Title: Metsien mies : Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Korhonen, Veikko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsien mies : Kolminäytöksinen näytelmä" ***


METSIEN MIES

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

VEIKKO KORHONEN



Tampereella,
Kansan Lehden Kirjakauppa,
1914.



HENKILÖT:

NEVALAINEN, metsänkävijä.
ELINA, hänen vaimonsa.
MARJATTA, hänen tyttärensä.
TUURA, työmies Nevalassa.
ANTERO VAARALAINEN, uutisviljelijä.
ROVASTI ÄYRÄPÄÄ.
HALLIPURO, sotamies.

Aika: Mennyt.



Ensimäinen näytös.


Talvi-ilta. Takkavalkea palaa Nevalan pirtissä. Tuura veistelee
kirvesvartta. Elina kehrää karsinapuolella. Marjatta harjaa liinoja
takan ääressä.

_Elina_: (Marjatalle.) Kauvampa isäsi viipyy metsässä.

_Tuura_: Ei liene tulta lähtenyt lainaamaan.

_Marjatta_: Äiti, minä vähän pelkään.

_Elina_: Mitä sitte?

_Marjatta_: Jos susi on isän yhyttänyt. (Katsoo ulos ikkunasta.)

_Elina_: Kyllä isäsi aina yhden suden kaikkoaa.

_Tuura_: Lienee isomman otuksen yhyttänyt.

_Marjatta_: Eihän vaan karhu olisi —?

_Tuura_: Hirvi kuuluu Repokorvessa liikkuneen.

_Marjatta_: Kuka kertoi?

_Tuura_: Antero sanoi nähneensä, kun oli käynyt rihmojaan kokemassa.

_Marjatta_: (Tuuralle.) On minullakin rihmoja vireessä. On
jänislankojakin.

_Tuura_: Ei Tapio sinulle elukoitaan anna.

_Marjatta_: Miks’ei?

_Tuura_: (Hymähtäen.) Kun susia ja karhuja pelkäät.

_Marjatta_: Senpähän näkee, kun käyn kokemassa.

_Tuura_: (Hymyillen Marjatalle.) Minä kun tai'at neuvon, niin saanet.

_Marjatta_: Minä viis tapoistasi! (Menee peräikkunan ääreen, katselee
ulos.) Kuu paistaa niin heleästi.

_Elina_: (Lakaten kehräämästä.) Ja kuollut ajaa keveästi.

_Marjatta_: Eihän kuolleet liiku.

_Elina_: (Hymähtäen.) Liikkuu välistä. Pahoilla ilmoilla.

_Marjatta_: (Naurahtaa.) Siksipä minä en uskallakaan ulos pyryllä.

_Elina_: Pitänee navetassa käydä. Käynet sinä saunaa katsomassa. (Menee
ulos.)

_Marjatta_: (Palaa takan luo.) Minä en usko olevan kummituksia.

_Tuura_: (Naurahtaa.) Uskonpahan minä.

_Marjatta_: Sinä! Eiväthän kuolleet liiku.

_Tuura_: Liikkuu joskus kuolleiden henget.

_Marjatta_: (Jää tuijottamaan hiilokseen.)

_Tuura_: Pelkäätkö?

_Marjatta_: Tuntuu niin oudolta. Nyt en uskalla öisin yksin nukkua.

_Tuura_: (Istuu penkille Marjatan viereen.) Kyllä minä haaveet pois
ajan.

_Marjatta_: (Hymyillen.) Satut nukkumaan.

_Tuura_: Minä joka ilta viimeksi valvon.

_Marjatta_: Minkätähden?

_Tuura_: Mietin, milloin sinut omaksi saanen. (Hyväilee Marjattaa.)

_Marjatta_: Elähän, jos äiti sattuu tulemaan.

_Tuura_: Mitähän jos tietäisi?

_Marjatta_: Sinut ehken pois ajaisi.

_Tuura_: Sinut mukanani veisin.

_Marjatta_: Minut! Ei — äiti anna.

_Tuura_: Ellei kerran hyvällä anna, vienen väkisten.

_Marjatta_: (Naurahtaa.) Suuttuu. Ajaa jälestä.

_Tuura_: Ei kauan aja. Kyllästyy... Isäsi?

_Marjatta_: Luulen olevan sinulle suopeamman. (Naurahtaa.) Mihin minut
veisit?

_Tuura_: Repokorpeen tupamme rakentaisin.

_Marjatta_: Siellä karhut karjamme söisi.

_Tuura_: Minä karhun kaikkoisin.

_Marjatta_: (Naurahtaa.) Kyllä otso sinut voittaisi.

_Tuura_: (Nousee, aikoo syleillä.) Sinä!

_Marjatta_: (Juoksee peräikkunan luo.) Jopahan isä tulee.

_Elina_: (Tulee.) Joko kävit saunassa?

_Marjatta_: En muistanut. Nyt menen. (Menee.)

_Elina_: Ei kuulu metsämiestä.

_Tuura_: Jopa tuo näkyy tulevan.

_Elina_: (Ikkunassa.) Ka, eikö tule! Ja komea hirventalja hartioilla.

_Nevalainen_: (Astuu huurteisena pirttiin. Heittää taljan ja jäniksen
lattialle.) Tuoss' on tuomiset!

_Elina_: Löysitpäs hirven. Tässä jo Tuura sanoikin sen Repokorvessa
liikkuneen.

_Nevalainen_: (Alakuloisena.) Vanha on vakka. (Istuu peräpenkille
synkkänä.)

_Marjatta_: (Palaa saunasta.) Käykäähän saunaan.

_Tuura_: Ompahan jänis käynyt...

_Nevalainen_: Marjatan lankaan.

_Marjatta_: Minunko? (Tuuralle.) Eipä pelkää metsän väki vaikka sanoit!

_Tuura_: (Hymähtää.) Vahingossa lienee käynyt.

_Nevalainen_: Pelkäävän nuo minua näkyy, otukset.

_Elina_: (Tuo oluthaarikon.) Et hirveä nähnyt?

_Nevalainen_: Ei tuo metsänväki ennen omaansa pelännyt.

_Elina_: Pelänneekö nuo nytkään.

_Nevalainen_: Ei ole metsä suosiollinen kuin ennen.

_Tuura_: Vähenee jo näillä mailla otukset.

_Nevalainen_: Eipä tuo ole ihmekään. Vieraita latuja näkyy ilmestyvän.

_Tuura_: (Osanotolla.) Mistähän nuo on lähtöjään.

_Nevalainen_: Kukapa niistä selvän ottaa. Joka suunnalla on hiihdetty.

_Elina_: Ei hanget hiihtäen kulu.

_Nevalainen_: (Vihaisena.) Mieliin kai se sinusta on kun naapureja
ilmestyy.

_Elina_: Eihän tuosta niin vihoittelemaan. Käyhän saunaan.

    (Nevalainen ja Tuura menevät)

_Marjatta_: (On levittänyt taljan lattialle.) Ompa se komea.

_Elina_: Kun ei vaan toisi onnettomuutta tuokin.

_Marjatta_: Kuinka niin?

_Elina_: Sanovat olevan sakon hirven taposta.

_Marjatta_: (Pelästyneenä.) Ja isä vaan tappoi. On tappanut jo monta.

_Elina_: Eihän tuosta mitään liene. Kukapa täällä korven keskellä
muuten eläisi, jollei metsänanteilla.

_Marjatta_: Huono oli metsäonni isällä.

_Elina_: Siksipä olikin nyreissään.

_Marjatta_: Synkkänä kulkee isä kotona.

_Elina_: Vielä synkempänä metsässä. Pelkää vieraita erämiehiä liikkuvan
laduillaan.

_Marjatta_: Minäkin pelkään tuota korpea. Se öisin niin oudosti kohisee.

_Elina_: Ei ole lapseni siellä mitään peljättävää. Koski siellä vaan
öistä lauluaan laulaa.

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Minkätähden isä niin ikävöi tänne
korpeen?

_Elina_: Metsä häntä miellyttää. Ei ole isäsi milloinkaan ihmisten
ilmoilla viihtynyt Mikä lienee painajainen hänessä.

_Marjatta_: Eikö isä ole ollut koskaan iloinen?

_Elina_: (Hetken kuluttua.) Oli nuorempana. Siksi häneen hyvästyin.
Luulin että hän maata muokkaisi, perkaisi peltoja. Tänne korpeen piti
päästäkseen, kesät kaskia kaataa ja talvet metsissä hiihtää.

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Etkö ole oikein tyytyväinen häneen, äiti?

_Elina_: (Säpsähtäen.) Olenhan. Olisin kumminkin ihmisten ilmoilla
mieluummin.

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Olisipa kotimme siellä Kotalammin
rannalla. Siellä päivä kauniimmin paistoi. Kuu kohta koreammin kumotti.

_Elina_: Pois ajoi isäntä torpasta. Siellähän muutoin olisimmekin.

_Marjatta_: Minkätakia hän ei antanut meidän siellä asua?

_Elina_: Ka, kateeksi lienee käynyt kun hyvin toimeen tulimme.

_Marjatta_: Kaatoihan salama karjan. Hevonen suohon sortui.

_Elina_: (Huoaten.) Kohtalo lienee sortanut.

    (Nevalainen ja Tuura tulevat.)

_Tuura_: (Istuu takan ääreen,) Leppeä on kylpy korven keskellä.

_Nevalainen_: (Asettuu hänkin takan ääreen.) Huomenna käymme
ilveshautoja kokemassa.

_Elina_: Olen tästä aikonut minäkin lähteä.

_Nevalainen_: Mihin?

_Elina_: Käväsempähän naapurissa. Kuuluu tulevan pappi selityksiä
pitämään.

_Nevalainen_: (Jyrkästi.) Et tule niistä selityksistä hullua
hurskaammaksi.

_Elina_: Tahdon kumminkin kuunnella Jumalan sanaa.

_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Jumalan! Ei ole niistä Jumalista.

_Elina_: Mistä sitten?

_Nevalainen_: Ei mistään. Milloinka olet niiden nähnyt auttavan?

_Elina_: Auttavat salaisesti.

_Nevalainen_: (Kuohahtaa) Salaisesti!

_Tuura_: (Naurahtaa. On pukenut päälleen. Aikoo ulos.)

_Nevalainen_: Minne ai’ot?

_Tuura_: Pyydyksillä käväsen. Suorin heiniä hevoselle. (Menee.)

_Elina_: (Hetken kuluttua.) Etkö sinä kumminkin pelkää?

_Nevalainen_: (Jyrkästi.) En.

_Elina_: Mutta täytyyhän ihmisen kumminkin johonkin uskoa.

_Nevalainen_: Ei ole pelkoa.

_Elina_: Minä vaan pelkään.

_Nevalainen_: Mitä sitten?

_Elina_: Että meitä vielä joku onnettomuus kohtaa.

_Nevalainen_: Kun minä en sen ukkorähjän edessä pokkuroi.

_Elina_: (Painuu hervotonna istumaan.) Sinähän pilkkaat jo Jumalaa!

_Nevalainen_: Mitäs minulle aina sitä Jumalaasi tyrkytät.

_Elina_: (Hetken kuluttua.) Meillä on aina vastoinkäymistä.

_Nevalainen_: (Synkistyy.)

_Elina_: Muut näkyy hyvin edistyvän.

_Nevalainen_: (Ivallisesti.) Kumarra ukkoa jos sinulle antaisi! Minulle
ei ole antanut.

_Elina_: (Varovasti.) Eläisit kuten muut elävät. Perkaisit peltoa.

_Nevalainen_: Ja halla sitten viljan veisi. Veisivät pellot vieläkin,
kuten jo veivät.

_Elina_: Ei tuosta näy metsän käynnistäkään kostuvan.

_Nevalainen_: (Kuohahtaen.) Kun ei saa pitää rauhassa pyydysmaitaan
kaiken maailman kiertäjiltä.

_Elina_: Sinä vihaat naapuriasi.

_Nevalainen_: Rakasta sinä niitä sitä enemmän.

_Elina_: Tahtoisin kumminkin joskus naapurissa käydä.

_Nevalainen_: Käy, käy!

_Elina_: Aina sieltä jotakin uutta oppia ja tietoja saisi.

_Nevalainen_: Minä en ainakaan niitä tietoja tarvitse.
Omat on tietoni paremmat.

_Elina_: Ei ne tiedot sinullekaan pahaa tekisi.

_Nevalainen_: Minä vihaan niitä tietoja, jotka tulevat ulkopuolelta
kotipiiriäni.

_Elina_: Miksi.

_Nevalainen_: Siksi että ne tulevat sieltä, josta minut köyhtyneenä ja
murtuneena miehenä häädettiin pois, jossa osoitettiin minua sormella
ihmisjoukoissa, ja sanottiin: »tuossa on outo mies, hän tahtoo elää
omilla voimillaan, erillään muista».

_Elina_: Synkkänä sinä kulet täälläkin, vaikka ei näy liioin ihmisiä.

_Nevalainen_: Minä aavistan, että minä en saa rauhaa täälläkään. Ne
tulevat vielä kerran tännekin.

_Elina_: (Panee puita pesään.) Ikäväksi vaan minun aikani käy täällä
joskus.

_Nevalainen_: Erehdyin kun sinut otin. Luulin korpikumppalin saavani,
sainkin naisen markkinamelua rakastavan.

_Elina_: (Poistuu perään, katselee ulos.) Kukahan näinkin myöhällä
ajanee.

    (Pihasta kuuluu kulkusen helähdys. Nevalainen nousee
    säikähtäneenä ylös.)

_Elina_: (Ikkunassa.) Outo on vieras.

_Nevalainen_: (Pelästyneenä.) Sulje ovi!


_Elina_: Ka, eihän tuo purematta niele.

_Hallipuro_: (Astuu sisään.) Terve taloon.

_Elina_: Terve vieraalle. Mistä vieras näin myöhällä ajaa?

_Hallipuro_: Tulen suoraan kirkonkylästä.

_Nevalainen_: (Takan ääreen istuen.) Aikoneeko vieras etemmäksikin ajaa?

_Hallipuro_: (verkkaan.) Eipä ole asiaa etemmäksi. Kaukanapa tuo on
tämäkin talo ihmisten ilmoista. Päiväkauden saa korpea ajaa.

_Elina_: Käykäähän peremmälle. (Ojentaa haarikan.)

_Hallipuro_: Kaukana on tosiaankin asumuksesi, Nevalainen.
En yrittänyt osatakaan.

_Nevalainen_: (Itsekseen.) Eipä tuosta niin väliä, jos olisit
eksynytkin.

_Elina_: Mitä kirkonkylään kuuluu?

_Hallipuro_: Ei liikoja kuulu. Kuukauden päästä on käräjät (Nevalainen
hätkähtää) ja samalla jaetaan kirkonkylässä maanviljelyslainoja
kuntalaisille.

_Elina_: Vai viljelyslainoja. Kellenkä nuo antavat. Antanevatko
jokaiselle?

_Hallipuro_: Antavat jokaiselle, joka peltoa perkaa, niittyä raivaa.

_Elina_: (Nevalaiselle.) Pitäisipä sinunkin käydä kuulemassa.

_Nevalainen_: Ei ole minulle ennenkään apua annettu.

_Hallipuro_: Voisivat nyt antaa.

_Nevalainen_: Elän omillani.

_Elina_: Elähän sano. Huono on vuosi ja paljo on vaurioita ollut.

_Nevalainen_: Ne kestetään.

_Hallipuro_: Hyvä se olisi sinullekin Nevalainen, jos kävisit
pyytämässä.

_Nevalainen_: Kumpahan rikkaimmillekin riittäisi. — Eikä uhita sinne
ottavia.

_Hallipuro_: Sinä vaan elelet metsän käynnillä.

_Nevalainen_: Käynhän joskus metsässäkin.

_Hallipuro_: Kesällä kaskia kaadat?

_Nevalainen_: Lieneehän tuota tullut kaadetuksi.

_Hallipuro_: Parempi olisi kumminkin kun peltoa perkaisit.

_Nevalainen_: Perkasin jo peltoakin.

_Hallipuro_: Eikö auttanut?

_Nevalainen_: (Jäykästi.) Etkö tuota tienne. Ilman vaan kyselet.

_Elina_: Halla vei viljan. Pois otti isäntä pellot.

_Hallipuro_: (Naurahtaa.) Siitä suutuit ja korpeen samosit.

_Nevalainen_: Täällä elän lopun ikäni.

_Hallipuro_: Et sinä liiku muilla maailmoilla?

_Nevalainen_: Pidän kotini parempana.

_Hallipuro_: Et sinä käy kirkossa.

_Nevalainen_: Eipä tuota tunnu tarvitsevan.

_Hallipuro_: Olisi se kumminkin hyväksi.

_Nevalainen_: Hyväksikö lie vai pahaksi.

_Hallipuro_: (Naurahtaa.) Sinusta on tullut julki jumalaton.

_Nevalainen_: Minun ei tarvitse siitä muille tiliä tehdä.

_Hallipuro_: Mutta hän ei jätä sinua rankaisematta.

_Nevalainen_: Kuka?

_Hallipuro_: Jumala!

_Nevalainen_: Hyh!... rangaiskoon nyt kerrankin muita, minua on jo
kylliksi rangaissut. — Jos Jumalaa lienee.

_Hallipuro_: Kunnon mies olet. Nyt sinua kumminkin esivalta rankaisee.

_Nevalainen_: (Hätkähtää.) Häh?

_Hallipuro_: (Nousten seisaalleen.) käsken sinua saapumaan tuleviin
käräjiin vastaamaan luvattomasta hirvientaposta. Käräjät, niinkuin
kuulit, alkavat kuukauden perästä.

_Nevalainen_: (joka on edellisen puhuessa noussut seisomaan, painuu
hervottomana istumaan.)

_Hallipuro_: Mitäs siitä sanot?

_Nevalainen_: Sinä valehtelet!

_Hallipuro_: Sittepähän valheeni näet. (Aikoo poistua.)

_Nevalainen_: Herroilleko se olisi pitänyt jättää.

_Hallipuro_: Ei saa ottaa valtion omaa.

_Nevalainen_: (Nousee seisomaan.) Kestän minä sen vielä. Ulos sinä
siitä! Se on sinun työtäsi! Pois! (Vaipuu istumaan. Hallipuro poistuu.)
Enkö saa rauhaa täälläkään? Luulin liikojen eksyvän talottomalle
taipaleelle, vaan ne löytävät tiensä tännekin. Minä en saa olla yksin.
Onko se kohtalon kirous joka painaa?

_Elina_: (Hiilustan ääressä.) Enkö jo sanonut sinulle, että kosto sinua
kohtaa.

_Nevalainen_: Siitäkö, etten liiaksi kumarra ketään, en sitä sinun
Jumalaasikaan!

_Elina_: Siitäpä juuri.

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua nousten seisomaan.) Niinkö luulet etten
ennen rukoillut, vaan sainko apua? Tulkoon tuho, mutta minä en kumarra.
(Pukeutuu, ottaa jousensa, aikoo ulos.)

_Elina_: Minne ai’ot?

_Nevalainen_: (jurosti.) Korvessa käväsen. Siellä mieleni tyyntyy. (Menee.)

_Marjatta_: (Tulee ulkoa.) Äiti, kuka se vieras oli? Huu, kun on kylmä!

_Elina_: Olipahan mies kirkonkylästä.

_Marjatta_: Mitä hän isältä tahtoi?

_Elina_: Lienee hirventaposta hätyytellyt.

_Marjatta_: Johan minä pelkäsin. Mihin isä nyt meni?

_Elina_: Lie ulkona mennyt käymään.

_Marjatta_: Ottihan jousensa.

_Elina_: Lie otuksia peltojen perillä.

    (Pakkanen paukahtaa pirtin nurkassa.)

_Marjatta_: Hui. Mikä se oli?

_Elina_: Pakkanen siellä vain... (Hiilos on sammunut takassa.
Uunin takaa kuuluu sirkan laulu.)

_Tuura_: (Tulee.) Huh, ompa siellä pakkanen. Luulisi metsänväen
lämpimikseen liikkuvan. Outo mies näkyi hiihtävän metsän rantaa.

_Elina_: (Naurahtaa.) Liekö tuo niin outo ollut. Simo tästä lähti
hiihtelemään.

_Tuura_: Pitemmälle metsämatkalle sanoi huomenna lähtevänsä. Lie mennyt
aseitaan terästämään.

    Esirippu.



Toinen näytös.


Pappilan pirtti, jonka perällä pöytä, jossa valkea liina ja muutamia
kirjoja. Karsinapuolella kangaspuut. Hämärä talvinen päivä. Nevalainen
ja Antero istuvat vastakkain takan luona penkillä.

_Nevalainen_: Repokorvesta sanoit tulleesi.

_Antero_: Niin. Läksin vähän hiihtelemään.

_Nevalainen_: Läksin minäkin kerran kirkonkylässä käymään.

_Antero_: (Naurahtaa.) Etpä usein liiku talostasi.
Olet kotirakas kuin minäkin. Et asioitta liiku?

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Onhan vähän asiaakin. Kuuluvat
maanviljelyslainoja antavan.

_Antero_: Senpä takia minäkin.

_Nevalainen_: (Arvellen.) Antavatko nuo minulle.

_Antero_: (Naurahtaa.) Kuinka osaat kumartaa.

_Nevalainen_: (Samoin.) Osasin ennen. Nyt ovat jo jänteeni jäykistyneet.

_Antero_: Niin olisi minunkin, vaan — puutteet käskevät.

_Nevalainen_: Nepä ne...

_Antero_: Puutteista emme pääse. Ne kiertävät joka suunnalta.

_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Liekö muita sinulla puutteita.

_Antero_: Ilmankos tässä apua anomaan.

_Nevalainen_: Vaikeata se on avunpyynti minustakin. En ole tottunut
apua anomaan.

_Antero_: (Naurahtaa.) Niin se on, vaan täytyy — sinunkin.

_Nevalainen_: Enhän olisi tänne kerjäämään tullutkaan, jollei...
(Keskeyttää.)

_Antero_: Mitä?

_Nevalainen_: (Vältellen.) Ei mitään... Sitä vaan tahdoin sanoa... että
metsä ei anna omiaan.

_Antero_: Eipä näy antavan. Ikäväksi käy jo minustakin metsänkäynti.

_Nevalainen_: Näkyy ilmestyvän outoja erämiehiä.

_Antero_: Sinne missä on parhaimmat eräpaikat (Hetken kuluttua.)
Kun nyt saisit lainan sinäkin.

_Nevalainen_: En heidän edessään matele! Antakoot tahi ei.

_Antero_: Ka, elähän kiivastu. Sattuu rovastikin tulemaan.
(Äänettömyys.)

_Antero_: (Varovaisesti.) Sinulle taisi tulla tuomio hirventaposta
viime käräjissä.

_Nevalainen_: (Jäykästi.) Niin. Mikä sitte?

_Antero_: Eipä mitään. Ikävä vain, jos kärsimään joudut.

_Nevalainen_: Kestän pienet kärsimykset

_Antero_: Näytät kumminkin masentuneelta.

_Nevalainen_: Täällä ihmisten ilmoilla outo ahdistus mieltäni
painaa.

_Antero_: Lie muitakin murheita mielessäsi.

_Nevalainen_: Milloinkapa niitä ei minulla liene.

_Antero_: Etkö uskoisi huoliasi minulle?

_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Sinulle! Puhelen metsän puille, haastan
haavan lehtisille. Ne minua ymmärtävät.

_Antero_: Tahtoisin kumminkin olla ystäväsi.

_Nevalainen_: Ei ole ystävistä, ovat silloin sitä, tällöin tätä.

_Antero_: (Hymähtää.) Olet ihmisvihaaja.

_Nevalainen_: Väärin ymmärrät sinäkin minua. Kohtalo on kolhinut minua
pahasti. Luulin ennen kohtalon kuljettavan minne rautainen miehen tahto
ajaa, vaan — yhä kireämmälle kiertyy verkko. Kohta en pääse yli enkä
ympäri. (Vaitiolo.)

_Antero_: Aijot suorittaa sakot, jos saat lainan.

_Nevalainen_: Niin. Lienen muuten mennyttä miestä.

_Antero_: Tiedätkö, kuka on kertonut nimismiehelle?

_Nevalainen_: Mistäpä sen tiedän. Jos tietäisinkin, jousellani
lävistäisin. (Vilkaisee syrjäsilmällä Anteroa.)

_Antero_: Ethän minua epäile?

_Nevalainen_: Mitäpä minä sinusta.

_Antero_: (Hetken kuluttua.) Et ole kertonut kotiväestäsi. Miten
jaksanevat?

_Nevalainen_: Siinähän nuo — torailevat.

_Antero_: (Naurahtaa.) Vaimosi taitaa olla välistä — ankara eukko.

_Nevalainen_: Ei ole liiaksi lempeä.

_Antero_: Mutta Marjatta?

_Nevalainen_: Ainoa kotini valo. Tähdentuike talviyössä.

_Antero_: (Salaperäisesti.) Mutta jos tuo tähti kerran sattuisi —
sammumaan.

_Nevalainen_: Mitä tarkoitat?

_Antero_: Empähän niin erityistä. Ai'otko vielä pitää Tuuran talossasi?

_Nevalainen_: Ka, miks'ei. Tokkopa muuanne mielineekään.

_Antero_: Eihän vaan nuoret toisiaan lähennelle?

_Nevalainen_: Entä jos lähenteleisi?

_Antero_: (Itsekseen.) Hän ei siis tiedä mitään. (Ääneen.) Antaisitko
tyttäresi Tuuralle?

_Nevalainen_: Mikäpä siinä muukaan auttaisi, jos kerran...

_Antero_: (Itsekseen.) No nyt ei kunniankukko laula! (Ääneen.) Pitänee
käydä Tuuraa puhuttelemassa.

_Nevalainen_: Käy vaan. (Äänettömyys.)

_Antero_: Eipä kuulu kirkonmiestä.

_Nevalainen_: Suotta tässä ehkä vuottelemme.

_Antero_: Tulee kun joutuu.

_Nevalainen_: Pelkään ettei hän ole suosiollinen minulle.

_Antero_: (Naurahtaa.) Eipä se ole sinun tapaistasi.

_Nevalainen_: Mikä?

_Antero_: Sanoithan — pelkääväsi!

_Nevalainen_: Niin, näetkös, minä en ole oikein turvallinen muualla
kuin kotona. (Kuuluu kirkonkellojen soittoa. Nevalainen on noussut
seisomaan. Kuuntelee jännitettynä.)

_Antero_: Tuo soitto varmaankin vie rauhasi.

_Nevalainen_: Siitä on kau'an kun tuota kuuntelin. Taisivat silloin
äitiraukalle soittaa. Sittemmin en ole ollut tuon kellon kuuluvilla.
(Äänettömyys.)

_Rovasti Äyräpää_: (Tulee, käy pöydän päähän. Miehet käyvät arkaillen
tervehtimään.) Mistäpäin miehet hiihtää ja mitä on asiaa?

_Antero_: Kotimökiltä tulimme. Olisi vähän asiaakin. Kuuluu apurahaa
jaetun perkaajille antavan. Läksimme pyytämään kirkon herralta
suositusta.

_Äyräpää_: (Naurahtaa.) Vai suositusta... eikö metsänkäynti kannata?
Olettehan metsämiehiä?

_Antero_: Huonoksi käy metsänanteet ja pitkä on talvi edessä.

_Äyräpää_: Olisi kesällä pitänyt koota talven varoja.

_Antero_: Halla vei viljan viime suvena.

_Äyräpää_: Olette luottaneet omiin voimiinne, miehet. Pitäisi rukoilla
ilmojen isäntää.

_Antero_: Liehän tuota rukoiltukin.

_Äyräpää_: (Hetken kuluttua.) Ette käy kirkossa. Siellä sydänmailla
möyritte ja sitte tulette minulta apua anomaan.

_Antero_: (Hymähtää.) On käyty kirkossakin.

_Äyräpää_: (Ottaa kirkonkirjan.) Katsotaanpa. Mikä tämän toisen miehen
nimi olikaan?

_Nevalainen_: Nevalaiseksi nuo ovat sanoneet.

_Äyräpää_: Nevalainen? (Muistelee.) Jaa... metsänkävijä...
katsotaanpa... Tulit pyytämään apurahaa... Niinkö?

_Nevalainen_: Niin tulin.

_Äyräpää_: (Hetken kuluttua.) Niinpähän se oli. Ei ole Nevalainen
käynyt kirkossa viiteen vuoteen. Kirkkokuria sietäisit junkkari.

_Antero_: Onhan tätä Herra jo kurittanut. Viimekesänä hevonen kuoli.
Lie kuollut lehmäkin.

_Äyräpää_: (Nevalaiselle.) Siinä se näkyy. Jumala on rankaisevan
kätensä laskenut päällesi, eikä ota sitä pois, ennenkuin sydämesi
pehmenee. Miksi et ole käynyt kirkossa?

_Nevalainen_: (Jäykästi.) Ei ole tuntunut tarvitsevan.

_Äyräpää_: (Kuohahtaen.) Sinä olet julki jumalaton! Sinua on Jumala
rangaissut, vaan et ole kääntynyt pois pahoilta teiltäsi.

_Nevalainen_: Mihinkäpä tuota kääntynee.

_Äyräpää_: Herran tielle.

_Nevalainen_: (Kuohahtaen.) Kuljen omaa tietäni.

_Äyräpää_: Ja mihin joudut?

_Nevalainen_: Joudun mihin joudun.

_Äyräpää_: (Neuvotonna.) Mutta hyvä mies, mikä on sydämesi noin
paaduttanut?

_Nevalainen_: Elämä.

_Äyräpää_: Eihän elämä ole muita kivikovaksi koventanut.

_Nevalainen_: Lienevät parempiosaisia.

_Äyräpää_: Jokaiselle on Jumala antanut osansa, ja siihen tulee tyytyä
ja olla kiitollinen.

_Nevalainen_: (Naurahtaa katkerasti, aikoo poistua.)

_Äyräpää_: Poisko ai’ot? Älähän mene, minulla on vielä sinulle
sanottavaa.

_Nevalainen_: Mitä rovastilla olisi?

_Äyräpää_: (Hetken kuluttua, katsellen kirkonkirjaa.) Täällä näkyy
olevan vielä sinulta suorittamatta saatavanikin. On rästiäkin. Etkö aio
antaa Jumalalle mikä Jumalan on?

_Nevalainen_: Jopa tuo pilvienpitäjä otti omansa. Teille ei ole ollut
vielä varaa maksaa. Koetanhan, kun jaksan.

_Äyräpää_: Sen verran kyllä varoja löytyy, mutta sinä et tahdo maksaa.
Pilvienpitäjä... (naurahtaa) mitä se sinulta otti?

_Nevalainen_: Hevosen ja kaksi lehmää.

_Äyräpää_: Sekö se ne otti?

_Nevalainen_: (Naurahtaa.) Se lie ottanut.

_Äyräpää_: (Itsekseen.) Merkillinen mies. (Nevalaiselle.) Mihin tautiin
ne kuolivat?

_Nevalainen_: Salama tappoi lehmät. Hevonen suohon sortui.

_Äyräpää_: Se on ollut herran työtä. Se on tahtonut sinua muistuttaa.

_Nevalainen_: Mistä?

_Äyräpää_: Pahoista töistäsi.

_Nevalainen_: Enhän ole tehnyt mitään, josta olisi tarvinnut
erikoisemmin minua rangaista kuin muitakaan.

_Äyräpää_: Kierräthän kun pahantekijä ainakin herran pyhää kirkkoa ja
pappia.

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua, naurahtaen.) Saisihan käydä
kirkossakin, jos saisi sen lainan.

_Äyräpää_: Senkö panet ehdoksi, pakana! Mutta kyllä minä vielä sinut
taivutan.

_Nevalainen_: Tyhjin käsin saa siis palata metsämies. (Menee
ovensuuhun.)

_Antero_: (Rovastille.) Sillä olisi sakkoja suoritettavana. Kyllä se
tarvitseisi.

_Äyräpää_: Mistä?

_Antero_: Lie hirven kolhaissut.

_Äyräpää_: (Nevalaiselle.) Oletko rikkonut, pakana maallistakin lakia
vastaan.

_Nevalainen_: Otinhan kun oli pakko.

_Äyräpää_: Mikä pakoitti?

_Nevalainen_: Nälkä!

_Äyräpää_: Siitä saat nyt palkkasi mies parka.

_Nevalainen_: (Menee.)

_Äyräpää_: Ei koko kirkkokunnassani ole toista tuonlaista pakanaa.
Saa se nyt toki pehmitystä.

_Antero_; Mikä lie painajainen miehessä, kovin se on kummallinen.

    Esirippu.



Kolmas näytös.


Sama pirtti kuin ensimäisessä näytöksessä. Iltapäivä. Elina kehrää.
Marjatta kutoo kangasta.

_Marjatta_: (Laulaa jotain suruvoittoista laulua. Painuu kaidepuuta
vasten hiljaiseen nyyhkytykseen.)

_Elina_: Ka, mitä nyt? (Marjatta ei vastaa.) Onko sinullakin suruja
lapseni? (Hetken kuluttua.) Varrohan, saapuu ne sulhot sinullekin,
kunhan joutuu aika.

_Marjatta_: En sitä sure, äiti.

_Elina_: Mitä sitte?

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Ei äiti sitä ymmärrä.

_Elina_: Kuka sitte, jos ei äiti. Puhu, lapseni. (Hetken kuluttua.)
Olet käynyt niin alakuloiseksi viime aikoina. Olisi pitänyt ottaa sinut
kanssani kun läksin sukutaloihin. Täällä korven keskellä on liiaksi
yksinäistä ja ikävää sinulle.

_Marjatta_: Hyvinhän täällä viihdyn. En kaipaa muuanne.

_Elina_: Kunhan tulee kesä, lähdemme tästä vähän liikkeeseen.

_Marjatta_: Kuka sitte kotia hoitaa?

_Elina_: Emännöiköön isäsi vuorostaan silläaikaa.

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Äiti varmaankin asuisi muualla
mieluummin.

_Elina_: En ole tyytyväinen korpielämään. Lienetkö sinäkään.

_Marjatta_: Onhan täällä niin rauhallista. En kaipaa täältä enää pois,
vaikka peloittaakin.

_Elina_: Mikä, lapseni?

_Marjatta_: Tuo koski öisin niin oudosti kohisee.

_Elina_: Koski — niin — (Katsoo hämmästyen Marjattaan.) Se minuakin
peloittaa.

_Marjatta_: Näin unta viimeyönä koskesta.

_Elina_: (Naurahtaa.) Unta? Kerrohan unesi.

_Marjatta_: Tuura ajoi koskesta valkoisella hevosella. Kuohujen
alapuolella oli punainen hirviö joka ahdisti isää. Hui — ihan vieläkin
pelkään.

_Elina_: (Levottomasti.) Unesi ei ennusta hyvää. (Vaipuu mietteisiin,
hetken kuluttua.) Se koskihan minutkin vangitsi tänne korpeen. Sen
rannalla kerran — (keskeyttää.)

_Marjatta_: Mitä, äiti?

_Elina_: Ei mitään. (Kehrää. Äänettömyys.)

_Elina_: (Lakkaa kehräämästä.) Olen pelännyt, että koski lumoo kerran
sinutkin. (Tutkivasti.) Olet käynyt viimeaikoina niin kummalliseksi.

_Marjatta_: (Hämmästyen.) Ei se ole mitään.

_Elina_: Olet perinyt isältäsi salaperäisen luonteesi. (Hetken
kuluttua, kuin itsekseen puhellen.) Missä hänkin lienee... en ole
vuosiin häntä nähnyt. Kuin salaa metsämaillaan hiihtelee.

_Marjatta_: Kuka?

_Elina_: (Kuin edellä.) Isäsi.

_Marjatta_: Isä... et ole häntä nähnyt? Mitä sanoitkaan? Isähän meni
kirkonkylään.

_Elina_: (Hämmästyen.) Minä puhun välistä puuta heinää. Ei se ollut
mitään.

_Marjatta_: (Miettii hetken aikaa, lähestyy äitiään.) Äiti... sinä
— et varmaankaan ole oikein onnellinen. Olet varmaankin nuorempana
rakastanut — vaan ethän pahastu, äiti — olet rakastanut toista.

_Elina_: (Katsoo hajamielisenä Marjattaan.) Hänen näköisensä... suu,
silmät... (peittää kasvot käsiinsä, nyyhkyttää.) Rakastin häntä —
mitäpä sitä salaan.

_Marjatta_: (Hellästi.) Kuka oli hän?

_Elina_: Sinun isäsi.

_Marjatta_: (Hämmästyen.) Minun... mutta... ethän ole isää... Äiti,
minä en nyt ymmärrä...

_Elina_: Saat tietää totuuden... en sitä enää sinulta voi salata...
olen jo niin kauvan salannut. Se on hän, Antero, sinun isäsi, kosken
poika. (Painuu istumaan.) Kerran keväisenä iltana kohtasin hänet
tuon kosken rannalla, jonka kohina alati soi korvissani. Hän oli
silloin nuori, uljas. Hän rakasti minua. Hänen silmänsä, äänensä, koko
olentonsa vaati yhä syvempään lupaukseen. Ja kerran kesäisenä yönä sinä
synnyit. (Painaa kasvot käsiinsä.)

_Marjatta_: (Vaipuu kalpeana istumaan.) Äiti!

_Elina_: (Kuin edellä.) Mutta hän ei pitänytkään lupaustaan...
Hän jätti minut yksin, vaikka vaati lupauksen niin syvän. (Hetken
kuluttua.) Hän, tuo korven kuningas kosiskeli minua samaan aikaan. Minä
pelkäsin seurauksia ja tulin hänen vaimokseen.

_Marjatta_: (Tuskallisesti.) Isä... tokko hän tietää vieläkään?

_Elina_: Hän ei ole saanut sitä tietää. Olemme olleet vieraita
toisillemme, läpi elämän.

_Marjatta_: Oi, isä! Sinä olet kärsinyt vääryyttä!

_Elina_: Etkö soimaa minua?

_Marjatta_: En, äiti rakas. (Painuu pää käsien varaan. Elina menee
hiljaa ulos. Äänettömyys.)

_Nevalainen_: (Tulee synkkänä, riisuu kauhtanansa ja vaipuu penkille
istumaan.)

_Marjatta_: (Ääni värähtäen.) Isä.

_Nevalainen_: Ka, sinäkö... Luulin yksin olevani.

_Marjatta_: Kuinka onnistui asiasi kirkonkylässä?

_Nevalainen_: Huonosti. Papille oli saatavat suorittamatta. Haukkui
hyvänpäiväiseksi.

_Marjatta_: Hänkö esti lainan saannin?

_Nevalainen_: Hän. Ei antanut suositusta.

_Marjatta_: Voi, isä... Sinua ei koskaan onni seuraa.

_Nevalainen_: Kova on kohtalon koulu. Luulin sen voittavani.
Hukka nyt perii.

_Marjatta_: Ehkäpä vielä joku keino auttaa.

_Nevalainen_: Ei saa apua mistään. Metsä ei anna. Sakot saan nyt
suorittaa siellä mihin en ikinä olisi luullut joutuvani.

_Marjatta_: Sinä saat kärsiä liian paljon isä, meidän tähdemme.

_Nevalainen_: Oletko sen huomannut. Sinä ehken ymmärrätkin minua
enemmän kuin — äitisi.

_Marjatta_: Paljon enemmän. Ymmärrän nyt sinun kiintymyksesi korpeen,
sen salaperäiseen elämään.

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Täällä olisinkin lopun elämäni
elänyt, jos olisin saanut rauhan maailmalta. Olisin opettanut sinutkin
korpea rakastamaan.

_Marjatta_: Olen jo oppinut, isä.

_Nevalainen_: Olet perinyt luonteesi isältäsi.

_Marjatta_: (Vaipuu istumaan.) En... ei mitään yhteyttä...
(Itsekseen.) Tämä on kauheata.

_Nevalainen_: Sanoitko jotain?

_Marjatta_: Sanoin vaan — että — oliko sinulla isä, silloin kuin
tutustuit äitiin — tarkoitan — rakastitko häntä?

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Kyllä ensiaikoina — mutta sittemmin —.

_Marjatta_: Isä parka.

_Nevalainen_: (Hetken kuluttua.) Odotin sinua... olen elänyt ja
taistellut sinun tähtesi.

_Marjatta_: Surkeaa pettymystä.

_Nevalainen_: Mikä?

_Marjatta_: (Itsekseen.) Sanoisinko? Täytyyhän se hänen tietää
kumminkin. (Ääneen.) Isä...

_Nevalainen_: Mitä?

_Marjatta_: (Itkuun tyrskähtäen.) Minä en olekaan lapsesi!

_Nevalainen_: (Tuijottaa Marjattaan.) Mikä sille nyt tuli? Mitä
tarkoitat.

_Marjatta_: Sinua on loukattu, petetty kauheasti, isä. Antero on minun
isäni.

_Nevalainen_: (Synkistyy, hetken kuluttua.) Mistä sen tiedät?

_Marjatta_: Lupaathan antaa anteeksi hänelle sen? Onhan hän äitini.

_Nevalainen_: (Painuu penkille istumaan.) Nyt sammui viimeinen elon
kipinä. Yö pitkä on edessä matkamiehen.

_Marjatta_: Onhan koti vielä.

_Nevalainen_: Ei tuika sieltä minulle tuli talviyöhön. Ei ole
kodista onnettoman. (Nousee, miettii, käy ulos. Äänettömyys. Tuli on
takassa sammunut. Kuu paistaa kirkkaasti sisään. Marjatta nyyhkii
karsinapenkillä.)

_Tuura_: (Tulee, ei ensin huomaa Marjattaa.) Huh! ompa siellä pakkanen.
On toki tupa lämmin. (Heittää turkin naulaan.) Kun vaan olisi oma tupa.
Missähän lienee Marjatta? (Huomaa.) Ka, tuiretuiseni, siellähän sinä
oletkin. Mutta — miksi itket? Onko äitisi — mitä on tapahtunut? (Istuu
Marjatan viereen, joka väistyy.) Ka, oletko suuttunut minuun?

_Marjatta_: En.

_Tuura_: Mikä on sitte mieltäsi pahoittanut?

_Marjatta_: Minä en jaksa nyt sitä sanoa.

_Tuura_: (Masentuneena.) Varmaankin ovat sinua loukanneet — minun
tähteni?

_Marjatta_: Ei. Suruni syyt ovat syvemmällä. (Hetken kuluttua.)
En voikkaan sinua rakastaa.

_Tuura_: Et voi — miksi? Selitä! Olenko pahoittanut mieltäsi?

