Title: Kultaa
Author: White, Stewart Edward
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kultaa" ***


KULTAA

Kirj.

Stewart Edward White


Englanninkielestä suomentanut

Eino Auer



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.



SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA: PANAMA.

     I. Oo, Susanna!
    II. Ottelu..
  II I. Matkalla.
    IV. Kylä.
     V. Troopillinen joki.
    VI. Viidakkokylä.
   VII. Taival.
  VIII. Panama.
    IX. Pohjoista kohti.

TOINEN OSA: KULTAINEN KAUPUNKI.

     X. kULTAINEN KAUPUNKI.
    XI. Ansaitsen viisikolmatta dollaria.
   XII. Talbot peräytyy.
  XIII. Virta ylöspäin.

KOLMAS OSA: KULTAKENTÄT.

   XIV. Sutterin linnake.
    XV. Matka kultakentille.
   XVI. Kulta.
  XVII. Työtä.
 XVIII. Käräjät.
   XIX. Sunnuntai Hangman’s Gulchissa.
    XX. Kultaa huuhdotaan.
   XXI. Lähdemme pois.
  XXII. Porcupinen leiri.
 XXIII. Intiaanit vierailevat.
  XXIV. Ryöstö.
   XXV. Tappelupukari.
  XXVI. Italian Bar.

NELJÄS OSA: KOHTALO.

 XXVII. Sadetta.
XXVIII. Paluumatka.
  XXIX. Jälleen San Franciscossa.
   XXX. Kohtaan Talbotin.
  XXXI. Kultainen hämähäkinseitti.
 XXXII. Miten Talbot ansaitsi.
XXXIII. Raharuhtinaita!
  XXIV. Tulipalo.
  XXXV. Tulevaisuus.



ENSIMMÄINEN OSA.

PANAMA.



I luku.

OO, SUSANNA!


Jossakin kohdassa tätä kirjaa on minun pakko kirjoittaa muutama rivi
yksinomaan itsestäni. Olen kirjavien kokemusteni jälkeen päätynyt
pelkäksi pikku kirjanpitäjäksi ja se riittänee selittämään, miksi
muutamassa rivissä on kylliksi. Nuoruuteni päivinä oli minulla
monenlaisia unelmia, mutta sallimus ja oma luonteeni ehkäisivät niiden
toteutumisen. Ehkäpä nirsommassa iässä — mutta parempi vaieta. Minun
täytyy olla rehellinen niitä miehiä kohtaan, joiden vaiheita tässä
aion yrittää kuvata. Riittäköön siis, kun lisään, että olin näiden
miesten ystävä ja kumppani, osallinen heidän seikkailuissaan, ja että
juuri ne luonteeni vajavaisuudet, jotka ovat estäneet minua kohoamasta
nykyistä vaatimatonta asemaani korkeammalle, kenties toiselta puolen
ovat tehneet minusta sitä valppaamman sivustakatsojan. Mikä kaikki jo
on enemmän kuin aioin itsestäni kertoa.

Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt,
jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita
v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin
aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.

Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia
teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista
laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden
palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut
myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja
silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä
etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli
löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja
karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan
kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina
naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan,
julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä
kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan,
vaikka se kuulostikin sadulta.

— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja
San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä,
joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan
kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan
suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten
kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka
ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.

Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan
vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa
käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki —
palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat
höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä
ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin
näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet
perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat
tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin
taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.

Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi.
Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun,
voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo,
Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta,
ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu
kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka
ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan
tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin
jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen
hullujen kiljunta.

Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä
haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa
— siinä syy, miksi _minäkään_ en heti päässyt matkaan — ja toiseksi
oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään.
Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli
varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme
innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja,
joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja
kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme
kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran
pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen
hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’
heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli;
kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti
hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki
perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta,
kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin
saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin
yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin
monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät
kuitenkin yrityksemme »_Oo, Susannaan_». Kerran — muistan vielä
mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä
juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta
kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi
synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.

— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein
toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita,
mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin
vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin
tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi
enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.

Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.



II luku.

OTTELU.


Kerhossamme oli monenlaisia miehiä, mutta melkein kaikki olivat nuoria.
Erääseen heistä kiintyi huomioni heti, ja häntä sitten pidinkin
silmällä kaikissa kokouksissamme. Sanon, että huomioni kiintyi häneen,
mutta oikeammin olisi sanoa, että ihastuin häneen, sillä ensi hetkestä
lähtien hänet nähtyäni laittauduin aina istumaan sellaiseen paikkaan,
että saatoin häntä häiriintymättä katsella.

Hän oli aina puettu jokseenkin nuhraantuneeseen sotilasvaippaan ja
tavallisesti hän huoneeseen astuttuaan heti aukaisi tuon pukineen,
niin että punainen vuorikangas pääsi näkyviin, Vaippa tuntui olevan
ihan omiaan hänen liikkuvan, joustavan vartalonsa verhoksi. Mies piti
muuten päätään pystyssä ja selkänsä suorana ja hänen astuntaansa oli
nautinto katsella. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti hallitsevan
liikkeitään harvinaisen varmasti. Ellen koskaan olisi nähnyt hänen
kasvojaan, olisin epäilemättä pitänyt häntä jonakin iloisena vekkulina,
jota tämän maailman murheet eivät paljon painaneet. Hänen päänsä oli
pieni, pyöreä ja vähäisten kiharoitten peitossa. Tuo tukka oli melkein
kuin lakki — samantapainen kuin eräillä pikkuisilla marmorijumalilla,
joita olen nähnyt. Ja vihdoin olivat hänen kasvonpiirteensä kauniit
ja säännölliset, iho puhdas ja päivettynyt, ja ylähuulta koristivat
lyhyeksi leikatut, vaaleat viikset. Kaikki tämä oli tietysti
mielenkiintoista, mutta samanlaista mielenkiintoa olisi kaunis ja
vireä eläinkin herättänyt. Vasta kun näin hänen silmänsä, sijoitin
hänet omaan, erikoiseen luokkaan. Ne olivat rauhalliset ja kirkkaat,
väriltään harmaat ja ne tarkkasivat maailmaa hänen ympärillään
ilmeellä, joka todisti, että miehellä oli arvosteleva ja harkitseva
sielu. Noissa silmissä ei ollut naurua — päinvastoin haihduttivat ne
melkein kokonaan sen käsityksen, jonka hänen olemuksestaan muuten
sai. Syvimmällä hänen katseessaan loisti tuulessa lepattavaa liekkiä
muistuttava hehku. Toisinaan oli tuo liekki melkein sammuksissa,
joskus välähti se niin kirkkaana, että luuli näkevänsä sen aivan
selvästi vakaan, tutkivan katseen takaa. Tuo salaperäinen hehku tenhosi
tarkkaajan aina ja erehtymättä. Eikä kukaan ole lopultakaan päässyt
selville siitä, mistä tuo sammuva ja jälleen syttyvä loimu oikeastaan
oli peräisin. Myöhemmin kuulin monen esittävän hyvinkin häpeällisiä
arveluita, mutta omasta puolestani olen aina ollut vakuutettu siitä,
että hehkun synnytti nerouden henki, joka asusti lujan katseen takana,
henki, jota kylmä järki piti aisoissa. Pian sain tietää, että miehen
nimi oli Talbot Ward.

Näihin aikoihin pääsin apulaiskirjanpitäjäksi muutamaan suurenlaiseen
vientiliikkeeseen. Liike oli yritteliäiden miesten käsissä, ja
vähitellen selveni, että nämä miehet hautoivat Kalifornian kaupan
valtaamista tarkoittavia suunnitelmia. Pianpa minunkin mielikuvitukseni
askarteli asioissa, joista konttorissa puhuttiin päivät kaiket, ja
ennen pitkää olin syventynyt laivankauppoja, kapteenien ja miehistön
hankintaa ja tavaralähetyksiä koskeviin laskelmiin. Palkkaa minulla
oli kokonaista yhdeksän dollaria viikossa. Koska olin yksin maailmassa
ja lisäksi vailla pienimpiäkin muita mahdollisuuksia kuin palkkani,
en voinut kuvitellakaan saavani kokoon viittäsataa dollaria, jota
pidettiin aivan vähimpänä tarpeellisena määränä, jos mieli selviytyä
Kaliforniaan asti.

Palatessani eräänä iltana kerhosta asuntooni liittyi Ward
hämmästyksekseni seuraani. Aikaisemmin emme olleet vaihtaneet sanaakaan.

— Ollut jo kauan New Yorkissa? tiedusti hän.

— Kuutisen kuukautta, vastasin.

— Mailta kotoisin, tietysti? Mistä?

— Ashburystä Vermontissa, sanoin tyynesti. Kuinka lieneekään, en
pitänyt häntä ollenkaan tunkeilevana.

Hän seisahtui äkkiä ja silmäsi minua kiireestä kantapäähän vaiten ja
harkitsevan näköisenä.

— Olen tarkkaillut teitä kaikissa näissä hölynpölyn kokouksissa,
virkkoi hän sitten, lähtien jälleen liikkeelle.

Tunsin vasten tahtoanikin jonkinlaista mielihyvää.

— Hölynpölyn kokouksissa? kertasin hiukan ymmälläni.

— Olettakaapa, että tuo lauma jollakin merkillisellä tavalla pääsisi
yksimielisyyteen, saisi kamppeensa kuntoon ja lähtisi huomenna
Kaliforniaan — sitävartenhan tuo kerho kai on perustettu — oikein
sakilla. Lähtisittekö mukaan?

— Miksikäs en?

— Niin sanoisi Martin — ja Fowler - ja tuo pikku heittiö Smith — ja
kuusi tai kahdeksan muuta lisäksi. Akkoja! Mutta te — kuulkaa, jos
aiotte johonkin ryhtyä, niin katsokaa, että joudutte miesten joukkoon.
Noiden torvien kanssa en lähtisi edes kahdentoista (Englannin)
penikulman päähän käärmeitä tappamaan. Missä asutte?

— Läntisellä Yhdeksännellä kadulla.

— Se on läheisyydessä. Onko teillä tilavaa huonetta?

— Minulla on pikkuruinen makuuhuone eteisen takana, vastasin
kummastuneena. Eräät toverini ovat vallanneet koko yläkerroksen.

Minun täytyy vieläkin todeta, että hänen sekaantumisensa
yksityisasioihini tuntui perin luonnolliselta. En loukkaantunut
ollenkaan.

— No, silloin teillä täytyy olla isohko seurusteluhuone. Montako teitä
on?

— Neljä.

— Pystyttekö antamaan selkään tovereillenne?

Pysähdyin ja purskahdin nauruun. Hän oli ovelasti keksinyt seikan, jota
voisin kutsua heikoksi kohdaksi seurustelutavoissamme. Olimme kaikki
maalaispoikia, toverini ja minä, ja kun me lisäksi olimme eloisia ja
voimaa pursuvia, olimme huonossa huudossa alakerroksen vuokralaisten
keskuudessa.

— Huomaatte kai, että olen melko roteva —, virkoin.

— Huomaanpa kyllä. Siksi lyöttäydyinkin seuraanne. Luulisitteko
kykenevänne rökittämään minut?

Seisahduin jälleen hämmästyneenä.

— Mitä hittoa?

Hän nauroi ja pienet pirulaiset hänen silmissään hyppivät hauskasti.

— Tein yksinkertaisen kysymyksen, sanoi hän, ja minua miellyttäisi yhtä
mutkaton vastaus. Luulisitteko voittavanne minut yhtä helposti kuin
toverinne?

— Voittaisinpa kyllä, luullakseni, vastasin lyhyesti. Hän tarttui
innokkaasti käsivarteeni.

— Lähtekää sitten! huudahti hän. Läntiselle Yhdeksännelle!

Yhteisessä asunnossamme istui pari tovereistani tupakoiden ja
rupatellen takan ääressä. Talbot Ward oli kokonaan äskeisen
päähänpistonsa valloissa ja heti kun olin hänet esitellyt huoneessa
oleville, antautui hän selittämään niistä oli kysymys.

Valmistuksiin ei hukattu aikaa. Harvalukuiset tuolit oli tuota pikaa
sysätty syrjään ja nyrkkeilykäsineitä oli meillä entuudestaan melkoinen
varasto.

— Pannaanko painiksi vai nyrkkeilläänkö? kysyin vieraaltani.

— Sanoin, ettette satsi minua rökitetyksi, vastasi hän. Nyrkkeily on
sääntöjen mukaista käsikähmää — oikeastaan kaikkea muuta kuin tappelua.

— Tarkoitatteko, että meidän olisi käytettävä kynsiä ja hampaita ja
kiskottava silmät toistemme päästä? tiedustin huvitettuna.

— En suinkaan. Se ei olisi rehellistä peliä. Taistelu on taistelua,
mutta mies voi aina olla reilu — olipa kysymys mistä hyvänsä. Vedetään
kintaat käsiin, lyödään painia ja käytetään nyrkkejä. Sitä minä kutsun
kunnon otteluksi.

Hän vapautui reippaasti viitastaan.

— Riisuutuisitteko, jos kyseessä olisi oikea tappelukin? utelin hiukan
äreänä.

— Kyllä, jos minulla olisi aikaa, sanoi hän. Miksikäs ei? Eivätkö
kreikkalaiset ja roomalaisetkin ja juutalaiset ja hunnit ja muut
vanhojen aikojen uroot paljastaneet yläruumistaan ennen taistelua, jos
heillä vain oli siihen tilaisuutta? Tietysti! Paita pois, nuori mies!

Tein työtä käskettyä, ihmetellen hieman tuota kummallista ottelua,
jonka säännöt kaikesta päättäen perustuivat joihinkin Talbot Wardin
määrittelemiin yleisiin periaatteisiin.

Vastustajani ruumis oli yhtä hyvin muodostunut kuin hänen päänsä.
Irtonaisia lihaksia peitti siloinen, valkea iho. Rintakehä oli laaja,
vyötärö ja lanteet hoikat, hartiat pyöreät. Omat lihakseni suuret
ja vahvat, ankarassa maatyössä kehittyneet, tuntuivat liikkuvan
paljon hitaammin. Havaitsin silti jo ensi silmäyksellä, että minun
täytyi olla voimakkaampi kuin hän. Nyrkkitaistelussa olisi hän ehkä
kiitos vikkelyytensä päässyt voitolle, mutta ahtaassa huoneessa
ja tavallisessa käsirysyssä merkitsi voima enemmän kuin nopeus.
Tuntemattomana tekijänä oli vain hänen »sisunsa». Omasta puolestani
olin jokseenkin tyyni — olin tottunut yhteenottoihin.

— Näytätte toisenlaiselta nyt kuin pukineissanne, sanoi hän. Tästä
syntyy, näemmä, hupaisa leikki.

Huonetoverini istuutuivat pöydälle ja vaatekaapille tehdäkseen enemmän
tilaa. Kysyin monenko minuutin eriä hän oli ajatellut.

— Eriä! toisti Talbot Ward, ja hänen hampaansa vilahtivat näkyviin
viiksien alta. — Oletteko koskaan kuullut puhuttavan eristä
tavallisessa tappelussa?

Samassa hän hyökkäsi, iskien minua kaksi kertaa. Lyönnit tulivat oikein
olan takaa ja ne tuntuivat vihaisemmilta kuin mitkään sitä ennen tai
sen jälkeen saamani huitaisut. Puoliksi pökertyneenä yritin vastaiskua,
mutta nyrkkini heilahti tyhjyyteen ja sitten tunsin neljä tai viisi
osumaa eri tahoilta. Kun nyt saatoin arvata, mitä tuleman piti, kohotin
kyynärpäitäni ja onnistuin tällä tavoin suojelemaan niskaani ja
leukaluitani. Heti siirtyi hän takomaan muita ruumiinosiani, mutta minä
kiristin lihaksiani ja otin kiitollisuudella vastaan rangaistukseni.
Tukinuitto ja maanviljelystyö on karaissut minua siinä määrin, että
luullakseni kestäisin muulin potkujakin, jos vain tietäisin olla
varuillani.

Sain hiukan hengähdettyä ja aivoni alkoivat toimia nopeammin. Hitaasti
toinnuin huumauksesta, jonka ensimmäiset iskut olivat aikaansaaneet.
Saatoin nyt selvästi nähdä Wardin, joka silmät sikkarassa, harkiten
ja nopsasti liikahdellen hoiteli hyökkäystä. Tunsin suuttuvani
oikein perinpohjin. Hän oli aloittanut leikin antamatta pienintäkään
varoitusta, hän oli yllättänyt minut täydellisesti. Ja niin minä iskin.

Hän oli innoissaan ja vakuutettu siitä, että ensimmäinen syöksy oli
hämännyt ja sokaissut minut ihan pökkelöksi. Siksipä iskuni osuikin.
Näin hänen päänsä retkahtavan taaksepäin ja veren pirahtavan hänen
suustaan. Lyöntinä olivat heikot, sillä päätäni huimasi vielä, mutta
tunsin kuitenkin saavuttavani tasapainoni jälleen. Me olimme taas
tasoissa.

Jonkun siunaaman ajan vaihdoimme lyöntejä. Hän syöksähteli edestakaisin
salamannopeana, osuen minuun meikein joka yrityksellään, kun taas
minun iskuistani useimmat olivat harhalyöntejä. Olin ehdottomasti
alakynnessä, vaikkakin vahva ruhoni kesti iskut helpommin kuin hänen
hennompi ja herkempi ruumiinsa. Äkkiä minulle valkeni, että hän etuili
minun kustannuksellani. Niinkauan kuin hän saattoi pysytellä poissa
ulottuviltani, ei hänellä ollut hätää. Minulle taas oli edullisinta
päästä häneen käsiksi.

Ryhdyin hyökkäämään ja sain sitä pahemmin selkääni. Hän väisti
taitavasti kaikki yritykseni kytkeä hänen kätensä, enkä minä kyennyt
suojaamaan itseäni edes senkään vertaa kuin äsken. Pääni oli kuin
mehiläispesä ja iskuni osuivat ilmaan. Ward hyppi ympärilläni norjana
kuin pantteri.

Vihdoin sain perin yksinkertaisella tempulla tartutuksi hänen
käsivarteensa. Olin hyökkäävinäni, mutta pysähdyin samassa, huitaisin
kerran ja syöksyin eteenpäin iskien kourani hänen kyynärvarteensa.
Kymmenisen sekunnin ajan hän rimpuili kiivaasti päästäkseen vapaaksi,
mutta sitten hän luopui yrityksestä ja vangitsi taitavasti vapaan
käteni.

Hän oli melko taitava painija ja lisäksi vahva. Hänen ruumiinsa tuntui
olevan täynnä valaanluita. En ole kuitenkaan vielä koskaan tavannut
mittaistani miestä, joka olisi riittänyt minulle, ja siksi otaksuin,
että Wardille riittäisi vähempikin. Vapauduin hänen otteestaan ja
pysyttelin hänen kintereillään.

Hän oli liukas kuin niljainen kala. Kerran toisensa jälkeen oli hän
päästä käsistäni. Hänen ponnistelunsa kysyivät voimia enemmän kuin
mihin hänellä oli varaa ja niinpä odotinkin joka hetki, että hän
antautuisi. Mutta hänellä näkyi riittävän inttiä loppumattomiin.
Kaikesta päättäen oli hän ahkerasti harjoittanut voimiaan. Lopulta
minun kuitenkin onnistui kiepauttaa hänet ympäri; hän menetti
tasapainonsa ja kaatui lattialle viereeni. Kaatuessaan kiersi hän
vartaloaan ja sain sattumalta tartutuksi hänen ranteeseensa.

Näin lahjoitti kohtalo minulle »hammerlokin». Useimmat tietävät mitä
sillä tarkoitetaan. Ja kuka hyvänsä voi päästä siitä perille, jos
asettaa kyynärvartensa selkänsä taa ja antaa jonkun toisen vääntää
sitä ylöspäin. Kreikkalaisesta, painijoita kuvaavasta veistoksesta
näette, miten temppu suoritetaan. Mitä ylemmä käsivartta väännetään,
sitä suuremmat ovat tuskat. Lopulta on painijan pyörähdettävä selälleen
ja leikki on päättynyt. Toiset luonnollisesti sietävät enemmän
kuin toiset, mutta ennemmin tai myöhemmin on pihteihin joutuneen
antauduttava. Monet taitavatkin painijat, jotka tietävät, että
lopullinen seuraus muuten olisi käsivarren murtuminen, antautuvat heti
vastustajan saatua tällaisen otteen.

Väänsin hitaasti Talbot Wardin kättä ylöspäin. Tuuman kerrallaan
siirtyi käsi ylemmäksi. Hän oli vaiti. Kerran yritti hän viskautua
sivuun, mutta minä olin vaalillani ja hänen oli luovuttava
aikomuksestaan. Kun vihdoin olin saanut käden mielestäni tarpeeksi
ylös, pidin pienen tauon.

— No? tivasin.

Hän ei vastannut.

Olin nuori ja hiukan raju ja minua kismitti vielä hänen odottamaton
hyökkäyksensä ottelun alkaessa. Siksipä en häntä suuresti säälinyt.
Hitaasti ja järkähtämättömästi — ja, häpeä sanoa, melkein nautinnolla —
väänsin hänen kyynärvarttaan vieläkin ylemmäksi. Tunsin Wardin ruumiin
hytisevän polvieni välissä ja hiki valui virtoina hänen kasvoilleen.
Hän ei kuitenkaan antautunut, painoi vain otsaansa lujasti lattiaan.

— Minä kyllä jaksan sietää tätä yhtä kauan kuin tekin, murahdin
itsekseni.

Lopulta olin kuitenkin niin pitkällä, että tiesin käsivarren murtuvan,
jos hiukankin sitä vielä vääntäisin.

— Antauduttako? kysyin.

— En! pärskähti hän.

— No, sitten taitan käsivartenne!

Hän ei vastannut mitään.

Pienestä otsaani ilmestyneestä naarmusta tihkui verta silmiini. Se
ärsytti minua. Olin haavoittunut, hiestynyt ja raivoissani. Tappelin
oikein tosissani.

— Olkoon! karjuin. Tapahtukoon tahtonne, hitto vieköön!

Korjasin asentoani, mutta en liikauttanut hänen käsivarttaan.
Miesparka mahtoi kärsiä hirvittävästi, sillä jokainen lihas ja jänne
oli kiristynyt aivan äärimmilleen. Hänen hengityksensä korisi, mutta
muuten pysyi hän äänettömänä. Suuttumukseni laukesi hitaasti. Nousin,
sinkauttaen hänet etäämmäksi, Hän pyörähti selälleen ja makasi hetken
liikkumatta, silmät ummessa. Taisimmepa näyttää suloisilta, me molemmat
nuoret viilit — minä olin haavoittunut, pöhöttynyt ja verissäni, ja hän
oli kalmankalpea. Huonetoverini istuivat kuin lumottuina, paikoiltaan
hievahtamatta.

Tämä kuvaelma päättyi äkkiä. Talbot Ward kompuroi istualleen ja
virnisti minulle tutunomaisella tavallaan.

— Sanoinhan, ettette saisi minua rökitetyksi, virkkoi hän.

Tuijotin häntä ällistyneenä.

— Vai en? Äskenhän makasitte tuossa minun armoillani!

— En ollenkaan.

— Jos olisin vääntänyt hivenen verran lisää, olisi käsivartenne
murtunut.

— No, miksette vääntänyt sitten?

Olin edelleenkin ymmällä.

— Olisitteko te vääntänyt? kysyin, kun aloin ymmärtää.

— Tietysti, vastasi hän hiukan halveksivasti, nousten seisaalleen.

— Miksi sivalsitte minua ensin ilman minkäänlaista varoitusta?

— Tulevatko varoitukset kysymykseen oikeassa tappelussa?

En voinut väittää hänen käsitystään vastaan, mutta minusta tuntui
kuitenkin, että jossakin oli ollut vikaa. Minulle oli sekä ilmoitettu
että jätetty ilmoittamatta, mitä oli tehtävä ja mitä tekemättä
jätettävä kamppailussa, jossa eivät säännöt tulleet kysymykseen, mutta
jossa kuitenkin erotettiin rehellisyys epärehellisyydestä. Olin hiukan
kummastunut. Myöhemmin vaivasi minua useinkin samantapainen tunne
ollessani Talbot Wardin seurassa.

— Mutta te olette ihmeellinen! Ihan ihme-otus! lisäsi Ward.

Samassa havaitsimme että joku naputti ovelle, kopeloiden kädensijaa.
Koputtajan oli täytynyt olla oven takana jo kauan.

— Ellette avaa, kutsun poliisin! Sen teen totisesti! Emäntämme ääni
sieltä kuului hyvinkin uhkaavana. Silmäilimme toisiamme hämmästyneinä.

— Luulenpa, että olemme aikaansaaneet hiukan melua, huomautti Talbot
Ward.

Melua! Eiköhän mekastuksemme paremminkin ollut kuulostanut
talonhajoittamisyritykseltä. Aikaisemmat pikku nyrkkitaistelumme eivät
olleet mitään äskeisen tappelun rinnalla.

Ward kietoutui viittaansa ja istuutui ikkunan ääressä olevaan tuoliin.
Minä puin ylleni päällystakin. Toinen huonetovereistani meni avaamaan.

Emäntä oli nikahtua kiukkuunsa. Hän kehoitti meitä kaikkia muuttamaan
talosta. Tämän kehoituksen hän tosin oli lausunut säännöllisesti
lauantai-iltaisin, mutta olimme aina houkutelleet hänet pyörtämään
sanansa. Tällä kertaa hän kuitenkin näytti olevan vakavissaan. Pelkään
pahoin, että tosiaan _olimme_ jyrynneet aika tavalla. Kun tämä
asianlaita oli täysin todistettu, otin luonnollisesti kokonaan syyn
niskoilleni. Emäntä kohdisti heti hyökkäyksensä minuun. Silloin nousi
odottamatta Talbot Ward nurkastaan. Hänen äänensä oli kirkas, mutta
samalla niin viileän kohtelias ja ylimyksellinen, että rouva Simpkins
nieli jäännöksen keskeytyneestä lauseestaan.

— Pyydän teitä tyyntymään, madame, sanoi Ward. Teidän ei kannata
ärtyä tuon äskeisen metakan johdosta. Tapahtuma ei toistu. Hra Munroe
matkustaa piakkoin minun kanssani Kaliforniaan.



III luku.

MATKALLA.


En enää muista varmasti, olinko ensinkään epäröivällä kannalla, kun
matkasta tuli kysymys. Joka tapauksessa olin jo muutaman päivän
kuluttua ylenmäärin innostunut hankkeesta. Sovittiin, että matkustaisin
Wardin apulaisena. Ward suorittaisi kaikki matkakustannukset ja
minä puolestani olisin velvollinen antamaan hänelle puolet kaikesta
löytämästäni kullasta. Minusta tuntui tämä järjestely erittäin
tyydyttävältä. Ward osti meille kummallekin tarpeelliset varusteet.
Kävi selville, että hän oli Meksikon sodan veteraaneja ja siis tottunut
kenttäelämään. Hänen kokemuksestaan ja minun maalaiskasvatuksestani
sitten johtuikin, että meiltä jäi hankkimatta monias naurettava esine,
joita vailla eivät newyorkilaiset Kaliforniaan matkaajat katsoneet
voivansa reissuun lähteä. Varustauduimme lujilla vaatteilla ja
jalkineilla, ostimme kumpikin sadetakin, valitsimme kuokat ja lapiot,
huovat, kirveet ja veitset, hankimme karkeata purjekangasta, rihlan
ja haulikon sekä pari colt-pistoolia. Tällainen käsiase pyörivään
silinteriin pistettyine kuusine panoksineen tuntui minusta aivan
ihmekalulta, mutta en saanut tilaisuutta koetella sitä.

Ward päätti heti, että matkustaisimme Panaman tietä.

— Kallein reitti, mutta nopein, selitti hän. Kap Hornin kiertäminen
purjelaivalla kestää iäisyyden, samoin matka aavikkojen yli.
Kultakentille saapuu päivittäin uusia miehiä, siksi emme saa hukata
aikaa.

Hän pistäytyi asunnossamme harva se ilta. Minut oli otettu armoihin
jälleen, pian tapahtuvan matkalle lähdön takia. En koskaan
päässyt perille siitä, missä Ward asusti. Noudimme matkalippumme
laivatoimistosta, kulutimme aikaamme varietee-teattereissa, lauloimme
»Oo, Susannaa» muitten mukana, pöyhistelimme pikkuisen, ja vain hitunen
tervettä järkeä pidätti meitä esiintymästä flanellipaidoissa, coitit
vyöllä, New Yorkin kaduilla. Kun vihdoin aika oli täytetty, nousimme
laivaan, nojauduimme kaiteeseen ja hurrasimme kuin huilut. Minusta
tuntui kuin olisi minussa auennut joku venttiili, josta lopultakin
hurmiopilvi pääsi purkaantumaan.

Selvisimme parissa päivässä meritaudista ja ryhdyimme nyt silmäilemään
ympäristöämme. Aluksemme oli noin tuhannen tonnin rataslaiva, ja
matkustajia oli kaksisataakahdeksankymmentä eli kaksisataa enemmän
kuin tavallisesti. Kovin oli sekalaista seurakunta — pitkien, laihojen
Mainen jenkkien joukossa harppoi kellahtavia, mustatukkaisia Louisianan
miehiä. Luulenpa kaikkien yhteiskuntaluokkienkin olleen edustettuina,
mutta innoissamme emme kiinnittäneet mitään huomiota mokomiin asioihin.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli joka miehellä punainen paita,
lerppahattu, revolveri ja käyrä veitsi, ja monet antoivat lisäksi
partansa kasvaa rauhassa. Oli melkein mahdotonta päätellä, mikä heistä
kukin oli aikaisemmin ollut — lääkärikö, lakimies vai jätkä. Meillä ei
ollut aikaa heidän puhetapansa tai kasvonpiirteittänsä tutkimiseen. En
ole koskaan nähnyt missään niin vilkasta liikettä kuin tällä laivalla,
joka nyt hitaasti kynti aaltoja matkallaan eteläisiä vesiä kohden.
Meillä oli sen tuhannen asiat pohdittavina. Aloitimme Marshallin
ensimmäisistä löydöistä ja kuulemistamme huhuista, ja jatkoimme
keskustelemalla ilmastosta, varusteista, prospekteista, suunnitelmista
ja parhaista kullankaivuukeinoista. Esitimme tusinoittain eriäviä
mielipiteitä. Me olimme niin erilaisia, niin eri tavalla kehittyneitä
ja kasvatettuja, ettemme voineet käsittää toistemme näkökohtia muuten
kuin suurien ponnistusten jälkeen. On muistettava, että näihin aikoihin
liikenne ja matkat olivat aivan toista kuin nykyisin. Maa oli laaja,
yhteys eri seutujen välillä huono, siitä nämä niin suuresti toisistaan
eroavat ihmistyypit. Keskusteluamme saattoi verrata tuntemattomaan
maahan tehtyyn tutkimusmatkaan. Mainen miehen mielenkiintoa herättivät
pakostakin carolinalaisen mietteet aivan jokapäiväisistä asioista.
Silti eivät puheenaiheemme suinkaan olleet jokapäiväisiä.

Päävaikutelmani tästä matkasta oli, että tuolla kuhisevalla
ihmisjoukolla oli niin kiire, ettei minuutinkaan ajanhukka saanut
tulla kysymykseen. Kohoava ja jälleen vaimentuva ääntensorina jatkui
säännöllisesti myöhään yöhön.

Vain kaksi seikkaa saattoi hajoittaa tuon summattoman mielenkiinnon,
jonka naapurin tuumailu herätti — delfiinit ja malmirumpu, joka kutsui
aterioille. Kun deifiiniparvi ilmestyi näkyviin laivan sivulla,
hyökkäsivät kaikki kaiteen ääreen ja revolverit tyhjennettiin
siekailematta noihin nokkaviin vieraisiin. En koskaan huomannut
laukausten aikaansaavan mitään vahinkoa, mutta meteli oli kyliä kamala.
Kutsu aterialle tuli melkein aina yllättävänä. Syöksyttiin tyrkkien ja
kompastellen ruokailusuojaan ja siellä havaittiin, että istuimet jo
oli varattu tyynemmille matkustajille. Minkäjälkeen taas syöksyttiin
kannelle pettyneinä tai välinpitämättömyyttä teeskennellen, ja
jatkettiin keskustelua.

Joskus riideltiinkin, mutta yleensä tuntui sunnuntaitunnelma
vallitsevan matkustajien keskuudessa. Kaikki nämä miehet olivat
jättäneet vanhan työnsä ja ympäristönsä käydäkseen kohti elämänsä
suurta seikkailua. Muistan vain muutamien kasvonpiirteet, mutta sitä
paremmin muistan punaiset paidat, huopahatut ja vöissä roikkuvat
aseet, innostusta hehkuvat silmät ja uneksivat katseet. Muistan heidän
kiehuvan tarmonsa, heidän väittelynsä ja leikinlaskunsa, melun,
äänekkyyden ja raikuvan naurun, johon harmit hukutettiin. Ihmeellinen
kuva senaikuisesta nuorisosta.

En koskaan ennen, enkä myöhemminkään, ole nähnyt sellaista
matkatavarain paljoutta kuin tässä laivassa. Suurin osa matkustajista
ei tiennyt paljon mitään ulkoilmaelämästä — Kaliforniasta ja oloista
siellä he tiesivät vielä vähemmän. Siksipä he olivatkin ostaneet koko
joukon mitä hullunkurisinta patenttikamaa. Kannella lojui ainakin
neljääkymmentä laatua kullanpuhdistuskojeita. Toisia käytettiin
nyrkkivoimalla, toisia veden avulla erottamaan kuonaa kullasta. Olipa
siellä muuan siivekäskin vehe, jonka avulla kuviteltiin voitavan
leyhyttää multa irti kullasta. Mutta jos nämä kojeet olivatkin
erilaisia, olivat ne yhdessä suhteessa samaa maata: kaikki ne olivat
sellaisten miesten valmistamia, jotka eivät olleet koskaan nähneet
muuta kultaa kuin kultasepän käsittelemää, Ja tulkoon vielä sanotuksi,
etten koskaan nähnyt ainoatakaan näistä vehkeistä käytännössä
kultakentillä.

Matkalla ollessamme katselin kuitenkin kadehtien näiden
patentinsaaneiden koneiden omistajia ja pelkäsin pahoin, että me lapio-
ja kuokkaniekat olimme huonosti varustautuneet.

Olipa meillä myös kirja, joka suuresti rohkaisi huonoimminkin
varustautuneita kullanetsijöitä. Kirjaa oli monta kappaletta, joten
kaikki olivat tilaisuudessa siihen tutustumaan. Sen nimi oli »Kolme
viikkoa kultakentillä» ja sen oli kirjoittanut totuuttarakastava,
N.I. Simpson-niminen mies. Nyttemmin epäilen suuresti, että hän
koskaan oli käynyt vaatimatonta newyorkilaisasuntoaan etäämpänä,
mutta noina nuoruuteni päivinä otin kaikki hänen tarinansa vakavalta
kannalta. Varsinaiseen kullankaivuuseen oli hän saattanut käyttää
kolmesta viikosta korkeintaan kymmenen päivää. Mutta näinä päivinä oli
hän, ilman muita työkaluja kuin vaivainen kääntöveitsi, lohkaissut
kultaa noin viidenkymmenentuhannen dollarin arvosta. Toisen puolen
ajastaan käytti hän matkoihin kultamaassa, tyytyen tällöin vain niihin
kultamöhkäleihin, jotka sattuma pudotteli hänen tielleen. Ja me
uskoimme häntä.

Päivät kävivät yhä helteisimmiksi, mutta niitä seurasivat
suloisen vilpoiset yöt. Talbot ja minä nukuimme kannella jossakin
ankkuriketjujen läheisyydessä. Vanha alus keikkui peloittavasti. Se oli
matkustajien runsaslukuisuuden takia kevyessä lastissa ja tumma sininen
meri tuntui lakkaamatta nousevan ja laskevan etelän kuun valjussa
loisteessa.

Tuntikausia lojuimme valveilla vakavasti keskustellen. Mutta
matkatoveriani en sittenkään oppinut tuntemaan lähemmin.

— Jos olisitte katkaissut käsivarteni silloin kun ottelimme
asunnossanne, en olisi pyytänyt teitä mukaani, sanoi hän eräänä iltana
odottamatta.

— Varsin luonnollista, vastasin minä.

— En olisi halunnut seuraani sellaista miestä, jatkoi hän, sillä
sentapaisia heppuleita on vaikea valvoa. Mutta te luovuitte aiheestanne.

Minua suututti hieman.

— Olisitteko huolinut mukaanne minua tai ketä hyvänsä muuta, joka olisi
ollut kyllin raaka jatkaakseen tuota taistelua?

— No niin, epäröi hän, olimmehan sopineet kunnollisesta tappelusta
kuten muistatte, ja jos te olisitte murtanut käsivarteni, olisi kaiketi
syy ollut minun, eikä teidän.

Pari nuorukaista pistäytyi puheillamme keinuvassa sopessamme silloin
tällöin. He olivat mahdollisimman erilaisia, nuo kaksi, mutta siitä
huolimatta olivat he jo ehtineet solmia lujan ystävyysliiton. Toinen
oli hidas, hontelo hongankolistaja, jota horkka ahdisteli tämän tästä.
Hän oli kotoisin erämaista Suurten järvien ympäriltä. Hänen ryppyiset,
ruskeat kasvonsa olivat kuin puusta veistetyt, hän liikkui kömpelösti,
ja silmissä viipyi ainainen hymy. Kumppani taas oli melkein poikanen,
peräisin Virginiasta, luullakseni, tumma, vilkas takkutukka, jonka
eloisat silmät loistivat innostuksesta. Hänellä tuntui olevan vilkas
mielikuvitus ja hän jutteli avoimesti asioistaan. Hongankolistaja kai
oli kiintynyt häneen juuri hänen vilkkaan avosydämisyytensä vuoksi, kun
taas poika palvoi toveriaan jonkinlaisena salaperäisten rajaseutujen
symboolina. Erämaan miehen nimi oli oikeastaan Rogers, mutta häntä
kutsuttiin Yankiksi, ja virginialaisen nimi taisi olla Fairfax, vaikka
hän tyytyikin esiintymään Johnnynä — myöhemmin Kaliforniassa hänestä
tuli Jalokivi-Jack syistä, joista tuonnempana teen selkoa. Yankin
erottamattomana seuralaisena oli pitkä luodikko, jota ilman hän ei
poistunut kymmentä askelta edemmäksi.

Kun istuskelimme yhdessä nelisin, hoiti tavallisesti Johnny
keskustelua. Yank ja minä olimme kuuntelijoita ja Talbot kyseli.
Johnny käänsi itsensä nurin kuin taskuvaras, hän kertoi meille
koko elämäntarinansa, teki selkoa tavoistaan ja kasvatuksestaan,
kuvaili omaisiaan, ilmaisi ilonsa ja surunsa, kertoi ylpeydestään ja
toiveistaan. Hän kerskaili myös tyyneydellään, jota ei mikään voinut
horjuttaa. Ihastuttavaa itsepetosta.

— Luonnollisestikaan ei siellä tarvitse viipyä vuotta kauemmin, jutteli
hän. Kerrotaan, että vaivattomasti voi saada kokoon tuhannen dollarin
arvosta kultaa päivittäin. Mutta minulle on vaikea syöttää pajunköyttä
— hän oli parastaikaakin suunniltaan innostuksesta — ja tyydyn omasta
puolestani kolmeensataan päivässä. Jos työskentelen kolmesataa päivää,
merkitsee se yhdeksääkymmentätuhatta dollaria, ja siinä on ihan
kylliksi!

— Mutta koituuhan teille menojakin, huomautti Talbot.

— Niinpä kyllä — tietysti. Sanotaan sitten puolitoista vuotta,
varmuuden vuoksi.

Johnny halusi kiihkeästi päästä tutuksi joka matkustajan kanssa,
lukuunottamatta kymmenkuntaa hänen omalta kotiseudultaan peräisin
olevaa miestä, jotka eivät herättäneet hänessä mitään mielenkiintoa.
Nämä viimeksimainitut matkamiehet eivät minun silmissäni mitenkään
eronneet muista laivalla olijoista, mutta Johnny huomasi eron. Niinpian
kuin joku heistä ilmestyi läheisyyteen, jäykistyi Johnny aivan kuin
olisi hän niellyt Yankin luodikon, ja hänen ilmeensä muuttui niin
sietämättömän kylmäksi ja viralliseksi, että olisin huitaissut häntä,
jos hän olisi esiintynyt sillä tavoin minua kohtaan.

— Kuulkaapa, Johnny, sanoin muutamana päivänä, mitä vikaa noissa
miehissä on? Minusta he näyttävät kunnon tovereilta. Miksi kaihdatte
heitä?

— En ole koskaan tavannut heitä aiemmin, herra, sanoi Johnny,
kangistuen heti.

— Jättäkää hiiteen tuo arvokkuutenne, varoitin. Se ei tehoa minuun
ollenkaan.

Hän nauroi.

— Pyydän anteeksi. He eivät ole mitään herrasmiehiä, katsokaas.

— En arvaa, mitä tarkoitatte herrasmiehillä. Täällä on joukottain
matkustajia, joita ei voi kutsua herrasmiehiksi, Mutta näytte viihtyvän
hyvin seurassamme.

Hän rypisti kulmiaan.

— Enpä osaa oikein selittää mitä tarkoitan. Nuo miehet ovat
jonkinlaisia moraalittomia poliitikkoja, jotka häpäisevät ritarillisen
Etelän mainetta.

Talbot ja minä räjähdimme nauramaan. Yank nojautui mietteliäänä pitkään
pyssyynsä ja hymyili hänkin. Me kätkimme Johnnyn »ritarillisuuden»
korvan taa, ja Johnny oli jalosti siitä mielissään. Milloin hyvänsä
pidimme jotakin erikoisesti luonteenomaisena Etelälle, kutsuimme sitä
»ritarilliseksi» ja lopulta muodostui tuosta nimityksestä iskusana,
jota yleisesti käytettiin niistä lahjottavista poliitikoista, jotka
aluksi yrittivät päästä valtaan Kalifornian uudessa valtiossa.

Tunnustan kernaasti, että Johnnyn sijassa olisin ollut varovaisempi
noiden miesten suhteen. He olivat kaikki tummaihoisia ja hyvin
puettuja. On vaikeata sanoa, soveltuivatko meidän punaiset paitamme
paremmin näihin oloihin kuin puheenaolevien herrasmiesten suuret
huopahatut ja vaaleat housut. He olivat aivan yhtä hyvin aseistetut
kuin me — revolveri killui kainalon alapuolella ja toisinaan oli
lisäksi kaksipiippuinen pistooli vyössä.

He kohtelivat Johnnyä ivallisen kohteliaasti ja tuntuivat viis
välittävän hänen koppavuudestaan. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että
nuorukainen kohtapuolin saisi vihamiehiä.

Talbot Ward tunsi kaikki laivallaolijat kapteenista nuorimpaan
matruusiin. Hänen iloisuutensa ja hiukan alentuva käytöksensä miellytti
monia kanssamatkustajista, eivätkä hänen leikilliset huomautuksensa
koskaan olleet loukkaavia. Hänelle lahjoitettiin tämän tästä
sanomalehtiä, joita oli otettu mukaan ehkä puolisentuhatta, ja aina hän
otti vastaan lahjan kohteliaasti ja kiitollisena. Lehdet vei hän sitten
vähäiseen komeroomme, liittäen ne mukanaan tuomaansa lehtipinkkaan.
Mies taisi seurata Molièren periaatteita: autuaampi ottaa kuin antaa.



IV luku.

KYLÄ,


Aikaisin eräänä aamuna ilmestyi näkyviimme korkea kallio, jonka laella
kökötti pikku linnake. Kallion alapuolella levisi pitkä, matala
rannikko. Meille ilmoitettiin, että paikka oli Chagres.

Tämä tiedonanto aiheutti merkillisen hajaantumisen matkustajien
keskuudessa. Tähän asti olimme pysytelleet uskollisesti yhdessä. Nyt
vetäydyimme äkkiä epäluuloisina erillemme pieniin ryhmiin. Sillä
kohta astuisimme maihin ja kulkisimme kapean maakielekkeen poikki, ja
jokainen tahtoi tietysti olla ensimmäinen.

Huolestuneimpia olivat tietenkin ne, joilla oli paljon rahtitavaraa
myötään. Minä lakkasin vähitellen kadehtimasta kullanerottamiskoneiden
omistajia. Matkustajat hyörivät kiihkeinä kannella, haalien
kokoon omaisuuttaan, ja selvittyään tästä hommasta riensi joka
mies taivuttelemaan laivan kiusaantunutta päällystöä, päästäkseen
ensimmäisenä maihin lähtevään veneeseen.

Talbot ja minä istuimme parilla vaivaisella laatikollamme suuresti
huvitettuina. Ankkuri laskettiin ja soutuvene irrotettiin taaveteista.
Matkustajat tungeksivat meluten sen ympärillä. Nousimme, nostimme
taakkamme hartioillemme ja painuimme tyynesti laivan toisella puolella
olevalle veneelle. Tietysti sekin laskettiin vesille ja niinpä kävi,
että me ja kymmenisen muuta kaukonäköistä miestä jouduimme ensimmäisinä
maihin.

Havaitsimme pian, että kylä oli rakennettu lahdenpoukaman rannalle
linnakkeen ja kallion toiselle puolen. Ja muistetaanpa sitten, että
minä en ollut koskaan aikaisemmin ollut matkoilla. Outo yhdyskunta
korkeakattoisine taloineen ja ruokomajoineen, ylpeät palmut, ympärillä
olevat rämemaat, pitkäkoipisten kahlaajien kirkuna, kirkas valo ja
rannalla vetelehtivät omituiset veneet sekä valkopukuiset, tummaihoiset
ihmiset, jotka olivat tulleet meitä vastaan, herättivät minussa mitä
suurinta mielenkiintoa.

Astuimme maihin ja heti riensi liuta pieniä, ruskeita miehiä
luoksemme. Talbot otti ajaakseen asiamme ja ryhtyi karjumaan heille
espanjankielellä, sillä vain harvat pikkumiehistä taisivat vähän
englantia.

Meidän tavaramme katosivat siinä siunaamassa eri tahoille. Koetin
omasta puolestani estää tunkeilijoita tarttumasta kamppeihini, mutta
kun minulla oli vain kaksi kättä, oli yritykseni toivoton. Kaikki
amerikkalaiset kiroilivat ja huusivat kohti kurkkuaan. Näin Johnnyn
kaikkien katselijain suureksi riemuksi keikahtavan selälleen liejuun,
juuri kun hän oli tavoittamaisiilaan erään kepeäjalkaisen alkuasukkaan.

Vihdoin tunkeutui Talbot luokseni.

— Selvä on, sanoi hän. Olen sopinut erään ystäväni kanssa matkamme
jatkamisesta. Hän vie neljä meistä veneellään Crucesiin viidestätoista
dollarista miestä kohti.

— Jos veneeseen saisi vielä järjestetyksi tilaa parille miehelle, niin
muistakaa kaikin mokomin Johnnyä! sanoin. Hän räjähtää muuten.

Me luikkasimme Johnylle ja selitimme hänelle, mistä oli kysymys.
Johnnyn oli perin vaikea pysyä niin tyynen näköisenä kuin tavallisesti.

— Ottivat, ruojat, joka ainoan rippeen tavaroistani ja livistivät!
huusi hän. Periköön heidät piru, herra! Ammun jokaikisen murjaanin
tässä kylässä, ellen saa omaisuuttani takaisin!

— Meidän tavaramme vietiin myös, sanoin minä.

— Pysykää rauhallisina vain, neuvoi Talbot. En tunne oikein täkäläisiä
tapoja, mutta otaksun, etteivät nuo miehet pääse kovinkaan pitkälle
näin rämeisellä seudulla, jos he ollenkaan aikovatkaan varastaa
tavaramme — luulen näet, ettei se ole heidän tarkoituksensa.
Minusta muistuttaa heidän menettelynsä melkoisesti meikäläisten
hotellipalvelijain kohteliaisuutta. Tännepäin, _compadre_!

Hän puhui muutaman sanan veneenomistajan kanssa.

— Selvä on, sanoi hän sitten meihin kääntyen. Lähdetään!

Lähdimme liikkeelle pitkin puolikuun muotoista rantakaistaletta.
Tarkastelimme veneitä, jotka venyivät hietikolla pitkässä rivissä.
Ne olivat perin merkillisiä aluksia, ontoista puunrungoista tehtyjä.
Perässä näkyi vähäinen kansi, jommoinen oli keulassakin, ja keskituhdon
yllä oli matala palmunlehväkatos. Kun olimme tutkineet koko rivin,
olivat tavaramme jo ehtineet ilmestyä takaisin ja soutumiehemme nosti
ne veneeseensä.

Tyynnytettyämme levottomia mieliämme palasimme maihinnousupaikalle
nähdäksemme, mitä siellä tapahtui. Toinen veneellinen oli jo saapunut
laivasta ja melu jatkui vielä hirveämpänä kuin äsken. Kiroilevassa
ja kiljuvassa ihmisjoukossa äkkäsimme Yankin, joka järkkymättömän
levollisena nojasi luodikkoonsa. Tunkeuduimme lähemmäksi.

