Title: Luvattomilla teillä : Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä
Author: Landor, Arnold Henry Savage
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luvattomilla teillä : Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä" ***


LUVATTOMILLA TEILLÄ

Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä


Kirj.

A. HENRY SAVAGE LANDOR


Suomentanut

K. Jaakkola



Porissa,
Satakunnan Kirjakauppa,
1900.



SISÄLLYS:

Suomentajan alkulause.

Esipuhe.

1. Lontoosta Naini Taliin.

2. Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet.
— Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. —
Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin
palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu
asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.

3. Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —
Asumuksia.

4. Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. —
Suojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. —
Vesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki.
— Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta
ynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Paikhanda-alueet. — Englannin
vallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.

5. Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. —
Tiibettiläisten mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. —
Ensimmäinen shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. —
Tehtaita. — Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

6. Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa.
— Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän
hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen
teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan
Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.

7. Nerpani-tie. — Liioiteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka.
— Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. —
Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.

8. Tiibettiläisten uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. —
Tiedustelu. — Kamala ahde.

9. Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —
Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.
— Maanjäristys. — Shokalais-räätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota
Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalais-soittoa. —
Tupakoiminen — Shokalaisia naimatapoja.

10. Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos.
— Kalliita menoja. — Uhrin. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —
Silta rikki.

11. Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. —
Liikuttava shokalais-tapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken
makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. —
Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! —
Viimeiset ystävälliset kasvot.

12. Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja jörö mies. — Mansing. —
Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätälitehas. — Vaikea virta. — Jolinkan
sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettilläisiä vieraita. — Lumiraja. —
Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.

13. Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin
kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. —
Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.

14. Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —
Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.
— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.
— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin
poltinaineita! — Kaksi salaista vakoiliaa.

15. Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kelas. —
Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —
Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten
teeskentelyjä. — Varusteita.

16. Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin
levottomuus. — Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe.
— Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat
saavat matkapassin.

17. Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu
seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —
Paholaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero
Wilsonista. — Yömarssi.

18. Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla
ylängöillä. — Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka.
— Kaivamme tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen
Gakko-virtaan. — Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.

19. Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. —
Linnamme. — Sotamiehiä jäljillämme. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon
ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen
seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää
minun. — Kapina.

20. Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. —
Vaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. —
Kova pakkanen. — Lafan- ja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —
Perhosia. — Laamaerakko. — Ryövärien ympäröimänä.

21. Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstal- ja
Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valo-kuvauskone
toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa.
— Ryövärikuningatar. — Kahden jaakin osto.

22. Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden
Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa
paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taika-usko. — Kuinka
syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa.
— Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.

23. Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa —
Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kulta-sepän ja savenvalajan
töitä.

24. Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. —
Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. —
Laama-talo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. —
Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. —- Taivas ja
tuonela.

25. Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus.
— Laama-alkuja ja palvelia-laamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.
— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —
Ihmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —
Noituutta. — Haavuria. — Hieronta.

26. Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset
mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja
ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. —
Kaikkiaan viisi miestä.

27. Tiedustelua. — Luonnollinen linnoitus. — Linko. —
Tiibettiläisleiri. — Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja
metalliteoksia. — Hopeaisia verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. —
Jättiläissuuruinen kirjoitus. — Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.

28. Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. —
Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin
varastetut jaakkimme.

29. Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus.
— Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassosta. —
Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa
seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.

30. Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. —
Doktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. —
Ilmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen
tie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.

31. Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. —
Nainen Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. —
Aviorikos. — Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä.
— Tiibettiläisiä pyhimyksiä.

32. Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. — Kutun osto.
— Braamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki.
— Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni
pääsivät joen yli.

33. Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisten
uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.
— Aikomuksia. — Petturi. — Huokaa ja hevosin ostetaan. — Paula. —
Taistelu. — Vankina.

34. Khanden Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. —
Tavaroitteni anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. —
Tuomioistuimen edessä. — Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos.
— Muistikirjani. — Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin
urhollisuus.

35. Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. —
Tiibettiläinen armeija. — Ystävällisyyttä. — Muutos. — _Rupuni_ on
ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen
Tiibettiä.

36. Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan
kynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekka-särkkiä.
— Toisia ratsastajia. — Väijyksissä. — Ratsastus loppuu.

37. Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa — Taram. —
En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.
— Mansing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille
ruokaa.

38. Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. —
Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —
Tieteelliset koneeni. — Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiläisten
kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.

39. Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. —
Epätietoisina kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on
säästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. —
Pitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.

40. Vatsapuhujn. — Kauheita, mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran
eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —
Tarjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy
Mhnsarovarissa.

41. Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä
Lumpija-solasta. — Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme
takaisin. — Dogmar. — Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. —
Ystävien seurassa. — Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin.
— Rajan yli. — Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. —
Larkin. — Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.



Suomentajan alkulause.


Tiibetti on ollut verrattain tuntematon osa Aasiaa ja yhä vieläkin
on Eurooppalaisille Tiibetissä matkustaminen _luvattomilla
teillä_ kulkemista. Aina pitkälle 19:teen vuosisataan on ainoasti
seitsemän Eurooppalaisen onnistunut päästä Lassaan, hämäräperäisen
Tiibetin "pyhään" pääkaupunkiin, joiden lisäksi kahden intialaisen
pundiitin ja kahden kalmukin tunnetaan tuon uskaliaan yrityksen
onnellisesti tehneen. Lopulla vuotta 1897 levisi Eurooppaan tieto
englantilaisen Landorin huomiota herättävistä retkistä Tiibetissä
ja hänen merkillisistä seikkailuistaan ja hirveistä kärsimyksistään
Tiibettiläisten maassa. Alussa luultiin näitä tapauksia ja koko
Landorin retkeä aivan taruksi, mutta sittemmin on Landor todeksi
todistanut kaikki vaiheensa Tiibetissä, siinä matkakertomuksessa, josta
tässä annetaan meidän kansalaistemme luettavaksi suomennos.

Landorin matka tapahtui Maaliskuusta Lokakuuhun v. 1897. Kesäkuun 13
p. pääsi hän Tiibetin rajan yli Lumpija-solasta perin epäluuloisten
Tiibetin viranomaisten ohitse. Alussa oli hänellä 30 seuralaista,
lopuksi vain kaksi. Näiden kanssa hän saapui Toksem-nimiseen paikkaan,
jossa tiibettiläinen rajaväki hänen petollisesti otti vangiksi, monta
päivää julmasti rääkkäsi ja vihdoin lähetettiin hänet lähtöpaikkaansa.
Linnuntietä on Landorin matka Tiibetissä noin 450 kilometriä pitkä.

Landorin matkakertomus on, paitsi hänen kärsimyksiensä historiaa,
täynnä huvittavia tietoja ja havainnoitu kuljetuilta alueilta.
Tiibettiläisten salaperäisestä maasta ja kansasta, ja tämän rohkean,
joskin varomattoman, matkustajan vaiheet ja seikkailut ovat omiansa
vetämään lukiaa puoleensa sekä herättämään harrastusta uusien
maantiedollisten olojen tuntemiseen. Erittäin arvokkaita ovat kirjan
monet valokuvat ja piirustukset, jotka kaikki ovat myös tässä
suomalaisessa painoksessa, kuin myös kansatieteelliset kertomukset
Raoteista, Shokalaisista, Tiibettiläisistä ja Laama-papeista, eikä
kirjoitustapa ole suinkaan vailla kuvituksen runsautta ja voimaa.



Esipuhe.


_Tässä_ kirjassa olen kertonut sen matkan, jonka tein keväällä, kesällä
ja syksyllä 1897 Tiibetissä. Se on kuvitettu matkalla ottamaini
valokuvien ja piirustusteni mukaan. Ainoasti kidutuskuvat on minun
täytynyt piirtää muistosta, jossa ne kyllä ovat elävästi säilyneet.

Neljännessä luvussa mainitut Intian vuorien korkeudet (Suomennoksessa
muutettuina Suomen mitoiksi.) sekä tähtitieteellisillä havainnoilla
määritetyt paikkain asemat Tiibettiin tullessani ja sieltä lähteissäni,
ovat "The trigonometrical survey'stä".

Matkani maantieteellisinä tuloksina saanen mainita:

Sen epätietoisuuden poistaminen, mikä tähän asti on ollut
vedenjakajasta Mansarovar- ja Rakastal-järvien välillä.

Nousu yli 6,500 metriä korkeille vuorille sekä muutamien Himalaijan
jäätiköiden kuvaamiset.

Tunkeutuminen kahdelle Bramaputran tärkeimmälle lähteelle, missä
ei koskaan kukaan Eurooppalainen ole käynyt, sekä niiden aseman
määrääminen.

Se seikka, että minä ainoasti kahden kumppanin kanssa saatoin niin
kauvan kulkea Tiibetin väkirikkaimmassa osassa.

Lopuksi saan mielihyvällä mainita, että kun olin sanomalehdessä
_Daily Mail_ julkaissut ne Tiibettiläisten häpeälliset petokset,
joita he Englannin alueella harjoittivat, Intian hallitus on (v.
1898) Tiibetin viranomaisille tietää antanut, että Tiibettiläisten ei
tästedes sallita kantaa maaveroja Englannin sikäläisiltä alamaisilta.
Tämä selitys ilahuttaa minua erittäin sen vuoksi, että karaistut
shokalais-vuorelaiset osoittivat minulle suurinta ystävällisyyttä ja
hyväntahtoisuutta heidän alueensa läpi vaeltaissani.

1898 A.H.S.L.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Lontoosta Naini Taliin.


Aioin ensin kulkea Englannista lähdettyäni Saksan ja Venäjän halki sekä
sitten venäläisen Turkestanin ja Bokharan kautta Kiinan Turkestaniin ja
niin päästä siltä puolelta Tiibettiin. Venäjän hallitus oli auliisti
luvannut minun saada tullittomasti kuljettaa alueensa läpi kaikki
matkatavarani: ampuma-, ruoka-, valokuvaus- ja tieteelliset kapineeni.
Olin myös Englannin lähettilään kautta Pietarista samoin saanut
erityisen luvan matkustaa sotilasrautatietä poikki Turkestanin aina
radan loppupisteeseen Samarkandiin asti.

Suuresti olen kiitollinen Venäjän lähetystölle Lontoossa tämän
erinomaisesta kohteliaisuudesta, ja saan heti kirjani alussa tämän
julki tuoda, erittäinkin sen vuoksi, että jos olisin sitä tietä
matkustanut, olisin arvattavasti päässyt monista kärsimyksistä ja
pettymyksistä, joita sain kokea lähdettyäni Tiibettiin Intian kautta.

Minulla oli suosituskirjeitä markiisi Salisburylta, British Museumin
luonnontieteelliseltä osastolta y.m. sekä tieteellisiä kapineita
Englannin Maantieteelliseltä seuralta ynnä englantilainen ja kaksi
kiinalaista passia. Lähetettyäni laivalla kaikki ampumatarpeeni
Venäjälle — Saksan rautatiet eivät ottaneet kuljettaaksensa pyssyn
patruunia — sain pari päivää ennen Lontoosta lähtöäni surukseni kuulla,
että laiva oli tehnyt haaksirikon aivan päämäärässä sataman lähellä ja
että koko lasti todennäköisesti jäisi sinne.

Tämä tapahtui juuri Kreikan-Turkin sodan alkaessa ja huhu kertoi
Venäläisten asettavan joukkojansa sotakannalle Afghanistanin rajoille.
En tahtonut lykätä matkaani tuonnemmaksi ja vaikka minulla oli kaikki
valmiina matkaa varten Venäjän kautta, päästin kumminkin luopua tästä
suunnitelmasta ja sen sijaan kulkea Intian kautta, tunkeutuakseni
Himalaijan poikki Tiibettiin. 19 p. Maalisk. lähdin siis Intiaan
Peninsular-nimisella höyrylaivalla ja saavuin kolmen viikon perästä
Bombayhin.

Tämä oli ensimmäinen käyntini Intiassa, mutta olot eivät siellä
suinkaan tehneet minuun hyvää vaikutusta. Kuumuus oli sietämätön ja
ruton jälkiä näkyi kaikkialla. Kadut olivat autiot, hotellit huonot ja
siivoamattomat, kun palveliat olivat ruton pelosta jättäneet kaupungin.

Erään parsilaisen ystävän seurassa kuljin niissä Bombayn kaupungin
osissa, joissa tauti enimmän raivosi, mutta en huomannut paljon muuta
kuin puhdistusaineitten väkevän hajun. Tosin oli melkein kaikki talot
näissä kaupunginosissa varustettu kymmenellä, kahdellakymmenellä,
vieläpä useammallakin punaisella ympyrän merkillä osoittaen yhtämonta
kuolemantapausta; eräälläkin ovella, jonka valokuvasin, luin koko
neljäkymmentäyhdeksän ympyrän merkkiä. Lukuunottamatta muutamia,
sairashuoneissa näkemiäni vaikeita paisekohtauksia, en minä suinkaan
saattanut millään tarkkuudella määrittää taudin laatua tahi levenemistä.

Jo seuraavana päivänä Bombayhin tulostani, matkustin junassa
_Bareillyyn_, johon meni kolme päivää, sieltä kuljin yhdessä yössä
_Kathgodamiin_, jossa rautatie loppuu.

Sieltä jatkoin matkaani osaksi "tongassa" (s.o. kaksipyöräisissä
ajoneuvoissa, joita kaksi hevosta veti), osaksi hevosenselässä _Naini
Taliin_, joka on vuoriasema alemmalla Himalaijalla; se on myös
Luoteismaakunnan ja Oudliin hallituksen kesäasuntopaikka. Täältä
kirjoitin v.t. kuvernöörille ja ilmoitin hänelle aikovani Tiibettiin.
Kävin myös v.t. komisariuksen tykönä tehden hänelle täyden selvän
aiotusta retkestäni. Ei ollut kummallakaan näillä herroilla mitään
sanottavaa tästä matkastani _laamain_ pyhään maahan.



TOINEN LUKU.

Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet.
— Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. —
Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin
palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu
asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.


Tiesin, että minun Naini Talista (1900 m. merenpinnan ja n. 17 m.
läheisen järven yli) täytyi kuljettaa kaikki matkakapineeni kulien
(miesten) selässä ja että ne sentähden oli jaettava saman-painoisiin
taakkoihin, kukin painaen noin 21 kiloa. Sälytin koneeni,
valokuvalevyni ja muut arat esineet lujiin laatikkoihin, joiden
rakenteen olin itse keksinyt.

Neljä tämmöistä laatikkoa oli tehty hyvin höylätyistä ja tarkasti
toisiinsa liittyvistä honkalaudoista, ja ne oli sisältä vuorattu
sinkillä sekä tivistetty minun keksimälläni nesteellä, joka teki
ne ilman- ja veden-pitäviksi; näitä saattoi käyttää moneen eri
tarkoitukseen. Erikseen asetettuina tekivät ne tuolien virkaa, kolmesta
laatikosta saatiin pöytä ja tuoli, toinen toisensa viereen asetettuina
saatiin niistä sänky tahi vakava ja keveä vene, "puut" jolla saattoi
kulkea syvien virtojen yli sekä tyyneellä ilmalla toimittaa syvyyden
mittauksia.

Näitä laatikoita sopisi myös käyttää kylpyammeena itselleni ja
seuralaisilleni, sekä valokuvauslevyilleni. Ajattelin vielä, että niitä
parempien astioiden puutteessa saattaisi vedettömissä seuduissa käyttää
vesiastioina.

Yksi tämmöinen täysinäinen laatikko oli juuri tarpeeksi suuri taakka
yhdelle kulille ja kaksi tämmöistä saattoi helposti hihnoilla yhdistää
ja ripustaa kuormasatulan kummallekin puolelle. Pääasiallisesti näiden
laatikkojen lujuutta on kiittäminen siitä, että vaikka niitä paljonkin
kolhittiin ja jyskittiin, niin valokuvat, piirustukset, kartat, koneet
y.m. eivät olleet vähintäkään vammaa saaneet ennenkuin ne joutuivat
Tiibettiläisten käsiin. Onneksi oli se osa työtäni jo valmis, joka
tieteellisessä suhteessa oli tärkein.

Ruokavarat oli hankkinut tunnettu _Bovrilyhtiö_, joka oli ne
järjestänyt minun neuvojeni mukaan, pitämällä lukua Tiibetin kovasta
ilmanalasta sekä korkeista seuduista, joissa joutuisimme matkustamaan.
Niissä oli paljon rasvaisia ja hiilipitoisia ynnä helposti sulavia
ravintoaineita voimiemme ylläpitämiseksi korkeilla paikoilla ja
kovissakin ponnistuksissa. Ruokavarat oli sälytetty tinalaatikkoihin ja
nahkasäkkeihin. Veden-pitävässä laatikossa oli minulla 1000 patruunaa,
256 Manliher-kiväärilleni ja 500 revolveriani varten. Sitäpaitsi
oli muassa puukkoja, messinkistä paula-lankaa, perhoisverkko,
väkiviinapulloja käärmeitten säilyttämiseksi, potassium-nestettä
hyönteisten tappamiseksi, arsenikkisaippuaa, luun-murtaja,
haavurin-veitsiä y.m.

Muassani oli myös kolme valokuvauskonetta ja 158 tusinaa kuivia levyjä,
sekä kaikki mitä tarvitaan kuvien valmistamiseen sen mukaan kuin
niitä otettiin. Kokoamisvälikappaleet olin saanut British Museumin
luonnonhistorialliselta osastolta, jolle olin luvannut eläimiä ja
kasveja matkaltani. Minulla oli kahdet koneet tähtitieteellisiä
havannoita ja mittauksia varten; niissä oli sekstantti,
korkeuden-mittaaja, kaksi ilmapainon mittaajaa, kolme tekohorisonttia,
väkevä tähtitieteellinen kaukoputki, erilaisia kompassia ja
lämpömittaria, runsas määrä piirustus ja maalaus-aineita, vedenpitävä
kronometrikello, taskukelloja, paperia nidottu kirjoiksi ja kääröiksi
sekä erinkaltaisia almanakkoja vv. 1897-98

Varustuksiin kuului kevyt teltta, joka oli noin 2 metriä pitkä,
puolentoista leveä ja metrin korkuinen. Tottuneena tällaisiin matkoihin
otin itseäni varten ainoastaan kameelinkarvaisen huopapeitteen.
Pukuvarastoni laitoin myös niin vähään kuin mahdollista, enkä sitä
myös matkalla muutellut. Ainoa vaatekappale, jota joskus kaipasin,
oli olkihattuni. Se oli minulla päässäni Himalaijan ylängöillä,
samoinkuin tulikuumilla tasangoilla, sillä se oli kaikissa oloissa
mukavin pään-peite. Kerran se kuitenkin kävi kelvottomaksi, kun muuan
miehistäni, kantaessaan siinä munia, lankesi, jolloin munakorina
käytetystä hatustani tuli mennyttä kalua. Sen tapauksen perästä kävin
tavallisesti avopäin, kun minulla oli muassani ainoastaan pieni,
liian ahdas lakki. Minulla oli keskulaisen vahva-anturaiset, neulotut
jalkineet, eikä koskaan sauvaa, ja luen tämän yksinkertaisen pukimeni
ansioksi sen, että saatoin nousta niin suuriin korkeuksiin kuin
ihmisjalka harvoin on noussut. Lääkevarastoni maksoi vaan muutamia
markkoja. Olen nim. varma siitä, että, kun luonnollisissa oloissa elää
luonnollisesti ja antaa ruumiillensa tarpeeksi liikuntoa, ei ensinkään
tarvitse lääkkeitä.

Ja niin minä lähdin matkalle.

Ensimmäisenä päivänä ratsastin Naini Talista hyvintunnettua tietä
Khahnasta _Almoraan_, n. 50 kilom. Almora on viimeinen, vuoriasema
lähellä rajaa, siellä toivoin löytäväni eurooppalaisen tahi oikeammin
englantilais-intialaisen väestön, ja sinne asetuin muutamaksi
päiväksi. Toivoin täältä saavani seuralaisekseni muutamia luotettavia
vuorelaisia, mahdollisesti gurkha-soturia. Siinä toivossa käännyin
tänne asetetun ensimmäisen gurkha-rykmentin everstiluutnantin puoleen,
mutta turhaan. Ei auttanut, vaikka näytin kirjeitä, suosituskirjeitä ja
muita papereita, joita olin saanut Englannin korkeimmilta virkakunnilta
ja laitoksista, sekä koetin selvimmällä tavalla osoittaa Tiibetin
matkani tieteellistä tarkoitusta.

Korkeammat virastot eivät kuitenkaan tuntuneet aivan taipumattomilta,
jos minulla vaan olisi ollut aikaa odottaa muutaman kuukauden.
Mutta koska matkani silloin olisi lykkääntynyt kokonaisen vuoden,
siitä syystä että Tiibettiin johtavat solat syyskesästä ovat
mahdottomia kulkea, päätin jättää siksensä kaiken "kuninkaallisen
matkajärjestyksen" ja lähteä ilman gurkhaseuruetta.

Suureksi onneksi tapasin Almorasa erään herra _Larkinin_, joka oli
minulle erittäin kohtelias ja antoi monta arvokasta tietoa teistä, sekä
miten kuljetaan Tiibetin rajan englantilaisella puolella. Hän oli itse
edellisenä vuotena kulkenut melkein rajalle asti ja tunsi paremmin
kuin kukaan muu Englantilais-intialainen tämän osan _Kumaonista_.
Lukuunottamatta Kumaonin komisariusta, eversti Griggiä, on hra Larkin
todellakin ainoa Englannin virkamies, joka tuntee koillis Kumaonin,
ja kuinka paljon Luoteismaakunnan hallitus on sen oman onnensa nojaan
jättänyt.

Kun en siis saanut seuralaisekseni ketään ghurkhaa, täytyi minun
hakea muita rohkeita, rehellisiä, voimakkaita, karaistuja ja terveitä
miehiä, jotka hyvää viikkopalkkaa ja kaunista palkkiota vastaan matkan
loputtua olisivat halullisia ottamaan osaa kaikkiin niihin vastuksiin
ja vaaroihin jotka luultavasti meitä matkallamme kohtaisivat. Sekä
Naini Talissa että täällä tuli niitä kymmenittäin tarjoutumaan minun
palvelukseeni. Kaikilla heillä oli todistus, jossa kiitettiin heidän
hyvää käytöstään, rehellisyyttään, tasaista luonnettaan, ahkeruuttaan
ynnä muita parhaita ominaisuuksia, joita palvelialla saattaa olla.
Jokaisessa todistuksessa oli jonkun, kenraalin, katteinin, v.t.
kuvernöörin, tai jonkun muun etevän henkilön nimi. Etteivät nämät
viimemainitut kuitenkaan olleet ansionmukaisesti palkinneet näitä
erinomaisia palvelioitaan, näkyi siitä, että ne kaikki järjestänsä
pyysivät lainaksi muutamia kolikoita, ostaakseen kenkäparin,
huopapeiton ja ruokaa perheelle heidän poissaollessaan.

Kun kukkaroni ei myöntynyt ylläpitämään kaikkien tulevien seuralaisteni
"rakkaita kotolaisia", päätin jättää koko asian tällä kertaa sikseen.
Yhden poikkeuksen kuitenkin tein, mutta ainoastaan yhden. Istuessani
eräänä päivänä huoneessani postitalossa (dâk bungalow), astui
hullunkurisen näköinen olento sisään ja yhtämittaa lausuen tavallisen
tervehdyksen "salaam", "salaam" tarjoutui palvelukseeni.

"Näytä minulle suosituskirjeesi!"

"_Sahib, hum 'rekommendation' ne hai_ (Herra, ei minulla ole
suosituskirjeitä"!)

"Hyvä, sitten minä otan sinut palvelukseeni."

Olin jo ennen mielihyvällä katsellut tätä miestä. Hänen
kasvon-piirteensä ilmaisivat paljon enemmän luonteen lujuutta kuin
muitten alkuasukkaitten kasvot. Pukunsa oli omituinen. Hänellä oli
valkoinen turpaani ja lyhyitten samettiliivien alta pisti esille kelta-
ja musta-raitainen villapaita, joka riippui housujen ulkopuolella.
Jalkineita hänellä ei ollut, oikeassa kädessään kantoi hän vanhaa
krokettikeppiä, jolla hän teki kunnia joka kerta kun menin ulos, tahi
tulin sisälle. Päätin heti koetella häntä. Lähdin noin kello 9 aamulla
ulos asioille ja käskin Khanden Singin — se oli hänen nimensä — harjata
jalkineeni kunnes kotiin tulen ja näytin hänelle saapasmusteeni.

"_Aha, sahib!_ (Kyllä, herra!)"

"Harjoja löydät täällä huoneessa."

"_Bahut aha, sahib!_ (Hyvä on, herra!)"

Minä menin. Tullessani kotiin kello kuusi illalla, tapasin Khanden
Singin vielä otsansa hiessä harjaamassa ja kiillottamassa jalkineitani.
Tätä hän oli tehnyt koko päivän ja siihen käyttänyt parhaat hius- ja
vaateharjani.

"Voi sinua _budmash, krab log, pagal!_ (kurja ihminen, lurjus,
tyhmeliini!)" huusin minä kiukuissani, käyttäen niitä muutamia
hindustanilaisia sanoja, joita olin oppinut. Kiistin häneltä nuo
kiiltävät toalettikapineet, jolloin hän loukatun näköisenä osoitti
työnsä "loistavaa" tulosta.

Näkyi selvästi, ettei Khanden Sing omistanut mitään eteviä
palveliaominaisuuksia, eikä hän liioin ollut mikään mestari avaamaan
soodavesipulloa. Siinä toimessaan hän aina osasi kylvettää minua
sihisevällä vaahdolla, tahi antoi hän tulpan lentää suoraan kasvoihin.

Erään tämmöisen tapauksen jälkeen, ajoin Khanden Singin pois.

Luonteeni mukaista ei ole kuulematta, katsomatta rangaista
alkuasukkaita pienimmästä virheestä. Mutta ajattelen, että kun
aikanansa antaa tällaiselle juonikkaalle palvelialle vakavat, ei
liian ankarat nuhteet, niin silloin tulevaisuudessa pääsee monesta
mielipahasta. Varmaa vaan on, että Khanden Sing seuraavana päivänä tuli
hakemaan krokettikeppiänsä, jonka hän kiirellisessä lähdössään oli
unhottanut ja silloin nöyrin sanoin pyysi anteeksi tuhmuuttaan, samalla
ojentaen minulle seuraavan kirjeen, jonka eräs babu basaarissa oli
hänen puolestaan kirjoittanut:

 "Hyvä herra!

 Minä olen yksinkertainen mies, mutta kuulen, että aiotte ottaa kaksi
 gurkhalaissoturia mukananne Tiibettiin. Minä olen hyvä ja kunnon mies,
 ja sentähden parempi kuin mikään gurkha-mies. Tehkää hyvin ja ottakaa
 minä palvelukseenne!

                                              Uskollinen palvelianne
                                                _Khanden Sing_."
S
Olihan tämä liikuttavaa. Hän sai anteeksi ja sai jäädä luokseni.
Vähitellen hän edistyi, jotta hän jonkun ajan kuluttua oli täysin
kelvollinen. Kun herra Larkin eräänä aamuna kävi luonani, näki hän
Khanden Singin, jolla oli jotakin tointa huoneessa.

"Kuka tuo on?" kysyi hän.

"Minun palveliani."

"Mutta hän ei ole mikään palvelia. Hän on jonkun aikaa palvellut
poliisilaitoksessa, ja on muuten liukas mies. Hän keksi kerran
kokonaisen varasjoukon omassa kylässään, sai ne kaikki kiinni ja
tuomituiksi, mutta siitä hyvästä ryöstettiin häneltä kaikki mitä
hänellä oli."

"Minä aion ottaa hänet mukaani."

"Hän on hyvä poika", vastasi herra Larkin. "Sopii kaikessa tapauksessa
ottaa hänet mukananne rajalle asti. Mutta en neuvoisi Teitä ottamaan
häntä Tiibettiin."

Hän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja
entisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun
hän lopultakin sai lupauksen seurata minua _Bhot_-maahan (Tiibettiin).
Hänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa
vaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.

Maa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin
tästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.

Toukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden
Intialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä.
Kahden päivän päästä olin _Shorissa_, joka myös tunnetaan nimellä
_Pithoragarh_. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja
mäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille
vuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta
ja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin
korkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin,
kapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas
jyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua
kulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle,
ennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme
kaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet
luikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet
kuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa
saaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.

Pithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha
linnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä
on myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo.
Maa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä
taloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen
lähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän
vaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria.
Kello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. _Tal_-tie jäi vasemmalle
ja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme
_Shadgoraan_ parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi
vasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin
sisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät
silmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta,
pitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He
olivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat
kömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä.
Kynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä.
Akat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat
nelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja
pyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti
tuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä
liikkeillä toimittivat minua poistumaan.

Vähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan
keskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti
meidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat
ukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville
valoineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä,
kunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.

Täällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne
päässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa
(daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien
ja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta "pundiitti" (intialainen oppinut)
_Jibanand_ pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli
rakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta
ja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto
huoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun
makasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen
lävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko
maisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita
alkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä
sisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä
ajoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi
ruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni
viimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun
vedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo
liikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.

Askoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein
näkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa,
on rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien
vuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon
_Khipla_ ja _Dafia_ sekä _Duti_-vuori toisella puolen Kali-virtaa,
joka on Nepalin rajana. Kaupungissa ("gown") on noin kaksisataa taloa
siellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja
kaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin
valmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu
eräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita
leikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta
huoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli
yhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten
yli pohjoiseen päin.

Askoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan
v. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt
_tsamindarin_ eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä
ainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. _Jagat Sing Pal_,
rajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä
ja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta
huoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa
huolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä
huolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän
jakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille
hänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole
kerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi
muina uskonnonhaaveilioina pyhälle _Mansarovar_-järvelle Tiibetissä.

Nykyinen rajivari _Pushkar Pal_ kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on
siis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat
Aoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa,
missä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan
asti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen.
Eräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli
sielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä _pal_, joka kuuluu
perheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle
vuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana
ei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: _nafa_ eli
muskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli
läheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas,
mutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle
uskollinen.

"Onko kansa rajivarille hyvin alamainen?" kysyin Jagat Sing Palilta.

"Kyllä, herra. Kun rajivari esim. istuu hallitusistuimellaan,
tervehditään häntä kunnioittavilla 'salaam' tervehdyksillä. Hänen
alamaisensa vievät oikean käden otsalleen ja tukevat kyynäspään
vasemmalla kädellä merkiksi, että tällä tervehdyksellä on sellainen
paino, että sitä tarvitsee tukea toisella kädellä".

Kun hän jakaa oikeutta, istuvat hänen miehiset sukulaisensa, ystävänsä
ja palveliansa häntä likinnä: ensin hänen veljensä, sitten poikansa,
sitten veljensä pojat j.n.e. Naiset eivät saa olla läsnä. Muuten ei ole
mitään määrättyä tahi ankaraa seurustelu-sääntöä: rajiväriä ja hänen
perhettään kohdellaan kuitenkin aina itämaisella alamaisuudella.



KOLMAS LUKU.

Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —
Asumuksia.


Olimme kulkeneet n. 125 kilom. kolmessa päivässä, ja koska miesten
jalat olivat käyneet aroiksi, saivat he levätä yhden päivän. Itse kävin
katsomassa villejä metsä-ihmisiä _rootteja_ eli _rajia_, niinkuin
he itsensä nimittävät. He asuvat monta penikulmaa metsien sisässä,
ja päästäkseni heidän lymypaikkoihinsa täytyi minun astua jyrkkää
rinnettä alas. Kuljettava tie oli erinomaisen liukasta, sillä se oli
kuivan ruohon ja männynneulasten peittämä. Minun täytyi riisua kengät
ja sukat, että pysyisin jaloillani. Muassani oli yksi Intialainen ja
eräs mies Askotesta. Tulimme alas pikemmin kuin olisimme tahtoneet ja
keksimme sitte pienen polun, jota seurasimme kunnes tapasimme miehen,
joka koetti piiloutua muutaman puun taakse.

Hän oli villin näköinen, alaston ja kampaamaton. Takkuinen tukka
ulottui hartioille asti, mutta parta ja viikset olivat ohuet. Hän
katseli meitä epäilevin silmin ja oli hyvin haluton näyttämään meille
tietä sinne, missä hänen heimonsa asusti. Hän oli raotti ja hänellä
oli kyllä hyvät syynsä, miksei hän tahtonut viedä meitä kotiinsa,
päättäen hänen sanoistaan oppaalleni: "Meidän tykönämme ei ole vielä
kukaan valkoinen mies käynyt, ja jos joku semmoinen tulee, täytyy
meidän kaikkien kuolla. Vuoren henget tulevat estämään teitä pitemmälle
pääsemästä, emme me. Te tulette paljon kärsimään, sillä raotteja
valvova henki ei päästä teitä meidän koteihimme."

Minä annoin hänelle rupian, jota hän käänteli ja punnitsi kädessään.
"Saatte tulla", mutisi hän, "mutta sitä te vielä kadutte. Teitä kohtaa
paljon onnettomuutta."

Hänen äänensä oli niin omituisen surullinen, ikäänkuin hän olisi ollut
haltioissaan sekä vaan lausunut jonkun salaisen olennon uhkauksia.
Sanansa vaikuttivat sinä hetkenä minuun voimallisesti, mutta seurasin
häntä kuitenkin parhaani mukaan, kun hän apinan ketteryydellä kiipesi
tavattomien kivilohkareitten yli pitkin tietämme. Tämä oli vaivalloista
kyllä, sillä meidän täytyi alinomaa hypätä toiselta kallionlohkareelta
toiselle, tahi kavuta kaatuneitten puitten yli. Polku kävi yhä
selvemmäksi ja luikerteli pian erästä kallionseinää ylös, joka
äkkijyrkkänä yleni syvästä rotkosta.

Me jatkoimme nousuamme, kunnes hikisinä ja hengästyneinä saavuimme
avaraan luolaan liuskakivi-vuoressa. Puoliympyrän muotoisella
ylennyksellä näimme täällä noin kaksitoista, melkein alastonta miestä;
muutamat istuivat kantapäillään, nojaten kyynäs-päitään polvia
vastaan, muutamat makasivat suullansa. Eräs poltti kuivatuita lehtiä
hintulaisella piipulla. Otin ryhmästä pika-valokuvan jolloin he
hämmästyksellä ja epäillen töllistelivät odottamattomia vieraitaan.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hyppäsi kaksi vanhempaa miestä ylös
ja kielsivät hurjilla liikkeillä minua tulemasta lähemmäksi. Siitä
huolimatta menin kuitenkin näitten tuimain ja vihaisten ihmisten luokse.

"Täällä ei koskaan ole ollut ketään muita kuin raotteja. Sinun täytyy
_pian kuolla_. Sinä olet suututtanut Jumalan" huusi eräs vanha mies
tulisella kiivaudella. Taivutetuin polvin ja koukkuselkäisenä työnsi
hän päätään minua päin, pui nyrkkiänsä ihan nenäni alla sekä pyöritteli
niitä ympäri ilmassa. Avattuaan ne silmänräpäyksesi, puristi hän ne
taas niin lujasti kiinni, että kynnet tunkivat kämmeneen.

Silmäkulmiaan tämä vanha raotti ei rypistänyt, vaan veti ne ylöspäin,
joten hänen sileään otsaansa tuli syvää uurteita, jotka suorina
viivoina ulottuivat toisesta korvasta toiseen. Hänen luonnostaan
leveät ja litteät sieramensa laajenivat ja nousivat niin, että
poskille muodostui kaksi syvää, nenästä lähtevää viivaa. Suu oli
auki ja alahuulen värähdys osoitti selvään, ettei mies paljon voinut
puhe-elintään hallita. Silmät, jotka alkuaan näyttivät olleen ruskeat,
olivat nyt värittömät, mutta sitä myöden kuin kiukkunsa kasvoi, kävivät
ne eloisemmiksi. Hän avasi ne selkiselälleen ja terät laajenivat,
vaikka aurinko paistoi häntä suoraan silmiin.

Muutama muukin osoitti tyytymättömyyttään samalla tavalla. Alutta
toiset, varsinkin kaksi nuorukaista, joilla oli surulliset kasvot,
maahan luodut suuret silmät ja tuuhea musta tukka, seisoivat
liikkumatta etäämpänä, nojaten päänsä oikeata olkaa vasten ja leukansa
käteen. Kasvojen piirteet olivat ihan tyynet, ei ainoakaan lihas niissä
liikkunut.

Eräs mies, jolla oli eriskummainen pää ja näytti olevan mongoolin ja
neekerin sekarotua, tyyntyi ensiksi koko joukosta. Läpitunkevasti,
mutta samalla epävakavin katsein vävähtävillä kasvoillaan, tarkasti
hän minua tarkemmin kuin kukaan muu oli tehnyt ja näytti vakuuttavan
heille, etten ollut tullut tekemään heille mitään pahaa. Hän viittasi
muille, että he lopettaisivat uhkauksensa, istahti, jalat ristissä
allansa, ja kehotti minua tekemään samoin.

Kun kaikki olivat levollisina istuneet, otin taskustani hopearahoja
ja annoin jokaiselle yhden, paitsi eräälle, jonka kasvoissa tahdoin
tutkia kateutta sen alkuperäisimmässä muodossa. Minä pidin häntä
tarkoin silmällä ja näin hänen pian synkkänä menevän etäämmälle. Muut
olivat nyt verrattain levolliset. Heillä näkyi; olevan synnynnäinen
taipumus surumielisyyteen, enkä kaikista ponnistuksista huolimatta
saanut heitä muutakuin heikosti hymyilemään. He käänsivät ja väänsivät
rahaansa sormiensa välissä, vertailivat niitä toisiinsa ja näyttivät
tyytyväisiltä. Kadehtia piti päätään toisista poiskäännettynä, eikä
ollut näkevillään mitä tapahtui sekä alkoi, halveksivan näköisenä,
kurkkuäänellä laulamaan surullista säveltä. Kun hän oli saanut
tarpeeksi kärsiä, annoin hänelle kaksi rahaa yhden sijasta ja nytkös
hän tyytyväisenä irvisteli.

Koetin sitten valokuvata heitä, mutta he katselivat konettani
epäluulolla ja kun valokuvatessani eri ryhmiä levy toisensa perästä
tuli näkyviin, hypähtivät he peljästyneinä joka kerta kuin jänne
napsahti.

"Jumalat suuttuvat sinulle _tuosta_," sanoi eräs raotti, osoittaen
valokuvauskonettani "jollet anna meille suurta valkoista rahaa." Käytin
tilaisuutta hyväkseni ja lapasin heille kaksi "suurta rahaa", jos
veisivät minut mökkeihinsä, jotka olivat muutama sata askelta alempana
kallionseinässä kuin kotkan pesät; mutta silloin heidän tulisi antaa
minun ei ainoastaan nähdä, vaan myös koskea ja saada selitys kaikkeen
mitä tahdoin.

He suostuivat ja me aloimme kiivetä alas äkkijyrkkää polkua, joka vei
heidän mökkeihinsä. Sekä naiset, jotka kuultuaan vieraan saapuneen ja
olivat kiivenneet sinne ylös katsomaan, että miehet auttoivat meitä
alaskavutessamme. Pitäen toinen toistamme kädestä, luisuimme nyt kaikin
yhdessä jonossa kovempaa vauhtia, kuin juuri olisimme halunneet,
kallionjyrkännettä alas. Muutaman kerran kompastui joku alkuasukkaista
tai minä itse ja olimme vetää kaikki muut kanssamme alas syvyyteen,
naisten huutaessa niin että kaikui vuorissa ympärillämme. Tuntui
sentähden hauskalta kun saavuimme mökkeihin virran rannalle. Nämät
mökit olivat sanomattoman kurjat. Seinät olivat palmikoiduista oksista,
ja kattona oli heiniä. Ne olivat rakennetut pitkin vuorenseinämää ja
olivat lähes kolme metriä pitkät, jaetut kahteen huoneeseen, joissa
kummassakin asui yksi _perhe_. Huonekaluja ei ollut ja talouskapineina
oli muutama astia alkuperäisintä lajia. Siellä näki puukuppeja,
joita terävillä kivillä oli puukappaleesta koverrettu, uusimmat
oli tehty huonoilla intialaisilla veitsillä. Heidän maanviljelynsä
työkapineineen oli aivan alhaisella kannalla. Ruokavaransa säilyttivät
he verkkopusseissa. Heidän parhaana ravintoaineenaan ennenaikaan oli
virrasta saatu kala, villieläinten liha ja kasvien juuret. Mutta nyt he
jo nauttivat leipääkin ja samoinkuin muutkin villit kansat rakastavat
he väkijuomia. Raottien mökit olivat sisäpuoleltaan niin yksinkertaiset
ja tyhjät, että siitä tuskin tarvitsee kertoa, ja löyhkää, joka niistä
lähti, ei saata sanoin kuvata.

Eräässä mökissä, johon astuin, oli naisia ja miehiä kyyristyneinä
tulen ääressä. Naiset kantoivat hopeasormuksia ja kaulassa lasihelmiä;
miehillä oli tuskin muuta päällään kuin korvarenkaat. Yhdellä ainoalla
oli pieni vyö uumansa ympäri. Naisilla oli lanteilla ohut vaatekappale
intialaista kangasta, Askotesta ostettu.

Kun lähemmin tarkastin heidän kasvojansa, huomasin että monet
piirteet niissä ilmaisivat etäistä mongoolilaista alkuperää, mutta
niiden toisin muodostumiseen on vaikuttanut ilmasto, maanluonto ja
todemmukaisesti myös muitten kansojen kanssa tehdyt avioliitot.
Raotit ovat sangen alhaista rotua, niinkuin tähän liitetyistä kuvista
näkyy. Naisten pääkallot olivat erinomaisen pienet, otsa matala, ja
vaikka lie näyttivät ihan järjettömiltä, huomasin kuitenkin että he
olivat jotenkin älykkäitä. Heillä oli ulkonevat poskipäät, nenä oli
pitkä ja litteä sekä leveä ja pyöreäpäinen niinkuin mongoolien. Leuka
oli enimmäkseen pyöreä ja hyvin taappäinen. Huulet ohuet ja kiinni,
suupielet ylösvedetyt. Alaleuka oli sangen lyhyt ja soukka, yläleuka
oli sitä vastoin suhteettoman suuri pääkallon suhteen. Korvat, suuret
ja ulkonevat, saattavat kuulla kaukaisiakin ääniä.

Miehillä oli kauniimmat päät kuin naisilla. Otsa korkeampi ja leveämpi,
nenä muuten samallainen kuin naisillakin, mutta lyhyempi, leuka ei
juuri yhtä paljon taaksepäin, koko alaleuka erinomaisen kapea, mutta
yläleuka suhteettoman suuri niinkuin naistenkin.

Raotit ovat epäilemättä sekarotua ja niissäkin harvoissa, joita
tapasin, oli niin suuria eroavaisuuksia, että oli vaikea selittää
niitten olevan samaa alkuperää. Kaikilla oli tuuhea, pikimusta
tukka, joka ei koskaan kasva yli tavallisen pituuden. Se ei ole
karkea luonnostaan, mutta tavallisesti niin likainen, että se
näyttää karkealta. Yleensä heidän ruumiissaan ei ole karvoja, paitsi
kainalokuopissa; viiksistä ja parrasta ei kannata puhuakaan.

Miehet pitävät jakauksen keskellä päätä, niin että tukka lankeaa kahden
puolen, mutta tuskin peittää korvia. Huomasin että nämät, samoin kuin
Ainu-kansakin, ajoivat hiuksensa pois neliön-muotoisesta paikasta,
keski kohdalla otsaa nenän ja tukan rajas’a. Naiset kampaavat sormilla
tukkansa ja kokoovat sen takaraivalle nutturaksi.

Kauniimmat tästä heimosta olivat hoikkavartaloiset, eivätkä olleet
liiaksi lihavia. He olivat sekä notkeita että jänteviä, jäsenet
sopusuhtaiset, ihon väri pronssiin vivahtava. Kaikesta likaisuudestaan
ja kurjuudestaan huolimatta viehättivät he minun taidemieltäni
varsinkin majesteetillisella ryhdillään. Huomasin että he hengittivät
hyvin tasaisesti ja säännöllisesti nenän lävitse, pitäen suutaan
tiukasti kiinni. Heidän jalkansa olivat siitä omituiset, että toinen
varvas oli kaikkia muita varpaita paljon pitempi, josta päättäen
he saattoivat käyttää varpaita sormina. Kämmenissä ei ollut yhtään
viivoja, kynnet olivat litteät, peukalot typistyneet ja viimeinen jäsen
aivan lyhyt.

Että raotit meidän päivinämme ovat ruvenneet käyttämään vähän vaatteita
ja koristuksia sekä hiukan muuttaneet elatustapaansa, on kokonaan
Askoten rajivarin ansio, joka pitää isällistä huolta alamaisistaan,
varustaen heitä kaikellaisilla ruokavaroilla. Ainoastaan joku
raotti on viime vuosina käynyt Askotessa, koska he ovat pelkuria ja
arkaluontoisia ja näyttävät tyytyvän yksinkertaisiin asumuksiinsa
_Khipulan_ metsissä, joita he pitävät omaisuutenaan. Kalastus ja
metsästys on heidän ainoa toimensa. Parhaimpana otuksenaan kuuluvat
he pitävän suurempaa Himalajan apinaa, vaikka minä omien huomioitteni
mukaan luulen heidän syövän kaikkea mitä saavat.

Yleensä luullaan, että raottilaiset naiset elävät tarkoin muista
erillään eivätkä saisi näyttäytyä vieraille. Että tämä väite on
perätön, näkyy parhaiten alla olevasta raottilaisnaisten valo- kuvasta,
jonka sain ottaa ilman että miehet sitä ensinkään vastustivat. Ile
ovat yleensä siveät, ja kuvani osoittaa, että jos raottilaismiehet
pitäisivätkin heitä kauniina, niin vieraan kumminkin olisi vaikea
löytää heidän piirteissään minkäänlaista kauneutta.

Heidän väkilukunsa on yhä vähenemässä, pääasiallisesti ja epäilemättä
siitä syystä, että sukulaisten välisiä naimisia suuresti suositaan.
Naiset eivät kuulu olevan hedelmättömiä, mutta paljon kuolee pieniä
lapsia. He hautaavat kuolleensa ja uhraavat muutaman päivän sen jälestä
ruokaa ja vettä vainajan hengelle.

En voinut saada mitään tietoja heidän häämenoistaan, taikka siitä
oliko heillä ensinkään semmoisia. Mutta sukulaisrakkaus oli heissä
voimallinen. He ovat taikauskoisia ja sekä pelkäävät että kunnioittavat
vuoren henkiä, aurinkoa, kuuta, tulta, vettä ja tuulia. En tiedä
onko heillä mitään jumalan-palveluksen muotoa. En ainakaan nähnyt
minkäänlaista rukouksen tahi uhraamisen merkkiä.

Raotit väittävät olevansa kuninkaallista alkuperää eivätkä taivu
minkäänlaisiin alamaisuuden-osoituksiin. He eivät kumarra ketään
eivätkä tervehdi muullakaan tavalla. "Muut kansat ovat velvolliset
tervehtimään meitä. Meissä on kuninkaallista verta, ja vaikka me vuosi
satoja sitte vapaasta tahdosta vetäysimme metsiin, olemme me kuitenkin
kuninkaitten jälkeläisiä."

Oltuani hetken aikaa näitten kuninkaallisten villi-ihmisten luona,
kävivät he levottomiksi ja epäileviksi. Olin käännellyt, tarkastanut
piirtänyt tahi valokuvannut kaikki heidän kapineensa, olin mitannut
kaikki, miehet ja naiset, jotka olivat siihen suostuneet, sekä maksanut
heille sovitun summan. Kun juuri olin sanomassa heille hyvästi, tuli
harmaahapsinen ukko taas luokseni.

"Sinä olet nähnyt raottien kodin. Olet ensimmäinen vieras, joka sen
on nähnyt, ja sinä saat paljon kärsiä. Jumalat ovat sinulle kovin
vihaisia."

"Niin", jatkoi toinen raotti osoittaen rotkoa, "joka tuota tietä astuu,
eikä ole raotti, häntä kohtaa suuri onnettomuus."

"_Kush puruani, sahib_!" (älä siitä huoli, mitä he sanovat, herra)
keskeytti hänet oppaani. "He ovat pelkkiä villejä, eivätkä ymmärrä
parempaa. En minäkään ole täällä ennen ollut ja saanen siis myös osani."

"Sinäkin saat paljon kärsiä," sanoi vanha raotti varmalla äänellä.

Raotit seisoivat ääneti ympärilläni minun asetellessani
valokuvauskonetta paikoilleen. Näin selvästi, että heidän mielestänsä
olin mennyttä miestä. He eivät vastanneet, kun jätin hyvästi, ja jos
olisin ollut vähänkin taikauskoinen, olisi varmaan heidän juhlallinen,
muumiankaltainen totisuutensa tehnyt minun levottomaksi.

Mutta koko tämä tapaus ja ukon sanat tunkivat elävästi muistooni vähän
aikaa tämä jälestä, jolloin sain kärsiä kaikki hornan tuskat ja joka
silmänräpäyksessä olin elävinäni uudestaan kaikki kuluneen elämäni
kokemukset.



NELJÄS LUKU.

Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. —
Suojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. —
Vesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki.
— Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta
ynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Painkhanda-alueet. — Englannin
vallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.


Palattuani Askoteen näin, kerran kulkiessani kaupungissa Jagat Singin
seurassa, pitkän, laihan olennon tulevan eräästä matalasta kivivajasta
ihan linnan lähellä.

"Mikä tuo on?" kysyin oppaaltani.

"Se on fakiiri, joka äsken on palannut toivioretkeltä pyhälle
Mansarovar-järvelle Tiibetissä. Monet noista uskonkiihkoilioista
kulkevat suvisin tätä tietä pyhiinvaellusretkillänsä."

Uteliaana menin tuon kummallisen miehen pateille. Hän oli runsaasti yli
puolentoista metriä pitkä mies; hänen tuhkalla siroitetun, riutuneen
ruumiinsa oli samainen tuhka muuttanut päältäpäin kamalan näköiseksi;
iho oli nimittäin ihan tuhkanharmaa. Minä kutsuin häntä päivänvaloon.
Hänen tavattoman pitkät hiuksensa oli palmikoittu pieniksi palmikoiksi,
jotka turpaanin tavoin ympäröisivät hänen päätänsä. Hiukset oli
värjätty valkoiseksi ja pitkä, ohut parta oli väriltään punertava.
Silmät olivat syvään päähän painuneet. Otsa ja posket oli maalattu
paksulla valkoisella värillä. Sanomattakin ymmärtää, että hän oli
samalla kamalan ja inhottavan näköinen. Kasvoissa oli hassun ilme,
eikä hän monta sanaa puhunut. Hän oli melkein alasti. Vyötäisillä oli
fakiiriketju ja käsivarressa, kyynäspään yläpuolella, lasihelminen
rengas. Keskiruumiin ympärillä oli puukuulista tehty vyö ja kaulassa
palmikoitta karvanauha. Päivät pääksytysten vyori hän tuhassa
ja kuritti monin tavoin ruumistansa, kaikilla näillä tempuilla
voittaaksensa pyhimyksen arvon.

Olin kuullut kerrottavan kummallisista taikaluuloista näiden
vuoriväkien kesken.

"Onkos Himalajalla vuorenhenkiäkin?" kysyin Jagat Snigiltä.

"On tietenkin", vastasi hän, "ja niistä on toisinaan hyvinkin paljon
vastusta, varsinkin muutamilla. Mutta harvoin ne kuitenkaan ketään
tappavat."

"Ne siis eivät ole ihan niin häijyjä kuin muutamat ihmisolennot?"

"Kyllä ne ovat hyvin häijyjä, herra. Ne tarttuvat raudankovilla
kynsillään nukkuvien kurkkuun ja painavat uhriensa rintaa."

"Eikö sovi ajatella, että he ovat syöneet liiaksi ja kärsivät ruuan
sulamattomuutta?"

"Ei, herra. Vuorenhenget ovat taivaaseen pääsemättömien ihmisten
henkiä. Niitä kohtaa yöaikaan metsässä laumoittain. Vuorien asukkaat
pelkäävät niitä kovasti. Ne olestavat vuorten kukkuloilla ja saattavat
ottaa kissan, rotan tai jonkun muun elävän muodon. Niiden sanotaan
usein muuttavan hahmoansa. Missä ei mikään ihmisjalka pääse käymään,
vuorilla ja rotkoissa tahi tiheässä luhdassa, siellä henget hyörivät.
Mutta usein jättävät ne piilopaikkansa ja etsivät ihmisiä. Ne, joita
nämät henget riivaavat, vaipuvat tavallisesti puolitainnuksiin ja
ääntelevät silloin selittämättömiä sanoja ja kirkuvat rajusti. On
niitäkin, jotka väittävät tuntevansa taikasanoja, joilla henkiä
houkutellaan esille. Maan asujamet käyttävät tähän tarkoitukseen eräitä
keinoja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä. Eräs nokkoslaji on
semmoinen, että kun sen panee riivatun rinnalle, niin pahat pakenevat.
Tepsivin keino kuitenkin on, että on lyövillään henkiä tulikuumalla
raudalla. Tätä keinoa taitavat henget pelätä enemmän kuin mitään muuta."

"Onko koskaan kuultu henkien puhuvan?" kysyin minä.

"Ei usein eikä välittömästi, mutta kyllä niitten henkilöitten kautta,
joita ne riivaavat. Nämät kertovat hengistä monta kummallista juttua.
Omituiset nämät henget ovat siitä, että ne hätyyttävät ainoastaan niitä
ihmisiä, jotka heitä pelkäävät. Jos hätyytetty tekee vastarintaa,
katoavat ne".

"Onko alkuasukkailla mitään erityistä keinoa niiltä suojeluksensa
itseään?"

"Tuli on ainoa varma suojeluskeino. Joka nukkuu tulen ääressä, on
niiltä suojassa niinkauvan kuin tuli palaa."

"Tiedättekö jonkun niitä nähneen?"

"Kyllä, eräs Joga niminen mies kertoi kerran yöllä metsän läpi
kulkiessaan kuulleensa äänen, joka huusi häntä nimeltään. Peloissaan
pysähtyi hän, eikä muutamassa silmänräpäyksessä saanut sanaa sanotuksi.
Vapisten hän vihdoin vastasi ja heti tuli koko liuma henkiä, jotka
ivaten kehottivat häntä heitä ahdistamaan, jos hän uskaltaisi. Joga
lähti heti käpälämäkeen ja pahat henget katosivat. Kerrotaan niitten
kivittäneenkin vastaantulioita."

"Entäs te itse, Jagat Sing? Oletteko koskaan henkiä nähnyt?"

"Ainoastaan yhden kerran. Olin juuri eräänä myöhäisenä iltana
kotimatkalla linnaan, kun minä ylhäällä mäellä näin naisolennon. Oli
kaunis kuutamo-ilta. Jatkoin matkaani jyrkkää mäkeä ylös, mutta olento
seisoi samalla paikalla, täydellisesti kuutamon valaisemana. Mennessäni
siitä ohi, katsoin sinne ja näin pikimustat, aaveentapaiset kasvot,
kamalat katsella. Veri oli jähmettyä suonissani, kun tuo kamala olento
läheni. Tähtäsin siihen voimallisen iskun kepilläni, mutta keppi lensi
vinkuen läpi ilman, ketään tapaamatta. Noita oli silmänräpäyksessä
kadonnut."

"Toivoisin, Jagat Sing, että voisitte näyttää minulle jonkun näistä
hengistä. Minä antaisin paljon saadakseni niitä valokuvata."

"Te ette voi nähdä niitä aina silloin kun tahdotte, herra. On paras
että vältätte niitä. Ne ovat pahoja henkiä ja tekevät vaan vahinkoa."

