Title: Kesämatkoilla kanootissa
Author: Ramsay, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kesämatkoilla kanootissa" ***
KANOOTISSA ***



KESÄMATKOILLA KANOOTISSA

Kirj.

Toht. August Ramsay


Suomensi

Aatto S.



Porvoossa,
Werner Söderströmin kustannuksella,
1891.



SISÄLLYS:

Alkusanat.
Matkalla.
   Saimaalla.
   Saimaalta Päijänteelle.
   Kymin uittoväylä.
   Ätsäristä ja Viiroilta Poriin.
   Vuoksella.
   Nevalla.
Ohjeita ja neuvoja.
   Kanootti-matkoja Suomessa............ „ 81
   Kanootin rakennus.
   Varustautuminen pitkälle matkalle.
   Yleisiä ohjeita.



Alkusanat.


Jo siitä on muutamia vuosia, kuin minä tein ensimmäisen pitkän matkani
kanootilla. Sitä ennen olin ollut innokas astuskelija ja kesäaikoina
kuljeksinut, laukku seljässä, ympäri maita. Nyt olin oppinut tuntemaan
matkailijalle uuden kulkuneuvon, ja se on joka vuosi houkutellut minua
uusille matkoille.

Kanootilla pitää Sisä-Suomessa matkustella. Kanoottimatkailija määrää
vapaasti retkensä, pitämättä lukua tavallisista kulkuteistä, ja jos hän
tahtoo poiketa maamatkalle, jätetään vene rannalle, jossa se palatessa
on valmiina kantamaan häntä edelleen, taikka myöskin saattaa sen
edeltä päin lähettää seuraavan matkan alkupäähän. Hän nauttii kaikkia
jalkaisin matkustajan etuja eikä kuitenkaan ole kahlehdittu maahan.

Kanootilla! Mutta sehän on vaarallista, sitä paitsi vielä väsyttävää,
epämukavaa j.n.e. Niin, vastaväitteitä tosiaankin on paljo
suunnitellessa kanoottimatkaa. Ehkäpä sen tähden muutamat kuvaelmat
kanoottielämästä voisivat haihduttaa tuota epäluuloa ja jonkun verran
innostuttaa koettelemaan tätä vaarallista kulkua sekä olla ohjeena
varustautuessa.

Kuvaukset, vähäksi osaksi ennen julaistuja Sporten nimisessä
aikakauskirjassa ja Matkailijayhdistyksen 1888 vuoden vuosikirjassa,
eivät ole saadut varsinaisilta urheiluretkiltä, joilla nopeus tai
hyvät tulokset ovat tarkoituksena. Soutu on ollut ainoastaan kulun
välittimenä, soutaja oikeana matkailijana, joka on malttanut rauhassa
nauttia kaikkea, kuin on sattunut eteen, ja levätessään katsella
seutuja, joissa on käynyt. Matkan huviin nähden ovat siis voimat olleet
vähempi-arvoiset kuin avoin mieli ja kevyt sydän. Kanootti on tullut
kulkuneuvoksi matkailijalle, yhtä hyvin naiselle kuin miehellekin.

Helsingissä joulukuussa 1890.

_Tekijä_.



MATKALLA.



Saimaalla.


I.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kuin läksimme Puumalan
kirkkorannasta. Aamuhetket olivat kuluneet edellisenä päivänä
tapahtuneen haaksirikon korjailemiseen. Matkamme oli alkanut huonosti.
Hyvin varustettuina ja kanootit paraassa kunnossa olimme lähteneet
Viipurista pyrkimään pitkin Saimaan kanavaa sisämaan suuriin järviin,
ja kanavamatka oli melkein lopussa, kuin yhden veneistämme ilmoitettiin
pahasti vuotavan. Ei ollut ajattelemistakaan saada sitä korjatuksi heti
paikalla; sen tähden me mielihyvällä käytimme hyväksemme otollista
tilaisuutta ja nousimme ylös päin menossa olevaan höyrylaivaan, joka
juuri nousi siitä sulusta, johon olimme pysähtyneet, matkustaaksemme
sillä Etelä-Saimaan suuren aukean seljän yli Puumalaan. Sinne olimme
nyt saapuneet ja ystävälliseltä maakauppiaalta Konstantin Mutikaiselta
saaneet kaikki välttämättömät korjaustarpeet. Uteliaan ja ihmettelevän
lapsijoukon ympäröiminä oli meidän onnistunut tuketa kanootin pohjaan
tullut reikä.

Pian oli suoritettu se vähäinen työ, jota Puumalan salmen hiljainen
vastavirta tuotti, ja me luistimme pohjoista kohti lähimmille
seljälle. Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin
vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka
peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä
oli tullut keskikesän koko lämmössä; ainoastaan tuore vihreys ja ehkä
myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että vielä oltiin
kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahollansa,
päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan
suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta
pääkaupungissa. Levottoman puuhailemisen olimme jättäneet sinne
jälkeemme, nauttiaksemme nyt ihan täysin määrin yksin oloa ja vapaata
elämää luonnossa.

Mitään määrättyä kulkujärjestystä ei näkynyt; milloin koeteltiin voimia
ja kanootit lipuivat rinnan pitkin selkää, milloin unhottui soutu,
airo vaipui ja mieli kiintyi lähirantojen kukoistukseen. Me emme
olleet myöskään määränneet mitään varmaa matkan päätä päiväksemme;
mitä ei ehditty tänään, saatettiin varsin hyvin jättää huomeiseksi.
Edessämme oli kesä, ja se oli meidän, ja ympärillämme oli maa avoinna
ja viehättävänä, ja sekin oli meidän. Täällä olimme päättäneet viettää
joutopäivämme.

Edellisen päivän vahinko kohta unhottui, varsinkin kuin monella
koetuksella saatiin selville, että se oli tyydyttävästi korjattu.
Kuitenkin oli se vähän himmentänyt kanavamatkan muistoja, ja nykyään
ympärillämme olevat maisemat myöskin puolestaan työnsivät niitä
syrjään. Taitotekoinen vesitie on kyllä varsin miellyttävä soudella
kanootilla, multa siinä ollaan liian ahtaalla, sillä rantavallit
rajoittavat vapautta ja suunta on joka hetki määrätty. Ihan toista
oli täällä ulkona, saaria oli kaikkialla kylvettyinä, siinä täytyi
sokkeloista selvittäytyä ja joka aironvedolla avautui eteen uusi
näköala, uusi salmi, joista saattoi valita minkä hyvänsä. Ja ehkäpä
juuri kanavamatkan mielijohteet meissä vaikuttivat, että soudettuamme
jonkun peninkulman poikkesimme pois yleiseltä merkityltä Savonlinnan
väylällä laskemaan omia teitämme ilman luota purjehdusmerkkien
alinomaisia muistutusta "tästä se tie käypi".

Lähdettiin Sulkavaa kohti Saimaan läntisimpiä selkiä pitkin, joka väylä
on täynnä luonnon kauneutta. Korkeina kohoilevat rannat kummallakin
puolen kapeita selkiä, jyrkkinä supistavat kallioseinät salmia. Seutu
on aution näköinen, rannoilla kuuluu ainoastaan tasatahdissa toisiaan
seuraavat kirveen iskut jostakin metsänhakkuulta; viljelty alue ei
ulotu vesien rannoille asti, se on siirtynyt harjuille ja niiden
rinteille; ainoastaan harvoin näkyy vene tai yksinäinen kalastaja.

Kuin purjehdusväylän viimeinen valkoinen kummeli katosi näkyvistämme,
olimme joksikin ajaksi irtautuneet kaikesta suuren maailman yhteydestä;
höyryveneet eivät kynnelleet näitä syrjäisiä selkiä. Ympärillämme oli
järvimaisema kaikessa autiudessaan. Mutta se autius ei herättänyt
mitään yksinäisyyden tunnetta. Järkkymätön tyyneys vallitsee
perussäveleenä koko luonnossa. Kanootti ei ole täällä mitättömän
pieni pähkinänkuori, vaan se vaikuttaa mielessä turvallisuutta ja
luottamusta. Jylhän vakava ympäristö ei pelota, se antaa vain lepoa;
se oi näytä meren majesteetillisuutta eikä vaadi taisteluun hengen
edestä, se on rauhallinen kaikessa autiudessaan, se on lempeä,
uinaileva. Tyyneys vallitsee, hiljainen ilta soveltuu paraiten tähän
luontoon, ja sellaisen illan me juuri saimme. Me livuimme eteen päin,
mieli omituisella tavalla puoleksi uneksivana, ja ainoastaan kalalokin
kirkuna tai korkealla ilmassa liitelevä haukka johti ajatusta takaisin
puuhiin ja taisteluihin.

Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen
matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä
paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtaavasti, ei ole
suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on
toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella,
mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä
järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen
täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi,
tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaiseksi: silloin
yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä
silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai
kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni
luonto herättää.


II.

Me olimme jo jonkun aikaa tähystelleet yösijaa. Rannoilla on täällä
kuten melkein kaikkialla Savossa, ainoastaan joskus talo. Ne ovat
siirtyneet harjuille, joilla ne kyllä näkyvät soutajalle järvelle,
mutta melkoisen matkan päästä, ja jos hän lähestyy rantaa, peittävät
lähimmät mäet äsken niin houkuttelevan kuvan pois näkyvistä. Sen tähden
harvoin ollaan poikkeamatta rantataloon, milloin vain ohi kuljetaan;
nälkä pakottaa laskemaan rantaan. Jos ruumiin vaatimukset eivät siedä
sellaista odotusta, täytyy metsäpolkuja myöten pyrkiä kyliin tai
torppiin loitommalle rannasta, joka ei aina ole mikään helppo tehtävä.
Ainoina tienviittoina ovat silloin enimmäkseen vain joku venevalkama,
nuottatalas tai rantalato, joista paikoista ainakin vähäinen polku vie
ihmisasunnoille. Miten pitkältä siitä on käveltävä, pysyy arvoituksena,
kunnes päästään perille. Usein täytyy astuskella pari kolme kilometriä,
ja vaivansa palkaksi tavataan sittekin ehkä vain vähäinen torppa, jossa
suolakala, hapan leipä ja piimä on kaikki, mitä saatavana on, vaikka
vieras olkoonkin pitkän matkan päästä ja maksakoon puhtaassa rahassa.
Tänä päivänä meillä oli onnea. Kartan varsin epävarmat osoitukset, mitä
koskee talojen paikkoihin, olivat tällä kertaa luotettavat. Ryhälän
kylän piti olla meidän matkamme varrella, ja tuolla pilkotti jo lähin
talo rantapensasten välitse; äkisti kääntyen laskimme kotilahteen,
vielä muutamia airon vedällyksiä, niin keulat nousivat ylös pehmeälle
rantahiekalle. Ihan hiljaa olimme saapuneet rantaan ja me ehdimme jo
nousta pois kanooteistamme ennen, kuin juuri nuotalta palaava talonväki
tointui ensi hämmästyksestään. Jotakin ihan uutta oli nyt nähtävänä.
Suomeksi lausuttu tervehdyksemme nähtävästi rauhoitti ja vähitellen
tuli vastauskin meidän "hyvään iltaamme". Tällä välin olimme ehtineet
huomata talon isännän, ja kertoen "terveisiä Helsingistä" ojensimme
kättä. Alkuun oli päästy, vaitiolo loppui. Tyydyttävästi vastattua
tärkeihin kysymyksiin, mistä ja minne, alkoi puhelu toden perästä.
Tällä välin oli siihen kokoutunut naisia ja lapsia, joten siinä viimein
oli koko vilkas elämä illan tyynessä.

Kanootti tulee ensimmäiseksi puheen aineeksi, mitään sellaista ei
ole ennen nähty eikä edes kuultu puhuttavankaan kirkkomäellä eikä
kaupunkimatkoilla. Sitä on nyt katseltava ja tutkittava, jokainen pikku
kohta herättää kummastusta, sen tarkoitus täytyy kertoa. Ihmeellisintä
on, että koko vene on tehty purjekankaasta. Sitä koputellaan ja
tunnustellaan, sen painoa tutkistellaan ja hintaa kysytään. Ihan oikein
huomautetaan, että samasta rahasta saadaan kaksihankainen kuiru, mutta
toiselta puolen tunnustetaan kanootti sopivammaksi huvimatkoille,
ja sitte onhan sitä helppo kantaa järvestä toiseen. Vitkastellen,
paremmin vain hiljaisena ajatuksena kuin pyyntönä, ehdottaa joku rohkea
nuorukainen pieniä koesoutua. Jos lupa annetaan, tulee siitä ilo ja
riemu. Vast'alkajan ensimmäisistä kömpelöistä liikkeistä lasketellaan
sukkeluuksia ja leikkiä, jotka eivät kuitenkaan kovin koske, koskapa se
onnellinen on nyt saanut enemmän kokea maailmaa kuin muut. Ja me saamme
mielialan lämpöiseksi; muutenpa kansan tutkimisesta ei tulekaan mitään,
vaan elämä kansan keskessä tuntuu tyhjältä ja ikävältä.

Mutia me halusimme ruokaa, ja tiedämme, että sen saanti käy hitaasti.
Sen tähden eräs meistä on jo ajoissa ryhtynyt toimeensa: pitämään
huolta ruumiin tarpeista. Hän rupeaa emännän ystäväksi ja tekee hänen
kanssaan sopimuksia ruokavaroista. Eipä se tehtävä ole niinkään
helppo, kuivaa ruokaa saadaan kyllä, mutta jos tahdotaan vähäkään
lisäksi, on siinä kohta vaikeuksia, vaikka tarpeita onkin talossa.
Kyllä emäntä on halukas auttamaan, multa hän ei ilmoittele talon
varoja, niistä täytyy kyllä kymmenillä kysymyksillä hankkia tieto. —
Kanoottimiehen illalliseen sitä paitsi kuuluu ihan välttämättä tee
omista varoista. Nyt se tasoittelee ruumiin juomatarpeen vajavuudet.
Päivällä kanoottimies ei saa ensimmäistä janon tunnetta sammuttaa
vedellä, kohtuullisuus siinä vaikuttaa enemmän ja kohta totutaan tähän
kuivaan ruokajärjestykseen. Illalla hän sitä vastoin haitatta voi juoda
lämmintä teetä ja silloin se maistuukin mainiosti.

Rannalle jääneet ovat vähitellen nousseet taloon yhä vielä puhellen
kanooteista. Ruokasanaa odotellessa ehditään vielä tehdä paljo
tutkiskelemuksia, tietysti aikamme merkillisimmistä keksinnöistä,
joihin luonnollisesti kanoottikin kuuluu. Vanha isäntä johtaa puhetta.
Hänen nuoruutensa on ollut siihen aikaan, jolloin Savon metsäntuotteet
kuljetettiin maitse Lappeenrannasta Viipuriin. Rakennettiin sitte
Saimaan kanava ja minkä mullistuksen se sai aikaan rauhallisessa
sisämaassa! Miten hädissään kuunneltiin vanhan "Vellamon" ensimmäisiä
vihellyksiä; nyt on höyryveneitä kymmenittäin, ja tämänkin pitäjän
isännillä on osakkeita niihin. Ei tiedä, mikä siitä lopuksi tulee.
Nuorempi sukupolvi ei käsitä ukon mielialaa, se on kasvanut höyryn
aikakaudella, keskellä kultaisten metsäaikain vilkkaampia oloja; jotkut
ovat olleet nykyisissä rautatietöissäkin ja sieltä saaneet laveampia
näköaloja. Nyt aletaan kertoa kaikenlaisia merkillisyyksiä, kuin on
nähty. Kanootti on tietysti uusin, mutta mitäpä se on polkupyörän
rinnalla! Siinä oli kylän räätälillä valtti kädessä, sillä hän on
nähnyt nuo hirviöt silloin, kuin oli opissa kaupungissa. — — Ja siten
puhellaan yhä edelleen, kunnes ruoka on valmis.

Illallisen jälkeen puhellaan vielä hetkinen. Tarjotaan sikari isännälle
ja, kuin se saadaan juhlallisesti sytytetyksi, alkaa juttelu jälleen.
Puhellaan talon hoidosta ja vuoden tulon toiveista, sitte yleisemmistä
oloista, kunnan asioista ja suurista valtiollisista asioista, jotka
ovat päivän polttavia. Kaikista lausunnoista näkyy horjumatonta lain
ja oikeuden kunnioitusta, jotka ovat yhteiskunnan lujat peruspylväät.
Lausuttujen mielipiteiden perusteina ei olo valtiollisia korulauseita,
vaan järjellisiä arvosteluja elämässä saatujen kokemusten pohjalla,
jotka eivät ollenkaan ole samaa, kuin mitä päivälehdet usein
kiihkoisesti huutavat siitä, "mitä kansa tahtoo ja vaatii". — Rengit
eivät ota osaa keskusteluun, heillä ei ole puhevaltaa, mutta he
hartaasti kuuntelevat ymmärtäväisten sanoja. Ainoastaan silloin
tällöin pistävät he väliin jonkun tilastollisen numeron tai jonkun
yksityisselityksen. Mutta jos siirrytään asevelvollisuus-asioihin,
silloin on kaikilla sama puhevalta. Ja se aina koskee niin likeisesti
maanmiehen talouteen, että sen täytyy tulla puheeksi. Huomaamatta
siirrytään sitte suurten valtioasiain alalle, varsinkin sodan ja rauhan
toivoihin. Päivälehdet pitävät maan syrjäisimpiäkin seutuja tässä
kohdassa muun maailman tasalla.

Tulee sitte yö ja levon tarve. Mielellään annetaan talon paras huone,
pieni kammari, joka tavallisesti ei ole asuttavana. Mutta sisään
astuessa herää mielessä pahoja huolia. Lepoa me halajamme, mutta sen
toiveet ovat huonot. Kuin huoneen ovi avataan, löyhkää sieltä vastaan
ummehtunut ilma. Turhaan koetetaan tuulettaa, ikkunat yleensä eivät ole
saranoilla, vaan kiinni naulitut, ja lisäksi vielä on sisäikkunatkin
edessä hyvästi lukittuina ja liistaroituina. Jos kuitenkin saadaan
oven kautta jonkin verran tuuletetuksi tätä melkoisen vastenmielistä
makuuhuonetta, on vielä vuoteet tutkittava. Ne paha kyllä varsin
usein ovat surettavassa kunnossa ja useimmissa tapauksissa voidaan
pikaisimmankin tarkastuksen jälkeen jättää tekemättäkin kysymys "onko
eläviä?" jota sentään ei käsitetä miksikään loukkaukseksi. Mehän olemme
nyt Savon sisämaissa! Jos päätetään jäädä huoneesen, ovat sen tähden
olkitilat lattialla paljon paremmat kuin pehmoinen vuode sängyssä.
Mutta sekä ilman puhtauteen että omaan turvallisuuteen katsoen on aina
varmempi sijoittua johonkin aittaan. Siellä on moitteeton lepopaikka.
Aamuaurinko ei pääse sisään olemattomista ikkunoista, ilma on puhdas,
itikat ja kärpäset eivät menesty siellä eikä tarvitse peljätä muitakaan
kutsumattomia vieraita. Olkia ja puhtaat lakanat tuodaan ja saali
peitteenä on siinä hyvä nukkua päivän kaikkein ponnistusten jäljestä.
Minun tulee tässä totuuden mukaan tunnustaa, että viimeiset kymmenen
vuotia ovat melkoisesti parantaneet puhtautta, ja se ihan varmaan
on kansakoulujen ansio. Varsinkin on kestikievareissa, kuvernöörien
pontevista toimista, melkein ihan poikkeuksetta tässä kohden moitteeton
yösija.

