Title: Juttuja
Author: Vallinmäki, Aaro J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Juttuja" ***


JUTTUJA

Kirj.

Aaro J. Vallinmäki



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.



SISÄLTÖ:

Kummallinen tauti.
Hyvään alkuun.
Minun vihittyni.
Perintö.
Ratsastaja.
Apteekki.



Kummallinen tauti.


Me olimme kuin kaksoisveljekset, hän ja minä.

Äidit kertoilivat että meitä molempia oli samalla kertaa
nimensaanti-retkellä kuletettu ja että samasta kupista oli kumpasenkin
päähän vettä kaadettu.

Sen jälkeen oli heillä — nimittäin hänen äidillään ja minun äidilläni
— ollut ikäänkuin jonkunlainen kilpailu siitä, että kumman poika —
sillä poikia me molemmat olimme — että kumman poika kasvannassa voiton
ottaisi; mutta ei ollut kumpikaan voittanut. Toisinaan kun pojat
olivat vaakaan pistetty, oli toinen painanut muutaman luodin enemmän,
toisinaan taas saman verran vähemmän.

Emme me myöskään kumpanenkaan sattuneet kauneuden puolesta olemaan
mitään enkeli-lapsia, — niinkuin kertomusten pienet lapset tavallisesti
ovat, — joten meistä ei siinäkään suhteessa syntynyt kellekään mitään
kinaa.

Me kasvoimme ja vahvistuimme; — en tietysti voi väittää että se nyt
niin erityisesti olisi tapahtunut hengessä, mutta ruumiillisesti tuli
meistä koko lihavia pullikoita.

Meidän lapsuusvuosiltamme, tai toisin sanoen niiltä ajoilta kun me
olimme "punasen vasikan" kokoisia ja ikäisiä, ei ole aivan erikoista
kerrottavaa.

Siksipä sivuutammekin muutamia vuosia kertomuksessa ja tulemme siihen
ajanjaksoon jolloin me molemmat tulimme aikamiehiksi.

Kuten sanoin oli tähän saakka kaikki käynyt hyvin, mutta nyt tapahtui
käänne meidän onnessamme: ystäväni sairastui.

Se oli kevät-talvi kun hänessä ensikerran tuon salakavalan taudin
oireet huomasin. Lie jo kauankin tauti ruumiissa piillyt, vaikka
terveelle mies näyttänyt oli. Koville nyt vaan otti ja kova oli
taistelu. Joskus näytti siltä että järjen kanssa ei kaikki ollut
niinkuin olla olisi pitänyt. — Tauti kiihtyi; se valtasi voimakkaine
tunteineen ystäväni koko olemuksen, jokaisen hiuskarvankin. —

Joskus tunsin minäkin ruumiissani omituisia nykäyksiä, aivan kuin tauti
olisi jo minussakin alostellut.

Mutta ystäväni!

Miehuutensa parhaimmassa ijässä, elämänsä kukkeimpana aikana... Tunnen
että silmäni kyyneltyvät enkä tahdokaan liikutustani salata; sillä
minä pidin hänestä, minä rakastin häntä ja me olimme mitä parhaimmat
ystävät. Äkkiä tulimme me erilleen temmatuiksi ja muistoksi vaan
jälelle jäi se aika, minkä olimme lapsina ja nuorukaisina yhdessä
eläneet.

Vähitellen näytti enemmän ja enemmän järki hänestä katoavan. Ja
viimein... Selvästi muistan vielä sen päivän ja tunnen väristyksen koko
ruumistani karsivan, kun sitä ajattelen. Me olimme kaikki ystävät ja
omaiset, kokoontuneet hänen luokseen. Pappi oli myöskin kutsuttu; sillä
me olimme kaikki vakuutettuja siitä, että hän on mennyt mies, että hän
on sillä tiellä jolta ei enää ehjin nahoin palata. — Paitse sitä, oli
hän myöskin itse halunnut pappia luokseen saada.

Me olimme kaikki hiljaa, liikkumattomina, häntä vaan katsoimme. — Ja
hän kokosi viimeisetkin voimansa, avasi suunsa ja... Herra varjele sitä
hetkeä!

Hikikarpalot putoilivat suurina alas hänen kasvoiltaan. Kaikkien
läsnäolijain silmissä näin suurinta liikutusta ja osanottoa,
myötätuntoa. — Meistä tuntui että hän ikäänkuin näki vierellään koko
elämänsä ristin ja kärsimyksen ja että hän käsillänsä tunsi sen
läsnäolon. — —

Ratkaiseva hetki oli tullut. Mustassa puvussaan, vakava ilme
kasvoillaan, evankeliumikirja kädessään läheni pappi ystävääni.

Ja ystäväni!?

Suonenvedon tapaisesti aaltoili hänen miehekäs rintansa, kun hän
matalalla, sisäisten voimain väräjyttämällä äänellä hiljaa kuiskaten
toisti papin sanat: — — — _otan sinut_ —— —— — _minun avio-vaimokseni,
rakastaakseni sinua myötä- ja vastoin-käymisessä_.

Ja rakkaudentauti, jota ystäväni niin pahoin oli sairastanut, että me
hänen järkensä normaalikuntoa epäilimme, alkoi tästä hetkestä kiireellä
parantua.

Mutta ehjin nahoin ei hän ole siltä tieltä palannut.



Hyvään alkuun.


Arvoisat kuulijat!

Minun pitäisi teille kertoa nuoruuteni vaiheista ja erityisesti juuri
siitä päivästä — taikka ilta se oikeastaan olikin — siitä illasta kuin
minä ensikerran näin rakkaan Karuliinani.

Se on merkillistä! Ja minun pitäisi todellakin kertoa teille siitä,
mutta on niin helkkarin vaikeata päästä hyvään alkuun. Kyllähän sitä
voisi päästä kertomuksessa eteenpäin, mutta kun hyvä alku puuttuu, niin
silloin on kertomuksen syntyminen sangen epävarmalla pohjalla.

Te, jotka ette koskaan ole suutanne avannut kertoaksenne jotakuta
kertomusta, ette sitä — suokaa anteeksi — te ette sitä ymmärrä; mutta
minä sen ymmärrän ja tunnen. Minä sen tiedän, ymmärrän ja tunnen,
kuinka välttämätön ja tuiki tarpeellinen hyvä alku — ja alku yleensä —
on kertomukselle. Minä tunnen tämän asian niin erinomaisen hyvin juuri
senvuoksi että minä olen päättänyt ruveta kertomusten kertojaksi.

Niin!

Ja minä olen jo koettanut kertoa muutamia kertomuksia, mutta kun en
syystä tai toisesta osannut niitä oikein alottaa, niin luonnollinen
seuraus oli, että loppu tuli samankaltainen, tai, — niinkuin useimmin
tapahtui — loppua ei tullut ensinkään. Tapahtui usein niinkin että
kertomukselleni ei tullut alkua eikä loppua ja kertomuksen keskikohta
jäi aivan tyhjäksi — olemattomaksi, minä tarkoitan. Ja sellaiset
sattumat vievät nuorta taiteilijan alkua kaikkein hitaimmin eteenpäin.

Arvoisat kuulijani!

Minun aivokopassani myllertää tällä kertaa kaksikymmentäviisi miljoonaa
kysymysmerkkiä, huudahdusmerkkiä, sulkumerkkiä, ajatusmerkkiä,
myrskymerkkiä ja mitä he kaikki nimeltään lienevätkin, sillä minä
ajattelen tämän kertomuksen alkua sanomattomilla huokauksilla.

Jos minä esimerkiksi alottaisin kuten äsken jo alotin, niin te jokainen
olisitte valmiit takanapäin sanomaan että: siinä jutussa oli vasta
helkatin tyhmä alku. Mutta sellainen arvostelu ei mitenkään olisi
terveellinen minun na... ei vaan minun maineelleni.

Jos minä taas koettaisin alottaa kertomukseni näin:

Oli helteinen kesäkuun aamu. Linnut lauloivat ilmassa ja kukkaset
tuoksuivat kedolla. Ylhäällä, korkeassa kaaressa, siinsi ihana taivas.
Kummulla tuolla seisoi viheriä koivikko ja alhaalla laakson pohjalla
liristen luikerteli pieni, kirkas, herttainen, pehmeä puro. Puron
reunamalla kasvoi tuhansia kukkasia, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät
syö... ei, vaan: joista seudulle levisi suloinen, hurmaava tuoksu.
Mutta juuri siinä kasvoi kukkasia kaikkein eniten missä he kaksi
istuivat. Ne kaksi olivat neitonen ja nuorukainen, jotka tulisesti
rakastivat toisiaan. Neitonen tunsi nimen: Karuliina, ja nuorukainen
tunsi nimen: Isitoori. Karuliina oli kauniimpi kuin mitkään kertomusten
immet. Ja Isitoori? hän oli uljas kuin sydänvertaan vuotava hirvi,
pitkä ja solakka kuin honka kankahalla, leveäharteinen ja voimakas kuin
metsien kontio. Kaunis kuin — — ——. Ja kun hän lauloi, niin — — -.

Ja noin yhä edelleen minä voisin jatkaa. Mutta vaikka se minun
mielestäni olisikin runollinen alku, niin voisi joku tehdä tätä
kaunista alkua vastaan sen ystävällisen muistutuksen että se on
lainattua.

Paitse sitä, niin en itsekään ole aivan varma siitä että olen
onnistunut pannessani naiselle nimeksi Karuliina ja nuorukaiselle
nimeksi Isitoori. Karuliina nimeä vastaan ei minulla ole paljoakaan
muistuttamista; mutta Isitoori!

Kun minä ajattelen Isitooria, niin minusta tuntuu, ettei koskaan
ole sen nimistä nuortamiestä ollut niin tavattoman kaunista, niin
mahdottoman uljasta, niin hirmuisen väkevää, niin helkkarin hyvää
tenoria ja niin tuiki runollista kuin mitä minun kertomukseni sankari
tulee olemaan; niin ja oikeastaan jo on — minun päässäni.

Tämä kertomus on jo todellakin minun päässäni aivan valmiina ja minä
sen teille kerron, kunhan vaan pääsen hyvään alkuun.

Siis mielipiteeni näiden kahden nimen suhteen on se, ettei Isitoori
nimi sovi tämän kertomuksen sankarille. Mutta niinpian kun pääsen
parempaan alkuun mietin myöskin paremman nimen.

Kerroin myöskin äsken että: "Oli yksi helteinen kesäkuun aamu." Se ei
ole oikein, sillä aamut eivät tavallisesti ole niinkään helteisiä.

Myöskin mainitsin äsken että: siinä missä he kaksi istuivat, kasvoi
kukkasia kaikkein eniten.

Sekin oli virheellinen, eli oikeammin aivan yliluonnollinen ajatus,
jonka todenperäisyyttä en voi ketään saada uskomaan; en edes itse usko.
Sillä kun kukkasen päälle istuu niinkin raskas olento kuin rakastunut
ihminen, niin saa olla jokseenkin varma ett'ei kukkanen sen jälkeen
ole kaikkein elinvoipaisin. Ja mikä voima niitä juuri sille kohdalle,
jossa heidän painonsa maata kosketti, olisi niin erityisen runsaasti
kasvattanut?