Lähdin Askotesta (1370 m.) luikertelevaa tietä pitkin taajan metsän
läpi ja kuljin riippusiltaa myöden _Gori_-virran yli _Gargian_ luona
(727 m.) Tie kävi syvän, kuuman laakson kautta, jonka läpi vuolas
_Kali_-joki virtaa, kulkien meistä vastakkaiseen suuntaan ja muodostaen
rajan Nepalin ja Kumaonin välillä. Nepalin puolella näkyi kyliä ja
viljeltyjä vainioita, kun sitä vastoin Kumaonin puolella oli ainoastaan
muutama autioksi jäänyt katoton hökkeli. Nämät olivat Shokalaisten ja
Tiibettiläisten talviasumuksia, kun he kylmänä vuoden aikana muuttavat
alas näille lämpymille seuduille lammaslaumojansa paimentamaan.
Shokalaisten suviasunnot ovat korkeammalla vuoristossa, Tiibettiin
vievien valtateitten lähellä ja lähempänä Tiibetin rajaa.

Saapuessani _Kutsian_ daramsallaan, toi sanansaattaja minulle tiedon,
että rajivari, jota en saanut Askotessa tavata, nyt on täällä
uhraamassa eräille jumalille, ja että hän tulisi käymään minun luonani
keho 3 i.p. Koska minulla siis oli hyvää aikaa, menin kylpemään ihanan
vilpoiseen, mutta vuolaaseen virtaan. Uiminen ei saattanut tulla
kysymykseenkään, olipa siihen itsensä kastaminenkin jo vaaranalaista.
Virrassa kadotin jalansijan ja se vei minut kovaa vauhtia muutamia
kallioita vastaan, jotka kohosivat virrasta noin 20 tahi 30 metriä
alempana. Pääsin kuitenkin onnellisesti ylös vedestä ilman muuta
vahinkoa kuin muutamia naarmuja.

Kuivatellessa päivän paisteessa tuli luokseni lähetystö alkuasukkaita,
jotka kunnanesimiehensä (patan) johtamina kunnioittavasti tervehtien
lahjoittivat minulle maitoa, panaaneja (kiela) jättiläissuuruisia
kurkkuja (kakri) ja pähkinöitä. Nämät alkuasukkaat näyttivät olevan
paljon korkeammalla kannalla kuin alamaan Hintulaiset. He olivat
samalla notkeat ja lujarakenteiset, käyttäytyivät arvokkaasti ja
näyttivät miehuullisilta. Heidän vaalea ihonvärinsä ja tuuheat, mustat
hiuksensa tekivät heitä Espanjalaisten tahi etelä Italialaisten
näköisiksi. Heillä ei ollut ensinkään sitä teeskenneltyä käytöstä ja
petollista puhetta, mikä on niin tavallista jotka aina ovat tekemisissä
Eurooppalaisten kanssa.

Lähellä joenrantaa oli tiibettiläinen leiri, jossa oli 30 tahi 40
telttaa. Ne olivat kaikki alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne
olivat savusta mustuneet. Niissä oli kaikissa miehiä, naisia ja lapsia
sekä paljon talouskapineita. Näistä herättivät huomiotamme sisälle
astuessamme varsinkin joukko kiiltäviä messinkimaljoja. Niitä oli
hajalla pitkin maata, ja telttalaisten suurimpana huolena näytti
olevan näitten astioitten kiiltävinä ja hienoina pitäminen, muusta
piittaamatta.

Teltassa ja sen ulkopuolella oli suuret kasat kaikellaista tavaraa,
vaatteitten peitossa sadetta vastaan.

Juuri kolmen lyönnillä saapui rajivari kantotuolissaan (dandy)
häntä seurasi hänen veljensä, samoin kantotuolissa. Rajivarin poika
ja perillinen ratsasti kauniilla harmaalla pikkuhevosella. Menin
auttamaan vanhaa päällikköä, joka muutama vuosi sitten oli halvattu,
pois kantotuolista. Me kättelimme sydämmellisesti toisiamme ja minä
talutin hänet vajaan, jossa me, tuolien puutteessa, istuimme minun
tavaralaatikoilleni. Hänen hienot ja kauniit piirteensä, viehättävä
käytöksensä, pehmeä ja sointuisa äänensä sekä arvokas puheensa ilmoitti
selvästi tämän miehen olevan korkeampaa rotua ja että erinomainen kyky
oli kätkettynä hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olentoonsa.

"Toivon että voitte hyvin ja etteivät matkan vaivat ole teitä liiaksi
rasittaneet. Mieleni oli paha, kun en saanut itse vastaan- ottaa
teitä Askotessa. Elävätkö rakkaat vanhempanne? Onko teillä veljiä ja
sisaria? Oletteko naimisissa? Toivoisin suuresti pääseväni Englantiin.
Ihmeellinen maa se lienee, ja niin minä sitä ihailen, että olen antanut
veljeni pojille englantilaisen kasvatuksen, ja yksi heistä palvelee nyt
kuningatar Viktorian (maharanin) valtiollisena asiamiehenä".

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin osasin, hintulaisen
sanakirjan, liikkeiden ja piirustuksien avulla. Hän puhui
asianharrastuksella ja ymmärtäväisyydellä monista meidän viime
keksinnöistämme.

Hän ihaili kovin tieteellisiä koneitani, mutta enintä huomiota herätti
kumminkin heissä minun pyssyni, revolverini ja muut aseeni, varsinkin
256° mannliherkiväärini, joka oli asetettu 594 metrin kantavaisuuteen.

Rajivari pyysi minun tulemaan takaisin Askoteen hänen kanssaan, josta
hän veisi minut metsästämään tiikereitä, karhuja ja leopaarteja. Mutta
vaikka tämä tarjous olikin hyvin houkutteleva, en kuitenkaan voinut
siihen suostua, koska minulla oli ihan toiset aikeet.

Vierailu kesti yli kolme tuntia ja olin iloinen siitä, että erosimme
hyvinä ystävinä.

Kulkiessamme syvän laakson läpi _Dharkkulaan_ päin, oli kuumuus
sietämätön, vaikka aurinko jo oli laskemaisillaan. Saavuimme
eräälle vesiputoukselle, jossa vesi suuresta korkeudesta putosi
sateenvarjon-muotoisten, sammaltuneitten stalaktiittien eli tippukivien
päälle. Kun auringon viime säteet kohtasivat putoavaa vettä, muuttui
se säteileväksi moniväriseksi sateeksi. Monet pienet sateenkaaret
lisäsivät tämän ilmiön kauneutta. Lepäsimme hetkisen tässä vilpoisassa
ja somassa paikassa. Linnut lauloivat ja apinoita leikki puissa.
Etäämmällä, siinä kohden missä joki tekee mutkan, on vuoressa kaksi
suurta luolaa. Savustuneet katot osoittavat, että ne ovat matkustavien
Shokalaisten ja Tiibettiläisten leiripaikkoja. Suuret mustapäiset ja
valkopartaiset apinat hääräsivät iloisina ja pelkäämättä kaikkialla
vallattomasti leikkien, ilakoidessaan heittävät tai vierittävät ne
kiviä ohikulkevien päälle, tuottaen monesti onnettomuuksia, kun tie
tässä on kapea ja kulkee rotkon sivua.

Ennenkuin saavuimme siihen paikkaan, missä _Tsuagar_ laskee _Kaliin_,
sivutimme monta tiibettiläistä _humli_- ja _rongpa_-leiriä.

Minä leiriydyin _Kalikan_ (noin 950 metriä) luona, jättiläispuun
juurelle, jonka oksat ulottuivat kauvaksi tien yli ja johon Intialaiset
ja minun mieheni olivat matoista ja lehteristä oksista latoneet mukavan
majan.

Kun halusin niin pian kuin suinkin päästä tuosta kuumasta laaksosta,
herätin mieheni jo kello 3 aamulla, vaikka olimme vasta myöhään illalla
käyneet levolle, ja alotimme marssimme. Menin paikoin pitkin tietä
sivutimme Shokalaisten autioita talviasuntoja, joissa oli rikkinäiset
olkikatot. Muutamissa oli kuitenkin liuskakivikatot, ja nämä ovat juuri
darma-shokalaisasuntojen varsinaisena, tuntomerkkinä.

Shokalaisten vesimyllyt olivat hyvin alkuperäisiä ja omituisia. Sangen
kekseliäs laitos pani veden kiertämään tavattoman suurta kiveä, joka
pyöri toisen kiven päällä. Vilja valui hitaasti ylhäältä laatikosta
ylemmän kiven keskelle tehtyyn reikään ja sitte molempien kivien
väliseen uurteeseen, ja niin se jauhettiin hienoksi.

Dharkhula (1055 m.) on Shokalaisten suurin talvimajailupaikka kauniilla
tasangolla. Kylässä on kaksitoista pitkää taloriviä, ne ovat katottomia
ja hyvin toistensa näköisiä ja kokoisia. Huomiomme kiintyi neljään
suureen rakennukseen kylän toisessa päässä. Yksi näistä on daramsalla.
Ne muut kaksi kivitaloa ovat koulu ja sairashuone. Ne kuuluvat
methodistien lähetysseuralle ja niitä johtaa neidet Sheldon M.D., ja
Brown sekä näitten seutujen ihmeteltävä sivistyksen eturaivaaja t:ri H.
Wilson. Saman lähetyksen majatalo on vähän ylempänä vuoren rinteellä.
Niiden kohtien välillä, jossa Nepalista tuleva _Lakka_ ja _Shakta_
laskevat Kalijokeen on _Dubart_ (noin 1,100 metriä) ja siitä noustaan
vähitellen noin 1,226 metrin korkeuteen _Relegar_-virran varrella, joka
myös on tuon mahtavan päävirran lisäjoki. Mentyäni-_Rankuti_-virran
yli, nousin yhä korkeammalle ja taakseni jäivät vuoriharjut toinen
toisensa perään virran uoman toisella puolen, kun taas Nepalin
puolella, kolmen lähimmän harjun takana, sangen korkeita ja kauniita
lumihuippuisia kukkuloita kohosi pilviä kohden. Korkein paikka tielläni
oli 1,613 metriä, jonka jälkeen taas vähän laskeuduimme ja niin
saavuimme _Khelan_ daramsallaan myöhään yöllä.

Khelan lähellä vuorenkukkulalla oli tavattoman suuri neliskulmainen
ja tornimainen kallionlohkare. Asukkaat väittivät, että sen
kiven sai liikkumaan ja pyörimään kun siihen vaan ryhtyi; toiset
kuitenkin väittivät tätä vastaan, eikä minulla ollut aikaa, käydä
sitä tarkastamassa. Kaukoputkellani katsoen näytti se kuitenkin
seisovan aivan lujalla ja vakavalla pohjalla. Harmikseni en myös
päässyt katsomaan merkillisiä lämpöisiä rikkilähteitä _Darma Gangan_
lähellä. En myös päässyt erääseen merkilliseen luolaan, jossa maasta
nousevaiset myrkkyhöyryt ovat tappaneet suuret määrät eläviä. Eri
haaroilta saamaini tietojen mukaan on luola varsin täynnä lintujen ja
imettäväisten luurankoja, kun nuo eläimet ovat tunkeutuneet tuohon
kuoleman kammioon.

Kaksi valtatietä vie Khelasta _Hundekseen_: toinen _Darma_- eli
_Dholi_-virran laaksoa myöten, toinen pitkin Kalijokea _Lippu_-nimisen
solan kautta.

Kauppatie Darmalaaksoa myöden on vähemmän käytetty kuin Lippusolan
kautta, mutta se on kuitenkin tärkeä, sillä osa lounaisen Tiibetin
intialaista kauppaa kulkee Darmashokalaisten välityksellä. Tavarat
ovat pääasiallisesti puraksia, suolaa, villoja, ja turkiksia,
kankaita ja talouskapineita. Näihin vaihtavat Tiibettiläiset hopeata,
vehnää, riisiä, pippuria, kaikellaisia helmiä ja intialaisia
teollisuustuotteita sekä _satua_ ja _ghuria_ (eräitä elintarpeita).
Darmatie on verrattain hyvä ja varma, vaikka se on vaan vuoripolku
ja vie tavattoman korkeitten paikkojen yli sekä hyvin kapeana kulkee
Dholi-joen yläjuoksua myöden, sivullaan syvät rotkot. Joen rannoilla
on monta shokalaiskylää ja uutisasutusta. Suurimmat ovat Nyu, Sobala,
Sela, Nagling, Bahling, Sona ja Tuktung (3159 m.), Dansu ja Jansu,
jossa käy silta joen yli. Koillisella rannalla on vastapäätä Dakar
_Goa_ ja etäämpänä 3090 metrin ylängöllä virtaa vuolas ja sameravesinen
_Lissar_-joki.

Dholivirta alkaa verrattain pienistä jäätiköistä koillispuolella sitä
harjannetta, joka on osa korkeampaa Himalaijaa, ja ulottuu kaakkoon
siihen kohtaan, jossa molemmat joet yhtyvät. Syöksyessään ottaa se
lisäjoiksensa useita jäätikkövirtoja, joista _Kats'in_ lumikentältä
ja _Nui'n_ jäätiköltä lähteväiset ovat suurimmat. Dholi virtaa
luikerrellen kallioitten välissä ja rotkoissa, ensin kaakkoon, sitten
etelään ja lopuksi lounaaseen päin, kunnes siihen yhtyy luoteesta
tuleva Lissar.

_Tiang, Sipu_ (noin 3,460 m.) ja _Markha_ ovat suurimmat, shokakylät
Lissarin varrella.

Markhasta lähtee polku, joka yhdistää Lissar ja _Gori_-laaksot.
Noustessa Lissarin länsipuoliselle korkealle harjulle, kuljetaan,
pitkin _Niphung Kang_-jäätikön pohjoista reunaa, sitten
Kharsa-jäätikön eteläpuolitse ja kuljetaan vaivalloisen ja vaarallisen
_Tertkha_-jäätikön poikki läntiseen suuntaan. Shun-Kalpa jäätikön
eteläpuolitse tullaan _Ralem'iin_ ja _Sumdu'um_ erään Goan lisäjoen
varrella; Goa itse on Kalin lisäjoki.

Se hajanainen alaston vuoriharjanne kulkee pääsuunnassaan kaakosta
koilliseen _Ralfa_-jäätikölle ja kääntyy siinä kaaressa luoteeseen
päin lumikenttinä ja jäätikköinä. Vuoriharjun koillis- ja itä-puolella
on jäätiköltä paljon enemmän kuin sen länsipuolella, mutta melkoinen
jäätikkö on sielläkin ja sen eri osien nimiä on _Kala Baland_,
Shun-Kalpa ja Tertkha. Niillä seuduin, missä tämä harju yhtyy
Himalaija-vuoristoon, on myös laajoja jäätiköitä, mutta niiden nimistä
en saanut selvää, paitsi kaikkein pohjoisimmasta, jonka nimi oli
_Lissarseva_ ja josta Lissarvirta alkaa.

Lissarin ja Gorin välinen vuoriharjanne on maantieteellisesti tärkeä,
koska se on niiden kahden Tiibetin osan rajana, jotka tunnetaan
nimillä Darma ja _Johar_ ja koska siinä on komeita lumi- huippuja,
joista _Bambadhura_ on 6,237 m. korkea, ja muuan nimetön huippu tästä
lounaaseen päin on tätäkin korkeampia Täällä näkyy myös nuo molemmat
_Kharsa_huiput, toinen saman- nimisen jäätikön luoteisella, toinen
lounaisella puolella. Useita huippuja on myös kaakkoon päin, samoin
myös pohjoisessa, joista korkein on _Telkot_-jäätikön takana 6,730
metriä.

Sillä kohtaa, jossa vuoriharjanne kääntyy etelään päin, alkaa se
vähitellen madaltua, niin että eteläisin huippu on 4,337 metriä, korkea.

Vuoriharjanne jakaantuu kahtia 29°59'10" p.l. ja 80°31'45" i.p.
kohdalla. Toinen haara juoksee kaakkoon, toinen lounaiseen, kumpikin
sitten taas jakautuen pienemmiksi haaroiksi, joista _Basili_-niminen
kukkula kohoaa 3,933 metrin korkeuteen.

_Bungadhura_-vuori (2,681 m.), joka on juuri Khelan lähellä, on Darman
ja Askoten luonnollinen raja. Mutta todellinen raja ei kuitenkaan
kulje tätä myöden Kalivirtaan asti, vaan poikkee etelään päin
_Mangthil_-nimisille vuorille Relegar-joen seutuvilla.

Tärkeämpi kuin edellinen on tämän kanssa yhtäsuuntaisesti juokseva
vuoriharjanne, joka lähtee suuresta Himalaijaselänteestä. Täällä on
nim. Englannin alusmaitten korkein kukkula _Nanda Devi_ 7,662 m. sekä
sen naapurit _Trisul, Nanda Kot_ ja pari muuta huippua, jättiläisiä
nekin kooltansa. Tämä vuoriselänne haaroineen erottaa Gori-virran
laaksot (Joharin) ja läntisen Tiibetin (_Painkhanda_n).

Tunnetut Milam ja Pindari-jäätiköt ovat toinen tämän harjun itä-
toinen lounaispuolella. Milamin tietä Tiibettiin käyttävät Joharin
kauppiaat; se kulkee _Kungribingri_-solan kautta (6830 m.) ja siitä
etelälounaaseen päin _Uttadhura_n kautta Hundekseen.

Paikhanda on alppimainen vuoriseutu, äärettömiä lumikenttiä
ikuisen lumen ja laajojen jäätiköitten peitossa; se on Garwhalin
luoteiskulmassa Tiibetin rajalla Dhaulivirran ympärillä. Sen lävitse
käy toinen kauppatie läntiseen Tiibettiin _Niti_-solan kautta
(30°57'59" p.l. ja 79°55'3" i.p.). Tämä tie menee melkein suoraan
itään. Niti on 4,930 m. korkealla ja kaikkien kertomusten mukaan
helppo kulkea, sekä suvella aivan lumeton. Paikhandalaiset kulkevat
tämän solan kautta ja käyttävät myös toisia, joiden nimet ovat: _Malla
Shilankh_ ja _Tumtsun_ sekä _Shorhoti_, jota viime mainittua H.R.
Strahey kulki muutamia vuosia sitten, mutta joka kuitenkin on vähemmin
käytetty kauppatie, se on myös näistä kaikista vaarallisin. Koskirikas
Dhauli paisuu monilukuisista lisävirroista joeksi ja laskee pyhään
Gangekseen.

Paikhandan, Joharin ja Darman asukkaat ovat varsinaisen Tiibetin
asujanten läheisiä heimolaisia. Maata nimitetään yhteisellä nimellä
_Bhot_, jonka nimen Intian kansat erityisemmin antavat sille osalle
maata, jonka luonnollisena rajana kaakossa on Kali- virta Nepalia
vastaan ja koillisessa suuri Himalaija, ulottuen Lissar-huipusta 115°
suuntaan.

Darma-solan seutuvilla lähtee Himalaijan pääharjusta haara, joka kulkee
halki maan pohjoisluoteesta eteläkaakkoon ja joka erottaa yllämainitun
Darma Gangan Kuti-virrasta; tätä myöden kuljin minä matkallani
Tiibettiin. Suurimmat korkeudet täällä ovat Lissar-sola noin 5,500 m.,
muuan huippu _Rama_-jäätikön koillispuolessa 6,166 m., _Gurma_ 6,040
m. sekä näiden etelä- ja itäpuolella useita jotenkin samankorkuisia
huippuja.



VIIDES LUKU.

Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. — Tiibettiläisten
mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. — Ensimmäinen
shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. — Tehtaita. —
Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.


Nimi Bhot (lausutaan Bod, Pote, Typoot eli Taipöt), jolla tarkoitetaan
tätä alppimaakuntaa, merkitsee Tiibettiä. Oikeastaan on tämä sana
ainoastaan väännös sanasta Typöt. Nämät ylänkö- maakunnat, "patti",
Darma, Bias, Khaudas, Paikhanda ja Johar ovat nimeksi Englannin
alusmaita. Himalaijan pääharjanne, joka on molempien valtakuntien
vedenjakaja, on Englannin maantie- teellinen raja _Nari Khorsum'ia_ eli
Hundesta (Suurta Tiibettiä) vastaan.

Tästä omistusoikeudesta huolimatta täytyi minun, Englanti- laisena,
matkallani v. 1897 tunnustaa alkuasukkaitten olevan oikeassa kun he
väittivät, että Englannin vaikutus ja suojelus oli näillä paikoin
paljasta satua, mutta että tiibettiläinen vaikutus- valta ja Tiibetin
laki oli ainoa voima, jota toteltiin ja peljättiin. Alkuasukkaat
osoittivat arkamaista alamaisuutta Tiibettiläisille, samalla kun
he julkisesti näyttivät halveksivansa Englannin virkamiehiä.
Oikeudenasioissakin heidän täytyi kääntyä tiibettiläisiin virastoihin
eikä englantilaisiin.

Aivan häikäilemättä Tiibettiläiset esittivätkin vaatimuksensa
olevan pitää hallussaan Nari Khorsumin rajaiset alueet. Ja selvästi
teroittaaksensa alkuasukkaille, että heillä, Tiibettiläisillä, on
enemmän sanomista kuin Englantilaisilla, menevät he kesän loputtua
rajan yli, talvehtivat Englannin puolella ja asettuvat vakinaisesti
asumaan maan lämpimämpiin laaksoihin ja suurempien basaarien ääreen. He
tuovat perheensä mukanaan sekä kuljettavat tuhansia lampaita lihomaan
Englantilaisten laitumilla. He hävittävät vähitellen Englantilaisten
metsät Bias-maakunnassa, varustaakseen lounais Tiibettiä polttopuilla
kesäkuukausina. Mutta sen sijaan että näistä maksaisivat, pakottavat he
vielä englantilaisia alkuasukkaita kuljettamaan tukit korkeitten solien
yli. On itsestään selvä, että ihmiset, joilla on niin alkuperäiset
käsitteet omistusoikeudesta, eivät myös häikäile millä keinoilla
hyvänsä kiskoa alkuasukkailta rahaa, ruokaa, vaatteita y.m. mitä
mahdollisesti käsiinsä saavat. Muutamat heistä matkustavat vuosittain
Luknowiin, Kalkuttaan ja Bombayhin.

Tämmöinen on tämä Tiibetin "rakastettava erakkokansa", joka elää muusta
maailmasta erotetussa maassa.

Khanden Sing, joka aina tahtoi olla huomaavainen ja palvelevainen,
ei mitenkään antanut minun, tapani mukaan, itse kantaa piirustus- ja
muistikirjojani, vaan pyysi saada ne omaan haltuunsa.

"_Hum pagal neh_ (en ole tomppeli)," sanoi hän loukatun näköisenä.
"Tahdon pitää niistä hyvää huolta."

Kuljimme ensin alaspäin Dholi-jokea kohti (475 m. Khelaa alempana),
menimme sen yli puusiltaa myöden ja kapusimme taas jyrkännettä ylös.
Mutkikkaasta polusta vuorenrinnettä ylös ei tahtonut koskaan tulla
loppua. Siellä täällä oli lähde, jonka raittiilla kristallikirkkaalla
vedellä sammutimme janoamme polttavassa kuumuudessa. Noin 10 kilom.
Khelan yläpuolella olimme nousseet 2,115 metrin korkeuteen ja tästä
paikasta ei nousu enää ollut niin rasittavaa. Kuljettuamme vielä jonkun
kilom. olimme jo 2,214 m. korkeudessa. Täällä, _Pungo'ssa_, pysähdyimme
muutamien vehmasten ja vanhojen puitten siimekseen suurustelemaan.
Olimme saapuneet ensimmäiseen asuttuun shokalaiskylään ja olimme nyt
Khaudas nimisessä maakunnassa.

Täällä tapahtui minulle hauska seikka. Eräs nuori mies,
eurooppalaisessa puvussa ja älykkään näköinen tuli minua vastaan,
kätteli iloisesti ja ystävällisesti sekä lausui:

"Minä olen kristitty."

"Sen minä arvasinkin siitä tavasta, millä kättelette."

"Niin, hyvä herra," jatkoi hän. "Olen tuonut teille vähän maitoa,
muutaman hintulaisen leivän (_khapati_) ja jonkun pähkinän. Olkaa niin
ystävällinen ja pitäkää hyvänänne."

"Paljon kiitoksia! Näytätte olevan hyvä kristitty, mikä on nimenne?"

"Walter. Minä opetan koulussa."

Tällä aikaa oli joukko Shokalaisia kokoontunut ympärillemme.
Kun tuttavuus oli tehty, osoittautuivat he kohteliaiksi ja
ystävällisiksi ihmisiksi. Varsinkin viehätti minua nuorten tyttöjen
teeskentelemättömyys ja sulavat liikkeet. He eivät olleet niin arkoja
kuin miehet, vaan tulivat luokseni, laskivat leikkiä ja nauroivat
ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Halusin piirtää heistä
paraamman näköisten kuvat.

"Missä on kirjani, Khanden Sing?" kysyin henkivartialtani.

"_Hatsar hum mallum neh, sahib_" (en minä tiedä, herra), vastasi tämä
surullisella äänellä, turhaan taskujaan käännellen.

"Vai niin, veitikka, sillä tavallako sinä pidät liuolta sinulle
uskotuista tavaroista! Mihin olet pannut piirustuskirjani?"

"Voi herrani, minä join Dholi-virrasta ja silloin oli kirja minun
kädessäni. Laskin sen varmaankin kivelle kun kumarruin juomaan
virrasta," vastasi tämä hutilus.

Tarvinneeko mainita, että siinä silmänräpäyksessä lähetin Khanden
Singin takaisin mainitulle paikalle ja kielsin häntä näyt- täytymästä
minulle, jollei hänellä olisi kirja muassaan.

Kävin katsomassa Shokalaisten kangastuoleja sekä kutoma- ja
kehräämistapoja. Shokalaisten ja varsinaisten Tiibettiläisten
kangastuolit ovat ihan yhtäläiset sekä sangen alkuperäisiä ja
yksinkertaiset. Loimi pingotetaan lujasti ja puun, johon valmis kangas
kierretään, pitää kutoja sylissään. Niisiä ei käytetty nostamassa
lointa, vaan joka kerta kuin kudinlanka vietiin loimen läpi, nostettiin
tai laskettiin kädellä loimet ristiin. Kudelanka lyötiin lujasti kiinni
raskaalla, särmikkäällä puupienalla.

Kutomiseen täytetään jääkin- ja lampaanvilloista tehtyjä lankoja joko
värjäämättöminä tahi värjättyinä sinisiksi, punaisiksi, keltaisiksi
tai vihreiksi. Sinistä ja punaista käytetään enimmän, sitten vihreätä,
keltaista sitä vastoin hyvin vähän. Lanka on hyvin kehrätty ja kun ei
villoja ennen kehräämistä pestä tahi muulla tavalla valmisteta, jää
kankaaseen joku määrä öljyisyyttä, joka tekee sen vedenpitäväksi.

Shokalaiset ovat jo vanhastaan sangen taitavia kutojia. He istuvat
kärsivällisesti päivät pääksytysten ulkoilmassa kutoen sangen vaikeita
ja taiteellisia kankaita. Värilliset kankaat yleensä ovat hyvin
kapeat, noin 17 senttim. leveät, paitsi yksinkertaisemmat siniset ja
raidalliset naisten vaatekankaat; miesten valkoiset pukukankaat, jotka
ovat helpommat kutoa, ovat noin 40 senttim. leveät.

Näitten monivärillisten kankaitten kuviot kudotaan ulkomuistista.
Niissä ei ole mutkia eikä kaarteita, vaan ne ovat kootut viivoista
ja kulmista, pienistä ruuduista ja neliöistä, joita erottaa pitkät
kolmiväriset, yhtäsuuntaiset viivat. Näitä kauneempia koristeita
ei Shokalainen osaa ajatellakaan. Kankaat ovat kovin lujat.
Kapeimmista, värillisistä ja paremmista tehdään tavallisesti rahan-
ja ruuansäilytys-pusseja, karkeimmista tehdään lammasten kannettavia
haarapusseja.

Lahjakkaammat nuoret shokalaisnaiset ovat sangen taitavia matonkutojia
ja osoittavat siinä hyvin suurta kekseliäisyyttä. He ovat ottaneet
malleja ja aiheita vanhoista kiinalaisista matoista, joita on
Lassan kautta tänne tuotu, ja vaikka ne laadultaan paljon eroavat
kiinalaisista matoista, ovat ne kuitenkin sangen somia nähdä.
Ne kudotaan stramaljille eli reiälliselle kankaalle siten, että
värillinen kude nukitetaan siihen pystysuoraan. Näin tulevat ne
pehmeiksi ja samettimaisiksi pinnaltaan ja melkein persialaisten
mattojen kaltaisiksi, vaikka ei niin pehmeiksi. Niitä käytetään myös
satulapeitteinä. Aina myös kun vieraita tulee, tarjotaan näitä mattoja
vierasten istuttavaksi.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi kävin kirjastani,
sillä siinä oli kaikki muistiin-panoni matkalta. Ajatellessani, että
vuolas virta oli vienyt sen mukanaan kiveltä, johon se oli laskettu,
jouduin kiihkeään mielentilaan. Vihdoin näin olennon horjuvin askelin
lähestyvän: se oli Khanden Sing, joka voiton riemulla heilutti kirjaa
päänsä päällä. Hän oli juossut tuon pitkän matkan edestakaisin, niin
että hän nyt oli ihan uuvuksissa. Saatuani kirjan lähdimme heti
Walterin ja koko kylän seuraamina jyrkkää rinnettä alas joelle. Täällä
tarttui osa Shokalaisista käsiini, veivät ne otsallensa ja kumarsivat
samalla syvään. Muut pitelivät jalkojani ja naiset lausuivat tavallisen
hintulaisen tervehdyksen: "_Akha giao_!" (käyköön hyvin!) Kun näin
oli jäähyväiset jätetty, sain heidät palaamaan takaisin, ja niin he
jättivät minut.



KUUDES LUKU.

Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa.
— Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän
hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen
teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan
Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.


Ehtiäkseni _Shoska'an_ täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom.
melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.

Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan
ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla
on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään
rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama
kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai
punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu
tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin
solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen
niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen
pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin
kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään
koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on
määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten
näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla,
heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.

Pysähdyin _Titela_ nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän
yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen
sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut.
Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet
matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin
vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset
liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä
ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri
saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta,
kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan
rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää,
liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni,
etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin
sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä
seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi
hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä
hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä
löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat
laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan
pilalle.

Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut
muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli
läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta
olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille,
joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja
tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.

Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja
oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen
hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin
unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.

Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse
istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia
jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian
alkuasukkaat käyttävät).

Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja
kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin
muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan
hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin
tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä
paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja
maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat
seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.

Saatuani kuulla, että _Sirkassa_, penikulman päässä täältä, asui
kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä
katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640
metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus
kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet
sairaalan.

Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen
kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein
kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en
ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja
samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti
minut vastaanottivat.

"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon
miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni
pudistaen.

Alkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä.
Huomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli
hän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta
ihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin
kertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen
erinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut
olevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät
väsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään
Shokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia,
joita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli
hyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja
kaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen
onnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.

Tähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan
maininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin
tienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta.
Mutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa
on sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin
arvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti
oppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin
Englantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten
rakkautta.

He pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: "On sunnuntaipäivä,"
sanoi neiti Sheldon, "ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä
meillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne." Vakuutin hänelle, että
tämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.

Saavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty
kauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme
ristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia,
mutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten
joukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, _Humli_ ja
tiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata
oli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa
käytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan,
kun joku heitä puhutteli.

"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn
kanssa," sanoin leikilläni neiti Sheldonille.

"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte
heille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu
pyyntöäni."

Neiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja
oleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa
kuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja
eräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.

"Älkää pahastuko, herra Landor," sanoi neiti Sheldon. "Niinkuin näette,
kohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme."

"Siitä en ensinkään pahastu, minä päinvastoin iloitsen siitä."

Englantilais-intialaiset alentuvat harvoin kättelemään alkuasukkaita.

Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä
juomaan.

Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun
kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita.
Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä
laatikossa sitä oli.

Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.
Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:

"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka
matkusti täällä viime vuonna?"

Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me
pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.

"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti,
ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden
toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."

Minä hengitin taas helpommin.

"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?"

"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin
teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."

Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja
Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa
asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin
kuormasatula-laatikolle.

Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä
naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet
mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa,
leipää, voita ja korppuja.

Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten
laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.

"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli
palannut _Garbjangista_. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on
vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on _Jong
Pen_ Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna
ahdisti luutnantti _Gaussen'ia_, asettanut solan läheisyyteen 300
miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku
— jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät
tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."

"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi," ajattelin itsekseni.

Seuraava leiripaikkani oli _Shankula_, 2,215 m. merenpinnan
yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua
kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita,
siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä,
valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.

Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas.
Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia
lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen
jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä
ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta
aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle
kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan
ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut
helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä
pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät
puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria
kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja.
Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä
korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin
mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni
eteen aukeavaa näkemystä.

"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä
maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"

Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin
milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja
ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.

Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin
kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti
saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa
täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt
1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen
yli meren-pinnan.

Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni
että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme
leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet
_Khota Sahib_ (Pikku herra) ja _Langur_ (Apina), jota nimeäni vieläkin
mielihyvällä muistelen.

Pohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula
Kali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään,
noin 2,540 m. korkeudessa lähellä _Gripl'iä_ vähän matkaa daramsallan
yläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien
lävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.

Kali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana.
Korkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua
kymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee
metsäseutuisen vuoriston halki.

Kun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle
työaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti
daramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle
tekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa
valmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia
sanottiin Paharinkielellä _khakna_, Hindustanin kielellä _khöppi_. Sitä
paitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli
kylliksi riittävä.

Tätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät
kuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten
mukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä
suurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1
metrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä)
lähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat
ja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut
mielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla
oli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli
niin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus
Britannian arvoa vastaan Intiassa!

Minua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan
arvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti "kunnan esimies" Lal
Sing, maakunnan "kruununvoudin" veli.

Kun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin
omissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä _Daily Mail'ille_; sen
tehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen
illan.

Yö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata
ja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä
heräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut
paikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas
maahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan
alla.

Jotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja
kauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan
nyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös,
mutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa,
niin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini.
Muut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja
päättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.

Aurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä
köntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan
kokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa
villavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä
saatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.



SEITSEMÄS LUKU.

Nerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä
lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten
kiskomisia ja julmuuksia.


Kuuluisa Nerpani, "Vedetön polku", alkaa Giptin lähellä. Harvat
matkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset
ovat tältä tieltä muita pelottaneet.

Minä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut.
Olen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten
mukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan
vuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee
tosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla
kustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä
onkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni
vuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu
suuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin
korkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30
senttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole
todellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä
Nerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut
kolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa
kolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita
lukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin
viimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman
korkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen
vuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.

Suurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun
seuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin
suuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka
kohoaa huipuksi _Nejangar_-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen,
linnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee
Kaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä _Ladjekut_.
Tähän leiriydyimme.

Auringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia
villivuohia näyttäytyi vuorilla.

"Pyssynne, sahib, pyssynne! Ampukaa!" huusi koko leirin väki.

Otin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän
leiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.

"Tuolla, tuolla!" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella
puolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.

"Liian kaukana."

"Ei ensinkään, sahib, ampukaa vaan," pyydettiin hartaasti.

Asetin tähtäimen 460 askeleen varalle ja laukasin. Samassa rupesi
penger penkereeltä vieriämään alaspäin villivuohi, joukkoni suureksi
riemuksi. Se liukui yhä alemmaksi rinnettä pitkin, kunnes saapui
pensaisiin asti ruohostolle, josta aikain kulku kävi hitaammin, sitten
siirtyi se matalien puiden päällitse painaen ne taipumaan. Vihdoin
sattui tuo norja ja kevyt ruumis isompaan puuhun, heilui vähän aikaa
sen oksissa, lakkasi liikkumasta ja saalis oli kiinni.

Kirveet otettiin esille ja pari suurta puuta kaadettiin sillaksi
kohisevan Kalin yli. Muuan miehistä lähti puuta myöden vapertelemaan
toiselle rannalle kuolon hiljaisuuden vallitessa katsojien kesken. Hän
oli juuri pääsemäisillänsä ylitse, kun samassa kuului ryskäys: siltapuu
katkesi, mies putosi jääkylmään veteen, parkui pahasti tavoitellessaan
siltapuun oksaan kiinni. Toinen mies syöksyi apuun, mutta kun virta
samassa käänsi puun, putosi hänkin veteen. Koko seura säikähtyi ja
vasta hetken päästä kuivalla oliat älysivät ruveta vetämään puuta
rannalle ja niin pelastettiin veteen pudonneet.

Tie seuraavaan leiripaikkaamme kulki ensin kapean ja syvän alhon
lävitse. Etäällä näkyi suoraan edessämme komea vesiputous. Tie nousi
2,000 metristä n. 2,300 metrin korkeuteen, ja väsynyt vaeltaja sai
sitten astuskella rautasauvojen päälle vuoren kylkeen rakettua polkua
myöten, jopa taas vähän laskeutuakin kulkeaksensa melkein tasaista
tietä _Malpa_-virralle asti. Nepalin puolella Kalin takana oli
kasvullisuus runsas, jota vastoin se Kumaonin puolella oli köyhää
tahi ei kasvullisuutta ollut ollenkaan. Etäämmällä oli toinen komea
vesiputous.

Polku kävi nyt tavattomien kallionlohkareitten välissä jyrkkää
rinnettä ylös 2,400 m. korkeuteen. Mieleni oli niin kiintynyt
jättiläissuuruisiin lumihuippuihin, viehättäviin vesiputouksiin ja
autioon maisemaan, että kokonaan unohdin matkan vaikeudet ja vaivat.
Alastomilla kunnailla ja kallioilla tuli tie äkkiä hiekka- peräiselle
niljakkaiselle maalle, kulki sikin sokin puiden ja pensastojen varjossa
laskeutuen 2,000 metriin, ja aivan lyhyellä matkalla taas kohoten 2,400
metrin korkeuteen. Tässä oli leiripaikka _Lahmari_. Ennen muinoin
kulki tie vuoren korkeinta kamaraa myöden ja tottunutkin vuorenkulkia
tarvitsi koko päivän päästäksensä lähteeltä toiselle. Siitä nimi
Nerpani: _vedetön_.

Polku loppui tässä, ja vasten tahtoaan sai vaeltaja aika kylvyn, joka
läpikotasin kasteli, ellei ollut sateenvarjoa tai sadetakkia. Ryöppy
syöksyy korkealta 30-40 askeleen matkalla, jolloin tie muutenkin on
kapea ja liukas; putouksen nimi sanottiin olevan _Takti_. Tie parani
nyt yhä eikä tarvinnut kavuta jyrkkiä kallioita ja porrakkeita pitkin.

Lahmarista lähtein tie nousi 2,850 m. korkeuteen, mutta laskeutui
taas vähän, kun tultiin _Buddi_-virralle, joka on Kalin lisäjoki.
Siinä on komea koski ja lähittyvillä oli vuoreen tehty luola, jossa
Shokalaiset ja Tiibetiläiset matkoillaan majailevat. Vuoren rinteellä
oli huimaavassa korkeudessa kylä (nimeltä Buddi), jossa näkyi
kahden ja kolmen-kerroksisia rakennuksia. Kylän ylä ja alapuolella
luikerteli tie _Khai-Lek_-solan huipulle. Kompassi suunnassa 170° näkyi
_Namjun_-huippu, joka on niin korkea, että sen sanotaan näkyvän aina
Almoraan asti.

Ihmettelyn ja ihastuksen huuto pääsee vaeltajalta silmäillessään
jyrkältä tieltänsä taakseen ihanaan Kali-laaksoon, joka kumpuineen,
laaksoineen ja pilviä piteleville huippuineen on siinä silmäin edessä.
Khai-Lek-solassa molemmat aneroidit osoittivat olevamme 3,326,40 m.
korkeudessa. Olimme melkein tasaisella penkereellä. Muuan Buddin
rikkain kauppias, D. Bura, oli tänne laittanut pienen markkinapaikan,
jossa puraksia, suolaa, villoja y.m. Tiibetin tavaroita ostettiin ja
vaihdettiin.

Vasemmalla tien vieressä oli vuoressa suuri luola, joka oli varustettu
kaikenlaisilla mukavuuksilla seutukunnan — ylkämiehiä varten.
Tällaisia huoneita sanotaan heidän kielellään nimellä _rambang_, ja
on se ikivanha shokalais-laitos, josta tuonnempana saan tilaisuutta
puhua. Tässä solassa niinkuin kaikkialla muuallakin oli rukouslippuja
tangoissa, olipa myös soitinkello.

Sadoittain ihmisiä istui litteillä savikatoilla, sääret ristissä,
katselemassa kun tulimme Garbjangiin, ja joku tusina seurasi muassamme
kylän toiselle puolen, johon minua varten oli pystytetty suuri
teltta. Tämä oli tapahtunut pundiitti Gobarian veljen toimesta, jolle
pankkiirini Anti Ramsah Almorasta oli edeltäpäin ilmoittanut minun
tulostani.

Olin nimittäin, tosin vasten-mielisesti, suostunut Almorassa
tallettamaan rahasumman, josta sain vekselin Garbjangiin pundiitti
ja kauppias Gobarian lunastettavaksi. Onnettomuudeksi oli Gobaria
matkoilla enkä siis saanut vekseliäni rahaksi. Täytyi lähettää
pikakulkian häntä hakemaan, mutta se vei aikaa ja oli vaarallista,
sillä minun sangen huolellisesti salattu matkasuunnitelmani joutui
tällä aikaa tiibettiläisten viranomaisten tietoon. Sen lisäksi en
millään keinoin saanut luotettavia apumiehiä matkalleni. Ja päälle
päätteeksi satoi joka päivä lunta, joka teki solat niin mahdottomiksi
kulkea, että pelkkä mies ilman mitään kantamusta töin tuskin saattoi
niistä lävitse päästä. Kaiken tämän johdosta päätin viipyä jonkun
päivän Garbjangissa ja hankkia samalla apumiehiäni varten suuren
teltan, jos nim. joskus niitä saisin; tälläkin keinoin ehkä saisin maan
asukkaita suosiollisemmiksi itseäni kohtaan.

Paljon vaivaa apuväen hankkimisessa minulle näki methodisti
lähetyssaarnaaja tri H. Wilson; mutta vaikka hän onkin hyvissä väleissä
seutulaisten kanssa, olivat hänenkin yrityksensä turhia, sillä
Shokalaiset tuntevat Tiibettiläisten hirvittävät julmuudet. Vielä
viime vuosinakin on Intian hallitus saanut omilta virkamiehiltään
kertomuksia niistä kamalista hirvityksistä, joilla Tiibettiläisten
virastot ovat piinanneet Englannin alusmaan puolella vangitsemiansa
Englannin alamaisia. Muutamat väkivaltaisuudet, joita laama-papit
ovat harjoittaneet Englannin alamaisia kohtaan, ovat aivan
kammottavia, ja täällä kulkeneet Englantilaiset ovat kiukussaan
Englannin virastojen heikkoudesta, jotka tuollaista eivät voi estää
tapahtumasta. Niin kelvottomia ne tosiaan ovat, että _Jong Pen_
Taklakotista Tiibetistä lähettää Intian hallituksen suostumuksella
joka vuosi sotamiehiä nostamaan veroja Englannin alamaisilta Englannin
alueelta, ja Shokalaisten täytyy maksaa sekä maaveroa että tullia y.m.
maksoja, joita Tiibettiläiset heiltä kiskovat. Vähimmästäkin syystä
Tiibettiläiset tällöin pistävät heitä kiinni ja piinaavat, sakottavat
tai ryöstävät heiltä tavarat. Matkallani näin Shokalaisia (Englannin
alamaisia), joita Tiibettiläisten viranomaisten käskystä oli silvottu.

Äskettäin uhattiin viedä t:ri Wilsoniltakin hänen tavaransa, hän kun
on perustanut sairaalan vähän matkan päähän Garbjangista, ja vielä
pahempiakin luvattiin hänelle, ellei hän heti täyttäisi Tiibettiläisten
rahavaatimuksia. Mutta luottaen pyssyynsä ja moniin palvelioihinsa hän
kieltäytyi ja kertoi asian hallitukselle. Hänen rohkea käytöksensä
päästi hänet tällä kertaa pulasta, sillä Tiibettiläiset ovat yhtä
pelkuria kuin julmia.

Esimerkkinä Tiibettiläisten julmuudesta mainittakoon pari vuotta sitten
sattunut tapaus. Shokalaiskauppias oli mennyt rajan yli kesällä,
niinkuin tavallinen tapa on, myymään tavaroitansa markkinoilla. Siellä
hän joutui riitaan toisen Shokalaisen kanssa, joka samoin oli Englannin
alamainen. Kun Tiibettiläiset tiesivät edellisen rikkaaksi mieheksi,
ottivat he äsken mainitun riidan teko- syyksensä, pistivät miehen
kiinni, tuomitsivat hänen suureen sakkoon ja määräsivät rangaistukseksi
200 kepiniskua. Kauppias näytti syyttömyytensä ja osoitti olevansa
Englannin alamainen. Mutta turhaan, Jong Pen tarkasti itse, että
määräykset täytettiin, sekä käski lisäksi miestensä hakata poikki
onnettoman kädet. Kaksi sotamiestä sai tämän toimen tehdäksensä ja he
veivät hänen surmapaikalle.

Mutta Shoka-kauppias oli väkevä mies. Haavoitettuna ja
puolikuolluksissa onnistui hänen voittaa teurastajansa ja päästä
pakoon. Heti lähetettiin ratsumiehiä häntä takaa ajamaan; ammuttuaan
häntä polveen, ottivat nämä hänen kiinni ja rääkkäsivät säälimättömästä
sekä musersivat vihdoin hänen sormensa kahden suuren kiven välissä.
Sitten raastettiin hän laama-tuomarien eteen ja — mestattiin. Asiasta
hankki Almoran komisarjus tarkan tiedon, kuulusteli todistajat ja
lähetti koko tapauksesta laajan kertomuksen Intian hallitukselle
pyytäen ankaria toimen-piteitä Tiibettiläisiä vastaan. Mutta vaikka
oli päivän selvästi todistettu, että uhri oli Englannin alamainen, ei
Intian hallitus tehnyt koko asiassa yhtään mitään.

Samana vuonna, 1896, luutnantti Gaussen metsästysretkellään
Lippu-solasta Tiibetin alueelle yrittäessään, joutui miehineen ja
palvelioineen Tiibetin sotilasten käsiin ja hänet rääkättiin ja
haavoitettiin pahasti. Rajalle lähetettiin silloin eräs Almoran virka-
mies Larkin. Tämä rehellinen, oikeudentuntoinen ja Shokalaisten
kunnioittama mies sai, ainakin ajaksi, Tiibettiläisten vääryydet
lopetetuksi, ja Jong Pen Taklakotista kutsuttiin vastaamaan monista
konnuuksistansa. Hän kieltäytyi. Mutta herra Larkin lähetti sanan,
että hänen täytyy tulla ja että Intian hallituksen edustajan kanssa
ei nyt leikitellä. Ja Jong Pen tuli kiireesti lumisen Lippu- solan
yli laamoineen ja upseereineen. Vapisten ja maahan kumartaen astuivat
Tiibettiläiset Englantilaisen telttaan. Koko tästä kohtauksesta olen
minä saanut täydellisen kertomuksen siltä sivistyneeltä Shokalaiselta,
joka tässä tilaisuudessa oli tulkkina. Herra Larkin pakotti
Tiibettiläiset korvaamaan kaikesta, mitä olivat väkivaltaa tehneet sekä
lupaamaan vastedes parannusta, ja velvoitti heidät luopumaan veron
kannosta ja Tiibetin lain käyttämisestä Englannin alueella. Lopuksi
piti hän heille pitkän nuhdepuheen.

Seuraavana vuonna, 1897, jolloin minä niillä mailla olin, oli Larkinin
seuraaja peruuttanut monia edeltäjänsä toimen-piteitä, herra L:n kun
oli saamansa ohjeen mukaan täytynyt äkkiä palata Almoraan. Kun tällöin
Jong Pen kutsuttiin Almoraan vastaamaan, ei hän tullut itse, vaan
lähetti sijaisen, ja seuraus oli, että Shokalaiset taas saavat maksaa
Tiibettiläisille veroa.

Olen maininnut nämä harvat tosiasiat monien joukosta osoittaakseni,
miksi alkuasukkaat eivät halunneet lähteä minulle seuralaisiksi
Tiibettiin, vaikka tarjosinkin heille korkean palkan. Vaikka minä
sitten sainkin kärsiä niin paljon, kun Shokalaiset minun jättivät, en
heitä kuitenkaan saata siitä soimata. He ovat olevinansa Englannin
alamaisia, mutta todellisuudessa he näkevät Tiibettiläisten olevan
heidän herrojansa, eikä heitä Intian hallitus suojele näiden
kiskomisilta ja julmuuksilta. Kuinka sitten saattaisi vaatia heiltä
uskollisuutta Englannin etuja kohtaan! Shokalaiset eivät luonnostaan
ole petollisia, mutta heidän asemansa pakottaa heitä suojelemaan
itseään ja omaisiaan keinoilla millä hyvänsä. Jos näitä rehellisiä ja
hyväluontoisia vuorelaisasukkaita kohdeltaisiin oikein, tulisi heistä
uskollisia ja luotettavia alamaisia.



KAHDEKSAS LUKU.

Tiibettiläisiä uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. — Tiedustelu.
— Kamala ahde.


Kun Jong Pen sai tiedon minun aiotusta tulostani, lähetti hän
sanansaattajan uhkaamaan Shokalaisia, että hän anastaa jokaisen
tavarat, joka seuraisi minua, ja että hän nylkisi ja mestaisi minun ja
jokaisen minun seuralaiseni. Itse puolestani en näitä uhkauksia niin
suuriksi arvioinut.

Aamulla tapani mukaan tarkastellessani almanakkaa, huomasin, että
huomenna, 2 p. Kesäkuuta, on syntymäpäiväni. Kun kekkerit näillä
ylängöillä olivat olleet ja arvattavasti vastakin olisivat harvinaisia,
päätin odotusajan kuluksi pitää silloin kestit, ja Khanden Sing sai
toimeksensa kutsua kaikki paikkakunnan "bunjat" (kauppiaat) vieraiksi.
Riisiä, maitoa, voita (_ghi_), lumppusokeria, pippuria, suolaa ja
lihava lammas ostettiin. Lampaan teurasti ja laitteli Khanden Sing
taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, hän kun osasi vähän joka lajia.

Sillä aikaa kun minä yhtämittaa kirjoitin, järjesteli palveliani pitoja
ja pitoruokia teltassa, ilmoittaen samalla koiralauman kuljeskelevan
telttamme tienoilla sekä toi varakapineita, jos maatapantuani
tarvitsisin. Yöllä unen päin kuulinkin outoja ääniä ja noustessani
havaitsin olevani monien kutsumattomien vierasten joukossa. Kun sain
tulta, syöksyivät nelijalkaiset vieraat lymyten ulos, mutta kaikki
kekkeriaineemme oli samalla mennyttä kalua, jauhot, pippurit y.m.
pitkin laattiaa ja lammasparka aivan kadoksissa.

Kekkerit pidettiin sen sijaan komisarjus G:n tykönä, mutta ainekset
otettiin nyt minun varastostani. Uljaat pidot, joiden riemua lisäsi
pakka kirjeitä omaisiltani; ne oli lennätti tuonut Khelasta; todella
mitä hupaisin syntymäpäivä. Tämä olikin oleva viimeinen ateria "Egyptin
lihapatojen" ääressä, sillä tästä aikain jäi kaikki sivistys ja
kaikkinainen vähinkin mukavuus taaksemme.

Ilma oli kylmä ja hyvin sateinen, ja telttani oli vihdoin aivan
vesilätäkössä. Aioin kuitenkin vapauteni vuoksi asua siinä, vaikka
useat shokalaisherrat monistellen pyysivät minua heidän mukaviin
huoneisiinsa asumaan. Lopulta, 4 p. Kesäk., he puoliväkisin siirsivät
pois minun tamineeni, koska muka sahibin ei sopinut asua kylmässä
teltassa silloin kuin huoneita oli, ja niin seurasin itsekin muassa.
Varovaisuuden vuoksi kaatoivat telttani kumoon ja veivät sen mennessään.

Uusi asuntoni oli kaunis kaksinkerroksinen huoneus, jossa pihtipielet
ja puiset ikkunat oli sievästi veistetty ja punaiseksi maalattu. Minun
haltuuni joutui yläkerrassa, jonne johti kymmenkunta rappua, kaksi
suurta, aureeta huonetta, kotitekoinen korea sänky, pöytä ja pari kolme
pyöreätä nahkapäällyksellistä tuolia. Olin nyt ystäväni _Tseheramin_
vieras. Monin tavoin osoitettiin minulle hyväntahtoisuutta, ja jo
ennenkuin oikein olin sijoittunut, sain lahjaksi säilytettyjä hedelmiä,
kuivia taatelia ja teetä tiibettiläiseen tapaan voilla ja suolalla
varustettuna..

Alussa vähän arastelin tätä erinomaista vieraanvaraisuutta, mutta pian
havaitsin pelkoni turhaksi, ja mielihyvällä kuulin isäntä- väeltäni
olevani ensimmäinen Eurooppalainen tai Ameriikkalainen, joka on päässyt
Shokalaistcn huoneisiin ja siellä aterioinut. Sen- tähden tekikin
mieleni lähemmin tutustua heidän oloihinsa ja tapoihinsa.

Shokalaiset ovat todella "luonnon aatelia", rehellisiä, ja kai- kin
tavoin koettivat tehdä minun oloni niin mieluiseksi kuin mahdollista.
Alinomaa kutsuja milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle, eikä siinä
juuri esteleminen auttanut. Tultuani levitti isäntä laattialle hienoja
ja kallisarvoisia tiibettiläisiä ja kiinalaisia mattoja. Istuin-paikka
oli vähän ylempänä ja sen edessä oli kiiltävissä messinkiastioissa
kaikki ne ruoat ja mausteet, jotka kuuluivat ateriaan. Siinä oli
riisiä, lampaan-paistia, maitoa, piimää, hindustanilaista khapatia,
pannukakkoa (_shale_) ja sokerikakkoa (_parsad_). Minun täytyi aina
istua tuolle ylennykselle, jalat ristissä allani niin kuin kaikkien
muidenkin, jotka istuivat puolikehässä ympärilläni. Minäkin söin sormin
niinkuin liekin ja se herätti heissä tyytyväisyyttä. Tähän tottui pian,
vaikka se alussa kävikin kankeasti. Kaikki viisi sormea pistettiin
yhteen liitettyinä astiaan, ja varsinkin jos on lämmintä liemiruokaa,
on suuhun vietäessä nopeutta tarpeen.

Näiden hupaisten ateriain aikana, joihin kuului myös nisusta
tehtyä väkevää viiniä (_khökti_ ja _syrap_), sain vähitellen monia
ja arvokkaita kansatieteellisiä ja antropologisia tietoja sekä
tärkeitä selontekoja Tiibetistä ja sen kansasta. Vieraanvaraiset
isäntäväkeni alkoivat yhä enemmän luottaa minuun ja muutamassa päivässä
sain perehtyä kaikkiin kylän sisällisiin asioihin. He uskoivat
minulle huoliansa, kertoivat tarujansa, lauloivat surunsekaisia
laulujansa ja opettivat minulle karkeloitansa, kutsuivat minua
häihinsä, hautajaisiinsa, sairastensa luokse j.n.e. Moniaita näissä
tilaisuuksissa tekemiäni havainnolta olen eräässä seuraavassa luvussa
koonnut yhteen. Viivyttyäni muutamia päiviä Garbjangissa, palautin
molemmat palveliani _Matan Sing'in_ ja _Narenghiri'n_ takaisin
Almoraan. 6 p. Kesäk. lähdin tiedustelumatkalle rajalle. Menin Kalin
yli Nepalin puolelle, seurasin sen virran oikeata puolta ja saavuin
_Kanwa_ nimiseen shoka-kylään korkealla vuorella, jonka juurella
Kali, Taki ja Kuti yhtyy yhdeksi joeksi. Kali kääntyy jyrkästi
73° ja Kuti 325° kompassisuuntaan. Palasin vasemmalle rannalle ja
leiriydyin _Gungi_ nimiseen kylään, lähellä yllämainittua puolivalmista
sairaalaa. Kylän rakennuksissa liehui sadottain rukouslippuja kiinni
salkojen välisissä köysissä. Huoneukset olivat vanhemmanaikuisia
kuin Garbjangissa, ei myös ollut täällä sitä somuutta ja puhtautta
kuin tuolla. Kylän taustassa on erinomaisen kaunis ja kummallisesti
muodostunut vuoren huippu _Nabi Shankom_, se näyttää ihan kirkolta
harmaille ja punaisine kivikerroksilleen. Tämän lähellä on toinen
jättiläinen: suorakulmainen kallio melkein kuin mahdottoman suuri
torni, _Gungi Shankom_, kellertävä ja punertava väriltään. Päästyäni
sen juurelle, valoi aurinko viimeistä loistettaan sen yli ja mieleni
teki maalata sen semmoisena. Sitä tehdessäni hiipivät yön varjot yhä
ylemmäksi vuorelle, sinersivät sen, mutta vuoren yläpuoli välkkyi
kaikessa kauneudessaan niinkuin tulitorni, kunnes yö nousi huipulle
asti ja verhosi sen. Näkemys oli unohtumaton. Jäin pikku telttaani
yöksi.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle. Olimme nyt 3,250 metrin
korkeudessa. Pian kohtasimme hautapatsaita (_khiram_); niitä oli
kaikkiaan viisi, ne olivat valkoisista kivistä tehtyjä röykkiöitä,
pylväs keskessä ja siinä rukouslippuja liehumassa. Vasemmalla kohisi
leveänä ja koskisena Kuti. Nabi Shankom vuoren juurella oli _Ronkan_
kylä noin 3,300 metrin korkeudessa.

Jota ylemmäksi tulin pitkin virran reunaa, sitä heikommaksi kävi
kasvullisuus ja lopulta ei ollut muuta kuin alastomia kallioita
ja korkeita lumihuippuja. Erittäin viehättävä oli _Gunkan_- ja
_Nail_-virtojen yhtymäkohta Kutiin. Juuri veden reunassa kasvoi
muutamia mäntyjä (Suomen ja Ruotsin korkeimmilla tuntureilla on
kasvirajalla koivua tai kuusta, joskus myös katajaa, ei mäntyjä
kasvittoman alastomuuden reunalla. Suomentaja.), mutta yläpuolella on
ihan autiota, lunta ja jäätä. Oli jo kyllin hankalaa kulkea liukkailla
liuskakivikallioilla, mutta vielä vaikeammaksi kävi kulku jäätyneellä
lumella, johon täytyi askel askeleelta oikein iskeä kiinni jalkansa
ennenkuin pysyi. Tämä oli väsyttävää ja matka kului hitaasti. Hetken
päästä näkyi rivi korkeita jäätunnelia vaahtoavan virran päällä,
joka aikaisemmin lienee aivan jääholvin peitossa. Jota korkeammalle
tultiin, sitä lujemmaksi ja liukkaammaksi kävi lumi. Läpimärät anturani
hyytyivät jäämöhkäleiksi, ja se yhä vaikeutti vaellusta.

3,560 metrin korkeudessa ja noin 90 metriä virran yläpuolella täytyi
kulkea laajan lumikentän yli, jossa hanki oli kova ja jyrkkä. Muutamia
miehiä kulki edelläni, toisia tuli perässäni. Vaikka edelliset tekivät
polun perässä tulioille, täytyi kuitenkin joka jalansijan hakata
uudelleen, ettei liukuisi tai kaatuisi. Täten tehtiin hankeen jalan
suuruisia läpiä, joihin astumalla varmasti pääsi eteen päin. Mutta se
vei paljon aikaa. Luulin keksineeni keinon, jolla nopeammin päästäisiin
edistymään. Nostaen ylös toisen polven ja nojaten toiseen sääreen
potkasin lujasti kantapäällä hankeen, täten syntyi jalansija; sama
temppu tehtiin vuoroonsa toisellakin jalalla. Kerran kun näin iskin
lumeen, olikin pinnan alla kovaa jäätä, jalka luiskahti ja menetin
tasapainon. Heti rupesin liukumaan hirveätä vauhtia jyrkkää äyrästä
alas, ja säikähtyneet mieheni parkumaan pahasti. Ymmärsin, että
muutamissa minuuteissa joutuisin virtaan ja sitten iäksi jäätunnelin
sisään, ellei mitään estettä osuisi matkallani vastaani. Ehdin
kuitenkin ajatella rannalla olevan suuria kiviä, jos vaan joutuisin
niitä päin, tai myös, että ehkä vauhti lingahuttaisi minut virran
toiselle puolen. Käsin ja jaloin harasin kyllä vastaan, mutta suotta.
Äkkiä näkyi suuri kivi jäätikön pinnalla ja kiven takana kohisi koski.
Kivi oli viimeinen toivoni. Oikasin sääreni iskua vastaan- ottamaan.
Samassa tuntui kuin kaikki luut olisivat irtautuneet ruumiissani, mutta
tunsin myös pysähtyneeni. Kivi pidätti minun muutamia askeleita veden
reunasta. Ruumiini oli kovin arka. Sormet verissä, vaatteet säpäleinä,
mutta yhtään luuta ei ollut murtunut. Pystyyn päästyäni viittasin
miehilleni, astelin virran reunaa, kunnes löysin jälkiä ja tulin
polullemme.



YHDEKSÄS LUKU.

Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —
Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.
— Maanjäristys. — Shokalaisräätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota
Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalaissoittoa. —
Tupakoiminen. — Shokalaisia naimatapoja.


Pysähdyimme Kutissa ja minä kutsuin etevimmät alkuasukkaat telttaani.

"Pääseekö ylitse", kysyin, "_Lumpija'sta_ tai sitä korkeammasta
_Mangshan_ solasta?" Edellisestä kuljetaan harvemmin, matkustettaissa
_Gyanema'an_, jälkimäinen on korkea ja hyvin vaikea sola, josta
kuitenkin on mahdollinen päästä pensaikon lävitse Rakstal järvelle
joutumatta minkään tiibettiläisen asutuksen lähittyville.

"Ei!" oli kaikkein jäykkä vastaus. "Lunta on nyt kovin paljon ja uutta
tulee yhä. Ainakaan neljääntoista päivään ei mikään inhimillinen olento
pääse vuorten yli. Joka nyt sinne menee, menee varmaan kuolemaan.
Paraimpanakin aikana, kesäkuukautena, nämä molemmat solat ovat vaikeat
ja vaaralliset. Hullutusta olisi lähteä yrittämäänkään."

Lähdin kuitenkin seuraavana aamuna omin silmin tarkastelemaan. Astelin
yleensä luodetta kohden. Kun he tämän näkivät, muuttivat muutamat
mielensä ja tarjoutuivat seuralaisikseni. Ja useissa vaarallisissa
paikoissa minulla olikin heistä paljon hyötyä. Siellä täällä pilkisti
vähän polkua lumen alta, mutta enimmäkseen kävimme pitkät matkat
hankea myöden pitkin sellaisen jyrkänteen reunaa myöden, että huimasi,
kun kurkisti sivullensa. Eilisestä seikkailustani olin käynyt
varovaisemmaksi ja hyvinkin nyt tiesin, että tuo valkea viattomuuden
kuva, tuo puhdas lumi, on mitä petollisin ystävä. Joka paikassa,
missä oli lunta, oli myös hankaluuksia. Jäätyneen lumen liukkaalle
pinnalle emme hevin uskaltaneet jalkaamme sovittaa, vaan täytyi
astua alas rantaan, joka tällä kohtaa oli ihan jää- ja lumisillan
peitossa. Menimme sen ylitse, mutta toisella rannalla tuli vähän päästä
samallainen este ja täytyi taas palata takaisin. Tätä tekoa saimme
tehdä kumminkin kuusi eri kertaa. Mutta joka kerta täytyi ensin astua
jyrkkää rantaäyrästä alas rantaan ja samoin taas toisella puolen ylös.
Jäässä oli vaarallisia rairoja eikä ollut hyvä kauvaa viipyä yhdellä
kohtaa. Kulku oli tietysti myös hyvin hidasta. Suuntasimme matkamme
Kuti-virrasta pohjoista kohden erästä sen lisäjokea, _Kambelshio'ta_,
seuraten ja leiriydyimme 3,985 metrin korkeudessa.

Kun oli vielä päivää, menin vuorille metsästämään Himalaijan
kivikauriita, _thar_ ja _ghural_(Ghuralit asustavat alempana, ovat
tavallisesti laumoissa, paitsi vanhimmat koirakset, jotka oleskelevat
enimmiten yksin. Auringon laskun aikoina näkee niitä n. 8-9 yhdessä
laitumella. Thar eli Tharo, koiras, ja Jahrdo, naaras, on varsinainen
ylä Himalaijan kivikauris. Se on harvoin 2,000 metrin, mutta usein
4,400 metrin korkeudessa. Jota korkeammalla se oleilee, sitä
tuuheakarvaisempi ja pitkäsarvisempi sen sanotaan olevan. Jyrkimmillä
vuorillakin se merkillisen ketterästi kapuelee.). Nousin 4,450 metrin
korkuiselle vuoren huipulle niillä paikoin, missä _Tongsu_ niminen
vuorivirta laskee Kutiin. Tämän jyrkän ja lyhyen lisäjoen lähteet
lienevät n. 300 metriä ylempänä kuin päävirta, jotenka siinä siis onkin
koko mahtava putous. Kalliot ovat salpietarin raottelemia, ja tharot
kuuluvat siellä halukkaasti viihtyvän.

Retkeilyni oli niin hupainen, että seuraavana aamuna lähdin auringon
nousussa uudelleen samallaiselle retkelle. Aioin sen ohessa nousta
jollekin korkealle huipulle saadakseni selville pääsyä Himalaijan
ylitse joko nyt kohta tai jonkun ajan odotuksen perästä, jos lunta
olisi ylön paljon. Nousin sitten 4,750 metrin korkeuteen vaivalloisen
kiipeämisen perästä. Ammuin tharoa, mutta tämä vaan haavoittui ja lähti
juoksemaan laajaa lumikenttää myöden ylöspäin; minä perässä. Lumikenttä
tuntui loppumattomalta, ja kun hengästyneenä lopultakin pääsin
huipulle, oli kauris silmikannon päässä.

Näköala huipulta oli tosiaan hämmästyttävä. Joka puolella taivasta
vaan sekä lunta, lunta loppumattomiin asti, ehkä satojen penikulmien
etäisyyteen. Tuolla oli _Jolinkan_ huippu yli 5,600 metriä. Kuti-virran
molemmin puolin oli lähes 6,000 metrin korkuisia huippuja. Valkea
lumipeite näytti toisin paikoin ikäänkuin vihriäiseltä; ne olivat
jäätiköitä ja vuorivirtojen lähtökohtia. Palattuani leiriin, lähdimme
kello 2 aikaan päivällä paluumatkalle Kutille.

Päivä oli ollut kuuma ja lumi oli nyt löyhempää astuskella kuin
eilen. Useita lumisiltoja oli kadonnut. Olimme tulleet virran
rannalle ja pari miestä jo lähti lumisiltaa myöden menemään ylitse,
mutta äkkiä he kuulivat kummallista pauketta jalkainsa alla. Miehet
rupesivat lujasti huutamaan ja huitomaan, ja juoksivat nopeasti
takaisin. Kiireesti käännyin minäkin ja paraiksi, sillä silta laukesi
samassa ja romahti syvyyteen pauhulla, joka ukkosen jyrinän tavoin
monikertaisesti vuorissa kaikui. Mahtavat, äsken kiinteät jäämöhkäleet
vyöryivät hurjassa virran raivossa alaspäin ja syöksyivät kauhealla
voimalla seuraavaa siltaa vastaan, niin että se vapisi tuosta rajusta
ryntäyksestä.

Kolmen päivän matkan päästä samaa tietä, jota olimme menneet, saavuimme
taas Garbjangiin.

       *       *       *       *       *

Poissaollessamme oli t:ri Wilson palannut ja menin häntä tervehtimään.
Istuimme kiinalaisilla matoilla, joimme juuri teetä, ja söimme
_khapatia_, kun yht’äkkiä koko talo vapisi ja huojui, ja tee, maito ja
ruoka-astiat alkoivat sinkoilla kuin päättömät kanat sinne tänne.

Otin kellon ja kompassin ja tarkastin sysäysten aikaa ja suuntaa.
Maanjäristys oli hyvin kova aaltomainen liike etelälounaasta
pohjoiskoiliiseen suuntaan 4 min. 2 sek. ajan, 5,20-5,24 i.p.

"Olisi ollut viisainta mennä ulos, ja ihmeellistä, oli että talo pysyi
pystyssä," arvelin isännälleni katsellessa savensekaista teetämme
(kaikki katon rapinki oli nimittäin iljennyt alas).

"Ainakin tee on pelastettu!" riemuitsi tohtori, joka koko ajan oli
pitänyt teekannua lujissa nyrkeissään polviensa välissä.

Samassa syöksyi joukko pelästyneitä ihmisiä huoneeseen.

"Sahib, Sahib, mihinkä se meni"? huudettiin miehissä minulle.

"Mikä se?" kysyin innostuneilta kysyjiltä.

"Henki, joka maan alla on herännyt ja oikoo ruumistansa ja valmistaa
suurta onnettomuutta."

"Parempi, että hän oikoo omaa ruumistansa kuin meidän," nauroin
tohtorin kanssa hämmästyneille vieraillemme.

Kun sitten selitin mihin suuntaan maanjäristys oli käynyt,
rauhoittuivat he, arveltuansa sen menneen Himalaijan toiselle puolen.

Shokalaisten mielestä maanjäristyksen vaikuttaa paha henki, joka
jättiläiskäärmeenä asuu maan alla. Rytinä ennen maanjäristystä on pahan
hengen haukottelemista herätessään, ja täräykset ovat hänen ruumiinsa
oikomista. Täydellisesti herättyään syöksee hirviö johonkin vissiin
suuntaan, tekee suurta vahinkoa ja tappaa ihmisiä, puhumattakaan, että
se kauhua tuottaa niin ihmisille kuin eläimille y. m.

Näissä hulluissa kuvitteluissa on kuitenkin hupaista huomata sitä
Shokalaisten havaintoa, että maanjäristys "syöksee" ja kulkee johonkin
suuntaan; samoin ovat he havainneet myös raskaan ilman-painon ennen
maanjäristystä, jättiläinen on näet ennen heräämistänsä tuskan hiessä.

Muutaman kuukauden päästä palattuani taas ihmisten viljoille sain
tietää, että kova maanjäristys oli juuri samana päivänä tuntunut koko
Intiassa ja varsinkin Kalkutassa tehnyt tavattomia vahingoita.

Heti Garbjangiin palattuani teetin itselleni teltan tiibettiläistä
mallia ja sinikoristeisen. Tämän samoinkuin ruumiin-mukaisen
nepalilaisen pukuni teki sama juoppo räätäli. Olin antanut
hänelle vaatekankaan, mutta en saanut häntä ottamaan mittaa, ja
odotettuani kuusi päivää, jolla aikaa hän joka päivä piti minulle
"salaam-serenaatia", saaden siitä maan tavan mukaan aina kolikoita,
ylisti tilaansa ja lupasi lupaamistansa, tartuin miehen korviin ja
pudistelin häntä pikkuisen. Mies lupasi illaksi vaatteet valmiiksi; ja
oikein: puku tuli ja sopi erinomaisesti aivan kuin olisi mitan mukaan
tehty. Mies oli tietysti neroa täynnä.

— —

Eräänä päivänä kun käyskentelin kylän autiolla ulkopuolella, tuli
vastaani kolme miestä paljastetut sapelit kädessä. Ne heiluttivat
kömpelösti aseitansa ja huusivat rajusti "rupija, rupija!" (rahat,
rahat!). Luulin heitä rosvoiksi ja heistä piittaamatta jatkoin
kävelyäni. Tämän nähtyänsä rupesivat miehet laukkaamaan kylään.
Palattuani sainkin tietää, että nämä ryövärien näköiset miehet ne
juuri toivat minun rahojani Almorasta, ja että Anti Ram Sali minun
tilauksestani lähetti rahani "rikottuina" 1,800 rupia hopeata, kahden
ja neljän _annan_ kappaleina (i rupia 16 annaa). Suuri osa yöstä kului
niiden laskemiseen ja rulliin käärimiseen (10 rupia rullaan).

Keskellä Kali-jokea aivan Garbjangin kylän alapuolella on kaksi suurta
kalliomöhkälettä. Nämä ovat kyläläisten alituisena "silmämääränä". Jota
syvemmällä ne ovat vedessä, sitä enemmän on lumi sulanut Kumaonissa
Jolinkan, Lumpija, Mangshan ja Lippu ja Nepalin _Tinker_-solista, ja
sitä helpompi on niistä silloin pääsy. — Minun siellä ollessani olivat
nuo kalliot kuivilla, vaikka tosin vesi yhtä mittaa nousi.

Pitkän ja yksitoikkoisen odotusaikani kuluessa sattui jokunen puoliksi
hupainen, puoliksi harmillinen tapaus.

Sittenkun Jong Pen Taklakotista kerran oli saanut vihiä minun
matkasuunnitelmastani, vaanivat hänen urkkiansa tarkoin kaikkia minun
toimiani. Niitä kulki joka päivä Garbjangin ja hänen olopaikkansa
välillä vieden aina uutisiansa meiltä; ystäväni ilmoittivat myös
aina minulle, milloinka uusi urkkia oli saapunut. Eräs sellainen
tiibettiläinen rehjale tunkeutui kerran minun huoneeseeni asti
ja puhutteli minua röyhkeästi. Koetin alussa kohdella häntä
ystävällisesti. Mutta hän kävi yhä hävyttömämmäksi ja näyttääksensä
mikä pöpö hän oli, julisti hän kaikkien saapuvilla olevien Shokalaisten
kuullen, että se maa, jonka päällä minä nyt olin, on Tiibetin
eikä ensinkään Englannin aluetta. Englantilaiset olivat tänne
tunkeutuneet ja ainoastaan Tiibettiläisten armosta saivat täällä
olla. Englantilaiset tiesi hän olevan pelkuria raukkoja, pelkäävät
Tiibettiläisiä ja ainoastaan Shokalaisparkoja he uskaltavat ahdistaa.

Tuo meni mielestäni jo liian pitkälle ja olisi ollut epäviisas-
takin jättää noin pöyhkeitä sanoja rankaisematta. Iskin siis miehen
hiuspalmikkoon kiinni, pyöritin siitä toisella kädelläni muutaman
kerran ja toisella taoin miehen selkä- ja pää-puolta. Kun päästin
hänet, heittääntyi vaivainen maahan ja kädet pystyssä pyysi armoa.
Päästääkseni kerran Tiibettiläiset erehdyksestänsä, pakotin miehen
kielellänsä nuolemaan kengännauhojani. Sen tehtyänsä aikoi mies mennä
käpälämäkeen, vaan minä pyöräytin häntä vielä kerran palmikosta ja
potkasin pihalle.

Mutta urkkia ei vielä niin vähällä päässyt. Kun hän solui rappuja alas,
osui Khanden Sing siihen, ja kun hän oli kuullut minun sanovan "je admi
bura krab (tuo on hyvin huono mies)," karasi Khanden Sing kuin kissa
hänen kimppuunsa. Vihattu Tiibettiläinen sai nyt oikeaan ja vasempaan,
niin että tempun ties, aikoipa kivittääkin häntä ja olisi laahannut
häntä palmikosta pitkin pihaa, ellen minä olisi ehtinyt väliin.

— —

Omituinen laitos on Shokalaisilla _rambang_, josta jo edellä olen
maininnut. Rambang on kokous- eli seurustelupaikka, jossa seudun
naima-ikäinen nuoriso kokoontuu tuttavuutta tekemään, mutta öisin.
Joka kylässä on ainakin yksi sellainen. Rambang on seudun arvokkainten
miesten suojeluksen alaisena, ja nämä pitävät rambangia hyödyllisenä
laitoksena avioliittojen rakentamiselle.

Rambang-huoneet ovat joko kylässä tai vähän ulompana kahden kylän
välillä. Isäntäväkeni seurassa kävin useissakin tällaisissa huoneissa
ja ne olivat minusta erittäin mukavia; arvelen myös, että rambang on
järkevä ja Shokalaisille sopiva laitos. Keskellä huonetta oli suuri
tuli ja sen ääressä yli ympäri seiniä istui parittain miehiä ja naisia
iloisesti keskustellen ja muuten sangen siivosti ja siveästi; naiset
kehräsivät villoja. Myöhemmällä kuitenkin laulelivat alakuloisia
ja surunvoittoisia säveleitänsä. Shokalaisilla, niin miehillä kuin
naisillakin, on pehmeät sointuisat äänet ja säveleet tuntuivat tulevan
sydämmestä. Luonteeltansa itämaalainen shokalaislaulu hivelee kyllä
länsimaalaisenkin korvaa, ei tosin taiteellisesti muodostuneella
tekniikalla tai nopeilla vaihteluilla, vaan tunteellisuudellaan ja
todellisuuden kuvaamisellaan. Enimmän miellyttivät minua vuorolaulut,
joita poika ja tyttö yhdessä erältänsä lauloivat. Kaikkien laulujen
pohjana oli valittava sävel, ja äänen aaltoileminen niissä on niin
salaperäisen viehättävää, että se väkisinkin vie mukanansa ja
liikuttaa. He laulavat ainoastaan silloin kuin heitä haluttaa laulaa,
ei koskaan muita miellyttääksensä, ainoastaan tunteittensa tulvan
paisuessa.

Heidän rakkaudenlaulunsa alkavat tavallisesti tunteellisella
esityksellä ja muuttuvat sitten vasta oikein lauluksi. Tahti on
säännötön, ja vaikka laulussa onkin jonkinlaista poljentoa, rytmiä,
laulaa kukin laulaja kuitenkin niin persoonallisesti omituisella
äänenväreellä, että se kulloinkin tuntuu melkein uudelta laululta.
Ensi- kertaa kuullessa shokalaislaulua on juurikuin kuulisi jotakin
tila- päisesti sepitettyä. Lähemmin tarkatessa huomaa kuitenkin, että
eräät aiheet, vaihtelut ja väreet alinomaa toistuvat, eikä vain yhdessä
laulussa, vaan kaikissa. Sama valittava väre on kaikissa perusaiheena,
ja se lienee ikivanhaa syntyperää. Eri tahti ja kunkin laulajan oma
persoonallisuus antavat laululle sen omituisen luonteen.

Muuan omituisuus on shokalauluissa, samoinkuin monissa muissa
itämaalaisissa sävelmissä, se, että niissä ei ole sopusointuisaa
loppua, laulu loppuu äkkiä keskellä säveltä, omituisesti räikeällä
äänen painolla. Ainakin minun korvaani se tuntui pahalta. Samallaisia
katkoloppuisia ovat useasti heidän karkelonsakin soittoineen. Mitään
tyydyttävää selitystä tähän en saanut. Eihän laulaja jaksa iankaiken
laulaa, sanottiin, eikä sillä ole väliä kuinka hän lopettaa. Äkillinen
laulun ja soiton (ja karkelon) lopettaminen pidettiin sopivana myös sen
vuoksi, että kuulia siten pikemmin joutui luonnolliseen tilaansa, jos
sävel häntä olisi hurmannut. Erittäin viehättävää oli näissä lauluissa
se puoli, että laulaja ei koskaan koettanut laulaa korkeampia ääniä
kuin mihin hänen äänivaransa riittivät.

Miesten laulelut olivat valittavampia ja tunteellisempia kuin naisten
ja ajatuksen puolesta vaihtelevampia kuin naisten vilkkaat, enemmän
yksijonoiset tunteiden kuvailut. Rakkauden laulujen sanat olivat
enimmästään tilapäisiä ja meidän sivistyksemme mukaan verrattain
keveitä; mutta heidän kotimaansa omituisissa oloissa ne eivät minua
oudoksuttaneet, vaikkei minun niitä tässä sovikaan esittää. Laulaessaan
laulaja tavallisesti nostaa valkean huppuliinansa tai turpaaninsa
kulman korvansa kohdalle.

Kaikki polttivat tupakkaa, kukin pari samasta piipusta. Valkea alkoi
vähitellen hälvetä ja huonetta valaisi nyt ainoastaan muutamat
tervakset, seinänrako pihtinä. Aamupuoleen rupesi seuraa unettamaan ja
kaikin menivät yhä parittain ja vaatteet päällä olki- ja heinävuoteille
makaamaan. Pitkässä rivissä sitten rauhassa maattiin, kun minä palasin
asuntooni.

Näissä kokouksissa on shokalaistytöillä säännöllisesti tilaisuutta
seurusteluun nuorten miesten kanssa. Ja sillä aikaa kun tyttö puuhaa
valintaansa, puuhaa hän myös ahkeraan tulevan kotonsa varalta,
rukkinensa j.n.e. Kun nuori pari vihdoin aikoo mennä naimisiin, lähtee
kosia parhaassa puvussaan aiottuun appelaansa vieden muassaan viiniä
(_khökti_), kuivattuja hedelmiä, erinkaltaisia leivoksia (_ghur_ ja
_miseri_) ja paistettuja maisia. Jos ylkä katsotaan kelvolliseksi,
saa hän hyvän kohtelun tytön vanhemmilta ja häntä kestitetään mitä
parhaiten. Asia päätetään nyt ja ylkä maksaa apellensa jonkun summan,
joka vaihtelee 5-100 rupin välillä, sillä niin on maan tapa kunnon
perheiden kesken. Tuota summaa sanotaan "maitorahoiksi", koska se muka
vastaa tytön kasvatukseen pantuja kustannuksia.

Häät ovat hyvin yksinkertaiset. Hääkakko, _delang_, leivotaan ja
kummankin perheen kutsutut vieraat syövät sen. Jos ylkä tai morsian
kieltäytyy syömästä dclangia, ei naimisesta tule mitään. Jos kaikki
syövät siitä, mutta sitten syntyy riitaa, kutsutaan kaikki häävieraat
todistamaan, että avioliitto on tapahtunut. Usein kuitenkin jätetään
koko hääkakon syönti sikseen, ja avioliitot pidetään silti uskollisesti
ja ovat sentään onnellisia.

Avioliiton rikoksesta rangaistaan rikollinen piiskalla ja kaikki väki
hyökkää vanhempain huoneeseen ja ryöstää sieltä kapineet, tavarat ja
viljavarat. Eläimet tavaroineen otetaan myös ja annetaan loukatulle
korvaukseksi. Välistäin tapahtuu, että rikoksellisen viattomat
sukulaisetkin saavat kyläläisiltä selkäsaunan, joskus kuoliaaksi asti.
Nämä ankarat menot ylläpitävät pienen yhteiskunnan tavat puhtaina ja
kunniallisilla, vaikka ne ovatkin kyllä alkuperäisiä. Harvoja lapsia
syntyy avioliiton ulkopuolella, paitsi joitakuita rambanglapsia, mutta
sellaisen lapsen syntymä pidetään sellaisena häpeänä, että sitä asiaa
ei taideta ottaa todistukseksi rambangin yhteiskunnallista arvoa
vastaan.



KYMMENES LUKU.

Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. —
Kalliita menoja. — Uhria. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —
Silta rikki.


Kuolema seuraa kun sielu menee pois ruumiista ja senvuoksi vainajain
henkiä ja muistoa suuresti kunnioitetaan Shokalaisten kesken.
Garbjangissa olin hautajaismenoja omin silmin näkemässä.

Mies oli kuollut tapaturmaisesti. Hänen tuttunsa kutsuttiin paikalle.
Ruumis voideltiin voilla ja puettiin parhaaseen pukuunsa. Taivutettiin
niin paljon kuin mahdollista kahden kerroin vääräksi ja pantiin
jonkimmoisille paarille sekä peitettiin sinikeltaisella ja sitten
valkoisella vaatteella. Auringon nousussa lähdettiin polttopaikalle.
Edellä kävi kymmenkunta vaimoa valkeissa vaipoissa, joiden kulmat oli
kiinni paarissa. Niissä oli, paitsi muita, vainajan vaimo ja tyttäret,
jotka itkivät ja huusivat: "oh bajo! oh bajo! (o isä! o isä!)"; muutkin
itkivät ja valittivat ääneensä. Kun vainaja oli ollut paikkakunnalla
hyvin suosittu mies, otti koko kyläkunnan väki osaa murhesaattoon.
Kaksi miestä kantoi paaria ja muilla miehillä oli kädessään tulisoihtu
tai tervaksia. Ruumis vietiin virran reunalle. Siinä miehet avopäin
tekivät kivistä ja puista suuren röykkiön, johon jätettiin uunimainen
avoin kohta toista metriä korkea ja suu tuuleen päin. Vainajan vaimo
ja tyttäret yhä valittaen ja hunnutettuina sytyttivät tulen paarien
ääreen. Kun uuniin oli pantu poltinaineita, nosti kaksi vainajan
läheisintä ruumiin paarilta uuniin, sittenkun hänen kultaiset
korvarenkaansa, hopeiset vyönsä ja rannerenkaansa oli otettu pois.
Oksia pantiin ruumiin päälle, voiruukku viereen ja viiniä kaadettiin
pään päälle ja sitten sytytettiin rovio kaikkien äänetönnä ollessa.

Savupilvi nousi pian roviosta, tuli teki tehtävänsä, ja jotka olivat
sattuneet koskettamaan vainajan ruumista, pesivät saastutuksen pois
virrassa. Sitten palattiin kotiin, vaimot yhä valittaen ja vainajan
vaatteita y.m. tavaroita kantaen.

Naisten tehtäväksi jäi nyt huolehtia, ettei vainajan sielulla olisi
ikävä siellä, mihin hän joutui. Oljista y.m.s. tehty tytti puettiin
vainajan vaatteisiin ja koristuksiin, männynoksainen turpaani päähän.
Tulen sammuttua kokoilivat vainajan omaiset palamatta jääneitä
luunnikamia ja ne pistettiin tytin vaatteiden alle.

Sukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja
ja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja
maljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta,
nisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (_tsahn_) sekä eri
kasvien siemenistä puserrettua mehua (_anag_). Talon naisväki itkien
piiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit
surun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin
ympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin
pitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti
koko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin
vaikutus kulloinkin tuntui.

Hautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin
eteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun
saaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä
lampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään
käytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on
täällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta.
Miesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille
ei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät
tällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.

Kun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin
rumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen
paikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas
meuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia
liikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa
vuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta
kiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —

Iltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut
hyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi
vasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden
sukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät
sälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin
ja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin
parastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.

Kaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä
täristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai
nopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi
hänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka
saman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin
silmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo
erottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa
ollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa,
johon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin
soihtujen valossa.

Pyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin
vihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja
oli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä
pidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa
vainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan
tamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama
kuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset
tätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää
ja kätkee rakkaan vainajan hengen.

Mutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen.
Eläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin
kiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena
elukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten
naapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen
viisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun
sisältäjän.

Uhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan
ja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on
jo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene
nyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat
tavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka
uskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut
pirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.

Surun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa
ajelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista
erittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa
nurinpäin päähänsä.

Vielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen
aseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo
ryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin
karttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras
niihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan,
pyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani,
ettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku
vieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja
rettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.

— —

Vihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli
kokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni _Tseheram_ vaimonsa ja
lapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.

Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib,
salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri
tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen
ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä.
Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni
alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet
mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja
kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja
kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me
tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme
niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun
pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit.
Olemme murheissamme kun jätät meidät.

Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani,
että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. —
Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen
ja naiset poskelle taputtaen sekä _niku tsa_ (käyköön hyvin)! lausuen.
— Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi
matkustaa.

Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja
jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt
_Khongur_-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani
nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään
peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän
etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa,
heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa _Kahi'sta_,
joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian
ukko _Junia_; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.

"Missäs Kahi nyt on?" kysyin.

"Hän on vähän matkan päässä edellä päin", sanoi äiti.

Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä
läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä.
Kahin vieressä oli hänen setänsä _Dola_, joka oli yhtaikaa tulkki,
kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen
pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta
samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän
tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston
ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä
huomaisi.

Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen
toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia",
ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta
jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.

"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä
Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä
pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä,
jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt
maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni
kylmään veteen!"

Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus
oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut
heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin
sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä
yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut
yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni
pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana.
Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan
pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty
ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan
raunioissa.

Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman
puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet.
Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli
muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin
pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun
matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät
heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää.
Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina
jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse
palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan
levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin
päästä liikkeelle.



YHDESTOISTA LUKU.

Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava
shokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä.
— T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen
ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset
kasvot.


Seuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden
miesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.

Polku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan
syvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa
jalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli
nyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan
suorana laski Kali-jokeen.

Tätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on
maata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet
seuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä
alaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen
kaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot
hakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät
kulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.

Kiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli
vielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt.
Yrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja
olin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista
kiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko
ruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin
ylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen
polkumme.

Khanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni
samaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun
hän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin
pääsi onnellisesti ylitse.

Nyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi
iloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä.
Polku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se
myös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen
rautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti
ja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan
syvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen
villalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut,
että hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän
vaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.

Pitkin ja poikin kuljettuamme ja holjuisella maalla välistä polulta
eksyttyämme, saavuimme vihdoinkin kylään, nimeltä _Nabi_. Tavarani oli
tuotu tänne ennen sillan repimistä ja olivat nyt hyvässä korjussa,
täällä oli myös Kahi ja Dola meitä vastassa ja olivat toimittaneet koko
kyläkunnan minua herttaisesti vastaanottamaan. Minä vietiin ikäänkuin
juhlasaatossa ja sijoitettiin, kömpelöitä rappuja myöden, tasaiselle
savikatolle mattojen päälle lepäämään. Sen ääreen sitten kokoontui
kansaa kaiken ikäistä tuoden parhaansa mukaan minulle syötävää ja
juotavaa, siinä oli riisijauhoja, _dhalia, balabia,_ maisia, maitoa,
piimää, leivoksia, viiniä y.m., y.m.

Aterian aikana tarjottiin teetä, kaikenlaatuista ja muotoista:
kiinalaista ja intialaista teetä, teetä keitettynä sokerin kanssa ja
ilman, teetä maidon kanssa, teetä voin ja suolan kera, valkeata ja
mustaa, makeata ja karvasta teetä, teetä niin paljon, että vaikka
olenkin vahva teen ystävä, jo toivoin, ettei teelehtiä koskaan olisi
poimittu ja pantu kuumaan veteen.

— —

Tarkastin paraikaa muuanta naista, joka oli pahasti loukannut
selkärankansa, kun t:ri Wilson saapui yhtyäksensä muutamaksi päiväksi
minun Tiibetin matkueeseeni. Naista autettiin mikäli mahdollista ja
minä olin t:rin tulosta ja seurasta sangen mielissäni.

Lähdimme kohta matkaan samaa tietä Nabin ja Kutin välillä, josta jo on
ollut puhe. Lumisillat ja lumikentät olivat nyt aivan kadonneet.

Mitä tavattomia valokuvauskoneeni saattoi vaikuttaa, sen nyt sain
Tietää. Tuli nimittäin eräs sievä tiibettiläinen nuori vaimo luokseni
ja kovasti nyyhkyttäen selitti, että minä olen tappanut hänen lapsensa
ja nyt aion tappaa hänen miehensä. Kun vähitellen sain tolkkua siitä
mitä hän tarkoitti, muistin viime matkalla valokuvanneeni hänen
pikkupoikansa tämän istuessa korkean taakan päällä, jota vaimo kantoi.
Hän oli kantamuksinensa luisunut melkein samalla paikalla kuin minäkin;
hän itse oli pysähtynyt samoin rantakiville, mutta poikansa oli
vierinyt virtaan, suistunut jääsillan alle ja jäänyt sinne ainiaaksi.

"O, sahib", sanoi hän lopuksi, "ellet olisi katsonut meitä tuon mustan
laatikkosi silmillä, ei poikani olisi hukkunut!"

"Entä miehesi? Enhän tunnekaan miestäsi!"

"Sinä surmaat hänet! Hän tulee kanssasi Tiibettiin ja te kuolette sillä
tiellä kaikin!"

Hän näytti erästä minun paraita miehiäni ja halukkainta seuralaistani,
mutta en oivallisen vaimon kyyneleidenkään antanut luovuttaa tätä
miestä joukostani. Lupasin parhaani mukaan pitää huolta hänen
miehestänsä enkä valokuvata häntä.

T:ri Wilsonin kanssa viivyin Kutissa usean tunnin järjestellessämme
miesten kantamuksia. Olin ostanut kaikkiastaan 476 kiloa (_14 mundia_)
jauhoja, riisiä, punasokeria, punapippuria, voita, _dhalia, miseria_
sekä suuren paljouden kaurajauhoja (_satu_) ynnä paistettua maisia.
Sitä paitsi oli meillä muassa ruokavaroja säilytettyinä tinalaatikoissa
Lontoosta.

Etteivät kantajat saisi mitään valittamisen aihetta, saivat he itse
valita itselleen jalkineet, huovat y.m. ja koetin parhaani mukaan heitä
tyydyttää varsinkin kantamusten jakamisessa, jotka sittenkin tahtoivat
tulla liika raskaiksi. Tosiaan havaitsinkin, että vaikka poistettiin
kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista, sittenkin tarvittiin
vielä pari tukevaa miestä kantamaan mitä ei enään sopinut lisätä jo
jaettujen osalle. Mutta vapaaehtoisia ei ollut yhtään saatavissa ja
kaikki Shokalaiset, joita oli mahdollinen saada, kuuluivat jo minun
joukkooni. Hankalaksi olisi myös käynyt enempi viivytteleminen, ja
aioin juuri ruveta jaottelemaan kahta jäljelle jäänyttä kantamusta
miesteni niskoille, kun kaikeksi onneksi pari eksynyttä paimenta saapui
leiriini. Ne olivat tuuheatukkaiset, pieni hopeakoriste rinnassa
ja korallinauha kaulassa, vaan muuten aivan alasti ja näyttivät
nälkääntyneiltä. Minäpä otin heidät heti miehikseni, ja vaikka toinen
olikin vielä verrattain nuori ja poikamainen, otin hänet kuitenkin
kaikitenkin, varsinkin kun t:ri Wilson selitti hänen olevan sitkeän
ja kestävän näköisen. Näin olin minä nyt 30 miehisen joukkoni kanssa
valmis matkalle lähtemään.



KAHDESTOISTA LUKU.

Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing.
— Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. —
Jolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. —
Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.


Ennenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa
linnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi
neliskulmainen torni, asukkaitten kielellä _Kutiker_, mutta rakennusten
suunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty
mitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti
linnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota
arveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja
miekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin
sivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen
lienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on
kaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin
kaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan
akkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla
oli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan
ampumavarastoa.

Leiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun
aikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa
olivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois.
Iltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla
kohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.

Polku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä
oli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen
vastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua,
nyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas,
mutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875
m. korkeudessa.

Myöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan
rovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä
myöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen
ja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa
raiputtien säätyyn (kastiin).

"Niinkuin näette", sanoi iloinen mies, "olen minä pikkuinen mutta
pippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä
etunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset.
Heitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman
kanssa." Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan
poltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani
veti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun
hän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain
haaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua.
Miehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa
kauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen
ja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta
ihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen
pitaalitautisilla.

Tämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin
sentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden
päällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan
likemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden.
Surullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa
ja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä.
Samallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin
olevan.

"Mikä sinun on nimesi?" kysyin.

"Mansing", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.

Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen
tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja
tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni,
niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän
oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin,
että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut
oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle
rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois
luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun
palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi
kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet
mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).

Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut,
oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia
_Humlia_ ja _Jumlia_, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin
Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia,
Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi
kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja
mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!

Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä
alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen
ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa
suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani
olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena
siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.

Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa
itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt
rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli
vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa
ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme
valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä
neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne
paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä.
Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat
ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus
niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut
nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni
miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä
oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing
oli siihen täysin tyytyväinen.

Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria
ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m.
korkeudessa kuljimme _Bitroguare_-joen yli. Kutin toisella puolen
kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista
vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa
yleni rivi sangen teräviä huippuja.

Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana
tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli
kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin
myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi
jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen
näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m.
ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme
vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme.
Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä
sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme,
jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi
ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua
virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä
kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.

Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta
oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli,
mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana.
Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin,
kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen,
mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että
tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin
Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä
aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla
ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset
ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan
väriloisteen.

Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle:
toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan
yli Dholi-virralle, muutama kilom. _Khumlingin_ eteläpuolella. Tämä
on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä
kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän
lunta.

Nyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan
itäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis
auttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi
minut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä
vesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli
leukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden
pieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten
juurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella
pieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.

Tämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin
hopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan
syöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven,
jouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme
kolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten
tai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa.
Samallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka
kohosi isommasta järvestä.

Vaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme
kuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista
lunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme
suinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt
kahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli.
Olimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo
taas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme
ihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin
tyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän
pysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan
käskin heidän mennä etiäpäin.

Joitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko,
kivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli
4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti
kulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi
että vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut
12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan
Kutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan
matalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään
veteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli
0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta
kylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin
seisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki
kovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat
kangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella
veristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin
kulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja
päästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani,
kunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan
elonmerkkiä.

On kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa
tilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku
itse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme
tässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin
hullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että
se tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme
ja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat
palelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme
kokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.

Mutta surkeasta tilastamme ja jalkojemme haavoista huolimatta
muuttuivat mieheni yhtäkkiä ystävällisiksi ja iloisiksi, vaikka
äsken olivat niin pahalla päällä, kun minä heidän toivomuksiansa
vastustin. Aloin nim. laskea leikkiä meidän pulmallisesta tilastamme,
jossa he ja minä olimme ihan yhtäläisessä pälkähässä. Hirveästi
hierottuamme onnistui meidän lopulta kutakuinkin saada veri liikkeelle
jähmettyneissä jäsenissämme ja niin ryhdyimme rientämään kuuden
seuraavan suistamohaaran poikki. Toista tuntia tallattuamme vetistä
polkua, saimme vihdoinkin vetää kengät jalkaamme ja mieluinen tunne
siitä, että olimme vaikeuksia voittaneet, valtasi meidät. En koskaan
unhota kuinka sanomattoman suloiselta tuntui jääkylmien jalkakylpyjen
perästä saada vetää kuivat sukat sääriinsä.

Leiriydyimme pieneen tuulensuojaiseen laaksoon ison tasangon
luoteispuolella. Korkeus noin 4,581 m. Lämpömittari alin 24°, ylin 51°.

— — Suurimpia hankaluuksia näin korkeilla paikoilla matkustaessa on
polttopuiden puute. Ei puuta, ei pensasta ollut missään liki leiriämme.
Kaikkialla on vaan autiota ja tyhjää. Miehet riensivät eri haaroille
hakemaan poltinaineita ja he toivat tullessaan kuivanutta jaakin-,
ponin- ja lampaanlantaa poltinaineeksi. Ei ollut mikään helppo asia
saada tämä syttymään. Kulutimme toisen tulitikkulaatikon toisensa
perästä ja saimme puhaltaa minkä keuhkoista lähti, ennenkuin saimme
pienen tuumankorkuisen liekin nousemaan. Tällä tuli tuiteruisella me
sitten koetimme keittää ruokaamme ja vettä, mikä toimi oli sangen
kärsivällisyyttä koettelevaa tämmöisessä korkeudessa. Ruoka ei
ollutkaan tänä iltana niin hyvää kuin tavallisesti, eikä kokille
kunniaksi, sillä se oli melkein puoleksi raakaa.

Yö oli tavattoman kylmä ja satoi runsaasti lunta. Aamulla noustessamme
oli noin 60 sent. vahvuiselta lunta, ja se kimalteli niin, että silmiä
häikäisi. Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansingia. Emme nähneet häntä
leirissä illalla ja miestä, jonka olin lähettänyt etsimään häntä,
ei kuulunut. Pelkäsin tuon sairasraukan jääneen noihin vaarallisiin
virtoihin ja olin sitäpaitsi levoton kalliista tavaroistamme, joita hän
kantoi. Hänellä oli mm. paitsi jauhoja, pippuria ja suolaa, myös koko
joukko voita. Jos ne olisivatkin säilyneet, oli hän varmaankin suojan
ja tulen puutteessa itse kauheasti kärsinyt vilua. Hakiamies, Bijesing,
oli ottanut huopapeittoja mukaansa siltä varalta, etteivät ehtisi
takaisin leiriin ennen yötä.

Päivä oli jo aikoja sitte noussut, kun kaukoputkellani näin molempien
miesten tulevan leiriä kohti. Noin tuntia sen jälestä he saapuivat.
Mansing oli tavattu muutama kilom. täältä sikeässä unessa, vieressänsä
tyhjä voiastia, jonka sisällyksen hän oli poskeensa pistänyt. Tämä
keksintö herätti suurta suuttumusta leirissä. Alkuasukkaat pitävät
yleensä rasvasta ja varsinkin voista lämmittävänä ravintoaineena,
kulkiessaan korkeista solista. Mansingin raivostuneet kumppanit
alkoivatkin käyttää nyrkkivaltaa häntä kohtaan ja ainoastaan
suurella vaivalla sain hänet pelastetuksi heidän kynsistään.
Estääkseni Mansingin uudistamasta tätä temppua, ei hän tästälähin
saanut ruokatavaroita kantaakseen, vaan sen sijaan raskaan taakan
valokuvauskapineita, jotka varmaankaan eivät veisi häntä kiusaukseen.

Ennen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten
ruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka
minulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön
leviävän kauttaaltansa koko olentooni.

Seuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä
suuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun
tiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet
kohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He
hämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun.
He ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne
maahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla
liikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä
ja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos
suustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään
kielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen
kohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin
haavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä
muutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet
pitkälle suusta ulos, sanoivat "salaam'insa" ja menivät tiehensä.

Miehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita
lippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli
näistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata
perässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka
oli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän
pitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki
vapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.

Mutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on
inhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma
tahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti
karkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän
kilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni,
joka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti
tehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi
kaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin
saparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät
avuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin.
Tämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein
kaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin,
olivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.

Pikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen
solaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden,
seuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m.
korkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi
muutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli
siellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta
paria pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän.
(Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)

Hetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme
sitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen
niin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen
jälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki,
joka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet
raudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.

Muuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi.
Vanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä
tietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä
syötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi
liian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen
jälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä
oli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti
yllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut
kätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi
kasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta
kuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella
havainnoilla siksi saanut.

Kilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten
kahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja
ja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi
virkistykseksi rääkätyille jaloillemme.

Täällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin,
samoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven
pohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan.
Etäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi
sitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki
siihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen
poikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä
enennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme
olivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin.
Päätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin
vedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä.
Palata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme
päähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean
vuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla.
Vastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava
vuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla
korkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu
"Maailman katoksi".



KOLMASTOISTA LUKU.

Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin
kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. —
Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.


Kutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, _Nattu_-nimisen,
shokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse
Mangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston
lävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin.
Jong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä
Lippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon
paikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän
tietäisikään, missä me olimme.

Nattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon
surullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä
ylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja
jäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli
hän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa
takaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen
näköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen
pöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet
masentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina
tämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat
virrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani
kävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja.
Vielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja
että menen itse omin silmin näkemään.

Tämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli
kuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa
korkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin
arat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli
4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun
muistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson
sanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu
Ram ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme,
ja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing,
ainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin
päälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn
viipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.

Heti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten
Mangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän
välissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen
130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita
kilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja
matkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä
myöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.

Seuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat
minä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut
jättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin
päälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana
pyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi
aneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa.
Nämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku:
"naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee". Mutta kaikkeen tottuu.
Muutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan
paljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni
valmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.

Me menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä
lukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli
uurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät,
aukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet,
lumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten
kamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi
pystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli
ikäänkuin suurimoinen.

Kun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan
liikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä
aikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista
kummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö
vetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat
liukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja
somerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen
jään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina.
Pohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä,
eteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti
olivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista
olimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat
muodostaneet muinaisista moreeniharjuista.

— —

Mangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle,
kun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden.
Silmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin
pätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara
valita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina
vyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta
se oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen
parempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi
kuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin
lähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.

5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa,
jonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi
liikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä
kuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen
raukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa
laski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen
ilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin
matkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti
ja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin,
tukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan
raskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia
kumpikin.

Koko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka
hän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää,
vaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin
korkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen,
ettei jaksanut enää edemmäksi astua.

Kahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme
pahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa
kohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti
kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin
pitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja
hoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa.
Enemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä
tykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani
mukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan
pääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli
vielä kaksi huipulle kiipeejää.

Sakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme.
Nousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin
kutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin
paukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi,
mutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta
tyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman
korkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni
tältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu
oli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun
pohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin
väsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni.
Korkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli.
Lämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää,
mutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja
kuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta
silti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia
vuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja
kuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo
rajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia
harjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea
vuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla
kuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri
korkeimmilla kukkuloilla.

Olin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta
ja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa
peitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä
lähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma
olemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului
moniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö
oli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti
isontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä
tarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni,
päätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti
muutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin
lapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.

Rongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja
minäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää
voinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme
vähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä
kumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet.
Taistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen
menisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni:
hän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani
pysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi
kihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän!
Se tuntui kuolon kuiskaukselta.

Rongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli.
Hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen
tuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun
muutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia
vastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin
vastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle,
tirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.

Kuinka kauvan tätä puoliksi itsetietoista tilaa kesti, en tiedä.

"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!" koin huutaa, mutta sanat
takertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet
makasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat
äärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä
pystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä
huusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.

Epätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla
elinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty
läpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli
huomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin
molemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta
samassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta
väsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin
vähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta
menehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa
viimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän
minua. Olin tukehtua.

Hankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä
kerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi,
läpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!

Vihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla
pistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa.
Olin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että
meidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan
äsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino
kaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa
on myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani
täristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.

Vaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne
liikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin,
siksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.

Vuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako
sitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka
vaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme
jättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille,
syöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien
jyminää seuranamme.

"Kuule! Mitä se on?" sanoin kumppanilleni.

Odotimme ja kuuntelimme käsi korvalla. Lunta satoi yhä.

"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä
olette?" kuului heikko ääni alhaalta.

Me kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme
toimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen
sijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin
hätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät
yhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin
kasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa
tilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän
jo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt
kovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi
meille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.

Haimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani
oli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin
yhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme
kokemuksiamme ja mielialaamme.

Voimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille.
Nousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä
tuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen
tuntia.

Samaa kivialhoa myöden sitten tulimme leiriin aikaisin aamulla. Matka
leiristä huipulle ja sieltä takaisin oli n. 17 kilometriä. Koko viime
vuorokautena olin siis astunut yhteensä 30 kilometriä. Viimeksi olin
syönyt edellisen päivän aamuna kuuden aikaan, joten ateriain väliä
sattui tällä erää osumaan n. 23 tuntia.

Miesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät
minun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin,
ettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee
helpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun
sitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta,
khapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —
Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.
— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.
— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin
poltin ainetta! — Kaksi salaista vakoiliaa.


Aamulla 9 jälkeen lähdimme liikkeelle. Lämpömittari osoitti 40° Fahr.
teltassa; yöllä oli alin määrä ollut ulkopuolella 14°. Seurasimme
Kutia pitkin vuorenjuurta 298° kompassisuuntaan. Kun kiersimme erään
niemen ohitse, jossa Kuti on hyvin kapea, havaitsimme eräällä mäellä
neljätoista kivipylvästä ja pyramiitia, ja näitten huipulla valkoisia
kiviä sekä nuo tavalliset rukousliput. Tällä kohdalla alkaa nousu
Lumpija-solaan.

Tässä yhtyy kaksi Kuti-Jangtin haaraa yhdeksi suureksi järveksi.
Toinen tulee kahdesta suuresta jäätiköstä lounaassa, toinen jäätiköstä
ihan solan juurella. Molempien suurien lisäjokien yhtyessä on joki
ainoastaan noin 3,5 m. leveä. Tie nousi verkalleen, ensin luoteeseen
ja sitten mutkassa koilliseen, kunnes me lumipeittoisella tasangolla
saavuimme 5,153 m. korkeuteen.

Tähän asti olimme kulkeneet ilman erityisiä vaikeuksia tahi väsymystä.
Mutta sitten olot muuttuivat. Jokainen kantaja tässä pitkässä,
äänettömässä jonossa vaipui polviin jopa vyötäisiinkin asti lumeen. Oli
tosiaan somaa katsella näitä kantajia, kun he liikkuivat lumikentän
yli, valkoiset turpaanit kiedottuna ahvettuneitten kasvojen ympäri.
Toisilla oli päässä nahkalakit, alaskäännettyine korvalippuineen,
kaikilla oli pitkät lammasnahkaturkit ja pitkävartiset nahkasaappaat,
monella, oli lumilasisilmät. Nähdessäni tämän pitkän, äänettömän ja
vakavan joukon hengästyneenä ponnistavan yhä korkeammalle, en saattanut
olla itseltäni kysymättä: montako heistä oli takaisin palaava?

Monen petollisen halkeaman vuoksi täytyi meidän liikkua sangen
varovasti ja suurella vaivalla onnistui meidän päästä lähes 180 m.
korkeammalle, jossa pysähdyimme jotenkin lumettomalla kalliosaarella.
Sitä myöden kuin kantajat saapuivat, laskivat he kannettavansa maahan,
itse istahtaen viereen. Ei kuulunut mitään mutinaa eikä tyytymätöntä
sanaa kovasta työstä. Satoi lumiräntää, joka kaikki teki olon vielä
ikävämmäksi. Meillä oli nyt jyrkkä rinne edessämme. Vasemmalla puolella
oli jäätikkö, joka äkkijyrkkänä kohosi noin 180 m. korkeuteen. Samoin
kuin Mangshanjäätikkö levisi tämäkin aivan vaakasuorina, vyömäisinä
jääkerroksina, jotka olivat kirkkaat ja läpihohtavat. Oli myös
pystysuoria vihertävänvärisiä kerroksia. Jäätikön juuri, pinta ja sivut
olivat täälläkin paksun lumipeiton alla.

Tohtori ja minä kävimme edellä. Innossamme eksyimme suunnasta ja
kiipesimme suurella vaivalla erästä sangen jyrkkää rinnettä ylös, jossa
oli paljon hölliä kiviä päällekkäin. Noin puolen tuntia ponnisteltuamme
pääsimme harjun korkeimmalle kohdalle (5,695 m.), joka oli koko joukon
ylempänä kuin itse sola. Neljä miestä oli seurannut meitä. Toiset,
joille nyt annoimme merkkiä, olivat menneet lännempää pitkin jäätikön
reunaa.

Koillinen tuuli oli pureva ja pakkanen hirveä. Suuren kallion kyljessä
saimme suojaa ja saatoimme kaukoputkella siitä nähdä Tiibetin
vuorimaan edessämme. Tästä kotkan pesästä oli meillä mitä komein
näköala. Tiibetin puoleinen Himalaija oli tavattoman lumen peitossa,
samoinkuin sekin alempi vuoriselänne, joka ihan edessämme kulki melkein
yhtäsuuntaisena meidän harjumme kanssa. Noin 600 metriä alempana näiden
molempien vuorijonojen välissä juoksi kivilaaksossa se joki, joka
sittemmin saa nimen Darmaeli Lumpija-Jangti. Etäällä erotimme suuren
vuoritasangon, joka ikäänkuin mahtava rautatienvalli kohosi lähes 2,400
m. korkeuteen joen yläpuolella ja joka ulottui penikulmittain poispäin.
Kaukana pohjoisessa siinsi lumiharjainen vuorijono, arvattavasti
_Gangri_-harju _Kelas_-huippuineen.

Eräs miehistäni, kristitty nimeltä _Rubso_, oli saanut kouristuksia
ja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat
helisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt
aivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan
typertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme
ankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia
puuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja
jaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.

Kun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt
kavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia
kallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla
sormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun
samassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.

Vaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden.
Silloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän
lumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa
jyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja
taakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.

Helpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn.
Toinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan
selkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui
ja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti
pyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut.
Minä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien
yli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan
tuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten
hänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin
ruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut
mitään vaarallista vammaa.

Päästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta,
kiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle.
Kuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien
jääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme
telttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta,
ei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei
mitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän
näin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle.
He uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan
nauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa,
seuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.

Tuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme
ympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta
pingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei
koko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut
-12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli
-32°. — —

Satoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme
ja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi
hämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme,
näin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat
päin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas,
jotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin
niitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä.
Siinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa,
osoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat
ne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun
mieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme
Tiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä
tarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista
katsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen
olleen _dakun_, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän
meidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat
Sepoin, jonka _Gyaneman_ päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan.
Kaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja
kulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko
ajan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia
arveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää
kohti johtavat _Nevai_- ja _Kats_-soliin, 230° kompassisuunnassa.
Nevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan
suunnan. — 340° kompassisuunnassa oli _Luvai_-sola pääharjun päällä.

Maa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän
virran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet
niin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli
kova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti
ja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja
(_satua_), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä
riisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin
hän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa
kylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.

Tohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa
huomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin
telttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti.
Kantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten
saadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa,
sillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä
kulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta,
lepoa ja lämmintä.

Ilma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat
polttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet
ruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja
kiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä
rajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat
varmaan minun sillä näkevän "viisi tuumaa harmaan kiven sisään"
niinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta
palattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä
on polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan
kantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun
osoittamaani suuntaan.

Retkemme kävi nyt yhtäsuuntaa sen korkean ja tasaisen vuoriylängön
kanssa joen toisella puolen, jonka äyräät tekivät terävän kulman sitä
tasannetta vastaan, missä me olimme. Mainittu luminen vuoriylänkö
ulottui lounaasta luoteeseen. Sen pohjoispuolella näkyi lumihuippuja,
arvatenkin _Gartokin_ kaakkoiset huiput. Luvain yhtymäpaikasta kolmen
muun virran kanssa, menee tie suoraan vuoriylängölle, josta se sitten
jatkuu tämän halki Luvai-solan kautta Himalaijan ylitse.

Oikealla puolen oli korkeita louhuisia vuorijonoja, joista tuon
tuostakin vuorivirtoja syöksi alas. Kuusituntisen rasittavan retken
perästä saimme pysähtyä suojaiseen paikkaan, jossa kasvoi jäkälää ja
pensaita. Jos yhtäkkiä olisimme astuneet "Keisarin harjun" juurelle tai
Josemiten laaksoon ikivanhain jättiläispuitten joukkoon, olisi ilomme
tuskin ollut isompi. Totta on, että suurimmat pensaat tuskin olivat
parinkymmenen sentim. korkuiset ja tavallisen lyijykynän vahvuiset,
mutta yhtäkaikki me tulisella innolla kiskoimme ne maasta ja sytytimme
tulia. Illalla oli koko leiri keittiönä, ja perin nopeasti patojen
höyryävät sisällykset tyhjentyivät meidän nälkäisiin vatsoihimme.
Tyytyväisyys vallitsi ja edellisen päivän vaivat ja vastukset olivat
pian unhotuksissa.

Noustessamme saimme hämmästyä aikalailla. Kaksi kerjäläiseksi puettua
Tiibettiläistä oli tullut leiriin. Ne sanoivat olevansa nälkään ja
viluun kuolemaisillaan. Käskin antaa heille ruokaa ja kohdella heitä
hyvin. Kuulustelussa tunnustivat he olevansa urkkioita, jotka Gyaneman
komentantti oli lähettänyt tiedustelemaan, olisiko muuan sahib mennyt
rajan yli, ja he kyselivät nyt meiltä, olimmeko semmoista miestä
nähneet.

Kun aamuisin oli aina paljon puuhaa ja kun pakkanen oli pureva, emme
pitkään aikaan olleet pesseet kasvojamme. Olimme ruskettuneita,
turpaanipäisiä, lasisilmät päässä. Tiibettiläiset sentähden
lähtivät meiltä siinä luulossa, että meidän karavaaniimme kuului
hintulainen tohtori, hänen veljensä, sekä joukko palvelioita, kaikki
toivioretkeläisiä pyhälle Mansarovar-järvelle ja Kelas-vuorelle.

Miesten kuullen kyllä hulluttelimme tällä jutulla, mutta kun olimme
kahden kesken Wilsonin kanssa, neuvottelimme vakavasti, mitä nyt olisi
tehtävä. Menisimmekö kiireesti yöllä vuorten yli oikealle ja sieltä
suuntaisimme ruoviston läpi itää kohden, vai menisimmekö suoraan
Gyaneman komentantin ja hänen sotamiestensä kasvojen eteen? Päätimme
suostua jälkimäiseen ehtoon, ja sitten lähdettiin.



VIIDESTOISTA LUKU.

Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. —
Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —
Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten
teeskentelyjä. — Varusteita.


Suuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin
korkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme
sitten _Laama Khokden_ nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle,
josta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt
kourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he
heti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä
pitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien
väliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat
ryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.

Täällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on
eräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin
tulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan
kautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän
kertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he
sanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän
uskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua
niin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.

"Älkää antako heille mitään, herra", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi
tähän varotukseen. "Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla
ryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan
rahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän
kimppuumme."

Ja kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: "Älkää
tehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja
onnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin
kylliksi."

Annoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta
tyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan,
löyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa
oli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä
temput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.

Tohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä
suuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet
ja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen.
Muodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän,
valkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen
jyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on
useampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on
selvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen
lumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset,
Tiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä
kunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien
jumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen
mukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla
_rakas_ (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.

Paljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat
mieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut
kätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat
aina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka
seisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.

"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa,
sahib", sanoi rohjus. "Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi
Kelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala", ja hän osoitti mitä
suurimmalla hartaudella huippua kohti.

Tehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla
kunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven
niitten monien satojen _khokden'ien_ ja oboijien (kivioppaiden)
lisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä
vierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli
johtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta
ei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula
vastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen
ohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän
luullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian
perille.

Kuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme
sopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi
melkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme
juoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin
kirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi
oli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta
meille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.

"Vesi juoksee sinulle, sahib!" huusi hän ojennetuin käsin. "Onni on
sinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun
luoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja
heittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko
matkallasi."

Minä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme
sormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson
otti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin
lapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen.
Merkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei
mikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden
katkeruudella muistella dakun ennustuksia.

— —

Leirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa
muinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven
pohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi
nähdä _Karkon_ leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni
tyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä
huomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista
tulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa
oli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja
sekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä
Darma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa,
Karkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta,
Gyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita.
Etäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.

Jätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja
poikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme
näimme suuret laumat _kiangeja_ eli villihevosia. Ne tulivat ihan
meidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran
kaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita.
Alkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä
hyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat
ne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle,
hyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa
hänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten
liikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme
niitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne
meitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin
hyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne
hävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita
niistä otin.

Me kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle,
jonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi
eräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen
rakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia
likaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme
suurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita
jaakkeja piti laidunta tasangolla.

Olimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen
näkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa.
Kuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin
kiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen
kiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla,
paonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat,
ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen
upseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä
vastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden
Sing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista
hyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme
heittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.

Mutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin
ruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään
päätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten
upseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään
ketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me
puolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi
kenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan
muutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo
maksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää,
että lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme.
Me emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he
suostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.

Me kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he
luulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin
magbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä,
muuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.

"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät,
ennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi", sanoi hän, ilkeä
ilme kasvoissa.

"Lyödä minulta pään poikki!" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin
patroonan pyssyyni.

"Lyödä minulta pään poikki!" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään
päällikköä.

"Lyödä meiltä päät poikki!" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin
molemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria
gurkha-kukria (puukkoa).

"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä
peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran,
pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa
jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme
ystävinä."

Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat
huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen
suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet
tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa
jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin
linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta
sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.

Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi.
Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta
ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen
täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana
aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja
vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa
lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja
ehtisi hakea sotaväkeä _Barkasta_, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä
muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja
että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin,
ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme
rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan
ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan
ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan
kenenkään minun väkeni päästä."

Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista
ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen
telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta
vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän
poistui.

Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden
Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana.
Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät
ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia
ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat
valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa
taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta
noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken
aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut
päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan
alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa
sanotuksi.

"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan
kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo
tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti
tappaa sinut."

Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan,
lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä
vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt
häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään
apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen
Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.

Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia
liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun
tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen,
käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti
kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta
vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai
ryhtyy kapinaan.

Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla,
jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime
ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti
tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat
kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa,
pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt
mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme.
Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet
tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi
lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että
hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat
kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo
mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.

Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän
matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien
avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan
ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri
saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti
levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen,
pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät
meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.



KUUDESTOISTA LUKU.

Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus.
— Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. —
Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat
saavat matkapassin.


Varhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen
kilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita
tavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia
ratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko
oli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien
suojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he
astuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui
alinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen
joukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan
oli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.

Hetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään
vähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi
saada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri
söimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme
häntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella
tiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät
kohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.

Kello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli
heti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki,
kiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa
oli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä
suuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat,
laihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli
hengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään
olivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului
henkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi
kiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas
malakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli
hän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi
silloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi
ja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat
alinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin
kielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja
kelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.

Olimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme
eräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä
vastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua
on, että sen, joka Tiibetissä on "jotakin", tahi tahtoo "jostakin"
käydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli
aina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt
Khanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen
kirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.

Vaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin
miehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa
vilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin,
vaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan
teeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla
ollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.

Kun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä
kohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella
osaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa
yskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo
päättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta
silloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia.
Kun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.

Saadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä
ehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä
mennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi.
Mutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan
kieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka
peloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän,
ja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa.
Ryövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän
kärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä
oli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin
sentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.

Kiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia
kohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe
levottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli
suunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten
levottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle
ja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini
seurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin
hän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin
muuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt
hän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.

"Näen, että olette hyvää väkeä", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään
kumartaen. "En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa
jatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää
sanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut
jäävät tänne."

Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa,
ennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.

Tarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä
kangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja
turkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa.
Tarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui
erityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan
pientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen
ja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä
tarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi
ihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä
ystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he
uteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme.
Nyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein
naurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia
ja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään
voisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan
kuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään
"priima" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä
väkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät
poskeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille,
ja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä
kauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä.
Kaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä
lahjoja hyvästijättäissä.

Iltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun
olimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen,
piti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä
Mansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin
paljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin
pitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä
jatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille
virallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.

Tämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin
Kelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.

Samana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni
tarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin
veli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla
Lassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin
olisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti
hän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin
olimme tulleet. "Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka
olitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin,
veisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä
saata antaa semmoista tapahtua."

"Sano tarjumille", vastasin minä, "että hän on ystäväni ja että olen
häntä ystävänä kohteleva."

Seuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan
askeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle
pelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan
tehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen.
Korkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja
kauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä
ja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat
kantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä
uskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat
pois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me
marssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni
juoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi.
Dola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt
Gyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle
lausuen:

"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot
— sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin
lumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet
hyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi.
Jalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi.
Ja nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa
tietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä
saapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella
matkallasi kotimaahasi."

Puhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen
johdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää
Tiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja
magbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.

Muitta mutkitta jätimme nyt magbunin ja suuntasimme kulkumme
länsilounaiseen, niinkuin olisimme nyt päättäneet palata takaisin ja
lähteä maasta.

— —

Saavuimme vuorijonon kukkulalle ja laskeusimme toiselle puolen. Muut
kulkivat rinnettä alas, mutta minä jäin huipulle, josta minä ison
kiven takaa saatoin kaukoputkella nähdä mitä Gyanemassa toimitettiin.
Minun väestäni oli viimeinen tuskin ennättänyt kadota solan toiselle
puolelle, ennenkuin ratsastajat nousivat satulaan ja laukkasivat meidän
jäljestämme. Minä riensin rinnettä alas. Saavuttuani alas tasangolle,
suuntasin kaukoputken taas kukkulalle, josta juuri olin tullut. Näin
siellä monta päätä pilkistävän kivien takaa. Ratsastajat vakoilivat
sieltä liikkeitämme. Minua harmitti, etteivät julkisesti meitä
seuranneet. Latasin kiväärini 800 askeleen etäisyydelle, laskeuduin
suulleni maahan ja tähtäsin erästä olentoa, jonka saatoin erottaa
selvemmin muista.

Tohtori tempasi kiväärin olaltani. "Ette saa ampua", sanoi hän
tavallisella levollisuudellaan, "saattaisitte tappaa jonkun."

"Tahdon vaan antaa noille pelkureille läksyn."

"Olisi kyllä tarpeen, mutta jokainoa Tiibettiläinen on niin pelkuri,
että tuota läksytystä tarvitsisi alinomaa uudistaa", vastasi Wilson,
aina järkevänä.

Kuljettuamme muutaman kilometrin, näimme takaa-ajajamme ratsastavan
solan läpi ja täyttä laukkaa tulevan pitkin rinnettä. Annoin mieheni
pysähtyä ja samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät ratsastajatkin.
Tarkkasin heitä kaukoputkella. He näkyivät neuvottelevan. Vihdoin
laukkasi viisi miestä pohjoiseen, luultavasti vartioimaan sille
suunnalle vievää polkua. Kolme miestä jäi paikalle, muut laukkasivat
hurjaa vauhtia Gyanemaan päin, ikäänkuin olisivat he äkkiä joutuneet
kauhun valtaan.

Me jatkoimme matkaamme. Nuo kolme ratsastajaa lähtivät myös liikkeelle,
seuraten vuoren juurta, mutta pitkän välimatkan päässä, samaan suuntaan
kuin me. Olivat kyyristyneet eteenpäin hevosten kaulan tasalle,
selvästi luulotellen siten pääsevänsä näkymättä meidän ohitse.
Huomattuansa, että ohjasimme kulkumme Laama Khokdenille, entiseen
leiripaikkaamme, enensivät he vauhtiansa, niin että joutuivat meidän
edellämme kulkemaan.

Kun me illalla saavuimme Laama Khokdeniin, tuli kaksi lammaspaimenta
meitä tervehtimään. Kolmas tuli heti senjälkeen. "Lampaamme ovat
kaukana", sanoi toinen heistä, "olemme nälissämme ja köyhät. Saammeko
levätä yön teidän leirinne lähellä ja noukkia ne ruuantähteet, joita te
heitätte pois?"

"Sen te kyllä saatte. Mutta varokaa, ettette nouki muuta kuin
ruuantähteet!"

Siinä luulossa, etten heitä tuntisi, olivat nämä tuhmat ihmiset vieneet
hevosensa kylän vartiahuoneeseen, pukeuneet lammaspaimeniksi ja
tunkivat nyt luoksemme, vakoiluksensa meidän toimiamme ja hankkeitamme.
Ne olivat tietysti nuo kolme ratsastajaa Gyanemasta.

Joka askeleella, minkä Himalaijaa kohti otin, kävi sydämmeni ja
mieleni yhä raskaammaksi. Pääni oli tuumia täynnä, mutta niitten
toteuttaminen oli toista. Kuinka usein olivatkaan parhaat tuumani
menneet myttyyn, kuinka usein olikaan täytynyt aloittaa uudestaan,
kun kaikki juuri oli näyttänyt olevan parhaalla kannalla. Asemani oli
nyt kaikin tavoin huonontunut. Kaikista ponnistuksistani huolimatta
näytti yritykseni onnistuminen käyvän yhä epäiltävämmäksi. Minun
täytyi itselleni tunnustaa, ettei se päivä ollut kaukana, jolloin sekä
omani että seuralaisteni voimat olisivat ihan lopussa. Kovalle ottaa
vaikean yrityksen alkaminen, mutta kun kerran on päässyt alkuun ja
monta vaikeutta voittanut, niin on vielä kovempaa, kun täytyy kääntyä
takaisin ja alkaa uudestaan.

Tilamme tuntui todellakin synkältä. En voinut luottaa omien miesteni
uskollisuuteenkaan. Niin tapahtui esim. juuri tässä leirissä, että
daku, kerran keskustellessaan erään toisen kantajan kanssa, oli tullut
sanoneeksi heti aikovansa lähteä tiehensä. Tohtori oli silloin,
ystävällisesti niinkuin aina, pyytänyt häntä jäämään, mutta turhaan.
Me tiesimme seudulla löytyvän samallaisia rosvoja ja että hän jättäisi
meidät, liittyäkseen heihin ja uudestaan alkaakseen vanhaa elämäänsä.
Jos hän saisi toteuttaa aikomuksensa, saatoimme olla varmat siitä, että
hänen uudet toverinsa pimeimpänä yön aikana kävisivät luonamme. Daku
tiesi, että muassani oli suuri rahasumma ja hänen liikkeensä olivat
molempina viime päivinä olleet enemmän kuin kummalliset. Oliko hän
tavannut jonkun vanhan toverin, tahi oliko hän Tiibettiläisiltä kuullut
heidän olevan lähellä?

Daku oli käärinyt kokoon huopapeittonsa repuksi, jota hän nyt kantoi
selässään, ollen valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Huolissaan
tästä uudesta vaarasta, ilmoittivat muut kantajat minulle asiasta.
Lähetin heti noutamaan hänet. Silmät maahan luotuina, mutta suoraan
vastasi hän: "Aion lähteä pois, sahib." — "Mihin?" — "Minulla on
ystäviä näillä seuduin ja aion hakea heitä." — "Vai niin, mene!"
vastasin minä ja tartuin ihan levollisesti pyssyyni. Tuossa tuokiossa
oli reppu selästä ja muutaman minuutin kuluttua oli hän taas työssä.
Pari muuta kapinoivaa kantajaa sain samalla tavalla järkiinsä. Sain
sittemmin kuulla erään ryövärijoukon ainoastaan pari päivää tämän
jälestä hyökänneen lähellä rajaa erään karavaanin kimppuun.

Vieläkin marssi takaisin! Kuinka se minua kiusasikaan, ja kuitenkin oli
se tehtävä! Kuljimme useita kilometriä ja leiriydyimme erään vuolaan,
_Shirlangdu_ nimisen, virran rannalle. Tältä kohdalta voisimme, joskin
vaivalla ja vaaralla, kulkea vuoriharjanteen yli ja sitten tunkeutua
metsikön läpi Mansanovariin, huolimatta vakoiliain valppaudesta. Päätin
rohkeasti yrittää ja varovaisuuden vuoksi ottaa vaan neljä tai viisi
kantajaa mukaani. Mieluummin olisin mennyt yksin, mutta ruokavarojen
kuljettamisen tähden täytyi ottaa muita mukaan. Jos hätä tulisi, päätin
sitten lähteä yksin ja ostaa ruokaa Tiibettiläisiltä matkan varrella.

Kaikki kantamukset pantiin kuntoon. Tarpeettomat vaatteet ja muut
mukavuustavarat, vähemmin tarpeelliset lääkityskapineet jätettiin ja
näin saatiin enemmän tilaa minun tieteellisille kapineilleni. Jokainen
kilon paino lisää tieteen hyväksi merkitsi kiloa vähemmän ruokavaroja,
joita luulimme tarvitsevamme Lassan matkalla. Täytyi jättää kaikki,
mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista.

Iltapäivällä tuli kaksi tiibettiläistä urkkiaa leiriin, tavallisuuden
mukaan kerjäläisinä. He pyysivät ja vaativat ruokaa. He käyttäytyivät
niin sietämättömän hävyttömästi, että miehiltäni vihdoin loppui
kärsivällisyys. Bijesing ja kristitty kokkimme Rubso karkasivat näitten
kimppuun, löydyttivät heitä ja ajoivat lopuksi muiden avulla heidät
alas rotkoon, sekä antoivat heidän tuntea kivisateen vaikutusta. Urkkia
raukat, jotka eivät kyllin nopeasti päässeet virran poikki rotkon
pohjassa, saivat hyvin ansaitun löylytyksen.

Tästä pikku ottelusta oli paljon hankaluutta leirissä. Mutta monet
Shokalaiset seisoivat pökkäännyksissä ja olivat melkein mielettömän
pelkoja ja vapisivat kuin haavanlehti nähdessään jonkun Tiibettiläisen.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu
seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —
Pakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero
Wilsonista. — Yömarssi.


Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin,
lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä
seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan
saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen
väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät
seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.

"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua."

Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä
kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani
oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin
tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!

"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin
olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan.
Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan
hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata
väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi.
Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt
heitä nähdä.

Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui
sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja
yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä,
nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria
toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes
katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta
yritystäni.


Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa,
tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että
ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko
iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet
kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa
höyteissä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi
viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte
yrittää uudelleen."

"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle
onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä
yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.

"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee
kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."

Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli
hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella.
Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä
niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.

Kun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin
peljästyneen näköisenä.

"Mitä sinä puuhaat, sahib", kysyi hän hengästyneenä. "Tohtori sanoi,
että aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta
Lassaan." — "Se on totta, niin aion." — "Voi, sahib, vaarat ja
vaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä." — "Tiedän sen, mutta
aion koettaa."

"Silloin, sahib, aion tulla kanssasi."

"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse,
nyt kun sopii sen tehdä." — "En sahib, minne sinä menet, sinne
minäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he
niin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten
kärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä.
Minä seuraan sinua."

Kaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti
mitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.

Tätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää
shokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin
seuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä
ja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat
jättäneet Himalaijan tuolle puolen.

Kahi kiirehti kuumeentapaisesti ulos ja oli muutamassa minuutissa
takaisin.

"Montako kantajaa haluat, sahib?" — "Eipä kannata vastata kysymykseesi.
He eivät taida kumminkaan tulla." — "Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö
viisi?" — "Kyllä", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.

Epäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja
säteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: "Viisi
Shokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa
lähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?"

"Totisesti, Kahi, sinä olet kerrassaan urhea poika!" täytyi minun
huudahtaa.

"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon
englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä
oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se
tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."

"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan
kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli
epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän
oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen
tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla
häntä.

Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti
Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään
siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka
krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa
gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja.
Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi
urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän
ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä
tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa
olivat totta.

Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan
onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan
tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika
läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen
kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman
ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli
hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten
niskoille.

Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä
kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat
Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä
huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla
ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen
tuntemattomiin vaaroihin.


Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet
minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.

Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen
tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli
suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut
löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta.
Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme
nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä
lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin
vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita,
olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.

Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki
jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet.
Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että
Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että
siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi
olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin
minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä
pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin
he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä.
Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla,
eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme
nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin
suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa,
jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin
poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei
ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä
yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.

Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi
käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden
päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän
suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa.
Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja
seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että
aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden,
oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme
lukea.

Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta,
joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia
ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja
kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään
tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan
miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin
silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki
kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa
valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit.
Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa
tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä
hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta.
Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa,
niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin
kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja
lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus
oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani
lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.

Sammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan
raivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen
tunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina
kokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä,
puoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman
läpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme
kulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia
paikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.

Paolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä,
että tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla
mielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti
häntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni
ja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. "Vaarat teidän
tiellänne", kuiskasi hän, "ovat niin lukemattomat, että ainoastaan
Jumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja
pakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen
teidän tähtenne." — "Hyvästi tohtori!" sanoin syvästi liikutettuna. —
"Hyvästi", huudahti hän, "hyvä —" ja ääni tukehtui häneltä.

Kaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen
jäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista,
lämminsydämmistä ystävää.

Nyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat
korvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti
kasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin
pimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle
vuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi
kävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän
pysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä
ja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine
taakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.

Äkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat
ympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: "daku, daku!" ja heittäysivät
suulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin.
Mutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden,
terävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta
vastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti,
mutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme
olevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä
viimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.

Tässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme
taakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme
sekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä.
— Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme
tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. —
Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.


Kun heräsimme kello 1 keskipäivällä, olimme ihan läpimärät.

Aurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme.
Leiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki
terävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti
sekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla,
säännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla,
jolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta
usein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön
tavattoman rajusti.

Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas
alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi
viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti
jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä
saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.

Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta
järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien
raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet
kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun.
Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista
näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva
paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme
ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti
löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni
eivät jaksaneet mennä edemmäksi.

Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät
kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien
välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään
edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät
syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he.
Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin?
Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada
heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin
nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo
he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.

Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen
korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä
kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse
mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon
laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja
sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin
pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä,
kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän
lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan
lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki,
eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen
taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni,
sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut
ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme,
ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan
voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä
kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui
mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos
Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.

Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat
suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa
korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui
silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä
kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät,
jäätyivät luomet yhteen.

Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin
nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä
ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen
lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin
miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.

"_Uta, uta, uta!_" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen
toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.

"_Barof bahut_!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä
peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. _"Salaam, sahib!"_ sanoi
hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien
otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan
heräsi Kahi viimeiseksi.

"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — _"O, buhijoh!_ (isä!)" haukotteli
hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia
sanoja.

"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla
on kaksi _kiangia!_ Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild
horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"

"Kyllä niin." — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana
kirjoitettiin kirjaan.

Kummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen
Eurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein
kirjoituksesta.

Mansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut
hänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut:
verenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja
kalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta,
ettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.

Taas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta.
Nyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman
kilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli
täynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen.
Kun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin
etäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa
siellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut
levottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten
me taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään.
Päivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson
läpi juoksevan _Gakkon_-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet
vähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään
allikon kylkeen, jossa oli lumivettä.

Helposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja
sammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä.
Muutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla
me valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme
kiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti
ihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut
olivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat
ja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa _satoa_, emme
kahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä
kahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen
selässään 24 kiloa painavan taakan.

Olimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen
edellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta
tuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan
uusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä
alakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.


Edessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea
laakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs
joki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa
ja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin
saatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita
vaeltelee täällä _Nari Khorsumin_ maakunnassa. Täytyi siis ollani
hyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni
näitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo
Shokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään
takaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun
kiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: "_daku! daku_!" (ryöväriä!
ryöväriä!)

Oli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä
ja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus
opettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa,
sillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään
vastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini
ja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin
Shokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan
liikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan
esillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100
askeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden
Sing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he
eivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla
vauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita,
joista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt
he hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta
meidän kimppuumme.

"Dushu! dushu (pois tieltä)!" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen
kiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin
samoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi.
Paikalla he tekivät naurettavan "salaam'insa" ja vilistivät tiehensä.
Ajoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä
vähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä
lampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän
tulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin
laumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme,
kun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.

Monilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt
olevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin
virittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta.
Vaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä
oli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan
asti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa _Nimo Nangilin_ neljä
lumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin
6,140 m. Monta pikku puroa laski _Gakkon_-virtaan täältä ylängöltä,
jonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.

_Kardam'in_ ja _Dogmar'ia_ kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin
pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle
Mangshan-solaan.

Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että
Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan
matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m.
urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme
siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme.
Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät
tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella
katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni
katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden
ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin.
Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa
kuulimme melua.

Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme
syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen
leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä
vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin
pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman
linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa
oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme
taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen
ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme
hyvän paikan, johon pysähdyimme.

Miesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja
jouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri
kallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen
lymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja
annoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan,
äkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa
itsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata
niitä ottamaan.

Ja juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt
juuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin
ruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä
ennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt
miesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa
tämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa
oli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että
ruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen
havainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.

"Mihinkä olette suolan panneet?" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska
epäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies
ottaisi mukaansa puolen "seeriä" (2/3 kiloa) suolaa.

"Sahib, me unohdimme ottaa suolaa," vastasivat miehet yhteen ääneen.

Niiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet
ja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten
kapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki
tuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka
Mansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja.
Täytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja
perästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä
en tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.

Olin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä
ruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme
Gakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen,
tuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin
miesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan
ja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa
rupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki
retkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen;
perikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin
keksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti
tulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus,
ensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään
kokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa
Taklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana,
kaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin
siitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa
epäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle
retkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän
ja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun
pettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa,
että he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa
tilassa auttoivat.

Yöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet
ensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys.
Shokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä
unen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.

Päivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita
leirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia
ruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri
sovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään
huonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna
nokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata
pippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin
paljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. —
Linnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon
ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen
seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää
minun. — Kapina.


Ruokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo _satoa_. Nämät
annoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä
heidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli
kylliksi nokkosia.

Shokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät.
Heidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän
erällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi
yhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin
yksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja
sitten yhdessä saapuisivat leiriimme.

Kiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä
tehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten
hyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle
matkalleen.

Kaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa
siihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini
esille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun
hirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan
leirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät
havaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa
hukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me
ryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät.
Sitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin
pahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli
onneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon
Tiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He
kulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä,
nähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja
ryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.

Iltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle
päin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä
Taklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan
suuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä
hyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä
näkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä
hevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä
tottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä
rukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja
kullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren
kallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni
tunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen
askeleen päässä kulki sivutseni.

Se mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei
ollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin
kalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon
virkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi
meitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia
yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän
matkan päähän leiristä.

Pitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen
suolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen,
kolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme
ja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa
kivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi
ruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä
etäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai
ryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka
usein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme "linnamme" rei'istä, kun jokin
outo ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme
kuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai
olivatko he pettäneet meidät?

Khanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi
vakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on
parempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän
saattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan
puutteen.

"Linnamme" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta
päivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti
48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi
kiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun
aurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön
tietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara,
että se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme.
Nyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas "muurimestariksi".

Aamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää.
Ne olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet,
kätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6
ratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat
rinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän
joka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän
jotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet
meihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren
eurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan
siellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet
syytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni
vähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat
varmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla,
ilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.

— —

"Kamalaksi leiriksi" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät
olivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä
vieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi
jäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan
kilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä.
Toisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa
meille pariksi päivää elatuksen apua.

He lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat
kyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei
paljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli
kerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon
ryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen
ostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan
tarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan
jutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut
suuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat
minulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti
levottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta
kuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty
monin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä
häntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei
häntä vaan ole löydetty.

Sanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin
pääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri
kauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni
tuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden
päällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin
vaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani,
tuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut
ensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin
ylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan
päällemme tunkeutumasta.

Saimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa
tietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta.
Kolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme,
peläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme
väsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme
sammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin
kuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja
kurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja
aikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme
nyt vihdoinkin?

Silmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti,
mutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein
hiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä
osanneet erottaa keitä ne olivat.

"Kuan hai (kuka se on)?" huusin minä. — "Dola", vastasi joku ja me
tervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut
pitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä
ja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä,
mutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat
polviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana,
vaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset,
joita he toivat.

"Päiväsi ovat luetut, sahib", sanoi lopuksi Dola. "Sinä et pääse
elävänä tästä maasta. He tappavat sinut, ja Jong Pen Taklakotista
sanoo, että hänen täytyy saada sinun pääsi, maksoi mitä maksoi."

"Vähät minä siitä, mitä Jong Pen sanoo, Dola! Älä siitä huoli, mitä
joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua, vaan kerro nyt ensin kuinka
matkanne kävi!"

"Me teimme niinkuin käskit, sahib. Me saimme paljon kärsiä matkallamme,
kun päivämarssimme olivat sekä pitkät että vaikeat ja meillä oli hyvin
vähän ruokaa. Kävelimme yöt päivät kaksi vuorokautta, pysyttelimme
kaukana valtatiestä ja lymysimme, kun jonkun näimme. Tultuamme
tiibettiläisen linnan lähelle, näimme kummun kupeella telttoja, jotka
olivat Tinkerien ja Khongur-shokalaisten, Nepalista. Tiibettiin eivät
päästäneet Biassieikä Khandi-shokalaisia, koska Jong Pen oli niille
vihoissaan maaveron tähden. Yöt päivät vartioitsevat sotamiehet jokea,
ja heillä on ankara käsky vangita jokaisen, joka yrittää mennä yli joen
pohjoisrannalle. Kaksi fakiiria, jotka olivat toivioretkellä pyhälle
Mansarovar-järvelle ja menneet Lippu-solan yli sekä siitä Taklakotiin,
oli otettu kiinni ja luultu sinuksi, sahib. Kun Tiibettiläiset eivät
tienneet, kumpiko näistä oli oikea sahib, piiskasivat he ne molemmat
melkein kuoliaaksi. Jollakin tavoin saivat Tiibettiläiset sittemmin
tietää sinun tulleen maahan toisesta solasta, ja ratsastajia on
lähetetty kaikille suunnille sinua hakemaan."

"Olimme tuskin näyttäytyneet Taklakotissa, kun he hyökkäsivät
kimppuumme, löivät meitä nyrkillään ja salpasivat meidät lukkojen
taakse. Sitten meitä tarkasti kuulusteltiin. Me sanoimme olevamme
kauppamiehiä Joharin maakunnasta, ruokavaramme olivat loppuneet ja nyt
olimme tulleet Taklakotiin ostamaan uutta. Ne löivät ja rääkkäsivät
meitä vieläkin, kunnes ystäväsi Tseniram, Khongurista, tuli avuksemme
ja maksoi 30 rupia takaukseksi meistä. Saimme jäädä hänen telttaansa,
mutta tiibettiläisten sotilaitten vartioimina. Salaa ostimme häneltä
ruokavaroja ja panimme säilyyn. Tseniram viekoitteli nyt vartiaimme
telttaansa ja kestitsi heitä köktillä, kunnes ne kaikki olivat
juovuksissa. Hiivimme silloin ulos, toinen toisensa perästä ja meidän
onnistui päästä ulos kaupungista taakkoinemme. Kolme yötä perätysten
olimme kulussa ja päivisin piilossa. Ja nyt olemme taas täällä, sahib."

Dola vaikeni muutamaksi minuutiksi. "Sahib", jatkoi hän sitten,
"kuulimme Taklakotissa, että yli 1000 ratsastajaa etsii sinua
kaikkialla, ja enemmän odotetaan Kassasta ja Sigatsista, johon Jong
Pen on lähettänyt lentosanan. He väittävät, että osaat tekeytyä
näkymättömäksi kun tahdot, ja joka päivä he loihtivat ja uhraavat,
että tästä lähin kävisit näkyväiseksi ja sinä saataisiin kiinni. He
pelkäävät sinua, sahib, ja käsky on annettu Lassasta, että sinut
vangittaisiin mistä hinnasta hyvänsä. Ja kun he kerran saavat sinut
kynsiinsä, eivät he armahda sinua, vaan ottavat pääsi, sillä Jong Pen
on kovin suuttunut sinulle niistä terveisistä, jotka lähetit hänelle
Garbjangista. Hän on käskenyt tuoda sinut elävänä tahi kuolleena, ja
luvannut 500 rupia palkinnoksi sille, joka tuo hänelle sinun pääsi."

"En luullut päätäni niin suuren arvoiseksi", sanoin minä; "tahdon tästä
päivästä pitää siitä hyvää huolta."

Viisisataa rupia merkitsee Tiibetissä jo koko rikkautta. Minun
kantajani eivät nyt olleet leikkisällä tuulella, vaan ottivat asian
hyvin vakavalta kannalta. Annoin näille neljälle ruuanhankkialle
runsaat juomarahat, mutta sittenkin kaikki Shokalaiset yhteen ääneen
selittivät vaaran olevan niin suuren, että he heti jättävät minut.

Hyvin tietäen, ettei tämmöisissä tilaisuuksissa puheet auta, sanoin
siis vaan, että heti ammun jokaisen, joka yrittää pois leiristä. Ja kun
meillä nyt oli ruokaa kymmeneksi päiväksi, täytyi meidän heti jatkaa
matkaamme.

Nyreissään ja itsekseen höpisten menivät he alas rotkoon, väittäen
siellä paremmin nukkuvansa.

Epäilin kuitenkin heitä ja istuin ylhäällä vartioimassa heidän
liikkeitään. Khanden Sing kääriytyi peitteeseensä ja oli, tavallisuuden
mukaan, pian syvässä unessa. Shokalaiset tekivät tulen, istahtivat sen
ympärille, löivät sananmukaisesti "viisaat päänsä yhteen" ja rupesivat
innokkaasti keskenään neuvottelemaan, puoleksi kuiskaamalla. Neuvottelu
kävi yhä vilkkaammaksi ja innoissaan puhuivat muutamat korkeammalla
äänellä kuin tarkoitus oli.

Kun yö oli erittäin hiljainen ja kaiku hyvä, kuulin sanoja, joista
ymmärsin, että he aikoivat myydä pääni — ja jakaa hinnan keskenään.

Miehet kävivät vielä lähemmäksi toisiaan ja puhuivat niin hiljaa, etten
enää voinut kuulla heitä. Sitte otti eräs heistä kepin, kävi kiinni
siihen alhaalta ensin toisella kädellä ja sitte toisella heti tämän
yläpuolelle, muut tekivät samalla tavalla ja muuttivat sitten aina
toisen käden toisen yläpuolelle, kunnes kepin mitta oli loppuun käyty.
Arpa lankesi sille, jonka käsi ulettui kepin yläpään tasalle. Tämä
arpomistapa on tavallinen Shokalaisten kesken.

Se, jolle arpa lankesi, veti nyt esille suuren veitsen tupesta. Kuinka
hyvin muistankaan tämän hetken, kun kaikki miehet, kasvot tulen
valaisemina, katselivat ylöspäin kotkanpesääni kohti. Katselin heitä
muurin raosta polvillani, ja heidän kasvonsa näyttivät kamalilta ja
vääntyneiltä. He kuuntelivat, saadaksensa tietää nukuimmeko. Sitten
kääriytyivät kaikki muut, paitsi yksi, peitteisiinsä. Ainoa olento,
jonka vielä erotin, jäi istumaan tulen ääreen ikäänkuin ajatuksiinsa
vaipuneena. Silloin tällöin käänsi hän kasvonsa linnaani kohti,
kuunnellaksensa. Viimein hän nousi ja sammutti tulen jalallaan.

Oli ihana yö ja tähdet paloivat erinomaisen kirkkaasti tummansinisellä
taivaalla. Nojasin pyssyn päin muuria ja katselin tummaa olentoa
tuolla alhaalla. Seurasin sitä silmilläni, kun se kyyryssä ja hitaasti
nousi pientä kumpua ylös, joka johti asuntooni, pysähtyen joka kerta,
kun vierivä kivi synnytti vähänkin ääntä. Nyt olento oli ainoastaan
pari kolme askelta muurista ja näytti epäröivän. Vetäysin taaksepäin,
valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä karkaamaan ylös, ja silmäilin
yhä muurin harjaa. Odotin muutaman minuutin, mutta mies ei pitänyt
kiirettä ja minä kävin kärsimättömäksi.

Nousin hitaasti ylös, pyssy kädessä, kurkistin muurin yli — ja
katsoimme toisiamme silmästä silmään. Yks, kaks olin painanut pyssyn
suun miehen kasvoja vastaan. Hämmästynyt Shokalainen päästi veitsen,
lankesi polvilleen ja rukoili ojennetuin käsin armoa. Kun olin häntä
tarpeeksi taputtanut pyssyn lappeella, sai hän asiaan kuuluvan
matkapassin mäkeä alas. Mies ei ollut murhaajaksi luotu, eikä hän nyt
enää ollutkaan vaarallinen. Mutta katsoin kuitenkin parhaaksi pitää
huolta siitä, ettei kukaan enää sinä yönä yrittänyt karkaamaan. Kaksi
miestä koettikin hiipiä leiristä ulos, mutta minä sain sen estetyksi.
Vihdoin koitti päivä ja levoton ja jännittävä yö oli loppunut.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. — Vaarallinen
yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. — Kova
pakkanen. — Lafanja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —
Perhosia. — Laama-erakko. — Ryövärien ympäröimänä.


Kun tein viimeisen tarkastusretken vuorelle linnamme taakse, olin
kaukoputkella nähnyt tiibettiläisen leirin muutaman kilometrin päässä
meistä pohjoiseen päin, ja ilmoitin siitä seuralaisilleni.

Seuraavana aamuna kaivaissamme suurimman osan tavaroistamme ja
lähtöä puuhatessamme tuli eräs miehistä, Nattu nimeltä, luokseni ja
tarjoutui viemään meitä suoraan Mansarovariin. Hän näytti olevan hyvin
kiireissään ja lisäsi ettei kukaan löytäisi meitä sillä tiellä, jota
hän meitä veisi ja että meidän sentähden sopisi matkustaa päivällä.

Me seurasimme Nattua, joka näytti tietä. Olin hyvin ihmeissäni
siitä, että Shokalaiset nyt olivat niin valmiit kulkemaan etiäpäin.
Pian selvisikin minulle, että hän tahallaan vei meidät semmoiseen
paikkaan, jota juuri enin tahdoin välttää. Kun nuhtelin häntä ja
kielsin kulkemasta enemmän siihen suuntaan, tekivät Shokalaiset
kapinan, heittivät pois taakat ja yrittivät lähteä karkuun. Mutta
he eivät olleet ottaneet Khanden Singiä lukuun. Salaman nopeudella
asettui hän ladatuin kiväärin kulkueen eteen ja keskelle kapeata
vuorensolaa, minun tehdessäni samoin vastakkaisessa päässä. Nyt heidän
täytyi antautua. Niin vastemmieliseltä kuin tuntuikin, täytyi minun
ankarasti rangaista heitä kaikkia ja Khanden Sing suostui tähän toimeen
halulla, minun katsoessani, ettei kukaan päässyt livistämään tiehensä.
Olin jo ennen pitänyt tutkintoa heidän kanssaan ja silloin olivat he
suoraan tunnustaneet liittoutuneensa jättämään minut tiibettiläisille
urkkioille, siten välttääksensä joutumasta Tiibettiläisten
kidutettaviksi.

Viereiseltä korkealta kukkulalta havaitsin nyt, että paitse
pohjoisessa, oli vielä idässä ja lännessäkin Tiibettiläisten leirejä.
Vaikka siis olikin mahdotonta kulkea päivällä, joutumatta heidän
näkyviinsä, kielsin kuitenkin kääntymästä takaisin etelää kohti.
Keskustelin miesten kanssa, jotka nyt näkyivät alistuvan kohtaloonsa,
ja he suostuivat seuraamaan minua Maiun-solalle (Lassan tiellä), johon
otaksuttiin olevan noin 15 tai 18 päivän matka. He lupasivat hankkia
minulle jaakkeja ja muonaa, ja minä puolestani sitouduin sitten
päästämään heidät menemään. Kukkulalla ollessani olin niin tarkastanut
seutua, että minä pimeän tullen, valaisevan kompassini avulla, itse
saatoin kuljettaa mieheni ylös vuoriharjulle ja pitkin sitä 4,355 m.
keskikorkeudessa Gyanema-Taklakotin polun yli.

Yö oli pimeä ja myrskyinen ja kulku monin paikoin vaikea, kun tie oli
liukas ja irtonaisten kivien peittämä. Emme voineet nähdä kauaksi
eteemme ja vaikka me rinteen tekemästä kulmasta saatoimme päättää
kulkevamme syvänteen partaalla, emme syvällä allamme erottaneet muuta
kuin omituisesti loistavan valojuovan — se oli epäilemättä joki.

En osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla
heijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin
mustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka
oli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi
meidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut
turvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän,
ja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä
kallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin
vaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia
kulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta
väristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.

Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi
näimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa
kompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne
palasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä
voin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja
Dolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin
mukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet
ja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli
voimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun
hän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti
Mansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja
valokuvauskoneeni.

Satoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua
ylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen
tähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme
lumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta
tuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja
taivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki
erästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet
tuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut
senkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä
kaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että
ensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni
näkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet
lähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät
heti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin
taajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista
vertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien
kaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin
semmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan
yhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.

Tämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti
hetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja
kiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen
kauniisti ja loistavasti.

Menimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä
miesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin
jaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan
12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä
parhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla
oli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka
kylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja
heti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.

— —

Tuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita
vuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja
vaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa
rae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle,
leväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti
sangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä
elämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme
_Rakstal_-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee
Paholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli
meillä komea näköala molempien suurten _Lafan-kho_ ja _Mafan-kho_ eli
Rakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat
paremmin nämät viimemainitut nimet.

Pohjoisessa näistä järvistä kohosi _Titse_, pyhä Kelas-vuori, muutamia
satoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät
kukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista
erottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne
oli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien
istuinta alas.

Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se
on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen,
mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys,
joka juuri tekee Jaapanin _Fujiama_-vuoren taiteellisessa suhteessa
kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas
ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä
herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin
sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen
terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt
auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja
koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan.
Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien,
jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät
muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat
lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme
eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).

Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta
menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu
yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia,
muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin,
toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.

Titse eli Kelas on 6,483 m. ja _Nandifu_ sen länsipuolella 6,071 m.
korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä
vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy
runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti
lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin _thar_-eläimiä, ja
_kiang'eja_ näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina
5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja
5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia
perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet
maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti
siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat
sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää.
Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina
parittain.

Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin
oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta
kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä
vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää
kallionseinustaa pitkin.

Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven
seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti.
Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä
vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean
ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.

"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä
kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on
asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat
häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen
munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun
järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin
viedään hänelle _tsambaa_ koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei
kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu
luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."

Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa
pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin
minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän
kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."

"Miten käy hän vaatetettuna?" kysyin. — "Nahoissa."

Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia,
satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta
leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän
joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä,
ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista
Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta
selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa
kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä
ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.

Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä
voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan
Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren
ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme
yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla,
Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he,
tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä,
kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet
istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui.
Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet,
pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti
lausuen: _Omne mani padme hun_, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut
ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta
sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."

Kaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun
he istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat
muutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta
ryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä
sain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän
huomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni
luokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä
muutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa
saimme nauttia muutaman tunnin lepoa.

Kun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman
ympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet
jälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi,
olivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi
tultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he
silmänräpäyksessä livistivät tiehensä.



KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstalja
Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valokuvauskone
toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa.
— Ryöväri kuningatar. — Kahden jaakin osto.


Kapean laakson kautta kuljimme Paholais-järveä kohti. Kun me vähän
matkan päässä järven rannalta pysähdyimme syömään, tein minä
hypsometrin avulla muutamia pituus- ja leveysmittauksia ja huomasin
samalla, että kun ilma oli 64° Fahr. niin vesi kiehui 185°.

Olin juuri korjannut koneeni pois ja loikoilin selälläni auringossa,
vähän matkaa miehistäni, kun luulin näkeväni jonkun liikkuvan.
Kavahdin heti pystyyn ja näin hartiakkaan Tiibettiläisen hiipivän
suoraan minua kohti, selvästi aikoen viedä Mannliher-kiväärin minun
huomaamattani. Onnettomuudeksensa ei hän ollut tarpeeksi liukas
liikkeissään, jotenka ainoa saaliinsa oli aika selkäsauna kivääristäni.
Hän oli yksi niitä ryöväreitä, jotka aamulla olimme nähneet ja hän
oli luultavasti seurannut ja vakoillut meitä koko ajan. Toinnuttuaan
ensi hämmästyksestään, kysyi hän mitä viattomimmasti, enkö minä
tulisi hänen ja hänen kumppaninsa telttaan yöksi. He kestitsisivät
minua oikein kuninkaallisesti; mutta minä en vastaanottanut dakun
vieraanvaraisuutta, ja hän meni jotenkin pitkänaamaisena takaisin.

Jatkoimme matkaamme pitkin Rakstal-järven rantaa. Täällä oikein vilisi
jäniksiä, ja minä ammuin useita. Pitkin rantaa näimme jälkiä siitä,
että vesi ennen on ollut korkeammalla kuin se nyt oli.

Marssimme kestäessä tuli monta eri heimoista Tiibettiläistä meitä
vastaan. Kun he kaukaa meidät näkivät, lähtivät he tavallisesti pakoon,
ajaen lammas- ja jaakkilaumojaan edellänsä. Pari heidän naisistaan
ei kuitenkaan ne pahalta löyhkäsivät. Kielsin heitä lähestymästä
meitä, sillä vaikkeivät he suinkaan olleet kauniita — toinen oli vanha
ja hampaaton, toisella oli sisiliskon näköinen nahka — koettivat
he kuitenkin tosiaan houkutella meitä telttaansa, luultavasti
valmistaakseen miehillensä tilaisuuden meitä ryöstämään. Minun mieheni
eivät kuitenkaan hurmaantuneet heidän naurettavista puheistaan ja
eleistään, ja minä kiirehdin kulkua, päästäkseni niin pian kuin
mahdollista tästä ilettävästä seurueesta.

Neljä Tiibettiläistä yritti riistää Khanden Singiltä hänen kiväärinsä,
mutta saivat häneltä semmoisen löylytyksen, etteivät suinkaan hevin
sitä unohda, ja seurauksena oli, että pääsimme rauhaan siksi päiväksi.

Khanden Sing ampui mustaa sutta, joka kulki ihan leirin sivutse; ja
minä keksin, noin 30 m. järven pinnan yläpuolella, vuorenkupeeseen
painuneena kerroksen tavattomia maadunnaisia, joita en suureksi
mielipahakseni voinut kaivaa pois ja viedä mukaani.

Ollen melkein varmat siitä, että dakut meitä vakoilivat, koetimme
johdattaa heitä harhaan, pystyttämällä leirimme jo ennen auringon
laskua. Me sytytimme kuitenkin vaan komean tulen ja lähdimme taas
liikkeelle heti pimeän tultua hapuillen eteen-päin moniaita kilometriä,
kunnes me korkealla vuorenrinteellä löysimme paikan, jonka pidimme
turvallisena. Lunta satoi taas yöllä, joten meillä herätessämme oli
jääpuikkoja parrassa ja silmäripsissä, mutta ei tämä estänyt meitä
muuten voimasta erinomaisesti.

Minun onnistui monelta kohdalta tarkastettuani päästä siitä selville,
ettei Rakastalja Mansarovar-järvien välinen vuoriselänne ole mistään
kohdasta poikki, ja ettei vesi missään kohdassa yhdistä näitä molempia
järviä. Jos ei ota lukuun pientä notkoa selänteen koskipaikalla,
on koko selänteen keskikorkeus 297 m., ja tämä seikka on kylliksi
kumoamaan sen väitteen, että molemmat järvet olisivat yhtenä.
Alkuasukkaat todistivat myös, ettei niillä ole yhteyttä keskenään,
joskin yllämainittu notko näyttäisi osoittavan tämmöisen yhteyden
kaukaisessa muinaisuudessa olleen. Tämän notkon alin kohta on enemmän
kuin 118 m. ylempänä Rakastal-järven pintaa.

       *       *       *       *       *

Juuri ennenkuin lähdimme Rakstalin rannoilta, olin saanut ostaa
kaksi isoa, kelpo jaakkia. Asianlaita oli nim. näin: eräs toinen
daku-joukko oli nähnyt meidät ja koetti parastaan meitä saavuttaakseen.
He ratsastivat pienillä kotimaisilla hevosilla ja ajoivat nelistäen
muutamia kymmeniä jaakkia edellänsä, aika vauhtia kukkulaa alas meitä
kohti. Ymmärsin, että he olivat ryöstö hankkeissa. Komensin mieheni
pysähtymään, josta he joutuivat peljästyksestä ihan suunniltaan.

Ryövärit jättivät jaakit kahden naisen huostaan ja laukkasivat
meitä kohden. Muut mieheni paitsi Khanden Sing ja Mansing olivat
peljästyksestä kankeat.

Minä menin, toisessa kädessä kivääri, toisessa valokuvauskone,
empimättä ryöväreitä vastaan, hyvin tietäen, että he vanhanaikaisilla
kivääreillään tarvitsevat pitkän ajan sytyttääksensä luntun
ja lauastakseen. Sitä paitsi on heidän melkein mahdoton ampua
hevosenselästä, kun heidän pyssynsä ovat raskaat ja kömpelöt.

Minä käänsin valokuvauskoneeni tarkoin heitä päin ja odotin,
kunnes olivat sopivassa etäisyydessä. Kun he olivat n. 30 askeleen
päässä ja olivat astumaisillaan hevosen selästä maahan, napsautin
konettani, heitin sen nopeasti syrjään ja nostin samassa kiväärini
silmälleni. Sitten käskin heidän laskemaan aseensa ja tähtäsin tarkoin
Mannliher-kiväärilläni.

Taipuvampia ja nöyrempiä rosvoja tuskin saattaa ajatella. Heidän
pyssynsä lensivät samassa silmänräpäyksessä olkapäiltä maahan, samoin
myös heidän jalokivillä koristellut miekkansa. He laskivat polvillensa,
ottivat lakit päästänsä ja pistivät koko kielensä ulos suustaan.
Kiireesti otin heistä tässäkin asennossa pikavalokuvan.

Khanden Sing oli saanut toimeksensa vartioida tavaroita, mutta hän
oli muuttanut Mansingin sijaansa ja seisoi nyt kiväärinensä minun
rinnallani. Samassa ajaa karahutti muuan vaimo ratsain; hän oli
nähtävästi vimmastunut miesten pelkuruudesta ja tahtoi nyt itse
osoittaa urheutta. Hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kirkui
kamalasti, pui nyrkkiänsä miehille, suu raivoisan vaahdossa ja sylkien
polvistuneita miehiä. Käskevällä äänellä antoi hän nyt ohjeitansa ja
osoitti levottomasti minun tavaroitani, mutta hänen sanansa eivät
näkyneet mitään vaikuttavan maassa mateleviin miehiin.

Minä menin hänen luoksensa, taputtelin olkapäälle, pistin kolikon
kouraan ja tukin siten hänen suunsa. Hän sieppasi rahan ja rupesi
kiillottamaan sitä turkkinsa liepeeseen. Hän tyyntyi heti, kurkisteli
rahaa, tuijotti tulisilla silmillään minuun ja — pisti ulos kielensä
suusta, siten osoittaen kiitollisuuttaan.

Kahi ja Dola, jotka hyvästi ymmärsivät Tiibettiä, kutsuttiin nyt
puhuttelemaan heitä minun puolestani, mutta molemmat vapisivat niin,
että tuskin voivat kävellä, vielä vähemmin puhua. Vasta hetken
perästä, nähtyään että nämät, heidän mielestään kauheat rosvot, olivat
täydellisesti minun vallassani, tointuivat he niin paljon, että
kykenivät tulkeiksi.

"Sano heille, että tahdon ostaa heiltä muutaman jaakin ja hevosen. Minä
maksan kunniallisesti."

"He sanovat sen mahdottomaksi. Jos _tarjumi_ saa sen tietää, hakkaa
hän heiltä pään poikki. Yhden tai pari jaakkia saattavat he kuitenkin
sinulle myydä."

"Sangen hyvä. Mitä he vaativat niistä?" — "Kaksisataa hopearupla.
Mutta, sahib", sanoi Dola, "älä anna heille enemmän kuin neljäkymmentä!
Siinä on sittenkin enemmän kuin niitten arvo on. Hyvä jaakki maksaa
kymmenestä kuuteentoista rupiin."

