Title: Meren kirja : Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä
Author: Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Meren kirja : Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä" ***

                        



MEREN KIRJA

Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla,
piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä


Kirj.

O. A. JOUTSEN



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.



       Vapaan, itsenäisyyttään suojelevan Suomen reippaalle
       kaukomieliselle nuorisolle omistaa tämän kirjan

                                                  _tekijä_.



SISÄLLYS:

        Etsijän tarina.
     I. Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.
    II. Vanhan ajan purjehtijat.
   III. Viikinkien retkeilyt.
    IV. Keskiajan merikaupungit.
     V. Suuret löytöretket.
    VI. "Voittamaton Armada".
   VII. Pohjolan suurin merisankari.
  VIII. Kauppalaivojen kulta-aika.
    IX. Trafalgarin taistelu.
     X. Tuulesta höyryyn ja puusta rautaan.
    XI. Panssarilaivan tulikaste.
   XII. Merten valtiaat.
  XIII. Atlantin vinttikoirat.
   XIV. Tuli on irti!
    XV. Ihmelaivan perikato.
   XVI. Merirosvous ja kaapparitoimi.
  XVII. Nykypäivien meritaistelut.
 XVIII. Napojen tarina.



Etsijäin tarina.


Suurta on ihmishengen ikuinen _etsimiskaipuu_, sen pyrkimys
saavuttamaan kaukaisia tarkotusperiä. Etsijälle on pyrkimys kaikki
kaikessa. Se kannustaa häntä eteenpäin, vaikka palkintona usein on
sortuminen, jota ennen on käynyt loppumaton sarja kärsimyksiä ja
kieltäytymisiä. Vain tuollaisella vääjäämättömällä tahdolla ovat
ihmiskunnan suuret voitot saavutetut.

Kaipaus kaukaisiin maihin, tuntemattomille, tutkimattomille seuduille
on kerran palanut useimpain poikain ja tyttöjen povessa. Enimmäkseen se
on vain nuoruuden haavemieltä, mutta joskus se iän mukana yhä kasvaa
kasvamistaan ja miehuuden ikään tultua ajaa voimakkaasti työhön ja
toimintaan. Silloin on tuo etsinnän kaipaus väkevä, järkkymätön tahto,
joka kuoleman vaarojen halki pyrkii ja ponnistaa.

Näitä etsijäin retkiä, ihmisuskalluksen ja tarmon tarinaa, sankari
mieltä ja suuria saavutuksia — niistä aiheutuvaa ääretöntä hyötyä
maailmankuvan kirkastumiselle ja ihmiskunnan aineelliselle ja
henkiselle rikastumiselle — niitä me tässä kirjassa tahdomme seurata.

_Tekijä_.



I LUKU

Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.

 Veneen synty. — Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja
 merimieselämä. — Veneen synty: Veneen alkumuoto; Luonnonkansojen
 alukset. — Vähän purjehtimistietoa: Purjeet; Eri purjealusmuodot.
 Luovaus; Purjehduksen apukeinot; Työnjako laivalla; Laivaveistämöt ja
 telakat. — Merimiehet ja merimieselämä: "Merikarhut"; Ajanvietteitä
 merellä; Maankamaralla.


    "Rinnalla kolminkertanen haarniska
    Sen miehen, kell’ oli rohkeutta
    Purtensa heikon ensimmäisnä
    Aaltojen ärjyvään leikkiin työntää."

Näin ylisti vanha runoilija Horatius ensimmäistä merenkulkijaa, joka
uskalsi vaappuvalla venosellaan antautua oudon elementin armoihin.
Arkailematta, epäröimättä astuu nykypäivän matkailija ylellisesti
varustettuun jättiläishöyryyn, joka muutamassa päivässä vie tuhannet
tilapäiset asukkaansa tarkoin tunnetun valtamerireitin päästä päähän.

Totta tosiaan onkin ensimmäisen veneen rakentaminen kaikkein
suurimpia keksintöjä inhimillisen kehityksen historiassa. Joet,
järvet ja meret olivat olleet ihmisen vihollisia niin kauvan kuin ei
venhettä ollut, sillä ne olivat estäneet häntä vapaasti vaeltamasta
ja saalistaan pyytämästä. Mutta niin pian kuin ensimmäinen veden
päällä liikkuva kulkuneuvo auttoi ihmisen tuon kiusallisen esteen
yli, tuli vihamielisestä elementistä hänen uskottu ystävänsä, joka
arvaamattomasti lyhensi ja oikaisi hänen tietänsä.



Veneen alkumuoto


oli yksinkertaisesti ajopuu, jommoisella villi-ihmiset vieläkin
kulkevat vetten yli, käyttäen kämmeniään tai puunoksaa melana.
Myöhemmin älyttiin sitoa useampia puunrunkoja yhteen, niin että syntyi
lautta. Tällaisen aluksen kulkua voi jo ohjata ja edistää joko
irtonaisen tahi kiintonaisen pienemmän puun, airon tai peräsimen
avulla. Sitten kun ihmiset olivat keksineet tulen käytön ja oppineet
valmistamaan itselleen työaseita, kykenivät he kovertamaan puunrungon
yhdeltä puolelta ontoksi ja saivat siten kanootin, joka on varsinaisen
veneen vanhin muoto. Alkuaan lienee tämä ollut tasapäinen, mutta sitten
opittiin nopeuden enentämiseksi veistämään keula ja perä suipoiksi.
Seuraava aste oli, että valmistettiin oikein lavalliset airot.
Miljoonat ihmiset käyttävät vieläkin tällaista ontosta puusta kyhättyä
kanoottia ainoana vesikulkuneuvonaan.

Tästä asteesta on alkanut suunnaton kehitys. Kanootista on muodostunut
mitä erilaisimpia aluksia, jotka ensin rakennettiin palkeista ja
lankuista, vihdoin raudasta ja teräksestä; ja käyttövoimaksi tuli
airojen ja purjeiden asemesta höyry ja kaasu. Kehityksen tähänastisena
huippuna ovat hirvittävät "Dreadnought"-malliset sotalaivat ja
niidenkin tuhoojat, veden alla liikkuvat sukellusalukset, suunnattomat
50,000 tonnin kantoiset valtamerijättiläiset sekä pienet sirot
moottoriveneet.



Luonnonkansojen veneet.


Mutta tämän edistyksen alkumuotoja voi vielä nykyisinkin nähdä
kehityksessään kesken jääneillä tahi luonnontilassa elävillä
kansoilla. Niillä on kullakin oman-malliset aluksensa, riippuen niiden
elintavoista ja niiden asumain alueiden ilmanalasta. Grönlannin eskimo
lähtee myrskyävälle merenulapalle hylkeen-nahkaisessa "kajakissaan",
joka on meidän palkoveneen perikuva. Se on umpinainen, niin että
sisässä istuja kaaduttuaan keikahuttaa veneensä jälleen pystyyn, ja
niin kevyt, että hän voi sen kantaa olallaan kotia. Yhtä kevyt ja
näppärä on punaihoisen intiaanin tuohesta kyhäämä piroogi, jolla hän
pelkäämättä viilettelee kuohuisia virtoja myöten. Sitä käytetään
yleisesti Kanadassa ja brittiläisessä Kolumbiassa, ja mahtuu siihen
useampikin henkilö kantamuksineen. Tyynen Valtameren Fidshi-saarelaiset
tukevat kovin kiikkeriä pursiaan niiden laitaan kiinnitetyillä
tukilaitteilla eli apukanooteilla, jotka sallivat pystyttää purteen
purjeenkin. Afrikan villikansoilla sekä monien Australian saarten
asukkailla on erikoisia kanootteja sekä rauhan että sodan tarpeita
varten. Edelliset ovat isoja, jykeviä ja usein runsaasti koristeltuja,
jälkimmäiset pitkiä, kapeita ja kevyitä, jotka voivat kuljettaa suuren
joukon sotilaita, mutta samalla ovat hyvin nopeakulkuisia. Kiinalaiset,
jotka väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla,
osaavat käyttää mainiosti hyväkseen suunnattoman maansa monilukuisia
virtoja ja keinotekoisia vesiteitä. Tiheimmin asutuissa maakunnissa
paljon ihmisiä tykkänään elää lautoilla, joilla he harjottavat
puutarha- ja maanviljelystäkin vähäisissä multapenkeissä. Heidän
kalastusvenheensä ja merirosvoaluksensa (aikaisemmin sotalaivansakin)
ovat eräänlaisia isoja, litteäpohjaisia ruuhia, "dshonk’eja" ja
"sampan’eja", joita kuljettavat nelikulmaiset, bamburaa’oilla tiheästi
tuetut purjeet.



Purjeet.


    "Tuu’ittele, tuuli, purtta,
    Aalto, laivoa ajele
    Ilman sormin soutamatta,
    Ve’en kieron rikkomatta,
    Väljille meren selille,
    Ulapalle aukealle."

Tämä kalevalainen toivotus kuvastaa kauniisti ensimmäisten
merenkulkijain harrasta halua päästä purrellaan liitämään vaivatta
eteenpäin, niinkuin lehdellä siipiensä avulla purjehtiva perhonen
tahi kuin orava, jonka joskus näkee häntä pystyssä seilaavan
kaarnapalasella. Arvatenkin oli muinainen soutelija huomannut myötäisen
tuulen auttavan häntä siihen suuntaan, johon hän airojensa tai
melansa avulla pyrki, ja sen vuoksi älynnyt kiinnittää pukuverhonsa
pystyynnostetun airon nenään; sitten kelpasi hänen itsensä käsivarsia
levähyttäen huilata huoletta matkan päähän.

Ensimmäinen purjemuoto oli epäilemättä tuo kaikkein yksinkertaisin,
aluksen ainoaan mastoon nostettu suunnikkaan muotoinen purje, joka
yhä vielä on ainoa käytännössä oleva kiinalaisilla ja muilla itäisen
pallonpuoliskon kansoilla. Läntisessä maailmassa tuli myöhemmin
käytäntöön kolmikulmainen tai vinokaiteen muotoinen, "latinalaiseksi"
nimitetty purjemuoto. Vasta aluksien suuretessa sekä mastojen luvun
ja ko’on yhä kasvaessa ovat helpommin käsiteltävät, tasaepäkkään ja
epäkkään muotoiset purjeet tulleet yleisiksi.

Näiden erilaisten purjeiden lukua, muotoa ja kokoa voitiin sovitella
monenmoisiin ryhmiin — riippuen alusten suuruudesta, niiden
tarkotusperästä ja kulkureitistä, miehistön lukumäärästä j.n.e.

Purjeiden muodon ja asettelun mukaan on alus "takiloitu" joko
_raakapurje-_ tahi _kahvelipurjealukseksi_. Edellisessä purjeet
ovat monilukuisia ja monennimisiä, pitkulaisia tasaepäkkäitä, jotka
vaakasuorien raakapuiden nojaan viritettyinä ovat kiinnitetyt
toinen toisensa päälle mastojen etupuolelle. Jälkimmäisessä on
niitä mastossaan vain yksi tai kaksi — alapuolella mahtavan iso
epäkäs, "mesaanipurje", ja sen yläpuolella pienempi kolmikulmainen
"latvapurje", joita kumpaakin mastoa vastaan kannattavat sen taakse
kohtisuorasti ja vinosti asetetut kahveliraa’at. Etukeulassa on
ilmaa halkaisemassa yksi tahi useampia terävän kolmikulman muotoisia
purjeita. Mastoja nimitetään järjestyksensä mukaan: keula- l.
fokkimasto, isomasto ja perämasto eli kryssi-, mesaani- l. ankkurimasto.



Eri purjealusmuodot.


Nykyiset purjealukset ovat vähitellen kehittyneet 14. ja 15.
vuosisatain asestetuista kauppalaivoista, paitsi meidän päiviemme 4-
ynnä useampimastoiset suurlaivat. Ne jakautuvat mastojensa luvun mukaan
seuraavasti.

3-mastoisia ovat "täysin rikatut" laivat eli _frekatit_, joissa kaikki
purjeet ovat raakapurjeita; parkkilaivat, jossa molemmat etummaiset
mastot ovat takiloidut kuin edellisessä, mutta perimmäisessä on
mesaanipurje, _kuunarilaivat_ ja parkit, joissa vain etumasto on
takiloitu raakapurjeella, molemmat toiset kahvelipurjeilla.

2-mastoisia: _priki_, jonka etu- ja isomasto kantavat raakapurjeita;
kuunaripriki, jossa etumastossa on _raakapurjeet_ ja isomastossa
kahvelipurje; _kuunari eli kuunertti_, jonka molemmissa mastoissa on
kahvelipurjeet.

1-mastoisia: _kutteri_, _jahti_ ja _sluuppi_ kahvelipurjeineen.
Kaikissa näissä on sitäpaitsi yksi tai useampia halkaisijoita ynnä
latvapurjeita. — Kaljaasi on 2- tai 3-mastoinen kahvelipurjealus,
jonka leveä pohja tekee sen hitaaksi mutta vakavaksi purjehtijaksi.



Luovaus.


Mutta purjehtiminen ei ole vain pelkkää myötätuuleen laskettamista.
"Tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo". Purjeita on osattava käyttää
niin, että aluksella kykenee kulkemaan myöskin laitatuulessa, jopa
miltei vallan vastaisessakin. Myötätuulessa purjepinnat asetetaan
luonnollisesti kohtisuoraan aluksen pituusviivaa vastaan;
laitatuulessa ne taas asetteluköysien ("prässien", "kuuttien" y.m.)
avulla pannaan tarpeen mukaan viistoon. Mutta vastatuulessa täytyy
turvautua "luovimiseen" — s.o. silloin purjehditaan ristiin rastiin
tuulta vastaan, purjeet siksi paljon viistoon asetettuina, että niiden
täyttyessä toiselta puolelta keula näyttää yhtä monta astetta tuulen
toiselta puolelta. Tämä on purjehtimista "vastahankaan"; ja oikean
kyljen, ylihangan l. "tyyrpuurin" ollessa tuulta kohti sanotaan aluksen
olevan "tyyrpuurin halsseilla", ja vasemman kyljen, alihangan l.
"paapuurin" ollessa päin tuulta, "paapuurin halsseilla".



Purjehduksen apukeinot.


Purjehtimiseen ei kumminkaan riitä ainoastaan taito hoitaa purjeita.
Täytyy myöskin tietää minnepäin matka käy ja missä kohdin kulloinkin
ollaan, osata varoa ajamasta alusta vaarallisilla vesillä karille,
määritellä kulun nopeus j.n.e. Kaikkea tätä varten on pakko opettanut
purjehtijoita käyttämään hyväkseen monenmoisia kojeita, joista
muinaisilla merenkyntäjillä ei ollut aavistustakaan. Tärkein niistä
on ilmansuuntien osottaja eli _kompassi_, jonka arvellaan olevan
kiinalaista alkuperää ja joka arapialaisten merenkulkijain kautta tuli
länsimaissa tunnetuksi v. 1300 tienoilla. Alkuaan kompassi uiskenteli
irtonaisena oljenkorren sisässä vedellä täytetyn kupin pinnalla, kunnes
huomattiin edullisemmaksi kiinnittää se keskusnavastaan neulan kärkeen
ja piirtää alla olevaan pyöreään valkoiseen pintaan taulu 32 eri
ilmansuunnasta, n.s. kompassiruusu. Nykyään se on laivoissa sovitettu
aina vaakasuorassa pysyvään asentoon tukevan messinkikylkisen ja
lasikantisen laatikon sisään.

Ilmansuuntia tutkivat ja paikanmääräyksiä toimittivat vanhat kansat
yksinomaan taivaan tähtien asentoa tarkastamalla. Tarpeen tämä taito
on nykyisillekin purjehtijoille, mutta matkojen kautta lisäytynyt
merien tunteminen ja suuretieteellisten havaintojen teko ovat
opettaneet piirtämään tarkkoja _merikarttoja_ sekä valmistamaan
erilaisia tähtitieteellisiä koneita. Jälkimmäisistä ovat tärkeimmät
tarkkakäyntiset kellolaitteet, _kronometrit_, ja _sekstantti_, joiden
avulla jonkin paikan maantieteellinen pituus- ja leveysaste (longitudi
ja latitudi) lasketaan taivaankappalten kulloinkin huomatusta
korkeusasemasta.

Kulun nopeus määrätään _lokin_ avulla. Vanhanaikaisessa muodossaan se
on päältä pyöreä, pohjasta tasapintainen puukapula tai samanmuotoinen
kangaspussi, joka on kahdella rihmalla kiinnitetty lokinuoraan siten
että uiskentelee sekä vaaka- että pystysuorassa asennossa. Lokinuorassa
on lukuisia solmuja ja niihin kiinnitettyjä kangas- tai nahkapalasia,
joiden välimatka toisistaan on yhtä suuri osa engl. meripenikulmasta
(1,852 km) kuin sovittu aikamäärä, 14 (tai 28) sekuntia on tunnista.
Laivan kulkiessa lapetaan lokinuoraa sen perään, ja laskemalla,
montako solmuväliä tuona määräaikana ennättää mennä, saadaan suoraan
kulun nopeus meripeninkulmissa. Siksipä ilmaistaankin laivan nopeus
"solmuväleissä". — Suuremmissa aluksissa, varsinkin höyrylaivoissa,
käytetään n.s. patenttilokia, jossa siipiratas on koneiston pääosana.
Itsetoimivan rekisteröimislaitteen avulla se laskee kulun nopeuden.

Vaarallisilla vesillä tutkitaan veden syvyyttä ja pohjan laatua
"luotaamalla", s.o. herkeämättä laskemalla ja nostamalla _luotiliinaa_,
nuoraan kiinnitettyä lyijypainoa, jonka alasyrjässä on pieni talittu
syvennys pohjanäytteiden kiinnitarttumista varten. Luotia, "sinistä
kyyhkyä", käyttelevä merimies huutaa tuontuostakin purjehdusta
johtavalle esimiehelle mittauksen tulokset, jotta tämä voi antaa
peränpitäjälle ja purjeidenhoitajille tarpeelliset määräykset.

Muista merenkulun apukeinoista tunnetaan sen pitemmittä
selittelyittäkin majakat ja luotsit, merenkulkutaulukot ja
purjehdusohjeet y.m.s. Rannikkovesillä kulkiessa täytyy erityisesti
ottaa huomioon vuorovesivaihtelut eli kuun vetovoiman säännöllisesti
joka vuorokauden mittaan aiheuttamat luode- ja vuoksivirrat, jotka
esiytyvät eri voimakkaina eri merissä.



Työnjako


nimenomaan purjealuksissa on kaikilla maailman merillä samallainen.
Laivan lähtiessä matkalle jaetaan sen miehistö kahteen vartiovuoroon,
joita esimiestensä mukaan sanotaan "kapteenin vahdiksi" ja "perämiehen
vahdiksi" eli myöskin asettumisensa mukaan jakotilaisuudessa
"tyyrpuurin vahdiksi" ja "paapuurin vahdiksi". Jos laivassa on
toinenkin perämies, hoitaa tämä kapteenin vartiovuoroa. Kumpainenkin
vahti on toimessaan vuoron perään vuorokauden umpeensa, niin että
päivillä neljän tunnin työskentelyä seuraa yhtä pitkä lepoaika.
Vuorokauden ikävin vartiovuoro on "koiravahti", joka kestää klo
12-4 yöllä. "Tyyrpuurin vahti" esim. alkaa klo 8 a.p.; klo 9
ilmottaa peränpitäjä (jona toimii kuka kulloinkin asianomaisesta
vahdista) korkealla äänellä: "2 tuntia" [Englantilainen sanontatapa
puolituntisesta jota merillä yleisesti käytetään, on: "2 bells" (2
kelloa); skandinavinen (ja saksalainen), jota myös suomalaisissa
laivoissa käytetään, "2 glas" (2 lasia), ollen arvatenkin jäännös
niiltä ajoilta, jolloin hietakello (tuntilasi) ilmoitti ajankulun.],
klo 10 "4 tuntia" j.n.e. Klo 12 päivällä, kun ilmotetaan "8 tuntia",
siirtyy "paapuurin vahti" toimeen ja sama aikailmotus alkaa jälleen.
Kummankin vahdin on hoidettava purjeet ja suoritettava yleensä
kaikki työt, joita matkanteko vaatii. Ainoastaan laivan kokki ja
kyökkimestari, "stuertti", ovat siitä vapautetut. Mutta kun puhkee
ankara myrsky tai muuten tarvitaan kaikki voimat eli "kädet", niinkuin
merellä sanotaan, herätetään lepoaankin nauttiva vahti työhön, ja
saavatpa silloin kokkikin ja stuertti kohota "kapyysista" kannelle.

Päällystön muodostavat kapteeni ja perämiehet, joista ensimmäisen
tehtävänä on pitää "lokikirjaa", s.o. purjehduspäiväkirjaa,
johon päivittäin puolipäivän aikaan merkitään lyhyesti edellisen
vuorokauden aikana kuljettu nopeus, tuuli- ja sääsuhteet y.m.
havainnot. Alipäällystönä ovat pursimies eli "puosu", joka pillillään
kutsun miehistön asianmukaisiin toimiin päällystön antamien
ohjeiden mukaan sekä pitää huolta purjeiden ja ylipäänsä taklauksen
kunnossapysymisestä, sekä kirvesmies, joka korjaa laivan rungossa,
mastossa ja raaoissa ilmautuvia vammoja.

Miehistön ja alipäällystön oleskelupaikka laivassa on etukannella,
"maston etupuolella", ja lepohetkensä se viettää ja ateriansa nauttii
samalla puolella sijaitsevassa "skanssissa". Päällystö oleilee
takakannella, "maston takana" sekä aterioi kajuutassa, jonka perällä
tahi sivuilla sijaitsevat kapteenin ja perämiesten makuuhytit ynnä
mahdollisesti löytyvät matkustajahytit.

Suurissa valtameren purjelaivoissa (joita nopeampien höyrylaivojen
kilpailusta huolimatta on viime aikoina ruvettu jälleen rakentamaan
toinen toistaan suurempia, usean tuhannen tonnin vetoisia ja
[Laivan kantavuus eli "deplasementti" on sen tieltään työntämän
vesimääränpaino. Tonnilla kantavuuden yksikkönä tarkotetaan engl.
rekisteritonnia, joka ilmaisee tilavuutta ja sisältää 100 engl.
kuutiojalkaa eli 2,83 kuutiometriä.] 4- 5- jopa aina 7-mastoisia
jättiläisparkkeja, niiden matkat kun tulevat rahdinkuljetuksessa
maksamaan melkoista vähemmän kuin kivihiiliä kuluttavain höyrylaivojen)
on työnjako jokseenkin sama, vaikka niissä on tietysti sekä miehistöä
että päällystöä, "upseereja", paljon lukuisammin. Höyryaluksissa sekä
sotalaivoissa on jossain määrin poikkeava järjestely, niissä kun
purjeidenkäyttelyn sijasta tulee kysymykseen höyrykoneiden hoito ja
monenmoiset muut toimet.



Laivaveistämöt ja telakat.


Laivat rakennetaan laivaveistämöillä, jotka pienempien puisten
Purjealusten rakentamista varten ovat yksinkertaisia mutkattomia
laitoksia, mutta rauta- ja teräslaivoja varten hyvinkin moniosaisia
työpajayhtymiä karkea- ja hienotakomoineen, konepajoineen, puusepän-
ja maalarinverstaineen j.n.e. Korjaus tapahtuu telakoilla, jotka ovat
joko maanrajassa sijaitsevia kiintonaisia "kuivatelakoita" tahi vedessä
irrallaan "uivia telakoita", jotka tornimaisena _jättiläislauttana_
ottavat ja sulkevat korjattavan aluksen sisäänsä. Korjaus on jäätyvillä
vesillä aina tarpeen, keväisin telakalla pidetyn talvenvieton jälkeen
ynnä muutenkin tavantakaa höyrykattiloiden puhdistuksen vuoksi
sekä suurilla merillä "pohja-raapinnan" takia. Laivojen pohjiin ja
kylkiin asettuu nim. lukemattomia kovakuoriaisia, merinilviäisiä,
"hanhenkauloja" y.m., jotka paksuna, rosoisena kerroksena peittävät
rauta- ja teräslevyt ynnä puulaivojen vaskisen suojuskatteen ja sen
kautta hidastuttavat pahasti aluksen kulkua.



MERIMIEHET JA MERIELÄMÄ.


"Merikarhut".

Meri peittää noin kolme neljännestä maapallomme pinnasta, ja siksipä
käykin valtavasti suurempi osa kansakuntien-välisestä liikenteestä
ja tavaranvaihdosta vesiteitse. Melkoinen prosentti ihmiskunnasta
viettää kalastajina kaiken ikänsä tahi merenkulkijoina parhaat
vuotensa merillä. Merimiehen erottaa jo ulkonäöstä helposti hänen
suuresti halveksimastaan "maamoukasta". Vakava mutta huojuva käynti,
johon ruumis tottuu itsestään keinuvalla laivankannella; ruskeaksi
ahavoittunut iho; terävä, kauvas näkevä katse; tarmokas ryhti ja
enimmäkseen rotevat ruumiinvoimat ovat tunnusmerkkejä karaistuneelle,
kaikki luonnon ja elämän myrskyt kokeneelle meren-kansalaiselle.
Herkeämätön, vuorokauden umpeensa tapahtuva työnteko, tarkka
säntillisyys ja itsestänsä mieleen juurtunut velvollisuudentunto
antavat hänelle monessa suhteessa vankempata siveellistä ryhtiä
ja luonteenarvokkaisuutta yhä höllempään kurittomuuteen tottuneen
maatyöläisen rinnalla. Kova laivakuri, jota laivapojalle eli
"jungmanille" vielä jolloinkin opetetaan patukan eli "yhdeksänhäntäisen
kissan" avulla, ei täysin oppineelle matruusille enää sisällä mitään
ulkokohtaista, orjuuttavaa pakkoa, vaan vereensyöpynyttä tietoisuutta
siitä, että kaikki tehtävät on tehtävä kunnollisesti ja ajallaan, ja
että vain niistä huolehtiva mies todella pystyy toimeensa.


Ajanvietteitä merellä.

Niin raskasta ja yksitoikkoista kuin merielämä varsinkin purjealuksilla
yleensä on, tarjoo rajattomissa vaihteluissa muunteleva luonto yllä
ja ympärillä sekä toveripiiri kannella ja skanssissa terveellistä
vaihtelua ja huvinpitoa. "Ukon", joksi kapteenia eli laivuria "poikain"
eli miehistön kesken säännöllisesti sanotaan, ei aina tarvitse olla
mikään äreä ja hirmuvaltainen merikarhu; ja jokaisella laivalla on
tavallisesti mukana paljon kokeneita merimiesvanhuksia, jotka osaavat
kertoa mieltäkiinnittäviä juttuja eri maanäärien ihmeistä, pannen
mielellään sekaan liioittelevaa "merimieslatinaansa", sekä hilpeitä
veikkoja, jotka pitävät huolta siitä, ettei laivalta iloa puutu. Vuoden
merkkipäiviä, juhannusta, joulua ja uuttavuotta ynnä kansallisia
merkkipäiviä vietetään mielellään harmajasta arkipäiväisyydestä
poikkeavalla tavalla. Ruokajärjestys tarjoaa sananlaskuksi käyneen
"eltautuneen läskin ja kivikovien herneiden" asemasta kaikellaisia
tuoreita herkkuja, mitä kokin vain on mahdollista hankkia; ja palan
paineeksi keksitään kaikellaisia kujeita ja leikkejä. Varsinkin
"linjan yli" kuljettaessa, sivuutettaessa päiväntasaajapiiri, esiytyy
vedenkuningas, ukko Ahti itse kirjavan seurueensa kanssa, pitäen korean
puheen ja kastaen ensikertaisia mukanaolijoita suuressa vesisammiossa,
josta leikistä kyllä lahjuksilla voi selviytyä.


Maakamaralla.

Kun satamaan tultua tervetullut "maalupa" katkaisee usein
kuukausmäärien yksitoikkoisen merielämän, näkee järeän merikarhun
maissa hilpeänä ja vallattomana kuin huiman lapsen. Kotiin tultua hän
kiiruhtaa riemumielin viemään ansionsa ja runsaat tuomiset — vieraiden
maiden kirjavia markkinatuotteita, hedelmiä ja ihme-esineitä — kauvan
ikävöityjen ja häntä ikävöineiden omaisten pariin. Vieraassa satamassa
hänen askeleensa taasen valitettavasti liian usein johtavat kapakkoihin
ja muihin ilopaikkoihin, joissa kylmäveriset ja kavalat veijarit, sekä
mies- että naispuoliset hyeenat, viekoittelevat häneltä kovalla työllä
ansaitun niukan palkan. Monesti saa hän kiittää onneansa, että selviää
yöllisestä hurjastelustaan oman aluksen tutulla kannella, vaikkakin
pää raskaana ja taskut kevyinä, eikä ole maissa ollessaan joutunut
"runnarien" käsiin, jotka, hänet ensin huumattuaan, toimittavat hänet
nykyajan "orjalaivoihin" tylyn komennon alaiseksi ja pidättävät omaksi
hyväkseen hänen alkupalkkansa.

Merimieslähetyksellä rattoisine kirkkoineen ja lukusaleineen,
yömajoineen ja rahantalletuspaikkoineen on ylen tähdellinen tehtävä
kilpaillessaan merimiesten ruumiista ja sieluista sellaisten
turmionpesien kanssa. Suomen Merimieslähetys, jolla on asemapaikkoja
monin paikoin Europan ja Yhdysvaltain suurissa satamakaupungeissa,
harjottaa siunauksellista työtä meidän merimiestemme keskuudessa,
joita, paitsi omissa verrattain harvalukuisissa laivoissamme,
purjehtii paljon skandinavisissa, englantilaisissa ja amerikalaisissa
aluksissa; ja se lähettää myöskin vuosittain melkoiset määrät heidän
palkkasäästöjään omaisille kotimaahan sekä välittää kirjeenvaihtoa ja
olopaikkojen tiedustelua.



II LUKU

Vanhan ajan purjehtijat.

 Välimeri. — Egyptiläiset. — Foinikialaiset; Herodotoksen kertomus
 matkasta Afrikan ympäri. — Kreikkalaiset; Salamiin taistelu. —
 Roomalaiset; Tacituksen tiedot Fennoista. — Kartagolaiset; Hannon
 purjehdus Luoteis-Afrikan ympäri.



Välimeri.


Vaikka kiinalaiset väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin
alalla niinkuin monessa muussa sivistystyössä, eivät heidän
aikakirjainsa antamat tiedot tässä suhteessa ole varsin luotettavia.
Meille säilyneiden kirjallisten ja taiteellisten muistomerkkien
perusteella voinee Välimerta pitää merenkulun kehtona. Tuo ihana
vesiallas, jolla ei tunneta vuoroveden vaihteluita; — sininen
meri ennen kaikkia muita meriä; vanhain juutalaisten "Suuri meri",
kreikkalaisten "Meri" ja roomalaisten "Meidän meri", ympärillään
ryhmyiset vuorirannat oranssipuu-, myrttipensas- ja pinjalehtoineen,
yllänsä iäti se’es taivas ja allaan maanalaisen tulen möyryävä ahjo;
— se meri on itse asiassa kaiken inhimillisen edistyksen varsinainen
äiti. "Sen rannoilla ja vesillä ihminen saa alati uusia voimia keskellä
maapallon vahvistavinta ympäristöä" (Michelet). Sen partailla kaikki
vanhan ajan kulttuurikansat asuivat; sen syvälle halkovia lahdelmia ja
pitkälle pistäviä niemimaita nämä saavat kiittää korkealle kohonneesta
sivistyksestään ja me jälkeentulevaiset nykyisestä elämänmuodostamme.



Egyptiläiset.


Vanhimman tunnetun sivistyskansan, egyptiläisten, merenkulusta ei
ole säilynyt paljon muistomerkkejä. Tiedämme heidän olleenkin arkoja
merellä liikkumaan; sen sijaan näyttävät vanhat kuvat heidän ahkerasti
kulkeneen maansa valtavaa vesiemoa Niiliä ylös ja alas jokseenkin
samantapaisilla aluksilla, kuin mitä vielä nykyäänkin näkee mainitulla
virralla. Niitä kuljetettiin joko purjeella tahi soutamalla; airoja
oli 15 paria, ja liikutettiin niitä miltei kohtisuorasi vedessä.
Sotalaivojen mastossa oli kori, josta yksi tai useampi linkooja
nakkeli kiviä. Jättiläisrakennuksiinsa he kuljettivat kiviä Nubian
kivilouhoksista isoilla purje- ja soutualuksilla. Myöskin keinotekoisia
vesiteitä rakennettiin. Vuoden 600 tienoilla e.Kr. rupesi farao Nekho
kaivattamaan Niilistä Arabian lahteen kanavaa, mutta työ jäi silloin
kesken. Vasta Dareioksen aikana saatiin valmiiksi kanava, jota voitiin
kulkea vasten virtaa neljässä päivässä päästä päähän ja joka oli niin
leveä, että neljä 3-soutuista laivaa voi siinä rinnakkain purjehtia.
Sitä käytettiin yleisenä kauppatienä keisari Antoninus Piuksen päiviin
saakka; sitten se vähitellen hiekottui umpeen, kunnes eräs Egyptin
muhamettilainen kaliifi 8 vuosisadan e.Kr. keskivaiheilla antoi
sotatieteellisistä syistä täyttää sen ainaiseksi. Sotaretkellään
Egyptiin keksi Napoleon Bonaparte vielä sen jätteitä Suezin aavikossa.



Foinikialaiset.


Vanhan maailman varsinainen purjehtijakansa olivat foinikialaiset.
Heidän pienoinen maansa, kapea rantakaistale Välimeren pohjukan ja
Palestinan välillä, oli karu, hiekkainen ja kallioinen eikä antanut
riittävää elatusta asujilleen. Mutta sen sijaan opetti rantoja
huuhteleva meri tuon tummaverisen, romantillisen ja itsepäisen rodun
uljaiksi merenkulkijoiksi. Raamatussa kerrotaan, kuinka heidän
kuninkaansa Hiramin merimiehet kuljettivat Salomon laivoja kaukaiseen
Ofiriin noutamaan kultaa, ja kuinka jälkimmäisellä oli "Tarsis-haaksi
merellä Hiramin haahden kanssa, jotka kerran joka kolmantena vuotena
tulivat ja toivat kultaa, hopeaa, elefantinhampaita, apinoita ja
riikinkukkoja".

Mutta jo kauvan ennen Salomon aikoja olivat foinikialaiset perustaneet
merivaltansa. Ensimmäiset matkalla he tekivät vastapäätä olevaan
Kuparisaareen eli Kyprokseen, noutaen sen kaivoksista siihen aikaan
kaikkein tärkeintä metallia, vaskea, josta tinalla sekotettuna
valmistettiin pronssiaseita ja -työkaluja. Aikaa myöten he ulottivat
meriretkensä ylt’ympäri Välimerta, välittäen kauppaa sen rantamilla
asuvien kansojen kanssa ja harjottaen ohella myöskin merirosvousta ja
orjaksiryöstämistä; kreikkalaiset tytöt olivat silloin hyvässä hinnassa
Persian suurkuninkaan hovissa.

Täten heistä yleni mahtava kauppakansa, ja heidän pääkaupunkinsa
— varhemmin Sidon ja sitten Tyros — oli silloisen maailmankaupan
varsinaisena keskuksena. Kauppansa ja meriliikkeensä tueksi he
perustivat sopiviin paikkoihin Välimeren rannoille kauppa-asemia,
joista kuuluisimmiksi kohosivat Kartago Pohjois-Afrikassa ja Gadir
(nyk. Cadiz) Espanjassa. Ja kun Välimeri alkoi käydä ahtaaksi,
ulottivat he matkansa "Herkuleen patsaiden" (Gibraltarin salmen) läpi
Atlantin merellekin. Siten tuli tämäkin valtaisa vesilakeus, maailman
meristä kaikkein tärkein, itäisine rantamaineen tunnetuksi vanhan ajan
kansoille. He purjehtivat Tinasaarille, Britanniaan, noutamaan sen
muinaista päätuotetta, tinaa, jota pronssin valmistamiseen tarvittiin,
niinkuin aikaisemmin Kyproksesta vaskea ja Espanjasta hopeaa;
ja arvellaanpa heidän käyneen etäisellä Itämerelläkin hakemassa sen
rannoilta tavattavaa meripihkaa, jota koristuksissa silloin käytettiin
jalokivien arvoisena.



Purjehdus Afrikan ympäri.


Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut
tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön,
joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim.
purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli
Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan
joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee
Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka
todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian
lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien
heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen
mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis
purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli,
nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan
Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa;
sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului
kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden
läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei
tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli
purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."

Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia,
joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille
taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut
karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla.
Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla
haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan,
tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan
taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina
aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa
saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka
vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin.
Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin
alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa,
jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr.
käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi
orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja
istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi
vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla
varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat
"kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi
sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti,
alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja
väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.



Kreikkalaiset.


Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin
sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan
vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja
salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä
ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille
noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat
tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais
(Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä
noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen
vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja
ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina
harrastivat laajaa merenkulkua.

Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri
heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle
Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista
suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä
mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen
tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin
kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.

Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten
vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi
nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina
foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä
ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita,
ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen
kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta
poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin
kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä
laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä
tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.

Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa
merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille
tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset
eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita
— heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet
heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista
savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista,
koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja
Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen
valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä
foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta
kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan
miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti
yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten
sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin
yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston
parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu;
hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma,
ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri
heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia
ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja
hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain
solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry
Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen
yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä,
kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs
johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:

    '— — puumuurion sun sekä lastesi suoja,
    ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö
    joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta;
    väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',

puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia
kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä
olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu
apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa,
jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta
tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone
(Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan
Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).



Salamiin taistelu.


Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta
meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400,
useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa
voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat
liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa
ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat
kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla
juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa
ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka
peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa
lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun.
Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia
laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan
hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima
Xerxeen laivojen saartamana.

Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla
puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja
aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin,
jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman
nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta
jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat
takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden
miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset
yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä
umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen
valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin
taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar
Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi,
ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti
hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja
upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan
häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun
menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun
mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon
lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman
mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin
uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.

Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta
uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin
luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi
lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset
nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin
puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät
ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100
vihollislaivaa miehistöineen päivineen.

Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten
veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita
käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä
soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki
oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate
oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli
"oinaan-päästä".

Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä
laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin
Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi
Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla
e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan.
Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa,
varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja
ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty
aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi
airoja.



Kreikkalaisten löytöretket.


Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä
ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista
ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle.
Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita
kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin
kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos
(481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan
viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion,
vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan
ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan
(Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä
laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin
miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain
kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka
on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen,
vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen
mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili
Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä
tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko
menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki
semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu"
(käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä
kuvaa hän seuraavasti:

"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat
nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä,
jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin
koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla
pääseminen."



Roomalaiset


perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden
Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi
toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa
Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn
yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen
asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien
maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan
olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes
valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa.
Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta
miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.

Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta
kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka
asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman
kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus
tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon
sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen
he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja,
jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat
Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas
sisämaahan.

Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e.
Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi.
Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta
kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120
sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit
laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset
heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä
vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten
taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla
pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat
roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi
vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että
sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen
laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70
purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan
10.

Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön
lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti
laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua
voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten
tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja.
Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja
voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten
merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa
apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa
v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn
roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset
alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat
4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat
pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä
soutajarivillä kuljetettavia aluksia.

Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan
yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä
kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten
toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista
kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin
turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.

Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko
silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden
laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri
maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt
kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa;
kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius
vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin
kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin
matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.



Tacituksen tiedot Fennoista.


Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvausta _Fenni_-
l. _Fennoi_-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa
Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä
puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä joko _suomalaisia_ tahi jotakin
_suomensukuista_ kansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.

"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita,
ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat,
makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he
raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on
niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset
seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä
pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin
että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen
nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin
heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja
käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä,
turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti
saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."



Kartago.


Edellisessä on jo monesti tullut mainituksi mahtavan Kartagon
nimi. Kuten kerrottu oli se alkuaan foinikialaisten merenkulkijain
perustama kauppa-asema; mutta sen väestö sulautui vähitellen yhteen
ympärillä olevain alkuasujamien, numidialaisten y. m., kanssa,
joten syntyi "punilaisten" merkillinen, synkkä ja kiihkeäverinen
sekarotu, joka kohotti huippuunsa erämaasta tuodun Astarten- ja
Moolokin-palveluksen irstaille menoineen ja julmine ihmisuhrineen.
Nopeasti kohosi Tunisin lahden pohjukassa sijaitsevan kaupungin kauppa
ja varallisuus. Sen haahdet kuljettivat kaikkialta Välimeren maista ja
Atlantin rannikoilta luonnontuotteita ja orjia, ja viimemainittujen
työllä muutettiin Pohjois-Afrikan karut hiekkarannat kukoistaviksi
vainioiksi ja hedelmätarhoiksi. Yhtä rinnan virisi teollisuus,
varsinkin metallitakeet ja itämailta opittu silkkikankaiden valmistus.
Merenkulkuun ja tavarainvaihtoon rikkautensa perustava kauppaylimystö
piti kotikaupungissa ja monilukuisissa siirtomaissa säälimätöntä
hirmuvaltaa, mutta turmeltui nopeasti. Kartagolaisten taisteluista
merivallasta Italian kreikkalaisten kaupunkien ynnä Rooman kanssa on
etempänä puhuttu. Sen sijaan kerromme eräästä heidän suorittamastaan
suurtyöstä maantieteellisen löytöpurjehduksen alalla, Hannon matkasta
Luoteis-Afrikan ympäri, josta on olemassa laajempi ja uskottavampi
kertomus kuin heidän foinikialaisten maanmiestensä aikaisemmin
toimittamasta purjehduksesta koko tämän maanosan ympäri, josta
Herodotos niukkasanaisesti kertoo.



Hannon matka.


Viidennellä vuosisadalla e. Kr. päätti Kartagon hallitus, kaupungin
väkiluvun ylen nopean kasvamisen takia, siirtää liikaväestöä
ennenviljelemättömiin seutuihin ja uusien siirtoloiden perustamisella
lisätä kotikaupungin mahtia. He lähettivät sen vuoksi merisuffeeti
Hannon 60 sotalaivalla kuljettamaan 30,000 puolirotuista siirtolaista
Herkuleen patsaiden takaiselle rannikolle.

Mainitun salmen sivuutettuaan nousi Hanno maihin useaan kohtaan
nykyisen Marokon ja sen takaisen suuren aavikon rannoille ja sijoitti
niihin elävää lastiaan. Tällöin eksyi hän kerran niin kauvaksi
valtameren ulapoille, että joutui erään Cerneksi nimittämänsä
saaren rantaan, jonka etäisyyden Herkuleen patsaista hän laski yhtä
suureksi kuin Kartagon etäisyyden samasta salmesta (nykyisin se
otaksutaan Arguin- eli Agadir-saareksi Kanarian saaristossa). Sinne
hän laski loput siirtolaisista; mutta sen sijaan että olisi palannut
kotia, lähti hän jatkamaan matkaa vieläkin etelämmäksi tutkiakseen
ennentuntemattomia seutuja. Tätä varten oli hän ottanut tulkkejakin
mukaansa.

Hän sivuutti suuren Cretes (Senegal)-virran suun, jossa kuten nytkin
vilisi krokotiileja ja virtahepoja. Hanno huomauttaa, etteivät hänen
rannoilla näkemänsä villit enää olleetkaan Saharan raakalaisvaltioiden
ruskea-ihoisia asukkaita, vaan Sudanin pikimustia neekereitä.
Nämä kantoivat hartioillaan ja lanteillaan petoeläinten nahkoja,
eikä heidän kielestään saaneet enää tulkitkaan selvää. He ajoivat
kiviä viskomalla maihin nousseet matkustajat takaisin laivoihin.
Eteenpäin kuljettaessa sivuutettiin hyvänhajuisia metsiköitä,
nähtiin (kuten nykyäänkin) alkuasukkaiden polttavan kuivettunutta
ruohoa mäkirinteillä halmeeksi ja kuultiin öisin kylistä pillien ja
rämistimien ääntä, rumpujen rätinää ja sekavia huutoja, jolla tapaa
neekerit nykyisinkin huvittelevat. Yhä kauvemmaksi etelään ja länteen
uskalsivat purjehtijat, kunnes eräänä yönä tulivat seutuun, joka
näytti olevan ilmitulessa ja jonka keskeltä liekit "ulottuivat tähtiin
saakka." Päivän valjetessa tuo ilmiö huomattiin korkeaksi vuoreksi.
Nyt tiedämme, että Länsi-Afrikan rannikolla on todella olemassa
tulivuori ja yksi ainoa sellainen; se on Kamerun-vuori 4 leveysasteella
päiväntasaajasta pohjoiseen.

Jo alkoi matka tuntua hirvittävältä. Siitä huolimatta jatkettiin vielä
matkaa ja tultiin "Etelän sarveksi" nimitettyyn lahteen, jossa oli
saari ja sen keskellä järvi. Sielläpä asui kummaa joukkoa: karvaisia,
villejä olentoja, niistä enimmät naisia. "Vaikka me ajoimme takaa
miehiä", kertoo Hannon lokikirja, "emme saaneet niistä yhtään kiinni.
Ne pakenivat kaikki edestämme, hypellen jyrkänteiden yli ja nakellen
meitä kivillä. Me vangitsimme naisista kolme, mutta ne tappelivat
kynsin hampain vastaan, niin ettei meidän onnistunut taivuttaa niitä
mukaamme. Sen vuoksi tapoimme ja nylimme ne ja otimme niiden nahat
Kartagoon." Tuota villiä kansaa nimittivät tulkit "gorilloiksi" —
sana, joka tuli jälleen kuuluviin vasta kahden vuosituhannen perästä,
kun noille viime vuosisadan keskivaiheilla uudestaan keksityille
päiväntasaaja-Afrikan puoliapinoille annettiin Hannon niistä käyttämä
nimitys. Tällä kohtaa uskalias amiraali käännätti laivansa äkisti kotia
päin; sillä — kuten hänen kertomuksensa yksinkertaisesti loppuu —
"täällä loppuivat ruokavaramme".

Kartagon arvatenkin runsaasta kirjallisuudesta on tämä kertomus
ainoa näyte, joka on säilynyt meille kokonaisena, vaikkakin
ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Alkuperäisen oli Hanno
piirrättänyt vaskitauluihin ja ripustanut ne kiitosuhriksi
onnellisesta paluustaan Baal-Moolokin temppeliin, josta sitten
joku kreikkalainen matkustaja sen jäljensi ja käänsi aikalaisiaan
varten. Kartagon loiston ja suuruuden kävi kuten yleensä kaikkien
muidenkin itämaisten suurvaltojen. Niiden voiman herpaisi pian
rotuluonteeseen kuuluva julmuus ja eläimellinen nautinnonhimo;
vallassaolijat eivät enää kyenneet itse käymään sotiaan, vaan käyttivät
raakalaisheimoja palkkasotureina. Mikään niistä ei ole kyennyt
luomaan sellaista valoisaa maailmankuvaa kuin vanhat kreikkalaiset,
eikä lujittamaan valtaansa ja mainettansa rautaisella oikeus- ja
yhteiskuntajärjestyksellä niinkuin Romutuksen jälkeläiset. Muinoin niin
mahtava Kartago sortui olemattomiin, raukesi vähäiseksi rauniokasaksi,
katosi aivan yhtä tykkänään historian näyttämöltä kuin sitä ennen
Memfis ja Tebe, Ninive ja suuri Babylon, Persepolis, Susa ja Ekbatana.



III LUKU

Viikinkien retkeilyt.

 Viikinkien alkuperä. — Syyt viikinkiretkiin; Viikinkien luonne. —
 Viikinkilaivat; Svolderin taistelu. — Viikingit mielityössään. —
 Viikinkiretket sivistystekijänä. — Viikinkiretket itäänpäin;
 Venäjän vallan synty; Ryöstöretki Bjarmien maahan.


Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit
kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He
esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla.
Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin
tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta
Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta,
Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka,
tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia
purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin
kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja
joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin
itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin
lumiseen pohjolaansa.



Viikinkien alkuperä.


Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan
ainokaisen, _meritse_ tapahtuvan kansainvaelluksen?

Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian
asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri
kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen.
Itse _viking_-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset
johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain
taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhasta _vig_-sanasta =
taistelu, tappo (vert. ruots. _envig_ = kaksintaistelu).

Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin,
että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin
retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana
pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he
kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen
Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille
ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan
rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen
Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan
perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan.
Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin
rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon
viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen
tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri"
(Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he
kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he
perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja
alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen
kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien
henkivartijoina, "varjageina".



Syyt viikinkiretkiin.


Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu,
joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset
Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin
havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat
entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat
sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan
olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan
valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta
maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.

"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller
— niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja
voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä
luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä.
Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin
elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän
maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta
tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla
silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan
määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla.
Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase
kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin
poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa,
jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla
pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä
peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.

Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat
jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä
varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta
ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä
toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä
jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset
suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina
alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille
vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät
tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.



Viikinkien luonne.


Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja
metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat
Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet
reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten
uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta
merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta
ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään
rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan
oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut
rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän
päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja
Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia
taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman
ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä
merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla.
Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen,
sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja
kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän
vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti
elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit
heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua
rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.



Viikinkilaivat.


Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot
heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi
vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään
hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan
vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita
ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen
koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä
ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin
niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia
ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa.
Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus
korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä
alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi
värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa
ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja
rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan
korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein
kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden
julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää
tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan
muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain
huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä
parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden
irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta,
tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä
sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä
lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard =
ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri"
(ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).

Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että
pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin
aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan.
Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa
tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa
miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussa _Pitkässä
käärmeessä_ neljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren
päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60
airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.



Svolderin taistelu.


Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut
sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi
Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan
norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla
(Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan
Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste,
ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat
merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi
ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas
tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme".
Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria
ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät
neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla
runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla
itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn
ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan,
sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei
Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven
kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä."
Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi
Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan,
mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.

Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin
ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan
Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua
niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi
päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje,
pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa,
Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin
tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita
korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen
vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.

Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi.
Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan
ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin
suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle
lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä
taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik
jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi
kaikkein tuimin käsirysy.

_Pitkän käärmeen_ keulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä,
joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt
mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi
jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu
sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle
Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä.
Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella
jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." —
"Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun
jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin
lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko,
liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään
ja tarttui miekkaan ja kilpeen.

Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän
harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin
kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat.
Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen
norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan
vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä
perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta
nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että
lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan
ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta
käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä
kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä
vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin
nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai
kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä
kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin
eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet
kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.

    "Vallattu on Pitkä käärme,
    kaatunut Olavi Trygvenpoika",

laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun
päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre
Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet,
kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä
seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää
koskaan Norjan hallitukseen.



Viikingit mielityössään.


Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa",
kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille.
Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku
— sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita
satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan
kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin.
Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista
ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui
väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa
ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita
kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille
merellisille.

Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat
Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta
lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen
ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen
näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset
kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä
suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna:
"Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät
enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä
tapparoita vastaan.

Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten,
piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner,
Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari —
lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" —
kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian
(Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät
kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia,
ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri
nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna
tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon
Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja
-sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin
putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän
ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja
laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten
todistus viikinkien verisestä vierailusta.

Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan,
valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi
luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat
Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin
kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille
tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit
raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.

Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat
kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia
kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen
patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat
"Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia
Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin
yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan,
hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat
oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla
valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi
pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli
"molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi
kukisti).

Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he,
löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä
saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina
korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka
kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano,
voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.



Viikinkiretket sivistys-tekijänä


Skandinavian maiden etäinen asema, niiden silloisten asukkaiden
alhainen sivistystaso sekä kirjallisten muistomerkkien vähälukuisuus
ovat aikaansaaneet, etteivät viikinkien vaellukset ohimentyään jääneet
pysyväisen tietoisuuden esineiksi muualla Europassa. Enimmän tarjoo
niistä tietoja Islannin vanha runous, joka tuolla syrjäisellä saarella,
kaukana maailman valtateistä, on säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena
halki vuosisatojen. Joka tapauksessa on niillä ollut erittäin suuri
merkitys sekä maapallomme tunnetuksi tulemisessa että hyvin monien
maanäärien asuttamisessa; ja moniaissa myöhemmin eturiviin kohonneissa
maissa ovat muinaisten viikinkien valtateot olleet tärkeinä tekijöinä
historiallisessa kehityksessä.

Varhaisimmat retkensä viikingit suuntasivat Islantiin, jolle he
saaren iäti lumisen ja jäisen luonnon mukaan antoivat "jäämään"
nimen. Varsinaisen asutuksensa se sai Norjasta, josta kuningas
Harald Kaunotukan v. 870 paikoilla kukistamat mahtimiehet muuttivat
tuonne ikuisen tulen ja jään keskeen, siirtäen sinne mukanaan vanhan
norjalaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen. Sata vuotta myöhemmin
matkasi norjalaisia purjehtijoita yhä kauvemmas luoteeseen päin
keksien maan, jolle sen ensimmäinen vakituinen asukas, muuan _Erik
Raudi_ eli _Puna-Erik_, antoi perin nurinkurisen nimen Grönlanti eli
"Vihanta maa", siten houkutellakseen muitakin maanmiehiään sinne
asettumaan. Ja hänen poikansa Leif jatkoi vieläkin kauvemmaksi, astuen
ensimmäisenä europalaisena jalkansa Amerikan kamaralle. Hän saapui
näet New-Foundlandin kalliosaarelle, jota nimitti "Hellulandiksi"
(Kallio-maaksi), ja nykyisen Massachusetts-valtion rannikolle, jolle
hän siellä tapaamainsa villien viiniköynnösten takia antoi nimeksi
"Vinland det goda" (Hyvä viinimaa). Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa
vanhan viikinkiasutuksen kumminkin hävitti ajanmittaan eskimojen eli
"skrällinkien" kääpiökansa; mutta Islannissa se on säilynyt halki
aikojen laatuaan ainokaisena jalokivenä kansakuntien kruunussa.