— Joko teillä on vene? hihkaisi Talbot

— Minulla ei vielä ole mitään muuta kuin melkein särkynyt rumpukalvo,
vastasi Yank.

— Lähtekää sitten mukaamme! Missä ovat tavaranne?

— Tässä kaikki, vastasi hän, kumartuen samassa ja nostaen hartioilleen
nuoralla sitaistun käärön.

Käänsimme jotakuinkin uteliaina huomiomme kylään. Se oli joka suhteessa
merkillinen. Kaikki oli niin erilaista kuin mihin olimme tottuneet.
Parisataa ruokomajaa rehenteli huiskin haiskin kaduntapaisten teitten
varsilla. Havaitsin jälkiä alkeellisesta katukiveyksestäkin parissa
kohdassa, mutta ympärillä levisi rämeikkö joka suunnalle. Jokunen palmu
kohosi alastomana korkeutta kohti, puhjetakseen vihdoin mahtavaksi
lehtiviuhkaksi. Miehiä ja naisia, polviin ulottuviin paitoihin
verhottuina, nojaili pihtipieliin tai johonkin hataraan seinään.
Jokaisen suussa tuprusi sikari. Suurivatsaisia, ilkialastomia lapsia
ryömi seinustoilla ja etenkin liejulätäköissä. Ja kaikkialla vilisi
pieniä, sileäpintaisia koiria — ihmeellisiä eläimiä kerrassaan meidän
mielestämme. Katsahdimme muutamaan majaan, mutta emme ainoassakaan
nähneet mitään varsinaisia huonekaluja. Ruuanlaitto näytti tapahtuvan
parista kivestä kyhätyllä liedellä. Koko kylä tuoksui vahvasti.
Oviaukoissa, majoissa, kadulla, joka paikassa ja missä hyvänsä, lojui
mädäntyneitä kaloja, eläinten kalloja, kuivuvia vuotia, kaikenlaisia
raatoja ja jäännöksiä, enimmäkseen aivan hajoamistilassa. Kylän takana
kohosi matalahko, vehmas viidakko. Keksimmepä pienen järvenkin, jota
ympäröi likaisen sinertävä liejuvyö.

Vaeltelin Johnnyn kanssa kylää pitkin ja poikin. Me olimme kuin
lumotut. Talbot ja Yank olivat vähemmän innostuneita. Vihdoin pysähtyi
Ward.

— Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista. Jos te, pojat, haluatte tehdä
tuttavuutta keltakuumeen ja märkäpaiseitten kanssa, niin jatkakaa.
Mutta huomautan vain, että meidän on lähdettävä heti kahdentoista
jälkeen ja sitä ennen olisi meidän kai saatava ruokaa.

Me palasimme takaisin läpi kylän, joka nyt oli tulvillaan meikäläisiä.
Heitä kuljeksi kaikkialla uteliaisuuttaan tyydyttämässä ja
huomautuksiaan latelemassa, mutta puolialastomia miehiä ja naisia ja
kokonaan alastomia lapsia ja koiria ei heidän esiintymisensä näyttänyt
suurestikaan huvittavan.

Talbotin tiedustelut johdattivat meidät lopulta Crescent-hotelliin. Se
oli samanlainen rottelo kuin muutkin kylän majat. Nimestä päättäen oli
hotellilla valkoihoinen isäntä, mutta tungoksen takia me emme päässeet
niin lähelle, että olisimme saaneet tietää, oliko asia todella niin.
Meidän oli muuten kiittäminen Talbotia siitä, että saimme syödäksemme —
monet saivat tyytyä kiristämään vyötään. Talbot kiusasi alkuasukkaita
siksi, kunnes vihdoin eräs heistä suostui hankkimaan meille hiukan
haukattavaa. Istuuduimme miehen majan lähistölle, käänsimme vanhan
kanakopin ylösalaisin ja levitimme sille niukat ruokavarat, silavan,
leivän ja vesikulhon.

Olimme rannassa sovittuna aikana. Mutta soutumiestämme ei näkynyt
enempää kuin muitakaan veneenomistajia.

— Samantekevää, tuumi Ward. Tunnen hänet kyllä, jos hän sattuisi
tulemaan vastaan. Menen häntä etsimään. Hakekaa te muut käsiinne vene,
johon tavaramme sijoitettiin.

Palasin Talbotin kanssa kylään, mutta neljännestunti kului, ilman
että näimme jälkeäkään miehestämme. Menimme jälleen rantaan. Sinne
oli kokoontunut miesjoukko, joka silminnähtävästi seurasi jotakin
yhteenottoa. Säntäsimme paikalle.

Eräässä veneessä seisoivat Johnny ja Yank nojaten palmunlehväkatokseen.
Kumpikin olivat uhkaavan näköisiä. Parin jalan päässä heistä näimme
neljä laivalla olleista hyvinpuetuista kanssamatkustajistamme. Yank
kannatteli pitkää pyssyään kyynärtaipeessa, ja aivan päivänselvä asia
oli, etteivät ikävyydet voineet olla kaukana. Soutumiehemme, joka nyt
oli paikalla, tuntui edustavan miesjoukkoa. Kuulimme hänen puhuvan.

Johnnyn uljas ryhti katosi heti kun hän äkkäsi meidät.

— Mikä hätänä? kysyi Ward levollisesti.

— Tavaramme — Yankin ja minun — oli viskattu veneestä rannalle ja
niiden tilalla oli joitakin vieraita kamppeita, selitti Johnny.

— Vai niin — teitä on huvittanut pikkuinen uudestijärjestely. Miten se
on selitettävissä? hymyili Ward vieraille.

— En tiedä mitään uudestaanjärjestelystä, vastasi muuan noista neljästä
lyhyesti. Me olemme vuokranneet tämän veneen ja me aiomme sen myös
pitää. Emme voi sallia tuon nuoren vekaran asettuvan tiellemme.

— Ymmärrän, vastasi Talbot leikkisästi. Suvainnette, että lausun
muutaman sanan ystävällemme soutumiehelle. Hän puhutteli miestä
espanjankielellä, saaden lyhyitä, töykeitä vastauksia. — Hän sanoo,
tulkitsi Talbot minulle, että hän ei ole koskaan luvannut kuljettaa
meitä jokea ylöspäin.

— No, siinä kuulette, mutisi vaaleahousuinen.

— Paljonko olette luvannut maksaa hänelle? kysyi Talbot.

Mies joutui hämilleen.

— Se ei kuulu teihin, vastasi hän.

— He ovat sopineet kahdestakymmenestä dollarista miestä kohti, ilmoitti
muuan huvitetuista kuuntelijoista.

— Aivan niin. Me saavuimme hieman liian aikaisin, nähkääs, virkkoi
Talbot meihin kääntyen. Me sovimme viidestätoista dollarista, ja nyt on
tämä arvon kansalainen tehnyt paremman kaupan.

— Olisitte heti antaneet alcaldemme hyväksyä sopimuksen, señor, virkkoi
eräs siistin näköinen espanjalainen, joka otaksuttavasti kuului
linnanväkeen.

— Kiitän teitä, señor, vastasi Talbot kohteliaasti. Laiminlyöntini
johtuu yksinomaan ihastuttavan maanne huonosta tuntemuksesta.

— Ja jos nyt suvaitsette väistyä, nuori kukonpoika, otamme veneen
haltuumme, ilmoitti muuan neljästä laivatoveristamme.

— Silmänräpäys! huudahti Talbot Ward terävästi. Vene on minun, eikä
teidän. Matkatavarani ovat paikoillaan ja soutumies saapuvilla. Hänen
huono muistinsa on sivuseikka. Sen käsitätte yhtä hyvin kuin minä. Joko
myönnätte siivosti, että olen oikeassa, ja poistutte, tai tappelette.
Minulle sopii kumpi hyvänsä. Ilmoitan vain, että ammun heti, jos joku
teistä liikahtaa muussa tarkoituksessa kuin jättääkseen meidät.

Hän puhui rauhallisesti. Nuo neljä eivät olleet pelkureita, siitä
voisin mennä vaikka valalle. Mutta nyt he kaikki tuijottivat Wardia
silmiin ja tekivät kukin puolestaan samanlaisen päätöksen. Olen varma
siitä, että he hänen katseessaan olivat nähneet hämäännyttävän,
välähtelevän loisteen.

— Jos se on vakaumuksenne, lausui heistä pisin, en hetkeäkään epäile
oikeuttanne veneeseen. Me emme aio harjoittaa vääryyttä....

Johnny pärskähti äänekkäästi.

— Jos espanjankielen taitoni voi olla teille avuksi, keskeytti Ward,
suostun mielelläni tiedustelemaan teille venettä.

Joukko hajaantui ja soutumiehemmekin tuntui halukkaalta livistämään.
Kurkotin kättäni ja tartuin hänen kaulukseensa.

Talbot oli kääntynyt puhuttelemaan Johnnyä.

— Fairfax, virkkoi hän hyytävän kylmästi, teidän on paras heti oppia
hillitsemään itsenne, niin ettette aikaansaa uusia rettelöitä heti kun
voitto on saavutettu. Nuo herrat olivat äkeissään jo entuudestaan ja te
teitte parhaanne synnyttääksenne uuden metakan.

Johnny-parka punastui hiusmartoaan myöten.

— Olette oikeassa, änkytti hän.

Talbotin ilme kirkastui heti. Hänen kasvoilleen levisi miellyttävä hymy.

— Se oli miehen puhetta, Johnny! huudahti hän. Ei ole hauska myöntää
olleensa väärässä. Te ja Yank olitte hiivatin sotaisen näköisiä, kun
tulimme. Mutta niissä on kirottu _mozomme_? Ahaa, te olette iskenyt
kyntenne häneen, Frank. Erinomaista! Tulkaapa lähemmä, rakastettava
kansalainen! Arvaanpa, että ymmärrätte englantiakin, jos on tarvis,
muuten ette olisi voinut ryhtyä niin oveliin kauppoihin kuin taannoin.

Johnny tointui hitaasti hämmennyksestään. Yank ruiskautti pitkän syljen
ja laski kiväärinsä tukin maahan.

— Olette käyttäytynyt moitittavasti, puheli Talbot soutajalle. Sopimus
on sopimus. Mutta sanonpa teille, mitä nyt on tehtävä. Kysyn jokaiselta
täällä, sekä teidän tovereiltanne että omiltani — käsitättekö — ja jos
muut suorittavat tuollaisesta matkasta kaksikymmentä dollaria, teemme
me samoin. _Sabe?_ Mutta me emme maksa teille kahtakymmentä dollaria,
ellette vie meitä Crucesiin _poco pronto. Sabe?_ Nyt lähdettiin.

Soutumies päästi aika mölyn.

— Hän sanoo neuvottelevansa apulaisensa kanssa, selitti Talbot. — No,
poikani, jatkoi hän sitten, tulenpa mukaanne ikävöimänne apulaisen luo.

Maleksimme puolisen tuntia veneen lähettyvillä seuraten muitten puuhia.
Kaikki he valittivat, ettei soutajia ollut saatavissa. Muutamat
astuivat veneisiin kärsivällisesti odottamaan omistajan ilmestymistä.
Toiset harhailivat kylällä palaten hetken kuluttua mukanaan joku
vastahakoinen alkuasukas, joka sitten osoittautui »vääräksi mieheksi».
Muutaman kerran onnistui venekunnan päästä liikkeelle ja pian katosi
silloin alus virran mutkaan kiljunnan kiiriessä ja pistoolien
paukkuessa.

Talbot palasi kahden miehen seurassa. He olivat kaiketi päässeet
yksimielisyyteen, sillä he nauroivat ja juttelivat vilkkaasti.
»Apulainen» oli suunnattoman kookas neekeri. Hän oli melkein
alasti ja hänellä oli muhkeat lihakset sekä hyväntahtoinen ilme
kasvoillaan. Tukeva messinkihely killui hänen kummassakin korvassaan
ja käsivarttakin koristi metallirengas. Tyrkkäsimme ruuhen vesille ja
lähdimme liikkeelle.



V luku.

TROOPILLINEN JOKI.


_Padronemme_, kuten Talbot kutsui soutumiestä, seisoskeli keulassa
kirjavaan paitaan verhottuna. Leveä virta kuhisi aluksia, jotka kaikki
pyrkivät vastavirtaan. Kun laguuni kapeni oli kuitenkin veneruuhka jo
ehtinyt hajaantua.

Me matkasimme läpi troopillisen metsän. Se oli ihmeellinen.
Kasvullisuus ulottui aivan veden partaaseen, niin ettemme nähneet
muuta kuin tiheän viidakon. Suuria, meille jo entuudestaan tuttuja
palmuja kasvoi siellä täällä. Myöskin teakpuita oli runsaasti, mutta
niitä emme tunteneet, ennenkuin Talbot niitä osoitti meille. Vielä
näkyi mahtavia sykomoreja, joihin ampiaiset olivat laittaneet isoja
pesiä, ja hyvin etelämaisen tunnun antoivat maisemalle banaanipuitten
valtavat, risaiset lehdet. Mangopuut olivat tavattoman kauniita
ja niiden joukossa kukoisti kaikenlaisia pensas- ja ruokokasveja
sekä suunnaton määrä liljoja. Ja kaikkialla kiemurteli viiniköynnös
nuoranvahvuisena ja sotkuisena, kevyt, keikkuva köynnös, jota keltaiset
ja purppuranväriset kukat koristivat. Alempana loistivat kurjenmiekat
ja lootus, joiden välitse alligaattorit pujottelivat. Merimetsot
ja muut vesilinnut tarkkailivat maailmaa kirkkain silmin. Viidakon
varjot näyttivät heleän vihreiltä, mutta vedenrajassa köynnösten alla
ne tummenivat. Ilmakin tuntui heikosti vihertävältä. Viinikukkien
ympärillä liiteli koreita perhosia ja puiden vaaleanvihreässä
katveessa erotin pieniä vihreitä papukaijoja. Aikaisemmin olin nähnyt
niitä vain häkeissä. Tuntui kerrassaan ihmeelliseltä omin silmin
nähdä noita seutuja, joihin aikaisemmin oli tutustunut kirjoissa.
Istuimme äänettöminä — vain silloin tällöin osoitti joku meistä uutta
merkillistä nähtävyyttä, jonka silmä oli tavoittanut.

Soutajamme ponnistelivat tasaisesti eteenpäin. Neekeri hyräili hiljaa
joitakin outoja kullankaivajain lauluja, kunnes lopulta irvisti
leveästi ja alkoi hoilata kurkun täydeltä:

    »Oo, Susanna, älä sure mua, armahain!
    Oon matkalla Kaliforniaan ja banjo on polvellain.»

[Banjo = kitaraa muistuttava amerikkalainen kielisoitin. — Suom.]

Hänen ääntämistapansa oli perin kumma, mutta sekä sävel että sanat
olivat oikeat. Talbot kysyi häneltä jotakin espanjaksi.

— Hän sanoo, että kaikki amerikkalaiset laulavat tuota laulua. Hän on
kuljettanut heitä joukottain virtaa ylöspäin.

— Aivan liian monia, murisi Johnny. Toivon, että olisimme lähteneet
matkalle jo kolme kuukautta aikaisemmin.

Iltahämärissä lähestyimme joen oikealla rannalla olevaa kylää. Tuskin
oli venheemme keula koskettanut maata kun jo molemmat soutajamme
lähtivät hurjaa kyytiä juoksemaan kohti puitten välistä pilkoittavia
ruokomajoja. Kiskoimme aluksemme kuivalle, ettei virta pääsisi sitä
ryöstämään, ja lähdimme hiukan ymmällämme seuraamaan soutumiehiä. Mutta
vaikka astelimmekin melko rivakasti, olivat sekä _padrone_ että neekeri
jo ehtineet istuutua pelipöydän ääreen kun saavuimme perille. _Padrone_
hoiti pankkia!

Saimme pian tietää, että kylän nimi oli Gatun. Talbot löysi tovin
kuluttua majan, josta vuokrasimme muutamia riippuverkkoja yöksi. Maja
oli kaksikerroksinen ja ylempään kerrokseen pääsi salkoa pitkin, johon
oli viilletty jonkinlaiset astinlovet. Katselin salkoa ja päätin
pysytellä alakerroksessa. Painoni olisi näet epäilemättä ollut näille
»tikkaille» liikaa.

Enpä tiedä, kuka meistä sai ruhonsa mukavimmin sijoitetuksi. Minun
riippuverkkoni oli kiinnitetty nurkkaan alakerroksen ainoassa
huoneessa. Viiden tai kuuden askeleen päässä roihusi iloinen valkea,
jolla keitettiin ruokaa. Kymmenen tai kaksitoista alkuasukasta istui
tulen ympärillä ryypiskellen aamunkoittoon asti, ja ennenpitkää
havaitsin, että kymmenen- tai kaksitoistatuhatta kirppua seurasi heidän
esimerkkiään paitani suojassa. Kuusi koiraa lisäsi majan asukkaitten
lukumäärää. Ne huomasivat pian minun selkäni olevan niin matalalla,
että niiden oli sangen mukava kahnata omia selkiään siihen, eivätkä
ne olleet millänsäkään, vaikka huitaisin niitä pistoolinperällä.
Ynähtivät vain hiukan ja palasivat takaisin. Ne eivät antaneet minulle
sen vertaa rauhaa, että olisin ehtinyt ummistaa silmiäni. Maljoja
kilistelevät alkuasukasparat olivat kovasti huvitettuja. Otaksun, että
eläinpoloisilla oli jonkinlainen selänkihnuttamishimo ja tunsin syvää
sääliä. Tosin niissä ei ollut niin paljon kirppuja kuin minussa, olihan
niiden pinta-ala pienempi, mutta riitti sekin, jos niissä neliötuumaa
kohti oli yhtä monta purevaista kuin minussa.

Yön kuluessa alkoi sataa. En tarkoita mitään tavallista tihkusadetta,
vaan oikein rehellistä kuuroa. Lakkasinpa pian kadehtimasta
yläkerroksessa majailevia tovereitani, sillä äänistä päättäen vuoti
katto kuin seula.

Aamulla satoi yhä. Kujilla vetelehti pettyneen ja väsyneen näköisiä
miehiä. Otaksun, että meillä oli kaikilla ollut samantapaisia
kokemuksia edellisenä yönä. _Padronemme_ näytti ensin halukkaalta
jäämään kylään, mutta pian hän älysi, että olimme huonolla tuulella, ja
niin päästiin kuin päästiinkin liikkeelle.

Päivä ei ollut erikoisen hupaisa. Sadepisarat täplittivät vedenpinnan
ja puut tihkuivat märkyyttä. Perhoset ja koreat linnut olivat kadonneet
ja pilvenlongat painuivat raskaina kohti puitten latvuksia. Kylmässä
ilmassa palelimme pahoin, vaikka kääriydyimme kaikkiin peitteisiimme.
Olisimme kernaasti laskeneet maihin saadaksemme lämmitellä pikku
nuotion ääressä tai ainakin liikutella raajojamme, mutta mitään
rantapenkereitä ei ollut olemassa ja kasvullisuus olisi ehdottomasti
ehkäissyt meitä pääsemästä kiinteälle maaperälle. _Padrone_ ja neekeri
leikkasivat reiän kukin huopaansa ja pistivät päänsä sen läpi. Näin
hankkivat he itselleen lämpimän viitan, joka tyydytti heitä täysin.
Talbot Ward ja Yank alistuivat filosofisen tyyninä kohtaloonsa,
niinkuin vanhoille sotureille sopi, mutta Johnny ja minä olimme liian
kokemattomia ymmärtääksemme, että kaikella on rajansa. Emme voineet
tupakoidakaan kosteuden takia.

Seuraavan yön vietimme Peña Blanca-nimisessä paikassa, joka ei
millään tavoin eronnut Gatunista. Makasimme pienissä vajoissa, kaksi-
kolmekymmentä miestä yhteen ahtautuneina. Näitä vajoja oli tusinan
verran aivan lähekkäin. Olimme riitaisalla päällä joka mies, ja sekä
toverien että alkuasukkaitten lörpötys ärsytti meitä pahanpäiväisesti.
Olimme myöskin ruuan tarpeessa, mutta syötävää oli vaikea hankkia.
Kinastelut tukahdutettiin alkuunsa, sillä enemmistö tahtoi olla
rauhassa. Mutta lopulta kehittyi epäsopu yleiseksi ja hetken näytti
siltä, ettei tappelua voitaisi välttää. Miehet haukuskelivat toisiaan
ja kopeloivat aseitaan, mutta silloin osoitti Yank yhtäkkiä olevansa
tilanteen tasalla. Hän nousi ja kehoitti riitelijöitä pysymään
alallaan, sillä, sanoi hän, viereisessä huoneessa on valkoihoinen
»lady». Juttu »ladysta» oli tosin tuulesta temmattu, mutta meteli
saatiin kuitenkin vältetyksi.

Seuraavana päivänä osoitti sää seestymisen oireita, vaikka saimmekin
muutaman ryöpyn niskaamme. Seutu muuttui ankeammaksi. Sivuutimme
monia ruohotasankoja, joilla kasvoi joku yksinäinen palmu ja lukuisia
akaasiaa muistuttavia puita. Aukeilla oli suuria karjalaumoja
laitumella. Virta kapeni ja sen juoksu kävi vuolaammaksi. Soutajiemme
täytyi usein laskea melansa ja tarttua sauvoimiin tai vetohihnaan. Pari
kertaa kävimme maissa, kävellen jonkun matkaa rantaäyrästä pitkin.
Kerran näimme villejä kalkkunoita. Toisen kerran ryömi jokin hirvittävä
kummitus jalkojeni välistä, viskautuen veteen. Toverini sanoivat, että
hyppäsin pelästyksissäni neljän jalan korkeuteen, mutta luulenpa itse
hypänneeni ainakin kymmenen. Talbot kertoi, että eläin oli leguaani.
Kuvailisin tuota kamalaa liskoa tarkemmin, ellen tuona hetkenä olisi
ollut niin suunniltani, että huomiokykyni oli tipotiessään.

Aikaisin iltapäivällä saavuimme kallioperäiselle seudulle.
Basaittipaadet katosivat rannoilla vedenpinnan alle ja suoraan
edessämme kohosi kartionmuotoinen, vehmaan kasvullisuuden peitossa
oleva vuori. Kiersimme sen ja saavuimme Gorgonaan, joka oli rakennettu
jyrkälle louhikkorannalle. Tässä oli matkamme päätepiste. Tosin olimme
sopineet kuljetuksesta Crucesiin saakka, joka oli kuuden (Englannin)
penikulman päässä täältä, mutta koska suurin osa laivatovereistamme
oli tehnyt juuri samanlaisen päätöksen, arvelimme että Gorgonasta
lähtevä maantie olisi rauhallisempi reitti. Nousimme siis maihin,
purimme tavaramme veneestä ja lähdimme järjestelemään asioitamme sekä
hankkimaan muuleja matkan jatkamista varten maitse.



VI luku.

VIIDAKKOKYLÄ.


Aluksi näytti siltä kuin olisivat kaikki yrityksemme turhia. Gorgonassa
vilisi matkamiestä siinä määrin, ettei kylä voinut läheskään tyydyttää
kaikkien tarpeita. »Hotelli Francaise» — jonkinlainen vajan ja teltan
yhdistelmä, jossa oli liejuinen savilattia — oli täpötäynnä vieraita,
samoin alkuasukasten hökkelit. Monet matkaajat koettivat tulla toimeen
taivasalla. Osa heistä kertoi viettäneensä täällä jo viikon, koska
etenemisestä ei voinut olla puhettakaan kulkuvälineiden puutteessa. He
ilmoittivat myöskin, että monet olivat sairastuneet kuumeeseen. Näimme
erään näistä tutisevista raukoista istuvan hyljättynä puun juurella,
silmissään samanlainen katse kuin sairaalla koiralla. Miehen tarmo oli
tyystin kadonnut ja hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiinsa.

Keskustellessamme toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä, lähestyi
meitä musliinipukuinen ent. _padronemme_, joka oli saanut maksunsa ja
puristanut käsiämme. Hänen suussaan savusi tavattoman pitkä sikari ja
hän viittoili meille perin suopean ja ystävällisen näköisenä.

— Apu hädässä, virkkoi Talbot, puhuttuaan hänen kanssaan muutaman
sanan. Hän sanoo, että olemme kohdelleet häntä kuin veljeä ja
taistelutoveria — mikä luonnollisesti merkitsee, että minä olen
kohdellut häntä sillä tavoin, sillä te, senkin heittiöt, olisitte kyllä
monta kertaa halunneet upottaa hänet jokeen. Nyt hän kertoo keksineensä
paikan, missä voimme päästä katon alle.

— Jonkin alkuasukkaan täisessä sikolätissä, mutisin Johnnylle.

— Kaiketi te tulette, mairitteli _padronemme_, väläyttäen hampaitaan.

Seurasimme häntä, kantaen itse tavaroitamme, koska kantajia ei ollut
saatavissa. Raskaimmat varukset oli jätettävä rannalle. Talbot tahtoi
välttämättä ottaa mukaansa sanomalehtipinkkansa.

— Niitä voidaan tarvita, sanoi hän, ryhtymättä pitempiin selittelyihin.
Sitäpaitsi ne ovat minun, ja hartiani ovat niinikään omaisuuttani,
lisäsi hän, kun Johnny ja minä osoitimme kärsimättömyyttämme.

_Padronemme_ kuljetti meidät kylän laidalle. Saavuimme oikein
kunnolliselle rakennukselle, jossa oli useita huoneita, avara kuisti
ja savupiiput. Rakennuksen edessä oli maa tallattu kovaksi. Leppeä,
kohtelias herrasmies, joka luultavasti oli paikan _alcalde_, saapui
meitä tervehtimään.

— Nämä ystävät minun, selitti _padrone_ englanniksi, ollakseen meille
höyli. He olla hyvää kansaa. He tarvita asua. Ei olla saarni huoneet.

_Alcalde_, pyylevä poskipartaniekka, kumarsi arvokkaasti.

— Suvaitkaa olla kuin kotonanne, sanoi hän.

Tällä tavoin saimme parhaimman saatavissa olevan asunnon, vaikka
olimmekin tulleet myöhään. Maksoimme tietysti yösijastamme kohtuullisen
hinnan kun seuraavana päivänä lähdimme jatkamaan matkaamme. Muuten —
elleivät Talbot ja Johnny olisi olleet seurassamme, olisimme varmasti
Yankin kanssa livistäneet viidakkoon. Seurustelussamme isäntäväkemme
kanssa piti meidän näet kumarrella ja hymyillä ja keikistellä niin
ylenpalttisesti, että minusta vihdoin tuntui kuin olisin ollut
häkkiin pistetty pikku apina, joka säleitten takaa lörpöttelee
hyväntahtoiselle ja arvokkaalle professorille. Lopulta rupesi oikein
takaraivoa pakottamaan, kun epätoivoisesti yritin pysyä tarkkaavaisen
ja hilpeän ja älykkään näköisenä. Yank istui avonaisen ikkunan ääressä
tylsänä, pureksien mälliä ja syljeksien pihamaalle, mikä kaikki
herätti minussa melkein pelonsekaisia tunteita. Mutta Talbot ja
Johnny olivat tosiaankin kuin kotonaan. He voittivat vanhan herrankin
ladellessaan mutkikkaita ja siroja kohteliaisuuksia, he pitivät
pitkiä, mahtipontisia puheita tyhjästä, heidän hymynsä oli hurmaava,
surunvoittoinen ja keskeytymätön — aivan toisenlainen kuin minun typerä
virnistyksen! — ja he aikoivat nähtävästi pitkittää tätä näytelmää
tuomiopäivään asti. Vasta sitten kun olimme jälleen omissa hoteissamme,
ymmärsin heidän puheistaan, etteivät he sentään järin paljon olleet
tällaisesta seurustelusta nauttineet.

Auringon laskiessa keskeytyi hilpeä yhdessäolomme yhtäkkiä. Kylältä
päin karkasi näet rakennustamme kohden alkuasukasjoukko, jota johti
kaksi miestä. Heistä oli toinen suuri ja romuluinen, toinen taas vallan
alamittainen. He juoksivat kuin hullut ja hyökkäsivät perille tultuaan
heti kuistille, puhjeten molemmat puhumaan yhtaikaa.

— Mikä hätänä? utelimme Talbotilta.

— En tiedä vielä. Kysymys jostakin tappelusta, luulemma.

_Alcalde_ käski heidän selittää asiansa yksi kerrallaan. Ja silloin
juttu selvisi. Iso mies ja pieni mies olivat tapelleet ja olivat
nyt saapuneet oikeutta saamaan. Näin paljon tulkitsi Talbot meille,
räjähtäen sitten nauruun.

— Pikkumies on syyttänyt itseään, jatkoi hän tuokion kuluttua. Hän
väittää hyökänneensä ison miehen kimppuun ja pehmittäneensä hänet.
Hongankolistaja taas ilmoittaa röykyttäneensä pienemmän. Kumpikaan ei
tahdo tunnustaa saaneensa selkäänsä, vaan molemmat haluavat suorittaa
sakkonsa ja saada pöytäkirjaan merkityksi, että on pahoinpidellyt
toista. Siinä näette, mihin turhamaisuus voi johtaa!

Miesten tahto täytettiin. _Alcalde_ tuomitsi puolueettomasti kummankin
sakkoihin. Hän pisti huolettoman näköisenä rahat taskuunsa.

Hämärä levittäiksen tienoon ylle ja sen mukana saapuivat miljoonat
tulikärpäset. Maa näytti tummalta sametilta ja virran suunnalta
leyhki leppoisa tuulenhenki. Kylän valot kimmelsivät keltaisina ohuen
viidakkoverhon läpi, ja etäisyyden vaimentamana sulautui virtaavan
veden kohina tuhansiin muihin ääniin. Olisin mielelläni viipynyt
ulkosalla, mutta meitä pyydettiin sisälle. Lamput lämmittivät pian
avaran, matalan huoneen sietämättömän tukahduttavaksi. Istuuduimme
oikeille tuoleille ja lennokas keskustelu aloitettiin uudelleen.
Olen monasti myöhemmin ihmetellyt, huvittiko isäntäämme todellakin
tuollainen keskustelu, vai katsoko hän kenties velvollisuudekseen
koettaa huvittaa meitä. Ehkäpä häntä väsytti teiskaroiminen ja
pokkuroiminen yhtä paljon kuin meitäkin.

Puolialaston palvelija astui huoneeseen ilmoittaen, että viereisessä
suojassa vartosi joku, joka pyrki puheillemme. Arvon _padronemmehan_
siellä oli ja hänen seurassaan kookas, komea, lyhyeen valkoiseen
nuttuun ja lahkeista halkaistuihin housuihin pyntätty mies.

— Hän olla ystäväni, esitteli _padrone_, ja hänellä olla muuleja.

Talbot teki kaupat herrasmiehen kanssa. Tämä hankkisi meille ratsut
kymmenen dollarin maksusta päivältä ratsua kohti, minkä lisäksi hän
tarjoutui kuljettamaan tavaramme kuudesta dollarista sentneriltä.
_Padrone_ seurasi keskustelua iloisen näköisenä.

— Minä olla erinomaine ystävä, sanoi hän.

— Olette herrasmies ja lukenut mies, poikani, vastasi Talbot
painokkaasti. Tahtoisinpa melkein sanoa, että olette oikea
mongertajamestari!

_Padrone_ oli hyvin tyytyväisen näköinen, mutta vaati heti viittä
dollaria. Talbot sujautti hänelle rahat. Johnnyn mielestä tosin miehen
vaatimus melkein pilasi hänen osoittamansa auliuden arvon, mutta me
muut olimme toista mieltä. Luulen että ystävällinen käytös vaikuttaa
syvästi noihin laiskoihin ja epäluotettaviin ihmisiin. Mies oli aluksi
koettanut jutkauttaa meitä, mutta lopulta hän teki kaiken voitavansa
auttaakseen meitä.

Ilta-aterian aikana näimme ensimmäisen vilahduksen talon naisista.
Vanhempi heistä oli pyylevähkö, tyyni ja arvokas. Silmiinpistävintä
hänessä oli mustan tukan runsaus. Hän kumarsi meille vakavan näköisenä,
hymisi jonkun espanjalaisen sanan ja omisti sitten kainostelematta
huomionsa eri ruokalajeille. Nuorempi, Mercedes-niminen, oli
ihastuttava. Hänelläkin oli kiiltävän musta tukka, jota peitti
siro _rebosa_, huivi. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat hyvin
ilmeikkäät ja hän käytte!! niitä taitavasti, vaikka pyrkikin näyttämään
ujolta ja aralta. Hänellä oli sorea, täyteläinen vartalo, ja hänen
pukunsa korosti oivasti hänen sulojaan. Luullakseni johtui kuitenkin
hänen keimailunsa enemmän hänen rodulleen ominaisesta vaistosta
kuin henkilökohtaisesta ja harkitusta hurmaamishalusta. Me neljä
punapaitaista kulkuria emme kaiketi olleet kovinkaan houkuttelevia.
Olipa nyt syy mikä tahansa, oli vaikutus joka tapauksessa aivan
ilmeinen. Hän oli suorastaan viettelevä. Hänen raukeat katseensa,
_rebosa_, viuhka, hitaat, pehmeät liikkeet ja tukkaan pistetty punainen
kukka tenhosivat meidät auttamattomasti. Epämiellyttävältä tuntui vain
se ihojauheen paljous, jolla kumpikin naisista oli itsensä kaunistanut.

Yank ja niinä olimme poissa leikistä, tai ainakin luulimme
olevamme, sillä emmehän tainneet ollenkaan espanjaa. Johnnyä ei
kielentaitamattomuus kuitenkaan häirinnyt vähimmässäkään määrässä.
Viidessä minuutissa oli hän unohtanut koko muun maailman, yrittäessään
kiinnittää neitosen huomiota vilkkaasti ja merkillisesti elehtimällä
ja änkyttämällä joitakin oppimiaan sanoja. Tyttö eläytyi pian tähän
huvinäytelmään. Talbot puolestaan oli totinen ja erinomaisen kohtelias.
Kun ateria oli päättynyt, nousivat naiset äkkiä pöydästä, kumarsivat
ja poistuivat muitta mutkitta. Johnny katsahti meihin häkeltyneenä,
punoittavana ja kokolailla tyytymättömänä. _Alcalde_ ei ollut
millänsäkään. Yank, Talbot ja minä nautimme suuresti tilanteesta.

— Tapaatte hänet kyllä myöhemmin, lohdutti Talbot hiukan pilkallisena.

Johnny nieli vaiteliaana kahvinsa.

Aterian päätyttyä menimme ulos. Talon edustalla olevan aukion
kummallekin puolelle oli sytytetty iloinen roihu. Neljä kitaraniekkaa
istui kuistin kylkeen kyhätyllä lavitsalla ja alapuolella käyskenteli
kolme- neljäkymmentä ihmistä. Tavallisia alkuasukkaita kaikki
tyynni. Isäntämme perhe ja muuan toinen, johon kuului mies, vaimo ja
kolme lasta, muodostivat kaikesta päättäen paikkakunnan ylimystön.
Paremmiston edustajat kapusivat luoksemme kuistille. Vanhimmat
perheenjäsenet olivat aivan isäntäväkemme näköisiä — vain herrojen
parrat olivat hiukan eri tavalla leikatut ja rouvien painossa oli
jonkun kilon ero. Nuoremmista kiinnitti ensiksi huomiotamme pitkä,
solakka, valkopukuinen neito. Hänen takanaan asteli parinkymmenen
ikäinen nuorukainen, perin koreasti puettu ollakseen miehiseen
sukupuoleen kuuluva. Hänellä oli pehmeä, valkoinen paita ja lyhyt
sininen takki, joka oli koristepunoksin kirjailtu. Uumalla oli
punatupsuinen, leveä vyö, ja housut oli halkaistu alhaalta polviin
saakka. Pieniä hopeanappeja oli siroteltu kaikkiin mahdollisiin ja
mahdottomiin paikkoihin. Uljaan näköinen nuori herra muuten, vähäisine
viiksineen ja punaisine huulineen, joiden välistä hampaat välähtelivät.

Kuitenkin oli hän sitä lajia, jota en voi sietää ollenkaan.
Kyläläisistä olivat useimmat pukeutuneet valkoisiin. Kaikilla naisilla
oli _rebosa_, ja paksulti ihojauhetta kasvoissa. Taustalla näkyi
muutama amerikkalainen.

Soittoniekat virittivät marssinkaltaisen sävelmän ja tanssinhaluiset
järjestyivät pareiksi. Siitä kuontui sitten jokin lansieerikatrillin
tapainen meno; tanssivat liikkuivat arvokkaasti ja juhlallisesti ja
äärettömän hitaasti. Minusta tuossa ei ollut paljon mitään näkemistä.
Istuimme jäykässä rivissä, osoittaen kohteliaisuuttamme seuraamalla
tanssivien pyörimistä. Se oli jotakuinkin yhtä hauskaa kuin sairaalassa
käynti. En tiedä mikä sitten vihdoinkin sai heidät lopettamaan
esityksensä, mutta arvatenkin puutuivat soittajien sormet, tai ehkäpä
tekivät esiintyjäin jalat tenän.

Tovin kuluttua alkoi soitto jälleen. Sävel oli suunnilleen yhtä juhlava
kuin edellinenkin. Hieno, nuori vienous nousi nyt paikalta ja kumarsi
syvään isäntämme tyttärelle, ohjaten hänet sitten aukiolle.

— No, Johnny, näyttäkääpäs nyt, että olette urheilija, sanoi Talbot,
kohottautuen istuimeltaan, Lähtekäähän tanssittamaan vierasta.

— Ei taida kävellä, mutisi Johnny synkästi, seuraten Mercedestä
katseillaan.

— Naisenne kyllä opastaa teitä. Tulkaa!

Talbot kumarsi totisena valkopukuiselle neitoselle, joka ihastui
ikihyväksi. Johnny tarjosi kohteliaasti ja miellyttävästi
käsivartensa toiselle tytölle. Tyttö myöntyi hieman koppavasti ja
välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei luonut katsettakaan Johnnyyn eikä
suonut hänelle yhtään sanaa. Luullakseni ei juttu huvittanut häntä
ollenkaan, sillä hän heilutti laimeasti viuhkaansa ja tuijotti jonnekin
etäisyyteen. Tanssi alkoi.

Se oli jokseenkin samanlaista kävelemistä kuin äskeinenkin tanssi.
Tanssivat astuivat ensin hiukan eteenpäin ja sitten taaksepäin,
pyörähtivät ja kumartuivat kitaransoiton tahdissa. Temput tehtiin
uudelleen ja yhä uudelleen, Johnny ja Talbot olivat pian asiasta
periltä ja seurasivat muiden esimerkkiä.

Aluksi oli Johnny alakuloinen ja hajamielinen. Mutta kun hän tanssin
kuluessa oli pari kertaa päässyt Mercedeksen kanssa vastakkain, alkoi
hänen ilmeensä kirkastua. Tulen hohteessa näin ainoastaan heidän
vartaloittensa ääriviivat ja valkoiset kasvot, mutta saatoin kuitenkin
huomata, että neito viivähti Johnnyn rinnalla hiukan kauemmin kuin
olisi tarpeellista ollut, ja arvasin, että mustat silmät olivat
täydessä toiminnassa. Kun tanssijat sitten palasivat kuistille,
oli Johnny iloinen, mutta hieno nuorukainen näytti synkältä kuin
ukkospilvi. Mercedeskin tuntui hilpeältä, mutta Johnnyn neitonen
hymyili edelleenkin ylpeätä, heikkoa hymyään.

Fandango kesti tunnin. Johnnyn ja nuoren espanjalaisen kilpailu kävi
yhä tiukemmaksi. Mercedes ei koettanutkaan parantaa tilannetta.
Tunnelma oli jo paljon eloisampi kuin alussa. Fandangoa seurasi
hidas, liukuva valssi ja tätä taas kokonainen sarja eri tansseja
pokkuroimisineen ja pyörähtelyineen. Kovasti oli sievää ja vaikuttavaa
kaikki, mutta samalla oli siinä minun mielestäni jotakin oudon
viekoittelevaa. Ehkäpä johtui kuitenkin vaikutelmani siitä, että itse
olin perin yksinkertainen luonne ja että tämä kaikki oli minulle vallan
uutta. Täytyy muistaa, että monet ihmiset näkevät meikäläisissäkin
tansseissa jotakin pahaa siksi, etteivät ole niihin itse tottuneet.
Samalla tavalla ovat kai espanjalaisissakin tansseissa muutamat rohkeat
otteet ja asennot käyneet niin tavallisiksi, etteivät ne asianomaisista
enää tunnu sen kummemmilta kuin meikäläisestä tanssivasta nuorisosta
omien tanssiemme temput. Olin tarpeeksi filosofinen katsellakseni asiaa
tällä tavalla. Mutta toisin oli Johnnyn laita. Hän huomasi Mercedeksen
suovan espanjalaiselle kaihontäytteisen katseen, hän huomasi neidon
liehuvan tuon keikarin ympärillä houkutellen, notkistellen ja
keimaillen, ja vihdoin näki hän kuinka tenhotar vaipui kavaljeerinsa
käsivarsille raukeana ja onnellisena. Hän ei ymmärtänyt, että kaikki
tämä kuului tanssin luonteeseen, hän oli sokea, eikä nähnyt, että
pari lopulta erkani palatakseen kuistille — mies savuketta kierrellen
ja tyttö laiskasti viuhkaansa leyhyttäen. Johnnyn silmät hehkuivat
himmeästi, hän tuijotti suoraan eteensä ja kaksi punaista läikkää paloi
hänen poskillaan.

Talbot Ward nousi äkkiä, vaikkakin tyynesti, viitaten minulle, että
lähtisin mukaan. Hetken kuluttua kumartui hän jo Johnnyn tuolin yli.

— Haluaisin jutella muutaman sanan kanssanne, virkkoi hän hiljaa.

Johnny kohotti uhmaavan näköisenä katseensa. Talbot odotti. Vihdoin
nousi Johnny huudahtaen heikosti. Ward tarttui hänen käsivarteensa
ja kuljetti hänet maleksivan alkuasukasjoukon läpi kylään johtavalle
tielle.

Johnny kiskaisi käsivartensa vapaaksi ja pysähtyi.

— Mitä tahdotte, herra? kysyi hän tärkeästi.

— Olette matkalla Kaliforniaan, jutteli Ward, ja täällä viivytte vain
yhden yön. Tyttö on sievä ja viehkeä — mutta hänellä ei ole mitään
kasvatusta ja hänen päänsä on aivan tyhjä.

— Olisin kiitollinen, jos jättäisitte nuoret naiset keskustelumme
ulkopuolelle, kivahti Johnny.

— Ei käy laatuun, koska juuri nuori nainen on keskustelumme aiheena.

— No, heretkäämme puhumasta sitte.

— Oletteko huomannut, miten pyyleviä kaikki äidit täällä ovat? kysyi
Ward muina miehinä.

Jatkoimme hitaasti kulkuamme. Pian pysähtyi Johnny uudelleen.

— Sanonpa teille, herra, selitti hän, ettei teillä ole mitään tekemistä
yksityisasioitteni kanssa ja että sekaantumisenne niihin suututtaa
minua suuresti.

— Aivan niin, Johnny, vastasi Talbot säyseästi, enkä koetakaan neuvoa
teitä. Tahdoin vain kiinnittää huomiotanne eräisiin asianhaaroihin,
jotka kaiketi olitte unohtanut. Haluan vieläkin toistaa pari
huomautustani, ennenkuin jätän koko jutun silleen: tyttö ei ole
läheskään tarpeeksi hyvä teille, viivytte täällä vain päivän, hän on
ihastuttava, mutta aivan sivistymätön — ja hänen äitinsä on kovin
lihava. Painukaa nyt jatkamaan kilpailuanne, jos katsotte sen vielä
maksavan vaivan.

Johnnyn ylväs sielu taisi kiemurrella pihdeissä nyt kun hän oli ehtinyt
hiukan tointua ja kun tunteet olivat hiukan jäähtyneet. Epäröiden
seurasi hän meitä vähän matkaa. Pian olimme puun luona, jonka katveessa
kuumesairas mies yhä istui, nähdäksemme aivan välinpitämättömänä
tohinasta ympärillään.

— Ei vetele tämä, pojat! huudahti Talbot. Emme voi jättää häntä yöksi
tänne; hän vilustuu varmasti. Ojentakaahan kätenne, ystäväiseni!
Hankimme teille jonkinlaisen asunnon.

Mies oli kuollut.

Kannoimme hänet kylään ja haimme muutamia maanmiehiämme käsiimme.
Kukaan ei tiennyt, kuka vainaja oli, eikä hänen tavaroistaankaan
tiedetty mitään. Hänen taskunsa olivat tyhjät. Tarkastettuamme hänet
perinpohjin havaitsimme, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä hänen
henkilöllisyydestään selville. Hautasimme hänet siis viidakkoon ilman
muuta. Tahdoin ilmoittaa asiasta _alcatdelle_, mutta Talbot ei siihen
suostunut.

— Taidanpa tuntea kalliit alkuasukkaamme liian hyvin, sanoi hän.
Kerroppa heille, että mies on kuollut, niin jopa totisesti on sinun
turha yrittää etsiä hänen tavaroitaan huomenna. Ja niiden löytäminen
on kuitenkin ainoa mahdollisuus päästä perille siitä, kuka hän oli.
Parasta kun pidämme suumme kiinni.

Palasimme verkkaisesti _alcalden_ taloon. Siellä tanssittiin
edelleenkin fandangoa. Mercedeksen silmät loistivat kun Johnnyn kanssa
nousimme portaita, ja espanjalainen keikari rypisti kiroten otsaansa,
Johnny kumarsi totisena ja katosi huoneisiin.

Kerroimme Yankille seikkailumme.

— Miespoioinen, surkutteli hän. Vielä joku päivä sitten oli hän yhtä
innokas ja toiveikas kuin mekin nyt.

Ward taivutti päätään.

— Ja hänen kuolemansa oli niin turhanaikainen, niin hyödytön.

— Sitä on vaikea sanoa, tuumi Talbot. Kukapa tietää? Ellemme olisi
melkein kompastuneet tuohon ruumiiseen, olisi Johnny ehkä tällä
hetkellä kokolailla kurjassa kunnossa, ja Johnnyllä on kuitenkin
edellytyksiä kehittyä kunnon kansalaiseksi.

— Mitähän tuo hemmetin juippi sillä tarkoitti? kysyi Yank minulta
jälkeenpäin.



VII luku.

TAIVAL.


Seuraavana aamuna yritimme epätoivoisesti saada joitakin tietoja
kuolleesta miehestä tai ainakin hänen tavaroistaan, mutta
menestyksettä. Kylässä vallitsi täydellinen sekasorto ja jokaisella
oli niin kiire päästä matkaan, ettei kellään ollut aikaa kiinnittää
meihin mitään huomiota. Varmastikaan ei tuo johtunut sydämettömyydestä,
vaan siitä, että kaikkien ajatukset olivat keskittyneet yhteen ainoaan
asiaan. Kuljetusmiehemme kävivät myös kärsimättömiksi ja vihdoin oli
meidän luovuttava tiedusteluistamme. Emme koskaan päässeet selville
siitä, oliko vainajalla omaisia tai ystäviä, vai oliko hän joku
yksinäinen olento. Myöhemmin saamme kokea monta samanlaista tapausta.

Kun olimme suorittaneet maksun _alcaldelle_, lähdimme taipaleelle.
Mercedes ei näyttäytynyt. _Padronemme_ heitti jäähyväiset kylän
laidassa ja antoi meille kullekin kookospähkinän kuoresta tehdyn
maljan, johon kiinnitetyn hihnan avulla saatoimme, kuten hän selitti,
täyttää pikarimme vedellä, tarvitsematta laskeutua muulin selästä. Vehe
oli meistä mainio.

Jonkun matkan päässä kylästä kohtasimme merkillisen kulkueen, joka tuli
meitä vastaan. Siinä oli kuusitoista muulia kolmen miehen vartioimina.
Joka miehellä oli pitkä, vanhanaikainen ja ruostunut musketti.
Muuleilla taas oli kullakin kallis kantamus. Poikittain niiden
selkien yli oli ripustettu hihna, jonka kummassakin päässä killui
melkoinen kultamöhkäle! Me painuimme lähemmä ja sivelimme lumottuina
sormillamme kaunista, hohtavaa metallia. Ja kaikki ihmettelimme, että
noin kallisarvoinen tavaramäärä oli uskottu kolmen laiskan ja risaisen
alkuasukkaan hoiviin vilkasliikkeisellä taipaleella. Talbot kääntyi
uteliaana oppaaseemme.

— Mihin joutuisi varas tuollaisen saaliin kanssa? Ja miten voisi hän
kuljettaa myötään raskaita kultakimpaleita? vastasi opas.

Sittemmin koetimme monasti, istuessamme roihuavan nuotion ääressä,
vastata tyydyttävästi noihin kysymyksiin, mutta aina onnistumatta.
Kultaa kuljetettiin tällä tavoin täysin turvallisesti.