Aamulla herätetään kahvilla, jota emäntä tarjoaa. Toinen kuppi
on pakollinen, otetaanpa usein osa kolmattakin, sillä kahvi,
jota tarjotaan, on mainion hyvästi keitettyä. Kahvi on levinnyt
syrjäisimpiinkin torppiin; jos ei muuta olekaan talossa, niin on
loki kahvia, ja kahvipannua pidetään kaikkialla kunniassa. Kahvia
juodaan täällä aamulla, keskipäivällä ja illalla. Olkoonpa muuten
mitä mielipiteitä hyvänsä tästä juomasta, niin syrjään ne haihtuvat
kanoottimatkalla; kahvikuppi on silloin aina tervetullut, kahvilla
aletaan siis päivä. Syötyä sitte aamiaista ollaan taas valmiit
lähtemään matkalle. Rantaan tulee saattamaan kaikki talonväki ja ehkä
vielä joukko naapurejakin, joille on levinnyt sanoma merkillisistä,
purjekankaisilla veneillä matkustavista vieraista. Äsken tulleet
pitävät nyt huolta puhelusta sill’aikaa, kuin matkatarpeita sovitellaan
kanootteihin ja niitä työnnetään vesille. Oli nähty meidät järvellä
edellisenä iltana, mutta ei oltu voitu saada selkoa kummallisista
ilmiöistä. Joiksikin yliluonnollisiksi oli meitä luultu ja nyt
kerrotaan jonkun akan peljästyneen hyväksi hetkeksi ihan sanattomaksi,
kuin näki etäällä järven seljällä ihmisiä, joilla oli tuulimyllyn
siivet, kaalavan vyötäisiään myöten vedessä. Eräs kalastaja, ollen ihan
yksinään laskemassa pyydyksiänsä, oli yht’äkkiä nähnyt hirviön tulevan,
ja hänen ensi ajatuksensa oli ollut, että itse paholainen se siinä
tuli; mutta hänen varustautuessaan pakenemaan ilmestyi vielä kaksi
muutakin ja silloin tietysti tila ei enää ollut niin perin vaarallinen,
sillä yksihän se vain tuo mainittu korkea herra on! Nyt oli hän saanut
arvoituksen ihan selville. Kätellään isäntää ja emäntää —ᵣ temppu, jota
ei saa unhottaa, mutta ei myöskään ulottaa syrjäisiin, jos tahdotaan
jättää jälkeensä hyvää vaikutusta — ja me nousemme kanootteihimme.


III.

Aamun viileydessä käy soutu helposti. Viimeisestä pysähdyspaikasta
mieleen tarttuneet havainnot antavat puheen ainetta. Tasaisessa
tahdissa luistavat kanootit rinnakkain, ja kohta on ensimmäinen
peninkulma kuljettuna. Päivä kuluu edelleen, aurinko paahtaa
yhä kuumemmin, vieno aamutuuli kuolee pois, airot liikkuvat yhä
harvempaan ja säännöttömämmin, puhelu lakkaa ja kanootit hajautuvat.
Aamupäivän mieliala on alkanut. Joksikin hetkeksi onnistuu matkueen
musiikkimestarin houkutella kumppanit kuuluville. Jos hän osaa
oikeaan säveleesen, lyhentävät hänen laulunsa soutua pitkin tyyntä
avaraa selkää, mutta jos ohjelma on köyhä eikä sovitettu tilaisuuden
virkistystarpeen mukaan, jää hän kohta ilman kuulijoita. Huomio
kiintyy rantoihin, ja jos vain näkyy viehättävää levähdyspaikkaa,
on koko venekunta tuota pikaa turvallisessa satamassa. Riennetään
virkistyksekseen uimaan. Säännöllinen uinti vähintään kerta päivässä
kuuluu kanoottiretken järjestykseen.

Tällä välin on tullut nälkäkin ja yöpaikasta saadut voileipävarastot
otetaan esille. Milloin on malttia viipyä, tehdään tuli ja laitetaan
kakaota tai teetä. Sitä odotellessa koetetaan kalastusonnea; onkivapa
laitetaan kuntoon ja sopivasta paikasta heitetään onki veteen. Mitään
erikoista onnea meillä ei ole, huolellisesti kuljetettua matovarastoa
on pahemmin ahdistanut kumppanien pila kuin kalojen syöntihalu.
Siitä seurasikin, että kastemadot eräänä päivänä taas päästettiin
vapauteen. Sama huono onni on seurannut minun uistintanikin, vaikka
se on saanut peninkulmittani viiltää veneen jäljestä. Milloin on
seutu kalaton, milloin kulku liian kova, milloin aika sopimaton
j.n.e. Jos tahdotaan syödä tuoretta kalaa pitkällä kanoottimatkalla,
niin on välttämätön asettua johonkin paikkaan kalastamaan oikein
kunnollisesti tai myöskin ostaa sitä kalastajilta, joita tavataan.
Kalastamista ei pidä laiminlyödä, varsinkaan milloin on tilasuutta
lohen pyyntiin; ostaminen taas on erittäin hyvä keino tekemään
ruokavaroja vaihtelevammiksi. Tällä kertaa olivat voileivät ja kakao
päivällisenämme. Lintusäilykkeitämme säästimme, kunnes toiste tulisivat
vielä enemmän ikävöidyiksi. Nämä yksinkertaiset päivälliset ne kohta
olivatkin tavallisia meidän matkallamme. Talon etsiminen vie paljon
aikaa eikä talonväkeä kuitenkaan tavata keskipäivillä kotosalla. Sen
tähden kohta huomasimme, että maalla oleksiminen on supistettava
ainoastaan yöpaikkoihin. Siellä syödään vahva aamiainen ja illallinen;
siten tullaan hyvästi toimeen niukemmallakin atrialla keskipäivällä.

Päivällisuni maataan hyvällä halulla; parituntisen pysähdyksen jälkeen
ollaan taas valmiit lähtemään vesille.

Koko päivän on ollut ukkosia ilmassa, hajalliset pilvet ovat vähitellen
kokoutuneet mustaksi, uhkaavaksi seinäksi; silloin tällöin kuuluvat
jyrähdykset ennustavat jo rajuilman pikaista tuloa. Tyyneyttä
keskeyttää äkisti kova tuulen puuska, ja tuota pikaa pauhaa ukonilma
koko voimassaan, järvi lainehtii korkealla ja valkoisena. Siinä on
ankara painiskeleminen jyrkkiä laineita vastaan; ne milloin huuhtelevat
kanootin kantta keulasta perään asti, milloin nostavat veneitä
korkealle kuohuville harjoilleen, niin että puoli purtta on ihan
ilmassa, ja seuraavana silmänräpäyksenä sukeltaa se syvälle kuohuvan
aallon sisään.

Yhtä nopeaan, kuin järvivesi rupeaa lainehtimaan, se myöskin asettuu,
kuin tuuli tyyntyy. Täällä ei tiedetä mitään meren mainingista. Kuin
ukonilma ehti ohitse, oli meillä taas ympärillämme peilikirkas pinta.
Ilta oli tullut kaksin verroin viehättävänä virkistävän sateen jälkeen;
soutu kävi helposti siksi päiväksi määrätyn matkan päähän. Metsän
päällitse pilkottivat jo Olavinlinnan tornit. Hetkisen päästä laskimme
Savonlinnan laivasillan viereen.



Saimaalta Päijänteelle.


Meidän oli määrä soutaa Viipurista Kotkaan, mutta ei suoraa tietä
pilkin rantaa, vaan tehden pieni kierros sisäjärvien kautta. Sillä
matkalla olimme nyt päässeet Varkauteen, ja nyt oli valittava soveliain
ylimenopaikka Saimaan vesistöstä Päijänteen vesistöön, päästäksemme
sitä ja sitte Kymijokea myöten merelle. Vaalimme määräsi maamatkan
pituus, joka meillä välttämättä oli tehtävä Savonseljän poikki. Jos
jatkoimme matkaa Kuopion ohitse Maaninkaan Tuovilanlahteen, oli
maamatka sieltä 20 kilometriä; jos sitä vastoin luovuimme siitä
mutkasta, oli soveliain tie lähelle Varkautta laskevaa Sorsavettä
myöten ylös. Sieltä voitiin vesitse päästä ihan Savonseljän juurelle
erääsen paikkaan, josta seljän poikki kartan mukaan ei voinut olla
kovinkaan paljoa, enintään joku kilometri; toisella puolen oli
vastassa Suonnejoen vedet, jotka laskevat Rautalammin vesiin. Tämän
viimemainitun tien me valitsimme, ja ihan varmaan olisikin vaikea
löytää viehättävämpää kanoottimatkaa.

Viiden kilometrin päässä etelään päin Varkaudesta tulee Haukiveteen
Kuvansinkoskesta vesiä lännestä päin. Siitä meidän oli ylös päästävä,
ja kosken alla olimme ensi kerran kovemmassa virrassa. Melomalla
päästä ylös tuskin näytti mahdolliselta; nyt siitä ei missään
tapauksessa voinut olla puheitakaan, koska lankkulotjia tuli ehtimiseen
alas koskesta, sulkien kapeaa tietä. Kannettuamme kanoottejamme
muutamia syliä olimme taas vesillä kovassa virrassa, jossa tuli aika
kova voimain koettelu. Parista pienemmästä koskesta täytyi meidän
kaalaa ylös pitkin rantakiviä, vetäen kanootteja jäljestämme..Siinä
saimme koetella sellaista tarkoitusta varten tehtyjen pukujemme
soveliaisuutta: polvihousut, pitkät sukat ja kengät. Yht’äkkiä oltiin
valmiina kaalelemaan ja yhtä sukkelaan taas täydessä urheilijan puvussa
istumassa veneissämme.

Parin pienen järven perästä oli taas peninkulman pituinen joki jylhää
autiota metsäseutua pitkin. Ei mitään viljelyksen merkkejä näkynyt,
koskemattomana oli salo ympärillämme alkuperäisessä viehättävässä
suloudessaan. Lintujen äänet ja lukemattomat joukot parveilevia
sudenkorentoja olivat ainoina elämän merkkeinä, ja meidät itsemmekin
valtasi tyyneys, ääneti meloimme eteen päin. Yksin laulajammekin
Paraisten laulut vaikenivat itsestään, jos niiden muutenkaan annettiin
kylvellä suolaa meidän sisävesiretkellemme. Täällä olisi epäsointu
tullut liian häiritseväksi. — Kauniin Osmajärven selkää pitkin
saavuimme auringon lasketessa Sorsakosken sahalle.

Siellä soimme itsellemme lepoa pari päivää. Me olimme nyt soutaneet
viikkokauden, kanootit tarvitsivat puhdistusta ja voitelua; väri oli
monin paikoin hankautunut pois, niin että oli käytettävä talia ja
öljyä. Pesua odotti myöskin vaatevarastomme. Eipä maalla olo sentään
suinkaan ollut ainoastaan pakosta viipymistä. Leppävirta, joka oli
syrjässä tältä valitsemaltamme tieltä, oli liian houkutteleva,
voidaksemme jättää sitä ihan näkemättä. Sen tähden teimme puolentoista
peninkulman pituisen maamatkan kirkonkylään sen kuuluisan virran
varrelle. Muun ajan käytimme tuotteliaasen lohen pyyntiin
Sorsakoskesta; olipa matkueemme vallan hajotakin, kun nuorin meistä,
laulelija, tahtoi kokonaan vaihtaa melansa onkivapaan.

Viimein olimme taas valmiit lähtemään vesille ja pujotellen Sorsaveden,
kuten sanotaan, 365 saaren välitse pääsimme viimein tien päähän,
Savonseljän juurelle. Mutta mahtavan harjun sijasta, kuten tietysti
olimme maantieteen koulukurssien ja karttain mukaan odottaneet,
näimmekin alavan soisen metsäseudun ja sen läpi kaivettuna uitto-ojan!
Suuri joukko rannalla puuhailevia tukinuittajia kokoutui heti
ympärillemme tarjoamaan apuansa kanoottiemme nostamiseen varsinaisen,
sillä kertaa kiinni olevan vedenjakajan, pienen sulkuportin, ylitse,
jolla tarpeen mukaan tasoitettiin veden korkeutta harjun kummallakin
puolella. Tarjous otettiin vastaan; parin minuutin päästä istuimme
veneissämme sulun toisella puolella melomassa ojaa myöten "harjun"
poikki, joka tässä onkin vain 100 metriä leveä!

Me olimme nyt Keski-Suomen laajan vesistön itäisimmän haaran äärimmässä
päässä, niin sanoaksemme Kymijoen yhden latvahaaran lähteillä. Matkamme
suunta oli nyt selvillä, myötävesiin alas merelle. Edessämme oli uusi
maantieteellinen alue, meille kaikille tähän asti ihan tuntematon.
Ehkäpä autio seutu juuri sen tähden tuntui meistä vielä autiommalta.
Oli ihan, kuin olisimme yht'äkkiä joutuneet loitos sydänsaloille, ja
sillä mielellä kyntelimme yli kaksipeninkulmaisen Suonteenseljän.
Kimakka vihellys viilsi ilmaa, valkoinen savupilvi siellä päin, josta
ääni tuli, ilmoitti sen tekijän, puhkuvan veturin. Meiltä oli ihan
unhottunut, että Savon rata oli poikennut tänne syrjäiseen seutuun,
unhottunut, että Suomessa suuret sivistyksen välittimet huolellisesti
karttavat viljeltyjä ja tiheään asuttuja paikkoja. Meidän oli
kanooteissamme kilvoiteltava tämän saloradan matkustajaliikkeen kanssa,
ja tällä kertaa me voitimme, sillä me edustimme matkailijain virtaa,
vaan rautatiellä kulki ainoastaan joukko raskaita hiekkavaunuja.
Saavuttuamme Suonenjoen kirkonkylään, näimme kyllä, että se ripeästi
eteen päin menevä paikka olisi kyllin arvokkaasti voinut ottaa
vastaan monta kertaa suuremmankin matkailija-joukon: olimme yht’äkkiä
joutuneet keskelle suurta maailmaa. Sananlennätin- ja puhelankoja
risteilee leveäin, hyvästi rakennettujen katujen poikki, joilla elämää
ja liikettä näkyy joka askeleella. Rautatie-asemalta läksi sivurata
Iisveden satamaan, kaikki osoitti kehittyneitä oloja — tai ainakin,
että odotellaan jotakin suurta. Vielä oli liian aikainen ratkaista,
kumpiko oli oikein. Mietiskellen tätä arvoitusta laskimme, syötyämme
sotilaspäivällisen Suonenjoen reserviväen majassa, alas 8 kilometrin
pituista jokea myöten Iisvedelle satamapaikkaan. Uteliaisuutemme oli
kiihtynyt. Uuttahan oli sellaisen sisäsataman elämän näkö, jolla on
satamarata ja kaikenlaiset uus’aikaiset liikeneuvot. Niin, siinä me
nyt olimme, kolme kanoottia kulkuväylällä, ei mitään muuta liikettä,
ei yhtään alusta; niin pitkälle, kuin nähdä voi — ja näköala on tässä
avara — ei yhtään kylää, tuskin torppaakaan; ei karttakaan antanut
tässä mitään parempaa päätöstä, vaikka olisi vedetty suurikin ympyrä.
Tulevaa liikettä sitä siis varustauduttiin ottamaan vastaan, me siis
olimme kuitenkin saloseudussa, Suonenjoki oli vain haihtuva unelma,
rauha vallitsi taas ympärillämme, ja pysähtymättä satamaan meloimme me
edelleen. — Yöksi pääsimme Vaajasalmen kylään Rautalammille, matkamme
pohjoisimpaan mutkaan.

Seuraavana päivänä kääntyi matka etelää kohti ja me laskimme
loistavasti alas Nokisenkoskesta — ensimmäisestä myötäkoskesta
matkallamme. Täydellisesti luottaen vaajasalmelaisten ilmoituksiin
uskalsimme ryhtyä siihen laskuun, tarkastelematta edeltä päin; kosken
näet sanottiin olevan puhdistettu, "oikein ruumin kulku", kuten se
rauhoittava lausunto kuului. Laskun onnistuminen kartutti rohkeutta
ja kiihotti halua uusiin koetuksiin. Niitä meidän ei tarvinnut kauan
odottaakaan. Jo heti seuraava Tyyrinvirta vei meitä soutamatta pari
kilometriä kuohuvalla vauhdilla, vaikka se kyllä ei olekaan mikään
oikea koski. Päästyämme Rautalammin ihanaseutuiseen kirkonkylään
saimme tarkkoja tietoja, mitä kaikkea meillä oli odotettavana matkalla
Jyväskylään. Koskista tuli aika pitkä luettelo: muutamat kelpaavia
kanootilla laskettavaksi, toiset rajuja, missä pääväylä pitkin vasenta,
missä pitkin oikeata rantaa — niin, oli siinä paljo pantavaa muistiin,
päästäksemme elävinä ja eheinä kaikista niistä vaalipaikoista. Oli
siinä vähä tottakin leikin seassa, kuin kihlakunnan tuomari, hupaisa
isäntämme kauniissa Repolassa kirkonkylän vieressä, toivottaessaan
meille onnea matkalle sanoi toivovansa, että hänellä ei enää
kihlakunnassaan tarvitsisi olla mitään tekemistä meistä.

Oli lauantai, kuin läksimme Rautalammilta. Juhannuksena, maanantaina,
oli rippikoulunuoriso pääsevä ehtoolliselle. Paljo kulki sentään
seudun asujamia kirkolle ja kirkonkylään tekemään aaton aattona
ostoksiansa ja hoitelemaan maallisia asioitansa. Ja koska vesitie on
täällä tavallisin, oli meillä onni tavata koko laivasto kirkkoveneitä,
jotka lyhyessä tahdissa liikkuvain 7—12 airoparin voimalla kulkivat
ohitsemme. Että me olimme jotakin uutta näillä vesillä, tuli pian
selville. Muuten niin vakava käytös kirkkoveneissä muuttui heti,
kuin meidät nähtiin, ja kuin arvokas perämies ehti tehdä meille
kysymyksen samaan tapaan, kuin rajavartia pyytää passia, pääsivät
kaikki kielet valloilleen. Kuului siinä huudahduksia monenlaisia
kunkin luonteen mukaan; vanhat ämmät lausuivat ilmi inhoansa
tuollaisia itsepäisiä hukuttautumisyrityksiä kohtaan ja kylän keikari
tiedustamalla tuollaisen veneen hintaa ilmasi salaisen halunsa saada
sellaista kanoottia, voidakseen siinä soudellen kotirannassaan näyttää
mahtavuuttansa seudun impyeille. Alussa tämä elämä tuntui varsin
iloiselta, mutta kuin veneitä kohdattiin kymmenkunta, toivoimme viimein
päästä jo niistä rauhaan. Mielihyväksemme näimme, kuin huimaavaa
vauhtia laskimme Konnekoskea alas peninkulman laajuiselle Konnevedelle,
sen seljän olevan tyhjänä noista kiusanhengistä.

Kova pohjatuuli nosteli korkeita aaltoja, jotka vaativat täyttä
tarkkaavaisuutta, multa sepä myöskin vei meidät tuota pikaa aukean
seljän yli, niin että illalla laskimme Siikakoskella tyyneen satamaan.

Seuraava päivä valkeni kesäisen lämpöisenä ja kirkkaana. Nyt meidän
oli tehtävä paras matkamme, sillä olimme päättäneet illaksi —
juhannusaatto-illaksi — ehtiä Laukaan kirkonkylään, jonne oli matkaa
viisi peninkulmaa. Alku oli hyvä Siikakoskea alas. Matkan päästä
kuului kosken kohina, varovaisuus kyllä kehoitti silmämäärällä
tarkastamaan paikkaa, multa rannalle kokoutunut pyhäväki herätti
turhamaisuuttamme ja yllytti rohkeasti koettamaan laskua alas ilman
mitään valmistuksia. Olihan sitä paitsi rauhoittavakin tuo ainainen
vakuutus "ruunun kulku", joka merkitsee, että koskessa ei ainakaan ole
kiviä. Joka hermo jännityksissä ja sydän sykkivänä, tunsimme virran
tarttuvan kanoottiin ja vetävän meitä kuohuvaan syliinsä. Kovasti
kouristettiin airoa pysyttämään alusta pitkin virtaa; huimaavalla
vauhdilla syöksyttiin alas, korkeina kohoilivat kuohuvat vasta-aallot
köngäksen alla, seuraavana silmänräpäyksenä ryntäsimme niihin — ja
onnellisesti päästiin tyynelle vedelle. Voitto oli saavutettu, joka
pani rohkeuden ja itseluottamuksen kasvamaan. Yhtä rohkeasti laskettiin
alas Karrinkoskesta, ja me saavuimme Kellankoskelle. Siinä myllyn sulut
peittivät rantaa ja koskea, niin että tarkastus tuli välttämättömäksi.
Neuvoteltua ja varsinkin muutamain myllyrenkien jyrkän kiellon tähden
päätimme nostaa kanootit pahimman paikan ohitse. Jos meillä jo nyt
olisi ollut se kokemus, kuin sittemmin saavutimme, niin emmepä olisi
pitäneet vähääkään lukua myllärien lörpöttelystä; vaan nyt olimme vasta
alkavia emmekä uskaltaneet liiaksi luottaa laskutaitoomme, se olisi
ollut uhoittelemista. Muutamien kilometrien päässä laskettiin taas
eräästä koskesta ihan arvelematta. Sitä ei ollut kartassa merkittynä
eivätkä rannoilla tavatut ihmisetkään olleet sitä maininneet, niin että
emme tienneet yhtään varoa. Siten tulimme saamaan taas voiton, joka oli
vielä loistavampi kuin Siikakoskella.