Historiantutkijain kesken on väitelty siitä, oliko se _Rollo_ eli
_Gånge Rolf_ ("Jalankävijä Rolf", koskapa mikään ratsu muka ei kyennyt
kannattamaan hänen jättiläisruhoaan), joka 9:nnen sataluvun alussa
perusti Luoteis-Ranskaan itsenäisen viikinkivaltion Normandian,
norjalaista vaiko tanskalaista syntyperää. Olipa tuon seikan laita
miten hyvänsä — verrattomasti sivistyneemmän kansanaineksen
keskeen asettuneina normannit ("pohjan miehet") sulautuivat tuota
pikaa tyyten ympäristöönsä, omistaen yksinpä sen kielenkin. Kun
Rolfin jälkeläinen _Vilhelm Valloittaja_ sata vuotta myöhemmin
teki uuden viikinkiretken Englantiin, jossa lyhyt tanskalaisvalta
hiukan aikaisemmin oli murrettu, ja muutti sinne paroonineen, pysyi
sielläkin ranskankieli pitkät ajat ylimysten kielenä. Ja rakkautensa
mereen ja halunsa merentakaisiin valloituksiin jättivät nuo vanhain
viikinkien jälkeläiset perinnöksi tälle mitä moninaisimmista aineksista
muodostuneelle saarelaiskansalle, jota perintöä nykyinen Suur-Britannia
saa meren kaulaileman asemansa ohella kiittää siitä, että se on
kohonnut maailman mahtavimmaksi meri- ja siirtomaavallaksi.



VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.


Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen,
meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan
luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa,
svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta
jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen
vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen
rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä
esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m.
arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen
käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut
götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren"
(Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen
voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä
yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin.
Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin-
ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi
vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä.
Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas _Erik Pyhän_
aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää
kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen
(1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti
ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka.
Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus
Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).

_Suomalaiset heimot_ olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet
"Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä
heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja
Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille.
Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen
kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina
muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä
yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista,
ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää
puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita
he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan
johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista
Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset
ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin
varsin tärkeään suurtekoon, nim. _Venäjän_ vallan syntyyn.


Venäjän vallan synty.

Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun
alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:

"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos
muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva
mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta,
merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä
krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat
varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja
rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön
laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus
vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan.
Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas,
joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti
meren yli varjagien, _rusj'ien_ puheille, sillä näillä varjageilla oli
nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit,
toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit
ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen
maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan
ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja
he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä,
Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja
kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän
maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat
Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet
slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä
Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä
kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle
Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta
sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä,
Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa
muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."

Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia
pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard.
Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten
"Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija.
Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila
silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen
maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan
tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta
ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi
pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena
tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että
ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi
itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset
tulokkaat.


Ryöstöretki bjarmien maahan.

Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen
merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella
asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja
kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut
ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä
asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten
esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja
"laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen
hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset
kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen
kauppaa sangen avaralta.

Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin
kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt
heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä
rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä
rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä
Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin
pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella
varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden
takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli
uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta
sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla
oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja.
Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli
saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.

Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen
retki, josta islantilainen historioitsija _Snorre Sturlason_ kertoo
seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, _Karli_
ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille
kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla
että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen
Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä _Thorer Hund_,
toisella laivalla ja 80 miehen kera.

Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan
asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta
Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan
irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti
tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien
kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että
tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja
ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin
vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä
sotajuoni valmiiksi mietittynä.

Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään
kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten
edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea
tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan
hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni
metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä
kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui
parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua
ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.

Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät
toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään
siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti
kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin
paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta
huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi
takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä
hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja
raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan
tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat
kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves
löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin
polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet
vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että
rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän
poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan.
Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi
aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt
kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka
ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.



IV LUKU

Keskiajan merikaupungit.

 Kaupunkien merkitys keskiajalla. — Italian merikaupungit; Marco Polon
 matka; Kaupunkien riitaisuudet; — Hansaliitto; Hansan rikkaus ja
 mahtavuus; Hansan vallan vaipuminen. — Keskiajan alukset.



Kaupunkien merkitys keskiajalla.


Varhaisemman keskiajan päätunnusmerkkinä oli, paitsi syvää
uskonnollista tunnetta ja sen nojassa paisuvaa kirkonvaltaa,
ritarielämä seikkailuineen, lemmenpalveluksineen ja muine teennäisen
korkeine elämänihanteineen. Aseidenkäyttöön harjautunutta ritaria
yksistään pidettiin vapaana miehenä; ja kun hänessä seikkailunhalun
ohella paloi merkillisellä tavalla yhtynyt saaliin himo ja
uskonnollinen innostus, lähti hän valloittamaan miekanterällä pyhiä
paikkoja "uskottomien" muhamettilaisten käsistä tahi kääntämään
Pohjois- ja Itä-Europan pakanakansoja kristinuskoon. Mutta ritariuden
ihanteet pilasi aikaa myöten tietämättömyys ja tapainraakuus, hillitön
sorron- j a voitonhimo; uskonnolliset menot ja sievistelevät tavat
muuttuivat pelkäksi karkean aistillisuuden ulkoverhoksi. Huolimatta
enää lähteä kaukomaille uskottomien sekaan saalista hankkimaan,
kävivät ritarit kotiseudulla keskenään ryöstö- ja kosto-sotia sekä
riistivät sangen mielellään ympäristönsä aseettomilta porvareilta
ja muilta elinkeinonharjottajilta ynnä maaorjuudessa elävältä
talonpoikaisväestöltä kaiken mitä suinkin irti saivat. Etenkin
kulkuteiden ja vesiväylien varsilla sijaitsevat ritarilinnat
muuttuivat vasituisiksi ryöväripesiksi, joiden turvin kuuluisat
"rosvoritarit" verottivat sietämättömästi ohikulkevia kauppiaita ja
ympäröivää seutua.

Ahdistetut elinkeinonharjottajat vetäytyivät silloin kaupunkien
turviin, joiden ympäri kohosi vahvoja muureja; he liittyivät
kiinteästi järjestetyiksi ja aseharjoituksia pitäviksi ammatti- eli
veljeskunniksi, "kilteiksi", ja olivat valmiit asevoimin puolustamaan
omaisuuttaan, henkeään ja vapauttaan. Ajan rauhattomuus oli omiaan
ripeästi kasvattamaan kaupunkien väkilukua; käsiteollisuuden ja kaupan
vaurastuessa kasvoi niiden rikkaus ja yhtä rinnan niiden valtiollinen
merkitys ja mahti. Hallitsijat, ritaristo ja ylempi hengellinen
sääty olivat rahantarpeessaan pakotetut alinomaa turvautumaan niiden
apuun, ja vastalahjaksi vaativat kaupungit yhä suurempia oikeuksia
ja "vapauksia". Täten saivat alkunsa Saksan mahtavat valtakunnan
kaupungit, jotka ympäröivine alueineen muodostivat itsenäisiä
pikkuvaltioita keskelle suurta "pyhää roomalaista keisarikuntaa" ja
säilyttivät asemansa sellaisina aina 19. vuosisadan alkuun asti.
Aivan erikoinen merkitys niinhyvin koko keskiaikaisen sivistyselämän
kuin sitä erikoisesti edistävän merenkulun alalla on silloisilla
merikaupungeilla, joista muita mahtavammiksi kohosivat etelässä eräät
Italian kauppakaupungit ja pohjoisessa Pohjois-Saksan kuuluisa Hansa.



Italian merikaupungit.


Vanhan Rooman vallan rauetessa pirstoiksi ja sen emämaan
Italian hajotessa epälukuisiksi, keskenänsä alituisesti
kinasteleviksi pieniksi ruhtinaskunniksi peri sen valtiollisen
aseman ensimmäinen sen pirstoista kohonnut suurvalta, Byzantiumin
eli Itä-Rooman keisarikunta. Mutta yhtä vähän kuin vanhoilla
roomalaisilla oli taipumusta ja halua merenkulun harjottamiseen,
oli sitä myöskin itäisen tytärvaltakunnan asukkailla. Merenkulku ja
kaupanteko Välimerellä joutui aikaisin Italian merikaupungeille,
nimenomaan mahtavimmille niistä ja toistensa katkerille kilpailijoille,
_Genovalle, Pisalle ja Venetsialle_.

Ristiretkien aikoina, toisen vuosituhannen kolmena ensimmäisenä
vuosisatana, kuljettivat Genovan ja Venetsian alukset ristiritareita
Pyhään maahan, eikä tietenkään niin paljon hartaudesta näitä
elähyttävään asiaan kuin itse heistä rikastuakseen. Kristityille
siihen asti suljetun itäisen maailman aarteet avautuivat rohkeille
ja älykkäille laivurikauppiaille. Suunnattomasta ryöstösaaliista
he perivät runsaan osan kuljetusmaksuina ja ristiretkeläisille
myöntämäinsä lainojen korvauksena; itämaiden kallisarvoiset
luonnontuotteet, varsinkin ryydit, ynnä hienotekoiset metalli- ja
kutomatyöt, virtasivat heidän välityksellään Europaan ja ensi sijassa
tietenkin heidän omiin kauppavarastoihinsa. Byzantiumin lahoavan
keisarikunnan joutuessa "ristiritarien" ahneuden kiistakentäksi
riensivät Italian kauppiasvallat kalastamaan sameassa vedessä ja
korjaamaan "vanhemman veljen" osan saaliista. Konstantinopoli
ympäristöineen, "Levantti" eli Vähän-Aasian rannikko saarineen,
jopa etäinen Krimikin Mustan meren pohjoisrannalla näkivät heidän
kauppakonttorejaan syntyvän keskuuteensa kuin sieniä sateen jälkeen, ja
ne joutuivat sekä valtiollisessa että varsinkin kaupallis-rahallisessa
suhteessa niistä riippuvaisiksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Yksinpä
muinaisen Hellaankin he vetivät valtapiiriinsä — sinne perusti muuan
firenzeläinen kauppahuone "Ateenan ja Korinthoon herttuakunnan".

Täten merenkulun ja kaupan avulla vaurastuttuaan tuli Italian viisaista
ja äveriäistä rahamiehistä silloisen Europan pankkiireja. Heidän
rahoillaan ruhtinaat kävivät kiistojaan vielä 30-vuotissodan aikana
ja kauvan jälkeenkinpäin. Heidän pankkikonttorejaan oli jokaisessa
tärkeässä kauppa- ja merikaupungissa, joissa heitä kotiseutunsa
mukaan sanottiin "lombardilaisiksi" (Lontoossa kantaa vieläkin
muuan pankkikatu Lombard-kadun nimeä); ja nykyisin käytetystä
pankkisanastosta on hyvä osa senaikaista italialaista alkuperää
(vekselitoimi = lombard-liike, à vista = näytettäessä, j.n.e.).



Marco Polon matka.


Vallattuaan itselleen Vähän-Aasian kaupan pyrkivät italialaiset
kauppias-laivurit yhä kauvemmaksi itään. Intian kallisarvoiset
luonnontuotteet olivat jo tulleet tunnetuiksi Europassa, mutta
kauppateitä sinne sekä koko Aasian-kauppaa pitivät muhamettilaiset
hallussaan.

Viekkaudella ja yritteliäisyydellä koettivat rohkeat italialaiset
retkeilijät päästä tunkeutumaan tuonne tarujen maahan, kalliiden
mattojen kotiseutuun Persiaan ja vieläkin kauvemmas europalaisille
silloin aivan tuntemattomiin Aasian ääriin, joita nimitettiin
yhteisnimellä "Tartariaksi" ja joiden uumenissa kuohahtelevat kansojen
liikehtimiset tuontuostakin viskasivat inahtavia maininkejaan
Europaankin Attilan, Dshingis-kaanin ja Timur Lenkin hurjien laumojen
muodossa.

Merkillisimpiä kaikkien aikojen uskaliaista löytöretkistä ovat
venetsialaisten Polo-veljien matkat kaukaiseen Kiinaan 13. vuosisadan
lopulla, joiden päähenkilönä ja kertojana esiytyy toisen veljen
poika _Marco Polo_ (1256-1323). Alkaen matkansa Krimin niemimaalta,
jossa venetsialaisilla oli kauppasiirtoloita ja Polo-veljeksillä
haarakonttori, lähtivät he kauppamatkalle Bukharaan, josta mongoolit
veivät heidät halki Aasian aina Katayhin (Kiinaan) saakka ylimmän
valtiaansa Kublai-kaanin luo. Siellä nämä älykkäät ja paljon nähneet
venetsialaiset kauppiaat saivat osakseen huomaavaista kohtelua,
jopa heidät lähetettiin viemään suurkaanin ystävällistä kirjettä
kristikunnan silloiselle päälle, Rooman paaville. Sen tehtävän he
kunnolla toimittivat ja palasivat uudelleen mongoolikeisarin luo
tuoden mukanaan paavin vastauskirjeen sekä toisen veljen nuoren
pojan Marcon. Tällä kertaa he jäivät pysyväisesti suurkaanin hoviin
Kambaluk-kaupungissa (nyk. Pekingissä), jossa varsinkin nuori
Marco Polo aikaa voittaen kohosi hallitsijan suureen suosioon ja
merenkulkutaitoisena käytettiin tärkeissä hallitustoimissa. Kaanin
lähettiläänä hän matkusteli monissa maissa, joissa sitä ennen ei
yksikään europalainen ollut käynyt, Ceylonissa, Etu- ja Taka-Intiassa,
Tibetissä y.m. Kaikkialla hän teki tarkkoja havaintoja maiden laadusta
ja vieraista kansoista, niiden tavoista ja laitoksista. Se olikin
kerrassaan outo, aivan kuin sadunomainen maailma, joka venetsialaista
matkustajaa kohtasi Itä- ja Etelä-Aasiassa. Valtavan suurenmoinen
luonto ja vuosituhansia vanha sivistys — se kaikki oli niin peräti
toisenlaista kuin vanhassa Europassa. Hankkipa hän kuulopuheitten
mukaan tietoja Cipangu-nimisestä maastakin (nyk. Jaapanista), jota
suurkaani turhaan yritteli valloittaa.

Kokonaista 20 vuotta olivat Polot matkallaan, niistä 17 kaanin
palveluksessa.— Marco useita vuosia m.m. suuren maakunnan ja sen
28 kaupungin sijaiskuninkaana. Mutta huolimatta kaikesta siellä
perimästään kunniasta ja varallisuudesta paloi heissä kova koti-ikävä.
Paluumatkaan tarjoutuikin tilaisuus, kun he saivat toimekseen saattaa
erästä suurkaanin tytärtä miehelään etäiseen Persiaan. Matka kävi
turvallisuuden takia meritse. Neljällätoista isolla 4-mastoisella
laivalla purjehti loistava lähetystö, Marco Polo amiraalina,
Taka-Intian ympäri ja ryytikasvien varsinaisen kotiseudun Isojen
Sunda-saarten kautta (missä nähtiin "hännällisiä ihmisiäkin",
arvatenkin orang-utangi-apinoita) helmien ja jalokivien saareen
Ceyloniin ja Etu-Intian rannikolle. Mutta sen sijaan, että olisi
vienyt prinsessan suorinta tietä Persian lahtea pitkin määränpäähän,
lähtivät tutkimushaluiset venetsialaiset kiertelemään Intian merta sen
pohjimmaisia perukoita myöten, käyden Madagaskarissa — joka Polojen
mukaan oli maailman suurin saari ja jossa siihen aikaan vielä eli
Tuhannen ja yhden yön saduissa mainittu Rok-niminen jättiläislintu
(sukupuuttoon kuollut Aepyornis maximus, joka oli kamelikurkea lähes
toista vertaa isompi) — Sansibarissa ja Abessiniassa asti. Sitte vasta
he veivät ylhäisen morsiamen persialaiselle sulhaselle.

V. 1295 he viimein saapuivat Venetsiaan, jossa "heidän omansa
eivät ottaneet heitä vastaan". Poloja oli luultu jo kauvan sitten
kuolleiksi, ja heidän kotitalossaan asui etäisiä sukulaisia,
jotka eivät tahtoneet tietää mitään nukkavieruihin tamineihin
puetuista matkalaisista. Nämä panivat silloin toimeen isot kemut,
kutsuivat sinne kaikki sukulaisensa ja kaupungin arvohenkilöt,
tarjosivat ylellisiä ruokalajeja ja pukeutuivat kolmesti edellistä
yhä komeampaan juhla-asuun. Vihdoin kemujen lopulla he esiytyivät
resuisissa matkavaatteissaan ja ratkoivat irti niiden saumat,
jolloin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja helmiä vieryi lattialle
ällistyneitten vierasten ihmeeksi. Nyt vasta heitä uskottiin, ja he
perivät kotitalonsa ja muun entisen omaisuutensa. Marco Polo kohosi
sitten synnyinkaupungissaan suureen arvoon; ja kun hän suurkaanin
kansoista ja rikkauksista puhuessaan alinomaa käytti miljoona-sanaa,
ruvettiin häntä kutsumaan "miljoona-herraksi". Kun myöhemmin syttyi
sota alituisesti keskenään kilpailevien merenkuningattarien Venetsian
ja Genovan välillä, joutui muuatta sotalaivaa komentava Marco Polo
haavoitettuna vihollisten vangiksi. Mutta kuuluisaa vankia kohtelivat
genovalaisetkin suurella huomaavaisuudella. Hän sai yhä uudelleen
jutella uteliaille kuulijoille merkillisistä matkoistaan, kunnes
kertomiseen kyllästyneenä saneli kirjureille niistä lavean esityksen,
joka ilmestyi v. 1298 nimellä "Maailman ihmeet". Tämä mainio teos pysyi
sitten vuosisatoja tärkeimpänä lähdekirjana itäisen pallonpuoliskon
oloista ja — kuten seuraavasta luvusta näemme — antoi varsinaista
aihetta ja virikettä keski- ja uuden ajan rajapyykkinä pidetyille
suurille maantieteellisille löytöretkille.



Kaupunkien riitaisuudet.


Kuten edellisestä käy ilmi, ei Italian mahtavien ja rikkaiden
meri kaupunkien kesken vallinnut sitä yksimielisyyden tunnetta ja
yhteisten etujen silmälläpitoa, jonka puutteesta tämä luonnon auliisti
siunaama maa on kärsinyt koko keski- ja uuden ajan aina lopulliseen
yhdistymiseensä saakka jokunen vuosikymmen sitten. Keskinäinen kateus
saattoi niiden laivat iskemään yhteen kaukaisilla riistavesillä
ja kilpailemaan kauppaeduista vierasten kansallisuuksien luona;
kotivesillä johti sama kiero vietti kutakin ponnistamaan kaikki
voimansa tuhotakseen toisensa täydellisesti. Tuossa lakkaamattomassa
kilpailussa, josta merenkohdussa uiskenteleva Venetsia, "Adrian
meren kuningatar", lopuksi selvisi voittajana, koettivat riitapuolet
vahingoittaa toisiaan sekä avoimilla taisteluilla että käyttämällä
aito-italialaisella oveluudella kavalia syrjäiskuja. Hyökkäys- ja
puolustusliittoja solmittiin vierasten valtiasten, Rooman paavien,
Saksan keisarien, Ranskan ja Espanjan kuninkaiden kanssa. Kuvauksena
senaikaisesta sodankäynnistä kerromme vanhan kuvauksen mukaan Melorian
meritaistelusta, josta kaiken hurjuuden ohella tuulahtaa vastaamme
keskiaikainen ritarillisuus ja romantillisuus.

"Pisalaiset, välittämättä paavin heille julistamasta kirkonkirouksesta,
purjehtivat suurella laivastolla Genovan lahteen, hajoittaen tieltään
paavin suosimia vihollisiaan. (Venetsialainen) Morosini oli heidän
amiraalinsa, ja hän oli mitä hienokäytöksisin mies; sillä kun
genovalaisten lähettiläs tuli huomauttamaan hänelle, että vähän
kunniaa hän perisi käydessään vihollisen kimppuun, jonka puoli
laivastoa oli hajallaan kaukana ja toinen puoli vielä telakalla, myönsi
Morosini sen todeksi ja vetäytyi kohteliaasti takaisin. Täten saivat
genovalaiset aikaa varustautua taisteluun ja lähtivät 100 kaleijan
voimalla ulos merelle, purjehtien kolmion muotoisessa rintamassa.
Viholliset vastapuolet kohtasivat nyt toisensa ja ottelivat oikein
villikissan hurjuudella. Nuolet, peitset, heittokeihäät ja tapparat
pimensivät ilman; suovalla sekoitettua palavaa öljyä virtasi mereen
joka taholle, ja herkeämätön suhina ja jyminä oli saattaa kaukaa
rannaltakin katselevat aivan suunniltaan. Välimeren siniset vedet
värjäytyivät punaisiksi taistelussa vuodatetusta verestä, ja laivojen
ympärillä laineet vallan kiehuivat hukkuvista miehistä, jotka viimeisin
epätoivoisin hengenvedoin kamppailivat keskenään."



HANSALIITTO.


"Hansa" on muinais-goottilainen sana ja merkitsee niin hyvin
liittoa eli yhteyttä kuin sotivata joukkoa. Se merkillinen ja
mahtava ilmiö Pohjois-Saksassa, jota tuolla sanalla tarkotetaan,
tarjoaa aivan toisellaisen kuvan kuin edellä esitetty italialaisten
merikaupunkien hajanainen historia. Kun alppien eteläpuolella
olevat latinalaiset mertenvaltiaat kuluttivat voimiaan ja mahtiaan
lakkaamattomissa keskinäisissä kinasteluissa, vaikutti germaanilainen
yhteenkuuluvaisuuden henki Pohjois-Saksassa vallan toista. Ympäröivien
Pommerin, Slesvigin, Holsteinin, Lüneburgin y.m. herttuain alituiset
ryöstelyt ja kiristykset pakottivat sikäläisiä merenkulkua ja
kauppaa harjottavia rannikkokaupunkeja liittymään lujasti toisiinsa.
Turvallisuudentarpeen lisäksi tulivat yhteiset elinedut. Niiden
porvarit tajusivat näet, että he muodostamalla yhdessä peljättävän
mahdin voivat parhaiten hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja Itä-
ja Pohjanmeren rantamilla. Hampurin, Bremenin ja Lyypekin ympärille,
jotka ovat säilyttäneet tärkeän merkityksensä kaupan ja merenkulun
alalla aina meidän päiviimme asti, ryhmittyi lukuisa joukko, aikoinaan
toistasataa hansakaupunkia, niistä monet kaukana sisämaassa suurten
jokien varsilla, toiset aina Flanderissa ja Portugalissa asti. Niiden
lisäksi tuli suuri joukko kukoistavia siirtoloita ja kauppakonttoreja
ympäri pohjoisten merien rantamia.


Hansan rikkaus ja mahtavuus.

Kansalaisten vallan vakavuuden perusti näet se erittäin valtioviisas
toimenpide, että he muinaisten foinikialaisten tavoin perustivat
siirtoloita kaikkialle, missä kävivät kauppaa, sekä omia
kauppakonttoreja valvomaan heidän etujaan silloisissa tärkeissä
merikaupungeissa. Edellisistä kohosi kuuluisimmaksi loistossa itsensä
Lyypekin kanssa kilpaileva _Visby_ kalkkikallioisella Gotlannin
(vanh. suomalaisten "Voionmaan") saarella, muhkeine kehämuurineen,
epälukuisine kirkkoineen ja tarujen ylistämine rikkauksineen.
"Guuttien" äveriäisyyttä kuvataan vanhassa viisussa seuraavasti:

"Leiviskävaa’all’ ne kultia myö, Veroiksi kalliita kiviä tuo,
Hopeavadeista siatkin syö, Ja kullasta kankaita emännät luo".

Kokonaisia kortteleja ja kaupunginosia käsittäviä kauppakonttoreja
syntyi m.m. Bergeniin, Tukholmaan, Turkuun ja Viipuriin; olipa
sellaisia mahtavassa Lontoossa ja kaukaisessa Novgorodissakin asti.

Siirtoloistaan ja konttoreistaan käsin kansalaiset eivät ainoastaan
harjottaneet kauppaa asianomaisen maan kanssa, vaan panivatpa
mestarillisin keinoin sen kerrassaan riippuvaksi heidän ylivallastaan.
Etenkin Skandinavian maat olivat nääntyä vierasten kauppalaivurien
ikeen alla. Valvomaan Hansan etuja sijoitettiin niihin nuoria, pirteitä
miehiä (tunnetut "pippuriveikkojen" ja Suomessa yksinkertaisesti
vain "saksojen" nimellä), jotka sortivat häikäilemättä kotimaista
kauppaa ja, tuntematta lainkaan mitään velvollisuuksia elinkautisia
asuinpaikkojaan kohtaan, koettivat puristaa ja kettää niistä kaiken
mehun. Hankkimalla lainoja, laivoja ja palkkasotureja alituisessa
rahapulassa oleville ja keskenään kinasteleville ruhtinaille kiristivät
hansakaupungit näiltä heidän maitaan orjuuttavia kauppaetuja.

Hansan rikkauden alkulähteenä oli varsinaisesti sillinkalastus ja
-kauppa. Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla oli heillä suolaamoja,
joissa maanasukkailta ostetut kalat lyötiin tynnyreihin ja kuljetettiin
paasto- ja perjantairuoaksi kaikkialle katoliseen kristikuntaan.
Ryöstökalastus ja jotkin kalataudit ovat sittemmin hävittäneet
Itämerestä sillin melkein sukupuuttoon, jättäen jälelle vain sen
laihemman sukulaisen silakan.

Hansaliiton synnyttivät ja sitoivat kokoon, kuten mainittu, yhteiset
kauppaedut ja näiden suojeleminen omavaltaisia ruhtinaita vastaan,
mutta mitään muodollista liittokirjaa ei niiden välillä ollut olemassa,
yhtä vähän kuin erityistä tunnustettua johtajaakaan. Yhteisiä
asioita, varsinkin sota- ja kauppaliittoja, pohtimaan kokoontuivat
eri kaupunkien valtuutetut "yleisille hansapäiville", joilla määräävä
vaikutusvalta kumminkin oli Lyypekillä, vapaana valtakunnankaupunkina
ja "ensimmäisenä vertaistensa joukossa".


Hansan vallan vaipuminen.

Vasta kun Skandinavian maissa esiytyi voimallisia hallitsijoita, jotka
kykenivät ensin hansakaupunkien avulla suoriutumaan mahtavista
herttuoista ja sitten kääntämään voitolliset aseensa auttajia itseään
vastaan, alkoi Hansan valta ja vaikutus Pohjolassa vähitellen
heiketä, Tanskassa oli sellaisia kuninkaita Valdemar "Atterdag", joka
kavaluudella valloitti ja perinpohjin hävitti kukoistavan Visbyn ja
saavutti lyypekkiläisistä useita merivoittoja, sekä ruotsalaisten ynnä
aatelisten "tyranniksi" nimittämä, mutta talonpoikien ja porvarien
kaipaama Kristian II; Ruotsissa taasen vapauttajakuningas Kustaa Vaasa,
joka tosin samaa tyrannia ja tanskalaisvaltaa vastaan taistellakseen
tarvitsi Lyypekin rahoja, laivoja ja miehiä, mutta sitten joutui niin
kiusalliseen, miltei koko hallituskautensa kestävään riippuvaisuuteen
siitä, että oli suorastaan pakotettu koettamaan kaikkia keinoja
vapauttaakseen itsensä ja maansa tuosta kahleesta. Mutta vielä
vuosisatoja jälkeenpäin tuntui saksalainen vaikutus Pohjolassa; esim.
Suomen merikaupungeissa oli kauppiassääty kauvan ja on osittain vielä
nytkin saksalaista alkuperää ja vanhaa hansalaista juurta.



Keskiajan alukset.


Parhaat laivanrakentajat Välimerellä olivat keskiajalla venetsialaiset.
Roomalaisten vanhasta yksisoutuisesta he loivat alustyypin, joka niillä
vesillä tuli kaikkialla käytäntöön: kaleerin. Niitäkin kuljetettiin
etupäässä soutamalla; mutta sen helpottamiseksi oli aluksessa yksi tahi
kaksi mastoa niihin ripustettuine latinalaisine purjeineen. Tällaisilla
laivoilla venetsialaiset kuljettivat ristiretkeilijöitä tuhatlukumme
ensimmäisinä vuosisatoina Pyhään maahan. Ne olivat nykyisen keskisuuren
kuunarin tai pienen prikin kokoisia, n. 200 tonnin kantoisia, ja
antoivat tilaa satakunnalle miehelle ja parillekymmenelle hevoselle.
Tykistö, jota 13-sataluvun keskipaikoilla ruvettiin käyttämään
laivoissakin, sijaitsi perä- ja etukannelle rakennetuissa korkeissa,
loistavasti koristelluissa ja maalatuissa "kastelleissa", joissa sen
lisäksi oli päällystön hytit, ase- ja ampumatarvevarastot y.m. Täten
aseistamalla voi kauppahaahdet muuttaa helposti sotalaivoiksi.

Mutta maailman tullessa yhä enemmän tunnetuksi ja kauppamatkojen
sentakia pidentyessä oli pakko vaihtaa raskaskulkuiset soutupurret
keveämpiin purjealuksiin. Siihen vaikutti osaltaan myöskin tykistön
yhä laajempi käytäntöönottaminen. Viholliselle tehtiin tuntuvampaa
haittaa sijoittamalla tykit yhteen tai useampaan riviin pitkin laivan
sivuja, jolloin voi ampua tuhoisia kokokyljen laukauksia. Tällöin
olivat airot soutajineen luonnollisesti tiellä. Purjeiden yksinomainen
käyttäminen kuljetusvälineenä aiheutti puolestaan suuria muutoksia
alusten rakennuksessa ja takiloimisessa. Sivullepäin vahvasti
kaareutuvien kylkien sijasta, jotka kaleereissa olivat souduille
kylläkin edullisemmat, kyljet sittemmin rakennettiin ensin suoriksi
ja vihdoin keskeltä ulospäin pullistuviksi, niin että laivan leveys
vesirajassa oli paljon suurempi kuin kannen kohdalta. Sen kautta alus
tuli vakavampikulkuiseksi ja tykeille suotiin tukevampi alusta. Mastoja
tuli isompiin laivoihin kolmekin, ja ne kohosivat entistä paljon
korkeammiksi; takiloimisessa tulivat helpommin hoidettavat raakapurjeet
mahtavine köysistöineen käytäntöön.

Hansan laivat Pohjan- ja Itämerellä ynnä Pohjois-Atlantilla nojautuivat
niillä vesillä aikaisemmin käytettyihin viikinkialuksiin, mutta
kehittyivät tietystikin uudemman ajan tarpeiden mukaan. Ne olivat
kahta päämuotoa: isompien nimenä oli "koggi", pienempien "holkki" eli
"snekki". Edelliset olivat rakennetut sekä sodan- että kaupankäyntiä
varten ja olivat nekin — kuten Välimeren myöhemmät alukset —
varustetut korkealla "kastellilla" keulassa ja perässä, joihin soturit
sotakoneineen vaaran tullen asettuivat. Kaikki kolme mastoa olivat
varustetut jatkoksella eli märssytangolla; etu- ja suurmastossa oli
raakapurjeet ja mesaanimastossa latinalainen purje sekä kokkapuussa
halkaisija. "Koggit" olivat melkoisen isoja aluksia — suurimpien
kantavuus on laskettu nykyajan mitoissa aina 1,800 tonniksi.
"Holkit" olivat yleensä edellisiä pienemmät, soukkamuotoisemmat ja
nopeakulkuisemmat.

Hansaliitto harjotti mahtavan suuressa määrässä laivanrakennustyötä
Itä- ja Pohjanmereen laskevien isojen jokien suistoilla. Itämeren
partailla oli laivaveistämöjä Lyypekissä (liiton pääpaikassa),
Danzigissa, Stettinissä, Königsbergissä, Stralsundissa j.n.e.; ja
Pommerin ja Preussin silloiset aarniometsät tarjosivat yltäkyllin
mainiota rakennusainetta. Pohjanmeren rannikolla rakennettiin laivoja
Hampurissa ja Bremenissä, Emdenissä, Altonassa ja pitkin Weser-virran
vartta. Suurimmat telakat olivat Lyypekissä, Danzigissa ja Hampurissa,
joissa, paitsi omaa tarvetta varten, rakennettiin laivoja vierastenkin
varalle, Skandinavian maihin ja Venäjälle, Hollantiin ja Englantiin
sekä aina kaukaiseen Portugaliin saakka, josta maasta keskiajan
lopulla tuli silloisen maailman mahtavin merivalta. Saksalaiset
laivanrakentajat olivat kaikkialla parhaassa maineessa.



V LUKU

Suuret löytöretket.

 Aikakausien vaihteessa. — Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan
 alku; Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina. — Meritie
 Intiaan ja tarinat "Johannes-papista". — Kristoffer Kolumbus ja
 Amerikan löytö; Kolumbuksen ensi matka; Vihanta meri; Kapinan oireita;
 "Maa! Maa!" — Muut suuret löytöpurjehdukset.



Aikakausien vaihteessa.


Siirtymistä 14-sataluvusta 15:nteen merkitsivät niin monenkaltaiset
ja niin täydellisesti aikakauden maailmankatsomusta mullistavat
muutokset, että historia tuosta ajankohdasta alkaa _uuden ajan_.
Ummehtuneen ja lapsellisen munkkiviisauden hajotti uusi valistus,
joka perustui niinhyvin klassillisen vanhan ajan tieteiden
ja taiteiden uuteen ymmärrykseen kuin entistä merkillisempien
kaukopurjehdusten kautta saatuun laveampaan maailmantuntemukseen.
Tämä valoisa väli- ja taiteaika, jota on sanottu renessansiksi,
"uudestasyntymiseksi", vaikutti niin ihmeen elähyttävästi silloisiin
ihmisiin, että tuhannet ja taasen tuhannet varmastikin yhtyivät
saksalaisen humanistin Ulrik Huttenin riemastuneeseen huudahdukseen:
"Nyt on oikein ilo elää!"

Emme ryhdy tässä sen pitemmältä puhumaan uuden aikakauden alun
suurista saavutuksista henkisellä alalla, joista syvimmälle ulottuvat
ja laajimmalle vaikuttavat olivat kirjapainotaito ja uskonpuhdistus,
vaan pysymme kiinni varsinaisessa aineessamme. Me tarkkaamme vain
niitä maailmaa mullistavia ilmiöitä merenkulun ja purjehduksen alalla,
jotka johtivat uusien, ennentuntemattomien maiden ja kokonaisten
maanosien keksimiseen — _suuria löytöretkiä_. Arvaamattaan yksinäiset,
yritteliäät miehet saavuttivat tuloksia, jotka muuttivat koko silloisen
maailmankuvan ja panivat alulle aavistamattomien rikkauksien jatkuvan
virtaamisen vanhaan Europaan.

Ampuma-aseiden yhä yleisempi käytäntöönottaminen tiesi miekalla
ja peitsellä sotivan ritarisäädyn häviämistä. Ruhtinaat kykenivät
masentamaan mahtavia läänitysherrojaan, suurentamaan omaa
hallitsijavaltaansa ja käyttämään sitä maansa hyödyttämiseksi ja
rikastuttamiseksi. Entisten valloitussotien lisäksi tarjoutui heille
tällöin aivan uusi keino: edistämällä ja suosimalla purjehdusta he
voivat sangen huokein kustannuksin hankkia itselleen uusia laajoja
alueita siihen asti tuntemattomissa maissa ja käyttää niiden
luonnonrikkauksia hyväkseen. Niinpä astuvat he siihenastisten
yksinomaisten merenkulunharjottajain, mahtavien merikaupunkien sijaan
johtamaan uusien kulkuväylien keksimistä. Omaa valtaansa ja kansainsa
varallisuutta kartuttaakseen he kallistavat korvansa rohkeiden
suunnitelmien esittäjille.



Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan alku.


Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun
kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä.
On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean
rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata
sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä
uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa
Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä
houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin
ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset
(muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin,
Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän
valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin
karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat
lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti
ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta
merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa
jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty
"rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää
rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden
miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen
merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2%
vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan
korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista
laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan
Hansaliittoon.

Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää
erästä ruhtinastaan, _Henrik Purjehtijaa_ (1394-1460). Nuoruudessaan
hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo
varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin,
maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan
Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi
rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen
Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun,
omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin
linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos
määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä
odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema.
Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti
palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi
hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi
käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen
ja matkaan lähettämiseen.



Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina.


Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen
Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen
Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja
Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen
saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja
länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen
suistot; kunnes _Bartolomeo Diaz_ v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän
kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen,
vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen
"Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät
Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita
paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan
kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan
kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä
kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen
hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita
neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus.
Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta
retkestä:

"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija,
heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan
kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa
heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä
päivänä vangiksi 165 kappaletta."

Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan
päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti
lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan
lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin
hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin
maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan
länsirannikolla.

Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin
väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito
paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden
rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat
portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden
vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin
että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi
isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12
solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa
ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat
tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen
puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä
alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.



Meritie Intiaan ja tarinat "Johannes-papista".


Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä
ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian
kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta
Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin
toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen
kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.

Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla
purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin,
jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään
takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen
haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista",
mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan
olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle
annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä
kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän
saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä,
jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin
tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian
koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla
jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta
nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.

Samoihin aikoihin tuli niin hyvin tieteellisesti todistetuksi (Galilei)
kuin kaukopurjehduksilla omin silmin havaituksi maan pallonmuotoisuus.
Jos siis purjehdittiin tarpeeksi pitkälle valtamerta, jonka jo vanhat
kreikkalaiset arvelivat kaikkialla ympäröivän mantereita, niin voitiin
todennäköisesti palata takaisin lähtöpaikkaan; ja silloin tietysti voi
myöskin poiketa välillä oleviin paikkoihin, kuten esim. ikävöityyn
Intiaan. Tuntemattomilla ulapoilla auttoi ohjausta perehtyminen
aikaisemmin keksittyjen kompassin sekä sekstantin edelläkävijän,
astrolabion, käyttöön.

Mutta itäänpäin kulkien oli meritie pitkä ja vaikea; sen olivat
portugalilaisten tähänastiset keskeneräisiksi jääneet yritykset
osottaneet. Koska maa kerran oli pallonmuotoinen, niin miksikä ei
siis pyrkiä samaan päämäärään länttä kohti purjehtimalla. Aikakauden
oppineet olivat vanhan ajan viisasten kanssa samaa mieltä siitä, että
Europan ja Aasian rannikkojen piti olla jokseenkin lähellä toisiaan,
joskaan ei sentään "vain muutaman harvan päivämatkan päässä", niinkuin
roomalainen filosoofi Seneca oli arvellut. Vasta keksityt Azori-saaret
ynnä niiden takana löytyväksi oletettu "Antihan" saaristo olisivat
tarjonneet purjehtijoille hyviä levähdyspaikkoja matkan varrella.
Mitään välillä olevaa uutta mannermaata ei osattu aavistaakaan. Leif
Erikinpojan puoli vuosituhatta aikaisemmin keksimää "Viinimaata" ja
italialaisen (vaikka Englannin palvelukseen antautuneen) Cabotin
vuosisadan vaihteessa löytämää Labradoria pidettiin vain joinakin
Europan mantereesta kauvas länteen putkahtavina niemekkeinä. Atlantin
mahtava vesiallas levisi kaikkien Länsi-Europan kansojen edessä
houkuttelevana kulkuväylänä — miksi ei siis olisi sitä myöten pyrittävä
Polon kuvailemaan "Cipanguun" (Japaniin), "Katayhin" (Kiinaan) ja
niiden ohi vihdoin Intiaan? Asiasta keskusteltiin ja kirjoiteltiin
väsymättä; voitonhimoiset kauppiaat kiihottivat kerkeäkynäisiä
tiedemiehiä sotisopaan toisiansa vastaan; havaittuja tosiasioita,
tieteellisiä järjestelmiä ja merimiesvalheita ynnä muita mielettömiä
hullutuksia kasattiin rinnakkain ja vastakkain.

Hetki oli kypsynyt suuren ratkaisun iskemiseksi. Tarvittiin yhden
ainoan miehen laajanäköinen äly kokoomaan, seulomaan ja yhdistämään
ajan moninaiset käsitykset ratkaisevaan polttopisteeseen —
yhden ainoan tarmokkaan miehen voimakas tahto tekemään unelmista
todellisuutta.



Kristoffer Kolumbus ja Amerikan löytö.


Sellaisen laajan seulovan älyn ja ennen kaikkea kukistamattoman
tahdonvoiman omisti Kristoffer Kolumbus (nimi italiaksi Cristoforo
Colombo, espanjaksi Christoval Colon; 1436-1506), jonka oli
sallittu suorittaa historian merkillisin purjehdusmatka ja
tärkein maantieteellinen suurtyö — uuden, valtavan suuren ja
luonnonrikkauksista tyhjentymättömän maanosan löytö.

Hän oli syntynyt Genovan vanhastaan kuuluisassa merikaupungissa
ja opiskeli nuoruudessaan purjehdusoppia, matematiikkaa, maan- ja
tähtitiedettä, mutta vaihtoi varhain koulupenkin purjeköysiin.
Kunnolliseksi merimieheksi hän kehittyi risteilemällä Välimerta
ristiin rastiin sekä Atlanttia Islannin takaa aina Guineaan saakka.
Elämänsä suurtyötä varten hän sai tarvittavia tietoja ja kaikkea
silloin mahdollista ohjausta perimällä appensa, erään Kanaria-saarten
löytäjän, merikartat ja muistiinpanot sekä uutteralla kirjeenvaihdolla
sen ajan pätevimpien asiantuntijain ja tiedemiesten kanssa. Ja kun tuo
suuri ajatus — Intian meritien avaamisen mahdollisuus — oli hänessä
täten kypsynyt, oli hänellä haaveksijan ja uskonnollisen intoilijan
ihmeellinen sitkeys pitää siitä järkähtämättä kiinni ja saada eteen
nousevista vastuksista vain uutta yllykettä.

Eikä häneltä vastuksia suinkaan puuttunut. Se lyhyt elämänkausi,
joka suurelle löytäjälle oli vasta vanhuudessaan suotu mainetekonsa
suorittamiseen, on itsessänsä mitä tärisyttävin murhenäytelmä. Turhaan
kolkutteli hän Portugalin, Englannin ja Espanjan kuninkaiden portteja
esittääkseen ehdotustaan. Hänelle naurettiin; aikakauden henkinen
valtias, ahdasmielinen jumaluusoppi, asettui hänen tuomarikseen ja
oli syöstä hänet harhaoppisen kamalaan kohtaloon. "Maammeko olisi
pallonmuotoinen", ivasivat hänen kuulustelijansa; ja "jospa olisikin,
niin kuinka sen toiselle puolelle tultua enää pääsisi ylämäkeä
takaisin?" Maanpakolaisena, miltei nälkään nääntyen sai hän jo
ikämiehenä kierrellä pientä poikaansa taluttaen luostarien armeliaissa
vierassuojissa. Vasta kun Espanja oli saavuttanut ratkaisevan voiton
maansa maurilaisista, ja kansallinen ja uskonnollinen ylpeys oli
sen johdosta kohonnut korkeimmilleen, alkoi sen hallitsija kallistaa
korvaansa itsepäisen anojan esityksille. Voisihan tuosta matkasta
mahdollisesti olla lisää kunniaa ja saalista toivottavana Espanjalle;
ja ennen kaikkea saataisiin ehkä kristikunnalle uusia voittoja
pakanuuden hävittämisellä tuntemattomissa maissa. Huhtik. 17 p. 1492
viimein allekirjoittivat tällöin jo 56-vuotias Kolumbus ja Espanjan
kuningaspari sopimuksen, jonka mukaan hän sai raha-apua n. (100,000
markkaa) kolmen karavellin varustamiseen, ja joka määritteli hänen
palkkiokseen runsaasti arvonimiä, valtaa ja aineellisia etuja. Ja saman
vuoden elokuun alussa purjehti "amiraali" ja tulevain valtaustensa
"varakuningas" Paloksen satamasta kolmella pienellä puolikannellisella
aluksellaan Santa Maria, Pinta ja Nina, joissa oli yhteensä
120-henkinen miehistö.


Kolumbuksen ensimmäinen matka.

Matka kävi aluksi etelää kohden poiketen Kanarian saarille, missä
saatiin kuulla kateellisten portugalilaisten lähettäneen näille vesille
sotalaivoja väijymään uskalikkoja. Niitä säikkymättä lähdettiin
purjehtimaan suoraan länteen, josta ilmansuunnasta koko matkan
pidettiin häivähtämättä kiinni.

    "Mik’ ihme, mikä uljas rohkeus:
    Kolumbus lähtee länttä kohti,
    Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
    Atlantin aallot alta hohti;
    Ja viikoiss’ ei, ei kuissa maata näy,
    Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.

    Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
    Joll' itä laivaa lykkää lieto,
    Ja toivo häntä määrän päähän vie —
    Ei toivo vaan, myös varma tieto.
    Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
    Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"

Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A.
E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla
monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen
hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada
merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle
hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli
jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka
moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?


Vihanta meri

Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen
edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin
häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja
tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten
mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa,
"että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä
kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat
eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin,
mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla
lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten
rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti
tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen
valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli
mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti
juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein
päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille.
Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän
niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton
ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se
ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen
potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.


Kapinan oireita.

Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun
loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen
ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta
maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla
ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti
odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan,
oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille
jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän
kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei
suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin
tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan,
että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun
verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä
tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.

Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen
taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät
kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan,
olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen
miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata
genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan.
Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta;
ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet
purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden
hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi
maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.


"Maa! Maa!"

Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin
pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja
laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää
epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä
tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain
kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta
kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto
tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain
vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni
saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja
ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat
polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti
ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu
Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai
onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.

Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin
maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä
syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan
Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat
itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä
Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien
nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta
Antilia-saaristosta.

Samalla matkallaan Kolumbus löysi vielä Kuban ja Hispaniolan (San
Domingon) suuret saaret, seuraavilla kolmella Portoricon ynnä useimmat
muut Länsi-Intian saaret, ja kävipä kahdesti, itse sitä tietämättään,
Amerikan mantereellakin, Orinoko-virran suulla ja Honduras-niemellä.
Hän perusti löytämiinsä paikkoihin siirtoloita ja toi kotia palatessaan
näytteitä maan asukkaista ja muhkeista luonnonrikkauksista, ennen
kaikkea kultaa, joka sai espanjalaisten silmät ahneudesta palamaan.
Mutta kuninkaan juhlallisesti lupaamat palkinnot suuri valloittaja pian
menetti; kadehtijat ja kilpailijat saattoivat hänet huonoon huutoon,
ja kerta hänet oikein kuljetettiin raudoissa takaisin Espanjaan.
Pettymysten ja rasitusten murtamana Kolumbus kuoli 70-vuotiaana, ja
hänen tomunsa vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi San
Domingon tuomiokirkkoon.



Muut suuret löytöpurjehdukset.


Uudesta maailmasta virtaavat rikkaudet houkuttelivat kohta tuhansittain
seikkailijoita sinne koettamaan onneansa. Ensimmäisten joukossa oli
_Amerigo Vespucci_, italialainen hänkin, josta uusi maanosa sitten sai
nimekseen Amerika. _Fernando Cortez_ valtasi hopearikkaan Meksikon
ja Francisko Pizarro kultarikkaan Perun, mutta molemmat hävittivät
ryöstönhimossaan iäksi nuo korkeaan omaperäiseen sivistykseen kohonneet
maat. Portugalilaiset puolestaan eivät tahtoneet olla huonompia
miehiä. Hekin tahtoivat Intiaan, joko Diazin viittomaa tietä Afrikan
ympäri niinkuin _Vasco da Gama_, joka vihdoinkin sinne pääsi v. 1498,
tahi Kolumbuksen tavoin länttä kohti purjehtimalla kuten _Alvarez
Cabral_, joka v. 1500 tavallaan vastoin tahtoaan löysi Brasilian.
Tyynelle valtamerelle oli ensimmäisenä tunkeutunut _Balboa_ 1500-luvun
alussa, ja vv. 1519-21 suoritti ensimmäisen purjehduksen maan ympäri
portugalilainen _Fernando Magellan_ — tahi oikeastaan hänen ainoa
jälellejäänyt laivansa, sillä johtaja sai matkalla surmansa enimpäin
seuralaistensa kanssa. Kolumbuksen ensi matkan jälkeen se oli
kunniakkain tämän suuren ja merkillisen aikakauden löytöpurjehduksista.



VI LUKU

"Voittamaton Armada".

 Espanjan korskeus; Viha Englantia kohtaan. — "Voittamaton Armada":
 Kokoonpano ja lähtö; Englannin varustelut; Meritaistelu Kanaalissa;
 Armadan surkea loppu.


Suurten löytöretkien tuloksista hyötyivät molemmat niihin osaaottaneet
Pyreneain niemimaan valtiot suunnattomasti. Mitättömällä rovolla oli
Espanja kustantanut Kolumbuksen ensimmäisen matkan, mutta arvaamattomia
summia se ammensi seuraavien vuosisatojen kuluessa "lännen kultalasta",
niinkuin uutta maanosaa ruvettiin nimittämään. Intiaanien vanhat
kulta- ja hopeakaivokset tyhjennettiin, uusia tutkittiin ja avattiin
järjestelmällisesti. Alkuasukkaat pantiin orjina kaivamaan maanpovesta
rikkauksia uusille herroilleen; ja kun ne osottausivat olevansa heikkoa
rotua ja menehtyivät saarilla sukupuuttoon ja mantereella monin paikoin
jäljettömiin, ruvettiin sijaan tuomaan rotevampia ja kestävämpiä
Afrikan neekereitä, josta sai alkunsa uuden ajan kolkoin häpeäpilkku,
neekeriorjuus. Tyhjätaskuja aatelismiehiä ja seikkailijasotureita
siirtyi ehtymättömänä jonona uuteen maailmaan, perustaen sinne
siirtoloita ja luoden alun Amerikan espanjalaiselle kreoli-asutukselle.

Täten paisui Espanjasta Europan rikkain ja mahtavin valtio, ja sen
kuninkaan tultua Saksan keisariksi ja Habsburgin perintömaiden herraksi
Kaarle V:ntenä voivat liehakoitsijat imarrellen huomauttaa uudelle
roomalaiselle Caesarille, "ettei hänen maissaan aurinko milloinkaan
laskenut". Kaarlen poika, Espanjan kuningas Filip II, teki itsestään
katolisen maailmanmahdin edustajan. Synkkänä uskonkiihkoilijana
hän varsinkin tahtoi panna sulun silloin leviämistään leviävälle
protestanttiselle uskonnolle. Tulella ja miekalla hän hävitti sitä
omista maistaan, nimenomaan silloin Espanjalle kuuluvista Alankomaista,
ja hänen joukkonsa olivat Saksan uskonsodissa paavilaisuuden ja
katolisten ruhtinaiden vallanhimon vankin tuki.



Viha Englantia kohtaan.


Eräs Europan valtio ennen muita oli silmätikkuna "hänen kaikkein
katolisimmalle majesteetilleen". Se oli Englanti, jonka merimahdille
historiassa muuten niin surkean kuuluisa Henrik VIII oli luonut
varman alun, erottamalla laivaston maakomennon käskettävistä ja
rakennuttamalla sotalaivoja saarivaltion puolustusta varten. Sangen
monia katkeria valituksenaiheita oli Filipillä Englantia vastaan.
Siellä oli Henrikin toinen tytär, suuri Elisabet, suorittanut loppuun
isänsä kierosti ja itsekkäistä syistä alkaman kirkonvapautuksen.
Elisabet auttoi Alankomaiden kapinoitsevia protestantteja rahalla ja
väellä Filipin joukkoja vastaan. Englannin rohkeat merisissit, ennen
kaikkea kuuluisat merikuninkaat Francis Drake ja William Raleigh,
ryöstivät väsymättä Espanjan amerikkalaisia siirtomaita, sieppasivat
merellä sen kotia palaavia aarre- ja kauppalaivoja — Espanjan, joka
piti itseään Atlantin ja Amerikan vesien yksinvaltaisena herrana! Olipa
uskalikko Drake käynyt "polttamassa Espanjan kuninkaalta parran",
kuten itse kehui, hävittäessään Espanjan laivaston sen pääsatamassa
Cadizissa. Espanjan oikeutettuihin valituksiin oli Elisabet
vastannut välttelevästi ja palkinnut tuhontekijöitä imartelevilla
armonosotuksilla. Lisäksi tuli mieskohtaistakin katkeruutta. Filip
oli ollut naimisissa Elisabetin vanhemman sisaren, katolismielisen
"verisen Marian" kanssa, ja oli tämän kuoltua kosinut nuorempaakin
sisarta, mutta saanut "neitsytkuningattarelta" jäykät rukkaset.
Viimeisen pisaran katkeruuden kukkuraiseen maljaan vuodatti Elisabetin
menettely katolismielistä Maria Stuartia kohtaan. Tämän alamaistensa
hylkäämän Skotlannin kuningattaren oli hänen sukulaisensa Elisabet
ottanut vastaan, mutta sulkenut pitkäaikaiseen vankeuteen ja viimein
mestauttanut v. 1587. Koko katolinen maailma kuohui raivosta, varsinkin
Filip, joka oli persoonallisesti kannattanut ihanata ja onnetonta
kuningatarta.