Talbot vaati itsepintaisesti ja paljon sanoja tuhlaten, että tavaramme
kuljetettaisiin edellämme. Että tämä vaatimus oli aivan paikallaan,
havaitsimme ennenkuin olimme olleet tuntiakaan matkalla. Kohtasimme
tusinoittain kantajia, jotka lepäilivät pitkällään kantamustensa
vieressä. Siitä heitä tuskin saattoi moittia, sillä hartiain ja otsan
ympärille sidottujen hihnojen varassa kuljettivat he aivan valtavia
tavaramyttyjä. Mutta edempänä näimme myöskin tavaramuuleja, jotka
olivat pysähtyneet tielle yksinomaan siksi, että ajajat olivat liian
laiskoja kävelläkseen. Omat tavarankuljettajamme ehätimme tämän
tästäkin ja kiirehdimme heitä alinomaa heidän suureksi harmikseen.
Talbotin kaukonäköisyys kuitenkin pelasti näin meidät pitkästä
odotuksesta. Monet laivatovereistamme odottelivat vielä tavaroitaan
silloin kun me jo lähdimme pohjoista kohden.

Saavuimme tuuheaan metsään. Toisissa olosuhteissa olisivat varmaankin
uljaat puut, tiheä lehvistö, keinuvat viiniköynnökset ja valtavan
suuret lehdet tehneet meihin syvän vaikutuksen, mutta tällä hetkellä
oli meillä muuta ajateltavaa. Pitkällinen sade oli pehmittänyt maan
melkein hetteeksi, johon ensimmäinen muuli oli jättänyt syviä jälkiä.
Jälempänä tulevat eläimet astuivat sitten huolellisesti näihin jälkiin.
Seurauksena oli, että liejuun pian syntyi syviä koloja, joihin muulimme
vajosivat melkein vatsaansa myöten. Olen aivan vakuutettu siitä, ettei
mikään mahti maailmassa olisi saanut eläimiä laskemaan jalkojaan
minnekään muualle kuin juuri noihin reikiin. Jokainen niistä oli täynnä
savista vettä, joka suihkusi kuin ruiskusta joka askeleella. Jonkun
ajan kuluttua olimme varmaankin savisin ja likaisin matkaseurue tällä
maailman kolkalla. Koetimme kulkea jalankin, mutta siitä ei tullut
kerrassaan mitään. Toisinaan kulki tiemme jonkun solan läpi ja meidän
oli monasti ryömittävä nelinkontin niljaisia töyrynkupeita ylös alas.
Kerran pulahti Yank muuleineen puroon.

Ponnistellessamme eteenpäin jouduimme jonkunverran hajalle. Minä olin
kuitenkin pysynyt Johnnyn rinnalla, mutta sananvaihtoon meillä ei
ollut aikaa. Kun sitten lähestyimme muutaman puun alla vetelehtivää
alkuasukasjoukkoa, hyökkäsi näistä kolme kiljuen meitä kohti.
Pysähdyimme ja vetäydyimme lähemmä toisiamme.

Eräs hyökkääjistä tarttui Johnnyn muulia kuoiaimista ja viittasi
käskevällä eleellä Johnnyä astumaan maahan.

— Pois tieltä! karjaisi Johnny ja kun alkuasukas ei välittänyt
ollenkaan tästä kehoituksesta, veti nuorukainen esille revolverinsa.
Minä seurasin esimerkkiä.

Uhkauksemme saivat heidät peräytymään hieman, mutta he kirkuivat kahta
kauheammin, Johnny koetti usuttaa eläintään eteenpäin, mutta silloin
asettui kolme heistä jälleen hänen tielleen. Pian yhtyivät heidän
toverinsakin — neljä luvultaan — leikkiin. Kaikki osoittivat sormillaan
Johnnyn muulia ja koettivat saada häntä laskeutumaan satulasta. Vihdoin
uskalsi muuan heistä jälleen tarttua suitsiin.

— En usko että mikään varkausyritys on kysymyksessä, sanoin. Mutta
teillä on ehkä varastettu ratsu.

— Siitä en tiedä mitään, virkkoi Johnny vihaisena. Tiedän vain, että
olen vuokrannut tämän aasin ratsastaakseni sillä Panamaan, ja Panamaan
minä aion päästäkin. Nuo lurjukset voivat selvittää asiansa jälkeenpäin.

Mutta kun hän kiskoi ohjakset irti alkuasukkaan näpeistä, estivät
he hänet pääsemästä eteenpäin. Johnny kumartui ja yritti iskeä
revolverinsä perällä muuatta heistä kalloon. Hän erehtyi ehkä
hiuskarvan verran maalistaan ja mies hypähti kiljaisten takaisin.
Nyt päästi koko liuta hirvittävän huudon ja lähestyi kuin kimppuumme
käydäkseen. Johnny ja minä vedimme hanat vireeseen.

Silloin kuulimme takaapäin Talbot Wardin äänen.

— Hyökätkää siltä puolen! intoili Johnny. Antakaa niille oikein isän
kädestä.

Ward huusi alkuasukkaille jotakin espanjaksi. Miehet käänsivät heti
katseensa häneen, syytäen ilmoille hirvittävän sanaryöpyn. Hetkistä
myöhemmin tuli Talbot tyynesti kävellen viidakosta meitä kohti.

— Pankaahan asenne pois, sanoi hän irvistäen hiukan. Nuo ystävät
sanoivat minulle, että satulalaukkunne riippuvat vinossa ja että heidän
aikomuksensa oli ollut korjata niiden asentoa.

Johnny, ja minäkin luullakseni, punastuimme ankarasti. Koko seurue
ulvoi ihastuksesta. Johnny laskeutui satulasta ja samassa kymmenet
kädet innokkaina ojentuivat korjaamaan muulin varusteita. Puristimme
heidän käsiään ja nauroimme vielä kerran, minkäjälkeen jatkoimme
lokaista taivaltamme.

Päivästä muodostui elämäni hirvein. Sivuutimme kymmenittäin kuolleita
muuleja, joita suuret haaskalintuparvet vartioivat; näimme liejuun
paiskautuneita nääntyneitä miehiä; kohtasimme tutisevia kuumesairaita,
ja muuan poloinen, jonka korjasimme polulta, oli ehdoin tahdoin
paneutunut pitkälleen kuollakseen. Toisinaan hän houraili pitkät
ajat, mutta mikäli saatoimme ymmärtää, oli hänellä ollut tovereita
aloittaessaan matkansa. Nostimme hänet muulin selkään ja vuorottelumme
hänen hoivaamisessaan. Hän oli hyvin hinteläkasvuinen ja puhui
kuin englantilainen. Myöhemmin kävi selville, että hän oli saanut
koleeratartunnan. Vietimme yömme tiepuolessa olevassa mökkirähjässä ja
sinne jätimme hoidokkimmekin.

Aikasin seuraavana aamuna saavuimme kallioiselle ylätasangolle, jolla
kasvoi palmuja. Taaempana häämöitti vuorijono. Kapusimme sen yli, mutta
tuskin päästyämme laaksoon kävi matka jälleen ylöspäin. Näin jatkui
matkantekomme alituisena ryömimisenä ylös alas, ja aina luulimme,
että seuraava ylänkö oli viimeinen. Meidät kohtasi kuitenkin pettymys
toisensa jälkeen ja vihdoin olimme aivan epätoivoisia. Päivä oli
rasittavan helteinen. Lopulta pysähtyi kuitenkin intiaani, joka tylsänä
oli kulkenut etunenässä. Hän pesi huolellisesti jalkansa kuralammikossa
ja veti sitten housut ylleen.

— Tuo näyttää minusta rohkaisevalta oireelta, virkoin Johnnylle.

Hetkistä myöhemmin olimme Panamassa.



VIII luku.

PANAMA.


Saavuimme kaupunkiin aikaisin iltapäivällä silmiämme räpytellen,
sillä edessämme oli aivan samanlainen yhdyskunta kuin »Poikien Omassa
Merirosvossa» kuvattu. Meidän ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa
mielikuvitustamme todetaksemme, että Morgan ja Kidd ja kaikki nuo
muut kuuluisuudet olivat täällä riehuneet puukko hampaitten välissä,
pistooli kädessä ja leveä vyö uumilla, tuomiokirkon kellojen
moikaessa ja naisten kirkuessa. Kaikki tässä kaupungissa tuntui
kuuluvan menneisyyteen, sillä jäljet amerikkalaisten tunkeutumisesta
tänne olivat tyystin hävinneet. Kaksikerroksiset puutalot koreine
ulkoparvekkeineen kallistelivat peloittavissa asennoissa katujen yli.
Kaikkialla oli kapeita, salaperäisiä kujia. Harmaantuneita katedraaleja
ja pienempiä kirkkoja oli siroteltu nurmettuneiden plazain ympärille.
Ja laitapuolilla törrötti suurenmoisten rakennusten raunioita, jätteitä
korkeakouluista ja luostareista, joita ei koskaan oltu rakennettu
valmiiksi. Valtavat paadet lojuivat maassa epäjärjestyksessä, tuhansien
pikku kasvien peittäminä. Siellä täällä oli vielä joku pilarien
kannattama holvi tai käytävä pystyssä. Joka rakosessa rehoitti ruoho.
Tulin haaveelliseksi ja nautin täysin siemauksin. Viidakko tuntui
minusta salakavalalta, viekoittelevalta olennolta, joka hitaasti
kietoi pahaa-aavistamattoman saaliin verkkoihinsa. Sammalpeitteiset
rauniot olivat vaipuneet unelmiin menneistä ajoista. Ja holvikattojen
yllä liihoittelivat entisyyden varjot, entisyyden, joka oli kuollut
ja kuopattu ja unohdettu, niin ettei siitä ollut muuta jälellä kuin
jokunen särmikäs, hajonnut pääsi.

Totta puhuakseni pidin kuitenkin aina tuollaiset mietteet omana
salaisuutenani.

Varsinainen kaupunki oli paljon eloisampi. Vanhat, ränsistyneet
talot olivat saaneet tilapäisen uutuudenleiman sen kautta, että
niiden seinille oli ripustettu karkeasta purjekankaasta kyhättyjä
nimikilpiä. Pääkadun varrella oli hotelleja, ruokaloita ja lajitelma
pelihuoneustoja. Niissä tungeksi ihmisiä aamusta iltaan ja illasta
aamuun, sillä kaupungissa vetelehti tuhansia matkamiehiä, jotka
odottivat tilaisuutta päästä eteenpäin. Useat heistä olivat olleet
täällä jo kauan ja he olivat aivan epätoivon partaalla. Muutamat
amerikkalaiset pelurisakit tekivät hyviä kauppoja. Alkuasukkaita varten
oli lukemattomia anniskeluja. Väki oli aivan liian laiskaa viitsiäkseen
»verottaa» ulkomaalaisia, joita kaupunkiin tulvi tulvimalla. Siitä
hommasta huolehti joukko eri kansallisuuksiin kuuluvia päteviä
ja toimeliaita miehiä. Kaksi kaupungin kolmesta hotellista oli
ulkomaalaisten käsissä, mistä niiden nimetkin, Hotel Francaise, Fonda
Americano ja Washington-talo, olivat todistuksena. Pelihuoneustot
olivat amerikkalaisten hoidossa, kun taas ranskalaiset ja saksalaiset
etupäässä huolehtivat ravintoloista.

Asuimme päivän Fonda Americanossa, mutta kun havaitsimme, että
odotuksemme luultavasti muodostuisi pitkäaikaiseksi, vuokrasimme
pari huonetta eräästä talosta pääkadun takana. Saimme ne sopuhintaan
muutamalta alkuasukkaalta. Ne olivat vanhan, kalkilla sivutun
rakennuksen toisessa kerroksessa. Huonekaluja oli mitättömän vähän ja
sitäpaitsi olivat suojat kovin kylmät. Mutta ikkunat antoivat vanhaan
puutarhaan, muurin ympäröimään ihastuttavaan soppeen, jonka keskellä
komeili ajan kuluttama, sammalpeitteinen, kivinen suihkukaivo. Olipa
siellä joku huojuva banaanipuukin ja pari kolme korkeata palmua
sekä tiheä köynnöskasvullisuus, jonka piiloissa puroset lirisivät.
Parvekkeella paistoi päivä hiostavan kuumana, ja kiitollisina
lämmittelimmekin kylmettyneitä jäseniämme parvekkeen kaiteisiin nojaten.

Kävimme joka ravintolassa, mutta havaitsimme niiden olevan toinen
toistaan huonompia. Söimme vain kerran päivässä — aito espanjalaisen
aterian. Siihen kuului monia vahvasti maustettuja ruokalajeja, jotka
tavallisesti oli upotettu lihakastikkeeseen ja sisälsivät juustoa,
lihapaloja, ohrajauhoja ja sensemmoista. Jokainen näistä ruokalajeista
oli jo yksikseenkin aimo koetus tavalliselle ruuansulatuselimistölle,
ja »aito espanjalaiseen päivälliseen» kuului näitä lajeja kymmenittäin.
Tavallisesti seurasikin tuota ateriaa hirvittävä pahoinvointi.

Erään saksalaisen omistamassa ruokalassa kohdeltiin meitä niin
hävyttömästi, että Yank vannoi kostavansa isännälle. Hän ei suostunut
ilmaisemaan, millä tavalla hän kostaisi, sanoipa vain syövänsä samassa
paikassa seuraavanakin päivänä. Hän kutsui mukaansa viisi tai kuusi
vierastakin, joihin olimme ehtineet tutustua. Me teimme kuten hän
pyysi, söimme kiirehtimättä päivällisemme ja tunsimme olomme kaikin
puolin mukavaksi.

Kun nyt nousemme pöydästä, sanoi Yank, menette kaikin ulos pääovesta
ja jatkatte suorinta tietä Fonda-baarille. Siellä odotatte minua.
Alkakaahan laputtaa ja tehkää kuten sanoin.

Tottelimme. Viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia myöhemmin astui
Yank luoksemme.

— Toivottavasti saamme nyt selityksen, sanoi Johnny. Olemme sangen
kiitolliset päivälliskutsusta, mutta haluamme tietää, mitä sen takana
piilee.

— Hyvä, nauraa kihersi Yank. Juttelin pötyä saksalaiselle noin
viiden minuutin ajan lähtönne jälkeen ja sitten ojensin hänelle
dollarini. »Mitä se on?» kysyi hän. »Se on dollari», vastasin,
»maksuksi päivällisestä.» »Niin, teidän päivällisestänne, mutta
entäs vieraittenne?» sanoi hän. »Se ei liikuta minua», vastasin.
»Huolehtikoot itse maksuistaan.» Hetkistä myöhemmin lähdin. Hän sai
jonkinlaisen kohtauksen ja minä väsyin hänen kaitsemiseensa.

Kaupungin muurien ulkopuolella oli laaja telttaleiri, jossa
varattomimmat tai säästäväisimmät kullankaivajat asuivat. Siellä
oli myöskin iso sairassuoja. Sairaustapaukset johtuivat suurimmaksi
osaksi matkan aiheuttamista vaivoista, epäterveellisestä ilmanalasta,
järjettömästä hedelmien syönnistä, juopottelusta ja terveydenhoidon
puutteesta. Olen aivan varma siitä, että vain kaupungin asema — se oli
tuulisella kannaksella — pelasti meidät ruttotartunnasta. Jokaisella
amerikkalaisella oli mukanaan patenttilääkkeitä, samantapaisia kuin ne,
joita heillä on tapana tunnollisesti nieleksiä visseinä vuodenaikoina.
Luulenpa näiden puoskarisekoitusten vaatineen aikojen kuluessa monta
uhria.

Aamupäivisin kävimme säännöllisesti satamassa haastattelemassa
höyrylaivatoimiston virkailijoita. Suunnilleen kolmesataa meistä oli
ostanut kauttakulkulipun New Yorkissa ja meille ilmoitettiin, että vain
viisikymmentäkaksi matkustajaa voitiin sijoittaa ensinnä lähtevään
laivaan entisten matkustajien lisäksi. Kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan
saisi siis jäädä odottamaan seuraavaa kulkuvuoroa. Tietenkin päätti
jokainen, että ainakin hän lähtisi noiden viidenkymmenenkahden mukana
— viivytys tällaisella seudulla tällaisena aikana ei voinut tulla
kysymykseenkään. Laivakonttorin virkamiehillä oli vaikeat päivät.
Jokainen kyselijä halusi tietoa siitä, milloin laiva saapuisi, ja
sitähän oli aivan mahdoton sanoa. Lisäksi tilasi jokainen kojupaikan,
ilmoittaen kymmenittäin syitä, miksi juuri hän oli oikeutettu sellaisen
saamaan. Konttori oli suorastaan kauhistava paikka. Siellä metelöitiin
ja noiduttiin ja riideltiin riitelemästä päästyäkin, enkä vielä tänä
päivänä käsitä, että siellä ei tosiaankaan tapettu ketään.

Kun olimme kiduttaneet virkailijoita rupeaman, oli meillä aikaa
laiskotella. Saatoimme maleksia kaduilla, kävellä rannassa tai
vetelehtiä anniskeluissa ja peliluolissa, miten vain itseämme halutti.
Kaikki oli mielenkiintoista, vaikkakin katuelämä ja pelihuoneustot
kukoistivat vasta iltapuolella päivää.

Kello neljän maissa tai vähän myöhemmin, kun virallinen siesta,
lepoaika, oli ohi, vilkastui pääkadun liikenne huomattavasti.
Alkuasukkailla oli valkoiset puvut ja suuret, pehmeät olkihatut ja he
liikkuivat hyvin sulavasti. He kuuluivat rauhalliseen, velttoon rotuun,
ja olivat aina valmiit astumaan käytävältä ojaan, antaakseen muihin
kansallisuuksiin kuuluville vastaantulijoille tilaa. Muistan, että
naisilla oli runsas, musta tukka, johon he olivat pistäneet sikareja.
Kadut olivat hyvin kapeat. Kun ajoneuvoja tuli vastaan, oli meidän
kaikkien väistyttävä syrjään, samoin vankijonoja kohdatessamme. Vangit
oli tavallisesti kytketty toisiinsa rautavitjoilla. Näitä poloisia
näimme Panamassa vaikka minkä verran.

Meitä huvitti suuresti maleksia vanhan kaupungin kaikissa merkillisissä
paikoissa. Katedraalien pimeät käytävät, pihattojen rakoilleet kivet ja
puutarhojen salaperäiset kätköt viekoittelivat meitä, ja me pääsimme
usein sangen läheltä seuraamaan alkuasukkaitten elintapoja. Yleensä
katseltiin meitä aluksi epäluuloisesti joka paikassa. Kullanetsijäin
joukossa oli kosolti lurjuksia — ihmisiä, joiden ei täällä tarvinnut
hillitä raakoja vaistojaan tai häjyjä himojaan. He huomasivat, että
alkuasukkaan saattoi tyrkätä käytävältä ojaan ja he tyrkkäsivät hänet
ojaan. Kerran näin tuollaisen raakimusjoukon sytyttävän savukkeensa
alttarikynttilöistä. Mutta Talbotin espanjankielentaito ja oma
käytöksemme avasivat meille pian ovet joka paikkaan.

Löytöretkellä ollessamme keksimme eräänä päivänä sangen miellyttävän
paikan. Olimme kaupungilla harhaillessamme lopulta saapuneet pitkälle
muurille, jossa tuntui olevan vain yksi, vähäinen portti. Sen vieressä
riippui soittokellon nuora, johon emme siekailleet tarttua. Portti
avautui melkein heti ja me astuimme muurin sisäpuolelle.

Olimme avaralla, sileitten kivilaattojen peittämällä aukiolla. Kivet
olivat märkiä, aivan kuin olisi äsken satanut. Lukuisia katottomia
ruohokojuja oli pystytetty eri puolille aukiota. Keskellä kohosi kaivo,
läpimitaltaan ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa, ja sen yläpuolella
kallisteli vedennostolaite. Ei ainuttakaan elävää olentoa ollut
näkyvissä. Portti oli kaiketi avattu vetonuoralla.

Luikkasimme iloisesti, ja tovin kuluttua kompasteli jostakin kojujen
takaa sisukas vanha eukko meitä kohti. Hän virkkoi jonkun sanan sangen
kärsimättömällä äänellä. Talbot teki lyhyen kysymyksen, johon nainen
vastasi vielä lyhyemmin, minkäjälkeen hän heti köpitti tiehensä.

— Mitä hän sanoi? kysyi meistä joku uteliaana.

— Hän kysyi, vastasi Talbot, miksemme ilman muuta ota haltuumme
jotakin noista, vaivaamatta häntä. Luulen hänen tarkoittaneen noita
kanakoppeja, vaikka en totisesti tiedä, mihin ne ovat omiaan.

Tarkastelimme niitä lähemmin. Kukin niistä oli jaettu kahteen komeroon,
joihin kumpaankin mies nipin napin saattoi mahtua. Toisessa komerossa
oli kolmijalkainen tuoli, toisessa pari punaista, muhkeata savimaljaa.
Niiden viereen oli asetettu kookospähkinän kuoresta kyhätty vesikauha.

— Kylpylaitos! huusi Johnny ihastuneena.

Maljoissa oleva vesi tuntui kylmältä. Otimme kukin haltuumme
komeron ja kaasimme jäätävän veden ylitsemme suurella nautinnolla
luonnollisesti. Kaikki muut paitsi Yank. Hän katseli edesottamustamme
hiukan pilkallisen näköisenä. Ja sitten meni hän matkoihinsa pitkine
pyssyineen.

Hei! hoilasi Johnny lopulta. Missä ovat pyyhkeet? Siihen kysymykseen
emme löytäneet mitään vastausta. Pyyhkeitä ei ollut näkyvissä. Ja akka
kieltäytyi kuulemasta kutsuamme. Kun olimme lähtövalmiit, ilmestyi
hän kuitenkin paikalle, kantaen maksuna meiltä kolmelta yhteisesti
amerikkalaisen hopeakolikon. Ainoa halpa huvi, mikä meillä oli
Panamassa. Tässä kylpylaitoksessa kävimme sitten joka päivä lepohetken
jälkeen, pyyhkeet mukanamme. Yank vain kieltäytyi itsepäisesti suomasta
itselleen tätä nautintoa.

— Minulla on muutenkin ollut täysi työ kuumetta piileskellessäni,
selitti hän. Ette, näemmä, muista, että olen saapunut tänne tautiselta
metsäseudulta. Siellä ei saa kananpoikiakaan pysymään hengissä.

— Miksi ei? uteli Johnny viattomasti.

— Siksi, että ne horkkakohtauksen saatuaan pudistelevat kaikki höyhenet
yltään, ja sitten ne paleltuvat kuoliaaksi, vastasi Yank.

Iltaisin oli pääkatu komeasti valaistu, mutta kujat piileksivät
pimeässä. Väkeä oli liikkeellä joukottain. Kaikki näyttivät kulkevan
baarista ja pelisalista toiseen. Noin tuhannesta matkamiehestä opimme
aikaa myöten tuntemaan suurimman osan ainakin näöltä. Kotimatka yön
pimeydessä saattoi muodostua hyvinkin vaaralliseksi ja siksi menimme
aina joukolla asuntoomme. Johnnyn oli kuitenkin lumonnut muuan
meksikolaiseksi _monteksi_ nimitetty peli ja senvuoksi saimme usein
odottaa melko kauan, ennenkuin joukkomme oli täysilukuinen.

Eräänä päivänä oli vihdoinkin käynnistänne laivakonttorissa jotakin
hyötyä. Huomasimme talon edustalla olevalla _plazalla_ vilkkaasti
keskustelevan ja liikehtivän ihmislauman. Kiusaantuneet virkamiehet
olivat saaneet valmiiksi suunnitelman, jonka mukaan nyt olisi
ratkaistava, ketkä viisikymmentäkaksi kolmestasadasta odottavasta
pääsisivät matkustamaan ensi laivalla. Ilmoitettiin, että arpominen
tapahtuisi kello yksitoista.

Tämä kaikki oli kuten olla piti, mutta mitä takeita oli yleisöllä
arpojain rehellisyydestä?

Ehdotettiin, että yleisön keskuudesta valittu komitea saisi olla
tilaisuudessa läsnä.

Taivaan tähden, ei! Kukapa tuollaiseen komiteaan ryhtyisi? Olettakaapa,
että arpa lankeaisi jollekin komitean jäsenelle. Uskoisiko kukaan, että
peli oli ollut rehellistä?

No, sittenpähän ehkä voitaisiin kolmestasadasta paperipalasta
viisikymmentäkaksi varustaa merkinnällä, ja näistä saisi sitten kukin
matkustaja nostaa yhden.

— Se sopii, pojat! huusivat lähimpänä seisoneet takalistolla
rähisevälle laumalle.

Muuan virkamiehistä oli kavunnut tynnyrille paperipalalaatikko
kainalossaan. Tynnyrin viereen asettui kirjuri nimiluetteloineen.

— Sitämukaa kuin huudan nimen, pyydän asianomaista nostamaan arvan
laatikosta! kuulutti virkamies.

Jännittyneinä ja suut selällään ryhmityimme hänen ympärilleen.

— No, onko koskaan asioita hoidettu noin kirotun haljulla tavalla?
huudahti Talbot — Nostakaapas minua, pojat!

Johnny ja minä kohotimme hänet hartioillemme.

— Hyvät herrat! Hyvät herrat! huusi hän kerran toisensa jälkeen, kunnes
melu vihdoin hetkeksi taukosi.

— Minäkin olen lunastanut lipun, ilmoitti Talbot ja minä tahdon nähdä,
että kaikki sujuu asianmukaisella tavalla. Ja nytpä haluaisin kysyä
tuolta virkaherralta, mikä estää kokonaan väärää henkilöä astumasta
esiin jotakin nimeä huudettaessa. Arvanhan voi nostaa sellainenkin,
jolla ei ole siihen oikeutta.

— Kyllä »oikea» mies hänet siitä estää, kuului ääni joukosta. Miehet
purskahtivat nauruun.

— No, mutta jos syntyy riita siitä, kuka on »oikea», niin miten se
juttu sitten ratkaistaan? Ja voiko kukaan estää ketään varustamasta
saamaansa puhdasta paperipalasta merkinnällä?

— Hän on oikeassa! Hyvä! huusivat useat äänet.

Virkamiehet pitivät lyhyen neuvottelun. Lopulta ilmoitti toinen, että
arvonta suoritettaisiin seuraavana aamuna. Silloin tulisi jokaisella
olla matkalippu mukana. Voittajien lippuihin tehtäisiin heti merkintä.
Saatuamme tämän tiedonannon hajaannuimme eri tahoille.

Tällainen oli Talbot Wardin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Jotenkin
joutava juttu, kuten näkyy, mutta juuri siksi olenkin sen kertonut.
Hänet tunnettiin tämän jälkeen, ja muistan että moni aivan vieras
henkilö puhutteli häntä sinä iltana.

Seuraavana aamuna olivat laivatoimiston herrat saaneet asiat kuntoon.
Koska me emme olisi mahtuneet kaikin huoneistoon, oli arvonta
toimitettava taivasalla.

Matkalle pyrkijät saivat vuorotellen astua esiin ja kunkin sallittiin,
sitten kun hän oli esittänyt pilettmsä, nostaa paperisuikale
laatikosta. Jos se oli tyhjä, lähti asianomainen laputtamaan, mutta
jos siinä oli merkintä, tehtiin vastaavanlainen harakanvarvas heti
matkalippuun Toimitus kesti melkein koko päivän, mutta jännitys ei
lauennut hetkeksikään. Kukaan ei muistanut edes päivällistään.

Yankia luonnisti hyvin, mutta Talbot, Johnny ja minä nostimme kukin
tyhjän arvan.

Lähdimme kävelemään rantaa pitkin punnitaksemme tilannetta.

— Meidän olisi pitänyt ostaa piletit nimenomaan tähän laivaan, eikä
vain tälle linjalle, arveli Johnny.

— Älkää puhuko siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, murisi Talbot
hiukan närkästyneenä, vaan sanokaa mieluummin, mitä meidän nyt on
tehtävä. Onko meidän tyydyttävä odottamaan seuraavaa laivaa?

— Joka nähtävästi on täällä kahden tai kolmen kuukauden kuluttua,
kukaties, lisäsi Johnny.

— Kuusi viikkoa riittää, luullakseni. Minulle on kerrottu, että nyt
on järjestetty säännöllisiä kulkuvuoroja uusien postiyhteyksien
aikaansaamiseksi..

— Olkoon menneeksi kuusi viikkoa. Mutta jos jäämme niin pitkäksi aikaa
tähän kurjaan pesään, sairastumme jokaikinen, suorastaan näännymme, ja
sillä aikaa korjaavat muut kullan.

— Onko mitään mahdollisuuksia? kysyin minä.

— Purjelaiva, vastasi Talbot lyhyesti.

— Hm! Kukapa tietää, milloin joku sellainen tänne ilmestyy. Ja jos
tänne saapuisikin purjelaiva, syntyy täällä hitonmoinen riita siitä,
kuka pääsee mukaan. Täällä on paljon odottavia.

— Niin, meidän on nyt ratkaistava kysymys suuntaan tai toiseen.
Jalkaisin emme pitkälle pääse — eikä tilanne ole juuri parempi
seuraavankaan laivan saapuessa. Siihen on miten kuten saatava
sopimaan ainakin parisataa miestä, nimittäin ne, jotka jo ovat täällä
matkalipuilla varustettuina, ja monta muuta lisäksi.

— Minä äänestän purjelaivaa, sanoi Johnny. Sellaisia tulee tänne
melkein joka tai joka toinen viikko. Ja ellemme pääse ensimmäisen
mukaan, niin pääsemme ehkä toisen tai kolmannen myötä.

Talbot katsoi minuun kysyvästi.

— Mukiinmenevä ehdotus, nyökkäsin.

— Sittenpä ei ole hukattava aikaa, virkkoi Talbot päättävästi ja lähti
kulkemaan kaupunkia kohden.

Yank oli vaiteliaana kuunnellut lyhyttä neuvotteluamme. Hän ripusti
luodikkonsa hihnasta olalle ja lähti talsimaan perässämme. Pian jäi hän
kuitenkin huomattavasti jälkeen ja katosi vihdoin kokonaan näkyvistämme.

Pysyttelimme Talbotin rinnalla hiukan hämmentyneinä vieläkin. Mitään
purjelaivaahan ei tällä hetkellä ollut näkyvissäkään. Kun lisäksi ei
tänään odotettu sellaisia saapuviksi, emme käsittäneet, mistä kiire
johtui. Talbot marssi suoraa päätä laivatoimistoon.

— Minulla on asiaa Browniile, selitti hän eräälle virkailijalle. Brown
oli muuan yhtiön mahtavimmista asiamiehistä. Konttoristi näytti hieman
epäröivältä. Brownia ei sopinut häiritä pikkuasian vuoksi. Mutta
Talbotin kasvoissa oli hyvin päättävä ilme.

— Mitä sanomista teillä olisi hra Brownille? kysyi konttoristi vihdoin.

— Kas, sen sanon hänelle itselleen! selitti Talbot taipumattomana.
Tahdonpa lisäksi huomauttaa, että tässä ovat hra Brownin omat edut
kysymyksessä. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset — ja että hra Talbot
Ward New Yorkista haluaa puhutella häntä.

Nuorukainen poistui viipyen moniaan hetken asiamiehen
yksityishuoneessa. Asioittensa käsittelemistä odottavien
kullankaivajien joukosta kuului äänekästä napinaa. Lopulta hän
kuitenkin palasi.

— Hra Brown ottaa teidät vastaan, ilmoitti hän.

Brown oli punakka ja rehevä viisikymmenvuotias. Hänellä oli terävät
silmät ja ruskahtava parta. Nyökättyään meille lyhyesti silmäili hän
meitä tutkivasti.

— Me kolme, aloitti Talbot ilman muuta, olemme lunastaneet kukin
matkalipun höyrylaivalinjallenne. Me emme ole onnistuneet saamaan
lupausta päästä täältä ensi laivavuorolla. Kun meillä ei kuitenkaan
ole varaa jäädä tänne odottamaan seuraavaa laivaa, haluamme rahamme
takaisin.

Brownin ilme synkkeni.

— Konttoristini huolehtivat tuollaisista asioista, sanoi hän. Minulle
ilmoitettiin, että tässä olisi kysymys minun eduistani. Pilettien
kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.

— Pari sanaa vielä, ehätti Talbot sanomaan. Täällä on pari- kolmesataa
miestä, jotka kaikki ovat lunastaneet lipun linjallenne. Vaikkakaan
heille ei ole sitä suoranaisesti luvattu, odottavat he kuitenkin
pääsevänsä matkustamaan keskeytyksittä.

— Sitä ei ole taattu kenellekään, huomautti Brown.

— Oikein. Te ette ole sitoutunut mihinkään sellaiseen, mutta sitä me
kuitenkin odotamme kaikki.

— Minulla ei ole aikaa lörpötellä, Hyvästi! Brown kurkotti kättään
painaakseen soittokellon nappulaa.

— Olettakaapa, virkkoi Talbot lempeästi, kumartuen eteenpäin,
olettakaapa että kehoittaisin noita miehiä pyytämään rahojaan takaisin.

Brown veti kätensä takaisin.

— He ovat kaikki oikeita jyrymiehiä, jatkoi Talbot, ja heillä on
aseita. Tällaisia vekkuleita — hän osoitti minua — melkein kaikki
tyynni. Sitäpaitsi on täällä tuhatkunta ystävää, joilla ei ole mitään
henkilökohtaista mielenkiintoa asiaan, mutta jotka kaikki isoavat
rettelöitä.

— Onko tarkoituksenne peloittaa minua, herra?

— Minä vain totean eräitä asioita.

— Mutta te uhkaatte!

— Oo, se on ihan eri juttu.

Muutaman tuokion istui Brown ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän
lopultakin soitti.

— Antakaa lippunne minulle! sanoi hän.

Hän riipusti niihin jotakin ja antoi ne sitten konttoristilleen jonkin
kirjallisen määräyksen ohella. Painostavan hiljaisuuden vallitessa
odottelimme hetken. Konttoristi palasi lopulta ja laski kourallisen
kultaa asiamiehen pöydälle. Brown luki rahat ja siirsi ne Talbot
Wardilie. Tämä sujautti kolikot taskuunsa.

— Ja nyt luotan siihen, ettette puhu tästä mitään muille, lausui Brown
melkein iloisesti. Vetoan kunniakäsitteihinne.

— Lupaamme sen, ja lupauksemme pidämme myöskin, vastasi Talbot
nousten. Epäilemättä luulette kuitenkin parin päivän kuluttua, että
olen maailman suurin hirttämätön valehtelija, sillä, katsokaas, monet
muut keksivät kyllä tämän saman tempun — ja sitten lavertelevat he
neronleimauksestaan jokaiselle vastaantulijalle. Tekisitte viisaasti,
jos jo edeltäkäsin laatisitte suunnitelman heidän käsittelemistään
varten. Ja koettakaahan muistaa, että ystäväni ja minä emme missään
tapauksessa ole laverrelleet mitään.

— Ymmärrän, että monet voivat keksiä saman tuuman, lausui Brown, mutta
enpä usko, että heistä monikaan on mies viemään aatoksensa läpi.

Menimme matkoihimme. Tahdon vielä lisätä äskeiseen, että Brownin
epäilyt täyttyivät. Talbot oli vain ollut nopsempi kuin muut.
Laivakonttorille koitti kireä aika. Kiitos taivaan eivät tyytymättömät
kuitenkaan saaneet kerralla suurtakaan sakkia koolle. Ne tulivat
toimistoon yksitellen, pyytäen rahojaan takaisin. Joskus tapahtui,
että heidän pyyntönsä suostuttiin, mutta useimmiten käskettiin heitä
laputtamaan takaisin New Yorkiin, kunnes tulisivat järkiinsä. Ilmassa
oli sähköä.

Kun tulimme asuntoomme, huomasimme Yankin yhä edelleenkin olevan
poissa. Ensin emme kiinnittäneet asiaan suurtakaan huomiota, mutta
illan lähestyessä havaitsimme että hänen tavaransakin olivat kadonneet.



IX luku.

POHJOISTA KOHTI.


Emme keksineet mitään selitystä Yankin lähtöön. Joku otaksui lopulta,
että hän oli livistänyt varmistuakseen paikasta kohdakkoin lähtevässä
laivassa.

— Mutta siinäkään tapauksessa, aprikoi Johnny, ei hänen olisi tarvinnut
pitää niin helkutin kiirettä. Tottakai piti hänen arvata, ettemme
asettaisi mitään esteitä hänen tielleen.

— Onko hän suorittanut vuokraosuutensa? kysyin viattomasti.

Olimme näreissämme Yankiile ja kartoimme senvuoksi niitä ravintoloita,
joissa hänellä oli ollut tapana käydä. Mutta lopulta ihmettelimme,
ettemme kohdanneet häntä kadullakaan. Mies oli tosiaankin tipotiessään.

Olimme hieman levottomia ja kyselimme Yankia kaikkialta. Eräät
tuttavistamme muistelivat nähneensä hänet, mutta eivät osanneet sanoa
missä ja milloin. Viranomaiset eivät liikauttaneet sormeakaan. Joka
päivä katosi ihmisiä, eikä kukaan jättänyt mitään jälkiä. Yksi enemmän
tai vähemmän ei merkinnyt mitään.

Vietimme suuren osan ajastamme rannassa monien ystävien ja merimiesten
parissa, odotellen purjelaivan ilmestymistä näkyviin. Olimmepa sopineet
erään soutajankin kanssa, että hän olisi valmiina heti laivan saavuttua
näköpiiriin. Asunnostamme suoritimme vuokran aina viikoksi etukäteen.

— Siinä syntyy eri rynnistys, jutteli Talbot, ja siksi on parasta, että
olemme valmiina.

Ranta oli melko viihtyisä paikka. Se kaareutui kauas etäisyyteen ja
valkoiset hyökyaallot vyöryivät alituisesti keltaisen hiekan yli.
Syvien, sinisten vetten tuolla puolen häämötti maa, ja takanamme
huojuttivat pasaadituulet palmujen latvoja. Istuskelimme puitten
siimeksessä laivurijuttuja jutellen, tupakoiden ja korttia lyöden. Kun
satoi — ja sadetta saatiin usein — kömmimme savuisiin pikku majoihin.
Ne, jotka eivät päässeet katon alle, riensivät kaupunkiin.

Odottamamme alus saapui tietenkin juuri tällaisena harmaana ja kosteana
päivänä, ja ne, jotka eivät olleet onnistuneet pääsemään sadetta
suojaan, huomasivat sen ensinnä. He olivat tarpeeksi ovelia talsiakseen
hitaasti ja muina miehinä rantaan, minkäjälkeen he työnsivät pari
ruuhta vesille. Alkuasukassoutajat olivat huolellisesti piilottautuneet
sateelta. No — varansapitäneet ystävämme olivat huonoja merimiehiä,
ja ennen pitkää olivat ruuhet täyttyneet vedellä. Syntyi äläkkä, joka
tuota pikaa sai meidät jalkeille ja rantaan.

Hälinä oli suoraan sanoen hirmuinen. Havaittiin pian, että hätähousujen
veneistä toinen oli meidän aluksemme. Valmistelumme olivat siis olleet
turhia. Pian läheni kuitenkin vene vettävaluvine lasteineen rantaa ja
Talbot alkoi karjua kuin vähämielinen.

— Te kurjat koirat! hoilotti hän. Koettakaapas lähteä karkuun! Hei,
iskekäähän kyntenne heihin. Kuuletteko mitä sanon? Hän tarttui muuatta
noista raukoista kaulukseen ja hypitti häntä, jotta luut ruskuivat.
Johnnykin heittäytyi hohottaen telmeeseen. Minä puolestani tyydyin
paukuttelemaan parin lurjuksen kalloa vastakkain siksi että uhrini
lopulta vannoivat käyttäytyvänsä ihmisiksi vastedes. Kahlasimme sitten
ruuhen luo, mutta saimme piankin havaita, ettei sen tyhjentäminen
näissä oloissa ollut mikään leikin asia. Ponnistelimme ja nostelimme
hiki tukassa, kunnes vihdoinkin saimme siitä enimmät vedet pois.

Sillävälin oli kymmeniä veneitä häthätää työnnetty vesille.
Ne lähestyivät laivaa peloittavan nopeasti. Pian olivat ne jo
puolimatkassa.

Talbot noitui kiivaasti ja Johnny työskenteli kuin hullu. Minä nostelin
raivoisasti ruuhtamme peräpuolesta ja pidin samalla silmällä laineita.
Soutajamme, joka oli aivan suunniltaan, hyöri ympärillämme antaen
neuvoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Vaikeinta kaikesta oli pidellä
keulaa kohtisuoraan vellovia aaltoja kohden.

Meistä tuntui kuin olisimme rehkineet jo tunnin aivan turhaan. Itse
asiassa kai olimme uurastaneet pari kolme minuuttia. Lopulta malttoi
kuitenkin Talbot mielensä senverran, että otti soutajan osviitat
korviinsa. Hän tyyntyi heti.

— Pojat! huusi hän. Antakaahan olla! Johnny asettuu kokkapuoleen,
pitäen sitä oikeassa suunnassa. Frank ja minä työnnämme peräkeulasta.
Kun luikkaan, pitää Johnny varansa. _Vamos_, Manuel!

Asetuimme paikoillemme ja soutaja istuutui tuhdolleen, tarttuen
airoihin.

Äskeiset veneemme anastajat vilkuilivat toisiaan ja lopulta rohkeni
eräs heistä yrittää mukaan.

— Jopa nyt jotakin...! mörisi Talbot, käyden mieheen käsiksi.

Tämä pulahti selälleen veteen. Hänen toverinsa kiiruhtivat päätäpahkaa
kuiville ja pian oli Talbotin uhrikin heidän joukossaan.

Manuel huudahti, kääntämättä päätään.

— Työntäkää! hihkaisi Talbot. — Johnny, hei!

Tehtiin työtä käskettyä ja yhtäkkiä irtautui aluksemme. Minusta tuntui
kuin olisi se lähtenyt luisumaan rinnettä alas.

— Veneeseen! komensi Talbot.

Loikkasin ja mätkähdin ruuhen pohjalle. Ensin huumasivat minua kiehuvat
kuohut, mutta kun olin päässyt kohoamaan polvilleni, huomasin veneemme
helposti selviytyvän hyökylaineista ja pian olimme selvillä vesillä.

Laivojen oli pakko laskea ankkurinsa puolentoista penikulman päähän
rannikosta. Kun saavuimme perille, oli purjealuksen ympärille jo
kertynyt kymmeniä pikku veneitä, jotka nyt keikkuivat laineilla kuin
pähkinänkuoret. Laiva oli tuollainen suurirunkoinen kuvatus, joita
noihin aikoihin käytettiin rahtaukseen ja valaanpyyntiin. Kannella
myllersi sankka ihmisjoukko viittoillen ja menoten kauheasti.

Kiersimme hitaasti aluksen. Olimme kastuneet ja meitä vilutti. Näytti
siltä, että meitä odotti vaivalloinen kapuaminen, jos halusimme päästä
kannelle. Laivanportaitten alapäässä oli kokonainen liuta tyhjiä
veneitä, joten sitä tietä ei ollut yrittäminenkään. Masennuimme pahoin.

— Hornaan koko hökötys, marisi Johnny. Tuossa laivassa on jo kolme
kertaa niin paljon väkeä kuin siihen sopii. Painutaan takaisin
jonnekin, missä voimme lämmitellä.

— Jos tapaan jonkun noista kanaljoista kaupungissa, väännän häneltä
niskat nurin! uhkasin minä.

— Ihan tässä voi tulla huiluksi... jatkoi Johnny.

— Tukkikaahan suunne, taivaan tähden! pyysi Talbot.

Ellemme olisi olleet niin allapäin ja märkiä, ei vammanaan olisi
nahinaa saatu vältetyksi. Nyt tyydyimme vain murjottamaan. Hämmästynyt
Manuel sai määräyksen kääntyä takaisin kaupunkia kohden, mutta
ennenkuin ehdimme kunnolla irtautua laivasta, kuulimme yläpuoleltamme
huudon. Kohotimme katseemme. Siellä, kaiteen yli kurkotellen, rehenteli
Yank.

Tuijotimme häntä niin typerinä, ettemme tulleet antaneeksi soutajalle
pysähtymismääräystäkään. Tovin kuluttua peräydyimme kuitenkin taas
laivan kylkeen. Yank huusi jotakin ja me vastasimme samalla tavalla,
mutta veden pauhu ja tuulen tohina hukutti äänemme. Yank viittasi
meille, että odottaisimme, ja katosi. Pian hän palasi megatonnilla
varustettuna.

— Onko teillä tavaranne mukana? huusi hän. Pudistimme päätämme ja
heilutimme käsivarsiamme.

— Tuokaa ne tänne sitten! käski hän.

Hihkuimme jotakin vastaukseksi.

— Tuokaa ne tänne, kertasi hän ja vetäytyi takaisin, kadoten näkyvistä.

Palasimme kaupunkiin. Johnny ja minä syvennyimme kiihtyneisiin
olettamuksiin, mutta Talbot ei osoittanut minkään näköistä
uteliaisuutta.

— Yank on laivalla ja hän on nähtävästi saanut hankituksi meillekin
paikan. Siinä kaikki, mitä tällä hetkellä voimme päätellä, ja se
riittää minulle, selitti hän.

Kohtasimme kokonaisen ruuhilaivueen, joka myöhästyneenä pyrki laivaa
kohti. Emme voineet hillitä virnistystä katsellessamme noiden
ihmisten turhaa touhua. Puolituntinen riitti meille hyvin vaatteiden
vaihtamiseen, tavaroittemme keräämiseen ja paluumatkalle lähtemiseen.
Ja taas kohtasimme äskeisen laivueen, joka nyt vuorostaan palasi
kaupunkiin. Veneessäolijat näyttivät surkean näköisilta.

Yank oli meitä vastassa laivanportaitten yläpäässä. Hän auttoi
meitä nostamaan kamppeemme laivaan. Johnny ja minä syydimme hänelle
kysymyksiä, mutta hän pysyi äänettömänä. Kun olimme suorittaneet maksun
soutajallemme, ohjasi Yank meidät keulaan, missä tunkeuduimme pimeään
loukkuun kannen alla. Himmeän lyhdyn valossa erotimme kymmenkunnan
kojua.

— Tätä he sanovat kanssiksi, selitteli Yank säveästi. Laivamiehistö
nukkuu täällä. Täällä on nyt meidänkin onnellinen kotimme. Me neljä,
lisäsi hän hieman ylpeästi, olemme muuten ainoat koko Panaman
sakista, jotka pääsemme mukaan. Laiva on täynnä ihan repeämiseen astu
Se laskikin ankkurin täällä vain sen vuoksi, että joku talja tai
sensemmoinen oli joutunut hukkaan, ja uusi oli saatava sijaan.

— Minä kyllä pysyttelen visusti onnellisessa kodissani, jos merenkäynti
jatkuu tällä tavalla, sanoi Johnny. Tulen tietenkin merikipeäksi,
kuten tavallista. Mutta Herran nimessä, Yank - kertokaahan, missä
olette ollut ja niin edespäin. Lyhyesti vain, sillä minä olen aivan
sairastumaisillani jo.

Hän paiskautui makuulavitsalle ja sulki silmänsä.

— Olisi parempi lähteä raittiiseen ilmaan, neuvoi Talbot.

— Antakaahan soida, Yank! pyysi Johnny.

— Niin katsokaas, kun minä sain tuon arvan, kertoi Yank, tuumailin,
että se ehkä voisi olla jollekin toiselle paremmin tarpeen kuin
minulle, etenkin kun teillä oli ollut niin huono onni. Hain käsiini
äijän, jolle myin lippuni viidestäsadasta dollarista, minkäjälkeen
vuokrasin kalastajaveneen, johon varustin viikoksi muonaa, ja painuin
merelle.

— Miksi? tiedusteli Johnny, raottaen väsyneesti toista silmäänsä.

— Päätin yrittää johonkin tännepäin tulevaan laivaan ennenkuin koko
tuo Panaman lauma siihen ehtisi. Ja mikäli voin päätellä täältä äsken
takaisin käännytettyjen arveluista, olen osunut jokseenkin oikeaan.

— Varmasti! vakuutti Talbot painokkaasti.

— Oli kai sangen työlästä pysytellä niin kauan vesillä pienellä
kalastaja-aluksella, virkahdin minä. Merkillistä, että apurinne
kestivät loppuun asti.

— Olin suorittanut heille maksun, ja heidän oli pakko täyttää
sitoumuksensa, sanoi Yank totisena.

— Miksi ette ottanut meitä mukaan?

— Minkäkö vuoksi? Tämä oli yhden miehen työ. No niin, yhdytin tämän
aluksen ja sain monen vaivan perästä laivurin pysäyttämään sen verran,
että pääsin kiipeämään kannelle. Mutta vasta rahan voimalla sain miehen
taivutetuksi suostumaan pyyntööni, että hän ottaisi meidät mukaan.
Siihen tarvittiin monta kolikkoa.

— Paljonko? kysyi Talbot.

— Kaksisataa dollaria miestä kohti, valitettavasti.

— Kunnia olkoon —, hoilasi Talbot. No, pojat, nyt on meillä valtit!
Yank, vanha pitkäkalloinen merirosvo, sallikaa minun puristaa kättänne!