Tämän urhotyön ilo tarvittiinkin korvaamaan vähän ennen tapahtunutta
vastoinkäymistä. Eräs hyväntahtoinen soutaja oli näyttänyt meille
oikotien, mutta se veikin meidät lahden pohjaan, jossa maa oli edessä.
Kääntyminen takaisin olisi tuottanut meille peninkulman pituisen
kierroksen niemen ympäri. Lähetettiin tarkastelemaan, miten leveä se
oli — kilometrin matka, oli vastaus, ja raivaamatonta maata, aitoja ja
ojia. Paha oli pula. Silloin tuli rantaan muutamia ripeitä tyttöjä ja
poikia; ruvettiin pyytelemään apua kanoottein kantamiseen kannaksen
poikki, mutta sitä miehet vastustivat, se olisi heidän vapaapäivänsä
haaskaamista ja heidän rauhan nauttimisensa häiritsemistä.
Diplomaatillisella taidolla saimme tytöt puolellemme; he tarttuivat
kanootteihin ja kevyesti kuin tanssissa riennettiin yli aitojen ja
ojien, jäljessä vitkastelevat rengit, jotka olivat vähän hämillään
tyttöjen reippaudesta.

Jännitys koskissa, joissa tarvitaan kaikki voima, tahto ja mielen
maltti yht’aikaa käytäntöön, jätti jälkeensä vastavaikutuksen.
Äärettömänä, ikävänä, lohduttomana sen lähden oli edessämme parin
peninkulman pituinen, peilikirkas Kynsivesi. Turhaan tarkasteltiin
karttaa, päästäksemme auringon paahteessa, ilman vähintäkään
virkistävää tuulen henkäystä, soutamasta kohti etäisyyttä, jossa vain
vesi rajoitti näköalaa. Kuin laulajamme silloin viritti Paraisten
kalkkivene-renkien valituksen:

    Ja paljo huolt' on maailmassa,
    Vaan kalkkijaalaa kuljettamassa
    Yl' Porkkalan seljän, se sentäänkin
    On kiusa suurin ja harmikin —

Kuunneltiin laulua mielellään, myönnettiin se todeksi ja pyydettiin
uudestaan. Mutta kaikellahan se on pää, niin Kynsivedelläkin. Maisemat
herättivät taas väsyvää miellä, laskeutuva keskikesän aurinko viehätti,
ja koskien ja virtojen avulla saavuimme puolen yön aikaan Laukaan
kirkkorantaan.

Kokkotulet olivat jo palaneet loppuun, äkkijyrkkä Saraakallio, jonka
juurella Rautalammin ja Saarijärven vedet seoittelevat laineitansa,
oli siinä mustana hienoisen, ylös nousevan sumun verhossa, ei
edes sielläkään loimunnut mitään huvitulia. Me olimme aikaisemmin
Simonankoskelta kiiruhtaneet edelleen, vaikka kylän viuluniekan äänet
houkuttelivatkin pysähtymään. Toivoimme kirkonkylässä saavamme nähdä
juhannusyön viettoa suuremmalla tavalla kuin siellä syrjäkylässä.
Toivomme pettyi, ja töin tuskin saimme viimein yösijaa.

Seuraavana päivänä saavuimme määrättyyn pysäyspaikkaamme, Jyväskylään.
Matka Saimaalta Päijänteelle oli onnellisesti suoritettu — vesitse, jos
ei oteta lukuun kanoottien kantamisia sulkuovien, myllyjen ja pahimpien
virtapaikkojen ohitse.



Kymin uittoväylä.


Laskien myötävirtaan olimme joutuneet hiljakseen uiskentelevien
tukkien sekaan, jotka eivät täällä ole enää lauttoihin kiedottuina,
vaan valloillaan joessa, joka niitä hitaasti, vaan varmasti kuljettaa
alas mereen. Me olimme nyt seuranneet metsää sen matkalla etäisimpien
järvien rinteiltä. Olimme nähneet talvella hakattuja puunrunkoja
vieritettävän veteen ostajan puomien turviin ja, nuorakelan
yksitoikkoisesti, valittavasti naristessa, vähitellen etenevän
kotirannoilta. Siellä nyt ainoastaan paljas kannokko oli muistona
tilan entisestä muhkeudesta, sen metsästä, vaan ehkä se myöskin oli
merkkinä talon alkavasta vauraudesta, jos huolellinen vakavuus osasi
pitää vaaria metsästä helisevän rahan uudessa muodossa. Mutta eipä aina
oltu osattu kultavirran paisumis- ja laskeumis-vaihtelussa säilyttää
keskikorkeuden vakavaa rantarajaa. Talo jäi paljaaksi, kuin virta
kuivi; siellä oli luodeaika alimmillaan, kuiva metsäkangas ei enää
vetänyt puoleensa tulvia.

Mutta tukit, se pääoma, menivät edelleen, tanssivat alas koskista, ne
koottiin jälleen puomien sisälle, hinattiin yli järven, ne pulikehtivat
taas seuraavassa kuohussa, yhtyivät toisilta tahoilta tuleviin
lauttoihin ja jatkoivat yhä suurenevissa joukoissa matkaansa läpi maan.
Tuhannet olivat kasvaneet kymmeniksi tuhansiksi ja kymmenet tuhannet
sadoiksi tuhansiksi. Nyt oli päästy Kymijokeen, kahleet oli taas
päästetty auki, virtaava vesi hoiteli kuljettamista ilman köysiankkuria
ja hevoskiertoa. — Näiden lukemattomain omiin valtoihinsa jätettyjen
tukkien kanssa me nyt saimme jonkun aikaa kulkea samaa tietä.

Ihan vieraita nämä matkakumppanit tosin eivät olleet meille, mutta
tuolla ylhäällä järvissä olivat ne aina olleet tarkasti vartioituina,
meidän tarvitsi vain kiertää säännöllisiä lauttoja, ja aina siellä oli
hyväntahtoisia tukkimiehiä aukomassa tietä ahtaissa paikoissa. Yksin
koskissakin voitiin tukkien laskeminen keskeyttää meidän matkamme
turvaamiseksi. Tässä oli toisin. Meidän kumppanimme seurasivat nyt omia
ja virran lukemattomia oikkuja, niihin täytyi meidän mukautua, ja kohta
huomasimme tarvittavan suurinta valppautta.

Uittoväylä kulkee keskellä uomaa, jossa vesi on viriävin. Estämään
tukkeja ajautumasta maalle tai tarttumasta mataloille rannoille on
kiinnitetty yhtämittainen puomi pitkin kumpaakin rantaa, muutamain
sylien päähän maasta; siinä on tukkien kujoset. Siellä täällä on
aukkoja uivassa aidassa, joka on kiinnitetty pohjaan lyötyihin
paaluihin, niin että liike rannalta toiselle ei ole kokonaan
keskeytetty. Niistä porteista päästään tukittomaan kulkuväylään pitkin
rantaa. Mutta voidaanpa puomin päällitsekin rohkeasti soutaen päästä
sinne vaarattomalle vedelle. Soudetaan vain suoraan puomia kohti, se
painuu kanootin alla, ja niin luistetaan ylitse. Jos temppu ei onnistu,
vaan kanootti jää tukille, sysätään vain melalla puomista, niin heti
taas ollaan irti. Mutta sukkeluutta siinä tarvitaan, että virta ei saa
venettä valtoihinsa. Jos perä ehtii painua virran mukaan, jää kanootti
pitkin sivuansa puomille, ja se tila ei enää ole turvallinen. Välistä
ei päästä tämän uivan karin päällitse ilman apua, mutta kahden tai
kolmen kanootin alla painuu se aina.

Rantaväylän edut ovat kuitenkin hyvin vähäiset. Aidat ulottuvat kauas
veteen, oksaiset, tuulen kaatamat puut ja terävät seipäät kavalasti
väijyvät matalassa vedessä, jysäys niihin ei ole mieluista kanootille
eikä siellä muutenkaan ole virrasta kulun apua. Me kuljimme siis
yleensä samaa tietä kuin tukit.

Missä nyt istuimme veneissämme, juoksi joki tyynenä ja leveänä
vetisen niittymaan keskitse. Tukit uinailivat auringon paahteessa ja
jo hiljaisellakin soudulla kuljimme me pikavauhtia, noihin hitaihin
kumppaneihin verraten. Joitakuita niistä oli väsynyt matkustamaan ja
painunut pystyyn, niin että vain päätä hiukan näkyi veden päällä,
varoittaen meitä lähelle tulemasta. — Sellaista se oli kulku, kunnes
seutu muuttui.

Joki tuli virtavammaksi, me kuulimme matkan päästä Mankalan koskien
kohinaa ja tukit alkoivat elää. Ensimmäiset olivat jo luistaneet
alas koskesta ja ne, joiden vuoro sille ensin oli lähteä, kääntyivät
vähitellen pitkin jokea. Väylä näytti sen tähden ihan selvältä, kuin
koski alkoi meitäkin vetää. Hyvin säntillisillä aironvedoilla meidän
oli helppo ohjata pursiamme alas kiiruhtavien matkakumppanien keskitse.
Me kuljimme parempaa vauhtia kuin ne, ja sen tähden meidän ei tarvinnut
peljätä mitään sysäyksiä jäljestä tulevilta. Onnellisesti pääsimme itse
koskesta, ainoastaan säännöttömät pyörteet ja vasta-aallot sen alla
olivat jäljellä. Mutta siinäpä olikin vastuksia ja vaaroja, me olimme
joutuneet Skyllasta Karybdikseen. Tukit, jotka koski oli herättänyt
unestaan, kiertelivät unen pöpperössä mikä minnekin ennen, kuin jälleen
löysivät tietä edelleen. Pyörteen mukaan kiertelivät ne moneen kertaan
takaisin pitkin rantaa ylös puoli koskeen, joka ne tempasi uudestaan
virtaan aina uusien kumppanien seuraan. Siinä kiehui kuin padassa;
monenmoisesti pyörrellen hyökyivät pölkyt rannasta toiseen ja sitte
vähän matkaa alas päin, jossa ne taas oikullisesti asettuivat poikki
tien. Ne olivat meille kiusana kuin lammaskatras ajajalle maantiellä.
Ja siinä sekamelskassa meidän täytyi päästä eteen päin, mutta ei mielin
määrin pujotellen. Kanoottia täytyi tarkkaan pitää virran suunnassa,
heilahtaminen olisi kaatanut, ainoastaan hiukan saattoi kiertää,
ja kuitenkin oli kartettava jysäyksiä, varsinkin vastaantuleviin
tukkoihin. Mutta parempi kuin tehdä äkkikäännöksiä, kiertääkseen
poikittain edessä kuohuvassa virrassa olevaa tukkia, oli laskea
rohkeasti suoraan sitä kohti, se upposi siivosti kanootin painon alla.

Kulkutie muuttui joka sekunti. Mistä toinen kanootti juuri pääsi ihan
helposti, siinä toisen piirittivät seuraavana silmänräpäyksenä joka
taholta päälle tunkeutuvat hirret. Yht’äkkiä keräytyi tiheä lautta
piiritetyn ympärille, ja kanoottimies sai tukeilla hypiskellen vetää
jäljestään venettänsä avovedelle. Hienot tukit eivät kuitenkaan
kantaneet miestaakkaa, niin että oivallinen jalkakylpy seurasi tuosta
tukkilautalle noususta.

Me olimme jo päässeet neljä koskea, suurella vaivalla kantaneet
kanootit jyrkkää kalliorantaa myöten viimeisestä viidennestä pahimman
paikan ohitse ja taas nousseet venoihimme, kuin virrassa sen alla meitä
kohtasi uusi vastus. Rannasta ulkonevalle kalliolle oli ajautunut uivia
tukkeja suureen ruhkoon sulkemaan virtaa, joka painoi sille puolelle.
Ja joka uusi tukki, joka siihen koski, saattoi tuon säännöttömän
sulun horjumaan. Kaikki oli hyvin irrallisessa tasapainossa. Nyt piti
päästä tuon uhkaavan paikan ohitse, koskematta siihen. Kaksi meistä
oli jo onnellisesti päässytkin suvantoon ja kolmas tuli suoraa tietä
ihan jäljestä. Mutta hänen seuraansa yhtyi pari noita epäluotettavia
kumppaneja ja yhteiseksi tien pääksi tietysti tuli tuo vaaran paikka.
Liian myöhä oli enää päästä syrjään, seuraavana silmänräpäyksenä
sukelsi jo kanootti muutamain pitkällä olevien hirsien alle, jotka
olivat juuri sen verran koholla vedestä, että kanootti paraiksi sopi
uimaan niiden alatse. Ensimmäinen sysäys torjuttiin käsillä. Koska
kanootti on niin kevyt, voitiin vauhti pysäyttää, ja kuin tukit
olivat lujasti kiinni, oltiin selvittynä myöskin uhkaavasta vaarasta.
Muutamalla voimakkaalla sysäyksellä hirsistä vapautettiin kanootti
vankeudestaan. Vaan kova virta oli jo alkanut painaa sitä veden alle,
niin että istuinpaikka vähitellen tuli täyteen vettä. Puolikylpyyn se
seikkailu päättyi, mutta me opimme siitä, että rantaan ruhkoutuneet
tukit ovat vaarallisemmat kuin vapaasti uiskentelevat. Näitä
satunnaisia, yhä vaihtelevia ruhkoja on kartettava.

Muutamain päivien päästä olimme onnellisesti päässeet alas koko joesta,
ja kuin Kyminsuussa otimme jäähyväset puisilta matkakumppaneiltamme,
jotka yksitellen lipuivat lajitteluvajaan ja siellä kukin merkkinsä
mukaan edelleen eri isäntien lauttapuomien sisään, meillä oli selvillä,
että Kymijoki kyllä on oivallinen uittoväylä, mutta vaivalloinen, jopa
vaarallinenkin tie kanoottimiehelle. Pienen merenlahden poikki näkyi
nyt matkamme pää, Kotka, ja tukit myöskin olivat päässeet turvalliseen
satamaan, sillä siinäpä on saha sahan vieressä joka laholla.



Ätsäristä ja Virroilta Poriin.


Helpotuksen huokauksella tervehdin junan lähtömerkkiä, kuin aamulla
8 päivänä kesäkuuta viimeinkin istuin matkaan valmiina vaunussa.
Toukokuu oli ollut lämmin, kesän kaltainen, ja kaunis oli ilmoiltaan
kesäkuun alkukin; pääkaupunki tuntui jo sietämättömältä. Nyt olin vapaa
ja riensin taas kanoottimatkoilleni. Muutamain viikkojen viettäminen
kanootissa oli edellisistä kesistä muuttunut oikeaksi tarpeeksi.
Tällä kertaa oli matkaohjelmana meno Vaasan radalla Hämeen vesistön
pohjoisimpaan päähän ja sitte lasku sitä ja Kokemäenjokea myöten
merelle. Minä olin siis ostanut lipun Ätsärin asemalle, jonne kanootti
oli muutamaa päivää ennen lähetetty tavarajunassa.

Ahdasta oli junassa, pääkaupunki muutti maalle. Ystäviä ja
tuttuja oli kaikissa vaunuissa, muuttomatkalla huviloihinsa tai
talonpoikaisseutuihin. Ja minä sain vastata tuhansiin kysymyksiin
matkani tiedustelijoille: kanoottipukuni ilmasi, että aikeeni
eivät olleet ihan tavallisia. Kyllä kymmenestikin olin jo ehtinyt
kertoa samat asiat: että kanootti ei ole vaarallinen, että kanootti
on oivallisin kulkuneuvo sisämaassa matkailijalle, että kanootti
tuottaa enemmän virkistystä kuin makaileminen kesäasunnossa — kuin
pysähdyimme Riihimäelle. Siellä tapasin yhden matkakumppaneistani,
Itä-Suomen edustajan, viipurilaisen. Meitä oli nyt kaksi vastailemassa
kysymyksiin: hän, ollen ensikertalainen, ei voinut vahvistaa
minun sanojani omilla kokemuksillaan, mutta ehkä paljaalla läsnä
olollaan, sillä hän ei ollut vielä koskaan istunut kanootissa, eipä
edes nähnytkään käytettäväänsä venettä, joka oli sekin edeltä päin
lähetetty tuonne ylös, ja kuitenkin hän oli kyllin rohkea heti
antautumaan laajaan selittelyyn. Jos hän olisi kolme viikkoa myöhemmin
tavannut niitä, jotka nyt niin epäuskoisesti kuuntelivat minun
käännytysyrityksiäni, niin hän olisi ihan varmaan paremmin kuin minä
saanut heitä käännetyksi, hän olisi silloin ollut elävänä, pitkältä
matkalta palaavana esimerkkinä minun mietelmistäni.

Toijalassa tuli kolmas triumviraatin rengas, Länsi-Suomen edustaja,
turkulainen.

Ätsärin asema on kuuluisa luonnonihanasta paikastaan, eikä ainoastaan
sen tähden, että se on ikään kuin virkistävä kosteikko Vaasan radan
seutujen yksitoikkoisuudessa, vaan myöskin verraten mihin hyvänsä
ylistettyihin sisämaan paikkoihin. Täydestä sydämmestä yhtyen siihen
lausuntoon päätimme päivämme. Mutta yöllä tapahtui ilman vaihdos.
Jäätävä pohjatuuli karkoitti pois lämmön, taivas oli peittynyt
pilveen, kaikki oli harmaata ja autiota. Ja me saimme edellisen illan
mietelmiimme liittää sen vanhan lisäyksen, että auringon paiste ja
tyyni ovat välttämättömät, ennen kuin sisämaan luonto voi viehättää.
Auringon paiste ja tyyni, niin, niistä meillä ei ollut merkkiäkään,
kuin läksimme vesille ensi kerran tällä matkalla. Eipä mieli suinkaan
ollut iloinen soutaessamme ensimmäistä selkää, ja ensikertalainen
meistä vakuutti ihan jyrkkään, että hän olisi luopunut koko
yrityksestä, jos meillä olisi myötätuulen sijasta ollut vastatuuli.
Näin nuristen pääsimme järven suuhun ja Inhan rautatehtaalle,
ensimmäisen kosken niskaan. Ystävällinen kutsu viehättävälle
aamupäivän kahville viivästytti alaslaskua, ja kuin viimein taas
kävimme veneihimme, näyttivät kahvipöydässä lausutut onnentoivotukset
heti toteutuneen, taivas selvisi ja samalla koko mieliala. Hyvä
onnemme oli alkanut ja se seurasi meitä uskollisesti aina Poriin
saakka. Kaikkialla, missä kävimme maissa, vakuuteltiin, että meidän
tulopäivämme oli ensimmäinen poutapäivä pitkään aikaan, ja me
puolestamme saatoimme vastata, että me tuskin olimme edes kastuneetkaan
sateesta. Epävakainen sää vaihteli aina meidän eduksemme. Se oli minun
vanha onneni kanoottimatkoilla tai ehkä ei minun, vaan yleensä kanootin.

Kulkuväylä Inhasta aina suureen Toisveteen Virroille, 30 tai 35
kilometriä, on vaivalloinen kanoottitie. Vesistö on täällä joukko pikku
järviä, välillä viriäviä jokia ja ne täynnä mataloita kivikkokoskia.
Meillä ei ollut täällä perattua "ruunun kulkua", jonka tähden meidän,
vaikka kosket eivät olekaan korkeat, useimmiten täytyi kantaa kanootit
pahimpain paikkojen ohitse. Rannat sitä paitsi olivat enimmäkseen vielä
sopimattomat kulkea, niin että maamatka tuli erittäin vastukselliseksi;
kanootti olalla täytyi hyppiä kiveltä kivelle, kiipeillä kaatuneiden
puiden päällitse tai kaalella suota. Sen tähden me, missä vain suinkin
soveltui, annoimme kanoottien tyhjinä lipua alas koskista. Kaksi miestä
tarvittiin nyt kuten kantaessakin kuljettamaan kutakin kanoottia.
Toinen piti nuorasta, toinen airolla pysytteli kanoottia ulompana
rannasta, että se ei kolahtelisi kiviin. Miesten täytyi kulkea tasan
virran nopeuden kanssa, sillä jos kanoottia pidätettiin, tapahtui
helposti, että aalto vähitellen painoi sen veden alle, taikka kaatui
se jossakin pyörteessä. Kaikki irtonaiset tavarat sen tähden koottiin
pois istuinsijasta. Sen laiminlyöminen voi tuottaa arvokasten tavarain
vahinkoa. Niinpä tapahtui kerran (toisella matkalla), että kenkä
kanootin kaatuessa jäi koskeen; toisen kengän onnellinen isäntä sai
sitte paljain jaloin tallustella, kuin saavuttiin lähimpään kaupunkiin,
jossa pukuvarasto voitiin täydentää.