_Marjatta_: Ethän ole.

_Tuura_: (Käyden levottomaksi.) Nyt en sinua ymmärrä. Onko joku toinen
sydämesi vienyt?

_Marjatta_: Kukapa sen olisi vienyt? Enhän enää voi muitakaan rakastaa.

_Tuura_: Etkö minuakaan?

_Marjatta_: Kyllä, veljenäni.

_Tuura_: (Neuvottomana.) Mutta ei muuten? Joku on sinua riivannut.
Mutta kuule, minä en tyydy muihin kuin sinuun. Minun täytyy saada
rakkautesi kokonaan, kuuletko, ainoastaan minun.

_Marjatta_: (Epätoivon tuskalla.) Se ei ole enää mahdollista. Oi,
jumalani, jos en olisi tullut tietämään. (Heittäytyy Tuuran rinnoille.)
Olet veljeni, oi taivas, minä en voi olla muuta kuin sisko sinulle.

_Tuura_: Nyt en ymmärrä sinua.

_Marjatta_: Sinun isäsi on myöskin minun isäni. (Riistäytyy irti
Tuuran sylistä.) Morsiusuneni kuoli. (Purskahtaa itkuun.)

_Tuura_: Sinä hourailet. Olet sairas.

_Marjatta_: En vähääkään.

_Tuura_: Miten se olisi mahdollista. Se on sittenkin —

_Marjatta_: Totta. Kauheaa totta. Ajattele, jos emme vieläkään
tietäisi!

_Tuura_: Kuka on sinulle sanonut tämän?

_Marjatta_: Äiti.

_Tuura_: (Aikoo ulos, seisahtuu ala-näyttämölle.) Ah, autioksi käy nyt
elämäni.

_Marjatta_: Ethän ole kokonaan minua kadottanut.

_Tuura_: Ei ole sisko vaimon veroinen. — Olethan nyt kuin vieras ja
siltä — niinkuin ystävä. Liian varhain sammuu ilot ihmislasten.

_Marjatta_: (Hetken kuluttua.) Mitä nyt ai'ot?

_Tuura_: Käyn markkinateille. Siellä unhottaakseni lyhyttä onnen
untani.

_Marjatta_: (Kääntyen ikkunaan.) Lie minullakin tupa tuonelassa.
(Aikoo ulos, kääntyy katsoen Tuuraan.) Hyvästi. (Peittää silmänsä
esiliinaan, ulos. Äänettömyys. Karsinapuolen ikkunasta näkyy outo
valaistus. Kuuluu kuin tuulen tohinaa.)

_Nevalainen_ (Tulee oudosti hymyillen.) Lämpiää se nyt siellä, konna,
kotini häpäisijä. (Huomaa Tuuran.) Ka, sinä, herjan sikiö! Lopo,
helvettiin minun pirtistäni!

_Tuura_: Joutaa kai tästä. (Itsekseen.) Mihin lie mennyt tyttöraukka.
Kunhan ei olisi vaan — (Menee ulos.)

_Nevalainen_: (Ikkunan ääressä.) Kunhan ei pönkkä putoisi ovelta.
Tuli kiertää jo katon reunaa. Helvettiin se nyt joutuu, senkin portto.
(Valaistus käy voimakkaaksi, jonka valossa näkyy Nevalaisen vapiseva
haamu.) Teinköhän väärin? Mikä minua nyt niin ahdistaa? Jos kuka
huomasi..? Missä on Marjatta? (Kävelee levottomasti.) Tuura! Hän
varmaankin! (Aikoo ulos. Kuuluu huutoja ja outoa kohinaa. Valaistus käy
voimakkaammaksi.)

_Elina_: (Syöksyy sisään tukka hajallaan, vaatteet epäkunnossa.)
Murhapolttaja! Työsi ei onnistunut. Kaikkivalta varjeli omansa.

_Nevalainen_: (On jäänyt tyrmistyneenä keskelle lattiaa seisomaan.)

_Elina_: Voi onneton päiviäni! Että jouduinkaan kanssasi kulkemaan
elämän erämaassa. Oli vaivainen vähällä polttaa. Lisää sinä teostasi
linnaa saat entisen lisäksi.

_Nevalainen_: (Itsekseen.) Kaikki käy hirveäksi painoksi minulle.
Miksi kohtalo minulle on näin raskas. Lienen vihoittanut kaikkivallan.
Nyt seuraa kosto. Vielä olisin jaksanut kestää, jos olisi ollut
minulla isän onni. (Seisoo hetken liikkumatta, tarttuu molemmin käsin
päähänsä, tekee sitte äkkipäätöksen, ottaa seinältä kirveen, jolla
aikoo lyödä Elinaa.) Kuole kirottu konna!

_Elina_. (Vaipuu parkaisten lattialle.)

_Tuura_: (Tulee hengästyneenä.) Murhaaja! Vaimosi tapoit. Marjatta
kosken kuohuihin syöksi! Hänen henkensä sinulle kostoa huutaa.
(Vaipuu pää käsien varaan.)

_Nevalainen_: (Pudottaa kirveen, joka on ollut hänen kädessään,
lattialle.) Marjatta koskeen!?

_Elina_: (Nevalaiselle.) Nyt saat minut lopettaa. Iske nyt kirveesi,
iske. (Vaikeroiden.) Sinnekö suistuit, lempeni lapsi, kosken kylmiin
kuohuihin. Voi minua. —

_Nevalainen_: (On vaipunut istumaan. Puhelee itsekseen.) Marjatta, et
ollutkaan lapseni. (Nousee, pysähtyy keskinäyttämölle.) Elina, anna
anteeksi. (Elina ei vastaa.) Elina! Et siis sinäkään anna anteeksi
minulle. Rakastinhan sinua kerran. Elina! (Kääntyy mennäkseen.)
Marjatta — (tarttuu päähänsä) minulle kosken kuohuista kostoa huutaa.
Kuulen hänen äänensä kuohujen läpi. — Marjatta, enhän sinua — tappanut.
— Kostoa minulle — isälle! (Räjähtää mielipuolen nauruun. Syöksyy ulos.
Tuura istuu takan luona penkillä pää käsien varassa, nyyhkyttää.)

    Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsien mies : Kolminäytöksinen näytelmä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.