— Tahtoisitteko suoda minulle ilon, että menette matkoihinne! uikutti
Johnny.

Menimme kannelle. Hämärä oli laskeutumassa ja tuuli tyyntyi. Lännessä
loimusi aurinko kuin sula kulta. Alus heilahteli tasaisesti ketjujen
natistessa. Odotettiin maihin lähteneitä matkustajia. Rannalla
vilkkuivat vaikeat pieninä täplinä ja sieltäpäin leyhki heikko
lämminkin luoksemme. Talbot seisoi rinnallani. Yhtäkkiä purskahti hän
nauruun.

— Muistelenpa vain, miten istuimme kuin mitkäkin pelättimet tuolla
rannalla sateen valuessa pilvistä, sanoi hän.

Näin pääsimme vihdoinkin pois kannakselta ja Panamasta.
Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin oli Tobago-saari jäänyt taaksemme
ja viiletimme pullistuvin purjein pohjoista kohti.



TOINEN OSA.

KULTAINEN KAUPUNKI.



X luku.

KULTAINEN KAUPUNKI.


Varhain eräänä keväisenä aamuna liukui sitten aluksemme San
Francisco-lahteen. Raikkaat tuulet seurasivat meitä ja yläpuolellamme
kaartui taivas vielä sinisempänä kuin konsanaan kannaksella.
Oikealla puolella nousi vedestä valtavia paasia, joilla hylkeet ja
merileijonat paistattelivat päivää, ja paasien takana häämötti vaaleita
hietasärkkiä. Vasemmalla kohosi korkea, vehmaan kasvullisuuden peittämä
vuori, ja allamme poreili vesi sadoissa merivirran synnyttämissä
pyörteissä.

Kaikki matkustajat tungeksivat kannella kaiteitten vaiheilla.
Tuijotimme edessämme olevaa maisemaa suurin silmin. Saatoimme erottaa
kaksi saarta ja niiden takana vehreän maan ylänköineen laaksoineen.
Kukaan meistä ei tiennyt, millä kohdin San Francisco oli, eikä sitä
osannut kukaan arvatakaan. Laivan päällystöllä ei ollut aikaa vastata
kysymyksiimme. Siksipä hämmästyimmekin, kun pitkästä, ahtaasta salmesta
yhtäkkiä saavuimme väljään, melkein järventapaiseen lahteen.

Aluksemme kääntyi nyt etelään, sivuuttaen läheltä jyrkän kallioseinämän.

Kaupunki, suurimmalta osalta telttakankaasta rakennettu asumusrykelmä,
piileksi eräässä poukamassa. Kun saimme sen näkyviimme, luulimme
sitä jättiläisleiriksi. Tuhansittain telttoja ja majoja törrötti
kukkuloilla, ja taajaan oli myös tasangolle ja rantakaistaleelle pikku
tönöjä kyhätty. Kaupungin yllä leijaili tumma tomupilvi ja satamassa
lojui satoja aluksia ankkurissa.

Meitä ympäröi pian koko joukko veneitä ja kannelle tunkeutui miehiä.
Näimme ensi kerran oikeita kullankaivajia. Oli siinä toveria jos minkä
näköistä. Oli isoja miehiä, oli pieniä, oli puhtaita ja likaisia,
oli parrakkaita ja parrattomia, mutta kaikki he olivat tarmokkaampia
ja nopsempia kuin mitkään ennen tuntemani. Useimmat heistä olivat
pukeutuneet tuttuun, punaiseen paitaan; kaikilla oli pitkävartiset
saappaat ja leveät vyöt, joissa joskus koreili hopeasolki;
kiinalaisesta silkistä ommeltu kaulahuivi kuului myöskin asiaan, samoin
käyrä puukko ja lerppahattu. Joku teikari oli hankkinut itselleen
kiiltävän, suipon hatun, mutta punainen oli hänenkin paitansa.

He ahdistivat meitä tuhansilla kysymyksillä muun maailman kuulumisista
ja me vastailimme parhaan taitomme mukaan, saadaksemme mekin
vuorostamme udella heidän asioitaan. Olivatko jutut kultalöydöistä
tosia? Olivatko kultakentät hyvinkin etäällä? Oliko uusilla tulokkailla
mitään mahdollisuuksia? Näin jatkoimme määrättömiä tiedustelujamme,
joissa loppukertona aina oli: kultaa, kultaa, kultaa!

He vastasivat innokkaasti, kuten aina vastataan tulokkaille. Kultaako?
Tavattomasti, kerrassaan! Saimme kuulla mitä ihmeellisimpiä tarinoita.
Eräs merimies oli viikossa ansainnut 17,000 puntaa. Muuan Uudesta
Englannista saapunut maanviljelijä nosti päivittäin maasta 5,000—6,000
punnan arvosta tuota kallista metallia. Nimettiin sekä miehiä että
paikkoja. Viitattiin satamaan, joka oli ahdinkoon asti täynnä laivoja.
— Neljäsataa alusta, joita hoitaa ehken kymmenen miestä! Kaikki muut
ovat rientäneet kulta-alueille! — Eräs miehistä onki taskustaan pikku
nahkapussin, josta karisti kämmenelleen kimaltelevaa kultahietaa.
Tunkeilimme hänen ympärillään kaikki saadaksemme nähdä tuota ihanuutta.
Hän räjähti jonkinlaiseen hurmionauruun, sirotteli kultansa tuuleen ja
huusi:

— Sitä on paljon, paljon jälellä siellä, mistä tämä on tuotu!

Riensimme maihin pyörällä päästämme kuin humaltuneet.

Veneemme kolahti rantaan. Vedenpartaassa vetelehti hylkyä ja jätettä
jos minkälaista. Siinä oli hammasratasta ja kampia, nurkkarautaa
ja puomia, vipua ja lukkoa, ruosteen raiskaamaa metallia ihan
kasottain. Koneita ja koneenosia oli puolittain hautautunut
hietaan, ja laakakiville pinottuina, ikäänkuin niille äsken merestä
nostettuina, näimme kaikenlaisia pronssi-, sinkki-, messinki-, tina-
ja puutavaroita. Arvasimme heti mistä ne kaikki olivat peräisin.
Ne olivat aivan varmasti kuuluneet kullankaivuukoneisiin, noihin
patentinsaaneisiin, työtäsäästäviin kapistuksiin, joita olimme nähneet
laivalla niin kosolti. Tehtyäni tämän havainnon lakkasin ikipäiviksi
kadehtimasta mokomien vehkeitten omistajia.

Etsiskelimme kuljetusvälinettä, jolla olisimme saaneet tavaramme
korjatuiksi pois, mutta turhaksi osoittautui vaivamme. Siksipä
keräsimmekin raskaimmat kampsumme yhteen nousuvesirajan taa, nostimme
käärömme harteillemme ja lähdimme marssimaan ainoata katua pitkin.

Kummallakin puolellamme oli satoja avonaisia vajoja ja hökkeleitä,
joihin oli kasattu joukottain kaikenkarvaista kamaa. Olipa
tavaralaatikoita jätetty taivasallekin. Ainoa kunnollinen talo
läheisyydessä oli matala, yksikerroksinen ja tiilestä rakennettu.
Näimme mahdottomat määrät puuvillakankaita, silkkejä, kallisarvoisia
huonekaluja, rakennustarpeita, tupakkalaatikoita ja hienoja vaatteita.
Tuntui siltä kuin olisivat satamassa kelluvat neljäsataa alusta tuoneet
tänne mitä hullunkurisinta ylellisyystavaraa maailman kaikilta kolkilta.

Itse katu oli varmasti huonoin kaikista tähän asti näkemistäni. Se oli
yksinkertaisesti liejuinen hete, jonka pinta oli hieman sitkistynyt,
mutta jossa oli lukemattomia vesikuoppia, halkeamia ja liriseviä
puroja. Se näytti ainakin kymmenen jalan syvyiseltä ja tuntuipa
minusta verrattain arveluttavalta laskea jalkani sille. Kumma kyliä
oli ylin pinta niin kuiva, että tomu pölisi kulkijain jaloissa. Tämä
oli ensimmäinen kokemukseni eräästä Kaliforniassa hyvin tavallisesta
ilmiöstä.

Jalankulkijoille oli yritetty rakentaa jonkinlainen käytävä. Liejuun
oli sirotettu säkittäin hiekkaa, sinne tänne oli kannettu tai
viskottu laatikonkappaleita ja lankunpätkiä. Selvittyämme niistä
astuimme jollekin pehmeälle, joka sitten osoittautui pitkäksi
jauhosäkkisillaksi. Kussakin säkissä oli sata naulaa jauhoja ja leima,
josta selvisi, että ne oli lähetetty Chilestä. Kohtasimme erään
kaupunkilaisen.

— Halvempaa kuin sepeli, huomautti hän, nähdessään ihmettelevät
ilmeemme.

— Eipä haluta tiedustella sepelin hintaa, virkkoi muuan laivatoveri,
joka oli lähtenyt mukaamme kaupunkia katselemaan. Hän kantoi
kainalossaan siistiä, mustaa sahvianilaukkua ja kädessä heilahteli
pussi, josta pilkisti jokunen ananas — viimeinen muisto kannakselta
— ja hän näytti sanomattoman hassulta, vaikka hän luonnollisesti ei
aavistanut sitä itse.

Kun jauhosäkit loppuivat, astuimme keittohelloille. Niitä oli
kokonainen pataljoona vieri vieressä. Liikenne ja niiden oma paino
olivat lopulta painaneet ne syvälle liejuun, niin että niiden yläpinnat
olivat maan tasalla. Kannet ja renkaat olivat tietenkin poissa,
joten oli siinä varovasti jalkoja siirreltävä, ellei tahtonut pudota
ammottaviin reikiin. Vihdoin saavuimme tupakkalaatikkokäytävälle, jota
oli jatkettu tynnyreiltä, ja vasta näistä selvittyämme pääsimme jälleen
»kuivalle».

Laskimme taakkamme maahan ja levähdimme.

— Saatte kymmenen dollaria ananaksistanne, tarjosi muuan ohikulkija.

Toverimme suostui kauppaan heti.

— Mitäs siitä arvelette? kysyi hän sitten meihin kääntyen, ostajan
virnistäessä.

Tämä otti hedelmät haltuunsa ja luikkasi toisella puolella katua
kulkevalle kumppanilleen:

— Charley! Kipaisehan tänne!

Puhuteltu murahteli, mutta suostui lopulta kävelemään yli kadun
luoksemme.

— Miltä nämä sinusta näyttävät? kysyi ananasten ostaja hedelmiä
osoittaen.

— No, mutta hellanletta, mistä sinä nuo olet onkinut? ihasteli Charley.
— Myytkö?

— Aion pitää niistä osan itse, mutta kolme saat ostaa.

— Paljonko?

— Viisitoista dollaria.

— Anna tänne!

Ensimmäinen ostaja hymyili herttaisesti toverillemme.

Tämä seurasi miehiä lähimpään kauppaan, saadakseen osuutensa
kultahiekasta. Hän oli miettivän näköinen.

Tuokiota myöhemmin saavuimme _plazalle_, joka sittemmin on saanut nimen
Portsmouth Square. Noihin aikoihin oli se tuulinen, ruohoa kasvava
aukea, joka puolelta rakennusten ympäröimä. Taloista oli Parker House,
matala tiilirakennus, jossa oli jonkinlainen tullitoimisto huomattavin.
Myöskin »City Hotel» oli silmiinpistävä. Näiden välissä oli rykelmä
hökkeleitä. Aivan Parker Housen kupeella näimme ison teltan, jonka
kylkeen oli maalattu sanat _El Dorado_.

Plazalla suorastaan vilisi kansaa. Enimmäkseen puna- ja sinipaitaisia
kullankaivajia tietysti, mutta muitakin, kuten kiinalaisia kauppureita,
jotka verkkaisesti maleksivat tungoksessa, kädet piilotettuina
avaroihin brokaadihihoihin. Keltainen rotu herätti mielenkiintoamme,
sillä tähän asti olimme nähneet sen edustajia varsin vähän, ja siksi
tuijotimme silmät sepposen selällään noita hiljaisia vinosilmiä,
heidän sinipunervia, sinisiä ja purppuranvärisiä vaatteitaan ja pitkiä
hiuspalmikoitaan. Alempiin kasteihin kuuluvia, siniseen palttinaan
verhottuja kiinalaisia kuleksi siellä täällä kantaen koreja pitkissä
saloissa. Myöskin alkuasukkaita, Kalifornian laiskoja espanjalaisia,
näimme lukuisasti. He olivat kauniita, tummaihoisia miehiä, koreisiin
samettinuttuihin, lumivalkoisiin röyhelöihin ja kalvosimiin ja
pehmeisiin kannusniekkasaappaisiin pyntättyjä keikareita. Hitaasti
astelivat he edestakaisin, tuprutellen ruskeaan paperiin kääräistyjä
savukkeita. Paitsi kiinalaisia ja kalifornialaisia äkkäsimme
vielä muitakin vetelehtijöitä, jotka joko pysyttelivät ylhäisessä
yksinäisyydessä tai kuljeksivat parittain. He olivat vahankalpeita
ja aina siististi pukeutuneita mustaan hattuun, valkoiseen paitaan,
pitkään mustaan takkiin ja kiiltonahkasaappaisiin. He suhtautuivat
erittäin välinpitämättömästi yleiseen nieluun ja vastasivat perin
pidättyvästi tervehdyksiin.

— Ammattipelureita, esitteli Talbot.

Muu joukko ryntäili sinne tänne kiljuvalla kiireellä. Näimme mitä
ihmeellisimpiä pukuyhdistelmiä, jotka panivat meidät suorastaan
haukkomaan henkeämme. Kohtasimme liudan miehiä, joilla kaikilla
oli hienot, punasilkkivuoriset verkatakit, valkoiset liivit ja
samettihousut. He liikkuivat juhlallisen hitaasti. Myöhemmin saimme
tietää, että he kuuluivat erääseen pelättyyn järjestöön, jolla oli
nimenä »Koirat» ja joka muka suoritti vapaaehtoista poliisipalvelusta,
vaikka se itse asiassa vain kokoili valtaa käsiinsä. Lakkaamatta
kuului joka suunnalta varoitushuutoja ja joukko hajaantui oikealle ja
vasemmalle antaakseen tilaa ratsastajalle, joka hurjaa neliä laskettaen
suhahti ohi.

— Miksei joku iske noita hulluja kalloon? valitti Talbot, oltuaan
vähällä joutua muutaman ratsun jalkoihin.

— Näettehän, että ratsastajista useimmat ovat humalassa, tiuskasi
vieressämme seisova alkuasukas, ikäänkuin siinä olisi ollut selitystä
kyllin.

Lähdimme Parker Housea kohti. Hetken kuluttua tapasimme talon isännän.
Vaikka hänellä olikin kiire, suostui hän kuitenkin ohjaamaan meidät
ullakolle, missä tarjosi käytettäviksemme neljä purjekangasseinillä
toisistaan erotettua kojua ja yhtä monta karkeata, sinistä huopaa.

Ullakolla oli ehkä sata tuollaista vähäistä kojua. Joka ainut tuuman
ala oli otettu käytäntöön.

— Kauanko aiotte viipyä? kysyi isäntä.

— Emme tiedä; ehkäpä muutamia päiviä.

— Vai niin. No, kuusi dollaria mieheltä.

— Pitkästäkö ajasta?

— Ensi yöstä.

— Ehei — kuulkaahan, vastusti Talbot, siihen emme voi suostua. Ei
tällaisesta kortteerista kuutta dollaria makseta. Eikö teillä ole tilaa
alakerroksessa?

Isäntä unohti kiireensä ja istahti vuoteen laidalle.

— Luulin teidän tulleen kultakentiltä, pojat, sanoi hän. Tämä ystävä
— hän osoitti Yankia — oli vähän sen näköinen. Mutta kun nyt katselen
teitä tarkemmin, havaitsen kyllä, että olette ihan uusia tulokkaita.
Olette kaiketi saapuneet tänään. Haluatteko tupakkaa?

Hän kaivoi taskustaan pivollisen sikareja sytyttäen niistä itse yhden.

— Olemme saapuneet vastikään, virkkoi Talbot silminnähtävästi
huvitettuna isännän esiintymistavasta. — Mitenkähän olisi, jos
järjestettäisiin yösija alakertaan?

— Sanonpa teille pari asiaa, pojat, jutteli isäntä. Suoritan
alakerroksesta sellaisenaan vuokraa kuusikymmentätuhatta dollaria
vuodessa. Talon vieressä oleva teltta on lankoni omaisuutta. Se on
viidentoista jalan pituinen ja viidenkolmatta jalan levyinen, ja hän
kantaa siitä vuokraa neljäkymmentätuhatta.

— Ammattipelureilta? vihjaisi Talbot.

— Aivan. Käsitätte siis, ettei minulla ole teille yösijoja alhaalla.

— Mutta eihän tällaisesta asunnosta voi maksaa kuutta dollaria yötä ja
miestä kohti, voihki Johnny. Täytyy yrittää muualta.

— Miten haluatte, sanoi isäntä sopuisasti. Saatte samanlaisen
vastauksen kaikkialta. Voitte jättää tavaranne tänne siksi kunnes
olette järjestäneet asian. Ja mennään nyt alas ottamaan tuikku
murheeseen.

City-hotellissa oli yösijan hinta aivan sama kuin Parker Housessa.
Lisäksi oli isäntä töykeä ja haluton keskustelemaan. Jatkoimme
tiedustelujamme etäämpänä, missä jalka upposi nilkkaa myöten mäkien
hiekkaan. Kehnoja majoja oli häthätää rakennettu sinne tänne ja
kaikki talousaskareet toimitettiin niiden läheisyydessä taivasalla.
Itsepäisinä teimme kyselyjä jokaisessa hiemankin siistissä paikassa,
mutta tuloksetta. Lähdimme aika tavalla masentuneina rantaan noutamaan
raskaimpia tavaroitamme.

Parker Housen isäntä tervehti meitä palatessamme muuttumattomalla
hyvänsuopaisuudella.

— Arvaanpa, miltä tuntuu, pojat, sanoi hän. Hyvin monet ovat
samanlaisessa asemassa kuin tekin nyt. Eiköhän teidän ole parasta
jäädä tänne yöksi? Huomenna voitte sitten ryhtyä toimiin leiriin
sijoittumista varten, jos kerran aiotte viipyä täällä kauan. Olette
kaiketi matkalla kultakentille? Siinä tapauksessa tarvitsettekin useita
päiviä asioita järjestääksenne. Kun taas palaatte, ei teidän tarvitse
ajatella mitään sellaista.

— Siellä on kai paljon kultaa? uteli Johnny.

— Säkittäin.

— Miksi ette siis tekin lähde sinne?

— En tarvitse parempaa kultakaivosta kuin on Parker House, muhoili
isäntä.

Maksoimme hänelle neljäkolmatta dollaria.

Ilta oli tulossa. Tuuli oli tauonnut, mutta merenpuoleisten kukkuloiden
ylle oli kohonnut pehmyt utupilvi. Päivä piiloutui sen taakse ja ilma
jäähtyi. Tohina plazalla hiljeni.

Koetimme olla säästäväisiä illastaessamme, mutta kuitenkin maksoi
atriamme kahdeksan dollaria. Tarjoiltiin oikein ruokalistan mukaan,
ja ruokia oli sellaisia kuin karhunpaisti, antilooppi, hirvi, sorsa
ja hanhi. Karhunpaisti taisi maksaa dollarin ja neljänneksen. Kun
päätimme syöntimme, oli jo pimeä. Valot sytytettiin ja kansa alkoi
taas kerääntyä koolle. Suurimmat rakennukset ja hotellimme kupeella
oleva teltta upeilivat valomerenä. Soittoa ja laulua kaikkialla.
Juhlatunnelma.

Johnny ja minä olisimme kovin mielellämme lähteneet ulos, mutta Talbot
pidätti meitä. Yank kannatti häntä noikkaamalla tarmokkaasti päätään.

— Täällä on paljon hauskutuksia, sanoi Talbot, mutta meidän on ennen
kaikkea ajateltava omia asioitamme. Meidän on katsottava totuutta
kasvoihin. Tulkaa tänne parvekkeelle, niin jutellaan. Paljonko teillä
on jälellä rahaa, Yank?

— Kaksisataakaksikymmentä dollaria.

— Frank ja minä olemme kumppanuksia, joten meidän asiamme tunnen,
selitti Talbot tahdikkaasti. Entä Johnny?

— Hitto vieköön minut, jos tiedän, vastasi nuorukainen. Pitäisi minulla
vielä olla toinenkin dollari. Rahat ovat tavaramytyssä.

— Menkäähän katsomaan, paljonko niitä on, neuvoi Talbot.

Johnny meni, viipyen hyvän rupeaman. Polttelimme hiljakseen ja
kuuntelimme sekavaa soittoa.

Johnny palasi aivan kuohuksissaan.

— Minulta on varastettu! huudahti hän.

— Varastettu? Ovatko kaikki rahat poissa?

— Ei ihan — on siellä hiukan jälellä...

Talbot naurahti levollisesti.

— Istukaa ja tyyntykää, Johnny, kehoitti hän. Jos teiltä olisi
varastettu, ei teillä olisi ropoakaan jälellä. Mutta selviydyittekö
ehjin nahoin meksikolaisesta _montestanne_?

Johnny irvisti, punastuen vahvasti.

— Arvaan, mihin tähtäätte, sanoi hän, mutta väärässä olette. Minä
pelasin vain pienillä panoksilla.

— Ja hävisitte häviämästä päästyänne! Satuinpa seuraamaan pelin kulkua
hetkisen. Mutta sama tuo! Paljonko ovat voronne jättäneet?

— Kaksitoista dollaria lukuunottamatta kolikoita taskussani. Yhteensä
yksikolmatta.

— Hyvä. Olette rikkaampi kuin Frank ja minä. Tässä koko meidän
omaisuutemme! Ja Talbot laski polvelleen kymmenen dollaria kullassa
ynnä hopeakolikon.

— Tämä hopearaha, jatkoi hän, ei ole täällä minkään arvoinen.
Neljännesdollaria pienempiä kiluja ei täällä käytetä. Käsitätte siis,
että tilanne antaa aihetta pohdintaan. Frank ja minä emme tule toimeen
päivääkään näillä rahoilla.

— Meillä on tarpeeksi... aloitti Yank.

— Tarkoitatte, että teillä jo on osuutenne yhtymämme pääomasta,
oikaisi Talbot. Jos kerran aiomme ruveta yhtiötovereiksi — ja sehän
on tarkoituksemme, vai mitä? Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. — Siinä
tapauksessa on siis jokaisen sijoitettava yritykseen yhtä paljon.
Ehdotan osuuden määräksi kahtasataakahtakymmentä dollaria. Te, Yank,
omistatte jo tuon summan, joten voitte leikkiä vapaaherraa huomenna.
Jos tahdotte, voitte kuitenkin käyttää aikaanne tiedustelemalla,
mitä matka kultakentille maksaa, miten olisi varustauduttava ja niin
edespäin.

— Oikein, myöntyi Yank.

— Ja me muut, jatkoi Talbot, puristamme irti tarpeellisen summan
huomisiltaan mennessä.

— Millä tavalla? kysyin aivan ymmälläni.

— Mistä minä tiedän? Tuolla — hän osoitti sormellaan lepattavia valoja
— on »kultainen kaupunki». Sen asukkaille on tarjolla rikkautta ja
otollisia tilaisuuksia. Ei muuta kuin mennä kouraisemaan!

— Yksinkertaisinta, sanoi Johnny, olisi irroittaa tuo erä joltakin
rahakkaalta pyssynpiipun avulla.



XI luku.

ANSAITSEN VIISIKOLMATTA DOLLARIA.


Keskustelimme perinpohjaisesti asemastamme ja siirryimme sitten
makuusuojiimme. Alakerroksessa jatkui puheensorina, nauru ja laulu,
niin etten hetkeen voinut nukkua.

Torkahdin vihdoin, mutta heräsin pari tuntia myöhemmin vilusta
hytisten. Kirkas kuunvalo tunkeutui huoneeseen ja havaitsin, että joka
lavitsalla nukkui mies. Huopani oli kadonnut, ja siitä kai johtui, että
olin nähnyt unta jäävuorista. Äkkäsin myös, että monella nukkuvista oli
kaksi huopaa, kun taas yhtä monet olivat tykkänään vailla peitettä.
Ensin teki mieleni ruveta riitelemään, mutta maltoin mieleni ja
nyppäsin sievästi parilta naapuriltani huovat, minkäjälkeen nukuin
loppuyön vallan mainiosti.

Aamulla riensimme heti raikkaaseen ulkoilmaan. Päivä paistoi
kirkkaansiniseltä taivaalta, tuuli nukkui vielä, ja ihmeen ihana lämpö
karkoitti pian viimeisenkin jäykkyyden ruumiista. Muistin jonkun
tämänkaltaisen toukokuun päivän lapsuuteni ajoilta — silloin oli ollut
sapatti ja kanat olivat kaakottaneet laiskasti... Täällä ei kuitenkaan
ollut kanoja, ja jos lie ollut sunnuntai, ei ainakaan kukaan sitä
tiennyt.

Kaupungin asukkaista olivat useimmat vielä makuulla. Vain joku köyhä
kiinalainen taapersi verkkaisesti plazan yli. Peliluolien ovet olivat
sepposen selällään ja aukean toisella puolen viskelivät muutamat
pikkupojat multakokkareita ilmaan. Lapsirakas Johnny ohjasi heti
askeleensa heidän luokseen. Hetken kuluttua hän palasi ällistyneen
näköisenä.

— Arvatkaapas, mitä nuo vekarat tekevät?

Vastasimme höylisti, ettemme voineet sitä aavistaakaan.

— He etsivät kultaa.

— Entä sitten? kysyin hetken kuluttua, kun Johnny yhä näytti odottavan
joitakin ihmettelyn merkkejä. — Pojathan aina matkivat aikaihmisiä.

— Niin, mutta he löytävät myös kultaa, pamautti Johnny

— Mitä? huudahti Talbot. Johnny, olette hullu! Kultaa kadulta! Se on
vähän liikaa.

— Ei ollenkaan. Lähtekäähän mukaan.

Astelimme suoraan aukean poikki. Kaksi hyvin nuorta amerikkalaista
ja piskuinen Meksikon mies raapivat innokkaasti maata, kasaten sitä
kukin kämmenelleen, minkäjälkeen he puhalsivat sen jälleen pois,
vinosti alaspäin. Kun kämmen sitten näytti tyhjältä, tutkivat he sitä
tarkasti. Neljä pientä yhtiökumppania oli levittänyt rievun eteensä.
He kouraisivat reippaasti hiekkaa, heittivät sen ilmaan, leyhyttelivät
tarmokkaasti hatuillaan keveimmät ainekset pois ja kumartuivat
äkisti rievun yli tarkastamaan saalistaan. Tämän tästäkin kostutti
joku sormeaan, poimi jotakin rievulta ja pani löytämänsä vähäiseen
nahkapussiin.

Lähestyessämme kohottivat he päitään ja nyökkäsivät iloisesti
Johnnylle. Kaikki he olivat tavallista valpasta ja varhaiskypsää
katupoikalajia, ja minun on aivan mahdotonta sanoa, miten ihmeessä
he olivat päässeet Kaliforniaan. Ehkäpä kajuutanvartijoina joillakin
satamassa olevista sadoista laivoista.

— Mitä te löydätte, pojat? kysyi Talbot tovin kuluttua.

— Kultaa, tietenkin, vastasi muuan heistä.

— Näyttäkääpäs!

Nahkapussia pitelevä poika näytti varovasti aarrettaan. Pussin pohjalla
oli sakealti kellankiiltäviä jyväsiä.

— Näyttää kullalta, virkoin epäuskoisesti.

— On kultaa, kivahti poika. Ja sillä saa ostaa vaikk’ mitä.

Töllistelimme tylsinä toisiamme.

— Kultaa keskeltä katua San Franciscossa, mutisi Yank.

— Myöhemmin päivällä olisi tuuli teille suureksi avuksi, vihjaisi
Talbot.

— Selvä se — ja sillävälin olisivat muut korjanneet saaliimme! tuhahti
suutahtanut miehenalku.

— Paljonko saatte kokoon tällä tavalla?

— Hyvinä päivinä aina neljänkin dollarin arvosta.

— No, se ei taida riittää houkuttelemaan meitä, arveli Talbot. Mutta
merkillistä tämä on sittenkin...

Palasimme hitaasti hotelliin. Edellisenä päivänä olimme naureskelleet
eräälle matkatoverillemme, joka oli nielaissut laiva-asiamiehen
kertoman jutun kullankaivuun helppoudesta täällä, mutta nyt aloimme
itsekin uskoa, että tuossa jutussa oli perää. Kultaa löysi keskeltä
katua, vaikkakaan luonnollisesti ei niin runsaasti, että se olisi
houkutellut muita kuin pikkupoikia. Ihmeellistä! Myöhemmin saimme kyllä
tietää, ettei maaperä San Franciscossa ole ollenkaan kultapitoista.
Poikien saalis oli kotoisin siitä rojusta, joka aikaisin aamulla
lakaistiin peliluolien ja kapakkain lattioilta. Mainitussa paikoissa
käsiteltiin näet kultahiekkaa hyvin huolimattomasti ja sitä putoili
aina avonaisista pusseista permannolle. Kerrottiin, että lähempänä
kultakenttiä olevissa kaivoskaupungeissa joskus saattoi löytää
kolmenkinsadan dollarin arvosta kultaa kuukaudessa pelkästään
kapakoista lakaistuista rikoista.

Söimme niukan aamiaisen ja erosimme sitten lähteäksemme ansiotöihin,
kuten sovittu oli. Yank asteli rantaa kohaen tiedustellakseen parasta
mahdollista keinoa päästä kultaseuduille. Talbot kiirehti rivakasti
kuin liikemies suoraan hotelliin. Johnny lähti summamutikassa itäänpäin
ja minä länteen.

Tunnissa selvisi minulle, että tarjolla oli työtä kaikenlaista, vieläpä
sangen hyvää palkkaa vastaan, mutta oivalsin myös, etten saisi kokoon
kahtasataakahtakymmentä dollaria iltaan mennessä, suostuinpa mihin
hyvänsä saamistani tarjouksista. Saatoin ansaita kahdestakymmenestä
viiteenkymmeneen dollariin, mikä kyllä vuoden kuluttua merkitsisi
sievää summaa, mutta sehän oli aivan eri juttu. Kun näin olin selvillä
tilanteesta, päätin suostua ensimmäiseen eteen sattuvaan työhön.

Pian kiintyikin huomioni kuormavankkureihin, joita veti neljä
muulia ja jotka keikkuivat arveluttavasta epätasaisella kadulla. Ne
eivät kuitenkaan olisi kiinnittäneet mieltäni erikoisesti, ellei
kaikista kadun varrella olevista kaupoista olisi rynnännyt ihmisiä
kunnioittavasti niitä töllistelemään. Ohjaksia hoiteli suurikasvuinen,
vaaleapintainen mies, jolla oli pienet tihrusilmät.

— John A. McGlynn, ilmoitti joku läheisyydessäni.

— Ja kuka hän on? kysyin minä.

Mies tuijotti minua ihmeissään.

— Ettekö tiedä, kuka John McGlynn on? sanoi hän. Milloin olette tullut
tänne?

— Eilen illalla.

— Ahaa! Kas, John omistaa kaupungin ainoat amerikalaiset
kuorma-ajopelit. Tuotti ne tänne kappaleina New Yorkista ja pani kokoon
hökötyksen itse. Sitten opetti hän neljä villiä kalifornialaista muulia
vetämään niitä. Hän on tämän kaupungin merkillisyyksiä.

En oikein käsittänyt, mikä tässä oli niin merkillistä, mutta loikkasi»
joka tapauksessa liejuiselle kadulle ja kiipesin vankkureille.

McGlynn käännähti ja sanoi:

— Rahti on kaksikymmentä dollaria tonnilta. Sen mukaan saatte maksaa
suunnilleen kolmekymmentä dollaria pikku ajosta, te likainen virtahepo.
Nämä muulit ovat lisäksi hiukan vilkkaita.

Kapusin tyynesti hänen viereensä.

— Haluan työtä! Vain päiväksi.

— Hetikö?

— Onko saatavissa?

— Ehkä. Osaatte kaiketi käsitellä muuleja?

— Maalla kasvanut.

— Kenties on teillä hajua ohjaustaidostakin? Tarkoitan, osaisitte ehkä
luovia noiden liejukuoppien välistä. Häh?

— Voinhan koettaa.

Hän pisti ohjakset kouriini ja laskeutui pyörän yli kadulle.

— Selvä on. Tapaan teidät kello kuusi ja suoritan palkkanne. Saatte
viisikolmatta dollaria.

— Entä mikä on tehtäväni?

— Ajatte rantaan ja etsitte käsiinne siellä olevan rahtitavaran.
Kun löydätte jotakin, johon on leimattu timantintapainen merkki
ja H-kirjain, nostatte sen vankkureille ja viette Howard Mellin &
kumppanille. Jos ette jaksa nostella kaikkea yksin, vaaditte H.M.
& kumppanin kitupiikkejä lähettämään miehen avuksi. Ellette tiedä,
missä H.M. & kumpp. on, otatte siitä selon. Ja jos tärvelette muulit,
nyljen teidät elävältä. Lopuksi pyydän vielä huomauttaa, että olette
hitonmoinen hölmö, kun suostutte tekemään työtä viidenkolmatta
dollarin päiväpalkasta, vaikkakin omasta puolestani olen iloinen, että
ilmestyitte tielleni.

— Mitä nyt on tekeillä, John? kysyi hilpeä ääni takaamme.

Käännyimme. Katukäytävällä seisoi herrasmies, joka tuijotti meitä
huvitetun näköisenä. Hän näytti viidenneljättä vuotiaalta ja käyttäytyi
sangen arvokkaasti, mikä epäilemättä hänelle sopikin. Hänen päässään
komeili korkea, valkoinen hattu, kaulanauha oli musta, lievetakki
sininen, napit kullatut ja liivit valkoiset. Housut olivat hienoimmasta
vaaleasta säämiskästä ja kengät mustasta kiiltonahasta. Hyppysissään
piteli hän kauniisti kiilloitettua keppiä, ja koristeita oli hänellä
lukuisia — vatsalla pollottivat paksut kellonperät ja kaulaliinassa
kimalsi arvokas neula. Hän liikkui hyvin luontevasti ja puhui
hillityllä äänellä. Mielestäni oli hän paljon ihmeellisempi ja vähemmän
ympäristöön sopiva kuin konsanaan kirjavapukuiset kullankaivajat.

— Tekö siinä itse, tuomari Girvin? vastasi McGlynn. Koetan juuri
selittää tälle nuorukaiselle, ettei hän saa nauttia pienten
kalifornialaisten kanarialintujen! ajamisesta enempää kuin päivän,
sillä olen äskettäin vuokrannut siihen hommaan erään idästä saapuneen
lakimiehen, joka tyytyy kahdensadanseitsemänkymmenenviiden dollarin
kuukausipalkkaan.

— Oikein, sanoi tuomari kohteliaana ja vakavana. Lakimiesten työnähän
juuri onkin muulien ja aasien paimentaminen, niin että ne tekevät
tehtävänsä.

Jouduttauduin rantaan ja kuormasin ajoneuvoni niin täyteen kuin suinkin
uskalsin Howard Mellin & kumppanin liike oli laudoista kyhätyssä
vajassa nykyisen Montgomery-kadun varrella. Matka sinne ei ollut pitkä
mutta tie oli hirvittävän lokainen. Melkein vastakkaisella puolella
rakennettiin paraikaa uutta telakkaa. Käsitin nyt, miksi liikkeet
niin itsepintaisesti pitivät kiinni näistä tienoista, sensijaan että
olisivat muuttaneet ylemmä, kuivemmille paikoille.

Nautin päivästäni suunnattomasti. Ylhäinen paikkani ajopukilla salli
minun vapaasti silmäillä ympärilleni ja myöskin lankesi nyt osalleni
sama kunnioitus, joka äsken oli suotu John McGlynnille. Pikku vaikeudet
vain lisäsivät tehtävän viehätystä, Kello kahdentoista tienoissa söin
muutaman laivakorpun ja laatikollisen sardiineja, joita olin ostanut
Melliniltä. Pari tuntia myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa mereltä käsin,
ja valtavat pölypilvet pelmahtivat ilmoille.

Ajellessani edestakaisin olin erikoisesti kiinnittänyt huomioni
muhkeaan kallioylänköön, joka sulki näköalan pohjoiseen. Korkeimmalle
kohdalle oli pystytetty semafoori, jolla annettiin merkkejä laivojen
saapuessa Golden Gatesin. Merkit vaihtelivat aina laivan laadun mukaan
ja jokainen pikkupoika ja kiinalainenkin tiesi, mitä eri merkinannot
tarkoittivat.

Kolmen maissa iltapäivällä satuin juuri viidettä kuormaa purkaessani
katsahtamaan merkinantolaitteeseen. Sen viitat alkoivat samassa
liikkua. Luulenpa jokaisen pitäneen sitä silmällä, sillä yhtäkkiä
kohosi ilmoille hirmuinen huuto:

— Höyrylaiva! _Oregon_ saapuu!

Seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsivät ihmiset Telegraph Hillin
alapuolella olevia mustia kallioita kohti joiden lähistöllä laivasta
tulevien veneiden odotettiin laskevan maihin. Lippuja vedettiin
tankoon, pyssyjä paukuteltiin ja muuan satamassa oleva sotalaivakin
ampui kunnialaukauksen. Kun alus saapui tarpeeksi lähelle, näimme, että
sen kannella oli mustanaan matkustajia ja että se oli nostanut kaikki
lippunsa ja viirinsä. Joku hurskas sielu kaupungissa oli rientänyt
soittamaan isoa kelloa, mutta äänestä päättäen se heilui väärälle
taholle. Pidättelin hiukan muulejani ja näin höyrylaivan soljuvan
purjealusten väliin, missä se lopulta laski ankkurinsa. Olimme ehtineet
perille kokonaista neljäkolmatta tuntia ennen tovereitamme.

Kellon lähetessä viittä saapui luokseni pikku poika.

— Ajakaa muulit McGlynnin tallille ja riisukaa ne valjaista, sanoi hän.
Opastan teidät sinne.

— Missä McGlynn on?

— Hän on postiaan noutamassa.

Ajoimme kaupungin etelälaidalle ja pysähdyimme kolmen huolellisesti
rakennetun teltan ympäri kyhätyn aitauksen luo. Vein eläimet laitumelle
ja ripustin niiden valjaat sopivaan paikkaan.

— McGlynn pyysi teitä tulemaan postitoimistoon. Hän maksaa palkkanne
siellä, ilmoitti oppaani.

Postitoimisto oli matala, auringon kuivaamista tiilistä rakennettu
talo, jonka edustalla oli täällä sangen tavallinen, kapea parveke.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, ulottui odottavien jono. Eräät heistä
olivat ottaneet tuolin tai tyhjän laatikon myötänsä ja istuskelivat nyt
kaikessa rauhassa sanomalehtiinsä syventyneinä.

Kuljin jonon sivua pitkin. Ihan alkupäässä seisoi Johnny. Hämmästyin
hiukan, sillä Johnny ei tietääkseni odotellut mitään postia tulevaksi
äsken saapuneen laivan mukana. Ennenkuin ehdin hänen luokseen oli
hän jo lopettanut keskustelunsa erään tuntemattoman miehen kanssa ja
luovuttanut tälle paikkansa!

— Heiskukkuu! huusi Johnny. Kuinka teitä vetelee, Frank?

— Siinäpä menee! vastasin. Olen tullut tänne tapaamaan miestä, joka on
minulle velkaa kaksikymmentäviisi dollaria.

— Hän on kyllä täällä, vakuutti Johnny. Kaikki kaupungin asukkaat ovat
täällä.

Vähän taaempana jonossa vartosi McGlynn vuoroaan. Kun hän näki minun
lähestyvän, veti hän housuntaskustaan pullean kukkaron, avasi sen ja
ravisti summamutikassa hiukan sen sisällöstä kämmenelleen.

— No, siinähän te olette, sanoi hän. Tämän tässä pitäisi suunnilleen
riittää. Tavallisesti arvioin oikein. Piditte kai muuleista huolta.

— Laskin ne laitumelle.

— Entä lieju? Monastiko juutuitte kiinni?

— En kertaakaan.

Hän tuijotti minua ihmeissään.

— Kukapa olisi uskonut! huudahti hän. Teillä kai oli kevyet kuormat.

— Oli niinkin.

— Veittekö kaikki tavarat perille?

— Vein.

— No, sittenpä minun on myönnettävä, että olette oikea kykypoika —
ja jos haluatte minulta työtä, niin annan tuolle lakimiehelle, josta
mainitsin tuomarille, pitkät potkut. Tuomari muuten vastasi aika
nasevasti, vai mitä? McGlynn nauroi.

Näytin kai hiukan haluttomalta, sillä hän jatkoi heti:

— Vai ette tahdo? Voitte olla oikeassa. Mitäpä kannattaa vieraita
hyödyttää. Missä on kukkaronne? Eikö teillä sellaista olekaan? Missä
sitten säilytätte kultahiekkaanne? Ahaa, unohdin vallan, että olette
äsken tänne tullut. — Hän aukaisi kukkaronsa jälleen, kaasi takaisin
kultahiekan ja penkoi senjälkeen kaikki taskunsa. Lopulta löysi hän
omituisen, särmikkään metallikimpaleen, johon oli leimattu pari
kirjainta. Hän ojensi sen minulle.

— Tuo on suunnilleen viidenkymmenen dollarin arvoinen, sanoi hän.
Voitte antaa punnita sen. Suorittakaa ylijäämä minulle kun tapaamme
seuraavan kerran.

— Mutta minä lähden ehkä kaivoksille jo huomenna, sanoin.

— Jättäkää ylijäämä _El Doradoon_ Jim Recketiile siinä tapauksessa.

— Kukapa takaa, että suoritan takaisin sitä ollenkaan?

— Luullakseni ei kukaan, murahti McGlynn. Mutta jos te mieluummin
valitsette viisikolmatta dollaria kuin puhtaan omantunnon, niin John A.
McGlynn ei pane vastaan.

Johnny ja minä jatkoimme matkaamme hotellia kohden.

— En tiennyt teidän odottelevan postia, virkoin.

— Enhän minä odotakaan.

— Mutta tehän seisoitte jonossa.

— Niin, katsokaas, kun näin postilaukut, aavistin heti, että toimiston
edustalle ennenpitkää muodostuisi jono. Siksi kiiruhdin heti paikalle.
Olihan sinne jo ehtinyt miehiä ennen minuakin, mutta pääsin silti
alkupäähän. Möin paikkani tuntia myöhemmin viidestä dollarista.

— Jo olitte ovela, ihastelin minä. Enpä olisi kuunaan keksinyt mitään
tuollaista. No, miten teitä muuten on luonnistanut?

— Kurjasti. Koko aamupäivän vaaniskelin jotakin kunnollista
työtä, mutta lopulta oli otettava, mitä eteen sattui. Olen ollut
asiapoikanakin — ansaitsin kaksi dollaria kantamalla matkalaukkua.

— Paljonko olette kaikkiaan ansainnut?

— Viisitoista. Teillä kai on koko »osuutenne»?

— Ei enempää kuin viisikolmatta.

Johnnyn ilme kirkastui. Yhteiset kärsimyksemme tuntuivat ikäänkuin
lähentävän meitä toisiimme. Kummastakin tuntui oikein helpottavalta
kuulla, ettei toinen ollut onnistunut paremmin kuin toinenkaan.
Satuimme samassa kulkemaan erään pelihuoneuston ohi.

— Poikkean tänne, virkkoi Johnny äkisti.

Hän astui sisään avoimesta ovesta ja minä seurasin hänen kintereillään.

Huoneessa oli niukanlaisesti väkeä. Silmäilin ympärilleni ja hämmästyin
aika tavalla. Ulkoapäin oli rakennus yhtä vaatimaton kuin heinälato,
eikä siinä ollut mitään huomiotaherättävää havaittavissa, mutta
sisäpuolella pisti ääretön upeus heti silmiin. Huoneen pitkällä sivulla
oli kiiiloitetusta mahongista tehty tarjoilupöytä, jonka takana
valtavat kultakehyksiset peilit heijastivat valoja. Hiotut lasit ja
pullot oli järjestetty somiksi pyramideiksi ja seinillä riippui paitsi
peilejä monta arvokasta taulua ja seinäkudosta. Kauimpana nurkassa oli
vähäinen koroke, jolla laiskotteli neekerisoittokunta banjoineen ja
helistimineen. Lattiaa peitti paksu matto. Sikin sokin pitkin huonetta
oli siroteltu mukavia, osittain nahalla päällystettyjä nojatuoleja,
ja katossa riippui kallisarvoisia kristallikruunuja. Pelipöydät oli
sijoitettu keskelle lattiaa. Niitä oli kuusi. Kaupungin alkeellinen
tila ja tämä loisto muodostivat ihmeellisen vastakohdan. Omasta
puolestani tunsin heti sisään astuttuani likaisten saappaitteni,
vanhojen pukineitteni ja nahkavyöni olevan täällä vallan liikaa.

Pelipöytien takana istuivat herrat pelinhoitajat välinpitämättöminä ja
uneliaina. Heidän apurinsa kyyköttivät korkeilla tuoleilla haukotellen
sanomalehtiensä takana. Olipa heidän joukossaan nainenkin, nuori
ja sangen sievä. Tarjoilupöydän ääressä vetelehti muutamia miehiä
odottelemassa naukkuja, joita eräs edeskäypä paraikaa sekoitti ihmeen
taitavasti. Ainoastaan yhdessä pöydässä oli peli käynnissä. Johnny
ohjasi kulkunsa sinne ja minä seurasin taas hiukan epäröiden.

Ruletti siinä pyöri. Johnny ja pankinpitäjän apuri tunsivat toisensa
entuudestaan päättäen silmäniskusta, joka heidän välillään vaihdettiin.
Johnny katseli pyörivää levyä tovin ja laski sitten kaksikolmatta
dollaria eräälle numerolle. Muut osanottajat käyttivät kultahiekkaa
panoksina. Ruletti hyrräsi ja pikku pallo hyppelehti iloisesti. Kaksi
miestä hävisi ja heidän kultahiekkansa tyhjennettiin pöydän alla
olevaan laatikkoon. Kolmas oli voittanut. Ruletinhoitaja suoritti
hänelle voitto-osuuden pieninä kultamöhkäleinä. Sitten noukki tämä
tärkeä virkailija laatikoistaan kymmenkunnan kultarahaa siirtäen ne
Johnnylle. Vasta nyt käsitin, että Johnnyn oli onnistunut voittaa
panoksensa kymmenkertaisena.

— Kymmenen yhdestä — kaksisataakaksikymmentä dollaria, kuiskasi Johnny
minulle. Pelaajat sijoittelivat nyt uusia panoksia pöydälle. Johnnykin
uudisti yrityksensä. Tällä kertaa hän kuitenkin hävisi. Hän nousi äkkiä
paikaltaan ja me poistuimme yhdessä.



XII luku.

TALBOT PERÄYTYY.


Seurasin alakuloisena Johnnyä hotelliin, sillä nyt olin ainoa, jolla
ei ollut sovittua rahaerää koossa. Kuvaavaa on, ettemme hetkeäkään
epäilleet, enempää Johnny kuin minäkään, ettei Talbot olisi saanut
osuuttaan hankituksi. Johnnyn iloisuus oli palannut ja hän vihelteli
hilpeästi portaita noustessamme.

Saavuimme juuri illallisaikaan. Talbot ja Yank odottelivat jo
meitä. Yank oli yhtä tyyni ja vaitelias kuin tavallisesti ja hänen
tervehdyksensä oli jokseenkin välinpitämätön, mutta Talbot oli
merkillisen hermostuneen näköinen. Hänen kasvonsa punoittivat ja
pienet paholaiset hänen silmissään hyppelehtivät levottomasti. Hän oli
tavattoman puhelias ja melko ivallinen. Hän huilutteli kuin koulupoika
ja tahtoi välttämättä tilata oikein loistoillallisen samppanjoineen,
vaikka Johnnykin kauhistuneena pani vastalauseensa. Ja kun Johnny piti
jotakin tuhlaavaisuutena, oli totisesti aika pitää silmänsä auki!

— Tämä on minun asiani! Minä tarjoan! Älä puhu typeryyksiä, Johnny!
riehui Talbot. Täyttäkää lasinne ja tyhjentäkää ne sitten uuden
yrityksen, »Urakoitsijain kullankaivuuyhtiön», menestykseksi!

— Urakoitsijain? toistin minä.

— Juuri niin. Mutta voittehan kutsua sitä »Maamyyrien yhtiöksikin», jos
haluatte. Peruspääoma, tasan kahdeksansataa dollaria, on koossa, Vai
mitä, arvon herrat? — Hän silmäili meitä tutkivasti. — Ahaa, huomaanpa
ystävä Frank, että meidän täytyy tyytyä kirjalliseen sitoumukseen,
mitä teihin tulee. Taiteelliset sitoumuskaavat ovat kuitenkin vielä
kirjapainossa. Teillä on siis hyvää aikaa. Ehkäpä joku sukulaisenne
kuolee ja saatte perinnön.