Monta oli kuitenkin sellaistakin koskea, joista voimme laskea alas,
tulipa niitä yhtä enempikin, kuin oikeastaan olisimme toivoneet. Se
oli erään sillan alla, me emme luulleet siinä olevan edes mitään
virtaakaan, mutta ihan yht'äkkiä pudota tuiskahdimme alas pienestä
köngäksestä toinen toisemme perästä. Kanootti pysähtyi äkisti köngäksen
alle ja päälle pakkautuva vesi huuhteli takaa päin ja painoi kanootin
syvälle ennen, kuin ehdittiin saada sitä jälleen vauhtiin. Tällä kertaa
päättyi kaikki ainoastaan oivalliseen istumakylpyyn, mutta kyllä on
kartettava laskemista jyrkistä köngäksistä, vaikkapa ne olkootkin
mataloila.

Kaikista vastuksista huolimatta saatoimme kuitenkin olla varsin
iloiset, että olimme valinneet Ätsärin lähtöpaikaksi. Kiemurteleva
kulkuväylä tarjosi alinomaa katseltavaksi vaihtelevia maisemia; täällä
meillä ei ollut Saimaan yksitoikkoisia metsärantoja, ympärillämme
näkyi viljavia vainioita ja vauraita taloja. Viljelys tuotti elävyyttä
kaikelle sille kukoistukselle, jota luonto on levitellyt näihin
syrjäisiin seutuihin. Elvyttävänä valtimona on vesiväylä, me siis
matkustimme juuri sitä tietä, jolla oikein on tilaisuutta oppia
tuntemaan seutua, ja kulkuneuvomme, kanootti, oli ainoa mahdollinen
päästä yhtä mittaa järvestä järveen. Veneellä matkustaessa olisivat
koskei olleet voittamattomina esteinä. Maantiet harvoin käyvät pitkin
rantoja; niitä kulkiessa matkailijalta jäävät paraimmat paikat
näkemättä. Kanootilla täytyy matkata, oppiakseen tuntemaan Ätsäriä
ja Virtoja. Siitä olimme ihan selvillä, kuin toisen päivän iltana
laskimme viimeisestä koskesta Toisvedelle, ja samoin siitäkin, että
täällä oli matkailijoille tie, joka luonnon kauneudella kilvottelee
sisämaan kuuluisimpien seutujen kanssa. Matka Kahilanjärvestä virtaa
myöten Volanterin muhkean kartanon ohitse Toisveteen on tavallansa ihan
verraton. Muutaman kilometrin alalla on siinä koossa oikeita helmiä
sisämaan eri näköaloista.

Volanterissa saimme katsahtaa näiden seutujen varakkaaseen
talonpoikaiskotiin. Päärakennus oli siinä, kuten yleensä kaikkialla
Ätsärissä ja pohjoisosassa Virroilla, kaksinkertainen. Tosin se
päärakennus on enimmäkseen tyhjänä, sitä käytetään ainoastaan
juhlatiloissa. Meidän siellä käydessämme oli siinä paraillaan
ompeluseuran kokous, niin että saimme hyvän tilaisuuden tarkastella
rakennustapaa. Huoneet olivat 15 jalkaa korkeat, ovet — kaksipuoliset
ja lukot, rivat ja muut tarpeet parasta lajia — 10 jalkaa korkeat
ja kaikki muu samaan tapaan. Ei kuitenkaan huonekalusto, joka oli
yksinkertaisempaa lajia. Jonkun seinän täytteenä saatiin joskus nähdä
kaksi suurta kakluunia vierekkäin, tai sänky ikkunain välissä suuressa
salissa, usein vallan uus'aikaisesti viistossa seinää vasten, tai
kiikkulauta sohvan paikalla j.n.e.

Ompeluseuraan kuuluu tietysti kahvi ja kahviin lavertelu kaikesta
eikä mistään, niin täälläkin. Nautittuamme kylliksemme kaikkea
tätä virvoitusta läksimme taas vesille ja saavuimme illan tullessa
Ikkalan taloon, taaskin kaksinkertaisen, punaiseksi maalatun kartanon
opastuksella, johon rakennukseen meidät sijoitettiinkin. Täällä oli
kaikki yksinkertaisemmassa kaavassa kuin Volanterissa. Vaan tämä
isäntämme ei ollutkaan pitäjän mahtavia, hän oli rengistä vaurastunut
itsenäiseksi isännäksi ja kovassa työssä säilyttänyt yksinkertaisemmat
periaatteet. "Nämä rakennukset ne juuri ovat meidän köyhyytemme",
sanoi hän, "niitä on kyllä hyvä katsella, mutta ne tuovat kalleita
tapoja, eikä niistä ole mitään hyötyä." Mainion hyvän yösijan me
saimme ja meitä kohdeltiin kaikin puolin erittäin hyvästi. Ja mitä
tässä huomasimme, ei ollut poikkeuksena, vaan yleisenä sääntönä tällä
matkalla. Nämä seudut ovat kerrassaan toisenlaiset kuin Itä- ja
Keski-Suomi, mitä talojen vauraasen elämään tulee. Me pääsimme kaikista
Marian huolista. — Kahvia tai teetä tarjotaan tultua ilman eri pyyntöä,
tavallisesti "talon puolesta" tervetuliaisiksi. Aamukahvin kanssa
tuodaan lasi raikasta vettä, useimmiten jäämuruja seassa. (Jääkellari
on tarpeen järjellistä maitotaloutta varten.) Ruoka laitetaan katetulle
pöydälle, veitsi ja kahveli on joka lautasen vieressä ja ruokalista
on vaihtelevampi kuin ainoastaan hapanta leipää, piimää ja suolakalaa.
Yölevolle sitä paitsi voidaan vaaratta asettua huoneihin, joissa on
tarjona puhtaita vuoteita valkoisine lakanoineen. Sänkyeläimistö ei
ollut sama kuin Savossa ja Karjalassa. Yksi meistä oli, elävästi
muistaen Itä-Suomen sängyt, teettänyt itselleen erinäisen yöpuvun,
saman kaltaisen kuin pohjoisnavalle matkustajain makuusäkki, voidakseen
siinä, suu kurenauhalla kiinni vedettynä, olla rauhassa kaikilta
rynnäköiltä. Kyllä se säkki oli aatteellisesti ihan moitteeton kalu,
mutta sen käytöllistä tarvetta ei tullut tällä matkalla: kanootin
pohjapainona sai se kulkea pitkin Kokemäenjokea alas ja käyttämättömänä
palata kotimaahansa lakaisin.

Ihana virta Toisvedestä Vaskiveteen oli viimeinen muistutus siitä
luonnosta, joka meillä oli viime päivinä ollut ympärillämme. Me olimme
nyt suurilla järvillä. "Kaunista kuin Virtain järvillä", lausui nuorin
meistä, innostelija, ja me muut saatoimme yhtyä siihen, kuitenkin
tekemällä pienen ehdon. Matkailija näillä seuduin paha kyllä supistaa
useimmiten matkansa siihen, että purjehtii höyrylaivalla Tampereelta
Ruoveden kaulia Jähdyspohjaan tai Härköseen Virroille. Paljo hän
silloin on kyllä nähnyt, mutta ei kuitenkaan parasta; hän on tehnyt
matkan, mutta jättää näkemättä matkan pään. Helmenä Virroilla on
eittämättä äsken mainittu matka veneellä maantien sillalta Zarlundin
virtaa myöten ja Virtain kirkolle. Ja vaikka häntä ei, kuten meitä,
kirkkorannassa tervehdikään rippikoulunuoriso kolmenkertaisella
hurraa-huudolla, niin hän kuitenkin riemuiten laskee satamaan. Hän on
nauttinut kauneinta, kuin luonto täällä voi näytellä.

Lakkaamaton myötätuuli oli meillä ollut ja se antoi minulle hyvän
tilaisuuden koetella jotakin uutta, purjettani. Ensin se levitettiin
ihan vaatimattomasti vienoon tuuleen, vähitellen tulin rohkeammaksi
enkä viimein ottanut sitä pois kovassakaan tuulessa. Se ei tosin ollut
suuri — 25 neliöjalkaa — mutta kuitenkin riittävä tarkkojen kokeiden
tekoon. Päätökseksi tuli, että purje kohta käärittiin kokonaan pois.
Melakanootti ei ole mikään hyvä purjehdusvene. Vastatuulessa voidaan
kyllä risteillä, mutta voittamatta juuri mitään, sivutuulessa on
lakkaamaton tasapainon piteleminen väsyttävä ja myötätuulessa jäädään
jäljelle jo kohtuullisellakin soutuvauhdilla kulkevasta. Sanottakoon
tässä, että meidän kanoottimme olivat soutua varten, siis ilman
varsinaisia köliä ja ilman peräsintä. Minä ohjasin airolla enkä siis
voinut yht’aikaa soutaa ja purjehtia. Mutta vaikkapa oltaisiinkin
varustetut tuulen käyttämistä varten, niin enpä luule purjehduksen
tuottavan suurta hyötyä eikä juuri huviakaan; lakkaamaton ohjaileminen
väsyttää ja riistää melkoisesti vapautta, joka juuri tekee kanootin
niin viehättäväksi. Sitä paitsi vielä kaikki purjehdusajatukset ovat
uusia esteitä kanootti-urheilulle, jota jo ennestäänkin katsellaan
epäluulolla.

Paljon suurempi ilo on höyryn käyttämisestä apuvoimana. Niinpä eräänä
päivänä saavutimme hinauslaivan, joka oli hinaamassa tukkilauttaa;
me laskimme höyryveneen viereen, sidoimme kanootit sen sivulle
ja levähdimme tuntikauden katetun pöydän ääressä, yhä kuitenkin
kulkien eteen päin, vaikka hitaastikin. Toisen kerran tartuimme
kiinni höyryveneen jäljestä viiltävään proomuun ja pääsimme mukaan;
tällä kertaa oli vauhti parempi, niin että saimme oikeaa etua siitä
kyydistä. Sillä tavalla laskettelimme Muroleella pilkin koko Näsijärven
Tampereelle saakka.

Matkamme ensi osa oli suoritettu. Pitkin Ätsärin haaraa olimme
saapuneet Ruovedelle, jossa, nauttien viehättävintä vierasvaraisuutta,
olimme käyttäneet pari päivää monen kuuluisan luonnonihanan paikan
katselemiseen ja sitte jatkaneet matkaa etelään päin. Tampereella,
jossa kanootit kannettiin Näsijärven ja Pyhäjärven välisen harjun
poikki, olimme nähneet kaiken pohjoisesta päin tulevan veden
sulloutuvan kuohuvaan koskeen ja sitte Pyhäjärveä myöten saapuneet
Hämeen koko vesistön yhteiseen lähtöpaikkaan, Nokialle. Me olimme
Kokemäenjoen niskassa, ensi koskella. Itsestään kokoutuivat mieleeni
kaikki muistot aikaisemmalta matkalta pitkin Kymijokea. Oliko täällä
tuleva samoja vastuksia, oliko tukit ja kosket joka hetki häiritsevät
rauhallista kulkua? Mahtavan Nokiankosken pauhu näytti antavan kyllin
selvän vastauksen tähän kysymykseen, ja kuin virran kuljettelemien
tukkien välitse laskimme lauttapaikkaan kosken niskaan, täytyi meidän
ryhtyä ensimmäiseen veneiden kuljetukseen maitse.

Nokian virran ylin osa on jyrkkä, äärettömän voimakas köngäs, ja
siinä juuri on suurenmoinen puunhiomo ja paperitehdas. Veden paljous,
kuljettuaan tehtaan rännien ja turpiinein lävitse, kulkee edelleen
valkoisessa kuohuvana, korkea-aaltoisena koskena ja tyyntyy vasta 7
kilometrin päässä alempana. Meidän tuli nyt niin vähällä kantamisella
maata myöten kuin mahdollista päästä pahimman paikan ohitse, ja se
kävi päinsä kapeaa polkua myöten pitkin oikeaa rantaa noin puoli
kilometriä. Sitte kävimme taas kanootteihimme, ja hurjaa vauhtia sitä
mentiin, vesi kiehui ja roiskui ympärillämme, korkeina ja valkoisina
kuohuivat aallot, kosken pauhu hämmensi kaikki muut äänet, kohina
sotki kaikki esimmäisen komentohuudot, jokaisen täytyi pitää huolla
itsestään. Syvässä virrassa ei kyllä ollut kiviä peljättävänä, mutta
tukit seurasivat meitä uskollisesti ja niitä kanssamatkustajia täytyi
väistellä. Vähitellen hiljeni vauhti, kanootit voitiin jättää virran
valtaan ja me saimme kiinnittää huomiotamme rantoihin. Korkeina,
jyrkkinä kohoavat ne kummallakin puolen, vesi on uurtanut tiensä
syvälle lujaan vuoripohjaan. Kaikissa halkeamissa rehottaa runsas
kasvimaailma ja ylimpänä laiteilla kasvaa muhkeata metsää. Tässä ei
ole Imatran yksipuolisuutta, hurjaa, hillitöntä voimaa painiskelemassa
alastomia, kovia kallioita vastaan, raivoissaan raastamassa pois
kaikkea taimivaa kasvullisuutta. Tässä voittaa elämä, kasvimaailma
hiipii yhä lähemmäksi vettä, antautuen viimein tyynesti aaltojen
syleiltäväksi. Maisema on koskella kehyksenä, jonka tähden Nokia
eittämättä vaikuttaa syvällisemmin kuin Imatra! Tämän arvostelun
uskalsin lausua jo pari vuolta aikaisemmin, kuin jalkaisin astuin
pitkin rantaa päästä päähän koko kosken ohitse. Kanoottimatkani oli
nyt antanut uutta tukea tälle mielipiteelle. Ja ihan varmaan jokainen,
kuin tekee saman matkan, myöntää, että tässä on tavallaan verraton
kulkuseutu.

Liian nopeasti virta kantoi meidät pois ihanasta seudusta, puolessa
tunnissa oli koko se 7 kilometrin matka kuljettu. Meidät herätti
unelmistamme ympärillämme yhä tihenevät tukkijoukot. Me olimme
saapuneet joen suuhun, Kuloveden laitaan, jossa puomi oli pingotettu
kokoomaan tukkeja. Olipa siinä aika kova työ päästessä lävitse, täytyi
pujotellata kapeista aukoista tai airolla tukkeja työnnellen raivata
tietä. Kaksi meistä pääsi verraten helposti, multa kolmas joutui
pahaan pulaan, kohta oli paluutie kiinni ja hänen edessään oli tiheään
sulloutunut lautta. Vasta tuntikautisen ankaran ponnistelun jälkeen
päästiin rannalta tulleiden uittomiesten avulla viimeinkin avovedelle
vetämällä kanootti hirsien päällitse. Vihdoin viimeinkin soutelimme
taas aukeata järveä ja poikkesimme yöksi ensimmäiseen taloon.

Ihanimmalla ilmalla sousimme seuraavana päivänä yli kauniin Kuloveden
ja samoin kauniin Rautajärven. Aamulla olimme pysähtyneet Siuruun ja
käyneet sieltä käsin omituisella Linnanvuorella, jossa on jäännöksiä
pakanuuden aikaisesta muinaislinnasta. Aamiaisettone levättiin
kauniissa Kuljussa, jossa vierasvarainen emäntä kohteliaimmalla
tavalla osoitti käytöllistä käsitystänsä, mitä kanoottimies tarvitsee
maissa käydessään. Illan valaistuksessa ja tyynellä säällä, joka on
välttämätön, käsittääksemme järvimaisemia, iloiten katselimme laveaa
näköalaa Pirunvuorelta. Illalla tanssimme alas Vammaskoskesta Tyrvään
kirkolla ja saavuimme Jaatsin rantaan, jossa meitä otti vastaan siellä
asuva piirilääkäri.

Tällä päivänmatkalla olimme oppineet tuntemaan osan tulevan Porin radan
tiestä. Meille selvisi, että siitä täytyy tulla matkailijain rata,
jollaista meillä vielä ei ole. Joka asema tulee viehättävien matkojen
soveliaaksi lähtöpaikaksi: Nokia, Siuru, Karkku, Tyrvää.

Tyrvään alapuolella oli kevätuitto päättynyt. Lohen ja siian pyynnin
aika oli alkanut. Tukkien kanssa meillä siis ei enää ollut mitään
tekemistä, mutta koskia oli sitä runsaammin. Tyrvään kylän kohdalla
laskimme ensimmäisestä, ja sen alla täytyi meidän vieläkin kovassa
virrassa päästä joen poikki maalle, Hardolan köngäksen niskaan.
Siitä ei ollut ajatteleminenkaan laskea alas veneellä, mutta maitse
kantomatka oli lyhyt, ainoastaan muutamia syliä myllyn ohitse. Ja sitte
taas edelleen. Joen juoksu teki soudun helpoksi, siellä täällä kiiruhti
vauhtia vielä valkokuohuinen kovempi virta, ja varsinaisista koskista,
joita ainakin oli puoli tusinaa, ajaa hurautettiin nuolen nopeudella.
Ainoastaan Moisalassa ja Äitsinkoskessa Kiikussa täytyi meidän kantaa
kanootit köngästen ohitse. Veden paljous syöksyy siellä melkein
pystysuoraan alas kalliolta. Näiden edullisten asianhaarain tähden
jouduimme hyvissä ajoin illalla Kokemäelle Vilikkalaan, vaikka olimme
vasta myöhään aamupäivällä lähteneet Jaatsista.

Tämän päivänmatkan alkupuoli oli eittämättä juuri koskien tähden
hauskempi. Laskettua alas viimeisestä Keikiön virrasta oli meillä
edessämme yksitoikkoista suvantoa, pitkin Huittisten soisia niittymaita.
Kokemäen pitäjään päästyä muuttui maisemain luonne taas, ja
Vilikkalassa oli meillä joen mitä miellyttävimpiä paikkoja.

Tehden jyrkän mutkan kääntyi joki täällä pohjoista kohti ja peninkulman
päässä taas etelään päin kapean niemen toista sivua. Meillä olisi siis
ollut melkoinen mutka pitkin jokea. Kun hyväntahtoinen Virkkalan isäntä
tarjosi hevosia viemään kanoottejamme 5 kilometriä Kokemäen kirkolle,
otimme tarjouksen vastaan, varsinkin kuin tahdoimme mielellämme voittaa
aikaa maaretkille. Sittemmin saimme sentään kuulla, että juuri se joen
osa, jonka nyt laiminlöimme, on ihanimpia.

Kuitenkin saimme runsaan korvauksen tästä vahingosta tekemällä
maamatkan Sisä-Satakuntaan. Kokemäeltä ajoimme Köyliönsaaren kartanoon
ja sieltä teimme viehättävimmässä seurassa mukavilla vaunuilla
retkiä Säkylään ja Euraan. Tämä syrjäretki tosin ei oikeastaan kuulu
kanoottielämään. Mutta jos matkustetaan yksinomaan vain pitkin
Kokemäenjokea, niin hyvinpä vähä saadaan tietoa seudusta, jonka läpi
siten tullaan kulkeneeksi. Korkeat rannat enimmäkseen estävät näkemästä
viljeltyjä seutuja. Nyt saimme asiantuntijain johdolla lyhyessä ajassa
hyvästi katsella maamme mitä kehittyneintä maanviljelys-aluetta.

Kuin parin päivän päästä taas kävimme kanootteihimme istumaan, oli
edessämme joen viriävin osa, Kokemäen ja Nakkilan kirkkojen väli. Me
olimme nyt jo saavuttaneet jonkun verran tottumusta koskien laskemiseen
ja saatoimme luottavasi! lähteä kohti tulevia vaikeuksia.

Jo matkan päästä ilmoittaa tulevan kosken pauhu uhkaavaa vaaraa, soutu
hiljenee, tähystellään ympärillensä. Jos koski on suora ja lyhyt,
niin että jo matkan päästä näkyy koko sen juoksu, lasketaan ilman
mitään valmistuksia siitä alas, mutta tavallisimmasti noustaan maalle
tarkastelemaan ennen, kuin uskalletaan laskea. Varsinkin mutkikkaat
kosket pakottavat tekemään tarkastusta edeltä päin. Jos on myllyjä ja
sulkuja, täytyy samoin rannalla tarkastella edessä olevia vastuksia.
Viimeinkin ollaan valmiit, tällä kertaa uskalletaan yrittää. Lyhyillä,
rohkeilla vedällyksillä soudamme päävirtaan. Jo tarttuu virta
kanoottiin, se vetää meitä koskeen, liian myöhä on kääntyä takaisin.
Airo saa nyt levätä, kanootti pysyy ohjaamattakin oikeassa suunnassa.
Katse kääntyy eteen päin virran uomaa pitkin. Katsoa sivulle päin,
jäljelle jääviin, tanssiviin rantoihin ei olo luvallinen, täytyy joka
silmänräpäys olla valmis torjumaan aavistamattomia esteitä. Terävät
kivet huomataan jo etäämpää siitä, että ne synnyttävät pyörteitä tai
kuohua. Suunta voidaan sen tähden hyvissä ajoin muuttaa muutamilla
voimakkailla aironvedoilla. Petollisemmat ovat litteät paadet, niiden
päällitse lipuu vesi tyynesti ja äänettömästi, usein ei niistä tiedetä
mitään ennen, kuin ovat ihan keulan edessä. Silloin täytyy sukkeloilla
liikkeillä selvitä pulasta; muutamat voimakkaat huopaukset tekevät
siinä erittäin hyvää, vauhti hiljenee ja siten on mahdollinen kääntää
ohitse. Jos tartutaan kiveen on enimmissä tapauksissa ainoa keino
työntää pohjasta sysimällä kanootti karin päällitse; ennen kaikkea
pitää varoa kanoottinsa kääntämistä virran poikki. — Onnellisesti
olimme päässeet varsinaisesta koskesta ja huimaavalla vauhdilla
syöksymme sen alla vasta-aaltoihin. Kanootti hyppii kuohuvilla
harjoilla, korkeina ja tiheään käyvät aallot, purskuen kanootin
kannellekin ja kastellen meidät kokonaan. Tällä kertaa ei ollut aikaa
väistellä pahimpia harjoja. Emmekä myöskään uskalla liian jyrkästi
kääntyä tyyneen veteen, sillä jos keula kovassa virrassa sukeltaa
sivulla käyvään vastavirtaan, kääntyy kanootti niin äkisti, että se
helposti voi kaatua.

Pienemmistä koskisia olimme päässeet ja tulimme pitkälle, polvikkaalle
Merstolankoskelle. Perin pohjin punnittuamme asemaa kävimme taas
kanootteihimme. Tosin rannalta vanha mies meille varoittaen huuteli,
mutta kohta kohina sotki ukon sanat, arpa oli heitetty. Seuraavana
silmänräpäyksenä olimme jo keskellä pyörteitä. Mahtavan suuret
kuohu-aallot kantoivat kanootteja, oliko se uhoittelemista? Sekunti
vielä, ja voitto oli saatu, suurin tähän asti.

Ihastus onnellisesta laskusta herätti uusien koetusten halua.
Ikäväksemme sen tähden huomasimme, että Harjavallan kirkolla koski
oli mahdoton laskea lohipatojen tähden, joita molemmilla rannoilla
ulottui keskelle väylää. Pitkin rantaa koetimme soutaa niin alas
kuin mahdollista, lyhentääksemme maitse kannantaa, ja alapäästä sitä
lyhennettiin myöskin siten, että laskimme veneemme vesille jo paljon
ennen suvantoon pääsemistä. Ainoastaan pahimman paikan ohitse astuttiin
maitse, mutta sekin oli tässä pitkä. Toiveet pettyneinä kannoimme
samoin kanootit maitse jyrkän Pirilän köngäksen ohitse. Jäännös
Kokemäen kymeä oli tyyntä, hiljaan juoksevaa, majesteetillista jokea.
Ainoastaan Arandilassa saimme vielä kerran maistaa pienen kosken
riemua, ja ilman enempiä vastuksia saavuimme viimein Poriin.

Matka oli päättynyt. Ensikertalainen ei ollut kääntynyt pois kesken,
päin vastoin hän jo mietiskeli uusia retkiä. Molemmat toiset
kumppanukset voivat nyt verrata Kokemäen- ja Kymijokia toisiinsa.
Eittämättä on ensimainittu helpompi kanootille ja ehkä myöskin yhtä
viehättävä kuin Kymijoki. Itse jokimatka Tampereelta Poriin suoriutuu
helposti neljässä päivässä.



Vuoksella.


Aurinko jo oli alhaalla, kuin viimeinkin loppui pitkä rivi kauneita
huviloita, jotka ensimmäisellä peninkulmalla Viipurista lähtein
reunustavat Saimaan kanavan laiteita, ja Juustilan järvestä sousimme
kauniille Oravansaaren seljälle. Korkea- ja lehtirantaisena kohosi
Oravansaari edessämme; siellä täällä välkkyi lainehtiva ruispelto
tai äsken niitetty niitty harmaine latoineen; talot, alkumatkasta
hyvästi rakennetut ja varakkaat, tulivat yhä harvinaisemmiksi ja
muodoltaan yksinkertaisemmiksi, mitä syvemmälle sisämaahan etenimme,
ja samalla metsäiset kalliorannat tulivat yhä vakavammiksi ja
läpipääsemättömämmiksi. Välistä supistui väylä hyvin kapeaksi ja
pujottautui ruohokkoon, josta sitä usein olisi ollut varsin vaikeakin
löytää, jos ei ruohon noja-asennosta olisi näkynyt virran ja samalla
matkamme suuntaa sitä vastaan. Rannan muodostus oli meillä myöskin
ohjauksena. Meloen ihan hiljakseen ehdimme auringon laskeutuessa
Rapokosken sahalle, jossa saimme oivallisen yösijan ystävällisen
sahanhoitajan luona.

Seuraavaksi päiväksi määrätty matkamme oli hyvin pitkä. Sen tähden
me istahdimme aikaisin seuraavana aamuna kanootteihimme ja läksimme
melomaan, lyhennellen tietä iloisella puhelulla. Jo kuului ensimmäisen
kosken kohina, joita meillä oli useampiakin kuljettavana. Nostettuamme
kanootit myllyn tokeiden ohitse ryhdyimme rohkeasti soutamalla
pyrkimään ylös pitkästä virrasta. Nopeaan meloen nousimme yhä eteen
päin, silloin tällöin otettiin airolla tukea kivistä, työntäen
voimakkaalla sysäyksellä kanoottia jonkun karin ohitse tai estäen
itsepäisiä aaltoja kääntämästä sitä poikittain ja kaatamasta. Se, joka
ensin ehti ylös koskesta, veti kanoottinsa maalle ja riensi auttamaan
kumppaniansa vetämällä keulanuorasta, kuin toinen airolla esti
kanoottia törmäämästä rantaan.

Tuntikauden soudettuamme saavuimme seuraavalle myllylle ja kohta
istuimme, voita ja leipää ja höyryävä kahvipannu edessämme, vilkkaasti
keskustellen ystävällisen myllärivanhuksen kanssa. Toinen meistä oli jo
ennen matkoilla tutustunut häneen ja hänen mainioon Laguayra-kahviinsa,
josta hän kerskailevasti puheli hyvin laveasti.

Ukko tiesi myöskin kertoa pari päivää ennen käyneen siellä muutamia
kanoottimiehiä, jotka olivat samalla matkalla kuin me; aikaisemmin oli
matkue viipurilaisia kulkenut siitä ohitse, niin että kyllä näkyi, että
tämä kulkutie, kerran tehtynä tutuksi, oli vetänyt puoleensa pienen
matkailijavirran.

Myllärin avulla kannettiin kanootteja kivenheiton matka sen pikku
niemen toiselle rannalle, jossa mylly oli. Me nyykäytimme ystävälliset
jäähyväset ukolle ja jatkoimme matkaa ihan tyytyväisinä levähdykseemme,
sillä nyt oli ponnistettava kaikki voimat, jos mielimme päästä ylös
siitä koskesta, joka oli edessämme. Uusi vastus kohtasi meitä sinne
päästyämme. Vesi oli niin alhaalla, että emme voineet ajatellakaan
ylös soutamista. Siinä oli vain kaksi ehtoa valittavana: joko kantaa
kanootit pitkin oikein pahakulkuista, jyrkkää rantaa taikkapa
kaalaten vetää ne ylös. Me valitsimme viimemainitun keinon. Matkalla
oli ollut puhetta erilaisten jalkimiemme suuremmasta tai vähemmästä
käytöllisyydestä ja tähän asti olivat rasvanahkaiset puolisaappaat
vedenpitävyytensä tähden vieneet voiton pieksuilta, koska niillä
voitiin vetisillä rannoilla astua pois kanootista jalkojen kastumatta.
Mutta nyt näkyi, miten käytännölliset pieksut ovat, sillä yht’äkkiä
olivat ne ja sukat riisuttuina rannalle ja niiden isännän ei tarvinnut
aristella jalkainsa kastumista hypiskellessään kiveltä kivelle tai
kaalellessaan pitkin rantaa auttelemassa kanoottia kivien ohitse, kuin
kumppani kiipeillen rannalla yli kivien ja pensaiden veti sitä eteen
päin nuorasta. Puuhaileminen kahden kanootin kanssa oli aika väsyttävä
työ ja ennen, kuin selvisimme koskesta, juoksi hiki virtoina pitkin
kasvoja. Siispä, saatuamme viimein molemmat kanootit turvaan, vaivuimme
kuumina ja väsyneinä, mutta iloisina kuin pari koulupoikaa sammaliselle
vuoren rinteelle nauttimaan täysin määrin kesäauringon paistetta,
aaltojen iloisia leikkiä ja lepoa ulkona luonnossa.

Me lähestyimme nyt sitä kannasta, joka erotti meitä Vuoksesta.
Kapeimmasta paikasta se oli tuskin enemmän kuin kilometrin levyinen,
mutta siinä ei ollut mitään tietä eikä polkua tiheän metsän läpi,
joka peitti molempain rantojen välistä taivalta. Sen tähden ohjasimme
Kääntymän kylään, josta tosin oli 5 kilometriä matkaa Kaltovedenmaahan,
Vuoksen lahden rantaan, mutta siitä kävi kuljettaa kanootteja hevosella
ja kärryillä hyvää maantietä myöten. Saavuttua rantaan ei kauan
kestänytkään, kuin jo olimme saaneet tingityksi veturin aluksille.
Täällä oltiin jo tottuneita näihin kanoottiretkiin. Muutamia päiviä
sitte oli viety koko matkue — se, josta myllyllä olimme kuulleet —
kannaksen poikki, ja aina siitä asti, kuin ensimmäinen kanootti pari
vuotta sitte nähtiin näillä vesillä, oli joka kesä yhä uusia matkueita
tullut Kääntymän rantaan. Sill'aikaa, kuin hevosta tuotiin niityltä,
jossa sitä kyllä olisi tarvittu heinänkorjuussa, vaan josta se ihan
vitkastelematta käytiin ottamassa pois tilapäisen ansion lähden —
omituinen tapa lahjoitusmaa-seutujen karjalaisilla — istuimme ylhäällä
kauppiaan hyvästi rakennetussa tuvassa, syöden hyvällä halulla maitoa,
voileipää ja munia; täälläkin oltiin tottuneita ottamaan vastaan
kanoottimies-virtaa.

Kohta jouduttauduimme taas kanoottien luo valvomaan niiden sovitusta
kärryille. Kyytimiehemme oli jo tottunut sellaiseen kyyditsemiseen.
Kaksi vuotia sitte oli hän ollut kuljettamassa ensimmäistä tämän
laatuista kuormaa; silloin oli kanootit nuoritettu poikittain
nelipyöräisille kärryille, mutta hevonen, peljästyen sivuille kauas
pistäviä keuloja, oli laukannut metsään koko kuormineen. Kaikki oli
kuitenkin päättynyt hyvin ja viimein saatu kanootit eheinä Vuokselle.
Seuraavalla kerralla oli käytetty kaksipyöräisiä kärryjä, kahdet
peräkkäin, ja niille nuoritettu kanootit pitkittäin, pistellen pehmeitä
heinäsäkkejä väliin suojelemaan niitä hankautumiselta. Nyt koetettiin
uutta keinoa; nelipyöräisiin kärryihin sidottiin korin laitoihin
poikittain kaksi seivästä ja sille kanootit asetettiin alas suin
rinnakkain seipäille.

Viimeinkin olimme valmiit ja pikku matkueemme läksi liikkeelle.
Kyytimiehemme, tyypiltään oikea karjalainen, hennon näköinen ja
sukkela, kasvot soikeat ja silmät elelehtävät, västisillään ja
paitahihasillaan, kuten oikean rahtimiehen sopii, ryhtyi heti
puhelemaan meidän kanssamme, kyseli uutisia, varsinkin valtiollisia, ja
näytti omasta puolestaan katsovan sotaa yksinkertaisimmaksi kaikkein
vaikeuksien selvitykseksi.

Aurinko alkoi lähetä laskuansa. Me istuimme taas kanooteissa, tällä
kertaa Vuoksella; nyt laskimme erittäin kapeaan salmeen, jossa
rehevällä, kattona yllämme kaarehtivalla rantain kasvimaailmalla
tuskin oli tilaa katsella kuvaansa, ja sitte... itsestään vaipui airo
veneen laitaa vasten, katseltiin katselemistamme. Edessämme oli pieni,
peilityyni selkä tai pikemmin järvi ja ympärillä joka taholla mitä
ihanimmat rannat. Vuoksen laskusta 1857 oli alkuperäisen, vanhan,
korkean, havumetsää kasvavan rannan alle muodostunut uusi matalampi
ranta, josta oli vuosien kuluessa kasvanut leppiä, niin pitkiä ja
muhkeita, että ne nyt olivat läpipääsemättömänä muurina ja yhdessä
tumman takapohjansa kanssa melkein toteuttivat kuvan, joka kunkin
mielessä oli syntynyt ikimetsästä. Viettävää polkua myöten astui
alas metsästä muutamia lehmiä ja paimentytön huutelua kuului, muuten
oli ihan hiljaista: siinä rauhan ja sopusoinnun viehättävä kuva.
Siispä me nyt olimme Vuoksella ja keskellä jokiluontoa! Poissa olivat
kivikkorannat, korkeain saarien sijassa oli pieniä, viheriöiviä ryhmiä,
jotka kukkakimppujen kaltaisina nousivat vedestä ja lehtevyydellänsä
kätkivät rantakivikkoa. Leppien tiheä lehdistö ei päästänyt mitään
katsetta ulkomaailmasta tunkeutumaan niiden pimennon lävitse.
Viileä iltailma salli soutaa nopeammin; kohta oli suuri Kuparsaaren
selkä Antrean pitäjässä jäänyt jäljellemme; kolmepeninkulmainen
päivänmatkamme oli tehty ilman ponnistusta ja me laskimme nyt
Hopeaniemen ystävällistä rantaa kohti. Otimme kanooteista, mitä
tarvitsimme, käänsimme ne alassuin ja astuimme ylös taloon. Se oli
harmaa, hyvin suuri rakennus, rumasti ulkohuoneiden keskellä, kuten
näillä seuduin aina rakennetaan, ilman puutarhan tai edes kyökkitarhan
nimellistäkään. Emäntä kuitenkin otti meitä ystävällisesti vastaan,
ollen nähtävästi utelias kuulemaan uutisia; meidät vietiin suureen
tupaan. Eräässä nurkassa makasi monta henkilöä suuressa sängyssä,
toisia penkillä ikkunan alla; uunin luona asustivat kanat, ja kuinka
monta asujanta seinän raoissa piili, oli mahdoton arvata.

Me kuitenkin söimme illallisemme tuvassa. Suuri posliinituoppi
maitoa asetettiin pöydälle ja sen viereen kaksi puulusikkaa, siinä
koko kalusto. Laittaessa sitte kakao-seoitusta huomattiin puulusikat
liian suuriksi kuppeihin ja meidän täytyi hämmennellä puukoilla;
talouskaluihin nähden ei olla turmeltuneita näissä seuduissa.
Talo on jotenkin toisensa kaltainen tähän katsoen, kestikievarit
kuitenkin poikkeuksina. Emäntä oli ihastuksissaan, kuin sai maistaa
tuntematonta juomaa, mutta hän nähtävästi pettyi hyvän toivossaan.
Tytär, joka oli käynyt lukkarissa ja siellä kerran juonut suklaata,
selitteli muka hyvinkin viisaasti, että täytyy tottua siihen ennen,
kuin se miellyttää, ja koetti olla näyttämättä vastenmielisyyttä,
kuin tarjosimme hänelle kuppisen. Syötyämme kävimme istumaan
rappusille aitan eteen, johon olimme laittaneet yösijamme; emäntä
asettui ihan taitavasti istumaan viereemme, ja silloin alkoi puhelu.
Siinä keskusteltiin nyt kaikenlaisia asioita; tietysti ei unhotettu
politiikkiakaan, joka näytti hyvin pitävän mieliä vireillä. Siten
puhellen istuimme hyvän osan kaunista heinäkuun yötä.

Leveä, muhkea Paakkolankoski oli jo jäänyt jäljelle. Hiljaa, melkein
majesteetillisesti juoksi joki vaihtelevan vihreän kehyksensä keskitse.
Oli äsken satanut; metsä imi täysin siemauksin lauhkeaa märkyyttä;
veden kalvoa vielä keveästi värähytteli ripsuilla valkopilvistä,
joiden takana aurinko piilottelihe, lainaten niille loistoansa,
vaan säteilemättä kuitenkaan niiden lävitse. Äänetön hiljaisuus
vallitsi koko luonnossa; ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt, oltiin
kuin unelmien maassa. Jos Väinämöinen kanteleineen tai Aino olisi
näyttäytynyt, olisi se ollut meistä ihan luonnollista; me melkein
odottelimme Vellamon tulevan vastaamme ja puiden näkymättömien
haltiain ilmestyvän eteemme. Sillä mielellä jatkoimme matkaa pitkin
samaa, ainiaan vihreätä rantaa, kunnes kiihtyvä sade pakotti meidät
turvautumaan kallelliseen, omituisuudellaan viehättävään pikku
venetalaasen.

Hetkisen päästä paistoi aurinko taas kirkkaasti ja iloisimmalla
mielellä vedimme kanootit Pölläkkälän lauttapaikassa maalle ja
läksimme ajaen sisämaahan. Me tahdoimme nähdä omituista, Vuoksen
laskemisesta puoleksi kuivanutta Äyräpäänjärveä ja myöskin käydä
omituisissa vanhoissa venäläiskylissä Muolan pitäjässä. Tällä matkalla
kasvoi seurueemme ja, kuin kahden päivän päästä läksimme vesille,
oli laivastossamme kaksi kanoottia ja yksi soutuvene. Kanootteja
tietysti koettivat vuorotellen kaikki; ja kateellisesti katseli
veneväki onnellisia melojia. Veneessä pitivät iloa yllä soutajat,
päiväpalkkalainen vaimoineen. He olivat juuri lopettaneet heinänkorjuun
ja aikoivat etsiä työtä Venäjän puolella, kuin sallimus toi meidät
heidän tulolähteeksensä. Varma ansio ja matkan huvi seuduissa, joita
eivät vielä olleet nähneet, oli heistä houkutteleva. Se oli heille
melkein kuin ulkomaan matka; he katselivat tarkkaavasti kauneita
rantoja, tekivät huomautuksiaan pelloista, niityistä ja rakennuksista,
joiden ohitse soudettiin. Enimmän heitä kuitenkin kummastutti meidän
erinomainen viisautemme; me, jotka olimme kotoisin Helsingistä ja
Viipurista emmekä olleet koskaan ennen käyneet näillä seuduin, me
löysimme tien, tiesimmepä myöskin, missä oli kiviä ja kareja, jota
vastoin he, vaikka olivat kasvaneet Vuoksen rannoilla, olivat vähän
peloissaan, miten osuisivat takaisin kotiinsa.

Poikettuamme Kiviniemeen katsomaan koskea ja sen muhkeaa siltaa,
soutelimme pitkin Vuoksen pohjoista suuhaaraa Räisälän kautta
Käkisalmea kohti. Kiviniemi oli jo kaukana jäljellä, kuin myöhään
illalla pitkässä rivissä astuimme kaikkine kampsuinemme umpimähkään
ylös rannasta etsimään yösijaa. Ihan sattumalta osuimme joen
itärannalla, Noisniemen vastapäätä olevaan siistiin taloon. Ihmiset
olivat jo levolla, mutta ei hätä lakia lue, me kolkutimme, peljäten
saavamme äreän vastauksen. Sitä enemmän olimme hyvillämme, kun tulomme
näytti saavan aikaan vilkkainta iloa eikä suinkaan suuttumusta. Kaikki
nousivat tervehtimään meitä, tulta tehtiin lieteen, emäntä etsi
paraimmat makuuvaatteet, laittoi meille tiloja tupaan ja aittaan ja
tuli sitte viereemme nurmikolle kuulemaan "uutisia ulkoa maailmasta",
ja me, hyvällä halulla juoden höyryävää teetä, koetimme paraan
mukaan tyydyttää ystävällisen emäntämme tiedonhalua. — Kutsumattomat
sänkyvieraat eivät meitä häirinneet, mutta sen sijaan tuvan kuumuus
paljon lyhenteli yöuntamme, vaikka ikkuna olikin auki. Niinpä saimme
vielä lisätodistuksen, että aitat ovat paljon paremmat uusiakin tupia.

Laskimme alas sievästä Tuulaskoskesta, joka juoksee Tiurin ikivanhan
linnan raunioiden ohitse luonnonkauniissa Räisälässä. Vuoksen lasku
on jättänyt sinne satoja lehteviä pikku saaria, joiden välitse vesi
pujottelekse kapeista salmista, jotka monesti eivät ole veneen pituutta
leveämmät. Aikomuksemme päästä seuraavana päivänä höyrylaivalla
Käkisalmesta Valamoon esti paha kyllä meitä kauemmin viipymästä
ihanassa Räisälässä, edelleen täytyi joutua. Ikäväksemme täytyi meidän
poistaa mielestämme kaikki ylimääräisten huviretkien aikeet ja liian
äkisti lähteä vierasvaraisesta Ivaskalasta kiiruhtamaan Uununkoskelle,
josta höyryvene lähti Käkisalmeen. Kovasti soudettuamme pääsimme
ihan viime hetkellä perille juuri, kuin kolmas vihellys kuului.
Uununkosken niskaan nousivat venematkustajat maalle astumaan jalkaisin
viimeistä taivalta. Molemmat kanoottimiehet laskivat alas itse
koskesta ja kanootit nostettiin hyvin onnistuneen jokiretken päätyttyä
höyryveneesen.



Nevalla.


Vuoksen matka oli vienyt meitä pitkin jokea Käkisalmeen, jossa nousimme
ensimmäiseen Pietariin menevään Laatokan höyrylaivaan. Lähtö tapahtui
illalla; kello 4 seuraavana aamuna ajettiin meidät ylös valmistautumaan
lähiöön laivasta. Me lähestyimme Slyyssinää ja aikomuksemme oli
laskea sieltä kanootilla alas Nevaa myöten. Raskasta sumua ja tiheää
sihusadetta oli ilmassa veden päällä, niin että eipä juuri tuntunut
viehättävältä tuo mukavain hyttien vaihto avonaiseen kanoottiin.
Mutta päästyä Slyyssinän väylälle nousi sumu ja, kuin tullitarkastus
oli selvitetty, pilkistelivät jo auringon säteetkin pilvien välistä.
Kanootit laskettiin alas laivan sivulle ja, asianomaisesti tarkastetut
passit taskussa, astuimme veneihimme, joka tässä ei kuitenkaan
tapahtunut ilman vaikeuksia. Suomalaiset höyrylaivat eivät Slyyssinässä
laske rantalaitureihin, vaan pysyvät virrassa, vastavirtaan kääntyneinä
ja höyrykone lakkaamatta pyörien estämässä laivaa ajelehtimasta
alas. Virta oli tässä jotenkin kova, niin että kanootit levottomasti
häilyivät sinne tänne nuorassa höyrylaivan vieressä, joka ei pysynyt
hiljaa paikoillaan. Viimeinkin istuimme kunnollisesti omissa
aluksissamme. Mutta nyt oli pujottauduttava höyrylaivojen välitse,
jotka samana hetkenä läksivät Slyyssinästä. Kello löi juuri 6, ja
se lyömä näytti olevan koko kolmen matkustajalaivan lähtöaika.
Arvaamattomia kaaria tehden kiertelivät ne virrassa, joka niitä painoi
alas meitä kohti. Samalla tuli meidän ottaa vaaria alinomaa kulkevista
hinauslaivoista, jotka Laatokan kanavan suusta vetivät pitkiä proomu-
ja lotjajonoja alas Pietariin päin.

Nevamatkan alku ei siis ollut rauhoittava. Mutta parin virstan päässä
kulki liike jo säännöllistä väylää ja matkustajalaivat olivat kohta
näkymättömissä. Hinauslaivoja meillä oli matkakumppaneina, niille me
kyllä voimme pitää puoliamme ja, milloin halutti levähtää, laskimme
vain hinattavien lotjain viereen, joten levähdys ei tuottanut mitään
ajan hukkaa. Meitä halutti myöskin nähdä elämää näillä Volgalta
tulevilla proomuilla, jotka olivat täynnä Sisä-Venäjän aarteita.

Nuoritettuina kiinni toisiinsa, neljä rinnakkain ja kolme neljä
sellaista riviä peräkkäin, hinataan näitä lotjia myötävirtaan. Väestönä
oli ystävällisiä "mushikoita" lastin kotiseudusta. Me valitsimme
leposijaksemme pataljoonan Vologdasta tulevia jauhoproomuja. Meidän
Venäjän kielen taitomme ei sallinut mitään laveaa keskustelua, mutta
paperosseilla ja nisukakuilla saimme kohta oikeuden liikkua vapaasti
lotjilla. Siinä oli jauhomattoja säännöllisissä pinoissa tuhansittain
ja päälle oli tehty jyrkkä lautakatto suojaksi sateelta. Perässä oli
kajuutta, jonne meitä kyllä käskettiin sisään, mutta meillä ei ollut
rohkeutta eikä kyllin vahvoja hermoja astua alas. Elämä lotjilla
oli muuten varsin iloinen, nuoremmat pojat ilvehtivät ja tekivät
kaikenlaista kujetta vanhemmille pitkäpartaisille ukoille, jotka
tavallisimmin lopettivat vehkeilyt antamalla kaikessa ystävyydessä ja
kaikkein näkyvissä pojille selkäsaunan.

Nevan rannat ovat yksitoikkoisia, tasakorkeata hietakangasta, jolla
kasvaa vain kuivaa havumetsää; siellä täällä näkyy huvila tai kylä,
välillä höyrysahoja tai muita teollisuuslaitoksia. Joki on jotenkin
yhtä leveä kaikkialla ja juoksee tasaisen viriävänä. Sitenpä
kuljimmekin hyvää vauhtia. Virstapatsaat pitkin rantaa ilmoittivat
tulokseksi 8 virstaa tunnissa. Niinpä voimme 7 1/2 tunnissa tehdä koko
sen 6 peninkulmaa pitkän jokimatkan.

Noin keskipaikoilla tekee joki äkkimutkan, muuttaen suuntansa
lounaisesta luoteiseksi. Joka virstalla, kuin sille lähestyimme
Pietaria, olivat rannat yhä tiheämmin rakennettuja, ja viimeisen
peninkulman laskettelimme suuren pääkaupungin yhtämittaista
esikaupunkia. Siellä oli suuria varastopihoja tavaroille, joita
tuodaan jokea myöten; niiden luo pysähtyivät lotjat ankkuriin. Me sitä
vastoin jatkoimme matkaa kaupungin keskukseen ja, joutumatta mihinkään
tekemiseen joki- tai rantapoliisin kanssa, laskimme Liteinin sillan luo
ja sieltä kanootit olkapäällä pääsimme tuota pikaa Suomen rautatien
asemalle.



OHJEITA JA NEUVOJA.



Kanootti-matkoja Suomessa.


Suomi on kanootti-urheilun luvattu maa. Peninkulmittain voidaan
laskea pitkin vesistöjä järvestä järveen, maan sulkematta tietä, ja
jos tahdotaan siirtyä vesistöstä toiseen, niin on vesiä jakava harju
melkein kaikkialla jotenkin kapea: lyhyt alusten kuljetus maata
myöten avaa taas uusia kulkuväyliä. Kartan mukaan voidaan suunnita
lukemattomia matkateitä; missä vain näkyy vettä, kuinka kapeaa ja
mitätöntä hyvänsä, kaikkialla kanoottimies pääsee soutelemaan. Hänen
ei tarvitse rajoittaa retkiänsä suuriin kulkuväyliin, vaan hän
voi tunkeutua kaikkialle. Hän voi käydä seuduissa, joihin muilla
kulkuneuvoilla on mahdoton päästä. Paremmin kuin mikään muu matkailija
voi hän nauttia kaikkia järviluonnon yksityiskohtia ja oppia tuntemaan
elämää syrjäisissä seuduissa. Ja vapaus hänen purressaan, vapaus hänen
itsensä määrätä matkansa nopeus ja suunta, levähdyspaikat ja pitemmän
oleskelun alue tekee kanootti-urheilun paremmaksi muita matkailuja.
Yhtä vain tarvitaan: aikaa. Sillä melominen ei tuota pikajunan vauhtia
eikä nopeus sovellu yhteen kaikinpuolisen vapauden kanssa, joka juuri
antaa kanoottiretkelle suurimman viehätyksen.

Ohjeeksi kanoottimiehelle pitkämatkaisten ohjelmain tekoon luetellaan
tässä muutamia viehättävimpiä ja sopivimpia kulkuteitä sisämaassa.
Matkojen päät ovat niin valitut, että niihin helposti päästään
höyrylaivoilla tai rautateitse, joten kanootin kuljetus käy helpoksi ja
huokeaksi. Säännöksi on asetettu, että, missä vesistöt ovat virtaiset,
matka on suunnittu myötävirtaan.

I. _Lohjan vesistö_. Lähtöpaikka: Lohjan kirkonkylä, 4 km Lohjan
asemalta. Soutu Lohjan järveä myöten, Lohjan Ison saaren ympäri, sekä
Karjanjokea pitkin Mustion, Pinjaisten (Billnäs) ja Åminneforsin ohitse
Pohjan pitäjän lahteen ja sitä myöten Tammisaareen. Koko matkalle 3 tai
5 päivää. — Jos vielä lisäksi pannaan muutamia päiviä, maksaa kyllä
vaivan matkustella Tammisaaren saaristossa ja Barösalmeen. — Jos matkaa
jatketaan Barösalmesta Helsinkiin, tapahtuu se nopeimmin höyrylaivalla.
Kesäaikaan kulkee niitä joka päivä. — Jos höyrylaivamatka keskeytetään
Porkkalaan, voidaan jäännösmatka Helsinkiin soudella kanootilla
saaristotietä.

II. _Hämeenlinnan ja Tampereen väliset järvet_. Lähtöpaikka:
Hämeenlinna tahi (jos tullaan etelästä päin) Leppäkosken tai
Turengin asema. Soutu pitkin Vanajavettä Lempoisten kanavalle
ja rautatien-asemalle, joka, jos aika on täperällä, on sovelias
lähtöpaikka. Soutu kauniita Lempäälän ja Vesilahden järviä (Laukko) ja
Pyhäjärveä (poikkeus Nokialle) Tampereelle, josta rautateitse Suinulan
asemalle. Asemalta 2 km maamatkaa eräälle Vesijärven lahdelle (Harjulan
seljän juurelle). Soutu Kangasalle (Kangasalan kirkkoharju), pitkin
Veksiön jokea ja Längelmäveden eteläkulmaa Kaivannolle (4 km Kangasalan
keisarinharjulle), josta Roinetta ja Mallasvettä myöten Valkiakoskelle
(kanava), edelleen Sääksmäen ohitse (Rapolan harju) ja takaisin
Vanajavettä myöten Hämeenlinnaan. Jos viimemainittu kaupunki otetaan
matkan alku- ja loppupääksi, kuuluu koko matkaan 6 tai 7 päivää. — Jos
Suinulan asemalta lähdetään, tarvitaan ainoastaan 3 päivää.

III. _Tampereen pohjoispuoliset järvet_. Vert. ed. Lähtöpaikka: a)
Ätsärin asema. Soutu Virtain kautta Ruovedelle, b) Pihlajaveden asema.
Soutu pitkin Pihlajaveden vesiä Ruovedelle, c) Kolhon asema. Retki
Keuruunseljälle; sitte Mänttään, Filppulaan ja Ruovedelle. Näistä
eri ehdotuksista vie a) enimmän aikaa, mutta tarjoaa myöskin enimmän
viehätystä. — Soutu Ruovedeltä Muroleelle, josta aikaa voittaakseen
voidaan käyttää höyrylaivakyytiä pitkin Näsijärven Tampereelle. Koko
matkaan kuluu 5 tai 6 päivää. Tampereelta voidaan retkeä jalkaa II:sen
tai IV:nen mukaan.

IV. _Kokemäenjoki_. Vert. ed. Tampereelta Pyhäjärveä myöten Nokialle,
jossa kanootti kannetaan tehdasten ohitse pohjoista rantaa Kullanvuoren
juurelle (1/2 km), josta taas voidaan lähteä vesille. Edelleen Karkun
ja Tyrvään kautta ja sitte pitkin jokea Poriin. Matka Tampereelta
Poriin voidaan tehdä 3 tai 4 päivässä.

V. _Kymijoki_. Vert. ed. Viehättävä, mutia vaivalloinen matka. Paljo
koskia ja monesta mahdoton laskea kanootilla, vaan täytyy niitä kiertää
maitse. Lähtöpaikka: Lahti. Soutu pitkin Vesijärveä ja Päijänteen
eteläpäätä Kalkisten koskelle (kelpaa laskettavaksi), josta Kymijoen
laivaa Heinolaan (erittäin viehättävä tie). Edelleen Koskenniskaan
(josta ei pidä laskea) ja pitkin jokea Mankalan kylään (itärannalla);
sieltä kanootit mieluisimmin kuljetetaan noin 3 km maitse Mankalan
koskien ohitse, jotka muuten tuottavat kovaa työtä. Kauramaan koskesta,
joka on viimeinen ennen Iitinjärveen tuloa, voidaan laskea. Soutu Iitin
ja Jaalan järviä myöten Oravalaan, josta joki taas alkaa. Matkalla alas
Kotkaan on joessa monta suurta koskea ja köngästä, joihin on rakennettu
teollisuuslaitoksia. Useimmissa paikoin saadaan helposti apua kanootin
kantamiseen niiden kohtain ohitse, joista ei voida laskea. Aikaa
kuluu 5 tai 7 päivää. Jos sitä on niukalti, voidaan säästää 2 päivää
keskeyttämällä venematka Kymin asemalle.

VI. _Mäntyharjun vesistö_. Lähtöpaikka: Otavan asema Savon radalla.
Soutu Hirvensalmen ja Mäntyharjun vesiä pitkin Jaalan järveen (katso
edellä V:ttä) ja edelleen Kymin asemalle. Monilukuisista virroista ja
koskista lienevät enimmät sellaisia, joista voidaan laskea kanootilla.

Jos ei ole aikaa tehdä tätä matkaa, johon kuluu 5 tai 6 päivää, voidaan
siitä lyhentää 1 tai 2 päivää siten, että määrätään Mäntyharjun asema
lähtöpaikaksi. Jos sitä vastoin on runsaasti aikaa, voidaan matkaa
jatkaa pohjoispäästä ja lähteä silloin Haukivuoren asemalta, josta
Kyyvetlä ja Puulavettä myöten Hirvensalmelle.

VII. _Vesistöt Jyväskylän pohjoispuolella_. Vert. ed. Lähtöpaikka:
Suonnejoen asema. Soutu pitkin Suonnejokea Iisvedelle ja edelleen
Nokisenkoskea ja Tyyrinvirtaa (molemmista voidaan laskea kanootilla)
Rautalammin kautta Konnevedelle. Konnevedeltä voidun jatkaa a) länttä
kohti Siikakoskelle ja edelleen Kynsivettä ja Kuusivettä Laukaasen
(useimmat koskei kelvolliset kulkea kanootilla), b) pohjoista kohti
Konneveden pohjoispuolen poikki Temmintaipaleelle, jonka 1 km leveän
kannaksen poikki kanootti kannetaan, ja sitte voidaan soutua jatkaa
Keitelettä myöten Viitasaarelle ja vielä etemmäksikin. Keiteleellä
voidaan myöskin käyttää höyrylaivain apua. Keiteleeltä etelään päin
Äänelkosken, Kapeekosken ja Kuusankosken kautta Laukaasen, josta
matkaa jatketaan Jyväskylään. Tällä matkalla täytyy kiertää Kuhankoski
ja Haapakoski, a) kohdassa esiteltyyn matkaan kuluu 5 tai 6 päivää,
toiseen b) matkaan 8 tai 10 päivää.

Jos kuljetaan höyrylaivalla Jyväskylästä pitkin Päijännettä,
voidaan tämä matka yhdistää V:nen matkan kanssa. Lähdetään silloin
höyrylaivasta Pulkkilan salmessa, josta väylä eroaa Heinolaan. Itse
Päijänteellä ei ole juuri mitään erikoista viehätystä, jos ei olo aikaa
pitkin rantoja etsiskellä kapeampia väyliä.

VIII. _Valkialan vesistöt_. Lähtöpaikka Lappeenranta. Joko kuljetetaan
kanootti noin 1 peninkulman matka Lappeenrannasta maantietä myöten
kaupungin länsipuolella olevan Kivijärven lähimpään lahteen taikka
myöskin soudetaan Saimaan lounaisimpaan nurkkaan, joten maamatka
vähenee noin 1 kilometriksi. Soudellen pitkin vesiä länteen päin
saavutaan Kymijoelle noin 1 peninkulman päähän pohjoiseen päin Kymin
asemasta. Matka voidaan myöskin keskeyttää aikaisemmin Harjun asemalla
Savon radalla. Tämä matka suoriutuu 3 tai 4 päivässä. Jatkoa V:nen
mukaan.

IX. _Vuoksi_. Vert. ed. Lähtöpaikka: Viipuri. Soutu pilkin Saimaan
kanavaa Juustilan järvelle, josta itää kohti vastavirtaan kapeita
vesiä, jotka juoksevat Saarelan ja Lyykylän ohitse, Kääntymän kylään
Noskuanseljän lahden päähän. Kuljetus maitse noin 5 km Kaltovedenmaahan
Vuoksen lahden rantaan ja sitte pitkin koko tätä jokea Räisälän
kautta Käkisalmeen. Kaikista koskista voidaan laskea kanootilla.
Viehättävämpää ja paremmin vaivan maksavaa kanoottimatkaa tuskin
lienee toisia. Aikaa tarvitaan 4 tai 5 päivää. — Jos Vuoksen matkaa
jatketaan Valamoon ja Laatokan Karjalaan, joka käy päinsä höyrylaivalla
Käkisalmesta, jätetään kanootti Kurkijoelle. Höyrylaivan ollessa
rannassa palkataan joku hevosmies, joita aina on laivarannassa,
kuljettamaan kanoottia maitse Pulikkoon tai Punkaharjulle, jossa se
palatessa, tehtäköönpä paluumatka Kurkijoen kautta tai tavallista
matkailijain tietä Sortavalan ja Kesälahden kautta, taas on
käytettävänä; katso XI. Sellaiseen kuljetukseen lähtevät 3 tai 5
markasta hevosmiehet, jotka toivovat saavansa kyytiä takaisin.

X. _Nevajoki_. Vert. ed. Höyrylaivalla Käkisalmesta Slyyssinään (I
yössä), josta lähdetään kanoottimatkalle laivan sivulta. Sitte pitkin
Nevaa Pietariin, joka matka myötävirran avulla hyvästi suoriutuu 7
tai 8 tunnissa. Jos kanootti lähetetään rautateitse Suomeen, noustaan
maalle Liteinin sillan luona, ensimmäisen sillan Slyyssinästä
päin tullessa, josta on ainoastaan lyhyt matka asemalle. Jos taas
aiotaan käyttää höyrylaivaa, lasketaan Nevaa myöten edelleen Suomen
höyrylaivojen pysäyspaikkaan Vasili Ostrovaan.

XI. _Saimaan vedet_. Veri. ed. Tällä laajalla vesistöllä voidaan
sovitella yhteen lukemattomia matkoja ja käyttää myöskin hyödykseen
vilkasta höyrylaivaliikettä. Suuria, yksitoikkoisia selkiä voidaan
karttaa ja säästää aikaa viehättävimpien seutujen varalle. Mitään
matkaohjelmaa ei tarvitse erittäin tehdä, koska kartta enimmissä
tapauksissa antaa riittäviä ohjeita. Ainoastaan pariin asianhaaraan
tässä viitattakoon.

a) Matkaan Viipurista ylös Saimaan kanavaa myöten kuluu 1 päivä
(ahkerasti soutaen). Kanavamaksu 1 mk suoritetaan yiösmennessä
Juustilassa ja alas matkustaessa Mustolassa; sen laiminlyöminen
tuottaa ikävyyksiä; siitä maksusta avataan sulkuportit, kuitenkin
kanavapalvelijat mieluisemmin kantavat kanootin sulun ohitse, joka
säästää aikaakin.

b) Jos tahdotaan Saimaan vesistöstä päästä Päijänteen vesille, on
viehättävä kulkuväylä Sorsavettä ja Osmajärveä myöten, jotka laskevat
4 km päähän Varkaudesta etelään päin. Tätä tietä päästään pieneen
Paasiveteen ja sitte tukinuittoa varten vesiä jakavan harjun poikki
kaivettua kanavaa myöten Suonteenselkään, joka laskee Rautalammin
vesiin. Vert. ed. ja VII.

XII. _Viipurista Poriin sisämaitse!_ Tämä matka vielä mainittakoon,
oikein valaistakseen kanootin käytöllisyyttä sisämaan matkoilla, sillä
koko tämä matka voidaan soudella kanootilla päästä päähän ilman muuta
maitse kuljetusta kuin koskien ja niihin rakennettujen laitosten
ohitse. Viipurista Varkauteen kanavaa ja Saimaan vesiä myöten;
jatkoa XI b) ja VII a) mukaan Jyväskylään, josta Padasjoen pitäjään
(Harmoisten lahteen, Kellosalmen pohjoispuolelle) ja Lummeneesta
tulevaa koskirikasta jokea myöten ylös, sille mainittua järveä myöten
ja edelleen Vesijaon kaulia Hauhon vesille, joita myöten päästään
Mallasvedelle. Sieltä jatketaan II:sen ja VI:nen mukaan. Koko tähän
matkaan tarvitaan 4 viikkoa; jos suurimmat seljät matkustetaan
höyrylaivalla, säästyy melkoisesti aikaa.



Kanootin rakennus.


Hyvän matkailukanootin pitää täyttää monta ehtoa. Sen tulee olla
vakava vedessä, mukava istua, kyllin tilava tarpeellisille tavaroille,
kevyt soutaa ja kantaa ja kestävä pitempääkin kuljetusta hevosella ja
kärryillä.

Vaikka solakka mahonkikanootti onkin oivallinen kilpasoudussa, ei se
kuitenkaan kelpaa pitkille matkoille. Siihen se on liian kapea ja
pitkä. Jo vähäisetkin aallot huuhtelevat sen ylitse, ja jos tuuli käy
sivulta, on se hankala; koskissa on se kerrassaan kelpaamaton. Mutta
vaikka se tehtäisiinkin täyteläisempi-muotoiseksi kuin tavallinen
kilpasoutu-kanootti, ei sen muukaan rakennus kestä sysäyksiä eikä
hankautumisia, joita pitkällä matkalla välttämättä tapahtuu, oltakoonpa
kuinka varovaisia hyvänsä. Puukanootti on aina arka, varsinkin maitse
kuljetettaessa, jota usein täytyy tehdä huonoja teitä myöten. Ja jos
saumat halkeavat, ei ole helppo sitä tyydyttävästi korjata saatavissa
olevilla vähillä neuvoilla. Tässä kohden on kangaskanootti kerrassaan
parempi. Kankaan notkeuden tähden on se vähemmin arka tärinän
vahingollisille vaikutuksille, ja jos siihen sysäytyy reikä, saadaan
se tuota pikaa paikatuksi palttinatilkulla ja gummisementillä. Kun
sitä paitsi sen paino saadaan paljon pienemmäksi kuin samankokoisen
puukanootin, täytyy valitessa alusta pitkälle matkalle kerrassaan antaa
etusija purjekangas-kanootille, vaikka se soudussa ei täysin pystykään
kilpailemaan puukanootin kanssa. Mutta tässähän onkin puhe matkailijan
tarpeista eikä urheilijan. Loistavia nopeuden tuloksia korvaa kylliksi
viehätys ja turvallisuus.

Matkailija katsoo myöskin rahavaroja. Jos jokin kulkuneuvo on saatavana
ilman suurta rahan uhrausta, vasta sitte voi se tulla käytetyksi
suuremmassa määrässä. Tältäkin kannalta katsoen, joka ei suinkaan ole
mitätön, kilpailee kangaskanootti hyvällä menestyksellä puukanootin
kanssa. Kangaskanootti saadaan muutamilla kymmenillä markoilla, vaan
kelvollinen puukanootti maksaa monta vertaa enemmän.

Kangaskanootilla ovat edellä kuvatut matkat tehdyt. Sama kanootti on
kestänyt ne kaikki ja vielä muutamia muitakin sen lisäksi. Ja tämän
kokemuksen pitää kylliksi tukea sitä mielipidettä, että kangaskanootti
on ominaisuuksiltaan varsin oivallinen alus pitkälle matkalle.

Kanoottien teko kaupaksi on ensinnä alettu Viipurin veneveistämöllä,
josta viime vuonna on valmistunut koko 120 kangaskanoottia. Nyt jo
niitä saadaan muiltakin tahoilta.

Kanootin tekoa ei kuitenkaan tarvitse supistaa erityisiin
veneveistämöihin; se on niin yksinkertainen, että siihen voidaan ryhtyä
missä hyvänsä, sopiipa se varsin hyvin kotityöksikin. Jokainen, jolla
on vähänkin kätevyyttä käyttää tavallisia nikkarinkaluja, osaa ilman
mitään vaikeuksia ihan omin käsin tehdä kangaskanootin. Varustautuminen
kesäksi pitkille matkoille on hyödyllisenä ja mieluisena virkistyksenä
talvella lomahetkinä. Alkavaisten ohjeeksi annetaan tässä tarkka
kertomus kanootin rakennuksesta. Se on tehty oman kokemuksen mukaan,
mikäli sitä olen saavuttanut havainnoistani yhden kanootin teossa, joka
yritys on onnellisesti päättynyt silloin, kuin tätä kirjoitan.

Purjekangas-kanootti on pitkän ja kapean veneen muotoinen, jonka
kummastakin keulasta on vähän runsaammin kuin kolmas osa koko veneen
pituudesta katettu. Keskellä on soutajan paikka, istuinsija. Se
on niin pitkä laatikko, että siinä sopii hyvästi istumaan, jalat
suorina. Istuinlaatikko, lepäävä kanootin kölin päällä, on veneen
lujana keskustana ja antaa vakavuutta koko alukselle. Se on vettä
pitävä, ja, kun kansikin liittyy vedenpitävästi sen laitoihin, on
se muusta veneestä tarkkaan erotettu paikka. Sepä juuri tekee, että
kanootti on turvallinen vesillä. Sillä jos istuinsija tulee aalloista
tai kaatuessa täyteen vettä, ei se pääse sen pitemmälle, ja kanootti
kantaa silloinkin lastinsa. Jos taas jostakin jysäyksestä tulee reikä
pohjaan tai sivuun, niin että vettä tulee veneen runkoon, pysyy
istuinsija kuivana ja kannattaa kyllä koko kanoottia, kunnes päästään
maalle. — Kehä, joka antaa muodon ja lujuutta kanootille, on keveistä
puuliistoista, jotka kiinnitetään poikkipuihin eli kaariin. Tälle
kehälle kiinnitetään purjekangas, joka sitte tehdään öljymaalilla vettä
pitäväksi.

Tarvepuut. Kuivaa kuusipuuta käytetään kanootin rakennukseen ja se
onkin siihen ihan soveliasta. Haapa on kyllä kovempaa ja lujempaa,
mutta myöskin kalliimpaa ja sitä on vaikeampi saada. Puukehään
tarvitaan 11 kpl. 4.3 m pituista, 2.5 sm levyistä ja 1.3 sm paksuista
ripaa eli liistaa, 2 kpl. saman pituista, nelikulmaista, 2.5 sm
paksuista ripaa, 3 kpl. 3 tai 4 m pituista ja 2.5 sm paksuista
lautaa sekä 1 kpl. 5 sm paksuinen lauta, kaikki niin oksattomia kuin
mahdollista. Sopivin on ottaa nämä tarvepuut valmiiksi sahattuina ja
höylättyinä höyry-nikarruslaitoksesta, jos sellaista on lähellä, vaan
muuten sahataan liistat kuusilankusta.

Kaaret. Mitä tiheämpään pannaan kaaria, sitä tasaisemmaksi ja
solakammaksi tulee kanootin muoto. Täysin tyydyttävä määrä on 8
kappaletta, joka myöskin riittää tekemään venettä kyllin vahvaksi.
Tästä lähtein merkitään kaaria numeroilla I—VIII, kokasta perään
lukien. Seuraavan taulun avulla piirustetaan kaarien kaavat
täydellisessä koossa.

(Taulu kaarien suuruudesta ja kuvat jäävät pois, niillä onkin enää vain
kuriositeettiarvoa.)

Jos esim. tahdotaan piirustaa IV:s kaari, vedetään paperiarkin
laitoihin suorat viivat Ax ja Ay kohtisuoraan toisiansa vasten. A:sta
lähtein mitataan 93:llä sivulla olevan taulun IV:nen sarekkeen mukaan
AB = 28.5 sm, ÄC = 22 sm, AD = 8 sm, AE = 4 sm, AF = 2 sm, AG = 0 sm,
s.o. G-pisto tulee A:han. C:stä, D:stä, E:stä ja F:stä vedetään suorat
viivat samaa suuntaa kuin Ax. Niistä mitataan (vrt. kuv. 1) Ce = 30
sm; Dd = 26 sm, Ee = 22.3 sm, Ff = 19.5 sm, Gg (eli Ag) = 15 sm. B:stä
e:hen vedetään suora viiva; e, d, e, f, g ja A yhdistetään kaarevalla
viivalla. Samalla tavalla tehdään muiden kaarien kaavat taulun mittojen
avulla.

Saatua siten kaaren puolikasten kaavat leikataan niiden mukaan koko
kaarien kaavat, jotka sitte voidaan suorastaan piirustaa (hienommille)
kuusilaudoille. Että tarvepuita säästyisi ja kaaret tulisivat niin
keveiksi kuin mahdollista, tehdään ne useammista paloista, jotka
ruuveilla kiinnitetään toisiinsa. 2:nen kuva 91:llä sivulla on tässä
riittävänä ohjeena I:sen, II:sen ja VIII:nen kaaren ja 3:s kuva III:nen,
VI:nen ja VII:nen kaaren teossa. Kuvissa näkyvä pilkkuviiva osoittaa
1:sen kuvan A-kohtaa; sitä viivaa myöten tulevat kaaret olemaan
kölillä. Että kaaret voitaisiin vakavammin kiinnittää köliin, tehdään
niiden alapuoli keskeä vähän leveämmäksi, kuten kuvista näkyy; siten
voidaan siihen tehdä lovi köliä varten. Kaaripalasien leveys ei mistään
kohdasta saa olla vähempää kuin 3 sm. — Huomattakoon, että kaaren eri
kappaleet otetaan niin pitkin puuta kuin mahdollista.

VI:s ja V:s kaari, jotka tulevat istuinsijan pääseiniksi, tehdään
umpinaisiksi. Ne sahataan hienoista laudoista, joista kaksi levyä
rinnakkain riittää seinäin korkeudeksi. Seinän levyt saumataan yhteen
ja päihin kiinnitetään ruuveilla liistat, kuten 4:s kuva osoittaa.

Istuinsija on pikemmin tehtävä riittävän pitkäksi kuin liian lyhyeksi.
Sovelias pituus on 120 sm. Tavallisesti tehdään so niin, että IV:nen ja
V:nen kaariseinän laitoihin naulataan hienoja, sen pituisia lautoja.
Mutta koska on vaikea saumata tätä laatikkoa niin tarkaksi, että se
pitäisi vettä, ehdotetaan tässä toista rakennustapaa tätä kanootin
tärkeätä osaa varten. Ainoastaan kehä tehdään puusta ja sen ympärille
pingotetaan sitte purjekangasta. Kehä tehdään siten, että IV:teen
ja V:teen kaareen kiinnitetään ruuveilla hienommista laudoista sen
pituisia kappaleita, kuin äsken määrättiin istuinsijan pituudeksi.
Näitä lautoja varten ovat 4:ssä kuvassa A:n kohdalla olevat lovet
aiotut; IV:ssä kaaressa on loven leveys 26 sm, V:ssä 32 sm. C-nurkkiin
tehdään samoin lovet ja kiinnitetään niihin ruuveilla istuinsijan
pituiset laudat, joiden sisälaita on suora, vaan ulkolaita vähän
kaareva kanootin kansilaidan mukaan (kuv. 6). Nämä laudat tehdään
päistä 3 sm ja keskeä 5 sm leveiksi. Sitte vielä sovitetaan 4 sm leveät
liistat pääseinien välille siten, että niiden sisälaidat tulevat yhtä
etäälle päiden korkeimmista kohdista, yksi kummallekin puolelle (kuv. 4
B ja kuv. 6 E F). Näiden liistojen välimatka on V:ssä kaaressa 44 sm,
IV:ssä 27 sm.

Köli. Jos ei kasvannaisväärää puuta ole saatavana, sahataan kokka- ja
peräpuu paksummasta laudasta (2.5 sm paksusta) kahteen kappaleesen,
kuten 5:s kuva osoittaa. Korkeus AB on 30 sm. Muoto, molemmissa
yhtäläinen, voidaan tehdä enemmän tai vähemmän kaarevaksi. Liian jyrkkä
kokka ei kuitenkaan ole hyvä. Köliksi pannaan toinen nelikulmainen
ripa, kiinnittäen ruuveilla alta päin kokka- ja peräpuuhun (katso kuv.
5). Liitokset D:ssä ja C:ssä pitää hyvästi vetää kiinni vahvoilla
ruuveilla. Köli tehdään niin pitkäksi, että kokan ja perän ylänokkain
väliä tulee 4 metriä.

Kanootin kehän kokoon pano. Istuinsijan paikka sovitetaan niin,
että laatikon etupäästä kokan nokkaan jää väliä 138 sm. Tampereen
purjekankaasta n:o 4 leikataan kaksi 180 sm pituista kappaletta
istuinsijan kehyksen verhoksi. Niiden laidat asetetaan päällekkäin
pitkin köliä sille kohdalle, joka on mitattu istuinlaatikolle, ja
laatikko sitte sisältä päin kiinnitetään ruuveilla köliin. Että kölin
ja istuinlaatikon sauma tulisi vettä pitäväksi, ei ruuvien väliä saa
jättää enempää kuin 8 sm. Purjekangas-kappaleiden irtanaiset päät
kummaltakin puolelta käännetään ylös istuinsijan pääseiniä vasten ja
naulataan niiden laidat päällekkäin pitkin seinien keskiviivaa tai
kiinnitetään ruuveilla päälle liista kölistä suoraan ylös päin. —
Sitte kiinnitetään paikoilleen kummallekin puolelle se kanootinliista,
joka juoksee pitkin kannen laitaa. Se tapahtuu siten, että liistat
ruuvataan kiinni kokkapuun nokan laitaan, sitte istuinlaatikon
ylänurkkiin ja viimein peräpuuhun. Istuinsijan verhoksi aiotut
kangaskappaleet vedetään ylös istuinsijan pääseinien ja mainittujen
liistojen välitse ennen, kuin ne liistat ruuvataan kiinni. Ulkosärmät
näistä ja muista laitaliistoista pitää, ennen kiinnittämistä sysätä
höylällä pois, että ei jää teräviä laitoja ulkokangasta vasten,
joka niiden päälle kiinnitetään. — Tehtyä 2:ssa ja 3:ssa kuvassa
A:n kohdalla merkityt lovet köliä varten kaariin, asetetaan kaaret
kölille siihen paikkaan, johon kukin paraiten sopii jo kiinni olevain
sivuliistojen väliin, joihin ne kiinnitetään ruuveilla. Tietysti on
kaarien nurkkia ennen niiden asettamista paikoilleen leikattava sen
mukaan, että sivuliistat soveltuvat niitä vasten tarkkaan. Köliin
kaaret kiinnitetään helpoimmin kahdella naulalla, jotka lyödään yksi
kummaltakin puolelta viistoon ja ristiin kaarista kölin yläpintaan.
Kaaria asettaessa on katsottava, että 2:ssa, 3:ssa ja 4:ssä kuvassa
B:llä merkityt kohdat kaikki tulevat suoraan linjaan kokka- ja
peräpuun nokkien kanssa. — Kanootti käännetään sitte alassuin, köli
ylös, ja ruuvataan kiinni muut sivuliistat, ensin ne, jotka tulevat
lähimmä köliä, 4 kummallekin puolelle yhtä etäälle toisistaan. Paras
on kiinnittää liistat parittain, koska kanootti helposti tulee
kieroksi, jos ensin kiinnitetään kaikki liistat toiselle ja sitte
vasta kaikki toiselle puolelle. Se liistapari, joka tulee lähimmäksi
köliä, kiinnitetään myöskin 3 tai 4 ruuvilla istuinsijan lautapohjaan.
— Mikäli sivuliistoja kiinnitetään paikoilleen, painetaan myöskin
sivuilta -vielä irtanainen istuinsijan kangas liistoja vasten, niin
että istuinsija siten saa oikean muotonsa. Viimeksi puristetaan kangas
muutamilla ruuveilla ylimmän liistaparin ja istuinlaatikon ulkolaitojen
väliin. — Kanootin keskiosan vahvistukseksi sahataan viimein vielä
kaarenkappaleet (sellaiset kuin sivukappaleet 3:ssa kuvassa)
sen mukaan, että ne soveltuvat istuinsijan laidoille pääseinien
keskivälille. Ne kiinnitetään paikoilleen ruuveilla, jotka ulkoa päin
kierretään liistojen ja pohjalautojen laitain lävitse. Istuinsijan
kangas tulee vielä sitenkin puristetuksi näiden vahvistuskannen
ja sivuliistojen väliin. — Kuin sitte vielä kankaan ulkonurkat ja
irtanaiset laidat naulataan kiinni istuinsijan pääseiniin ja laitojen
syrjiin ja kankaasta leikataan liika pois, on istuinsija valmis. —
Kanootin puukehään kuuluu vielä liista (katso kuv. 5 A ja kuv. 6 C),
joka perä- ja kokkapuusta menee kaarien korkeimpia kulmia (pisteitä
B, kuv. 2—1) myöten istuinsijan pääseiniin, upotettuina kaariin. Tämä
liista tehdään 6 sm leveäksi ja höylätään siten, että sen yläpuoli
tulee keskeltä kaltevaksi kummallekin sivulle päin. Upotettuna se ei
saa jäädä korkeammalle kaaria. Kokka- ja emäpuun luona sovitetaan se
hyvästi liistojen väliin ja ruuvataan niihin kiinni. Näihin lustoihin
lyödään sekä kokkaan että perään rengaskopit jukkonuoraa varten jo
ennen, kuin liistat asetetaan paikoilleen. — Valmis kanootin kehä
voidellaan keitetyllä liinaöljyllä kerran tai kahdesti, joten se pysyy
keveämpänä eikä niin helposti vahingoitu kosteudesta. Varsinkin on
ruuvien päät peitettävä vernissalla tai öljyvärillä, että säilyvät
ruostumiselta.

Kankaan naulaaminen. Tiheä ja kaikin puolin sovelias kangas on
Tampereen purjekangas n:o 4. Sitä tarvitaan kaksi kanootin pituista
kappaletta. Niiden laidat asetetaan päällekkäin kölille ja naulataan
siihen kiinni noin 1.3 sm pituisilla vaskipilkeillä. Naulaaminen
aletaan keskeltä ja lyödään pilkkejä tiheään, enintänsä 3 sm päähän
toisistaan niin pitkälle, kuin köli on suora. Sitte kiinnitetään
kangas muutamilla pilkeillä (ei varsin tiheään) kannen laitoihin,
alkaen samoin keskeltä. Sikäli, kuin kangas mukautuu liistoille,
rupeaa kanootin tuleva muoto näkymään, ja naulaamista voidaan jatkaa
kokka- ja peräpuuhun, jolloin tietysti saadaan nurkista leikata pois
melkoiset palat sen mukaan, kuin kokka ja perä ovat pyöreät. Kuin kölin
naulaaminen on tehty loppuun asti, käännetään kangas ylös kannelle
ja naulataan tiheään pitkin keskiliistaa, laidat päällekkäin, niin
pitkälle, kuin se kummaltakin puolelta ulottuu yhteen. Kangas ei
ole niin leveätä, että se peittäisi kannen kokonaan, vaan jää aukot
istuinsijan eteen ja taakse ja sivuille. Sitte naulataan kangas
pitkin istuinsijan kansiliistaa istuinsijan-kankaan laidan päälle.
Siitä kohdasta keskiliistalta (kuv. 6). jossa aukko alkaa, pannaan
liistat istuinsijan pääseiniin kankaan laitojen alle, jotka naulataan
niihin kiinni; ja kolmikulmaiset aukot peitetään sitte eri tilkuilla.
Istuinsijan sivulla olevien aukkojen peitteeksi leikataan sopivat
kappaleet, jotka käännetään äsken kiinni naulattujen kankaanlaitojen
päällitse, kannen laidan ylitse alas ja naulataan kiinni ylimpään
laitaliistaan. Sisälaidat vedetään niiden liistain päällitse, jotka
ovat istuinsijan suun laitoina. Ympäri suun kiinnitetään ruuveilla
vielä ohuet, 8 sm korkeat pystyseinät suojaksi aaltojen loiskeelta
(kuv. 6 ja 7 EF ja kuva kirjan nimilehdellä). Näiden seinien ja
istuinsijan suuliistojen väliin pitää puristaa viimeksi mainitut
kansikangasten laidat. Viimein naulataan istuinsijan suun sivuseinien
viereen pääseinien päälle suuseinäin pääkappaleet. — Kankaan
naulaamisessa on otettava huomioon, että kangasta ei saa naulata kiinni
niihin neljään laitaliistaan, jotka ovat kölin ja kannen välillä.
— Jos soveliasta leveämpää kangasta voidaan saada, kuin tässä on
esitetty, käypi kannen peittäminen paljon yksinkertaisemmaksi. Liian
harvaa kangasta ei pidä valita. — Jos tahdotaan jättää pääsyä kanootin
sisustaan, joka kyllä on hyvä sekä kanoottia kuivatessa että runsaampia
matkatarpeita pakatessa, voidaan laittaa luukut niiden kolmikulmaisten
kangastilkkujen sijaan, joilla tässä on esitetty peitettäväksi
istuinsijan eteen ja taakse jääneet aukot. Sellaisia luukkuja voidaan
tehdä hyvin monella tavalla, jonka tähden se jätetään kanootin tekijän
oman keksinnön varaan. Huomattava on ainoastaan, että luukkujen pitää
tarkkaan ja lujasti käydä aukkojen laitoihin joka puolelta, koska
muuten kanootin turvallisuus menetetään. Kaikissa tapauksissa pitää
kokkaan ja perään lähelle emäpuuta kaivaa vähintään 2.5 sm laajuiset
reiät, joista voidaan laskea kanoottiin kokoutunut vesi pois. Reiät
pidetään korkeilla suljettuina.

Ulkoköli y.m. Siihen köliliistaan, johon kangas naulattiin kiinni,
kiinnitetään ruuveilla toinen nelikulmainen ripa ulkoköliksi. Kokka-
ja peräpuun päälle asetetaan sen jatkoksi soveliaita liistapaloja.
Niiden vahvikkeeksi voidaan kokka ja perä vielä vuorata hienolla
vaskilevyllä. — Pitkin ylintä laitaliistaa naulataan kannen laidan
tasalle kapea liista, joka saadaan siten, että viimeinen hienompi
liista sahataan pitkittäin kahtia. Nämä liistat höylätään siloiksi ja
särmät pyöristetään. Että kangas myöskin kölin ja näiden liistojen alla
tulisi vettä pitäväksi, naulataan ne kiinni vasta sitte, kuin kanootti
eli kangas on ulkopuolelta jo yhteen kertaan maalattu.

Maalaaminen. Värin määrää kukin mielensä mukaan; valkoinen kanootti
kuitenkin näyttää vesillä sievimmältä. Kansi ja istuinsijan sisus
on sitä vastoin tehtävä tummemmiksi, koska valkoinen väri auringon
”paisteessa häikäsee silmiä. Maalataan öljyvärillä kahteen kertaan. Jos
käytetään valkoista väriä, on sinkkivalkoinen kestävämpää vedessä ja
sen tähden parempaa kuin lyijyvalkoinen. Ennen maalaamista voidellaan
kangasta runsaasti keitetyllä liinaöljyllä (liinaöljy-vernissalla).

Paino. Tämän kertomuksen mukaan tehty kanootti painaa 22 kiloa.

Airo tehdään oksattomasta kuusipuusta. Sen muoto näkyy 8:sta kuvasta.
Pituus on 2 tai 2.5 metriä. Lapojen leveys on 16 tai 18 sm ja pituus 25
tai 30 sm. Usein tehdään lavat kuperoiksi, joka on parempi soudussa,
mutta sellaiset airot ovat heikommat. Kummankin lavan juureen pannaan
nahkainen tai gumminen rengas suojelemaan käsiä vedeltä, jota juoksee
lavoista pitkin vartta.

Kustannuslasku:

  Tarvepuut edellä olevan osoituksen mukaan....... Smk 5:—
  Kangas Tampereen purjekangasta n:o 4 1,17 m tai
     70 p. kyynärä. Laatikkoon 1 ja sivuihin 12 m.  " 14:—
  Ruuveja ja nauloja..............................  "  2:—
  Vaskipilkkejä 1/4 kiloa.........................  "  1:25
  Renkaat ja kopit kokkaan ja perään..............  "  1:—
  Öljyä ja väriä..................................  "  6:—
                                                Summa 29:25.



Varustautuminen pitkälle matkalle.


Kanootissa ei ole tilaa suurelle ja raskaalle kapsäkille. Tavaravarasto
on sen tähden supistettava niin pieneksi kuin mahdollista, vaan samalla
sen kuitenkin pitää täyttää kaikki mukavuuden tarpeet ja suojella
märkyydeltä ja kylmältä. Saavutetun kokemuksen mukaan annetaan tässä
muutamia ohjeita.

Ensinnä vielä kerran huomautettakoon, että pitkillä matkoilla liikkuva
kanoottimies ei ole kilpasoudun urheilija. Hänelle sen tähden ei ole
hyötyä noista isokauluksisista ja lyhythihaisista trikoo-paidoista,
joissa monikin kanoottimies herrastelee kaupunkien satamissa.
Matkailijan ei tarvitse näytellä käsivarsiensa lihaksia; tarpeellisempi
on hänen suojella auringon paahteella niitä ihon paikkoja, jotka
tavallisesti ovat peitossa. Tuollainen urheilupuku sitä paitsi
pakottaisi häntä kuljettamaan mukanansa eri vaatteita muutettavaksi
ylle joka kerran, kuin vähänkin kauemmin viivytään maissa: ja siinä on
vielä yksi syy sen käyttämistä vastaan.

Kanoottimiehelle: Väljä flanellipaita, jossa on mukaiset hihansuut
ja leveä, alas käännetty kaulus, jonka alle kaulaliina solmitaan;
rintataskut nenäliinaa y.m. varten; väri mielen mukaan. Väljät
polvihousut villakankaasta. Pitkät, tummanväriset sukat ja kengät:
erittäin sopivat ovat lipokkaat (varrettomat pieksut). Raskaat saappaat
ovat kömpelöt ja vastenmieliset kanootissa. Sekä sukat että kengät on
muuten teetettävä sellaiset, että voidaan nopeasti riisua jalkansa,
milloin tarvitaan vetää kanoottia hyvin virtaisista tai mataloista
paikoista. Siitä samasta syystä on juuri polvihousujenkin käyttäminen
välttämätön. Alushousut myöskin polvihousujen kaavaan. Nuttu mieltä
myöten, paraiten viitan muotoinen ja sellaisesta kankaasta, joka
vähän suojelee sateelta eikä pelkää kastumista. Liivi tarpeeton.
Päällysvaatteena käytetään saalia, joka yöllä kelpaa peitteeksi.
Sopivin päähine on hieno, kevyt ja pehmeä huopahattu. Puukko vyölle.

Päällysvaatteita otetaan vain yhdet, alusvaatteita ja flanellipaitoja
sitä vastoin kahdet, niin että voidaan muuttaa tarpeen mukaan. Suurempi
varasto on tarpeeton, kun pesettäminen käy päinsä. Yöpukuun kuuluu
pitkä yöpaita.

Kanoottinaiselle: Päällyspaita ja lyhyt hame flanellista.
Flanellimekko, joka voidaan panna nappiin flanellipaidan päälle.
Jalkineiksi sopivat keveät, vettä pitävät, rasvanahkaiset
puolisaappaat, taikka myöskin pehmeät kengät, joita silloin tarvitaan
kaksi paria. Alusvaatteita sen verta, että on kerta muuttaa, muuten
muodoltaan mieltä myöten, kuitenkin siten, että ovat keveät ja mukavat
ja antavat vapaasti liikkua. Kevyt sadeviitta gummikankaasta tai
öljytystä palttinasta. Päähine samanlainen kuin kanoottimiehelle. Iso
saali välttämätön. Puukko vyölle.

Muut tarpeet: Pieni ompelurasia kaluineen vaatteiden korjausta varten.
— Kiniiniä ja ooppiumia (käytettäväksi lääkärin määräyksen mukaan).
Side- tai muuta parantavaa laastaria sekä purkki vaseliinia tai
lanoliinia. Tulitikkuja. — Kompassi, karttoja (maanmittaus-hallituksen
karttalehtiä, joita on saatavana joka kirjakaupassa);
Matkailija-yhdistyksen käsikirja. — Kanootin korjaamista varten (katso
tuonnempaa) otetaan purjekangas-tilkkuja, vaskipilkkejä ja purkki
gummisementtiä.

Eväs. Suuria ruokavaroja ei voida ottaa mukaan eikä tarvitakaan, kun
joka päivä saadaan kyllä päivän tarpeet. Tee ja kakao ovat ainoat,
joita ei missään tapauksessa pidä unhottaa. Muutamia purkkeja
linnunsäilytteitä sopii myöskin kanoottiin ja ne monesti ovat hyvään
tarpeesen, mutta voidaan tulla hyvästi toimeen ilmankin niitä. Kakaon
ja teeri laittamista varten missä hyvänsä matkan varrella, etsimättä
taloja, otetaan mukaan tarpeellisia talouskaluja.

Pakkaaminen. Se osa tavaroista, jota on suojeltava kastumiselta,
asetellaan mukavimmin kahteen vaksikangas-pussiin, jotka voidaan
hyvästi solmita kiinni, että niihin ei pääse vettä; toisessa pidetään
joka päivä tarvittavia tavaroita, toisessa muita. Kartat, kompassi ja
matka-käsikirja pidetään irrallaan kanootissa tai eri kotelossa, josta
niitä on helppo saada käsille. — Jos on luukkuja kanootin sisään,
säilytetään tavarat paraiten kannen alla, vaan muuten istuinsijassa
sivukansien alla.

Selkänoja. Pitkällä matkalla istutaan kokoon asetellulla saalilla,
niin että muuta istuintyynyä ei tarvita. Sitä vastoin ei voida tulla
toimeen ilman mukavaa selkänojaa. Tavallisesti käytetään H:n muotoisia
puutukea, joka irrallaan riippuu istuinsijan suun laidalla ja ruumiin
kumarrusten tai oikenemisten mukaan liikkuu siinä. Tämän selkänojan
korkeus on enintään 24 sm. Se poikkiliista, joka tukea kannattaa
istuinsijan laidalla, kiinnitetään 8 tai 10 sm päähän nojan yläpäästä.
Hienoa, korkkilastuilla täytettyä ja purjekankaalla päällystettyä
tyynyä voidaan myöskin käyttää selkänojana.

Vara-airo sidotaan kannelle pitkin istuinsijan sivuliistaa, kuitenkin
niin löyhästi, että se tarpeen tullen helposti saadaan siitä irti.

Kansivaate istuinsijan aukolle tehdään keitettyyn liinaöljyyn
kastetusta palttinasta. Se leikataan ja asetetaan niin, että se
soutaessa mukautuu soutajan ruumista myöten, mutta kuitenkin on niin
irrallaan, että se ei kahlehdi häntä kanoottiin kiinni, jos se sattuisi
kaatumaan. Maalle noustessa pitää voida panna se kiinni yli koko
istuinsijan aukon, niin että se suojelee sateelta, vaikka kanoottia oi
joka kerta kaadettaisikaan alassuin.

Jukkonuora, vähintään 6 metrin pituinen, sidotaan kokkarenkaasen. Usein
on nuora perärenkaassakin tarpeen.

Sieni. Kokoutuvan veden pois saantia varten pitää aina olla kanootin
istuinsijassa käsillä pehmeä, pesusieni.



Yleisiä ohjeita.


Seura. Pitkille matkoille ei matkailijan pidä kanootilla lähteä
yksinään, vaan vähintään on joku toinen hankittava kumppaniksi.
Pitkillä matkoilla liikkuvan kanoottimiehen pitää osata uida. Jokainen
vastaa itse omasta puolestaan.

Nopeus ja aika. Hyvällä ilmalla soutaa kanoottimies (ja nainenkin)
helposti, ilman liikaa voimain ponnistusta, 30 tai 35 kilometriä
päivässä. Vastatuuli vähentää nopeutta melkoisesti. Aikaa voidaan
arvikoida kullekin matkalle siten, että luetaan 25 tai 30 kilometriä
päiväksi. Käyttämällä höyrylaiva-kyytiä joillakuilla maikan osilla
säästyy aikaa melkoisesti.

Matkakustannuksiksi varustetaan 1 tai 1 1/2 markkaa päiväksi;
kaupungeissa ja höyrylaivoilla on menoja enempi. Rahat vaihdetaan
hienoiksi.

Kanootin hoito. Rantaan laskiessa on katsottava, että kanootti ei
raapiudu eikä hankaudu teräviin esineihin. Maalle vetäessä on sitä
pidettävä kölinsä varassa, että kangas ei hankaudu. Yöksi käännetään
kanootti alassuin. Jos siinä on luukut kanootin sisään, on ne avattava,
että kosteus helpommin haihtuu pois ja kangas pysyy kuivana. Kanootti
voidaan jättää mihin hyvänsä, yksin kaupunkien laitureillekin,
vartioimatta. Mitä paremmin se on näkyvissä, sitä paremmin se säilyy
vaaralliselta uteliaisuudelta; pienuutensa sitä suojelee kylliksi. —
Ennen lähtöä pitkälle matkalle on kanootti voideltava vedenrajaa myöten
sulalla talilla ja matkalla uudestaan silloin tällöin.

Paikkaaminen. Jos kanootin kankaasen tulee reikä, paikataan
se yksinkertaisimmin purjekangastilkulla, joka kiinnitetään
gummi-sementillä reiän päälle ja sitte voidellaan kokonaan samalla
sementillä. Kanootin pitää olla paikatessa ihan kuiva. Että tilkku
saataisiin vielä paremmin kiinni, leikataan se niin suureksi, että
laidat ulottuvat lähimpiin liistoihin reiän kummallekin puolelle,
joihin laidat naulataan kiinni vaskipilkeillä. Suurempi reikä, jota
ei tällä tavalla saada hyvästi tuhotuksi, paikataan siten, että siitä
(hätätilassa leikattua pitkin rihmoja sitä suuremmaksikin) pistetään
sisäpuolelle puupala, joka, jos mahdollista, asetetaan liistojen
varaan. Siihen sitte naulataan paikka niin, että laidat hyvästi
painuvat päällekkäin puuta vasten. Gummisementtiä on nytkin käytettävä.

Kanootin kuljetusta maitse on tarkkaan valvottava. Lyhyet matkat
(1 kilometrinkin) kantaa kaksi henkeä helposti kanootin olallaan.
Pitemmät matkat on kuljetettava hevosella ja kärryillä. Silloin
on tarkkaan katsottava, että kanootti ei täristessä hankaudu
mihinkään terävään esineesen. Suojeluskeinoina käytetään heiniä,
mieluisimmin heinäsäkkejä. Tavallisille kaksipyöräisille pitkille
liistekärryille voidaan helposti sovittaa kolme kanoottia. Samoin
Itä-Suomen nelipyöräisille kärreille. — Rautatiellä kuljettaessa ei
tarvitse peljätä alusten vahingoittumista. Niitä on paras lähettää
tavarajunassa. Matkustajajunaan voidaan niitä saada ainoastaan
asemanpäällikön erityisellä suostumuksella, ja maksukin on silloin
paljon suurempi. — Höyrylaivoilla, joita lämmitetään puilla, on
kanoottia suojeltava kipunoilta, jotka tuota pikaa polttavat siihen
reikiä.

Koskista ja virroista kulku. Missä soutamalla voidaan päästä
vastavirtaan, ei ole mitään muuta peljättävää kuin vastaan tulevat
tukit ja alukset. Jos ei soutu riitä voittamaan virran kovuutta,
koetetaan jukosta vetää kanoottia ylös pahasta paikasta. — Laskiessa
alas virtapaikoista ei pidä yleensä varmasti luottaa rantalaisten
ilmoituksiin eikä neuvoihin. Jos on korkeita ja kuohuvia aaltoja taikka
kiviä laskettavassa koskessa, on aina noustava maalle tarkastelemaan.
Jos päätetään laskea, pitää koko aika vakavasti katsoa eteen päin
pitkin virtaa, ja soutaa tiheään ja voimakkaasti. Katsahdus sivulle,
ohi tanssiviin rantoihin, huimaa. Jos koskesta paraikaa lasketaan
tukkeja, ei tarvitse ajatella jäljestä tulevia, vaan ainoastaan niitä,
jotka ovat edellä. Jos sitä vastoin päätetään kiertää koskea maitse,
voidaan kanootin kantamisia melkoisesti lyhentää käyttämällä hyväkseen
rannoilla tavallista vastavirtaa, jota myöten voidaan soutaa ihan pahan
paikan niskaan asti. Samoin on vastavirrasta etua, jos on kaksi koskea
ihan peräkkäin. Jos silloin lasketaan ensimmäisestä, voidaan ajoissa
kääntyä rannan vastavirtaan ja siten nousta maalle toisen kosken
niskaan. Tässä on kuitenkin muistettava, että ei saa liian jyrkkään
eikä liian aikaisin kääntyä, koska silloin kanootti voi helposti
kaatua. — Viimeksi vielä huomautettakoon, että koskista ei pidä muiden
laskea kuin aivan tottuneiden kanoottimatkailijain, jotka vähitellen
ovat saavuttaneet taitoa harjoittautumalla ensin pienemmissä
virroissa. Sillä koskenlasku ei ole vaaraton. Jos koskessa käy suuret
aallot, niin siinä sitä paitsi saa hyvän kylvyn kuohuista.

Rajuilma. Kanootti kestää hyvästi myrskyäkin ja suuria aaltoja.
Kuitenkin on soutu silloin raskas ja vaatii alinomaista suurta
valppautta. Parempi siis on pyrkiä maalle kuin uhoitella luonnon
voimia. Jos järvi äkisti rupeaa kovasti aaltoilemaan, täytyy pitää
kanootti suoraan vasten tai myöten aaltoja. Syrjätuulta on kartettava.

Kaatuminen. Vaikka kaatumista ei tarvitse peljätä, jos vain
tavallisella varovaisuudella ja ymmärtäväisyydellä kanoottia ohjataan,
on kuitenkin säännöllisesti pidettävä jukkonuoran pää sidottuna esim.
vyölle tai muuten vaatteihin. Sillä kuin joudutaan pois kanootista,
se silloin ei jää ajelehtimaan aaltojen ja tuulen mukaan. Helposti se
siten saadaan kiinni ja voidaan ratsastaa sen kölillä rantaan asti.
Kovalla tuulella on raskas kääntää kanoottia ylössuin ja hyvin vaikea
vähitellen päästä istuinsijaan. — Jos ei ole vara-airoa, on se ainoa
airo, kuin muassa on, sidottava koskipaikasta kanoottiin hienolla, niin
pitkällä nuoralla, että se ei haittaa soutua.

_Parempi on karttaa vaaraa kuin tahallaan antautua sille alttiiksi._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kesämatkoilla kanootissa" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.