Kun olimme kolme tai neljä tuntia kauppaa hieroneet, jolloin rosvot
olivat laskeneet 200:sta 40:neen rupiin ja minä taas 20:stä rupista
mennyt 40:neen, sovimme lopultakin hinnasta. Rosvot eivät kuitenkaan
olleet tyytyväiset, kun kaksi heidän parhaita jaakkejansa jäi minun
omaisuudekseni. Koetin sentähden tyydyttää heitä sillä, että ostin
heiltä kuormasatuloita ja muutamia muita kaluja. Antoivatpa he minulle
teetäkin ja sambaa. Mutta tuo intoisa nainen silmäili yhä vaan
levottomasti minun tavaroitani, ja hänen himonsa minun omaisuuteeni
näkyi kasvavan, kun hän näki minun maksavan jaakit. Mutta minäkin kahta
suuremmalla tarkkaavaisuudella silmäilin kapineitani enkä hetkeksikään
jättänyt kivääriä käsistäni, samalla kun pidin huolta siitä, ettei
kukaan takaapäin päässyt minua liiaksi likelle.

Me laskimme nyt rahat, yhteensä vähän päälle 50 rupia ostamistani
tavaroista: jaakit, kuormasatulat y.m. Jokainen erityinen rahakappale
kävi miehestä mieheen, laskettiin, tarkastettiin ja lähetettiin
taas samoilla tempuilla samaa tietä takaisin tulemaan. Aika ei
ole Tiibetissä rahaa, enkä suinkaan liioittele, että tämän pienen
rahasumman laskeminen ja tarkasteleminen vei aikaa kaksi tuntia. Ja
niin vihdoinkin saimme molemmat jaakit: toinen tavattoman suuri,
pitkäkarvainen ja musta, toinen samoin musta, väkevä ja pitkäkarvainen,
mutta kesyluontoisempi.

Nyt meidän täytyi opetella saamaan ne nousemaan ylös, vetämään köyden
niitten sieramien läpi ja kiinnittämään kuormasatulat. Tämä oli
kylläkin kovaa työtä, mutta emme hellittäneet ennenkuin ne temput
osasimme.

Erosimme hyvinä ystävinä. Rosvot käyttäytyivät erinomaisen hyvin, ja
minä ajattelin itsekseni, että Tiibetissä mieluummin olen tekemisissä
rosvojen kuin korkean virkamiehen kanssa.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden
Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa
paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka
syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa.
— Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.


Eräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti
niin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja,
herättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa
ja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen
ruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin
mieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä,
sillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti
siitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan
ei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille
omituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä
heistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella
pitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli
lammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas
oli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa
oli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä.
Vyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä
ja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on
useimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin
etupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara,
niin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita,
sinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia,
tsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee
heitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä
tamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen
käsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän
omituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät
tavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero
lounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina
makaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa
päivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu
yllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää
kätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta
istualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman
kätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan
putoamasta.

Tiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman
parhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki
hyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden
litteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset
ovat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä,
hiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen
pääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun
anturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät
likisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan
anturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat
Suomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)

Tiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne
ovat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa
kaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus
erottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on
esim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin
Sigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon
pikemmin.

Löytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa
on paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla,
josta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset
teräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan
tietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät
sekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät
nahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai
puuanturat, alla tavattomat naulat.

Tiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat
sotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat
poikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt
samallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään;
yläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni
pysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni.
Käytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat
kemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut
kultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista
tekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein,
piti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta
silkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa
oli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon
yli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6
senttim. otsan etupuolelle.

Paitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla
varustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä
sotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään
ympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.

Yhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja
vaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän
ainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet
eivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä
kiinalaista huippulakkia.

Kaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi,
käyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää
ja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen,
jossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista
tai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita,
niinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet
ovat Tiibetissä myös tavallisia.

Miehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita,
joissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai
hopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset
tai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan.
Tämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan
nauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän
taika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat
luonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan
korkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä.
Muu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani
harva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät
kyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä
on hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä
melkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee,
voivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan
mahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän
veressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.

Että rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän
ruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat
he syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai
metalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä _tsamballa_, kaasivat
sen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita
ja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes
siitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen
toisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset.
Ennenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi.
Vilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet
että naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti,
jättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat
kulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.

Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin
jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään.
Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän
hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma,
mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki
heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä
kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja
elävät silmät.

Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan
pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen
näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot
kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin
luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.

Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin.
Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään
jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen.
Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi
tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot,
kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että
heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.

Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun
ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen
ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä,
eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät
minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli.
Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara
oli hyvää, ostin loputkin.

— —

Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä
kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten
meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan
alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä
oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan.
Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme
hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun
perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi
päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta,
sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan
poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni
eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman
eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin
jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen
pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen
hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä,
kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.

Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan
leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa.
Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen.
Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan
kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen
temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia
myydessä jättää tämän tempun tekemättä.

Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me
jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle,
joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan.
Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju
todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä,
menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan
ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta
kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä
retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä
harjulla.

Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri
_gomba_ eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin
että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä
ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja
sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut
peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä
Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti
peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten
alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä
iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.

Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä
paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua.
Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen
ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen
rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät
jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja
läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei
kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava
kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia
kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on
melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan
länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.

Järvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne,
josta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme,
saatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat
muinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat.
Muutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää
kalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi
varmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin
vetäytyy takaisin.

Monin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja,
mutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker
nimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni
gomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun
Tiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa
näitten kertomusten luotettavaisuutta.

Sekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan
vaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta
Mansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli
kaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli
kauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen
tekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.

Mansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella
puolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun
sitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa
tähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen,
ajattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa. —
Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kultasepän ja savenvalajan
töitä.


Astuimme alas tasangolle ja kuljimme Langa Tsangpon ja erään toisen
suistamon yli. Näiden vedet virtaavat suoraan alas lumikentiltä. Vettä
oli noin ½ metriä, mutta se näytti olevan yhä nousemassa.

Tultuamme Mansarovar-järven rannalle, saimme aika sadekuuron, joka
meidät kasteli läpikotaisin. Riensimme nopeasti, sillä raskaimmat
tavaramme olivat nyt jaakkien selässä. Yö oli synkkä ja pilkkopimeä,
niin ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Meidän täytyi pysyä hyvin liki
toisiamme, ja lisäksi alkoi ukkonen käydä ja rakeita sataa. Hampaat
kylmästä helisten saatoimme kuitenkin jatkaa matkaamme Tukkeria kohden,
kun salamat tuon tuostakin seutua valaisivat.

Yhtämittaisesta sateesta virrat nopeasti paisuivat niin, että oli
vaikea kahlata. Kolmessa paikkaa oli vettä vyötäisiin asti sen
perästä oli rannikko mukulakivistä, jossa oli pimeässä sangen vaikea
hapuella, varsinkin kun myrsky yhä tuntui paisuvan. Ranta muuttui nyt
liejuiseksi, johon jaakkien ja ihmisten jalat syvään painuivat.

"Luuletko, Kahi, jumalien asuvan tällä järvellä? Meillähän oli
Paholaisjärvenkin tykönä parempi ilma kuin täällä."

"Kyllä, sahib", vastasi Kaki, "mutta sinä olet suututtanut jumalat
ja sentähden he nyt lähettävät ukkosta, sadetta ja rakeita meidän
matkaamme estämään. Sinä kuljet vastoin heidän tahtoansa, sahib."

"Mutta eihän iänikuisesti saata sataakaan, Kahi."

Puoliyön aikaan emme vähintäkään tietäneet missä olimme. Arvelin jo
kulkeneemme majapaikan ohi. Shokalaiset kuitenkin väittivät vielä
jonkun verran matkaa sinne olevan; ja niin samosimme yhä eteen päin.

Mutta tuskin olimme astuneet 500 askelta, kun suureksi mielihyväksemme
kuulimme kaukaista, heikkoa koiranhaukuntaa Se kuului luoteesta päin
ja arvasimme sen tulevan Tukkerista. Me olimme menneet liiaksi etelään
päin ja olimme siis pimeässä liiaksi kaartaneet.

Käänsimme heti kulkumme koiranhaukuntaa kohti. Tähän asti oli vaan
yksi ääni kuulunut, mutta nyt rämähti ainakin 50 samallaista ääntä yön
pimeydessä. Tästä päättäen olimme kylän lähellä, vaikkemme synkässä
yössä sitä oitis löytäneet. Vasta ihan savimökeille saavuttuamme
havaitsimme lopultakin toivotun matkan määrän tavanneemme.

Kello oli nyt 2-3 aamulla. Sadetta tuli vielä kaatamalla ja
kaikista merkeistä päättäen ei kukaan kylän asukkaista tahtonut
suoda meille suojaa kattonsa alla. Ei kannattanut pystyttää pientä
suojatelttaanikaan, sillä kapineemme olivat jo läpimärät.

Me koputimme erästä ovea semmoisella voimalla, että se oli
sisäänkukistumassa. Tämä oli majatalo eli _serai_ pyhiinvaeltajia
varten, ja koska mekin muka olimme toivioretkeläisiä, oli meillä maan
lakien mukaan oikeus päästä sisälle.

"Te olette rosvoja", sanoi käheä ääni sisältä. "Muuten ette tulisi niin
myöhään yöllä."

"Emme ole rosvoja", vakuutimme me. "Olkaa hyvät ja avatkaa. Emme tee
mitään pahaa ja maksamme kaikesta." — "_Middu, middu_ (mahdotonta)! Te
olette rosvoja."

Käyttääksemme oikein havainnollisesti hänelle, ettemme olleet rosvoja,
koputtivat Khanden Sing ja Dola ovea niin, että se aukeni. Muutamia
silmänräpäyksiä tämän jälkeen istui 10 muukalaista loimuavan tulen
ympärillä lämmitellen viluisia jäseniänsä ja kuivaten likomärkiä
vaatteitaan suloisen lieden ääressä.

Isäntämme, joka sivumennen sanoen oli lääkäri, tyyntyi, nähdessään,
ettei meillä mitään pahoja mielessämme ollut, ja kun hän lisäksi löysi
hopearahan kourastaan. Hän kehotti meitä kuitenkin menemään viereiseen
tyhjään majaan. Annoimmekin hänen saattaa meidät ja sinne sitten jäimme
loppuyöksi.

— —

Maja oli yksikerroksinen, kivestä ja savesta rakennettu sekä
litteäkattoinen. Siinä oli kaksi huonetta. Toinen sai valoa ovesta,
toinen neliskulmaisesta aukosta katossa, joka samalla teki räppänän
virkaa. Kattoa kannattavat hirret oli tuotu Himalaijan tuolta puolen,
kun länsi Tiibetissä ei ole metsää.

Tämä serai oli nuoren, puolihullun laaman hoidossa, joka alinomaa
kumarsi ja pisti ulos kielensä, suu seljällään meihin tuijottaen. Hän
oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen ja auttoi meitä kuivaamaan
kapineitamme. Kun jotain häneltä pyysimme hän oikein puhkui ilosta,
lensi ulos seraista ja oli samassa hetkessä takaisin tuomisineen.

Huoneeseen oli räppänästä yön tietämissä tullut vettä. Yksi nurkka
kuitenkin oli niin kuiva, että sinne saatoimme kaikin kömpiä
maata. Tällaiset majat eivät suinkaan ole puhtauden esikuvia, ei
sinnepäinkään! Päinvastoin niiden lattiat tavallisesti vilisevät pieniä
eläjiä, ja kun vesi nyt oli valloittanut suurimman osan lattiaa, olivat
nämät, tulvaa paeten ja henkensä säilyttämisen toivossa, ennen meitä
hyökänneet huoneen ainoaan kuivaan nurkkaan. Pian saimmekin tuntea
tämän tuhonomaisen joukkokunnan viheliäisen läsnäolon. Olimme aivan
pääsemättömissä tämän nälkäisen ja säälimättömän lauman kynsissä. Se on
ikäänkuin kamala rutto ja maanvaiva, josta sanomattomasti saimme kärsiä
niin nyt kuin muulloinkin, missä vaan tiibettiläisen leirin lähellä
majailimme.

Aamulla kun nousimme, oli huone täynnä tiibettiläisiä miehiä, naisia
ja lapsia, jotka näyttivät hyvin iloisilta ja ystävällisiltä.
"_Tanga hik_!" (puolen rupin arvoinen hopearaha) huusi samassa
vanha akka ja pisti tuossa tuokiossa kuivatun kalan nenäni alle,
lipein kielin kehuen, että se oli pyydetty' Mansarovarista ja tekisi
omistajansa onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista. Toiset ottivat
punaisista vaatteistaan esille kultaisia rintasolkia, sormuksia sekä
malakiitti-koristeisia, pronssisia tai hopeisia korvarenkaita.

"_Gurmoh sum!_" (kolme rupia), "_Diu, diu, diu!_" (niin, niin, niin).
"_Karuga ni!_" (kaksi kahden annan kappaletta). "_Gieutheke!_" (neljä
annaa), j.n.e., kaikki puhuen yhtaikaa kauppainnossaan.

Kultasepänteokset olivat kotimaista työtä. Toisinaan olivat
malakiitti-palaset lujasti kiinnitetyt, mutta tavallisesti käytetään
kivien kiinnittämiseen eräänlaista kittiä, jonka tähden kauniit
koristeet pian rikkuvat. Korvarenkaat on tavallisesti paremmin tehty
kuin rintasoljet. Hauskimmat ovat kumminkin nuo yksinkertaiset ja
omituiset hopeaiset taikakalut. Eräs hyvin alkuperäisesti koristettu
levy, joka nyt on minun hallussani, antaa tämmöisistä hyvän käsityksen.
Sen kuluneet reunat todistavat sen hyvin vanhaksi. Sen keskessä
on lootuskukka ja lehtikoristeita, sekä samasta varresta lähteviä
viivoja. Sisimmäisen neliön sisällä on ympyröitä, isompia ja pienempiä
eri ryhmissä. Vaakasuorilla viivoilla täytetyt kolmiot ovat hyvin
tavallisia koristeita tiibettiläisissä teoksissa. Yleisin kuitenkin
on tiibettiläisten taiteiliain koristeista neliö eli ruutukoriste.
Heidän teoksissaan ovat ylipäänsä suoraviivaiset koristeet vallalla,
arvattavasti perintönä heidän mongolilaisilta esi-isiltään.

Erittäin somia olivat alkuasukasten ruukkuteokset, niinkuin vaasit,
juoma-astiat y.m.s. Ne tehdään hienosta savesta, jota ei kuitenkaan
tarpeeksi vaivata. Isompien astioiden pohjapuoleen käytetään vuokkoja
ja valimia, mutta sisältä ne muovaellaan käsin. Yksinkertainen sorvi
pyältää astian ulkopuolen jotenkin sileäksi. Isommat astiat ovat
kaksikorvaisia ja karkeakoristeisia, pienemmät ovat pitkäkaulaisia
ja yksikorvaisia. Väri on vaaleanharmaata terrakottaa. Ne poltetaan
hyvin alkuperäisissä uuneissa. Laamat ovat sangen taitava astiaseppiä
ja suuret määrät astioita käy kaupaksi toivioretkeläisille. Työkalut
ovat aivan yksinkertaisia. Sileä kivi, muutamia puupalikoita, sormet ja
kynnet, siinä tukkerilaisen savenvalajan työaseet.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. —
Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. —
Laamatalo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. —
Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. — Taivas ja
tuonela.


Laamoja tuli aamupäivällä meitä tervehtimään ja ilmaisivat
tyytyväisyyttään meitä nähdessään. He kutsuivat meitä käymään
laamatalossa ja temppelissä. Sanoivat kylässä liikkuvan tauteja ja kun
pitivät minua hintulaisena lääkärinä, pyysivät minua parantamaan heidän
sairaitansa. Lupasin tehdä parastani ja olin mielissäni kun kerrankin
pääsisin laamataloon ja saisin tutustua täkäläisiin tauteihin.
Mannliherini otin kuitenkin mukaani, kun lähdin muka ystävälliselle
tervehdysretkelle laamataloon.

Joukko uteliaita alkuasukkaita kulki meidän edellä ja jäljessä, ja
nyt oli hyvä tilaisuus katsella tätä eriskummallista kylää. Taivas
vaan oli samera, pilvet uhkaavia ja Mansarovarin aallot loiskivat
hiljaa rantaan. Khanden Sing ja Mansing istuivat puoli alastoinna
veden reunalla ja Bijesing ajeli minun paraalla partaveitselläni
heidän pääkalloansa paljaaksi. Harmitti tuo minua, mutta katsoin
parhaaksi olla lausumatta mielipahaani partaveitsestäni, koska heidän
uskontonsa mukaan muka jo pelkkä olo Mansarovarin rannalla oli synnistä
puhdistavaista. Palveliani olivat kasvot päin Kelas-vuorta ja näyttivät
rukoilevan sangen hartaasti. He peseytyivät monistellen Mansarovarin
vedellä ja menivät lopuksi päistikkaa järveen. Kun he sitten vilusta
väristen nousivat maalle, heittivät he taskuistaan hopearupia järveen
Mahadeva-jumalalle. Sitten pukeutuivat, salaamoivat minua ja julistivat
olevansa ylön onnellisia ja puti puhtaita.

"Siva, korkein jumala, asuu Mansarovarin vedessä", lausui
aseenkantajani juhlallisesti. "Minä olen kylpenyt siinä vedessä ja
juonut sitä vettä. Minä olen salaamilla tervehtinyt pyhää Kelas-vuorta,
jonka paljas näkeminen voi poistaa kaikki ihmiskunnan synnit. Nyt minä
pääsen taivaaseen."

"Hyvä on kun nyt vaan Lassaankin pääsen", jupisi epäuskoinen Mansing,
tietysti niin hiljaa, että Tiibettiläiset eivät kuulleet.

Uskontonsa asioihin perehtynyt Khanden Sing ilmoitti minulle, että
päänsä ajelevat ainoastaan ne toivioretkeläiset, joilta molemmat
vanhemmat ovat kuolleet, ja tämä on Sivan uhri Mansarovar-järven
rannalla. Kotiin palattuansa korkeasäätyiset pitävät kaikille
kaupunkinsa bramiineille pidot. Mansarovarissa kylpenyttä kaikki
kohtelevat suurimmalla kunnioituksella ja häntä ihaellaan ja
kadehditaan.

Mansarovar-järvi on n. 70 kilometriä ympäri mitaten, ja oikein hartaat
toivioretkeläiset astelevat pitkin rantaa järven ympäri, johon kuluu,
aina ilmojen mukaan, vajaa tai runsas viikko. Yhdestä kiertomatkasta
sanotaan saatavan anteeksi kaikki tavalliset synnit; murhamies pitää
itsensä puhtaana jos hän kahdesti kiertää järven, mutta joka sen matkan
kolmasti tekee, hän katsoo itsensä taas kunnialliseksi ja kunnon
ihmiseksi, vaikka olisi vanhempansa tai likeisimmät sukulaisensa
surmannut. On uskonkiihkoisia, jotka polvillansa tuon matkan
taivaltavat, sekä semmoisia, jotka joka askeleen päästä suullansa
maassa kumartavat päin Kelas-vuorta.

Braama itse kuuluu luoneen Mansarovar-järven ja jokainen joka sen
vedessä kylpee, saa siitä pääsyn Mahadevan paratiisiin ja puhdistuu
sielultaan ja ruumiiltaan, vaikka hän olisi tehnyt minkälaisen rikoksen
tahansa. Miesteni mieliksi heitin minäkin muutaman kolikon järveen.

Sittenkun kaikki puhdistustemput oli tehty, käskin Khanden Singin
pyssyineen seuraamaan minua majaan, sillä luostariveljien ylötön
kohteliaisuus sai minun pelkäämään petosta heidän puoleltaan.

Luostarirakennus oli neliön muotoinen, seinät punaiset ja litteähkö
kupukatto kullattua vaskea sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan muutoin
sangen miellyttävä. Sisältä kuului syviä ja käheitä rukoilevien ääniä
sekä kellojen ja sympaalien helinää. Silloin tällöin tärähti rumpu ja
sitten yhtäkkiä jymykello, jonka syvät äänet kaikuivat kauvaksi pitkin
Mansarovar-järven siintävää pintaa.

       *       *       *       *       *

Tultuamme siis Khanden Singin kanssa laamataloon, paiskattiin pääportti
kiinni. Olimme nyt suuressa pihassa, jonka kolmella puolella oli kaksi
riviä parvekkeita patsaiden kannattamina. Tämä oli laamojen asunto,
ja edessämme oli laamatemppeli, jonka laattia oli muutaman askeleen
ylempänä pihaa. Suuri ovi vei sinne. Oven molemmin puolin oli kaksi
komeroa, joissa kummassakin istui pari laamaa mykyrässä suuren rummun
vieressä. Laamoilla oli edessään rukouskirjoja ja käsissään rukousmylly
ja rukouskehä, josta kunkin rukouksen perästä työnsivät kuulan
kulkemaan.

Meidän tullessamme laamat lakkasivat rukoilemasta ja rämistivät
rumpujansa. Kaikesta päättäen oli koko luostari liikkeellä. Munkkia
tuli nuorta ja vanhaa joka kulmalta kamareistaan, ja joukko
pikkumunkkeja ja munkin alkuja ilmestyi yliselle parvekkeelle uteliaina
ja silmät selällään.

Munkit olivat epäilemättä virittäneet meille paulan. Käskin Khanden
Singin olemaan varoillansa ja pysymään ovella. Itse laskin muutamia
hopearahoja oikeanpuoliselle rummulle, riisuin kenkäni ja menin
munkkien suureksi hämmästykseksi oikopäätä temppeliin. Rahastani ja
menostani kummissaan seisoivat munkit ääneti paikoillaan. Vihdoin
tuli ylilaama eli luostarin päämies, kumarsi syvään, pani peukalonsa
päällekkäin ja pisti koko kielensä ulos suustaan osoittaen täten
tyytyväisyyttään minun käynnistäni tervehtimään niitä monia jumalien
ja pyhimysten kuvia, joita seisoi pitkin temppelin seiniä. Isommat
olivat lähes parin metrin, muut noin metrin korkuisia. Muutamat olivat
puusta sangen taiteellisissa verhoissa ja puvussa, muutamat kullatusta
metallista. Toiset olivat istuvassa, toiset seisovassa asennossa,
runsaammin tai yksinkertaisemmin koristelluilla ja erivärisillä
jalustimilla. Monien päässä oli tuo vanhanaikuinen kaksireunainen
lakki, jonkalaista Korean ylimykset vieläkin pitävät ja semmoisena
seisoivat seinien komeroissa, verhoilla, leikkauksilla ja karkeilla
maalauksilla koristettuina.

Pitkin kuvien jalustoja kävi hylly, jossa oli kaikenkokoisia
kupariastioita. Näihin toivioretkeläiset munkkien kautta kuville
uhrasivat kuivattuja hedelmiä, nisua, riisiä, _tsambaa_ ja _kuraa_.

Kattoa verhosi punainen villakangas, jonkalaista munkkienkin puku
näytti olevan, ja katosta riippui sadoittain kaikenvärisiä silkki-,
villa- ja pumpulikankaisia kaistaleita. Kattoa kannattivat neljä
neliöön asetettua puupilaria, joissa oli niin rakennettu yhteinen
alusta, että vaeltajani täytyi aina kääntyä vasemmalta oikealle
päästäksensä kunkin kuvan tykö. Vastapäätä ovea oli seinässä komero ja
siinä _Urgin_ eli _Kunjukhik_, "Jumala yksin" ja tämän edessä alttari
mattoineen ja uhrilahjoja paljon enemmän kuin muiden kuvien edessä.

Laama osoitti sitä ja sanoi sen olevan hyvän jumalan. Minäkin siis
sanoin "salaam" ja pistin pienen antimen sen uhriarkkuun. Tämä näytti
hyvin miellyttävän laamaa, sillä heti hän otti hyvänhajuista pyhää
vettä ja priiskoitti sillä minun käsiäni kannusta, jossa riippui pitkiä
"rakkauden nauhoja" ja antoi minulle näistä yhden muistoksi. Useimmat
toivioretkeläiset kulkevat polvillansa temppelin holvissa, mutta vaikka
minäkin tavallisesti pidän maassa maan tapaa, en kuitenkaan uskaltanut
tätä temppua koettaa, jos niin, niin epämukavassa asennossa olisi
päälleni hyökätty.

Ylilaama selitti minulle kaikki kuvat ja heitti aina kourallisen riisiä
kuvan päälle, kun hän sen nimen mainitsi. Koetin painaa nuo nimet
mieleeni, mutta takaisin palattuani ja muistelmia kirjoittaissani en
niitä enään muistanut. — Temppelistä vei käytävä luostarin asuttuun
osaan.

Keskellä laattiaa paloi lamppuja, s.o. suuria kupariastioita, joissa
sydän paloi voissa; lamppujen vieressä oli pitkulaisia rukouskirjoja,
painettu sille sileälle ja keltaiselle paperille, jota Tiibetissä
tehdään eräänlaatuisesta puunkuoresta. Kirjojen vieressä oli rumpuja
y.m. soittimia. Eräs kaksoisrumpu oli tehty kahdesta ihmisen
pääkallosta. Näkyvissä oli myös muuan hirvittävä naamari, jota
käytetään juhlatilaisuuksissa, jolloin rummut tärisevät, huilut soivat,
porokellot kilittävät ja jymykello pauhaa. Tällöin lienee meteli,
laamojen vielä hurjasti hyppiessä, huumaavaa ja rukouksia tuskin
kuuluukaan. Tätä rymyä en minä kuitenkaan saanut omin korvin kuulla.
Kun laamat ovat temppelissä koko päivän, nauttivat he runsaasti teetä,
jossa on voita ja suolaa seassa ja jota pikkumunkit heille kulhoissa
kantavat. Tuntikausia ovat he polvillansa ja rukoilevat "jumalien
jumalaa" kaikkien pyhimysten yhteyttä, joka on yhtynyt kolminaisuudeksi
nimeltä _Kunjuksum_, s.o. kolme jumaluutta.

Muutamat selittävät tällä kolminaisuudella tarkoitettavan ilmaa,
vettä ja tulta, jotka tiibettiläisen käsityksen mukaan kuvaavat
puhetta, laupeutta ja elämää. Yksi budhalaisuuden pääoppia on
käsky kunnioittamaan isää ja äitiä ja kielto tekemästä väärin
lähimmäisellensä. Tiibettiläisten pyhissä kirjoissa (joita muuten on
800 nidosta nimellä _Kajar_) selitetään taivaan (devo) olevan vapaan
kaikista ihmiselämän huolista, täynnä rakkautta ja riemua ja että
siellä hallitsee jumala, jonka pääominaisuus on rajaton hyvyys ja tämän
apuna on lukematon määrä opetuslapsia (khan-khab), joiden tehtävänä on
laupeuden harjoittaminen ihmislasten joukossa. On erinkaltaisia onnen
ja onnettomuuden välitiloja, kuin myös helvetti, jossa syntisten sielut
vaivataan tulessa ja jäässä. "Jumala näkee ja tietää kaikki ja hän on
kaikkialla, mutta me emme häntä voi nähdä, ainoastaan opetuslapset
hänen näkevät ja saavat häntä puhutella", sanoi minulle vanha opastaja
laama.

"Mitä huonoja ominaisuuksia tulee välttää?" kysyin oppaaltani, joka
puhui vähän Hindustaninkieltä.

"Hekumaa, ylpeyttä ja kateutta", vastasi hän.

"Luuletteko joskus pääsevänne pyhimykseksi?" kysyin edelleen.

"Toivon. Mutta saastuttamaton sielu saa sitä varten vaeltaa 300 eri
kertaa."

Samassa näytti äkkiä jokin pistäneen hänen mieleensä, hän tarttui
kiireesti käteeni ja jaotti sormeni. Hän näytti kummastuneelta
ja mumisi epäselviä sanoja. Kasvonsa kävivät totisiksi ja oikein
juhlallisiksi ja käytöksensä muuttui matelevaksi. Hän syöksi ulos
temppelistä arvattavasti ilmoittamaan havainnoitaan muillekin
munkeille. Nämä kokoontuivat hänen ympärillensä ja heidän eleistään
saattoi helposti huomata, että he olivat aivan ihmeissään. Tultuani
pihalle, tahtoi jokainen koskea ja tutkia minun kättäni. Mitä tämä
merkitsi, sain sitten kyllä muutaman viikon päästä tietää.



KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus. —
Laama-alkuja ja palvelialaamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.
— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —
lhmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —
Noituutta. — Haavuria. — Hieronta.


Ennenkuin lähdin luostarista, tiedustelivat munkit minulta
kaikenkaltaisia Intian oloja, lääkitysasioita j.n.e. sekä olinko
kuullut siitä nuoresta sahibista, joka suuren sotajoukon kanssa oli
tullut Tiibetin rajan yli ja jonka Jong Pen oli voittanut ja tappanut.

Minä tietysti en ollut tästä mitään kuullut ja hauska oli saadani
tietää, kuinka mainittu Taklakotin herra oli noin vaan ylimalkaan
"myynyt karhun nahan ennenkuin hän oli karhun ampunut." Munkit
pitivät minua hintulaisena lääkärinä, joka olin toivioretkellä
Mansarovar-järvelle, ja ruskettuneet, kauvan pesemättömät kasvoni
soveltuivatkin tätä luuloa vahvistamaan. Kovin uteliaita olivat
tietämään parannetaanko Intiassa tauteja salaperäisillä keinoilla vai
tavallisilla lääkkeilläkö. Minä puolestani myös halusin heiltä tietoja
ja koetin aina kääntää puhetta itse kysyjiin.

Ennestään tiesin laamoja olevan eri lajia: punaisia, keltaisia,
valkoisia ja mustia laamoja. Punaiset ovat vanhimpia ja niitä
on enimmän. Näiden jälkeen keltaiset ovat valtiollisesti ja
uskonnollisesti yhtä mahtavia kuin punaiset, mutta niitä on
vähemmän. Valkoiset ja mustat laamat ovat luostarien työntekijöitä,
maalaria, kirjanpainajia, savenvalajia ja koristelioita. He ovat
myös palvelusveljiä, ruoanlaittajia ja paimenia, he myös toimittavat
kirjurien ja pyövelin virkaa.

Luostarit ovat tavallisesti hyvin rikkaita, sillä Tiibettiläiset
ovat sangen taika-uskoisia ja laamojen orjuuttamaa kansaa, ja laamat
eivät suinkaan ole taitamattomia kaikilla keinoilla kiskomaan rahoja
taitamattomalta kansalta. Laamat harjoittavat sen ohessa rahakauppaa,
lainaten rahoja korkeata kuukausikorkoa vastaan. Ellei maksa seuraa
määräpäivänä, otetaan lainanottajan tavarat takavarikkoon, mutta jos
ei summaa ja sen korkoa siten saada kokoon, joutuu velkamies luostarin
orjaksi.

Laamojen lihavat kasvot kyllä näyttivät, että he muutamista
paastoistaan huolimatta yleensä eivät huoli mitään puutetta kärsiä ja
epäilemättä viettävät he huoletonta, mukavaa ja osittain ylöllistäkin
elämää, monestipa myös tuhlaavaista, hekumallista ja turmioon viepää
oloa.

Suuremmilla luostareilla on vuotuista valtioapua. Suuria summia
saadaan myös toivioretkeläisten uhreista ja heiltä otetaan
kaikenlaisilla keinoilla, joita vähemmän uskonnollisessa maassa kuin
Tiibetissä pidettäisiin luvattomina, jopa rikoksellisinakin. Jokainen
Tiibetin tuntia tietää, että Tiibetissä varakkaita ovat ainoastaan
kaupunkilaiset, dakut ja laamat ja että kaikki muu kansa on perin
köyhää, munkit kun imevät itsellensä kaiken maan mehun ja ytimen.
Kansa pidetään täydellisessä tietämättömyydessä ja harvoin tapaa
maallikkoa, joka osaisi edes lukea, saatikka kirjoittaa. Kaikki täytyy
tapahtua laamojen kautta. Laamatalot asukkaineen ja maineen ovat vapaat
kaikista veroista ja maksoista, ja jok'ainoa laama ja laamanalku
saa elinkautiseksi eläkkeekseen tsambaa, tilliteetä ja suolaa.
Laamoiksi otetaan kaikista kansanluokista, olkoot sitte kunniallisia,
ihmismurhaajia, varkaita tai roistoja, kaikki kelpaa laamojen
veljeskuntaan. Yksi tai kaksi jäsentä kustakin tiibettiläisestä
perheestä tekee luostarilupauksen ja joutuu "laamaksi" ja täten
saavat munkit suuren vallan perheissä, niin hyvin vakinaisten kuin
paimentolaisten joukossa. Tuskin laskee liikoja, jos sanoo, että
Tiibetissä toinen puoli miehistä väestöä on laamoja.

Joka luostarissa on laamanalkuja (_khibbi_) sekä taitamattomia
ja rappiolle joutuneita laamoja ylempien laamojen orjina, jotka
toimittavat luostarin kaikki karkeammat työt. Näillä on puku ja ajeltu
pää aivan samoin kuin ylemmillä laamoilla, mutta ovat vaan palvelioita
eivätkä ota välitöntä osaa luostarin asioihin. Laaman- ja munkinalut
otetaan jo nuorina laamataloihin ja opinnoissa heitä harjoitetaan
kauvan vanhempien laamojen johdon ja tarkastuksen alaisina. Alemmat
tunnustavat ylemmille rikoksensa. Monet tutkinnot onnellisesti
suoritettuaan tulee heistä itse kustakin oikea laama, joka sana
merkitsee "ylhäistä pappia". Toisinaan munkinalutkin ottavat osaa
niihin eriskummallisiin uskonnollisiin menoihin, joita laamat puettuina
eläinten nahkoihin y.m. hypyillä, lauluilla, kelloilla, torvilla,
huiluilla ja rummuilla rymyten ja ruumistansa väännellen toimittavat.

Jokaisella isolla luostarilla on esimiehenä ylilaama, jota nimeä ei ole
sekoitettava _Dalailaamaan_, päälaamaan, joka on budhalainen "paavi"
Lassassa ja jonka sielu muka pääsee vaeltamaan toisesta ruumiista
toiseen. Kaikki laamat syövät, juovat ja makaavat yhdessä, paitsi
ylilaama, jolla on oma majansa.

Yhden kuukauden kunakin vuonna elävät laamat kokonaan erillään muista,
harjoittavat hartautta eivätkä saa puhua luotua sanaa. He paastoovat 24
tuntia erältänsä, jolloin nauttivat ainoastaan hiukan teetä ja voita.
Ei silloin myös nuuskata eikä syljetä, jotka muuten ovat yleisimpiä
Tiibettiläisten tapoja.

Laamat tahtovat muitten ihmisten pitämään heitä erehtymättöminä
ja tällä perustuksella he vaativat ja saavat kunnioitusta ja
sokeata luottamusta kansalta, joka heitä elättää ja vaatettaa. Minä
havaitsin laamojen yleensä olevan älykkäitä, mutta raakoja, julmia ja
epärehellisiä; samaa sanoivat myös ne sorretut alkuasukkaat, jotka
eivät mitään muuta mieluummin halua, kuin päästä vapaaksi laamojen
ikeestä.

Laamat käyttävät hyödyksensä sitä suurta taitamattomuutta, jossa
heidän on, onnistunut pitää kansaa, ja sen nojalla he väittävät
omistavansa salaisia tietoja, joiden avulla he pystyvät parantamaan
tauteja, saamaan ilmi murhaajia ja varkaita, muuttamaan virtojen
suuntaa ja aikaansaamaan äkkinäisiä myrskyjä. He sanovat lumoavansa
ne pahat henget, jotka tauteja synnyttävät. Totta onkin, että
laamat, arvattavasti hypnotiseeraamalla, panevat potilaansa näkemään
näkemättömiäkin ja havaitsemaan esineitä, joita todellisuudessa ei
heidän lähellänsä ole. Täten on selitettävissä ne monet jutut Budhan
ilmestyksistä, näyistä ja hengistä, joita tietämättömälle kansalle
uskotellaan ja joilla kansaa pelotellaan säästöjänsä luostarille
lahjoittamaan. — Henkien manaukset, villit tanssit ja tainnuksiin
menemiset ovat tässä kohdin tärkeitä temppuja.

Laamanalut tekevät luostariin mennessään puhtauden lupauksen, jota ei
kuitenkaan aina pidetä, harjoittavatpa vielä inhottavimpiakin paheita.
Siksi onkin tavallisesti keski-ikäisillä laamoilla niin iljettävä muoto.

Kaikilla isommilla luostareilla on palveluksessaan yksi tai useampia
kuvanveistäjiä ja piirtäjiä, jotka samoelevat piirikunnassaan ristiin
rastiin, kapuelevat vaikeimmin päästäville paikoille ja hakkaavat
kiviin ja kallioihin tuon iänikuisesti yksitoikkoisen ja kaikkialla
esiytyvän tiibettiläisen rukouksen: "_Omne mani padme hun_!" Kerran
onnistui minunkin muiden näkemättä vaivalla ja vastuksella saada
haltuuni kaksi sellaista isohkoa kiveä, joissa on tuo sama kirjoitus.

Laamataiteilijat valmistavat myös n.s. rukousmyllyjä; nämät ovat
koneellisia laitoksia, joilla Tiibettiläinen rukoilee jumalaansa veden,
tuulen tai käsivoiman avulla. Isommat myllyt, joita vesi käyttää,
asetetaan puron tai virran varaan sillä tavalla, että vesi pyörittää
suuria pyöriä, joihin koko tiibettiläinen rukouskirja on kaiverrettu.
Tuulella käytettävät rukousmyllyt ovat muutoin samallaiset kuin
Shokalaisten, mutta näissä on useasti myös painetuita rukousnauhoja.

Käsivoimalla käytettävät rukousmyllyt ovat kahta lajia ja joko hopeata
tai kuparia. Yksityisten käyttämät ovat noin 25 senttim. korkeita
lieriöitä, joiden sisässä nopeata vauhtia pyörii ne rukousrullat,
jotka rukoilia panee liikkeeseen painamalla lastaa lieriön päällä.
Nelikulmaisesta lävestä lieriön kyljessä sopii nähdä kuinka nopeasti
pyörä kiertää ympäri. Jokapäiväinen rukouspyörä on kuitenkin vähän
toisellainen. Lieriössä on kaksi liikkuvaa pikku lieriötä ja niiden
välissä on pyörä. Lieriön ja pyörän lävitse kulkee rautainen akseli.
Lieriön ympärillä on rengas ja siinä ketjut ja ketjuin päässä pieni
paino. Kun tähän painoon koskee käsin, vaikuttaa se jollakin tavoin
sen, että lieriön sisäinen pyörä rupeaa liikkumaan, aina vasemmalta
oikealle. Kun nyt tuo lyhyt rukous on kierretty tai kaiverrettu
pyörään ja kun tämä käy lukemattoman monta kertaa ympäri, seuraa, että
rukous pyörii yhtä monta kertaa ja rukoiltu siis on samoin niin monta
kertaa. Vanhemmissa rukousmyllyissä on rukoukset käsin kirjoitettu
eikä painettu. Lieriön ketjuun tai painoon on useasti kiinnitetty
tenhottimia (amulettia) niinkuin malakiitti-, akhaatti-, luu- tai
hopearenkaita. Näitä rukouskoneita on joka ainoassa tiibettiläisessä
perheessä ja melkein jokaisella laamalla yksi. Ne kätketään tarkoin ja
ulkolaisen ei ole niitä helppo saada. Tiibetissä matkustaissani sain
niinä kuitenkin ostaa 12 kappaletta, joista kaksi on hyvin vanhaa.
Rukousnauhaa laamat käyttävät samoin kuin katolilaiset; heillä on sitä
paitsi muuan pronssinen rukouskapine, jota he rukoillessaan kääntelevät
käsissään. Se on noin 10 senttim. mittainen, ympyriäinen sileä puikko,
johon molemmin käsin tartutaan.

Tiibetissä on, samoinkuin muissakin budhalaisissa maissa, myös
nunnaluostareita. Nunnat ovat enimmäkseen epämiellyttävän näköisiä
ja huonossa arvossa, he ajelevat päänsä ja urheilevat taikauskolla
juuri niinkuin munkitkin. Muutamissa nunnaluostareissa pidetään hyvää
kuria, mutta useimpiin on munkeilla vapaa pääsy, ja seuraukset ovat
sen mukaisia. Muutenkin ovat nunnaluostarien asukkaat oloissaan ja
eleissään yhtä huikentelevaisia ja yleensä yhtä alhaisia ihmiskunnan
edustajia kuin laamamunkitkin.

Muutamilla laamoilla on eräinä vuoden aikoina suurempi seurusteluvapaus
naisten kanssa. Nämät ne ihmisen luista tekevät soittimia, ruoka- ja
juoma-astioita. Näistä taitureista kerrotaan, että he juovat ihmisverta
pääkalloista tekemistään maljoista.

       *       *       *       *       *

Laamat kävivät puheliaiksi, ja heikon kielitaitoni sekä omain
havaintoini avulla oli minun mahdollista saada tietooni muutamia
yksityisseikkoja tavallisimmista taudeista ja laamojen parannustavoista.

He selittivät kuumeen olevan tautien syynä (eikä päin vastoin
seurauksena) ja että kuumeen on ruumiiseen tunkenut paha henki.
Sanoivat olevan hyviäkin henkiä, rikkauden ja onnen tuojia. Luolissa,
rotkoissa y.m.s. paikoissa asuu muka sellaisia henkiä ja kun niitä
käy kerran tervehtimässä, saa niiltä joko sairautta tai terveyttä;
jälkimäisestä tulee kiittää, mutta jos menee toisen kerran terveisille
suuremman palkinnon toivossa, rangaistaan häntä ahneudestaan
sokeudella, rampaudella j.n.e. — Pahat henget ilmestyvät ihmisten
tai erinkaltaisten eläinten tai petojen hahmossa, päätti eräs lihava
koukkusormi laama.

Kun minä luettelin moniaita tauteja ja ruumiin epämuodostuksia sen
mukaan kuin olin matkallani kuullut ja nähnyt, selitettiin kaikki vaan
pahojen henkien kujeeksi ennen lapsen syntymistä. Paiseita ja leiniä
vastaan ei tiedetty mitään keinoa.

Tiibettiläisten vatsat ovat yleensä huonossa kunnossa, ja kuinkapas
toisin saattaisi ollakaan, kun juovat niin ylön änkensä likaista teetä
hirveät paljoudet päivässä ja kun lisäksi niin kovin himoitsevat
väkijuomia! Sellaiset sekoitukset turmelisivat jo nälkäkurjenkin
vatsan. Kieli on tavallisesti kauttaaltaan valkoisessa talmassa.
Surullisinta on, että tällaisessa alppimaassakin pahatauti mitä
kauheinta tuhoa tekee.

Pahan hengen tarkoitus ruumiiseen tunkeutuessaan on vain veren janonsa
sammuttaminen. Tämän poisajamiseksi tuodaan sentähden sairaan viereen
joku pieni eläin, koira, lintu y.m. jos tauti on vähäpätöinen. Jos
tauti on ankarampi, tuodaan lammas; vesimaljaa heilutellaan sairaan
pään päällitse ja sitten se tyhjennetään eläimen päälle, johon paha
henki on täten lumouksilla houkuteltu ja tietysti mielellänsä mennyt,
jos hän on hyvällä päällä, lisäsi tiedonantajani.

Täten taudistunut eläin viedään teitten ristimykseen ja kuopataan
siinä heti elävänä. Sillä aikaa kun paha henki täällä tyydyttää
verenjanoansa, ehtii sairas parantua. Oksia ja orjantappuroita sitten
siroitellaan tielle, ettei paha henki pääsisi palaamaan. Ja lopuksi saa
laama runsaat lahjat, kun on osannut noitua pahan hengen pakosalle.

Tiibettiläiset ovat huonoja haavureita, kun eivät tunne ihmisruumiin
anatomiaa ja kun heillä on niin kehnot kapineet ja kankeat sormet
työhönsä. Joka mies on kuitenkin olevinansa haavuri. Leikkaukset, jotka
muutoin tehdään tavallisella veitsellä, onnistuvat aina huonosti:
potilas saa kauheasti kärsiä ja sittenkin tavallisesti kuolee käsiin.

Nyrjähtyneitä jäseniä osataan taidollakin paikoilleen vetää sekä myös
luunkatkeamia sitoa. Eräästä Himalaijan sienestä tehdään tällöin
salvaa, jolla särkynyttä paikkaa voidellaan. Tiibetin puhtaassa ja
raittiissa ilmassa luuviat verrattain pian paranevat, mutta luut osuvat
harvoin oikein kohdallensa ja seurauksena ovat epämuodostukset ja
rustot.

Kuumeessa ja leinissä käytetään tosin myös Akonitum-lääkettä ja
hieromista, jota naiset rajusti toimittavat. Tiibettiläisten kömpelöt
sormet eivät tämmöiseen työhön oikein sovellukaan. Tavallista
sarvinkuppausta käytetään myös menestyksellä.

Hyvin yleistä oli lapsilla kovin suuri vatsa, arvattavasti navan
huonosta hoidosta pienenä. Muutamien lasten vatsa oli niin kovin
venynyt, että he tuskin saattoivat seisoa. Vanhemmalla iällä tämä
pöhötys tosin vähenee ja ruumis saa taas säännöllisen muotonsa.



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset
mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja
ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. —
Kaikkiaan viisi miestä.


Tiibetiläiset parannuskeinot olivat minusta kyllä kummallisia, mutta
vielä merkillisempiä olivat ne lääkitystavat, joita näin _Kutsia_
nimisessä paikassa. Tultuani leiriin, jossa oli neljättäkymmentä
telttaa, näin joukon ihmisiä kerääntyneenä erään vanhuksen
ympärillä, joka oli aivan alasti ja köysissä, tuskan hiki otsallaan.
Pitkätukkainen, pitkä, punatakki mies oli polvillaan hänen vieressään
ja rukoili innokkaasti rukousmyllyllään.

Lähestyin uteliaana, vaikka minua vähän koeteltiin estelläkin.
Nähtävästi oli tässä tekeillä leikkaus ja kaikki katseliat seurasivat
tarkasti lääkärin toimia. Tämä valmisteli raketteja, joita hän sitten
kietoili silkkipaperiin. Ne olivat kartionmuotoisia, sytytin huipussa.
Valmistettuansa näitä viisi, kuusi kappaletta, pantiin potilas, eli
oikeammin sanoen uhri, istumaan. Sairas kärsi nähtävästi nivusleiniä.
Lääkäri käski minun istumaan viereensä, nähdessään kuinka tarkoin ja
uteliaasti minä hänen toimiansa seurasin.

Lääkäri käski nyt tuoda tulta. Saatuansa palavan kekäleen, heilutti hän
sitä ilmassa ja noitui. Potilas tutkittiin nyt tarkoin ja joka kerta
kuin punatakin luisevat sormet koskivat hänen kylkiinsä, parkui hän
kovasti. Silloin osoitti lääkäri pahan olevan "tuossa". Hän pisti nyt
lasisilmät päähänsä, hieroi miehen kupeita ja mittaili peukalollansa
sekä tuikkasi palavalla kekäleellä aina sitä paikkaa, jossa peukalonsa
viimeksi oli ollut. Alastoman miehen ihoon tietysti syntyi palohaavoja.

"_Murr, murr_!" (voita, voita!) ja hänelle tuotiin voita, jolla
hän hieroi palohaavoja. Äsken mainitut raketit tuotiin nyt kunkin
palohaavan päälle. Tämän perästä pantiin rukousmylly käymään ja
rukousnauhansa kuulia lukien jupisi hän rukouksiaan, kurkisteli
aurinkoon, nosti ja laski ääntänsä ja yritti nähtävästi päästä
raivotilaan. Kuuliat seisoivat äänettöminä pelvon ja kauhun vallassa.

Nyt tarttui hän taas kekäleeseen ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan
niinkuin palkeilla, kunnes kekäle syttyi uudelleen. Katseliat olivat
jännityksessä. Kaikki seisoivat pää kumarassa ja rukoilivat hartaasti.
Lääkäri heilutti kekälettä ilmassa, sytytti sillä raketit, ja kun
niissä arvattavasti oli salpietaria ja tulikiveä, paloivat ne heti,
kovasti sähisten.

Viheliäisessä tilassa oli onneton potilas tällöin. Suu vaahdossa ja
silmät päästä putoamaisillansa hän vaikeroi ja koetti päästä pois
köysistä, mutta turhaan. Pari miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa,
lääkäri ja muutamat naiset puhalsivat vielä hehkuvia raketteja ja tuli
tunkeutui yhä syvemmälle potilas-uhrin lihaan.

Kun miehen koko keskiruumis näytti olevan kipeä, päästettiin
vihdoinkin hänen kätensä köysistä seläntakaa, mutta ne sidottiin sen
sijaan yhteen etupuolelle, ja meidän merkillinen lääkärimme rupesi
nyt taas peukaloimaan miestä, tällä kertaa selkäpuolelta. "_Hik,
ni, sum_" (yksi, kaksi, kolme) lausui hän ja merkitsi peukalojansa
pysähdyspaikat, hieroen niihin voita ja pystytti raketit päälle. Nyt
nähtiin ja kuultiin taas samat temput, rukoukset, vaivat ja valitukset.
Ja kun ei sairas vaan alkanut parantua, sytytettiin raketit uudelleen,
sairaan ja minun vastaväitteistä huolimatta. Miehellä oli nyt
palohaavoja ympäri koko ruumiinsa.

On tietysti tarpeeton sanoa, että sairas tämän parintuntisen
rääkkäyksen perästä läheni loppuansa. Saadakseni muutamia havainnoita
tältä tiibettiläiseltä mallilääkäriltä, joka näytti nauttivan suurta
arvoa, lähetin hänelle pienen lahjan ja kutsutin hänet luokseni.
Tästä hän ihastui ikihyväksi, saapui, eikä ensinkään peitellyt
parannuskeinojaan ja kehotti minuakin niitä käyttämään. Hänen
vakaumuksensa oli, että tuli parantaa melkein kaikki taudit, ja jos ei
tuli, niin sitten vesi. Hänellä oli kuitenkin pieniä pakettia, joissa
oli kaiken värisiä, muka vaikuttavia pulveria sairaille annettavaksi.

"Pelkään tämän potilaanne kuolevan," sanoin hänelle. — "Ehkä kyllä,
mutta se on hänen syynsä eikä parannuskeinon. Ja mitä sillä sitten
väliä on, kuolemmeko tänään vai huomenna!" sanoi mies ja meni matkaansa.

       *       *       *       *       *

Luostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä,
kun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän
itäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat
savesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja
niiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m.
mitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle.
Joskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa.
Tuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai
piirretty Budhan kuva.

Kylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa
oli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli
tamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä
pihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia.
Ylhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen
nauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.

Samoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä
taulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi
vakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä,
jotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja
olivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin
kuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki
pakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit
olivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset
yleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.

Heti aamulla olin tiedustellut ruokavaroja sekä ostanut kaksi lihavaa
lammasta ynnä noin 200 kiloa jauhoja, riisiä, tsambaa, ghuria, sokuria,
suolaa ja voita, ja monet Tiibettiläiset olivat lujasti sanoneet, että
he hankkisivat minulle kuinka paljon vaan haluaisin. Eräskin kauppias
Budhista, Darley Baran veli, oli luvannut hankkia minulle tarpeeksi
ruokavaroja 10:lle miehelle 25 päiväksi.

Kun Tiibettiläiset menivät, näin kaksi Shokalaisistani juoksevan
heidän perässään ja innokkaasti heidän kanssaan keskustelevan. Kaksi
tahi kolme tuntia tämän jälestä palasivat kauppiaat ja selittivät,
ettei mistään hinnasta ollut ruokavaroja saatavissa paikkakunnalta.
Tämä oli tietysti hävytöntä valhetta. Minä epäilin petosta ja annoin
aika nuhteet Shokalaisilleni sekä uhkasin heitä kovasti rangaista, jos
epäilyksissäni olisi perää. Mutta he niskoittelivat taas ja pelkäsivät
niin Tiibettiläisiä, että olivat ihan suunniltaan. Oli mahdotonta
pidättää heitä väkisin ja minä päätin laskea heidät luotani.

Siitä hetkestä alkaen kun astuin jalkani Tiibetin maalle, olin saanut
suojella itseäni yhtä paljon heitä kuin Tiibettiläisiä vastaan. Kun
nyt päätin erota heistä, en unohtanut, että nämät miehet minun tähteni
olivat kestäneet sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, joita harva ihminen
kestäisi. Maksoin heille sentähden runsaan palkan ja he lupasivat
kuljettaa vuorten yli osan tavaroitani, joissa oli valokuvia,
kansatieteellisiä kokoelmia y.m. Suurella vaivalla sain nyt ostaa
ruokaa viidelle miehelle kymmeneksi päiväksi.

Koko joukko seurasi nyt minua jonkun matkaa, kunnes me raunioissa Panku
gornban lähellä pysähdyimme, saadaksemme Tiibettiläisten näkemättä
valmistella eroamme. Minä tein pituus- ja leveyshavainnoita. Vesi
hypsometrillisessä koneessa kiehui 82° C. 14,80 metrin korkeudella
järven yli, ilman ollen kello 10 a.p. 26° C. Etelässä oli korkea
lumiharjanne ulettuen _Nimo Namgil'ista_ lounaasta koilliseen suuntaan.

Kun kaikki oli selvillä, lähtivät nuo viisi Shokalaista, joihin kuului
myös Kahi ja Dola, vannottuaan auringon ja kaikkien pyhimpiensä kautta,
etteivät ilmaisisi minua Tiibettiläisille, jotka tähän asti eivät
olleet aavistaneetkaan, kuka minä olin.

Joharin mies Bijesing ja Kutin mies Bura Nattu suostuivat saattamaan
minut Maiun-solalle, ja nyt oli meitä kaikkiaan ainoastaan viisi miestä.



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Tiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri
— Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia
verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus —
Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.


Kaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani
kanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin
järven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei
tapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla
tuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja
poikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä
olla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon
asti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.

Auringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli
sangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä
löytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka
monisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea
sen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski
Mansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet.
Huipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894
m. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan
73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken
mainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka
huippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli
joitakuita pikkuhevosia laitumella.

Kaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren
huippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut.
Mutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän
täytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan
kukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja,
parisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin
piilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon,
jossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen
vuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan
virtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun
matkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.

Matkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen
jälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot
kädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat
pitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät.
Muutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman
varmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä
koetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat
etteivät tiedä siitä mitään. "Me olemme vaan palvelioita, emmekä
tiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää
kaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin
(luostareihin). Hän on suuri kuningas."

"Missä hän asuu?" kysyin minä.

"Vähän matkan päässä tästä, siellä mistä savu näkyy."

Minulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin
paljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita
meillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta
käynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani
toimeen.

Kuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin
muutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja
miehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.

"Jogpalaisia, jogpalaisia!" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa
otettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta
pitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt
pelottavalta.

Että meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo
sotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin
naamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille
ja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja
levittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa,
tekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.

"_Kiula gunge gotsai deva labodu_!" (sinulla on kauniit vaatteet!)
aloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle
tuulelle.

"_Lasso, leh_" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja
katseli hieman ylpeästi pukuaan.

Hänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana
säätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä
vastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan
sana _lasso_, ja jätetään pois _leh_-sana.

"_Kiula tuku taka tsando_ (montako lasta sinulla on)?" — "_Ni_ (kaksi)."

"_Khuven bogpe, tsamba, khon won i_ (tahdotko myydä minulle jauhoja
tahi tsambaa)?" — "_Middu_ (ei ole)," vastasi hän ja näytti tyhjää
kättään.