— Ellen tietäisi varmasti, että asianlaita ei ole niin, sanoin
paheksuvasti, väittäisin, että olette humalassa, Talbot.

— Minä olen juopunut, vanha saarnaaja, vastasi Talbot, juopunut
lumouksen viinistä! Oietko lukenut persiankieltä? Etkö? No, siirränpä
sitten sanottavani englanninkielelle:

    »Drink to me only with thine eyes,
    And I’ll not ask for wine!»

    [Katseellasi jos onnekseni juot,
    viiniä en silloin ole vailla! — Suom.]

— Vai niin — tyttö! murisi Yank, joka käsitti kaikki kirjaimellisesti.

— Niin, maailman ihanin ja oikullisin nainen! huudahti Talbot,
nainen, jonka hymy huumaa ja jonka kulmien rypistys saattaa minut
epätoivoiseksi.

— Mitä sinä hourit? kysyin ymmälläni.

— Onnen jumalattaresta — ei muuta! Mutta tulkaahan!

Hän nousi ja muutti vaivattomasti puheenaihetta. — Liikeasioista voimme
keskustella parvekkeella.

Hän suoritti maksun ateriasta ja kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta
vastaan rahaa keneltäkään meistä. Huomasin, että hän oli hankkinut
itselleen nahkakukkaron ja että hän käsitteli kultahiekkaa suurella
tottumuksella.

Sytytimme piippumme ja istuuduimme rauhalliseen nurkkaan.

— Annahan kuulua nyt, Yank! kehoitti Talbot.

— Pääsemme kultakentille sekä maitse että vesitse, sanoi Yank. Joko on
ratsastettava Sutterin linnakkeelle tai Sacramenton kaupunkiin, mistä
pääsee vuoristoon, tahi sitten on matkattava veneellä Sacramentoon,
mistä pääsemme eteenpäin ratsain.

— Paljonko maksaisi venematka? kysyi Talbot.

— Ainoastaan purjevene tulisi kysymykseen. Maksaisi neljäkymmentä
dollaria mieheltä.

— Kauanko matka kestäisi?

— Vesitse viisi tai kuusi päivää.

— Pianko pääsee hevosella Sutter’s Fortiin.

— Jokseenkin samassa ajassa.

— Sitten riippuu kaikki siitä, ovatko hevoset halvempia täällä vaiko
siellä.

— Siellä ovat halvempia. Voimme myös saada meksikolaisia kantamaan
tavaroitamme, jolloin saatamme lähteä jalkapatikassa.

— Parasta vuokrata vene.

— Olen jo vuokrannut sellaisen, vastasi Yank.

— Hyvä! huudahti Talbot. Sinä olet juuri mieleiseni mies. Mitenkäs on
käynyt Johnnyn?

Johnny kertoi kerskaten elämyksistään ja näytteli
kahtasataakahtakymmentä dollariaan.

— Hyvä onni, tuumi Talbot kylmänlaisesti, Epävarmaa hommaa muuten!
Teenpä kysymyksen: jos olisit hävinnyt rahasi, niin olisitko ollut
valmis kärsimään seuraukset?

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Olisitko suostunut eroamaan yhtymästämme?

Johnny tuijotti häntä pitkään.

— Tarkoitan, sanoi Talbot ystävällisesti, ettei sinulla ollut oikeutta
yrittää voittaa rahoja pelissä, ellet olisi ollut valmis kantamaan
seuraukset epäonnistumisesta. Se ei ollut rehellistä meitä kohtaan.

— Ymmärrän, vastasi Johnny hitaasti. Enpä tosiaan tullut ajatelleeksi...

— No, onni oli myötäsi, naureskeli Talbot, joten annamme tämän jutun
raueta. — Johnny otti vastaan huomautuksen nöyrästi, mutta olisipa
sen vain antanut joku muu kuin Ward, niin olisi nuorukainen varmasti
raivostunut.

— Entä mitä on Frank hommaillut? kysyi Talbot.

Kerroin muutamin sanoin työstäni ja näytin kultamöhkälettä.

— Siinä kaikki, mitä olen saanut aikaan, sanoin lopuksi, ja puolet
tästä kultamöhkäleestä on sitäpaitsi toisen omaisuutta. Mutta parissa
päivässä haalin kokoon osuuteni. Täällä on työtä yllinkyllin. Ja ellen
ryhdy samanlaiseen uhkayritykseen kuin Johnny, on minun jäätävä tänne
joksikin ajaksi.

Talbot tuijotti minua punnitsevasti. Kun vihdoin tunsin kiusaantuvan!,
käänsi hän pois katseensa.

Sinulla kai on määrä koossa? sanoi Yank hänelle tovin kuluttua.

— Tietysti, vastasi Talbot kuin unesta heräten.

— Taisivat olla aika urakan takana?

—Puolessa tunnissa minä osuuteni ansaitsin. Arvelin että täkäläiset
ihmiset mielelläänkin haluaisivat uutisia muusta maailmasta ja niin
kokosin sanomalehtivarastostani sievän nipun, joka meni vallan
mainiosti kaupaksi. Onneksi aloitin lehtien myynnin siksi aikaisin
päivällä, ettei _Oregon_ ehtinyt tärveliä markkinoita.

— Paljonko sait niistä? uteli Johnny?

— Dollarin kappaleelta useimmista, mutta toisista maksettiin vain
viisikymmentä senttiä. Kaiken kaikkiaan haalin sillä tavalla kokoon
kaksisataaseitsemänkymmentä dollaria. Kun tähän lisään Frankin ja minun
aikaisemman omaisuuden, on minulla kuusikymmentä dollaria yli määrätyn
summan.

Johnny nousi tuoliltaan ja potkaisi itseään tukevasti.

— No, jopa olen minäkin ollut aasi, sanoi hän. En käsittänyt ollenkaan,
miksi pidit niin hyvää huolta lehdistä. Mutta jätkähän, Talbot!

Talbot nojautui eteenpäin ja innostui samalla tavalla kuin aiemmin
päivällispöydässä.

— Pojat, virkkoi hän, tämä on ihmeellisin paikka, mitä koskaan on ollut
olemassa. Kuulkaapa! Kun olin myynyt lehteni, käyskelin plazalla kädet
taskuissa ja jouduin lopulta _El Doradon_ lähistölle. Tuon paikan
vieressä on kurja röttelö, joka hädintuskin pysyy pystyssä. Seisoin
sitä töllistelemässä kun pari miestä saapui paikalle. Toinen oli
talorähjän omistaja, toinen sanoi olevansa lakimies. Omistaja tarjoutui
vuokraamaan talon lakimiehelle kahdestasadastaviidestäkymmenestä
dollarista kuukaudessa ja lakimies puolestaan tuntui halukkaalta
kauppaan. Kun he olivat menneet matkoihinsa, mittasin askelilla
röttelön lattiapinta-alan, ihan huvikseni vain. Kahdeksanviidettä
neliöjalkaa, pojat! Ja korkeus arviokaupalla sanottuna kuusi jalkaa.
Painuin rantaan puhuttelemaan liikemiehiä. Kaikki ne tavarat, jotka
olette nähneet rannassa lojumassa saapuvat tänne konsignatiolähetyksinä
asiamiehille. Sopivien säilytyspaikkojen puutteessa myyvät nämä miehet
suurimman osan tavaroista huutokaupalla. Senvuoksi ovatkin muutamat
tavaralajit käyneet niin halvoiksi, että niitä voidaan käyttää katujen
laskemiseen. No niin, puhuttelin eräitä tavarain omistajia ja sanoin
heille, että heidän olisi saatava omaisuutensa katon alle, kunnes
markkinat vakaantuisivat. He olivat aivan samaa mieltä ja kertoivat
aikovansa rakennuttaa tavaravajoja ensi tilassa — siis joskus ehkä — ja
valittivat myös, että sade ja pöly tekivät heille hirveätä vahinkoa.
Sen vuoksi ei muka kannattanutkaan yrittää myyntiä muuten kuin
huutokaupalla.

— Jännittävää hommaa, huomautti Johnny. Olen kerran ollut tuollaisessa
huutokauppatilaisuudessa.

— Jatkoin matkaani rantaa pitkin. Poukamassa oli kosolti tyhjiä
laivoja. Mieleeni oli juolahtanut ovela tuuma. Vuokrasin veneen
ja käväisin muutamassa laivassa. Miehistöä en nähnyt missään,
mutta laivurit tapasin kyllä. He kertoivat joka sorkan lähteneen
kultakentille. Uutta miehistöä ei saanut hinnalla millään. Tarjouduin
vuokraamaan neljä tai viisi laivaa.

— Mitä? huudahdimme kaikki yhtaikaa.

— Niin, sanoin haluavani vuokrata jokusen laivan, toisti Talbot
kärsimättömästi. Ensin he eivät tahtoneet ottaa ehdotustani kuuleviin
korviinsakaan, mutta puhuin heidät lopulta pökerryksiin. Sain
vuokratuksi neljä laivaa viidestäsadasta dollarista kuukaudessa
laivalta. Maksu etukäteen.

— Anteeksi, sanoi Johnny nöyrästi, en haluaisi keskeyttää, mutta tuo
kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pyytäisin sinua kertaamaan
viimeiset lauseet.

— Tuki suusi, Johnny, neuvoi Yank. Tietenkään ei Talbotilla ollut
rahoja taskussa! Miten kävi, Tal?

— Sanoin heille, että suorittaisin maksun kello neljä, ja sillä tavoin
varasin itselleni tarpeeksi aikaa.

— Kaksituhatta dollaria? Jestanpojat! siunaili Johnny.

— Palasin kiireen kaupalla maihin, jatkoi Talbot, ja riensin heti
tapaamaan liikemiesystäviäni. Kahdessa tunnissa olin laatinut
kahdentoista äijän kanssa sopimukset, jotka yhteensä merkitsivät
kuuttatuhatta dollaria.

— Miksei kukaan heistä älynnyt mennä vuokraamaan laivaa itse? ihmetteli
Yank.

— Siksi, etten puhunut mitään »laivoista», ennenkuin kauppa oli tehty.
Minä takasin heille vain vedenpitävät, käytännöllisesti katsoen
tulenkestävät varastosuojat, jotka olivat heti käytettävissä. Useimmat
heistä luulivat kaiketi, että olin hullu. Mutta koska ei yrittäminen
maksanut mitään, tekivät he sopimuksen.

— Et siis kantanut heiltä mitään ennakkomaksua? kysyin.

— Enpä tietenkään. Siitä ei olisi tullut mitään. Mutta kirjalliset
sopimukset tehtiin. Lähdin sitten kävelemään miettien keinoa, jolla
saisin tarvittavat rahat hankituiksi. Ymmärsin heti, että minun oli
koetettava lainata kohtalaista voitto-osuutta vastaan, mutta en
tuntenut ketään, jota olisin voinut siinä tarkoituksessa puhutella.
Vihdoin päätin turvautua jonkun rehdin miehen neuvoon. Kysyin siis
ensimmäiseltä vastaantulijalta, kuka omisti kaupungin suurimman
pelihuoneuston. Mies vastasi heti: »Jim Recket.»

— Jim Recket? toistin minä. Hänelle juuri on minun annettava puolet
kultamöhkäleestäni.

— Recket hoitaa pelihuoneustoa aivan tässä naapurissa, _El
Doradoa_, tiedättehän. Hän osoittautui tyyneksi ja suorasukaiseksi
ukkeliksi. »Etsin miestä» sanoin hänelle, »joka voi sijoittaa
rahoja liikeyritykseen, miestä, jolla on aikaa ja joka ei sairasta
kultakuumetta. Voitteko nimetä minulle sellaista miestä?»

Hän mietti tuokion ja vastasi sitten avoimesti ja rehellisesti kuten
arvasin hänen tekevän:

— »Sam Brannan.»

— Mitä tiedätte hänestä?

— »Brannan saapui tänne yhdessä suuren mormoonijoukon kanssa. Hän oli
heidän päämiehensä ja kantoi heiltä kymmenyksiä runsaan vuoden ajan.
Hänellä on siis rahoja »sijoituksiin». Hän laiskottelee aamusta iltaan,
joten hänellä myös on »aikaa». Hän on ollut täällä vuodesta 1848,
eikä niin ollen sairasta »kultakuumettakaan». Hän kantoi kymmenyksiä
mormooneiltaan ja ilmoitti Brigham Youngille [Brigham Young oli näihin
aikoihin mormoonilahkon »profeetta». — Suom.], että jos tämä halusi
saada rahat, niin olla hyvä ja tulla hakemaan. Tarmokas mies siis.
Vielä voinen lisätä, että pian tämänjälkeen saapui hänen luokseen
mormoonilähetystö, joka ilmoitti, että veronmaksu lopetettaisiin,
vaikkapa Brannan olisi itse ylimmäinen pappi. Lähetystö odotti saavansa
nuhteita, mutta Brannan vain nauroi heille ja sanoi, että he olivat
olleet ensi luokan hölmöjä, kun olivat lainkaan maksaneet veroa. No,
löysin Sam Brannan veikkosen vihdoin Dennison’s Exchangen anniskelussa.

— Minkälainen mies hän oli? kysyi Johnny innokkaasti. Olen kuullut
hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa tänään.

— Hän on tanakka ja iloisen näköinen veitikka. Hänellä on kähärä tukka,
karkea ääni ja mahtava leuka, vastasi Talbot. Ensin oli hän hiukan
vastahakoinen, mutta pääsimme lopulta sopimukseen. Brannan sijoittaisi
rahat ja saisi puolet voitosta, jos ehdotukseni häntä miellyttäisi.
Kun olimme päässeet nain pitkälle, kerroin hänelle suunnitelmastani.
Hän harkitsi sitä tovin, mutta ilmoitti sitten suostuvansa. Lähdimme
laivurien luo ja suoritimme heille rahat. Laivat on tietenkin hinattava
maihin vuoksen aikana, mutta siitä lupasi Brannan pitää huolta. Tästä
sukeutuu luullakseni kolmeatuhatta dollaria puhdasta meille kummallekin.

— Haluaisinpa tietää, sanoin, mikä voisi estää kauppiaita vuokraamasta
noita laivoja itse.

— Ei mikään — kuukauden kuluttua, vastasi Talbot.

— Ja mikä estää Brannania pistämästä koko voittoa omiin taskuihinsa?

— Sitä et käsitä, Frank, tuhahti Talbot. Meidän kaltaisemme miehet
eivät käyttäydy sillä tavalla.

— Minun laskelmieni mukaan sait tämän asian järjestetyksi kello kahteen
mennessä, puuttui Johnny puheeseen. Sitten kai lepäsit hiukan?

— Selviydyin hommasta neljännestä vailla kaksi, oikaisi Talbot. Olin
matkalla tänne hotelliin kun satuin kulkemaan Montgomery-kadulla
olevan tiilirakennuksen ohi. Silloin muistui mieleeni lakimies,
josta äsken mainitsin, ja talorähjä, jonka hän halusi vuokrata
kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Minusta tuntui,
että tässä oli laskettu hiukan väärin. Seisoin paraikaa muhkean
tiilirakennuksen edessä, rakennuksen, joka oli ahdettu täyteen
kauppatavaraa ja joka olisi sopinut ihmisasunnoksi paljon paremmin
kuin tuo pieni mökkirähjä tai laiva. Menin sisälle rakennukseen
keskustellakseni hieman. Tarjouduin vuokraamaan yläkerroksen
ja huomautin, että oikeastaan vain alakerros soveltui tavarain
säilytyspaikaksi. Vastattiin, että yläkerros tarvittiin varastoksi.
Tarjouduin edelleen sijoittamaan yläkerrokseen kasatut tavarat
varmaan paikkaan lähistöllä. He halusivat nähdä tuon paikan. Minä
en luonnollisestikaan suostunut, vaan sanoin, että he voisivat joko
hyljätä tai hyväksyä sen sitten kun sopimus oli tehty. Yläkerros oli
tosiaankin pullollaan tavaraa. Viimeksi tein uljaan tarjouksen:

— Kuulkaahan, sanoin, jos nyt saan vuokrata tämän yläkerroksen
kohtuulliseksi ajaksi, sanokaamme vuodeksi, niin ostan kaiken, mikä
tuolla ylhäällä olevista tavaroista jää jälelle. He hätkähtivät.
Joko myyn tavarat huutokaupalla, vaikkapa pienellä tappiollakin, tai
kuljetan ne johonkin laivaan. Riippuu tietenkin siitä, mitä tavaraa
siellä on. Minulla on luettelo taskussani, mutta en ole tutkinut sitä
vielä. Aion laittaa väliseiniä tuohon varastohuoneeseen ja sitten
vuokraan siitä toimistohuoneita ja niin edespäin. Kaupungissa on
lukuisia lakimiehiä, jotka etsivät huoneustoja. Maksan kolmetuhatta
kuukaudessa koko yläkerroksesta.

Johnny huokasi raskaasti.

— Mutta arvioin saavani siitä vähintäin kahdeksantuhatta. Se korvaa
tavaroista ehkä koituvan tappionkin.

— Ja mitä maksavat tavarat? kysyin hiljaa.

— En tiedä ihan tarkkaan. Siinä kymmenen- parinkymmenentuhannen välillä.

— Milloin on maksu niistä suoritettava?

— Kolmannes on maksettava käteisellä, loput järjestetään velkakirjalla.
Korko on huimaava täällä lännessä, valitti Talbot.

— Mistä luulet saavasi rahaa? tiukkasin vielä.

— Rahaa, rahaa! murisi Talbot äreänä. Täällä on rahaa kuin roskaa. Sitä
virtaa tänne kultakentiltä ja kaikilta maailman kolkilta. Ei rahasta
ole puutetta!

Hän pureskeli lyhyitä viiksiään ja vaipui syviin ajatuksiin. Nousin
varovasti paikaltani.

— Johnny, sanoin matalalla äänellä, minun täytyy mennä suorittamaan
velkani McGlynnille. Lähdetkö mukaan?

Hiivimme melkein varpaillamme rakennuksen nurkan taa ja heittäydyimme
sitten ilosta huikaten toistemme syliin.

— Oi voi! huusi Johnny lopulta. Rahasta ei ole puutetta!

Kun hiukan olimme rauhoittuneet, vaihdoimme kultamöhkäleeni
kuhahiekkaan. Ostin nahkakukkaron ja lähdimme sitten McGlynniä
tavoittamaan. Postitoimiston edustalla oli yhä vieläkin pitkä miesjono
odottelemassa.

Kirjeet pistettiin pienestä seinään tehdystä ikkunasta itsekunkin
käteen. Jono liikehti hitaasti eteenpäin. Postia jakoi pikkuruinen,
pyylevä englantilainen. Huomasin McGlynnin seisovan jo verrattain
lähellä päämääräänsä. Menin hänen luokseen ja ojensin hänelle puolet
kultahiekastani.

Juuri kun McGlynn astui ikkunan ääreen, räväytettiin se kiinni ja
postiherra kiinnitti sisäpuolelle kortin, johon oli kirjoitettu:

»Posti suljetaan klo 9 ip.»

McGlynn koputti ikkunaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Silloin
jyristä hän nyrkillään puitteita. Ikkuna aukesi heti ja virkamiehen
punakat kasvot ilmestyivät näkyviin.

— Mitä haluatte? tiedusteli mies uhkaavasti.

— Onko kirjeitä John A. McGlynnille?

— Posti avataan klo 8.30 ap, vastasi punanaamainen, sulkien ikkunan.

Hetkeäkään epäröimättä ja ennenkuin mies ehti vetäytyä pois ikkunan
luota, iski McGlynn valtavalla nyrkillään ruudun säpäleiksi ja mojautti
englantilaista suoraan kasvoihin.

Väkijoukko oli odottanut kärsivällisesti, mutta nyt alkoi kuulua
ilkeätä murinaa. McGlynn kääntyi hitaasti ja virnisti ystävällisesti.

— Pysykää kukin paikallanne jonossa, pojat! huusi hän. Ei mitään hätää!
Tämä pikku englantilainen ei vain tunne vielä oikein tapojamme.

Postitalossa palasi pelästynyt palveluskunta jälleen työhönsä. Kuulin
myöhemmin, että jonon viimeinen mies oli saanut kirjeensä kello kolme
aamulla. Kerrottiin myös, että silloinen postinhoitaja Geary oli
kutsunut McGlynnin luokseen tekemään selkoa osuudestaan tapahtumaan,
mutta keskustelu oli päättynyt Gearyn nöyrään anteeksipyyntöön!

Kun palasimme hotelliin, seisoivat Yank ja Talbot yhäti parvekkeen
nurkassa.

— Kuulehan, Tal, sanoi Johnny. Mitenkäs nyt järjestät asiasi, jotta
ehdit mukaamme kultakentille? Meidän olisi kai lähdettävä ensi tilassa.

— Kultakentille? kertasi Talbot. Minä en lähde mihinkään. En lähtisi
täältä miljoonastakaan kultakentästä. Ei! Yank ja minä olemme jutelleet
asiasta. Te saatte hoitaa kullankaivuun ja sensemmoisen. Minä suoritan
Frankin osuuden kustannuksista ja otan neljänneksen voitosta. Lisäksi
voi Frank luovuttaa minulle puolet omasta saalistaan. Korvaukseksi
panen likoon kaksisataakaksikymmentä dollaria yritykseeni täällä, ja
sen erän tuottama voitto jaetaan tasan meidän kaikkien kesken. Mitä
tuumitte?

— Olisin mieluummin halunnut sinut mukaan neljäntenä miehenä, jupisi
Johnny.

— En tahtoisi kääntää selkääni seikkailulle, johon olen antautunut,
sanoi Talbot. Sitäpaitsi en voi nyt lähteä täältä, vaikka tahtoisinkin.

Ryömin vuoteeseeni väsyneenä ja vähän ymmälläni. Vaiherikas päivä!



XIII luku.

VIRTAA YLÖSPÄIN.


Pari päivää myöhemmin astuimme kolmisin kömpelöön veneeseen,
huiskutimme jäähyväisiksi kättä rannalla seisovalle Talbotilie ja
valmistauduimme purjehtimaan Alcatraz-saaren takana olevan sinisen
lahden yli. Soutajamme oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, jolla
oli kähärä tukka ja kultarenkaat korvissa. Hän hoiti venettä sangen
taitavasti, mutta pysyi koko ajan tuppisuuna. Yritimme moneen otteeseen
keskustelua hänen kanssaan, mutta saimme tyytyä vain yksitavuisiin
vastauksiin. Vihdoin väsyimme hänen tykkänään ja antauduimme täysin
siemauksin nauttimaan uudesta seikkailusta.

Tuuli oli melko tuima ja aluksemme kiiti hyvää kyytiä eteenpäin. Lahden
sininen vesi kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa ja keulasta kuului
hupaisa kohina.

Tuijotimme suurin silmin edessämme avartuvaa maisemaa. Lahti oli
hyvin järven tapainen. Oikealla puolen tavoittelivat korkeat kalliot
taivasta ja kaukana vastarannalla siinsi utuinen ylämaa. Mustat
merimetsot lentää lekottivat raskain siivin lähellä vedenpintaa ja
lokit kirkuivat korkealla päittemme yläpuolella tai kelluivat laineilla
kuin kaarnanpalat. Sorsaparvia näkyi siellä täällä ja vuorten kupeilla
leikki salaperäisiä varjoja.

Kaukaiset rannat tuntuivat hiipivän lähemmä. Kiersimme vähäisen
niemekkeen ja saavuimme virran suulle. Puolittain vedenalaisen karin
kohdalla kuohui vesi korkealla ja nyt osoitti merimiehemme ensi kertaa
elonmerkkejä. Hän nousi seisomaan veneessä, katseli ympärilleen,
reivasi purjeita ja komenteli meitä pysyttelemään keskellä alusta.
Lasketimme suoraan tyrskyjen keskelle ja hetkistä myöhemmin natisi vene
liitoksissaan niin että luulin sen menevän hajalle. Soutaja örähteli
hiukan ja ojensi meille äyskärin. Sen avulla tyhjensimme pian veneen
vedestä.

Pian nousimme jo leveätä, kaunista virtaa ylöspäin. Kummallakin
puolellamme rehoitti tiheä rimmistö. Kaakossa oli taivaanranta rajana.

Kun päivänlaskun aika läheni, tyyntyi tuuli huomattavasti. Onneksi
ei virta ollut kovin vuolas. Tuhannet rastaat lentelivät avaruudessa
ja vesilintujen pitkäkaulaiset haahmot kuvastuivat selvästi
sahraminväristä taivasta vasten. Auringon hehkuva kehrä hipoi etäisiä
ylänköjä.

Vihdoin nukahti tuuli kokonaan. Soutajamme otti esille airoparin ja me
ryhdyimme soutamaan vuorotellen. Pian saimme näkyviimme kolme puuta,
joiden mustat varjokuvat piirtyivät risaisina vaaleampaa taustaa
vastaan. Suuntasimme kulkumme niitä kohti ja laskimme maihin luodolle.
Tänne päätimme yöpyä.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme virtaa ylös purjetuulen
auttaessa. Vesi oli kauniin kirkasta ja hyvänmakuista. Pian huomasimme
lähestyvämme mannerta ja sivuutimme monia niemekkeitä, joilla kasvoi
sykomoreja ja poppeleita sekä viiniköynnöstä. Puitten silmut eivät
vielä olleet puhjenneet, mutta ruoho oli jo vehmasta. Monella taholla
havaitsimme saksanhirvien jälkiä, mutta eläimistä emme nähneet
vilahdustakaan. Kerran yllätimme hirvilauman. Se säntäsi hirmuisella
ryskeellä pensaikon läpi virtaa kohden. Yank lähetti muutaman pienistä
luodeistaan pelästyneiden eläinten jälkeen ja osuikin verisistä
jäljistä päättäen, mutta ei kuitenkaan niin tarkkaan, että olisimme
saaneet hirvenpaistia. Pitkä pyssy oli epäilemättä erinomainen ase
silloin kun saattoi tähdätä huolellisesti, mutta kun oli ammuttava
melkein umpimähkään, eivät sen pienet luodit pystyneet tekemään suurta
vahinkoa.

Illankorvassa saavuimme suistomaalle. Edessämme oli matala kallio ja
sen takana tammien joukossa häämötti telttarivi, jonka edustalla pieniä
aluksia oli paaluihin kiinnitettyinä. Tässä oli nyt _embarcadero_,
maihinnousupaikka, josta sopi jatkaa Sutterin linnakkeeseen tai
Sacramentoon, kumpaan paikkaan vain halusi. Venematkamme oli päättynyt.

Nousimme rannalle. Oli siinä hyörinä ja pyörinä käynnissä, kun
muulit ajajineen, kävelijät, härät ja tavarankuljettajat tunkeilivat
mikä minnekin. Tomu pöllysi sakeana ympärillämme. Marssimme suoraan
eteenpäin kunnes löysimme tyhjän nurmilaikun, jolle saatoimme
laskea tavaramme. Leivitimme huopamme ja riepumme ja otimme esille
keittovehkeemme. Ruokavarastossamme oli silavaa, jauhoja, suolaa,
teetä, kahvia, sokeria, tupakkaa ja hiukan »väkevää».

Kun olimme illastaneet, lähdimme ottamaan selkoa pääsyteistä
kultakentille. Meillä, nähkääs, ei ollut varmaa tietoa siitäkään, millä
taholla ne oikeastaan olivat.

Tällä retkellä tunsimme ensi kerran jonkinlaista masennuksen tapaista.
Ihmisiä kohtasimme vaikka kuinka paljon ja kaikki he olivat halukkaita
juttelemaan. Kolme neljäsosaa heistä oli matkalla kultamaille kuten
mekin, ja he suorastaan pursuivat hyviä neuvoja. Loput kuuluivat
paikalliseen asujamistoon ja he taas olivat valmiit puijaamaan
meiltä viimeisetkin kolikkomme. Vielä tapasimme pari miestä, jotka
olivat tulleet kultakentiltä. Ja nämä ystävät juuri antoivat meille
ensimmäisen kylmän suihkun.

He väittivät, että jutut kultalöydöistä olivat suuresti liioiteltuja.
Olihan siellä kultaa, sitä ei tainnut kukaan kieltää, mutta kovan
urakan takana kaikki. Oli työskenneltävä kymmenen dollarin edestä,
jos mieli saada dollarin arvosta kultaa päivänvaloon. Ja elintarpeet
maksoivat omaisuuksia. Sitäpaitsi oli kullankaivajaleireissä
usein sattunut taudinkohtauksia, ja kaikki parhaat paikat olivat
jo ehdottomasti vallatut. Kultainen unelmamme hajosi. Johnny oli
alakuloisen näköinen, ja luulenpa itsekin näyttäneeni sangen nuopealta.
Yank vain ei muuttanut ilmettäkään. Hän pureskeli mäillään yhtä
tyynesti kuin tavallisesti.

Jatkoimme kyselyjämme myöhemmin ja saimme hyvin ristiriitaisia tietoja.
Lähimmät kultakentät olivat, sanottiin, kuudenkymmenen penikulman
päässä. Voisimme hankkia kalifornialaisia kantajia kuljettamaan
tavaroitamme. Jos mieluummin halusimme hevosia, sai niitä ostaa
Sutterin linnakkeesta, missä oli puhuteltava McClellania.

Päätimme hankkia hevosia. Nukuimme seuraavan yön taivasalla ja
jatkoimme päivän valjettua matkaamme kolmisen penikulman päässä olevaa
Sutter’s Fortia kohden. Sää oli ihana. Korkealla taivaan sinessä
liiteli suurisiipisiä lintuja ja pensastoissa ja puiden oksilla
viserteli tuhansittain leivosia. Näimme monia eri varpuslajeja ja
tutustuimme töyhtöniekkaviiriäiseen, närkkääseen ja sievistelevään
pikku herrasmieheen, joka rohkeasti asteli edellämme polulla.
Yläpuolellamme paistoi aurinko herättäen nukkuvien kumpujen
lukemattomat pienet asukkaat ja kukat pitkästä unesta.

Tunsimme pakostakin rohkaistuvamme. Unohdimme pelokkaat tuumailumme
ja kuumeisen kullanhimomme. Rinnakkain taivalsimme eteenpäin rehevän
ruohikon läpi, hyräillen tuota typerää laulua, joka oli houkutellut
kullanetsijät tänne, kauas kodeistaan ja omaisistaan:

    »Jo olen päässyt leirille
    jälestä monen vaivan.
    Nyt hyörin muitten mukana
    ja kultahiekkaa kaivan.

    Ma joet, vuoret puhdistan
    ja tieltäin esteet kaadan,
    Sä ällös mua murehdi,
    sun hyväksesi raadan.»

Vanha Yank yhtyi loppukertoon, vaikka hänen äänensä kuulostikin
ruostuneen tuulimyllyn kitinältä. Lauloimme täyttä kurkkua:

    »Oo, Susanna! Älä sure mua armahain!
    Oon matkalla Kaliforniaan ja lapio on polvellain.»

Lähestyimme Sutter’s Fortia niin uljaina, kuin olisi aikomuksemme ollut
vallata tuo historiallinen paikka oikein rynnäköllä.



KOLMAS OSA.

KULTAKENTÄT.



XIV luku,

SUTTERIN LINNAKE.


Sutterin linnake oli aivan tammiston laidassa. Se oli todellakin
rakennettu varustukseksi. Korkeat muurit saarsivat sen joka puolelta,
ja vain kahdesta portista pääsi sisäpihalle, suorakaiteen muotoiselle
aukiolle, joka oli suunnilleen puolentoistasadan yardin pituinen
ja viidenkymmenen levyinen. Muureissa ei ollut ampuma-aukkoja ja
puolustustoiminnan piti tapahtua yksinomaan vallinsarvilla. Muurit
olivat muuten kaksinkertaiset; niiden välissä oli viidenkolmatta jalan
levyinen käytävä, johon väliseinien ja kattojen avulla oii saatu
mahtumaan paja- ja leipomosuojia y.m. Eteläsivulla oli kaksikerroksinen
rakennus ja vastakkaisella puolella aitaus karjaa varten.

Aukiolla kuhisi elämä kuin muurahaiskeossa. Satakunta kullankaivajaa
hääräsi kovassa kiireessä tai nojaili ilmoituspylväisiin, nauttien
tiiliseinistä heijastuvasta lämmöstä. Joukko kalifornialaisia auttoi
heitä tässä mukavassa tehtävässä. Kymmenet intiaanit taluttivat hevosia
ohjista tai puuhasivat jossakin muussa työssä. He olivat ensimmäiset
näkemämme punanahat ja siksi tuijotimme heitä pitkään. Useimmat heistä
olivat melkein alasti; korkeintaan oli joku vetänyt housut jalkaansa
tai painanut hatun päähänsä. Kaikki olivat he hyvin tummaihoisia,
kyyryniskaisia ja ilkeän näköisiä. Tukka harritti karkeana matalan
otsan yli ja silmät muistuttivat pippurirakeita.

Pysähdyimme hetkeksi portin vieressä olevan vahtikojun luo,
tottuaksemme vilinään. Vasta sitten lähdimme etsimään McClellania.
Löysimmekin hänet miltei heti. Hän oli pieni, tukevatekoinen mies,
jonka kasvot ilmaisivat, ettei hänen kanssaan ollut juuri leikkimistä.
Hänen ympärillään seisoi parikymmentä veikkoa, jotka kaikki yrittivät
saada ääntään kuuluville. Kierrellessämme lähettyvillä tilaisuutta
vaanien, astui pihaan kaksi miestä. Heidän ilmestymisensä aikaansai
melkein silmänräpäyksessä täydellisen hiljaisuuden.

Toinen heistä oli muhkeasti puettu, neljänviidettä ikäinen
kaiifornialaisylimys, toinen taas lyhyenläntä, tanakka, vanhahko mies,
joka oli pukeutunut merkilliseen siviili- ja sotilaspuvun yhdistelmään.
Hetken vain tuijotti Johnny epävarmasti viimemainittua, sitten astahti
hän nopeasti eteenpäin ja huudahti:

— Kapteeni Sutter!

Sutter kääntyi hitaasti ja katsoi Johnnyä suoraan kasvoihin kohteliaan
välinpitämättömästi. Johnny lähestyi häntä hattu kädessä. Olin
hämmästynyt. Olimme tunteneet Johnnyn läheisesti jo monta kuukautta ja
koko ajan olimme pitäneet häntä huolettomana, vilkkaana poikasena, joka
ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Nyt näimme vallan uuden Johnnyn,
tyynen, ylhäisen, kohteliaan, hillityn. Ennenkuin hän oli lausunut
sanaakaan, muuttui kapteeni Sutterin karski ilme ystävällisemmäksi.

— Pyydän anteeksi, että käännyin puoleenne näin arvelematta, sanoi
Johnny, mutta hämmästyin melko lailla nähdessäni teidät, enkä voinut
pidättää huudahdusta. Kymmenen vuotta sitten oli minulla ilo nähdä
teidät, herra, isäni vieraani Virginiassa.

— Rakas nuori mies! huudahti Sutter. Olette tietenkin eversti Fairfaxin
poika. Mutta kymmenen vuotta sitten — olitte sangen nuori.

— Poikapahanen vain, nauroi Johnny.

He keskustelivat tuokion vanhoista muistoista ja sitten esitteli
Johnny meidät — ensin kapteeni Sutterille ja senjälkeen Don Gaspar
Martinezille, joka puhui englantia melko hyvin. Kapteeni Sutter
osoitteli meille sitten linnakkeen nähtävyyksiä.

— Vanha rauhallinen aika on ohi, sanoi hän. Linnake on nykyisin
kullankaivajien kauppapaikkana. Maanviljelys ei enää tahdo kannattaa,
ja niinpä olenkin lähettänyt intiaanini kultaa kaivamaan.

Hän osoitti meille vanhan käräjäpaikan puitten alla, missä ennen oli
kaikki punanahkojen asiat selvitetty. Sutterilla oli näillä seuduin
suuri vaikutusvalta ja hänen oli onnistunut vuosikausia elää sovussa
intiaaniheimojen kanssa.

— Ne ajat ovat kuitenkin menneet, sanoi hän. Amerikkalaiset
kaivostyöläiset kohtelevat punanahkoja kuin miehiä ainakin, mutta
punaiset veljemme ovat itse asiassa vain lapsia. Nykyisin syntyy
senvuoksi usein rettelöltä ja väärinkäsityksiä ja ystävällisten
tunteitten aika on loppunut.

Don Gaspar ilmoitti, että hänellä oli kiireellisiä puuhia ja jätti
meidät yhtäkkiä.

— Nuo aiheuttavat myös hankaluuksia, jatkoi Sutter, nyökäten
kalifornialaista kohti. He omistavat suuria maa-alueita, joita
eivät hoida ollenkaan. Tänne saapuu tarmokkaita siirtolaisia, jotka
tarvitsevat väljiä tiloja, ja omistusoikeuskysymykset ovat hyvin
hämäriä.

— Teidän omistusoikeutenne tiluksiinne on luonnollisestikin aivan
riidaton, huomautti Johnny.

— Minun kohdallani on kaikki selvää. Läänitykseni täällä olen saanut
suoraan Meksikon hallitukselta. — Kapteeni Sutter nauroi. — Luullakseni
antoivat he sen minulle poliittisista syistä.

— Alueenne on varmaankin hyvin laaja? arveli Johnny.

— Kuudenkymmenen penikulman pituinen ja kahdentoista levyinen, vastasi
kapteeni Sutter.

Tarkastuskierroksemme oli nyt päättynyt. Olimme saapuneet eteläiselle
portille.

— Ikäväkseni en voi osoittaa teille vieraanvaraisuutta, sanoi kapteeni.
Asuskelen farmilla Feather-joen luona. Olen myynyt tämän linnakkeen
kauppamiehille. Nykyisten olojen vallitessa en sitä tarvitse.

— Teitä kaiketi surettaa, että olosuhteet ovat muuttuneet? tuumi
Johnny. Käsitän mainiosti, miten mielenkiintoista hommaa uuden
yhdyskunnan luomisen täytyy olla.

— Muuttuneet olosuhteet ehkä surettavat, mutta muutosta ei voi
ehkäistä, sanoi kapteeni Sutter tyynesti. Menneisyys oli kaunis unelma,
nykyisyys on todellisuutta.

Palasimme takaisin. Sutter vastasi lukuisiin tervehdyksiin
hyvänsuopaisesti ja arvokkaasti. Eräästä rupattelevasta miesjoukosta
keksi hän McClellanin, jonka heti kutsui luokseen. Meidät esiteltiin
hyvin juhlallisesti. — Nämä nuoret miehet, virkkoi kapteeni
Clellanille, joka kuunteli kulmat kurtussa, ovat minun tuttaviani ja
lisäksi ystäviäni, Pyydän teitä senvuoksi kohtelemaan heitä hyvin. He
ovat matkalla kultakentille. Teille, nuoret miehet, tahdon vain sanoa,
että iloitsen suuresti tapaamisestamme. Toivotan teille kaikkea hyvää.
Tulkaa käymään luokseni Feather-joelle. Olette aina sydämellisesti
tervetulleet sinne. Muistakaahan olla heille avulias, McClellan.

— Kapteeni kyllä tietää, että kapteenin ystävät ovat minunkin
ystäviäni, vastasi McClellan lyhyesti.

Puoli tuntia myöhemmin omistimme kaksi kuormahevosta satuloineen
päivineen, ja olimme lisäksi hankkineet muutakin varastoa.

— Varokaa hevosvarkaita, neuvoi McClellan. Espanjalais-amerikkalaiset
voivat väijyskellä teitä päiväkausia, päästäkseen eläimiinne käsiksi.
Ostakaa meksikolaisilta vahvaa nuoraa liekaköysiksi. Terve!

Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt liikehommiinsa.

Meillä ei ollut mitään erikoista kiirettä. Viivyskelimme siis paikalla
vielä tuokion, jutellen toimettomien kanssa. Kuulimme monta kiittävää
sanaa kapteeni Sutterista. Hän oli lähettänyt retkikuntia pelastamaan
vuoristoon eksyneitä, hän oli auliisti avannut kotinsa väsyneille
matkamiehille, hän oli auttanut köyhiä j.n.e. Kuulin myöhemmin, että
tältä kunnon mieheltä vihdoin riistettiin maapala maapalan jälkeen ja
että hän kuoli Washingtonissa, minne hän oli lähtenyt oikeutta saamaan.



XV luku.

MATKA KULTAKENTILLE.


Kuormasimme vetojuhtamme ja lähdimme aamuvarhaissa American Riveriä
ylöspäin. Meistä tuntui kuin olisimme vasta nyt olleet matkalla
päämääräämme, ikäänkuin aikaisempi pitkä taival olisi ollut vain
valmistuksena tähän lähtöön. Olimme reippaalla tuulella, naureskelimme,
laskimme leikkiä ja lauloimme täyttä kurkkua.

Hevosilla oli vahva kuormitus ja me olimme kiinnittäneet tavarat
kuormasatuloihin hyvin taitamattomasti. Tämän tästäkin oli meidän
korjattava hihnoja ja solkia, mutta opittiinhan siinä oikeat temput
lopulta. Polku mutkitteli virran suunnan mukaan ja toisin paikoin oli
meidän tunkeuduttava tiheäin, rantaan saakka ulottuvien pensastojen
läpi. Myöhemmin päivällä saavuimme mäntymetsään ja illan suussa
rakensimme leirin vähäiseen solaan, pikku puron lähettyville.

Yank talutti hevoset aivan vieressämme olevalle nurmilaikulle ja
istuutui sitten tammen juurelle, sytyttäen piippunysänsä. Hän piti
koko ajan eläimiä valppaasti silmällä. Johnny ja minä ryhdyimme
purkamaan vuodehuopia, otimme esille keittovehkeet ja valmistauduimme
ruuanlaittoon. Silloin tällöin sivuutti meidät joku matkamies, joka
yläpuolellamme olevalta tieltä luikkasi meille hilpeän tervehdyksen.
Kulki siinä kansaa monenkarvaista. Useimmat heistä pyrkivät ylös
vuoristoon. Toiset matkasivat jalkapatikassa tyhjin käsin, toiset
toikkaroivat eteenpäin taakat hartioillaan. Muutamaan seurueeseen
kuului kolme ratsua ja neljä kuormahevosta — oikein ruhtinaallinen
kulkue. Sitten saapui _cargadorien_ kuormastojono, kaksi- tai
kolmekymmentä muulia, joita paimensi neljä miestä ratsain. Etunenässä
asteli valkoinen tamma, tiuku kaulassa. Muulit seurasivat sitä
uskollisesti, yrittämättä kertaakaan sivulle. Ajajat istuivat
leveisiin vöihin ja suuriin sombreroihin koristautuneina huolettomasti
satuloissaan.

Vähän ennen päivänlaskua näimme kaksi ratsastajaa, jotka poiketen
polulta lähestyivät meitä. Pian tunsimmekin toisen heistä, Don
Gaspar Martinezin. Hän oli yhä sangen muhkeasti pukeutuneena,
mutta saappaisiin oli lisäksi ilmestynyt raskaat kannukset ja
vyössä rehenteli pari pistoolia. Hevosen satulassa oli runsaasti
hopeakirjaiiuja, samoin suitsissa. Don Gasparin seuralainen kuului
selvästi alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hän oli kuitenkin sangen
hauskan näköinen puhtaine, ruskeine ihoineen ja pienine viiksineen.
Hänen pukunsa oli samankuosinen kuin Don Gasparin, mutta värit olivat
hillittyjä ja ylenpalttiset koristukset puuttuivat. Molemmat ratsut
olivat mitä oivallisimpia rotuhevosia. Jälessä asteli kolmas hevonen,
jonka selkään oli sälytetty pari nahkaista matkalaukkua.

Espanjalainen ratsasti luoksemme ja tervehti kohteliaasti.

— Ah, huudahti hän, kapteeni Sutterin ystävät! Hauska tavata. Ellen
häiritse, pyydän saada leiriytyä tänne.

— Kaikin mokomin, Don Gaspar, vastasi Johnny nousten.

Ratsastajat kohottivat hattujaan ja vetäytyivät hieman syrjemmälle.
Espanjalainen laskeutui satulasta ja istuutui puun juurelle
polttelemaan savuketta. Hänen seuralaisensa piti huolta hevosista ja
ryhtyi sitten laittamaan leiriä.

— Vanha samettihousu karttaa työntekoa, jos hän vain voi, huomautti
Johnny.

— Tuo toinen on kai hänen palvelijansa, arvelin minä.

— Tahikka muuten riippuvassa asemassa, sanoi Johnny. Niillähän on
täällä jonkinlainen patriarkallinen järjestelmä...

— Älä käytä tuollaisia sanoja, Johnny, valitti Yank.

— Tarkoitan, että he antavat köyhien sukulaisten ja nuorempien veljien
huolehtia työnteosta, sanoi Johnny.

— Ahaa, ymmärrän. Toivoisinpa tietäväni, mitä he aikovat hevosilleen
yöllä. Varmastikin he tietävät, miten on meneteltävä. Jos olisin
hevosvaras, korjaisin ihan empimättä huostaani tuon kastanjanruskean.

— Voitnan mennä katsomaan myöhemmin, miten he tekevät, huomautin.

— Saamaan kuulan kallooni. Kyllähän se sopii! vastasi Yank.

Emme olleet missään tekemisissä espanjalaisen kanssa. Katselimme hetken
hänen vähäistä nuotiotaan, mutta kun tunsimme väsymystä, paneuduimme
piankin levolle. Hevoset olimme sitoneet puihin aivan vieressämme.

Seuraavana päivänä saavuimme vuoristoon. Kukkulain välissä näimme
autereeseen verhottuja vihertäviä huippuja, pensaat muuttuivat
männyiksi ja virta kuohui koskina. Toisinaan sivuutimme kömpelötekoisen
hirsimajan, teltan tai katoksen. Omistajat olivat säännöllisesti poissa
kotoa. Ensin luulimme hökkeleitä kullankaivajien asumuksiksi, mutta
sittemmin sain tietää olleemme väärässä, sillä kultakentät olivat vielä
sangen etäällä.

Saavuimme niille aivan odottamatta. Olimme juuri kiertäneet
muutaman mäennyppylän, kun yhtäkkiä huomasimme alapuolellamme
ehkäpä viidenkymmenen miehen innokkaasti kaivavan maata kuivuneessa
joenuomassa. Toiset pirstoivat pintakerroksia, toiset olivat
kaivautuneet soraan vyötäisiään myöten. Olivatpa eräät kadonneet vallan
näkyvistäkin - ainoastaan kuopista lentävät maakokkareet osoittivat
heidän olinpaikkansa. Kaikki ahersivat kuumeisella kiireellä ja heidän
punaiset paitansa loistivat iloisesti auringonpaisteessa. Hiukan
ylempänä kökötti rinteellä jokunen teltta, jopa pari hirsimajaakin,
mutta varsinainen kaivoskaupunki samoinkuin suurin kaivosaluekin olivat
joenmutkan toisella puolella.

Etsiskelimme polkua, jota myöten olisimme päässeet alas joelle, mutta
tuloksetta. Oli jatkettava samaa tietä, jota olimme tulleet tännekin.
Näin saavuimme lopulta Hangman’s Gulchin leiriin.

Leirin muodosti oikeastaan vain telttarykelmä. Joku matala vaja ja pari
isompaa, puusta ja purjekankaasta kyhättyä rakennusta oli sivummalla.
Ei ainuttakaan ihmistä ollut näkyvissä. Emme viipyneet kauan Hangman’s
Gulchin nähtävyyksiä katselemassa, vaan riensimme leirin läpi hakien
tietä, joka veisi meidät kultakentille.

Seurasimme virran suuntaan kulkevaa polkua joitakin satoja yardeja ja
kiersimme kallioniemekkeen päätyen lopultakin sora-alangolle, jolla
vilisi vaiteliaita, työskenteleviä miehiä.

Kuormahevosiamme taluttaen lähestyimme paria miestä ja silmäilimme
heitä uteliaina. Toinen heistä piteli käsissään pajunoksista
tehtyä siivilää, jota hän herkeämättä puisteli tavallisen kattilan
yläpuolella. Toveri lapioi hitaasti maata siivilään. Kun kaksi kattilaa
tällä tavoin oli saatu puolilleen hiekkaa, kannettiin ne varovasti
veden partaalle. Seurasimme miehiä. Kattilat laskettiin hitaasti veteen
ja niiden sisältöä sotkettiin käsin. Kevyt multa kohosi pinnalle ja
solui kattilasta juoksevan veden mukana virtaan. Jonkun siunaaman
kuluttua nostettiin kattilat varovasti pois ja vesi tyhjennettiin
tyystin, minkäjälkeen miehet nousivat kuivalle.

— Saammeko nähdä? pyysi Johnny.

Pitempi miehistä silmäili meitä ja hevosiamme ja nyökäytti päätään.
Aikaisemmin ei hän ollut suonut meille katsettakaan. Kattilan pohjalla
oli melkoinen, musta hiekkakerros, jossa näimme kultahiukkasten
kimaltelevan.

— Onko tuo kultaa? kysyin varmemmaksi vakuudeksi.

— On varmasti, virnisti mies. Kun hän huomasi mielenkiintomme, kävi
hän puheliaammaksi ja selitti meille, että hiekka kuivataan ensin,
minkäjälkeen se puhalletaan pois. Vihdoin palasi hän kärsimättömän
kumppaninsa luo.

Talsimme vaivaloisesti kivenjärkäleitten ja rouhikon yli muitten luo.
Kuivuneessa joenuomassa työskenteli ainakin sata miestä. Havaitsimme
pian, että »pannujärjestelmää» pidettiin hyvin alkeellisena ja
yksinkertaisena kullanerottamiskeinona. Useimmat kantoivat soralla
täytettyjä, laakeita rauta-astioita veteen antaen virran huuhtoa
kevyimmät ainekset pois, minkäjälkeen he osaavalia kädenliikkeellä
kiepauttivat astiasta jälelläolevan soran, kunnes vihdoin vain
kullansekainen, hieno, musta hieta oli pohjalla. Muuan nelimiehinen
ryhmä huuhtoi kultaa oikein suuressa mitassa. He olivat rakentaneet
kojeen, joka muistutti kannaksilla varustettua kehtoa ja johon
kaadettiin soraa ja vettä. Kojetta liekutettiin tasaisesti, multaisen
veden roiskiessa laitojen yli. Pohjaan oli naulattu pienoja estämään
mustaa hiekkaa varisemasta.

Kullankaivajat olivat hyvin uutteria ja vähäpuheisia, mutta samalla
ystävällisiä. Saimme seurata heidän hommiaan niin läheltä kuin ikinä
halusimme. Enimmäkseen olivat he parrakkaita ja auringonpaahtamia
veikkoja ja heidän vaatteisiinsa oli tarttunut runsaasti punertavaa
liejua. Näimme myös pari hilpeätä nuorukaista, joiden yllä oli jätteitä
mitä hienoimmista puvuista. Kummallakin oli nuhrautunut silinterihattu
päässä. Kauempana uurastivat meksikolaiset ja kalifornialaiset. He
eivät vaivautuneet kantamaan hiekkaa joelle asti, vaan tyytyivät
viskomaan sitä ilmaan purjekangaspalan yläpuolella.

Katseltuamme hetkisen kullanhuuhtojia aloimme tuntea samantapaista
jännittynyttä levottomuutta kuin pikkupojat nähdessään uuden pyssyn,
jota eivät vielä ole saaneet koetella.

Lopulta rohkaisi Yank mielensä ja lähestyi muuatta miestä.

— Toveri, sanoi hän. Tämä kaikki on meille vallan uutta. Tahtoisitteko
sanoa, missä mekin voisimme koettaa onneamme?

Puhuteltu suoristautui ja mitteli Yankia katseellaan. Hän oli huvitetun
näköinen.

— Ellei teillä olisi tuota kahdeksantoista jalan pituista tykkiä
kyynärtaipeessanne ja vähän kylmänlaista kiiltoa harmaissa silmissänne,
ohjaisin teidät tuonne kukkulalle ja nauttisin sitten hikoilustanne.
Mutta nyt lienee minun parasta myöntää, että voitte kaivaa missä
haluatte, kunhan ette vain astu toisten päälle.

— Voimmeko yrittää tässä teidän vieressänne? kysyi Yank nyökäten
päällään vähän matkan päässä olevaa ehyttä maapalasta kohti.

Kullankaivaja kompuroi varovasti kolostaan, tutki kaikki taskunsa ja
kaivoi lopulta esille tupakkavehkeet. Kun hän oli saanut piippunsa
sytytetyksi, kumarsi hän syvään Yankille.

— Kiitos kohteliaisuudesta, sanoi hän. Huomautan vain kaiken varalta,
että tämä paikka ei ole erikoisen tuottava. Aion itsekin yrittää vähän
edempänä.

— Ettekö löydä ollenkaan kultaa?

— Aina jonkun unssin päivässä.

— No, se riittää minullekin aluksi, ratkaisi Yank. Tulkaa, pojat!

Kullankaivaja loikkasi takaisin koloon, mutta nosti tovin kuluttua
päätään ja huusi:

— Muistakaa pysyä viidentoista jalan päässä!

Otimme kiireesti kuokkamme ja lapiomme, nostimme esille rautasankomme
ja aloimme kaivaa kuin henkemme edestä.

Johnny piteli sankoa ja Yank ja minä kilpailimme siitä, kumpi ensiksi
saisi lapiollisensa siihen tyhjennetyksi. Seurauksena oli, että sanko
täytyi oikein kukkuramitalla, ja meidän täytyi kaataa siitä paljon
hiekkaa pois. Sitten riensimme kaikki kolme joelle ja vuorottelimme
sangon sisällyksen möyrimisessä, aivan kuten olimme nähneet muidenkin
kullankaivajien tekevän. Se oli aikamoinen urakka, ja lopulta
havaitsimme, että sangon pohjalle oli jäänyt paksu kerros pieniä kiviä
ja soraa.

— Emme muistaneet siivilöidä sitä! huudahdin.

— Eihän meillä ole siivilääkään! huomautti Johnny.

— Perataan käsin koko roska, ehdotti Yank.

Päätimme tehdä niin, ja kädenkäänteessä oli sanko typötyhjä. Ei niin
jälkeäkään tuosta hurmaavasta, mustasta hiekasta.

— Ehkei sitä tule joka kerralla, sanoi Johnny pettyneenä. Koetetaanpa
uudestaan!

Yritimme uudestaan. Ja yhä uudestaan, Tulos oli aina sama.
Kätemme turposivat ja kävivät verisiksi ja mielemme muuttui yhä
alakuloisemmaksi.

Menimme parisataa askelta kauemmaksi, mutta meitä ei onnistanut sen
paremmin.

— Ehkä pitäisi yrittää syvemmältä, tuumaili Yank.

— Mutta nuo toisethan näyttävät löytävän kultaa ihan pinnaltakin,
väitti Johnny.

Otimme suurimmat kuokkamme ja kalvoimme parisen jalkaa syvemmältä.
Aurinko poltti selkää ja käsiin ilmestyi kipeitä rakkuloita. Yank ja
minä olimme kuitenkin tottuneet tuollaiseen työhön paremmin kuin Johnny
parka, joka mahtoi kärsiä kovasti. Karkeimman soran alta ilmestyi pian
näkyviin hienompaa hiekkaa. Päätimme taas yrittää huuhtomista. Tulos
oli kuitenkin yhtä masentava kuin edellisilläkin kerroilla.

Siirryimme jälleen vähän kauemmas. Muutamalla kivellä istui
sinisilmäinen, pitkäpartainen ystävämme piippuaan imeskellen.

— Onkos teillä tupakkaa, pojat? kysyi hän. Minulla ei ole
hiukkastakaan, ellen saa teiltä lainaksi.

Yank onki esille tupakkakäärön, josta mies täytti nysänsä.

— Ette ole tainneet löytää oikeata soralajia? jutteli hän, ojennellen
raajojaan ja vihdoin nousten. — Ette suinkaan aio huuhtoa tuollaista
kivikasaa! huudahti hän sitten, osoittaen sankoamme.

Ja nyt saimme tietää, että kultaa saattoi löytää vain eräänlaisesta
sinisestä savesta tai pulverisoidusta graniitista. Tosin oli tätä
kultapitoista soraa joskus maan pinnallakin, mutta useimmiten oli sitä
kaivettava syvemmältä.

— Pintakerros on täällä jo tyhjennetty, joten teidän on paras
tonkia syvältä, neuvoi mies. Minun valtauksessani on kultapitoinen
kerros neljän jalan syvyydessä ja täällä se on luullakseni vieläkin
syvemmällä. Parempi olisi siis teidän palata paikkaan, missä ensin
yrititte.

Yank suoristautui.

— Kuulkaahan, veikkoset, sanoi hän, ollaan nyt järkeviä. Hevosillamme
on yhä raskaat taakat selässä, meillä ei ole mitään leiripaikkaa
katsottuna, eikä ruuasta ole tietoakaan. Kaivelemme vain maata kuin
hullut kanat. Huomennakin on päivä.

Johnny ja minä myönsimme, että hän oli oikeassa, vaikkakin luovuimme
työstämme hyvin vastahakoisesti. Kullankaivaja silmäili meitä
myötätuntoisesti.

Hän otti sankomme, käveli työpaikalleen, täytti astian soralla ja
palasi.

— Menkäähän nyt huuhtomaan! kehoitti hän ystävällisesti.

Riensimme juoksujalkaa rantaan ja huuhdoimme soran pois. Pohjalla oli
nyt mustaa hiekkaa ja siinä loisti muuttama himmeänkellervä hitu.
Olimme huuhtoneet ensimmäisen kultamme!

Ystävämme tarkasteli saalista,

— Kahdentoista sentin saalis, luullakseni, sanoi hän lyhyesti.

Olimme luonnollisesti otaksuneet löytävämme miljoonia ensimmäisellä
lapionpistolla, joten »kaksitoista senttiä» kuulosti kovin
mitättömältä. Uusi ystävämme selitti kuitenkin, että tulos oli varsin
hyvä.

Yank, joka oli meitä vanhempi ja tyynempi, oli jäänyt odottelemaan, ja
mörähteli nyt, että »kaksitoista senttiä tietysti oli varsin hyvä asia,
mutta mitä sanoisitte, jos niitä ansaitessanne menettäisitte hevosenne
ja ruokavaranne?»

Vetojuhtamme olivat näet väsyneet odottelemaan ja lähteneet kävelemään
kaikkine kampsuinemme. Pistimme saamamme neuvon mukaan lapiot ja
kuokat pystyyn kaivamaamme reikään merkiksi siitä, että paikka oli
meidän valtauksemme, ja lähdimme etsimään karanneita hevosia. Pian
ne löytyvätkin ja levottomuutemme katosi. Hevoset olivat osuneet
vähäiselle nurmikolle, jolla kasvoi rehevää ruohoa ja kukkia. Kun
vettäkin oli lähistöllä, päätimme pystyttää leirimme tänne.

Kävelimme nurmikon yli metsän liepeelle. Siinä oli leppoisa paikka ja
siihen heitimme pitkäksemme. Yläpuolellamme lauloi tuuli puissa ja
kultainen päivänpaiste tulvi yli etäisten vuorten. Tuhannet linnut
livertelivät pensaitten piiloissa ja aivan kynnyksemme alapuolella
avartui kirjava, ahkerasti työskentelevä maailma.



XVI luku.

KULTA.


Nousimme makuulta ennen päivänkoittoa, sidoimme hevoset liekaan,
jätimme keittoastiat puhdistamatta ja kiiruhdimme kaivuupaikalle juuri
auringon noustessa. Meillä oli kaikki »pannut» ja työkalut mukana.
Muut kullankaivajat tuntuivat vielä nukkuvan. Puskimme työtä oikein
hartiavoimalla ja vaikka väsyimmekin jo verrattain pian, jatkoimme
itsepintaisesti kaivamista, vuorotellen ison kuokan ja lapioiden
käytössä.

Kului tunti. Naapurimmekin alkoivat jo ilmestyä näkyviin. Haukotellen
ojentelivat he käsivarsiaan, sylkäistä ruiskauttivat pitkään, ja
tarttuivat lapioihinsa. Eilinen ystävämme nyökkäsi meille iloisesti ja
loikkasi koloonsa.

Heitettiin monias lapiollinen soraa ja kivensirua syrjään ennenkuin
sininen savi alkoi näkyä. Mutta lopultahan siihenkin päästiin käsiksi
ja tuotapikaa unohtui sekä nälkä että väsymys. Taisimme hihkaista
hiukan.

— Hei! huudahti ystävämme, kavuten kolostaan. Mitä te oikein olette
löytäneet? Tulivuorenko? Hän tuli lähemmäksi. — Vai niin, kultapitoista
soraa. No, mitäpäs huutamista siinä on? Ei se käsistänne livahda.

Mitäkö huutamista? Yhtä hyvin olisi hän voinut kehoittaa meitä
kääntämään selkämme kaikelle. Kalvoimme kuin löylynlyömät ja saimme
lopulta huuhteluastiamme täyteen sekalaista soraa. Ryntäsimme rannalle.
Johnny kompastui vierinkiveen ja hänen pannunsa sisältö lensi joka
suunnalle. Kuin pillastunut ori säntäsi hän takaisin kaivamaan uutta.

Huuhdoimme soran huolimattomasti ja paljon arvokasta hiekkaa meni
hukkaan, mutta astiain pohjalla kimmelsi kuitenkin kulta. Ja nyt me
tulimme aivan mielettömiksi. Pitkä matka vaivoineen ja seikkailuineen
oli siis todellakin päättynyt. Emme enää voineet epäillä olevamme
päämäärässämme. Pienet kultahiukkaset olivat jonkinlaisena symboolina.
Nauroimme ääneen, potkimme kuin varsat, puristimme toistemme käsiä ja
lopulta pistimme villiksi piirileikiksi.

Joka taholta riensivät kullankaivajat luoksemme piirittäen meidät
huutaen ja kysellen.

— Mitä on tapahtunut, pojat? Oletteko törmänneet kultasuoneen? Missä on
valtauksenne? Hiekkaako vai hiutuja? Hei, näyttäkääpä!

He tunkeilivat ympärillämme yrittäen kurkistella saalistamme. Me
selkisimme siinä paikassa hurmiostamme ja olisimme varmasti lähteneet
lipettiin, jos vain olisimme löytäneet työkalumme.

— No, vieköön minut piru! hoilasi muuan Mainen mies halveksivasti.
Eipä tässä ole kultasuonesta hajuakaan! Nuo ovat varmasti karanneet
hourujenhoitolasta.

Tieto »löydöstämme» levisi kuin kulovalkea ja tovin kuluttua naurettiin
meille kuorossa. Useimmat olivat suuresti huvitettuja, mutta
toiset suuttuivat ja pitivät käytöstämme melkein henkilökohtaisena
loukkauksena.

— Saattaisipa luulla, että he ovat joitakin kirottuja »keskidiitä»
[keskidil (Qu’est ce qu’il dlt?) — ranskalaisten herjausnimitys. —
Suom.], elleivät he puhuisi ihmisten kieltä, murisi heistä eräs.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen ja me kokosimme, punoittavina kuin
kukot, kaikki astiamme ja vehkeemme ja palasimme valtauksellemme.
Naapurimme, joka äsken oli viis välittänyt metelistä, kysäisi:

— Miltä tuntuu sankarina esiintyminen?

Johnny näytti murhanhimoiselta ja mies katosi liukkaasti.

Tasaantuihan se siitä. Tyhjensimme mustan hiekan tarkoitusta varten
varaamaamme pussiin. Emme ollenkaan ajatelleet, että siinä loppujen
lopuksi oli hyvin vähän kultaa. Möykky näytti melko muhkealta ja me
olimme tyytyväisiä. Työskentelimme täysin ajatuksiimme vaipuneina.
Unohdimme kokonaan ympäristömme. Sattumalta kohotti Yank lopulta
katseensa ja havaitsi Don Gasparin saapuneen paikalle.

Hän heilutti kuokkaansa suunnilleen sata jalkaa etäämpänä. Korean
takkinsa oli hän viskannut sivulle, mutta kirjaillut saappaat olivat
yhä hänen yllään samaten samettihousut ja sombrero. Hänen seuralaisensa
hoiteli lapiota.

— Mutta mitä varten? kuiskasi Johnny. Jos hänen kerran on pakko kaivaa
kultaa, niin miksei hänellä ole työvaatteita tai ainakin flanellipaitaa?

— Veikkaanpa pennin, että hän tekee kovaa työtä ensi kertaa eläissään,
sanoi Yank.

— Ja minä olen varma siitä, ettei hän tee sitä kauan, lisäsin minä.

Don Gaspar oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulimme. Emme ehtineet
kiinnittää häneen suurta huomiota, mutta aina kun satuimme katsahtamaan
hänen taholleen, huomasimme kuokan yhäti heiluvan. Hiekkapussimme kävi
hetki hetkeltä raskaammaksi ja jäsenemme samoin. Olimme työskennelleet
lujemmin kuin mihin olimme tottuneet, hehkuvassa auringonpaisteessa
lisäksi, ja ruuatta. Emme tienneet, milloin meidän olisi ollut
lopetettava, ennenkuin aurinko itse ratkaisi asian sukeltamalla vuorten
taa.

Jätimme kuokkamme ja lapiomme kaivantoon, mutta pannut veimme myötämme
kuivataksemme hiekan niissä. Hevosemme olivat edelleenkin lieassa
alaniityllä, mutta aivan lähistöllä näimme kolme vierasta eläintä. Ja
samalla suunnalla kohosi ohut savukierukka puiden latvoja kohti. Meillä
oli nähtävästi naapureita.

Olimme kuolemanväsyneitä ja niin nääntyneitä, ettemme enää
tunteneet nälkääkään. Sytytimme rovion ja asetimme hiekka-astiat
sen lähettyville. Mitään kunnollista ateriaa emme jaksaneet ryhtyä
valmistamaan, vaan tyydyimme puolivalmiiseen kahviin, hiukan
kärventyneeseen silavaan ja kovaan leipään. Lopulta Yank ja minä otimme
pannuista kumpikin kourallisen hiekkaa ja ryhdyimme puhaltamaan liikoja
pois. Johnny neuvoili meitä levottomana koko ajan:

— Älkää huokuko liian lujasti, pojat! Taivaan tähden, älkää puhaltako
kultaa hiiteen! Varovasti, pojat!

Mörähtelimme hänelle ja jatkoimme puhaltamista. Sydämeni tykytti kuin
haljetakseen. Pelkäsin itsekin hukkaavani kallista metallia. Sittemmin
olen havainnut, että »väärin puhaltamisen» vaara on hyvin pieni.

Tuskinpa siitä lopulta kertyi unssiakaan yhteensä, mutta hiutuina
sitä näytti olevan enemmän. Emme kuitenkaan ajatelleetkaan saaliimme
arvioimista dollareissa — me katselimme sitä yksinomaan Kultana.
Ihastuneina ja kunnioituksella tuijotimme pitkän rupeaman noita pieniä,
kimaltelevia jyväsiä. Väsymys toi lopulta unen.



XVII luku.

TYÖTÄ.


Seuraavat päivät olivat jotakuinkin ensimmäisen tapaisia. Haukkasimme
hiukan ruokaa silloin tällöin, uurastimme kuumeisesti ja vaivuimme
huopakasallemme iltaisin niin väsyneinä, ettemme huolineet
vaihtaa sanaakaan. Mutta kultapussi pullistui ja pyöristyi vallan
ilahduttavalla tavalla. Viikon lopulla painoi se yli naulan.

Pitkät työpäivät, jännitys ja riittämätön ravinto kuluttivat
hermojamme. Ärjyimme toisinaan sangen kiukkuisesti toisillemme ja pari
kertaa olimme joutua ihan ilmiriitaan. Johnny ja minä olimme aina
valmiit näykkimään toisiamme pienimmästäkin asiasta.

Eräänä aamuna muistimme vasta kaivannolle tullessamme, että olimme
jättäneet hevosemme irralleen. Jonkun meistä täytyi kääntyä takaisin,
mutta kellään ei ollut siihen halua.

— Minä en ainakaan lähde takaisin, mutisin itsekseni. Minähän pidin
niistä huolta eilen.

Johnny iski heti sanoihini.

— Hoo, mutta eilenpä ei ollutkaan Frankin vuoro. Se on tänään. Enkä
minä välitä penninkään edestä siitä, mitä hän eilen suvaitsi tehdä.

— Eilen ja muina päivinä, sanoin.

— Häh? kivahti Johnny kiukkuisesti. En kuullut oikein hyvin. Sano
uudestaan.

Punoittavin kasvoin katselimme toisiamme hetken.

— Riittää! virkkoi Yank äkkiä käskevästi. Kukaan ei halua palata,
eikä liioin jatkaa matkaakaan. Istutaan tähän puunrungolle ja pannaan
tupakaksi. Minulla on jotakin sanottavaa teille.

Johnny ja minä käännyimme vähän sotaisen näköisinä. Yank oli
aikaisemmin pysynyt tuppisuuna ja nyt hänen närkäs ilmeensä ja
komenteleva sävynsä kummastutti meistä. Yhtäkkiä tuntui minusta kuin
olisin ollut pahankurinen pikku poika ja Johnnystä taisi tuntua
samantapaiselta. Emmittyämme hieman istuuduimme.

— Tuumitaanpas nyt asioita vähän, sanoi Yank päättävästi. Olemme olleet
täällä jo viisi päivää, eikä kertaakaan ole vielä syöty kunnon ateriaa.
Ei meillä ole hääviä leiriäkään, eikä kaupungissa ole käyty ollenkaan.
Lähin naapurimmekin on meille aivan tuntematon. Olemme olleet niin
kirotun työteliäitä, ettemme enää muista, miten kunnon kansalaisten on
oltava ja elettävä. Mutta nyt on tehtävä täyskäännös. Meillä on naulan
verran kultaa. Paljonko se on dollareissa? Laske, Johnny!

— Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä, vastasi Johnny hetken kuluttua.

— Jatka. Paljonko siitä tulee miestä kohti?

— Noin kahdeksankymmentä, tietenkin.

— Kahdeksankymmentä viiteen osaan! jatkoi Yank.

— Kuusitoista.

— Kas niin! huudahti Yank ja hänen teräksenharmaat silmänsä välähtivät.
Kuusitoista dollaria päivältä on varsin hyvä tulos, mutta ei sen
vuoksi kannata järkeään menettää. — Hän irvisti meille. — Te ette ole
ajatelleet sitä ollenkaan, enkä minä liioin, ennenkuin eilen illalla.

— San Franciscossa voin ansaita puolet enemmän päivässä! sanoin.

— Ehkäpä jonkun aikaa, virkkoi Yank. Mutta täällä voimme löytää
malmisuonen milloin hyvänsä, ja sillävälin kiskomme maasta sievät
ansiot. Tuskin meidän kuitenkaan kannattaa tappaa itseämme työllä
silti. Tänään on sunnuntai. Tosin minä en ole mikään uskovainen,
mutta sopii minustakin sunnuntai hyvin lepopäiväksi. Painutaan siis
takaisin laittamaan leiriä. Sitten syömme tukevan aterian, katsastamme
naapureita ja lähdemme hiukan huvittelemaan kaupunkiin!

Näin haihtui ensimmäinen romanttinen kuvitelma kullan arvosta.
Päiväpalkaksi muutettuna ei saalis ollut ensinkään merkillinen.
Jatkoimme työtämme tyynemmin kuin tähän asti.

Yankin ehdotuksen mukaisesti kävimme tervehtimässä naapureitamme.
Viereisessä leirissä asusti Don Gaspar samettihousuineen. Hän tarjosi
meille hyvältä tuoksuvia savukkeita, jotka ällöttivät meitä, ja
esitteli seuralaisensa Vasquezin. Don Gaspariila ei ollut niin paljon
kultahiekkaa kuin meillä, mutta sitävastoin oli hänellä melkoinen
kultamöhkäle näytettävänä. Emme voineet käsittää häntä ollenkaan. Hän
ei näyttänyt köyhältä ja kuitenkin ahersi hän yhtä innokkaasti kuin
muutkin.

Keskustelimme hevosistamme. Don Gaspar kertoi intiaanien ja paisanojen
olevan alituisesti liikkeellä hevosia varastamassa. Olipa Andreas
Amijokin ja hänen rosvojoukkonsa nähty läheisyydessä.

Levottomuutemme kasvoi, sillä viime aikoina olivat hevosemme väsyneet
alinomaa seisoskelemaan samassa paikassa ja usein olimme saaneet etsiä
niitä tuntikausia, ne kun näet olivat oppineet taitavasti pääsemään
irti paaluista. Niinpä päätimmekin lyödä kamppeemme yhteen Don
Gasparin kanssa. Sovittiin, että Vasquez huolehtisi ruuanlaitosta ja
hevosista samoinkuin puitten pilkkomisesta ja veden kantamisesta. Muut
työskentelisivät parittain kullankaivuussa. Kulta jaettaisiin viiteen
yhtä suureen osaan.

Viiden unssin asemasta saimme nyt seitsemisen unssia tuota jaloa
metallia päivittäin. Johonkin muuhun työhön olisimme väsyneet aikoja
sitten, mutta kullan tenhovoima ei vähentynyt. Eräänä päivänä löysi
pari hollantilaista läheisyydessämme jostakin kallionkolosta enemmän
kuin kolmekymmentä naulaa karkeata kultaa. Innostuksemme sai uutta
yllykettä.

Useimmat kullankaivajat huuhtoivat kultansa laakeissa astioissa.
»Kehtojen» valmistamiseen ei heillä ollut enempää aikaa kuin
taitoakaan. Yank uskoi kuitenkin, että tuollainen kehto olisi meille
suureksi hyödyksi.

— Sillä käy huuhtominen neljä tai viisi kertaa nopeammin, sanoi hän.

— Mutta eihän täällä ole aineksiakaan saatavissa sellaista kojetta
varten, väitin minä.

— Tiedän, mistä neljälläkymmenellä dollarilla saamme kolme pulskaa
laatikkoa, ilmoitti Yank.

— Ei kehtoa kuokalla tehdä.

— John Semplellä on sahat ja vasarat. Hän on puuseppä. Pestaan hänet
työhön ja autan itse. Vasquez saa kaivaa minun sijastani.

Ja niin kävi, että Yank ja John Semple kaksi päivää myöhemmin olivat
saaneet valmiiksi pari kehtoa, jotka maksoivat meille pyöreissä
luvuissa puolitoistasataa dollaria.

Yank oli ollut oikeassa. Uudet kojeet helpottivat työtä suuresti.
Vuorotellen lapioimme nyt soraa toisten sillävälin »liekuttaessa
lasta». Tuotanto lisääntyi kahdella tai kolmella unssilla päivässä.



XVIII luku.

KÄRÄJÄT.


Matkamme kaupunkiin lykkääntyi päivästä päivään, sillä milloin me
emme olleet liian väsyneitä lähtemään liikkeelle, oli meillä niin
paljon työtä, ettemme voineet ajatellakaan huvittelua. Vihdoin eräänä
lauantai-iltana saapui luoksemme McNally-niminen naapuri, joka kertoi,
että seuraavana päivänä pidettäisiin varsinainen kullankaivajakokous,
johon meidän odotettiin ottavan osaa.

Lähdimme siis kaupunkiin. Katu oli mustanaan väkeä, joka kuljeksi
edestakaisin silminnähtävästi ilman päämäärää. Kaikki suuremmat
rakennukset olivat tulvillaan ihmisiä, joiden puheensorina kuului
pitkän matkan päähän. Kadun toisessa päässä järjesteltiin paraikaa
jotakin hevoskilpailua ja Don Gaspar ohjasi heti askeleensa sinne.
Intiaaneja, mitä räikeimmissä ja hullunkurisimmissa vaatteissa,
vilahteli tuolla täällä. Näimme myös pikku ryhmän lyhyenläntiä,
mustasilmäisiä miehiä, »keskidii»-veijareita, kuten McNally ilmoitti.
Tämä nimitys johtui heidän alinomaa toistamastaan kysymyksestä
»qu’est ce qu’il dit?» (mitä hän sanoo?) ja meistä se tuntui hyvin
sopivalta. Ranskalaisia oli näihin aikoihin Kaliforniassa runsaasti,
samoin hollantilaisia, joita kutsuttiin »Dutch Charley»-nimityksellä.
Enimmäkseen pysyttelivät he kuitenkin erillään amerikkalaisista.

Kaupungin molemmat pelihuoneustot ja kapakat tuntuivat ansaitsevan
mainosti. Matalat huoneet olivat aivan täynnä tupakoivia, toisiaan
töykkiviä kansalaisia. Päinvastoin kuin San Franciscossa pidettiin
täällä hirmuista meteliä. Kaikki olivat ehtimiseen liikkeessä,
sirotellen ympärilleen kultaa huolettomasti ja kärsimättömästi. Herrat
pankinhoitajat pelipöytien ääressä olivat mustissa puvuissa ja yhteistä
heille kaikille oli tavaton kalpeus. Tunkeuduimme tarjoilupöydän
ääreen, tyhjensimme kukin lasimme ja lähdimme jälleen kadulle.

Siellä, missä katu päättyi, oli jo melkoinen väkijoukko koolla.
Mahtavan tammen alle oli nostettu jokunen tynnyri ja tavaralaatikko, ja
meidän saapuessamme paikalle kiipesi paraikaa ystävämme, nikkari John
Semple eräälle laatikolle.

— John on tämän paikkakunnan _alcalde_, selitti McNally. Toiset
kullankaivajista istuutuivat mukavasti tantereelle, mutta taaempana
olevat tyytyivät seisomaan. Semple koputti tynnyriä revolverinsa
tukilla.

— Tämä on varsinainen kullankaivajakokous, julisti hän mutkattomasti.
Monta asiaa on meillä käsiteltävänä, mutta tärkein niistä on mielestäni
kysymys isosta kultamöhkäleestä. Kolme toverusta — en muista heidän
nimiään — on kaivanut kultaa jossakin tuolla alhaalla. Yksi heistä
äkkäsi aimo kultakimpaleen nostamassaan lapiollisessa, poimi sen pois
ennenkuin ehti viskata sitä huuhdonta-astiaan ja väittää nyt, että
möykky on hänen yksityistä omaisuuttaan. Hänen toverinsa taas penäävät,
että se kuuluu kaikille yhteisesti. Mitä siitä sanotte?

Kaksi miestä nousi äkkiä alkaen puhua yhtaikaa.

— Istukaa! komensi Semple. Teillä ei ole asiaan mitään sanomista.
Saatte kyllä tietää, mitä teidän on tehtävä. Ellen ole selostanut
asiaanne oikein, voitte korjata kertomustani, mutta mitään muuta
puhevaltaa teillä ei ole. Istukaa, sanon minä!

Miehet tottelivat yrmeän näköisinä.

— No, antaa kuulua, kehoitti Semple kärsimättömästi. Mitä kaikkea
olenkaan saanut kuulla jok’ikisessä anniskelussa aina siitä lähtien
kuin kultamöykky löydettiin!

Muuan ryysyniekka kompuroi pystyyn, puhjeten puhumaan miellyttävällä,
sivistyneen miehen äänellä. — En voi ratkaista puheenaolevaa
kysymystä, sanoi hän, mutta olen ollut lakimiehenä New Yorkissa, ja
jos tuntemukseni yhtiösäännöksistä voi olla joksikin hyödyksi, annan
auliisti apuani. Hän teki lyhyesti selkoa mainituista säännöksistä ja
istuutui.

— Kiitämme teitä, sanoi Semple sydämellisesti, ja on pahuksen hauska
kuulla, miten New Yorkissa menetellään. On vain yksi asia, joka estää
meitä sovelluttamasta samoja säännöksiä täällä: kas, New Yorkissa ei
kaiveta kultaa, mutta täällä sitä tekee joka sorkka. Onko jollakin
parempia ehdotuksia?

— Olen työskennellyt Shirttail Barissa parin kuukauden ajan, virkkoi
muuan kaino veikko nousematta paikaltaan, ja siellä noudatettiin
tällaista tapaa: jos joku löysi kultamöhkäleen, joka painoi enemmän
kuin puoli unssia, ja noukki sen pois ennenkuin oli viskannut
lapiollisensa kehtoon, oli hän tuon möhkäleen omistaja. Mutta nyt
taisikin olla kysymys pannusta, eikä kehdosta.

— Tuo sopii jo paremmin meille, Vieläkö on kellä mitään esiintuomista?

Kukaan ei vastannut.

— Onko teillä mitään shirttaiiilaista menettelytapaa vastaan? Voi,
vieköön teidät perhana — istukaa! Teillä ei ole mitään sanomista.

Toinen asianosaisista kääntyi väkijoukon puoleen ja tiedusteli, eikö
hänellä ollut oikeutta ajaa omaa asiaansa.

— Tämä ei ole teidän asianne, sanoi John Semple painokkaasti. Tässä
on kysymys kultamöhkäleitä koskevasta lainsäädännöstämme. Teidän
kirottu asianne ei ole kovin tärkeä ja te olette joka tapauksessa
puolueellinen. Ja ellette istu, keskustelen kanssanne erittäin
epämiellyttävällä tavalla! Ellei kenelläkään ole mitään sanomista,
siirrymme toimittamaan äänestystä.

Äänestettiin ilman muuta Shirttailin menettelytavan puolesta.

— Sitten, jatkoi Semple, on muutama »keskidii» käynyt valittamassa,
että heidän valtaukseensa tai leiriinsä on tunkeuduttu. Parasta lienee,
että virkamerkillä varustettu Jim menee toimittamaan tunkeilijat pois.

Suuriruhoinen, hidas mies kömpi jaloilleen, sihautti taitavasti
syljen keskelle muuatta puunrunkoa, mörähti jotakin ja lähti pois
puolenkymmenen rähisevän ranskalaisen seuraamana.

— Vielä, sanoi Semple, on pari meksikolaista saatu kiinni varkaudesta.
Buck Barry ja Missouri Jones heidät yllättivät, niin että todistajia ei
tarvita. Kysymys on vain: mitä varkaille tehdään?

— Mitä he varastivat? tiedusteli ääni joukosta.

— Tietenkään eivät mitään, vastasi kookas, vankkaleukainen mies, joka
luultavasti oli Buck Barry. Ei mitään varastettu, sillä minä satuin
paikalle.

— Niin, mutta mitä he aikoivat varastaa? intti toinen.

— Saapasparin, paidan, vähän tupakkaa ja sensellaista, sanoi Buck Barry
halveksivasti.

— Miehet tänne! komennettiin.

Tuokion kuluttua raahattiin pari räsyistä meksikolaista paikalle.
Seurasi hetken hiljaisuus. Vihdoin lausui muuan harmaapartainen vanhus:
— Jos joku on niin syvälle vajonnut, niin köyhä ja kurja, että antautuu
saappaita ja paitoja ja tupakkaa puhaltamaan, niin minusta on hänen
karkoittamisensa leiristä paras rangaistus. Sellaisen miehen täytyy
kuulua yhteiskunnan pohjasakkaan. Mikseivät Buck ja Missouri Jones
antaneet heille muutamaa tukevaa potkua sensijaan että vaivaavat meitä
mokomalla asialla?

Buck ja Jones nousivat vastatakseen, mutta Semple keskeytti heidät.

— He aikoivatkin kuitata koko jutun potkulla, mutta minä kehoitin heitä
esittämään asian kokoukselle, sillä tämänkaltaisista epäkohdista on
tehtävä loppu. Kultamme on tähän saakka saanut olla rauhassa, mutta
kohta ei uskalla liikahtaa askeltakaan leiristä ottamatta omaisuuttaan
mukaan.

Samassa palasi sheriffi Jim. Hän nojasi tyynesti selkänsä puunrunkoon
ja pureksi ruohonkortta.

Päätettiin, että varkaat oli ruoskittava ja sitten ajettava leiristä.
Kuitenkin levisi joukkoon vakaumus, että tämäntapaiset varkaat olivat
säälittäviä, kurjia olentoja ja niin koottiin meksikolaisille pieni
rahalahja, joka annettiin heille sitten kun he olivat kärsineet
rangaistuksensa.

— Ja nyt, ystäväiseni, lausui Semple, hajaantukaa kertomaan hauskaa
uutista. Miten kävi, Jim? kysyi hän, sheriffiin kääntyen.

Jim siirsi ruohonkorren oikeasta suupielestä vasempaan.

— Eipä heidän varuksiensa takia kannattanut pitkälle kulkea, vastasi
hän lyhyesti.

— Montako tunkeilijaa siellä oli?

— Kaksi — ja pyssy, selitti Jim.

— Eipä niille tarvinne muuta kuin huutaa: »Laputtakaa tiehenne!»
huomautti ääni joukosta.

Jim naurahti.

— Kyliä mä sen käsitin, sanoi hän, mutta kun näin heidän kehnot
varuksensa ja että tunkeilijoita oli vain kaksi, kun sitävastoin
keskiidii-veikkoja oli kuusi, ajattelin, ettei leirin sopinut sekaantua
koko asiaan. Minusta saattavat herrat keskidiit itse vapautua
häiritsijöistään.

Asiasta kinasteltiin vähän aikaa, mutta lopulta John Semple sanoi
ratkaisevasti:

— Jim saa antaa ranskalaisille kirjallisen valtuuden tämän asian
hoitamiseen. Ja ellei teillä ole enää mitään sanomista, luulen, että
voimme lopettaa tällä erää.

— Eikö mitään tutkimuksia? kysyi joku.

— Ei ainoatakaan. Leirissä on havaittavissa parantumista. Kokous on
päättynyt?

Ja vahvistukseksi napautti nikkari revolverillaan tynnyrin kylkeä.



XIX luku.

SUNNUNTAI HANGMAN’S GULCHISSA.


Kello oli neljän korvissa. Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille
etsimään jotakin ajankuluketta. Tallustimme ympäri kaupunkia silmät
avoinna ja korvat höröllään. Tuttavamme olivat vielä harvalukuiset,
joten tunsimme olevamme hiukan yksinäisiä. Vähitellen alkoi kadulle
Ilmestyä humalaisia miehiä. Kuitenkaan ei mitään sanottavaa
epäjärjestystä sattunut, huudettiin vain ja kerskuttiin tavallista
äänekkäämmin. Pari vanhaa ukonkäppyrää riiteli kovasti ruuanlaitosta.
Kumpikin kerskui taidollaan, morkaten toista. Heitä ympäröi huvitettu
kansajoukko.

— Omenapiiraita? kiljui ukoista pienempi. Sanoitko omenapiiraita? Sinä,
ystäväiseni et tiedä omenapiirakoista mitään. Myönnän — hän laski
kätensä toisen käsivarrelle — että ehkä osaat vatkata piirastaikinan ja
paistaa piirakankin, ehkä, mutta osaatko kiepauttaa piirasta? Häh? Et
tietenkään! Mutta kas, siinä olen minä mestari. Oikein eri tuntija! Kun
minä hypitän piirasta, viskaan sen savupiipusta ulos, avaan nopeasti
ikkunan ja näppäisen piirakan sievästi takaisin paistinpannulleni.

Vähän edempänä rehenteli katukäytävällä punakka, turpeanenäinen, vanha
ihmisraunio, joka piti esitelmää frenologiasta. Olin nähnyt hänet jo
aikaisemmin päivällä ja nauranut hänen vuolaalle sanatulvalleen. Nyt
hän oli auttamattomasti juovuksissa. Taitamattomasti kompuroi hän
samalle tavaralaatikolle, joka äsken oli ollut tuomarin istuimena, ja
kutsui kuulijoita lähemmäksi. Epäröityään tovin tunkeutui hartiakas
mies väkijoukon läpi ja istuutui laatikon syrjälle.

Selvänä ollessaan oli frenoloogi onnellisesti luovinut eteenpäin
imartelun turvissa. Mutta nyt hän pöyhi kullankaivajan rehevää tukkaa
pilkallisesti hymyillen. Kopeloituaan miehen päätä hetken, sanoi hän:

— Kummallista! Ystävät! Tämän henkilön päässä on muuan nystyrä
erittäin hyvin kehittynyt, nystyrä, joka osoittaa hänellä olevan
suuria taipumuksia näpistelyyn. Tällaisen nystyrän olen tavannut vain
kerran aikaisemmin. Se oli erään kuuluisan varkaan ja pahantekijän
päässä. Hyväntahtoisuuden nystyrä puuttuu tältä mieheltä tykkänään.
Sillä kohdalla on melkein reikä. Totuudenrakkauden nystyrää ei hänellä
ole koskaan ollutkaan, kun taas raukkamaisuuden nystyrä on kananmunan
kokoinen. Tämä mies, ystäväni, on vaarallinen ihminen. Pitäkää häntä
silmällä. Hän on valehtelija, varas ja pelkurimainen ämmälauri ja...

— Ja vielä mitä, sinä halju? karjui kullankaivaja vimmastuneena.

Hän tarttui frenoloogia niskavilloihin ja sinkautti hänet pää edellä
isoon telttaan, lähtien itse kiireesti perästä. Teltasta kuului ankara
romahdus, jota seurasi raivoisa kiljunta ja mellakka. Äkkiä lennähti
vanha, täydellisesti selvinnyt frenoloogi kadulle. Hänen valkea
tukkansa törrötti melkein pystyssä ja nenä kiilui punaisena. Suuttunut
kullankaivaja ajoi häntä takaa kymmenkunnan häiriintyneen pelaajan
yllyttämänä. Kaikki muut, paitsi molemmat asianosaiset, suorastaan
ulvoivat naurusta. Kun kuitenkin vanha veijari oli ilmeisessä vaarassa,
tartuin takaa-ajajaa käsivarresta ja pidättelin häntä hiukan. Hän sätki
tovin, mutta kun olin häntä vahvempi, luopui hän pian vastarinnasta
ja tyyntyi. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun ja minä hellitin otteeni.
Frenoloogi oli kadonnut. Yank ja minä lähdimme poispäin. Johnny oli
livistänyt, eikä häntä näkynyt missään. Samassa lähestyi McNally, joka
kutsui meidät illalliselle.

— Ette kai aio lähteä vielä? Iltaisinhan täällä ilo nousee. Älkää olko
levottomia Johnnyn vuoksi — kyllä hän itsestään huolehtii. Mennään nyt
ryypylle.

Noudatimme hänen kutsuaan. Illastettuamme painuimne jälleen kadulle
tupakoiden ja rupatellen. Eräässä kulmauksessa seisoi pitkänhuiskea
mies, jolla oli uneksivat silmät. Hän soitti viulua ja oli koko
sielullaan syventynyt soittoonsa. Yksinkertaisia, sydämeenkäypiä
sävelmiä hän loihti esiin soittokoneestaan, ja miesjoukko hänen
ympärillään kuunteli ääneti. Muuan kömpelö, roiston näköinen olento
purskahti äkkiä itkuun, mutta hillitsi itsensä jälleen heti ja
katsoi uhkaavasti ympärilleen. Soittaja lopetti ja kääntyi pois.
Hänen yleisönsäkin lähti liikkeelle. Mies oli kuuluisa kuljeksiva
soittoniekka John Kelly, jolta ei koskaan puuttunut ystäviä enempää
kuin kultaakaan, vaikka hän ei milloinkaan näyttänyt niitä etsivän.

Kävimme peliluolissa, joita kaupungissa oli kaksi, ja joimme jotakin
merkillistä sotkua, jota McNally kutsui »42 kaliberin whiskyksi».
Löysimme Johnnynkin toisessa pelipaikassa. Hän oli punainen kuin
kukko ja otteli vimmatusti faraopankkia vastaan. Yank kehoitti häntä
lähtemään, mutta hän pudisti päätään, joten jatkoimme matkaamme ilman
häntä. Eräässä valtavassa teltassa soitettiin viuluja ja hanureita.
Astuimme sisään ja heti säntäsi luoksemme remuava miesjoukko, joka
silmäili meitä edestä ja takaa, varsinkin takaa.

— Kaksi herraa ja nainen! hoilasi heistä muuan. Herrat tuolle puolen ja
naiset tänne. Ja nyt valssiksi!

Syntyi hirveä hälinä. Miehet kumartelivat juhlallisesti toisilleen
ja tarjosivat käsivartta tavalla, joka toi mieleen opetetun karhun.
Tuokion seisoimme liikkumattomina, aivan pyörällä päästämme.

— Menkää tuolle puolelle, neuvoi McNally. Minä jään tänne, sillä minä
olen nainen.

— Miksi? kysyin minä.

— Kaikki, joilla on paikatut housujen takamukset, ovat naisia, selitti
McNally.

Ja aivan kuin seuraelämässä, olivat naiset täälläkin enemmistönä.

Tanssittiin vinhasti ja tömistettiin lattiaa. Vanha Yankkin keikisteli
ja tepasteli ja hoilasi, jotta ihan meitä hämmästytti. Lopetimme
vihdoin henkeä haukkoen ja ryntäsimme anniskelupuolelle, joka sinä
iltana varmasti ansaitsi toisenkin dollarin.

Laskettiin leikkiä ja mekastettiin, ja tietysti oli siellä
riitapukarikin joukossa, kuinkas muuten? Kukaan ei kiinnittänyt häneen
erikoista huomiota, mutta toiselta puolen varottiin joutumasta liian
lähelle häntä. Lopulta hän tyrkkäsi McNallya, joka juuri sytytteli
nysäänsä. McNallyn vasen käsi piteli whiskylasia, oikea palavaa
tulitikkua. Kiirehtimättä viskasi hän lasin sisällön riitapukarin
takkuiseen tukkaan ja pani tulen »tappuroihin». Pirtu syttyi palaamaan
sinisellä liekillä, tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

— Mies palaa! Mies palaa! huusi McNally. Ajakaa hänet ulos!

Kullankaivajat ajoivat riemumielin miehen kadulle niin
perusteellisesti, ettei häntä sen koommin huoneustossa näkynyt.

Kello kymmenen maissa aloimme väsyä. »42 kaliberin whisky» oli
nähtävästi tehnyt tehtävänsä. Etsimme käsiimme Johnnyn, joka yhä oli
syventynyt faraopeliin, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä
makuulle. Niinpä jätimme hänet rauhaan ja vaelsimme asuntoomme,
leppoisan yötuulen leyhytellessä kuumeisia kasvojamme. Yllämme kaartui
tähtitaivas, ja puitten pimeistä varjoista kuului valveilla olevan
linnun heikko ääni.



XX luku,

KULTAA HUUHDOTAAN.


Johnnyä ei kuulunut koko yönä, mutta seuraavana aamuna saapui hän
kaivospaikalle unisena ja silmät sikkarassa. Hän sanoi viettäneensä
yönsä erään toverin luona ja vastasi tiedusteluumme lyhyesti, että
»oli ollut hiukan huono onni pelissä». Luullakseni oli hän hävinnyt
koko omaisuutena, mutta sehän oli hänen oma asiansa. Jaoimme joka ilta
kultahiekan viiteen yhtä suureen osaan, joista kaksi annettiin Don
Gasparille ja Vasquezille. Loput jaettiin taas neljään osaan. Minä otin
huostaani Talbotin osuuden.

Kullan punnitsemiseen tarvittiin vaaka. Tämä välttämätön koje
saatiinkin lopulta ostetuksi viidentoista dollarin hinnasta. Vasquez
punnitsi sitten kultahiekkansa illoin aamuin, nähtävästi salaisesti
toivoen, että kulta yön kuluessa olisi lisääntynyt.

Siirtolaisten lukumäärä kasvoi kasvamistaan, aivan kuten muuan
kauppamies oli ennustanut. Me kohtelimme tietysti tulokkaita
ylenkatseella, sillä nuo raukat olivat hullumpia kuin konsanaan me
olimme olleet. Yrittivätpä he kaivaa kultaa kuutamossakin!

Kaivuuvapauttamme rajoitettiin, koska seutu kansoittui nopeasti.
Valtauksen suuruudeksi määrättiin kuusikymmentä neliöjalkaa. Työ oli
pantava alulle kymmenen päivän kuluessa j.n.e. Jokainen meistä otti
kaksi valtausta nimiinsä ja kaivannoilla työskenneltiin vuorotellen.
Uusista säännöksistä koetettiin pitää lujasti kiinni.

Hangman’s Gulch ei ollut varsinaisen suuren siirtolaistien varressa,
mutta näimme kuitenkin usein matkamiehiä, jotka pyrkivät Sacramentoon.
Eräät heistä jäivät leiriimme, mutta useimmat jatkoivat rasittavaa
taivalta lihavammille laitumille. Monasti olivat he kovin nääntyneitä,
huonosti varustettuja ja väsyneitä, mutta hiukan levättyään he
itsepintaisesti taas lähtivät liikkeelle. Eräänä päivänä saapui
leiriin Bagsby-niminen metsästäjä, joka kertoi komean karavaanin
olevan tulossa. Bagsby oli vanhoja Kalliovuorten miehiä, eikä koskaan
laverrellut turhia, joten jätimme työmme yhtenä miehenä ja riensimme
kukkulan rinnettä ylös niin nopeasti kuin taisimme.

Pian ilmestyikin näkyviin vahvojen härkien vetämä vankkurijono, jonka
ajajat kaikki olivat voimakkaita, muhkeita miehiä. Noin sata yardia
jonon edellä ratsasti nuori, kaunis, punaposkinen tyttö, jolla oli
yllään sininen, valkoisella kirjailtu puku. Hänen ryhtinsä oli kuin
kuninkaan tyttären ja me hurrasimme hänelle kuin hullut. Hän ei suonut
meille silmäystäkään, mutta näimme hänen povensa kohoilevan kiivaasti
ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Tyynnyimme lopulta, sillä työ ja matka työpaikalle muistuivat jälleen
mieleen, ja niin palasimme jatkamaan ahertamistamme. Aikaisin illalla
lopetimme uurastuksemme, ja ennen makuulle menoa rupateltiin vielä joku
hetki hauskasti väitellen tai tarinoita kertoen.

Saapuipa sitten leiriimme kiinalaisjoukko, joka asettui taloiksi vähän
alemmaksi joen rannalle. Me olimme hiukan ylpeitäkin heistä, sillä
näihin aikoihin olivat vinot silmät, olkikaton näköiset hatut ja
palmikkosaparot vielä ihmeellisiä harvinaisuuksia. Kiinalaiset olivat
kärsivällisiä ja ahkeria työmiehiä, ja naapureille osoittivat he aina
suurta vieraanvaraisuutta.

Muutaman viikon aikana saimme irti neljätoista, jopa seitsemäntoistakin
unssia kultaa. Metallin arvo oli silloin noin neljätoista dollaria
unssilta, ja me olimme täysin tyytyväisiä tulokseen. Suuresta
malmisuonesta uneksittiin tietysti lakkaamatta. Kerran sain lapiolleni
yli kolme unssia painavan kultamöhkäleen — se oli suurin, mitä näillä
tienoin oli pitkiin aikoihin löydetty, ja herätti ansaittua huomiota.
Möhkäle oli yksityistä omaisuuttani, koska en ollut heittänyt sitä
kehtoon.

Muonavaramme alkoivat nyt tehdä loppua. Me emme halunneet hankkia uusia
seudun kauppamieheltä, joka nylki asiakkaansa putipuhtaiksi, vaan
päätimme Don Gasparin ehdotuksesta lähettää Vasquezin Sutter’s Fortiin
ostamaan, mitä tarvitsimme. Hänelle annettiin mukaan kahdeksantoista
unssia kultaa ruokavaroja varten. Lisäksi käytti Don Gaspar tilaisuutta
hyväkseen lähettääkseen kultahiekkaomaisuutensa McClellanille
talletettavaksi.

Vasquezin ollessa matkalla teimme päätöksen, jota oli valmistettu jo
monet ajat. Leirialueemme oli käynyt liian ahtaaksi. Jokainen tuumanala
maata oli otettu käytäntöön ja kullankaivajien lukumäärä kasvoi yhä.
Tuotanto väheni luonnollisesti, ja lopulta kutistui kokonaisen viikon
saalis yhdeksääntoista unssiin. Todennäköisesti olimme jo tyhjentäneet
valtauksemme.

Seurustelimme ahkerasti Sam Bagsbyn, metsästäjän, kanssa, ja hän sai
meidät entistä levottomammiksi. Hän oli ammatiltaan turkispyytäjä ja,
huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan, ryhdikäs kuin nuorukainen.

— Ei minusta ole kullankaivajaksi! selitti hän painokkaasti. Etsinhän
minäkin noita hituja aikani, kunnes käteni paisuivat muodottomiksi ja
selkäni ruskui, mutta siihenpä sitten heitin... Olen metsästäjä ja kas,
se homma tyydyttää minua paljon paremmin.

Yank ja Sam polttelivat hartaasti piippujaan nuotion ääressä,
tarinoiden seikkailuistaan. Johnny ja minä pysyimme innokkaina
kuuntelijoina. Bagsby oli tullut länteen kapteeni Sutterin mukana ja
tiesi paljon juttuja tuon urhoollisen miehen taisteluista intiaanien
kanssa. Hän kertoi vuorista ja tasangoista ja riistasta ja sai meidät
sydämestämme toivomaan, että olisimme saaneet olla mukana hänen
retkillään.

Säännöllisesti lopetti Sam juttunsa kehoittamalla meitä lähtemään
liikkeelle. Ylänköjen takana oli toisia jokia. Siellä voisimme olla
rauhassa omissa hoteissamme. Hän oli varma, että vuorten tuolla puolen
löytäisimme rikkaampia kulta-alueita, ja neuvoi meitä pyrkimään
Porcupine-joen rannoille, »jos halusimme tehdä rahaa».

Keskustelimme asiasta muutamien naapuriemme kanssa, McNally, Buck
Barry ja Missouri Jones tuntuivat innostuneilta. Puhuttiin puoleen ja
toiseen, koetettiin ottaa kaikki asiat huomioon, ja päästiin lopulta
niin pitkälle, että tiedustelimme Sam Bagsbylta, suostusiko hän
lähtemään mukaan, jos todella siirtyisimme pois.

Mutta Sam Bagsby ojensi torjuen kätensä.

— En ole hullu, sanoi hän. Voin tonkia maata täälläkin, jos tahdon.
En kuitenkaan pystyisi ansaitsemaan enempää kuin mitä elatukseeni
tarvitsen. Minua ei haluta muuttua preeriakoiraksi.

Silloin McNally keksi keinon.

— Seuraatteko myötämme, jos maksamme teille palkan?

— Tietysti, vastasi turkispyytäjä arvelematta. Lähden aina sinne, missä
voin ansaita jotakin.

Bagsbyn palkkavaatimuksiin sisältyi ruoka, viisitoista dollaria
kullassa viikolta ja whiskytuikku kahdesti päivässä. Hän oli ainoa
tuntemani Kalifornian mies, joka todellakin halveksi rahaa. Hänen
myöntymyksensä sitten saikin meidät heti panemaan tuumasta toimeksi.



XXI luku.

LÄHDEMME POIS.


Meitä oli yhdeksän — Bagsby, Yank, Johnny Fairfax, minä, Don Gaspar,
Vasquez, McNaily, Buck Barry ja Missouri Jones. Meillä oli yhdeksän
hevosta. Yank, Bagsby Vasquez ja Jones lähtivät Sutter’s Fortiin
ruokatarpeita ostamaan, ottaen kahdeksan hevosta mukaansa. Don Gasparin
raudikko kieltäytyi jyrkästi rupeamasta kuormahevoseksi. Lähetimme
miesten mukana kultahiekkamme Talbotille toimitettavaksi. En tiedä
ollenkaan, paljonko kumppaneillani sitä oli — Talbotin osuus nousi
sataankymmeneen unssiin.

Päätimme ennen lähtöämme myydä huuhdontakehdot. Kävin kaupittelemassa
niitä kullankaivajille, jotka tuntuivatkin ostohaluisilta. Tarjoukset
nousivat sataan dollariin kappaleelta, mutta Johnnyn mielestä
olivat nämä tarjoukset liian alhaiset. Hän sai meidät raahaamaan
nuo hirvittävät kojeet kaupunkiin myöhään iltapäivällä, ja perille
päästyämme sijoitti hän ne keskelle katua, valmistautuen pitämään
huutokauppaa. Väkeä hän houkutteli paikalle paukuttelemalla
Colt-pistooliaan, ja sitten louskutti hän leukojaan, kunnes toinen
kehdoista kelpasi eräälle miehelle sadastakuudestakymmenestä
dollarista. Toinen oli mennä samasta hinnasta, mutta Johnny muutti
mieltään ja kohotti kätensä.

— Herrat gentlemanit! lausui hän. Luulenpa tosiaankin, ettette tiedä,
mikä kallisarvoinen kapine tässä on tarjolla. Tämä kehto on ihka sama
väärentämätön ja alkuperäinen laitos, johon tämä harvinaisen kookas ja
roteva nuorukainen — hän osoitti minua — oli melkein heittämäisillään
yli kolmen unssin painoisen kultamöhkäleen. Möhkäle oli suurempi
kuin ainoakaan aikaisemmin Hangman’s Gulchissa löydetty. Aivan viime
tingassa veti tämä herrasmies lapionsa takaisin ja tunki möykyn
taskuunsa. Ja tässä on juurimainittu historiallinen ja todistettavasti
oikea kehto. Kenen hyvänsä ostettavissa! Paljonko tarjotaan?

Joukko nauroi katketakseen. Ja tarjosi! Saimme kehdosta
kaksisataaviisikymmentä dollaria.

Muonanhankkijamme palasivat pari päivää tämänjälkeen. He kertoivat,
että hinnat Sutterin linnakkeessa olivat kohonneet tuntuvasti ja että
sinne oli kerääntynyt kosolti väkeä, sekä maitse patikoinutta että
vesitse San Franciscosta tullutta. Elintarpeet olivat niin kalliit,
että miehemme olivat tyytyneet hankkimaan vain hiukan kahvia, kuivattua
lihaa ja jauhoja. Lyijyä ja ruutia sekä ampuma-aseita pyssyttömille oli
myös ostettu, vaikka niihin olikin saatu uhrata runsaasti kultahiekkaa.
Kohosimme nyt tavaramme, köytimme ne kantamuksiksi ja paneuduimme
levolle.

Bagsby herätti meidät jo ennen päivännousua. Ilma oli kolea, ja
laitoimme senvuoksi kiiruusti itsemme matkakuntoon.

Poikkesimme melkein heti valtatieltä ja suuntasimme kulkumme suoraan
pohjoista kohden. Taivalsimme kallioperäisten metsäseutujen halki
ja taitavasti olikin kuljettava hevosten vuoksi. Bagsby osoittautui
erinomaiseksi oppaaksi. Mäennyppylöiltä katselimme alhoihin, joissa
leijui paksulti rusottavaa usvaa. Näimme saksanhirviä laumoittain,
jäniksiä ja viiriäisiä. Ruoho oli kaikkialla käpertynyt ruskeaksi.
Kaukana edessämme näimme tummia, lumihuippuisia vuoria.

Aina kello kolmeen saakka matkasimme kohtaamatta ainuttakaan ihmistä.
Vihdoin äkkäsimme pari kolme miestä, jotka kalvoivat maata kuivuneessa
rämeessä. Keskustelimme hetkisen heidän kanssaan ja he kertoivat
kasaavansa mutaa sopiviin paikkoihin, missä se sai olla, kunnes
sadevesi sen huuhtoi. He väittivät täten pääsevänsä sangen hyviin
tuloksiin, mutta minä rohkenin asettua epäilevälle kannalle.

Samana iltana pysähdyimme erääseen tien varressa olevaan hirsimajaan,
jonka omistaja osoittautui perin mielenkiintoiseksi mieheksi.
Hän valmisti meille mainion illallisen, johon muun muassa kuului
kananmuniakin, ja lyöttäytyi myöhemmin seuraamme valkean ääreen.
Saimme kuulla, että hän oli syntyperältään italialainen ja että hän
oli kiertänyt kaikki suurimmat Europan kaupungit. Johnnyllä ja hänellä
riitti sitten juttelemista tuntikaupalla, kunnes isäntä lopulta kysyi,
haluaisimmeko kuulla soittoa.

Halusimme tietenkin. Hän nousi, veti erään väliverhoksi ripustetun
huovan syrjään ja raahasi jostakin sopukasta esiin — posetiivin.

Siinä selitys hänen matkustelemiseensa Euroopassa. Saatoin helposti
kuvitella hänen seisovan jonkun talon pihamaalla, marakatti olkapäällä
ja veikeä hymy huulilla.

Seuraavana aamuna kuljimme ison valtatien poikki ja katosimme jälleen
synkkiin havumetsiin, mäkien ja solien sokkeloihin. Aavat tasangot
ja painostavan helteen olimme jättäneet taaksemme. Silloin tällöin
matkasimme jonkun vähäisen nurmiaukean yli tai hipaisimme viidakon
ympäröimää paljasta kalliota. Päädyimme lopulta jokiuomalle, jossa
liuta punapaitaisia miehiä oli työssä. Mutta vähitellen jäivät
ihmisetkin taaksemme ja koskematon luonto ympäröi meidät joka puolelta.
Leiriydyimme muutaman nurmipalstan liepeelle. Kylmyys alkoi jo tuntua,
ja siksi rakensimme kuivista oksista nuotion. Hevoset laskimme
laitumelle ruohikkoon.

Tuskinpa saattoi ajatellakaan mitään rauhallisempaa paikkaa kuin
tämä oli. Mutta Bagsby, Don Gaspar ja Vasquez eivät kuitenkaan olleet
tyytyväisiä. He neuvottelivat tuokion ja sitten sanoi Bagbsy, että
muutamain meistä oli ruvettava vartijoiksi. Kinastelimme asiasta
vähän, mutta Bagsby sai lopulta tahtonsa perille. Don Gaspar
selitti myöhemmin, että meksikolaiset hevosvarkaat usein väijyivät
vuorokausikaupalla matkamiehiä, jos vain saattoivat toivoa saavansa
hevosenkin siepatuksi. Bagsby valitsi vartiomiehistöön Yankin,
Vasquezin, Jonesin ja itsensä. Kun olin kääriytynyt lämpimään huopaani,
tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, että minua oii pidetty liian
kokemattomana vartiohommaan.

Kolmantena päivänä kapusimme korkean vuorenharjanteen yli.
Ponnistelimme tuntikaupalla ja väsyimme peräti. Harjanteelle
päästyämme silmäilimme taaksemme ja sitten edessä aukeavaa maisemaa.
Näimme pitkän, usviin peittyneen, aaltoilevan vuorijonon, ja syvällä
alapuolellamme pienen, rakoselta näyttävän laakson mataloine
kukkuloineen ja puuryhmineen. Laakson pohjalla polveili, silloin
tällöin pyörteineen poristen, vihertävä joki.

— Porcupine, ilmoitti Bagsby lyhyesti.

Katselimme laaksoa hetken ja ryhdyimme sitten vaivalloiseen
laskeutumiseen harjanteelta. Auringon laskiessa pääsimme lopultakin
rinteen juurelle ja saavuimme laajalle tasangolle, jolla siellä täällä
kasvoi tammia. Pieni puro mutkitteli poikki niittymaan jokea kohti.
Panimme leirin kuntoon, ja viskelimme hevosten kantamukset tuonne
tänne. Heti aterioituamme kietouduimme huopiimme ja vaivuimme makeaan
uneen.



XXII luku.

PORCUPINEN LEIRI.


Heräsimme myöhään seuraavana päivänä ja ryhdyimme heti aamiaista
valmistamaan. Syödessämme pohdimme suunnitelmiamme. Ensi työksi oli
tietenkin päästävä varmuuteen siitä oliko näillä tienoin kultaa, ja
sitävarten päätimmekin hajaantua eri tahoille tutkimuksia suorittamaan.
Bagsby jäi leiriin hevosia vartioimaan.

Kävelin hitaasti kuivuneen ruohikon yli virtaa kohden, valitsin
rantahietikolle päästyäni sopivan paikan ja iskin kuokkani maahan.
Ahersin otsaani hiessä koko päivän auringon armottomasti loimottaessa
selkääni. Ja kun ilta läheni, oli minun todettava, että olin yhtä rikas
kuin aamulla aloittaessani.

Tovereillani oli ollut yhtä huono onni. Kaikki saapuivat nuotiolle
väsyneinä ja allapäin.

— Niinpä niin, tuumi Bagsby tyynesti. Täällä nähtävästi ei ole mitään
löydettävissä, jatketaan matkaa huomenna. Ja niin paneuduimme levolle,
lähtien jälleen aamuvarhaissa liikkeelle.

Kuljimme monta penikulmaa joenvartta pitkin, teimme illalla leirin
kaltevalle ruohikkorinteelle, ja ryhdyimme seuraavana päivänä maaperää
tarkastamaan.

Minä sain tehtäväkseni tutkia mäkien kupeet. Kompuroin siis lähimpään
rotkoon ja ryhdyin kääntelemään kiviä. Tuskinpa olin siinä häärännyt
vielä montakaan hetkeä, ennenkuin katseeni osui maljamaiseen
syvennykseen erään vierinkiven takana. Vesi oli nähtävästi äsken
haihtunut kolosta. Raaputin hiukan rakosia veitselläni ja pian
ilmestyi himmeä, keltainen metalli näkyviin. Polvistuin ja keräsin
puolenkymmentä kultanokaretta kämmenelleni.

Lähdin heti leiriin ilmoittamaan löydöstäni. Samanaikaisesti säntäsivät
Johnny ja Buck Barry paikalle joelta päin. Ja vähän myöhemmin saapuivat
muutkin. Olimme kaikki löytäneet kultaa, Yank jopa oikein aimo
möhkäleen, jonka havaittiin painavan yli naulan. Riemumme oli rajaton.

Olisimme mielellämme heti palanneet etsintää jatkamaan, mutta Bagsby
asettui jyrkästi vastustamaan meitä. Hänen mielestään oli nyt ensi
kädessä huolehdittava oikein kunnollisen leirin pystyttämisestä,
hevosaitauksen rakentamisesta ja ruokalistan hankinnasta. Eikä
meidän auttanut muu kuin tunnustaa, että hän oli oikeassa, ja niin
pantiin toimeksi, joka mies. Hevosia varten laitettiin tuotapikaa
tarha. Hirsihökkeli oli niinikään pian valmis. Kyhäsimmepä muutamia
kehtojakin kullanhuuhdontaa varten. Bagsby ja Vasquez toivat kotiin
moniaan maukkaan hirvipaistin ja linnustuskin sujui heiltä mainiosti.
Aterioimme kuin ruhtinaat, pysyimme terveinä ja nukuimme öisin
vanhurskaan unta.

Alitajunnassamme väikkyi kuitenkin alituisesti kulta. Kulta kimmelsi
unissamme, kulta lisäsi voimiamme. Kun rakennustyömme läheni loppuaan,
tunsimme kaikki hienoista kaipuuta. Odotuksen lumous oli poissa.

Työmme leirillä päättyi eräänä iltapäivänä. Emme malttaneet odottaa
aamuun, vaan riensimme heti, Yankin kehtoa mukanamme raahaten, joen
rannalle. Kahdessa tunnissa saimme huuhdotuksi lähes kaksi unssia kultaa.

Sinä iltana selviteltiin tilannetta oikein perinpohjaisesti. Yank,
Bagsby, Don Gaspar ja Missouri Jones, joukon vanhimmat, äänestivät
kumoon nuorimpien ehdotuksen, että kullanhuuhdontaan heittäydyttäisiin
päistikkaa.

— Leiristä on huolehdittava kunnollisesti, sanoi Yank. Jonkun on aina
oltava täällä, hevosia hoitelemassa, ruokaa laittamassa ja muita
leiritöitä tekemässä. — Bagsby nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Ja
jonkun on hankittava lihaa ja kalaa. Meitä on yhdeksän miestä, ja
kaikki tarvitsemme ruokaa. Yksi mies leiriin, kaksi metsälle, kuusi
kultaa huuhtomaan. Eikö kolme miestä kehtoa kohti riitä?

Yank sai muiden kannatuksen ja asia oli selvä. Yhtymän viralliseksi
metsästäjäksi valittiin yksimielisesti Bagsby. Me muut suostuimme
vuorottelemaan leiri- ja kullanhuuhdontatöissä. Kehdoista päätettiin
toista käyttää rantahietikolla huuhtomiseen, toinen vietiin lähelle
rotkoa, josta olin löytänyt ensimmäiset kultajyvät.

Don Gaspar oli työskennellyt seppänä, taitamattomana tosin, ja nyt hän
oli ylen uupunut, vaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Olimme alkaneet
suuresti ihailla tätä tarmokasta herrasmiestä hänen muuttumattoman
kohteliaisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi. En oikeastaan koskaan
voinut käsittää, miksi hän oli antautunut näihin voimia kysyviin
ponnisteluihin, sillä rahan puutteessa hän ei ollut, ja tavallisesti
karttavat hänen rotunsa miehet aina kovaa ruumiillista työtä. Ehkäpä
oli hän perinyt vanhojen conquistaderien seikkailunjanoisen hengen,
ehkäpä houkutteli kullan ihmeellinen taikavoima...

Työskentelin Johnnyn ja McNallyn kanssa rotkossa. Se oli vaivalloista
hommaa, sillä sora oli kannettava suurissa säkeissä vedenpartaalle.
Jokaiseen säkkiin mahtui kuusi- tai seitsemänkymmentä naulaa soraa,
eikä liukkaitten kivien yli kompuroiminen sellaisen taakan kanssa
suinkaan ollut leikintekoa. Varsinainen huuhtominen kyllä sujui
nopeasti.

Koko aamupäivän olimme ahkerassa työssä. Pusertui siinä irti toinenkin
hikipisara.

— Ellei tästä sorasta lähde vallan erikoisen paljon kultaa, äänestän
kaivuuta yksinomaan rannalla, puhkui McNally. Tätä ei kestä kukaan.

Hän kaasi säkkinsä sisällön kehtoon ja liekutti sitä tyytymättömän
näköisenä. Mutta äkkiä loksahti hänen suunsa ammolleen ja hän tuijotti
eteensä suurin silmin. Kysyimme levottomina, mikä oli hätänä.

— No, mutta katsokaapas tuota! huusi hän.

Töllistimme hänen osoittamaansa suuntaan, mutta emme nähneet
mitään muuta kuin niityn, jolle hevoset oli laskettu laitumelle,
ja savukierukan, joka peitti katseiltamme Don Gasparin, ohukkaita
paistavan kastilialaisylimyksen.

— Katsokaa hevosia! neuvoi McNally yhä ärtyneempänä.

— Entäs sitten? tokaisi Johnny.

— Entäkö sitten? Ei mitään! karjui McNally raivostuneena. Meissä
itsessämmehän vika on! Hän naputti päätään rystysillään ja totesi:
— Kovaa on! Mikäpäs siinä? Hevoset elävät herroiksi, kun herrat
työskentelevät kuin hevoset.

Otimme vihjauksen onkeemme. Samana iltana vielä satuloimme
kuormahevoset ja vedätimme niillä sorasäkkimme rotkosta rannalle.
Lopetimme työmme hyvin myöhään ja palasimme leiriin vasta pimeän
tultua. Olimme saaneet kokoon yksitoista unssia kultaa. Rannalla
ahertaneet olivat päässeet vain yhdeksän unssiin. Olimme iloisia.

— Jonakin päivänä keksimme vielä luolan, kehuskeli Johnny, luolan,
jossa tuhannet kultaunssit meitä odottavat.



XXIII luku.

INTIAANIT VIERAILEVAT.


Luola jäi kuitenkin löytämättä ja pian huomasimme, että ensimmäisten
päivien saavutuksia lukuunottamatta saaliimme täällä jäisi melko
vähäiseksi. Omaisuutemme lisääntyi silti tasaisesti.

Kuukauden päivät saimme työskennellä rauhassa ja olimme jo melkein
unohtaneet koko muun maailman, kunnes eräänä päivänä leirivahtina
ollessani näin miesjoukon lähestyvän hirsimajaamme niityn puolelta,
Miehet tuntuivat epäröivän hiukan ja olivat vielä niin kaukana etten
selvästi heitä erottanut. Katsoin kuitenkin parhaaksi varoittaa
tovereitani ja senvuoksi laukaisin revolverini. He ryntäsivätkin heti
paikalle.

Hitaasti tulivat vieraat lähemmäksi ja pian huomasimme että he olivat
intiaaneja. Heidän johtajansa kantoi pitkää salkoa, jonka nenään oli
sidottu valkoisia höyheniä. Yhtäkkiä alkoivat he hyppiä ja tanssia,
säestäen tätä toimitusta merkillisellä laululla. Eivät olleet järin
peloittavan näköisiä nämä veikot, eikä heillä ollut juuri muita
aseitakaan kuin nuolet ja jouset. Vain kolme heistä heilutti pitkiä
espanjalaisia musketteja.

Buck Barry riensi vieraita vastaanottamaan. Hetken kuluttua kyyköttivät
he nuotiomme ympärillä, ja rauhanpiippu pantiin kiertämään. Huonolla
espanjankielellä selittivät he sitten saapuneensa kaupantekoon,
mutta meidän oli pakko ilmoittaa heille, ettei meillä ollut enempää
elintarpeita kuin ammusvarojakaan liiemmäksi. Lahjoitimme heille
kuitenkin hevosloimen, pari, ja saksanhirven lavan. Vietettyään yönsä
naapuristossamme lähtivät he seuraavana aamuna jatkamaan matkaansa.

Lähinnä seuraavina päivinä järjesti Bagsby leirin vartioinnin entistä
valppaammaksi, mutta kyllästyimme pian sellaiseen hommaan ja riensimme
jälleen huuhdontatöihin. Nauroimme Bagsbylle kun hän huolestuneen
näköisenä pudisteli päätään.

Eräänä sunnuntaina löysivät Johnny ja MeNally noin puolen penikulman
päässä leiristä rotkon, josta tekemiensä tutkimusten perusteella
arvelivat voivansa löytää kultasuonen. Kun olimme käyneet paikalla
päätimmekin heti siirtää kehdot sinne. Muutto aiheutti kiivaan
väittelyn. Bagsby huomautti, ettei leiriä voinut pitää silmällä
rotkosta ja että vartijoita senvuoksi oli lisättävä. Kaksi miestä
leiriin ja kolme metsälle. Näin jäisi kehtoja hoitamaan vain neljä
miestä, ja se oli meistä liian vähän. Lopulta oli meidän kuitenkin
taivuttava.

Kului viikko ja me olimme jo unohtaneet intiaanivierailun. Eräänä
päivänä, kun molemmat espanjalaiset, Buck Barry ja minä olimme
kaivuussa, Yank ja McNally sekä Bagsby metsällä ja Johnny ja
Missouri Jones leirissä, tapahtui kuitenkin, että muuan Bagsbyn
ennustus toteutui. Buck sytytteli juuri piippuaan pensaston laidassa
kun yhtäkkiä nuoli vingahti hänen ohitseen. Karjaisten tarttui
Barry kuokkaansa ja sinkautti sen samaan suuntaan, josta nuoli oli
tullut. Näimme olennon kohoavan pystyyn, horjahtavan ja kaatuvan.
Silmänräpäyksessä oli Buck Barry heittäytynyt vihollisensa kimppuun.
Kuulimme hirmuisen intiaanikiljunnan ja leirin suunnalla pamahti pari
laukausta. Buck loikkasi pensaasta, etsi pyssynsä ja huusi:

— Tulkaa! Parasta lähteä lipettiin!

Juoksimme suunnilleen sata yardia niin nopeasti kuin jaksoimme ja
pysähdyimme vasta jokihietikolle pohtimaan tilannetta.

Tuokion kuluttua päätettiin, että lähtisin vakoilemaan. Lähdin
juoksemaan oikealla puolellamme olevaa mäennyppylää kohden. Päästyäni
sen rinteelle huomasin pian punanahkalauman kiirehtivän laakson
pohjalla joen vartta ylöspäin. Palasin tovereitteni luo. Kätkeydyimme
läheiseen pensaikkoon ja valmistauduimme käyttämään aseitamme.

Tärisin jännityksestä, mutta niinpian kuin ensimmäinen intiaani
vilahti mutkasta näkyviin, jähmetyin jääksi ja käteni oli aivan
vakava. Laukaukseni pysähdytti joukon hetkeksi. Kärkimies kaatui.
Seuralaisenikin pudottivat kukin punanahan satulasta. Laukaisin
toistamiseen ja silloin tuli villeille kiire. Pakokauhun vallassa
katosivat he tuulena vuoristoon.

Leirissä tapasimme Missouri Jonesin ja Johnnyn, joista viimemainittu
oli ollut jäädä intiaanien jalkoihin. Havaitsimme myös pian, että kolme
hevosistamme oli kadonnut.

Vasta keskiyön maissa saapuivat Yank ja Bagsby. Yank tiedusteli ensi
töikseen, olimmeko nähneet McNallya? Vastasimme kieltävästi.

— No, sitten hän kyllä pian tulee, virkkoi Bagsby. Hän eksyi meistä
pimeydessä pari tuntia sitten.

He istuivat käristämään itselleen hiukan lihaa. Johnny ja minä
kerroimme heille päivän seikkailuista. Molemmat metsänkävijät
kuuntelivat äänettöminä.

— McNally ei ole voinut joutua heidän kynsiinsä, selitti Bagsby
lopulta. Intiaanit ajavat hevosia edellään ainakin viisi tai kuusi
penikulmaa ja McNaliyhan oli meidän seurassamme tässä lähistöllä. Hän
kyllä palaa pian.

Mutta niin ei käynyt. Kului tunti, eikä McNallya näkynyt. Siiloin
päätimme lähteä häntä etsimään. Kello oli nyt yksi yöllä. Jätimme
malarianpuuskan saaneen Don Gasparin ja kiukkuisen Johnnyn vartioimaan
leiriä ja nousimme ratsaille. Bagsby rupesi oppaaksi.

Saatoimme edetä vain hyvin hitaasti pimeydessä, kunnes vihdoin erään
harjun laelta näimme tulen pilkottavan noin puolen penikulman päässä.
Buck huomautti heti, että hevosvarkaamme nyt joutuisivat kiikkiin ja
Bagsbykin myönsi, että tuli todennäköisesti oli heidän sytyttämänsä.
Tuntikausi kului ennenkuin pääsimme hiipimään notkoon, josta nuotio oli
näkynyt, ja kun lopulta päädyimme valopiiriin, huomasimme, että olimme
saapuneet kuuden tuntemattoman valkoihoisen yöteloille. Hämmästyksemme
oli suuri.

— Hei! hoilasi Bagsby.

Miehet syöksyivät pystyyn.

— Kuka siellä? Vastatkaa heti! tiukkasi heistä eräs ojentaen kiväärinsä.

— Rauhoittukaa! neuvoi metsästäjä hitaaseen tapaansa. Kunniallisia
kullankaivajia me olemme kaikki tyynni. Etsimme erästä toveriamme ja
äkkäsimme nuotionne.

Heti senjälkeen luikkasimme iloisesti. Muuan tulen ääressä loikoneista
oli McNaliy itse!

Ryhdyimme nyt kertomaan elämyksiämme ja onnittelimme toisiamme. Kauan
emme kuitenkaan ehtineet rupatella, ennenkuin metsästä kuului huuto.

— Vasquez! sanoi Barry höristäen korviaan. Olimme jättäneet Vasquezin
ratsujamme vartioimaan.

Tuokiota myöhemmin hyökkäsi eräs metsään jättämistämme hevosista
leiripaikalle vavisten ja vaahtoisena. Havaitsimme, että sen
riimunvarsi oli katkaistu. Silmänräpäys kului, ja sitten suhahti
ohitsemme kymmenkunta intiaania, jotka ajoivat edellään hevosiamme.
Laukaisimme kiireesti aseemme, mutta luulen, ettei yksikään meistä
osunut maaliinsa.

Kiiruhdimme metsikköön, jonne olimme jättäneet Vasquezin. Löysimme
hänet verilätäköstä hengettömänä ja päänahkaa vailla. Hiljaisina ja
apein mielin kannoimme hänen ruumiinsa nuotion ääreen. Bagsby vannoi
kostoa murhamiehille.

Rakensimme nyt lähempää tuttavuutta nuotion äärestä löytämiemme miesten
kanssa. He olivat tulleet lounaasta ja heidän nimensä oli Pine. Kaikki
he olivat pitkiä ja komeita, niin isä kuin pojat, hidasliikkeisiä
ja vaiteliaita. Isa oli noin kuusikymmenvuotias ja nuorin poika
kuudentoista korvilla. Joka pojalle oli isä antanut jonkun ihailemansa
sankarin nimen. Tutustuimme siis David Crockett Pineen, Kuvernööri
Boggs Pineen, Presidentti Tyler Pineen ja Vanha Hickory Pineen — nuorin
oli, kuten huomataan, ruumiillistunut ristiriita. He käyttivät kaikki
ensimmäistä nimeään — Kuvernööriä, Presidenttiä ja Vanhaa — ilman että
kukaan huomasi niissä mitään hassunkurista.

Pine poikineen innostui heti kostosuunnitelmaamme. Intiaanit olivat
yrittäneet siepata hänenkin hevosensa ja pojat suorastaan kiehuivat
vihasta. Päätimme kuitenkin valmistautua huolellisesti rankaisuretkeen
ja niin lähdimme aamunkoitteessa takaisin leirillemme, missä Johnny ja
Don Gaspar levottomina meitä odottelivat.

Don Gaspar ilmoitti haluavansa lähteä mukaan intiaaneja etsimään, sillä
Vasquezhan oli kuulunut hänen kansaansa. Kun emme kuitenkaan voineet
jättää leiriä vartijatta, ilmoittautui ukko Pine vahtipalveiukseen.
Arpa määräsi minut hänen kumppanikseen. Muut eivät kauan siekailleet,
tarkastivat hiukan aseitaan, ja nousivat ratsaille. Pine muisti vielä
kehottaa nuorintaan pitämään huolta päänahkojen nylkemisestä.

Kahtena seuraavana päivänä pysyttelimme visusti leirin vaiheilla
pitäen laaksoa ja jokea silmällä. Vasta kolmantena päivänä palasivat
toverimme. He ajoivat edellään puolta tusinaa poneja, jotka Kuvernööri
Boggs heti vei aitaukseen. Ukko Pine tutkiskeli poikiaan innokkaasti.
Vanhan vyössä roikkui monias märkä, punainen, raskas hiustukko, ja ukon
silmät välähtivät.

— Näen, että olet totellut käskyä, kuten hyvä poika ainakin, myhäili
vanhus.

Minä olin niin kuohuksissani, että tuskin saatoin pakoittautua
tervehtimään Pinen poikia. Myöhemmin katosi kuitenkin tuo
vastenmielisyyden tunne, kun opin tuntemaan heidät yksinkertaisina,
rehellisinä ja suorasukaisina ihmisinä. Heidän kamalat tekonsa
johtuivat pikemminkin täällä vallitsevista tavoista kuin
myötäsyntyneestä raakuudesta.

Johnny kertoi sitten yksityiskohtaisesti retkikunnan seikkailuista ja
taistelusta intiaanien kanssa. Suurin osa punanahoista oli päässyt
pakoon, mutta heidän kylänsä oii poltettu kokonaan.

Tämänjälkeen eivät intiaanit häirinneet meitä enää kertaakaan
Porcupinessa ollessamme.



XXIV luku.

RYÖSTÖ.


Miten olikaan, näytti onni yhtäkkiä kääntäneen meille selkänsä.
Don Gasparin ensimmäistä malariapuuskaa seurasi toinen ja kolmas.
Taudinidut olivat luullakseni tarttuneet meihin kaikkiin Sacramenton
rämeissä ja vain kova työ ulkoilmassa oli estänyt meitä sairastumasta
aikaisemmin. Kahden kuukauden aikana oli nyt säännöllisesti joku meistä
kuumeen kynsissä. Onneksi oli Yank kuitenkin varannut mukaansa aimo
määrän kiniiniä.

Seikkailu ei enää miellyttänyt meitä niin suuresti kuin tänne
saapuessamme. Kultaa löydettiin edelleenkin, mutta se ei enää
kannustanut meitä käyttämään aikaamme huolellisesti. Tarvitsimme
kaiketi lomaa. Rupesimme keskustelemaan kaupungissa käynnistä ja
sensellaisesta, ja työ maistui yhä enemmän puulta.

Pinen perhe oli leiriytynyt naapuristoomme. He rakensivat oivallisen
hirsimajan ja ryhtyivät rauhallisesti työhön »kultarannalla». Eräänä
päivänä tulivat he odottamatta luoksemme, ja kertoivat saaneensa
tarvitsemansa kultamäärän kokoon. He aikoivat nyt lähteä alamaihin
etsimään itselleen sopivaa viljelysmaata.

Pinen joukon poistuttua rupesimme pohtimaan kultasaaliimme
säilytysmahdollisuuksia. Omaisuutemme kohosi jo
kolmeenkymmeneenviiteentuhanteen dollariin ja Bagsby oli kovin
äkeissään havaitessaan, että tuollaista aarretta säilytettiin leirissä.

— Intiaanit ovat jo oppineet käsittämään kullan arvon, sanoi hän. He
tietävät meidän olevan täällä ja että meillä täytyy olla sievä määrä
tuota kallista metallia. En suurestikaan ihmettelisi, vaikka saisimme
vielä minkämoisen rosvojoukon hyvänsä kimppuumme. Parasta olisi
lähettää kulta pois.

Don Gaspar yhtyi häntä kannattamaan, samoin Yank, Buck Barry ja
Missouri Jones. McNally, Jonnny ja minä taas väitimme, että voisimme
paremmin suojella kalleuksiamme täällä leirissä. Kuten arvata voitte,
veivät vanhemmat miehet lopulta tahtonsa perille, ja vihdoin sovittiin,
että Yank, Buck Barry ja Don Gaspar lähtisivät kuljettamaan kultaa
Sutter’s Fortiin.

He painuivat taipaleelle aikaisin aamulla. Viime hetkessä muutettiin
suunnitelmaa vielä sikäli, että Yank, Barry ja Don Gaspar
ratsastaisivat yksin vain italialaisen ystävämme majalle asti.
Johnny ja Missouri Jones sekä minä lähtisimme leiristä myöhemmin
liittyäksemme kultakuormaston saattueeksi kaiken varalta.

Näin tehtiinkin, ja saatettuamme tovereitamme asumattoman alueen läpi
palasimme jälleen leiriin keskiyön tienoissa.

Olimme ratsastaneet nopeasti ja olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä
laskeutuessamme satulasta. Keitimme hiukan ruokaa ja lämmittelimme
liekkien ääressä. Tunnin olimme ehkä siinä istuskelleet kun yhtäkkiä
kuulimme kiivasta kavionkapsetta lähistöltä. Tartuimme pyssyihimme
ja tuijotimme pimeyteen. Pian rauhoituimme kuitenkin, sillä eräs
tulijoista vihelsi kimeästi ja tunsimme heti Buck Barryn.

Syydimme heille kysymyksiä joka mies. Miksi he olivat palanneet? Mitä
oli tapahtunut? Missä oli Yank? Oliko jotakin hullusti?

Don Gaspar oli aivan uupunut ja hän jaksoi vain väsyneesti pudistaa
päätään. Barryn silmät salamoivat.

— Kulta on poissa — siinä kaikki! sihahti hän.

Vaikenimme äkkiä. Tunsimme vaistomaisesti, että yksikin väärä sana nyt
voisi aikaansaada korvaamattoman vahingon. Mutta itsekussakin meistä
syntyi heti hämäriä epäluuloja ja raivoisa kiukku kuvastui jokaisen
katseesta. Johnny aukaisi suunsa ensiksi.

— Poissa? toisti hän. En usko!

Barry seivästi hänet ilkeällä katseella, mutta ei virkkanut mitään.

— Missä on Yank? kysyin minä.

— Kuollut luullakseni, ärisi Barry.

— Hyvä Jumala! huudahdin.

Barry alkoi valmistaa itselleen haukattavaa. Don Gaspar kiinnitti
hevosensa liekaan ja sytytti savukkeen.

Hän kertoi sitten lyhyesti ja täsmällisesti tapahtuneesta
onnettomuudesta. Seurue ei ollut vielä päässyt asutuille seuduille,
kun metsästä yhtäkkiä oli hyökännyt kaksi rosvoa, joista toinen
uskomattoman nopeasti oli vanginnut Yankin köysisilmukalla. Don Gaspar
oli ampunut heti, mutta osunut hevoseen. Barry oli hypännyt satulasta
ja hevonen suojanaan ampunut rosvoista toisen. Rosvot olivat nyt
saaneet apua tovereiltaan, ja tuotapikaa oli koko joukkio kadonnut
vuoristoon.

Barry ja Don Gaspar olivat heti rientäneet maassa makaavan Yankin
luo. Hän oli tosin vielä hengissä, mutta hevoset olivat kavioillaan
ruhjoneet hänet pahanpäiväisesti. Barry ja Don Gaspar olivat koettaneet
nostaa häntä pystyyn, mutta havaitsivat heti, että hänen toinen
jalkansa oli poikki.

Vähän myöhemmin oli paikalle osunut kullankaivajajoukko, joka oli
kuullut äskeiset laukaukset. Tulokkaat kertoivat arvelevansa rosvon
kuuluneen Andreas Amijon sakkiin. He suostuivat korvausta vastaan
auttamaan Barrya ja Don Gasparia, niin että nämä lopulta saivat
onnettoman Yankin toimitetuksi kaupunkiin, joka nyttemmin oli
muodostunut kuliankaivajaleirin paikalle. Siellä oli Yank uskottu erään
ystävällisen kalifornialaisperheen hoiviin.

— Kullasta on suunnilleen puolet jälellä, lisäsi Don Gaspar. Suurin
osahan oli, kuten muistatte, annettu Yankin kuljetettavaksi.

Aamun sarastaessa istuimme vielä sammuneen nuotion ääressä
masentuneina, kostonhaluisina ja kyllääntyneinä koko maailmaan.



XXV luku.

TAPPELUPUKARI.


McNally ehdotti ensimmäisenä, että jälelläoleva kultamäärä jaettaisiin
tasan kaikkien kesken. Sitten saisi jokainen huolehtia omasta
osuudestaan.

Suostuimme heti. Punnitsemiseen kului melkein koko aamupäivä. Johnny ja
minä päätimme samalla vakaasti lähteä pois Porcupinesta. Mittamme oli
täysi. Bagsbykin sanoutui irti ja hämmästykseksemme ilmoitti myös Don
Gaspar aikovansa jättää seudun.

Puolipäivän tienoissa kasasimme kokoon tavaramme ja illan suussa olimme
jo matkamme päämaalissa, kullankaivajakaupungissa.

Ratsastimme kaupungin pääkadun päästä päähän ja poikkesimme sitten
Don Gasparin ohjaamina erääseen siirtolan laidassa olevaan pieneen
hirsimökkiin. Koputimme ovelle ja hetken kuluttua sen avasi lihava,
hiukan likainen, mutta ystävällisen näköinen kalifornialaisnainen.

Suureksi iloksemme oli Yank hengissä. Hän tervehti meitä heikolla
äänellä, mutta silminnähtävästi hyvin tyytyväisenä. Huomasimme heti,
että hän oli saanut huolellista hoitoa. Kuitenkin oli hän huonoissa
voimissa, arvatenkin sisäisten vammojen vuoksi, ja minä selitin heti,
että hänen oli viipymättä saatava lääkärin apua.

Riensin kaupunkiin ja etsin käsiini erään vanhan tuttavani, punakan
hotellinisännän, joka laittoi neekeripojan lääkäriä hakemaan. Tämä
saapuikin pian. Kerroin hänelle lyhyesti Yankista.

Tri Rankin katsoi minua tutkivasti ja kumarsi kohteliaasti.

— Annan kernaasti apuani, sanoi hän. Pete, sinä musta lurjus, mene
hakemaan laukkuni, ja pian!

Neekeripoika kipitti tiehensä ja palasi tuokion kuluttua lääkelaatikkoa
kantaen.

Lähdimme kadulle. Aurinko paahtoi kuumasti ja minä hikoilin
pahanpäiväisesti. Lääkäriin ei lämpö näyttänyt tekevän mitään erikoista
vaikutusta. Sivuuttaessamme erään kapakan olimme törmätä muutamaan
punakkaan mieheen, joka juuri astui portailta kadulle. Hän ei ollut
aivan tolkuttomasti päihtynyt, mutta aimo naukun hän nähtävästi oli
ottanut. Pahansisuinen veikko hän tuntui olevan, sillä hän tapaili
kiireesti pistooliaan ja murisi kiukkuisesti. Tri Rankin, joka heti oli
väistänyt häntä, virkkoi:

— Noin viikko sitten sanoin teille, Malone, että teidän joko on
lakattava juomasta tai antauduttava minun hoidettavakseni. Toistan
sanani nyt.

Malone astui mutisten syrjään.

Saavuimme vihdoin Yankin majapaikkaan. Tri Rankin syventyi heti
tutkimaan onnettoman kumppanimme tilaa käsitellen häntä melkeinpä kuin
elotonta esinettä. Hetken kuluttua hän totesi, että Yankin sääri oli
katkennut, jotapaitsi kaksi kylkiluuta oli poikki ja muitakin vammoja
oli lukuisasti. Kätevästi hän sitten suoritti leikkauksen ja neuvoi
kalifornialaiselle emännälle, miten potilasta oli hoidettava.

Lääkärin mentyä pidimme neuvottelun. Don Gaspar ilmoitti mutkattomasti,
että hän aikoi palata omistamalleen _rancholle_, löydettyään »sekä
kultaa että ystäviä». Bagsby kaipasi takaisin vuoristoon, karhujen ja
muun suuren riistan pariin.

Puristimme heidän käsiään ja erosimme. Yank sanoi viihtyvänsä mainiosti
emäntänsä hoivissa, ja niin pääsimme Johnny ja minä hoitamaan omia
asioitamme.

Lähdimme maleksimaan pääkadulle jutellen kullankaivuun jatkamisen
mahdollisuuksista. Kumpikin olimme kyllästyneitä sorassa ja liejussa
möyrimiseen, mutta emme keksineet juuri muitakaan ansiomahdollisuuksia.
Siinä kävellessämme saavuimme hotelliin luo, ja menimme sisään. Suuren
huoneen seinällä huomasin heti julistuksen, jossa ilmoitettiin, että
eräs kansalaiskomitea San Franciscossa maksoi palkkion jokaisen
»Koirien» järjestön jäsenen vangitsemisesta.

Johnny innostui.

— Näin erään noista lurjuksista tänään, sanoi hän. Tunsin hänet
merkillisestä sinisestä arvesta toisessa poskessa. Olen aivan varma,
että näin hänet San Franciscossa. Tässäpä havaitsenkin ansiokeinon.

Hotellin omistaja katsoi Johnnyä uteliaasti. Tarjoilupöydän ääressä
vetelehtivät miehetkin silmäsivät meitä. Jatkoimme julistuksen
lukemista irvistellen runsaille »tyylikukkasille», ja Johnny tuntui
oikein hilpeältä. Äkkiä aukeni ovi ja muuan roteva mies astui sisään
parin äänekkään toverin seuraamana. Hän oli punatukkainen ja parrakas,
ja hänen poskessaan oli sinertävä, tähden muotoinen arpi.

— Missä on se kirottu nulkki, joka aikoo ansaita pyydystämällä minut?
raivosi tulokas.

Jähmetyin paikalleni, sillä havaitsin heti, että olimme pahemmassa
kuin pulassa. Mutta Johnny oli tempaissut revolverinsa esille samassa
silmänräpäyksessä kuin ovi aukeni, ja nyt hän loikkasi keskelle
huonetta, tyrkäten aseensa riitapukarin leuan alle.

— Tuki suusi, koira, lausui hän hiljaa, mutta selvästi. En suostuisi
vastaanottamaan rahoja kurjasta ruhostasi muualla kuin ehkä
liimatehtaassa, jonne sinä muuten heti joudutkin, jos uskallat yrittää
edes irvistystä.

»Koira» oli ällistynyt pahanpäiväisesti ja seisoi kuin paikalleen
naulittuna.

— Aion jäädä tälle paikkakunnalle, ilmoitti Johnny, ja koska
vastaisuudessa haluan olla rauhassa teidänkaltaisiltanne roistoilta,
varoitan teitä nyt kerta kaikkiaan. Ensi kerralla ammun ehdottomasti!
Ja nyt — täyskäännös, mars!

Isokokoinen mies totteli vitkastelematta. Hänen seuralaisensa
kompuroivat tarjoilupöytää kohti. Johnny iski heihin kiukkuisen
katseen, joka pani heidät lisäämään vauhtia.

— Johnny, sinä olit loistava! ihastelin minä kadulle päästyämme. En
olisi koskaan uskonut sinulla olevan noin paljon sisua.

— Hitto soikoon! kiroili Johnny. Kylläpä taas piti käydä hullusti.

— Nutistit hänet joka tapauksessa?

— Huono alku. Nyt olemme merkittyjä miehiä täällä. Saamme hiipiä
varpaillamme koko ajan nahinaa välttääksemme. Voi, vieköön minut horna!

Kehoitin häntä lähtemään takaisin Porcupineen, mutta Johnny kieltäytyi,
kun kerran oli ilmoittanut jäävänsä tänne. Poistuminen olisi näyttänyt
paolta.

Kävimme illalla tapaamassa Yankia, mutta hän nukkui, ja palasimme
häntä herättämättä leirillemme. Siellä odotteli meitä eräs Danny
Randall-niminen naapuri, joka oli kuullut kerrottavan seikkailustamme
hotellissa. Randall oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, kylmäveriseltä
näyttävä mies, ja häntä huvitti suuresti kertomuksemme »Koirasta».
Meistä tuli hyvin pian ystäviä ja sittemmin olimme useasti yhdessä,
toimiessamme olojen järjestämiseksi tällä lakeja ja järjestystä vailla
olevalla paikkakunnalla.



XXV! luku.

ITALIAN BAR.


Seuraavina viikkoina tutustuin melkein paremmin kuin olisin toivonut
Italian Barin — se oli kullankaivajakaupungin nimi — oloihin. Kaupunki
oli aivan erään alkuasukasten poskessa, ja siksi olivatkin kenties sitä
ympäröivät kulta-alueet löydetyt verrattain myöhään. Ne olivat olleet
ikäänkuin tarjottimella, minkävuoksi niitä ei heti huomattu.

Vakinaisesta asujamistosta työskenteli suunnilleen kolme neljännestä
kullankaivuussa. Kymmenet eri kansallisuudet ja yhteiskuntaluokat
olivat edustettuina. Illan tullessa painui suurin osa asumuksilleen
levätäkseen hiukan rasittavasta työstä, mutta toiset kuljeksivat yötä
myöten kaupungilla kaikenlaisissa pimeyden töissä. Toisinaan tapahtui
tappoja, usein varkauksia, mutta ajan mittaan ne eivät enää pystyneet
herättämään erikoista hälyä. Kenelläkään ei ollut niin lukuisia
ystäviä, että olisi voinut panna yleistä mellakkaa toimeen.

Kaikki tutkimukset suoritettiin sunnuntaisin. Kokousten
välinpitämättömät ja huolimattomat osanottajat langettivat melkein
aina saman tuomion: murha on tehty itsepuolustukseksi. Joskus
harrastettiin jonkinlaista summittaista oikeudenjakamista, joka pani
vereni kuohumaan. Kevytmielisyys löi leimansa kaikkeen. Meksikolaiselle
varkaalle saatettiin ensin ehdottaa raippoja, sitten esitti joku, että
tuolta syntiseltä kiskottaisiin korvat irti, ja lopulta annettiin
miehen »mennä helvettiin».

Väestön hylkyainekset kokoontuivat vihdoin erään Morton-nimisen miehen
ympärille, ja kun tämä näin sai voimansa vahvistetuksi, katosivat pian
viimeisetkin turvallisuuden ja järjestyksen rippeet. Ryöstöt ja mitä
raaimmat murhat alkoivat kuulua päiväjärjestykseen. Muuan Tom Cleveland
ammuttiin keskellä katua. Morton oii julistautunut sheriffiksi ja
otatti murhaajat kiinni. Hän valitsi myös valamiehet oikeudenistuntoon,
toimien itse puheenjohtajana. Valamiehet vapauttivat murhaajat, ja
väkivallanteot kukoistivat entistä rehevämmin.

Yank oli vähitellen parantunut sikäli, että pääsi jotenkin liikkumaan.
Kaupunkiin hän ei kuitenkaan vielä jaksanut kävellä. Siksipä
kokoonnuimmekin tavallisesti iltaisin hänen asunnolleen aikaa tappamaan
ja asioista keskustelemaan. Johnny oli yhdessä Danny Randallin ja Vanha
Pinen kanssa antautunut tavarankuljettajaksi, ansaiten sieviä summia;
minä taas huuhtelin kultaa vanhaan tapaan. Iltahetkinä kerroimme
päivän aikana näkemistämme ja kokemistamme, ja kun tarinoimiseen
kyllästyttiin, pistettiin lauluksi. »Oo, Susanna!» kaivettiin kätköstä
esille ja opittiin toinenkin renkutus, josta nyt enää muistan vain
kaksi kamalaa säkeistöä:

    Rampa Jesse, rautakatto, harrasti vain pahaa;
    pikkusormen perkeleelle möi.
    Silti oli Rampa Jesse aina ilman rahaa;
    ilmaiseksi atriansa söi.

    Rampa Jesse kuoli pois ja hänet vietiin hautaan
    aivan kuten viedään kaikki muut.
    Manalassa piru kytki Ramman Jessen rautaan,
    mullan alla mätänivät luut.

Viikot kuluivat ja Yankin tervehtyminen edistyi ripeästi. Ryhdyimme jo
tulevaisuudensuunnitelmiin, kunnes yhtäkkiä, eräänä yönä, tapahtui
jotakin, joka teki kaikki lähimmät aikomuksemme tyhjiksi. Mortonin
sakki murhasi Yankin isäntäväen ja ryösti toverimme omaisuuden. Yank
oli, Herran kiitos, murhan sattuessa kaupungilla.

Tämä murha ja sitä lähinnä seuranneet tihutyöt saivat vihdoinkin
kunnollisimmat miehet liittymään yhteen. Muodostettiin
turvallisuuskomitea, jonka johdossa oli Danny Randall, ja nyt
aloitettiin suuri puhdistustyö, joka kesti viikkoja. Morton ja
hänen rikostoverinsa hirtettiin julkisella paikalla ja järjestys
palautettiin. Johnny, Yank ja minä olimme Danny Randallin lähimpiä
miehiä, samoin McNally, ja koetimme parhaamme mukaan tukea häntä hänen
toimissaan. Rohkeimmat roistot yrittivät vielä jälkeenpäinkin uhkailla
rauhallisia asukkaita, mutta heidän suunsa tukittiin heti. Yhteiskunta
oli oppinut tuntemaan itsensä, ja pelko oli poissa.



NELJÄS OSA.

KOHTALO.



XXVII luku.

SADETTA.


Juuri kun poliittinen tilanne oli selviämässä, tulivat sateet.
Kalifornian ilmasto oli meille aivan outo, ja senvuoksi muodostuikin
äkillinen vedentulo täydelliseksi yllätykseksi.

Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet
kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät
olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään
iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi
kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi
lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa,
lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.

Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin
suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien
rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot
vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella
Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain
ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.

Ja yön aikana alkoi sade todenteolla. Heräsimme ankaraan ropinaan.

— Voi, taivahan taatto, ajatelkaahan, että tosiaankin sataa! huusi
Johnny.

— Älä koske telttakankaaseen, varoitti Vanha Pine.

Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa,
että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.

Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla
Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.

Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti
vihaisesti.

— Minähän makaan suossa! huusi hän.

Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina
permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.

— Näyttää siltä kuin hukkuisimme tänne, sanoi Johnny leikkisästi.

Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon.
Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet
sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet
telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat
turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää
pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.

— Onko kellä jano? kysyi Cal.

— Anteeksi kömpelyyteni, pyysi Johnny.

— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa
teltta pian kuin seula.

— Mitähän, jos etsisimme suojaa Morenan mökistä? kysyi Yank.

— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät
teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä
olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.

Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi,
mutta pelastunut hengissä.

Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen
viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.

Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme
mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli
kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.

— Tämä tällainen ei voi kestää kauan, ja se on edes jonkinlainen
lohdutus, mutisi uninen Johnny.

Ettäkö ei voinut? Koko seuraavan aamupäivän jatkui vedentuloa yhtä
mittaa. Loppua ei näyttänyt tulevan ikinä. Mainio telttakankaamme
suojeli meitä tosin pahimmalta, mutta hieno tihkusadekin, jolta emme
säästyneet, tuntui kiusalliselta. Emme koettaneetkaan sytyttää tulta,
vaan istuimme tuntikausia piirissä huopiimme kääriytyneinä.

Aina kello kahteen asti kesti vedenpaisumus. Kuvittelimme jo, että
kaikki vuoriston joet ja järvet oli nostettu pilviin, mistä ne nyt
tyhjennettiin niskaamme.

— Mistä tätä vedenpaljoutta riittää? ihmetteli Vanha kerran toisensa
jälkeen. Eipä luulisi noin paljon mahtuvan maailman suurimpaan
altaaseen, saatikka pilveen.

— Ja mihin se joutuu? lisäsin minä.

— Ehkäpä tasangon väestö tietää, virkkoi Yank hymyillen.

Kello kahdelta taukosi sade niin äkkiä kuin olisi vesihana väännetty
kiinni. Parinkymmenen minuutin kuluttua hajosi pilvi, ja raosta loisti
häikäisevän sininen taivas. Auringonsäteet valaisivat märkiä puita
ja pensaita, ja saivat taivaanrannalla lepäävät tummat pilviröykkiöt
näyttämään korkokuvilta.

Tyytyväisinä heitimme märät riepumme yltämme ja menimme ulos.

— Voi pyhä Paavali! huudahti Johnny, joka kulki etumaisena, jopas on
kerrankin kuraa!

Vajosimme tosiaankin syvimpään, niljaisimpaan, sitkeimpään liejuun,
mitä häntäheikki koskaan on ihmisten kiusaksi laittanut. Livastimme
ja hoipuimme aivan kuin olisi meillä ollut luistimet jaloissa. Savi
riippui suurina kokkareina kengissämme, ja joka kolmannella askeleella
upposimme polvia myöten hetteeseen. Olimme ensin aikoneet lähteä
kaupunkiin, mutta nyt tyydyimme ohjaamaan askeleemme Morenan mökille,
missä molemmat hevosemme olivat suojassa. Perille saavuttuamme loimme
katseen mökkirähjään, jonka katto oli murtunut, ja riensimme sitten
hoivaamaan likaantuneita eläimiä.

Palasimme pian telttaan ja yritimme tulen tekoa. Haukattuamme hieman
lämmintä ruokaa tunsimme voimiemme palautuvan, ja ryhdyimme kuivaamaan
huopiamme. Solasta kuului virran voimakas kohina.

— Veikkaan pennin, että vesi on noussut aina penkereen reunaan, sanoi
Vanha.

— Ja minä veikkaan, että kehto ja työkaluni ovat tipotiessään,
huudahdin niinä, muistettuani äkkiä, että olin jättänyt kojeeni
kaivannolle.

Ja sitten — juuri kun mielialamme oli päässyt hiukan kohoamaan —
taajenivat pilvet jälleen. Siniset läikät katosivat taivaalta toinen
toisensa jälkeen.

— Mitä hittoa? huudahti Cal. Luulenpa totisesti, että sade alkaa
uudestaan!

— Lorua! tokaisi Vanha. Ei tule mitään. Sadetta ei voi enää olla
jälellä.

Kyllä sitä oli. Vaikka kuinka paljon. Vietimme ikävän yön.
Varovaisempina kuin ensi kerralla yritimme pysyä mahdollisimman hiljaa.
Vettä tuli kuin saavista kaataen.

Tätä jatkui kokonaista neljä pitkää päivää! Me kastuimme märkääkin
märemmiksi, mutta emme voineet muuta kuin pysytellä teltassa
mahdollisimman tyyninä.

Viidennen päivän aamu koitti häikäisevän kirkkaana. Avaruus säihkyi
sinisinä jalokivinä, päivänkilo hohti kultana, etäisetkin esineet
piirtyivät selvinä taustaansa vasten. Päätimme uhmata kamalaa liejua ja
lähdimme kaupunkiin.

Paikka oli melkein veden peitossa. Kukaan ei ollut älynnyt rakentaa
taloaan rajuilmoja kestämään. Barnesin hotelli, Bella Union ja Empire
olivat säilyneet vahingoitta, sillä ne olivat kalifornialaisten
rakentamat, mutta melkein kaikki muut rakennukset olivat mikä enemmän,
mikä vähemmän, sateen pilaamia. Vilkasliikenteinen tie oli muuttunut
suoksi.

Toikkaroidessamme katua ylöspäin kohtasimme Danny Randallin, joka
totesi, että vuodenaika oli vaihtumassa. Lähdimme hänen kehotuksestaan
Bella Unioniin.

— Toivoin hartaasti, ettette hukkuisi tähän tulvaan, sanoi Danny, ja
nyt näenkin, että olette selviytyneet aika hyvin.

Keskustelimme hetken ilmoista, minkäjälkeen Randall siirtyi puhumaan
liikeasioista.

— Ensiksikin tahtoisin maksaa velkani teille, sanoi hän Johnnyyn ja
Vanhaan kääntyen. Randall oli ollut tavarankuljetusyrityksen johdossa.

— Onko kuljetushomma sitten päättynyt? ihmetteli Johnny.

— Täytyy lopettaa toistaiseksi, vastasi Randall. Parin viikon kuluttua
ei Italian Barissa ole enää kahtakymmentäkään miestä. Kun hän huomasi
epäilevät ilmeemme, hymyili hän ja jatkoi: — Olette kaikki saapuneet
idästä, missä sateet ovat lyhytaikaisia. Täällä ne kestävät kauan.
Oletteko käyneet virtaa katsomassa? Ettekö? No, käykää sitten. Siellä
ei moneen aikaan voi harjoittaa minkäänlaista kaivuuta. Ja mitä on
kullankaivajaleiri ilman kullanhuuhdontaa? Menkää haastattelemaan
niitä, jotka tulivat tänne viime vuonna. He kyllä ovat jo selvillä
näiden seutujen omituisuuksista. Huuhdontakausi on tällä erää
päättynyt. Voitte lähteä muualle nyt joksikin aikaa. Mitä sinä naurat?
kysyi hän Johnnyltä.

— Ajattelin vain suurta yritystämme — turvallisuuskomiteaa, hihitti
Johnny.

— Niin, myönsi Danny, tuskinpa vain monikaan komitean nykyisistä
jäsenistä enää koskaan palaa Italian Bariin. Mutta järjestö on
kuitenkin hyvä olemassa jälkeentulevaisille.

Johnny ja Vanha päättivät nostaa palkkionsa kultahiekassa, mutta Cal,
joka myös oli ollut hommassa osallisena, pyysi maksuosoitusta johonkin
San Franciscon liikkeeseen, Lähdimme sitten katselemaan virtaa.

Tahmea, ruskahtava vesi oli kohonnut ihan penkereen reunaan.
Rantahietikko, sorakuopat, kaikki olivat kadonneet, Suuria puita
kellui vedenpinnalla lehdettömiä oksiaan ojennellen. Muutamat
pyörähtelivät johonkin kurimoon, toisia taas lakaisi virta tasaisesti
eteenpäin. Kohinasta erottausi selvästi vierinkivien kolina niiden
liikkuessa joen pohjalla. Jonkun matkan päässä meistä seisoi miesjoukko
uteliaana töllistelemässä pauhaavaa virtaa. Kuka heistä oli kadottanut
huuhdontakehdon, kuka työkalujaan kaipasi, Kuulimmepa, että vesi oli
vienyt myötänsä majojakin ja telttoja, joita oli pystytetty liian
alavalle maalle.

Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa
valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran
kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja
olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme
olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin
emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa
olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän
rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty
melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli
ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin
tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin
rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn
tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen
summa.

Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme
äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan
pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny
Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille.
Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi
seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli
Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.

Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan
muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen
luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle
jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union
oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja
Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta
oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka
hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo
1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta
synkkää muistoa näiltä main.



XXVIII luku.

PALUUMATKA.


Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan
seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse
asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin
poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.

Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille
muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet
matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta
eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita,
toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat
tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää
mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä
todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.

Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan
tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti
selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen
arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden
kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa
suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt
esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina
etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota
lukuun _desperadoja_ ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä
päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen
oli huonolla käsialalla töherretty:

 »Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä
 olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni,
 mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja
 tavarat ovat toisten omaisuutta.»

Mikäli saatoin huomata, ei mihinkään oltu koskettu. Tyydyimme lyhyihin
päivämatkoihin ja matkasimme usein kiertoteitä, osittain siksi, että
valtatie oli huonossa kunnossa, osittain senvuoksi, että halusimme
tutustua seutuun. Sivuutimme monta pientä kullankaivajaleiriä.
Kiinalaisia oli saapunut maahan runsaasti ja he kävivät tarkastelemassa
hyljättyjäkin kaivantoja, toivoen kaiketi vielä jotakin löytävänsä.
Alamaihin saavuttuamme keksimme yhä useampia autioiksi jääneitä
valtauksia. Toiset niistä oli nähtävästi jätetty kärsimättömyyden
puuskassa, toiset taas oli hyljätty hilpein mielin. Muutaman pikku
kaivoksen liepeillä heilui ammattipelurin valkoiseen paitaan pyntätty
variksenpelätin. Paidanrinnukseen oli kirjoitettu:

    »Valtaukseni oli tyhjä.»

Ja alapuolelle:

    »Oo, Susanna, älä vetistele ollenkaan,
    vaikk’ oonkin elävänä kuollut tänne Kaliforniaan.»

Säkeistö ei ollut häävi, mutta kuvasi luultavasti mainiosti runoilijan
mielentilaa.

Muutamana iltapäivänä osuimme tielle, jonka Vanha tunsi entuudestaan.
Jatkoimme matkaamme moniaan penikulman, päätyen lopulta Pinen tilalle.
Vanhus asui poikineen kaksi huonetta käsittävässä talossa, jonka he
olivat rakentaneet tasangolle. He olivat jo ehtineet aidata pellonkin,
ja aikoivat oikealla maamiehen sitkeydellä raivata vielä melkoisen
alan. Hevoset oli opetettu kulkemaan auran edessä, ja jollakin
ihmeellisellä keinolla oli tänne saatu kanojakin ja kukko. Näistä
ukko Pine erikoisesti ylpeili. Joka ilta sulki hän huolellisesti
kanat suojaan, jotteivät pedot pääsisi niiden kimppuun. Jäimme
tilalle neljäksi päiväksi, ja meidän hyvinvoinnistamme huolehdittiin
vallan suurenmoisesti. Koko perhe oli suuresti innostunut laakson
viljelemissuunnitelmasta. Keskustelimme omenista, ohrasta, persikoista
ja aprikooseista, ojituksesta ja keinotekoisesta kastelusta, sioista
ja tuhannesta muusta asiasta — Johnnyn kiusaksi. Minä olin syntynyt
maatilalla Uudessa Englannissa, Yank oli kokeillut maanviljelystä
Alleghanyvuorten länsipuolella ja Pinen perhe oli kuokkinut maata
vähän joka paikassa. Mutta täällä olivat sekä ilmasto että maaperä
meille jotakin uutta. Johnny yksin pitkästyi kuuntelemiseen, mutta
hän äkkäsikin sitten, että seudulla oii runsaasti riistaa, ja kulutti
päivänsä metsällä.

Yank ja minä kadehdimme hiukan noita raivaajia, jotka olivat
onnistuneet hankkimaan itselleen vakinaisen asuinsijan täällä.

— Toivoisinpa voivani seurata teidän esimerkkiänne, huokasi Yank.

— No, miksi ette tee niin? kehoitti ukko Pine. Tässä on sopivaa maata
aivan lähellä.

— Miten saitte hankituksi alueenne? kysyin uteliaasti.

— Otin sen haltuuni!

— Mutta eikö kenelläkään muulla ole siihen oikeutta?

— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine
kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta
sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä,
ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei
hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät
tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu.
Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja
sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo.
Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.

— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä
hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.

— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi
ukko Pine.

Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat
ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat
lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset
vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu
korjatuksi.

— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei
vielä kysytä erikoisesti.

— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien
ja preeriasusien kanssa.

Pine kääntyi naama totisena nuorukaiseen.

— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä
puutavaraa.

— Olette aivan oikeassa, tuumi Yank.

— Miksi ette siis asetu tänne? kysyi Pine.

— Minulla on runsaasti tuhatviisisataa dollaria, selitti Yank, Sillä
ei kovin pitkälle potkita, mutta ainahan sillä rnaapalasen saa
kotipuolessakin.

Johnny ja minä olimme hänen kanssaan samaa mieltä. Omituinen tosiasia
oli, ettei ainoakaan mies kymmenestätuhannesta vakavasti ajatellut
asettumista Kaliforniaan. Tämä maa oli paikka, jossa saattoi äkkiä
rikastua, mutta johon ei pitänyt jäädä.

Erosimme uutisasukasystävistämme kaipauksella, ja kun olimme päässeet
lähimmän mäen laelle, katselimme hetken alapuolella avautuvaa maisemaa.
Pelloksi muokattu laakso lepäsi tammineen ja pensaskatteisine mäkineen
kuin horteessa auringon kultaisen valon kirkastamana. Tyvenessä ilmassa
kajahtelivat kirveeniskut, ja kanojenkin hiljainen kukerrus kantautui
korviimme. Viihtyisä kodin tuntu, joka kullankaivajaleirissä oli meiltä
jo kokonaan unohtunut, sai meidät taas hiukan kateellisiksi.

Mutta kauanko siinä mieli haikeana pysyi. Pian jatkoimme jo reippaasti
matkaamme pohtien kukin tulevaisia. Kuvittelimme mielessämme, mihin
New Yorkiin päästyämme ryhtyisimme. Johnny ja minä olimme koonneet
sievoisen omaisuuden, joka kyllä riittäisi peruspääomaksi melkeinpä
minkälaiseen yritykseen hyvänsä kotipuolessa. Eihän meitä ikä painanut.

Sacramento oli melkein veden alla. Liejuinen joki oli tulvinut
yli äyräittensä ja levittäytynyt yli koko maanpuoleisen tasangon,
Kaksikerroksisten talojen asukkaat olivat siirtyneet yläkertaan, ja
matalammissa taloissa asuttiin katolla. Kulkuvälineinä käytettiin
kaikenlaisia kaukaloita, jotka vain veden pinnalla pysyivät.
Näinpä erään miehen melovan taikinasaavissakin ja toisen kelluvan
kumipatjalla. Monet käyttivät käsivarsiaan airoina.

Vuokrasimme veneen kymmenestä dollarista. Hevosemme olimme jättäneet
ylängölle kaupungin ulkopuolelle. Tämän tästäkin kohtasimme ihmisiä,
joiden kanssa vaihdoimme hilpeitä tervehdyksiä. Kaikki tuntuivat olevan
toiveikkaita ja uskovan, että vesi piankin alenisi.

— Joka tapauksessa ovat rotat nyt hukkuneet, huusi muuan mies
vastaukseksi tervehdykseemme.

Hymyilimme tälle »leikinlaskulle», sillä emme vielä tienneet
rottamaanvaivasta mitään. Mutta päivää myöhemmin, saavuttuamme San
Franciscoon, aloimme ymmärtää miehen sanojen merkityksen.

Soutelimme hilpeinä ympäri Sacramcntoa ja naureskelimme melkein
tyhjällekin. Yhtäkkiä pudotti Johnny perämelan. Veden alta kohoavien
puitten takaa hän oli äkännyt kaksi isoa savupiippua, joista tuprusi
sakeita mustia pilviä.

— Höyrylaiva! äänsi Yank.

— Aivan. Vieläpä oikein uljas höyrylaiva! lisäsin minä.

Hetkistä myöhemmin olimme aluksen vieressä. Arvioimme summanmutikassa
sen kantavuuden seitsemäksisadaksi tonniksi.

— Miten ihmeessä se on voitu saada tänne? tuumiskelin minä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin laivan ympärillä jo oli soutuveneitä ihan
kuhisemalla. Höyrylaivan kannet olivat mustanaan väkeä. Keulaan oli
maalattu nimi, _McKim_.

Kaiteen ääressä seisoi virkalakkiin koristautunut mies.

— San Franciscoonko olette matkalla? huusin hänelle.

— Sinne lähdemme, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, vastasi
virkalakkiniekka.

— Paljonko matkalippu maksaa?

— Neljäkymmentä dollaria.

— Lähtekää mukaan, sanoin tovereilleni, ja tartuin laivasta riippuvaan
köyteen.

— Odotahan! luikkasi Yank. — Minne hevosemme joutuvat? Ja huovat ja
tämä vene?

Katsahdin ympärilleni ja näin ruuhen perässä istuskelevan
nelisentoistavuotiaan pojan.

— Hei! huusin hänelle. — Tarvitsetteko paria hyvää hevosta ja muutamia
huopia?

— Ei ole rahaa!

— Ei rahasta väliä. Saatte ne ilmaiseksi. Meidän täytyy matkustaa
heti, tällä laivalla. Hevoset ja huovat ovat suuren, valkoisen tammen
siimeksessä American-joen suulla. Pitäkää hyvänänne vain.

— Entä mitä haluatte vastapalvelukseksi? kysyi epäluuloinen nuorukainen.

— Viekää tämä vene omistajalleen — Lily nimiselle miehelle, joka asuu
jossakin...

— Tiedän, keskeytti poika.

— Ja sitten on teidän luvattava, että otatte hevoset haltuunne heti. Ne
on pantu liekään, joten saatte ne varmasti käsiinne.

— Hyvä! huudahti ihastunut poika, varmistuttuaan nyt siitä, että
tarjous todellakin oli tehty vakavassa mielessä.

Tartuin lujasti laivaköyteen ja kapusin kannelle.

— Tulkaa pois vain! kehoittelin Johnnyä ja Yankia jotka tuntuivat vähän
epäröiviltä. — Odottaminen tulee meille kalliimmaksi kuin hevoset ja
huovat.

Toverini tekivät työtä käskettyä. Poika kiinnitti veneemme ruuheensa.
Tuokiota myöhemmin olimme jo matkalla virtaa alaspäin.

Tarkastimme tietysti laivan joka sopen, ja Johnny oli kovasti
tyytyväinen.

— Tätä sanon jo ylellisyydeksi, selitti hän. Täällähän on tarjoiluhuone
ja pelisali ja pehmeitä mattoja ja sametilla päällystettyjä tuoleja,
täällä on peilejä ja soittolava ja vaikka mitä. Kukapa olisi luullut
pääsevänsä tällaisille kissan päiville erämaassa?

— Minäpä tahtoisin tietää, miten tämä laiva on saatu tänne, virkoin
minä. Tämähän on jokialus, jonka luulisi hukkuvan ensimmäiseen
hiukankin mainittavaan aallokkoon.

Kaikki yrityksemme saada arvoitus ratkaistuksi olivat aivan turhia.
Väittely lisäsi kuitenkin uteliaisuuttamme.

— Etsinpä käsiini jonkun, joka taitaa asian selittää, sanoin lopulta.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kapteeni oli kovin koppava mies ja
lisäksi aina saavuttamattomissa, ja muu päällystö taas hääräsi mikä
missäkin hommassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa puuttua
puheisiin meikäläisen kanssa. Vihdoin viimein tapasimme konehuoneessa
piippunysää imeskelevän, ruskeaksi parkitun olennon, jolla oli
siunaaman lepohetki.

Esitimme vaikeasti ratkaistava kysymyksemme hänelle.

— Olemme tulleet tänne vesitse, selitti hän.

— Kap Hornin ympäri? huudahdin.

Hän heitti minuun tuikean silmäyksen.

— Tasankojen yli purjehtiminen on hiukan hankalaa, vastasi hän sitten.

Vähitellen saimme hänestä puserretuksi koko jutun. Minä en suinkaan
ole mikään merimies, mutta käsitin kuitenkin McKimin suorittaneen
oikean urotyön. Laivan alimmat kannet oli peitetty vahvoilla laudoilla,
kaikki turhanpäiväinen koristus oli poistettu, ja näin oli alus
lähetetty omin voimin suorittamaan vaivalloisen matkan Hornin niemen
ympäri. Ajatelkaahan: vartavasten jokiliikennettä varten rakennettu
laiva, matalassa kulkeva ja hatararakenteinen, oli pantu taistelemaan
kolmen valtameren myrskyjä vastaan! Laiva selvisi kuitenkin kokeesta
kaikella kunnialla; samoin suoriutui sen sisaralus Senator loistavasti,
tehdessään saman matkan vähän myöhemmin. Yritys oli todella rohkea,
siitä ei mihinkään pääse!

Tällä erää oli matkustajia valtava määrä, enimmäkseen kultakentiltä
palaavia miehiä. Kun _McKimllla_ matkustaminen edellytti täyteläistä
lompakkoa, arvaatte, että olimme rempseätä joukkoa. Sää oli kaunis
ja kuu kumotti kirkkaana paisuneen virran yllä. Meillä oli taitavia
ryypynsekoittajia keskuudessamme, eteviä kortinlyöjiä, laulajia
ja väittelijöitä ja jos jonkinlaisia leikinlaskijoita. Olipa
jokunen riitapukarikin lisäämässä vaihtelua. Kuljeksin edestakaisin
jutteluttaen ketä kulloinkin ja nauttien täysin siemauksin, ilakoiden
sekä kannella että kojuissa. Ei ollut unikekoja eikä norkoilijoita
joukossamme!

Keskiyön maissa seisoin kaiteeseen nojautuneena kuuta ihailemassa ja
savupiipuista ryöppyäviä kipunakimppuja ihmettelemässä, kun yhtäkkiä
takaani kuulin huudon:

— Mies yli laidan!

Matkustajalauma ryntäsi peräkeulaan ja minä perässä minkä ennätin.
Laiva peräytyi heti ja puolikymmentä merimiestä ryhtyi laskemaan
venettä vesille. Matkustajakojuista riensi pelästynyttä kansaa
kannelle. Minä olin kuitenkin ollut etumaisten joukossa ja pääsin siten
verraten lähelle peräkaidetta. Paikaltani saatoin selvästi nähdä mitä
tapahtui.

— Hän nojasi kaidetta vasten, kuului joku innokkaasti selittävän.
Rintasuoja antoi myöten ja miesparka pulahti veteen. Häntä ei ole sen
koommin nähty.

Kaikki tuijottivat jännittyneinä kuun valaisemaan veteen.

— Arvatenkin on hän mennyttä kalua ikipäiviksi, huomautettiin tovin
kuluttua. Eipä näy nousevan pinnalle.

Samassa kuului toiselta taholta huuto:

— Tuolla hän on!

Muutaman sadan yardin päässä laivan perästä oli tumma pää yhtäkkiä
ilmestynyt näkyviin. Pelastusvene oli nyt onnellisesti laskettu veteen,
ja miehistö pyrki hyvää kyytiä hukkuvan avuksi. Hetkistä myöhemmin
nostettiin mies hurraahuutojen kajahdellessa veneeseen. Pian oli hän
jälleen joukossamme.

Johnny tietysti.

Hän oli aivan suunniltaan, pärski ja sylki kuin hullu, ja sinkautteli
hämäriä uhkauksia vielä hämärämmille henkilöille. Hänen silmänsä
melkein pullistuivat päästä ja suussa kuohui vaahto. Tartuin hänen
käsivarteensa. Hetkisen hän tuijotti minua ja rauhoittui sitten hiukan,
vaikka hän edelleenkin änkytti pahasti. Johnny oli tavallisesti
verrattain tyyni poika, ja hänen tilansa tuntui nyt kovin oudolta.

Laivan kaide oli luultavasti ollut aivan romahtamaisillaan. Johnny oli
pahaa aavistamatta nojannut siihen ja yhtäkkiä suistunut veteen.

— Kenelläkään ei ole oikeutta laittaa tuollaisia kaiteita, raivosi hän,

— Rauhoitu, mies! tyynnyttelin. Olethan jälleen kuivalla, joten mitään
onnettomuutta ei ole tapahtunut.

— Eikö? Vai ei? ärisi Johnny.

Ja sitten kertoi hän meille, miten hänen vyössään olleen kullan
paino oli kiskonut häntä alaspäin, niin että hän jo oli ollut aivan
varma kohtalostaan, kunnes viime tingassa oli onnistunut vapautumaan
hirvittävästä taakastaan.

— Luulin nikahtuvani siihen paikkaan, sanoi hän.

Vyö oli lopultakin irtautunut, ja hän oli päässyt nousemaan pinnalle
kovien ponnistusten jälkeen.

— Nyt on aarteeni joen pohjassa, virkkoi hän sitten tyynemmin, ja sinne
se jää. Minä olen tehnyt vararikon! Hyvästi, matkasuunnitelmat!

Ympärillämme töllistelevät matkustajat ilmaisivat myötätuntonsa.

— Herra antakoon minulle anteeksi, mutta pirun huono onni teillä on
ollut! huokasi muuan roteva kullankaivaja. — Kootaanko kolehti, pojat?

Miehen sanat saivat Johnnyn entiselleen. Hän oikaisi selkänsä ja sanoi:

— Olen teille hyvin kiitollinen, mutta koska yhäti olen hengissä ja
terveenä, tulen armolahjoittakin toimeen. Taisinpa käyttäytyä kuin
kakara äsken, mutta tuo mätä, vanha kaide sapetti minua aika tavalla.
Ja nythän voidaan todistaa, että kultaa on olemassa Sacramenton
alajuoksussakin, lisäsi hän virnistäen.

Isokokoinen kullankaivaja katsoa killitti Johnnyä silmiin ja pani
vitkastellen kukkaronsa takaisin takin taskuun.

— Voittehan ainakin ottaa naukun hyvässä seurassa, sanoi hän.



XXIX luku.

JÄLLEEN SAN FRANCISCOSSA.


Saavuimme San Franciscoon aikaisin iltapäivällä, ja hämmästyimme
kovasti muuttunutta maisemaa. Ankkuroimme pitkän laiturin ääreen,
sensijaan että olisimme pysähtyneet lahdenpoukamaan ja menneet maihin
lotjilla kuten aikaisemmin. Laituria jatkoi pitkä Sacramentokatu,
jolla kuhisi kansaa, enimmäkseen kaiketi matkustajien vastaanottajia.
Kulkijain joukossa havaitsin monta erikoistyyppiä, joita en ollut
nähnyt täällä ensi vierailun aikana muutamia kuukausia sitten. Niinpä
näin teräväpiirteisiä konttori- ja liikemiehiä, jotka eivät kuunaan
olisi jaksaneet tehdä kullankaivajan ruumiillista voimaa kysyvää
työtä; näin kulkureita, jotka luultavasti eivät olisi mistään hinnasta
ryhtyneet minkäänlaiseen työhön; näin luihukasvoisia veijareita, jotka
eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet rohkeita maantierosvoja,
ja lopuksi näin joukon nuoria kokemattomia keltanokkia, joilla vielä
oli paljon opittavaa ja jotka todennäköisesti hukkaisivat viimeisenkin
penninsä, ehkäpä henkensäkin, kokemuksia kootessaan. Katuvierellä
seisoi pirtutynnörille kavunnut saarnaaja, joka näytti huvittavan
melkoista kuulijakuntaa.

Johnnyn hyvä tuuli oli palannut hänen havaittuaan, että muuan Italian
Barissa hankittu arvokas timantti oli edelleenkin tallella hänen
taskussaan.

— Ei tullutkaan konkurssia vielä, riemuitsi hän. Kyllä te minua
morkkasitte, kun tämän kiven ostin, mutta viisaastipa tein. Toivon
vain, että olisin ostanut vielä toisenkin!

Nousimme laiturille ja tunkeuduimme väkijoukon läpi, pohtien asioitamme.

— Ensin sijoitan jalokiveni mahdollisimman edullisesti, tuumi Johnny
kieltäydyttyään lainaamasta minulta rahaa, ja sitten leikkuutan
tukkani ja partani. Seuraavana ohjelmanumerona on kylpy, sitten uusien
vaatteiden hankinta, ruoka ja juoma — ja senjälkeen etsimme käsiimme
Talbot Wardin sekä tiedustelemme häneltä, miten hän on käyttänyt
Hangman’s Gulchista tänne lähettämämme kullan.

Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa
aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti»
osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon
nähtävää.

Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän
oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä
olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta
päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja
kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.

— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi
ihastuksesta.

— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa
väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään
tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se
on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!

Muuan soutumies — kyssäniskainen, leikillisen näköinen neekeri, joka
tuntui olevan suuressa suosiossa — kapusi nyt lähistöllä olevan pylvään
nenään, ja ryhtyi todistamaan, miten virkistävältä tuntuisi pikku
huvimatka lahdelle. Saarnaajan kuulijakunta alkoi liikehtiä neekeriä
kohden, ja silloin tuli saarnamiehelle kiire.

— Hei, haloo! huusi hän. Tulkaa tänne kaikki te, jotka haluatte päästä
taivaaseen. Nyt on otollinen hetki! Taivaallinen laivue lähtee näinä
päivinä San Franciscosta ikuisen autuuden satamaan, maahan, joka
kaikissa suhteissa on parempi kuin Kalifornia, maahan, jossa suurimmat
kultalöydöt on tehty, jossa kaupunkien kadutkin ovat kullalla lasketut.
Siinä maassa on kokonaisia olutmeriä ja kaikenlaisia naukkuaineita,
eikä mikään maksa mitään. Siellä on kauniita naisia ja huvituksia
loppumattomiin, ajankuluketta, josta ei Muhamettikaan olisi koskaan
tainnut uneksia. Ja matkaohjelma on vallan suurenmoinen. Astutaan
latvaan maailman parhaimman soittokunnan lurautellessa säveliään,
musiikkia, jonka rinnalla tänä aamuna kuulemanne esitykset eivät
ole mitään. Päivittäin tiedoitetaan sopivista huvitilaisuuksista.
Sunnuntaisin syödään säännöllisesti juhla-ateria, jonka aikana
virtaa olut ja samppanja, vanha portviini ja whisky, punssi ja
konjakkisekoitukset, Tom ja Jerry ja niin edespäin. Sitten lyödään
korttia ja tanssitaan yläkerroksen suuressa salissa. Koiratappeluja ja
teatterinäytäntöjä. Jaa-a, ystäväni, jos todella voisin tarjota teille
jotakin tällaista, niin luullakseni saattaisin kahdella saarnalla
käännyttää koko tämän kaupungin.

Kuulijakunta oli jälleen ryhmittynyt hänen ympärilleen. Naurettiin
suureen ääneen. Saarnaaja ojensi pitkän, laihan käsivartensa ja jatkoi
juttuaan. Hän varoitti miehiä pelistä ja huikentelevaisuudesta, mutta
pelkään pahoin, että hänellä oli verrattain huono menestys. Tosin
kuunneltiin loppuun asti, koottiinpa hänelle vielä pieni rahasummakin
saarnan päätyttyä.

Jatkaessamme matkaamme näimme mitä merkillisimmän ajokalukokoelman.
Siinä oli rattaita ja vankkureita niin tiheässä rykelmässä, ettei
olisi luullut koko ruuhkasta saatavan koskaan selvää. Tilanne oli
sitäkin mutkallisempi kun useimmat hevosista olivat kovin levottomia.
Ne potkivat ja nousivat tämän tästäkin takajaloilleen ajomiesten
läimäytellessä niitä ruoskilla, ja alinomaa ryskähtivät ajopelit
yhteen. Aikansa siinä reuhdottuaan saivat miehet kuitenkin kuormansa
tehdyiksi, ja vankkurit toistensa jälkeen pääsivät taas »selville
vesille». Toisinaan näytti siltä kuin olisivat ajomiehet mieluimmin
jättäneet sekä hevosensa että kuormansa oman onnensa nojaan, voidakseen
itse ryhtyä rusikoimaan toisiaan ruoskanvarsilla, mutta aina kun
tilanne kehittyi näin pitkälle, esiintyi rauhanvälittäjä — pitkä ja
suulas mies — jonka pian tunsin. John McGlynn, eikä kukaan muu! Hän ei
nähtävästikään enää omistanut yksinoikeutta kaupungin ajoneuvoihin,
mutta siitä huolimatta oli hän säilyttänyt arvovaltansa.

Useimmat vankkurit kuormattiin laituritien sivulla olevien
varastosuojien edustalla. Suojien alkuperä oli aivan ilmeinen — vanhoja
laivanrunkoja kaikki tyynni, vaikkakin ne nyt oli jotenkin korjattu
ja varustettu ikkunoilla ja ovilla, niin ettei niiden alkuperäisestä
muodosta paljonkaan ollut jälellä. Näitä suojia oli kymmeniä. Toiset
oli pystytetty paaluille tai lavoille, mutta pari oli kuljetettu
edemmäksi maihin. Näistä taas oli toinen sisustettu hotelliksi, jonka
seinää vieläkin koristi laivan nimi, _Niantic_.

— Onpa kelvannut Talbotin keksintö, huomautti Yank.

— Kuulkaahan, huudahti Johnny, tahtoisiko herroista joku
hyväntahtoisesti luoda silmäyksen tännepäin. Olenkohan mahtanut eksyä?

Käännyimme katsomaan. Olimme kulkeneet rantaan päin ja nyt
vilisti sivuitsemme suunnattomia rottalaumoja. Suuria, lihavia,
häikäilemättömiä rottia, jotka esiintyivät aivan kuin olisivat ne
omistaneet koko sataman. Ne istuivat viljasäkeillä, ne tassuttelivat
käytävän yli, ne puikkelehtivat tavaralaatikkojen välissä, ne kahisivat
ja vikisivät ja tappelivat ja leikkivät joka ainoassa sopessa. Koko
maakamara tuntui elävän. Näky mykistytti meidät kerrassaan.

— Katsokaahan tätä koiraa, pojat! sanoi Yank äkkiä.

Erään talon kynnyksellä makasi lihava foksterrieri auringonpaisteessa
silmiään räpytellen. Se oli työntänyt kuononsa etukäpälien väliin ja
noin kahden kyynärän päässä, suoraan sen edessä, istui iso, ruskea
rotta, nakertaen tyytyväisenä leivänmurikkaa.

— Voi, taivahan taatto! päivitteli Johnny, jonka urheilljaveri alkoi
kiehua. — Hei, piski, seh — käy kiinni, käy kiinni!

Hän osoitteli innokkaasti rottaa. Koira aukaisi laiskasti toisen
silmänsä ja heilautti hiukan töpöhäntäänsä, mutta ei nostanut
kuonoaankaan.

— Ei maksa vaivaa, virkkoi koiran omistaja, joka nyt ilmestyi
oviaukkoon.

— Mikä sitä vaivaa? kysyi Johnny harmistuneena. — Onko se sairas?

— Mitä vielä, vastasi omistaja alakuloisena, mutta se on tykkänään
kadottanut metsästyshalunsa. Ostin sen Panama-laivasta viime kuussa
ja maksoin siitä, piru vieköön, kokonaisen omaisuuden. Se oli aivan
ensiluokkainen rottakoira. Arvioin sen tappaneen suunnilleen miljoonan
noita kirottuja eläimiä ensimmäisen viikon kuluessa. Mutia — hyvä
Jumala, sitten se kyllääntyi! Nyt saa rotta kiskoa sitä poskiparrasta
ilman että se viitsii murahtaakaan.

Lausuimme osanottomme koiran omistajalle ja jatkoimme matkaamme.



XXX luku.

KOHTAAN TALBOTIN.


Kaikkialla näimme uusia taloja, joista eräät olivat huolellisesti
rakennetut ja ulkoapäinkin hauskan näköiset. Ja entisen säkki- ja
tynnyrisillan korvasi nyt paksuilla laudoilla päällystetty, kunnollinen
jalkakäytävä. Kaupungin keskipisteenä oli edelleenkin plaza, mutta
sen ympärillä oli jo useita arvokkaita ja hyvin hoidettuja katuja.
Vaatekauppoja oli lukuisia, useimmat tietenkin juutalaisten käsissä, ja
myöskin ravintoloita ja pelisaleja oli saatu lisää. Kohtasimme muutamia
tuttujakin, m.m. _Panaman_ kapteenin. Hän muisti meidät heti ja
rupatteli hetken kanssamme. Tuokion kuluttua tiedusteli Johnny häneltä,
tiesikö hän kauppiasta, joka maksaisi kunnollisen hinnan kauniista
timantista.

— Menkää jalokivikauppaan, vastasi kippari.

— Vai niin, onko täältä sellainenkin? huudahti Johnny.

— On, ja hyvä onkin, tokaisi merikarhu. Lähdetäänpä liikkeelle.

Jalokivikauppa olikin suurenmoinen liikeyritys. Siellä oli tavaton
varasto sormuksia, ketjuja, koristeneuloja, isoja ja pieniä
taskukelloja ja megafooneja eli n.s. »huutajia». Viimemainitut
esineet olivat kaiketi halutuimpia, sillä näimme sadottain keiloja
ja tuhansittain »huutajia». Niitä oli rivissä hyllyillä, ja nipuissa
pitkin seiniä naulojen ja koukkujen varassa. Enimmäkseen olivat ne
hopeasta tai kullatusta hopeasta tehtyjä. Oli siinä yksinkertaista ja
siselöityä, kaiverrettua, puserrettua ja pakotettua kalua, ja joka
esineeseen oli varattu melkoinen sileä laikku nimeä tai nimikirjaimia
Varten. Kun Johnny oli saanut kauppansa päätetyksi, huomautin jotakin
megafooneista. Jalokivikauppias hymyili, luoden laivuriin lystikkään
katseen.

— Kiitolliset matkustajat kysyvät niitä usein, sanoi hän, antaakseen
niitä lahjoiksi laivureille onnellisesti päättyneen merimatkan jälkeen.

Mutta nyt räjähti kiukkuinen kapteeni.

— No, se on varma! huusi hän. Totisesti! Minulla on vähintäin tusina
noita viheliäisiä kapineita. Ja koska äsken olen taas palannut
»onnellisesti» päättyneeltä matkalta, ilmestyy kaiketi pian lisiä
varastooni. Voi, hyvä Jumala! jatkoi hän erään matkustajajoukon samassa
tunkeutuessa liikkeeseen, — täällähän niitä halvattuja jo tuleekin.
Lähdetään kiiruusti pois!

Livistimme takaovesta likaiseen kujanteeseen, mistä vasta hetken
kuluttua osasimme kadulle.

— Tätä sanon pelastumiseksi viime tingassa! huohotti laivuri, kuivaten
hikistä otsaansa. Nyt mennään ryypylle. Tiedän mistä saa parhaimmat
tuikut.

Hän ohjasi meidät siistiin anniskeluun, jonka erikoispiirteenä
mainitsen lasipylväitten varaan rakennetun katon. Ihailtuamme hetken
tätä merkillisyyttä astuimme sisään, laittauduimme mahonkisen
tarjoilupöydän ääreen, ja saimme heti seuraamme viisi tai kuusi
maantie-Lassia, jotka pyrkivät kuokkavieraiksi. Tosin he eivät
tupanneet aivan joukkoomme, mutta seisoivat kuitenkin odottavan
näköisinä pöydän ääressä. He olivatkin laskeneet aivan oikein.

— Tulkaahan ryypylle nyt kaikki, kehoitti laivuri sydämellisesti.

Jokainen mainitsi lempijuomansa. Ryyppy katosi janoisiin kurkkuihin ja
kulkurit katosivat myös lausumatta sanaakaan kiitoksiksi.

— Mikäs nyt on, Billy? kysyi laivuri silmäillen ympärilleen. Missä
monilukuiset vieraanne ovat tänään?

Kaikki ovat »Verannalla», vastasi anniskelun omistaja, levitellen
liinaa hienosti kiilloitetulle pöydälle. — Dorgan on hankkinut neitosen
tarjoilemaan. Maksaa hirmuisen palkan. Ja kauppa käy kuin siimaa. Mutta
kiirettä hän saa pitää, sillä viikon kuluttua on tyttö kyllä saanut
tarpeekseen.

— Minkävuoksi? utelin minä.

— Menee naimisiin, luonnollisesti, vastasi isäntä lyhyesti.

— No, lasipylvääthän ovat jälellä, Billy! lohdutti laivuri. Mennäänpä
kuitenkin katsomaan tyttölasta.

— Aivan niin, mutisi Billy välinpitämättömästi. Siellähän muutkin ovat.

»Veranta» oli plazan varrella ja väkeä siellä oli niin etteivät
läheskään kaikki mahtuneet sisään. Tarjoilupöydän takana työskenteli
viisi naukunsekoittajaa otsansa hiessä. Tyttö — ja kaunis tyttö lisäksi
— kurkotti laseja pöydän yli ja kokosi maksuja.

— Kunnon tyttö, kehuskeli laivuri, tarkasteltuaan hetken tuota
yksinäistä lammasta susien joukossa. — Ei tänne muutoin näin kovasti
asiakkaita kertyisi. Huonompaa lajia meillä näet on jo entuudestaan.

Me emme yrittäneetkään tarjoilupöydän läheisyyteen, vaan lähdimme
tovin kuluttua takaisin kadulle. Kapteeni jätti meille hyvästit ja
lähti omille asioilleen. Hänen ohjeittensa mukaisesti lähdimme The
Newyork Tonsvrial Emporiumiin, missä meitä hierottiin ja hinkattiin ja
puhdistettiin viidestä dollarista mieheen. Tämänjälkeen laittauduimme
vaatetusliikkeeseen hankkimaan uusia pukineita. Vanhat rääsymme
viskasimme kadulle, missä ennestään muun töryn joukossa oli kasottain
hylättyjä vaatekappaleita.

— Olen kuin uudesti syntynyt, virkkoi Johnny. Mutta ennenkuin jatkan
matkaani on minulla pikku velvollisuus täytettävänä.

— Mikä?

— Velvollisuus. Minun on otettava ryyppy tuossa lasipilaritalossa —
mikä sen nimi nyt lieneekään.

— Emmepä taida olla erikoisesti ryypyn tarpeessa, vastustelin minä.

— No, mutta tehkäähän nyt mielikseni, pyysi Johnny maireasti.

Seurasimme häntä »Arcadeen», joksi anniskelua sanottiin. Kuokkavieraat
alkoivat heti liikehtiä. Johnny kääntyi heihin erittäin ystävällisen
näköisenä.

— Tulkaa, pojat, naukulle kaikki tyynni! huusi hän.

Lasit täyttyivät. Johnny kohotti omaansa. Muut seurasivat esimerkkiä
ja ryyppy kulautettiin janoisiin kurkkuihin. Tyhjät lasit paukahtivat
yhtaikaa pöytään.

— Ja nyt me maksamme ryyppymme, kukin omasta puolestaan, jutteli Johnny
edelleenkin hilpeänsävyisesti.

Kuokkavieraat tuijottivat häntä ällistyneinä. Muuan heistä murisi
uhkaavasti, mutta Johnnyn tiukka katse vaiensi hänet pian. Joku yritti
nauraa. Ennen pitkää oli kuitenkin jokainen suorittanut maksunsa.
Pöydän takana seisoi suuresti huvitettu Billy. Kun Johnny ojensi
hänelle hyppysellisensä kultahiekkaa, työnsi Billy hänen kätensä
takaisin.

— Minä tarjoan teille, julisti isäntä lyhyesti.

— Mutta — intti Johnny.

— Tällaisessa tapauksessa vanha etuoikeuteni, selitti isäntä.

— Siinä tapauksessa kiitän kohteliaimmin, herra, lausui Johnny
höylimmällä tavallaan. Poistuimme.

Kadulle tultuamme valitti Johnny, että hän oli väsynyt. Sitten ehdotti
hän, että lähtisimme etsimään käsiimme Talbotia. Panipa vielä vanhan,
kuluneen hammasharjansa pantiksi siitä, että Talbot tällä hetkellä oli
kaupungin tunnetuimpia henkilöitä.

Hammasharja pelastui. Ensimmäinen vastaantulija jo tiesi meille kertoa,
missä Talbot Ward asui. Lisäksi ilmoitti hän, että Ward Block nyttemmin
oli melkein valmis. Meidän ei ollut ensinkään vaikea löytää Talbotin
asuntoa, erästä Montgomery-kadun varrella olevaa hotellia. Konttoristi
puhui Talbotista suurella kunnioituksella ja ilmoitti meille, että
varmasti tapaisimme Talbotin jollakin lukuisista liikepaikoista tai
Ward Blockilla. