän. »Hänellä on mustaa harsoa
niin paljon, että voisi peittää meitä montakin.»

Nyt puhui Hal, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Tim Rafferty
oli hänet vaientanut. »Voiko joku sanoa, mistä mrs Zamboni on
löydettävissä?»

»Hän on tuttavani mrs Swajkan luona», sanoi Rusick.

»Niin», virkkoi Hal, »on vielä eräs seikka, jota ette tunne. Kun olivat
vieneet teidät pois, puhuin jälleen miehille ja sain heidät vannomaan,
etteivät riko lakkoa. Nyt minun täytyy mennä takaisin ja peruuttaa
sanani. Jos kerran luotetaan harsoihin ja muihin sellaisiin, niin
voihan miehen pukea yhtä hyvin kuin naisen.»

Kaikki tuijottivat häneen. »Lyövät teidät kuoliaaksi, jos keksivät!»
sanoi Wauchope.

»Enpä luule», vastasi Hal. »Joka tapauksessa kuuluu tehtävä minulle» —
hän vilkaisi Timiin — »koska olen ainoa, joka ei joudu kärsimään lakon
raukeamisesta.»

Oltiin vaiti.

»Valitan sanojani!» huudahti Tim vilkkaasti.

»Emme niistä huoli, vanha veikko», vastasi Hal. »Sinä puhuit totta, ja
minun tekee mieleni jotenkin keventää omaatuntoani.» Hän nousi nauraen.
»Minusta tulee pulska leski!» sanoi hän. »Lähden tästä ystäväni Jeff
Cottonin vieraaksi!»


22.

Hal aikoi lähteä etsimään mrs Zambonia, mutta Moylan vastusti sitä
ajatusta huomauttaen, että salapoliisit varmaan häntä seuraisivat.
Vaikka he lähtisivät hotellista kaikki yhtaikaa, salapoliisit varmaan
ajaisivat takaa pääkapinoitsijaa ja rauhanhäiritsijää Joe Smithiä.
Lopulta he päättivät kutsua mrs Zambonin hotelliin. Hän voi tulla mrs
Swajkan tai jonkun muun englanninkieltä puhuvan naishenkilön kanssa ja
kysyä toimistossa Mary Burkea, sanoa Maryn lainanneen häneltä rahoja,
jotka hän nyt tarvitsisi voidakseen maksaa miehensä hautaamisen.
Hotellin ovenvartija kukaties ei tuntenut Mary Burkea, mutta valppaat
urkkijat kerääntyisivät varmaan kuuntelemaan, ja jos mainittaisiin
Maryn olevan Pohjois-Laaksosta, joku varmaan tietäisi hänen kuuluvan
karkoitettuun lähetystöön.

Tämä kaikki selitettiin Rusickille, joka kiiruhti pois, puolen tunnin
kuluttua palaten ja ilmoittaen molempien naisten olevan tulossa. Vähän
myöhemmin kuului ovelle koputettavan; siellä seisoi mustapukuinen vanha
leski tuttavineen. Hän tuli sisään, ja sitten nähtiin säikähtyneitä
katseita ja pelokkaita huudahduksia. Rusick vaati häntä luovuttamaan
surupukunsa Joe Smithille!

»Mrs Zamboni sanoo, ettei hänellä ole mitään muuta ruumiinsa verhoksi»,
selitti slaavilainen.

»Sanokaa hänelle, että annan hänelle paljon rahaa uusien vaatteiden
ostoon», sanoi Hal.

»Ai Jeesus!» huudahti mrs Zamboni, ja samassa tulvahti hänen suustaan
ankara puheryöppy.

»Hän sanoo, ettei hänellä ole mitään muita vaatteita, sanoo, ettei ole
hyvä olla vailla vaatteita!»

»Eikö hänellä ole alushametta?»

»Sanoo, että alushame on rikkinäinen.»

Kuului naurua, ja vanha nainen punastui otsasta avaralle povelle asti.
»Sanokaa hänelle, että hän voi kääriytyä lakanoihin», sanoi Hal. »Mary
Burke ostaa hänelle uudet vaatteet.»

Havaittiin hämmästyttävän vaikeaksi saada mrs Zamboni eroamaan
lesken-vaatteistaan, jotka hän oli itselleen hankkinut paljon aikaa
ja kyyneliä kuluttaen. Eihän oltu kuultukaan kunnialliselle naiselle,
kuudentoista lapsen äidille, milloinkaan ehdoteltavan sellaista: myydä
murheensa ulkonaiset merkit — ja lisäksi hotellihuoneessa, jossa oli
toistakymmentä miestä! Miesten sopimaton hilpeys ei suinkaan asiaa
helpottanut. »Ai Jeesus!» huusi mrs Zamboni jälleen.

»Sanokaa hänelle, että asia on erittäin tärkeä», kehoitti Hal.
»Sanokaa, että minun täytyy ne saada.» Huomattuaan, ettei Rusick
päässyt mihinkään tulokseen, hän puuttui itse puheeseen käyttäen
kaivoksilla oppimaansa alkeellista englanninkieltä. »Pitää saada!
Varmasti! Jottei tunneta! Heti! Päästä bossien ohi! Ymmärrättekö?
Muuten tappaa!»

Säikähtynyt eukko suostui vihdoin. »Sanoo, että kaikkien pitää kääntyä
selin», selitti Rusick. Kaikki kääntyivät, iloisesti kuiskutellen, ja
mrs Zamboni riisuutui Mary Burken ja mrs Swajkan suojaamana, ottaen
sitten häveliäisyyden vuoksi lakanan punaisille hartioilleen. Kun Hal
oli pukeutunut, havaittiin olevan jalan verran liikaa avaruutta joka
puolella; mutta sitten pistettiin pari tyynyä etupuolelle, ja vedettiin
vyötäinen kireäksi, ja niin muuttui valhepuku tyydyttävämmäksi. Hal
veti jalkaansa vanhan rouvan laajat, joskin pahoin kuluneet kengät, ja
Mary Burke sovitti hänen päähänsä lesken hatun järjestäen kohdalleen
monet harsot. Niin tapahduttua mrs Zambonin oma poikuekaan ei olisi
voinut petosta keksiä.

Seura oli hetken hilpeä; uupuneelta ja toivottomalta näyttävä Marykin
joutui iloisen mielialan valtaan. Mutta sitten nauru pian vaikeni. Oli
tullut toiminnan hetki. Mary Burke sanoi jäävänsä mrs Zambonin luo
ollakseen ovella, jos tulisi joku hotellin palvelija tai salapoliisi.
Hal pyysi Jim Moylania menemään Edwardin luo ilmoittamaan, että Hal
kirjoitti julistusta Pohjois-Laakson työmiehille eikä voinut lähteä
ennenkuin yöjunassa.

Kun asiat oli siten järjestetty, pudisti Hal kaikkien käsiä, ja kaikki
yksitoista miestä lähtivät huoneesta yhtaikaa, laskeutuivat portaista
ja kulkivat eteisen läpi hajautuen kadulla kaikkiin ilmansuuntiin. Mrs
Swajka ja »mrs Zamboni» lähtivät minuuttia myöhemmin ja huomasivat
otaksumansa oikeaksi: eteishallissa ei ollut yhtäkään salapoliisia.


23.

Hal sanoi hyvästi mrs Swajkalle ja lähti kulkemaan kohti
rautatieasemaa. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt kauas, kun näki
veljensä tulevan vastaan.

Edward näytti ikävystyneeltä; hänen kainalossaan olevan kuvalehden
asento osoitti, että hän sen ostaessaan oli tehnyt viimeisen
epätoivoisen ponnistuksen Pedron yksitoikkoisuuden voittamiseksi.
Millaisen tempun olikaan sallimus hänelle tehnyt: oli kuljettanut
hänet, tärkeitä asioita hoitavan miehen, tähän Jumalan hylkäämään
kivihiilikaupunkiin ja pidätti häntä siellä mielipuolen armoilla!
Mitä mahtoivat ihmiset tehdä tällaisessa pesässä. Maksaa nikkelirahan
saadakseen katsella elävissä kuvissa hurjaa ratsastusta ja
pahantekijöiden temmellystä?

Edwardin ulkonäkö ärsytti Halin leikkisää vaistoa. Sitäpaitsi hänellä
oli hyvä syy: eikö ollut soveliasta koetella valhepukua, ennenkuin
lähti todelliseen vaaraan Pohjois-Laaksoon?

Hän asettui veljensä tielle ja lausui mrs Zambonin kimeällä,
valittavalla äänellä: »Mister!»

Edward katseli jäykästi häiritsevää puhujaa. »Mister, Joe Smithin veli,
häh?»

Kysymys täytyi toistaa, ennenkuin Edward murahtaen vastasi. Hän ei
ylpeillyt sukulaisestaan.

»Mister», jatkoi vikisevä ääni, »vanha mieheni kuoli räjähdyksessä.
Minä sain viisi kappaletta ja hautasin ne eilen hautuumaahan. Piti
maksaa kolmekymmentä dollaria niiden kappaleiden hautaamisesta, ja
ei ole enää yhtään rahaa. En saa yhtään rahaa yhtiön miehiltä. Tuli
lakimies ja sanoi, että voin saada rahat hautaamiseen, jos en liikaa
riitele. Mutta minulla on elätettävänä yksitoista lasta, mister, ja
minä, vanha ihminen, en saa uutta miestä. Kun menen kotia, kuulen
lasten huutavan; ei ole ruokaa, ja yhtiön myymälästä ei anneta mitään.
Ajattelin, Joe Smithin veli on hyvä mies, säälii leski raukkaa, antaa
vähän rahaa. Antakaa rahaa, mister, jotta ostan ruokaa lapsille.»

»Annetaan», sanoi Edward. Hän veti esiin lompakkonsa ja otti sieltä
setelin, joka sattui olemaan kymmenen dollarin. Hänen ilmeensä tuntui
sanovan: »Kas tuossa, Jumalan nimeen!»

Mrs Zamboni tarttui seteliin ahnain sormin, mutta ei näyttänyt siihen
tyytyvän. »Teillä on paljon rahaa, mister! Olette rikas mies, voitte
antaa kaikki nuo rahat, jotta lapset saavat syödä kyllikseen. Ette
tunne yhtiön myymälöitä, mister; hinnat ovat niissä korkeat kuin
vuoret, ja yksi seteli ei kestä kauan. Antakaa vielä muutamia, mister!»

»Annan vielä yhden, en enempää», sanoi Edward. »Tarvitsen jotakin
itsekin.» Hän veti esiin toisen setelin.

»Mitä teette niillä kaikilla, mister? Eihän teillä ole niin paljon
lapsia? Ja taitaa olla kotona rahoja oikein kosolta!»

»Siinä kaikki, mitä voin teille antaa», sanoi mies. Hän väistyi askelen
syrjään kiertääkseen tielle tullutta estettä.

Mutta este astui sekin askelen — ja hämmästyttävän ketterästi. »Mister,
kiitoksia näistä rahoista. Sanon lapsille, että sain ne hyvältä
mieheltä. Minä pidän teistä, mister Smith, annatte rahaa köyhälle
leskivaimolle — te hyvä, kaunis mies.»

Teloittava olento ojensi käpälänsä, ikäänkuin aikoen taputtaa Edwardin
poskea tai tarttua hänen leukaansa. Edward väistyi taaksepäin, kuin
tartuntaa peläten; mutta »mrs Zamboni» seurasi häntä, nähtävästi aikoen
tehdä hänelle jotakin — Edward ei tietänyt mitä. Hän oli kuullut, että
vierasmaalaisilla oli ylen omituisia tapoja!

»Hyvä, hyvä», sanoi hän peräytyen ja samalla silmäillen hermostuneesti
ympärilleen, oliko ehkä katselijoita lähellä.

»Sievä mies, master! Sievä mies!» huusi vanha nainen yhä
sydämellisemmin. »Ehkä löydän jonakin päivänä teidänlaisenne, mr Edward
Smith, jottei tarvitse enää olla leskenä. Jospa hyvinkin naisitte
slaavilaisen naisen, jolla on paljon sieviä lapsia?»

Edward havaitsi asian käyvän laadultaan epätoivoiseksi ja hypähti
syrjään. Sen hyppäyksen olisi tosiaankin luullut voivan saattaa
hänet suojaan; mutta hänen kauhukseen hyppäsi slaavilainen leski
hänen jälkeensä, tarttui hänen kainaloonsa ja nipisti tuimasti
kylkiluiden kohdalta. Sitten nipistäjä lähti astelemaan katua alas
taakseen katsomatta, mutta omituisesti äännähdellen. Äänet voivat olla
slaavilaisen lesken valitusääniä, mutta myös mitä muuta tahansa.


24.

Pohjois-Laakson juna lähti aivan pian. Hal otaksui ennättävänsä
suorittaa tehtävänsä ja palata viimeisellä junalla. Hän istuutui
vaunuun ollenkaan huomiota herättämättä ja istui liikahtamatta
paikallaan, kunnes lähestyttiin matkan päämäärää, pääteasemaa. Vaunussa
oli muutamia muita kaivosmiesten vaimoja; Hal valitsi heistä erään,
joka kuului mrs Zambonin kansallisuuteen, ja siirtyi hänen viereensä.
Nainen teki sijaa jotakin huomauttaen, mutta Hal vain nyyhkytti hiljaa.
Nainen yritti lohduttaa häntä tarttumalla hänen käteensä, mutta kun Hal
piti, käsiään harson peitossa, tyytyi nainen vain taputtamaan hänen
polveansa.

Kylän rajalla juna pysähtyi, ja Bud Adams kulki sen läpi tutkien
kaikkia matkustajia. Sen huomattuaan Hal alkoi jälleen nyyhkyttää ja
mutisi jotakin epäselvää vierustoverilleen, joka sen johdosta nojasi
häneen ja jutteli sulavasti kotoisella kielellään. Bud kulki ohi.

Kun oli junasta lähdettävä, Hal tarttui vieruskumppaninsa käsivarteen,
nyyhkytti ja oli jotakin puhuvinaan, ja niin he astuivat asemasillalle
itsensä Pete Hanunin, hampaidenrikkojan silmien eteen. Heidän seuraansa
lyöttäytyi eräs kolmas slaavilainen nainen, ja niin he kulkivat
pitkin katua, naiset jutellen keskenään, nähtävästi ollenkaan Halia
epäilemättä.

Hal oli sommitellut toimintasuunnitelmansa. Hän ei aikonut puhua
miesten kanssa salaa — siihen olisi kulunut paljon aikaa ja hän olisi
voinut tulla ilmi, ennenkuin oli puhunut riittävän monelle. Hän päätti
tehdä uskaliaan tempun. Puolen tunnin kuluttua oli illallisaika, ja
miehet kokoontuisivat Reminitskin ruokahuoneeseen. Hal aikoi lähteä
sinne!

Halin molemmat saattelijat olivat ihmeissään, kun hän kulki Zambonin
hökkelin ohi, missä Zambonin pesyeestä luultavasti pitivät huolta
naapurit. Mutta hän antoi heidän ajatella, mitä hyväksi näkivät, ja
lähti Minettin taloon. Hän ilmaisi itsensä hämmästyneelle Rosalle ja
kertoi miehen lähettämän tiedon: että Rosan piti lähteä lapsineen
Pedroon ja odottaa kaikessa rauhassa, kunnes saisi sanan häneltä. Rosa
kiiruhti ulos ja toi mukanaan Jack Davidin, jolle Hal selitti asian.
Ison Jackin osuus sattuneessa kahakassa ei nähtävästi ollut tullut
ilmi; hän ja hänen vaimonsa, Rovetta, Wresmark ja Klowoski jäisivät
vaikuttamaan yhteenliittymisen hyväksi näillä kaivoksilla.

Illallisaika oli tullut, ja »mrs Zamboni» mennä väännätteli pitkin
katua. Hänen astuessaan ruokailuhuoneeseen miehet vilkaisivat häneen,
mutta kukaan ei virkkanut mitään. Ateria oli siinä vaiheessaan, jolloin
jokainen yritti ahmia parhaansa mukaan, jotteivät ahmivat naapurit
pääsisi voitolle. Mustapukuinen hahmo liikkui huoneen toiseen päähän
saakka. Siellä oli vapaa tuoli, hahmo veti sen pöydän luota ja kapusi
siihen. Sitten kajahti läpi huoneen huuto: »Pojat! Pojat!»

Miehet katsahtivat ja näkivät leskenharsojen siirtyneen syrjään ja
heidän johtajansa Joe Smithin katselevan heitä. »Pojat! Minä olen
tullut tuomaan tietoa ammattiliiton miehiltä!»

Huudettiin; miehet hypähtivät seisaalleen, tuoleja työnnettiin
taaksepäin, niitä kaatui kolisten lattialle. Sitten syntyi melkein
silmänräpäyksessä hiljaisuus; olisi voinut kuulla miehen leukojen
jauhavan, jos joku olisi vielä muistanut pureksia.

»Pojat! Minä olen ollut Pedrossa ja puhutellut ammattiyhdistyksen
miehiä. Kun tiesin, etteivät päästäisi minua tänne muuten, pukeuduin
tähän asuun, ja tässä minä nyt olen!»

Tuon haaveellisen puvun tarkoitus alkoi miehille selvitä; kuului
iloisia huutoja ja naurua.

Hal ojensi kätensä, ja jälleen oltiin hiljaa. »Kuunnelkaa minua! Minä
en varmaankaan saa puhua kauan, ja minulla on nyt erittäin tärkeätä
sanottavaa. Liiton johtajat sanovat, ettemme voi nyt tehdä lakkoa.»

Ankaran hämmästyksen ilme nousi hänen edessään oleviin kasvoihin. Hän
jatkoi:

»Me muodostamme yhden ainoan kaivosalueen miehistön, ja päällystö
ajaisi meidät pois, hankkisi rikkureita ja jatkaisi töitä ilman meitä.
Meidän täytyy saada kaikki kaivokset lakkoon yhtaikaa. Suuri liitto ja
suuri lakko! Jos yritämme nyt, niin päällystö on vain mielissään; mutta
me petämme ne — jäämme paikoillemme ja pysymme samalla liitossamme!
Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Miesten oli vaikea huutaa
eläköön sellaiselle ehdotukselle! Hal huomasi, että hänen täytyi
koskettaa toisia kieliä.

»Me emme saa olla pelkureita, pojat! Meidän tulee säilyttää
rohkeutemme! Minä teen, mitä minulle kuuluu — ei ollut mikään
helppo asia päästä tänne! Mrs Zambonin vaatteissa, ja kaksi tyynyä
etupuolellani!»

Hän taputti tyynyjä, ja joukosta kuului naurua. Useat tunsivat
mrs Zambonin — hän oli teatterikieltä käyttääksemme »paikallinen
vetonumero». Nauru levisi ja muuttui yleiseksi hilpeydeksi. Miehet
alkoivat huutaa: »Eläköön Joe! Siinäpä tyttö! Huolitko minut
mieheksesi, Joe?» Niin oli Halin varsin helppo saada miehet yhtymään
Pohjois-Laakson ammattiyhdistykselle kohottamaansa eläköön-huutoon.

Hän nosti jälleen kätensä pyytäen hiljaisuutta.

»Kuulkaa, miehet. Ne ajavat minut täältä pois, ja te ette saa
vastustaa. Te menette töihinne ja pidätte paikkanne ja olette valmiina
suurta lakkoa varten. Sanokaa toisillekin, mitä teille tässä kerron.
Minä en voi puhua heille kaikille, mutta kertokaa te heille suuresta
liitosta. Muistakaa, että ulkopuolella on väkeä, joka suunnittelee
ja taistelee teidän puolestanne. Me pysymme liitossa, kaikki, kunnes
saamme nämä kaivokset takaisin Amerikkaan!» Hyvä-huudot vapisuttivat
huoneen seiniä. Niin, sitähän he tahtoivat — päästä elämään Amerikassa!

Oven suuhun oli kerääntynyt joukko miehiä, äänten pauhinan luokse
houkuttelemina. Hal huomasi siellä tungeksimista ja hälinää, ja kohta
tulivat näkyviin hänen vihollisensa Pete Hanunin pää ja jykevät hartiat.

»Jo tulevat, pojat!» huusi Hal, ja joukosta kuului vihaista karjuntaa.
Miehet kääntyivät, puristivat kätensä nyrkkiin ja silmäilivät tuimasti
poliisimiehiä. Mutta Hal jatkoi nopeasti:

»Kuulkaa, mitä sanon, pojat! Älkää menettäkö malttianne! Minä en voi
jäädä Pohjois-Laaksoon, tiedättehän sen. Mutta minä olen tehnyt, mitä
tulin tekemään, olen tuonut teille tiedon. Kertokaa te se toisille
miehille — sanokaa, että heidän tulee pysyä liitossa!»

Hal jatkoi puhettaan kerraten viestinsä alusta loppuun. Hän silmäili
edessään olevia nääntyneitä kasvoja, muisti pyhän lupauksensa ja antoi
sen jälleen: »Minä pysyn teidän puolellanne! Minä jatkan taistelua,
pojat!»

Ovella syntyi entistä suurempi sekasorto, ja yhtäkkiä ilmaantui
näkyviin Jeff Cotton ja hänen mukanaan vielä pari poliisimiestä. He
työntyivät huoneeseen ihan hengästyneinä ja punaisina.

»Kas, tuossa on aluepäällikkö!» huudahti Hal. »Älkää huoliko hätäillä,
Cotton, tässä ei synny mitään häiriötä. Me olemme yhdistyksen
miehiä, osaamme hillitä itsemme. Niin, pojat, me emme vääjää, me
emme joudu tappiolle, odotamme vain toisten kaivosten miehiä. Meillä
on ammattiyhdistys, ja me puolustamme sitä! Kolme eläköön-huutoa
ammattiyhdistyksellemme!»

Huudot raikuivat, eläköön-huudot ammattiyhdistykselle, Joe Smithille,
leskelle ja hänen vaatteilleen!

»Te kuulutte ammattiyhdistykseen! Pysykää siinä, tapahtuipa mitä
tahansa! Jos ajavat teidät pois, viekää asia toiseen paikkaan!
Opettakaa se uusille miehille, älkää salliko sen milloinkaan kuolla
sydämestänne! Älkää unohtako sitä milloinkaan, miehet!»

Aluepäällikön ääni kajahti: »Jos aiotte tulla, nuori nainen, niin
tulkaa nyt!»

Hal niiasi ujosti. »Oi herra Cotton! Tämä tulee niin äkkiarvaamatta!»
Miesjoukko nauroi ja ulvoi, ja Hal astui alas tuolilta. Hän sijoitti
keimailevin elein lesken-harson takaisin kasvoilleen ja astua sipsutti
ruokahuoneen läpi. Saavuttuaan aluepäällikön luo hän tarttui sievästi
arvoisan herran käsivarteen, ja niin hän asteli alas kadulle,
hampaidensärkijä toisella kupeellaan ja Bud Adams jäljessä.

Nälkäiset miehet lakkasivat syömästä katsellakseen tuota näkyä. He
lähtivät ulos ja kulkivat menijäin jäljessä nauraen, huutaen ja
ivaillen. Toisia tuli joka suunnalta — joukon saavuttua asemalle oli
suuri osa kylän asujaimistoa läsnä, ja kaikkialla kuului sanottavan:
»Hän on Joe Smith! Tullut tuomaan sanaa yhdistyksen miehiltä!» Jykevät,
hiilenmustentamat kaivosmiehet nauroivat, kunnes kyynelet piirsivät
vaaleita juovia heidän kasvoihinsa; he kavahtivat toistensa kaulaan
iloiten sortajia kohdanneesta onnistuneesta juonesta.

Jeff Cottonkaan ei voinut olla lausumatta tunnustustaan. »Enpä ole
pirumpaa nähnyt!» mutisi hän. Hän suostui asian seuralliseen laatuun,
koska arveli siten parhaiten vapautuvansa liian usein luonakäyvästä
vieraasta ja väistävänsä vaaran mahdollisuuden. Hän saatteli lesken
junaan, auttoi hänet vaunuun ja sijoitti vahtimiehet vaunun oville.
Näiden kohteliaiden henkilöiden huomaavaisuus loppui vasta sitten, kun
juna oli vierinyt kanjonia alaspäin ja ehtinyt pois Pohjois-Laakson
rajoista.


25.

Hal riisui lesken vaatteet ja niiden mukana hilpeyden, jota oli miesten
hyväksi osoittanut. Seurasi äkillinen vastavaikutus; hän havaitsi
olevansa väsynyt.

Hän oli elänyt kymmenen päivää tapahtumien pyörteessä ennättäen tuskin
ollenkaan nukkua. Nyt hän nojasi vaununistuimen selustaan kalpeana
ja uupuneena. Hänen päätänsä särki, ja hän käsitti, että käynti
Pohjois-Laaksossa oli kaiken kaikkiaan epäonnistunut. Hänessä ei ollut
enää jälkeäkään siitä seikkailuhengestä, jonka yllyttämänä hän oli
lähtenyt »käytännöllisen sosiologian kesäkursseille». Hän oli opetellut
läksyänsä, oli yrittänyt sitä toistaa, mutta oli joutunut hylätyksi.
Hän hymyili katkeraa hymyä muistellessaan sitä huoletonta ivaa, joka
oli virrannut huulilta hänen astellessaan samaa kanjonia ylöspäin:

    Kun ukko hiukan hyörii,
    niin kaikki pyörät pyörii,
    ei tehtaista hoppu lopu, ei.
    On tupakaksi panna,
    ei muukaan puutu manna,
    Ja liikeni koulullei.

Juna saapui Pedroon, Hal otti ajurin ja ajoi hotelliin. Hänellä oli
lesken vaatteet mytyksi käärittyinä. Hän olisi voinut jättää ne
junaankin, mutta viimeksikuluneiden kymmenen viikon aikana hänessä
kehittynyt taloudellinen taipumus oli jo muuttunut tottumukseksi. Hän
tahtoi jättää vaatteet takaisin mrs Zambonille. Luvatut rahat eukko
voisi mieluummin käyttää lastensa ruokkimiseen. Molemmat tyynyt hän
jätti junaan, koska arvaili hotellin voivan sietää sen vahingon.

Eteishalliin tultuaan Hal tapasi veljensä, jonka patriisikasvot
ikävystyminen sai näyttämään inhimillisiltä. Siitä Halin päänsärky
hiukan helpotti. Elämä oli ankara, elämä oli säälimätön, mutta siinä
oli hänen edessään väsynyt, odottava Edward, hupaisen lohdutuksen tuoja.

Edward kysyi, missä hiidessä hän oli ollut, ja Hal vastasi: »Olen
käynyt leskein ja orpoin tykönä.»

»Vai niin!» virkkoi Edward. »Ja jätät minut tänne mätänemään! Mitä
sinulla on kainalossasi?»

Hal katseli kääröä. »Se on erään lesken minulle jättämä muisto», sanoi
hän avaten käärön ja levittäen sen veljensä hämmästyneiden silmien
eteen. »Eräs Swajka-niminen rouva antoi ne minulle. Ne kuuluivat
eräälle toiselle rouvalle, mrs Zambonille, mutta hän ei niitä enää
tarvitse.»

»Mitä _sinä_ niillä teet?»

»Mrs Zamboni näyttää menevän uusiin naimisiin.» Hal alensi ääntänsä
ja puhui tutunomaisesti. »Se on kokonainen romaani, Edward, ja voi
ehkä herättää mielenkiintoasi noiden vieraiden heimojen keskuudessa
vallitsevien tapojen kuvauksena. Hän kohtasi kadulla miehen, hienon
miehen, sanoo hän, ja mies antoi hänelle melkoisen rahasumman. Niin hän
meni ostamaan itselleen uudet vaatteet ja pyytää nyt saada jättää tämän
lesken-puvun uudelle miehelleen. Sellainen näyttää olevan tapa hänen
kotimaassaan — siten hän osoittaa suostuvansa miehen kosintaan.»

Havaitessaan veljensä kasvojen ilmaisevan yhä suurempaa ihmetystä Hal
vaikeni hetkeksi saadakseen oman ilmeensä pysymään kohdallansa. »Ellei
se mies ollut vakavissa aikeissa, Edward, hän joutuu ikävyyksiin, niin
totta kuin tunnen mrs Zambonin tunneperäisen luonnonlaadun. Hän seuraa
miestä kaikkialle —».

»Se nainen on järjiltään!» Edward katsahti hermostuneesti ympärilleen,
ikäänkuin olisi pelännyt slaavilaisen naisen voivan yhtäkkiä ilmaantua
hotellin eteiseen osoittamaan tunneperäistä luonnonlaatuansa.

»Ei», vastasi Hal, »syynä on vain kansallisten tapojen ja pitämysten
erilaisuus». Samassa Halin kasvojen vakava ilme laukesi. Hän alkoi
nauraa ja nauroi ehkä äänekkäämmin kuin hyvä käytös sallii.

Edward oli erittäin äkäinen. Eteishallissa oli ihmisiä, jotka
katselivat häntä. »Lopeta jo, Hal!» huudahti hän. »Typerät pilasi
minua ikävystyttävät!» Kaikesta huolimatta Hal näki veljensä kasvoissa
epävarmuutta osoittavan ilmeen. Edward tunsi lesken vaatteet. Ja kuinka
hän olisikaan voinut tietää, millaisiin »kansallisiin tapoihin» oli
tottunut se merkillinen olento, joka oli kadulla nipistänyt häntä!

»Lopeta jo!» huusi hän jälleen.

Hal vaihtoi yhtäkkiä äänensä zambonimaisen kimeäksi ja huudahti:
»Mister, minulla on kahdeksan lasta elätettävänä, miestä ei ole eikä
löydykään minunlaiselleni vanhalle ihmiselle!»

Niin alkoi totuus koko valtavuudessaan vihdoin Edwardille selvitä. Hän
purki kiukkuaan ja hämmästystään, ja Hal kuunteli lakaten nauramasta.
»Sinä et suhtaudu minuun vieläkään vakavasti, Edward.»

»Hyvä Jumala!» huudahti toinen. »Luulenpa tosiaankin, että olet mieltä
vailla.»

»Olithan siellä itse, Edward! Kuulit, mitä sanoin miesparoille.
Uskoitko siis tosiaankin, että lähtisin kanssasi heidät unohtaen?»

Edward ei välittänyt hänen sanoistaan. »Olet tosiaankin mieltä
vailla!» toisti hän. »Joudut vielä surmatuksi kaikista varoituksistani
huolimatta!»

Hal vain nauroi. »Siitä ei pelkoa! Olisitpa nähnyt, kuinka kohteliaasti
aluepäällikkö käyttäytyi!»


26.

Edward olisi mieluimmin kuljettanut veljensä pois heti, mutta juna
lähti vasta myöhään illalla. Hal meni yläkertaan, missä odottivat
Moylan ja Hartman, Mary Burke ja mrs Zamboni, kaikki kiihkeän
uteliaina kuulemaan hänen kertomustaan. Lähetystön jäsenten palatessa
illalliselta kerrottiin tarina kerran toisensa jälkeen. Kuulijat olivat
melkein yhtä iloisia kuin Reminitskin luona. Kunpa kaikki peruutettavat
lakot voitaisiin peruuttaa niin sievästi kuin tämä!

Tyytyväisten huudahdusten väliajoilla keskusteltiin tulevaisuudesta.
Moylanin piti palata Western Cityyn, Hartmanin toimistoonsa
Sheridaniin, mistä hän lupasi lähettää uusia järjestäjiä
Pohjois-Laaksoon. Cartwright tulisi varmaan ajamaan pois paljon
miehiä — niitä, jotka olivat esiintyneet huomattavasti lakon aikana
tai olivat myöhemmin puhuneet äänekkäästi ammattiyhdistyksestä. Mutta
sellaisten miesten sijaan toimitettiin uusia — tiedettiin näet, miltä
välitysliikkeiltä yhtiö sai työmiehensä. Pohjois-Laakson miehille
tultaisiin salaa lähettämään erikielistä kirjallisuutta, sitä,
pistettäisiin heidän pielustensa alle, päivälliskannuihin tai heidän
nuttujensa taskuihin heidän työssä ollessaan.

Aatteenlevittämistä oli harjoitettava vielä niiden keskuudessa, jotka
oli ajettu pois, niin että he voivat kuljettaa mukanaan viestin
yhteenliittymisestä, menivätpä minne tahansa. Hal sai kuulla, että
Barelassa oli tapahtunut myötätuntoisia mielenosoituksia kohta
miesten saatua kuulla, millä kannalla asiat olivat Pohjois-Laaksossa.
Parikymmentä työmiestä oli ajettu pois, ja seuraavana päivänä
odotettiin heidän lukumääränsä lisääntyvän. Siinä oli työtä karkoitetun
lähetystön jäsenille. Tim Rafferty esimerkiksi voi, jos tahtoi, jäädä
pariksi viikoksi Pedroon, käydä sellaisia miehiä puhuttelemassa ja
jakamassa heille kirjallisuutta.

Tuo tarjous oli tervetullut, sillä elämä tuntui irlantilaisesta pojasta
tänä hetkenä sangen lohduttomalta. Hän oli vailla työtä, hänen isänsä
oli raajarikko, koko perhe oli avuton ja puutteenalainen. Heidän täytyi
tietenkin lähteä pois kotoansa; Raffertyn sukuun kuuluvilla ei ollut
enää sijaa Pohjois-Laaksossa. Jumala yksin tiesi, minne he lähtisivät;
Tim muuttuisi kulkuriksi, eläisi kaukana omaisistaan, kärsisi puutetta
ja lähettäisi kotiin niukkoja säästöjänsä.

Hal katseli poikaa ja arvasi hänen ajatuksensa. Hän, Hal Warner, aikoi
toimia odottamattomana auttajana tässä ja muutamissa muissa yhtä
surullisissa tapauksissa. Hänellä oli oikeus merkitä shekkiin isän
nimi, ja hän otaksui saavansa säilyttää tämän erioikeuden silloinkin,
kun toimi kaivosonnettomuuden tapahduttua Harun al-Rasidina. Mutta
kuinka kävi kaivosonnettomuuksissa ja epäonnistuneissa lakoissa, jos
ei sattunut olemaan käsillä ketään Harun al-Rasidia? Ja miten oli
niiden Pohjois-Laaksossa olevien laita, jotka eivät olleet kertoneet
Halille oloistansa? Hän käsitti voivansa irtautua tästä seikkailusta
ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja juoksemalla pakoon. Kauniilta
näyttävä ja ihmeellinen kulttuuri oli tosiaankin kuin luukammion lattia
tai taistelutanner; pistipä lapion mihin kohtaan tahansa, aina tuli
näkyviin jotakin kauheata ja nousi nenään kuvottava löyhkä.

Rusickilla esimerkiksi oli vaimo ja kaksi lasta, mutta ei dollariakaan
taskussaan. Hän oli tehnyt toista vuotta työtä Peter Harriganin
kivihiilikaivoksessa kykenemättä kumminkaan tasoittamaan tiliänsä
saman vanhan Peterin myymälässä. Hän voi kantaa kaiken maallisen
omaisuutensa myttynä selässään, ja se seikka, tulisiko hän milloinkaan
omaisuuttaan jälleen näkemään, riippui vanhan Peterin aluepäällikön
ja poliisimiesten mieleenjohtumista. Rusick joutuisi kulkemaan,
ammattiyhdistyksen hänelle ostama matkalippu taskussaan. Oli
mahdollista, että hän saisi työtä muualla, mahdollista myös, ettei
saisi; joka tapauksessa oli hänen elämänsä paras toivo saada tehdä
työtä jollekin toiselle Peter Harriganille ja velkaantua jonkin toisen
yhtiön myymälässä.

Serbialaisesta Hobinaisista ja meksikkolaisesta Hemandezista sopi sanoa
samaa, se vain erona, että toisella oli neljä, toisella kuusi lasta.
Bill Wauchopella oli vain vaimo — heidän lapsensa olivat kuolleet,
Jumalan kiitos, sanoi hän. Jim Moylanin selitykset eivät näyttäneet
häneen paljoa vaikuttaneen; hän oli aivan masentunut, aikoi lähteä
kulkemaan päästääkseen itävaltioihin ja takaisin Englantiin. Tämäkö oli
Amerikka, vapauden maa? Varmaa oli, että jos hän kertoisi kokemiaan, ei
yksikään englantilainen kaivosmies häntä uskoisi.

Hal mainitsi miehille oikean nimensä ja osoitteensa ja sai heidät
lupaamaan antaa tietoa itsestään. Hän sanoi tahtovansa heitä hiukan
auttaa ja laski mielessään, kuinka paljon hänen piti heidän hyväkseen
tehdä. Kuinka pitkälle ihmisen tulee mennä lievittäessään ympärillään
näkemäänsä hätää, jotta voisi nautinnokseen aterioida hyvinvarustetussa
klubissaan? Kuka kasuisti tuon ongelman ratkaisee, sanoo hänelle,
kuinka suurelta osalta hänen tulee auttaa sitä puutetta, joka on
tullut hänen tietoonsa, kuinka paljon sitä, jota näkee kaduilla,
kuinka paljon sitä, josta lukee tarkastaessaan hallituksen kertomusta
elinkustannusten lisääntymisestä. Missä määrin hänellä on oikeus
sulkea silmänsä kulkiessaan kohti klubihuoneistoaan? Missä määrin
hänellä on oikeus olla lukematta hallituksen tiedonantoja ollessaan
lähtemässä morsiamensa kanssa päivällisille tai tanssiaisiin?
Tällaisista ongelmista eivät korkeamman matematiikan tutkijat välitä;
akatemiain viisaat ja kirkkojen pyhät miehet eivät hekään ole huolineet
laatia ratkaisukaavoja, ja kun Hal nyt yritti saada asiasta selkoa
yksinkertaisen ajatusaritmetiikan avulla, eivät tulokset olleet
lainkaan tyydyttävät.


27.

Hal tahtoi mielellään keskustella Mary Burken kanssa; he olivat
keskustelleet tutunomaisesti viimeisen kerran Jessie Arthurin ollessa
Minettin luona, ja nyt Halin oli määrä lähteä pois pitkäksi ajaksi.
Hänen teki mieli kuulla, mitä Mary suunnitteli tulevaisuuden varalle
ja — mikä sitäkin tärkeämpää — millainen hänen mielialansa oli. Halin
sosiologiset kesäkurssit eivät olleet menneet aivan hukkaan, jos hänen
oli onnistunut hiukan lieventää tytön epätoivoa!

Hal ehdotti, että he lähtisivät sanomaan hyvästi John Edströmille,
jonka hän oli nähnyt viimeksi äkkiä poistuttuaan MacKellarin luota
Percy Harriganin junaan paetessaan. Alhaalla eteishallissa Hal
ilmoitti aikomuksensa odottavalle veljelleen, joka ei lausunut
mitään vastaväitettä, sanoihan vain lähtevänsä mukaan, ellei Hal
pannut pahakseen. Edward ei huolinut tutustua irlantilaiseen Jeanne
d'Arciin eikä kulkenut niin lähellä heitä, että olisi keskustelua
häirinnyt, mutta tahtoi kumminkin suojata veljeänsä niin hyvin kuin
osasi. Niin alkoi kuutamossa liikkua kulkue — etummaisina Hal ja Mary,
sitten Edward, ja vihdoin Edwardin pöytäkumppani, »lyhyttavarain
kauppamatkustaja»!

Hal oli hämillään aloittaessaan jäähyväiskeskusteluaan. Hän ei
aavistanutkaan, millaiset olivat Maryn tunteet häntä kohtaan ja myönsi
omantunnon soimausta tuntien, että oli hiukan peloittavaa käydä
ottamaan asiasta selkoa! Hän ajatteli olevan parasta esiintyä hilpeänä,
ja niin hän alkoi selittää, kuinka kauniisti Mary hänen mielestään
oli käyttäytynyt lakon aikana. Mary ei kumminkaan vastannut siihen
mitään, ja vihdoin Hal huomasi hänen mieltään rasittavan joidenkin
lausumattomien ajatusten.

»Minulla on jotakin sanottavaa», aloitti Mary samassa. »Muutamia päiviä
sitten tiesin, kuinka tahdoin asian lausua, mutta nyt en enää tiedä.»

»Sanokaa se niinkuin aikomuksenne oli», nauroi Hal.

»Ei; se oli katkeraa — ja nyt minä olen polvillani edessänne.»

»Minä en suinkaan toivo teille katkeruutta», virkkoi Hal yhä nauraen,
»mutta minunhan tässä pitäisi olla polvillani teidän edessänne. Enhän
minä ole saanut mitään aikaan.»

»Olette tehnyt mitä voitte — ja enemmän kuin me muut. Teidän tulee
tietää, etten sitä unohda. Mutta tahdon sanoa teille sen toisenkin
seikan.»

Mary käveli tuijottaen eteensä, kiihtyneenä puristaen kätensä yhteen.
»Mikä on se seikka?» kysyi Hal kokien yhä pysyä hilpeänä.

»Muistatteko päivän räjähdyksen jälkeen? Muistatteko, mitä sanoin —
poislähtemisestä teidän kanssanne? Minä peruutan ne sanani.»

»Niin, luonnollisesti!» virkkoi Hal nopeasti. »Te olitte silloin
epätoivoinen, Mary — ette tietänyt, mitä sanoitte.»

»Ei, ei! Se ei ole syynä. Mutta minä olen muuttanut mieltäni: en tahdo
heittää itseäni hunningolle.»

»Sanoinhan sen», virkkoi Hal. »Yksikään mies ei ole niin arvokas.»

»Mitä puhuttekaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Te osaatte puhua sievän
lohduttavasti — mutta minä tahtoisin mieluummin sanoa teille totuuden.
Minä näin sen toisen tytön, ja minä vihaan häntä!»

He kulkivat vähän aikaa mitään virkkamatta. Hal ymmärsi varsin hyvin,
että asia oli vaikea. »En tahdo esiintyä rikkiviisaana neuvojana»,
sanoi hän leppoisasti, »mutta voitte uskoa, että muutatte senkin
mielipiteenne toiseksi. Tuonnempana ette enää häntä vihaa, vaan
surkuttelette.»

Mary nauroi karusti. »Onko tuo olevinaan leikinlaskua?»

»Minä tiedän, että se voi sellaiselta näyttää. Mutta kerran tulette sen
kokemaan niinkuin sanon. Teillä on ihmeellinen aate, jonka puolesta
saatte elää ja taistella; hänellä sitävastoin» — Hal epäröi hetkisen,
koska ei ollut itsekään oikein selvillä asiasta — »hänellä on ylen
paljon opittavaa, ja voi käydä niinkin, ettei hän opi sitä milloinkaan.
Häneltä jäävät kokematta eräät hienot asiat.»

»Minä tiedän erään hienon asian, jota vaille hän ei aio jäädä», virkkoi
Mary tuimasti, »ja se on mr Hal Warner». Käveltyään hetkisen ääneti hän
jatkoi: »Teidän tulee ymmärtää, mr Warner —»

»Mitä ajattelettekaan, Mary!» huudahti Hal. »Älkää kohdelko minua sillä
tavalla! Minä olen Joe!»

»Olkoon menneeksi», sanoi Mary, »saatte olla Joe. Se palauttaa
mieleenne sievää seikkailua — kuinka olitte muutamia viikkoja
työmiehenä. Niin, siinä on eräs osa kerrottavaani. Minä olen ylpeä,
vaikka olenkin vain kaivosmiehen tytär, ja taannoin minä löysin oman
sijani.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Hal.

»Ettekö ymmärrä? Ettekö tosiaankaan?»

»En tosiaankaan», vastasi Hal.

»Te ette ymmärrä ollenkaan naisia, Joe. Ettekö arvaa, mitä se tyttö
minulle teki? Minä olin hänelle kuin jokin ilkeä hyönteinen. Hän
ei varmaan tietänyt, olenko sitä lajia, joka puree, mutta ei siitä
huolinut — heitti minut pois, noin» — Mary teki kädellään liikkeen kuin
olisi huitaissut pois jonkin ahdistavan hyönteisen.

»Mitä joutavia», virkkoi Hal. »Nyt ette ole oikeamielinen.»

»Olen niin oikeamielinen kuin suinkin voin olla, Joe. Se asia on
minulle jo valmis. Ymmärrän kyllä, ettei hän kukaties sille mitään voi
— vika on kenties hänen säätyluokkansa; te olette kaikki sellaisia,
parhaiimmatkin, te itsekin, Joe Smith!»

»Niin», vastasi Hal, »Tim Rafferty sanoi samoin».

»Tim puhui liikoja — mutta osalta se oli totta. Te luulette täällä
ollessanne olleenne eräs meistä. Mutta eikö ymmärryksenne teille sano,
että erotus on valtava, kuin miljoonien mailien levyinen kanjoni,
kaivoksilla elävän tietämättömän olennon ja rikkaan miehen tyttären,
ylhäisen naisen välillä? Te sanotte, ettei minun tarvitse hävetä
köyhyyttäni, mutta asettaisitteko minua milloinkaan hänen rinnalleen —
olittepa muuten kuinka ystävällinen tahansa alemmillenne? Osoitittehan
sen Minettin luona!»

»Niin, mutta nähkääs, Mary —» Hal yritti nauraa »Minä olen tottunut
tottelemaan. Olen tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin teidät.»

»Ah, Joe! Teillä on hyvä sydän ja miellyttävä puhetapa. Mutta ettekö
halua kuulla totuutta? Sanoittehan tulleenne tänne kaivoksille
saadaksenne selkoa asiain todellisesta laadusta!»

Hal vastasi tuskin kuuluvasti »Epäilemättä» eikä enää keskeyttänyt
toisen kertomusta.


28.

Marykin alensi ääntänsä, ja Hal ihmetteli, kuinka lämpimältä se kaikui
hänen tunteensa liikuttamana. Mary jatkoi:

»Minä olen elänyt kaiken ikäni kaivoksilla, Joe Smith; olen nähnyt
miehiä ryöstettävän ja piestävän, olen kuullut naisten itkua ja
nälkäisten lasten parkua. Olen nähnyt yhtiön syövän heidät, ahmaisevan
kuin iso, ilkeä peto. En ollut kumminkaan tietänyt, minkätähden,
missä tarkoituksessa — mutta sinä päivänä, Minettin luona, asia
minulle selvisi. Olin kyllä lukenut hienoista naisista, mutta en
ollut milloinkaan keskustellut yhdenkään sellaisen kanssa, en ollut
milloinkaan joutunut sellaista nielaisemaan, niin sanoakseni. Mutta
sillä kertaa jouduin niin tekemään — ja samassa minusta tuntui, että
tiesin, mihin kaivosmiehiltä riistetyt rahat menevät. Minä ymmärsin,
minkätähden meitä ryöstetään, imetään meistä henki ja elämä — se
tapahtuu noiden hienojen naisten tähden, jotta he pysyvät niin hienoina
ja hohtavina! Asia ei olisi ollut niin paha, ellei hän olisi tullut
juuri silloin, kun miehet ja pojat olivat kaivoksessa kuoleman kielissä
— kuolemassa tuon hienon valkoisen hipiän, noiden pehmeiden valkoisten
käsien ja kaikkien hänen verhonaan olleiden silkkivaatteiden vuoksi.
Hyvä Jumala, Joe, kunpa tietäisit, miltä hän minusta näytti! Pehmeältä,
kiiltävältä kissalta, joka on vastikään syönyt kokonaisen pesyeen
hiirenpoikasia, joiden veri yhä vielä värjää sen poskia.»

Mary vaikeni ja hengitti syvään. Hal ei virkkanut mitään, ja kertomus
jatkui: »Minä olen seikan itselleni selvittänyt, Joe! En tahdo teidän
pitävän minua parempana kuin olen. Minä kysyin itseltäni: Vihaatko
häntä niin kuolettavasti kaivoksissa olevien miesten tähden? Vai sen
miehen tähden, jonka tahtoisit omaksesi ja joka on nyt hänen? Ja minä
tiesin, mitä tuohon vastaisin. Mutta sitten kysyin itseltäni vielä:
Tahtoisitko olla tuon naisen kaltainen, jos voisit? Tahtoisitko tehdä,
mitä hän nyt tekee — tahtoisitko ottaa sen tunnollesi? Ja niin totta
kuin Jumala minut kuulee, Joe, minä puhun totta: en olisi tahtonut niin
tehdä! En yhdenkään tässä maailmassa elävän ihmisen mieliksi!»

Mary oli puhuessaan kohottanut nyrkkiinpuristetun kätensä. Nyt
hän antoi sen jälleen vaipua ja kulki eteenpäin vilkaisemattakaan
kumppaniinsa. »Vaikka tuhat vuotta yrittäisit, Joe, et sittenkään voisi
kokea sellaista kuin minä siellä Minettin luona. Millainen häpeä — ei
se, mitä hän minulle teki, vaan se, millaiseksi hän teki minut omissa
silmissäni! Minä, juopon kaivosmiehen tytär, ja hän — en tiedä, kuka
hänen isänsä on, mutta hän itse on jonkinlainen prinsessa ja tietää
sen. Ja juuri se on tärkeätä, Joe! Ei se, että hänellä on niin paljon
rahaa ja koruja, että hän osaa puhua ja etten minä osaa, että hänen
äänensä on kaunis, minun sitävastoin ruma tässä raivotessani. Ei, vaan
se, että hän on niin _varma_! Se on oikea sana siinä asiassa; hän on
varma — _varma_! Hänellä on hienot vaatteet ja korut, hänellä on ne
aina ollut, hänellä on oikeus ne omistaa! Ja minulla ei ole oikeutta
omistaa muuta kuin vaivani ja vaikeuteni, minua ahdistaa joka päivä
puute ja pelko, minulla ei ole edes kattoa pääni päällä! Tiedäthän,
Joe, että minussa on sisua — miilua ei ole helppo masentaa; mutta kun
minulle siten osoitettiin, minne kuuluin, minä menin ja piilouduin,
kaivoin kasvoni lokaan raivoissani. Sanoin itselleni: Se on totta!
Hänessä on jotakin parempaa kuin minussa! Hän on jollakin tavoin
hienompi olento. — Katsokaa näitä käsiä!» Hän ojensi niitä kuutamossa
nopein kiihkein elein. »Hänellä on oikeus saada mies omakseen, ja minä
olen houkkio, kun olen milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettani
häneen. Minun täytyy nähdä hänen lähtevän pois ja täytyy ryömiä
takaisin rappeutuneeseen vanhaan hökkeliini. Niin, siinä on totuus!
Ja kun sanon sen miehelle, mitä luulette hänen vastaavan? Hän sanoo
minulle aivan ystävällisesti ja lempeästi, että minun tulee tyttöä
sääliä! Hyvä Jumala, onko milloinkaan sellaista kuultu?»

Syntyi pitkä vaitiolo. Hal ei olisi nyt kyennyt mitään sanomaan, vaikka
olisi tahtonutkin. Hän tiesi tulleensa etsimään juuri tätä. Tässä oli
luokkataistelun sielu kaikessa alastomuudessaan!

»Nyt olen siitä selviytynyt», jatkoi Mary puhettansa, kädet nyrkissä
ja äänessä vastaava sävy. »En ole enää orja; minulla on aivan yhtä
hyvä oikeus elää kuin jollakin ylhäisellä naisella. Tiedän hyvin,
etten koskaan pääse siihen elämään, en saa milloinkaan pukea ylleni
hyviä vaatteita, en asua kunnollisessa kodissa enkä saa miehekseni
häntä, jonka tahtoisin saada; mutta minä tiedän tehneeni jotakin
vapauttaakseni työväestöä siitä häpeästä, jonka alaisena se on ollut.
Sen on lakko minulle opettanut, Joe! Lakko osoitti minulle tien. Me
olemme joutuneet tällä kertaa tappiolle, mutta se ei sittenkään vaikuta
niin paljoa kuin kenties luulette. Minä järjestän vielä lakkoja, ja
kaikkia ne eivät varmaankaan saa epäonnistumaan!»

Mary päätti puheensa, ja Hal asteli hänen vierellään, mielessä
ristiriitaisten tunteiden taistelu. Hänen näkemyksensä oli sittenkin
ollut oikea: Mary tulisi järjestämään vieläkin lakkoja. Hal oli siitä
iloinen ja ylpeä; mutta sitten johtui mieleen ajatus, että tämän tytön
jatkaessa katkeraa taistelua, hän, mies, istuisi klubissaan nauttien
pöydän herkkuja!

»Mary», sanoi hän, »minä häpeän itseäni —»

»Suotta, Joe! Teillä ei ole mitään syytä hävetä. Ettehän ole itse
valinnut syntymäsijaanne —»

»Enpä kylläkään, Mary. Mutta kun tietää, ettei ole maksanut mitään
kaikesta siitä, mitä on eläessään nauttinut, niin varmaan voi ainakin
hävetä. Toivottavasti ette minua vihaa niinkuin toiset.»

»En ole milloinkaan vihannut teitä, Joe! En hetkeäkään! Tunnustan
teille avoimesti, että rakastan teitä niinkuin ennenkin. Voin sen
sanoa, koska en nyt tahdo teitä omakseni; olen nähnyt sen toisen tytön
ja tiedän, ettette olisi milloinkaan minuun tyytyväinen. En tiedä,
onko oikein se sanoa, mutta ajattelen, ettette tule olemaan oikein
tyytyväinen häneenkään. Joka tapauksessa tunnette itsenne onnettomaksi
— Jumala teitä auttakoon!»

Tytön viimeksi lausumat sanat osoittivat hänen nähneen syvälle miehen
sydämeen, niin syvälle, ettei Hal rohjennut mitään vastata. He kulkivat
katulyhdyn ohi, Mary katsahti häneen ensimmäisen kerran tämän kävelyn
aikana ja huomasi hänen kasvoissaan kiusaantuneen ilmeen. Hänen äänensä
muuttui samassa helläksi. »Joe», sanoi hän, »te näytätte heikolta. On
hyvä, että lähdette täältä pois!»

Hal yritti heikosti hymyillä.

»Joe», jatkoi Mary, »te pyysitte minua olemaan ystävänne. Minä suostun
siihen mielelläni!» Hän ojensi ison karhean kätensä.

Hal tarttui siihen. »Me emme unohda toisiamme, Mary», sanoi hän. Hänen
äänensä värähti.

»Emme suinkaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Me teemme vielä toisen
lakon, samoinkuin teimme Pohjois-Laaksossa!»

Hal puristi isoa kättä, mutta muisti sitten veljensä astelevan
juhlallisesti heidän jäljessään, irroitti kätensä ja jätti sanomatta
kaikki ne kauniit asiat, joita hänen mielessään liikkui. Hän oli
kapinoitsija, mutta ei siinä määrin, että olisi halunnut esiintyä
tunneherkkänä Edwardin nähden!


29.

He tulivat taloon, jossa John Edström asui. Työmiehen vaimo avasi
heille oven. Halin kysyttyä, oliko Edström tavattavissa, vaimo vastasi:
»Vanha herra on sangen heikko.»

»Mikä häntä vaivaa?»

»Ettekö tiedä, että hän on pahoin loukkaantunut?»

»En. Kuinka se on tapahtunut?»

»Löivät häntä, sir. Häneltä katkesi käsivarsi ja oli pääkin mennä
mäsäksi.»

Hal ja Mary huudahtivat yhtaikaa: »Kuka sen teki? Milloin?»

»Emme tiedä, kuka. Se tapahtui neljä päivää sitten.»

Hal käsitti, että sen oli täytynyt tapahtua silloin, kun hän oli
paennut MacKellarin luota. »Oletteko kutsunut tohtorin hänen luokseen?»

»Olemme, sir; mutta me emme voi tehdä paljoa, sillä mieheni on työtön
ja meillä on lapset ja ruokavieraat hoidettavina.»

Hal ja Mary kiiruhtivat yläkertaan. Heidän vanha ystävänsä makasi
siellä pimeässä, mutta tunsi heidän äänensä ja tervehti heitä heikosti
huudahtaen. Emäntä toi lampun, ja he näkivät Edströmin makaavan
selällään, pää siteissä ja käsivarsi lastoitettuna. Hän näytti
tosiaankin kovin heikolta, lempeät vanhat silmät olivat painuneet
syvälle kuoppiin, ja hänen kasvojaan katsellessaan Hal muisti Jeff
Cottonin hänelle antaman nimen: se muikeanaamainen vanha saarnamies!

He saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut Halin paettua Percy
Harriganin junaan. Edström oli huutanut pakeneville kehoittaen heitä
juoksemaan ja oli itsekin alkanut juosta heidän jälkeensä, mutta
samassa oli eräs kaivoksen vahdeista ohimennessään iskenyt häntä
kasvoihin, niin että hän oli kaatunut. Hän oli satuttanut päänsä
katukivitykseen ja oli maannut siinä tajuttomana monta tuntia. Vihdoin
oli joku ohikulkija kutsunut poliisimiehen, he olivat tarkastaneet
hänen taskunsa ja löytäneet johonkin paperilappuun kirjoitetun
osoitteen. Siinä kaikki, mitä he Edströmiltä kuulivat — lukuunottamatta
sitä seikkaa, ettei hän ollut lähettänyt hakemaan apua MacKellarin
luota, koska oli varmaan tietänyt kaikkien tekevän parastaan saadakseen
kaivoksen auki eikä tahtonut heitä häiritä omilla onnettomuuksillaan.

Hal kuunteli vanhan miehen hiljaisella äänellä esittämää kertomusta,
ja hänen mielessään kuohahti raivo, jonka Pohjois-Laakson
kokemukset olivat häneen kehitelleet. Se oli kenties typerää, sillä
rauhaahäiritsevän vanhan miehen kumoon iskeminen kuului kaivospoliisin
jokapäiväisiin tehtäviin. Mutta Halin mielestä se oli kaikkein
luonteenomaisin kaikista niistä konnantöistä, joita hän oli joutunut
näkemään; se osoitti, kuinka sanomattoman sokea yhtiö oli kaikelle
sille, mikä oli parasta elämässä. Tämä vanha mies oli ylen leppoisa ja
kärsivällinen, oli kärsinyt paljon, mutta ei ollut milloinkaan oppinut
vihaamaan, vaan oli säilyttänyt uskonsa puhtaana ja järkkymättömänä.
Mitä merkitsikään hänen uskonsa Yleisen Polttoaine-Yhtiön kätyreille?
Mitä apua hänellä oli ollut filosofiastaan, pyhyydestään, ihmiskunnan
tulevaisuutta koskevista toivoistaan? Ne olivat iskeneet häntä
ohimennen ja olivat jättäneet hänet siihen makaamaan — ollenkaan
välittämättä siitä, oliko hän elossa vai kuollut.

Hal oli tuntenut jonkinlaista tyydytystä suoritettuaan pienen
seikkailunsa lesken puvussa ja myöhemmin kuullessaan Maryn kertovan
itsensä-voittamisesta; mutta nyt, kuunnellessaan vanhan miehen
kuiskaten kertomaa tarinaa, hän huomasi tyytyväisyytensä häipyvän
olemattomiin. Hän käsitti jälleen kesäisen retkensä ankaran totuuden:
sen tulos oli mitätön. Ehdoton, auttamaton häviö! Hän oli tuottanut
päällystölle tilapäistä ikävyyttä, mutta aivan pian he tulisivat
huomaamaan, että hän oikeastaan oli tehnyt heille palveluksen
peruuttamalla lakon. He tulisivat panemaan teollisuuden pyörät jälleen
käyntiin, ja työmiehet olisivat aivan samassa asemassa kuin ennen Joe
Smithin saapumista heidän joukkoonsa tallirengiksi ja kaivosmiehen
apulaiseksi. Mitä merkitsi kaikki puhe yhteenkuuluvaisuuden tunnosta,
tulevaisuudentoivoista; mitä se merkitsisi ajan pitkään, teollisuuden
pyörien alinomaa pyöriessä? Pohjois-Laakson työmiehillä tulisi olemaan
aivan samat oikeudet kuin aina ennenkin: oikeus olla orjina, ja
elleivät he siihen suostuneet, oikeus tulla marttyyreiksi.

Mary piti kiinni vanhan miehen kädestä ja kuiskaili hänelle lämpimiä
myötätunnon sanoja Halin sillä välin astellessa lattialla ankaran
vihan vallassa. Hän päätti olla palaamatta kotiin, päätti jäädä,
hankkia kunnollisen asianajajan ja saattaa rangaistukseen ne, jotka
olivat tähän konnantyöhön syypäät. Hän tahtoi koetella kaikkia
laillisia keinoja ja aikoi tarvittaessa aloittaa poliittisen
taistelun kumotakseen kivihiiliyhtiön ylivallan näillä seuduilla.
Hän tahtoi hankkia jonkun kirjoittamaan näistä asioista, tahtoi
nostaa rahoja ja perustaa sanomalehden saadakseen ne tunnetuiksi.
Ennenkuin vihanpuuska ehti laimentua, Hal Warner tosiaankin näki
itsensä kuvernööri-ehdokkaana ja kumoamassa republikaanista koneistoa
— ja kaikki tuo johtui vain siitä, että joku tuntematon kaivosyhtiön
salapoliisi oli kaatanut muikeanaamaisen vanhan kaivosmiehen katuojaan
katkaisten hänen käsivartensa!


30.

Lopulta Halin kumminkin täytyi palata käytännöllisiin asioihin. Hän
istuutui vuoteen viereen ja kertoi vanhalle miehelle hienotunteisesti,
että hänen veljensä oli tullut häntä tapaamaan ja oli antanut hänelle
hiukan rahaa. Veljellä oli rahoja yllin kyllin, joten Edström voi
lähteä sairaalaan tai, jos piti parempana, pyytää Maryä jäämään
hoitajakseen. He kääntyivät ovella seisovan emännän puoleen. Hänellä
oli kolme vuokralaista pienessä asunnossaan, mutta hän lupasi siitä
huolimatta asiaan suostua, jos Mary voi maata lasten kanssa. Halin
vastaväitteistä huolimatta Mary hyväksyi ehdotuksen, ja Hal huomasi,
mitä hänen mielessään liikkui: hän tulisi ottamaan hiukan rahoja,
Edströmin hädänalaisen tilan vuoksi, mutta niin vähän kuin suinkin
mahdollista.

John Edström ei luonnollisesti tietänyt, mitä oli tapahtunut hänen
loukkaantumisensa jälkeen, ja Hal kertoi hänelle asiat lyhyesti —
kumminkaan mainitsematta, millainen muodonmuutos oli tapahtunut
eräässä kaivosmiehen apulaisessa. Hän kertoi, millaista osaa Mary oli
näytellyt lakon aikana, koki huvittaa vanhaa miesparkaa ja kuvaili,
kuinka oli nähnyt Maryn lumivalkoisen ratsun selässä, valkoiseen,
pehmeään ja hohtavaan pukuun puettuna, Jeanne d'Arcia tai vaalikulkueen
johtajatarta muistuttavana.

»Kuinkapa muuten», virkkoi Mary, »hänen täytyy välttämättä aina
kiinnittää huomiota tähän vanhaan pukuuni!»

Hal katsahti häneen; hänellä oli yllään vanha sininen karttuunipuku.
»Tuossa puvussa on jotakin salaperäistä», sanoi hän. »Se on eräs
niitä pukuja joista luemme saduissa: se säilyy aina eheänä, uutena ja
silitettynä. Kun ihmisellä on sellainen, ei hän muuta tarvitsekaan!»

»Niinkö luulette, nuori mies?» virkkoi Mary. »Kaivoksilla ei ole mitään
hyviä hengettäriä — minun itseni täytyy se pestä illalla, kuivata uunin
edessä ja silittää seuraavana aamuna.»

Hän sanoi tuon aivan hilpeästi, mutta sairaana makaava vanha
kaivosmieskin käsitti, kuinka murheelliselta täytyi tytöstä tuntua,
että hänellä oli yksi ainoa puku lemmenaralla iällään. Hän silmäili
neitoa ja nuorukaista, huomasi heidän ilmeisesti toisiinsa kiintyneen
ja oli vanhana ihmisenä valmis auttamaan asiaa. »Oranssinkukkia hän
tarvitsisi», huomautti hän heikolla äänellä.

»Mitä joutavia!» nauroi Mary, yhä vieläkin järkkymättömän hilpeänä.

»Epäilemättä», virkkoi Hal nopeasti ja kohteliaasti, »hän on itsekin
kukkanen. Kaivoskenttien ruusu — ja runokirjoissa hänestä kiistellään.
Toiset sanovat, että tulee jättää hänet paikalleen, toiset sanovat,
että ruusu on poimittava, kun se vielä on mahdollista — aika kuluu
alinomaa!»

»Jopa nyt jotakin», virkkoi Mary. »Vastikään minä ratsastin valkoisella
ratsulla.»

»Niin, ja muistanpa, että vielä taannoin olit muurahainenkin, Mary»,
virkkoi Edström.

Maryn kasvoihin tuli vakava ilme. Hänen omasta surullisesta
kohtalostaan sopi laskea leikkiä, mutta lakon ottaminen leikkipuheiden
esineeksi oli aivan toinen asia. »Niin, sen muistan. Sanoitte,
että minä pysyisin rivissä. Olitte minua viisaampi, Edström.»
»Sellaiset ominaisuudet tulevat iän mukana, Mary.» Hän siirsi laihaa
kättänsä Maryn puoleen. »Nyt sinä jatkat sitä uraa, eikö niin? Olet
ammattiyhdistyksen puolella?»

»Niin olen», vastasi Mary viipymättä. Hänen harmaat silmänsä hohtivat.

»Sanotaan, että joka kerran käy lakkoon, käy aina lakkoon», jatkoi
Edström. »Koeta hankkia itsellesi tietoja, Mary, ja kun suuri lakko
tulee, olet eräs niistä, joita kaivosmiehet kuulevat. Minä en ole
silloin enää täällä, sen tiedän — nuorempien tulee astua minun sijaani».

»Minä teen, minkä voin», vastasi Mary. Hän puhui hiljaa; tuntui kuin
olisi vanha mies antanut hänelle siunauksensa.

Emäntä oli lähtenyt alakertaan pitämään huolta lapsistaan. Nyt hän
tuli takaisin ja sanoi ovella olevan herrasmiehen, joka halusi tietää,
milloin hänen veljensä lähtisi. Samassa muistui Halin mieleen, että
Edward oli astellut ulkona edestakaisin koko ajan, seuranaan vain
»lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Nuoremman veljen päätös jäädä Pedroon oli jo alkanut horjua, ja nyt se
horjui entistä enemmän; hän käsitti, että elämä on monisyinen asia,
että siinä voi ilmetä velvollisuuksien ristiriitaa. Hän vakuutti
vieläkin vanhalle kaivosmiehelle pitävänsä huolta siitä, ettei
hän joutunut puutetta kärsimään, ja sanoi sitten hänelle hyvästi
toistaiseksi.

Hal lähti, ja Mary saatteli hänet portaisiin saakka. Hän tarttui tytön
suureen karheaan käteen — tällä kertaa kenenkään näkemättä. »Mary»,
sanoi hän, »sinun tulee tietää, etten milloinkaan unohda sinua — en
sinua enkä kaivosmiehiämme».

»Ah Joe!» huudahti Mary. »Älkää antako niiden houkutella itseänne
puolelleen. Me tarvitsemme teitä kovin kipeästi!»

»Minä lähden nyt kotiin», vastasi Hal, »mutta voit uskoa, että
tapahtuipa elämässäni mitä tahansa, minä taistelen työväen puolesta.
Kun tulee suuri lakko, jonka täytyy tulla, niin minä olen täällä
tekemässä tehtävääni.»

»Oikein, poika», sanoi Mary katsellen häntä rohkeasti silmiin. »Ja
nyt hyvästi, Joe Smith.» Hänen katseensa oli vakaa, mutta ääni kuului
värähtävän, ja Halin teki mieli sulkea hänet syliinsä. Asia oli varsin
merkillinen. Hän tiesi rakastavansa Jessie Arthuria ja muisti, mitä
Mary oli kerran häneltä kysynyt: voiko hän rakastaa kahta tyttöä
yhtaikaa? Seikka ei ollut sopusoinnussa minkään hänelle opetetun
moraalisäännön kanssa, mutta ilmeisesti oli sittenkin niin laita!


31.

Hal tuli kadulle, missä hänen veljensä käveli edestakaisin, mieliala
kovin kiihtyneenä. »Lyhyttavarain kauppias» oli jälleen yrittänyt
aloittaa keskustelua, mutta hänen oli käsketty mennä helvettiin — ei
mitään vähempää.

»Oletko vihdoinkin valmis lähtemään?» kysyi Edward purkaen ärtymyksensä
veljeen.

»Olen», vastasi Hal. »Luulen olevani.» Hän arvasi, ettei Edward
paljoakaan välittäisi Edströmin käsivarren katkeamisesta.

»Pukeudu siis Jumalan nimessä vaatteisiin, jotta voimme lähteä
aterioimaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Mutta hänen vastauksensa oli
välinpitämätön, ja toinen katseli häntä tarkkaavasti. Kuutamossakin
Edward erotti uurteet nuoremman veljensä kasvoissa ja silmien alla
olevat syvennykset. Siinä hän ensimmäisen kerran tajusi, kuinka syvästi
nuo kokemukset olivat vaikuttaneet pojan mieleen. »Poika parka!»
huudahti hän äkkinäiseen tunteen vallassa. Hal ei vastannut; hän ei
kaivannut myötätuntoa, hän ei kaivannut mitään!

Edward teki epätoivoisen eleen. »Jumala tietää, etten ainakaan _minä_
tiedä, mitä tekisin sinun hyväksesi!»

He lähtivät takaisin hotelliin, ja Edward etsi matkan varrella jotakin
vaaratonta keskustelunaihetta. Hän sanoi arvanneensa, että myymälät
kohta suljettaisiin, ja ostaneensa veljelleen puvun. Ei ollut syytä
kiittää häntä; hän ei aikonut palata kotikaupunkiin maankiertäjän
kanssa.

Nuori mies pääsi kylpemään, ensimmäisen kunnollisen kerran pitkistä
ajoista. (Tämän jälkeen eivät sivistyneet naishenkilöt saaneet Hal
Warnerin läsnäollessa väittää, että köyhät voivat ainakin pitää huolen
puhtaudestaan). Hän antoi ajella partansa, puhdisti kyntensä, harjasi
hiuksensa ja pukeutui herrasmieheksi. Hänen tahtomattaan tuntui mielen
hilpeys osittain palaavan. Tuntui omituiselta ja ihmeelliseltä olla
jälleen herrasmiehen pukimissa. Hän ajatteli vanhaa neekeriä, joka
sanoi mielellään loukkaavansa varpaansa, koska kivun hälveneminen
tuntui erinomaisen mieluisalta.

He lähtivät etsimään ravintolaa, ja matkalla sattui Edwardille
vielä viimeinen vastoinkäyminen. Hal näki ohitsensa kulkevan vanhan
kaivosmiehen, pysähtyi ja huudahti: »Mikko!» Hän unohti heti olevansa
gentleman; vanha kaivosmies unohti hänkin sen. Hän katseli hetkisen
hämmästyneenä, syöksyi sitten Halin luo ja sieppasi hänet syliinsä kuin
vuoriston harmaa karhu.

»Minun poikani, apulaiseni!» huudahti hän lyödä kumahduttaen Halia
selkään. »Juudaan nimessä!» Samassa hän paukahdutti toisella
kädellänsä. »Hei sinä vanha veikko!» Nyt partasuu suuteli entistä
apulaistansa.

Kaiken tämän riemastuksen keskellä Mikko kuitenkin tajusi hämärästi,
ettei apulaisen laita ollut niinkuin olla piti. Mikko vetäytyi
taaksepäin ja katsoa tuijotti. »Oletpa saanut hyvät vaatteet! Oletko
rikastunut?»

Vanha mies ei nähtävästi ollut kuullut huhujakaan Halin salaisuudesta.

»Olen ansainnut sangen hyvin», sanoi Hal.

»Missä työssä olet ollut?»

»Lakkotöissä Pohjois-Laaksossa.»

»Mitä? Oletko niissä töissä rahaa ansainnut?»

Hal nauroi, mutta ei selittänyt asiaa. »Mitä teette?»

»Olen lakkotöissä minäkin — laaksossa ihan yksin.»

»Eikö ole työtä?»

»Olin kaksi päivää rautatietöissä. Irroitettiin kiskoja. Maksoivat
kaksi dollaria viisikolmatta senttiä päivässä. Mutta sitten työ loppui.»

»Oletteko yrittänyt kaivoksiin?»

»Mitä? Minäkö? Ne jo tuntevat minut. Kävin San Joséssa. Kaivospäällikö
sanoi: 'Korjaa luusi täältä helvettiin, sinä vanha veijari! Sinulle ei
anneta enää työtä tässä piirissä!'»

Hal katseli Mikkoa ja huomasi, että hänen likaiset vanhat kasvonsa
olivat alakuloiset ja kalpeat ja kumosivat hänen sanojensa hilpeyden.
»Olemme tässä syömään menossa», sanoi Hal. »Ettekö lähde mukaan?»

»Aivan varmasti!» virkkoi Mikko kerkeästi. »Ruoka maittaa nyt hyvinkin.»

Hal esitteli »mr Edward Warnerin», joka sanoi: »Hyvää päivää.» Hän
tarttui vastahakoisesti vanhan slovakin hänelle ojentamaan käteen,
mutta ei kyennyt karkoittamaan kasvoistaan ärtynyttä ilmettä. Hänen
kärsivällisyytensä oli ihan lopussa. Hän oli toivonut löytävänsä
kunnolliset ravintolan ja saavansa kelvollista ruokaa, mutta nyt oli
tietenkin kaikki nautinto tiessään, kun tuo vanha hörppijä tulisi
istumaan vastapäätä.

He astuivat ravintolaan, joka oli auki kaiken yötä. Hal ja Mikko
tilasivat juustovoileipiä ja maitoa, ja Edward istui ihmetellen
veljeänsä, joka voi nauttia sellaista ravintoa. Ystävykset kertoivat
syödessään tarinansa, ja Vanha Mikko löi kämmenellään polveensa ja
huudahteli iloisesti kuullessaan Halin rohkeista tempuista. »Aika
poika!» huusi hän ja lisäsi sitten Edwardin puoleen kääntyen: »Eikö
olekin sievä poika, häh?» Samassa hän taputti Edwardin olkapäätä.
»Juudaan nimessä, eivätpä voi mitään minun apumiehelleni!»

Mikko Sikoria oli nähnyt Halin viimeksi Pohjois-Laakson vankilan
ikkunassa. Silloin Mikko oli jakanut Halin nimikirjoituksia, ja Bud
Adams oli hänet pidättänyt. Kaivospoliisi oli marssittanut hänet
voima-aseman takana olevaan vajaan, missä hän oli tavannut Kayserin ja
Kalovacin, jotka oli samoin pidätetty.

Mikko kuvaili asian yksityiskohtia vilkkaasti kuten ainakin. »'Hei
mister Bud', sanoin minä, 'jos aiotte toimittaa minut täältä pois,
tahdon ottaa mukaan kamssuni'. 'Mene helvettiin kamssujasi hakemaan',
vastasi hän. Minä sanoin: 'Mister Bud, tahdon saada tilini'. Hän:
'Kyllä minä sinulle tilin annan!' Tyrkki minua ja paiskasi kumoon.
Sitten tempasi minut jälleen seisaalleni ja tyrkkäsi ulos. Minä näin
ison automobiilin odottamassa ja sanoin: 'Pyhä Juudas! Pääsenkö
ajelemaan? Minä miesparka olen jo viidenkymmenen vuoden vanha, mutta
en ole ollut koskaan automobiilillä ajelemassa. Olen jo ajatellut,
että kuolen ilman sitä huvia!' Sitten ajettiin kanjonia alas, minä
katselin ympärilleni, näin vuoret molemmin puolin, tunsin naamassani
vilpoisan tuulen ja sanoin: 'Hyvin teitte, mister Bud, minä en unohda
tätä matkaa koskaan. Ei tule enää näin hupaista aikaa elämässäni.' Hän
sanoo: 'Kitasi kiinni, sinä vanha riiviö!' Sitten tulimme tasangolle,
ja ajoimme Black Hillsiin. Siellä pysähdyttivät ja sanoivat: 'Ulos
tästä, te nartunpojat.' Ja siihen ne meidät jättivät oman onnemme
nojaan. Sanoivat: 'Jos tulette takaisin, niin ei muuta kuin suolet
pellolle!' Ajoivat pois, minkä ennättivät, ja meidän täytyi kävellä
seitsemän tuntia, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille. Mutta minä en
siitä huolinut, pyytelin itselleni vähän syötävää ja sain sitten työtä
rautatiellä. Paha oli vain mieleni, kun en tietänyt, olitko päässyt
vankilasta, ja ajattelin, etten saisi enää koskaan nähdä apulaistani.»

Ukko vaikeni ja katseli hellästi »poikaansa». »Kirjoitin sinulle
Pohjois-Laaksoon, mutta vastausta ei kuulunut, ja niin lähdin kulkemaan
radan vartta sinut tavoittaakseni.»

Kuinka olikaan? Hal joutui ihmettelemään. Hän oli nähnyt tässä
kivihiilimaassa pelkkää kauhua, mutta ei ollut sittenkään yksinomaan
iloinen ajatellessaan, että nyt oli lähdettävä pois! Hän tulisi
kaipaamaan vanhaa Mikko Sikoriaa, partasuuta, leppoista harmaata karhua.

Hän hämmästytti ukkoa sanomattomasti pistäessään hänen kouraansa
kahdenkymmenen dollarin setelin. Sitäpaitsi hän antoi hänelle Edströmin
ja Maryn osoitteen sekä Johann Hartmanille osoitetun suosituksen.
Hartman kenties voi käyttää häntä työskentelemässä kaupunkiin saapuvien
slovakkien keskuudessa. Hal selitti lähtevänsä vielä tänä iltana
Western Cityyn, mutta lupasi muistaa vanhaa ystäväänsä ja pitää huolta
siitä, että hän sai hyvän toimen. Hän yritti keksiä ukolle jotakin
tehtävää isänsä maatilalla. Kelpo kesy karhu!

Juna saapui; pitkä rivi pimeitä makuuvaunuja lipui asemasillan viereen.
Oli myöhä, puoliyö jo ohi, mutta vanha Mikko oli saattelemassa. Hän
kunnioitti nyt syvästi Halia, jolla oli hieno puku ja kahdenkymmenen
dollarin seteleitä; mutta tunteen voima pakotti ukon siitä huolimatta
vielä kerran sulkemaan hänet syliinsä ja maiskahduttamaan parrakkaalla
suullansa. »Hyvästi, poikani, apulaiseni!» huusi hän. »Tule takaisin,
poika! Minä en apulaistani unohda!» Junan lähtiessä liikkeelle hän
heilutti lakkireuhkaansa ja juoksi pitkin asemasiltaa nähdäkseen
viimeisen vilahduksen ja huutaakseen viimeisen hyvästijättösanan. Kun
Hal lähti vaunuun, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteat.



JÄLKILAUSE


Tämän kirjoittaja tietää aikaisemmasta kokemuksestaan, että useat
henkilöt, lukiessaan »Kuningas Kivihiilen» laisia romaaneja, haluavat
tietää, ovatko niissä kuvaillut seikat todenperäisiä. He kirjoittavat
ja tiedustelevat, onko teos sellaiseksi tarkoitettu, ja vaativat
todistuskappaleita hankkiakseen varmuutta itselleen ja toisille. Kun
tekijä on elämänsä aikana jo vastannut tuhansiin sellaisiin kirjeisiin,
näyttää järkevältä vastata muutamiin ennakolta.

»Kuningas Kivihiili» kuvailee työväen elämää sellaisena kuin se
ilmenee järjestymättömien kaivosmiesten työmailla useissa Amerikan
osissa. Tekijä ei ole nimenomaan maininnut mitään paikkaa, koska
sellaisia olosuhteita tavataan kaukana toisistaan sijaitsevissa
seuduissa: Länsi-Virginiassa, Alabamassa, Michiganissa, Minnesotassa
ja Coloradossa. Useimmat kuvauksen yksityisseikat tekijä on kerännyt
viimeksimainitusta valtiosta, jossa kävi kolme eri kertaa suuren
kivihiililakon aikana ja heti sen jälkeen 1913—1914. Kirja kuvailee
uskollisesti hänen silloin näkemiään olosuhteita ja tapahtumia. Kaikki
luonnehahmot ovat todellisuudessa tavattuja henkilöitä, ja jokainen
sosiaalisesti merkittävä tapaus on sekä todenperäinen että tyypillinen.
»Kuningas Kivihiilessä» kuvattua elämää elävät yhä vielä sadattuhannet
miehet, naiset ja lapset tässä »vapauden maassa».

Todistuskappaleita haluava lukija voi olla aivan rauhallinen.
Coloradon kivihiililakkoa on tutkittu tarkemmin kuin mitään muuta
samanlaista tapausta. Sitä koskeva tämän kirjoittajan hallussa oleva
aineisto käsittää ainakin kahdeksan miljoonaa sanaa, ja suurin osa
on hallituksen toimesta hankittuja valallisia todistuksia. Niihin
kuuluu ensinnäkin Kongressin asettaman komitean selonteko, kolme
tuhatta taajaan painettua sivua, suunnilleen kaksi miljoonaa sanaa,
sama määrä Yhdysvaltojen teollisuusoloja valvovalle komissiolle
annettuja todistajien lausuntoja, sekin hallituksen asiakirja;
samalle komissiolle valmistettu erikoinen selostus Coloradon lakosta,
189 sivua käsittävä kirja, joka tukee jokaista kertomuksessani
esitettyä väitettä; suunnilleen neljäsataatuhatta sanaa todistajain
lausuntoja, jotka on esitetty Coloradon kuvernöörin ehdotuksesta
asetetulle komitealle; kertomus, jonka on laatinut Henry A. Atkinson
tutkittuaan lakkoa Amerikan kristittyjen kirkkokuntien liittoneuvoston
ja riippumattomien kirkkokuntien sosiaalikomission edustajana;
kertomus Coloradon valtion sotaväen toimittamasta yksityiskohtaisesta
tarkastuksesta; riidan aikana kummaltakin taholta julkaistut
tiedonannot; erinäisissä kuolemansyyntutkimuksissa annetut lausunnot
ja vihdoin eri kirjoittajien artikkelit, joita ovat palstoinaan
julkaisseet vuoden 1914 kuluessa _Everybody's Magazine, Metropolitan
Magazine, Survey, Harper's Weekly ja Collier's Weekly_.

Tämän kirjoittaja oli valinnut näistä eri lähteistä otteita aikoen
ne julkaista kirjansa liitteenä, mutta käsikirjoituksen jo ollessa
julkaisijan hallussa ilmestyi asiakirja, joka näytti arvovaltansa
painolla tekevän ne kaikki tarpeettomiksi. Coloradon valtion Korkein
oikeus antoi päätöksensä jutussa, johon sisältyivät kaikkein tärkeimmät
»Kuningas Kivihiilessä» mainituista monista kiistakysymyksistä.
Nykyaikaista elämää romaanissa kuvaileva kirjailija ei ole usein niin
onnellinen, että saa nähdä maan korkeimman tuomioistuimen vahvistavan
oikeiksi hänen teoksensa esittämät asiat!

J.B. Farr, henkilö, joka tunnettiin yleisesti »Huerfano Countyn
kuninkaan» nimellä, oli virka-aikansa päättyessä jälleen republikaanien
ehdokkaana sheriffin-virkaan, ja hänet ilmoitettiinkin marraskuussa
v. 1914 toimitettujen vaalien jälkeen tulleen valituksi 329 äänen
enemmistöllä. Hänen kilpailijansa, demokraattien ehdokas, anoi vaalia
kumottavaksi väittäen esiintyneen »vilppiä, petosta ja lahjomista».
Piirioikeus ratkaisi asian Farrin eduksi, ja siitä valitettiin valtion
Korkeimpaan oikeuteen. Kesäkuun 21 p:nä, Farrin virkakauden kohta
päättyessä, Korkein oikeus antoi päätöksensä, jonka nojalla hänet ja
kaikki hänen kerallaan valitut erotettiin virasta ja asia ratkaistiin
kaikin puolin valittajien eduksi.

Päätös on laaja, suunnilleen kymmenentuhatta sanaa, ja sen
lainopilliset yksityisseikat eivät herättäisi lukijassa mielenkiintoa.
Riittää, kun painatamme tähän tärkeimmät kohdat. Lukijaa kehoitetaan
huolellisesti tutkimaan nämä kohdat ja pitämään oikeusistuimen
tuomitseman rikkomuksen ohella silmällä myöskin asian laajempia
seuraamuksia. Rikos oli niin ennenkuulumaton, että tuomarit, miehet,
jotka oli valittu toimeensa, koska olivat erikoisen hyvin perehtyneet
rikosasioihin, katsoivat olevan aihetta sanoa: »Me emme löydä kirjoista
yhtäkään sellaisen petoksen esimerkkiä, ja meidän on pakko etsiä
vapaassa maassa voimassaolevan lain kirjainta ja henkeä voidaksemme
arvostella sellaista menettelyä.» Huomattakoon vielä, ettei tämä
»ennenkuulumaton rikos» ollut suinkaan intohimosta, vaan harkinnasta
aiheutunut; se oli rikos, jonka olivat harkiten suunnitelleet ja
suorittaneet valtavan voimakkaat voitonhimoiset yhtymät. Koettakoon
lukija kuvitella, millainen on sieluelämä niissä rikkaissa miehissä,
jotka määräsivät tämän rikoksen suoritettavaksi säilyttääkseen ja
lisätäkseen rikkauttaan, koettakoon ymmärtää, kuinka sellaiset miehet
suhtautuvat avuttomiin työläisiinsä, ja kysyköön hän sitten itseltään,
onko »Kuningas Kivihiilessä» ainoatakaan tekoa, jota sellaiset miehet
eivät olisi häikäilemättä määränneet suoritettavaksi.

Tuomioistuimen päätöksessä kuvaillaan ensin asia suurin piirtein
käyttäen enimmäkseen syytetyn Farrin asianajajan tiedonantoja,
joten seuraavaa esitystä voidaan pitää kivihiiliyhtiöiden omana
selostuksena. »Jokaisen kaivosaukon ympärillä sijaitsevat yhdessä
ryhmässä vaakahuone, toimisto, myymälät, vajat ja ulkorakennukset
ja niiden läheisyydessä, kivenheiton päässä, kaivosmiesten asunnot,
jotka on rakennettu kaivosyhtiön maalle ja ovat yhtiön omaisuutta.
Kaikki kaivosalueella asuvat ovat yhtiön palveluksessa. Mitään
muuta teollisuutta ei ole. Tämä on 'the camp'. Kaikilla kahdeksalla
kaivosalueella näyttävät vallinneen yhdenlaiset olosuhteet: Amerikan
Yhdistyneiden Kaivosmiesten (United Mine Workers of America)
järjestäjiä tai agitaattoreita estettiin pääsemästä kaivosalueelle,
mikäli suinkin oli mahdollista pitää heitä loitolla, ja siinä
tarkoituksessa oli asetettu vahtimiehiä niiden rajoille. Eräs näistä
'suljetuista kaivosalueista', 'Walsen', oli vielä oikeudenkäynnin
kestäessä suljettu, sen ympärillä oli lokakuussa 1913 sattuneen lakon
alkaessa pystytetty aitaus; Rouse ja Cameron olivat osittain, eivät
koskaan täydellisesti, aidatut. Yhtiö vaati kaikilta kaivosalueille
saapuvilta henkilöiltä passeja, ja tätä väitetään 'teollisuudelle
välttämättömäksi' toimenpiteeksi.»

Tuomioistuimen päätöksessä lausutaan edelleen: »Sotaväkeä saapui
paikalle toukokuussa 1914, ja yhtäpitävien todistajain lausuntojen
mukaan ei senjälkeen tapahtunut mitään vakavia väkivaltaisuuksia,
vaan järjestys säilyi vaaleihin asti ja niiden jälkeen aina tähän
oikeudenkäyntiin saakka.

Näiden olojen vallitessa muuttivat paikalliset viranomaiset (Board
of County Commissioners) eräitä vaalipiirejä siten, että jokainen
kaivosalue tuli muodostamaan oman vaalipiirinsä. Yhtä ainoata
poikkeusta lukuunottamatta, missä vaalipiiriin luettiin vielä
muutamia karjakartanoita, vaalipiirien rajat noudattivat kunkin
kaivosalueen rajoja, jotka eräissä tapauksissa olivat aidoilla
suojatut ja joka tapauksessa asestettujen vartioiden suojelemat. Tämän
ennenkuulumattoman toimenpiteen nojalla tulivat vaalit toimitettaviksi
yksinomaan kivihiiliyhtiöiden omistamalla alueella ja heidän
silmälläpitonsa alaisina, ja yhtiö ratkaisi, kuka sai tulla tälle
tarkoituksellisesti rajoitetulle vaalialueelle, kuka ei.

Mainittua yhtä poikkeusta lukuunottamatta omistivat kivihiiliyhtiöt
kaiken maan ja kaikki rakennukset siten muodostetuissa vaalipiireissä;
jokainen niillä alueilla asuva henkilö oli yhtiöiden tai toisten
niiden yhteydessä olevien yhtiöiden palveluksessa: jokainen tuomari,
kirjuri ja vaalivirkailija oli kivihiiliyhtiöiden palveluksessa,
lukuunottamatta erästä kapakoitsijaa, joka taas oli Farrin
yhtiökumppani.

Vaalihuoneistot sijaitsivat yhtiöiden alueilla ja rakennuksissa;
yhtiöt pitivät vaaliluetteloita yksityisissä toimistoissaan tai
rakennuksissaan käsitellen niitä yksityisomaisuutenaan.

Julkiset vaalipiirit ja julkinen vaalitoiminta oli niinmuodoin saatettu
yksityisten kivihiiliyhtiöiden ehdottoman vallan ja tarkastuksen
alaiseksi, ja yhtiöt käyttivät vaaleja samoinkuin kaivoksiaan omiin
yksityisiin tarkoituksiinsa. Julkiselle vaalipaikalle ei päässyt kukaan
julkisessa enempää kuin yksityisessäkään tarkoituksessa, elleivät nämä
yksityiset yhtymät antaneet nimenomaista lupaa.

Tätä oikeuttaan määrätä, kuka sai saapua niinsanotuille vaalialueille,
yhtiöt näyttävät käyttäneen kaikkia säätyluokkia, kauppiaita,
liikemiehiä ja ketä hyvänsä vastaan ja huolimatta siitä, oliko heidän
asiansa yleis- vai yksityisluontoinen. Näyttääpä kerran käyneen
niinkin, että virka-asioissaan matkustavalta valtion kuvernööriltä ja
kenraaliadjutantilta kiellettiin pääsy erääseen näistä suljetuista
kaivosalueista. Itse vaalipäivänä voivat Waken-kaivosten demokraattiset
vaalivalvojat, joihin kuului muiden muassa Neelley, demokraattien
sheriffiehdokas, päästä vaalialueelle ja uumille ainoastaan
sotaväkiosaston suojelemina, ja sotamiehet jäivät sinne vartioimaan
koko päiväksi ja osaksi yötä...

Jos olisi vielä joitakin epäilyksiä, mitä tulee suljettujen
kaivosalueiden oloihin ja siihen, että demokraattisen puolueen
edustajia estettiin pääsemästä asioita pohtimaan näille suljetuille
alueille, niin sellaiset epäilykset hälventää lopullisesti todistaja
Weitzelin lausunto. Weitzel asui Pueblossa ja oli Colorado Fuel
and Iron Companyn toimeenpaneva johtaja; Rouse, Lester, Ideal,
Cameron, Walsen, Pictou ja McNally kuuluivat hänen vaalipiiriinsä.
Kaivokset olivat hänen valvontansa alaiset, ja Coloradossa ei
ollut siinä suhteessa ketään ylempää yhtiön virkamiestä, yhtiön
presidenttiä lukuunottamatta; ylivalvoja ja muut virkailijat olivat
hänen alaisiansa. Sotaväki saapui toukokuun 1 p:nä 1914 ja piti
alueita miehitettynä tammikuuhun 1915. Hän yritti torjua kaikilta
kaivoksilta väkeä, joka ei ollut yhtiön mielen mukaista; kaivokset
olivat yksityisomaisuutta, ja yhtiö käsitteli niitä sen mukaisesti;
yhtiö ja sen virkailijat otaksuivat hänen oikeutenaan olevan
ratkaista, kuka sai kaivosalueille saapua, kuka ei; jos henkilö voi
saada portilla olevan miehen tai kaivosten ylivalvojan uskomaan,
ettei ollut missään yhteydessä yhtyneiden kaivosmiesten kanssa
tai heidän palveluksessaan agitaattorina, niin hänet päästettiin
kaivosalueelle. 'Yksikään henkilö, jota pidimme vastustajanamme,
ei päässyt kaivoksille seurustelemaan eikä muuten. Hän ja hänen
alaisensa virkailijat katsoivat voivansa ratkaista, tuliko henkilö
sinne agitaatiotarkoituksessa vai muuten. Mr Mitchell, demokraattisen
komitean esimies, katsottiin agitaattoreihin ja suoranaisesti tai
välillisesti Yhtyneisiin Kaivosmiehiin kuuluvaksi; mr Neelley,
demokraattien sheriffiehdokas, luettiin lakkolaisiin kuuluvaksi ja
hänen luonnettaan pidettiin moitittavana. Sotaväki palautti tullessaan
rauhan ja säännölliset olot; senjälkeen ei sattunut minkäänlaisia
mellakoita eikä yhtiö pelännyt sotaväen paikalla ollessa mitään muuta
kuin työväen keskuudessa harjoitettua kiihoitustyötä. Kun kysyttiin,
oliko hän ehkäissyt kaivosalueilla tapahtuvia keskusteluja, siten
tehden mahdottomaksi yhtiönkin kannan omaksumisen, vastasi todistaja:
'Me emme sellaista suosineet.' Yhtiö ei rohkaissut järjestäjiä
saapumaan kaivoksille, käyttäytyivätpä he kuinka rauhallisesti
tahansa, henkilöiden ei sallittu tulla kaivoksille keskustelemaan
yhtiön palveluksessa olevien kanssa periaatteellisista kysymyksistä,
väittelemään heidän kanssaan tai vetoamaan heidän järkeensä
tai juttelemaan asioista järkevään tapaan, koska kokemuksesta
tiedettiin, että jos heidän sallittiin tulla, he alkaisivat uhata
väkivaltaisuuksilla. Ja ellei väkivaltaisuuksia heti ilmenisikään,
voivat miehet pelästyä ja lähteä pois, ja yhtiö varoi menettämästä
virkailijoitansa. Todistajalta kysyttiin, riippuiko viranomaisen
ratkaisusta, oliko henkilöllä asiaa kaivoksille vai ei, ja hän vastasi,
että ylivalvoja luultavasti tiedusteli tulijan asiaa ja että jokainen,
jolle Farr kehoitti myöntämään pääsyluvan, todennäköisesti sen sai...

Vain kerta yritettiin pitää poliittista kokousta näillä suljetuilla
alueilla. Joseph Patterson, joka yritti kokousta pitää, kertoo siitä
todistuksessaan seuraavasti:

Olin poliittisessa kokouksessa Oakview'ssa. Kirjoitin hyvälle
tuttavalleni mr Jonesille, Oakview-kaivoksen ylivalvojan sijaiselle,
pyytäen häneltä lupaa saada pitää poliittisen kokouksen.
Lauantai-iltana sain kirjeen, jossa hän ilmoitti voivansa järjestää
sellaisen kokouksen. Kokouksen edellisenä päivänä ylivalvojan sijainen
tiedusteli puhelimessa, aikoiko todistaja saapua sinne aiheuttamaan
epäjärjestystä. Todistaja vastasi, ettei se suinkaan ollut hänen
tarkoituksensa ja ettei hän tulisikaan, jos ylivalvoja sellaista
pelkäsi. Oli ilmoittanut ylivalvojalle aikovansa pitää poliittisen
kokouksen demokraattisen puolueen nimessä. Jones, ylivalvoja, kehoitti
todistajaa tulemaan toimistoon illalla, ennenkuin lähti koululle
kokousta pitämään. Todistajan saapuessa kokoukseen oli siellä kuusi tai
kahdeksan englanninkieltä puhuvaa miestä ja kaksitoista tai neljätoista
meksikkolaista. Ylivalvoja, mr Morgan ja mr Price olivat enimmän osan
aikaa oven ulkopuolella. Todistaja huomasi, että muutamien miesten
saapuessa koululle ylivalvoja pysähdytti heidät ja jutteli heidän
kanssaan, minkä tapahduttua he lähtivät takaisin. Tuo uudistui useat
kerrat: Morganin kanssa keskusteltuaan miehet kääntyivät takaisin.
Sen havaittuaan todistaja meni koululle ja sanoi, ettei kannattanut
kokousta pitää, koska ketään nähtävästi ei sinne päästetty. Tämä
kokous oli suunniteltu pidettäväksi julkisessa koulurakennuksessa
yhtiön alueella. Ja todistaja oli hankkinut luvan mainitun poliittisen
kokouksen pitämiseen Oakview Mining Companyn ylivalvojalta...

Luetteloihin merkittyjen äänestäjien lukumäärä näyttää olleen paljon
suurempi annettujen äänten määrää, ja jo tämän seikan vuoksi sopi
vaatia äänestäjien kelpoisuuden arviota ja selvää tutkimista.

Todistuksista käy ilmi, että monet äänestäjät näillä suljetuilla
alueilla eivät osanneet puhua eikä kirjoittaa englanninkieltä ja
että vaalituomarit useissa tapauksissa heitä auttoivat merkitsemällä
heidän vaalilippunsa, siten lakia rikkoen. Sitäpaitsi näkyvät
vaaliliput olleen painetut niin, että... (Oikeuden päätöksessä
selitetään yksityiskohtaisesti, millaisen viekkauden nojalla vaaliliput
oli painettu siten, että äänestämistä voitiin ohjata määrätyn
merkin avulla). Sellaiset äänestäjät eivät valinneet ehdokkaita,
vaan merkitsivät yhtiön ohjauksen mukaan ristin siihen kohtaan
äänestyslippua, mistä löysivät kirjaimen R, joten äänestyslippu
ei ilmaissut mielipidettä eikä arvostelmaa, ei järjellistä
valitsemistoimintaa, vaan yhtiön määräämää äänenantoa, jonka olisivat
yhtä hyvin voineet suorittaa yhtiön asiamiehet äänestäjiä ollenkaan
käyttämättä. Kavalampaa ja katalampaa vaalin väärinkäyttöä ei voi
ajatellakaan...

Syytetyn asianajaja väittää, että suljetut alueet olivat
'teollisuudelle välttämättömät' ja että tämä seikka puolustaa
kivihiiliyhtiöiden menettelyä vaalitaistelun aikana. Arvosteltiinpa
menettelyä miten tahansa sen koskiessa sellaisten yhtymäin
toimintaa yksityisomistuksensa piirissä, missään tapauksessa sitä
ei käy puolustaminen, kun alue oli määrätty julkiseen käytäntään,
sitä vähemmän, kun oli kysymyksessä kansan oikeus käyttää
kansalaisoikeuksiansa ja täyttää kansalaisvelvollisuuksiansa.

Asian käsittelystä käy ilmi, että kaikki paikalliset viranomaiset
olivat republikaaneja, ja vastaajan asiamiehen lausunnosta näkyy, että
kivihiiliyhtiöt pitivät republikaaniehdokkaiden voittoa itselleen
tärkeänä. Kivihiiliyhtiöiden ja republikaanisten viranomaisten ja
ehdokkaiden välillä vallitseva kiinteä yhteys näyttää olleen sekä ennen
vaalitaistelua että sen jälkeen niin ilmeinen, että voi otaksua näiden
virkamiesten pitäneen kivihiiliyhtiöihin kohdistuvia velvollisuuksia
tärkeämpinä kuin julkisia virkavelvollisuuksiapa. Jos väittää, ettei
noita suljettuja alueita oltu muodostettu pitäen silmällä liikeyhtymien
mukavuutta ja etuja sekä niiden neuvosta ja suostumuksella, niin
arvioidaan inhimillinen äly ja kokemus liian vähäiseksi. Uusien
alueiden muodostaminen tarkoitti selvästi sitä, että kivihiiliyhtiöt
saisivat tilaisuutta johtaa ja tarkata siellä toimitettavia vaaleja
juuri siten kuin todellisuudessa tapahtui. Mahdotonta on välttää
sitä päätelmää, että paikalliset viranomaiset muodostivat nuo
alueet kivihiiliyhtiöiden edustajien suostumuksella, ehkäpä heidän
nimenomaisesta käskystäänkin.

Valtiosäännön edellyttämää vapaata, avointa ja moitteetonta vaalia ei
voi tapahtua liikeyhtymäin siten tukahduttaessa julkista mielipidettä,
estämällä valitsijoita vapaasti valitsemasta, nimittäessä ja pitäessä
silmällä kaikkia vaalivirkailijoita, estäessä julkisten kysymysten
julkista pohtimista ja ehdottomasti määrätessä, kutka kansalaiset
saavat rauhallisesti ja laillisessa tarkoituksessa saapua julkiselle
alueelle, kutka eivät...

»Me emme löydä kirjoista yhtäkään sellaisen petoksen esimerkkiä, ja
meidän on pakko etsiä vapaassa maassa voimassa olevan lain kirjainta ja
henkeä voidaksemme arvostella sellaista menettelyä»...

Oikeus rauhalliseen kokoontumiseen on voitu kieltää ainoastaan siinä
tarkoituksessa, että päästäisiin vaikuttamaan vaaliin. Yhdelläkään
alueella ei sattunut epäjärjestystä niiden muodostamisesta vaaliin
ja tämän jutun käsittelyyn saakka. Sotaväki oli kaiken aikaa läsnä
puolustamassa rauhaa ja suojelemassa henkeä ja omaisuutta. Ei ollut
syytä otaksua mitään häiriötä tapahtuvan. Niinmuodoin oli julkea
kielto kansalaisten luonnollisten ja riistämättömien oikeuksien
anteeksiantamatonta ja karkeata loukkaamista.

Puolustus ei nojaudu ristiriitaisiin todistajien lausuntoihin,
vaan siihen väitteeseen, että tällainen vaalin järjestäminen oli
'teollisuudelle välttämätön'.

Olemme kuulleet viime vuosina tässä valtiossa puhuttavan paljon
'sotilaallisesta välttämättömyydestä', jolla on oikeus kumota
kansalaisten luonnollisia ja perustuslaillisia oikeuksia, mutta tässä
luullaksemme näemme ensimmäisen kerran yritettävän puolustella vapaiden
kansalaisten perusoikeuksien loukkaamista vetoamalla 'teollisuudelle
välttämättömiin' seikkoihin.

Jos voimmekin myöntää, että sotilaalliseen välttämättömyyteen
vetoaminen kelpaa jossakin määrin lieventäväksi seikaksi sen teorian
nojalla, että sellaiset toimenpiteet tahtovat esiintyä itsensä
hallituksen suorittamina sotaväen avulla ja yleisen rauhan ja
turvallisuuden suojaamiseksi, tuntuu kuitenkin se, että yksityinen
liikeyhtymä voi yksityisten asestettujen joukkojensa avulla loukata
valtion kansalaisten pyhimpiä oikeuksia ja pitää laillisena
puolustuksenaan 'teollisuuden vaatimuksiin' vetoamista, siinä määrin
anarkistiselta, ettei tuomioistuin voi sitä hyväksyä.

Tämä juttu on tavallisuudesta poikkeava siinäkin suhteessa, että
paikallisen tuomarin päätökseen ilmeisesti on vaikuttanut erikoinen
mielisuosio ja ennakkoluulot.

Huolellinen asiakirjojen lukeminen osoittaa, että oikeus on jättänyt
huomiotta suuren määrän asiallisia ja päteviä todistuksia, ja tämän
nojalla täytyy päätellä, että tuomariin vaikutti erikoinen mielisuosio
ja ennakkoluulo, ainakin mikäli se ilmenee oikeuspaikan toisaalle
siirtämistä koskevassa ehdotuksessa, joka sinänsä oikeuttaa tuomion
kumoamaan...

»Yllämainituista syistä kumoamme alioikeuden tuomion ja julistamme
mitättömäksi mainituissa Niggerheadin, Ravenwoodin, Walse, Minen,
Oakview'in, Rousen ja Cameronin piireissä toimitetun vaalin. Siten jää
valittajille ehdoton enemmistö, ja on heillä oikeus tulla nimitetyiksi
niihin virkoihin, joita varten he olivat ehdokkaina.

Havaitsemme vielä, ettei syytetty J.B. Fan ole ollut eikä ole Huerfano
countyn oikeudenmukaisesti valittu sheriffi, vaan että E.L. Neelley,
valittaja, on ollut ja on yhä mainitun countyn valittu sheriffi.
Siitä syystä määrätään, että mainittu county ja mainittu E.L. Neelley
välittömästi ja lain edellyttämällä tavalla käyvät pitämään huolta
Huerfano countyn sheriffin velvollisuuksista»...

Tämä riittäköön kivihiilikaivosten politiikkaa koskevista
tuomioistuimen mielipiteistä. Kirjoittaja tahtoo mainita vielä
vain yhden ainoan seikan. Älköön lukija jättäkö kirjaa kädestään
ajatellen, että muutamien lahjottujen virkamiesten jouduttua pois
toimestaan jossakin Amerikan countyssa oikeus siten on saavuttanut
lopullisen voiton ja ettei enää kannata välittää »Kuningas
Kivihiilessä» kuvailluista olosuhteista. »Huerfano countyn kuninkaan»
kärsimä tappio on vain askel sillä pitkällä tiellä, joka Coloradon
kaivosmiesten on kuljettava, jos tahtovat koskaan päästä vapaiksi
miehiksi. Oikeuden päätös jättää koskematta suurten yhtiöiden
aineelliset voimat, jotka ovat paljon suuremmat kuin Huerfano countyn
tai Coloradon valtionkaan käytettävissä olevat poliittiset voimat.
Nuo voimat muodostavat laajalle ulottuvan juuren, ja niin kauan
kuin sen sallitaan elää, versoo siitä alinomaa »vilpin, petoksen
ja lahjomisen» myrkyllinen kasvi. Sellaisten teollisuusyhteisöjen
asujaimet ja työläiset Coloradossa, Länsi-Virginiassa, Alabamassa,
Michiganissa tai Minnesotassa, Chicagon teurastuslaitoksissa,
Pittsburgin terästehtaissa, Lawrencen villakutomoissa tai Patersonin
silkkitehtaissa tulevat huomaamaan, etteivät saavuta rauhaa eikä
vapautta, ennenkuin ovat kukistaneet voitonhimon hyväksi toimivan
tuotantojärjestelmän ja perustaneet teollisuudenkin alalle, mitä heillä
otaksutaan olevan poliittisella alalla: kansan hallituksen, kansan
varassa, kansan hyväksi.

_Huomautus_. Päättäessään »Kuningas Kivihiilen» korjauslukua
kirjoittaja havaitsi päivän lehdessä seuraavan uutisen:

 _Coloradon kaivosmiehet pyytävät valtuutusta lakon tekemiseen_.

 Denver (Colo), kesäk. 14 p:nä. — Yhdistyneiden Kaivostyöläisten
 toimihenkilöt ovat Colorado Fuel and Iron Companyn palveluksessa
 työskentelevien liiton jäsenten edustajina sähköttäneet
 keskustoimistoon pyytäen lupaa lakon tekemiseen.

 Aamulla pidetyssä istunnossa hyväksytty päätöslauselma moittii
 yhtiön presidenttiä J.F. Welbomia siitä, ettei hän saapunut Valtion
 teollisuudessa sodan aikana sattuvia erimielisyyksiä ehkäisemään
 suunnitellun »rauhan ohjelman» puitteissa pidettyyn kokoukseen.

 Miesten puolesta puhuva John Mac Lennan selitti heidän valitustensa
 koskevan etupäässä n.s. »Rockefellerin suunnitelman» soveltamista
 kaivoksiin. Mac Lennan sanoi, että mr Welborn jäädessään pois
 kokouksesta, jossa näistä epäkohdista olisi voitu keskustella,
 joudutti lakkoliikettä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas kivihiili" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.