"_Keran ga naddoung_ (mihin aiot)?" kysyi hän uteliaasti. — "_Nhgarang
ne koroun_ (olen pyhiinvaeltaja). _Lungba kuorghen neh jelghen_ (aion
käydä pyhissä paikoissa)."

"_Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram
middu, die middu, kassur middu_" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule
minua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei
riisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).

Tämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin
istua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla
taskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille
on aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin
erin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta
olivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä.
Olin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät
rahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo
ovatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka
korkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla
kerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt
ja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.

       *       *       *       *       *

Nämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla
vaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen
viehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli
mekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille,
nuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja
kaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.

Useimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät
puoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta
öljyinen iho.

He seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä
huomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan
nähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan
käsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät
sanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä
näyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon
kuin muutkin.

Kovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin
heidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa
kantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat
heidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat
tyhjät.

Tiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä
samoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja
valmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi.
Tavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin
silloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita
tulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja
hankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja
käytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa
Tiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se
pehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita,
mutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä
nahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat
kukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.

Näitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi
polttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin.
Sulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen
savivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja
siihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee
usein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja
erinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset
eivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat
takorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman
teräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset
miekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden
ilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi.
Tavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista
sota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja
on sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja
hankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia
tai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat
hopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.

Tiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen
oivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota
Kiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä
aseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita
Tiibetin pyövelit tarvitsevat.

Satulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko
on lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein
hopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä
ja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään
sen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto.
Jalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy
istua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento
kun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita.
Haarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse,
samoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista
varten öisin.

Jaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia,
mutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen
tasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan
tyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on
erittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään
loukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.

       *       *       *       *       *

Tiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun
ilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen
etupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme
eräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla
puolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita
vuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.

Ei ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta
aamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli
satanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein
kaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman
tunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko,
johon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta
neuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin
tuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla
saimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön
hetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin
käärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat
vettä vuotaen.

Päivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla
emme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt
päinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari
osoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun
ei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme
lumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota
tähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin
päävirran oikeata rantaa.

Illalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään
laamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: _Omne
mani padme hun_; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja
löysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme
kaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän
edemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni
mitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset
koneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi
ja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja
lämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä
kun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin
nukuimme.

Ensi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut.
Oli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton
yllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet
kantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät
sille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat
he vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja
korvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani,
joiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun
ja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen
Mansing.

Raju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita.
Ehdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin
ja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja
vastuksia lie saisivat kohdata.

"Sahib," sanoivat Khanden Sing ja Mansing, "me emme ole Shokalaisia.
Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa.
Mielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän
hätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua."



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. —
Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin
varastetut jaakkimme.


Luulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut
meitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin,
vahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.

Ei ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa
jaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä
ajaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään
sekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja
kuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin
vielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen
tekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen
y.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän
huonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät
mitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä
saman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään
paikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme
ja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut
tarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei
Khanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää
jaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä
jaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun
sain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse,
joten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä
ja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä
näkyy siinä merkkejä täräyksestä.

Jatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä
itäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin
tällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina
satoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.

Illan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa
jokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä.
Kiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme
pois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon
harjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle
rinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin
alassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä.
He ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten
tiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella
joenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen
suoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta
poikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.

Alkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine
kapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla
koko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta.
Sade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin
hyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti
vartioimaan.

"_Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk_ (herra, herra, pian pyssysi!)"
kuiskasi henkivartiani, herättäen minut. "Kuuletkos tiukujen helinän?"

Tiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään
menetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin
sentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla
oli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa
odotimme.

Sumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja,
jokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata.
Pian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös.
Kun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja
keskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan,
toiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa,
tarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.

       *       *       *       *       *

Hetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat
keskustella kanssamme.

"Sinä olet suuri kuningas," huusi eräs heistä minkä jaksoi, "ja me
tahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen." Samalla osoitti hän
muutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. "_Gelbo,
khaktsal, khaktsal_ (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!"

Olin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin
viime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella
alkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.

Vastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200
askelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin,
vaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he
laskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria
lähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme
pussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa,
varitaikinaa (_guram_), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat
erittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He
olivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona,
siksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.

Upseerit sanoivat olevansa _Tokhimin_ tarjumin palveluksessa, ja tämä
oli lähettänyt heidät tiedustamaan minun terveyttäni ja pyytämään,
että minä katsoisin hänet hyväksi ystäväkseni. Kun tarjumi tiesi, mitä
vaaroja ja vaikeuksia saisimme kohdata matkallamme vieraassa maassa,
toivoi hän minun pitävän hyvänäni ne lahjat, jotka lähettiläät hänen
puolestaan minun jalkoihini laskivat. Näin sanoen antoivat he minulle
"rakkauden ja ystävyyden vyön, (_kata_)", joka oli pitkä hapsupäinen
siukale silkkimäistä tylliä. Tiibetissä annetaan kaikkien lahjojen
kera tuollainen kata, eikä kukaan mene käymään toisen luo, ellei
hänellä ole muassaan kata, jonka hän heti tultuaan antaa isännälle
tuliaisiksi. Korkeammille, jotka laamatalossa ovat kuville ja munkeille
erityistä auliutta osoittaneet. Jos tuttavalle lähetetään suullinen
kutsu, seuraa aina muassa kata, ja ylemmät virkamiehet ja laamat
pistävät kirjeisiinsäkin tyllipalan. Joka ei anna tai lähetä vieraisiin
tulevalle tuttavallensa kataa, on epähieno ja sivistymätön.

Riensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin
upseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät
tyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing
parka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän
tuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan
minun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä,
jauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä,
että me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella
viekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.

"Tarjumi toivoo," sanoi vanhin heistä, "sinun palajavan takaisin ja
tulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti
ravitsee, että jaksat palata omalle maallesi."

"Kiitoksia paljon," vastasin. "Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa
emmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta
aiomme jatkaa matkaamme."

"Jos niin on," sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen,
"niin sitten tahdomme lahjamme takaisin."

"Kaiketi myös katasi!" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa
suuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi-
ja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.

Tämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja
nuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret
selkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin
salama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään
pyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.

Mansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt
ateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta
mitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi-
ja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla
ruokavaroja haaskata.

Ratsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat
nyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan
ja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta
kun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi
heidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa.
He huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille
mitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni
ylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.

Kun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing
ja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt
taatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme
jaakit ja jatkoimme matkaa.

       *       *       *       *       *

Meillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78°
suuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja,
koillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja
menimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä,
joilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän
näkyvistänsä.

Sillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka
140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa
oli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme
pysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta
kuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan
senttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään
puron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja
näkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m.
korkeudessa.

Yö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli
paljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma
muuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli
teltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö,
mutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka
jalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan
kolmen virran yli ja viiden järven sivutse.

Kun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä
koettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka
oli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön
kokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta.
Seuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme
kuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat
jaakkimme olivat poissa.

Minä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua
tarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta
miestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat
olivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani
ottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.

Rosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä
rupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin
jo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta
tuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut,
elleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani
takaisin. He kielsivät antavansa. "Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä"
sanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin
minua.

Kun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten,
iskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti
kumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa
meni nurin niskoin.

"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa
kuulla meitä!)" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä
osoittaen.

"Khaktsal," sanoin minäkin ja pistin uuden patroonan pyssyyni.

"Middu, middu!" (ei, ei!) pyysivät miehet ja laskivat aseensa maahan.

Ostin heiltä 15 kiloa tsambaa ja voita ja sain miehen kantamaan ne
leiriini. Ilman vähintäkään vastusta otin sitten jaakkini ja ajoin ne
leiriin, jossa Khanden Sing ja Mansing paraikaa keittivät teetä.



KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. —
Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassasta. —
Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa
seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.


Puolipäivän aikaan olivat tavaramme jo jokseenkin kuivat, mutta
sitten alkoi taas sataa. Näimme suuren joukon Tiibettiläisiä kulkevan
päinvastaiseen suuntaan kuin meidän matkamme oli. He näyttivät
peljästyneiltä; saimme kuitenkin heiltä ostaa ruokavaroja, mutta
lammasta eivät myyneet, vaikka heillä itsellään oli niitä tuhansittain.

Lähdimme kulkemaan erästä solaa kohden 93° suuntaan. Matka kävi ensin
samaa tasankoa pitkin, joka vähitellen muuttui kuperammaksi, kunnes
tulimme kahden pikku järven tykö solan juurella. Nousu tästä lumikentän
ylitse oli verrattain helppoa, kun seurasimme vuorelta juoksevan
lumipuron reunaa.

Puolimatkassa näimme kahdeksan ratsastajaa kiitävän perässämme.
Pysähdyimme odottamaan. Saavutettuansa meidät, tervehtivät he
tavallisella tavalla, laskien kiväärintukit maahan, siten osoittaen
ystävällistä mielialaansa meille. Seurasi pitkä ja ystävällinen
keskustelu. Tiibettiläiset vannoivat olevansa paraita ystäviämme ja
lupasivat meitä parhaansa mukaan auttaa. Tämä kuului liian hyvältä, ja
minä epäilin petosta, varsinkin kun he niin kiihkeästi tahtoivat meidän
palaamaan heidän leiriinsä, jossa meitä kestittäisiin kaikella, mitä
ihmisen mieli tekee. Kun sitten tahdoimme tietää, mitä nämät herkut
olivat, sanoivat saavamme juustoa, jakin maitoa, voita, tsambaa ja
kuraa, myös saisimme ostaa heiltä hevosia.

Tämä tuntui liian houkuttelevalta. Punnittuani nämät edut ja niiden
vastakohdat, ja kun johdin mieleeni, että Tiibettiläiset eivät suinkaan
ole tarkkoja puheissaan, kiitin heitä ja vastasin — jatkavani matkaani.

Kun ratsastajat huomasivat, ettei minua niin helposti houkuteltu kuin
olivat luulleet, ilmeni heissä todellista kunnioitusta meitä kohtaan.
Eivät myös salanneet kummastustaan, että olin päässyt näin kauvaksi
ainoastaan kahden miehen kanssa. Annoin heille pieniä lahjoja, ja niin
erosimme ystävinä.

Kiipesimme nyt solaan (5,484 m.) ja näimme sen toisella puolella suuren
tasangon, koko joukon alempana solaa. Erotin järven, joka mielestäni
oli Gunkjo-järvi. Jätin miehet ja jaakit solaan ja lähdin itse
tiedustelumatkalle luodetta kohden vuoren töppäälle, joka oli 5,640 m.
korkea. Rinteellä oli paljon lunta, ja kun vaivalla vihdoinkin pääsin
huipulle, oli edessäni näköalaa estämässä vielä korkeampi kumpu. Ei
siis muuta kuin liukua alas täältä ja kiivetä tuolle toiselle. Näköala
oli täältä verraton koko läheisen vuorimaailman ylitse; mutta tämä
pylväs olikin 5,940 m. korkea. Pohjoisessa kulki pitkä lumiharjanne ja
ihan sen juurella siinsi, päättäen pilvistä ylhäällä ja vihertävästä
ruohosta alhaalla, laaja järven pinta. Rivi kumpuja varjosti järveä,
niin ettei sitä selvästi erottanut.

Menin taas alas ja jatkoimme matkaamme syvän ja höllän lumen läpi
solan toista rinnettä pitkin. Leiriydyimme eräässä rotkossa, noin
148 m. tasangon yläpuolella. Vaikka nyt jo olin tottunut kulkemaan
korkeilla ylängöillä, oli kuitenkin tämä matka n. 5,940 m. korkeudella
niin vähentänyt voimiani, että yhden yön lepo olisi ollut erittäin
tervetullut.

Khanden Sing ja Mansing, jotka olivat ruualla itsensä vahvistaneet,
nukkuivat hyvästi, mutta minun mieleni tuntui hyvin raskaalta. Kova
levottomuus piti minua valveilla ja minussa oli selittämätön aavistus
siitä, että meille yön kuluessa tapahtuisi jotakin ikävää.

Olimme kaikin kolmen pienessä teltassamme, kun päähäni pisti ajatus,
että joku seisoo ulkopuolella. En tiedä, mistä se tuli, sillä en
kuullut mitään melua, mutta samassa tunsin, että minun täytyy mennä
ulos, omin silmin katsomaan oliko siellä kukaan. Kivääri kädessä
tirkistin ulos teltan raosta ja näin joukon mustia olentoja varovasti
lähenevän telttaa.

Silmänräpäyksessä olin avojaloin ulkona lumessa, juoksin suoraan heitä
kohti ja huusin kauhua herättävällä äänellä, voimieni takaa: "_Pila
tedang tedang!_ (Varokaa itseänne, varokaa!)" Sanat olivat tuskin
lausutut, kun jo syntyi yleinen kauhu ja hurja pako. Koko tasanko oli
täynnä mustia, aaveentapaisia olentoja, jotka suin päin hyökkäsivät
alhoa kohti. Heidän lukunsa oli kasvanut kolminkertaisesti siitä, kun
heidät ensin näin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin jos kaikkialta
olisi noussut mustia aaveita. Ne olivat kuitenkin vankempia kuin
aaveet oikeastaan saavat olla ja synnyttivät kömpelöillä saappaillaan
tavatonta melua, kun he sikin sokin syöksivät jyrkkää rinnettä pitkin
alas ja katosivat kallionkielen taakse.

Kun taas palasin telttaan, löysin Khanden Singin ja Mansingin,
peitteihinsä kääriytyneinä, äänekkäästi kuorsailevan.

       *       *       *       *       *

En enää sinä yönä luonnollisesti saanut unta silmiini. Saattaisihan
tapahtua, että aaveet uudistaisivat vierailunsa. Mietimme kovin, miten
Tiibettiläiset olivat meidän jälkemme löytäneet emmekä keksineet siihen
muuta selitystä kuin että eiliset ystävämme olivat näyttäneet heille
tien luoksemme. Mutta kun Tiibettiläiset aina olivat osoittaneet niin
käsittämätöntä pelkurimaisuutta, emme lopulta enää paljon välittäneet
tämmöisistä vierailuista, emmekä käyneet niistä levottomiksi.

Jatkoimme kulkuamme niinkuin tavallisesti. Kun olimme tasangon
puolitiessä, tarkastelin kaukosimella kukkuloita ympärillämme,
näkyisikö siellä jänismäisiä vihollisiamme. "Tuossa ne ovat!" huusi
Khanden Sing — jolla sivumennen sanottuna oli pitkänäköisimmät
silmät, mitä milloinkaan olen tavannut — osoittaen erästä kukkulaa,
jossa näimme monta päätä tirkistelevän. — Jatkoimme matkaamme heistä
huolimatta. Silloin he oitis jättivät piilopaikkansa ja tulivat
pitkässä jonossa rinnettä alas, kukin suitsista taluttaen hevostaan.
Tultuansa tasangolle, istuivat he hevostensa selkään ja ajoivat
täyttää laukkaa meitä kohti. Punertavissa takeissaan tai ruskeissa ja
keltaisissa turkeissaan, kirjavat lakit päässä tarjosivat he erittäin
viehättävän näkemyksen. Muutamien takit olivat vaalean-punaiset,
kulta- ja nauha-paltteiset ja lakit kiinalaisia. Ne olivat upseeria.
Sotamiesten muskettikivääreissä oli kahvelien päässä punaisia
ja valkoisia lippuja, jotka antoivat elävyyttä yksitoikkoiselle
lumimaisemalle, ja hevosien kulkusten kilinä tuotti eloisuutta näihin
muutoin kuolon hiljaisuudessa lepääviin, kaihonalaisiin seutuihin.

Ratsastajat laskeutuivat hevosiltansa maahan, n. parinsadan askeleen
päässä meistä, ja muuan vapera vanhus lähti horjuttelemaan meidän
luoksemme, ensin tempukkaasti laskettuansa kiväärinsä ja miekkansa
maahan. Me otimme hänet ystävällisesti vastaan ja meillä oli paljon
hauskuutta tästä omituisesta tuliasta.

"Minä olen vain sanansaattaja," selitti mies. "Älä siis kaada vihasi
maljaa minun päälleni, jos sanon sinulle jotakin epämieluista. Ne
sanat, jotka sinulle puhun, eivät ole minun sanojani, vaan upseerien,
jotka pelkäävät lähestyä sinua. Tieto on tullut Lassasta, josta me
olemme, että joku Plenki (Englantilainen) oleskelee miesjoukon kanssa
Tiibetissä, mutta häntä ei ole mistään saatu käsiin. Oletko sinä hänen
etujoukkoansa?"

"En," vastasin minä heti. "Sinä olet tarvinnut arvattavasti monta
kuukautta matkaan Lassasta tänne?"

"En ole," vastasi hän. "Hevosemme ovat kyllä pieniä, mutta hyviä, ja me
olemme ratsastaneet kiiruusti."

"Hik, ni, sum, shi, nga, do, diu, ghieh, gu, hu, liukhik, hukni" (1-12)
laski Tiibettiläinen sormin aina 12 asti, otsa mietteissä, pää oikealle
olalle kaheliansa, ikäänkuin ajatuksiansa kooten, pitäen toisen
kätensä nyrkissä sekä painoi vuorotellen yhden sormen maahan, aina
kun oli laskusanan sanonut, ei kuitenkaan koskaan peukaloansa, sillä
sitä ei käytetä luvunlaskussa. "Liun hukni niman (12 päivää) olemme
olleet matkalla," sanoi mies, "ja meillä on käsky, ettemme saa palata
ennenkuin tuomme Plengin muassamme. Ja kuinka kauvan sinä olet ollut
matkalla Ladakista tänne?" tutkasi hän terävästi.

Sanansaattaja sanoi minun kasvoistani näkevänsä, että olen
kashmirilainen kauppias. Olin tietenkin kasvoiltani niin ruskettunut
ja likainen, että oli vaikea erottaa minua alkuasukkkaasta. Ukko tutki
ja "tentteerasi" minua perin pohjin saadaksensa varmaan tietää, olinko
minä Intian hallituksen lähettämä pundiitti, jonka tarkoitus olisi
toimia maanmittarina, ja urkki minulta, miksi olin vaihettanut kotoisen
pukuni Henkien vaatetukseen. Hän kysyi kysymistänsä enkö minä sittenkin
ollut Plenkiä.

"_Keran ga naddo ung?_ (Mihin aiotte?)" kysyi hän sitte.

"_Nhgarang ne koroun jehlhuong_ (minä olen toivioretkeläinen ja vaellan
pyhiin paikkoihin)," vastasin minä.

"_Keran mi japodit_ (olette hyvä mies.)"

Hän tarjoutui näyttämään minulle tietä Gunkjo-järvelle ja päkitti
tätä niin hartaasti, että minä vihdoin suostuin. Mutta kun näin hänen
200 kumppaniansa ratsastavan perässämme, huomautin hänelle suoraan,
että jos pysyisimme ystävinä, emme tarvitse tuommoista armeijaa
saattajajoukoksemme.

"Jos olet ystävämme, saat tulla yksin, emmekä me sinulle mitään pahaa
tee," sanoin hänelle. "Mutta jos olet vihollisemme, ottelemme heti
tässä kentällä kanssasi sekä säästämme sinulta ja seuralaisiltasi
palaamisen vaivan."

Nolona ja neuvotonna meni Tiibettiläinen keskustelemaan väkensä kanssa,
mutta palasi hetken päästä kahdeksan miehen kera ja koko muu lauma
nelisti vastaiselle taholle.

Kuljimme 355° suuntaan tasangon yli vuoriharjulle, joka ylimenopaikassa
oli 5,184 m. korkea. Sitten käänsimme suunnan 56°30’, nousimme ja
laskimme vuorenrinteitä ja pääsimme vihdoin suuren Gunkjo-järven
ruohoiseen kattilalaaksoon. Lämpömittari osoitti illalla +20° C,
jolloin vesi kiehui hypsometrisessa koneessamme 84° C. Järvi ulottuu
luoteesta kaakkoon ja on erinomaisen kaunis. Ihan sen aalloista kohoaa
mahtava Gangriharju lumihuippuineen, ja järven eteläpuolella on
korkeita, alastomia vuorenkukkuloita, jotka muodostavat jylhän, kauniin
taustan tähän suuremmoiseen tauluun. Korkeita vuoria oli myös järven
luoteisessa vedenreunassa.

Leiriydyimme 4,886 m. korkeudessa ja Tiibettiläiset asettivat telttansa
n. 50-60 askeleen päähän meistä.

       *       *       *       *       *

Illalla Tiibettiläiset tulivat meidän leiriimme ja auttelivat meitä,
tuoden puita ja laittaen teetä tiibettiläisellä tavalla. He tuntuivat
siivoilta miehiltä, joskin vähän viekkailta. Sanoivat sydämmestään
vihaavansa laamamunkkeja, maan herroja, ja käyttivät heistä semmoisia
sanoja, että niitä ei sovi tässä kertoa. He väittivät laamojen ottavan
kaikki rahat, mitä maahan tuli, eikä sallivan muilla ihmisillä rahaa
olevankaan. Laamat ovat julmia ja väärintekiöitä eivätkä vähintäkään
välitä keinoista tarkoituksiensa saavuttamiseksi. Jokainen Tiibetin
mies on asevelvollinen silloin kun käsky käy ja joka mies on
laamamunkkien palvelia. Seisovan armeijan miehet saavat vissin määrän
tsambaa, teetä ja voita, mutta eivät rahapalkkaa. Tavallisesti saavat
myös hevosen ratsastaaksensa ja virkatoimilla kulkeissaan on heillä
oikeus saada kyytihevosia kylistä sekä ruokavaroja seuraavalle asemalle
asti.

Aseet (miekka ja taulapyssy) ovat tavallisesti perheiden omaisuutta.
Mutta erikoistapauksissa ja varsinkin suurissa kaupungeissa virastot
(s.o. laamat) hankkivat sotamiehille aseet ja luodit sekä ruutia.
Aseita tehdään enimmästään Lassassa ja Sigatsissa. Tiibettiläiset
kehuivat ampumataitoansa vanhanaikuisilla pyssyillänsä, joissa taulaa
käytetään sytyttimenä ja joissa aina on nojauskahveli, minkä varassa
pyssy pidetään ammuttaessa.

Minä en kuitenkaan nähnyt koskaan edes mestariampujan osaavan maaliin.
Lukuun on kuitenkin otettava, että tiibettiläiset ampujat, säästääkseen
lyijykuulia ja haulia, täyttävät pyssynsä sen sijaan pienillä kivillä,
joka tietysti ei ole edullista ampujalle. Ruutiakin saadaan niin vähän,
että ei ole tilaisuutta harjoitella maaliinampumista.

Auringon laskussa oli näköala Gunkjo-järvelle komea ja juhlallinen.
Järvi oli maitotyynenä valtavissa lumivuoripuitteissaan, joiden huiput
punakeltaisina kimaltelivat, ja kaikki kuvastui täydellisesti kirkkaan
veden syvyydessä. Jaakit kuormitettiin Tiibettiläisten avulla, ja me
lähdimme Maiun-solaa kohden 1090 pääsuunnassa pitkin järveen laskevaa
virran vartta.

Laakso oli kapea ja mutkikas. Mutta vaikka se oli verrattain korkealla,
kasvoi kuitenkin kaikkialla vihriäistä ruohoa. Se oli oikein silmien
imannetta, kun niin kauvan olimme nähneet vain lunta ja alastonta
vuorta. Tulimme virran toisella puolella suurelle tiibetiläisillä
leiripaikalle, joka oli ympäröitty korkealla kivimuurilla. Sen takaa
näkyi savupatsas, ja se taas herätti epäluuloa salajuonista.

Tiibettiläiset ystävämme kysyivät, mitä nyt aioimme tehdä, ja pyysivät
meidän jäämään juttelemaan ja teetä juomaan. Minä vastasin saaneeni
kylläksi jo kumpaakin sekä aikovani jatkaa matkaa.

"Jos askeleenkin menet, niin tapamme sinut," äyskäsi kiivaasti muuan
soturi pitäen kohteliaisuuttamme pelkona.

"Niinkuin suvaitset," vastasin ystävällisesti.

"Jos askeleenkin jatkat matkaasi, kakkaamme pääsi poikki, taikka täytyy
sinun hakata meidän," huusi pari kolme muuta miestä ja kurottivat
kurkkujansa minua päin.

"Japtih middu (ei ole veistä)" sanoin vakavasti ja heidän suureksi
hämmästykseksensä, Tiibettiläisten tavoin heiluttaen kättäni.

Tiibettiläiset nähtävästi pökeltyivät, kun lähdin marssimaan
solaa kohden jätettyäni heidät hyvästi niin kohteliaasti, kuin
tiibettiläisellä tavalla on mahdollista, s.o. kieli ulos suusta ja
huitoen käsin. He ottivat lakit päästänsä, laskivat polvillensa ja
painoivat otsansa maahan, näin nöyrästi meitä hyvästien.

Menimme tasangon poikki päin solaa, jonka likittyvillä löysimme puron.
Se oli valtatie Ladakista Gartokin kautta Lassaan ja kulkee Rakastal-,
Mansarovarja Gunkjo-järvien pohjoista rantaa pitkin. Solassa oli
salkoja ja niissä nuoria ja rukouslippuja. Oli myös kivipatsaita.
Paadet olivat tavallisesti valkoisia ja niissä oli tuo ainainen: "_Omne
mani padme hun_!" Jaakin, vuohen ja lampaan pääkalloja ja sarvia oli
ladeltuna kivipatsaiden viereen. Monissa oli tuo samainen kirjoitus
sekä uhrieläimen veren jälkiä. Tiibettiläiset useasti uhraavat solista
huikeissaan, varsinkin jos muassa on laama, joka tapauksen merkitsee
muistokirjaan. Uhrieläimen liha syödään heti, ja jos karavaani on
suuri, pistetään päälle päätteeksi lauluksi ja karkeloksi.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin
maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. – Ilmanalan
vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. —
Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.


Maiun-sola (5,200 m.) on tärkeä maankohta Tiibetissä, sillä siitä
saa alkunsa tuo suuri Tsangpu eli Braamaputra-virta, ja se erottaa
Nari Khorsumin äärettömän laajan vuorimaakunnan lännessä Tiibetin
keskimaakunnasta Jutsangista, joka ulottuu pitkin Braamaputran laaksoa
Lassaan asti. Tiibettiläinen sana _Ju_ merkitsee keskistä, Jutsang on
siis Keskimaakunta. Maiun-solan pohjoispuolella on Doktolin maakunta.

Olin juuri käynyt tarkastamassa erästä toista solaa koillisessa,
sekä palannut miesteni luo Maiun-solaan, kun näimme useita niitä
tiibettiläisiä ratsastajia, jotka olimme jälkeemme jättäneet,
ratsastavan meitä kohden. Me jäimme heitä odottamaan. Kun he olivat
saapuneet, huusi johtaja, osoittaen suurta laaksoa jalkaimme juuressa:
"Tuo maa kuuluu Lassaan ja me kiellämme teidän menemästä sinne."

Heidän vastaväitteistään välittämättä ajoin minä jaakkini eteenpäin ja
astuin ihan levollisena kaikkien pyhien maakuntien pyhimpään alueeseen:
"Jumalan omalle maalle."

Astuimme pikaisesti solan itäistä rinnettä alas, mutta sotamiehet
jäivät hämmästyneinä katselemaan meitä, niin kauas kun saattoivat meitä
nähdä. Seisoessaan siinä kivipatsaitten välissä, auringon välkähtäessä
heidän jalokivillä koristettuihin miekkoihinsa ja lippuihinsa,
tarjosivat he itse viehättävän nähtävän. Sitten he katosivat.

Pieni, tuskin 15 senttim. leveä puro, juoksi kivien lomitse alas
laaksoon; siihen yhtyi toisia puroja molemmilta rinteiltä sulavasta
lumesta. Tämä oli suuren Braamaputran toinen lähde, yksi maailman
suurimpia jokia alkoi siis tästä. Täytyy tunnustaa, että olin jotenkin
ylpeä siitä, että ensimmäisenä Eurooppalaisena olin Braamaputran
lähteelle tunkenut ja tunsin lapsellista iloa siitä, että tämä pyhä
joki, jonka yli tässä saatoin jaloin seisoa, oli sama ääretön joki,
joka alempana kastoi monta maata ja lopulta yhdisti suvantonsa
Ganges-virtaan. Me joimme sen vettä siinä paikassa, jossa se pulppusi
päivän valoon, ja astuimme sitten loivaa rinnettä, raivattua polkua
myöden, joka 125° suuntaan vei ruohoisen laakson halki.

Päästyämme Maiun-solasta, oli ilmasto ihan muuttunut. Solan
länsipuolella olimme saaneet taistella alinomaisia lumi-, sade- ja
raekuuroja vastaan ja kovan kosteuden tähden oli ilma päivälläkin
tuntunut kylmältä. Maa oli erinomaisen suoperäistä, ja ruohoa sekä
poltinpuita oli hyvin niukalta. Mutta heti kun pääsimme solasta,
kohtasi meitä leuto, suloinen ilma, säteilevän kirkas taivas sekä
runsaasti ruohoa ja poltinaineita. Kaikkien kärsimysten ja vastusten
perästä tuntui todellakin siltä kuin olisimme nyt päässeet luvattuun
maahan. Vaikka odotinkin suuria huolia ennemmin tai myöhemmin, en
kuitenkaan vähintäkään katunut, että olin vastoin ratsastajien kieltoa
marssinut suoraan kielletylle alueelle.

Braamaputraan juoksi kolme pientä lumipuroa jyrkiltä rinteiltä meidän
molemmin puolin, ja sillä kohdalla, jossa pääjoki tekee äkkimutkan
170° suuntaan, tulee neljäs lisäjoki, jonka suuri vesijoukko syöksyy
rotkosta alas 200° suuntaan, yhtyäksensä pääjokeen.

Me leiriydyimme näitten jokien yhtymäkohdalle, pääjoen oikealla
rannalla ja 4,936 m. korkeudessa. Maiun-solasta lähtee, ensin kaakkoon
ja sitten suoraan itään, Gangri-vuorten jatko, kulkien yhtäsuuntaisesti
etelä Himalaijan korkeimman vuorijonon kanssa, ja muodostaen tämän
kanssa ikäänkuin puitteet tuolle äärettömälle tasangolle, jonka
läpi Braamaputra kulkee. Joen etelä rannan ja lumihuippuisen
jäätikköharjanteen välillä näkyi pienempiä vuorikumpu-jonoja. Pohjainen
ja eteläinen harjanne juoksevat melkein yhtäsuuntaisesti, mutta
pohjainen on maantieteellisesti tärkeämpi, koska sen eteläiset rinteet
ovat "pyhän" virran pohjoisena rajana aina Lassaan asti.

Näiden samansuuntaisten vuoriharjujen välinen laakso on Tiibetin
väkirikkain osa. Siellä kasvaa runsaasti heinää, ja tuhansittain
jaakkeja, lampaita ja vuohia käy siellä laitumella päävirran ja sen
isompien lisäjokien paltamoilla, joissa myös on monia tiibettiläisiä
leiripaikkoja. Suuri kauppatie Ladakista, lännessä, Lassaan käy pitkin
tätä laaksoa, ja kun olin mennyt Tiibettiin Tiibettiläisiä näkemään ja
tutkimaan, oli tämän valtatien varrella paras tilaisuus tarkoitustani
toteuttaa, varsinkin kun ei kukaan Eurooppalainen koskaan ollut tätä
tietä kulkenut. Että se myös oli vaarallinen tie, älysin hyvinkin.

       *       *       *       *       *

Nukuimme hyvin vähän, kun odotimme sotamiesten hyökkäävän päällemme
estämään meitä menemästä. Mutta kaikki oli hiljaa eikä tapahtunut muuta
kuin että jaakit uivat joen yli ja ehtivät kauaksi toiselle rannalle,
ennenkuin aamulla saimme ne kiinni.

Yö oli ollut hyvin kylmä. Lämpömittari oli laskenut jäätymäpisteen
alapuolelle. Ollaksemme valmiit kaikkien tapahtumien varalta, emme
olleet pystyttäneet pikku telttaamme, sitä paitsi olimme väsyneet ja
viluissamme edellisen päivän pitkästä marssista. Lounainen puhalsi
tuimasti, eikä ensinkään tuntunut hauskalta mennä virran yli, juosta
jaakkien perästä ja tuoda ne takaisin leiriin. Ja sitten täytyi meidän,
väsyneinä kun olimme, vielä ne kuormittaa.

Seurasimme joen oikeata rantaa 170° suuntaan ja sitte 140°30’, jossa
se ensin luikerteli paljaitten kumpujen välissä ja sitten ruohoisen,
kilom. leveän ja kahta kilom. pitkän laakson läpi. Sitten se kulki
ahtaan solan läpi 170°30’ ja kääntyi sen jälestä 130° ja vielä
kauempana 142° suuntaa kohti läpi aaltoilevan, ruohoisen laakson,
joka oli n. 3 kilom. leveä. Täällä kulkiessamme yllätti meidät kauhea
ukkosilma rae- ja sadekuuroineen. Tämä oli ikävä juttu, sillä me olimme
juuri Braamaputran suuren lisäjoen lähellä ja virta oli paisunut
niin vuolaaksi ja syväksi, etten tiennyt miten saada molemmat miehet
sen yli. He eivät osanneet uida ja vesi oli niin kylmää, että siihen
kastaminen saattaisi tuottaa arveluttavia seurauksia. Mutta aika oli
kallista, sillä joki vaan yhä nousi, myrsky kiihtyi ja viivytteleminen
saattaisi tuottaa vaikeuksia. Me riisuimme kaikki vaatteet yltämme,
sidoimme ne sekä pyssyt jaakkien satuloihin ja ajoimme niin eläimet
virtaan. Jaakit ovat hyviä uimaria, ja vaikka virta niitä kuljettikin
monta kymmentä metriä mukanansa, näimme niitten kuitenkin pian,
suureksi iloksemme kiipeevän ylös vastakkaiselle rannalle.

Vaikka Khanden Sing ja Mansing suuresti luottivatkin uimistaitooni,
luulivat he kuitenkin viimeisen hetkensä olevan käsissä, kun kävin
heidän käsiinsä kiinni ja käskin heitä seuraamaan minua virtaan. Olimme
tuskin kulkeneet seitsemän metriä, kun virta jo vei meidät kaikki
kolme. Hädissään tarttuivat Khanden Sing ja Mansing käsivarsiini ja
vetivät minun veden alle. Tosin onnistui minun taas, jaloin uiden,
päästä veden pinnalle, mutta avuttomat mieheni painoivat minut taas
alas. Vimmatun taistelun perästä kuljetti virta meitä erääseen
paikkaan joen toiselle puolen, jossa saimme jalansijaa, ja saatoimme
kömpiä petollisesta joesta ylös. Olimme tällä matkalla nielleet niin
paljon mutaista vettä, että kaikin kolmen kovin annoimme ylön, ja kun
olimme kovin näännyksissä eikä myrsky näyttänyt taukoovan, pystytimme
leirimme tänne vasemmalle joen rannalle 4,845 m. korkeudessa. Vaikka
olimme kovin lämpimän ruuan tarpeessa, oli kumminkin ihan mahdoton
tehdä tulta. Ei ollut minulla tänä iltana muuta syötävää kuin palanen
suklaata, ja mieheni mieluummin paastosivat kuin rikkoivat säätyänsä
vastaan, syömällä samaa kuin minä.

Kello saattoi olla noin 11, kun heräsimme kamalaan kirkunaan ja kivien
vierinään. Olin tuossa tuokiossa ulkona pyssyineni ja huusin tuota
tavallista: _palado_ (menkää tiehenne). Vastaukseksi tuli muutamia
linkokiviä suhisten ihan silmieni editse. En nähnyt mitään, sillä yö
oli pilkkopimeä. Eräs kivi sattui telttaan ja samassa haukkui koira
hurjasti. Ammuin laukauksen ilmaan, sillä hyvällä seurauksella, että
vihollisemme, kutka ne sitten lienevät olleetkin, pötkivät pakoon.
Koira ei kuitenkaan lähtenyt. Hän haukkui koko yön telttamme edessä
ja vasta aamulla kun annoin sille vähän ruokaa ja puhuttelin sitä
tiibettiläisellä hyväilysanalla _khokhu, khokhu!_ kävi nelijalkainen
vihollisemme ystävälliseksi, ja hieroontui sääriäni vastaan ikäänkuin
olisi se tuntenut minut koko ikänsä. Erittäin mieltyi se Mansingiin,
jonka sivulle se laski maata. Siitä päivästä alkaen se koira ei
jättänyt leiriämme, vaan seurasi meitä kaikkialla siihen asti, kun
meille tuli kovemmat ajat.

       *       *       *       *       *

Joki mutkieli nyt niin paljon etelää kohti, että päätin suunnata
kulkumme maan poikki, varsinkin kun näkyi melkein kuluneita jälkiä
polusta, joka johti erään solan yli 110° suuntaan leiristämme. Seurasin
tätä polkua ja huomasin siinä sadottain jälkiä hevostenkavioista. Tätä
tietä olivat varmaan ne ratsastajat tulleet, jotka olimme tavanneet
Maiun-solan tuolla puolella.

Kuljettuamme vuoren yli 5,274 m. korkeudessa, näimme edessämme suuren
laakson, täynnä autioita kumpuja. Etelässä levisi iso, noin 15 kilom.
leveä tasanko, jonka taustassa oli korkeita lumihuippuja. Edessämme
yleni tasangolla kumpu, josta kohosi _mani_-muuri. Tämän nähtyäni olin
varma siitä, että olin Lassaan vievällä valtatiellä. Noin 12 kilom.
paikoilla pohjoisluoteessa näimme korkeita lumihuippuja ja edemmäksi
jouduttuamme huomasimme koko vuorijonon ja vielä korkeampia huippuja
kohoovan noin 5 kilom. sen takana.

Olimme kulkeneet melkein puolet tuota vedetöntä tasankoa, kun näimme
sotilaitten päitä ja pyssyn suita pilkistävän kauempaa kummun
takaa. Hetken päästä pujahti muutama ratsastaja esille tarkastamaan
liikkeitämme, mutta vetääntyivät taas äkkiä kummun taakse. Jatkoimme
kulkuamme, mutta kun olimme vähän matkan päässä heistä, jättivät he
lymypaikkansa, ja laukkasivat vastakkaiseen suuntaan siitä, mistä me
olimme tulleet, nostattaen kokonaisia tomupilviä peräänsä. Eräältä
4,750 m. korkealta vuorennyppylältä, jonka yli polkumme johti, näin
noin 12 kilom. etäisyydessä ryhmän sangen korkeita lumihuippuja.
Näitten ja meidän välissä kulki ylänne, ja sen halki laakso, jonka
läpi virtasi suuri ja vesirikas joki. Tätä seurasimme 126° suuntaan,
kunnes löysimme kahlauspaikan, jossa joki oli vaan runsaasti neljä
metriä leveä, ja vesi ulettui vyötäisiimme asti. Tässä löysimme
toisen _mani_-muurin, jossa oli suuret kirjoitukset kivissä, ja
koska tuuli oli hyvin läpitunkeva, käytimme sitä suojamuurina. 240°
ja 120° suuntien kulmassa saatoimme etäällä erottaa hyvin korkean
lumivuorijonoja ainoastaan noin 4 kilom. päässä leiristämme. Joki,
jonka yli äsken menimme, virtasi Braamaputraan ja nyt olimme 4,660
m. korkeudessa. Auringon laskussa näimme selvästi 120° suunnassa
koko joukon mustia telttiä suoraan edessämme, 3 kilom. etäisyydessä.
Laskimme noin 60 telttaa ja näitten lähellä kävi sadottain mustia
jaakkia laitumella.

Auringon noustessa seuraavana aamuna olivat ne, suureksi
kummastukseksemme, kaikki kadonneet. Kun jatkoimme kulkuamme samaan
suuntaan, missä olimme ne nähneet, emme löytäneet vähintäkään jälkeä
heistä. Olimme varmaankin nähneet kangastuksen.

Kuljettuamme taas n. parikymmentä kilom. näimme avaralla ruohokentällä
7,840 m. korkeudessa suuren tiibettiläisleirin, jossa oli ainakin
80 telttaa. Kentän luoteis- ja koillispuolella kulkee yhä tuo suuri
vuorijono. Teltat olivat Braamaputran pienoisen lisäjoen rannalla,
joka suuressa mutkassa juoksi meidän länsipuolellamme. Vuoristo
näytti alenevan 310° ja 70° suuntaan harjuksi, jonka takaa loistavia
lumihuippuja siinsi.

       *       *       *       *       *

Olimme ruokavarojen tarpeessa ja menimme sentähden suoraan leiriin.
Siellä meidän tulomme herätti ääretöntä hämmennystä. Jaakkeja ja
lampaita ajettiin kiireesti pois ja sekä miehiä että naisia karkasi
edes ja takaisin telttojen välillä, nähtävästi kovin peljästyneinä.
Kauvan epäröittyään tuli vihdoin 8 tai 10 miestä pyytämään meitä
tulemaan suureen telttaan. He sanoivat tahtovansa puhutella meitä ja
pyysivät teelle. Kun epäilin heitä, en tahtonut vastaan ottaa kutsua,
vaan jatkoin matkaani leirin läpi ja pysähdyin vasta muutaman sadan
askeleen päässä sen toisella puolen.

Khanden Sing ja minä kuljimme sitten kaikissa teltoissa ostelemassa
ruokaa, sekä näyttääksemme, että vaikka olimme kieltäytyneet tulemasta
erityiseen telttaan, ei se ollut tapahtunut pelosta, vaan siitä syystä,
ettemme tahtoneet joutua mihinkään paulaan.

Käynti näissä teltoissa oli hyvin hupaista. Teltat oli sangen
älykkäästi rakettu ja soveltuivat erinomaisesti sille maalle, jossa
niitä käytettiin, ja myös talouskapineet niissä vetivät huomiota
puoleensa. Musta telttakangas oli kudottu jaakinkarvoista ja
näitten öljyisyys vaikutti sen, että kangas oli ihan vedenpitävää.
Teltan päällystämiseksi käytettiin kaksi eri kappaletta tätä paksua
kangasta, ja sitä kannatti kaksi tankoa kummassakin päässä. Teltan
katossa oli pitkulainen savuaukko. Isompien telttojen peruspinta oli
kuusikulmainen. Katto, joka tavallisesti oli noin 1-2 metriä korkealla
maasta, pidettiin hyvin tiukasti pingotettuna tankojen yli käyvillä
köysillä, joita vaajoilla kiinnitettiin maahan. Tähän tarkoitukseen
käytettiin sekä rauta- että puuvaajoja, ja näitä tarvittiin hyvin
paljon pitämässä telttaa joka kohdalta maassa kiinni, jotta sisällä
oliat suojeltuisivat suuren ylätasangon tuimilta tuulilta. Jokaisen
teltan edessä oli neljä korkeata tankoa, liehuville rukouslippuineen,
yksi joka tuulensuunnalle, alkukohtana itä.

Isompien telttojen sisäpuolelle oli yltympäri, suojaksi tuulta, lunta
ja sadetta vastaan, rakennettu noin metrin korkuinen savipenkki,
joskus oli se tehty kuivatusta lannasta, jota jonkun ajan kuluttua
käytettiin polttopuuna. Teltassa oli aukko kummassakin päässä, joista
tuulenpuoleinen aukko aina pidettiin tukossa.

Tiibettiläinen on paimentolaiseksi syntynyt ja muuttaa asuinpaikkaa
vuoden aikojen mukaan. Hän pysähtyy vasta sinne, missä hän löytää
riittävästi laidunta jaakeillensa ja lampailleen. Mutta vaikka hänellä
ei ole vakinaista asuntoa, laittaa hän kuitenkin itselleen niin
mukavasti kuin suinkin, vieden mukaansa kaikkia, mitä hän tarvitsee.
Ensinnä tekee hän keskelle telttaa savesta ja kivestä tulisijan
(_goling_), joka on vähän päälle 80 senttim. korkea, noin 1 1/2
metriä pitkä sekä 45 senttim. leveä, ja siinä on kolme tahi useampi
ilmareikä. Tässä kekseliäässä laitoksessa palaa lanta hyvin nopeasti,
sen sytyttäminen kun muuten on hyvin kärsivällisyyttä koettelevaa.
Tämän uunin yläpuolella on paikka varattu niille suurille kattiloille
ja kuparimaljoille (raksang), joissa tee keitetään ja sekoitetaan
pitkällä kuparilusikalla, sittenkun tee tiilimäisistä pakoista ensin on
pienennetty. Teltan jossakin nurkassa näkee myös rautaiset telineet,
joille kuumat kattilat asetetaan, kun ne otetaan tulelta. Heti näitten
vieressä on lieriömäinen puukirnu (_tokstsum_ eli _dongbon_), jonka
kannen läpi mäntä kulkee. Sitä käytetään teen sekoittamiseksi voilla ja
suolalla, josta jo ennen olen kertonut.

Tiibettiläisten käyttämillä puukupeilla on nimenä _puku, fruh_ tahi
_kariel_. Niistä syödään _tsambaa_, kun siihen ensin on kaadettu
teetä ja tämä sekoitus on enemmän tai vähemmän puhtailla sormilla
sotkettu taikinaksi. Usein lisätään siihen vielä ylimääräisiä voija
juustopalasia. Rikkaat ja virkamiehet kustantavat itselleen jauhoja
ja riisiä, jota he tuottavat Intiasta ja Kiinasta, sekä kuivatuita
hedelmiä (_kassur_), varsinkin taateleita ja aprikooseja, huonompaa
lajia. Riisi keitetään jonkillaiseksi velliksi (_tukpa_), tämä on
herkkua, jota samoinkuin muita harvinaisuuksia tarjotaan ainoastaan
juhlatiloissa. Tiibettiläiset rakastavat liharuokia, vaikka he
ainoastaan harvoin saavat tämmöistä ylellisyyttä nauttia. Metsänriista,
jääkin- ja lampaanliha pidetään erinomaisena herkkuna. Lihat ja luut
paloitellaan ja keitetään kattilassa, runsaasti suolaa ja pippuria
seassa. Syödessä haetaan sormin padasta sopiva pala, revitään sitä
sekä käsin että hampain ja pureskellaan luutkin, sillä lihaa pidetään
vaikeasti sulavana, jos ei sen ohessa myös luita nautita.

Tiibettiläisissä teltoissa on tavallisesti karkeita istumamattoja
(_tildih_) tulisijan ympärillä, ja käytävän lähellä on kori
(_dahlo_), johon lanta kootaan ja säilytetään. Pitkin teltan seiniä
on tsambapusseja (_tsamgo_) ja voiruukkuja (_dongmo_) asetettu, ja
lammasnahkojen ja huopapeitteiden joukossa pistää silmiin pienet
puulaatikot, joissa voi säilytetään lukon takana.

Kun astuu tiibettiläiseen telttaan, kiintyy huomio heti pöytään
(_khoksehn_), palavine kynttilöilleen, ja kuparimaljoihin, joissa
on uhria kullatulle puukuvalle (_khogan_), jota teltan asukkaat
aamuin illoin rukoilevat. Kaikkialla kohtaa silmä rukousmyllyjä ja
-nauhoja, ja telttatangoissa riippuvat miesten pitkät pyssyt, joitten
nojakahvelit pistävät katonaukosta ulos. Keihäät säilytetään samalla
tavalla, mutta miekkaa ja veistä kantaa mies koko päivän vyöllään ja
yöllä ovat ne hänen vieressään.



KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. — Nainen
Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. — Aviorikos.
— Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä. —
Tiibettiläisiä pyhimyksiä.


Tämän leirin asukkaat eivät tahtoneet myydä meille ruokavaroja.
Heillä ei ollut, selittivät he. Muuten he olivat kohteliaita ja
puheliaita. Olivatpa siinä määrässä kohteliaita, että ensin epäilin
petosta. Kaikissa tapauksissa pidin kuitenkin viisaimpana katsella ja
oppia niin paljon kuin suinkin, niin kauvan kuin heidän joukossaan
oleskelin. Naisia ja miehiä asettui piiriin meidän ympärillämme ja
kaunis sukupuoli oli vähemmän ujo, kuin miehet, vastatessaan meidän
kysymyksiimme.

Niin hyvin tässä kuin muissa leireissä hämmästytti minua naisten
vähälukuisuus Tiibetissä. Tämä ei johdu siitä, mitä usein väitetään,
että naiset pidettäisiin niin erikseen. Tiibettiläis-naiset tekevät
päinvastoin melkein mitä he tahtovat. Naisia on todellakin tavattoman
paljon vähemmän kuin miehiä. Suhteellisesti heitä kuuluu olevan 1
nainen 15-20 miestä kohti. Mutta sittenkin hallitsee Hundeksessa kaunis
sukupuoli ja naiset ovat laamavallan parhaita tukia.

Tiibetin naista ei sovi sanoa kauniiksi, ja tämä väite koskee niin
hyvin ylhäistä naista kaupungissa, kuin lammaspaimenta tai ryövärin
vaimoa. Todenteossa en minä Tiibetissä nähnyt ainoatakaan kaunista
naista, vaikka tietysti näin naisia, jotka olivat vähemmän rumia
kuin muut. Eurooppalaiselle on tiibettiläinen nainen vastenmielinen
likaisuutensa tähden, jonka poistamiseksi hän ei käytä vettä, saippuaa
eikä pyhinliinaa, vaan voitelee nenän, otsan ja posket mustalla
salvalla, jotta iho ei halkeilisi kovassa tuulessa. Vaatteitaan ei hän
koskaan muuttele, josta syystä niissä on epämieluinen löyhkä. Mutta
kun on voittanut ensimmäisen vastenmielisyytensä häntä kohtaan, huomaa
hänessä kaukaa katsoen jotakin miellyttävääkin. Hän astelee hyvin,
sillä hän on tottunut kantamaan raskaita taakkoja päänsä päällä, ja
päätään hän kantaa hyvin, jos ei kaula tavallisesti olisi liiaksi lyhyt
ja paksu, ollaksensa miellyttävä. Hänen ruumiinsa ja jäsenensä ovat
jäntevät ja hyvin kehittyneet. Rinnat ovat vetelät ja riippuvaiset, ja
siihen on epäilemättä irstaisuus syynä. Hän on lujarakenteinen. Kädet
ja jalat ovat voimalliset, mutta sormet eivät ole norjat ja sentähden
hänellä ei ole taipumusta hienompiin käsitöihin.

Kaikissa tapauksissa on Tiibetin nainen miestä paljon etevämpi. Hänellä
on parempi sydän, hän on rohkeampi ja jaloluontoisempi kuin mies.
Useammin kuin yhden kerran tapahtui, että kun miehet, nähtyään meidät,
jänistivät pakoon, jäivät naiset paikoilleen telttoja vartioimaan,
ja vaikka olivatkin levottomat, osoittivat he kuitenkin tavallisesti
käytöksessään minua kohtaan jonkillaista arvokkaisuutta. Tässäkin
tilaisuudessa, kun kaikki olivat meille ystävällisiä, eivät naiset
olleet niin arkoja kuin miehet vaan keskustelivat vapaasti meidän
kanssamme, laivatpa he miehet myymään meille vähän tsambaa ja voitakin.

Naiset käyttävät housuja ja saappaita niinkuin miehetkin, sekä
pitkää, sinistä, jalkoihin ulottuvaa hametta. Hiuksensa pitävät he
sangen kummallisesti. Jakaus tehdään tarkasti keskelle päätä ja
tukka voidellaan sulatetulla voilla sekä sommitellaan lukemattomiin
pieniin palmikkoihin ympäri päätä. Näihin kiinnitetään nyt _thukti_,
s.o. kolme punaista ja sinistä, paksua verkakaistaletta, joita
yhdistää poikkinauhat koristettuina korallilla ja malakiitilla sekä
hopearahoilla ja pikku kelloilla. Tämmöinen thukti ulottuu hartioista
kantapäihin asti.

Naiset näyttivät olevan sangen ylpeät tästä koristuksestaan ja
koettivat veikistelemällä herättää meidän huomiotamme. Rikkaammilla
Tiibettiläis-naisilla on tavallisesti kokonainen omaisuus selässä
riippumassa, sillä he neulovat thuktiin kaikki ansaitut tai säästetyt
rahat. Sen alareunassa on yksi, kaksi tai kolme riviä pieniä
messinki- tahi hopea-tiukuja, joitten kilinä jo kaukaa ilmoittaa,
että tiibetliläis-nainen on tulossa. He eivät osanneet selittää mistä
tämmöinen omituinen tapa on kotoisin; se on kaunista, sanoivat he, ja
he pitävät siitä.

Näin naisen Lassasta, jonka pään ympäri oli ympyriäinen puinen kehä
ja sen ulkoreunassa koralli-, lasi ja malakiittikuulia. Kehä oli
niin raskas, että vaikka se hyvin sopi päähän, täytyi sen kiinnittää
päähän nyörillä. Korvissa ja hiuksissa oli sitäpaitsi tavattomat
malakiittikoristeiset hopearenkaat ja kaulassa kolme pitkää helminauhaa
hopeasolkineen.

Nämät puvut ja koristeet vaihtelevat tietysti eri olojen ja tapojen
mukaan eri paikoissa, mutta pääpiirteissään ovat ne kaikkialla
yhtäläiset. Usein oli väljä hopeaketjuinen vyö hyvän matkaa vyötäisten
alapuolella ja kaikkialla olivat sormukset ja rannerenkaat tavallisia.

       *       *       *       *       *

Useille lienee tuttua se, että sukupuolten moniavioisuus on Tiibetissä
laillista. Hyvin vähän on kuitenkin tähän asti tiedetty näistä
avio-oloista. Seuraavassa tahdon tarkemmin kuvata näitä oloja, jotka
eurooppalaiselle katsantokannalle ovat niin perin kummalliset.

Ensinnä tulee huomata, että Tiibetin keskiluokan naimattomissa
miehissä ja naisissa ei ole siveellisyyttä laisinkaan ja sentähden
on tiibettiläiseltä katsantokannalta vaikeata siellä löytää muka
siveetöntä naista. Mutta tästä näennäisestä säännöttömyydestä
huolimatta, on naisten siveellisyys kuitenkin parempi, kuin mitä
odottaisi. He ovat, samoinkuin shokalais-tytötkin, merkillisen
avomielisiä ja käytöksessään yksinkertaisia, mutta samassa on siihen
yhdistettynä jonkalaista arkuutta, joka ei ole houkutusta vailla. Sillä
jos tiibettiläinen nuori mies on viehättynyt jonkun tytön sulosta,
huomaa hän pian, että hänen "hakkailunsa" on pidetty täydellisenä
kosimisena ja hänen täytyy nyt maan tavan mukaan, vanhempiensa seurassa
lähteä rakastettunsa teitään. Siellä tytön omaiset, tietäen hänen
tulonsa, vastaan ottavat hänet matoilla istuen.

Tervehdittyään pyytää nuoren miehen isä tytön pojalleen. Jos siihen
annetaan myöntävä vastaus, asettaa kosia neliskulmaisen voipalasen
morsiamen otsalle. Tyttö tekee samoin sulholle ja siinä on kaikki
häätemput tehty'. Voideltu pari on nyt mies ja vaimo.

Jos lähellä on temppeli, kalas, viedään ruokaa ja rahaa Budhan- ja
pyhien kuvien eteen ja äskennaineet kävelevät temppelisalin ympäri.
Jos lähellä ei ole temppeliä, kävelevät he lähimmän kummun, tahi sen
puutteessa teltan ympäri, ja silloin aina vasemmalta oikealle. Tätä
temppua tehdään rukouksin ja uhrein neljätoista päivää. Koko tämän ajan
juhlitaan ja nautitaan runsaasti viiniä. Sitte vasta vie nuori aviomies
vaimon kotiin omaan telttaansa.

Tiibetin laissa on ankarat määräykset miehen suhteesta avioliitossa,
mutta näitä määräyksiä tuskin koskaan noudatetaan. Niin kauvan kuin
aurinko on taivaanrannan yläpuolella, on aviollinen yhtymys kielletty,
samoin keskikesänä ja keskitalvella.

Kun tiibettiläinen tyttö menee naimisiin, joutuu hän aviolliseen
suhteeseen ei ainoastaan mieheensä, vaan vieläpä miehensä koko
perheeseen, seuraavalla, jotenkin mutkikkaalla tavalla. Jos vanhin
poika nai vanhimman tyttären, tulevat morsiamen kaikki sisaret hänen
vaimoiksensa. Jos hän nai vanhimman jälkeisen sisaren, tulevat myös
kaikki tämän nuoremmat sisaret hänen omaisuudekseen. Samaten, jos
hän nai kolmannen tyttären, tulevat tämän nuoremmat sisaret hänen
laillisiksi vaimoiksensa j.n.e. Jos yljällä on veljiä, pidetään
heitäkin kälynsä miehinä ja elävät kaikin aviosuhteessa hänen kanssaan,
samoin hänen sisartensa kanssa, jos hänellä sisaria on.

Järjestelmä ei ole suinkaan yksinkertainen ja osoittaa sivistymättömän
pakanakansan alhaista tilaa. Ainoastaan Tiibetin naisten merkillinen
luontevuus näyttää voivan estää tai ehkä myös kestää tästä johtuvia
selkkauksia, perheriitoja ja mustasukkaisuuden seurauksia. Ja vaikka
sekä miehiltä että naisiltakin kokonaan puuttuu kunnian ja siveyden
tuntoa, ei liene heidän aviolaitoksensa käytännöllisessä elämässä sen
pahempi jos ei parempikaan kun monen muun sivistymättömän kansan.

Minä tiedustelin, kuinka sitten käy, kun mies ottaa ja nai vanhimman
jälkeisen sisaren ja niin muodoin saa oikeuden kaikkiin tämän
nuorempiin sisariin, mutta sitten tulee toinen mies nai vanhimman
sisaren: joutuvatko ensiksi naineen vaimot myös tuon toisen omaksi?
Ei! Vanhimman sisaren mies saa silloin ainoastaan vanhimman sisaren.
Mutta jos tuo vanhimman sisaren jälkeinen jää leskeksi eikä hänen
miesvainaallaan ole veljiä, joutuu hän ja kaikki muut sisaret vanhimman
sisarensa miehen omiksi. Näiden eriskummallisten avio-olojen johdosta
tietysti on mustasukkaisuuttakin, niin hyvin miehissä kuin naisissa, ja
siitä koituu monenkaltaista riitaisuutta sekä teittäin että kaupunkien
perheissä. Mutta kun Tiibetin nainen yleensä on hyvin ymmärtäväinen,
osaa hän tavallisesti tyynnyttää mielet ja rakentaa rauhaa. Kun
miehellä on useita veljiä, saa hän ne lähetetyksi eri toimiin eri
tahoille: toisen jaakkeja vartioitsemaan, toisen lampaita paimentamaan,
kolmannen kauppa-asioille j.n.e. Ainoastaan yksi jää kotio hänen
mieheksensä. Mutta kun joku toisista palajaa, saa kotona olia väistyä
tämän tieltä j.n.e. kukin vuoronsa mukaan.

Tiibetissä on avioeroa vaikea saada ja siitä puuhasta on tavattoman
paljon vaivaa. Kysyin kerran tiibettiläiseltä vaimolta, mitä hän
tekisi, jos miehensä aikoisi erota hänestä.

"Miksis nait minun! minä sanoisin hänelle," vastasi vaimo. "Kun katsoit
minun ymmärtäväiseksi, koreaksi, taitavaksi ja sinuun mieltyneeksi,
näytä nyt, etten enään niin ole!"

Nämät tänkaltaiset sanat selitti vaimo aivan riittäviksi vetämään
miestä järkiinsä. Mutta asianlaita on, että Tiibettiläiset tuon
tuostakin katsovat soveliaaksi jättää vaimonsa ja karkaavat kaukaisiin
maakuntiin. Tämän seurauksista saavat etupäässä karkurin veljet kärsiä,
sillä he joutuvat nyt tämän vaimon omaisuudeksi. Saman perusteen mukaan
miehen kuoltua tämän veljet perivät hänen vaimonsa.

Muuan tämän laatuinen surkea asia tapahtui hiljattain Jong Penin
tuomioistuimen edessä Taklakotissa. Erään ylhäisen tiibettiläisen
vaimon mies oli kuollut, ja hän meni uudelleen naimisiin itseänsä
parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa. Miesvainaansa veli tuli
sitten pakiparastaan aina Kassasta asti vaatimaan veljensä vaimoa
itselleen, vaikka hänellä kyllä ennestään oli vaimo ja lapsia. Leski
ei kuitenkaan suostunut tähän kauppaan eikä tahtonut jättää itse
valitsemaansa, ja monien rettelöitten perästä joutui asia Jong Penin
päätettäväksi. "Lain" mukaan oli miehen vaatimus oikeutettu, mutta
laamojen maassa ei laki kestä rahan rinnalla.

"Eräällä tavalla sopii asian järjestää teidän kaikkien mieliksi,"
neuvoi Jong Pen. "Ja’a tavarasi, tiluksesi ja rahasi kolmia ja anna
yksi osa laamoille, toinen langollesi ja pidä itse kolmannes!"

Vaimo suostui. Mutta annettuansa pois ensimmäisen ja toisen osan,
selitti Jong Pen, että hänellä ei ole oikeutta itse pitää kolmattakaan
osaa, koska hän ei enään kuulu miesvainaansa perheeseen. Sen tähden
määrättiin, että häneltä on otettava kaikki tavaransa pois.

Mutta vaimopa oli vikkelämpi kuin Jong Pen ja hänen kätyrinsä.
Eräänä yönä kokosi hän kaikki tavaransa, teltta purjettiin ja kaikki
kaikkinensa kuormitettiin jaakkien selkään ja hän perheinensä
päivinensä siirtyi rajan yli sekä asettui Englannin suojeluksen
alaiseksi.

Tiibettiläiset päättävät aivan omituisesti lapsen omistamisesta. Jos
miehellä on kaksi veljeä ja useita lapsia, on ensimmäinen lapsi hänen,
toinen veljen, kolmas toisen veljen, neljäs taas hänen j.n.e.

Epämukaisuuksia kosimisaikana ei sallita. Jos kuitenkin niin
tapahtuisi, saa kumpikin kärsiä häpeätä ja miehen tulee maksaa tytölle
korvausta, juhlapuvun t.m.s. Jos kumpikin kuuluu »säätyläisiin»,
sovitaan asia tavallisesti naimiskaupalla, ja ylkä lähettää kaikille
morsiamensa sukulaisille ystävyyden huntuja ynnä kaikellaisia herkkuja.
Mutta jos kävisi hullusti ja mies ei tahtoisikaan tyttöä naida, niin
koetetaan estää lapsen elävänä tuloa maailmaan. Muussa tapauksessa
elätetään äitiä lapsen syntymään asti, mutta lapsi joutuu miehen
omaksi, ja saa tavallisesti kokea ja kärsiä kaikki lapsipuolen ja
äpärän katkerat vaiheet ja vääryydet.

Naisen naimaikä on 16, miehen 18-19 vuotiaana. Ikäihmisenäkin
tiibettiläinen nainen vielä tulee äidiksi, mutta tavallisesti menettää
hän sulonsa jo varhain ja nuorena. Tähän on epäilemättä syynä
moniavioisuus, joka heidän muotonsa aikaisin murtaa, samalla kun se on
syynä heikkoon ja pitkälliseen väenlisääntymiseen Tiibetissä.

Laamojen luullaan elävän yksistänsä, mutta ne eivät aina pidä
siveyslupaustaan, varmaankin sentähden, ettei heitä siitä rangaista.
Mutta jos avioliitonrikkoja on maallikko, täytyy hänen maksaa
aviomiehelle vahingonkorvausta varojensa mukaan. Summan määrää
riitapuolueet ja heidän ystävänsä tai viime kädessä laki.

Tavallisesti leppyy ja tyyntyy loukattu aviomies, kun hänelle
lahjoitetaan kangaskappaleita, _tsambaa, khuraa, guramia, kassuria_
(kuivatuita hedelmiä) ja viiniä, sekä tuo välttämätön _kata_.

Mutta kun korkeamman virkamiehen vaimo karkaa jonkun alempisäätyisen
miehen kanssa, saavat he kovan, jopa raakamaisen rangaistuksen. Nainen
piiskataan, hänen miehensä kadottaa toimensa ja hänen rakastajansa
salvetaan ja ajetaan pois kaupungista tai leiristä.

Korkeat virkamiehet ja rikkaat henkilöt saavat lain mukaan pitää niin
monta vaimoa kuin heidän varallisuutensa myöden antaa.

       *       *       *       *       *

Tiibettiläiset hautaavat kuolleensa jotenkin samalla tavalla
kuin Shokalaiset. Heillä on kuitenkin useampia omituisia tapoja
ruumiin pikemmin hävittämiseksi. Harvoin ruumis poltetaan, koska
on polttopuista puute. Ainoastaan rikkaat tahi laamat poltetaan ja
tapahtuu tämä samalla tavalla kuin Shokalaisilla. Mutta tavallisin on
se ilettävä temppu, josta nyt kerron.

Ruumis viedään kukkulan huipulle, jossa laamat sitten loitsivat. Kun
väki on kiertänyt seitsemän kertaa ruumiin ympäri, jätetään se korppien
ja koirien käsiin. Hyvänä enteenä vainajalle ja hänen perheellensä
pidetään, jos ainoastaan linnut ruumiin raatelevat. Koirat ja pedot
raatelevat sen, sanovat laamat, jos hän eläessään on tehnyt suuria
syntejä. Kun sitten tuo hartaasti odotettu hetki tulee, jolloin ei
ole juuri mitään jäljellä ruumiista, käydään vielä seitsemän kertaa
vasemmalta oikealle, rukousmyllyn pyöriessä, jäännösten ympäri ja
lausutaan tuo iänikuinen _Omne mani padme hun_. Eräs bombo-niminen
lahko kulkee kuitenkin vastakkaiseen suuntaan ja pyörittää samalla
rukousmyllyänsä oikealta vasemmalle. Sukulaiset asettuvat jäännösten
ympärille. Laamat, jotka istuvat lähinnä, leikkaavat itselleen
lihapalasia. Korkein laama syö ensimmäisen palasen ja sitten, rukouksia
lukien, muut laamat, jonka jäljestä vainajan sukulaiset ja ystävät
hyökkäävät tuon nyt jo melkein lihattoman luurangon kimppuun ja
kaappivat ja syövät loppulihat, kunnes luut ovat ihan kuivat ja sileät.

Tähän kamalaan menoon antaa aihetta se ajatus, että vainajan henki aina
on sen ystävä, joka syö jonkun osan hänen ruumiistaan. Kun se kelpaa
linnuille ja koirille, niin tietää siitä, että ruumis on terveellinen
muka ihmistenkin syödä.

Sanomattoman kamalaa on se seikka, että kun joku on kuollut
ruttomaiseen tautiin ja sekä linnut että nälkäiset koirat lähtevät
löyhkäävää ruumista pakoon, niin laamat asettuvat sen ympäri, eivätkä
nouse sieltä ennenkuin ovat syöneet mädänneen lihan. Ovatpa silloin
kuitenkin vainajan sukulaiset ja ystävät viisaammat. He tuumivat näin:
kun villipedoille ei kelpaa heidän syötäväkseen asetettu ruumis, tulee
se siitä, että jumala on tälle syntiselle ollut vihoissaan. Ja kuka
voisi paremmin kuin laamat rakentaa rauhaa jumalan ja vainajan välillä.
Syökööt sentähen laamat mielellään kaikki.

Jos ei tähän temppuun saada riittävää määrää laamoja, heitetään ruumis
virtaan tahi sidotaan kallioon petojen tai ajan kulutettavaksi.

Laamojen sanotaan himoitsevan ihmisverta, josta he muka saavat voimia,
älyä ja tahdonlujuutta.

He imevät myrkyttömiä haavoja ja juovat veren. Kaikissa luostareissa
on ihmisten pääkalloista tehtyjä maljoja. Ne täytetään verellä, jota
laamat vuoroa juovat.

Mutta tästä kyllin! Tämän kirjoittaminen on inhottavaa, mutta
kertomukseni ei olisi täydellinen, jos en olisi maininnut laamojen
petomaisuutta.

Kun "pyhä" laama, tai joku kansan kunnioittama vanhus kuolee, viedään
osa hänen lihaansa tai poltettu tuhkansa sitä varten rakennettuun
_khokden'iin_, kiviseen muistopatsaaseen. Päättäen siitä, että
kaikkialla Tiibetissä näkee tämmöisiä rakenteita, saattaisi luulla
puolet maan asukkaista olleen pyhimyksiä, tahi myös ettei laamain
maassa niin paljoa vaadita pyhimyksen nimen saamiseen.

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana aamuna tulimme teltasta ulos, huomasin tavattoman
liikkeen Tiibettiläisten joukossa. Ryhmä aseellisia ratsastajia
oli saapunut ja teltoista kiirehti toinen aseellinen joukko heihin
yhtymään. He näyttivät kiihtyneiltä ja minä pidin heitä silmällä
suurustani valmistaessa. Heitä oli kaikkiaan noin 200, kaikki maansa
koreissa puvuissa. He tulivat yhdessä linjassa meitä kohti ja näyttivät
olevan hyviä ratsastajia. Vähän matkan päässä meistä he pysähtyivät,
astuivat hevosiltaan ja upseerit tuli meitä kohden, etupäässä iso,
lujarakenteinen mies lammasnahkaturkissa. Tämä, joka näytti hyvin
röyhkeältä, tuli tervehtimättä luokseni, ja sanoi minulle, nyrkkiä
pudistellen:

»_Kiu mahla lokhna nga rah luk tiba tangan_ (jos palaat takaisin, annan
minä sinulle kutun tahi lampaan).»

»_Kiu donna nga di tangon_ (ja minä annan sinulle tämän, auttaakseni
sinua kotimatkalle)», vastasin minä siinä silmänräpäyksessä ja annoin
hänelle semmoisen korvapuustin, että hän lensi selälleen maahan
töppöset taivasta kohden.

Muu joukko, joka tavallisella varovaisuudella oli kauempana tapausta
katsellut, lähti heti pakoon, ja upseeri, joka ei ollenkaan ollut
vahingoittunut, seurasi heitä tavattomasti parkuen. Tiibettiläiset
olivat osoittaneet niin raukkamaista pelkuruutta, että aloimme luulla,
ettei edessämme ollutkaan todellista vihollista ja sentähden olimme
ehkä vähemmän valppaita kuin olisi tarvinnut olla. Kaikessa tapauksessa
söimme huolettomina aamiaisemme, emmekä sen enemmän koko asiata
ajatelleet.

Tiibettiläiset eivät enään sinä päivänä meitä häirinneet. Ne, jotka
eivät olleet pois ratsastaneet, vetäysivät varovaisesti mustiin
telttoihinsa, ja koko leiri näytti nyt ihan autiolta ja tyhjältä. Minä
kirjoitin, ja piirsin erään mustan teltan kuvan. Ja sitten lähdettiin.

Kulkumme oli nyt verrattain helppoa. Tie kävi ison ruohotasangon yli,
suoraan kaakkoiseen suuntaan. Näimme 20° suunnassa korkean lumihuipun,
sekä korkean solan vuoriharjanteessa koilliseen meistä. Suoraan
edessämme kohosi kaukana korkea vuorijono ja sen edessä oli matalia
kumpuja siellä täällä tasangolla. Kun kuljimme erään tämmöisen kummun
ympäri, löysimme sen juurella vielä tärkeämmän _mani_-muurin ja siinä
oli kivissä, luujäännöksissä, pääkalloissa ja sarvissa lukematon joukko
eri-ikäisiä ja erisuuruisia kirjoituksia. Ratsastajat, jotka olimme
pakoon ajaneet, olivat nyt paluumatkalla samaan suuntaan kuin mekin, ja
me kuljimme heidän hevostensa kavioin jäljissä.

Meidän täytyi kulkea erään joen ja monien purojen yli, ja riisuimme
sentähden kenkämme ja vaatteemme, sekä kiinnitimme ne jaakkiin ja
kuljimme sen päivän fakiirin tavoin avojaloin, ainoastaan pieni vaate
vyötäisissä.

Näimme kaaressa 120°-180° suunnassa monta matalaa kumpua, ja 160°-122°
suunnassa noin 40-50 kilom. kauempana näkyi selvästi ennen mainittu
korkea vuorijono. Aurinko poltti tavattomasti, maa oli suoperäistä
ja ilma täynnä suuria, nälkäisiä moskiittoeläviä. Olimme muutamassa
silmänräpäyksessä ihan puremia täynnä. Nimitimme leiripaikkaamme tänä
iltana, erään suuren joen oikealla rannalla, Moskiittoleiriksi. Niitten
hyökkäykset oli tehdä meidät hulluiksi. Onneksi laski ilmapuntari
auringonlaskussa jäätymäpisteeseen ja me saimme rauhallisen yön.

Illalla näimme noin kiloni, päässä etelässä joukon ratsastajia
ajavan eri suuntaan. Heidät oli arvattavasti lähetetty ilmoittamaan
viranomaisille meidän liikkeistämme.



KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. Kutun osto. —
Hraamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. —
Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni
pärisivät joen yli.


Seuraavana päivänä meillä oli suuri pesu. Virran vesi oli niin ihanan
kirkasta, että väkisinkin siinä teki mieli perin pohjin pestä itsensä
ja vaatteensa. Pitkään aikaan emme olleetkaan saippuoin peseytyneet,
ja nyt saivat kasvotkin pesusta osansa. Auringon paisteessa sitten
kuivasimme myös vaatteemme.

Päivän paisteessa viruessamme merkitsin kartalle sangen korkean
lumihuipun 211° suunnassa, sekä 213° suunnassa toisen, matalamman;
molemmat olivat siinä vuoriselänteessä, joka nyt oli edessämme. Matka
tasankomme joka puolella oli vuoria ja muuan korkea huippu oli jo ennen
havaittu 20° suunnassa. Koilliseen meistä oli vuoriselänteessä halkeama
ja rotko ja sen toisella puolen siinsi korkeita lumiharjanteita.

Kuljimme pitkän matkan ruohotasangon yli 147° suuntaan ja leiriydyimme
Braamaputran partaalle, joka tässä jo oli leveä, syvä ja koskissa
kohiseva virta. Olimme kulkeneet monen sadan kiangin ja antiloopin ohi,
ja auringon laskussa kiipesin eräälle kunnaalle, aikoen sieltä saada
tuoretta lihaa. Saavutinkin antilooppilauman ja taivalsin sen perästä
ainakin 7 kilometriä, kunnes yö minut yllätti. Pilkkopimeässä yössä
minä ainoastaan suurella vaivalla löysin leirini ja mieheni. He eivät
olleet saaneet tulta sytytetyksi, ja kun sitten olivat nukkuneet, en
saanut vastausta huutoihini. Leirimme oli pienessä tuulensuojaisessa
notkossa, ja kun kedossa oli useita samallaisia paikkoja lähittyvillä,
ei ollut omaa notkoamme helppo löytää. Khanden Sing kuitenkin vihdoin
onneksi heräsi, sitten kun olin kauvan aikaa huhuillut ja huudellut,
hän vastasi ja niin löysin telttaan.

Aamulla vähän matkaa kuljettuamme näimme Braamaputran toisella puolella
leirin, josta olisimme saaneet ruokavaroja. Mutta virta oli niin
väkevä, ettemme päässeet ylitse. Sitäpaitsi näimme mustia telttiä
omallakin puolella virtaa, joten emme ylimenoa yrittäneetkään.

Suureksi iloksemme saimme ostaa vuohen Tiibettiläisiltä, jotka
ajoivat edellänsä monituhatlukuista vuohilaumaa; mutta kun meillä
ei ollut kuivia poltinaineita, sai Mansing toimeksensa kuljettaa
vuohen seuraavaan leiripaikkaan, jossa aioimme sen teurastaa ja
syödä. (Tiibettiläisillä on kolmenlaisia vuohia: _rabbu_, suuri ja
villakarvainen, jommoinen meidänkin vuohemme oli; _ratto_, kili;
ja _khibu_, kääpiövuohi, jonka liha on erittäin maukasta. _Rabbu_
ja _ratto_ käytetään myös kuormia kantamaan; ne jaksavat kantaa
parikymmentä kiloa, jopa kymmenkunta kilometriä, jos ei kuljettava maa
ole aivan epätasaista.)

Braamaputra jakautuu tässä monihaaraiseksi, jotka haarat enimmäkseen
loppuvat lammikkoihin ja muodostavat tasangon melkein järveksi. Suurin
haara oli syvä ja leveä. Kun emme päässeet sen ylitse, täytyi meidän
seurata pitkin rantaa, mutta niin jouduimme pois suunnaltamme. Monin
paikoin painuimme aina polviin asti liejuun, toisinaan taas saimme
kahlata vedessä. Tuon tuostakin oli kyllä mättäitäkin, mutta ne olivat
vaan liikkuvia saaria, jotka heti vajosivat, kun niihin astuimme.

Tasangon pohjoispuoli oli kokonaan aivan rämeistä. Jaakeistamme oli
meillä tässä loppumatonta vaivaa, sillä vajotessaan suohon, kävivät ne
levottomiksi, pillastelivat ylös pyrkiessään ja pudistelivat satulat ja
kuormat selästään maahan, kun ei meillä ollut tarpeeksi nuoraa niiden
köyttämiseen. Vihdoinkin tuli kovempaa maata kukkulain juurella, jonne
jaakit lopultakin saimme yhdessä Khanden Singin kanssa talutettua.
Vuorten juurelta pohjoisesta päin näkyi savupilviä ja me astelimme
vielä muutaman kilometrin väsyksissä ja äsken saippualla puhdistetut
vaatteemme aivan liassa ja loassa.

"Missä on Mansing ja _rabbu_?" kysyin Singiltä.

"Hän jäi levähtämään tämän suojärven toiselle puolen, kun ei jaksanut
vaivalloisen vuohensa kanssa tepastella yhtämittaa ylitse."

Olin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko
seudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen
katoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita
Tiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet,
jotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että
hän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin
vartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni
kuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein
epätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin
liikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna
sinne.

Vuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun
painuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli
tainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä
ollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa,
ja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille
kaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen
häntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä
liikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle
suureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä _Tarbar_.

       *       *       *       *       *

Meidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui
voimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä
katsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria.
Tavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.

"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!)
huusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä
syöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.

Tiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin
ennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin
tuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan
tulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai
murhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla,
etten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli
peljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun
sanojani.

Pari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini
eteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat
sentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa
maidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli
kaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin,
mutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.

Valitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät
vain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja
rabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.

Yö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa,
teimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme
hyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista
paremmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa
semmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat
valmiit alentumaan vaikka mihin.

Leiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin
vuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä
ja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä
tuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme
seurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä
oli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri
lounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput
olivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen
jättlläishuippu, joka arvattavasti oli _Mount Everest_. Sen lähellä
kohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa
eikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.

Keskisuuntamme oli 120°, ja kun seuraamamme virta nyt teki suuren
mutkan itä kaakkoon, päätin mennä sen ylitse. Vesi ulottui kaulaan
asti, ja maa virran toisella puolella oli yhtä suoperäistä kuin
eilisellä matkallammekin. Saimme sitten kahlata vielä päävirran kolmen
lisäjoen yli, jotka nekin olivat verrattain syviä ja leveitä. Mutta nyt
vasta tenä tuli: täytyi vielä kerran kahlata päävirran poikki, joka
oli niin syvä ja väkevä, että oli hengenvaarallista siitä yrittää.
Monissa mutkissa se luikertelee tasangon poikki ja olisi paljon
pisentänyt matkaamme, jos emme olisi sen yli päässeet. Koettaessamme
kulkea jotenkin suoraan, jouduimme siis kolmannen kerran tälle samalle
mahtavalle virralle, joka lisäksi nyt oli tulvillaan; iltapäivällä oli
nimittäin veden paljous aina ylimmillään. Turhaan tapailtuamme useassa
eri kohdassa päästäksemme sen ylitse, päätin odottaa aamua, jolloin
vesi ehkä olisi laskenut.

       *       *       *       *       *

Jaakeillemme oli tämä kulmakunta nähtävästi tuttua, sillä aina kun
jouduimme pois polulta, ei tarvinnut muuta, kuin päästää jaakki
parimme omin päinsä kulkemaan, niin taas tultiin oikealle tolalle.
Ja kun tahallamme ajoimme heidät »tieltä» sivuun, niin rupesivat
he jumpittelemaan eivätkä aikoneet ollenkaan lähteä astuskelemaan.
"Isolla tiellä" ne sen sijaan samosivat niinkuin eivät eläissään olisi
muuta tehneetkään, vaikka isolla tiellä ei ollut mitään muuta jälkeä
näkyvissä kuin siellä täällä tallattu korsi jätteenä täältä kautta
kulkeneiden paimentolaisten lammas-, jaakki- tahi hevos-laumasta.

Noin kilometrin päässä virran toisella puolen näkyi 50-60 telttaillen
leiri sekä satoja jaakkeja ja lampaita laitumella liki leiriä. Jaakkini
olivat kävelleet viime taipaleen hyvin tiukasti, mutta tällä kohtaa ne
rupesivat varsin laukkaamaan ja syöksivät oikopäätä virtaan kuormat
selässä. Mansing tästä sekosi kokonaan ja luullen palauttavansa jaakit,
rupesi nakkelemaan niitä kivillä, jolloin jaakit tietysti kiireemmin
ryntäsivät yhä kauemmaksi. Virta oli niin väkevä ja pohja niin höllää,
että jaakit painuivat, ja päästyänsä taas veden pintaan, tempasi
vaahtoava virran syvänne ne mukaansa.

Levottomina seurasimme jaakkiemme menoa, sillä ne olivat aivan
avuttomassa tilassa. Juoksimme hengästyneinä pitkin rantaa, huusimme ja
hoilasimme minkä jaksoimme, ajaaksemme ne toiselle rannalle. Mutta kun
molemmat jaakit turhaan ponnistelivat virran painoa vastaan, niin he
lisäonnettomuudeksi iskivät yhteen semmoisella vauhdilla, että toisen
satula ja kuorma keikahti selästä pois ja kallistui eläimen kyljelle.
Täten estettynä liikkumasta, upposi jaakki, mutta teki kuitenkin pari
kolme voiman ponnistusta saadaksensa ilmaa ja pelastaaksensa henkensä.
Se oli kauhea hetki! Riisuin vaatteet päältäni, syöksin virtaan, uin
jaakin tykö, tartuin kädelläni jaakin toiseen sarveen ja sain niin
hänet vaivoin maalle ohjatuksi paljon alempana virtaan menopaikkaamme.

Olimme nyt kyllä kuivalla, mutta ihan näännyksissä. Satulanuorat
olivat myödänneet ja jääkin sekä satula että kuorma olivat vaipuneet
virran syvyyteen. Tämä oli meille kova isku. Sukelsin usean kerran
virtaan tavaroitani etsimään, mutta kun en edes varmaan tiennyt mille
kohtaa ne olivat pudonneet, oli niitä mahdoton löytää. Ja siinä, missä
niiden arvelin olevan, oli vetelä virran pohja ainakin kuuden metrin
syvyydessä ja sinne tavarani painuivat ja jäivät.

Sukeltaminen näin korkeilla paikoilla tuntuu omituisen pahalta ja
erinomaisen raskaalta. Oli kuin olisin lyijytamineitten painosta
musertunut. Varsinkin pää tuntui juurikuin alasimeen naulatulta. Ohimot
takoivat rajusti, ja vaikka minä tavallisissa oloissa voin olla toista
minuuttia vedessä, en täällä jaksanut olla enempää kuin viisitoista tai
parikymmentä sekuntia. Joka kerta kun nousin pinnalle hengittämään, löi
sydän kovin levottomasti ja keuhkojen pelkäsin pakahtuvan.

Olin niin väsyksissä, etten kyennyt saamaan miehiäni ylitse. Vähän
päästä purjin ison jääkin kuorman ja sain töin tuskin ajettua virtaan
molemmat jaakit. Ne ovat hyviä uimaria ja kun nyt olivat vapaina,
pääsivät piankin ja onnellisesti toiselle rannalle. Khanden Sing
ja Mansing sitoivat kaikkien meidän vaatteet kääröiksi, ottivat ne
selkäänsä, istuivat itse jaakkien selkään ja tulivat täten vähän
seikkailtuansa toiselle rannalle, johon yövyimme.

Aamulla koetin uudestaan etsiä tavaroitamme, mutta kaikki turhaan.
Hukkuneissa tavaroissa oli kaikki säilykkeemme ynnä se muu pieni
varasto, mikä meillä oli ruokavaroja, Soo rupia hopearahaa, suuri osa
ampumavaroja, vaatekerta, muutama pari jalkineita, myrskylyhty, veitsiä
y.m.; ainoastaan satulan saimme pelastettua, se kun ajautui maalle.

Tilamme saattaa kertoa harvoilla sanoilla. Olimme Tiibetin sydän-mailla
ilman ruokavaroja, melkein ilman vaatteita ja jalkineita, kun
oli jokseenkin rikki kaikki, mitä päällämme oli. Jälelle jäänyt
ampumavarasto oli tuskin käyttökuntoista, sillä se oli monesti
kastunut. Kaikkialla ympärillämme oli vain vihollisia, tosin
kehnoja, mutta kuitenkin vihollisia. Ainoana lohdutuksena oli, että
vedcn-pitävät laatikot ja niissä tieteelliset koneeni, muistelmat,
piirustukset ja kartat olivat säilyneet; niillä oli minun silmissäni
suurempi arvo kuin kaikella muulla omaisuudella.



KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni
uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.
— Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. —
Taistelu. — Vankina.


Vaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä,
toinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme
ja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja
lopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista
hitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa,
niin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi,
varsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin.
Nyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme
siis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi
kilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme
sinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin
pohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta
syötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.

Lähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme,
liikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni.
Kohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä
sanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.

Khanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa
pysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa,
nälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa.
Sydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun
tähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai
moitteen sanaa heidän huuliltaan.

"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme," sanoi Khanden Sing
nähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. "Me seuraamme
sinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua
uskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa."

Minun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse
enää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun
päivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan
saa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa,
vaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui
perin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin
pienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut
jännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista
liikuntoa.

       *       *       *       *       *

Illalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja
savinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä
nälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi
meidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset,
sillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt
päinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.

Alkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat
myydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin
kolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä
meitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja _tsambaa_. Lahjojen muassa
seurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani
minun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä
kertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.

Meitä kävi teltassamme tervehtimässä myös muuan _Ando_ niminen
mies, joka sanoi olevansa Gurkhalaisia, mutta kävi tiibettiläisessä
puvussa. Hän lupasi palata aamulla ja tuoda tullessaan hevosia meidän
ostaaksemme; hän tarjoutui myös hankkimaan minulle ruokavaroja niin
paljon kuin tarvitsisin aina Passaan saakka.

Näyttääksensä, että hän piti sanansa, hän palasikin illalla ja toi
muassaan osan luvattuja ruokavaroja ja ilmoitti loput tulevan aamulla.

Hänen mentyänsä tuli telttaamme laama, joka tuntui siistiltä ja
ymmärtäväiseltä. Hän kertoi matkustelleensa Intiassa aina Kalkutassa
asti ja sanoi nyt olevansa matkalla Gartokista Lassaan, jonne hän
toivoi pääsevänsä kolmen, neljän vuorokauden päästä, kun hänellä
oli hyvä hevonen. Tuli toisiakin laamoja y.m. henkilöitä, jotka
samoin sanoivat kulkeneensa Lassaan edellä mainitussa ajassa. Heidän
tiedonantonsa lieneekin ollut likipitäin oikea, sillä koko matkan
Lippu-solasta Lassaan voi hyvä ratsastaja kulkea n. kuudessatoista
vuorokaudessa.

Tavallisuuden mukaan oltiin leiripaikan nimen ilmoittamisessa sangen
varovaisia. Kuulin kuitenkin sitä mainittavan nimillä _Toksem_ ja
_Taddju_. Pohjoispuolellamme oli pieni, matala vuorisola harjanteessa,
ja kun minä nyt olin nähnyt mielestäni tarpeeksi Tiibettiläisiä ja
heidän olinteitansa, ajattelin, että jahka vaan saan hevosia ja
ruokavaroja, menen tuosta solasta ylitse ja niin yhä harjanteen
pohjoisella rinteellä kulkevaa polkua pitkin Lassaan.

Sitä paitsi alkoi Lassan valtatie harjanteen eteläpuolella käydä niin
vilkasliikkeiseksi, että katsoin parhaaksi kulkea vähemmin asuttujen
seutujen kautta. Aioin pitää eurooppalaisen pukuni Lassan liittyville
saakka. Siellä jättäisin salapuvun, ja kun jättäisin molemmmat mieheni
johonkin turvalliseen piilopaikkaan, menisin yksin kaupunkiin. Se ei
kaiketi kävisi vaikeaksi, sillä kaupunkiin ei ole porttia, ainoastaan
lohistunut muuri on ympärillä. Toivoin saavani ostaa Tiibettiläisiltä
vaatteet ja jalkineet, ja Tiibettiläiselle välttämättömän hiuspalmikon
saisin jaakkini silkinhienoista karvoista. Etten ilmaisisi itseäni
huonolla Tiibetinkielen taidollani, aioin tekeytyä kuuromykäksi.

Hyvä ateria virkisti taas kaiken elonhengen, ja maata mentyäni uneksuin
jo olevani Tiibetin salaperäisen "pyhän" pääkaupungin Lassan muurien
sisäpuolella.

       *       *       *       *       *

Yöllä heräsin melusta usean kerran, mutta mentyäni ulos katsomaan, en
saanut selvää rauhan häiritsiöistä. Kun tällaista oli ennenkin öisin
tapahtunut, en siitä paljon piitannut.

Aamulla tuli Ando ja pari kolme muuta Tiibettiläistä myymään meille
ruokavaroja ja hevosia. Kun miesteni kanssa tein kauppaa, näin
väkijoukon lähestyvän toinen toisensa perästä pienissä osastoissa; ne
tulivat teltoilta. Muutamilla oli muassaan villankehruukojeet, toisilla
jauhoja tsamba-pussia, toiset taas taluttivat kauniita hevosia.
Ostettuamme ruokavaroja pariksi kuukaudeksi, rupesimme tekemään
hevoskauppaa ja tarkastelimme joitakuita hyviä hevosia. Tunsimme
olevamme ylön onnellisia, kun meillä niin lukemattomien kärsimysten
ja puutteiden perästä nyt oli edessämme yllin kyllin mitä mieli teki.
Tiibettiläisten käytös meitä kohtaan oli niin ystävällistä ja niin
täydellisesti rehellisen kaltaista, ettei edes silmänräpäykseksi
juolahtanut mieleeni heitä epäillä. Khanden Sing ja Mansing, jotka
pohjaltaan olivat ensiluokan urheilioita, ratsastelivat koetteeksi
milloin milläkin uljaalla hevosella ja olivat ihastuksissaan, kun nyt
vihdoin olivat pääsemäisillään toivojensa perille ratsujen saamisesta.
Khanden Sing oli valinnut kauniin kopukan ja huusi minua tulemaan
sitä tarkastamaan ennenkuin sen maksaisin. Kun en epäillyt mitään
ja kun monissa koeratsastuksissa pyssyni olisi ehkä ollut tiellä ja
haitaksi noiden virmojen eläinten selässä, menin noin satakunta askelta
teltastani, aseetonna paikalle, jossa Tiibettiläinen suitsista piteli
tuota tulista, tarkasteltavaa varsaa. Tiibettiläisiä seurasi muassa,
mutta semmoinen on tavallista kaikkialla, missä hevoskauppaa tehdään
ulkoilmassa, en siihen sen enempää huomiota pannut.

Seisoin kädet ristissä selässäni ja muistan niin hyvin, kuinka
tyytyväisyyden ilme levisi Khanden Singin kasvoihin, kun hyväksyin
hänen ehdokkaansa.

Olin juuri kumartunut katsomaan hevosen etujalkoja, kun äkkiä joukko
käsiä tarttui takaapäin niskaani, ranteisiini ja jalkoihini ja lie
kaasivat minun kumoon. Taistelin epätoivon vimmassa, kunnes karistin
hyökkääjät päältäni ja pääsin taas jaloilleni. Mutta toisia syöksi
sijaan ja silmänräpäyksessä oli kimpussani ehkä kolmekymmentä
miestä, jotka joka puolelta kävivät päälle, iskivät kiinni minuun
ja onnistuivat lopulta saamaan käsiinsä pääni, käteni ja jalkani.
Kolmasti he minun paiskasivat maahan, heikko kun olin ja kolmasti
minä taas kimposin jaloilleni. Ponnistaen äärimmäiset voimani käytin
nyrkkiäni, jalkojani ja hampaitakin, mitä milloinkin irki sain, iskin
vastustajiani oikeaan ja vasempaan, kuhun kulloinkin vaan taisin ja
osuin.

Heidän raukkamaista pelkuruuttansa, silloinkin kun ylivoimansa oli
niin musertava, ei osaa sanoin kertoa. Ja ainoastaan sentähden enkä
voimattomien voimieni avulla jaksoin puolustaa itseäni parikymmentä
minuuttia heitä vastaan. Vaatteeni olivat ottelussa menneet säpäleiksi.
Pitkiä köysiä heitettiin joka puolelta minua päin ja minä kietaannuin
niihin lopulta niin, että tuskin sain liikutuksi. Viimein onnistui
heidän heittää ja punoa köysi kaulaani ja se teki vastustajieni voiton
täydelliseksi. Hurjasti he nykivät ja tempoivat köyden molemmista
päistä ja olivat kuristaa minut, ja silmäni luulin pullahtavan ulos
koloistansa. Olin tukehtua. Näköni himmeni, ja minä olin kokonaan
heidän vallassaan. Tempasivat minun nurin, sotkivat ja potkivat minua
naulakorkoisilla saappaillaan, kunnes menin tainnoksiin. Sitten
sitoivat käteni selkäni taakse ja köyttivät nuorilla lujasti myös
rintani, käsivarteni ja jalkani: minä olin vanki.



KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Khandcn Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroilleni
anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. Tuomioistuimen edessä.
— Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. —
Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.


Uljas Khanden Sing oli kaikin voimin taistellut pariakymmentä
vihollista vastaan sekä haavoittanut useita heistä. Hänen päällensä oli
hyökätty samalla kertaa kuin minun. Hän oli otellut rohkeasti, kunnes
oli, niinkuin minäkin, kietaantunut köysiin, kaatunut ja kytketty. Oman
taisteluni aikana olin hänen kuullut huutavan monta kertaa: "Banduk,
banduk, Mansing! Jaldi, Mansing! (pyssyni, pyssyni, pian, Mansing)".
Mutta väsynyt ja heikko Mansing parka oli saanut kohta kimppuunsa neljä
tukevaa Tiibettiläistä, jotka hänen paiskasivat maahan ja pitelivät
häntä niin suurilla voimilla kuin hän olisi ollut mikäkin vaarallinen
villirosvo. Mansing oli, niinkuin jo on sanottu, filosoofi. Hän oli
säästänyt itsensä kaikesta vastustusvaivasta, mutta siitä huolimatta he
hänet sittenkin rääkkäsivät ja köyttivät kovasti.

Jo taistelun alussa oli terävä vihellys kutsunut paikalle noin 400
sotamiestä, jotka olivat olleet piilossa monien santakumpujen takana
tai tantereen syvänteissä. Ne asettuivat pyssyt virissä kehään meidän
ympärillemme.

Kaikki oli nyt hukassa. Katselin sivuilleni nähdäkseni miten miesteni
oli käynyt. Veri kiehui suonissani, kun saman laaman käskystä, joka
illalla oli tekeytynyt ystäväksemme, useita miehiä astui luoksemme
ja rupesivat meidän taskujamme tarkastamaan. He ottivat kaikki, mitä
meillä oli ja alkoivat tutkia myös tavaroitamme. Kellot ja kronometrit
herättivät nakutuksellaan heidän epäluuloansa. Niitä viskattiin kädestä
käteen, siksi että ne lakkasivat käymästä. Ne julistettiin sitten
"kuolleiksi". Kompassit ja aneroidit heitettiin "elottomina" maahan,
mutta suurella varovaisuudella kohdeltiin meidän pyssyjämme, jotka
olivat teltassa, silloinkuin se revittiin.

He pelkäsivät kiväärien itsestään laukeevan, ja vasta minun
ilmoitettuani — josta kuitenkin heidän epäluulonsa karttui — että
ne eivät ole ladatut, uskalsivat ottaa ne ja panna anastamiensa
tavaroideni luetteloon. Sormessani oli äitini antama kultasormus, jonka
pyysin saada pitää. Mutta taikauskossaan he kohta luulivat, että siinä
piilee joitakin salaperäisiä taikavoimia.

Muuan _Nerba_ niminen mies, jolla sittemmin oli tärkeä osa meidän
kärsimystemme historiassa, sai huoleksensa pyssyjen suojelemisen, ja
häntä ankarasti varotettiin antamasta minun näitä enään nähdä. Meille
kolmelle vangille, jotka siinä istuimme kädet ja jalat köytettyinä, oli
sydäntä vihlova näky katsella laamojen ja upseerien niin kelvottomasti
pitelevän meidän tavaroitamme, että melkein kaikki mihin he koskivat,
meni pilalle. Mutta aivan inhottavaa oli heidän itaruutensa löytäissään
toisen takkini taskuista, jota satunnaisesti en ollut ottanut aamulla
ylleni, hopearahaa kaikkiaan noin Soo rupia. Laamat, upseerit ja
sotamiehet hyökkäsivät kuin hullut takkini kimppuun ja tappelivat
rahoista, ja kun järjestys saatiin palautettua, ei rahoista ollut
jäljellä kuin moniaita kolikoita sillä paikalla, millin ne ensin oli
pantu. Samallaisen kohtalon alaiseksi joutui toinen summa, jonka
löysivät tavaroistani.

Suurinta uteliaisuutta herätti heissä kumminen, ilmaatäysi tyynyni. Sen
sametin hieno pinta heitä erittäin viehätti. Toinen toisensa perästä
silittelivät sillä poskiansa, samalla ihmetellen ja ihastuen siitä
suloisesta tunteesta, jota tyynyyn koskettaessaan tunsivat. Mutta sillä
leikitellessään ja tyynyn messinkiruuvia sormiellessaan osuikin ruuvi
aukenemaan ja ilma virtasi äkisti pamahtaen ulos. Tästäkös syntyi
hätärymy. Paljon arveluja sitten lasketeltiin tuosta kummallisesta
kappaleesta ja mitä silläkin muka tehdään. Heidän taikaluuloinen
mielensä pääsi vapaasti vallallensa, eikä minulla tietysti ollut
aihetta heitä harhauksistaan päästää.

Tutkittuaan kaikki muut tavarat paitsi vedenpitävät laatikot
joissa oli koneet, valokuvauslevyt ja piirustukset, näyttivät he
yhtäkkiä säikähtyvän muutamista minun lausumistani sanoista niin
hirveästi, että hädin kiiruin työnsivät kaikki kamsut pusseihin ja
huopasäkkeihin, sulkivat ne "sinetillä" ja käskivät viedä jaakeilla
kylän vahtihuoneeseen. Tämän tehtyään solmisivat kaulaamme kiedottujen
köysien päät vartioittemme satulaan, irroittivat jalkamme köysistä,
nousivat hevosillensa ja voittohuudoin sekä pyssyjensä paukkuessa
lähtivät ajamaan ja laahaamaan meitä perässänsä kylään.

       *       *       *       *       *

Viimeiset sanat miehilleni, ennenkuin meidät kylään tullessamme
toisistamme erotettiin, olivat: "Älkää antako heidän nähdä, että
tunnette tuskaa, vaikka he teidän mitä tekisivät!" Ja miehet
lupasivat seurata kehotustani. Me vietiin nyt eri telttoihin. Minä
raastettiin suurempaan, jossa ovella ja sisällä oli sotamiehiä.
Minua likimmäiset olivat ensin kiukkuisia ja raakoja käytöksessään
ja puheessaan. Mutta minä olin päättänyt vastata heille aina niin
levollisesti ja kohteliaasti kuin mahdollista. Olin jo monta eri kertaa
ennen havainnut, että Aasialaisista selkenee parhaiten, kun pysyy
täydellisesti levollisena, ja nytkin ymmärsin, että jos me joskus
tästä pulasta pääsisimme, se olisi mahdollista ainoastaan siten, että
näyttäisimme olevamme vähintäkään piittaamatta mistään, tuli mitä tuli.

Kun teltta suljettiin, en saattanut nähdä mitä ulkona tapahtui. Mutta
edestakaisin juoksevien ihmisten hälinästä sekä kirkuvalla äänellä
annetuista ohjeista ja teltan ohi ajavien ratsastajien yhtämittaisesta
kellonkilinästä päättäen, lienee jonkinlainen kapinatila leirissä
ollut. Olin ollut leirissä noin kolme tuntia, kun sotamies tuli
käskemään minua ulos.

"He aikovat lyödä häneltä pään poikki," sanoi hän kumppaneilleen,
kääntyi sitten minuun ja teki kädellä merkitsevän liikkeen kaulan
ympäri.

"_Nikutsa_ (vai niin)," sanoin väliäpitämättömästi.

On muistettava, että kun Tiibettiläiselle uhataan näin tehdä,
heittäytyy hän tavallisesti polvilleen ja rukoilee lakkaamatta,
itkien ja nyyhkien armoa. Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että
tiibettiläiset vartiani jotenkin hämmästyivät vastauksestani, eivätkä
oikein tienneet, tarkoitinko totta vai pilaa. Varmaa vaan on, että
lähettilään virka-into hyvin laimeni, ja minut vietiin ulos enemmän
vastenmielisesti kuin tylysti.

Sillä aikaa kun minä olin teljettynä, oli vartiatalon eteen pystytetty
iso valkoinen, sinikoristeinen teltta ja sen ympärillä seisoi satoja
sotilaita ja joukko kylän asukkaita. Lähemmäksi tultuani näin teltan
etusivun olevan avonaisen ja teltassa seisoi joukko punaisia laamoja,
heillä oli ajeltu pää ja pitkät villavaipat. Sotamiehet pysähtyivät
noin 20 askeleen päähän teltasta. Köydet, jotka jo olivat ranteimiini
uurtuneet, lujitettiin ja vedettiin vielä tiukemmalle. Näin Khanden
Singin talutettavan esille. Mutta minä laahattiin piiloisaan paikkaan
vartiahuoneen taakse, luultavasti siksi, etten näkisi mitä nyt
tapahtuisi. Kuulin jonkun vihaisella äänellä kuulustelevan Khanden
Singiä ja syyttävän häntä siitä, että oli ollut minun oppaani. Silloin
kuului hurja ulvonta kansanjoukosta ja sitten oli ihan ääneti. Kuulin
piiskan vinkuvan ja palveliani tukahutetun valituksen. Kuulen vieläkin
muistissani tuon kamalan vinkumisen.

       *       *       *       *       *

Nyt tuli joukko sotamiehiä minua noutamaan, ensin he taluttelivat minua
ja sitten lie väkivaltaisesti tuuppasivat minun tuomioistuimen eteen.

Korkealla tuolilla keskellä telttaa istui eräs mies leveissä
vaaleankeltaisissa housuissa ja lyhyessä takissa. Päässä oli hänellä
korkea, kullattu nelihuippuinen lakki, jonka etusivulle oli maalattu
kolme silmää. Hän oli nuoren näköinen. Pää oli kokonaan ajeltu, sillä
hän oli korkeimpia laamoja eli ylilaama ja pombo, s.o. maakunnan
kuvernööri, pikkukuninkaan vallalla ja voimalla varustettu pomo. Hänen
oikealla sivullaan seisoi iso, lujarakenteinen punainen laama, tavaton
miekka kädessä, sekä hänen takanaan ja sivullaan toisia laamoja,
upseereja ja sotamiehiä.

Seisoessani ääneti ja pää pystyssä hänen edessään, hyökkäsi muutama
laama esille ja käski minun polvistua. He koettivat painamalla pakottaa
minua polvilleni, mutta minun onnistui pysyä pystyssä.

Kiukkuisena kiellostani lausui pombo minulle muutamia vihaisia sanoja.
Mutta kun hän puhui ehjää klassillista Tiibettiä ja minä ymmärsin
vaan jokapäiväistä puhekieltä, en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Pyysin
sentähden kunnioittavimmin, ettei hän käyttäisi niin hienoa kieltä,
koska en sitä ymmärrä.

Tuo suuri mies joutui ihan suunniltaan näin tavattomasta pyynnöstä.
Otsa rypyssä viittasi hän, että katsoisin vasemmalle. Sotamiehet ja
laamat väistyivät tieltä ja minä näin Khanden Singin makaavan suullaan
maassa ja hänen edessään oli laamoja ja sotamiehiä. Kaksi rotevaa
laamaa alkoi piiskata häntä paksuilla, lyijynuppisilla solmuköysillä.
Jätän kertomatta, mitä kamalaa nyt seurasi. Joka kerta kun köydet
satuttivat hänen veristä ruumistaan, tuntui kuin olisin saanut iskun
omaan rintaani. Mutta tunsin tarpeeksi Itämaalaiset, enkä siis
näyttänyt vähintäkään sääliä, sillä siitä olisi vaan ollut seurauksena
vielä kovempi kidutus. Pysyin siis yhtä levollisena, kuin jos olisin
katsellut jotakin jokapäiväistä tapausta. Lähinnä seisovat laamat
puivat nyrkkiään minulle, selittäen että seuraava vuoro olisi minun.
Minä hymyilin vaan ja lausuelin: _nikutsa, nikutsa_ (vai niin).

Pombo ynnä hänen seuralaisensa eivät tienneet, mitä minusta
ajattelisivat. Sen näin heidän kasvoistaan. Ja siitä minä vaan päätin
ponnistaa kaikki voimani näytelläkseni osaani loppuun asti hyvin.

Pombo oli nuori, kaunis mies, hennot melkein lapselliset kasvot,
käytöksensä ja liikkeensä jotenkin hermostuneet. Hän olisi varmaankin
ollut hyvin sopiva hypnoottisille nukutustempuille, ja minulla oli
syytä uskoa, että hän jo usein oli ollut tämmöisten kokeiden esineenä.
Nyt istui hän enemmän kuin kaksi minuuttia ikäänkuin maneettisessa
unessa, silmät liikkumattomasti minuun kiinnitettyinä.

Ihmeellinen ja äkkinäinen muutos oli tapahtunut miehessä ja hänen
äänensä oli käskevästä ja kiukkuisesta muuttunut lempeäksi ja
ystävälliseksi. Laamat hänen ympärillään olivat ihan hämmästyksissään
nähdessään herransa ja mestarinsa muuttuneen hurjasta vimmapäästä
kesyksi lampaaksi. Heidän täytyi poistaa minut hänen näkyvistään
ja sentähden minut vietiin sille paikalle, jossa Khanden Singiä
ruoskittiin. Eivät he täälläkään saaneet minua polvistumaan, vaan
heidän täytyi myöntyä siihen, että sain lyyhistyä heidän vastapäätänsä
istumaan.

       *       *       *       *       *

Ne molemmat laamat, jotka olivat Khanden Singin ruoskimista valvoneet,
ottivat nyt esille minun muistikirjani ja karttani sekä alkoivat
ankaran kuulustelun. Jos puhuisin totta, lupasivat he säästää henkeni,
muuten minut ruoskittaisiin ja mestattaisiin.

Lupasin puhua totta, rankaiskoot minua tahi ei. Eräs suuri, paksu laama
punaisessa silkkitakissa ja kaulus kullankirjaeltu, selitti, että
minun täytyy sanoa palveliani näyttäneen minulle tien Tiibetin läpi
ja että hän, Khanden Sing, oli kartat piirtänyt. Jos näin puhuisin,
päästäisivät he minut vapaaksi, antaisivat saattaa minut rajan yli sekä
jättäisivät minut rauhaan. Palveliani he tietysti mestaisivat, siinä
kaikki, minulle eivät mitään väkivaltaa tekisi.

Vastasin niin selvästi kuin mahdollista, että minä yksin olen
vastuunalainen kartoista ja piirustuksista, ja että koko ajan olin
ollut oma oppaani. Kerroin monta kertaa, verkalleen ja selvästi että
palveliani on syytön eikä siis ole rangaistusta ansainnut. Hän oli
vaan totellut, kun käskin hänen seuraamaan minua Tiibettiin. Jos
siis rangaistuksesta on puhe tämän vuoksi, niin se koskee minua eikä
palveliaani.

Vastauksestani he raivostuivat ja eräs laama sivalsi ratsastuspiiskansa
kahvalla kovasti minua päähän. En ollut sitä huomaavinani, vaikka teki
kovin kipeätä.

"Mutta me piiskaamme sinun ja sinun miehesi, kunnes te puhutte niinkuin
me tahdomme," huusi laama ihan raivoissaan.

"Voitte meitä piiskata, jos niin tahdotte, mutta jos vääryyttä
harjoitatte, saatte vielä itse siitä kärsiä. Te voitte kyllä raadella
ja veristää ruumiimme, mutta ette saa meitä tuskaa, tuntemaan."

Ando, petturi, joka sujuvasti puhui Hindustania, oli tulkkina. Hänen
avullaan sekä minun vähäisellä Tiibetirkielen taidollani teimme
tuomareillemme täydellisesti selvän kaikesta. Mutta he vaan edelleen
kiduttivat palveliaparkaani. Khanden Sing käyttäytyi urhoollisesti
kuin sankari. Ei valituksen sanaa, ei säälinpyyntöä kuulunut hänen
huuliltaan. Hän oli puhunut totta, sanoi hän, eikä hänellä ollut mitään
lisättävää.

Laamojen ja sotamiesten ankarasti vartioimana istuin teeskennellyn
lujana, katsellen tätä kamalaa näytelmää, kunnes laamat, vimmastuneina
minun piittaamattomuudestani, käskivät sotamiesten laahata minut pois.
Minä vietiin vartiatalon taakse, johon selvästi kuulin laamain vihaiset
huudot ja raippojen vingunnan, kun he Khanden Singiä tutkivat ja
ruoskivat.

Meidän onneksemme tuli ankara sade, sillä sekä Tiibetissä että Kiinassa
on sadekuurolla suuri vaikutus kansaan, ompa esimerkkejä siitäkin, että
verilöylyjä on lakkautettu kunnes sadekuuro on mennyt ohi.

Niin tapahtui tänäkin päivänä. Ensimmäiset sadepisarat olivat tuskin
pudonneet, kun jo laamat ja sotamiehet hyökkäsivät joka taholle ja
telttoihin, ja vartiat laahasivat minua etäisimpään telttaan, joka
muutamassa silmänräpäyksessä oli täpötäynnä sotamiehiä ja heidän
päälliköitään.



KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. —
Tiibettiläinen armeija. Ystävällisyyttä. — Muutos. — _Rupuni_ on
ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen
Tiibettiä.


Teltan perällä istui korkea upseeri jalat ristissä. Yllään oli hänellä
kaunis, tummanpunainen, leopaardinnahalla reunustettu ihotakki, sekä
suuret mustan-punaiset nahkasaappaat kiinalaista mallia. Vyöllään
oli hänellä kaunis miekka, hopeisessa tupessa, jossa oli koralli- ja
malakiittikoristeita.

Miehellä, joka näytti olevan 40-50 v. ikäinen, oli älykkäät, hienot,
rehelliset ja hyvällaiset kasvot. En tiedä miksi, mutta jo ensi
hetkestä pidin hänet ystävänäni. Kun sotamiehet ja laamat kohtelivat
minua röyhkeästi ja loukkaavasti ja kaikin puolin kehnosti, oli tämä
upseeri ainoa, joka osoitti minulle jonkalaista kunnioitusta, ja
ymmärsi minun käytöstäni. Hän osoitti minulle paikan rinnallaan ja
viittasi minua sinne istumaan.