Tällöinpä näki Englanti melkein koko Europan mannermaan nousevan
Espanjan johdolla kostamaan sen "uskonluopiolle" kuningattarelle Maria
Stuartin kuolemaa. Filip, jolla oli tyhjentymättömät varat ja voimat
käytettävinään, ryhtyi heti nopeihin varustuksiin. Kaikkialla Espanjan,
Portugalin ja Italian satamissa asetettiin kuntoon ennenkuulumatonta
laivastoa, ja maajoukkoja koottiin Kanaalin vastakkaiselle rannalle
vietäviksi salmen yli Englantiin. Tarkotuksena oli musertaa Englanti
tykkänään ja muuttaa se ikipäiviksi Espanjan maakunnaksi kuten
Alankomaat olivat. Sitäpaitsi otettiin lukuisesti mukaan katolisia
pappeja ja munkkeja, jotka mestauskirveiden ja polttorovioiden
pelotuksella tyyten juurittaisivat protestanttisen harhauskon sen
mahtavimmasta tyyssijasta.



"Voittamattoman Armadan" kokoonpano ja lähtö.


Todella hirvittävä ja merien historiassa ennen näkemätön oli se
laivasto, joka toukok. 23 p. 1588 purjehti ulos Lissabonin satamasta.
Siihen kuului 150 sotalaivaa, jotka olivat kaikki niin isoja, että
kukin kykeni itse kuljettamaan matkalla tarvittavat ruoka- ja
ampumatarvevarastot. Ne olivat rakennetut hyvin korkeakylkisiksi ja
melkein tasapohjaisiksi, jotta säilyttäisivät vakavuutensa kovassakin
merenkäynnissä; ja korkeine keula- ja peräkastelleineen sekä jylhine
mastoineen ja hulmuaville purjejoukkoineen ne todella näyttivät
vedessä uivilta linnoituksilta. Erityistä huolta oli pantu niiden
puolustuskykyisyyteen. Ylempänä olivat kyljet niin paksut, etteivät
musketinluodit niitä läpäisseet, ja alempana olivat sekä kyljet että
kaaret kokoonpannut päällekkäin yhteen saumatuista palkeista ja
hirsistä aina 4-5 jalan vahvuisiksi, niin etteivät edes tykinluoditkaan
jaksaneet lävistää niitä muuten kuin aivan läheltä ammuttaessa. Niinpä
löydettiinkin perästäpäin haaksirikkoutuneiden alusten kyljistä
joukottani keskitiehen pysähtyneitä tykinluoteja. Mastojen tukevuutta
ja varmuutta ammuksilta oli vahvistettu kiertämällä niiden ympäri
vartavasten punottua sitkeää köyttä moniksi kerroksiksi. Mutta laivojen
puolustuskyky oli saavutettu purjehduskyvyn kustannuksella, sillä
taistelussa ne olivat paljon kömpelömmät liikutella ja käännellä kuin
pienemmät englantilaiset ja hollantilaiset laivat. Laivaston yhteen
laskettu kantavuus nousi 60,000 tonniin.

Tuollainen veden päällä liikkuva kaupunki sisälsi vastaavan
määrän asukkaitakin ja näiden vaatimia varoja. Merimiehiä oli
laivoissa yhteensä 8,000, orjia (kaleerien soutajina) 2,000 ja
sotamiehiä kokonaista 20,000, kaikki vanhaa valittua väkeä, —
lukuunottamatta suurta joukkoa ylhäisaatelisia ja muita vapaaehtoisia
herrasseikkailijoita, jotka lähtivät mukaan rikastuakseen
ryöstösaaliista. Hengellisistä miehistä, joiden piti maallisin asein
puhdistaa saarimaa harhaoppisuudesta, on jo edellä mainittu. Isoja
tykkejä oli laivoissa yhteensä 2,600, kaikki paljon isommat kuin
Englannin laivoissa löytyvät; mutta vastaisessa ottelussa niiden
hoitajat käyttelivät niitä paljon kehnommin kuin englantilaiset
tykkimiehet. Joka lajia tarviskalua oli varattu mukaan runsaassa
määrässä: vaunuja, rattaita, irtopyöriä ja paareja tavarain siirtoa
varten maalla, samoin niitä kuljettamaan tuhansittain muuleja ja
hevosia; valmiita risukimppuja, koreja ja lapioita piiritystä varten;
vara-aseita, vaatteita y.m. Tykinluoteja oli 120,000 ammusta varten,
ruutia 5,600 sentneriä, sytyttimiä 1,200 sentneriä. Ruokavaroja
oli koottu rannalle laivoihin lastattavaksi kokonaisia vuoria.
Laivakorppuja otettiin mukaan sellainen määrä, että niitä riitti
joka miestä kohden puoli sentneriä kuussa puolen vuoden aikana, siis
n. 100,000 sentneriä. Viiniä samoin puolen vuoden tarve, 147,000
aarnia eli 7 milj. litraa, sianlihaa 6,500 sentneriä, juustoa 3,000
sentneriä j.n.e. Kaiken kaikkiaan varattiin matkaan ruoka-, tarve-
ja ampumavaroja 32,000 hengelle puolen vuoden ajaksi ja maksoivat ne
kuninkaalle hänen oman lausuntonsa mukaan 30,000 dukaattia päivässä.

Moista peljättävää laivastoa ei ollut vielä koskaan ennen historian
ajalla liikkunut vesillä, ja mielet korskeudesta paisuen nimittivät
muutenkin ylpeäluontoiset espanjalaiset sitä "voittamattomaksi
armadaksi" (armada merkitsee sotalaivastoa). Sitä oli määrätty
komentamaan etevä ja kokenut merisankari, amiraali Santa Cruz, mutta
liiaksi hätäilevän kuninkaan loukkaava käytös ynnä sairaus masensivat
vanhan amiraalin voimat, ja hän kuoli matkalle lähdettäessä. Hänen
sijaansa nimitettiin Espanjan loistavin ylimys, kuuluisan Alban
sukulainen, Medina Sidonian herttua, joka kumminkin oli toimeen aivan
kykenemätön. Hänelle antoivat sekä paavi että "kaikkein katolisin
kuningas" etukäteen apostolisen siunauksensa. Samoihin aikoihin
kokoutui Flanderin rannikoille aikakauden kuuluisimman sotapäällikön,
Parman herttuan Aleksanterin johdolla 30,000 jalka- ja 4,000
ratsumiestä, kaikki Europan kykenevimpiä veteraaneja; jotapaitsi siellä
tulisella kiireellä rakennettiin ja koottiin 300 laivaa viemään näitä
joukkoja Kanaalin yli Englantiin, ja 20,000 tyhjästä tynnyristä tehtiin
ponttoonialuksia kuormaston kuljettamista varten.

Englannin varustelut. Mitä oli Englannilla asetettavana moista
peljättävää voimaa vastaan? Sillä oli puolellaan ainakin suurempi
siveellinen mahti — uhatun uskon, isänmaan, vapauden ja itsenäisyyden
rakkaus. Englannissa oli vielä paljon katolilaisia, varsinkin
aatelin keskuudessa; mutta yhteisen turman uhatessa riensivät
kaikki kuningattarensa ympärille tukemaan hänen puolustustoimiaan
rahoin ja miehin. Merikaupungit varustivat jokaisen kauppahaahtensa
sota-aluksiksi; meriä kiertävät kaapparikapteenit kiiruhtivat
hätäsanoman saatuaan kotiin koeteltuine miehistöineen. Syystä ehkä
moitittiin kuningatarta, että hän tahtoi säästää laivastoaan ja
antoi liian myöhään käskyn sen sotakannalle asettamisesta. Mutta
kun hän sen vihdoin teki — aatelismiehet olivat sillä välin omalla
kustannuksellaan vuokranneet ja varustaneet aluksia vihollista vastaan
— oli hänellä mainioita merisankareja sitä johtamassa. Ylipäällikkönä
oli vanha kokenut lordi Howard ja hänellä ala-amiraaleina kuuluisat
meriurhot Francis Drake, Raleigh, Seymour y.m. Mutta näiden
käytettävänä oli ainoastaan 40 sotalaivaa sekä lisäksi kirjava
apulaivasto kaikenlaisia pienempiä aluksia, jotka ainakin voivat
häiritä ja väsyttää vihollista, vaikkeivät paljon auttaa sen
hävittämisessä.

Vähäväkisyytensä tuntien oli lordi Howard valinnut sen järkevän
taistelusuunnitelman, että tyytyi odottamaan vihollista ja sitten
ryhtymään vain puolustustaisteluun. Espanjalaisilla oli isommat ja
korkeammat laivat kuin hänellä, joten hän ei voinut käydä käsirysyyn
niiden kanssa; niillä oli sitäpaitsi laivoissaan sotaväkeä, jota
hänellä ei ollut. Kaksikymmentä miestä voi kyllä puolustaa laivaa sataa
hyökkäävää vihollista vastaan; mutta kaksikymmentä ei voi hyökätä sadan
miehen puolustaman vihollislaivan kimppuun.

Espanjalainen amiraali oli saanut kuninkaaltaan käskyn purjehtia
Kanaaliin ja pysytellä Ranskan rannikolla, välttäen ryhtymästä
taisteluun englantilaisten laivojen kanssa, vaikka nämä kävisivät hänen
kimppuunsakin, kunnes hän Calais’n kohdalla yhtyisi siellä odottelevaan
Parman herttuan osastoon. Vasta heinäk. 19 p. suuri armada saapui
Kanaaliin; ja toivoen voivansa äkkiarvaamatta yllättää ja hävittää
Englannin laivaston Plymouthin selällä käännätti herttua Medina Sidonia
laivainsa keulat — vastoin kuninkaansa ohjetta — Englannin rannikolle
päin. Mutta saadessaan kuulla amiraali Howardin tulevan kohtaamaan
häntä päätti hän seurata alkuperäistä suunnitelmaa, pyrkiä Calais’ta ja
Dunkirkia kohti ja ruveta ainoastaan puolustustaisteluun.



Meritaistelu Kanaalissa.


Seuraavana päivänä, heinäk. 20:ntena, sai englantilainen amiraali
vihollislaivaston näkyviinsä. Armada kulki puolikuun muotoisessa
kaaressa, jonka yhdestä sarvesta toiseen oli enemmän kuin nyk.
penikulman välimatka. Lounaistuulessa isot laivat liikkuivat hitaasti
eteenpäin. Englantilaiset antoivat vihollisen kulkea ohi, mutta
seuraten perässä alkoivat (nekin vastoin amiraalin alkuperäistä
suunnitelmaa) ahdistella sitä. Jyrisevä taistelu alkoi, jossa monet
espanjalaisten parhaista laivoista joutuivat hyökkääjän saaliiksi ja
vielä useammat saivat pahoja vaurioita; sen sijaan englantilaiset,
välttäen käymästä liian lähelle jättimäisiä vastustajiaan ja käyttäen
hyväkseen paljon parempaa nopeuttaan ja liikkumiskykyään, kärsivät
tuntuvasti vähemmän. Taistelua kesti tällä erää miltei herkeämättä
viikon päivät, joll’aikaa englantilaiset saivat lisävoimia ja
voittojensa mukana yhä kasvavaa rohkeutta. 27 p. sai espanjalainen
amiraali vihdoin pahoin ruhjoutuneen, mutta edelleen taistelukuntoisen
laivastonsa suojaan Calais’n satamaan.

Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä
ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas
sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin
pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren
armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon
omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka
jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja
nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella
valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun
pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi
iskusta antautuisivat."

Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään
kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa
täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman
herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki
englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan
armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat
espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.

Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen,
että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista
vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle
suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja
tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan;
mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa
ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että
espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät
kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä
törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset
hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun
valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä
uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen
tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä
yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin
tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun
loppusuoritusta seuraavasti:



Armadan surkea loppu


"Huomenissa heinäk. 29 p:nä, äsken kerrotun metelin ja Espanjan
laivaston jälleen asetuttua taistelujärjestykseen Gravelingin
näkösällä, iskivät englantilaiset uudelleen sen kimppuun mitä uljaimmin
ja raivoisimmin — — Ja vaikka englantilaisilla oli laivastossaan
monta mainiota ja sotakelpoista alusta, voi niistä tuskin paria-
tai kolmeakolmatta asettaa espanjalaisten yhdeksänkymmenen ison
taistelulaivan rinnalle.

"Sen vuoksi englantilaiset laivat, käyttäen hyväkseen sukkelampaa
ohjauskykyään, jonka avulla voivat kääntyä ja ottaa tuulta purjeisiinsa
minne suuntaan hyvänsä, lähestyivät usein aivan keihäänvarren päähän
vihollisista ja ampuivat kukin vuorostaan kokokyljen laukaukset niitä
kohti; — jatkaen tätä keskeytymätöntä tykki- ja muskettitulta koko
päivän aamusta myöhäiseen iltaan, kunnes heiltä ruuti ja luodit tyyten
loppuivat."

"Espanjalaiset kärsivät tuona päivänä suuren tappion ja vahingon, sillä
heidän laivoistaan tulivat monet puhkiammutuiksi ja upposivat, samoin
menettivät he väkeään sangen paljon; kun sitävastoin englantilaiset
koko sinä aikana, jolloin espanjalaislaivasto liikkui heidän vesillään,
eivät kadottaneet miehistään sataa enempää eivätkä ainuttakaan laivaa
eikä arvohenkilöä."

Huonoa komentoa Englannin hallituksen puolelta (kuningatarta syytettiin
tässäkin kitsastelusta) todistaa se, ettei sen laivastolle ollut
varattu kylliksi ampumavaroja, jotta se olisi voinut täydellisesti
hävittää vihollisen. Mutta mitä vain kyettiin tekemään, se tehtiin
kunnolla. Monet, Espanjan isoimmista laivoista upposivat tahi joutuivat
vastustajan saaliiksi. Vihdoin älysi espanjalainen amiraali jatkuvan
taistelun toivottomaksi ja käyttäen hyväkseen eteläistä tuulta kokosi
laivastonsa jätteet purjehtimaan pohjoista kohti, toivoen voivansa
kiertää Skotlannin ympäri ja palata sitä tietä englantilaisten
häiritsemättä Espanjaan. Mutta voittaja seurasi perässä, ennen kaikkea
pikalentäjä Drake, joka ajoi voitettua "voittamatonta" edellään jonkun
matkaa pohjoiseen, kunnes huomatessaan sen kääntyvän Skotlannin
rannoilta Norjaa kohti katsoi parhaaksi — Draken sanojen mukaan —
"jättää sen noiden rajujen ja hirvittäväin pohjoisten vesien armoihin".
Mutta myrsky jatkoi hävitystyötä Skotlannin ja Irlannin kallioisilla
pohjoisrannoilla. Suuresta, ylpeästä "voittamattomasta armadasta"
palasi ainoastaan kolmekuudetta pahoin runneltua alusta — poikkinaisin
mastoin, rikkinäisin purjein, puhkiammutuin kyljin ja nääntynein
miehistöin — kotimaan satamaan.

Filip II:sen järkähtämätöntä mielenmalttia kuvaavat hänen sanansa
lohduttaessaan vapisevaa Medina Sidonian herttuaa: "Minä lähetinkin
teidät taistelemaan ihmisiä enkä luonnonvoimia vastaan."



VII LUKU

Pohjolan suurin merisankari.

 Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta. — _Wessel-Tordenskjold_: Urhon
 lapsuus; Peder alottaa uransa; Seikkailu Göteporin edustalla; Kohtaus
 englantilaisen kanssa; Tordenskjold; Myötä- ja vastoinkäymistä;
 Tordenskjold tiukalla; Amiraali; Viimeinen uroteko ja kuolema. —
 _Puisten sotalaivojen valtakaudelta_: Laivojen ryhmitys ja aseistus;
 Taistelutapa.



Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta.


Kalmarin unionin ajoista lähtien olivat Pohjolan molemmat valtakunnat
alituisesti toistensa tukassa. Voimasuhteet olivatkin jokseenkin
tasaiset — Ruotsilla oli hallussaan avara mutta harvaan asuttu
ja meren erottama Suomi, Tanska jälleen yllämainitun merkillisen
valtioyhtymän perintönä hallitsi Norjaa ynnä Ruotsin viljavia eteläisiä
maakuntia. Ruotsilla oli katkeamaton kahakka itäisen naapurinsa, yhä
vaarallisemmaksi käyvän Venäjän kanssa, Tanskalta taasen eivät huolet
loppuneet Saksan mantereella sijaitsevain aluemaidensa Slesvigin,
Holsteinin ja Lauenburgin takia. Tanska oli maantieteellisen asemansa
takia etupäässä merivalta, Ruotsi samasta syystä maavalta; toisen
kovalla kamaralla saavuttamia voittoja tasoitti toisen menestys merellä.

Mutta 30-vuotisessa sodassa saavutti Ruotsi jalansijaa
Keski-Europassakin, Pohjois-Saksassa ja Itämerenmaissa ja yleni
yhdeksi Europan suurvalloista. Sotaisten Kaarlojensa aikana se
löylyytti pahasti kilpailijaansa sen omalla mannulla ja riisti siltä
sen ikivanhat omistukset Etelä-Ruotsissa. Ja kun Ruotsin "nuori
leijona", Kaarloista XII:s, alotti tarumaisen loistavan sankariuransa
litistämällä Tanskan pään siivosti kainaloonsa, näytti Tanskan mahti
madaltuvan maan tasalle. Mutta silloin sai sekin, Hansan vallan
muinainen kukistaja, yhdennellätoista hetkellä sankarinsa, joka ajaksi
palautti uhatun tasapainoaseman, merisankarin mokoman, jolla ei ole
ollut vertaistaan Pohjolassa eikä monta muuallakaan maailmassa —
Wessel-Tordenskjoldin.



Urhon lapsuus.


Norjan ikivanhassa Trondhjemissa syntyi Peder Wessel v. 1690
kymmenentenä sikäläisen raatimiehen Jan Wesselin 18 lapsesta —
niistä poikia kokonainen tusina ja kaikki "hurjia ja kurittomia
veitikoita". Kaikista hurjin ja kurittomin oli kumminkin Peder, jonka
ison lapsiparvensa vallattomuudesta ja toimeentulosta huolestuneet
vanhemmat panivat koetteeksi ensin räätälin- ja sitten parturinoppiin.
Kummassakin oppipaikassa olivat mestarit ankaria vanhankansan miehiä,
jotka patukan avulla ahkeroivat kasvattaa oppilaitaan "kurissa ja
Herran nuhteessa". Mutta patukka maistui Pederille kylässä vielä
nurjemmalta kuin kotona, joten hän piankin karkasi neulan ja saksien
parista ja jatkoi omavaltaista vekkulinelämäänsä.

Hänen ollessaan 14-vuotias kävi Tanskan-Norjan hallitsija Fredrik
IV hänen kotikaupungissaan. Kuninkaan muhkeat saattolaivat ja komea
hovinpito olivat omiaan panemaan parempienkin kaupunkilaisten silmät
ja suut selälleen kuin vain raatimies Wesselin Peder-veitikan; ja
korealiveristen hovilakeijain juttelut isoista sotalaivoista ja
Köpenhaminan loistosta lisäsivät kukkurata pojan ylivuotavaisen
mielikuvituksen maljaan. Kun kuninkaalliset lähtivät Trondhjemista
kotimatkalle, lähti Pederkin mukaan — mutta salaa vanhemmiltaan ja
kätkeytyneenä erääseen laivoista.



Peder alottaa uransa.


Kaikki hänen kauniit tuulentupansa haihtuivat kuitenkin kuin utu
ilmaan, kun hän Köpenhaminaan tultua seisoi rannalla ypöyksin,
pennitönnä ja ystävätönnä. Onneksi kuninkaan norjalainen hovipappi
armahti nuorta maanmiestään ja otti hänet passaripojakseen. Mutta
vaikka hänen tällä uralla olisi ehkä ahkeroiden onnistunut aikanaan
kiivetä tuonaan ihailemainsa korealiveristen hovilakeijain
mahtiasemaan, ei se enää tyydyttänyt hänen levotonta mieltään. Kaikki
vapaahetkensä hän vietti satamassa tähystellen ikävöivin silmin
sen suulla lepääviä isoja sotalaivoja ja merikadettien harjotuksia
niiden kannella, tykkien ääressä ja mastoissa. Sinne joukkoon piti
hänenkin päästä, keinolla millä hyvänsä; ja kun muut keinot eivät
tepsineet, kyhäsi hän itselleen kuninkaalle hyvin nöyrän ja alamaisen,
mutta samalla lapsellista itsetietoisuutta uhkuvan kirjeen, jossa
anoi korkeata armoa tulla otetuksi merikadettien joukkoon. Kirje
huvitti hyväluontoista kuningasta, joka antoi toimittaa pojan
purjehdusoppilaaksi erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan. Nopeasti
vastaleivottu jungmanni ansaitsikin kapteeniltaan sen mainesanan että
"Peder Wessel on syntynyt merimieheksi, ollen aina reipas työssä,
rohkea ja kerkeä, kaikista iloisin saadessaan repäisevässä myrskyssä
kiikkua raa’alla ja kiinnittää purjetta; ja on pojassa sellainen reima
luonto, että hänestä aikaa myöten täytyy tulla kelpo merimies". Kotia
palattua hänet kirjoitetuinkin toivonsa mukaisesti merikadettien
joukkoon, mutta sepä ei enää tyydyttänytkään 20-vuotiasta merimiestä.
Kuningas sai hämmästyksekseen uuden kirjeen, jossa Wessel anoo — ei
sen enempää eikä vähempää kuin ison frekattilaivan komennettavakseen!
Se oli toki liiaksi pyydetty; mutta anojan kelpo arvolauseet ja rohkea
yritteliäisyys hankkivat hänelle joka tapauksessa pienen 4-tykkisen
aluksen päällikkyyden.

Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja
valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709
oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin
vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan.
Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi
ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan,
jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla
kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla
menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel
niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan
toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys
kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi
sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana
hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa
14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään
kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen,
joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein
alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin
olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein
korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan,
mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."



Seikkailu Göteporin edustalla.


Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan
joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen
Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman
Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä
vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren
palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta
suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä
samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa
tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa
Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin
ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa
vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien
satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä
alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta
pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan
ruotsalaisia toisellakin taholla.

Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen
käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä
vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa.
Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä
kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä
mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli
kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä,
jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta.
Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun.
Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä
tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista
kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä
vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän
ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton
väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten
ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera
veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi
tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat
sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin.
Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja
kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina,
lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin
monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui
Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.

Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan
selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla
ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä,
soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera,
joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla —
joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään,
karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun.
Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät
purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin
rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja
luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli
jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään
ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi:
"Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja
ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "_Mutta
ei vielä tällä kertaa_!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle
aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta
vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi
painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja
karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti;
toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan
jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla
molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta
purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri
antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi
työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin
perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.



Kohtaus englantilaisen kanssa.


Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli
käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin
lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan
melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa
vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen
laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista
ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön
kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina
rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit
ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla
"hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin
kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka
pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi
käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi
englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa
minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa
kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei
päästänyt vastustajaa näkyvistään.

Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät
toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota
kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin
puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin
aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta
klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää
neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin
korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli
jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin
päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli
kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin
vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja
pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä;
mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli
käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".

Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui
kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan,
luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel
kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten
kysyi hän huutotorvea käyttäen:

"Ei kai herra kapteenilla liene minulle lainata vähän ruutia?"

"Eipä ole oikein omiksi tarpeiksikaan; mutta jos kapteeni Wessel nousee
laivalleni, niin on kaikki muu hänen vapaasti käytettävissään."

"Olkaa hyvä ja tervehtikää kelpo ystäviäni Göteporissa!" huusi Wessel.

"Se käy päinsä; ja minä pyydän teidän viemään terveiseni
köpenhaminalaisille tutuilleni", vastasi englantilainen, kohottaen
samalla viinilasia ja lisäten: "Minä juon kapteeni Wesselin maljan!
Hurraa pojat!" — johon miehistö yhtyi seitsemällä hurraa-huudolla.

"Ja minä juon kapteeni Bactmanin maljan! Hurraa pojat!" — ja kaleijan
väki vastasi kolmesti hurraten.

Molemmat päälliköt viskasivat lasit päänsä yli mereen ja erosivat ajan
muodin vaatimin kohteliaisuuksin toisistaan.

Tätä huimaa seikkailua, Jossa sekä kaleija että sen miehistö olivat
pahoin kärsineet, käyttivät Wesselin kadehtijat hyväkseen ja saivat
aikaan, että hänen täytyi saapua Kööpenhaminaan vastaamaan sotaoikeuden
edessä kevytmielisestä menettelystään. Kannekirja loppui vaatimukseen,
että "kapteeniluutnantti Wessel tuomittaisiin maksamaan sakkoa,
korvaamaan korkean kruunun kärsimät vahingot ja alennettaisiin arvossa;
varsinkin koska hän kevytmielisyydessään oli laskenut laivansa
vihollisen kupeelle, solminut miltei rauhan ja vaihtanut maljoja tämän
kanssa" j.n.e. Mutta vanhastaan tiedämme, että Wesselillä kieli ja
kynä olivat yhtä kerkeät kuin hänen miekkansakin. Hän puolustautui
hänen päällikkökuntoaan alentavia syytöksiä vastaan, myöntäen kyllä
kärsineensä vahinkoa; mutta "tykkihän on, kuten tiedetään, sellainen
kapine, joka osuessaan piirtää aina jälkensä, ja mahdotonta oli minun
kieltää vihollista vahingoittamasta laivaani ja sen miehistöä, paitsi
jollen olisi pelkurina soturina antautunut kohta ensi laukauksella,
ja silloin ei hänen maj:ttinsa olisi saanut takaisin lastuakaan
frekatistaan, ja minä olisin perinyt ainiaaksi pelkurin maineen".

Tämä uljas puolustuspuhe ja Wesselin ystävät vaikuttivat kuninkaaseen
niin, että hän kutsui sankarin hoviin, kuunteli hymyillen syytetyn
puolusteluja, valitti hänen vastoinkäymistään, ylisti hänen intoaan
ja uljuuttaan sekä nimitti hänet laivaston kapteeniksi. Se tapahtui
jouluk. 28 p. 1714 ja oli kunniakas joululahja 24-vuotiaalle urholle.



Tordenskjold.


Tästä armollisesta kohtelusta Wesselin ennestäänkin mahtava
itsetietoisuus ja hillitön uljuus tietysti yhä vain kasvoivat.
Hän kiiruhti lähettämään kuninkaalle anomuskirjelmän, jossa
pyysi kokonaista kuusi frekattia komennettavakseen, pitääkseen
niillä Pohjanmeren puhtaana vihollisen laivoista. Se oli liikaa
amiraalineuvoston vanhoille viisaille päille. He vastasivat
esityksessään:

"Ihmetyksellä on luettu kapteeni Wesselin kirjelmä; hänen asiansa ei
ole ehdottaa, kuinka Pohjanmeri on pidettävä puhtaana, se asia käy yli
hänen ymmärryksensä. Kapteeni Wessel on sitäpaitsi vallan liian nuori
niin korkeaan päällikkyyteen ja saa muutenkin olla iloinen hyvästä
onnestaan, kun hän kapteeniluutnantiksi nimitettynä on sivuuttanut 27
yli- ja 24 aliluutnanttia ja kapteeniksi kohotessaan hypännyt 9 häntä
vanhemman kapteeniluutnantin ohi. Sen suurempaa onnea hänen ei käy
toivominenkaan."

_Lövendahlin_ kaleija sai siis yksin risteillä Pohjanmerellä, kunnes
se seuraavana kevännä yhtyi muuhun Tanskan laivastoon Kolbergerheiden
kohdalla, jossa tanskalaiset saivat loistavan merivoiton ruotsalaisista
ja Wessel niitti jälleen uusia laakereita. Pienellä aluksellaan hän
yhdytti tappiolle joutuneen ja tahallaan karille ajautuneen koko
Ruotsin laivaston, pakotti sen amiraalin, kuuluisan merisankarin kreivi
Wahtmeisterin antautumaan laivoilleen ja miehineen ja valitsi saaliista
itselleen _Hvita Örn_-nimisen 30-tykkisen kelpo frekatin. Täten hän
vihdoinkin sai kauvan ikävöimänsä frekattialuksen kuljetettavakseen,
ja huolimatta amiraalinsa varoitteluista, ettei särkisi hampaitaan
leikissä ylivoimaisen vihollisen kanssa, kävi hän saman vuoden
elokuussa Rügenin meritaistelussa kahden miltei toista vertaa isomman
ruotsalaisen linjalaivan kimppuun. Ne hänet kuitenkin pehmittivät niin
pahoin, että hänen täytyi poikkiammutuin mastoin ja raakapuin ja miltei
uppoamaisillaan palata kiiruusti Köpenhaminaan korjaamaan vaurioitaan.

"Minä olisin kyllä pitänyt nokkani erillään niistä", kirjoitti Wessel
raportissaan, "jos olisin tiennyt niiden pahusten olevan mokomia
luovijoita; mutta jos mastot ja raa’at (jotka hänellä olivat säpäleiksi
ammutut) olisivat suoneet minulle yhtä suuret edut niiden rinnalla kuin
mitä niillä oli minun rinnallani, niin totta jumal’-avita olisi ainakin
yksi niistä saanut tanssia mukana."

Taaskin käyttivät Wesselin vihamiehet tätä onnettomuutta
vahingoittaakseen hänen asiaansa; mutta kuninkaan suosio nuorta
sankaria kohtaan pysyi muuttumatonna. Vuoden 1716 alussa entinen
räätälin- ja parturinoppilas korotettiin aatelisarvoon ja sai nimekseen
Tordenskjold, koska oli "kauhun jyrinänä" ruotsalaisille ja uljaana
"kilpenä" suojeli Tanskan maata ja laivastoa. Tämä nimi tuli piankin
niin peljätyksi Ruotsin länsirannikolla, että vielä monet ajat urhon
kuoltua äidit siellä pelottelivat lapsiaan: "Jollet tottele, niin tulee
Tordenskjold".



Myötä- ja vastoinkäymistä.


Veisi liian pitkälle ruveta edes kuivastikin luettelemaan kaikkia
nuoren merisankarin rohkeita risteilyjä ja mainioita urhotöitä hänelle
suotujen viimeisten harvojen elinvuosien aikana, niin että rajoitumme
piirtelemään niistä vain moniaita ylen merkillisiä tapahtumia. Keväällä
v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan
ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu
vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona.
Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut
tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan
joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa
oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera
sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset,
ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän
samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä
laakereilla.

Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin
paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana
rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen
sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa
alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen
kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät
itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin
vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen,
jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat
vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon
haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan
korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai
ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston
kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli
otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti
(kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.

Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan.
Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan
Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä
olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen
amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että
Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin
otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli
kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään
ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa
ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun
senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin
ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä
meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä
sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".

Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet
taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen,
halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä
upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää
hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin
pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan.
Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi
nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan
halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne
puhdistuakseen syytöksistä.



Tordenskjold tiukalla.


Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta
pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa:
kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m.
sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa,
ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi
sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan.
Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti
heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut
apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku
tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille
jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja
yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä
tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet
yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.

Ammuttuaan kokokyljen laukauksen pienoista vastustajaa kohti luuli
ruotsalainen kapteeni, että leikki oli sillä loppuun leikitty, ja
vaati puhetorvella huutaen alusta antautumaan, muuten hän ampuisi sen
upoksiin. Mutta Tordenskjold käski soittoniekkainsa lyömään rumpuun
ja puhaltamaan torveen ja huusi takaisin: "Tietäköön ruotsalainen
kapteeni, että hän on tekemisissä Tordenskjoldin kanssa, joka ei anna
hevillä siepata itseään! Mutta jos hän on kunniallinen ruotsalainen
upseeri, niin tulkoon hän entraamaan minun purteni, siepatakseen
minut jos voi; silloin pidän häntä parhaana upseerina koko Ruotsin
laivastossa!"

Frekatti vastasi uudella yhteislaukauksella, ja Tordenskjold koetti
parhaansa mukaan maksaa takaisin. Sitten lähestyi vihollinen
yrittääkseen kylkirynnäköllä, mutta Tordenskjold ohjasi purttaan
niin taitavasti, ettei yritys lainkaan onnistunut, ja pudotti joka
laukauksellaan useita miehiä frekatin kannelta. Siten jatkui tuota
harvinaista taistelua Davidin ja Goliathin välillä kokonaista viisi
tuntia; ja koko ajan pitivät Tordenskjoldin soittoniekat ääntä yllä
soittimillaan. Kun rautakuulat loppuivat pikku tykeistä, löi hän rikki
tinalautasensa ja ammutti niiden palasia rae-hauleina. Vihdoin oli
pursi kumminkin täynnä reikiä kuin seula, ja ruotsalainen kapteeni
nousi voitonvarmana kajuuttansa katolle, heilautti hattuaan ja huusi:

"Onnittelen itseäni saadessani kunnian saattaa herra Tordenskjoldin
Göteporiin, jossa häntä varmasti odottaa mitä kohteliain vastaanotto
sekä lupa pitää kaikki tavaransa, kunhan vain hyvällä antautuu."

"Et sinä eikä kukaan muukaan ruotsalainen vie minua Göteporiin", huusi
Tordenskjold vastaan. Sen sanottuaan tähtäsi hän kiväärinsä kapteenia
kohti ja pudotti tämän kuolleena kannelle.

Päällikkönsä menettäneen frekatin väki joutui aivan hämille ja
neuvottomaksi, ja töintuskin saivat voitonilosta vallan hurjaa
Tordenskjoldia hänen miehensä pidätetyksi yrittämästä käydä frekatin
kimppuun. Ruotsin rannan paistaessa läheltä ja purtensa kärsittyä
ylen vaikeita vammoja näki hän parhaaksi jatkaa matkaa Juutinraumaan.
Tuossa merkillisessä taistelussa hän menetti 7 miestä sekä molemmat
sutensa, jotka tulivat ammutuiksi häkeissään alhaalla ruumassa. Mutta
kesy karhu, joka koko ajan tassutteli kannella ja isäntänsä ympärillä,
säilyi aivan koskematta.

Mutta sillä ei vielä oltu selvitty leikistä. Laivamiehet olivat
arvatenkin ottaneet liiemmälti kohmetusryyppyjä, sillä Tordenskjoldin
mentyä huoahtamaan kajuuttaan laskivat he purren iltamyöhällä karille
Skoonen rannikolle ja vielä sellaista vauhtia, että pohja repesi pitkin
pituuttaan ja alus alkoi täyttyä vedellä.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Siinä istua kökötettiin
vihollisrannalla, vankeus tai hukkuminen yhtä varmana näköalana.
Laivavene, joka oli ainoa pelastuksen väline, oli taistelussa
ammuttu piloille. Sen reiät nyt kuitenkin paikattiin parhaan mukaan
vaaterääsyillä ja puunpalasilla, ja sitten paiskattiin vene veteen
— kunnollisesta laskemisesta ei ollut puhettakaan, sillä meri kävi
jylhästi. Siihen laskeutui Tordenskjold kahden matruusin ja parin
pienen rahanassakan kera; toiset miehet ja muu omaisuus saivat jäädä
odottelemaan kohtaloaan purressa. Läpi kiukkuisen talviyön kävi veneen
kulku Själlannin pohjoisinta nientä kohti, jonne toki saavuttiin
onnellisesti. Sieltä lähetti Tordenskjold apulaivan korjaamaan
jälkeenjääneitä, mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin. Koko
päivän kestäneen urhean vastarinnan jälkeen oli purren miehistö
joutunut ruotsalaisen rannikkoväestön vangiksi, joka kiukustuneena
omasta miestappiostaan yritti surmata Tordenskjoldin hovimestarin,
joka oli hiukan isäntänsä näköinen. Kaarle XII kumminkin vapautti
kohta vangit ja lähetti heidät ynnä kaikki Tordenskjoldin tavarat
takaisin sankarillemme, liittäen mukaan tervehdyksen, että "jos tämä
itsekin olisi joutunut vangiksi, olisi kuningas kohdellut häntä kuten
ainakin suuresti kunnioittamaansa henkilöä sekä päästänyt hänet sitten
vapaaksi".



Amiraali.


Köpenhaminaan palattuaan Tordenskjold selviytyi moitteettomana miehenä
häntä vastaan nostetussa käräjänkäynnissä ja saavutti vähitellen
jälleen kuninkaan suosion. Hänet määrättiin viemään apujoukkoja Tanskan
norjalaiseen armeijaan, mutta sai ensimmäiseen Norjan satamaan tultuaan
kuulla, että Kaarle XII oli kaatunut Fredrikshaldia piirittäessään,
ja että ruotsalaiset suurimmalta osalta olivat jo vetäytyneet
takaisin rajan yli. Hän hankki nopeasti virallisen vahvistuksen tälle
tiedolle ja lähti kiireen kautta nopeimmalla laivallaan viemään sitä
Köpenhaminaan. Hän saapui perille iltamyöhään, jolloin kuningas Fredrik
oli aikeissa käydä levolle; mutta Tordenskjold vaati siitä huolimatta
heti puheillepääsyä. Arvaten tärkeitä sanomia tulevan Norjasta otti
kuningas hänet vastaan ja kysyi huolestuneesti:

"Onko Fredrikshaldin linnoitus vallattu?"

"Ei — kaukana siitä, teidän maj:ttinne!" vastasi Tordenskjold;
"päinvastoin olen iloinen voidessani onnitella teidän maj:ttianne.
Kuningas Kaarle on kuollut, eikä ainuttakaan ruotsalaista ole enää
Norjassa."

Kuningas kääntyi poispäin ja oli pitkän aikaa ääneti; sitten hän kysyi:

"Onko tämä tieto täysin luotettava?"

"Suokoon Jumala, että minun nimitykseni schoutbynachtiksi olisi
yhtä varma kuin tietoni", vastasi Tordenskjold tavallisella
suorasukaisuudellaan ja pitäen tällöinkin omaa etuaan silmällä.
Sitten kertoi hän lähemmin Ruotsin sankarikuninkaan kuolemasta ja sen
sotajoukon hätäisestä paluusta.

"Jos tämä kaikki on totta", lausui kuningas sydän keventyneenä, "niin
olen täten nimittänyt sinut schoutbynachtiksi; mutta ensin tahdon
kumminkin saada lähemmän vahvistuksen puheellesi."

Tordenskjold kiitti kaikkein alaisimmasti ja veti esiin hankkimansa
virallisen vahvistuksen sanomalleen. Tämä sattui jouluk. 28 päivän
illalla 1718, ja 30 p. sai Tordenskjold uudenvuodenlahjaksi
vastaanottaa nimityksensä schoutbynachtiksi, jota vanhaa hollantilaista
nimitystä silloin käytettiin kontreamiraalin arvosta.



Viimeinen uroteko ja kuolema.


Pitkältä ei Tordenskjoldille ollut enää suotu elinaikaa; mutta uuden
amiraalinarvon saivat ruotsalaiset kalliisti maksaa. Hänen viimeinen
urhotekonsa kuulostaa miltei tarumaiselta.

Kun Ruotsin hallitus Kaarlo XII:n kuoltua ei näyttänyt olevan kyllin
halukas rauhantekoon, päätti Fredrik kuningas vuorostaan käydä
hyökkäyssotaan sitä vastaan. Mutta maa-armeija, jonka mukana kuningas
itse seurasi, ei ollut vielä ennättänyt tehdä ainuttakaan liikettä, kun
sen päämajaan saapui tieto, että Marstrandin kaupunki ynnä sen vieressä
oleva Karlstenin linnoitus oli pari päivää aikaisemmin antautunut.
Kenelle sitten — maa-armeijahan oli vielä asemillaan? Kenellekäs
muulle kuin Tordenskjoldille!

Hän oli näet saanut kuulla, että Karlstenissa oli varusväkenä vain
300 miestä ja että Marstrandin satamassa majailevissa ruotsalaisissa
sotalaivoissa samoin oli heikko vartiosto. Hän päätti ominpäin käydä
tuon linnoitetun kaupungin kimppuun — "entrata" sen, niinkuin merellä
oli tottunut tekemään vihollisen sotalaivoille. Laivastollaan hän
purjehti sataman suulle, teetti joutuisasti pattereita sitä suojaavalle
pienelle luodolle ja pakotti niiden ja laivojensa tulella kaupungin
itsensä ja satamassa olevat sotalaivat antautumaan. Se oli loistava
voitto, sillä paitsi kaupunkia ja sen runsaita varastoja lankesi
hänen käsiinsä yhtä suuri sotalaivasto kuin hänellä itsellään oli
käytettävänä — 15 alusta — ja noin 500 tykkiä. Voiton helppous johtui
siitä, että Tordenskjold itse oli kalastajaksi pukeutuneena käynyt
kaupungissa ja laivoilla ottamassa selvää varustuksista ja niiden
heikoista puolista; hän oli kaupitellut kaloja vaatien niistä niin
järjetöntä hintaa, ettei tavarasta kukaan huolinut. Sitä suuremman
hinnan saivat sitten ruotsalaiset maksaa, kun Tordenskjold vei heiltä
koko kaupungin ja laivat.

Mutta vielä seisoi Karlstenin linnoitus valloittamatta. Vaikka sen
varusväki oli heikko, olivat sen muurit sitä vahvemmat — niin vahvat,
ettei Tordenskjold pienillä laivatykeillään saanut niille mitään
aikaan. Sen iäkäs päällikkö eversti Danckwardt pommitti herkeämättä
kaupunkia sen jouduttua tanskalaisten valtaan, aiheuttaen näille
melkoista mieshukkaa. Vain viekkaus auttoi tässä perille. Hän levitytti
linnoitukseen kamalia tietoja, että hän muka kohta saisi lisäjoukkoja
20,000 miestä, kostaisi kovasti puolustajille, jollei linnoitus
antautuisi, ja poltattaisi kaupungin poroksi, jollei päällikkö lakkaisi
sitä ammuttamasta.

Vanha eversti antoi kaupunkilaisten hätäilyn pelottaa itseään, ja alkoi
raapia korvallistaan. Jonkinmoinen aselepo tuli aikaan, ja Tordenskjold
tarjosi päällikölle tilaisuuden lähettää jonkun upseereistaan
kaupunkiin ottamaan selvää, oliko hänen suurenmoisissa apuneuvoissaan
perää. Vastoin juonikkaan amiraalin odotusta ottikin eversti hänen
sanansa todesta ja lähetti erään kapteenin tarkastamaan vihollisen
asemaa.

Nyt olivat taas hyvät neuvot tarpeen. Tordenskjoldilla ei ollut
kaupungissa jalka- ja laivaväkeä 300 miestä enempää. Hän otti
lähettilään vastaan erittäin kohteliaasti sekä syötti ja varsinkin
juotti häntä vieraanvaraisesti; ja kun siinä tilassa sitten lähdettiin
katselemaan kaupunkia, vilisi tyhmistyneen upseerin silmissä sen
kaduilla aivan viljaltaan vihollista väkeä. Tordenskjold oli ennakolta
antanut viisaat käskyt ja marssitti noita 300 miestään joka paikkaan
kapteenin nähtäväksi. Linnoitukseen palattuaan tiesi tämä kertoa
everstilleen kummia; ja kun vielä hänen suurin ruutikellarinsakin oli
räjähtänyt ilmaan, alkoi päällikkö hieroa antautumista.

Se päätettiin huomenissa klo 10 a.p., ja klo 3 i.p. piti linnoituksen
olla tyhjänä ruotsalaisista. Mutta kun nämä kärsimättömän
Tordenskjoldin mielestä viivyttelivät liiaksi, marssi hän 100 miehen
kera linnoituksen portille ja vaati sisäänpääsyä. Vain neljän
seuralaisen kanssa hän pääsikin portista linnanpihalle, riensi paljas
miekka kädessä päällikön asunnon eteen ja huusi akkunasta sisään: "Aika
on käsissä, mitäs kuhnailette?"

Aivan ällistyneenä moisesta uhkarohkeudesta päästi eversti Danckwardt
aluksi 100 epäluotettavaa saksalaista palkkasoturia lähtemään,
jonka jälkeen Tordenskjold marssitutti omat 100 miestänsä sisään ja
miehitti niillä kaikki ulos- ja sisäänkäytävät — jälellä olevain 200
ruotsalaisen sotamiehen seistessä täysissä aseissa keskellä linnanpihaa!

Sillä tapaa antautui Karlstenin linnoitus tanskalaisille heinäkuussa
1719. Kohdakkoin solmitussa rauhassa molempien valtakuntain välillä
peri Ruotsi sen tosin takaisin; mutta eversti Danckwardt sai päällään
maksaa älyttömyytensä.

Seuraavana vuonna lähti Tordenskjold kauvan aikomalleen matkalle
Englantiin. Mutta ennätettyä matkan varrella vasta Hannoverin
kaupunkiin joutui hän sanasotaan erään ruotsalaisen everstin kanssa,
ja riita ratkaistiin kaksintaistelulla, jossa Tordenskjold kaatui
juuri 30 vuotta täytettyään. "Ketä jumalat rakastavat, sen he korjaavat
nuorena", sanoivat vanhat kreikkalaiset.

Wessel-Tordenskjold oli monessa suhteessa kuuluisan vastustajansa
Kaarle XII:n kaltainen. Molemmat löysivät ilonsa lakkaamattomissa
taisteluissa, vaarat olivat heille pelkkää leikkiä, ja molemmat
ymmärsivät kunnioittaa kelpo vastustajaa. Sodan loputtua sanoi
Tordenskjold suurimman mielihalunsa olevan saada taistella Ruotsin
laivaston rinnalla venäläisiä vastaan Itämerellä. Mutta sen erotuksen
oli kohtalo suonut näille mainioille sankareille, että kun Kaarle XII
kaikesta hurjapäisestä uljuudestaan huolimatta syöksi valtakuntansa
perikadon pohjimmaiseen kuiluun, oli Tordenskjoldin sallittu nostaa ja
tukea Tanskan vaipuvaa merivaltaa ennenkuulumattomaan kukoistukseen.



PUISTEN SOTALAIVOJEN VALTAKAUDELTA.


Sotalaivojen ryhmitys ja aseistus.

Aina 19 vuosisadan puoliväliin saakka olivat sekä sota- että
kauppalaivat puisia, eikä niiden välillä ollut paljon muuta eroa,
kuin että edelliset olivat nopeampikulkuiset ja paremmin aseistetut.
Sotalaivat olivat itse asiassa vähitellen muodostuneet aikaisemmista
asestetuista saatto- (konvoiji) aluksista, joiden turvin kauppalaivat
ryhmissä kulkivat silloin ylen epävarmoilla reiteillä. Minkä
kauppahaahden hyvänsä saattoi varustaa sotalaivaksi, kun lastin tila
käytettiin tykistön ja ampumatarpeiden sijoitusta varten ja merimiesten
lukua lisättiin tykkiniekoilla ja tussarisotilailla.

Kokonsa, purjeidensa ja asestuksensa mukaan sotalaivoja nimitettiin
linjalaivoiksi, frekateiksi, korveteiksi, kaljuunoiksi, hukkerteiksi
j.n.e. Suurimmat olivat linjalaivat, joissa tykistö, kansitykkejä
lukuunottamatta, oli sijoitettu suojattuihin pattereihin, n.s.
kasematteihin, kolmelle jopa neljällekin kannelle päällekkäin —
siitä myöskin nimitys "3- ja 4-kantiset". Tykkejä saattoi niissä olla
aina 136 ja miehistöä 1,200 saakka. Tykkien suut pistivät ammuttaessa
esiin luukuilla varustetuista ampumareijistä eli "tykkiporteista";
ladattaessa ja luudalla puhdistettaessa kiskottiin ne nuorasta
alustaan eli lavettiin kiinnitetyillä pyörillä taapäin. Kansitykit eli
"karonnadit" olivat lyhyitä, mutta erityisen järeitä, ja ne ladattiin
tavallisesti raehauleilla tuhotakseen vihollislaivan miehistöä kannella
ja takilassa.

Erikoisen lajin sotalaivoja muodostivat kaleerit, joita kuljetettiin
soutamalla. Ne vastasivat myöhempiä tykkiveneitä, ollen varustetut
kevyellä tykillä keulassa ja perässä; tyynen vallitessa ne myöskin
hinasivat isoja sotalaivoja taisteluasentoon sekä niiden vahingoituttua
pois turvaan.


Taistelutapa.

Taistelussa oli yleensä sääntönä, että samallaiset laivat antautuivat
ottelemaan keskenään: linjalaivat — jotka nimensä mukaisesti
muodostivat kummankin sotivan puolen taistelurintaman eli -linjan
— linjalaivain kanssa; pienemmät alukset pysyttelivät aluksi joko
kyljillä tahi isompien takana, sekautuen sitten taistelun kehittyessä
nekin kamppailemaan keskenään. Nykyiseen laivatykistöön verraten olivat
silloiset tykit aivan pikkuruisia kapineita, kenttä- ja varsinkin
piiritystykistöä melkoisesti pienemmät, joten suhde niiden välillä
oli siis päinvastainen kuin nykyään. Sen vuoksi niitä käytettiinkin
laivoissa sitä runsaammin. Niiden teho silloisiin puulaivoihin oli
suhteellisesti heikko. Vastustajat voivat lähetä aivan vieri-viereen ja
ampua toistensa kyljet seulaksi ja purjeet rääsyiksi; mutta ahkerasti
paikkailemalla vammojaan voivat ne pysyä edelleenkin vedenpinnalla sekä
omin avuin tai toisten hinaamina pyrkiä turvaan.

Jos vihollislaivaa ei saatu pommittamalla upoksiin, koetettiin se
sytyttää palamaan ampumalla tulisiksi kuumennettuja luoteja ja
viskomalla sen kannelle ja rikiin tulisoihtuja, palavaa pikeä j.n.e.
Rohkein ja tehokkain keino oli kumminkin "entraus" eli kylkirynnäkkö.
Silloin laskettiin veneihin hampaihin saakka aseistettuja miehiä,
jotka soutivat vihollisaluksen kupeelle, kiipesivät kuin kissat ylös
sen kylkiä — käyttäen hyväkseen kaikkia esiin pistäviä ulkoutumia,
alasriippuvia nuoranpäitä ja rynnäkkökeksejä — ja kannelle tultuaan
toimittivat verisaunan pakottaakseen siten laivan miehistön
antautumaan. Niin uskallettua kuin tämä oli kin ja niin veriseksi kuin
käsirysy tavallisesti kävikin, oli aineellinen voitto sitä suurempi:
laiva kaikkine aseineen, varastoineen ja miehineen joutui voittajan
saaliiksi. Huomatessaan vastarinnan turhaksi räjähyttivät puolustajat
usein laivansa ilmaan, jolloin tuho peri heidät itsensä ja ylivoimaiset
viholliset. Vallattu alus hinattiin satamaan korjattavaksi; miehistö
toisinaan pakotettiin voittajan palvelukseen, ja lastin (nimenomaan
kauppalaivojen) arvo jaettiin upseerien ja miehistön kesken
"riistarahoina". Siksipä oli n.s. kaapparitoimi noina aikoina sekä
luvallista että suosittua kaikkien maiden sotalaivastoissa (ks.
tarkemmin XVI Lukua).

Kuten näkyy, muistutti meritaistelu tällöin kaksintaistelua, ottelua
mies miestä vastaan, ja oli omiaan kehittämään mieskohtaista
yritteliäisyyttä ja urhoollisuutta sekä luomaan sellaisia hillittömän
huimia merisankareita kuin Tordenskjold. Vasta myöhemmin, rautalaivojen
päivinä, vaaditaan päälliköiltä etusijassa taktillista ja
meriteknillistä kuntoa.



VIII LUKU

Kauppalaivojen kulta-aika.

 Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu
 ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot
 ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä
 sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla
 entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö
 Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös;
 Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.



Valtameren uudet isännät.


Espanjan merivallalle oli Suuren armadan surkea loppu todellisuudessa
kuolettava isku, jolla oli sangen laajakantoiset seuraukset. Siihen
asti olivat Espanja ja Portugali hallinneet itsevaltiaina isäntinä
siirtomaitaan uudessa ja vanhassa maailmassa, kiristäneet niistä
rautakourin äärettömiä rikkauksia ja kateellisesti estäneet toisia
maita käymästä niissä kauppaa — olihan paavi bullallaan jakanut
kaikki "uudet maat" näiden kahden valtakunnan kesken. Täten saaduilla
rikkauksilla ne olivat luoneet siirtomaa- ja merivaltansa tueksi vahvat
ja tottuneiden merenkulkijain miehittämät laivastot, jotka kerkeästi
pitivät kurissa saaliinjaolle himoitsevien naapurikansani aluksia.

Mutta nytpä nuo molemmat peljätyt merten valtiaat, toistensa
liittolaiset Kanaalin meritaistelussa, tulivat surkeasti lyödyiksi.
Sen sijaan alkoi voittajille, Englannille ja Alankomaille — nekin
liittolaiset samassa taistelussa — nopeasti kukoistuksen aika.
Näiden protestanttisten valtojen rinnalle astui kohta myöskin kolmas,
katolinen Ranska. Tälle maalle olivat omat edut tähdellisemmät kuin
uskonnolliset näkökohdat; siksipä se samoihin aikoihin myöskin
asettui 30-vuotisessa sodassa pontevasti auttamaan protestanttista
maailmaa vanhaa kilpailijaansa Itävalta-Espanjaa vastaan.
Suoranaisena seurauksena armadan häviöstä ja Espanjan samanaikaisista
vastoinkäymisistä mantereellakin oli, että nämä vallat sieppasivat
vaipuvan merivaltikan sen entisten kantajain käsistä. Bukanieri-
ja sissitoimi (ks. XVI luku), joka oli jo aikaisemminkin pahasti
häirinnyt Espanjan kauppaa Länsi-Intian vesillä, tuli nyt tavallaan
laillistetuksi ammatiksi. Reippaat uskalikot, maineensa menettäneet
kauppalaivurit, aatelissukujen perinnöstä osattomaksi jääneet nuoremmat
pojat ynnä muut tyhjätaskut liittyivät yhteen, saivat odotetun saaliin
perusteella laivoja käytettäväkseen ja varoja niiden varustamiseksi ja
lähtivät, Draken sanoja käyttääksemme, entistä kuumemmin "korventamaan
Espanjan kuninkaan partaa".



Suuret kauppakomppaniat.


Toisellakin tavalla ja paljon luvallisemmassa muodossa käyttivät
edellämainitut maat hyväkseen Pyreneain valtain merellisen mahdin
vaipumista. Ne näet kiiruhtivat julistamaan maailmankaupan vapaaksi
kaikilla merillä ja mantereilla ja avaamaan Espanjan ja Portugalin
siihen asti visusti sulkemat kauppatiet niiden merentakaisiin
siirtomaihin, ennen kaikkea molempiin Intioihin, idän "ryytimaahan"
ja lännen "kultalaan". Hallitukset tekevät asiassa alotteen:
ne myyvät julkisella huutokaupalla enintarjoavalle määräajaksi
(Hollannissa esim. 45 vuodeksi kerrallaan) etuoikeuden kaupankäyntiin
Itä- ja Länsi-Intiassa, sittemmin muissakin Espanjan ja Portugalin
amerikalaisissa, afrikalaisissa ja aasialaisissa siirtomaissa.
Tällä tapaa syntyivät aikanaan ylen rikkaat ja mahtavat Intian
kauppakomppaniat. Niitä virisi kuin maasta polkemalla heti suuren
armadan tappion jälkeen ja sitten edelleen pitkin 16. ja 17. satalukua.
Mainitsemme tässä niistä tärkeimmät.

_Itä-Intian komppanioita_ perustettiin Englannissa 1600, Alankomaissa
1602, Tanskassa ja Ranskassa 1664, Ruotsissa 1731. _Länsi-Intian
komppanioita_ Alankomaissa 1621, Ranskassa 1664, Tanskassa 1671,
Ruotsissa 1786. Muita samallaisia kauppiasyhtymiä olivat englantilaiset
_Hudson Bay-komppania_ 1670, joka harjotti turkiseläintenpyyntiä
Kanadassa, ja _Guinea-komppania_, Ruotsissa 1649 ja Tanskassa
1658, joka toi Portugalin afrikalaisista siirtomaista kultahietaa,
norsunluuta ja neekeriorjia, sekä ranskalainen _Mississippi-komppania_
1717, joka harjotti riisin- ja tupakanvilj. ynnä -kauppaa mainitun
"vesien emon" rantamilla.



Komppaniain laatu ja toiminta.


On huomattava, etteivät nämä komppaniat alkuaan olleet meidän nykyisten
osakeyhtiöidemme tapaisia; sellaisiksi ne muodostuivat vasta paljon
myöhemmin. Osakkeet eivät näet olleet vapaasti kaupan, vaan moniaat
rikkaat aatelismiehet ja suurkauppiaat ynnä laivanvarustajat liittyivät
tarkotusta varten yhteen, kylvivät runsaasti lahjuksia taivuttaakseen
hallituksen jäseniä hankkeelleen suosiollisiksi ja perivät siten
kullan ja viekkauden avulla halutut etuoikeudet siirtomaankauppaan.
Määräajan (oktroijin) loppuunkuluttua voi yhtiöön uudessa
huutokauppatilaisuudessa tulla aivan toiset isännät. Etuoikeuksiin
liittyi jo kohta alusta _yksinoikeuskin_ kyseenalaisten siirtomaiden
tavarain tuontiin ja kauppaamiseen, ja sepä seikka tekikin komppaniat
niin hirvittävän mahtaviksi, rikkaiksi ja vihatuiksi.

Espanja ja Portugali olivat kumminkin edelleen saarrosta väkisin
vapautettujen siirtomaidensa isäntiä, eikä niiden merimahti ollut vielä
tyyten loppunut. Samoin häiritsivät etäisillä merillä kaupankäyntiä
maurilaiset ja muut vieraskansaiset sekä omatkin merirosvot,
sittekun tavallansa ritarillinen ja alussa yksinomaan Espanjaa
vastaan kohdistettu bukanieritoimi oli turmeltunut filibustierien
ja muiden henkipattojen merisissien harjottamaksi mielivaltaiseksi
ryöstelemiseksi, "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan". Siksipä piti
kumpaankin Intiaan menevät kauppalaivat asestaa erittäin vahvoiksi.
Niiksi valittiin jykevimmät ja nopeakulkuisimmat purjealukset (siitä
sitten nimitys "Itä-Intian purjehtijat" kaikkein nopeakulkuisimmille),
ja ne varustettiin hyvin tykeillä, ampumatarpeilla ja asekuntoisella
miehistöllä. Usein lähti kokonainen laivasto komppaniain aluksia
yhdessä purjehtimaan, ja silloin oli niillä sotalaivoja saattajina.



Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen.


1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana,
kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä
Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien
harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin
Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka
epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui,
kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja
korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien
tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta
— ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien
[ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa
rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino.
Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta,
mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa
suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista
— lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain
tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä
(silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä
tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä
ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia
epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja
sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan
saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan
turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja
ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin
ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja
posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän
kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin,
työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät
kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja
paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.

Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein
parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan,
syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia
paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa
olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin
sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena
ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi.
Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta
tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista
koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet
huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia,
sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti
kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja
kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija
ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan
rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan
nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja
oma satamansa.



Komppaniain tulot ja maksut — mahtavuus ja konkurssit.


Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan
pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja
maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian
komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia
(päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl.
ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo
silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö
sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla,
ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa.
Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen
50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia
palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja
hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien
taalarien arvosta.

Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot.
Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena
valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin,
jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö
jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87
1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32
pros.

Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä
kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin
koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat
eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat)
voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin
ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja
huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta
tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia
etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja
syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa
12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat
huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja
kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6,
Hollannissa 2.

Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu
välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen,
Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta
haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin.
Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja
Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet
löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti
kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä
leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun
puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein
jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua
Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat
pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta
höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan
kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta
mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla
osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja
saivat viimein lakata olemasta.

Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin
sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen
yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille
etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden
hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan
tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered
Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä
vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka
saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan
afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan
Itä-Afrikan yhtiö.



Komppaniain merkitys yleisessä sivistyselämässä.


Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla
kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18.
vuosisadan henkisessä elämässä.

Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi
erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja
uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä
kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä
kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko,
maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen
aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia
yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä
havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen
kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan
teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet
ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa
vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista;
aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon;
ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin
tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain
laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan
vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden
kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä
pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari,
kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri
järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti
ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja
kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja
eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli
joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa,
josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille.
Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.

Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta
puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa.
Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät
Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan
vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle,
jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.



Komppaniat valtiollisina tekijöinä.


Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja
välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista
niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania.
Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin)
kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja
josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se
saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen
palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa
jumaloimaksi kansallissankariksi.

Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä
mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja
heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta:
Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti,
mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin
ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden,
"suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan,
mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren
muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva
voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat
komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät
vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja
ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.

Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian
omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias
kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön
kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen
voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella
olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet;
mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut
määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät
yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä
riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka
askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien
salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon
pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien
maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain
osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien
mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa
kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista
hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein
mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan
alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä
teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen
mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan
saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta
epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan
haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta
eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina".
(Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt
merkitsemään upporikasta henkilöä.)

Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia
epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat
haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa
maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti
nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja,
koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä
edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä
kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli
luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä.
Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen
tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman
kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista,
alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.

Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia
komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen
hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti
ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista
sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla
tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson
Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen
tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala-
ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä
maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen
Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin
peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten
Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.



PURJELAIVALLA ENTISAIKAAN.


"Poikani kaleijalla" ja sen tekijä.

Kuvauksena matkanteosta komppanialaivalla ilmestyi Ruotsissa v. 1770
paikoilla kerrassaan klassillinen merikirja, josta on sittemmin otettu
epälukuisia uusia painoksia — ei suinkaan tekijän kuuluisan nimen tahi
teoksen kaunotieteellisen arvon takia, vaan sen tuoreen, reippaan ja
ehtymättömän "meren hengen" ja rohkean, leikillisen esitystavan takia,
josta välittömästi tuoksahtaa lukijaa vastaan suolainen meri-ilma.
Myöskin arvokkaana todistuskappaleena silloisen purjehduksen hauskoista
ja ikävistä puolista on sillä pysyvä merkitys merikuvauksen alalla.

Sen nimi on "Poikani kaleijalla" ja tekijä oli muuan iloinen
ruotsalainen laivakappalainen nimeltä _Jaakko Wallberg_ eli
_Wallenberg_. Vallaton, kevytmielinen huimapää, aivan kuin jokin
Bellmanin kuolemattomista henkilöistä — jota ikätoveriansa hän
lähinnä muistuttaakin sekä kirjailijana että persoonallisuutena —
hän lueskeli muiden varattomain opiskelijain tapaan papiksi, mutta
otti ennen loppututkintoa ja virkaanvihkimistä pestin kappalaiseksi
erääseen ruotsalaisen Itä-Intian komppanian laivaan nimeltä Finland,
pikemminkin elatuksenmurheesta kuin sielunhoitajaksi valmistuakseen.
Hänen runollinen suonensa oli ilmennyt jo varhain Bellmanin-henkisissä
laulelmissa, kuvauksessa eräältä aikaisemmalta merimatkalta Lontooseen
saakka sekä sankarirunonkatkelmassa nimeltä "Viipurin pamaus". Suurella
matkallaan Kiinan Kantoniin saakka, joka kesti puolisentoista vuotta,
kirjoitti hän puheenaolevan mainion kuvauksen merielämästä. Vielä kaksi
muuta matkaa hän teki komppanian laivoilla samaan paikkaan, valmistaen
niillä kolmannenkin teoksen, syvästi traagilliseksi tarkotetun,
mutta aito Bellmanilaiseksi muodostuneen näytelmän "Susanna". Sitten
hän päätti nopeasti jumaluusopilliset lukunsa ja hankki itselleen
hyvätuloisen hallituspitäjän Kustaa III:nelta — esiytymällä tämän
ilomielisen kuninkaan huviksi julkisissa naamiaisissa "piruna sarvineen
ja sorkkineen!" Mutta sielunpaimeneksi päästyään hän näkyy saaneen
äkisti "uuden hengen". Entinen iloinen hulluttelija ja viinaveikko
rupesi taistelemaan kynsin hampain "juoppoutta ja löysätapaisuutta"
vastaan, jopa hankki seurakuntaansa jalkapuunkin parantumattomia
juoppolalleja, panettelijoita ja kirkonkäynnin laiminlyöjiä varten.
Hänestä ei siis, kuten toisesta edelläkuvatusta laivakappalaisesta
Drakesta, tullut merirosvo, vaan jylhä vanhatestamentillinen pikku
profeetta. Kauvan ei ankaran nuoren kirkkoherran ollut kuitenkaan suotu
ahkeroida omaa ja lähimmäistensä parannusta, sillä hän kuoli 1778
ainoastaan 32-vuotiaana.


Finland'in lähtö Göteporista.

"Kultaisena makkara-aikana (joulun edellä) 1769", alottaa Jaakko
Wallenberg kuvauksensa, "sain käskyn saapua ruotsalaisen Itä-Intian
komppanian Finland-laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan kapteeni
h:ra K.G. Ellebergin johdolla." Alus, jota hän oikean merikarhun
rattoisalla lemmekkäisyydellä nimittää "kunnian-eukoksi", oli iso
kolmimastoinen frekatti, kantoi 400 lästiä (n. 1,000 tonnia) ja oli
kahdesti ennen tehnyt saman pitkän matkan. Kapteeni Elleberg oli
vanhanaikainen, yksivakainen mies, vanha Itä-Intian merikarhu; ja
omituisen sattuman — tahi ehkä runollisen tartunnan — kautta julkaisi
hänkin kertomuksen samalta matkalta, mutta perin kuivan, lokikirjaa
muistuttavan todellisuuskuvauksen. Paitsi kapteenia ja kappalaista
oli laivassa kokonaista 5 perämiestä, sihteeri, 3 "lääkäriä" eli
välskäriä ja 150-henkinen miehistö, mutta ylimpänä vallanpitäjänä oli
laivan "superkargi" eli komppanian asiamies apulaisineen. Kuten näkyy,
oli alus mahdollisten merirosvojen varalta vankasti miehitetty, eikä
tietysti lukuisia kansi- ja kylkitykkejäkään puuttunut lähdettäessä
niin vaaranalaiselle matkalle.


Myrskyssä Pohjanmerellä.

Toisena joulupäivänä 1769 lähti Finland komppanian satamasta
"Klippanista" — Itä-Intian laivat lähtivät mieluimmin matkalle syys-
tai alkutalvesta voidakseen käyttää hyväkseen suotuisia passaatituulia
Atlantilla ja Tyynellä merellä — ja suunta käännettiin Skotlannin
pohjoisnientä kohti. Mutta kun laiva oli vuoden viimeisenä päivänä
ennättänyt jo Shetlanninsaarten läheisyyteen, puhkesi Pohjanmerellä
niin hirmuinen herranilma, että oli pakko kääntyä takaisin etsimään
turvaa Norjan rannikolta, jonne saavuttiin vasta "46-päiväisen
rähjäyksen jälkeen, jona aikana emme päässeet matkalla pitemmälle kuin
muuten olisimme mukavasti ennättäneet 18 tunnissa". Niin riippuvaisia
oltiin sääsuhteista purjelaivojen valtakautena! Silloin, kuten monesti
muulloinkin ollessaan happamessa mielentilassa, pääsi Wallenbergiltä
sananlaskuksi muuttunut huudahdus: "Mitäpä pojallani olikaan kaleijalla
tekemistä!"

Mainitusta hirmumyrskystä hän antaa seuraavan eloisan ja värikkään
kuvauksen: "Kello lyö 10 — pois tieltä, pois tieltä! Ärjyaalto!
Kalmankauhea peijakas, likimäärin yhtä korkea kuin Otrillan ja leveä
kuin Hisingen (kaksi kalliota Göteporin luona), syöksähti samassa
laivaan kokan puolelta, nakkasi mahdottoman ison ankkurin kanteen,
murskasi portaat ja porraspuut, laahasi muassaan mereen vara-raa’at,
jullin ja purren, vaikka ne olivat kiinnitetyt kaksinkertaisilla
köysillä, raivosi perän puolella, viskaten nurin kaikki mitä tielleen
sattui, sammutti kompassi-lyhdyt ja huuhteli kokonaisen liuman
matruuseja, jotka olivat pakkautuneet yhteen kajuutan turviin, aina
peräkaiteelle asti. Valpas, harmaahapsinen kapteenimme uiskenteli
itse edestakaisin kannella, ja ilman siunattua köydenpätkää, jonka
hyvä lykky satutti hänen käsiinsä, olisi Finlandistamme ja rouva
Ellebergistä tullut murheellisia leskiä. Toinen ja neljäs perämies,
tohtori ynnä useita muita istuivat ruokapöydässä, mutta tekivät
kuperkeikan sen ylitse tuulen alle, missä hekin uiskentelivat penkkien
ja matruusien seassa useita minuutteja edestakaisin, luullen jo
joutuneensa merenpohjaan."


Matkan jatko ja päätös.

Lähes kuukauden päivät korjailtua laivan kärsimiä vaurioita päästiin
päivänpaisteessa ja iloisessa koillistuulessa jatkamaan matkaa,
joka tästä alkaen sujui suotuisasti, kunnes toukokuun viimeisenä
päivänä voitiin heittää ankkuri Hyväntoivonniemen kohdalla niiden
alastomain vuoriselänteiden juurella, joita vetelät portugalilaiset
nimittävät "Pirun taivaaseenastumis-portaiksi". Siellä sai alus Kapin
oikullisten tuulien takia maata taas lähes kuukauden, jolla aikaa
Wallenberg kapteenin kera kävi ahkerasti tervehtimässä seudun säveitä,
kalanverisiä ja pitkäpiimäisiä asukkaita, hollantilais-syntyisiä
buureja, joiden hitautta ja naurettavaa siisteyttä hän kuvailee
mainion hupaisesti. "Lattialle siellä ei vain saa sylkäistä, mutta
pöydät ovat täynnänsä sylkyastioita, joihin herrat ja hienottaret
sylkeä moksauttelevat". Kesäkuun loppupuolella hinasi Finland jälleen
purjeensa ylös ja joutui syyskuun alussa, 8 1/2 kuukauden matkanteon
jälkeen, Kantonin satamaan. Viisitoista viikkoa viivyttiin Kiinassa
tehden kauppoja mandariinien kanssa, ja vasta joulukuun lopulla
lähdettiin palausmatkalle "luihun filosofin Konfutsiuksen maasta".
Heinäkuun alussa nähtiin sitten jälleen kesäsydämmen sädehtivässä
iltaruskossa Ruotsin karut, rakkaat rantakalliot.


Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla.

Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan
ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää
jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin
puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin
herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin,
kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin
säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta
saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan".
Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti
paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän.
Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin
sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.

Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan
pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä.
Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja
isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta
tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei
toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti
ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan
vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje
taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi
otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon
Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa
kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".

Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata
vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta,
että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja
"tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan
auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja
kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan
ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin
kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen
kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka
juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja
jalkapainolla varustettujen vainajien yli.


Luonnonhavaintoja

hän sen sijaan teki ahkerasti, ja niihinpä oli yllinkyllin aikaa. Hän
ihailee Madeiran, "paratiisisaaren" ikuista kevättä, joka lähetti
lauhkean tervehdyksen saarta kaukaa kaartavan laivan kannelle; tahi
juovuttavaa tuoksua Javan metsistä, missä Intian-jasmiinit kukkivat
palmujen juurella ja iäti leuto ilma täyttyi ihanilla lemuilla,
"joilta ei tahtonut malttaa mennä yöksikään hyttiinsä". Merenvaahdossa
leikitteli valkoisia delfiinejä ja pyöriäisiä, tahikka ilmestyi
aaltoja halkoen näkyviin satumaisen suuri vettä ruiskuttava valas.
Ilman asukkaista lupasivat pitkämatkaisille purjehtijoille rauhallista
ankkuripaikkaa riemulla tervehdityt, mustan- ja valkeankirjavan
silkin tavoin välkkyvät Kapkyyhkyset; kun taas iltahämärässä
ulappaa siivillään viistävä myrskylintu herätti taikauskoisissa
merenkulkijoissa puistattavaa kammoa, sen kun uskottiin tietävän jotain
pahaa.

Jokainen lukenut mies oli "valistuksen aikana" harras luonnontutkija,
pappismiehet latinansa ohella varsinkin. "Naturalia"-kokoelmia harrasti
jokainen ajanhengen tasolla pysyvä henkilö, kokoillen niihin koti-
ja ulkomaan harvinaisuuksia. Sellaisia kokosi Wallenbergkin kirjansa
pariin lukuun, mutta ne ovat vallan erikoista laatua. Havaitsemansa
merkilliset eläimet muuttuvat hänelle merkkikuviksi "ihmisten
lapsista", ja niiden kuvailussa hän osottaa sangen sattuvaa ja hienoa
luonnehtimistaitoa. Hän alkaa lentokalalla, "joka pääsi livahtamaan
Luojan käsistä puolivalmiina ja saa sentakia elää iäti epävakaisena.
Lentokalan siveellisenä luonteenomaisuutena on leuhkana huolettomuus
ja vekkuli vallattomuus. Se leikkii ilmassa ja vedessä, mutta
kuolee kuivalla maalla". Silloin hän kai ajatteli omaa "siveellistä
luonteenomaisuuttaan", joka myöskin oli "huolettoman leuhkana ja
vekkulin vallaton". Toiseen merkilliseen otukseen, joka "arvattavasti
on lintumaailmassa kaikkein typerin ja täynnä mustia syöpäläisiä", hän
vertaa terävästi Ruotsin "vapauden ajan" lukemattomia valtioviisaita
"kannunvalajia" pikkuporvariston piireissä. Se on lentokalan äkäisin
vihollinen, ja sen vuoksi Wallenberg kohtelee sitä vanhalla kaunalla.
"Se muistuttaa paraiten mestari Esinahkaa kotona, joka juoksee pois
lestinsä tai syylinsä äärestä valtiollisiin juopottelukokouksiin". Ja
aikansa ahmateille ja nautiskelijoille hän löytää verrattoman kaiman
"merisudessa", hurjan ahnaassa haikalassa, "joka näyttää olevan pelkkää
nielua, vatsaa ja siitoselimiä ja joka pureutuu kiini valaanpyytäjän
koukkuun, vaikka veri virtaa sen leuvoista, kunnes kuolee siihen".

Kirja ilmestyi vasta pari vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, ja
jo silloin pudistelivat äreät vanhat herrat peruukkejaan viistoon
lukiessaan sen "vekkulin vallattomuuksia"; mutta Ruotsin suuren
yleisön ja varsinkin pirteän nuorison mielikirjaksi tuli se heti ja on
sellaisena pysynyt kohta puolentoista vuosisataa.



IX LUKU

Trafalgarin taistelu.

 Napoleon ja Englanti. — Trafalgarin taistelu: Nelsonilla kiirettä;
 "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa"; Kamppailu
 kuumimmillaan; Nelsonin voitto ja kuolema.


Ranskan suuren vallankumouksen voimakas ja sotaisa henki ruumiillistui
Napoleon Bonapartessa, joka pani koko Europan mantereen riippuvaiseksi
hänen tahdostaan. Yksi ainoa maa uskalsi häntä enää vastustaa —
saarivaltio Englanti, josta vallankumouksen perustavat aatteet olivat
lähtöisin. Meren suojaamaan asemaansa, mahtavaansa laivastoonsa ja
suureen merisankariinsa Nelsoniin turvaten se asettui kaikkialla
Napoleonin hankkeiden tielle, yllytti nöyryytettyjä kansoja kapinaan
hänen voitollisia armeijoitaan vastaan, kannatti Ranskan kukistetun
kuningassuvun heikkoja yrityksiä periä valtaistuimensa takaisin ja
voitti Välimerellä, Atlantilla ja Pohjanmerellä kerta toisensa jälkeen
Ranskan ja sen väkinäisten liittolaisten laivastot. Turhaan raivosi
Napoleon tuota "viheliäistä kamakauppias-kansaa vastaan, joka esti
häntä pääsemästä koko maailman herraksi", ja turhaan pakotti hän —
iskeäkseen vihollista sen elinehtojen ytimeen — useimmat mannermaan
hallitsijat kieltämään maissaan kaiken kaupanteon englantilaisten
kanssa, jopa kaikkien näiden Europaan tuomien siirtomaantavaroiden
nauttimisenkin. Salakuljetus yltyi ennenkuulumattomaan kukoistukseen,
eikä vähimmän Ranskan omilla rannikoilla; kiellonalaisia tavaroita
käytettiin ja nautittiin keisarin omassa hovissa hänen silmäinsä alla;
englantilaiset kaapparit anastivat kaikilla maailman merillä Ranskan
ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Itsepäisenä ja kukistumattomana
ylpeä Albion suojeli omia rantojaan ja hävitti vihollistaan kaikkialla,
noudattaen kansallislaulunsa kehotusta: "Hallitse aaltoja, Britannia!"



Nelsonilla kiirettä.


Kaksi vuotta yhtä päätä oli lordi _Horace Nelson_ päällikkölaivallaan
_Victorylla_ ja laivastonsa pääosalla ajellut ympäri maailmaa takaa
tarkoin piiloutuneita, yhdistyneitä Ranskan ja Espanjan laivastoja,
kunnes oli viimein menettänyt toivon ratkaisevasta taistelusta ja
palannut Englantiin levähtämään. Mutta silloin, hänen oltua kotona
vain kolmisen viikkoa, sai hän elokuun lopulla v. 1805 tiedon, että
vihollinen oli nähty Kap Finisterren luona Espanjan rannikolla
laskevana Cadizin satamaan. Heti toimitti hän kokoutumiskäskyn
laivoilleen ja lähti syyskuun puolivälissä uudestaan merelle.
Syntymäpäivänään syyskuun 29 p. hän otti kokoutuneen laivaston
ylipäällikkyyden ja sai aamun valjetessa lokak. 21 p. vihollisen
näkyviin Andalusian eteläisimmän niemen Kap Trafalgarin kohdalla.
Ranskalais-espanjalainen laivasto oli ylivoimainen, siihen kun kuului
33 linjalaivaa ja 7 isoa frekattia, englantilaisten 27 linjalaivaa ja 4
frekattia vastaan. Myöskin oli edellisen tykistö järeämpää, ja meriväen
lisäksi oli sen laivoihin sijoitettu 4,000 miestä muskettisotureita.



"Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa."


Vihollislaivasto oli asettunut puolikuun muotoiseen, tiheään
taistelujärjestykseen. Nelson puolestaan lähestyi sitä kahtena
rintamana, johtaen itse Victory’lla 14 linjalaivaa ja amiraali
Collingwood _Royal Sovereign'illa_ toisia 13:ta. Neljä suurinta niistä
oli _Victory’n_ kokoisia, varustetut 100 tykillä ja 850 miehellä.
Taisteluun käytäessä oli Nelson antanut kaikille kapteeneilleen
määräyksen: "Käykää lähelle vihollista"; sillä, kuten hän sanoi,
"silloin ei yksikään kapteeni voi erehtyä ja menetellä väärin." Mutta
kannustaakseen jok’ainutta merimiestä panemaan parastaan käski hän
laivojen jo liikkeelle lähdettyä vetämään amiraalilaivan mastoihin
kuuluisan lippukehotuksensa: "Englanti odottaa, että joka mies tekee
velvollisuutensa!" Heti kun se oli luettu muilla laivoilla,
kohottivat niiden miehistöt raikuvia hurraa-huutoja. "Nyt", lausui
Nelson, "en voi tehdä enää muuta. Meidän täytyy luottaa kaikkien
kohtaloiden suureen säätäjään ja asiamme oikeuteen."

Hänen oma rintamansa kulki alussa pohjoiseen suuntaan katkaistakseen
viholliselta paluutien Cadiziin, joten amiraali Collingwoodin rintama
joutui ensin otteluun tämän kanssa, iskien sitä suoraan keskelle
puolikuuta. "Katsokaas", huudahti hänen liikkeitään kiikarilla
tähystävä Nelson upseereilleen, "kuinka tuo kelpo veikko Collingwood
vie laivansa käsirysyyn!" Kauvanpa hän ei itsekään malttanut pysyä
erillään alkavasta taistelusta, vaan alkoi kiertää vihollisen pohjoista
siipeä etsien sen päällikköalusta, iskeäkseen ensimmäiseksi siihen
kiinni. Victorin hitaasti lähestyessä vihollista avasi tämä sitä
vastaan hirvittävän tulen, jommoista harvoin on suunnattu yhtä ainoata
alusta kohti. Mutta se eteni hievahtamatta, vastaamatta ainoallakaan
laukauksella, kunnes 20 sen miehistä oli kaatunut, 30 haavoittunut,
perämaston märssy ja etumaston puomit poikkiammutut sekä kaikki purjeet
lävistetyt. Kun tykinluoti vioitti kapteenin jalkaa, virkkoi Nelson
tälle hymyillen: "Tämä on liiaksi kuuma urakka, Hardy, kestääkseen
kauvan."



Kamppailu kuumimmillaan.


Saamatta käsiinsä ranskalaista päällikköalusta valitsi Nelson
vastustajakseen vanhan tuttavansa ja vihollislaivoista isoimman,
4-kantisen ja 130-tykkisen espanjalaisen Santissima Trinidadin.
Mutta nähdessään Englannin amiraalilaivan lähestyvän liittyivät
ranskalaiset ja espanjalaiset laivat aivan kylkikylkeen, niin että
muodostivat tiheän mastometsän, jota oli mahdoton murtaa muuten
kuin entraamalla. Victoryn kapteeni Hardy valitsi vihollislaivoista
Bucentaur-nimisen hyökkäyksensä esineeksi; ja tämäpä se olikin, kuten
perästäpäin saatiin nähdä, ranskalainen amiraalilaiva. Hitaasti kulkien
ohi laukaistiin Victory'sta ensin 68-naulaisella keulakanonadilla
raehaulipanos sen kajuutan akkunoista sisään ja sitten alahangan kaikki
50 tykkiä yht’aikaa. Täten oli vastustajan kohtalo jo ratkaistu.
Vaikkei ainutkaan masto tai raakapuu näyttänyt putoavan, menetti se
vajaassa kahdessa minuutissa lähes 400 miestä ja sai 20 tykkiään
käyttökelvottomaksi; ja tunnin päästä oli sen jo pakko antautua eräälle
toiselle englantilaiselle laivalle.

Päästyään selväksi edellisestä kulki Victory eteenpäin pitkin
vihollisrintamaa ja iski kiinni _Redoutable_'en, joka antoi sille
lämpimän kokokyljen tervehdyksen. Mutta sitten sulki ranskalainen
sukkelaan alemman kannen tykkireikänsä, peljäten vihollisen hyökkäystä
niiden kautta, eikä ampunut ainuttakaan laukausta isoilla tykeillä koko
kahakan aikana. Sen sijaan sen märssyt täyttyivät muskettisotilaista,
jotka hyvintähdätyillä laukauksilla tekivät pahaa tuhoa Victoryn
kannella. Tällaista salakavalaa taistelutapaa Nelson halveksi eikä
komentanut koskaan pyssymiehiä mastoihin, koska se oli hänen mielestään
epäritarillista meritaistelussa. Lukuunottamatta sitä, että omatkin
purjeet silloin olivat vaarassa syttyä palavista etulatingeistä,
surmattiin tällöin vain hyödyttömästi vihollisen miehiä, voimatta
kuitenkaan vähimmässäkään määrässä ratkaista taistelun tulosta.

Samaan leikkiin yhtyi kohta toisiakin osanottajia. Englantilainen
_Temeraire_ iski toiselta puolen kiinni _Redoutable_'en, _Victory_'n
saadessa toiselle kupeelleen äskenmainitut _Bucentaure'n_ ja
jättiläisen _Santissima Trinidad'in_. Kun jokaisessa laivassa oli 100
tykkiä ja viimemainitussa 130, niin arvaa kuinka kuumaksi ottelu oikein
sukeutui. Vimmatusti pippuroivat vihollisalukset toistensa kylkiä aivan
vierestä, puhkoen ne kohtakin seuloiksi, joiden reikiä vielä elävillä
ja liikuntakykyisillä miehillä oli täysi työ paikata. Kannen yli ei
yksikään uskaltanut ampua, peljäten satuttavansa vihollisen takana
olevaan omaan laivaan. Lääkäreillä ja haavureilla oli kuuma urakka
ruumassa, jonne haavoittuneita ja kuolevia yhtämittaa kannettiin.



Nelsonin voitto ja kuolema.


Välittämättä ranskalaisten pyssysoturien murhaavasta luotisateesta
käveli Nelson Victorin kapteenin Hardyn rinnalla kiivaasti edestakaisin
kannella. Äkkiä ympäri kääntyessään huomasi Hardy amiraalin huojahtavan
ja kaatuvan. Pari merimiestä kiiruhti nostamaan hänet ylös veriseltä
kannelta.

"Jopas tekivät minusta viimeinkin lopun, Hardy", virkkoi Nelson.

"Eihän toki!"

"Kyllä vain; selkärankani on läpiammuttu." Niin oli käynytkin;
musketinluoti oli mennyt ruumiiseen vasemmasta hartiasta, lävistänyt
selkärangan ja pysähtynyt oikeanpuolisiin selkälihaksiin. Hänet
vietiin kannen alla olevaan perähyttiin, ja lääkäri huomasi haavan
kuolettavaksi, josta Nelson itsekin oli alusta pitäen varma. Hän
säilytti koko kuolinkamppailun ajan tietoisuutensa ja mielenmalttinsa,
tiedusteli tuhkatiheään taistelun menoa ja antoi käskyjään. Joka kerta
kun englantilaiset erittäin onnellisen yhteislaukauksen jälkeen —
saatikka vihollislaivan tuhouduttua tai antauduttua — puhkesivat
raikuviin hurraa-huutoihin, kirkastuivat kuolevan merisankarin
kasvot. Kun kapteeni Hardy viimein voi ilmottaa, että ainakin 14-15
vihollislaivaa oli vallattu, huudahti Nelson:

"Sepä hyvä, mutta minä lupasin ottaa kaksikymmentä." Sitten hän,
ääntään korottaen, huusi: "Ankkuri, Hardy — ankkuri!"

Kapteeni ilmotti lähettäneensä sanan amiraali Collingwoodille, jotta
tämä hoitaisi ylipäällikkyyttä.

"Ei niin kauvan kuin niinä elän — kukaan toinen mies ei saa komentaa
minun eläissäni!" Hän koetti kohota kyynärvaraansa. "Ankkuri, Hardy,
ankkuri!"

Kun Hardy aikoi lähteä kannelle, huusi Nelson häntä palaamaan ja
painamaan korvansa lähelle hänen suutaan. Hän lähetti viimeiset
terveiset rakastetulleen, kauneudestaan ja kevytmielisyydestään
kuuluisalle lady Hamiltonille, ja pyysi, ettei hänen ruumistaan
meritavan mukaan viskattaisi mereen, vaan vietäisiin kotia Englantiin
ja haudattaisiin hänen vanhempainsa viereen, jollei kuningas toisin
määräisi. Lopuksi hän pyysi: "Suudelkaa minua, Hardy!"

Hardy polvistui ja suuteli hänen otsaansa ja poskeaan. Kapteenin
poistuttua kuultiin kuolevan amiraalin pari kertaa kuiskaavan
itsekseen: "Minä olen tehnyt velvollisuuteni; siitä kiitän Jumalaa." Ne
olivat hänen viimeiset sanansa.

Neljänneksen neljättä tuntia oli Nelsonin kuolinkamppaus kestänyt.
Jokseenkin saman verran kesti taisteluakin — minuutti tai pari ennen
hänen viime henkäystään kuultiin kajuuttaan viimeiset pakenevan
vihollisen perään lähetetyt tykinlaukaukset; niiden jyminä oli
ruumiistaan eroavan sielun kuolinsoittona.

Taistelun tulos oli, että seitsemäntoista ranskalaista ja
espanjalaista laivaa vallattiin, jotapaitsi yksi ranskalainen laiva
paloi, ja vihollisen mieshukka laskettiin muutamissa tuhansissa,
vangiksijoutuneiden miehistöjen vielä useammissa. Englantilaiset eivät
menettäneet yhtään alusta, mutta miehiä puolentoistatuhatta. Vihollisen
onnistui kumminkin vallata takaisin neljä menettämäänsä laivaa, ja
toisista olivat useat niin ruhjoutuneet, että upposivat väkineen
kaikkineen, niin että Gibraltariin saatiin saaliina kuljetetuksi vain
neljä laivaa.

Niin täydellisesti oli Nelsonin nerokas taistelusuunnitelma
perilleviety, ettei vihollisen taistelulaivasto tullut ainoastaan
lyödyksi, vaan kokonaan hävitetyksi. Vuosia tarvittiin, ennenkuin
uusia laivoja oli saatu rakennetuksi sijaan ja uusi merimiespolvi
koulutetuksi. Itse asiassa tuo tappio merkitsi käännettä Napoleonin
kohtalossa, vaikka hänen mainioimmat maavoittonsa seurasivatkin vasta
tämän jälkeen. Trafalgaria seurasi luonnonlain järkähtämättömyydellä
Waterloo, johon tuon meteorin huikaiseva rata sammui.

_Victory_ sai viedä sankarinsa tomun Lontooseen, jossa se haudattiin
P. Paavalin jättiläiskirkkoon. Arkkua peittäneen lipun leikkasivat
laivan matruusit pieniksi palasiksi, säilyttäen ne kalliiksi muistoksi
itselleen ja lapsilleen. Kuuluisa laiva itse, joka jo Trafalgarin
taisteluun osaaottaessaan oli 40-vuotias, on yhä vielä entisessä
kunnossa, vaikka tietysti monituisesti paikattuna ja korjattuna,
Portsmouthin sotasatamassa, muistona Englannin kunniakkaimmasta
meritaistelusta ja mainioimmasta merisankarista.



X LUKU

Tuulesta höyryyn ja puusta rautaan.

 Teknillinen kehitys. — Papinin höyryvene. — Kivihiili, rauta ja
 höyry. — Bellin ja Fultonin esikoiset. — Yli Atlantin! — Potkuri. —
 Puu vaihtuu rautaan. — Great Eastern ja mullistus laivanrakennuksessa.


Yhdeksännentoista vuosisadan erikoistunnuksena on sen kuluessa
tapahtunut huimaava teknillinen kehitys, joka on sataluvulle niin
luonteenomainen ja määräävä, että sen voi ihmiskunnan historiassa
erottaa tekniikan aikakaudeksi. Ja tämän teknillisen kehityksen
mahdollisuus vuorostaan perustuu höyrykoneen keksimiseen ja käytäntöön
ottamiseen. Höyrystä tuli liikevoima ensin tuulen sijaan merillä,
sitten hevosten sijaan maalla, minkä kautta ihmisten ja kansojen
väliset etäisyydet supistuivat monin kerroin ja koko ihmiskunta tunsi
itsensä enemmän kuin ennen yhdeksi perheeksi. Siitä tuli teollisuudessa
käyttövoima heikon ihmisvoiman ynnä paikallisista ja ilmastollisista
satunnaisuuksista riippuvan vesivoiman sijaan — nöyrä, mutta mahtava
jättiläinen palvelemaan lukemattomia erilaisia tarkotuksia, niin että
sen käskijä ja käyttäjä, ihminen, voi entistä suuremmalla syyllä tuntea
itsensä maan herraksi ja "tehdä sen alamaiseksensa".



Paninin höyryvene.


Jo 18. vuosisadan alussa kerrotaan ensimmäisen höyrykone-mallin, n.s.
Papinin padan suunnittelijan, ranskalaisen mutta Saksan palvelukseen
ruvenneen Denis _Papinin_ rakentaneen ensimmäisen höyryveneen, jolla
hän kulki Fulda-joella. Mutta kun hän yritti lähteä Weser-virtaa ylös
Pohjanmerelle ja Englantiin, koska ei saanut Saksassa kannatusta
suurenmoiselle aatteelleen, hävittivät rahtioikeuksistaan arat ja
kilpailua pelkäävät jokilaivurit mitä raaimmalla tavalla hänen
aluksensa, jonka rakentamiseen hän oli käyttänyt koko omaisuutensa.
Siitä iskusta ei onneton keksijä voinut enää kostua, vaan yrittelemättä
enää sen enempää kuoli pian suuressa kurjuudessa Lontoossa.



Kivihiili, rauta ja höyry.


Papin vei onneksi aatteensa maahan, jonka jo ammoin tunnetut ja hyväksi
käytetyt kivihiilirikkaudet tarjosivat lämpörikkainta polttoainetta
tulevaisuuden voimakoneille, ja jossa koneiden rakentamiseen tarvittava
rauta samoin oli aikaisemmin saatettu tehdasmaisen käsittelyn
alaiseksi. Jo ennen Papinin päiviä oli Suurbritanniassa kokeiltu
höyrypumpuilla turmiollisen veden poistamiseksi hiilikaivoksista,
ja Cornwallisin hiilikenttiä varten Wattkin suunnitteli ensimmäiset
höyrykoneensa. Käyttövoimasta oli lyhyt askel liikevoimaan, ja
anglosaksilaista juurta olivat ensimmäisten höyrylaivojen rakentajat,
"höyrylaivan isä" Henry Bell ja Robert Fulton (isä Amerikaan muuttanut
skotlantilainen) sekä ensimmäisen käytäntöön tulleen höyryveturin luoja
Robert Stevenson.



Bellin ja Fultonin esikoiset.


18. ja 19. vuosisadan taitteissa oli kokeiltu höyrykoneen käyttämillä
aluksilla sekä Yhdysvaltain että Skotlannin virroilla. Nämä kokeet
eivät kumminkaan syystä tai toisesta jättäneet sellaista pysyväistä
jälkeä meriliikkeen historiaan kuin Bellin ja Fultonin niitä kohta
seuranneet yritykset. Jo v. 1800 oli skotlantilainen Henry _Bell_
kiinnittänyt Englannin meriviraston huomiota "höyryn käytännöllisyyteen
ja hyödyllisyyteen meripurjehduksen käyttövoimana: kuinka sen avulla
voitetaan tuulien ja vuorovesien vastukset ja kaikkinaiset muut esteet
virroilla ja vesillä, missä vain on tarpeeksi syvää laivojen kulkea".
Tähän olivat viraston arvoisat lordit vastanneet, "hänen esitystään
huolellisesti pohdittuaan, ettei sillä heidän mielestään ollut
minkäänpäiväistä merkitystä merien yli tapahtuvassa purjehduksessa".
Nerojen ja keksijäin tavallinen kohtalo! Neuvoston istunnoissa mukana
ollut mainio merisankari Nelson oli varmaankin nähnyt pitemmälle kuin
virkaveljensä, koska oli keskellä pataviisasta väittelyä kavahtanut
pystyyn ja huudahtanut: "Arvoisat lordit ja hyvät herrat! Joll'ette
te omaksu hra Bellin suunnitelmaa, tekevät sen toiset kansat, ja ne
tulevat aikaa myöten lamauttamaan tämän valtakunnan joka hermon ja
jäntereen!"

Sekään mahtisana ei auttanut. Saatuaan täten kylmät rukkaset oman
maansa vallanpitäjiltä, lähetti Bell esityksensä Europan muiden maiden
sekä Yhdysvaltain hallituksille — viimemainituille nimenomaan muutamia
vuosia ennen, kuin Fulton oli rakentanut höyrylaivansa. Tästä molempain
nerokasten suunnittelijain esikoisoikeudesta höyrylaivaan kertoo Bell
itse eräässä kirjeessään seuraavasti:

"Hän (Fulton) kävi v. 1804 matkallansa Ranskaan minua tapaamassa
ja samoin sieltä palatessaan. Hänet oli Amerikan hallitus silloin
lähettänyt Englantiin ja mannermaalle hankkimaan piirustuksia
meidän puuvilla- y.m. koneistamme j.n.e. Kun minä olin aikaisemmin
kirjoittanut Amerikan hallitukselle höyrypurjehduksen suuresta
merkityksestä ja sen erinomaisesta sopivaisuudesta heidän mahtaville
virroilleen, rupesi hra Fulton hallituksen määräyksestä kirjevaihtoon
minun kanssani. Tästä tosiasiasta huomannette, että amerikalaiset
saivat ensi käsityksensä tästä merenkulkutavasta nöyrältä
palvelijaltanne."

Amerikassa Bellin ajatus kohtasikin suurempata ymmärtämystä; niin
että jo v. 1807 alotti kulkunsa Hudson-virralla New Yorkin ja Albanyn
kaupunkien välillä (päälle 200 km.) _Fulton'in_ rakentama _Clermont_,
jonka koneet Bellin neuvoa seuraten oli tilattu Wattin konepajasta
Englannista. Alus oli 43 metriä pitkä, 5 1/2 m. leveä ja lähes 6
m. syvä, ja käyttäen purjeita höyryn apuna kulki se 4 solmuvälin
nopeudella (n. 7 1/2 km.) tunnissa. Liike-eliminä siinä toimivat
siipirattaat, jotka sitten pysyivät käytännössä aina Ericsonin
keksimään osakierteiseen potkuriin saakka, vaikka 3- ja 4-pyöräisiä
(täysikierteisiä) potkureja olikin suunniteltu jo yksissä ajoin
ensimmäisten höyrylaivain kanssa. Aikalaisten kuvauksen mukaan oli
Fultonin viaton alus kerrassaan "veden päällä liikkuva hirviö,
joka uhmasi tuulia ja vuorovesiä sekä hengitti liekkejä ja savua".
Kerrotaanpa virran partailla asuvien, muuten perin hidasluontoisten
hollantilaisten farmarien iltapimeässä niin säikähtäneen uuden
kummituksen kohinasta ja sen savupiipusta suitsevista kipenistä,
että "pakenivat perheineen suinpäin metsiin, ennenkun saatanallinen
majesteetti kerkisi käydä heillä kuokkimassa".

Bell itse sai ensimmäisen höyrylaivansa käyntiin vasta v. 1812, jolloin
Clyde-joella Skotlannissa rupesi kulkemaan hänen rakentamansa _Comet_
(nimi samana vuonna nähdystä isosta pyrstötähdestä). Se oli Fultonin
laivaa enemmän kuin kolme kertaa lyhyempi, ja sen pieni kone kehitti
vain neljä hevosvoimaa (Wattin määrittelemä voimayksikkö höyrykoneen
työteholle, joka perustui kaivosnostoissa tehtyihin kokeisiin.),
käyttäen kahta nelisiipistä ratasta; siipien veteen ulottuvat osat
olivat äyskärin muotoiset. Ei siinäkään vierottu purjeiden apua, yhtä
vähän kuin kaikissa myöhemmissäkään siipilaivoissa.



Yli Atlantin!


Aluksi pysähtyi höyrylaivaliike vain joille, järvillä ja
merenranta-vesille. Ensimmäiset höyrykoneet olivat siksi heikot, ettei
niiden avulla uskallettu ajatella lähteä ulommas merelle, saatikka
aivan Atlantin ulapan yli. Tiedemiehet todistelivat, että valtameren
yllä liikkuvat tuulet rajuine purkauksineen (sykloonit ja hurrikaanit)
sekä Golf-virran aiheuttamat lämmönvaihtelut olivat muka erityisen
haitalliset höyrylaivoille. Samoin olisivat Atlantin pitkät aallokot
paljon turmiollisemmat niiden siipirattaille kuin sisävesien lyhyet,
töksähtelevät laineet.

Purjelaivojen rakennustaito oli sitäpaitsi näinä aikoina kehittynyt
erittäin korkealle asteelle. Varsinkin Pohjois-Amerikan pitkät, soukeat
ja matalareunaiset "klippertit" ja Englannin "Itä-Intian kulkijat"
(tavallisesti 900 tonnin kantoiset) pilviä hipovine mastoineen
ja valtavine purjepaljouksineen olivat pikapurjehtijoita, jotka
yhä vieläkin ovat esikuvina kaikille 3-mastoisille purjealuksille
ja jotka kunnialla pitivät nopeudessa puolensa sataluvun ensi
vuosikymmenien höyrylaivoille. Hyvin ymmärrettävästä syystä asettuivat
höyrylaivaliikettä vastustamaan kaikkein vaikutusvaltaisimmat miehet,
rikkaat kauppiaat ja laivanvarustajat, jotka olivat sijoittaneet
purjelaivastoihinsa suuria pääomia.

Mutta tuo jännittävä kokeilu Atlantin yli alkoi kuitenkin jo varsin
aikaisin. Keväällä v. 1819 lähti amerikkalainen höyrylaiva _Savannah_
samannimisestä kaupungista Yhdysvalloissa historialliselle matkalleen,
tarjoten "matkustajille, jos sellaisia ilmautuisi, vapaan ylimenon ja
reilun kohtelun". Moisia uskalikkoja ei toki ilmautunut ainuttakaan.
Laiva kulki valtameren poikki kaikella kunnialla, käyttäen kumminkin
paljon suuremmassa määrässä purjeitten kuin höyryn apua. Sen tullessa
Liverpoolin vesille pelkällä höyryvoimalla, säikähti Englannin
Kanaali-laivastoa komentava amiraali nähdessään merellä "palavan
laivan" ja lähetti joutuin nopeakulkuisen vartiokutterin hädänalaisille
apuun. Mutta suuri oli kutterin kipparin ällistys, kun hän ei täysin
purjeinkaan kulkien tavoittanut tuota "pelkillä lipputangoilla
purjehtivaa" alusta kiinni; vasta kun kutterista oli moniaita
varoituslaukauksia ammuttu, pysähtyi outo laiva, jolloin kipparin
erehdys selvisi hänen vieläkin suuremmaksi hämmästyksekseen. _Savannah_
oli 60 metriä pitkä, 15 m. leveä ja 6 m. syvä, kantavuudeltaan 1,370
tonnia ja sisälsi hyttipaikkoja 60 matkustajalle. Sen siipirattaat
olivat takoraudasta, siihen asti käytettyjen puurattaiden sijasta. Se
oli alkuaan rakennettu postiakuljettavaksi purjelaivaksi Atlantille,
mutta varustettiin _Clermont'in_ ensimmäisen kapteenin toimesta
suorastaan siipiin vaikuttavalla matalanpaineen höyrykoneella.
Matkallaan se kulutti 75 tonnia hiiliä ja 25 t. halkoja. Lokikirja
mainitseekin, että kerran tyvenellä ilmalla hiilet loppuivat kesken.
Matka valtameren poikki oli kestänyt 29 vuorokautta ja 11 tuntia,
josta ajasta siipien työn osalle tuli yhteensä ainoastaan 80 tuntia.
Englannissa katseltiin laivaa ja sen rohkeata miehistöä hyvin
epäluuloisesti, sillä sen peljättiin tulleen Napoleon Bonaparten
veljien kutsusta kuljettamaan St. Helenan saarelle teljettyä
"ihmiskunnan vitsausta" vapauteen. Ja helpotuksesta huoahtivat
Albionin vallanpitäjät, kun näkivät "jenkin" poistuvan sen rannoilta,
ensin käydäkseen aina Pietarissa asti ja sitten höyrytäkseen suoraan
kotimaahansa.

Aluksi oli _Savannah_'lla hyvin harvoja seuraajia; mutta niiden
saavuttamat onnelliset tulokset ja varsinkin yhä lyhenevät matkaajat
herättivät yleisössä luottamusta uutta kulkuneuvoa kohtaan. Ensimmäinen
Atlantin-liikennettä varsinaisesti harjottava höyrylaivayhtiö
perustettiin Bristolissa Englannissa v. 1830, jonka esikoisalus _Great
Western_ sitten muovailtiin maailman ensimmäiseksi höyryllä kulkevaksi
sotalaivaksi. Kolme vuotta myöhemmin perusti kanadalainen Samuel Cunard
yhdessä eräiden skotlantilaisten laivanvarustajain kanssa hänen nimeään
vieläkin kantavan yhtiön ylläpitämään säännöllistä matkustajaliikettä
Europan ja Amerikan välillä. _Great Western'in_ onnelliset ja nopeat
matkat todistivat höyrylaivojen etevämmyyden pelkkiä purjeita
käyttäväin alusten rinnalla, niin että uuden Cunard-yhtiön pienille
puisille esikoisille uskottiin valtameren yli käyvän postin kuljetus.



Potkuri.


Höyrylaivojen liike-elimenä pysyivät aina 19. vuosisadan alkupuoliskon
lopulle saakka siipirattaat. Nämä antoivat tosin laivalle vakavuutta
lievässä aallokossa, mutta niiden nurjat puolet olivat paljon
monilukuisemmat. Laivan ollessa kevyesti lastattu ja vähänkin kovemman
aaltoilun käydessä kallistui toinen ratas ylös ilmaan auttamatta
yhtään eteenpäinmenoa, toisen jälleen painuessa ylen syvälle ja
työskennellessä liikanaista vesivastusta vastaan. Rattaiden isot
suojukset olivat samoin haittana, ne kun ottivat tuulta liiaksi
vastaan, eikä niitä voitu käännellä tuulen mukaan niinkuin purjeita.
Mullistus höyrylaivojen rakenteessa tapahtui, kun rattaiden sijaan
liike-elimeksi tuli potkuri.

Tämä laite perustuu "Arkimedeen ruuviin". Vanhan ajan ensimmäinen
ja etevin mekaanikko syrakusalainen Arkimedes oli jo keksinyt sen
suunnattoman voiman, mikä ruuvikierteellä on niinhyvin kahden kovan
kappaleen kiinnittäjänä toisiinsa kuin liikuntovälineenä kaasumaisessa
ja nestemäisessä aineessa. Mutta ruuvirattaan sovitus laivanpotkuriksi
tapahtui vasta kaksi tuhatta vuotta myöhemmin. Ensimmäisinä
yrittelijöinä mainitaan vuosisadan alussa sekä amerikkalainen Stevenson
että Ruotsiin muuttanut englantilainen Samuel Owen, joista edellinen
käytti potkurissaan kolmea, jälkimmäinen neljää pyörää (siipeä), jotka
olivat asetetut vinosti vettä vastaan, jokseenkin samalla tapaa kuin
tuulimyllyn siivet ovat niihin käyvää tuulta vastaan. Käytännöllisesti
ratkaisi v. 1836 kysymyksen Amerikkaan siirtynyt mainio ruotsalainen
John Ericson († 1889). Sen sijaan että edelliset ja muut välillä
olevat kokeilijat olivat käyttäneet kokonaista ruuvikierrettä, sattui
hän keksimään, että katkaistu (osa-) kierre vaikuttaa vedessä paljon
voimakkaammin. Hän sovitti myöskin siivet entisen peräkkäisen asennon
sijasta lähtemään samasta kannasta. Potkuri kiinnitettiin aivan laivan
perään höyrykoneen pyörittämään akseliin, josta tuli koneiston tärkein
ja arin osa.