Ainoa mitä itsekään voin täydellisesti hyväksyä ja mielihyvällä
omakseni tunnustaa, on tuossa äskeisessä alussa seuraavat katkonaiset
lauseet: "Kaunis kuin..." "Ja kun hän lauloi, niin..."

Nuo kaksi lausetta olivat verrattomia. Ja niiden verrattomuus oli juuri
siinä, että lauseet olivat puolinaisia. Kuulijat nimittäin voivat
noiden lauseiden täytteeksi ajatella niin mahdottoman runollista, ja
niin siintävän kaunista kuin kunkin kuulijan runollinen kyky sallii ja
keksii. Ja minä vakuutan että minä olen jokaisen kuulijani ajatusten
kanssa aivan samaa mielipidettä.

Siitä tulisi uusimuotista osuustoimintaa.

Minä kun en voi kertomustani noinkaan alottaa, niin koetan toista —
oikeammin kolmatta tietä.

Oli siis kerran nuori mies, joka rakasti tulisesti nuorta naista.
Nainen... — — Mies... — —

Eräänä päivänä... — — He tahtoivat... — — — Nainen tunsi... —— — —

(Kertoja joutuu hämilleen. Avaa suunsa kertoakseen, mutta ei löydä
alkua. Näyttää hyvin hätääntyneeltä.)

Hyvä isä sentään! Tuolla tavoin en pääse eteen enkä taakse.

Mutta anteeksi; pieni välikysymys: Katsokaapas onko minun nokkani
punaisena?!

(Ääni joukosta: Se on jo sinisenä!)

Sen se teki! — — —

Arvoisat ihmiset!

Älkää milloinkaan antautuko tälle alalle. Ja minä itse olisin
ensimäinen tätä neuvoa seuraamaan, mutta kun olen niin varmasti
päättänyt, oikeastaan vannonut rupeavani kertojaksi, niin tahdon olla
uskollinen valalleni ja senvuoksi koetan vielä. Ja nyt minä alotan näin:

Se sattui synkkänä sysimustana syyskuun sydänyönä. Vesi valkeassa
vaahdossa voihkien valitteli, varmoja, vapisevia, vantteroita
rantakallioita vasten hyökätessään. Eikä tuikannut tänä tapahtuma-yönä
tuhansien tulisien tähtien taivaisista taajoista tarhoista tiukat
tulet. — —

Tuollaisessa puvussa minun kertomukseni; sehän olisi jotain
suuremmoista. Tuohan heläjäisi kirkkaasti kuin latinan kieli. — En
minä latinaa kuullut ole, vaan olen kuullut sen, että se helisee.
Mutta minä tunnen, ettei minussa ole miestä tällä tavalla koko juttua
heläjyttämään ja tähän tapaan en siis voi jatkaa.

Nyt alan minä viimeisen kerran. Minä valitsen nyt yksinkertaisen
suunnan, eli tyylin, miten sitä sanoisin. Ja jos en nyt vie sitä
loppuun, niin minä pelkään, että tämä kertomus jää minulta kertomatta.
Minä kuitenkin vakuutan, että se on aivan valmiina minun aivoissani ja
minä tunnen miten kaunis, liikuttava ja jännittävä se on.

Se on kummallinen tarina. — Minä olin silloin nuori mies ja hän oli
nuori nainen. Me molemmat rakastimme toisiamme. Mutta sitten eräänä
iltana kun me taasen istuimme iltaa viettäen hänen kammarissaan, niin
yhtäkkiä... — —

(Kertoja joutuu hämilleen.)

Niin tapahtui, että... — — —

Silloin he näkivät miten...!! —

Silloin he molemmat...!! — —

(Kertoja hätääntyy yhä enemmän)

Mutta...!!! — — —

(Aikoo lähteä. Palaa ikäänkuin alun löytäneenä.)

Niin silloin...!!!! — — —

(Lähtee. Mennessään melkein itkien. "Sittenkään" sanalle painoa.)

Se ei _sittenkään_ alkanut oikein!!



Minun vihittyni.


Menin eräänä iltana toverini luo. Jo tervehtiessäni huomasin hänessä
jotain erikoista; hän näytti suuttuneelta.

Tein puhetta ja kysyin ensimäiseksi leikkiä lasketellen: Miksi hahmos
muuttui Kain?

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt kysyä, sillä se saattoi ystäväni
vallan raivoon. Hän alkoi mittailla lattiaa edes ja takaisin ja siinä
kulkiessaan piti hän minulle seuraavan saarnan, jonka saarnan kestäessä
minulle ei tullut tilaisuutta ainoankaan sanan lausumiseen: — Tunnetko
häntä? alotti hän. Minä onneton olen häneen katkaisemattomilla siteillä
vihitty.

Ei siinä ollut pappia ei lukkaria, eikä siinä luettu eikä laulettu,
mutta sittenkin. —

Jo nuoruudestani minä häntä tulisesti rakastanut olen, sillä se on
suloinen ja hyvä.

Niin, todellakin hyvä, mutta minulle on se muuttunut pahaksi, sillä
minä rakastan häntä yli kaiken. Hänen tähtensä minä kalleimman
aarteeni; ajan, hukkaan; hänen tähtensä.

Hänelle minä kammarini somistan ja vuoteeni valmistan, sillä minä olen
vihitty häneen.

Hänen kanssaan minä irstaimmat mielikuvani synnytin ja hänen
syleilyssään niitä ihailin.

Hänen sylissään minä ontoimmat iloni tunsin, tyhjimmät nauruni nauroin,
synkimmät hetkeni elin. Ja hänen tähtensä minä karvaimmat itkuni itkin.

Hänen kanssaan minä nuoruuteni kalliin viettänyt olen ja hänen kanssaan
tyhmimmät unelmani unelmoinut.

Hänen helmassaan minä löyhimmät tuulentupani rakensin. Ja hänen
helmaansa minä helminauhani kalleimmat helmeni, yhden toisensa jälkeen
pirstoiksi pusersin.

Ja hänen kanssaan minä nyt, pakosta, päivää ja yötä vietän, sillä minä
olen tottumuksen orja.

Hänen kanssaan minä paljon olen mailmaan saattanut: valehtelijoita,
varkaita, tylsämielisiä, hulluja, kaatuvatautisia, mykkiä, sokeita,
kuuroja, ontuvia, kädettömiä, jalattomia ja satojen tautien runtelemia.
Moni niistä kuoli, mutta usea eloon jäi — minulle itselleni taakaksi ja
muille harmiksi ja syväksi inhoksi.

Ja mitä minä pahaa tein ja ajattelin, sen minä yksinäisinä hetkinä
hänen kanssaan valmiiksi sommittelin.

Että hän sellainen on, sitä ei moni tiedä, mutta minä sen tiedän, että
minä huonoon vihitty olen.

Minä muistan ajan, jolloin häntä jumaloin; se oli lempemme ensi aika.
Silloin me hulluissa haaveissa elimme ja silloin me enimmät rammatkin
elämään saatoimme. Onneton aika! Tyhjää, tyhjää täynnä, sun kaamea
muistosi on.

Mutta nyt! Nyt minä sydämeni syvimmästä sitä vihaan, johon minä vihitty
olen. Ja jos minulla olisi voimaa, jos minulla olisi tahdon-lujuutta,
jos olisin kylmäverisempi kuin olen, niin tyynenä minä myrkkymaljan
sekoittaisin ja iloiten hänelle sen ojentaisin. Ja silmää räpäyttämättä
minä hänen kuolintaisteluaan katselisin; niin rakas ja hyvä kuin hän
minulle onkin.

Mutta minä olen tunteen-lapsi, haaveen lapsi ja minä olen tahdoton
raukka. Ja tahtoni voiman minä olen nälkään näännyttänyt, liittomme
monina, pitkinä vuosina.

Silloin kun minä työtä tehdä tahdon, lähenee se minua viekkaana, hyvänä
ja hymyilevänä. Se kiertää näkymättömän kätensä yli kaulani, se suikkaa
näkymättömillä huulillaan minulle hekumallisen suudelman, se kuiskaa
korvaani lepoa ja autuaallista lempeä ja minä olen voitettu. Ja silloin
minä joutavuuksiin, hullutuksiin, haaveiluihin ja mihin hyvänsä valmis
olen; odotan vaan hänen oikullisia määräyksiään.

Minä hoidan sitä hellästi kuin äiti sairasta lastaan. Minä syötän sitä
ja hellin niinkuin ruttoa povellani; sillä samalla kuin minä sitä
intohimoisesti rakastan, samalla minä sitä tulisesti vihaan.

Minä olen sille liian suuren vallan antanut, ja nyt se minussa joka
hermon hallitsee. Se kiertää voimakkailla käsillään ympäri minut,
niinkuin humala tukiseipäänsä. Ja vaikka minun järkeni, minun parempi
minäni, sitä syvästi vihaa, niin irti minä en pääse, sillä minä olen
tottumuksen orja.

Kun minä joskus hänen viekotuksistaan huolimatta koetan työtäni jatkaa,
niin silloin se parhaan taitonsa liikkeelle panee. Se kuiskuttaa
minulle korvaani tuhansia esimerkkejä siitä, miten liiallinen työnteko
on monenkaltaisiin sairauksiin syynä ollut ja paljon muuta se kertoo.
Ja kun minä kotvan hänen laverruksiaan kuuntelen, niin tunnen minäkin
todella milloin piston rinnassani, milloin muuta tuskaa ja työni minä
heitän.

Senjälkeen kiusaajani minut milloin minnekin viekoittaa, useimmin hänen
lempipaikkaansa joka on — vuode.

Kun minä ensin hänet tuntemaan opin, niin silloin hän silmissäni
kauniille näytti ja suloisilla kuvilla minun sydämeni hänen
läheisyydessään täyttyi. Ja minä hänen suutelevien huuliensa mehusta
juovuin. Ja minä häntä syleilin illoin ja aamuin, päivin ja öin ja aina
minun lempeni oli muuttumaton, sillä en minä hänessä mitään rumaa, enkä
mitään pahaa nähnyt.

Mutta nyt?!

Nyt minä kauhulla näen tuon entisen jumaloimani koko alastomuudessaan.
Nyt minä sen alasti näen, sillä minä olen sen alasti riisunut. Ja minua
puistattaa syvä inho, sillä nyt minä vasta nuo hämmästyttävät haavat ja
mätäpaiseet näen, joita rakastettuni ruumis ylt'yteensä täytenä on.

Ja tuon inhoittavan näyn keralla, tulee mieleeni loppumaton katkerain
muistojen sarja, joissa minä nyt ymmärrän hänen, tuon vihittyni,
pää-osaa näytelleen.

Ja minun vihani nousee ja inhoni kasvaa ja aivoissani varmistuu ajatus:
minä tahdon hänestä vapaaksi päästä!

Mutta minulla on valittavana vain yksi ainoa keino ja se on: että minä
myrkytän hänet. Ja sen minä vannon tekeväni, niin totta kuin minä jo
myrkyn häntä varten varannut olen!

Tässä pidätti ystäväni sanatulvaansa ja oli hetken vaiti. Minä
käytin tilaisuutta hyväkseni ja lausuin epäilykseni hänen henkisestä
terveydestään, sekä kehoitin häntä rauhoittumaan. Sillä minä olin
hänen puhuessaan tullut aivan varmasti vakuutetuksi siitä, että hän on
tullut mielenvikaiseksi. Mutta puheelleni huomiotaan lainaamatta jatkoi
ystäväni:

— Ja sen myrkyn nimi on _ahkeruus_.

Mutta sen nimi, johon minä vihitty olen, ja jonka minä ahkeruudella
myrkyttää päättänyt olen, ja jota minä jumaloiden rakastanut olen, sen
kiusaajan nimi on: _laiskuus_; ja sen minä myrkyttää tahdon.

Minun pelkoni haihtui ja ymmärsin ystäväni.



Perintö.


Neiti X kertoi:

— Minä olin silloin mustalaispojan kokoinen. Tuo määrittely ei ole
tietystikään kaikkein tarkimpia. Mutta miksikäs te siitä tulisitte,
vaikka tietäisitte minun silloisen ikäni paremmin kuin viisi sormeanne!
Minä nyt olin siis täsmälleen "mustalaispojan" kokoinen siihen aikaan.

Minä tapasin sen eräänä päivänä aivan äkkiarvaamatta edessäni; sen
nimittäin josta minä kertoa tahdon. Ja se oli omituista että me
molemmat heti ensi näkemällä mielistyimme toisiimme. En minä nyt
sentään hänen tunteitaan voi niin varmaan taata, mutta omat tunteeni
minä kyllä tiedän.

En muista enää mitä me ensi tapaamisemme hetkenä oikeastaan
keskustelimme, mutta ehk'ei se ollut tärkeää, eikä se ainakaan ollut
tähän kuuluvaa.

Ystävyytemme alkuaikoina minä kävin häntä usein tapaamassa, joskus
moniaita kertoja päivässä. Hän ei kylläkään tullut minua koskaan
tapaamaan, mutta siihen oli kait aivan yksinkertaisesti syynä se, että
hän oli saattamaton; hän ei voinut liikkua.

Tämä ystäväni omasi erinomaisen kyvyn luoda ihmisestä ulkonaisen kuvan,
ja asettaa se ihmisen itsensä katseltavaksi. Ja juuri se ominaisuus
veti, ainakin minua, yhä lujemmin hänen yhteyteensä.

Muuten on se aivan tavallinen luonnonilmiö, että tuommoiset
saattamattomat, paikoillaan-olijat, saavat jonkun erityisen
omituisuutensa, jonka taidon, tai erikoisuuden näytteleminen heille
tuleekin tavallisesti oikein elämän tehtäväksi; niin oli tässäkin
käynyt. — Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vahvemmaksi meidän
ystävyytemme muodostui.

Olin sitten jo suuri tyttö, kun eräänä maanantaiaamuna tunsin erityisen
voimakasta halua tavata ystävääni. Minä olin edellisenä iltana ollut
muutamassa tanssi-tilaisuudessa ja rakastunut erääseen nuorukaiseen
oikein "silmittömästi", niinkuin sanotaan, kun tästä asiasta tahdotaan
oikein vaikuttavasti ja voimallisesti puhua.

Ystäväni oli vähitellen muuttunut semmoiseksi neitosten — jopa
nuorukaistenkin — ystäväksi, joilla välistä on hyvinkin suuri osa
näyteltävänä, rakastuneihin ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Minä
luonnollisesti myöskin kapusin ensimäisenä hänen luokseen. Minä
juttelin hänelle sydäntäni polttavat asiat ja hän vaieten kuunteli.
Enkä minä häneltä muuta selvitystä saanutkaan kuin että: kyllä hän muka
luuli pojan minusta pitävän, näytinhän minä muka niin nuorekkaalta
ja kauniiltakin. Ja minä palasin hyvin lohdutettuna hänen luotaan.
"Kaunis", "nuorekas", ne ystäväni arvostelut hivelivät niin suloisesti
sydäntäni. Saman mairittelevan lausunnon olin häneltä monasti ennen jo
ottanut ja se kai se ystävyyttämme lujittikin.

Siitä on kulunut jo pitkät ajat, kun ensikerran ystäväni luona
kävin, rakkaus-asiaini pakottamana. Meidän perheemme on senjälkeen
hajaantunut, vanhusten kuoleman ja sisaren ja veljen naimisiin menon
kautta. Minä yksin olen vielä naimaton ja elän rahaini koroilla, sillä
me joka lapsi saimme periä joltisenkin summan.

Perinnönjaossa pyysin minä, ja sain myöskin hoitooni tuon
"saattamattoman". Minä rakastin häntä suuresti ja täytyihän minullakin
olla joku jolle lempeäni tuhlasin.

Kyllä se minulta itseltäni hoitamatta jäisi, mutta palvelijani hoitaa
häntä erityisellä hellyydellä, pesten, pyyhkien ja puhdistaen. Näyttää
että ystäväni on voittanut palvelijanikin suosion.

Monien vuosien kuluessa on ajanhammas, niin kuin näette, tehnyt työnsä
minun kanssani täällä toukkien ja matojen pesässä. Minun käyntini
ystäväni luona on alkanut harventua. Syy meidän väliemme kylmenemiseen
lienee siinä, että ystäväni on alkanut vähitellen muuttua suorastaan
hävyttömäksi, väittäen että minä vanhenen ja rumenen arveluttavalla
vauhdilla.

Taasen viime maanantaina menin hänen luokseen, samanlaiselle asialle
kuin monta vuotta sitten, josta olen maininnut. Minä olin taasen
rakastunut muka; sitä voipi vielä näinkin vanha olento hupsia. Menin
siis ystäväni luokse, niinkuin rakastunut ainakin. Minä esitin hänellä
kysymykseni niin nuorekkaan ja reippaan näköisenä kuin taisin. Minä
kysyin häneltä suoraan, että mitä hän arveli minun ulkonäöstäni
nykyjään? Ja minä kysyin: luuliko hän, että joku nuorimies voisi vielä
minuun kiintyä:

— "Sinä olet jo vanha ja ruma!" oli ystäväni suora ja jäädyttävä
vastaus.

Minä koetin puolustautua rahoillani, mutta tulos oli sama. — Kyllä
minä olin ennenkin jo saanut häneltä suoria vastauksia, mutta nyt minä
en ollut siinä mielen-tilassa että olisin voinut olla tyyni. Ja niin
hävyttömältä kuin se kuuluukin, kohotin minä nyrkkiin puristetut käteni
ylös, aikomuksessa antaa tuolle saattamattomalle, puolustautumaan
kykenemättömälle ystävälleni iskun, joka varmasti olisi ollut hänelle
viimeinen. Ilettävä aikomukseni tuli kuitenkin ehkäistyksi, sillä minä
kuulin avainta väännettävän ja huoneeseen astui palvelijani ja minä
häveten luikin toiseen huoneeseen.

Mietin sitten että varmaan huoneeseen tulijalla oli myöskin ystävältäni
jotain kysyttävää itsensä suhteen. Voisihan ystäväni nyt siellä jutella
koko äskeisen hävyttömyyteni häntä kohtaan. Olin minä kuitenkin
vakuutettu siitä, että hän ei sitä tee; sillä hän oli niitä, jotka
eivät koskaan puhu mitään näkemistään ja kuulemistaan, yhtävähän kuin
muustakaan.

Vähän ajan kuluttua, kun tiesin ystäväni taas olevan yksin, menin
uudelleen hänen luokseen. Nyt astuin hänen eteensä melkein vaatien
itselleni tunnustusta. Tuskin olin kuitenkin siihen ehtinyt, kun sain
nähdä loppumattoman sarjan puutteellisuuksia niin kasvoillani kuin
ruumiissanikin. Ja hän lopetti kuvatulvansa hävyttömämmin kun olin
osannut odottaakaan: "Sinä olet niin ruma ja ryppyinen, että sinä olet
suorastaan ilettävä."

Silloin minun kärsimykseni mitta oli täysi. Käteni pusertuivat
nyrkkiin, kohoutuivat. Ja vihasta punaisena työnsin minä koko nyrkkini
häneen.

Se oli hänen viimeinen hetkensä. —

Ja salin nurkassa seisoneen vanhan perintöpeilin lasi sälähti silloin
nyrkkini voimakkaasta iskusta sadoiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka
iloisina helisten putoilivat salin permannolle.

Kun minä sitten lattialta kokoilin ystäväni palasia, niin jokainen pala
toisti minulle saman minkä isopeili äsken oli sanonut. Se suututti
minua siihen määrään, että kokosin palat säkkiin, menin ulos, asetin
säkin kivelle ja hakkasin toisella kivellä säkin päälle kauvan. Vasta
sitten kun arvasin, ettei palasista enää yksikään kykenisi minun
naamaani kuvastamaan, lopetin työni.

Onneksi ei minua kukaan tavannut työssäni, sillä palvelijanikin sattui
olemaan poissa kotoa; muuten minä nyt ehkä istuisinkin Niuvanniemessä.

Kun ystäväni senjälkeen kyselivät peilini kohtaloa, selitin heille,
että olin vahingossa kaatanut tuolin peiliä vasten sillä seurauksella,
että lasi putosi sirpaleina lattialle.

Olen jälleen hankkinut uuden peilin; ostinkin sen parhainta, puhtainta
lasia. Mutta kun ensikerran tämän uuden eteen asetuin, niin huomasinpa
suuresti erehtyneeni siinä, että olin parhaan valinnut, sillä varmana
ja itsetietoisena vakuuttaa nykyinen edeltäjänsä tuomiot tosiksi. Ja
minä onneton en voi nyt edes lohdutella itseäni peilini huonoudella.



Ratsastaja.


Oli kerran nuorukainen, joka ratsasti valkealla ratsulla läpi ihanan,
metsäisen seudun. Se hevonen oli niin raju ja se laukkasi eteenpäin
ilman suitsia. Mutta eipä tahtonut nuorukainenkaan hevosta suitsittaa,
ei tahtonut sen juoksua hillitä eikä päämaalia sille määritellä.

Eteenpäin vaan! sama sitten minne! loisti sen nuorukaisen sinisistä
silmistä.

Se seutu oli niin ihana, ja se valkea hevonen niin nopea ja mieli sillä
nuorukaisella niin täytenä iloa ja riemua, että se tunnelma sanoiksi
pyrki:

— Suuri, suuri ja mahtava on elämä! Kaunis, kirkas ja ääretön on
riemu! En tiedä minä minne menen, enkä tunne kusta tulen. Mutta lennä
ratsuni, lennä! kiidä villinä, hulluna yli viheriöitseväin kenttäin.
Kuleta minut kauas yhä ihanimpiin oloihin, sillä tämä on minun elämäni,
tämä ijankaikkinen autuuteni. Ja minä tunnen, että tuolla jossain
kaukana varttoo minua vielä suurempi onni, sellainen, jota ei kukaan
vielä ennen minua tuntenut ole. — Kiidä eteenpäin valkea hevoseni, vie
minut, vie onneni maahan! Siellä, siellä mun elämäni kulukoon ja siellä
kuolemakin tulkoon — jos tulee.

Ja yhä korkeammalle kohosi selvällä taivaalla kulkeva kultainen
aurinko, sillä se oli aamuhetki.

Ja riemun hurmaamana huuteli ratsastaja puille ja pensaille, linnuille
ja kukkasille, kannustaen villiä, nelistävää ratsuaan.

Se nuorimies muisti kulkeneensa jo kauan, vain ei ennen näin ihanaa
tavanneensa. Ja puut huojuttelivat hänelle vihreitä oksiaan, linnut
virittivät laulujaan ja pienet kukkaset kumarsivat hänelle pieniä
päitään kuin sadun prinssille ikään. Ja pehmyt sammal, jonka helmaan
sen valkean ratsun kavio syvälle vajosi, riemuitsi onnestaan. Metsän
Sinipiika ja muut Tapiolan jumalten ihanat tyttäret liehuivat hänen
vierellään. Vuoroin heistä yksi, vuoroin toinen satulassa istuvan
nuorukaisen syliin nousi, kädet kaulaan kiersi, suuta suikkasi ja poven
povea vasten painoi. — Eikä tietänyt nuorukainen ääriä onnelleen.

Mutta kerran, kun päivä ylimmilleen ehti ja kuumimmin lämmitti, tunsi
nuorukainen itsensä väsyneeksi ja hiljentynyt oli valkean ratsunkin
ankara vauhti. Silloin laskeusi nuorukainen alas satulasta ja
levähdytti itseään ja valkeata ratsuaan.

Levon jälkeen satuloi hän uudelleen ja kiisi pois, mutta vain harvoin
vauhti enää entiselleen kohosi. Seutukin, ennen ihana, nyt vähitellen
yksitoikkoisen kolkoksi vaihtui. Ja tuo ennen niin virkku hevonen
kompasteli nyt usein ja suinpäin joskus ratsastajakin satulasta alas
suistui.

— Mikä on tämä tie, jota ei minun hevoseni kulkea voi? huusi tuskaisena
nuorukainen.

Ja ääni jostain kaukaa vastasi hänelle:

— Se on elämä! Se on tosi-elämä, ja sitä ei sinun ratsullasi kuleta.

Silloin loppui tyysten sen valkean ratsun voimat; se kompastui, kaatui,
eikä noussut enää.

Syvän liikutuksen valtaamana seisoi mies kuolleen ratsunsa ruumiin
vieressä ja kysyi ikäänkuin itseltään:

— Mikä se oli tuo hevonen?

Ja taas kuului jonkun näkymättömän vastaus:

— Se oli "Unelma".

Oli omituista ettei nuorukainen ollut ennen koskaan tuota kysymystä
tehnyt. Mutta silloin kun hän tuolla ratsullaan kiidätteli
tuntemattomia teitä, silloin hän nimitti tuota ratsuaan "Elämäksi". Ja
hän todella niin luuli, että se, jonka satulassa hän huoletonna istui,
oli itse elämä.

Ja mies kaivoi kuolleelle haudan ja hautasi "Unelmansa", sen hyvän,
villin juoksijan, jonka selässä hän niin monta ihanaa seutua
sivuuttanut oli. Ja kun hän multia ripotteli hautakummulle, tunsi hän
sielussaan omituisia tunteita, sellaisia joita ei hän koskaan ennen
tuntenut ollut; ja hän kysyi taasen: — Mitä minä tunnen?

Ja taas vastasi joku näkymätön ääni hänelle:

— Kaipausta.

— Mitä minä kaipaan? kysyi nuorukainen. Ja se näkymätön vastasi:

— Sinä kaipaat mennyttä joka oli valhe.

Niin kysyi nuorukainen:

— Mikä sen menneen, sen jumalallinen, suloisen ja ihanan valheen nimi
oli?

Ja ääni vastasi:

— Se oli sinun nuoruutesi.

Silloin itki vaeltaja, itki kauan ja katkerasti, itki niin että
vavahteli voimakas mies; sillä hän oli jo todellakin mieheksi muuttunut.

Kauan viipyi hän "Unelmansa" haudalla ja peitti sen silaamattoman
kummun muistojen kukkasilla.

Mutta "Unelman" haudalle kasvoi toivon-tammi. Vihdoin nousi vaeltaja,
taittoi sauvan itselleen toivon elinvoimaisesta tammesta ja läksi
taipaleelle.

Toivon tammisauvaan ruumistaan nojaten hän nyt tietään astuu. Eikä
tunne hänen elämänsä tarinaa vieras, eikä tiedä mistä hän tulee eli
minne hän menevä on.



Apteekki.


Ihmisen luonne on hyvin varustettu apteekki, jonka peitetyillä
hyllyillä on rohtoja makeimmasta hunajasta tappavimpaan myrkkyyn asti.

Mutta kun me jokainen omistamme tällaisen apteekin lääkevarastoineen,
niin on luonnollista, että kauppa käy huonon puoleisesti. Kukapa niitä
ostaisi toiselta kun itselläkin kyllin on. Mutta kaupan täytyy käydä
ja varaston vaihtua. Sitä varten olemmekin me ihmiset, apteekkien
omistajat, keksineet auttavan keinon: me annamme lääkkeitä ilmaiseksi
ystävillemme ja etenkin vihamiehillemme.

Se tapahtuu seuraavasti: Minä tarkastan lähimmäistäni. Ja niin pian kun
luulen keksineeni hänessä jonkun vian tai puutteellisuuden, kieritän
minä pillerit ja lähetän ne apteekissani palvelevan "Kieli"-nimisen
juoksupojan, keralla lähimmäiselleni. Usein "Kieli" kulettaa pillerit
lähimmäiseen apteekkiin, josta ne tarpeellisten lisäysten kanssa toisen
juoksupojan ohella lähetetään seuraavaan apteekkiin. Ja niin jatkuu
kierto apteekista apteekkiin, kunnes ne viimein saapuvat osotetulle
henkilölle, asiallisten lisäyksien kanssa.

Joskus sattuu niinkin, että asianomainen potilas ei saa lääkkeitä
käsiinsä ensinkään. Mutta ei niiden häviämisestä ole kellekään mitään
vahinkoa; ennemmin voisi sanoa että siitä on hyötyä, sillä lääkkeitähän
on niin tuskastuttavan paljon.

Mutta silloin kun lääke kunnialla saapuu perille tekee se kumman
vaikutuksen. Jos ei lääkkeiden saaja saa tietoonsa kuka on lähettäjä,
niin joutuu hän ikäänkuin jonkunmoiseen pienen raivohulluuden
valtaan. Lääke vaikuttaa, sillä se on voimakasta. Mutta kohta kun
hän saa tietoonsa lähettäjän, tyyntyy hän jonkunverran ja alkaa
myös vuorostansa pyöritellä pillereitä; sillä onhan hänkin apteekin
omistaja. Hän käärii siis suurella huolella kokoon tipat, pillerit,
pulverit ja laastarit ja lähettää juoksupoikansa niitä kulettamaan. Ja
näin matkaan lähtenyt lähetys kulkee samoja teitä ja saa lisäyksiä ja
täydennyksiä aivan kuin äskeinenkin. Ja näin jatkuu tavarain vaihetus
herkeämättä.

Se on vielä niin omituista, että jokaisessa apteekissa tuo paketti
otetaan vastaan, tutkitaan ja lisätään. Ja kun juoksupoika jättää
käärönsä toisen apteekin tiskille on hänen tavallinen sanansa: "Ei
vain jumalan tähden pidä sanoa kuka sen on toimittanut", tai jotain
sen tapaista. Se osottaa lähettäjän vaatimattomuutta ja sitä, että
hän tahtoo pysyä salassa siltä huomaavaisuudelta, jota hän pelkää. Ja
käärö, joka alussa oli pieni ja vaatimaton, kasvaa nopeasti kun vyöryvä
lumipallo nuoskeassa lumessa.

Jokaisessa apteekissa on oma palvelijakuntansa. Muiden mukana kuuluu
palvelijakuntaan muuan "Omatunto"-niminen neiti.

Alkuperäisiltä taipumuksiltaan on tämä neiti niin hyvä, että hän
tahtoisi kaikki myrkyt hävittää ja ainoastaan hunajaa lääkkeenä
käyttää. Mutta proviisori "Vanhan-Aatamin" mahtava, pöyhkeilevä
persoona saa usein tuommoiset esitykset ja ajatukset kuoletetuksi
ennenkun neiti Omatunto on niitä ennättänyt täydelleen edes ajatella,
vielä vähemmin julkilausua. Silloin neiti saa vetäytyä syrjään ja
proviisori itse valmistaa lääkeannokset. Onni on kuitenkin, että
tohtori "Järki", käy niin useasti tarkastelemassa noita Vanhan-Aatamin
seoksia. Näillä tarkastusmatkoilla särkee hän usein jo valmiiksi
käärittyjä lähetyksiä. Tempaapa vielä usein pois paketit, joita
juoksupoika jo käsissään pitelee, pois tempaa ja hävittää.

Usein syntyy näiden kahden herran, proviisorin ja lääkärin välillä
tappeluitakin lääkeopillisista kysymyksistä ja usein sattuu niin, että
Vanha-Aatami voittaa.

Muutamissa apteekeissa ovat Järki ja Omatunto, Vanhan-Aatamin
vaanimisista huolimatta päässeet niin pitkälle toistensa kanssa,
että ovat perustaneet rakkausliittoja. Kun vanha proviisori on tämän
keksinyt, on se riehunut kuin hullu. Usein se onkin liiton rikki
saanut; mutta niinkin on käynyt, että Vanha-Aatu on pistetty vahvojen
kalterien taakse. Sieltä sen on sitten voimatonna täytynyt katsella
miten hänen rakkaita seoksiaan hävitetään.

Mutta usein tekivät liiton myöskin lääkäri Järki ja provisori
Vanha-Aatami. Siitä on vasta syntynyt, veijariliitto. Ja neiti Omatunto
on sellaisten liittojen hallitessa saanut venyä ja vanua. Omantunnon
ovat nämä kaksi ystävystä tahtoneet muodostaa oman mielensä, halunsa
mukaiseksi.

Useimmiten tämä harjoitus päättyykin siihen, että Omatunto kuolee,
eli oikeammin valekuolee. Silloin ne toiset sitovat tuon valekuolleen
Omantunnon käsistä ja jaloista ja ottavat hänen kasvoistaan
jäljennöksen. Jäljennöksen avulla laittavat he sitten naamarin
ja peli on huipussaan. Nyt heistä vuoroin toinen, vuoroin toinen
asettaa päähänsä Omatunto-vainajan naaman jäljennöksen, pukeutuu
hänen hameisiinsa ja alkaa esiintymään Omanatuntona. Parhaiten ja
erehdyttävimmin osaa Järki matkia. Ja silloin valmistelee hän niin
viekkaita sekotuksia, että Vanha-Aatamikin nöyränä tunnustaa järjen
etevämmyyden ja tottelee hänen määräyksiään.

Sääli sitä jolle tällaisesta apteekista lääkelähetys lähetetään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Juttuja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.