"Minä olen sotilas," sanoi hän arvokkaalla äänellä ja ryhdikkäästi,
"enkä mikään laama. Olen tullut miehineni Kassasta tänne sinua
vangitsemaan, ja sinä olet nyt vankini. Mutta sinä et ole osoittanut
pelkoa, ja siitä minä sinua kunnioitan."

Näin lausuen, kallisti hän päätään, nojasi otsansa minun otsaani
vastaan, niin että otsamme koskivat yhteen, ja pisti ulos kielensä.
Sitten hän teki liikkeen, josta ymmärsin, että hän tahtoisi sanoa
enemmän, mutta ei voinut sotamiesten läsnäollessa.

Hetken perästä keskustelimme sangen ystävällisesti, jolloin hän
kertoi olevansa _rupuni_, s.o. lähinnä kenraalin arvoa. Koetin
kertoa hänelle englantilaisten sotamiesten aseista ja hän kuunteli
mielenkiinnolla kaikkea, mitä puhuin. Hän taas antoi minulle hauskoja
tietoja tiibettiläisestä armeijasta. Tiibettiläisen sotilaan
parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu sokea kuuliaisuus ja korkealle
kehittynyt ratsastustaito. Tiibettiläisiä väkipyssyjä piti hän maailman
parhaimpina aseina, sillä, sanoi hän, jos vaan on tarpeeksi ruutia,
voi niistä ampua mitä esineitä tahansa. Pikkukivet, sora, naulat,
ovat näissä yhtä hyviä kuin lyijykuulat. Pyssyt tehdään Lassassa ja
Sigatsissa, ja melkein jokaisella miehellä maaseudulla on tämmöinen
ase. Ruutikin valmistetaan omassa maassa kotimaisesta rikistä ja
salpietarista.

Rupuni kertoi tosin, että upseeriksi nimitetään ne, jotka ovat
urhoolliset sodassa sekä osaavat hyvin käyttää asetta ja hevosta, ja
niin tulisi lain mukaan menetellä. Mutta minä hyvin tiesin, että niin
ei tehdä todellisuudessa. Upseerinvirat annetaan tavallisesti niille,
jotka jaksavat enimmän maksaa, sekä niitten perheiden jäsenille, jotka
ovat laamojen erityisen suojeluksen alaisina. Monesti ne myydään myös
julkisella huutokaupalla.

Rupuni oli hyvin ilomielinen, ja kun kerroin, että tiibettiläiset
sotilaat monesti minun kohdatessani heitä ase kädessä, olivat juosseet
pakoon, ei hän jäänyt vastausta vaille, vaan huudahti: "Niin, minä
tiedän sen, mutta se ei tapahtunut pelosta, vaan sentähden, etteivät
tahtoneet tehdä sinulle pahaa." — "Jos niin oli," vastasin minä, "ei
heidän olisi tarvinnut juosta niin kovin." Ja me nauroimme molemmin.
Hän taputti minua selkään ja sanoi, että olin oikeassa. Hän sanoi
olevansa hyvin pahoillaan siitä, että olin sidottuna, mutta hänellä oli
ankara kielto hellittämästä siteitä tai antamasta minulle ruokaa.

Sotamiehet, jotka avosuin olivat kuulleet esimiehensä puhe levän
kohteliaasti ja ystävällisesti minun kanssani, seurasivat nyt hänen
esimerkkiänsä ja kävivät äkkiä kohteliaiksi. He asettivat patjan alleni
ja koettivat saada minulle niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat.

Illan suussa kutsuttiin rapuni pombon luokse ja vartiani vaihdettiin
uusiin. Oloni huononi silloin tuntuvasti. He kohtelivat minua hyvin
raa’asti ja vetivät minut pois siitä kunniapaikasta, jossa olin
istunut, sekä heittivät minut huolimattomasti korkealle lantatunkiolle,
jota käyttivät polttoaineeksi. "Siinä on _plenkin_ oikea paikka, eikä
teltan parhaimmassa puolessa", huusi eräs heistä. Nyt he taas sitoivat
sekä jalkani että polveni, vaikka en ollut heille mitään vastusta
tehnyt. Köysiin jätettiin pitkät päät ja niistä kustakin piti sotamies
kiinni.

Ei mikään paikka ole tiibettiläiscssä teltassa liiaksi puhdas, mutta se
paikka, jossa minun piti maata yön, oli mitä ilkeimpiä. Köydet olivat
niin lujasti kiinni, että ne tunkivat lihaan, ja minun oli mahdoton
nukkua. Mutta vielä pahempaa oli, että olin pian ihan syöpäläisten
vallassa.

Tästä hetkestä vankeuteni loppuun asti, s.o. 25 päivää, kärsien
sanomattomasti. Yltympäri minua seisoi teltassa sotamiehiä paljastettu
miekka kädessä, ja vartioita kävi edestakaisin teltan ulkopuolella.

Yö oli hyvin levoton. Hetken päästä kuului aina kaukaisia huutoja,
joihin joku vartioista teltassa vastasi. Niitten tarkoituksena oli
pitää miehet valveilla ja antaa viranomaisille varma tieto siitä,
etten ollut karannut. Eräs teltan sotamiehistä pyöritti rukousmyllyä,
höpisten samalla muka rukoustaan niin moneen kertaan, että osasin sen
ulkoa.

       *       *       *       *       *

Keskiyön aikaan palasi rupuni. Hän istui minun viereeni ja lampun
liekehtivässä valossa näin, että hän oli hyvin levoton. Hänen
surullisesta katseestaan arvasin, että hänellä oli vakavia uutisia
kerrottavana; ja niin hänellä olikin. Hän muutti minut pois tuosta
saastaisesta paikasta ja vei puhtaampaan ja suojatumpaan osaan telttaa
sekä käski sotamiehen tuomaan huopapeitteen.

Suureksi kummakseni sanoi hän nyt äkkiä hyvin ankaralla äänellä,
tahtovansa tutkia, olivatko köydet oikein lujasti kiinni. Ne
eivät olleet. Hän suuttui ja sotamiehet saivat ankarat nuhteet
huolimattomuudestaan. Hän tahtoi itse kiristää ne lujemmin, vaikka minä
tunsin sen mahdottomaksi. Hyvin minä hämmästyin, kun tunsin, että hän
kiristämisen sijasta höllensi siteet. Seuraavassa silmänräpäyksessä
levitti hän paksun peiton ylitseni.

Sotamiehet seisoivat teltan vastakkaisessa päässä riidellen jostakin
pikku asiasta. Rupuni kumartui ylitseni ollen käärivinään peitteen
ympärilleni ja kuiskasi samassa: "Huomenna hakataan sinulta pää poikki.
Pakene tänä yönä. Tuolla ulkona ei ole vartioita."

Sitten hän sammutti kynttilän ja tuli rinnalleni maata. Olisi ollut
hyvin helppoa kömpiä kaikkien nukkuessa ulos ja hiipiä tieheni. Olisi
ollut helppoa irroittaa itseni kaikista köysistä, mutta olisinhan
silloin jättänyt mieheni pulaan ja tämä ajatus esti minua pakenemasta.

Hetken päästä nousi rupuni ja saatuaan varmuuden siitä, että kaikki
nukkuivat, laskeutui hän taas viereeni ja kuiskasi: "_Nelon, nelon.
palado!_ (He ovat nukuksissa, pakene pois!)" Tarjous oli houkutteleva,
mutta minä kuiskasin hänelle, että minun täytyy jäädä miesteni
luokse. Kun käteni nyt olivat vapaat, sain vähän nukutuksi. Päivän
valjetessa pistin käteni taas köysiin ja rupuni veti ne kireämmälle.
Hän näytti hyvin tyytymättömältä, kun en ollut käyttänyt hyväkseni paon
tilaisuutta, mutta kohteli minua vieläkin suuremmalla kunnioituksella
ja ystävällisyydellä kuin ennen. Hän otti esille _puku'nsa_, täytti sen
höyryävällä teellä _raksangista_(Raksang on kupariastia, jossa voilla
ja suolalla sekoitettu tee pidetään lämpöisenä tulella.) ja vei sen
huulilleni. Join halukkaasti.

Nähtyään miten nälissäni ja janoissani olin, täytti hän astian moneen
kertaan, kunnes janoni oli sammutettu, sekoittipa hän vielä siihen
tsambaa ja sokeriakin, jota hän sormillaan pisti minun suuhuni.

Oli liikuttavaa nähdä, miten sotamiehet, jotka olivat tätä tapausta
katselleet, kiirehtivät seuraamaan päällikkönsä esimerkkiä. Toinen
toisensa perästä otti kourat täyteen tsambaa ja Ikhuraa ja pisti
suuhuni. Heidän sormensa tosin eivät olleet ylen puhtaat, mutta
tämmöisissä oloissa ei saa olla nirso, ja minun oli niin nälkä,
että ruoka, tälläkin tavalla annettuna, maistui erinomaisesti.
Olin kaksi yötä ja yhden päivän ollut syömätönnä. Ponnistukset ja
jännittävät tapaukset olivat myös lisänneet ruokahalua. Aavistin, että
viime hetkeni oli lähellä ja tätä vahvisti vielä rupunin ja hänen
sotamiestensä osoittama erinomainen ystävällisyys. Olin pahoillani
kun en voinut saada Khanden Singistä ja Mansingista mitään tietoja
ja sotamiesten vaiteliaisuus kysellessäni tätä asiaa, saattoi minun
pelkäämään pahinta. Mutta en sittenkään näyttänyt levottomuuttani,
vaan olin pitävinäni tätä kaikkea luonnollisimpana asiana maailmassa.
Aamua vietin vilkkaassa keskustelussa sotamiesten kanssa, osaksi
hajoittaakseni ajatuksiani, osaksi harjoittaakseni itseäni
Tiibetinkielessä.



KOLMASKYMMENESKUUDES LUKIT.


Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä.
— Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia
ratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.


ILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään
olalle ja huusi:

"_Ohee!_ Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat
molemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita
pää poikki."

Mies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan.
Minä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi
koska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä
väkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin
pitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua
peljättäminen.

Sotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja
kun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa
nauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta
ulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät
he enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he,
etteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.

Noin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa
telttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät
niin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden
ympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.

Sen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä.
Hetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä,
samaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin
mitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista.
Vielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen,
että hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,»
sanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin
tänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet
ranteistasi näihin.»

Sitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa
takkinsa alla.

"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon
edessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta,
että kohtelemme sinua ystävällisesti."

Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en
olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja
heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja
sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni.
Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät,
irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun
kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut
nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti,
alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan _plenkiä_,
Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa
päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli
vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua
hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.

Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten
seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja
kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja
matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen
takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen,
joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti
otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.

"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta
pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä
olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani..."

Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli,
vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten
syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.

Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut
taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni
avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa
ajoi Lassaa kohti.

Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla
äänellä: "_Hatsur, hatsur, hum murgiaega_!" (Herra, herra, olen
kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin
uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään
vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet
melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä,
kun siitä oli tuollaiset jäljet.

En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin
päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat
sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.

Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon
Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että
hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset
voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät
rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme
enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina,
satulattoman hevosen selkään.

Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä
ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja,
josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä
kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.

Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme
hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani
marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me
monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.

Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus
sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja
maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien
kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä
näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m.
korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen
välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin
paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle
mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran
läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa
lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat.
Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan
aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut
pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen
kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.

Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa
idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt
kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin
koetettiin nelistää tulioita vastaan.

Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään
ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme
nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään.
Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia
litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet
harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200
ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi
sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa
katsellessani.

Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu
päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama-
ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun
vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani
piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä
hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon
sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä _Nerba_, tarjumin sihteeri.

Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin
sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin
neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin
että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen
hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan
villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä
satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.

Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni
kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät
korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia.
Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä
tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että
nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten
tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he
taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin
olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla
ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.

Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka
toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja
toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin
rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan
vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin
heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat
kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä
koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine
nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten
ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.

Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani
ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja
koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä
siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin"
tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni
väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle.
Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös
piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta
katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti
maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma
herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja
levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon
enteen.

Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin
heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että
kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle
turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä
jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.

Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku
kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea.
Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään
sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi
syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka
olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan
parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle
pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin
monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut.
Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua
tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.

Eräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän
juurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain
sittemmin tietää tämän paikan nimen olleen _Namj Laktsee Galshio_ eli
_Gyatsho_.



KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa. — Tartun. —
En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.
— Mausing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille
ruokaa.


Kaksi tai kolme miestä tempasi minut satulasta pois. Rautapiikkien
tuottama kipu selässä oli aivan sietämätöntä. Pyysin hetkisen levätä,
mutta vanginvartiani eivät siihen suostuneet. Se oli muka tarpeetonta,
koska minut hetken päästä mestataan. Ja sitten he työnsivät minua
esille. Kansanjoukko nauroi sotamiehen sukkeluudelle ja viittasi
minulle, että pääni hakataan poikki, ja sekä laamat että sotamiehet
herjasivat minua minkä jaksoivat.

Nyt laahattiin minut mestauspaikalle, joka oli heti vasemmalla isosta
teltasta. Maassa oli pitkä, särmikäs puupölkky. Minut asetettiin
seisomaan sen terävälle syrjälle ja neljä tai viisi miestä veti
sääreni sivulle niin pitkälle kuin ne ulottuivat. Saatuaan minut tähän
asentoon, sitoivat he jalkani kiinni pölkkyyn jaakinkarvoista tehdyillä
köysillä, niin lujasti, että nuorat tunkivat lihaan. Kun näin olin
sidottu, tuli Xerba, sama konna, joka minua oli ampunut, ja kävi takaa
tukkaani kiinni. Se oli pitkä, kun sitä ei ollut leikattu viiteen
kuukauteen. Minkä nyt edessäni näin, ei ollut juuri lohduttavaa. Pombon
teltan edessä seisoi rivi miehiä, konnia naamoiltaan, jommoisia en ole
koskaan ennen nähnyt. Eräs heistä, suuri, roteva mies, piti kädessään
nauloilla varustettua vasaraa luitten särkemistä varten, toisella oli
jousi ja nuolia, kolmas kantoi tavatonta miekkaa, kun toiset koettivat
parhaansa mukaan pelottaa minua, näyttämällä kaikellaisia kidutusaseita.

Teltan suussa seisoi ryhmä laamoja: nämät olivat soittajia. Eräs
puhalsi jättiläissuurta torvea, jonka ääni muistutti käheätä mylvinää,
toinen löi rumpua, kolmas vaskirumpua ja mikä mitäkin.

Siitä hetkestä asti kuin minut satulasta nostettiin, pauhasi tämä
pirullinen soitto laaksossa kaikuen, lisäten siten vielä hetken kauhua.

Nyt kuumennettiin rautatanko, jossa oli punaisella villavaatteella
verhottu puinen kahva. Pombo oli ottanut suuhunsa erästä ainetta,
joka synnytti keinotekoista vaahtoa huulten ympäri, pakottaen itsensä
raivoon. Eräs laama ojensi hänelle tulipunaisen _taram'in_ — se oli
tämän kidutusaseen nimi — ja hän kävi kahvaan kiinni.

"Me poltamme sinulta silmäsi," huusivat yhteen ääneen laamat.

Pombo tuli minun eteeni, heiluttaen kamalaa kidutusasettaan. Katselin
häntä hievahtamatta, mutta hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti
epäröivän, mutta laamat hänen ympärillään kiihottivat häntä sanoilla ja
liikkeillä ja eräs heistä nosti hänen kätensä minua kohti.

"Olet tullut katsomaan meidän maatamme, sinä sanot. Olkoon tämä
rangaistuksesi!" lausui pombo kohottaen kätensä ja piti kuuman raudan
pitkin pituuttaan pari tuumaa silmieni edestä. Vaistomaisesti suljin
silmäni, mutta kuumuus oli liian kova, että tuntui siltä kuin olisi
varsinkin vasen silmä sulanut. En luule, että rautaa todella pidettiin
silmieni edessä enempää kuin noin 30 sekuntia, mutta minusta ne
tuntuivat niin loppumattoman pitkiltä kuin iankaikkisuus. Varmaa on,
että kun silmäni avasin, kirvelivät ne ja minä näin kaikki punaisessa
usvassa. Kun vihdoin oikealla silmälläni jotakin erotin, oli rauta
heitetty maahan ja sihisi muutaman askeleen päässä märässä maassa.

       *       *       *       *       *

Tässä nyt seisoin hajasäärin, selkä, kädet ja jalat vertavuotavina ja
nähden kaikki kamalan tulipunaisessa valossa. Kun sen lisäksi rummut,
torvet ja jymykello pitivät korviakarmivaa pauhinaa ja Nerba veteli
niin tukkaani, että paksuja suortuvia käteensä jäi, niin arvaa, ettei
asemani suinkaan ollut kadehdittava. Ainoa minkä saatoin tehdä oli,
että pysyin tyynenä ja näennäisesti huoletonna odottaen seuraavaa
numeroa kidutusohjelmassa.

"_Miumta nani sehko!_ (Ammu hänet!)", huusi käheä ääni. Eräs sotamies
latasi pyssynsä, mutta kaasi siihen niin paljon ruutia, että sen
laukaisialta ihan varmaan lähtisi pää. Sotamies ojensi kiväärin
pombolle. Tämä asetti sen otsaani kohti, suu ylöspäin. Sotamies
kumartui ja sytytti, jolloin kivääri laukesi semmoisella jyrinällä,
että pääni sai kovan kolauksen ja kivääri lensi yleisön kummastukseksi
pombon käsistä. Pakotin itseni nauramaan, mutta kun tämäkään koe ei
aikaan saanut minulle mitään vahinkoa, yltyi yleisön raivo ylimmilleen.

»_Ta kossaton, ta kossaton_!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin
hurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa
hänet!» huusivat he ääneen.

Nyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan
ja piteli sitä molemmin käsin.

»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti
vastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen
luonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman
voiman läsnäolon.

Käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään
veisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä
huomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta
kansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui
lopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan
tuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti
jotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti
hänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen
käsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain
askelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.

Nerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni.
Minä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa
vielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella,
vakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin,
jos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan
päätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun
täytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen
laamamunkkejansa.

Pombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli
ja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa
välimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin,
nosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua
kohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut
siihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa
sanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan
kärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet
munkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.

Tätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa
edessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani.
Selvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin
puolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se
voinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.

Minulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään
joskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti
vasta uhri tapetaan.

Laamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo
taipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen
ympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja
temppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta
liikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut
satulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt
tukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin
että kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan
jalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja
eräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan
ja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin
Mansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä
huusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo
oli kuollut.

Tässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes
he vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan
edessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin
vielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli
eräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin
lujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä
tuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä
oikein ihmeteltävää mielen malttia.

Meille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan
päivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja
sotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta
vaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.

"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä,
jaakinlihaa, _ghuria_, teetä ja kaurajauhoja!" pyysin parhaalla
Tiibetinkielelläni.

"_Hum murr, maharaja!_ (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)"
tokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.

Tämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä
seisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he
eivät tyydyttäneet.

Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta
meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä
te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä
jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."

En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko
heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista,
niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin
kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen
kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä
tuoden tsambaa ja ison _raksang'in_ höyryävää teetä. Olen tuskin
koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin
tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani.
Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota
he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.

Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten
henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan
puukupista.



KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön
arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset
koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja
julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.


Aloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.

Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja
vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän
kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas
jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin
edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut
sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä
kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja
vetivät nuoran kahleitten läpi.

Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan
pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin
kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin
norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät
enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi,
kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja
tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli
kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka
hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan
samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin
minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani,
ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.

Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon
alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme,
jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä
olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet
vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he
sitoivat paaluihin.

He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan.
Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman
sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi
siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.

Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan,
hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi
pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös
Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi
ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni
siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun
että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme
juosta hengen ja vapauden edestä.

Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi.
Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki
hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään
koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa
jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan
lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.

Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin,
ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen.
Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin
toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni
ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet.
Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja
löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.

Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä
tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa
apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja
piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita
vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran
hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt
Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.

Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja
koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se
sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat,
mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen
asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan
tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en
enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen
toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa
elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka
aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti
välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.

Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli
jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa
suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin
lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään
tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni.
Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat
samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani.
Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli
varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja
kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti
heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet,
niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät
joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani,
joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina
ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin
hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo,
jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen
päivän valossa kellertyvän.

"Mikä on siihen syynä?" kysyi pombo.

"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä
minulle teette ja olette tehneet."

Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan
maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä
ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan
levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten
vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi
minun moniviikkoinen työni.

Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti
vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.

"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa
maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."

Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos
päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin
taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.

Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja
hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti
kenenkään kajoamasta rahoihini.

Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja
sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun
Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän.
Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas,
eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa
ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli
persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä
oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta.
Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan
niinkuin vaatetta vaihdetaan.

He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen
varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.

"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli
heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä,
mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun
pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut
levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt
litistynyt parin sentin paksuiseksi.

Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä,
jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä
joku laama pelkäsi sen paukahtavan.

Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui
pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa
vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni
osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja
soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata
kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä
ääntäni korotin.

Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja
niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa
heistä syöksi oikopäätä tiehensä.

Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun
kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja
käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin
ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein
kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta,
iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla
pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä
olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama
nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä
noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja
laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu
halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin.
Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari
kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja
parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä
litistyi ja toinen silmä meni puhki.

       *       *       *       *       *

Pombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut
minua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi
selvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan
kohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen
hyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai
eikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla
viisaasti tehty.

Ryöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta
aina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin
se minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla
katkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli
uudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon
laskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja
laskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat
olivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin
nyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta
tuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.

En ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin
pitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti
toisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että
olisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni
liikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa
jalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä.
Käteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.

Sillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa
tai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä
uhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä
_tarami_-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi
hän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja
tähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni
jaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä,
joissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja
erinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla
kiitäessään niinkuin kasakat.

Näytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni
hevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin
nähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.



KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina,
kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. —
Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita
marssia. — Verellä piirretty kartta.


Tilani kävi nyt keveämmäksi, sillä nöyryyttävä asentoni vaivasi minua
yhtä paljon kuin itse rääkkääminen. Pombo kehotti minua katsomaan
telttaan, johon päin hän nyt itse lähti. Teltan aukko oli avara.
Sotamiehet laahasivat minut sinne, jotenka hyvin saatoin nähdä, mitä
sisällä tapahtui.

Kaksi vahvaa laamaa tuli telttaan, pombo keskessään. Kaikki muut
käskettiin ulos. Teltta suljettiin, mutta avattiin muutaman minuutin
päästä. Sillä aikaa oli jymykello kutsunut luostariveljet kokoon ja
kohta tuli joukko heitä pombon telttaan.

Pombo istui korkeaselkäisellä tuolilla teltan keskellä
keltaisessa kauhtanassaan, neliskulmainen hattu päässään ja nuo
kaksi saattaja-laamaa hänen sivuillaan. Pombo oli epäilemättä
tietäjähuumeessa. Hän istui liikkumatonna, kädet polvilla ja pää
pystyssä. Jonkun minuutin hän istui niin. Sotamiehet ja kokoontunut
kansa teltan ulkopuolella laski polvillensa, paljain päin ja
rukouksiansa mumisten. Toinen saattaja-laama, joka nähtävästi oli
hyvä hypnotiseeraaja eli nukuttaja, laski kätensä pombon olkapäille.
Tämä nosti nyt hitaasti molemmat kätensä ylös ja istui ison aikaa
tuossa asennossa jäsentänsä järkähtämättä ikäänkuin kivettyneenä.
Laama peukaloksi nyt Pombon kaulaa, jolloin pää alkoi äkkiä kääntyä
vasemmalta oikealle. Nukuttaja lausui sitten taikojansa, ja pombo
alkoi heti kummallisesti kiemurrella ruumistansa, väännellen samalla
kertaa päätä, käsiä, vartaloa ja jalkoja. Hän laittautui tai paremmin
laitettiin raivoon, joka kesti pienen aikaa. Sillä aikaa hartaat
kuuliat ja katsojat tunkeutuivat yhä likemmäksi pomboa, jupisivat
rukouksiansa, huokailivat raskaasti, huudahtelivat hämmästyksestä ja
pelosta, nähdessään pombon rajuja ruumiin vääntelemisiä. Välistäin
nämät suonenvedon tapaiset nykäykset päättyivät eriskummallisella
tenällä. Pombo kiertyi ihan kahden kerran, niin että pää uloni jalkain
välistä ja korkea töröhattu hiveli pitkin pituuttaan maata.

Vihdoin tarttui nukuttaja käsin pombon päähän, katsoi häntä terävästi
silmiin, hieroi hänen otsaansa ja herätti hänen. Kalpeana ja väsyneenä
istui pombo tuolillaan nojossansa. Hattu oli pudonnut sileäksi
ajellusta päästä, josta siis selvisi että hänkin oli laama, ja niinkuin
olemme nähneet, korkea-arvoinen sekä luultavasti Dalai-laaman lähin.

Näiden uskonnollisten menojen perästä annettiin kullekin läsnäolialle
_kata_, joka sitten pistettiin ja kätkettiin takin helmuksiin.

Kun pombo tuli koreasta teltastaan, onnittelin minä häntä onnistuneesta
karkelosta, mutta ilmoitin samalla, että minun on kovin nälkä ja
että liha ja tee maistuisi mainiosti. Vähän päästä tuotiin minulle
erittäin hienoa jaakin-paistia sekä runsaasti tsambaa. Mutta vaikka
olinkin nälkäinen, oli kuitenkin sangen vaikeata niellä pieniäkään
paloja, arvattavasti ruumiin rääkkäyksen ja puutumisen tähden, kun olin
kokonaan runneltu.

Kun pombo oli poistunut ja ilta tuli, sidottiin minä taas jalkapuuhun,
mutta ei niin hajasäärin kuin tätä ennen. Käteni myös kytkettiin
tolppaan, mutta ei niin kiristykseen kuin edellisellä kertaa.

Myöhään illalla tuli luostarista viisi kuusi laamaa tuoden muassaan
soihdun ja suuren messinkimaljan, jossa he sanoivat olevan teetä.
Yksi laamoista oli äskeinen ampuja, pää käärössä. Kun hän niin sangen
innokkaasti tahtoi, että minä joisin lämmintä teetä kylmän yön varalta,
heräsi epäluuloni. He panivat maljan huulilleni, mutta minä kastoin
vaan huuliani sekä kielsin maistavani enempää ja syljin pois suustani,
mitä sinne olivat kaataneet. Joku tippa kuitenkin meni alas ja muutaman
minuutin päästä sain niin pahan vatsanpurun, että siitä monta päivää
kärsin. Juomassa oli varmaan myrkkyä.

Seuraavana aamuna oltiin yhä vielä epätietoisia, mitä meille
tehtäisiin. Muutamat laamat kiivaasti vaativat meidän mestaustamme,
mutta pombo ja toiset laamat olivat yöllä päättäneet, että meidät on
lähetettävä takaisin rajalle. Pahaksi onneksi oli pombo myöhemmin yöllä
nähnyt unennäön, jossa henki oli käskenyt hänen tappamaan meidät, jos
tahtoisi pidättää maastansa onnettomuutta, joka muussa tapauksessa
tuhoa tuottaisi. "Plenkin saat huoleti tappaa," oli henki sanonut,
"ei kukaan sinulle siitä mitään tee. Plenkit pelkäävät taistella
Tiibettiläisten kanssa."

Ei kukaan laama ryhdy mihinkään tärkeään toimeen, kysymättä sitä
ennen neuvoa ennustajilta sekä loihtutemppuja tekemättä. Pombokin
käski erään laaman leikata suortuvan tukastani, jonka tämä tekikin
tylsällä veitsellään. Sitten meni pombo hiussuortuva kädessä luostariin
neuvoa kysymään. Suortuvaa tarkastettiin, loihtimisia toimitettiin ja
vastaukseksi saatiin, että jos ei maahan tahdota tuoda suurta vaaraa,
pitää minut mestattaman.(Laaman oman kertomuksen mukaan Englannin
valtiolliselle asiamiehelle _Karak Singille_ Intian rajalla.)

Pombo ratsasti takaisin nähtävästi tyytymätönnä ja käski nyt leikata
kynnen minun varpaastani. Niin tehtiinkin samalla tylsiköllä ja taas
kysyttiin luostarin tietäjiä, mutta saatiin valitettavasti sama vastaus.

Pinteen tiedustaminen tapahtuu tavallisesti kolme kertaa niiden
kokoontuneiden ylilaamojen neuvostossa, jotka ovat koko maakunnan
pääneuvostona. Kolmannella kertaa jätetään ennustajalle eli oraakelille
sormen kynsi. Laama, joka tuli tätä minulta leikkaamaan, tutki tarkoin
minun kättäni, levitti sormet hajallensa ja ilmaisi sitä tehdessään
suurta kummastusta ja hämmästystä. Muutamassa silmänräpäyksessä
kokoontui silloin laamoja ja sotamiehiä meidän ympärillemme ja toinen
toisensa perästä he tutkivat minun köytettyjä käsiäni, aivan samoin
kuin viilaama ja munkit Tukkerin luostarissa. Sana lähetettiin
pombolle, joka kiireesti saapui ja samoin tarkkaili minun sormiani.

Muutaman viikon päästä vapaaksi päästyäni sain Tiibettiläisiltä kuulla
heidän kummastuksensa syyn. Nahka sormieni välissä ulottuu tavallista
pitemmälle ja tätä luonnon oikkua pidetään Tiibetissä erittäin
merkillisenä. Jolla on semmoiset sormet, on Tiibettiläisten mielestä
"kova" kaikkea vastaan: häntä ei mikään saa kuoliaaksi. Lyö tai lykkää,
iske tai ammu häntä, vahingoittamattomana hän vaan pysyy. Mikä salainen
voima minun henkeni Tiibetissä säilytti, jätän Tiibetin oppineitten
laamaherrojen yhä harkittavaksi. Varma kuitenkin on, että tämä heidän
taikaluuloinen käsityksensä minun käsistäni suuresti joudutti pombon
päätöksentekoa meistä ja meidän kohtalostamme.

       *       *       *       *       *

Pombo käski nyt, että minun henkeni säästettäisiin ja että minä vielä
samana päivänä lähtisin paluumatkalle päin Intian rajaa. Hän otti minun
rahoistani 120 rupia, jotka hän pisti minun taskuuni matkan varalle.
Minua ja palvelioitani pitäisi kohdeltaman hyvin, vaikkakin saisimme
olla yhä köysissä.

Kun kaikki oli valmisna, vietiin minä ja Mansing jalkaisin Toksemiin.
Vartioinamme oli 50 ratsastajaa. Surkeasta tilastamme huolimatta
täytyi meidän käydä hyvin nopeasti. Sotamiehet taluttivat minua kuin
kahlekoiraa, laahasivat ja raastoivat, kun hengästyneenä ja väsyneenä
en jaksanut pysyä heidän hevostensa tasalla. Matkalla kahlasimme monen
kylmän ja syvän virran yli.

Toksemissa löysin suureksi ilokseni Khanden Singin vielä hengissä.
Hänet oli suljettu vartiahuoneeseen, jossa hän oli saanut olla neljä
päivää tolppaan köytettynä ilman palaakaan ruokaa ja tippaakaan vettä.
Minut oli hänelle ilmoitettu tapetuksi. Hän oli mitä onnettomimmassa
tilassa, puolikuolleena rääkkäyksestä vilusta ja nälästä.

Yöksi meidät majoitettiin vahtitaloon, jossa olimme tukehtua savuun.
Huone oli täynnä meluavia peluriratsastajia. Seuraavana päivänä
pääsimme Khanden Sing ja minä jaakkien selkään kuormasatulalle, mutta
Mansingin täytyi kävellä ja häntä hosuttiin armottomasti, kun hän oli
väsymyksestä nääntymäisillään. He sitoivat hänen kaulaansa nuoran,
josta häntä laahattiin. Vartiamme käskivät joka kylässä tuoda itselleen
uudet hevoset sekä virvokkeita. Kuljimme erittäin joutuisasti. Viitenä
ensi päivänä taivalsimme yli puolen kolmatta sataa kilometriä. Pisimmät
päivämatkat olivat 67 kilometriä. Sittemmin ne toki lyhenivät.

Paljon kärsimme näillä pitkillä päivämatkoilla, kun ratsastajat eivät
antaneet meidän syödä kuin joka toinen tai joka kolmas päivä, ettemme
muka vahvistuisi. Kaikki tavaramme oli viety meiltä. Vaatteemme olivat
ryysyinä ja elävissä. Olimme silloin avojaloin ja muutoin melkein puoli
alastoinna. Yöksi meidät aina köytettiin kovemmin ja saatettiin niin
jättää yksiksemme taivasalle. Ilman mitään suojaa saimme siten virua
joko lumella tai märässä maassa. Vartiat tavallisesti pystyttivät
teltan ja keittivät teetä vähän matkan päässä meistä.

Molemmat palveliani olivat minulla avussa, istuen sivullani tai muuten
varjostaen minua vartioittemme silmiltä, niin että minun onnistui
suurella vaaralla ja varovaisuudella tehdä muistelmia matkaltamme
pienelle paperille, joka oli Tiibettiläisten tarkastuksesta säilynyt
takkini povitaskussa. Samoinkuin piinapölkyssä tapasin nytkin vetää
oikean käteni pois käsiraudoista yöllä ja pikakirjoittaa pienellä
luunsirpaleella, jota kastoin vereeni, lyhyitä muistelmia; piirsin
täten myös kartan-luonnoksen paluumatkastamme.

Havainnoita ei nyt tietysti koneitten puutteessa sopinut tehdä muualta
kuin ruumiini varjosta päivän paisteessa. Täten koetin saada selvää
suunnastamme. Sade- ja lumipäivinä täytyi tyytyä ainoastaan edellisten
päivien havaintoihin.



NELJÄSKYMMENES LUKU.

Vatsapuhuja. — Kauheita mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran
eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —
Torjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy
Mansarovarissa.


Niinkuin lukia kartan punaisesta viivasta näkee, kuljimme ensin
länteen, sitten länsiluoteeseen, luoteeseen, länteen ja taas
luoteeseen, seuraten Braamaputraa etelämpänä kuin menomatkalla, ja
niin saavuimme Jutsangin eli Keskimaakunnan rajalle. Vartiamme olivat
sekä tylyjä että kaikin tavoin raakoja ja häijyjä meitä kohtaan. Pari
ratsumiestä oli kuitenkin ystävällistä ja pitivät meistä huoltakin
sekä antoivat meille vähän voita tai tsambaa, kun vaan kumppanit eivät
huomanneet. Vartioita vaihdettiin niin usein, ettei meillä ollut
tilaisuutta tutustua heihin eikä ystävyntyä, ja jokainen uusi joukko
oli aina entistänsä pahempi.

Eräänä päivänä eräs lystillinen temppu herätti heissä kauhua. Olimme
pysähtyneet erään kallion lähelle ja ratsastajat olivat asettuneet
noin kahdenkymmenen askeleen päähän meistä. Kun olin kaikin keinoin
turhaan koettanut herättää häissä lurjuksissa pelkoa ja kunnioitusta
minua kohtaan, käytin viimeksi vatsapuhujan-taitoani, jota vanhastaan
osasin. Olin puhuvinani jollekin ja saavinani vastauksen ylhäältä
kallionhuipulta. Tiibettiläiset joutuivat pelosta ihan suunniltaan.
Kysymykseensä kuka tuolla ylhäällä oli, vastasin, että siellä oli eräs
tuttavani. "Onko se plenki?" — "On." — Silmänräpäyksessä heittivät he
meidät jaakkiemme selkään, nousivat itse omille pikku hevosilleen ja
lennossa sieltä lähdettiin.

Saavuttuamme eräälle paikalle, jonka tullessani olin laskenut olevan
83°6’30" i.p. ja 30°27’30" p.l., huomasin olevani oikein onnen poika.
Tällä kohdalla yhtyvät Braamaputran molemmat tärkeimmät lähdehaarat
yhdeksi joeksi. Toinen, jota olin menomatkallani seurannut, tulee
luoteesta, toinen länsiluoteesta. Tiibettiläiset valitsivat ilokseni
eteläisen tien, ja sain siis nähdä joen toisen varsinaisen alkuhaaran.
Se alkaa pienestä lätäköstä tasangolla noin 82°47’ i.p. ja 30° ja
33’ p.l. Minä nimitin pohjoisen haaran oman nimeni mukaan, jota ei
katsottane sopimattomaksi, koska olin ensimmäinen siellä käynyt
Eurooppalainen ja koska matkanikin tapahtui näin omituisissa oloissa.
Tämä osa vankeusaikaamme, vaikkakin köyhä vaiheista, oli varsin
opettavainen. Matkalla sain nim. jonkun ystävällisen sotamiehen
laulelemaan tiibettiläisiä laulujansa, jotka olivat hyvin shokalaisten
laulujen kaltaisia. Samoin onnistui minun kyselemällä saada heiltä
koko joukon tietoja Tiibetistä ja Tiibettiläisistä, joita sitten omien
havaintojeni lisäksi olen tässä kirjassa kertoellut.

Me olimme tulleet Jutsangin maakuntaan pitkin Maiun-solan rinteitä,
mutta nyt jätimme tämän maakunnan kulkien etelämpää alemmasta solasta.

       *       *       *       *       *

Vaelsimme nyt luoteiseen suuntaan. "Pyhän" maakunnan hyvästi
jätettyämme alkoi vartioitten tylyys vähitellen talttua. Saimme nyt
useammin ostaa ruokaa niillä minun rahoillani, jotka pombo oli minun
taskuuni pistänyt. Aterioidessamme ratsastajat irroittivat kätemme
käsiraudoista ja kytkivät sen sijasta jalat. Saimme myös heiltä
lainaksi astioita vähän lämmintä ruokaa keittääksemme, jota pitkään
aikaan emme olleet nauttineet. Tämä oli erittäin virkistävää.

Kuljettuamme poikki sen polun, jota myöten me olimme Tiibettiin
tulleet, kuljimme nyt pohjoisemmassa, yhtäsuuntaisesti erään
aaltomaisen ylätasangon kanssa. Näin väistimme sen suoperäisen
tasangon, jota Tiibettiin mennessä oli ollut niin vaikea kulkea.
Näimme siellä täällä joukon mustia telttoja ja eräänä iltana kun
leiriydyimme muutamien pikku järvien lähelle, saimme ostaa kutun. Eräs
ratsastajista, kunnon mies, joka oli ollut hyvin ystävällinen meille,
valitsi meille pienen, hyvinvoivan eläimen, ja me odotimme ihastuksella
saavamme vankan aterian, kun suureksi mielipahaksemme huomasimme, ettei
meillä ollut asetta, millä kutun teurastaisimme. Emme voineet lyödä
siltä päätä poikki, kun eivät Tiibettiläiset uskoneet meille veistä
tahi miekkaa, ja itse eivät teurastaneet eläintä meille. Vihdoin voitti
ystävällinen ratsastajamme epäilyksensä ja saatuansa kolikon, tappoi
hän kutun kuristamalla. Kuristaen eläintä toisella kädellä, pyöritti
hän ahkerasti toisella kädellään rukousmyllyänsä.

Muutaman päivän kuluttua jouduimme suurelle lakeudelle, jossa oli erään
tarjumin leiri, käsittäen noin parisataa telttaa. Tähän jäimme yöksi.
Siellä oli suuri joukko laamoja ja sotamiehiä. Keskellä yötä meidät
herätettiin ja meidän täytyi siirtyä muutaman kilometrin edemmäksi.
Aamulla varhain kuljimme ison joen yli ja jatkoimme matkaamme päin
lounasta, kunnes illalla saavuimme Tokhimin tarjumin leiriin. Täällä
kohtasimme samoja upseereja, jotka mennessämme olivat tuoneet meille
tarjumin lahjat ja jotka me ajoimme pois, kun rupesivat meitä
uhkaamaan. Tällä kertaa he olivat sangen kohteliaita. Vanhin heistä
lausu meille kaikenlaisia kohteliaisuuksia ja ilmaisi ihmettelevänsä
meidän rohkeuttamme taistellessamme sellaista ylivaltaa vastaan. Vanhus
teki parhaansa meidän hyväksemme, kutsuipa pari soittoniekkaakin
meitä huvittelemaan. Toisella näistä oli omituinen, neliskulmainen
karvalakki; hän hieroi kaaremmuotoisella jousella kaksikielistä
soittokonetta, ja hänen seuralaisensa, pieni poika, tanssi kömpelösti
ruumistaan vääntäen, ja kulki sitten kerjäämässä _tsambaa_.
Tiibettiläiset ovat kerjäläisille hyvin anteliaita ja kieltäytyvät
harvoin heille jotain antamasta, olkoon sitten lahja kuinka vähäinen
tahansa: vähän tsambaa, voita tai ghuraa.

Hyväksyttyämme isäntiämme ja vartioitamme lähdimme seuraavana
päivänä Mansarovaria kohti ja saavuimme saman päivän iltapäivällä
Tukkeriu kylään ja gombaan, sekä sijoituimme samaan majataloon, jossa
mennessämme olimme yöpyneet. Täällä riisuttiin meiltä kahleet ja
me tunsimme itsemme verrattain vapaiksi, vaikka neljä miestä aina
kulki sivullani ja yhtä monta vartioksi Khanden Singiä ja Mansingia.
Minä käytin tilaisuutta kylpeäkseni Mansarovar-järvessä ja molemmat
seuralaiseni lähettivät salaaminsa jumalillensa ja puhdistivat itsensä
pyhässä vedessä.

Munkit jotka edellisellä kerralla olivat olleet niin ystävällisiä,
olivat nyt erittäin yrmeät ja epäkohteliaat. Katseltuaan meidän
tuloamme, vetäysivät he kaikin luostariin ja sulkivat portin. Koko
kylänväki pysytteli myös kotosalla ja pian olimme yksinämme koko
paikalla.

Oli vielä pimeä, kun meidät herätettiin ja käskettiin valmistautumaan
lähtöön. Kun emme kyllin pikaisesti valmistuneet, laahattiin me
majatalosta ulos. Hartaasta pyynnöstämme saimme kuitenkin vielä kerran
kylpeä Mansarovarissa, jonka vesi nyt kuitenkin tuntui jääkylmältä,
eikä meillä ollut mitään, niillä pyyhkisimme itseämme. Noin tuntia
ennen auringonlaskua nostettiin meidät jaakkien selkään ja lähdimme
matkaan kolmenkymmenen ratsastajan ympäröiminä.



NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta.
— Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar.
— Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa.
— Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. —
Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. —
Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.


Kuljettuamme useita tuntia pysähdyttiin teetä juomaan. Lähellämme
levähti mies nimeltä _Suna_, veljineen ja poikineen, jotka olin
Garbjangissa tavannut. He kertoivat, että Intiaan oli tullut tietoja,
että minä ynnä molemmat palveliani olisivat mestatut Tiibetissä ja että
t:ri Wilson ja peshkari eli valtiollinen asiamies Karak Sing silloin
olivat menneet rajan yli, hankkimaan asiasta selkoa sekä saamaan minun
kapineeni pois. Olin hyvin iloinen kuullessani, että he vielä olivat
Taklakotissa. Sain Sunan menemään ilmoittamaan tri Wilsonille missä
olin ja että olin vankina.

Olin tuskin saanut tämän Sumalle ilmoitetuksi, kun jo vartiani kävivät
hänen kimppuunsa, ja ajoivat heidät pois, sittenkun olivat ankarasti
kieltäneet heitä olemasta missään tekemisissä minun kanssani. Kun taas
olimme liikkeelle lähteneet, tuli eräs ratsastaja laukaten meidän
luoksemme tuoden kiellon Jong Peniltä Taklakotista, ettemme saisi mennä
Lippu-solan kautta, johon nyt olisimme kahdessa päivässä ehtineet,
vaan että meidän tulisi lähteä kaukaista Lumpija-solaa kohti. Tähän
vuoden aikaan on mahdotonta päästä tästä selästä. Meidän tulisi tehdä,
mutka, johon menisi viisi- tai kuusitoista päivää ja suurimmaksi osaksi
kulkea lumen ja jäitten läpi. Nälkiintyneinä ja heikot kun olimme olisi
tämmöinen marssi ollut meidän kuolemamme. Pyysimme päästä Taklakotiin,
mutta vartiamme kielsivät. Ja tällä välin oli Jong Pen lähettänyt uuden
sanan ja sotamiehiä valvomaan käskyn täyttämistä sekä estämään meitä
menemästä Lippu-solalle.

Vartiamme, joihin Taklakotista tulleet ratsastajat nyt olivat
liittyneet, pakottivat meidän jättämään Lippu-tien ja me aloimme
kulkea jäistä Lumpija-solaa kohti. Tämä oli meidän murhaamistamme, ja
Tiibettiläiset, jotka tämän hyvin tiesivät, laskivat saavansa sanoa
intialaisille viranomaisille, että me olimme Lumpija lumessa ja jäissä
kuolleet luonnollisen kuoleman.

He ilmoittivat jättävänsä meidät sille kohdalle, jossa lumi alkaa, ja
etteivät antaisi meille ruokavaroja, ei vaatteita eikä peittoja, ja
että saisimme omin neuvoin tulla toimeen niin hyvin kuin taisimme. On
turhaa sanoa, että edessämme olisi varma kuolema.

Päätimme ettemme enää kärsivällisesti alistuisi kohtaloomme, vaan että
ryhtyisimme viimeiseen keinoomme. Kuljettuamme moniaita kilometriä
Taklakotin tien länsipuolella, kieltäydyimme menemästä kauemmaksi
siihen suuntaan. Sanoimme suoraan heille, että teemme vastarintaa,
jos he pakottavat meitä. Meille on yhdentekevää, kuolemmeko heidän
miekastaan vai palellummeko kuoliaaksi Lumpija-solassa.

Neuvottomat vartaat päättivät jäädä tänne yöksi, ehtiäksensä saada
lähettilään Taklakotiin pyytämään uusia käskyjä. Yön kuluessa tuli
käsky, että jatkaisimme matkaamme ja aamun tultua valmisti vartiostomme
lähtöä Lumpijaa kohti. Silloin me kolme kokosimme vähät voimamme ja
rupesimme äkkiä heitä kivittelemään. Kuuluu uskomattomalta, mutta
ennenkuin heihin vielä oli sattunutkaan, lähtivät meidän urheat
sotilaamme pakoon, minkä käpälistä lähti. Me lähdimme Taklakotia kohti
ja meitä seurasi nuo pelkuri raukat nöyrimmästi rukoillen, ettemme
enää heitä vastustaisi, vaan hyväntahtoisesti seuraisimme heitä sinne,
mihin meidät veisivät. Muussa tapauksessa lyötäisiin heiltä pää poikki.
Me emme välittäneet heitä kuunnella, vaan kivittämällä pidimme heitä
etäällä.

Olimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman
sotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä,
vangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet
ajatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät,
ettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.

Joukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen
sihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen
keskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt,
kun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme
takaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong
Pen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät
antaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia.
Me vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin
menisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.

Lapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen
luettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin
saattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa.
Sanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä,
pyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin
siihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta
kirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin
Tiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän
kielellensä.

Kun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang
oli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi
suosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta,
päätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista
aikaa.

Tämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin,
kun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme
ja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin
tulee viedä meidät heti Taklakotiin.

Käännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki
Gakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen
kylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme
enin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta
meidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi
sanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että
meidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.

       *       *       *       *       *

Yöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen
ja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.

Tiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet
hallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat
alituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan
tulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta.
»Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna
kivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa
minun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia
rettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.

Äsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta.
Heillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea
tarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä
olisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong
Penin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä
kun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien
kynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin
heitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun
menemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa,
arvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä
aukaise tietämme.

Gyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin
miehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän
miehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän "kenraaliksensa",
Khanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme
hyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu,
lahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi
lampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.

Vihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden
Sing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin
nyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli
järjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien.
Siihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat
vihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki
tyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.

"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja," sanoi eräs upseerini. "Ne juoksevat
käpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät."

Hän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme
hevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta
turhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat
näkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten
ja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen
rauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella
kiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin
rauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei
kukaan välittänyt.

Tämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan
jatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja
minä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva
vartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain
yli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja _khokdenia_,
isoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä _mani_-muureja.
Jyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen
seutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme
suuren _Delaling_ nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen
luostarin, _Sibling_, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista
vuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.

       *       *       *       *       *

Niin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme
tuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle,
kun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren
juurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa
vartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä,
jossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien
joukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja
kauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä,
ja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.

Kysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän
tuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen
liikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.

Kun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin,
osoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin
teltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta
kilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt
kauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti
ruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.

Valtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran;
muita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä.
Vartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita,
eikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka
pyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.

Myöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson,
joka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak
Singin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä
hoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas
virkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.

Taklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin
osa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä
löysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini,
osa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni,
kokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia
näistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen
välityksellä.

Eräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen
sihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun
piinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä
suurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori
Wilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten
kuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni
oli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen
myös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he
ilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät
tätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin
hallitusta mairinneet.

Tässä tilaisuudessa olin vähällä saattaa Wilsonille ja peshkarille
paljon mielipahaa, sillä vereni kuohui kuullessani Tiibettiläisten
solvauksia. Katkeruuteni nousi äärimmilleen, kun Nerba kieltäytyi
minulle antamasta äitini sormusta, joka hänellä oli sormessaan.
Kiivaudessani tempasin ensimmäisen aseen, minkä sain ja hyökkäsin sillä
Nerban niskaan, tuon konnan, joka väijyksistä minua oli ampunut ja
pidellyt tukasta, silloin kun pombo käytteli tulikuumaa rautaa minun
silmieni edessä. Wilson ja Karak Sing tulivat väliin ja niin Nerba
pelastui puukon kynsistä. Mutta tämän johdosta nuo Tiibetin virkaherrat
syöksivät ovelle ja niin nolosti loppuivat meidän keskustelumme.

Keskustelumme jatkuessa sain tietää kuinka meidän pelastuksemme
oli tapahtunut. Kun Wilson ja peshkari saivat tiedon, että minä
ynnä palveliani olisimme mestatut, olivat he lähteneet rajan yli
toimittamaan tutkimuksia ja yrittämään pelastaa kapineitani.
Silloin olivat he saaneet Suna nimiseltä Shokalaiselta, jonka olin
Mansarovarista lähettänyt, kuulla että olin vankina, repaleissa, täynnä
haavoja ja nälästä kuolemaisillani. Heillä ei ollut tarpeeksi väkeä,
tunkeaksensa kauemmaksi maahan minua kohtaamaan. Sitä paitsi olivat
Tiibettiläiset heitä ankarasti vartioineet. He ynnä pundiitti Gobaria
olivat vakavasti Jong Peniä nuhdelleet sekä uhanneet lähettää armeijan
häntä vastaan, jollei hän pian minua vapaaksi päästäisi. Tällä tavoin
olivat he saaneet hänen lupaamaan, että minut vietäisiin Taklakotiin.
Tosin lupa sitten peräytettiin, mutta annettiin taas uudelleen, ja
minun on siis kiittäminen näitten kolmen herran tarmoa ja hyvää tointa,
että vielä elän.

Levähdimme vähän kootaksemme voimia ja suuntasimme sitten matkan
Intiaan. Menimme Himalaijan ylitse Lippu-solasta ja niin oltiin taas
onnellisesti Englannin alueella. Päivämatkamme olivat erältänsä lyhyitä
Gungiin asti, jossa täytyi levätä joitakuita päiviä t:ri Wilsonin
parantolassa. Wilsonilla oli täällä tallella ne tavarani, jotka hänen
muassaan Gyanemasta lähetin: koneita, valokuvalevyjä y.m.

Oli varsin ihmeellistä, kuinka nopeasti me t:ri Wilsonin hoidossa
aloimme tointua. Kun ensi kerran katsoin peiliin, kavahdin omaa
hahmoani, sillä niin tonttumainen se oli. Mutta kun kuukausia
vanha partani ja pitkä tukkani olivat tehneet likempää tuttavuutta
asianmukaisten teräkalujen kanssa, aloin taas näyttää sivistyneitten
muotoiselta. Selän vammat kuitenkin yhä vielä tuottivat tuskaa.
Oikealla silmällä näen verrattain hyvin, mutta vasemmasta on näkö
kadonnut.

Poikettuani Tinker-solaan Nepalissa, kuljin paluumatkalla Karak Singin
seurassa vielä kerran tuon kuuluisan Nerpani-tien pahamaineisia,
puisia riippusiltoja myöden Askoteen, jossa tapasin herra Larkinin.
Hänet oli Intian hallitus määrännyt pitämään tutkintoa Tiibettiläisten
väkivaltaisuuksista minua kohtaan. Vaikken vielä ollut entisissä
voimissani pidin kuitenkin velvollisuutenani palata hänen kanssansa
rajan taka, ollakseni avullisena tutkimuksessa. Aioimme mennä
Lippu-solasta jonkun matkaa Tiibettiin, antaaksemme Jong Penille
tilaisuuden tulemaan meitä kohtaamaan; mutta hän kieltäytyi tulemasta.

Siitä huolimatta ja tiibettiläisiä juonia välttääksemme menimme
sittenkin Lippu-solasta ylitse Tiibettiin. Oli satanut vahvasti
lunta ja oli kovin kylmä. Pari päivää ennen meidän matkaamme oli
eräs Shoka-mies, yrittäissään samoin Lippu-solalta Tiibetin puolelle
paleltunut vuorilla kuoliaaksi. Lunta oli noin neljä metriä vahvassa.
Nousu ei siis ollut helppoa, ja meiltä meni runsaasti kaksi tuntia
kiivetessämme itse solaan. Wilson, peshkari, Jagat Sing ja kaksi
apumiestä oli seurassamme. Löydettyämme sopivan ja tuulensuojaisen
paikan, levähdimme pitkän aikaa ja odottelimme Jong Peniä tai hänen
asiamiestänsä. Mutta ei ketään tullut. Iltapuolella 12 p. Lokakuuta
1897 lähdin siis iäksi Tiibetistä. Palasimme leiriimme, joka oli
satakunta metriä solasta alempana; siellä miehemme, tavaroitten
kantajat, olivat sillä aikaa paljon kärsineet vuorikivusta.

Herra Larkin ja minä lähdimme nyt pikaisia päivämatkoja tehden Almoraan
päin, ja olin hyvin tyytyväinen siitä, että h:ra Larkin täällä oikeutta
istuen, sai sekä Tiibettiläisiltä että Shokalaisiita runsaita minun
kohteluani koskevia todistuskappaleita. Sitten jatkoimme yhtämittaa
matkaamme Almoraan ja sieltä _Naini Taliin_, joka on Luoteismaakuntien
ynnä Oudhin kuvernöörin suviasunto; siellä v.t. kuvernööri piti minun
asiaani koskevan neuvottelun.

Täällä erosin uskollisesta Mansingista, annettuani hänelle hänen
vastaista toimeentuloansa varten tarpeellisen summan. Hän saattoi minua
Kathgodamiin, rautatien loppupisteeseen ja näytti hyvin surulliselta,
kun Khanden Sing ja minä astuimme junaan. Kun juna lähti liikkeelle,
"salaamasi" hän minua aivan tavattoman vilkkaasti. Hän oli tätä ennen
pyytänyt, että jos joskus Tiibettiin palaisin, ottaisin hänet mukaani,
mutta että silloin myös antaisin hänelle kiväärin. Se oli ainoa ehto.

Khanden Sing jäi minun palvelukseeni ja seurasi minua Bombayhin sekä
sieltä suoraan Florensiin, jossa taas sain tavata vanhempani. He olivat
varmaankin olleet suuremmassa tuskassa kuin minä itse kulkiessani
_luvattomilla teillä_ Tiibetissä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luvattomilla teillä : Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.