Ensimmäiset potkurilla käyvät Atlantin-laivat rakennettiin 1840-luvun
lopulla. Entisten siipiratasten ja niiden suojusten ottama iso tila
voitiin nyt käyttää lastin hyväksi. Samaten salli potkuri ehdoinmäärin
suurentaa laivojen kokoa; ja sen antama, yhä lisäytyvä kulkuvarmuus
ja nopeus sai vähentämään takiloimista yhä enemmän, niin että
purjeet jäivät vain hätävaraksi. Huvittavan kokeen uuden liike-elimen
etevämmyydestä tarjoaa vanha kuva kissanhännänvedosta potkuri- ja
siipilaivan välillä. Vaikka molempain koneet olivat jokseenkin yhtä
voimakkaat, kiskoi potkurilaiva vastaanrimpuilevaa kilpailijaa
perässään niin että vesi kohisi. Siipilaivoja käytetään nykyään
vain lyhytmatkaisilla reiteillä joki- ja rannikkoliikenteessä sekä
hinaajina valtamerisatamissa. Erinomattain Pohjois-Amerikan valtavilla
virroilla ja järvillä ovat ne edelleen kehittyneet oudontyylisiksi,
miltei haaveellisen näköisiksi jättiläislautoiksi, jotka voivat tarjota
tilaa aina 3-4,000 matkustajalle. Ne ovat matalia, tasapohjaisia
kummituksia, joiden kannelle on rakennettu eteläntyylisiä suurhotelleja
monta huonekerrosta päällekkäin. Siksipä ne ovatkin kamalan kiikkeriä,
ja tuhoisia onnettomuuksia sattuu usein, kun tuhatlukuinen utelias
matkustajajoukko säntää toiselle reunalle katselemaan jotakin
merkillistä. Molemmat huikean korkeat savupiiput sijaitsevat vierekkäin
toisiinsa kiinni kytkettyinä laivan etu- tai takaosassa. Näissä
aluksissa tuli muuten korkeanpaineenhöyry ensiksi käytäntöön.



Puu vaihtuu rautaan.


Kaikki purjelaivat ja useimmat höyrylaivat olivat 1840-luvulle
saakka edelleen puusta. Mutta laivojen ko’on suuretessa oli sopivan
rakennusaineen (merilaivoissa enimmäkseen tammen) saanti ja käyttäminen
yhä vaikeampaa, nimenomaan kaariksi ja polviksi yksistään kelpaavan
käyräpuun. Höyrykoneiden vuoksi kävi puu tulenvaaralliseksi, ja
koneiston sovitus vaati itsessään laivanrakenteessakin tärkeitä
muutoksia. Ensin ruvettiin käyttämään valu- tai takorautaisia polvi-
ja kulmakappaleita; kun sitten onnistuttiin valssaamaan kulmia ja
levyjä raudasta sekä paljottaisvalmistuksella tekemään ne yleiseksi
kauppatavaraksi, voitiin siirtyä "sekarakennustyylistä", s.o. puun- ja
raudan yhdenaikaisesta käyttämisestä, puhtaaseen rautarakennukseen.

Sekarakennustyyli, jossa kaaret ja pituusyhdistysosat ovat raudasta
tai teräksestä sekä ulkoseinät puusta, on kyllä edelleenkin jokseenkin
yleinen. Sen kautta käytetään hyväksi sekä raudan että puun
tarjoamia etuja: rautainen kaarirakenne takaa alukselle suuremman
kestävyyden, kun taas puupäällistys sallii varustaa pohjan vaski- tahi
pronssilevyillä, jotka varjelevat laivaa ruostumasta. Puuaine myöntää
lisäksi laivan kupeille suurempata kimmoisuutta ulkoapäin kohtaavia
kolauksia vastaan.

Ensimmäinen rautainen höyrylaiva rakennettiin Ranskassa v. 1822,
ensimmäinen iso rautainen purjelaiva Englannissa v. 1838. Ensimmäinen
potkurilla varustettu höyrylaiva _Great Britain_, jonka kuuluisa
siltamestari Brunei rakensi 1843 Atlantin reittiä varten ja joka
haaksirikkoutui 1847, oli myöskin raudasta. Samalla vuosikymmenellä
tuli rautalaivojen, varsinkin isojen höyrylaivojen rakennus yleiseksi.
Mutta rakentajat noudattivat niissä edelleen vanhain puulaivain
kylläkin suurenmoiseksi kehittynyttä rakennustapaa. Puulaivojen
mukaisesti muodosti rautalaivoissakin aluksenrungon köli eli emäpuu,
joukko poikittaiskaaria, jotka puulaivoissa ovat nykyään yleensä 1,2 m.
päässä toisistaan, sekä niitä ylhäältäpäin tukevat kansipalkit, jotka
samalla kannattavat kansilankkuja. Tämän rungon ympäri, joka määrää
laivan muodon, naulataan tahi niitataan lankut tai rautalevyt aluksen
ulkokyljiksi.



Great Eastern ja mullistus laivanrakennuksessa.


Edellämainittu Brunel, mainio myöskin Lontoon Tower-sillan
(Thamesin yli vievän ketjusillan) sekä saman virran alitse käyvän
rautatietunnelin rakentajana, rupesi yhdessä laivanrakennusinsinööri
Scott Russelin kanssa 1854-58 rakentamaan laivaa, jossa uuden
rakennusaineen vaatima uusi rakennustapakin tuli täydellisesti
noudatetuksi. Se oli jättiläislaiva _Great Eastern_, jonka ovat
suuruudessa vasta viime aikojen merihirviöt voittaneet.

_Great Eastern_ merkitsi täydellistä kumousta laivanrakennuksen
alalla. Brunel sovitti siihen siltarakennuksen kannatinjärjestelmän.
Näin suurta laivaa eivät edellä kuvatut poikkikaaret yksistään enää
jaksaneet pitää koossa; siksi hän keksi ja saattoi yleisesti käytäntöön
pitkittäiskaaret. Ne käyvät keskestä alkaen pitkin laivan pituussuuntaa
ja muodostavat, leikaten tuontuostakin poikittaiskaaria, lukuisia
erillisiä osastoja eli kammioita, jotka varustetaan raittiin veden,
höyrykattiloihin tarvittavan lämmitysveden ja nestemäisen polttoaineen
(raakaöljyn) säiliöiksi. Yhdessä nämä pitkittäis- ja poikittaiskaaret
niihin kiinniniitattujen uiko- ja sisäkylkien kanssa muodostavat
laivalle _kaksoispohjan_, joka yhdellä haavaa antaa sille tarvittavan
tukevuuden ja suojelee sitä uppoamasta. Jos näet laivanpohjaan tulee
yhteentörmäyksessä tai haaksirikossa reikä, kohdistuu se vain yhteen
tahi korkeintaan muutamaan tuollaiseen erilliseen, vedenpitävään
kammioon eikä ulotu laivan koko sisätilaan. Valitettavasti ei
tässä suhteessa ole kumminkaan viime sanaa vielä sanottu, sillä
kaksoispohjasta ja vedenpitävistä kammioista huolimatta sattuu merellä
usein surkeita onnettomuuksia, joihin nopeushulluuden määräämä
kylkilevyjen ohkaisuus ja hauraus on enimmiten syynä.

Uuden laivan mitat olivat silloin aivan tavattomat. Sen pituus oli
207 metriä, leveys 25 m., syvyys 18 m., kantavuus 27,400 ja tilavuus
lähes 19,000 tonnia. Matkustajia voi se ottaa neljätuhatta. Sen viisi
valtavaa höyrykonetta käytti yhdellä haavaa sekä siipirattaita että
potkuria, jotapaitsi se oli rikattu 6-mastoiseksi purjelaivaksi.
Myöskin ulkopiirteet poikkesivat tykkänään kaikista siihenastisista
laiva-muodoista. Russel suunnitteli tavallisten kuperain pintojen
asemesta rungon muodon meren aaltoviivojen mukaisesti. Vaikka hänen
aatteensa ei _Great Eastern'iin_ sovitettuna osottautunutkaan
edulliseksi käytännössä — laiva oli näet kehno purjehtija — on
siitä kuitenkin vähitellen kehittynyt nykypäiväisten höyrylaivojen
tarkotuksenmukainen muoto. Myöskin kannattavaisuus osottautui
kehnoksi, sillä laivan tavaton suuruus ja siitä johtuvat kalliit
käyttökustannukset eivät vastanneet senaikaista rahdittamistarvetta.
Noudettuaan Amerikasta yleisöä Lontoon maailmannäyttelyyn (josta
matkasta Jules Verne on kirjoittanut romaaninsa "Vedenpäällä liikkuva
kaupunki") joutui se makaamaan hylkynä, kunnes sillä suoritettiin
maanosien toisiinsa yhdistämisessä huomattava suurtyö: Atlannin-alaisen
sähkösanomakaapelin laskeminen v. 1864. Sitten sai se ruostua ja
hajoitettiin viimein 1888 sekä myytiin romurautana. "Niin katoo
maailman kunnia!"



XI LUKU

Panssarilaivan tulikaste.

 Laivain suojelus. — Uivat patterit. — Amerikan Yhdysvaltain
 varustelut. — _Käänteentekevä meritaistelu_: Merrimac ja Monitor:
 "Jalopeura lammaskatraan keskellä"; Liehuvin lipuin merenpohjaan;
 Kostaja saapuu; Verta verrallakin.


Luonnollista oli, että sotalaivatkin kiirehtivät käyttämään
hyväkseen uutta liikevoimaa, sillä niille oli vielä tärkeämpää
kuin kauppalaivoille liikkeiden joutuisuus ja täsmällisyys. Mutta
siipirattaat olivat tällöin erityisen arkana kohtana — yhdellä
ainoalla hyvin tähdätyllä laukauksella voitiin ne särkeä ja siten tehdä
alus taistelukyvyttömäksi, ja siipien suuret suojuskatokset tarjosivat
mainion maalitaulun viholliselle. Siksipä potkurin keksimistä
tervehdittiin erityisellä ihastuksella sotalaivastoissa.

Ajatus laivojen suojelemisesta vihollisen heitto- ja ampuma-aseilta
on melkein yhtä vanha kuin merisota itsekin. Vanhan ajan kansat
ja viikingit suojasivat sotureitaan ja alusten kylkiä reunoille
ripustetuilla kilvillä. Sitten tavataan vuosisatain vieriessä
monia yrityksiä varsinaiseen panssarisuojukseen. Laivankylkiä
verhottiin nahoilla, lyijy-, vaski-, pronssi- ja rautalevyillä,
ensin tulenvaaraa — nimenomaan keskiajan kuuluisaa "kreikkalaista
tulta" — sittemmin uuden tykistön lähettämiä luoteja vastaan.
Korealaisten, jotka aikaisemmin olivat kaukaisen idän korkeimmalle
kehittynyt sivistyskansa, kerrotaan 16. vuosisadan lopulla käyttäneen
panssaroituja "kilpikonna-aluksia" ja niillä tuhonneen useaan kertaan
koko Japanin laivaston.



Uivat patterit.


Panssarilaivojen aikakausi alkaa kumminkin vasta 19. vuosisadan
keskivaiheilla. Jo sataluvun alussa oli _Clermont'in_ rakentaja
Fulton suunnitellut Amerikan vapaussodassa käytettäväksi eräänlaisen
kaksoisaluksen nimeltä _Demologos_. Sen muodosti kaksi rautalevyillä
peitettyä ja toisiinsa kytkettyä laivanrunkoa, joiden välissä pyöri
yhteinen siipiratas. Mutta väliintullut rauhanteko teki aluksen
tarpeettomaksi. Vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä kokeiltiin
Ranskassa, Englannissa ja Amerikassa ahkerasti sota-alusten puukylkien
suojaamiseksi rautapanssarilla vihollisen ammuksia vastaan, ja
ampumakokeissa huomattiin, että n. 15 sm. vahvuinen, yhteenniitatuista
ohuista rautalevyistä muodostettu panssari voi vastustaa silloisia
ampuma-aseita.

Krimin-sota 1854 antoi aihetta varsinaisten rautapanssarilaivojen
rakentamiseen. Sevastopolin piirityksessä oli varsin tehokas osa
Ranskan "uivilla pattereilla", jotka olivat matalia, tasapohjaisia
proomuja ja päällystetyt 11 sm. vahvuisilla takorautaisilla
panssarilevyillä. Koko yhdistynyt englantilais-ranskalainen laivasto
oli kokonaisen vuoden mittaan turhaan pommittanut Kinburn-linnoitusta,
saaden noilla matalilla vesillä aina vetäytyä vaikein vaurioin ja
haaksirikoin takaisin linnoituksen tuhoisan tulen ulottuvilta. Mutta
nuo uudet piirityskoneet pakottivat sen antautumaan 5-tuntisen
taistelun jälkeen. (Antautumista vastusti ainoastaan kansalaisemme,
insinöörikenraali Robert _Sederholm_ koska vihollinen ei ollut vielä
tehnyt kolmatta ratkaisevaa hyökkäystä; mutta ollen silloin arvoltaan
vain alikapteeni, ei hän saanut päätöstä muutetuksi. Sodan loputtua muu
päällystö sotaoikeudessa rangaistiin, mutta S. palkittiin.)

Tämä mainio menestys antoi kaikille merivalloille uutta intoa
varustamaan sotalaivansa rautapanssareilla. Ranskassa julistettiin
palkintokilpailu parhaista linjapanssarilaivan piirustuksista.
Ensimmäisestä panssaroidusta frekatista, joka siellä v. 1857
valmistui, lausui sen suunnittelija, pyytäessään hallitukselta rahoja
aluksen rakentamiseen, seuraavat ylpeät sanat: "Yksi ainoa tällainen
alus paiskattuna kaikkien vanhojen ruuhkienne joukkoon tekee saman
vaikutuksen kuin jalopeura lammaskatraassa." Englantilaiset seurasivat
nopeasti rinnalla, niin että seuraavana vuonna valmistuivat heidän
ensimmäiset panssarilaivansa, m.m. ylempänä kuvattu _Minotaur_. Kaikki
ne vielä kumminkin luottivat etupäässä purjeisiinsa. Panssarilevyn
paksuus oli 11-12 sm., sen alla olevan puukerroksen paksuus 45 sm.
Puu-runko säilytettiin siksi, ettei panssarisuojus ollut vielä
vedenpitävä ja jotta puu kimmoisuutensa kautta paremmin vastustaisi
tykinluotien läpimenoa. Tykkien asettelu näissä patterilaivoissa oli
samallainen kuin vanhoissa linjalaivoissa, s.o. ne sijaitsivat pitkin
laivankylkiä ampumalokeroissa eli kasemateissa.



Amerikan Yhdysvaltain varustelut.


Mutta vasta Amerikan Yhdysvallat kansalaissodassaan tekivät todeksi
ranskalaisen insinöörin ylpeän ennustuksen. Aivan sodan alussa 1861
olivat eteläiset "orja-valtiot" teljenneet James-virran suuhun
Norfolkin luona Virginian rannikolla suuren joukon pohjoisvaltioiden
sotalaivoja, joista vain muutamat harvat pääsivät tulisesti taistellen
pakoon; jäännös — neljäs osa koko pohjoisvaltojen ylpeästä
laivastosta, joukossa vasta puolivalmis frekatti _Merrimac_ — joko
upposi tahi ammuttiin palamaan. Kummallakin puolella riennettiin sitten
minkä kerittiin ottamaan hyötyä Europan merivaltojen kokemuksista.
Estääkseen puuvillanviennilleen turmiollista rannikkosaartoa varustivat
etelävaltiot tulisella kiiruulla vanhoista puufrekateista jonkinlaisia
panssarilaivoja. Ensimmäisenä valmistui niistä äsken upotettu
_Merrimac_, jonka heidän insinöörinsä olivat nostaneet merenpohjasta,
hajoittaneet sen rungon aivan hylyksi vesirajaan asti ja rakentaneet
yläosan uudestaan katontapaiseksi kuomuksi, joka päällystettiin
pitkittäin rautatiekiskoilla ja poikittain 10 sm. vahvuisilla
rautavanteilla. Aseistukseksi tuli kaksi 7-tuumaista rihlatykkiä
keulaan ja perään sekä kaksi 6-tuumaista ja kuusi 9-tuumaista tykkiä
kylkipattereihin. "Kun tuo uusi alus tulla molskasi vedessä, näytti se
aivan suunnattomalta, puoleksi uponneelta krokotiililta." Se ristittiin
uudestaan _Virgiania_’ksi, mutta vanhalla nimellään se kumminkin
saavutti historiallisen kuuluisuutensa.



KÄÄNTEENTEKEVÄ MERITAISTELU: _MERRIMAC JA MONITOR_.


"Jalopeura lammaskatraan keskellä".

Pohjoisvaltiot saivat vihiä uusista varustuksista ja pelkäsivät niistä
pahaa. Ne lähettivät viisi sotalaivaa saartamaan uudestaan Norfolkia
sekä silmälläpitämään _Merrimac’ia_. Heidän laivansa olivat kaikki
kauniita tyyppejä puisten purjefrekattien viimeiseltä kaudelta, ja
oli niissä yhteensä yli 150 tykkiä ja lähes 2,000 miestä. Vahvin
joukosta oli tuonnottaisesta Norfolkin tappiosta pelastunut linjalaiva
_Cumberland_. Mutta puulaivojen päivät olivat jo luetut, vaikka niitä
olisi kuinka urheasti puolustettu uuden ajan rautakylkistä merihirviötä
vastaan; ja epäilemättä arvasivat niiden upseerit jo edeltäpäin
taistelun toivottomaksi, kun Merrimac sukelsi meren helmasta näkyviin
merisotien historiassa ikimuistettavana maaliskuun 8 päivänä 1862,
vanavedessään muutamia pieniä vanhempityylisiä sotalaivoja.

Oli kaunis ja kirkas kevätaamu. _Merrimac'ia_ ei oltu vielä odotettu,
sillä pohjois-valtain frekatit makasivat ankkurissa ja niiden
merimiehet kuivasivat vaatteitaan mastojen väliin viritetyillä
köysillä. Päällikkölaiva _Cumberland_ oli kiinnitetty vain yhdellä
ankkurilla, ja sen purjeet lepattivat irrallaan kuivamassa, kun
siltä puoli 1 aikaan päivällä huomattiin vihollisen läheneminen.
Silloin joutuivat purjeet nopeasti ylös ja koko miehistö varustamaan
laivaa taisteluun — "miehistö niin uljas kuin konsanaan on polkenut
sotalaivan kantta", kirjoitti eräs sen pelastuneista upseereista
jälkeenpäin, "joka ei ainakaan antautuisi koskaan ja joka, jos sillä
olisi ollut parempi liikevoima kuin purjeet, olisi pahoin löylyttänyt
_Merrimac’ia_ patteriensa kirpeällä voimalla ja lujalla päätöksellään
voittaa taistelu". Tilaisuus uljuutensa näyttämiseen sillä oli, ja sitä
se näyttikin häviöön ja kuoloon saakka.

_Merrimac_ alotti taistelun hiukan ennen klo 4:jää, päästäen kokokyljen
laukauksen pohjoisvaltain _Congress_-laivaa kohti ja vastaanottaen
siltä samallaisen tervehdyksen, jonka luodit kuitenkin kilpistyivät
sen kyljistä niinkuin rakeet peltikatolta. Sitte se kääntyi hitaasti
_Cumberland’ia_ vastaan, aikoen lävistää sen suipolla rautakeulallaan
ja samalla pippuroiden keulatykillään perikatoon jo edeltäkäsin
tuomittua laivaa. Kuulasateen toisensa jälkeen se lähetti uhriinsa
surmaten sen miehistöä, kun sitävastoin _Cumberland_ voi tuskin vastata
kertaakaan, sillä tuulta ei ollut sen vertaa, että se olisi voinut
kääntyä ampuma-asentoon. Hätkähtämättä seisoivat sen miehet tykkiensä
ääressä, vaikka vihollisen luodit ruhjoivat naapureita viereltä.


Liehuvin lipuin merenpohjaan.

Tätä epätasaista ampumista kesti noin neljännestunnin, kunnes
_Merrimac_ läheni nopeasti _Cumberland’ia_ ja vierelle tultuaan iski
terävän keulansa sen ylähangan kylkeen vesirajan alle. Tuon tehtyään
se ei aluksi kyennyt irroittautumaan vihollisestaan, joka kallistui
lävistetylle kyljelleen, kunnes vesi huuhteli etukantta. "Jos
etukannen upseeri _Cumberland_'lla olisi säilyttänyt mielenmalttinsa
ja laskettanut etuankkurin, olisi uppoava alus kaatunut matalamman
_Merrimac'in_ kannelle ja painanut senkin pohjaan rautaisessa
syleilyssä." Vihdoin pääsi _Merrimac_ irti uhristaan ja ampui vielä
kolme kokokyljen laukausta peräkanaa siihen aivan läheltä; mutta
muuta seurausta ei niistä juuri ollut, kuin että sen oma lipputanko
katkesi täräyksestä ja etelävaltioiden värit putosivat alas, ilman
että yksikään sen miehistä uskalsi mennä niitä uudelleen pystyttämään,
ja alus sai käydä taistelun loppuun vain pieni merkkiviiva ilmassa
liehuen. Vihdoin kohosi vesi _Cumberland’in_ ankkurikannelle, jolle
oli ladottu vieriviereen haavoittuneita, jotka päästivät kauheita
huutoja. "Antaudutteko?" huusi _Merrimac'in_ kapteeni Buchanan. "Emme
ikinä. Tahdomme mennä pohjaan liehuvin lipuin", kuului vastaus. Sen
kuultuaan julma vihollinen ampui uuden yhteislaukauksen ja puski vielä
kerran keulansa uppoavan kylkeen — tarpeeton vaiva! _Cumberland’in_
kansi oli täynnä kuolleita ja kuolevia, mutta sen verestä tahrautuneet
tykit jatkoivat toivotonta ampumista, kunnes tämä laivan yhä enemmän
kallistuessa kävi mahdottomaksi. Vielä samana hetkenä, jolloin alus
peittyi kokonaan veden alle, kuultiin viimeinen laukaus. Perä nousi
korkealle ja lippu liehui yhä maston kärjessä, kun miehet saivat käskyn
pelastaa itsensä miten taisivat. 120 miestä meni pohjaan laivan mukana;
mutta mastonhuippu jäi näkyviin ja lippu liehui taistelun loppuun
saakka sitä puolustaneiden sankarien haudalla.

Samalla tapaa suoriutui rautahirviö voittajana kolmesta muustakin
vastustajastaan. _Congress_ ammuttiin tuleen, ja 40 sen veneisiin
pelastuneista miehistä joutui etelän pienempäin alusten vangiksi. _St.
Lawrence_ ja _Roanoake_ pääsivät pahoin runneltuina rannikolla olevan
Fort Monroe-linnoituksen tykkien turviin. Viimeisen jälellä olevan
_Minnesotan_ tahtoi Merrimac mieluummin valloittaa kuin tuhota. Se
vetäytyi sen vuoksi puolentoista kilometrin päähän vastustajastaan
ja pommitti sitä iltaan saakka, tehden laivan taistelukyvyttömäksi.
Pimeän tullessa _Merrimac_, tyytyväisenä iltapäivän urakkaan,
höyrysi satamapaikkaansa ja jätti rannalle ajautuneen _Minnesotan_
armoihin huomiseksi, jolloin palaisi korjaamaan sen. "Sanomattoman
nöyryytyksen ja katkeruuden tunne vallitsi tuona lauvantai-iltana
Fort Monroessa", kirjoitti eräs senaikainen Baltimoren sanomalehti.
"Ei voinut epäilläkään, etteikö rautahirviö puhdistaisi koko reittiä
meidän laivoistamme, hävittäisi kaikki rannikon varastopaikat ja
kauppahuoneet, ajaisi kaikki joukkomme linnoituksen turviin ja pitäisi
näillä vesillä isännyyttä miten suuria puulaivastoja vastaan hyvänsä,
joita hallituksemme saattaisi tänne lähettää."


Kostaja saapuu.

Mutta osat vaihtuivat aivan kohta. Pohjoisvaltioiden hallitus oli
samanaikaisesti nyt tuhotun saartolaivaston lähettämisen kera
julistanut palkintokilpailun paraista suunnitelmista Merrimac'in
veroisen panssarialuksen rakentamiseksi, jonka piti olla valmiina
ennen kolmen kuukauden kulumista. Useita suunnitelmia lunastettiin
rakennettaviksi, mutta tunnetuimmaksi niistä tuli potkurin
keksijän, ruotsalais-amerikkalaisen John Ericsonin piirustama
ja rakentama tornilaiva _Monitor_. Tämä valmistui aivan sanan
mukaan yhdennellätoista hetkellä ja höyrysi kiivainta vauhtiaan
taistelukentälle, jonne ennätti vielä klo 9 tienoissa samana iltana.

Se oli sangen hullunkurisen eikä juuri peljättävän näköinen kummitus
— vielä oudompi solakoihin laivamuotoihin ja hoikkiin mastoihin
tottuneen merimiessilmän nähdä kuin taitekatto-kansinen _Merrimac_.
Se kulki niin matalalla vedessä, että vesi huuhtoi kannen yli, ja
olisi muuten näyttänyt jonkinlaiselta lautalta tai laivanhylyltä,
jollei keskikannella olisi kohonnut pyöreä rautatorni, keulassa pieni
perämiehenkoppi ja perän puolella vähäpätöinen savupiippu. Vasta
laivaan noustua tuli huomaamaan sen todellisen voiman. Sen enintä
osaa suojasi 12 1/2 sm. vahvuinen panssarikerros, ja sillä oli itse
asiassa kaksi ulkorunkoa, joista alempi teki 51° kulman kohtisuoraa
keskusviivaa vastaan. Rakentajat uskoivat, etteivät tykinluodit
voisi tehdä mitään tälle alemmalle rungolle sen suuren kaltevuuden
takia, vaan liukuisivat kylkeä pitkin alas veteen. Keskellä oleva
torni — 3 metriä korkea, 7 m. avara sekä kauttaaltaan yli 20 sm. ja
ampuma-aukkojen kohdalta lähes 28 sm. vahvuinen rautalieriö — kääntyi
höyryvoimalla akselinsa ympäri. Kun sen kaksi järeätä 28 sm. tykkiä
vedettiin taapäin ladattaviksi, lankesi itsestään heilurintapainen
rautakilpi peittämään aukkoja. Laivan peräsin ja potkuri sijaitsivat
tietysti silmän näkemättömissä ja kuulan kantamattomissa.


Verta verrallakin.

Nyt oli etelän miesten vuoro ällistyä. Kun _Merrimac_ huomenissa saapui
eiliselle voittotantereelle valtaamaan turvatonta _Minnesota_'a,
kohtasi se paikalla kumman vartijan. Molemmat hirviöt kiertelivät ja
haistelivat toisiaan ensin hyvän rupeaman niinkuin vieraat koirat,
näyttämättä oikein tietävän mitä tehdä vastustajalle. Ensimmäisen
laukauksensa ampui _Monitor_ n. 100 metrin päästä, ja koko raivoisan
pommituksen ajan vaihteli välimatka vain 50-200 metriin. Jännittävää
näytelmää voitiin paljaalla silmällä seurata Monroe-linnoituksesta,
jonka vallit ja muurit silloin arvaa kuhisseen katsojia. _Monitor’illa_
oli käytettävänään kaksi tykkiä vastustajan toisen kokokyljen kahdeksaa
vastaan, niin että se sai aina 3-4 luotia jokaista itse lähettämäänsä
kohti, mutta sitä ahkerammin se viskoi omiaan.

Huomatessaan että vastapuoli oli peljättävämpi kuin miltä se näytti,
yritti _Merrimac_ törmätä täydellä vauhdilla sen kylkeen upottaakseen
sen, niinkuin edellisenä päivänä _Cumberland’in_, mutta _Monitorin_
suurempi nopeus ja ripeämpi liikkuvaisuus auttoi sitä vikkelästi
väistymään ja kääntymään. Kerran onnistui _Merrimac’in_ tavata sitä
keulallaan melkein keskilaivaan, mutta vain huomatakseen, että tuo
pahus oli yhtä kova sen puskurille kuin kuulillekin — se kierähti
ympäri kuin hyrrä ja lähetti uuden mahtavan terästervehdyksen
hyökkääjän kylkeen.

_Monitorin_s upseerit saivat nyt suurempaa luottamusta alukseensa
eivätkä enää ampuneet umpimähkään. "Tästä alkaen", kirjoittaa eräs
silminnäkijä, "taistelu kehittyi mitä jännittävämmäksi näytelmäksi.
_Monitor_ kierteli kiertämistään vastustajansa ympäri, tutkiskellen
sen kupeita, etsien niissä heikkoja kohtia ja säästäen kylmäverisesti
tultaan, kunnes tapasi sellaisen ynnä oikean ampumamatkan, jolloin
se kohta rupesi kokeilemaan kuumilla tervehdyksillään. Sillä tapaa
_Merrimac_ sai kolme luotia... eikä yksikään niistä kimmahtanut
takaisin, vaan näytti leikkaavan tiensä läpi raudan ja puun syvälle
aluksen uumeniin." Heti kolmannen ammuksen jälkeen _Merrimac_ arveli
saaneensa tarpeekseen ja höyrysi tiehensä minkä höyrypannunsa myönsi.

Pikku _Monitor_ oli vahvemman panssarinsa ja väkevämpien tykkiensä
avulla siinä määrässä osottanut etevämmyytensä paljon isomman
vastustajansa rinnalla, ettei tämä enää koko sodan kuluessa saanut
mitään mainittavaa toimeen. Pohjoisvaltiot rakensivat _Monitor'in_
mallin mukaan kohta koko joukon tornilaivoja, jotka rannikko- ja
saartosodassa auttoivat niiden aseita. Aavalla merellä sen sijaan
etelän nopeat, aseistetut kaapparilaivat tekivät pahaa tuhoa niiden
kauppahaahdille.



XII LUKU

Merten valtiaat.

 Kilpailu panssari- ja tykkiseppien välillä: Panssarin kehittyminen;
 Panssaripeite; Panssaritornit; Asestus. — Torpeedot. — Mastot.
 — Sukelluslaivat.— Vesitasot. — Sotalaivaston taistelulajit.—
 "Dreadnought'in" rakenne: Puolustus; Hyökkäys; Ylhäällä ilmassa;
 Kannen alla.


Uudenaikaisen panssaroidun sotalaivan tulikasteesta saakka,
josta edellisessä luvussa on puhuttu, alkoi herkeämätön kilpailu
panssarinvalmistajain ja tykinvalajain välillä. Edelliset pyrkivät
tekemään laivojen rautavyön niin vahvaksi, ettei minkään tykin luoti
kykenisi puhkaisemaan sitä; jälkimmäisten pyrintö kävi tietysti
vastakkaiseen suuntaan. Ja kun toisten saavuttama menestys aina
kannusti toisia aikaansaamaan vielä parempia ja masentavampia
tuloksia, niin arvaa että kilpailun täytyi muodostua päättymättömäksi.
Rajan pani vasta laivan kyky kannattaa raskasta rautaturkkiaan ja
jykevää tykistöään sekä vaara sen purjehdus- ja liikuttamiskyvyn
heikkenemisestä, mikä ei tietysti myöskään saanut tulla kysymykseen.



Panssarin kehittyminen.


Ensimmäiset panssarit olivat, kuten edellä kerrottu, rautatienkiskoja
ja takorautaisia vanteita, jotka naulattiin kiinni puiseen
laivanrunkoon. Kun sitten puualusten asemasta ruvettiin rakentamaan
rauta- ja teräslaivoja, kiinnitettiin sisemmän ohuen kylkilevyn päälle
puukerros, johon vuorostaan naulattiin valurautalevyjä. Mutta kun
nämä osottautuivat kestämättömiksi senaikaisten järeiden rihlatykkien
ammuksille, ruvettiin yhdistämään panssarilevyjä kahdesta erilaisesta
rautakerroksesta: ulompi kovasta raudasta ja sittemmin teräksestä,
sisempi pehmeästä raudasta. Jos teräskerros osittain murskautuikin
ammunnasta, esti sitkeä sisäkerros kuitenkin panssarivyötä
rakoilemasta. Myöhemmin huomattiin, että puhdas teräs oli yhtä hyvää
panssariksi kuin tuollaiset yhdistelmälevyt; ja viimein keksittiin
keino sekoittaa valuteräkseen joku määrä nikkeliä, joten, saatua
"nikkeli-terästä" oli opittu erilaisilla menettelyillä sitkistämään ja
karkaisemaan.



Panssaripeite.


Alkuaan varustettiin ainoastaan sotalaivan kyljet vesirajaa myöten
panssaripeitteellä. Mutta kun ylhäältä putoilevat pommit läpäisivät
helposti ohuen kansilevyn ja hävittämällä laivan arimman ja
tärkeimmän osan, koneiston, tekivät sen liikekyvyttömäksi, ruvettiin
1870-luvun puolivälissä alukset varustamaan myöskin vaakasuoralla
panssarisuojuksella, n.s. panssarikannella. Koska kuitenkin ylen raskas
panssarikuormitus uhkasi upottaa laivan, täytyi rajoittua kattamaan
ainoastaan sen vedenpäällinen keskiosa, jossa sijaitsevat höyrykattilat
ja -koneet, ampumatarvevarastot y.m., kaikkein vahvimmalla
panssaripeitteellä. Keulaan ja perään mennessä ohenee panssari, ja
veden alla ei taas lujinkaan kantavuuden sallima panssari kykenisi
estämään torpeedon tai miinan tuottamaa tuhoa; mutta sitä koetetaan
mikäli mahdollista rajoittaa kaksoispohjalla ja vedenpitävillä
laipioilla. Näiden pitää taata laivalle sellainen kantavuus, että se
pysyy uimasillaan, vaikka keula- ja peräpuolet olisivat rikkiammutut ja
panssari-kansi olisi veden alla.



Panssaritornit.


Jo ensimmäiset sodassa koetellut panssarialukset _Merrimac_ ja
_Monitor_ edustivat niitä kahta suuntaa, joiden välillä uudenaikaisten
sotalaivojen rakennus on heilunut. Edellinen muoto oli suoranaista
perintöä vanhemmista puisista sotalaivoista, joissa tykit olivat
sijoitetut pitkin kylkiä suojattuihin lokeroihin eli "kasematteihin"
(nimitys lainattu maalinnoitusten ampumasuojuksista). Monitorissa
jälleen tykit sijaitsivat erittäin vahvassa, akselinsa ympäri
pyörivässä panssaritornissa. Niiden luku täytyi rajoittaa kahteen,
mutta menestystä yhteisammunnan tehoisuudessa korvasi tykkien
erinomainen järeys.

Tämä muoto on sitten vähitellen työntänyt tieltään kasemattilaivat
(hyvän käsityksen saa näistä XVII luvussa kuvatuista venäläisistä
sotalaivoista). Ranskassa ja Italiassa kokeiltiin asettamalla tykit
kiinteän tornin yläreunalle syvennyksiin, niinkuin linnoituksissa
etuvarustuksen harjalle ("barbette"-torni); ylöspäin on torni suojattu
panssarikuvulla. Lopuksi yhdistettiin kiinteä ja kiertävä muoto siten,
että torni rakennettiin kahdesta osasta; alempi on kiintonainen ja
suojelee tykinalusten (lavetin) alaosaa ynnä liikuttamiskoneistoa,
ylempi osa kiertää höyry- tahi vesi-painevoimalla yht'aikaisesti sen
sisältämien tykkien kera. Tornit sijaitsevat keulassa ja perässä,
kaikkein uusimmissa taistelulaivoissa ("yli-Dreadnought'eissa")
kahdessa kerroksessa päällekkäin; joskus myöskin molemmilla sivuilla
siten asetettuina, etteivät ole ammuttaessa toistensa tiellä. Uudempina
aikoina on ruvettu jälleen yhdistämään torni- ja kasemattijärjestelmää,
jonka kautta ampuminen saa suuremman yhtenäisyyden ja tehokkuuden
("kokokyljen" laukaukset).



Asestus.


Niinkuin koko sodankäynnissä vastapuolen tuhoaminen on pääasia
ja itsepuolustus jää toiseen sijaan, ovat kaikkein jykevimmätkin
panssarihirviöt itse teossa vain mahtavien tulikitojen kuljetus- ja
suojelusaseita. Sellaista panssaripeitettä ei ole vielä kyetty luomaan,
joka kestäisi hyvästi osuneen uudenaikaisen jättiläispommin räjähdystä,
puhumattakaan vedenalaisen torpeedon ja miinan tuottamasta hiipivästä
hävityksestä.

Yhtärinnan panssarin kehittämisen kanssa edistyi tykinvahnistuskin
19. vuosisadan puolivälistä alkaen. Tykinputkeen sovitettiin
kiväärinpiippujen rihlaus, jonka kautta luoti tuli akselinsa ympäri
pyörivään liikkeeseen ja kantoi varmemmasti. Jokseenkin samoihin
aikoihin ruvettiin tykit tekemään takaa ladattaviksi. Tärkein muutos
kuitenkin oli, että entisten pronssi- ja rautaputkien asemasta opittiin
Kruppin menetelmää seuraten valmistamaan tykkejä valuteräksestä.
Jättimäinen nikkeliteräsmöhkäle taotaan vesipaineen liikuttamilla
10,000 tonnin voimaisilla puristimilla pyöreäksi mahtavaksi kangeksi,
viedään sitten sorviin saamaan putkireijän ja sileän pinnan ja
päällystetään viimein "mantteleilla", joiden luku ja vahvuus kasvaa
peräänpäin mennessä.

Sen jälkeen kuin savuton ruuti keksittiin, on tykkien koko ja
teho kasvanut suunnattomasti — vaikkei sentään rajattomiin
saakka, sillä ponnahduksen taapäin sysäävä voima ei saa olla niin
suuri, että se aiheuttaa laivalle itselleen vahinkoa (siksipä
kaikkein suurimmat tykit ovatkin kiinteälle alustalle asetettuja
rannikonpuolustusaseita). Nykyisen suursodan aattona olivat silloin
rakennetut "Dreadnought"-malliset taistelulaivat varustetut 35 sm
(aukon läpimittaa silmälläpitäen) tornitykeillä, joiden ammukset,
"kapsäkit", voivat tuottaa tuhoa yli 3 peninkulman päähän. Mutta
niitäkin mahtavampia hävitysaseita on luotu vielä uutukaisemmille
"yli-Dreadnought'eille", joiden asestukseen kuuluu 37,5 sm tykkejä ja
mahdollisesti vieläkin kookkaampia, joita on laivassa kerrallaan paljon
useampia kuin edellisissä oli vähäväkisimpiä.



Torpeedot.


Aivan käänteentekevän merkityksen sai merisodassa torpeedon keksiminen.
Se on hoikan sukkulan muotoinen, moniaan metrin pituinen hävitysase,
joka on täytetty etuosassaan 300 kilolla pumpuliruutia ja kärjessään
varustettu sytytysvehkeellä sekä saatuaan alkuvauhdin torpeedotykistä
kulkee peräosassa olevan puristetun ilmankoneiston ja potkurin avulla
suurella nopeudella hävitettävää sotalaivaa kohti. Ne iskevät uhriinsa
vesirajan alla olevaan panssaroimattomaan tai heikkopanssariseen osaan
ja tuhoavat sen ehdottomasti. Torpeedoja ammutaan erityisesti pienistä,
mutta tavattoman nopeakulkuisista aluksista, torpeedoveneistä;
mutta torpeedotykkejä käytetään myöskin isommissa sotalaivoissa,
risteilijöissä ja taistelulaivoissakin sekä miltei yksinomaisena
aseena viime aikojen uusimmissa hävitysaseissa, sukellusaluksissa. Ne
sijaitsevat sekä kannella, jolloin niitä voi ohjata mihin suuntaan
tahansa, että vesirajan alla keulassa ja perässä olevissa aukoissa.

Torpeedon hävittävää tehoa on ison sotalaivan hyvin vaikea välttää.
Päivän aikaan voi niitä ampuvan aluksen huomata jo etäältä ja tuhota
sen pikatykin laukauksilla; mutta pimeässä, kun vaaniva vihollinen
lähestyy peitetyin valoin ja kipinänsammuttajin, käy se miltei
mahdottomaksi — puhumattakaan sukelluslaivan aina yhtä salaperäisestä
ilmestymisestä. Taistelulaivoja ja isoja risteilijöitä koetetaan
varjella torpeedoverkoilla, kannattimista pitkin sivuja riippuvilla
tiheäsilmäisillä teräslankaverkoilla; mutta nekin puhkaisee torpeedon
kärkeen keksitty erityinen saksilaite, eikä niitä voi vauhdin
hidastuttamisen takia pitää ylhäällä muuten kuin lepoasennossa tahi
verkalleen kuljettaessa.

Jo venäläis-japanilainen sota, jossa pääasiallinen hävitystyö
suoritettiin miinojen ja torpeedojen avulla (ks. XVII lukua),
antoi merivalloille perin vakavaa miettimisen aihetta. Kannattiko
lainkaan enää rakentaa ja ylläpitää pian vanhentuvia, kymmeniä
miljoonia maksavia panssarilaivoja, kun sellaisen voi tuollainen
pikkunen, suhteellisesti huokeahintainen hävityskone tuhota aivan
kädenkäänteessä. Ja yhä musertavampia lisätodistuksia on antanut
äskeinen suursota, jossa varsinkin Saksa on torpeedoja ampuvasta
sukelluslaivastostaan luonut miltei vastustamattoman aseen. Toiselta
puolen on painavilla syillä huomautettu, että isot taistelulaivastot
ovat sittekin tarpeen pienempien sota-alusten sekä merenkulun ja kaupan
suojaksi. Jolleivät torpeedoveneet ja sukellusalukset avoimella merellä
pääsisi isojen laivojen turviin, olisivat ne vuorostaan aivan avuttomia.



Mastot.


Kun purjeet 1890-luvun lopulla sotalaivoissa joutuivat kokonaan
pois käytännöstä, tuli mastoille uusia toimia. Niihin sijoitettiin
väkevävoimaisia valonheittäjäkoneita, joilla pimeän aikaan tähystetään
ympäristössä vaanivien vihollislaivain liikkeitä; nopeaan ampuvia
konetykkejä, joilla tuhoa uhkaavat torpeedo- ja sukellusalukset
upotetaan; tähystystorneja ennen käytetyn tynnyrin sijasta sekä
nimenomaan tulentarkistusasema, josta erityisen nerokkaan laitteen,
n.s. välimatkanlöytäjän avulla määritellään ammuttavan esineen
etäisyys ja tarkistetaan ammunnan sattuvaisuus. Sellaisen "silmän"
tultua rikkiammutuksi suuri sotalaiva käy pitemmillä ampumamatkoilla
jokseenkin avuttomaksi vihollista vastaan. Sen lisäksi kannattavat
mastonhuiput vaakasuorasti ja vinosti kulkevia metallilankoja, jotka
vastaanottavat kipinäsähkötyskoneen eetterin halki lähettämiä sanomia.
Ilman tällaisia laitteita ei nykyään ole enää juuri mikään merilaiva.

Mastot ovat sotalaivoissa vahvasta teräksestä ja ontot, sillä
niiden sisäpuolitse tapahtuu ylösnousu ja ampumavarojen kuljetus
ylös märssytorniin. Amerikan Yhdysvaltain isoissa taistelulaivoissa
on otettu käytäntöön omituiset häkkimäiset, pientä Eiffel-tornia
muistuttavat mastot, joille vihollisammuksen ei arvella kykenevän
tekevän niin musertavaa tuhoa kuin tavalliselle yhdestä kappaleesta
valetulle teräsmastolle.



Sukelluslaivat.


Näistä uudenaikaisista meritursaista on jo edellä ollut puhetta.

Ajatus vedenalaisesta hävitysaseesta on elänyt ihmisaivoissa jo
ikivanhoista ajoista asti; Aleksanteri Suuren kerrotaan sellaisia
käyttäneen, keskiajalla niillä ammuttiin vedessäkin palavaa
"kreikkalaista tulta", ja ensimmäisen höyrylaivan rakentajan
Fultonin nerokas pää oli sommitellut käsivoimin pyöritettävällä
rattaalla käytettävän _Nautilus_'en, jolla hän kokeili jommoisellakin
menestyksellä ja jota hän turhaan tarjoskeli Napoleonille.

Viime vuosikymmeninä on rinnakkain keksitty useampia malleja, joista
amerikalaisen _Hollandin_ suunnittelema on ollut perustana enimmille
nykyisille sukelluslaivoille. Ne ovat verrattain pienikokoisia,
muutaman kymmenen tai sadan tonnin kantoisia, sukkulan tai sikaarin
muotoisia aluksia ohuesta teräksestä. Keulassa ja perässä on säiliöitä,
jotka voidaan täyttää vedellä aukaisemalla pohjaläpät ja siten vajottaa
alus pinnan alle aina satakunta metriä syvälle. Syvyyteen menoa ja
pintaan nousua ohjataan tasapainoperäsimillä, jotka sijaitsevat
potkurin ja pituussuuntaperäsimen ohella aluksen perässä. Pitkin sen
kylkiä ovat puristetunilman-säiliöt, joita paitsi syvyydessä ei voisi
hengittää ja joiden avulla laiva myöskin kevyemmän vaurion satuttua
voidaan kohottaa jälleen pintaan.

Laivan sisus on täynnä koneita, niin että miehistö parahiksi pääsee
liikkumaan. Vedenpinnalla kuljettaessa käyttää alusta kaasumoottorit ja
veden sisällä sähkömoottorit; edellisessä tapauksessa nopeus saattaa
nousta 20 solmuväliin ja jälkimmäisessä 12 solmuväliin. Keskustassa
sijaitsee myöskin jättihyrrä eli gyroskopi, joka pitää alusta
tasapainossa.

Kannella ei näe muuta kuin panssariteräksisen tähystystornin, pienen,
suppilon tapaisen laskuaukon sisään- ja uloskulkua varten sekä pari
hoikkaa putkea. Toinen on venttiilitorvi ilmanpuhdistamista varten,
toinen aluksen "silmä" eli periskopi, jonka kärjessä olevat parabolin
tai prisman muotoiset linssit luovat vedenpinnasta kuvan alhaalle
olevalle tähystyspöydälle. Se onkin sukelluslaivan arin kohta, jonka
rikkiammuttua alus saa pinnan alla ollessaan tulla toimeen pelkän
kompassin avulla. Jos alus tulee tykkänään hävitetyksi, on sen
miehistölle keksitty pelastuskeinoksi sukeltajankypärin tapainen
päähine, joka siihen liittyvän vedenpitävän kumivaipan avulla nostaa
miehen veden pintaan.

Asestuksena on 4-8 kpl. Whitehead-torpeedoja ynnä niiden ampumaputki,
joka lähettää noita surmansukkuloita 35 solmuvälin nopeudella aina
1-2 km. päähän. Tornissa voi myöskin olla konetykki, jopa 20 sm.
pikatykkikin, joka veden alle mennessä lasketaan kannen alle. Torpeedo
ja sukelluslaiva ovatkin hyvin samannäköisiä.

Äskeisen suursodan aikana kehittivät varsinkin saksalaiset
suunnattomasti sukelluslaivastoaan Englannin rannikoiden saartamiseksi
ja sen panssarijättiläisten hävittämiseksi. Kun heidän omasta
merentakaisesta laivaliikkeestään oli tullut tyyten loppu,
rakensivat he suuria, aina 2,000 tonnin kantoisia vedenalla kulkevia
kauppalaivojakin, joista ainakin yhden onnistui kulkea Atlantin poikki
edestakaisin.



Vesitasot.


Myöskin ilmasodan taisteluaseet ovat viime suursodassa tulleet
hyökkäysvälineiksi meritaisteluissa. Esim. Pohjanmeren taistelussa
(ks. XVII lukua), joka oli suurin ja tuhoisin sen aikana käydyistä,
ottivat nimenomaan saksalaisten taholta ilmalaivat, lentokoneet ja
vesitasot osaa lopputaisteluun, viskellen pommeja vihollislaivoihin.
Ilmapuolustusta varten ovat sotalaivat nykyään varustetut pystyyn ja
ympärinsä sivuille käännettävillä pikatykeillä; ja myöskin sangen
monet, yksinpä uudet isot sukelluslaivatkin, kiskoilla ja telineillä,
joilta vesitasot voivat pyrähtää lentoon. Tällainen alus kiitää pienen
kanootin tapaisilla jalustoilla vedessä miltei yhtä nopeasti kuin
ilmassakin.



Sotalaivaston taistelulajit.


Merivaltojen sotalaivastot sisältävät mikä enemmän mikä vähemmän
täydellisesti eri taistelulajeja eli laivaryhmiä, jotka kokonsa,
asestuksensa ja nopeutensa perusteella jakautuvat seuraavasti:

_Taistelulaivat_, jotka vastaavat entisten aikojen linjalaivoja. Niiden
rakenteessa on pyrkimyksenä yhdistää panssarin suurin mahdollinen
vahvuus ja kaikkein järein asestus. Ne edustavat sotalaivastossa
vahvanyrkkistä voimaa, joka iskee vastustajaa kauvimpaa, useimmin ja
tuntuvammin. Nykyistä maailmansotaa varten ja vieläpä sen kestäessäkin
ovat kilpailevat vallat luoneet aivan uuden tyypin, "_Dreadnought_'it"
(saanut nimensä ensimmäisestä senmallisesta englantilaisesta aluksesta,
joka valmistui v. 1906; nimi merkitsee = Älä pelkää mitään!), josta
sitten on kehitetty vielä kummempia hirviöitä, "yli-Dreadnought'eja".
Sellainen laiva sisältää entisten neljän 30 sm tornitykin asemasta
kokonaista 10-12 35, jopa 37 1/2 sm tykkiä, jotka voi kääntää
molemmille sivuille antamaan viholliselle musertavia "kokokyljen"
laukauksia. Pienempiä tykkejä niissä ei juuri käytetäkään. Sen sijaan
että taistelulaivat aikaisemmin olivat suhteellisesti hidaskulkuisia,
on näihin uusimpiin aluksiin sovellettu risteilijäin nopea vauhti
vaihtamalla mäntähöyrykoneet höyryturbiineihin ja kivihiili raakaöljyyn
eli naftaan. Tämän kautta saadaan nopeus 25 solmuväliksi. Tällainen
alus tykkineen kaikkineen maksaa yli 50 milj. markkaa.

_Risteilijöillä_ on päävaatimuksena nopeus. Aluksi niiltä sen
saavuttamiseksi hylättiin panssarivyö kokonaan ja asestus oli hyvin
kevyt; kivihiilelle oli saatava tilaa ja laivalle varattava kantavuutta
niin paljon kuin suinkin; ja ainoana suojana oli 5 sm vahvuinen
panssarikansi (siitä nimitys "panssarikansiristeilijä"). Nykyään ei
sellaisia enää juuri rakenneta, ja vanhemmat luetaan risteilijäin
kolmanteen luokkaan. 1890-luvun alusta ruvettiin sitten rakentamaan
panssaroituja risteilijöitä, jotka ovat samalla säilyttäneet
nopeakulkuisuutensa; ja aivan useimmat "Dreadnought"-risteilijät ovat
itse asiassa nopeakulkuisia taistelulaivoja, sillä entisen kevyen
asestuksen sijasta ne kantavat 35 sm tykkejä. Ne kulkevat 28 solmuvälin
nopeudella (52 km tunnissa) ja kuluttavat sellaisella vauhdilla 500
tonnia hiiliä ja 120 tonnia öljyä päivässä. Moinen kilpajuoksija
maksaa sekin täydessä kunnossa 47 ja puoli milj. markkaa. — Toisen
ja kolmannen luokan risteilijät ovat varustetut panssarikannella,
mutta eivät panssarivyöllä, samoin vahvalla suojalla koneita ja
tykkejä varten sekä ohjaustorneilla. Yhdessä jykevät taistelulaivat ja
risteilijät muodostavat _ison taistelulaivaston_.

Jos uusimmanmallisen panssarilaivan "taisteluarvo" lasketaan 100
prosentiksi, on panssariristeilijän vastaava arvo n. 70 %. Vielä
paljon pienempi taisteluarvo on _pienemmällä taistelulaivastolla_,
jonka muodostavat n.s. _scoutit, torpeedonhävittäjät_ ja
_torpeedo-alukset_ sekä _sukelluslaivat_. Kolme ensimmäistä aselajia
ovat nopeakulkuisimmat kaikista aluksista, sillä ne voivat tehdä aina
38 solmuväliä tunnissa (70 km; siis meikäläisen pikajunan vauhti).
Niiden tehtävänä merisodassa on etsiä ja hätyyttää vihollislaivastoa,
kierrellä häiriten sen ympärillä taistelun aikana, ajaa pakenevia
aluksia takaa ja koettaa upottaa niitä torpeedoillaan. Siis samanlainen
toimi kuin ratsuväellä on maasodassa.

_Rannikkopuolustusta_ varten käytetään taistelulaivastosta hyljättyjä
vanhentuneita panssarilaivoja ja risteilijöitä, tornilaivoja,
tykkiveneitä, "uivia pattereja" j.n.e.

_Apulaivaston_ muodostavat sodan sattuessa suuret pikahöyrylaivat,
joiden omistajayhtiöt sentakia nauttivat rauhan aikana hallitustensa
kannatusta. Ne varustetaan tällöin kevyillä pikatykeillä ja toimivat
apuristeilijöinä (vieressä kuvatun _Mauretania_’n sisarlaivan
_Lusitania'n_ upotti sen johdosta saksalainen sukelluslaiva Irlannin
merellä), sotaväen kuljetuslaivoina, sairaala-aluksina j.n.e.



"DREADNOUGHT'IN" RAKENNE.


Puolustus.

Uudenaikainen sotalaiva on oikea tekniikan ihmetyö. Ollen joka
tuumaltaan parhaasta teräksestä rakennettu peittää sen rungon
keulasta perään, pääkannesta vesirajan alapuolelle karkaistusta
nikkeliteräksestä valettu panssarivyö, joka keskilaivalla on 27,5
sm vahva ja ohenee keulaan mennessä 15 sm ja perään mennessä 10 sm
vahvuiseksi, painaa n. 5,000 tonnia ja maksaa 3,000 mk. tonni. Tässä
Kruppin menetelmän mukaan karkaistussa panssarissa on saavutettu
maksimi lujuuden ja sitkeyden sekä minimi ohuuden ja hienouden suhteen
teräksenvalmistuksessa. 15 sm vahvuinen levy voittaa lujuudessa sen
lähes puoli metriä paksun takorautapanssarin, jolla sotalaivat puoli
vuosisataa sitten varustettiin.

Panssarivyön lisäksi tulee panssarikansi, joka uudenaikaisessa
taistelulaivassa ja risteilijässä peittää aluksen koko pituuden ja
leveyden, jakaen sen itse asiassa aivan vesirajan yläpuolella kahteen
päällekkäin olevaan osaan ja suojellen sen elimellisiä osia ylhäältä
putoavien pommien hävitykseltä. Joissakin kaikkein isoimmissa laivoissa
on näitä kansia kaksikin päällekkäin. Vahvuus vaihtelee niin, että se
kevyissä risteilijöissä on 2,5 sm. ja taistelulaivoissa 15 sm. Lisäksi
ovat kylkien suojana hiilisäiliöt, jotka ovat sovitetut niin, että ne
täytettyinä vahvistavat melkoisesti panssarivyön tukevuutta. Pohja
jälleen on kaksinkertainen, niin että torpeedon murskattua ulkopuolisen
pohjalevyn voi sisäpuolinen säilyä ehjänä ja estää veden tunkeutumista
laivan sisustaan.


Hyökkäys.

Kannelle noustua kiintyy huomio luonnollisesti laivan "hyökkäävään
voimaan", kymmeneen panssaritorneistaan jylhästi tuijottavaan
teräshirviöön. Ei mikään entinen laiva ole kantanut niin monta yhtä
suurta tykkiä kannellaan; siitäpä onkin "Dreadnought'eilla" toinenkin
nimitys: "Pelkkien isojen tykkien alus". Niiden 37,5 tai 35 sm
läpimittaiset rihlakidat syöksevät n. 350 kg painoisia pommeja lähes
1,000 m nopeudella sekunnissa ja niin hirvittävällä voimalla, että
ne voivat enemmän kuin kolmen kilometrin päässä puhkaista 1 metrin
vahvuisen takorautakappaleen.

Panssaritorniin ei kannelta vie yhtään ovea, vaan on ensin
laskeuduttava kannen alle ja sitten ryömittävä jälleen ylös tuohon
terästupaan, jonka seinät ovat rakennetut 27,5 sm vahvuisesta
karaistusta valuteräksestä. Päätä ihan pyörryttää, kun himmeässä
valaistuksessa katselee epälukuisia vipusimia, kampeja, rattaita,
torvia ja suppiloita, joiden avulla jättimäisiä tulikitoja käden
painamalla, jopa sormen koskettamalla syötetään ja liikutellaan
tornineen päivineen. Käyttövoimana on sähkö ja vesipaine. Pommeja,
melkein miehen vahvuisia ja puolikuntaisen pojan pituisia, jotka ovat
ladatut savuttomalla ruudilla, pidetään aina varastossa 80 kutakin 10
tykkiä varten. Kupujen päällä ja märssytorneissa on pienempiä 10 sm
pikatykkejä, joilla mahtava alus puolustautuu pahimpia vihollisiaan
torpeedoaluksia ja sukelluslaivoja vastaan ja jotka lennättävät
minuutissa 15 lähes 12 kg painoista ammusta.

Muita puolustusaseita torpeedoja vastaan ovat valtavat valonheittäjät
mastoissa ja komentosilloilla, jotka metrin läpimittaisista
heijastuspeileistään luovat häikäisevän valopyrstön lähes 2 km
päähän, sekä vahvoissa puomeissa pitkin laivansivuja riippuvat
teräslankaverkot. Mutta eipä jättiläinen halveksu itsekään moisten
kavalien murha-aseiden käyttämistä. Syvällä sen pohjalla vesirajan
alapuolella on neljä torpeedoputkea valmiina lähettämään vihollista
vastaan noita 15,000 mk maksavia kuolemankaloja.


Ylhäällä ilmassa.

Konehuoneiden ja mahtavien höyryturbiinien kuvauksen jätämme seuraavaan
lukuun, jossa on puhetta pikahöyrylaivojen sisäisestä rakenteesta,
sillä liikkeellepaneva koneisto on jokseenkin samallainen sekä
sodan että rauhan tarkoituksia palvelevissa jättiläisaluksissa. Sen
sijaan on syytä luoda silmäys ylös märssyyn, missä suuren sotalaivan
aivot toimivat. Siellä, järeän ja onton kolmihaaraisen teräsmaston
(joita "yli-Dreadnought’tissa" on vain yksi) jatkokohdassa on pieni,
tähystysaukoilla varustettu panssaritorni 30 metriä kannen yläpuolella.
Pitkin maston teräsputkia nousee tiheä sikermä hyvin suojattuja
sähköjohtolankoja ylös pienoiseen koneeseen, joka paljon tarkemmin
kuin ihmissilmä ja suunnattomasti terävämmin kuin ihmisaivot laskee
etäisyyden epäilyksenalaiseksi tahi viholliseksi tunnettuun esineeseen.
Ja sieltä sitten heikko sähkökuiskaus ilmaisee välimatkan, panee
potkurit jyskyttämään, määrää kulun suunnan ja vauhdin, kohottaa
satojen kilojen painoiset ammukset tulikitoihin ja lennättää ne
tekemään surmantyötään.

Alempana, aivan komentosillan yläpuolella sijaitsevassa
tähystystornissa, joka sekin on suojattu vahvalla panssarilla, seisovat
laivan kapteeni ja purjehdusta komentavat upseerit koko taistelun
ajan pysyen siellä vielä silloinkin, kun laiva rikkiammuttuna uppoaa
ja muu miehistö viime hetkessä, saa käskyn: "Pelastukoon ken voi!"
Sieltä ei Japanin mainio amiraali Togo hievahtanut juuri milloinkaan
kaukaisen Idän merisodan aikana; ja epäilemättä hän sai tätä
herkeämätöntä valppauttaan etupäässä kiittää siitä, että sai niin
perinpohjin tuhotuksi vihollisen koko merivoiman. Muistammehan kuinka
venäläiset upseerit, amiraali Makaroffia ja muita harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, viettivät enimmän aikansa huolettomina ruoka- ja
juomapöydän ääressä.


Kannen alla.

Jylhän alastomasta ja pelottavasta ulkonäöstään huolimatta kätkee
uiva linnoitus teräksisten muuriensa sisälle iloisen ja vilkkaan
ihmisvilinän ynnä verrattain hauskasti sisustettuja asuntoja ja
oleskelupaikkoja 7-8 sadalle asukkaalleen. Tuo 170 metriä pitkä,
keskikohdaltaan 27 m leveä ja emäpuusta yläkanteen laskettuna yli
13 m korkea sotalaiva on itse asiassa pikkuruinen kaupunki — mutta
pelkkien reippaiden, tarmokkaiden ja enimmäkseen paraassa iässään
olevien miesten asuma kaupunki, jossa jokaisella asukkaalla on
tarkoin määritellyt ja hänestä riippuvat tehtävät. Ylimmäinen isäntä,
laivan itsevaltias herra ja keisari on kapteeni, joka yksinäisessä
majesteetissaan asuu hauskoissa hyteissä komentosillan alla ja jonka
sana on järkähtämätön kohtalo laivalle, sen puolisatamiljoonaiselle
raha-arvolle ja tuhatlukua lähentelevälle väestölle. Häntä lähinnä
arvossa on komendantti, jonka tehtävät ovat melkein yhtä lukemattomat
kuin tähdet taivaalla, alkaen kannen lakaisuttamisesta aina koko
laivan miehistön ja ison tykistön ampumaharjotuksiin. Sitten seuraa
muu päällystö epälukuisissa arvo- ja virkavuosiasteissa: purjehdusta
johtavat upseerit vanhimmasta luutnantista nuorimpaan aliluutnanttiin,
tykkiväen ja käsiaseita käyttävän keveän merijalkaväen upseerit.
Sotilaspäällystön ja miehistön välillä on edelleen suuri joukko
ammattiväkeä, jota hyvällä syyllä on sanottu "laivaston selkärangaksi"
— keski-ikäisiä miehiä, jotka kaiken ikänsä ovat kehittyneet
ammatissaan ja ylenneet arvossa yksistään kelpo palveluksen eikä
virkatutkintojen nojalla, valittuja kykyjä sähkö-, höyry- ja
vesipainevoiman alalla. Ja lopuksi seuraa kuutisensataa iloista
tykkiniekkaa, meripoikaa ja sotilasta, jotka tottelevat pursimiehen,
"puosun", pillin ääntä ja nauttivat neljästi päivässä valkolakkisten
kokkien keittämää ja kurissa ja nuhteessa kernaasti kasvatettujen
kokkipoikain esiinkantamaa kestitystä. Syvällä alakannen alla vihdoin
on laivan sairaala — ei enää sellainen ahdas, tykkien ja kaiken
muun rojun täyttämä nurkka, jommoisessa suuri merisankari Nelson
heitti henkensä, vaan avara ja puhdas, antiseptisillä aineilla ja
lääkkeillä hyvin varustettu suoja, jossa laivanlääkäri apulaisineen ja
miespuolisine sairaanhoitajineen pitää komentoa.

Näin hyvin varustettuna voi "Dreadnought", kuuluipa se minkä
kansallisuuden laivastoon hyvänsä, käydä kunnialla ansaitsemaan
nimensä: "Älä pelkää mitään!"



XIII LUKU


Atlantin vinttikoirat.

 Kauppalaivojen ryhmitys, rakenne ja kantavuus. — Kilpailu Atlantilla.
 — Atlantin jättiläiskyntäjät. — Valtamerilaivalla: Lähtö satamasta;
 Konehuoneissa; Kannet; Köyhät ja rikkaat matkustajat; Elämä
 yläkansilla; Tulo uuteen maailmaan.



Kauppalaivojen ryhmitys, rakenne ja kantavuus.


Suuressa valtamerisatamassa on koolla kauppalaivaa kaikenlaista,
sekä siromastoisia purjealuksia että noki-pilviä tupruttavia
höyrylaivoja. Jälkimmäisten joukossa erottaa mahtavia pikahöyrylaivoja,
mukavia posti- eli "paketti"-laivoja ja jykeviä, hidaskulkuisia
lastilaivoja; puhumattakaan jättimäisistä höyrylautoista, jotka välistä
kuljettavat kokonaisia rautatiejunia (kuten esim. Ruotsin ja Saksan
välillä Trelleborgista Sassnitziin), sivakoista kalastushöyryistä
ja pikkuruisista mutta väkevistä hinaajapursista, jotka merellä
toimittavat höyryveturin virkaa.

Nykyään ovat laivat rakennetut enimmäkseen teräksestä, sillä ne
tulevat sen kautta 15-20 prosenttia keveämmiksi rautalaivoja ja
säästävät siten kantavuudestaan enemmän tilaa lastille. Rautalaivat
taas ovat 25-30 pros. keveämmät kuin samankokoiset puulaivat.
Lisäksi tulee molempien edellisten suurempi kestävyys puulaivoihin
verraten. Sotalaivoissa ei tietysti säästö lastin hyväksi tule
kysymykseen, mutta sen sijaan lisäytynyt hyökkäys- ja puolustusvoima,
nopeus ja toimintapiiri. Kantavuuden tulee kannattavaisuuden
takia olla suurin lastilaivoissa, joissa suurin mahdollinen tila
varataan lastille; paljon enemmän mukavuutta tarjoo matkustajille
postilaiva; ja pikahöyryssä on luokkamatkustajille varattu tilaa ja
mukavuuksia yhtä paljon kuin kovan maakamaran jättiläishotellissa,
mutta nopean kulun ja valtavien turbiinikoneiden takia tarvitaan
matkalla erittäin paljon polttoainetta. Sotalaivoissa ei mukavuudesta
ole puhettakaan; kantavuuden niissä syö raskas panssarikerros ja
aseistus, ja polttoaineensa saa se tarpeen mukaan reitin varrella
olevilta hiiliasemilta tai mukana seuraavista hiilenkuljetuslaivoista.
Vertailun vuoksi mainitsemme suurten pikahöyryjen ja taistelulaivojen
kantavuuden erilaisen jakautumisen. Edellisten kantavuudesta tulee
suunnilleen 50 pros. laivanrungon painolle, 22-25 pros. koneiden
osalle, 20-21 hiilivarastolle, 4-7 pros. lastille ja matkustajille.
Sotalaivan kantavuudesta taas tulee 30-40 pros. rungon osaksi, 20-38
pros. panssaripeitteelle, 5-10 pros. aseistukselle, 11-15% koneille,
5-9 hiilivarastolle ja 5-6 pros. ampumatarpeiden, muiden varustusten
ja miehistön osaksi. Nykypäiväin höyrylaivoja ei muuten enää voisikaan
rakentaa puusta, sillä missään ei kasva puita, jotka soveltuisivat
niiden muotoihin ja pituussaumoihin, kun terästä sen sijaan voi takoa,
valaa ja puristaa kaikkiin muotoihin, joita sellaisten yksityisosat
vaativat.



Kilpailu Atlantilla.


Kun amerikalainen siipi höyrylaiva Savannah v. 1819 teki historiallisen
matkansa Atlantin poikki, tarvitsi se siihen lähes 19 vuorokautta, mikä
sen ajan ihmisistä tuntui miltei uskomattomalta ennätykseltä. Ennen
sadan vuoden kulumista tuosta merkkitapahtumasta käyttävät nopeimmat
pikahöyrylaivat samaan matkaan vajaata 5 vuorokautta. Tämä tulos on
etupäässä uusimman ajan keksimän höyryturbiinin ansiota.

1860-luvun ylpeys ja surkeus _Great Eastern_ monine ansioineen ja
vikoineen on laudalta lyöty suuruus. Sen tuottama pettymys varoitti
yritteliäitä laivanvarustajia pitkäksi aikaa rakennuttamasta niin
isoja aluksia, vaikka kohta toiselta puolen sen aivan uudentyylinen
rakennustapa oli käänteentekevä koko laivanrakennukselle. Mutta
siirtolaisuuden Amerikaan 1880- ja 90-luvuilla lisäytyessä vallan
tavattomasti ja uuden maailman taloudellisen edistyksen ja rikastumisen
ottaessa samoihin aikoihin ennenkuulumattomia jätinharppauksia,
vilkastui Atlantin liike yhtä mukaa. Vanhat valtameriyhtiöt lisäsivät
pääomiaan, uusia samanlaisia syntyi kuin sieniä sateella; ja kaikki
rupesivat kilvan rakentamaan ajanmukaisia, tilavia ja nopeakulkuisia
aluksia tälle reitille. Amerikalainen raha söi ja sulatti yhteen
useimmat Englannin vanhoista laivayhtiöistä, mutta niille nousivat
ankariksi kilpailijoiksi saksalaiset, ennen kaikkea Hampurin-Amerikan
("Hapag") ja Bremenin "Pohjoissaksalaisen Lloydin" mahtavat
valtamerilinjat. "Atlantin vinttikoiria", joiksi englantilainen
sukkeluus nimittää nykyisiä jättimäisiä pikalaivoja, rakennettiin
toinen toistaan suurempia ja nopeakulkuisempia kilvan Englannissa
Harwichin ja Clyden, Saksassa etupäässä Stettinin telakoilla.

Kauvan olivat englantilaiset voitolla vanhana kokeneena
laivanrakentajakansana, varsinkin sen jälkeen kuin heidän
maanmiehensä Parsons 1890-luvun alulla oli keksinyt höyryturbiinin
tavallisen mäntähöyrykoneen sijaan ja rakentamallaan pienoisella
_Turbinia_-aluksella lyönyt loistavasti kaikki entiset nopeusennätykset
(kulkien sillä lähes 34 solmuväliä tunnissa). Vanhan Cunard-linjan
mahtavat turbiinialukset _Mauretania_ ja _Lusitania_ (upotettu
nykyisessä sodassa Irlannin merellä) voittivat sisustuksen
ylellisyydessä ja nimenomaan nopeakulkuisuudessa siihenastiset
rohkeimmatkin unelmat. Niiden turbiinikoneet kykenivät kehittämään
aina 70,000 hevosvoimaa, pyörien ympäri yli 200 kertaa minuutissa,
käyttäen kolmea potkuria ja antaen aluksille 25 1/2 solmuvälin nopeuden
tunnissa. Niiden pituus oli yli 240 metriä, leveys lähes 27 m ja
kulkusyvyys yli 10 m, kantavuus 38,000 tonnia. Niiden rinnalla jäivät
varjoon saksalaisten mallikelpoiset suurlaivat _Amerika_ ja _Fürst
Bismarck_.



Atlantin jättiläiskyntäjät.


Nopeusennätys oli täten saavutettu, jonka verralle ei myöhemmilläkään
valtamerilaivoilla ole kyetty pääsemään. Sillä niin kauvan kuin
kivihiiliä yksinomaan tahi suuremmalta osalta (raakaöljyn rinnalla)
on pakko käyttää polttoaineena, syövät turbiinikoneet niitä niin
paljon, että vain sotalaivat — joiden liikuntakustannuksissa ei mikään
merivalta säästele rahoja — kykenevät kantamaan moista kallishintaista
rasitusta. Sen vuoksi pyrkimys alkoi käydä uuteen suuntaan: tyydyttiin
vähempään nopeuteen, mutta sen sijaan ruvettiin rakentamaan vieläkin
suurempia aluksia, jotta matkustajain ja lastin lisäytymisen takia
laivojen kannattavaisuus kasvaisi. Ja tämä kävi päinsä yhdistämällä
turbiini- ja mäntähöyrykonejärjestelmä.

Vuodet 1911 ja 1912 olivat merkkipylväitä laivanrakennuksen
historiassa. Silloin näet lykättiin telakoilta neljä 50,000 tonnin
kanteista jättiläislaivaa, saksalaiset Hampurin linjan _Europa_ ja
_Imperator_ (Yhdysvaltain takavarikoimana suursodan aikana se on
saanut nimekseen _Leviathan_.) ja englantilaiset Valkean tähden
linjan _Titanic_ ja _Olympic_. Kooltaan ne olivat miltei yhtä
suuret; mainitsemme vieressä kuvatun Europa’n mittasuhteet: pituus
270 metriä (siis 30 m vaille Eiffel-tornin korkeus), leveys 29 m ja
korkeus 33 m. Ilman koneita on jättiläislaivan paino 34,000 tonnia.
Matkustajia se kykenee ottamaan kokonaista 4,200, joiden lisäksi tulee
1,000-lukuinen miehistö- ja palveluskunta — siis tavallisen Suomen
kaupungin väkiluku. Höyrykoneita on kaksi, jotka kumpikin synnyttävät
15,000 hv ja pyörittävät yli 7 m läpimittaisia potkureja; kolmatta, 5
m läpimittaista ja edellisten yläpuolelle sijoitettua potkuria käyttää
16,000 hv höyryturbiini. Höyry synnytetään 29 valtavassa kattilassa,
jotka sijaitsevat kuudessa, vedenpitävillä väliseinillä toisistaan
erotetussa osastossa. Nopeus on 21 solmuväliä, siis lähes 4 km vähempi
kuin edellämainittujen turbiinialusten.

Tällaisella käyttökoneiden yhdistelmällä saavutetaan melkoista pienempi
hiilenkulutus kuin pelkästään turbiineja käyttämällä. Tämä säästö
merkitsee itse asiassa niin paljon, että nuo uudet jättiläislaivat,
jotka voivat ottaa kolmanneksen enemmän lastia kuin niitä nopeammat
turbiinilaivat, kuluttavat kullakin matkallaan kolmanneksen vähemmän
kivihiiliä. Atlantin-matkan ero on tosin, sääsuhteista riippuen, 1-2
vuorokautta, mutta edellisten kannattavaisuus on sittekin melkoista
suurempi.

Titanicin surullinen kohtalo sen ensimmäisellä koematkalla kerrotaan
XV luvussa. Viime sodan aikana jäi ainakin toinen saksalaisista
suurlaivoista takavarikkoon Yhdysvaltain satamaan. Saman kohtalon
alaisiksi tahi pohjaan upotetuiksi kallisarvoisine lastineen ja
joskus väkineenkin ovat saartosodassa joutuneet epälukuiset muut
valtamerilaivat. Koko maapallon tonnisto on tämän sodan vaikutuksesta
vähentynyt enemmällä kuin toisella puolella, huolimatta epätoivoisista
ponnistuksista uusien rakentamiseksi. Mutta selvää on, että sodan
päätyttyä kiireimmiten käydään luomaan uusia liikevälineitä
hävitettyjen ja pilalle kulutettujen sijaan. Saksa varsinkin, jonka
rauhanteossa täytyi luovuttaa vihollisilleen kaikki 1,600 tonnia
suuremmat aluksensa, on pakotettu alkamaan aivan alusta.



VALTAMERILAIVALLA.


"Sininen Pekka".

Kun valtamerisatamassa olevan laivan etumastoon kohoaa lippu, joka on
reunoilta sininen ja keskeltä valkoinen, merkitsee se muiden samalla
kertaa ylösvedettyjen merkkilippujen joukossa ainoastaan kansainvälisen
merkkiluettelon P-kirjainta; mutta yksin lepattaessaan on se
merimieskielellä iloinen "Sininen Pekka" ja tietää, että laiva tällöin
irroittaa hinausköytensä ja kääntää keulansa siniselle ulapalle.

Seuratkaammepa tuollaista matkaan lähtevää, vedessä uiskentelevaa
kaupunkia ulos Liverpoolin tai Hampurin satamasta. Kapteeni ottaa
ylhäällä komentosillalla vastaan alapäälliköidensä viimeiset
ilmoitukset; koneenkäyttäjät lämmittäjineen panevat täyden höyryn
koneisiin; perämiehet nostattavat keulassa ankkurit ja pitävät perässä
vaaria, etteivät köydet sotkeudu potkureihin; luotsi kiipee kapteenin
rinnalle komentosillalle. "Kaikki matkustajat laivaan" kajahtaa
komennushuuto, ja kohta toinenkin: "Liikaväki maihin!" Hyvästijätöt,
iloiset tai liikuttavat, toimitettua vedetään kaitanen porrassilta
kannelle; kiinnitysköydet irroitetaan ja kiskotaan laivaan; kellot
kilisevät ja vihellystorvi mylvii — ja kohtapa alkavat eteen ja
kupeille valjastetut pienet hinaajat kiskoa jättiläistä tokkain eli
varastosuojakaupungin piiristä ulos avoimelle merelle. Heti kun laiva
on kääntänyt peräpuolensa rantaa kohti, laskeutuu "Sininen Pekka"
alas mastonhuipusta. Sadat ja tuhannet nenäliinat liehuvat ja hatut
huiskivat kansilta ja rannalta toisilleen, kunnes lähtevät ovat
peittyneet taaksepäin tupruavaan sakeaan sauhupilveen. Luotsi johtaa
peränpitoa hyvän matkaa ulapalle, kunnes laiva omin avuin ja höyryin
alkaa taivalluksensa, jolloinka luotsi ja hinaajat palaavat satamaan
auttamaan toisia aluksia matkaan.

Ylhän korkeana keinuu mahtava laiva Pohjanmeren laineilla.
Kaksoispohjasta lähtien, joka on jaettu vedenpitäviin laipioihin ja
on niin korkea, että mies mahtuu pohjain väliin seisomaan, kohoaa
yhdeksän, isoimmissa yksitoista kantta eli huonekerrosta päällekkäin.
Silmäys läpileikkauksesta saksalaisesta _Amerika_-laivasta antaa
paremmin kuin pitkät selittelyt käsityksen siitä, mitä kaikkea näihin
kansikerroksiin mahtuu. Itse runko on niin avara ja korkea, että
entiset valtamerilaivat mahtuisivat uiskentelemaan vapaasti sen sisällä.


Konehuoneissa.

Alimpana pohjalla sijaitsevat konehuoneet, joissa valtaiset kattilat
kiehuttavat vettä höyryksi menemään mäntä- ja turbiini-koneisiin.
Kattilain lukumäärä on _Mauretania_-mallisissa turbiinilaivoissa 25
ja _Olympic_-mallisissa yhdistelmälaivoissa 29, ja tulisijojen luku
lähenee 200:taa. Siellä työskentelevät sadat lämmittäjät eri vuoroilla
nokisina ja todentotta "hiki hatussa", vaikkei heillä enimmäkseen ole
hattua eikä paitaakaan päällään.

Turbiinin etuina mäntäkoneiden rinnalla on ensiksikin sen käynnin
äänettömyys ja tärähtelemättömyys, joka on niin täydellinen, että
laivan kulkiessa täydellä höyryllä ja turbiinin tehdessä aina 700
pyörähdystä minuutissa, tärähtelyä ei tunne ensinkään, kun laskee
kätensä kansilieriölle. Koneenkäyttäjien — "insinöörien", kuten heitä
englanninkielellä nimitetään — työskentely on aivan vaaratonta,
sillä ei mitään edestakaisin heiluvia tankoja ole olemassa eikä
ympäripyöriviä koneosia näkyvissä. Lisäksi turbiini yksinkertaisine
alustoineen ottaa 2-5 kertaa pienemmän tilan kuin mäntäkone ja säästää
sen kautta paljon alaa lastille ja polttoaineille. Viimeaikoina
on kivihiilen rinnalla ruvettu kattiloita lämmittämään myöskin
raakaöljyllä eli naftalla, joka myöskin osaltaan ottaa melkoista
vähemmän tilaa kuin hiilet. Lopuksi käy höyryturbiini paljon
suuremmalla pyörähdysluvulla kuin mäntäkone, joten sen voi rakentaa
paljon pienemmän, keveämmän ja huokeamman, mutta kumminkin saavuttaa
sillä saman työtehon. Ja kun siinä ei ole ollenkaan mitään toisiaan
vastaan hankaavia ja liukuvia osia, säästyy sen öljyämisessäkin
melkoinen työ ja kustannus. Pitkävartisten vipusimien ja kampien
asemesta ohjataan ja hallitaan koneita sievemmin käytettävillä
pyörävehkeillä. Turbiinin käyttämä potkuri viskaa veden suoraan
taapäin, mäntäkoneen käyttämä ikäänkuin poimuttelevana, punottuna
köytenä.


Kannet.

Konehuoneista ylöspäin kulkiessa tullaan lastin, ruokavarojen ja
polttoaineiden ynnä raittiin- ja lämmitysveden säilytysosastoon.
Ensinmainitut on sovitettu laivan kyljille tarkoin ilman- ja
vedenpitäviin kammioihin, niin että ne yhdeltä puolen ovat
mahdollisimman tarkoin varjellut tulenvaaralta ja toiselta puolen
vahvistavat osaltaan kylkilevyjä ja ulkoapäin tulevan törmäyksen
sattuessa ottavat sen vastaan ja heikontavat sen voimaa. Tavaralastia
ei pika- ja postihöyryihin oteta paljoa, mutta sen sijaan enemmän
ruokavaroja. Ajateltakoonpahan vain, mitkä mahtavat vuoret niitä oikein
tarvitaankaan, kun viitisentuhatta ihmistä elää lähes viikon päivät
moisella matkalla koko ajan "talon ruoassa". Se olisi sama, kuin jos
tavallisen Suomen kaupungin asukkaat löisivät kimsunsa ja kamsunsa
kokoon ja muuttaisivat viikoksi asumaan johonkin jättiläishotelliin,
jossa ilman torikaupan ja tavaranhankkijain apua tarjottaisiin heille
3-4 kelpo ateriaa päivässä sekä välipalaa ja virkistyksiä mielen
mukaan. Mutta jatkakaamme tarkastustamme.

Välikannella sijaitsevat III luokassa kulkevain siirtolaisten
y.m. vähempivaraisten matkustajain avarat yhteiset makuusuojat ja
ruokailuhuoneet — kumminkin siten, että perheet ovat erotetut
naimattomista ja poikamiehet neitosista. Sitten seuraavat kerroksittain
alikannella II luokan hytit, iso uima-allas suihkukylpyineen,
keittiöt; pääkannella ja yläkannella laivan koko leveyden yli
ulottuvat ruokasalit ja upeat I luokan hytit — saksalaisissa
laivoissa m.m. erityiset "keisarihuoneet" ylhäisiä matkustajia ynnä
virallisia kutsuvieraita varten. Kävelykansia on päällekkäin 3-4,
ylimpänä aurinkokansi. Kierrettyään yhden sellaisen kaksikin kertaa
ympäri tietää tehneensä kilometrin mittaisen kävelymatkan. Niiden
tasalla sijaitsevat seurustelu-, tupakka-, konsertti-, naisten- ja
lukusalongit; ja yhdellä tai kahdella ylimmällä kävelykannella, jonne
merenaaltoilu ei pääse koskaan vettä räiskyttämään, on kaikkein
rikkaimpia matkustajia varten n.s. valta- eli loistohuoneet, joihin
piletti maksaa useita tuhansia markkoja.


Köyhät ja rikkaat matkustajat

Raamatun mukaan on rikkaan vaikea päästä taivaan valtakuntaan; mutta
aivan mahdotonta on köyhän välikannenmatkustajan Atlantinlaivalla
päästä rikkaiden valtakuntaan, s.o. kävelykansille ja muihin
luokkamatkustajain mukavuuksiin. Siinä kohdin on laivalaki rautaisen
ankara. Silloin kun he eivät ole sullotut vieriviereen kerroksittain
yleneville makuulavereilleen tahi aterioi ruokailusuojissaan, saavat
he nauttia raitista ilmaa — jos merikivulta kykenevät — etukannella,
johon sentään helähtelee rikkaiden ruoka- ja konserttisalongista
kuuluvan laivaorkesterin säveleitä. Väririkas onkin kuva tällaisen
jättiläislaivan etukansielämästä. Siirtolaisten joukossa tapaa jokaista
Europan kansallisuutta, mutta slaavilaiset, juutalaiset ja italialaiset
ovat kumminkin valtaosana. Mikä perempänä matkustaville on aivan
pian ohimenevä liike- tai huvimatka, merkitsee heille käännettä koko
elämässä, matkaa vapaiden valtio- ja yhteiskuntaolojen ja rajattomien
työmahdollisuuksien luvattuun maahan — niin ainakin heidän omissa
ajatuksissaan. Kohtelu, siisteys ja ruoka-järjestys on nykyisissä
upeissa jättiläislaivoissa mallikelpoinen, verrattuna 80- ja 90-lukujen
siirtolaislaivoihin, joissa komento kaikessa kurjuudessaan melkein
muistutti oloja edellisten vuosisatojen orjalaivoissa. Ravintoa
jaetaan runsaasti jokaiselle, ja laivamiehet pitävät ahkerasti heidän
oleskelusuojiaan puhtaina meritautisten ja muuten siivottomain
matkatoverien iletyksistä.

Joka tapauksessa kuvittelee siirtyvänsä Danten manalasta ylös
paratiisiin, kun kurkistaa varakkaampien matkustajain puolelle. II
luokassa sovitetaan 6-8 matkustajaa samaan makuuhyttiin, I luokassa
2-4; ja ravintojärjestys ja muut mukavuudet ovat molemmissa jokseenkin
samat. Aamukahvi tai -tee voileipineen, puolinen lämpimine ruokineen,
iltapäivätee, päivällinen monine ruokalajineen ja illallispala
kylmine leikkeleineen ynnä maitoannoksineen kuuluvat matkalipun
hintaan. Tuoretta leipää leivotaan laivassa joka päivä, juomavettä —
ruokapöydässä Amerikassa niin suosittua jäävettä — saa mielinmäärin.
Olut ja viini on itsensä kustannettava, ken niitä haluaa, paitsi
sairaustapauksissa, jolloin laivanlääkärin määräyksestä viiniä ja
etelänhedelmiä tarjotaan laivan puolesta. Kala- ja mätivoileipiä
jakavat edeskäyvät samoin ilmaiseksi merikivun lievennykseksi.
Välipalaa, erikoisannoksia ja virvokkeita saa eri maksusta tilata ja
nauttia yläkerroksissa sijaitsevassa annosruokalassa, joka upeudessa
vetää vertoja minkä hyvänsä maahotellin kahvilasalille.

Merikivusta on jo mainittu. Sepä onkin valtamerenmatkustajan pahin
vihollinen ja säästää laivayhtiöltä melkoisesti ruokavarojen menekkiä.
Se aiheutuu meren aaltoilemisesta ja laivan vaappumisesta, eikä
sitä voi millään lääkkeillä estää eikä parantaa. Kenellä on roteva
ruumiinrakennus ja varsinkin terve vatsa, se kärsii siitä vähemmin.
Tottumus on myöskin tässä toinen luonto, niin että ammattimerimiehet
eivät siitä paljon tiedä. Viimeisten 10-15 vuoden kuluessa, kun
vakavakäyntisiä jättiläislaivoja on rakennettu valtamerireiteille,
sanotaankin tämän merenkauhun menettäneen puolet voimastaan. Taudin
erikoistunnustuksena on, ettei nautittu ruoka pysy lainkaan sisässä,
ja kalvavasta nälästä huolimatta jo pelkkä ruoan näkeminen ja
ajatteleminenkin alkaa ylöttää. Makuulla on pakostakin oltava, vaikkei
silloinkaan löydä mistään asennosta lepoa eikä lievennystä. Vahvan
shampanjan nauttiminen pitäisi kumminkin olla hyväksi, mutta ei muiden
väkijuomien. Ylhäällä kannella ollessa on vältettävä katsomasta
mastonhuippuihin ja muihin huojuviin laivan osiin ja sen sijaan vain
jäykästi tuijoteltava ylös taivaalle tai kauvas merelle. Suolaiset
voileivät ovat myöskin vahvistukseksi.


Elämä yläkansilla.

Harvat raukat sentään jaksavat pitää merikipua koko matkan, jollei
pitkittyviä tuulisia säitä satu. Useimmat virkistyvät siitä parin
ensi vuorokauden potemisen jälkeen ja hoippuvat kalpeina kärsimyksen
haamuina jälleen ihmisten ilmoille kävelykansien mukaviin lepotuoleihin
tai — mikä vielä parempi — ruokasaliin, ottamaan takaisin
menettämiänsä ruokailuetuja. Pitkissä, lumivalkein liinoin katetuissa
pöydissä saattaa istua 700:kin ihmistä yhdellä haavaa, laivan kapteeni
kunniapaikalla ja arvokkaimmat matkustajat hänen ympärillään, toisten
odottaessa vuoroansa toiskertaisen tarjoilun tapahtuessa. Aterian
kuluessa soittelee laivan orkesteri ylhäällä lehterillä.

Ateriani väliajoilla nautitaan raittiista, suolaisesta meri-ilmasta
kävelykansilla, jotka ovat niin leveät, että niillä voi harjottaa
ajanvietteeksi monenmoisia leikkejä ja urheiluja. Miespuolinen yleisö
viihtyy kernaasti tupakkasalongissa tarinoimassa ja korttia lyömässä,
naiset omassa erityissalongissaan. Toiset istuvat runsaskirjastoisessa
lukusalongissa, toiset taas pistäytyvät vaihteen vuoksi katselemassa
välikansimatkustajain kirjavaa päiväelämää.

Kaikenlaisia muitakin mukavuuksia on tarjolla, jotta maantuntu ei
unohtuisi matkustajilta. Avara uima-allas suihkeineen tarjoo mieluista
virkistystä ruumiille. Sieltä päästyä sopii poiketa parturitupaan
ajattamaan leukansa sileäksi ja saamaan hajuvesisuihkeen nenäliinaansa.
Sievästä kukkaismyymälästä voi ostaa kukan napinläpeen ja kokonaisen
kimpun jollekin naistuttavalle. Verkkopallonlyöjillä on tennishallinsa
ja lapsilla leikkisalinsa, joissa käy ilo ja elämä yhtä vilkas kuin
konsanaan maankamaralla. Eräissä uusimmissa laivoissa painetaan
omassa pienoiskirjapainossa jokapäiväinen sanomalehtikin, joka
sisältää päivänuutuuksia laivaelämästä, lokikirjan itsessään kuivia
mutta mielenkiinnolla seurattuja salaisuuksia sekä todella tuoreita
tietoja vanhan ja uuden mantereen valtio- ja pörssielämästä, jotka
laivan kipinäsähkötyksen teräslangat sieppaavat rannikkoasemilta tahi
ohikulkevista aluksista.

Illan tullen päivällisen syötyä suuressa ruokasalissa raivataan pöydät
ja tuolit peremmälle ja avara suoja muutetaan tanssisaliksi, jossa
hännyshelmaherrat ja avokaulanaiset pyörivät uusimpien muotitanssien
tahdissa. Säännöllisesti toimeenpannaan joka matkalla myöskin
hyväntekeväisyyskonsertti, jossa joukkoon sattuneet ammattitaiteilijat
esiintyvät ja jonka pääsymaksut tulevat laivamiehistön ja erinäisten
puutteessa olevien välikansimatkustajien hyväksi. Pimeän tullen
muuttavat monet tuhannet sähkölamput kaikkialla yön valoisaksi
päiväksi. Komean näyn tarjoo vastaantulevalle laivalle tällainen uiva
kaupunki, joka lukemattomista akkunoistaan valoa säteillen kyntää
järkkymättömän varmana valtameren aavaa ulappaa.


Tulo uuteen maailmaan.

Sivuutettua New Foundlandin tasalla sijaitsevan vaarallisen
jäävuorivyöhykkeen, jossa Titanic ja epälukuiset pienemmät alukset
ovat tavanneet tuhonsa, alkaa Amerikan "maantuntu" vaikuttaa. Avarana
kuin valtameri aukee laivankeulan eteen New Yorkin kanavan suu. Kohta
pilkottaa Long Islandin matala, keltainen hietarannikko oikealla
kädellä ja Majakkasaaren vilkkuvalkea suoraan edessä. Monilukuisia
pieniä höyryjä vilisee selällä, välittäen liikettä uuden maailman
pääkaupungin ja rannoilla sijaitsevien huvilakylpyläkaupunkien
välillä, ja jolloinkin porhaltaa vastaan samallainen jättialus
matkalla Europaan. Sandy Hookin kohdalla hiljentää tuleva laiva
vauhtiaan saapuessaan kapeaan, ankkuripoijujen saartamaan kanavaan;
ja silloin alkaa etäällä häämöttää eriskummallinen, häikäisevän
kirkas vuorirykelmä. Kuljettua kahden, maailman järeimmillä
rannikonpuolustustykeillä varustetun linnoituksen välistä seurataan
New Jerseyn kaunista, lukemattomain huvilain kattamaa rantaa, kunnes
saavutaan Hudson-virralle, joka yhdessä Itävirran kanssa kaartaa
varsinaista New Yorkia Manhattan-saarellaan. Nyt leviää silmäin eteen
maailman ihmeellisin satamapanorama — tuo merkillinen, valkeana
kajastava vuorirykelmä irtautuukin joukoksi erillisiä, huikean korkeita
rakennuksia. Ne ovat New Yorkin kuuluisia "pilvenpiirtäjiä", teräksestä
ja marmorista rakennettuja monikymmenkerroksisia jättiläistaloja.

Kun laivalla ei ole "Keltaista Jaakkoa" (keltaisen-mustaa koleera-
tai ruttolippua) mastossaan, pääsevät matkustajat sivuuttamaan ikävän
karanteeniaseman. Mutta tullista he eivät yhtä helposti selviydy, jo
kanavan suulle tullessa ovat he varustaneet matkalaukkunsa ja -arkkunsa
käsille ja ottaneet kalleutensa laivan tulen- ja tiirikankestävästä
aarreholvista; niin että kun pikku tullipursilla vastaan kiirehtivät
"publikaanit" nousevat niitä nuuskimaan, käy toimitus nopeasti ja
tottuneesti. Tullipetosta yritetään mielellään, sillä Yhdysvallat
asettavat maahantuoduille ylellisyystavaroille erittäin korkeat
tullimaksut.

Tämän viimeisen kiirastulen läpikäytyä pääsevät luokkamatkustajat
vapaasti maihin, mutta III luokan siirtolaiset ahdetaan kuin
lammaskatras Ellis-saaren pelolla odotellulle vastaanottoasemalle.
Siellä tutkitaan kansallisuus, terveys, rahavarat, perhesuhteet ja
työnsaannin mahdollisuus. "Setä Jonatan" (Yhdysvaltain pilanimi) ei
enää otakaan uusia tulokkaita yhtä mieluisesti vastaan kuin 1880-
ja 90-luvuilla. Maihinpääsyehtoja siirtolaisille on tiukentamistaan
tiukennettu, ja monesti saavat näitä kuljettaneet yhtiöt palauttaa
laivanlastittain takaisin sellaisia matkustajia, jotka eivät täytä
kaikkia ankaria vaatimuksia. Mutta myöskin kaikkea mahdollista
apua ja neuvoa annetaan hyväksytyille siirtolaisille, varsinkin
mitä majapaikkoihin ja matkan jatkumiseen tulee; ja erityisellä
huolella koetetaan varoa, etteivät he joutuisi tunnottomien
siirtolais-"runnarien" käsiin, jotka jo heti alussa ovat nostaneet tien
pystyyn tuhansilta lännen kultalaan pyrkiviltä.



XIV LUKU

Tuli on irti!

 Laivanpalot ennen ja nykyään. — _Höyrylaiva Österbottenin palo_:
 Pakokauhu; Pelastustyö. — Yleisiä tulipalonsyitä merellä.


Kamalampaa tilannetta ei juuri voi ajatellakaan kuin on niiden
matkustajain kohtalo, joiden alus aavalla merellä syttyy palamaan.
Räiskyvä tuli ja tukahuttava savu ympärillä, rannaton ulappa edessä;
mahdottomuus saada apua muualta; sen kurin ja tottumuksen puute,
joka saa laivan miehistön sentään säilyttämään kylmäverisyytensä —
kaikki tuo nostattaa poloisissa mielettömän kauhun, jonka vallassa
he kadottavat kaiken inhimillisen arvonsa ja syöksyvät joko sokeasti
suinpäin perikatoon tahi taistelevat villipetoina onnettomuustoveriensa
kanssa pienimmästäkin pelastuksen mahdollisuudesta. Nykyään
ovat pelastuskeinot merilaivoissa sentään suunnattoman paljon
monilukuisemmat ja täydellisemmät kuin vielä vain pari kolme
vuosikymmentä takaperin. Puhumattakaan pelastusveneistä ja korkkivöistä
on niissä automaattisesti suljettavat, ilmanpitävät ovet, joilla
valkean voi rajoittaa syttymäkohtaan, aivan ensi silmänräpäyksessä
toimivat hiilihapporuiskut, joilla sen saa tukahutetuksi jo alkuunsa
j.n.e.

Kuvauksena hiukan varhaisemmasta laivanpalosta, jonka kamala muisto
meillä elää vielä vanhemman polven keskuudessa, kerromme erästä
suomalaista laivaa ja sen matkustajia kohdanneesta onnettomuudesta.



_Österbotten'in_ palo.


Torstaina elokuun 13 p. 1874 oli suomalainen höyrylaiva Österbotten,
kapteeni O. Liljeqvist, matkalla Porista Ouluun. Se oli neljännestuntia
sitten lähtenyt Reposaaren satamasta ja ennättänyt sen ulkopuolella
sijaitsevan Kolmikulman karin taa, kun muuan matkustaja huomasi
tulen päässeen irti eräissä kansilastina olevissa tervatuissa
tappurapaaleissa, jotka suurimmaksi osaksi olivat ahdetut ratassuojien
(Laiva kulki siipirattailla eikä potkurilla) väliin. Laivan
asioitsijalle annettiin paikalla sana vaarasta ja hän huusi siitä
kapteenille, joka oli tällöin komentosillalla ja kohta komensi
miehistön toimittamaan ruiskuletkut käyttökuntoon. Tuli levisi
kuitenkin niin sukkelaan, ettei näitä ennätetty edes kiertää kiinni
pumppuihin, sillä vähemmässä kuin viidessä minuutissa oli koko
keskikansi ilmiliekissä ja navakka tuuli edisti sen raivoa. Sen ohella
oli kapteeni käskenyt kääntää laivan täyttä höyryä takaisin Reposaaren
rantaan; mutta muutaman minuutin kuluttua pakottivat liekit sekä hänen
että peränpitäjän poistumaan komentosillalta. Laiva kulki nyt tuulen ja
aaltojen varassa, kunnes höyrykone tuntemattomasta syystä seisahtui ja
ankkuri voitiin laskea. Täten saatiin palava alus sellaiseen asemaan,
että edes osalla kantta voitiin vielä liikkua. Mutta kun se nyt vaappui
kyljeltä toiselle suorasti kovaa luodetuulta kohti, ympäröivät liekit
tykkänään peräpuolen, niin että salonki-matkustajain oli ylen työlästä
nousta kannelle, vaikka onnettomuus sattui keskipäivällä, nim. klo
puoli 2.


Pakokauhu.

Salongeissa istuttiin juuri päivällisellä, kun huuto kuului: "Tuli
on irti!" Ruokavieraat, alun neljänäkymmentä, koettivat rynnätä ylös
kannelle; ja kun kansimatkustajat, joita oli jokunen useampikin, olivat
jo aivan suunniltaan säikähdyksestä, syntyi hirveä sekasorto ja meteli,
jossa ei enää voitu kuulla mitään komentosanoja. Kapteeni oli käskenyt
selvittää laivan kaikki veneet lähtökuntoon; mutta ennenkuin vielä
ensimmäinenkään oli keritty laskea veteen, oli se jo täpösen täynnä
ihmisiä, ja kun kiinnitysnuorat katkaistiin, kallistui se ja kaikki
siinä istuvat paiskautuivat mereen.

Toinenkin vene täyttyi yhtä nopeasti — vaikka kapteeni ja eräs
puukolla asestettu matruusi seisoivat vieressä vahtina ja koettivat
hillitä joukkoa syöksymästä siihen — ennenkuin sitäkään oli ennätetty
laskea alas. Se katkesi keskeltä kahtia ja siinä ohjain kävi samoin
kuin edellisten. Tällöin paiskattiin myöskin kapteeni veteen. Molemmat
toiset veneet saatiin lasketuiksi onnellisesti, mutta väkevä aaltoilu
murskasi ne kohta laivankylkiä vastaan.

Mitä kamalin hämminki vallitsi nyt onnettomuuspaikalla. Hukkuvien
parkunaan yhtyivät laivalla olevien hätähuudot, joiden nyt — itse
savuun ja liekkeihin menehtymäisillään — tuli yrittää pelastaa
meressä kamppailevia kohtalotovereitaan. Tuli takana ja aallot edessä,
koettivat he pelastusrenkailla ja nuorilla auttaa niin monia kuin
suinkin mahdollista, ja onnistuikin heidän pelastaa moniaita, niiden
joukossa kapteeni. Mutta harvatpa sittekään olisivat jääneet henkiin,
jollei viime tingassa olisi tullut apua toisaalta. Reposaaren satamassa
olevalta norjalaiselta purjelaivalta Tellus oli sen kapteeni O.
Thorssen huomannut onnettomuuden jo melkein alussa ja lähtenyt heti
parin miehen kanssa kiirehtimään paikalle aluksensa purrella. Nämä
reippaat ja uljaat miehet eivät säikkyneet laskea aivan kiinni palavan
laivan kylkeen, vaikka heidän mastonhuippunsa ja purjeensa hiiltyivät,
ja korjasivat aalloista kymmenen kuoleman kanssa kamppailevaa, joista
kuusi sai kiittää heitä hengestään. Kapteeni Thorssen nousi sitten
palavan laivan kannelle ja oli sen päällikölle suureksi avuksi tämän
ylen tukalassa asemassa.


Pelastustyössä

sattui monia liikuttavia ja järisyttäviä kohtauksia. Purren tullessa
laivan lähelle nähtiin erään äidin pieni lapsi käsivarrella riippuvan
taivaan ja veden välillä, pidellen epätoivoisesti molemmin käsin kiinni
laivanreunalta riippuvasta köydestä. Mitä suurimmalla ponnistuksella
kiiruhtivat pelastajat auttamaan onnetonta. Äiti poloinen, jonka
voimat olivat nähtävästi uupuneet, syöksyy alas veneeseen, mutta
lapsi — viereen aaltoihin! Jotkut veteen pudonneista olivat
suonenvedontapaisesti pureutuneet hampaineen tahi tarrautuneet kynsin
niin tuimasti lähellä uiskenteleviin köysiin ja pelastusveneiden
sirpaleisiin, jotta heistä tulvehti veri virtoina. Muuan, joka oli
uiden koettanut pelastaa hukkuvaa äitiään, nostetaan tajuttomana
veneeseen; ja muuan nainen koettaa epätoivoisesti pidellä sisartaan
veneenlaidalla, kunnes sattuu kolhaisemaan päänsä laivan-kylkeen,
pyörtyy ja käy kykenemättömäksi sen enempää auttamaan.

Kaksi hinaajalaivaa, _Azalea_ ja _Salama_, jotka olivat Reposaaren
satamassa ja joiden oli määrä puolta tuntia myöhemmin lähteä
kaupunkiin, eivät onneksi olleet vielä ennättäneet lähteä.
Ensinmainittu oli parastaikaa hinaustyössä ja voi heti paikalla
kiirehtää apuun; ja sen pikaista saapumista saatiin kiittää siitä, että
niinkin paljon ihmisiä noin vaikeissa olosuhteissa tuli pelastetuksi.
Nuorien ja keksien avulla hinautuivat niin monet kuin voivat palavan
laivan perästä hinaaja-alukseen, joka myöskin korjasi vedestä osan
niistä, jotka olivat säilyneet hengissä. Myöhemmin saapui Salama
mukanaan sammutusvehkeitä ja proomuja pelastamaan lastia, josta ei
kuitenkaan saatu enää mitään korjatuksi. Sitten hinattiin palava hylky
Reposaaren salmeen luotsiaseman luo, missä se valaisi koko yön seudun
kaamealla loimollaan, antaen kauvempana asuvienkin aavistaa mitä oli
tapahtunut.

Tulen- ja vedenvaarasta korjatut, sekä elävät että kuolleet, koottiin
vähitellen Reposaareen, jossa vallitsi koko yöntienoon sydäntäsärkevä
valittelu — eikä vain haaksirikkoutuneiden keskuudessa, vaan myöskin
seudun asukkaiden, jotka olivat ylen järkytetyt kaikesta näkemästään
ja kuulemastaan surkeudesta. Harvoilla pelastetuista oli muuta kuin
välttämättömimmät vaatekappaleet päällään, monella ei edes niitäkään,
niin että melkein jokaiselle oli hankittava apua.

Kapteeni Liljeqvist lausui julki sydämmellisen kiitollisuutensa
niinhyvin norjalaiselle kapteenille hänen miehekkäästä avustaan kuin
kahdelle matkustajalle, saksalaiselle kauppamatkustajalle Lappelle ja
eräälle oululaiselle oluenpanijalle, jotka olivat reippaasti toimineet
onnettomuustoveriensa pelastamiseksi.

Surman omiksi joutuneiden joukossa mainitaan kolme palanutta, nim.
rehtori Höckert Pietarsaaresta sekä _Österbotten’in_ koneenkäyttäjä
Johansson ja lämmittäjä Bange. Molemmat jälkimmäiset olivat työvuorossa
konehuoneessa ja kuolivat sankareina vartiopaikallaan. 13-14 henkeä
hukkui, m.m. konsuli Malmin (tunnetun suurlahjoittajan) puoliso
Pietarsaaresta, rouva Wallenius Oulusta ja laivan ravintoloitsijatar
neiti Holmudd. Eräs äiti, jonka neljä lasta hukkui ja jonka nimestä ei
saatu tietoa, kuoli yön kuluessa sen perheen luona Reposaaressa, joka
oli ottanut hänet hoivaansa.

Syynä tulen irtipääsyyn oli muuan erääseen Kristiinankaupunkiin
matkalla olevaan laivanmiehistöön kuuluva mies, joka
huolimattomuudessaan oli viskannut palavan paperossin tervattujen
tappurapaalien viereen. Muuna lastina oli jauhoja ja n. 120 laatikkoa
tulitikkuja. Tuli levisi sellaisella vauhdilla, että muutamassa
silmänräpäyksessä suurin osa kantta oli liekkien vallassa.

Reposaaressa kerättiin kohta raha-apua varattomimmille pelastuneista.
Höyryl. _Aavasaksa_ Turusta lähetettiin heti tiedon sinne tultua
noutamaan haaksirikkoisia sekä hinaamaan hiiltynyt ja savuava
laivanhylky Reposaaren laivasiltaan.



Yleisiä tulipalonsyitä merellä.


Aivan samanlainen alku lienee ollut höyryl. _Bore I:n_ palolla
Helsingin satamassa kesällä v. 1915, vaikka tämä laiva oli silloin
satamassa ja tuli pääsi irti rannalla olevasta tavarasuojasta, jossa
jotkut tupakoivat poikanulikat olivat samoin sytyttäneet tappurapaaleja
tuleen.

Toisinaan ei tulipalon syynä tarvitse olla huolimaton tulenpitely, eikä
edes sen tarvitse olla ihmisten tai koneiden aiheuttama, vaan lastin
laadun ja sälytyksen. Palo-öljyä ja ruutiakin vaarallisempia tavaroita
ovat kivihiili ja puuvilla. Eräänä vuonna hävisi tietymättömiin 32
Englannin satamista lähtenyttä hiililaivaa, joista täysin varmasti
tiedetään kymmenen palaneen poroksi merenselällä, ja hyvällä syyllä
voi päätellä useimpain toistenkin perineen saman kohtalon. Nimenomaan
hieno kivihiilipöly on kuumetessaan erikoisen tulenarkaa; ja kun
sitä ruvetaan vedellä valelemaan, syntyy miltei silmänräpäyksessä
myrkyllistä kaasua, joka on tukahduttaa sammuttajat. Samoin on
puuvillan laita. Jos sitä lastataan laivaan hiukankaan kosteana —
sateen kastuttamana tai muuten — ja se sitten tiheään ahdettuna kuivaa
ja joutuu lisäksi vielä koneiden lämmön ulottuviin, voi se syttyä aivan
itsestään. (Puuvilla onkin erinomaisen herkkää palamaan; siitähän
kemiallisin liuoksin valmistetaan pumpuliruutia, joka on äärettömän
paljon voimakkaampaa kuin tavallinen musta ruuti.)

"Tulipalosta ja valkeanvaarasta, vedenhädästä ja pahasta äkillisestä
kuolemasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!" oli vanhassa
virsikirjassa rukous. Kaikki nuo peljättävät vaarat voivat uhata aivan
yhdenaikaisesti, kun laiva syttyy merellä palamaan.



XV LUKU

Ihmelaivan perikato.

Titanicin mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet. — _Kuoleman matka_:
Huoleton alku; Langattoman lennättimen varoituksia; Yhteentörmäys
jäävuoren kanssa; Ensi vaikutelma _Titanic'illa_; Pelastustoimiin
ryhdytään; "Naiset ja lapset ensin!"; Hämminkiä ja hyvästijättöjä;
Konehuoneissa; Kipinäsähkötyksen sankarit; "Lähemmäs Sua, Jumala...";
Pelastuvia ja hukkuvia.


Huhtik. 10 p. 1912 lähti Southamptonin satamasta Englannissa maailman
isoin laiva — ihmelaiva, todellinen veden päällä uiskenteleva
jättiläispalatsi. Tuo matka oli sen ensimmäinen, ja siitä tuli myöskin
sen viimeinen, sillä viisi päivää myöhemmin sukelsi yön pimeydestä
esiin kaamean valkoisena kuumottava jäävuori, joka leikkasi sen
ylähangan kyljen puhki kuin saksi paperilevyn, ja Titanic useimpine
tilapäisine asukkaineen oli kahden tunnin kuluessa vajonnut pohjaan
7 km syvyyteen.

Kuivilla numeroilla on usein salaperäinen viehätyksensä; ja vaikka
jättiläislaivan mittasuhteita ilmaisevat numerot eivät kykene antamaan
täydellistä käsitystä sen todellisesta koosta, mainitsemme ne tässä
kuitenkin osottaaksemme, kuinka tuollainen valtamerenmammutti oli vain
voimaton kääpiö alkeellisten luonnonvoimain käsissä.



Ihmelaivan mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet.


Titanic oli 3-potkurinen laiva, lastikantavuudeltaan 46,328
bruttotonnia ja 21,831 nettotonnia. Sen pituus oli 284 metriä,
suurin leveys lähes 31 m, rungon korkeus emäpuusta pääkanteen yli 21
m ja päällysrakennuksen korkeus lähes 20 m. Sen koneet kehittivät
50,000 hevosvoimaa. Rakentajat olivat vakuuttaneet laivan olevan
uppoamattoman — olihan siinä 15 vedenpitävää laipiota, miltei
koko leveyden yli ulottuva vedenpitävä kaksoispohja ja monia muita
vedenpitäviä osastoja, joissa polttoainetta ja lämmitysvettä
säilytettiin. Höyrykattilat sijaitsivat kuudessa erillisessä osastossa,
joiden itsestään sulkeutuvat, ilmanpitävät panssariovet rajoittivat
mahdollisimman paljon valkean ja räjähdyksen vaaraa. Alus oli
varustettu kipinäsähkötyksellä, vedenalaisella hälytyslaitteella,
sähkövalo- ja -voimajärjestelmillä. Puhelimet ja sähköttimet välittivät
yhteyttä eri toimintaosastojen välillä. Sähköhissit kuljettivat
lastia ja tarveaineita sekä matkustajia kannelta toiselle. Kaikki
mahdolliset laitteet vedensyvyyden ja laivannopeuden määräämiseksi
olivat olemassa; samoin hengenpelastuskojeet meriviraston vaatimusten
mukaiset. (Tuhon sattuessa osottautui kuitenkin pelastusveneiden
lukumäärä riittämättömäksi.) Matkustajille, joita tässä upeassa
laivassa kuljetettiin vain korkeampiluokkaisia, oli tarjona mukavuuksia
mitä vain ajatella saattaa — konserttisaleja, tupakkahuoneita,
uima-altaita, tennishalleja, loistoravintola, kirjasto j.n.e.

Ja sittenkin — kun jäävuori tuhosi uivan palatsin, tuon
laivanrakentajain ruumiillistuneen unelman, pelastui sen 2,201 hengestä
vain 711 — todella traagillinen todistus ihmisneron ja ihmisvoiman
mitättömyydestä luonnonvoimain mittaamattoman mahdin rinnalla.



Huoleton alku.


Titanic kulki ensin Southamptonista Cherbourgiin Kanaalin
ranskalaisella rannalla ottamassa lisää äveriäitä matkustajia, sitten
Queenstowniin Irlannin pohjoispäässä, alottaakseen sieltä sille
määrätyn reitin Atlantin yli New Yorkiin. Ensimmäiset pari kolme päivää
kuluivat ilman mitään merkillisiä sattumia, matkustajain ihaillessa
ihmelaivan jättiläissuhteita ja verrattomia mukavuuksia. 14 p:nä
illan hämärtyessä istuttiin juhlapäivällisellä, kaunis soitto loi
iloa ylelliseen ruokapöytään ja kajahteli laivan syrjäisiimpiinkin
osiin; hienosti puetut herrat ja naiset istuivat ja puhelivat
hilpeästi keskenään tahi joutelehtivat aterialta noustua loistavissa
seurustelusaleissa ja mahtavan leveillä kävelykansilla — osaamatta
aavistaakaan, että pimenevän yön kohdusta heitä vastaan kiiruhti
valkeana irvistelevä kuolema.



Langattoman lennättimen varoituksia.


Aikaisemmin päivällä oli ilmasta siepattu purjelaiva _Caronia_’sta
lennätetty kipinäsähkösanoma, joka ilmotti että "länteenpäin menevät
höyrylaivat mainitsevat huhtik. 12 p. jäävuoria, jääröykkiöitä ja
jääkenttiä nähdyn 42 pohj. leveysasteella alkaen 49 läntisestä
pituusasteesta". Tämä tieto tuli klo 9 a.p., kun Titanic oli 43°35’
pohjoista leveyttä ja 43°50’ läntistä pituutta; ja klo 1,42 päivällä,
sen ennätettyä 42°35’ pohj. lev. ja 45°50’ länt. pit, ilmoitti toinen
kipinätieto purjelaiva _Baltic'ista_, että "suuria jääkenttiä" oli
nähty samana päivänä 41°51’ pohj. lev. ja 49°52’ länt. pit..

Ymmärtääksemme näiden varoitusten merkityksen on välttämätöntä muistaa
seuraavat seikat:

_Jäävuoret_ ovat suunnattomia napaseudulta tulevia jäämöhkäleitä, joita
merivirrat kuljettavat Grönlannin rannoilta eteläänpäin ja joiden
sisällyksestä vain noin yhdeksäs osa on yläpuolella.

_Jääröykkiöt_ ovat pieniä jäävuoria.

_Jääkentät_ eli jäätelit ovat merivettä jäätyneenä höllempään muotoon
kuin ahtojäissä; ne peittävät mahtaviksi erillisiksi pinnoiksi
lohenneina avarat alat napavesistä ja ajelehtivat tuulten ja
merivirtojen mukana yhteen, niin että jatkuvasti muodostavat yhä uusia,
toistaan isompia levyjä, kunnes etelämmäksi jouduttuaan alkavat sulaa
ja särkyvät hajalle.

Kaikki nuo jäämuodostukset ovat erittäin vaaralliset purjehdukselle,
ja merikartoissa on tarkoin kuvattu niiden kulkusuunnat ja ulottuminen
valtamerireiteille, jotta alukset voisivat välttää sattumasta yhteen
niiden kanssa. Vaikka jäävuoria ja jääteleitä on ennenkin nähty
hyvin kaukana etelässä aina New Foundlandin tienoille saakka, ei
kuitenkaan moniin vuosiin niitä oltu huomattu niin etelässä kuin
Titanien turmionhetkenä. Vielä kaksi muuta kipinäsähkösanomaa tuli
iltapäivän kuluessa, joista toinen sisälsi uutisia isojen jäävuorten
läheisyydestä; mutta lukuunottamatta tähystäjiä ja vartiovuorossa
olevia upseereja, kävi _Titanic_'ssa jok’ainoa henkilö levolle
nähdäkseen epäilemättä ihania unia ja herätäkseen yön kauhuihin —
todellisempiin ja hirvittävämpiin kuin pahin painajaisuni.



YHTEENTÖRMÄYS JÄÄVUOREN KANSSA.


Äkkiä häiritsi ison laivan hiljaisuutta särähtävä ryske, teräslevyjen
repeäminen. Jotakin oli tapahtunut. Moniaat kuulivat tuon äänen —
varsinkin välikannella olijat, jonka yli laiva kohosi korkeana kuin
kaupunki, sekä komentokannella seisovat upseerit. Kaikki muut, jotka
laivan hiljainen huojunta ja koneiden etäinen kumina oli tuudittanut
makeaan uneen, heräsivät vasta oudosta hiljaisuudesta, joka yhtäkkiä
valtasi koko laivan. Ei kuulunut enää koneiden jyskytystä eikä
laivanrungon herkeämätöntä tärinää — pimeä, hiljainen maailma
ympärillä tuntui äkisti tyhjääkin tyhjemmältä. Pörröisiä päitä
kurkisti ulos makuuhyttien ovista, ihmisiä hoippuroi yöpukimissa ja
unenpöpperöisinä käytävissä kysellen toisiltaan "Mitä nyt?" ja "Mikä se
oli?" — saamatta muuta vastausta kuin että kaikki oli hyvin — kaiken
täytyi olla hyvin. Sillä eikö oltu maailman turvallisimmassa laivassa?
Ja niinpä uneliaat kyselijät palasivat takaisin vuoteisiinsa.

Mutta toiset, joiden velvollisuus oli olla valveilla, joiden niin
sanoaksemme tuli pitää sormensa tämän Leviathanin valtimolla, eivät
joutuneet nukkumaan. Ensimmäinen upseeri Murdoch ja hänen vartionsa
olivat komentosillalla; kapteeni oli silloin hytissään. Tähystäessään
sinertävänmustaan pimeyteen oli Murdoch älynnyt edessäpäin valjua
kuumotusta ja heti ymmärtäen, mitä se tiesi, antanut nopeita
käskyjä, joita silmänräpäyksessä noudatettiin; mutta oli jo liian
myöhäistä. Outo kuumotus kuvastui seuraavassa tuokiossa jylhäksi,
torninkorkuiseksi jäävuoreksi, jonka sisään _Titanicin_ teräskaaret
syöpyivät metri metriltä. Jää, josta eetteriaallot olivat kaiken päivää
ilmotelleet, oli nyt kammahtanut sen eteen yöllisenä kummituksena —
ei, kuin ruumiillistuneena Kuolemana.

Kapteeni Smith ryntäsi komentosillalle, heti kun tunsi laivan
pysähtyvän kulussaan.

"Olemme törmänneet jäähän", vastasi ensimmäinen upseeri hänen
kysymykseensä.

"Sulkekaa vedenpitävät ovet!" komensi kapteeni, mutta sai kuulla
että se oli jo tehty. Liikuttamalla edessään olevan kellotaulun
vaihdevipusinta oli Murdoch pannut kellot laivan kaikissa osissa
kilisemään ja laivan eri osastoja yhdistävät isot teräsovet liukumaan
äänettömästi aukkoihinsa; kellonsoitto varoitti itsekutakin joutumasta
ovien sulkeutuessa erilleen varsinaisesta ympäristöstään.

Mutta mitkään vedenpitävät ovet eivät riittäneet pelastamaan
jättiläisalusta. Tuon valkeana kuumottavan, läpinäkyvän röykkiön
aiheuttama aukko ulottui satakunta metriä pitkin laivankylkeä ja oli
leikkautunut — käsi vapisee kirjoittaessa — _kymmenessä sekunnissa_.
Kaksikymmentä solmuväliä tunnissa (37 km.) oli laiva kulkenut
törmäyksen sattuessa, ja kymmenessä sekunnissa se oli murskannut
kylkensä jään sisään sadan metrin pituudelta, niin että teräslevyt
repesivät kuin hauras käärepaperi ja vettä syöksyi sadoin tonnein
laivan sisustaan.

Kirvesmies kävi virkansa mukaisesti tunnustelemaan laivan kärsimää
vauriota; Phillips, Marconi-koneen käyttäjä, sai käskyn olla valmiina
lähettämään ilmojen halki avunhuutoja, jos se kävisi tarpeelliseksi.
Kirvesmies palasi selostamaan asemaa, ja hänen sanomansa perusteella
kapteeni Smith lähti sähkötys-hyttiin toimittamaan kipinäsanomia
lähetettäväksi. Muutaman harvan minuutin kuluttua lähti kaikkiin
ilmansuuntiin hätähuutoja "C Q D" ja "S O S" — kansainväliset
avunpyyntömerkit ("Save our souls" = pelastakaa sielumme! on hengenhädän
tiedoitus) — ja niiden seurassa sanat:

"Olemme törmänneet jäävuoreen! Joutukaa oitis avuksi!" Ensimmäisenä
sieppasi sanat ilmasta, 125 km. päässä onnettomuuspaikalta, höyrylaiva
_Carpathia_, vastaten niihin: "Tulemme heti!"


Ensivaikutelmia Titanic'illa.

Entä mitä tekivät sillävälin uivan palatsin tuhannet asukkaat,
kun laivan sisuksiin syöksyi vettä satamäärin tonneja? He olivat
kokoutuneet ylähangan puolelle kuuntelemaan henkeä vetämättä. Heillä
ei ollut vieläkään käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Silmitöntä säikähdystä ja päätäpahkaista pakokauhua on laivanpääliköllä
syytä pelätä enemmän kuin luonnonvoimain aiheuttamaa tuhoa, ja siksipä
koettaa hän pitää matkustajiaan tietämättöminä jälkimmäisestä, niin
kauvan kuin on mahdollisuutta välttää vaaraa. Huhuja kyllä kulki,
että "on törmätty jäävuoreen"; mutta välittämättä siitä sen enempää
kohauttivat enimmät hartioitaan ja palasivat levolle. Niin varma oli
itsekukin tämän tieteen ja teollisuuden mestarinäytteen ehdottomasta
turvallisuudesta, ettei ajatus uhkaavasta vaarasta pystynyt juuri
kenenkään päähän.

Itse asiassa oli vain olevinaan hauska sattumus, että oltiin törmätty
jäävuoreen; ja moinen kummitus oli harvinainen näky useimmille
matkustajista, jotka tulivat ajatelleeksi enemmän sitä kuin laivan
kohtaloa. Sen mahtava, läpikuultava röykkiö oli heille aikamoinen ihme;
jykevä tornimainen huippu, joka häämötti hämärästi peräkeulan takana,
antoi aavistuksen jättiläisen hirvittävästä ko’osta, vaikka monet
tiesivätkin, että vain yhdeksäs osa siitä pisti esiin vedestä. "Aika
peijakas!" virkkoi joku ja kävi uudelleen levolle.


Pelastustoimiin ryhdytään.

Mutta tällävälin alkoi jo virrata nokisia, puolialastomia lämmittäjiä
syvältä laivan uumenista ylös kannelle, ja jokainen uusi joukkokunta
tiesi kertoa, että vesi tulvasi sisään höyrykattilahuoneisiin.

Jo laivan kallistumisesta oli kapteeni Smith arvannut vakavan vaaran
olevan tarjona — se makasi näet keula hyvin syvällä vedessä ja sukelsi
tavantakaa 15-30 sm alemmaksi — ja komensi sen vuoksi kokoamaan
matkustajat venekansille. "Maailman turvallisimman laivan" asukkaat
saivat käskyn, joka voi merkitä vain yhtä ainoata asiaa — että
laiva todenteolla oli uppoomaisillaan. Halki kilometrien mittaisten
käytävien kiiruhti palvelusväki odottamattomine uutisineen, herättäen
ihmisiä makeasta unesta kammottavaan todellisuuteen, mutta samalla
varoen visusti aiheuttamasta yleistä hämminkiä ja pakokauhua. Ainakin
näennäisesti hekin luottivat järkähtämättä laivan uppoamattomuuteen ja
vakuuttivat kyselijöille, että heidän mielestään tuli kaikki käymään
hyvin.

"Meriviraston ohjeet määräävät, että matkustajain on vaaran uhatessa
puettava korkkiliivit ylleen", sanoi muuan edeskäypä; "ja vaikka alus
vajoisikin, kykenee se pysymään pinnalla ainakin kahdeksanviidettä
tuntia."

Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa,
joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen
marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille.
Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista
jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston
ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota
yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita
vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan
riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja
lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain
huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen
pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet
hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan
pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.

"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen
koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien
pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren
traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut.
Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua
ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti
ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei
laiva toki voinut upota.

Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja
peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli,
vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi
purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina
kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin
niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä
niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren
vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät
tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin
lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä,
ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.


Hämminkiä ja hyvästijättöjä.

Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan
upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja
kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista
huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen
mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki
slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa
olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät
malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti
heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat
heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa
ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja
säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia
ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin
köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva
vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.

Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn
kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset,
heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään
ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee
ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää
valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut
raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja
vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat
pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien
naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New
Yorkissa tavataan!"

Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä
herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn
aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa
kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan
pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki.
Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui
pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen.
Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta
alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin
pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää
kummituskasvojaan.


Konehuoneissa.

Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa
merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti
riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse
asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin
seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.

Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset
sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin
vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä
kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa,
jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää
käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja
kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä
toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli;
sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten
rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella
apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä.
Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet
— Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin
Titanicin kohtaloa muistetaan.


Kipinäsähkötyksen sankarit.

He olivat lähettäneet ilmoihin järkyttävät avunpyyntösanat: "S.O.S",
merilaivojen uuden hätähälytyksen, vaihdellen sitä tavantakaa vanhaan
apumerkkiin "C.Q.D." Sittekun vaara kävi ilmeisemmäksi ja laivasta
tuotiin heille yhä vakavampia uutisia, alkoivat koneet naputtaa
paljon pitempiä sähkösanomia, jotka kertoivat kaukana kulkeville
aluksille, mitä _Titanic'illa_ oli tapahtunut ja mitä vielä odotettiin
tapahtuvaksi. Ja silloin tällöin sieppasivat heidän päidensä päällä
suhisevat teräslangat eetteristä ääniä, jotka ilmottivat tuskallisesti
kuunteleville miehille, että heidän sanomansa oli saatu ja että tämä
tai tuo laiva oli täydellä höyryllä tulossa apuun. Yli 112 km päästä
lähetti _Carpathia_-laivan sähköttäjä tällaisen sanoman, ja liki 500
km matkalta vastasi _Titanic'in_ muhkea sisarlaiva _Olympic_ joutuvansa
avuksi. Kiirettä täytyi pitää, sillä sanomienvaihdosta riippui
tuhansien ihmisten pelastus, ja kapteeni oli jo käynyt ilmoittamassa,
ettei dynamoihin ollut enää kauvan luottamista.

Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen.
Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään
pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin
Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään
joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään
ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan
pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.

Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te
olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen
enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta
itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."

"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride,
"lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi
toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli
vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."

Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä
ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa
pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies,
katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi
pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä
kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä
vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle
ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain
irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä
oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut
laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä
hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.

Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa.
"Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla
kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi
pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein
velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma
siitä."


"Lähemmäs Sua, Jumala."

Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut
pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi
kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan
— ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä,
joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa.
Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua,
Jumala..." Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan
puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän
kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja
odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.

Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi
nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset
kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle,
yhä korkeammalle... etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät
komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka
piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa
pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten
tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä
päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera.
"Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin
itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään
aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli
kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he
vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin,
teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas;
sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli
liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.

Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas
pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä
valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja
säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko
yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä
toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan
luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan
noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää,
kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät
kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset
väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen
tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa
räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta
seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä
ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia
kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä —
ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen,
niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista,
jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden
elämästä.

Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää
näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja
jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen
koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin,
puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa
kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä.
Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä:
pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun,
suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa
kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät
aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansa
_Titanic'in_ haudan.


Pelastuvia ja hukkuvia.

Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun
laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta
mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa
vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen
pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun
pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle
vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys
hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan
pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui
pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli
kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.

Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen
lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon
läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin
pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan
pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti
sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse
nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja
lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut
näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen,
jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.

Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan
mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan
ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat
tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki
syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä
on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä
epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.

Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli
viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?"
Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä
rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille
pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan
sitten elää tai kuolla tovereina!"

Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta;
ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa —
kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista
omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja.
Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin
laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran
äänettömyyden halki.



XVI LUKU

Merirosvous ja kaapparitoimi.

 _Merirosvous_: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake
 — kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit
 ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton
 meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. —
 _Kaapparitoimi_: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. — _Alabama_’n
 tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu.
 — Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. — _Emden_: Naamarin turvin
 vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien
 toiminta ja kohtalo.


Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen
harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena
ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun
toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi
sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä
ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti
ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta
harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi
viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt
maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä
Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun-
ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla
kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16.
sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja
"bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista
verta ja kultaa.



Espanjan rikkaus Amerikassa.


Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset
menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla
ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta
tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista
kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan
muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain
isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta
kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten
elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät
espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita
koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja
"tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen
jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa.
Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin
kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa;
vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä
enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.



Bukanierit.


Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan
houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan
maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun
varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä
se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.

Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan
merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta
syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San
Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa
metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä
asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat
tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja
jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa
auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan
myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen
"lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla
"bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin
panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin
kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla
häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat
reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat
laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa
Espanjan vartiolaivoja vastaan.

Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin
kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja
taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä
oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät —
kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen
"rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien
nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta
keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee
heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä
nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka
eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin
missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä.
Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin
pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti
mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta
ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa
perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa
henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen;
rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia
antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin
yrityksiin.

Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla.
Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista,
helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista
mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin
ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan
linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla
että kaukana sisämaassa.

Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa
halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat
yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista
kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa,
jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi,
saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin
rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja
mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun,
Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto,
jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja
sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea
Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas
kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin,
raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit
perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin
ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin
ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan
aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi
saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa
panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.



Kappalainen-sissiruhtinas-kansallisurho.


Bukanieripäälliköistä tuli kuuluisimmaksi _Francis Drake_. Hänet
kerrotaan kuningatar Elisabethin alkuaan nimittäneen laivaston
kappalaiseksi, mutta miehen huima luonto ei häntä kauvan pidättänyt
hengellisellä alalla. Hän heitti saarnakirjan menemään ja lyöttäytyi
tavalliseksi "tervajakuksi". Näytettyään monilla matkoillaan olevansa
kelpo soturi ja laivanpäällikkö lähti hän v. 1572 ryöstöretkelle
Espanjan alusmaihin Länsi-Intiassa. Alussa ei hänellä — kokematon
tällä alalla kun oli — ollut mainittavaa menestystä; päinvastoin sai
hän, hyökättyään pienoisen miesjoukon kera rikkaaseen Nombre de Dios’in
kaupunkiin Panaman kannaksella, odottamattoman kuuman vastaanoton ja
lyötiin häpeällä takaisin.

Paremmin onnisti häntä kannaksen Tyynenmeren puolisella rannalla,
jonne hän ensimmäisenä englantilaisista saapui. Saatuaan kuulla,
että Espanjan kuninkaan hopea-aarre Perusta oli tulossa Venta Cruzin
kaupunkiin, lähti hän 18 matruusin ja 30 espanjalaisille vihamielisen
intiaanin kera tuota vahvasti varustettua paikkaa valloittamaan!
Alussa tuo kourallinen uskalikkoja joutui joka taholta saarretuksi.
Tunnettuaan joukkion johtajaksi Draken — jota he tämän nimen
mukaisesti omalla kielelläänkin sanoivat "louhikäärmeeksi" (El
Dragon) ja jonka he kuvittelivat olevan edelleen Atlannin puolella —
huudahtivat espanjalaiset ihmeissään:

"Ihme on tapahtunut! El Dragon on tullut — taivas ties, millä tavoin
— ja hän väijyy aarretta!"

Sitten he huusivat sisseille:

"Espanjan kuninkaan nimessä — antaukaa!"

"Ei ikinä!" karjasi Drake vastaan. "Englannin kuningattaren nimessä
minun täytyy päästä tästä lävitse!" ja näin sanoen hän laukaisi
pistoolinsa vasten espanjalaisen kapteenin kasvoja. Hänen vähälukuinen
joukkonsa seurasi esimerkkiä, tunkeutui ulos ahdingosta — ja hetkisen
perästä he olivat kaupungin herroina!

Tuntui tuiki käsittämättömältä, kuinka tuollaiset urhotyöt oikein
voivat onnistuakaan. Merellä sissit "entrasivat" soutuveneillä hyvin
aseistettuja espanjalaisia sotalaivoja ja valtasivat ne; maalla
he ilman tykkejäkin valloittivat vahvojen muurien ja sata kertaa
suurempain miesjoukkojen puolustamia kaupunkeja. Espanjalainen on
hyvä soturi, samalla kertaa kylmäverinen ja ahdistettuna tuliseen
vimmaan tuikahtava, mutta bukanierien hirvittävän raivon edessä
masentui yksin heidänkin rohkeutensa maan tasalle.

Venta Cruzin ja Filip-kuninkaan hopea-aarteen vallattuaan Drake jatkoi
menestyksellä hurjaa riistaretkeään, iskien merellä kauppalaivojen
kimppuun kuten kotka saaliinsa niskaan ja nousten tuontuostakin
maihin ryöstämään kaupunkeja ja polttamaan luostareja. Vihdoin hän,
koottuaan tällä ryöstöretkellä 1577 mielestään tarpeeksi saalista,
ei uskaltanutkaan palata kotia samaa tietä kuin oli tullut, vaan
yritettyään turhaan löytää Kalifornian tienoilta paluutietä Tyyneltä
mereltä Atlantille jatkoi matkaa rohkeasti länteenpäin ja tuli siten,
ensimmäisenä englantilaisista, purjehtineeksi maapallon ympäri.

Tuo mainio ryöstöretki herätti luonnollisesti tavatonta ja oikeutettua
suuttumusta Espanjassa, joka siihen aikaan oli rauhallisissa
suhteissa Englannin kanssa. Yksin Englannissakin nousi kuningattaren
neuvonantajia vaatimaan, että kohtuus vaati palauttamaan ryöstetyt
aarteet takaisin Espanjalle ja siten välttämään sodansyytä silloisen
maailman mahtavimman valtakunnan puolelta. Mutta Elisabet rakasti
uljaita miehiä ja urheita tekoja; sen sijaan, että olisi rangaissut
Drakea, tuli hän vastaanottamaan Drakea tämän kotia tullessa ja löi
hänet ritariksi. Reipas sissi sai pian näyttää kuntoaan Englannin
sotalaivaston palveluksessa; ja kun noiden kahden vallan kiristyneet
välit viimein paukahtivat rikki ja "Voittamaton armada" saapui
tuhoamaan Englannin mahdin ja vapauden maan päältä, oli amiraali Sir
Francis Drakella — virkaheitolla kappalaisella ja ent. suurrosvolla —
kunniakas osansa isänmaansa loistavissa voitoissa.



Flibustierit ja varsinaiset merirosvot.


Bukanierien eli "rannikkoveljesten" laiton ja hillitön yhdyskunta
paisui viimein arveluttavaksi kansainväliseksi vaaraksi, niin että
Englannin ja Ranskan hallitusten täytyi — yhtä hyvin Espanjan
alituisten valitusten kuin oman kansallisen arvonsa takia — ruveta
ankariin toimenpiteisiin sitä vastaan. Jamaikan englantilaiset
kuvernöörit hajoittivat tällä isolla saarella olevat bukanierit, ja
lopuksi karkotettiin nämä varsinaiselta tyyssijaltaan Tortugaltakin.
Leivättömäksi jääneille rosvoille tarjottiin maa-alueita ja
kaikkinaisia etuja, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi
ja kaupankävijöiksi; heidän päälliköltään ja muita niskoittelevia
sitävastoin vedettiin itselleen rangaistukseksi ja toisille
varoitukseksi hirteen, "kukittamaan" vanhain asuntopaikkainsa rantoja.

Mutta vaikkapa järjestö siten hajoitettiinkin ja se itse asiassa
lakkasi olemasta, ei sissitoimi siltä hävinnyt. Suuri joukko sen
yksityisiä jäseniä hajautui muille merille ja syrjäisiin saariin ja
jatkoi ammattiaan yksityisinä liikkeenharjoittajina, "privatiereina".
Ja tästä lähtien he eivät enää kohdistaneetkaan hyökkäyksiään
yksinomaan Espanjaa, sen kauppalaivoja ja siirtoloita vastaan, vaan
kävivät sotaa kaikkia kansallisuuksia vastaan. Ennen heiltä rauhassa
olleet Englannin ja Ranskan kauppahaahdet olivat heille yhtä mieluisia
saaliita kuin espanjalaisetkin; samoin Englannin noihin aikoihin
hankkimat siirtolat Virginian ja molempain Karolinain valtioissa
Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolla.

Ja kun Englanti rupesi näissä alusmaissaan alusta alkaen hajottamaan
samallaista ahdashenkistä vapaan kaupan rajoittamista kuin Espanja
omilla alueillaan — siirtolain uutisasukkaiden ei näet sallittu
tuottaa tarpeitaan muualta kuin Englannin satamista eikä myydä
tuotteitaan muille kuin Englannin kauppiaille — tuli sisseistä aikaa
myöten moisella nylkyripolitiikalla rasitettujen siirtolaisten paraita
kauppatuttuja. Kun tuollainen "flibustieri" (väärennys engl. sanasta
_freebooter_ = vapaapurjehtija) tullilaivojen ja publikaanien nokan
ohitse saapui satamaan, möi hän tai vaihtoi mereltä riistämäänsä
ryöstösaalista kohtuhintoihin. Ja hänellä oli taskussaan runsaasti
Espanjan kilisevää kultaa, joka pitkinä aikoina näillä seuduilla
olikin pääraha ja jota hän ei kitsastellut kuluttaessaan maankamaran
kapakoissa tahi ostaessaan siirtolaisilta näiden tupakka- ja
riisilasteja.

Vasta kun he julkeudessaan kävivät ryöstämään siirtomaiden omiakin
aluksia ja kauppavarastoja, rikkoutuivat hyvät välit. Maanasukkaat
varustivat laivoja avuksi Englannin vartiolaivoille kurittamaan
kelvottomia rosvoja, joita kiinni saataessa odotti varma hirsipuu. Nämä
puolestaan alkoivat ryöstellä rannikkokaupunkeja, varsinkin kaupan
ja hallituksen keskustaksi kohonnutta Charlestonia; ja merellä he
oppivat julman sodankäyntitavan: valtaamistaan laivoista he surmasivat
miehistöt miekalla tai "hyppyyttivät lankkua myöten" hukkumaan, vain
jolloinkin sallien niiden pienellä purrella ja ilman eväitä pyrkiä
kaukaiseen rantaan, tahi laskien ne jollekin asumattomalle luodolle
odottelemaan pelastajia tai nälkäkuolemaa.

Meriromaaneissa ja seikkailukirjallisuudessa ovat monet noista
rosvojulmureista saaneet aivan ansaitsemattoman maineen. Sellaisia
olivat kuuluisa "Mustaparta" eli porvarilliselta nimeltään Edward
Thatch, joka kantoi muhkeaa mustaa partaansa värillisin nauhoin
solmituissa palmikoissa korvain takana ja kolmea pistooliparia
rinnallaan; tulipunaisissa silkki- ja samettivaatteissa ja
timanttihelyissä upeileva Perttuli Rogers; merenkulusta tuiki
tietämätön ent. majuri Bonnett, joka paremman puoliskonsa hirmuvaltaa
pakeni merelle ja kohosi kauppalaivurien kauhuksi, ynnä monet muut.
Mielikuvitukselle on kuitenkin suurinta kiihoketta antanut kuuluisa
Kidd.



Aarteenkätkijä-sissi.


Tämän miehen elämä ja toimet ovat sellaisina, kuin ne
seikkailukirjoissa ja Amerikan rannikkoväestön mielikuvituksessa
esiytyvät, totta ja satua uskomattomassa määrässä yhteenkietoutuneena.
William eli Robert _Kidd_ oli vuoden 1700-tienoilla tavallinen
kauppalaivuri, ammatissaan taitava ja yleistä arvonantoa nauttiva mies,
jonka perhe asui New Yorkissa (Pohjois-Amerikan itärannikon valtiot
olivat silloin Englannin siirtomaita). Kun Englannin ja Ranskan välille
syttyi sota v. 1690, oli hän saanut hallitukselta kaapparivaltuudet ja
hävittämällä ranskalaisia kauppalaivoja osottanut myöskin sodankävijän
kykyä.

Joitakuita vuosia myöhemmin Englannin ylimyspiireissä syntyi
merkillinen yhtiö, joka tahtoi tehdä lopun Amerikan rannikkovesiä
tuhoavasta merirosvoilusta — mutta samalla myöskin korjata rosvoilta
näiden rosvoamat rikkaudet yhtiön kassakirstuun; ja jotta korkea
kruunu antaisi näin hyödylliselle yritykselle siunauksensa, piti
saaliista tulla kymmenykset Englannin kuninkaan kukkaroon. Tällaiseen
meriviskaalin toimeen suositteli New Yorkin kuvernööri kapteeni Kiddiä
sopivana miehenä.



Kelvoton meriviskaali.


Hän sai käytettäväkseen ison, 80-tykkisen laivan nimeltä _Adventure_
(Seikkailu), johon valitsi miehistöksi sissitoimeen tottuneita ja
muuten merielämässä kaikin puolin karaistuja pikipöksyjä. Vaikea on
tietää, oliko Kiddillä jo ennakolta ollut aikomus lähteä satumaiselle
seikkailulleen, vai kypsyikö tuo ajatus hänellä vasta vankan
sotalaivan saatua, jolla pahimmoiksi oli kovin houkutteleva nimikin
— niin sitä vaan kävi, että rupeamatta sopimuksen ja virkavalansa
mukaisesti toimittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan vesillä,
tuo vastaleivottu merikomisarjus antoi palttua koko urakalle lähti
kevyin mielin kiertämään Afrikan ympäri päätyen viimein Punaiselle
merelle. Koko lavean matkan hän, varoen välivesillä risteileviä
englantilaisia sotalaivoja, vältti visusti koskemasta mihinkään
kiellettyyn tai käskettyyn hedelmään, vaikkapa sormia saattoi
syhyttääkin; mutta etäisille maailmanäärille tultua, missä vartijoista
ei ollut niin pelkoa, hän suostutteli reilun miehistönsä iloiseen
sissielämään ja julisti itsensä ja laivansa merirosvoksi, joka kävi
sotaa kaiken maailman hallituksia ja kauppalaivoja vastaan. Sitten
hän alkoi raivota Punaisella merellä, Persian lahdella ja Itä-Intian
vesillä kuin tuuliaispää, iskien rauhallisesti purjehtivain ja pahaa
aavistamattomien kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin
täällä. Englannin kanssa sotaakäyvien kansojen aluksia hän nitisteli
kaapparivaltuuksien nojalla, muita merirosvolaivoja taas arvoisana
meriviskaalina; mutta jos alus oli Englannin kanssa rauhassa
olevaa kansallisuutta, pakotti hän pistooli kädessä miehistön ja
matkustajat kirjoittamaan valallisen todistuksen siitä, että alus
kuului viholliskansalle. Sitten hän myhäillen pisti paperin taskuunsa
ja päästi miesparat paljaaseen paitaan asti riisuttuina menemään.
Miestensä kesken hän piti kovaa kuria; kun laivalla kerran yltyi julki
kapina sen takia, että kapteeni miesten mielestä syyttä säästi oman
kansan laivoja, iski Kidd johtajaa raudoitetulla sangolla päähän, jotta
toiselta kallo halkesi, ja siitä kapina kohta asettui.



Arkamielin kotia kohti.


Vihdoin alkoi kelpokapteenille tulla koti-ikävä uskollisesti
odottelevan vaimokullan ja iloisten lapsukaisten luo — ja liekö
myöskin tullut tunnonvaivoja tahi aavistus siitä, etteivät moiset
urotyöt maineetta jäisi. Hän valtasi vielä isomman aluksen paljoja
aarteitaan varten, poltti vanhan laivansa poroksi ja lähti
reippain mielin kotimatkalle. Mutta Länsi-Intiaan tultuaan hän sai
sanomattomaksi murheekseen ja pettymyksekseen kuulla, että tieto hänen
lievimmin sanoen kummallisesta ja virheellisestä virantoimituksestaan
olikin lentänyt jo kauvan hänen edellään kotimaahan, ja että
viranomaisia ja sotalaivoja oli käsketty sieppaamaan arvoisa komisarjus
kiinni, heti kun hän ilmestyisi näkysälle. Tuo oli perin ikävä uutinen
perheensä parhaasta ahkeroineelle kapteenille. Jotta edes osakin
vaivoin kootusta mammonasta jäisi hänelle itselleen vanhuuden varaksi
ja vaimon ja lasten turvaksi, kasasi hän puhtaan rahan ja kalliimmat
tavarat pienenlaiseen purteen, jätti lopun saaliin isoon laivaan erään
veijaritoverin hoteisiin ja lähti varovaisesti kiertäen ja kaartaen
luovimaan Amerikan rannikkoa kotikaupunkia kohti. Hänessä kyti salainen
toivo, että lahjomalla häntä suositelleen kuvernöörin saisi tämän
ummistamaan korvansa kaikille kurjille kanteluille. Mutta New Yorkia
lähestyessään hän sai kuulla, ettei armoa ollut odotettavissakaan.
Päinvastoin levisi sinne huhu, että Kidd-hirtehinen luimisteli
jossakin lähimailla, jonka vuoksi tykkivene lähetettiin ottamaan
häntä kiinni. Silloin hän kiiruhti nousemaan maihin Long Islandin
saarelle New Yorkin sataman suussa ja hautasi paikanomistajan luvalla
aarteensa maahan siltä varalta, että jos hän odottavasta tuomiosta
pääsisi edes monivuotisella vankeudella, voisi hän korjata saaliin
uudestaan käsiinsä. Sitten antautui hän viranomaisille ja kuljetettiin
raudoissa Englantiin vastaamaan tihutöistään. Hän puolustihe urheasti,
syytti ylhäisiä työnantajiaan hyvästä toveruudesta ja vakuutti itse
olevansa miesparka, "viattomin koko joukosta". Mutta mikään ei
auttanut, hänet tuomittiin kuolemaan, mestattiin ja hänen päänsä
ripustettiin rautahakaan Lontoon satamaan, missä se irvisteli ilkeästi
vuosikausia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille velvollisuuksistaan
horjahtaneille merenkulkijoille.



Merirosvon aarre.


Tuosta poikkeamisesta Long Islandin saarelle sai alkunsa loppumaton
tarinasarja aarteista, joita kapteeni Kidd muka oi tuontuostakin
haudannut maahan milloin mihinkin kohtaan Pohjois-Amerikan rannalle.
Melkein lukemattomat ovat paikat, joissa on kerrottu aarnivalkeiden
palavan hiekkaan kätkettyjen kultien ja kalliiden kivien päällä.
Uskottavuuden korottamiseksi tiedettiin Kidd-lurjuksen tappaneen
aarrehautaa kaivaneet merimiehet tai sotavangit, jotta nämä eivät
pääsisi kielimään kaivauspaikasta, ja niiden haamut sitten muka öiseen
aikaan kummittelivat lähistöllä. Epälukuiset aarteenkaivajat ovat
tonkineet maata sellaisilla kohdilla sekä vanhempina että uudempina
aikoina, tietystikään mitään löytämättä. Kiddin Long Islandiin hautaama
aarre näet heti tuomion jälkeen kaivettiin maanomistajan ilmoituksesta
esiin ja jätettiin viranomaisille. Onpa oikein osakeyhtiöitäkin
perustettu hankkimaan Kiddin aarteita ilmi maanpovesta ja retkikuntia
varustettu taitavien kaivosinsinöörien johdolla tutkimaan milloin
mitäkin paikkaa. Jokunen vuosikymmen sitten sellainen retkikunta
aherteli aina Jäämeren rannikolla asti, löytämättä jäätyneestä
maaperästä muuta kuin ammoin sinne hautautuneita valaanluita.



KAAPPARITOIMI.


Kaapparitoimi merisodan apukeinona.

Kaapparitoimella ymmärretään laillistettua merirosvousta. Sodan
syttyessä kahden valtakunnan välillä jakavat niiden hallitukset
merenkulkijoille "kaapparivaltuuksia", joiden nojalla nämä ovat
oikeutetut hävittämään vihollismaalle kuuluvia kauppalaivoja avoimella
merellä ja varastopaikkoja rannikolla sekä saamaan palkakseen n.s.
riista-oikeuden tuomitseman osuuden saaliista. Myöskin nopeakulkuisia
sotalaivoja voidaan merivirastojen valtuuttamina käyttää semmoiseen
toimeen, nykyaikana nimenomaan kevyitä risteilijöitä tahi tykeillä
aseistettuja pikahöyrylaivoja.

Kaapparitointa on harjoitettu kaikkina aikoina, vaikka oikeutettuja
vastaväitöksiä sen epäinhimillisyydestä rauhallisia, aseettomia
merenkulkijoita kohtaan onkin tiheästi esitetty. "Sodan aikana lait
vaikenevat", on vastattu; kun oman maan rauha ja hyvinvointi on
uhattu, ollaan muka oikeutettuja keinolla millä hyvänsä häiritsemään
vihollisenkin elämisen mahdollisuuksia. Vanhempina aikoina —
vielä kauvas 1600-luvulla asti — kohdeltiin kaapattujen alusten
miehistöjäkin julmasti, ne pantiin joko "hyppäämään laudalta" mereen
tahi raahattiin orjuuteen voittajavaltion merentakaisiin siirtomaihin.
Sittemmin ne ovat päässeet sotavankeudella sodan loppuun saakka tahi
on niiden sallittu pelastua veneillä, nousta vieraaseen puolueettomaan
laivaan tai kuljetettu johonkin rannikolle. Vallattu alus lastineen
on joko upotettu tahikka viety lähimpään omaan satamaan myytäväksi
huutokaupalla kaappaajain hyväksi.


Alabama'n tarina.

Kuuluisin kaapparilaiva merihistoriassa lienee Alabama. Kun
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat neekeriorjien vapauttamisasian takia
jakautuivat kahteen katkeraan vihollisleiriin, oli aseellinen ylivoima
niin maalla kuin merellä sekä rahallinen voima tuota asiaa kannattavien
pohjoisvaltioiden puolella. Vähempilukuisten etelävaltioiden
toimeentulo perustui puuvillan viljelykseen ja maastavientiin, ja
puuvillaistutuksilla olivat neekerit olleet miltei ainoana työvoimana.
Pohjoiset valtiot saartivat sotalaivoillaan (kuten XI luvussa on
kerrottu) etelän rannikot estääkseen näitä viemästä puuvillaansa
Europaan ja vaihettamasta sitä rahaan ja aseihin. Niiden mahtava
kauppalaivasto, jonka muodostivat suurelta osalta nopeakulkuiset
"klippertit", voi sen sijaan vapaasti purjehtia kaikilla maailman
merillä.

Vaikka sivistynyt Europa yleisesti kannattikin orjain vapautusta, oli
nimenomaan Englannin myötätunto tässä sodassa etelävaltioiden puolella.
Osaksi johtui tämä kauppakateudesta pohjoisvaltioita kohtaan, osaksi
myöskin siitä, että edellisten väestön "kerman" muodostivat Amerikaan
ensinnä siirtyneet englantilaiset puritaani- ja aatelissuvut, joilla
oli säilynyt vanhanaikaiset ritarilliset tavat ja käsitykset ja jotka
sitkeästi pitivät vielä kiinni perinnäisestä kulttuuriyhteydestään
vanhan emämaan kanssa. Pohjoisvaltioiden asutus sen sijaan oli jo
silloin paljon sekarotuisempaa; uupumaton taistelu toimeentulosta
äärettömissä aarniometsissä ja sitten häikäilemätön kilpailu kaupan,
merenkulun ja teollisuuden alalla oli pohjan "jenkeistä" luonut
toisenlaisen, persoonallisilta ominaisuuksiltaan ehkä vähemmän
miellyttävän rodun.

Näistä syistä Englannin rahamiehet kannattivat salaa ei vain
myötätunnollaan, mutta myöskin teoillaan luulotellun elinehtonsa
— neekeriorjuuden puolesta kamppailevaa etelää. He toimittivat
"konfedereeratuille" (erotukseksi entisestä "unionista", joka pysyi
edelleen pohjoisvaltioiden liittonimenä, nimittivät etelävaltiot omaa
liittoyhteyttään "konfederatsioniksi") sen kipeästi tarvitsemia aseita
ja rahalainoja; heidän uskaliaat merenkulkijansa puhkaisivat tien
etelän satamiin rannikkosaarron lävitse; ja he auttoivat — kenties
kaikkein tehokkaimmin — etelän sodankäyntiä rakentamalla sille
Alabama’n.


Myrskylintu saalista pyytämässä.

Tämä lyhytaikaisen elämäniän mutta historiallisen kuuluisuuden
saavuttanut laiva (nimi otettu eräästä etelävaltiosta) rakennettiin
Liverpoolin veistämöllä v. 1862. Se oli suunniteltu nopeakulkuiseksi
purjehtijaksi — tosin oli sillä höyrykonekin, mutta sitä käytettiin
vain hätäpakosta, jotta laajoilla risteilyillä valtamerillä ei
tarvittu poiketa tuontuostakin satamiin ottamaan kivihiiliä; ja sen
kantavuus oli 1,040 tonnia. Etevän kapteeninsa Rafael _Semmesin_
johdolla se risteili lähes kahden vuoden ajan pitkin ja poikin
Atlanttia, pistäysipä Intian merelläkin aina Kiinan vesillä asti ja
uskalsi jolloinkin käydä ahdistelemassa pohjoisvaltioiden saarto- ja
kuljetuslaivoja sota-alueilla. Sukkelasti ja aavistamatta kuin Andien
kondorikotka iski nopea ja rohkea siepposissi "jenkkien" rahti- ja
kauppalaivojen kimppuun ja upotti ne enimmäkseen lastineen päivineen;
miehistö ja matkustajat siirrettiin vastaansattuviin puolueettomiin
laivoihin. Kaikkiaan hävitti se miltei yhtämittaisella purjehduksellaan
(satamissa se kävi aniharvoin, pohjaraavinnan ja kivihiilensaannin
vuoksi) 68 alusta, niistä upottaen tahi polttaen lastineen 53.

Paljon suurempi kuin tästä aiheutuva aineellinen häviö oli Alabama'n
tekemä moraalinen vaikutus Unionin merenkulkuun ja ulkomaan kauppaan:
ne se oli tyrehyttää miltei järkiään. Harvat olivat ne laivurit, jotka
_Alabama_’n pelosta uskalsivat lähteä merelle. Siitä taas johtui, että
pohjoisiin satamiin ja varastopaikkoihin kasautui vuorittain tavaraa,
ja ulkomaisen menekin puutteessa pyrki teollisuuskin pysähtymään.
Notkeasti ja ketterästi kuin siro myrskypääsky vältti kaapparialus sitä
etsimään lähetetyt sotalaivat, siepaten joskus kuin pilkalla aivan
nokan edestä niiden turviin pyrkivän kauppahaahden. Pohjoisvaltioiden
sanomalehdistö raivosi, keksi juttuja kapteenin Semmesin julmuudesta ja
yllytti Yhdysvaltoja sotaan Englantiakin vastaan, joka tietentahtoen
oli rustannut mokoman ryöstölinnun etelälle. Englannin hallitus joutui
pahaan välikäteen ja sen oli vaikea puolustaa laivanrakentajiaan muun
Europan silmissä.


Myrskylinnun kuolinkamppailu.

Vihdoin, maasodankin jo lähetessä loppuaan, päättyi Alabaman
mainehikas retkeily. Sen mentyä heinäkuussa 1864 korjauttamaan
yhtämittaisen purjehduksen aiheuttamia vaurioitaan ranskalaiseen
Cherbourgin sotasatamaan, telkesi sen sinne pohjoisvaltioiden
risteilijä _Kearsarge_, välittämättä puolueettoman alueen ja
korjaustyön takaamasta turvasta. Ritarillinen Semmes ei voinut
tuota sulattaa, vaan haastoi — korjauksen-alaisella laivallaan!
— vihollisen kaksintaisteluun kolmen meripenikulman päähän
rannikolta, kansainväliselle taistelualueelle. Jos hän olisi tuntenut
vihollisensa vähän tarkemmin, olisi hän toki epäröinyt hurjanrohkeassa
päätöksessään. Hänen oma aluksensa oli suojaton puulaiva, mutta
_Kearsarge_'n kupeet ja kansi olivat panssaroidut vieriviereen
naulatuilla ankkurikettingeillä — siis panssarin alkuperäisin
kehitysmuoto. Pahaa aavistamatta Alabama höyrysi merelle ja alotti
tulen odottelevaa vainolaista vastaan; suuri joukko ranskalaisia
laivoja ja englantilaisia huvipursia katseli etäämmältä jännittävää
näytelmää. Mutta Alabama'n ammukset kilpistyivät mitään tuhoa
tuottamatta Kearsarge'n kyljistä. Semmes arveli ruutiaan ja pommejaan
kehnoiksi; eikä hänelle asianlaita selvinnyt, ennenkuin vasta
jälkeenpäin. Hänen laivansa sitävastoin ammuttiin pian reikiä täyteen
ja upposi; ja vastaamatta antautumiskehotuksiin hyppäsivät eloonjääneet
mereen, josta eräs englantilainen huvipursi pelasti enimmät sekä vei
maihin Englantiin, huolimatta "jenkkien" vastalauseista, jotka vaativat
pelastettuja sotavangeikseen.

Semmesille ja hänen miehilleen osotettiin Englannissa suurta kunniaa,
ja muistakin Europan maista tuli innostuneen nuorison lähetystöjä
tuomaan heille kunniamiekkoja ja muita ihailunosotuksia. Sodan loputtua
1865 asetettiin kapteeni Semmes sotaoikeuden eteen, mutta vapautettiin
kaikesta syytöksestä — hänhän oli upseerina toiminut sotalakien
mukaan — ja korotettiin myöhemmin amiraaliksi uudelleen yhtyneiden
Yhdysvaltain laivastossa.

Ikävämmin kävi hänelle ja etelälle suosiollisen Englannin Alabama’n
takia. Pohjoisvaltiot eivät jaksaneet sulattaa tuon laivan sen
kaupalle ja meriliikkeelle tuottamaa aineellista vahinkoa, vaan
vaativat Englantia korvaamaan sen, koska alus oli rakennettu tämän
maan telakalla. Asiasta syntyi kiivas jupakka ja valtiolliset
välit uhkasivat ratketa ilmi sodaksi, kunnes juttu lykättiin
kansainväliseen sovinto-oikeuteen (ensimmäinen laatuaan maailmassa ja
Haagin-konferenssin edelläkävijä), joka tuomitsi Englannin maksamaan
riitapuolelleen 80 milj. markkaa tämän _välittömäin_ tappioiden
(upotettujen laivojen ja lastien) korvaukseksi. Yhdysvaltain vaatima
summa oli monta kertaa suurempi ja sisälsi kaikki välillisetkin
vahingot (meriliikkeen, kaupan ja teollisuuden seisahtumisen takia
aiheutuneet).


Kaapparitoimi viime suursodassa.

Äskettäin käydyn jättimäisen maailmansodan edellä ja jatkuvasti sen
kestäessäkin on hävitysaseita ja sodankäyntitapoja kehitetty ennen
kuulumattomaan täydellisyyteen. Koska sen kulusta on riippunut
mahtavain suurvaltain olemassaolo, eivät mitkään kirjoitetut
ja kirjoittamattomat kansainväliset lait ole enää säilyttäneet
pätevyyttään. Luonnollista on, että myöskin saarto- ja kaapparitoimi
ovat olleet sallittuja ja mieluisasti käytettyjä aseita vihollisen
vahingoittamiseksi.

Englannin merenkeskinen asema on tälle maalle erinomaiseksi eduksi
sen varjellessa mahtavalla laivastollaan rantojansa niille yrittävien
meri- ja maavoimien hyökkäyksiltä. Mutta toiselta puolen on tuo asema
sodan aikaan samalla sen heikoin kohta, sen "Akilleen kantapää", johon
vihollinen voi sitä paraiten satuttaa. Suur-Britannian maaperä ei
kasvata asukkailleen lähimaillekaan niiden tarvitsemia elintarpeita.
Suuri osa siitä on näet teollisuuden alla sekä suurten maanomistajain
huvi- ja metsästyspuistoina. On laskettu, että joka minuutti täytyy
Englannin rannoille laskea 10,000 mkan arvosta muualta meritse tuotuja
elatusvaroja, jotta sen kansa pysyisi hengissä. Vehnä on tuotu
Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista, riisi Intiasta ja Kiinasta,
liha (jäädytettynä tai säilöstettynä) Yhdysvalloista, Argentinasta ja
Etelä-Afrikasta.

Tätä maanpuolustuksessa kovin arkaa seikkaa Saksa kiirehtikin
käyttämään hyväkseen, pakottaaksensa mahtavimman ja itsepäisimmän
vihollisensa lopettamaan sodan. Se saarsi Englannin rannikot
uudenaikaisilla hirviöillään, sodan kestäessä suurenmoisesti
kehittämillään sukellusaluksilla, jotka torpeedoillaan rautaisen
järkähtämättömästi tuhosivat niinhyvin rantoja puolustavia
panssarilaivoja kuin satamiin yrittäviä kauppa-aluksia. Ulapalla taasen
sen nopeakulkuiset kaappariristeilijät upottivat entisen Alabama'n
tavoin viimemainittuja kaikilla maailman merillä. Verrattomalla
taidolla ne osasivat — liukkaina kuin ankeriaat — kauvan välttää
takaa-ajelevia brittiläisiä laivastoja, kunnes välttämätön tuho kohtasi
useimmat niistä.


Emden.

Mainehikkain Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivojen tuhooja
oli sodan kestäessä kevyt risteilijä _Emden_. Sodan syttyessä elokuun
alussa 1914 se oli Saksan kiinalaisen kauppasiirtolan Tsingtaun
satamassa ja alotti oitis kaappariretkeilynsä. Täyttä höyryä se
oikasi ulos merelle, läpäsi Malakka-salmen, vihollislaivat aivan
kintereillään, ja eksyttäen nämä perästään eteläänpäin, kääntyikin itse
länteen Bengalin lahtea kohti, upottaen viisi alusta matkallaan, ja
päätyi viimein Madrasin edustalle, jota rupesi pommittamaan, onnistuen
sytyttämään satamassa olevat suuret paloöljysäiliöt.

Sieltä se kääntyi Ceylonin rannikoille, upottaen jälleen neljä uutta
laivaa, lähetti niiden väestöt rantaan viidennellä ja pidätti lastin
takia luonaan kuudennen, hiililaivan. Sitten se, käyttäen hyväkseen eri
paikoissa olevia salaisia kipinäsähkötyslaitoksia ja toisia saksalaisia
apulaivoja, jatkoi hävitysmatkaansa, kunnes lokak. 16 p:ään mennessä
oli upottanut vielä puolisen tusinaa Englannin aluksia.

Silloin sattui sille itselleen ikävyys. Englantilainen
panssariristeilijä _Yarmouth_, joka verikoiran sitkeydellä oli
pysytellyt sen kintereillä, sieppasi moniaita sen apulaivoista, ja
Emden itse säilyi vain piiloutumalla visusti, vaikka kauppalaivat
yhä edelleen matkasivat kuolettavan pelon alaisina, odotellen sen
äkkiarvaamatonta ilmestymistä kauppareiteille.


Naamarin turvin vertaistensa kimpussa.

Sitten se yhtäkkiä ilmestyi korjaamaan parempaakin saalista kuin
suojattomia kauppa-aluksia. Lokak. 16 p. — Englannin kansallisena
juhlapäivänä, "Trafalgarin päivänä" — porhalsi 4-piippuinen
risteilijä Penangin satamaan Indo-Kiinassa. Siellä olevat ranskalainen
torpeedonhävittäjä _Mousquet_ ja venäläinen kevyt risteilijä _Jemtshug_
eivät osanneet aavistaa sitä _Emden'iksi_, jolla tiesivät olevan vain
kolme savupiippua. Mutta kaapparin kapteeni v. Möller oli lisännyt
niiden lukua laudoista ja purjekankaasta laitattamallaan hökötyksellä,
joka oli eksyttävästi oikean savupiipun näköinen.

"Kuka olette?" tervehti _Jemtshug_ tulijaa.

"Yarmouth!" vastattiin siltä rohkeasti; "tulossa ankkuroimaan." Ja
niillä puhein _Emden_ käänsi pyöreän peränsä päin _Jemtshugia_, jota
kohti laukaisi kuolettavan torpeedon sekä pommitti sitä vielä oikealla
luotisateella 10 sm tykeistään. Pohjaan meni paikalla venäläinen
risteilijä, ja kohtapa seurasi sitä Tanskalainenkin.

Tämän urotyön jälkeen siirtyi saksalainen risteilijä jatkamaan
hävitystään Australian vesille, joilla turmio kohtasi sen itsensä
Kokos-saarien luona marrask. 9 p:nä.


Tuhoojan tuhoutuminen.

Australian liittovaltion ristelijä _Sydney_ sai varahin mainitun
päivän aamuna Kokos-saarilta kipinäsähkö-sanoman: "Outo sotalaiva...
sataman ulkopuolella", ja lähti hetipaikalla täydellä höyryllä merelle,
kunnes tähystäjä mastosta sai klo 9,15 näkyviinsä Keeling-saaren
kokospalmujen huiput taivaanrannalla. Neljännestunnin päästä nousivat
jo _Emden'inkin_ savupiiput näkyviin 20-25 km päässä. Saksalainen laiva
alotti leikin ampumalla pitkältä matkalta, _Sydney_ odotti vähän aikaa,
kunnes vastasi tuleen. Siitä sukeutui komea taistelu; _Emden_ käytti
tykkejään mainion taitavasti ja murskasi miltei kohta vastustajansa
ylähangan toisen ison tykin, tehden sen miehistön itse asiassa
kykenemättömäksi taisteluun. Australialaisen laivan tulentarkistustorni
ylhäällä mastossa räjähti kappaleiksi ja laivassa pääsi tuli irralleen,
jonka miehistö kuitenkin kesken tulisinta ottelua sai pian sammutetuksi.

Koko ajan kiertelivät molemmat taistelevat laivat toisiaan suurimmalla
nopeudellaan, joka nousi 25, jopa toisinaan 26 solmuväliin (38-40
km. tunnissa). Puolitoistatuntisen molemminpuolisen pommittamisen
jälkeen kajahti Sydney'llä viimein riemuhuuto ja miehet heiluttivat
lakkejaan — äsken rikkiammutun tykin naapurista oli taitavasti
ammuttu luoti tehnyt pahaa tuhoa vihollisessa: sen etumasto ja kaikki
kolme savupiippua lensivät murskaksi ja peräpuoli syttyi tuleen. Siitä
huolimatta, ja vaikka laiva peittyi paksuun mustaan savupilveen,
jatkoi se kuitenkin uljaasti taistelua. Tehdäkseen leikistä lopun
alotti _Sydney_ uudelleen ampumisen, joka lähetti _Emden'in_ hylkynä
Keeling-saaren rannalle. Arvaten, ettei se pääsisi sieltä pakenemaan,
lähti voittaja tavoittamaan sen ulompana merellä odottelevaa
hiililaivaa. Tämän luokse tultua havaittiin, että väki oli avannut
luukut ja että alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistö korjattiin
_Sydney'hin_, joka palasi takaisin _Emden'in_ luo. Sinne saapuessa
nähtiin, kuinka tämän miehet vetivät lippunsa alas ja nostivat valkean
lipun sijaan antautumismerkiksi. Sotatavan mukaisesti olisi Sydney'n
nyt pitänyt lähettää veneensä pelastamaan haaksirikkoisen miehistöä;
mutta kun tuli jo myöhä ja kun Emden’in sisarlaiva _Königsberg_
voi milloin hyvänsä ilmestyä näyttämölle, jäi australialainen alus
höyryämään ulommaksi merelle, korjaten silloin tällöin aaltojen varaan
antautuneen saksalaisen merimiehen ylös vedestä.

Kun _Sydney_’stä varahin huomenissa kurkistettiin saaren
kipinäsähkötysasemalle, saatiin kuulla, että yön kuluessa joukko
Emden’in miehiä oli noussut maihin, särkenyt sähkötyskoneet ja sitten
paennut rannalta anastamallaan kuunarilla. Klo 11 jälkeen a.p.
käytiin sitten katsomassa _Emden’in_ hylkyä. Se muistutti kamalasti
jotain teurastuspaikkaa — 180 sen miehistä oli kirjaimellisesti
silpoutunut palasiksi räjähtävistä luodeista ja laivan kappaleista.
Jälellejääneet siirrettiin _Sydney’hin_, joka lähti kulkemaan
Colomboon. Satamassa olevain kaupunkilaisten riemuhuutoihin jätettiin
vastaamatta, sillä kapteeni oli määrännyt aivan hiljaisen tulon,
säästääkseen uljaan vihollismiehistön tunteita. Kapteeni v. Müllerin
sallittiin koko sotavankeusaikansa pitää miekkansa kunnianosotukseksi
urhoollisuudestaan sekä siitä, että hän oli aina erittäin
inhimillisesti kohdellut valtaamainsa alusten väkeä. Vaikka hän oli
upottanut brittiläisiä laivoja ja tavaroita yli 100 milj. mkan arvosta,
ei hänen takiaan aseettomain laivain miehistä ollut yksikään saanut
surmaansa.



XVII LUKU

Nykypäivien meritaistelut.

_Rannikkopuolustus_: Miinat. Hävitys ja kuolema Port Arthurin
edustalla; Kavala suunnitelma; Karhu houkutellaan pesästään; Juoni
kehittyy; Miinan työ. — _Taistelu avoimella merellä_: Päävastustajain
merivoimat nykyisessä suursodassa. — Merisodan kehitys sadan vuoden
aikana. — Pohjanmeren taistelu tammik. 24 p. 1915; Epäonnistunut
yllätys; "Leijona" saaliinsa kimpussa; Taistelun kehittyminen;
"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat; _Blücher'in_ sankarillinen loppu.



RANNIKKOPUOLUSTUS.


Miinat.

Vedenalainen miina on merissodan kauhein ja kavalin ase, sen rinnalla
yksin tuhoa tuottava, nuolen nopeudella lentävä torpeedokin on
tavallaan rehellisempi. Sillä torpeedon laskee näkyvä alus, jolta
uhattu sotalaiva voi puolustautua väkevillä tykeillään, eikä sellaisia
toki ammuta aseettomia aluksia vastaan muutoin kuin kaapparisodassa,
jolloin miehistölle annetaan aikaa laskeutua veneisiin. Mutta miina
makaa vedenpinnan alla liikkumattomana, järjettömänä hävityskappaleena,
joka iskee kappaleiksi yhtä hyvin sen yli kulkevan rauhallisen
kauppahaahden kuin sotalaivankin.

Miinan muodostaa pehmeästä teräspellistä tehty lieriö tai keila, joka
on täytetty pumpuliruudilla. Tämä on salpietarissa ja rikkihapossa
liuotettua puuvillalangan nöhtää, s.o. selluloosaa, ja on kosteassa
tilassa vaaratonta, palaa sytytettäessä hitaasti väkevällä liekillä,
mutta äkillisestä iskusta tahi nallihatulla sytytettäessä räjähtää
ankaralla voimalla. Miinoissa ja torpeedoissa sitä vaarattoman
latauksen ja käsittelyn vuoksi käytetäänkin märkänä. Miinoja käytetään
suojelemassa sataman suuta tai laivaväylää vihollisilta aluksilta. Ne
ovat joko irtonaisia, jolloin syttyvät vähimmästäkin vieraan esineen
kosketuksesta, tahi kiintonaisia, s.o. ankkuroituja, jolloin sen
räjähdyttää vedenpinnalla uiskenteleva sytytin tahi laukaistaan se
rannalla sijaitsevasta vartiohuoneesta.

Miinoja asettavat asemilleen erityiset alukset, miinanlaskijat,
perässään olevasta aukosta. Kansainvälinen sopimus oikeastaan on, ettei
niitä saisi laskea kolmea meripeninkulmaa (lähes 6 km.) kauvemmaksi
rannasta; mutta irtonaisen tahi myrskyn pohja-ankkurista irroittaman
miinan matkoja ei kukaan voi tietää, eivätkä hätäytyneet puolustajat
valitettavasti aina välitäkään tuosta sopimuksesta. Hyökkääjä
puolestaan pyydystää niitä tarkoitukseen vuokratuilla kevyillä ja
matalassa kulkevilla kalastaja-aluksilla tahi pienillä höyry- tai
moottoripursilla, "trallaajoilla", tahi ampumalla niitä kaukaa
kivääreillä.


Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla.

Kamalimmat kokemukset miinasodasta on tähän saakka saatu Port
Arthurin merenpuoleisesta piirityksestä. Venäläiset olivat tietysti
miinoittaneet linnoituksen sataman suun tiheästi kylvämillään
miinoilla, mutta niihin olivat japanilaisten sotalaivat liian
varovaiset käymään. Päinvastoin tahtoi heidän taitava amiraalinsa Togo
houkutella Venäjän laivaston, joka kauvan aikaa oli — menetettyään
aikaisemmin uusimmat ja taistelukuntoisimmat panssarilaivoistaan —
huolellisesti pysytellyt sisäsatamassa miinavyöhykkeen ja linnoituksen
järeiden tykkien turvissa, ulos merelle tuhotakseen sen omiin
miinoihinsa. Tilaisuus siihen vihdoin tulikin, kun venäläinen laivasto
sai v. 1912 alussa uuden komentajan, urhean amiraali Makaroffin, josta
tiedettiin, ettei hän rakastanut sopessa kykkimistä vaan julkitaistelua.


Kavala suunnitelma.

Huhtik. 11 p. mainittuna vuonna alotti amiraali Togo "kahdeksannen
hyökkäyksensä meren puolelta Port Arthuria vastaan". Seuraavana
yönä kulki hänen laivastonsa miinanlaskijaosasto aivankuin hiipien
pimitetyin valoin ja säkenensammuttajin kylvämään japanilaisia miinoja
venäläisten miinavyöhykkeen ulkopuolelle. Aivan sen kintereillä seurasi
laivaston "viekoitteluosasto", 2 ensiluokkaista ja 4 toisluokkaista
risteilijää, suojatakseen miinanlaskijoita sekä houkutellakseen
mahdollisesti vaanivan vastustajan hyökkäämään ulos aavalle merelle ja
sitten käymään vastalaskettuihin miinoihin. Ja jos vihollisen kumminkin
onnistuisi läpäistä ehjänä vaarallinen vyöhyke, seurasi perässä
Togon päälaivaston kuusi jykevää panssarilaivaa, niiden joukossa
amiraalilaiva Mikasa, jonka komentosillan Togo viime kuukausien aikana
oli jättänyt vain moniaiksi minuuteiksi, sekä uusimallinen _Hatsuse_.
Loppuhännän muodosti vihdoin kuusi ensiluokkaista panssariristeilijää,
joiden tehtävänä oli tavoittaa ja tuhota vihollisen viimeisinä
säilyvät, pakoonpyrkivät alukset. Siis mitä pirullisin ja tuhoa
lupaavin taistelusuunnitehna.

Keskiyön aikaan 12 p:n yönä heräsivät onnettoman Port Arthurin asukkaat
jo ylen tutuksi tulleeseen järeiden tykkien jylinään, joka tiesi
kertoa heille, että linnoituksen valonheittäjät olivat taas keksineet
uusia yöllisiä hyökkääjiä meren puolelta, joita pommitettiin. Niiden
valossa nähtiinkin tusinan verran japanilaisia torpeedoveneitä ja
torpeedonhävittäjiä lähestyvän mereltä, keskessään isompi alus, joka
liikkui eteenpäin jossakin erityisessä tarkoituksessa, vaikkei tuota
tarkoitusta yöllisessä hämmingissä osattu keksiä. Isompi alus oli
Japanin laivaston uusin lisä, miinankylväjä _Koryo Mani_. Japanilaiset
olivat aikaisemmin pitäneet visusti silmällä, mitä suuntaa venäläiset
laivat olivat kulkeneet mereltä sisäsatamaan, ja merkinneet sen reitin
karttoihinsa, niin että uusi kuolemankylväjä tiesi tarkoin seurata sitä
ja välttää venäläiset miinat.


Karhu houkutellaan pesästään.

Miinalaivoja suojaava risteilijäosasto saikin — niinkuin ampiaisparvi
pörinällään houkuttelee karhun ulos pesästä — Togon juonen käymään
toteen. Kun eräs venäläinen torpeedonhävittäjä oli rientänyt ulos
satamasta katsomaan mitä oli tulossa, joutui se kohta noiden
risteilijäin uhriksi. Silloin venäläinen risteilijä _Bajan_, joka oli
heti perässä kiitänyt merelle, äkkäsi ne ja päätti uljaasti käydä yksin
taisteluun niiden kanssa.

Mutta sen liikkeet oli huomattu satamasta, vaikka hämärästi, ja
amiraali Makaroff lähti melkein koko jälellä olevalla laivastollaan
tapaamaan vihollista. _Bajan'ille_ annettiin merkki kääntyä takaisin
ja yhtyä muuhun laivastoon. Tämä käsitti panssarilaivat _Pobjeda’n_
ja sitä pienemmät mutta järeämmin aseistetut _Petropavlovsk'in_ ja
_Poltava_'n sekä uudet panssariristeilijät _Novik'in, Diana'an
ja Askold'in_. Nopein alus ja risteilijäksi erittäin järeätykkinen
oli äskeinen _Bajan_, joka kehitti 22 solmuvälin vauhdin. Makaroff,
joka alituisesti vaihteli amiraalilaivaa, oli tällä kertaa valinnut
_Petropavlovsk'in_ lippulaivakseen, ja hänellä oli seurassaan,
paitsi laivan päällikköä kapteeni Jakovleffia, suuriruhtinas
Kirill Vladimirovitsh ja mainio venäläinen taistelumaalari Vasilij
Verestshagin, 62-vuotias vanhus, joka vasta pari päivää sitten oli
saapunut Port Arthuriin saamaan uusiin tauluihin aiheita merisodasta.
Miehistöä oli laivassa 700 miestä.

Urhea amiraali oli täynnä luottamusta. Kaikki hänen edeltäjänsä
yritykset kurittaa merenpuoleista piirittäjää olivat saaneet surkean
lopun, ja Venäjän parhaat ja uusimmat taistelulaivat _Peresvjet,
Sesarevitsh ja Retvisan_ olivat tuhoutuneet; mutta nyt näytti siltä,
kuin joutuisi hän tekemisiin heikon risteilijäosaston kanssa, josta
hänen olisi helppo suoriutua. Edellisenä iltana hän oli sähköttänyt
hallitsijalleen, että hänellä oli hyvä toivo rangaista ylimielistä
vihollista.


Juoni kehittyy.

Viekoitteluosasto teki tehtävänsä suunnitelman mukaisesti. Kun Venäjän
laivasto täydellä höyryllä puoli 11 tienoissa kiitää esiin satamasta,
ollen vielä kauvan aikaa Kultaisen kukkulan patterien suojan alaisena,
peräytyvät japanilaiset risteilijät muka vallan säikähtyneinä sen
odottamattomasta ilmestymisestä ulos avoimelle merelle — jolle _Koryo
Mani_ oli juuri saanut kylväneeksi kuolemanviljansa. Mutta tällöin
alkoi merellä nousta sumu, peittäen vainotun ja vainoojan verhoonsa ja
kaihtaen niitä selvästi näkemästä toisiaan. Vaikka amiraali Togo oli
saanut väijytysristeilijöiltä kipinäsähkösanomalla tiedon niiden toimen
onnistumisesta, voi toivottu saalis ehkä sumussa sittekin välttyä
häneltä. Sen vuoksi hän järjesti päälaivastonsa kahteen kolonnaan,
vedätti taisteluliput mastoihin ja lähti kiitämään täyttä vauhtia
vihollista vastaanottamaan.

Silloinpa kiusallinen sumu taas odottamatta hajosi. Amiraali Makaroff
näkee taivaanrannalla lähestyvän ylivoimaisen vastustajan ja älyää
hänen varalleen punotun juonen — vaikkapa ei sen koko kaameassa
täydellisyydessä. Hän kohottaa mastoon peräytymismerkin ja kääntää
laivastonsa äkisti kotimatkalle.


Miinan työ.

Venäjän laivasto muodostuu suoran viivan muotoiseksi linjaksi,
pyrkien takaisin satamaan, panssarilaivat etunenässä, etummaisena
_Petropavlovsk_, jonka mastot ovat täynnä merkkilippuja, jotta
kauvempana merellä kiertelevät vartiotorpeedoveneetkin tietäisivät
vetäytyä sataman turvaan. Päällikkölaiva on ennättänyt vajaan parin
kilometrin päähän satamasta; amiraali Makaroff seisoo komentosillalla
puhellen laivan kapteenin Jakovleffin, suuriruhtinas Kirillin ja tämän
ajutantin kanssa.

Silloin tapahtuu kauhea räjähdys, ja seuraavassa tuokiossa toinen.
_Petropavlovsk_ on käynyt _Koryo Marun_ miinaan! Suunnattomia repeämiä
näkyy suuren sotalaivan kupeissa, vesi syöksyy sen sisään, liekit
leimahtelevat joka taholla korkealle, alus kallistuu raskaasti
oikealle kyljelleen, keula painuu veden alle, ja uskomattoman lyhyessä
ajassa — parissa minuutissa, kertovat silminnäkijät — vaipuu muhkea
päällikköalus, uljas amiraali Makaroff ja seitsensatainen miehistö
merenpohjaan. Petropavlovskia ei ollut enää!

Vain jokunen harva, m.m. mainittu suuriruhtinas, pelastuivat kuin
ihmeen kautta uppoamisen aikaansaamasta hirmuisesta pyörteestä.
Verestshagin, joka enimpien upseerien kera istui alhaalla ruokasalissa
aamiaisella, hukkui näiden mukana.

Tuo kauhea onnettomuus katkaisi lopullisesti selkärangan Port
Arthurin merenpuoliselta puolustukselta; vielä suurempi vahinko kuin
_Petropavlovsk’in_ häviö oli Venäjälle urhean ja kykenevän amiraali
Makaroffin menetys. Mutta sittekin huomasivat japanilaiset turhaksi
piirittää linnoitusta meren puolelta, vaikka sen laivasto oli
nujerrettu; Port Arthurin vahvat patterit riittivät yksinkin pitämään
vihollista kunnioittavan välimatkan päässä. Vasta kenraali Nogi kykeni
vuosikautisen maanpuoleisen piirityksen jälkeen valloittamaan sen.

Mutta _Petropavlovsk_ tuli kostetuksi. Jonkun aikaa myöhemmin kävi
eräs äskeiseen taisteluun osaa ottaneita panssarialuksia, _Hatsuse_,
joka oli Japanin laivaston parhaita, vuorostansa kauvas merelle
ajautuneeseen venäläiseen miinaan ja upposi sekin enimpine miehineen.



TAISTELU AVOIMELLA MERELLÄ.


Päävastustajain merivoimat viime suursodassa.

Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa
toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen
säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin
on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen
takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä
maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja
Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät
Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset
siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain
rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden
kuljetuslaivojen suojelemiseen.

Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa
väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin
vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen
kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen
joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima
oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse
asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan
terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset,
tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen
merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat
ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita
merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen
tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän
oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään
Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin
luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät
taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät
ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.

Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä
enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on
tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta
se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan,
jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan
pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan
monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.


Pohjanmeren taistelu

tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään
suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen
vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla
Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia
rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti
takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti
saksalainen amiraali _Ingenohl_ uudelle retkelle, komennettavanaan
neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo-
ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät
pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän
Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi
amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö)
risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat
olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti —
klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22
km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka
edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin
luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa
taisteluristeilijät _Lion_ (lippulaiva), _Tiger, Princess Royal,
Indomitable ja New Zealand_ sekä moniaat kevyet risteilijät
ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja",
Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin
järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24
kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä.
Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä
panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa
_Derfflinger_ (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, _Moltke_-
ja _Seydlitz_-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm.
tykkejä.


Epäonnistunut yllätys.

Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen
kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät
kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille
rannikoille.

Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti
takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko
ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas
tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin
voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne
tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa
sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.

Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät
Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen
puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen
sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata
sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan
torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen,
toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta
brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden
turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.


"Leijona" saaliinsa kimpussa.

Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän
puolen etunenässä kulki _Lion_, nimensä ("Leijona") ja arvonsa
mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman
aluksen, "hännän päähän" jääneen _Blücherin_, jota kohti ne kaikki
suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin
rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin
painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten
niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat;
muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät
siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin
paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta
eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin
taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei
lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi,
ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen
taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka
haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa
ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä
puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen
ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.


Taistelun kehittyminen.

Joutumatta pitemmältä vaarinottamaan _Blücher'in_ kohtaloa kiirehtivät
isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn
tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaa _Derfflinger_'a
vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä
taistelukyvyttömiksi — _Moltke'n ja Seydlitz’in_ höyrytessä
eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien
pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien
sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki —
tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se
oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin
samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten
välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla
tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään
miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa
viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi
saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne
rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet
näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja
nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen
suojaan.


"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat.

Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin
nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansa _Lion_'n
ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset
höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui
melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään
ja sitten _Princess Royal'iin_, joka asettui brittiläisen rintaman
etummaiseksi. Kun _Lion'issa_ alahangankin puoleiset koneet myöhemmin
vahingoittuivat, ehätti _Tiger_ sen eteen kilveksi, mutta joutui itse
vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten otti
_Indomitable_ aivan invaliidiksi käyneen _Lion'in_ hinausköyteen
viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin
matkalla upposi.)


Blücher’in sankarillinen loppu.

Tällävälin oli henkihieveriin ammuttu _Blücher_ kamppaillut
kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä
pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijä _Arethusa_
(joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein
pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät.
Ohjaton ja kallelleen painunut _Blücher_ ei voinut millään tavoin
välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle.
Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan,
räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti
kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun
saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.

Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa.
_Blücher_ osottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui
yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen
reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin
englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi
sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä,
jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat
veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi
Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka
alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin
brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken
ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa
nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä
tapetuksi ilmalaivan pommista.


Saksan laivaston loppu.

Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta
Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona
Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto
etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän
sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi
yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä
sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan
häikäilemättömyyttä vastaan.

Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen.
Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa
tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi
vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta.
Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen
jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan
tulevaisuus on merellä".



XVIII LUKU

Napojen tarina.

 Napojen viehätys. — Naparetket. — Napojen murhenäytelmät. —
 Etelänavan valloitus. — _Scottin etelänaparetki_: Matkan alku;
 Talvenpito etelän jäissä; Lähtö napaa kohti; Hevoset menehtyvät; Viime
 ponnistus; Navalle tulo — voittoja pettymys; Kamala palausretki;
 Titaanien kamppailu; Julma pettymys; Sankarien loppu.



Napojen viehätys.


Tämän kirjan alkulauseessa puhuimme suurista etsijöistä, joita korkea
ihanne, uupumaton pyrkimys ajaa halki kuoleman vaarojen etäisenä
siintävää päämäärää tavoittamaan.

Samanlainen ikuinen pyrkimys se on halki aikain johtanut etsijöitä
napaseutujenkin kuolemanmaille.

Mikä niissä on ollut viehättävää? Mitä aineellista, taloudellista
hyötyä niistä voitettavana? Mitä vallanlaajennuksia voisivatkaan nuo
ikuisen lumen ja jään, yön ja pakkasen kuningaskunnat tarjota? Ei
mitään!

Voitto ja hyöty on puhtaasti henkistä laatua, ihmisen iäistä
tiedonjanoa tyydyttävää.

Ensinnäkin itse tuo merkillinen maantieteellinen piste, jonka yllä
aurinko viipyy vuorokauden ympäri näennäisesti aivan liikkumatonna,
jossa ei ole yön eikä päivän vaihtelua eikä ilmansuuntien erotusta.
Eikö sen saavuttaminen ole omiaan viehättämään etsivää henkeä?

Entä sitten äärimmäisen pohjolan ja äärimmäisen etelän jylhänankara
luonto mittaamattomine jääkenttineen ja jättiläiskirkon muotoisille
jäävuorineen; tuiki tuntemattomat mantereet napojen ympärillä, joissa
on vaikea laskea koskaan sulamattoman ikijään loppumista ja varsinaisen
maakamaran alkamista; niiden niukka, mutta peräti merkillinen
eläimistö ja vielä niukempi kasvikunta, ilmastolliset ja magneettiset
ilmiöt räiskyville revontulineen, kuljettavien väylien mahdollinen
olemassaolo, meriveden lämpimyyden vaihtelut ja merivirtojen
seuraaminen — kaikki tuo on rajatonta, neitseellisen koskematonta
riistamaata tieteelliselle tutkimukselle.



Naparetket.


Pohjoisten napaseutujen tutkimisen panivat jo 1500-luvulla alulle
hollantilaiset, joiden retkistä Barentzin johtaman retkikunnan viettämä
kolmivuotinen pakkotalvehdus Novaja Semljalla oli kuin ihmeellinen
sankaritaru. Vuosisatojen kuluessa ovat sitten monien Europan kansojen
karaistuneimmat pojat yhä yrittäneet pohjan perille (Franklin ja Clark
Ross 1800-luvun alussa), kunnes voitonseppeleen viimein saavutti
amerikkalainen _Peary_, joka löysi pohjoisnavan v. 1909. — Pohjoisten
purjehduskelpoisten väyläin keksimisessä ovat sen sijaan Pohjolan
kansat olleet etunenässä. Suomalais-ruotsalainen Nordenskiöld purjehti
ensinnä koillisväylän Aasian ympäri vv. 1878-9, ja norjalainen
_Amundsen_ kiersi v. 1906 vastakkaiseen suuntaan luoteisväylän Amerikan
ympäri.

Etelänavan tienoot eroavat pohjoisista napaseuduista siinä, että
siellä ei kulje lainkaan lämpöisiä merivirtoja ylläpitämässä
elämänmahdollisuuksia. Jo 60-70 leveysasteen välinen vyöhyke, jolla
Suomi kokonaisuudessaan sijaitsee, on sielläpäin tuiki kolkkoa, miltei
luoksepääsemätöntä jäämerta ynnä ikijään peittämää napamannerta.

Mutta sielläkään ei ole puuttunut rohkeita yrittelijöitä. Jo 1700-luvun
lopulla tunkeutui mainio Tyynen valtameren tutkija _James Cook_ 71°
saakka. Edellämainittu Clark Ross pääsi vielä kauemmaksi ja keksi
siellä, ikuisen jään ja pakkasen maassa, kaksi kirkkaasti liekitsevää
tulivuorta, joille antoi laivojensa mukaan niinet Erebus ja Terror.
Mutta vasta meidän päivinämme ovat etelänavan valloitusyritykset
vieneet menestyksellisiin tuloksiin. Englantilaisen Shacklctonin
oli tosin v. 1909 pakko palata takaisin aivan läheltä lopullista
päämäärää, mutta hänen maanmiehensä ja toverinsa Scott saavutti sen
v. 1912 alussa; ja jo edellisen vuoden lopulla oli paikalla käynyt
paljon kehnommin varustettu, mutta naparetkiin paremmin karaistunut
_Amundsen_, pohjoisen luoteisväylän kunniakas keksijä.



Napojen murhenäytelmät.


Paljoa enemmän kuin muilta etsijöiltä vaaditaan naparetkeilijöiltä
kukistumatonta rohkeutta ja ennen kaikkea karaistunutta sielua ja
ruumista. Villejä ihmisrotuja tai petoja hänen ei tarvitse peljätä,
mutta niitä paljoa villimpänä ja kammottavampana isäntänä esiintyy
napaseutujen hirvittävä luonto. Sen asettamat vastukset ovat paljoa
moninaisemmat ja erikoisemmat kuin muualla, eikä sillä ole edes
elatuksen apua annettavana, josta ei mikään muu maanääri koskaan ole
tyhjä.

    "Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
    Taivasta talv’ ei salli lauhaa;
    jääkarhut ympärillä kömpivät,
    puhuri täysin palkein pauhaa,
    jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
    ja revontulet läikkyy, roihuaa!"

Tuo kuulostaa kyllä syrjäisestä suurenmoisen runolliselta ja
viehättävältä, mutta toisenlaiseksi käy todellisuus, kun mukaan otetut
ruoka- ja lämmitysaineet loppuvat ja nälkä ja pakkanen ja napaseutujen
oudot, eriskummaiset taudit yhtyvät sortamaan avutonta matkamiestä.
Siksipä sisältääkin napatutkimusten historia paljon lukuisampia ja
kaameampia murhenäytelmiä kuin muiden löytöretkien.



Etelänavan vallotus.


Liikuttavin niistä on epäilemättä Scottin retkikunnan kohtalo.
Riemuvoittonsa hetkellä se keksi toisen kilpailijan jo ennättäneen
siepata siltä voitonseppeleen; ja kolkolla paluumatkalla sen navalla
käynyt osasto sortui kuolemaan.

Kuinka mainiosti tuollainen retkikunta saattaakin olla järjestetty,
kuinka viisaasti ja kaukonäköisesti sen matkavarustukset ja kulkureitit
olla suunnitellut, niin kuitenkin voi joutua hetki, jolloin
inhimillinen kärsimys ei kestä enää kauempaa, jolloin titaanienkin
kamppailu jääsilmäistä luontoemoa vastaan on toivotonta. _Tähän asti —
mutta siitä ei ylitse!_

Tämän retkikunnan tarina on niitä, jotka saavat veren sykkimään
suonissa entistä kuumemmin, sydämen lyömään hartaammin ja hehkuvammin
ja pään taipumaan kunnioittavasti inhimilliselle urheudelle. Retkikunta
saavutti päämäärän, johon sen johtaja oli vuosikausien kuluessa
tien viitoittanut — vain keksiäkseen, että ainoastaan kuukautta
aikaisemmin sen jo oli saavuttanut toinen mies; ja sitten pahan sään
yllättämänä urhokas joukko paleltui kuoliaaksi vain kolmen peninkulman
päässä lähimmästä polttoainevarastosta, jonka saavuttaminen olisi
tiennyt retkeläisille lämmintä pakkasen hirmuja ja keitettyä ruokaa
napasairautta vastaan.



Matkan alku.


Kun _Terra Nova_ (Uusi maa), _Robert F. Scottin_ retkikunnan laiva,
marraskuun lopulla 1910 lähti Uudesta Seelannista käsin valloittamaan
etelänapaa, oli sillä hyvät toiveet menestyksestä. Johtaja itse
oli koeteltu merimies, Englannin sotalaivaston upseeri ja innokas
kaikkien viimeaikaisten, etelänavan arvoitusta koskevain tieteellisten
ongelmain tutkija, edellämainitun Shackletonin retkikunnan osanottaja.
Kaikki muutkin retkikunnan 60 jäsentä olivat valitut pitäen matkan
päämäärää silmällä. Joukossa oli geologeja ja fyysikoita, meteorologeja
ja lääkäreitä, valokuvaajia ja merimiehiä, moottori-insinööri ja
hiihtäjämestari, koirilla-ajajia ja kokkeja j.n.e. — sanalla sanoen
kokonainen pieni yhteiskunta alallansa kunnostautunutta valioväkeä.
Itse asiassa se olikin parhaiten kokoonpantu naparetkikunta; mikä
milloinkaan on matkalle lähtenyt.

Turvallisesti puhkaistiin ahtojäiden alue, kunnes vuoden viimeisenä
päivänä saavuttiin Shackletonin kolme vuotta aikaisemmin ensiksi
tapaaman Suuren jäämuurin reunalle Kap Crozierhen, joka oli ennakolta
määrätty retkikunnan talvehtimispaikaksi. Laiva palasi sitten talven
ajaksi takaisin Uuteen Seelantiin. Pari viikkoa ahersivat miehet
kuin orjat kantaen varastoja rannalle, rakentaen kappaleina tuotua
talvimajaa pystyyn, luoden lumesta lääviä retkikunnan ponyhevosille ja
ajokoirille, varustaen rekiä kuntoon j.n.e.



Talvenpito etelän jäissä.


Tammikuun puolivälissä oli talviasema viimein valmis. Se oli
lautahökkeli, 17 m pitkä, 8 1/2 m leveä ja 3 m korkea ja oli jaettu
eri osastoihin upseereja ja miehistöä varten. Lisäksi se sisälsi
tieteellisen laboratorion, pimeän kammion valokuvaamista varten
ynnä työpajan. Rakennuksen keskelle sijoitettu rautakamiina huokui
rattoisata lämpöä kaikkiin suojiin, seinillä oli kirjahyllyjä ja
hauskoja kotimaan kuvia. Pohjoisen (lämpimän tuulen) puolella olivat
varastosuojat. Osa miehistöstä asettui kuitenkin asumaan "Hut
Point'iin" (Maja-kärkeen) moniaita km länteen päin, niissä oli vielä
pystyssä Scottin v. 1901 Shackletonin retkellä käyttämä talvimaja, joka
puhelinjohdolla yhdistettiin pääasemaan.

Sitten käytettiin kuukauden päivät ruoka- ja polttoainevarastojen
sijoittamiseksi alkavan naparetken tarpeeksi usean sadan km varrelle
etelään päin. Jäämuurilla matkaaminen oli kuten aina vaarallista,
moniaita hevosia ja koiria menehtyi tiellä, ja kerran joutui koko
matkue eksyksiin. Sitten huhtikuun puolivälissä alkoi varsinainen
talvenvietto, jonka pitkät kuukaudet käytettiin tieteellisiin
tutkimuksiin ja illat rattoisaan seuranpitoon kamiinin ympärillä
öljylamppujen valossa. Ajanviettoa varten oli mukana runsas kirjasto,
gramofoni ja taikalyhty. Työtä oli sitäpaitsi jokaisella miehellä
yllinkyllin; varsinkin vetojuhtien hoito ja ruokinta antoi paljon
huolta, niiden voinnissapysymisestä kun arveltiin koko retkikunnan
menestyksen riippuvan.



Lähtö napaa kohti.


Vihdoin koitti etelänavan "kevät" lokakuun lopulla, ja aurinko alkoi
vinosti heittää kalseita säteitään. Silloin oli alettava suuri,
uskalias matka navalle, n. 130-peninkuhnainen taivallus.

"Tulevaisuus on jumalien helmassa. En voi ajatella, että mitään
olisi jäänyt tekemättä menestyksen varmentamiseksi." Näin kirjoitti
kapteeni Scott päiväkirjaansa lähtöpäivän aattoiltana. Ja lukiessaan
tuota monessa suhteessa hyvin huomattavaa kirjallista tuotetta uskoo
syrjäinenkin kernaasti, että kaikki oli varustettu suurta yritystä
varten niin perinpohjin kuin ihmisymmärrys ja -kyky suinkin voi.

Marraskuun 1:pnä 1911 erosi napamatkue jälellejäävistä. Siihen kuului
kymmenen miestä, jotka ajoivat yhtä monta islantilaista ponyhevosten
vetämää rekeä, sekä kaksi miestä siperialaisten koirien kuljettajina,
niiden kun oli määrä käydä pikku hepojen sijaan valjaisiin, kun hevot
menehtyisivät. Edellä kulki moottorirekimatkue pystyttäen tienviittoja
jälessätulijoille, jotka seurasivat kolmessa osassa, hitain etummaisena
ja molemmat toiset sopivan välimatkan päässä, jotta iltaisin
jouduttaisiin yhteisiin yöpymäkohtiin. Kolmeviikkoisen matkanteon
jälkeen saavuttiin ennakolta valmistetulle varastopaikalle, missä
tavattiin moottorikulkue kurjassa tilassa. Siltä oli välillä särkynyt
toisesta reestä kone, ja matkaa oli jatkettu retkikunnan viimeisellä
jälellä olevalla reellä; mutta varaston luona heiltä oli lumimyrskyn
takia tie noussut pystyyn, ja he olivat varronneet kokonaisen viikon
jälestätulevia.



Hevoset menehtyvät.


Koko joulukuun alkupuoliskon raivosi kiivaita lumimyrskyjä, usein
monta päivää yhtäpäätä, ja ne toivat mukanaan ankaran pakkasen sekä
pyryttivät muutenkin vaikeasti kuljettavan rosoisen jääkentän täyteen
vuorenkorkuisia kinoksia. Ponien oli toivottu kestävän aina napaa
ympäröivän Suuren jäätikön juurelle saakka; mutta ne kävivät hyvin pian
niin heikoiksi, että ne oli yksi toisensa jälkeen lopetettava, kunnes
31:nä matkapäivänä viimeinenkin niistä ammuttiin.

Tällöin erosivat moottorimiehet napamatkueesta ja kohta vielä neljä
muuta, niin että pieniä, kevyitä rekiä lykäten jäi napaa kohti
suksilla pyrkimään ainoastaan viisi miestä: Scott itse, kapteeni
Oates, laivaupseeri Evans, lääkäri Wilson ja luutnantti Bovers. Koko
matkanteon aikana jätettiin tien varrelle pieniä polttoainevarastoja
paluumatkaa varten; muonaa oli retkeläisillä mukana enemmän kuin
kuukauden tarpeeksi.



Viime ponnistus.


Joulukuun puolivälissä alkoi vaivaloinen kiipeäminen ylöspäin Suuren
jäätikön rinteitä, jonka huiput häämöttivät edessä tuhansien metrien
korkeudessa. Lumipyryt olivat kattaneet rinteiden halkeamat ja kuilut
petollisella pehmeällä lumella, joihin retkeläiset rekineen ja
koirineen monesti upposivat aivan huppuun, niin että matka hidastui
2-3 kertaa pitemmäksi kuin oli arvattu. Välistä peitti hyinen, raskas
usva koko seudun tuntikausiksi, jotta ei uskallettu lähteä tarpomaan
näkymätöntä taivalta. Sellaisessa tilassa, 5 kilometrin korkeudella
merenpinnasta, saatiin _viettää joulukin_.

Mutta eteenpäin elävän mieli, akka tieltä palatkoon! ajattelivat
navan valloittajat. Tammikuun 9:ntenä kohottiin viimeinkin jyrkänteen
reunalle ja päästiin napaa ympäröivälle Suurelle ylätasangolle. Kuormat
olivat kulutuksesta ja varastoihinpanosta jo siksi keventyneet,
etteivät ne enää suurestikaan haitanneet kulkua. Mutta ohentuneessa ja
viimaisen kylmässä ilmassa tuolla "maailman katolla" oli matkanteko
kuitenkin niin tukalata sekä miehille että koirille, että 11:ntenä
p:nä — vajaan 120 km päässä navalta — Scottilta tuntui siltä, ettei
jaksettaisi enää viikkoakaan jatkaa ponnistelua. Päivä päivältä kehnoni
sää, mutta se oli vain omansa jouduttamaan matkalaisia — olihan
matkan maali, kaikkien napamatkojen kunniakas voitonkruunu, jo niin
houkuttelevan lähellä! Varsinkin kannusti heitä pelko siitä, että toiset
ehkä olisivat ennättäneet maaliin heidän edellään. He tiesivät, että
peljättävä kilpailija norjalainen napakarhu Amundsen, luoteisväylän
mainehikas purjehtija, pyrki samoihin aikoihin etelänavalle, tosin
toisesta lähtökohdasta, vaikka hän olikin matkaan varustautuessaan
uskotellut aikovansa — pohjoisnavalle! Mitähän jos he navalle
saapuessaan tapaisivatkin siellä jo vieraan lipun liehumassa — se
ajatus oli tehdä reippaat urheilijat hulluiksi.



Navalle tulo — voitto ja pettymys.


Tammikuun 16:ntena he kaukana hohtavan valkoisen lumikentän perällä
näkivät kuumottavan pikkuruisen mustan läiskän, joka kohta pani Scottin
miesten ajatukset pyörimään Amundsenissa. Mikä päätteli sitä miksikin,
mutta kaikki rohkaisivat toisiaan hurraahuudoilla ja koettivat
itselleen uskotella, ettei sen toki mitään kummempaa tarvinnut tietää.
Kahta vinhempaan lykkäsi riemu ja ikävä aavistus lylyä.

Ja sitten saavutettiin tuo merkki. Se oli pieni musta lippupahanen,
joka oli kiinnitetty lumesta törröttävään rikkinäiseen reenjalakseen.
Ja se merkitsi sitä, että norjalainen oli kilpajuoksun voittanut.
Kaikkialla ympärillä näkyi leiripaikan jätteitä. — "Tämä on hirveä
pettymys", kirjoitti Scott päiväkirjaansa, "ja minä olen hyvin
pahoillani uskollisten seuralaisten! takia. Monia ajatuksia tulee
mieleen, ja monesti olemme keskenämme keskustelleet. Huomenna täytyy
meidän talsia navalle ja sitten kiiruhtaa kotia niin pian kuin suinkin
pääsemme. Kaikki päivän kauniit unelmat täytyy jättää jälkeen; siitä
tulee hyvin raskas palaaminen."

Huomenissa sitten saavutettiin tuo merkillinen maantieteellinen piste,
ja paikan yksinäisyyden ja jylhyyden painostamana suuri löytöretkeilijä
huudahtaa:

_"Herra Jumala! Tämä on kamala paikka, ja sitä hirvittävämpi meille,
jotka olemme siihen ponnistelleet saamatta edes esikoisoikeutta
palkaksemme."_

Suuri päämäärä oli saavutettu, mutta ilon hurma puuttui. Amundsenin
teltta ja merkkipaalut löydettiin perillä, ja Norjan punakirjava lippu
liehui ylpeästi tuulessa. Englantilainen joukkue oli myöhästynyt
kuukauden päivät.



Kamala paluuretki.


Pystytettyään hekin maapallon pituusviivojen eteläiseen
leikkauspisteeseen "poloisen, kurjan Union-Jackin" (Englannin
ristilipun kansanomainen nimitys), kuten Scott harmissaan lausuu,
kääntyivät retkeläiset takaisin pohjoista kohti, alkaen taivaltaa
etelänavan ylätasankoa, joka tullessa oli antanut heille niin paljon
vaivaa, ja sitten laskeutua Suuren jäätikön kaameita rinteitä alas
yhä kehnommaksi yltyvän sään vallitessa. Silloin vasta, "päivän
kauniiden unelmain" ja suurten toiveiden sammuttua tyhjiin, he
rupesivat tuntemaan väsymystä jättiläisponnistuksistaan. Evans ja
Oates, retkikunnan vahvimmat miehet, alkoivat valitella vaivojansa.
Edelliseltä olivat sormet ja nenä paleltuneet; sitten hän jäätikköä
alas kavutessaan putosi korkealta, iski päänsä rosoiseen jäähän ja
sai aivotärähdyksen. Tohtori Wilson loukkasi säärensä ja rupesi
potemaan jääsokeutta. Kaikki nuo tapaturmat hidastuttivat matkuetta,
jolle joutuisuus oli ylen tärkeä, sillä ruokaa oli tavattava oikeilla
hetkillä tulomatkalla tehdyistä varastopaikoista. Kun näitä toisinaan
sai kauan etsiä, kävi miesparkain hätä ylen ahdistavaksi.



Titaanien kamppailu.


Sitten surkastui väkevä Evans peräti. Oltuaan ennen aina
itseensäluottavainen, voimakas ja kekseliäs mies, jolta muu retkikunta
oli tottunut odottamaan neuvoa ja apua missä ahdingossa hyvänsä, oikea
"voiman torni", joksi Scott häntä nimittää, tuli hänestä avuton kuin
kompasteleva lapsi, ja hän jäi alati kauvas toisten jälkeen, niin että
näiden oli pysähdyttävä kohentamaan häntä pystyyn.

Helmikuun 17:ntenä, kun matkue oli hirvittävän päivätyön jälkeen
viimein päässyt Suuren jäätikön juurelle ja käynyt leiriin, oli Evans
poloinen jäänyt niin kauaksi jälkeen, että toverit hätääntyivät ja
lähtivät hakemaan häntä. He löysivätkin miesparan, mutta tämä oli
tullut inhimillisen kärsimyksen rajalle. "Hän kyyrötti polvillaan,
vaatteet riekaleina, kädet paljaina ja pakkasen puremina, silmissä
hurja katse." He raastoivat poloisen suurella vaivalla telttaan, jossa
hän samana yönä hirveissä tuskissa heitti henkensä.

Sitten kuluivat päivät kuolettavan yksitoikkoisesti neljältä
jälellejääneeltä, jotka yhäti heikentyvin voimin kompuroivat tietänsä
varastopaikalta toiselle. Kuukausi Evansin kuoleman jälkeen päättyivät
kapteeni Oateshnkin päivät. Kädet ja jalat paleltuneina hän tiesi
olevansa rasitukseksi itselleen ja urheille tovereilleen, jotka ilman
häntä pääsisivät joutuisammin eteenpäin.

"Jatkakaa te vain ilman minua", sanoi hän toisille maaliskuun 16:ntena.
"Minä käyn lepäämään makuusäkkiini." Mutta toverit, tietäen jäämisen
varmaksi kuolemaksi, pakottivat hänet mukaan, ja hän ponnisteli
sankarillisesti koko päivän, kunnes illalla taas leiriydytyn lepäämään.
Huomenissa hän heräsi ennen toisia. Hänen viimeisistä hetkistään
kerrotaan Scottin päiväkirjassa:

"Hän oli uljas sielu... Puhalsi lumimyrskyksi. Hän sanoi: 'Minäpä
käväisen vähän syrjässä ja viivyn ehkä jonkun aikaa.’ Hän lähti ulos
lumimyrskyyn, ja sen perästä emme häntä enää nähneet... Me arvasimme,
että poloinen Oates lähti kuoloansa kohti; mutta vaikka koetimme
varoittaa häntä, tiesimme, että se oli kelpo miehen ja englantilaisen
gentlemannin uljas teko."

_Hän uhrasi itsensä toverien hyväksi. "Ei ole kellään suurempaa
rakkautta kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä."_



Julma pettymys.


Kolmen miehen laahusti pieni matkue sitten eteenpäin, koettaen kaikin
voimin joutua ensimmäiselle varastoasemalle. Sitä ennen he kuitenkin
odottelivat erästä tulomatkalla talviasemalle palannutta toveria
sopimuksen mukaisesti tulevaksi heitä vastaan koiravaljakolla.
Mutta häntä olikin pitkällinen lumimyrsky pidätellyt mainitulla
varastopaikalla kuuden päivän ajan, eikä hänellä ollut mukana tarpeeksi
koiranmuonaa uskaltaakseen lähteä etemmäksi tulijoita vastaan. Sitä
paitsi hän pelkäsi voivansa moisella jumalanilmalla helposti eksyä
tavoittelemistaan tovereista, jonka vuoksi hän arveli olevan viisainta
jäädä odottelemaan heitä varastopaikalla.

Kun ei vastaantulevaa auttajaa kuulunutkaan, kävi lopullisen tuhon uhka
väsyneille taivaltajille ilmeiseksi. Maaliskuun 18:ntena, ainoastaan
34 km päässä ikävöidystä varastopaikasta, täytyi heidän pysähtyä
lepäämään. Scottin oikea sääri oli paleltunut aivan turraksi, ja sen
lisäksi hän sairasti keripukkia. Heillä oli jäljellä vain puoli annosta
paloöljyä keittiötä varten ynnä pikku pullollinen väkiviinaa. Kun ne
olisivat loppuun poltetut, ei heillä olisi enää tarjona lämmitettyä
juotavaa — ja napaseuduilla se tiesi kuolemaa!

Kärsimyksistään huolimatta nämä sankarit lähtivät huomenissa kumminkin
hoipertelemaan eteenpäin, kunnes 21:senä — kolmisenkymmenen kilometrin
päässä pelastuspaikasta — heidät jälleen yllätti lumimyrsky. He
asettuivat leiriin; ruokaa oli heillä vielä vähän, mutta polttoainetta
ei pisaraakaan; ja levolle käydessään he tiesivät, että aamulla olisi
matkanteko heille aivan mahdotonta.



Sankarien loppu.


Jo moniaita päiviä aikaisemmin olivat Scott ja Bowers pyytäneet
tohtori Wilsonilta nukutusainetta, joka tekisi kivuttoman lopun heidän
kurjuudestaan.

Mutta tuona kamalana iltana, tietäessään kohtalonsa ratkaistuksi, he
karkaisivat mielensä kohtaamaan kuolemaa silmästä silmään — heistä
ei saisi sanoa, että he viimeisenä hetkenä horjahtivat! Jok'ikinen
aamu aina maaliskuun 29:nteen asti he yrittivät lähteä leiristään
matkaan niin lähellä häämöttävään turvapaikkaan, missä — oi, laupias
taivas! — heitä odotteli lämpö ja elämä, ravinto, lääkkeet ja toverit;
mutta joka aamu he kuulivat myrskyn ulvovan korvissaan ja näkivät sen
kasaavan jättiläismuuria heidän kärsimyssijansa ympärille.

"Me kestämme loppuun saakka", kirjoitti Scott äskenmainittuna päivänä
— se oli hänen viimeinen merkintänsä —, _"mutta me käymme tietysti
yhä heikommiksi, eikä loppu voi ollakaan kaukana._

"_Surkealta tuntuu sanoa, mutta minä en luule, että jaksan enää
kirjoittaa pitemmälti_.

"_Jumalan tähden tähystäkää, eikö väkeämme jo näy_!"

Ja niin kuolivat nuo pelottomat sankarit ja kelpo miehet; ja johtavana
ajatuksena Scottin viimeisissä kirjeissä-, jotka löydettiin jäätyneistä
ruumiista seuraavan marraskuun 10:ntenä, on huoli jälellejäävistä
miehistä ja ylistys kohtalotovereille. "Uljaiksi, jaloiksi
gentlemaneiksi" hän heitä nimittää, kun kuolema jo painaa hänen omat
silmänsä umpeen.

Ylevämpää kiitosta kuin tämä oman johtajansa suoma ei jälkimaailma
noille urhoille voi antaa, jotka — tietäen tappionsa johtuvan kaikesta
muusta kuin omasta syystään — taistelivat jalosti loppuun asti
ylivoimaisia luonnonvoimia vastaan.

Ikuinen kunnia pelottomille etsijöille!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Meren kirja : Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.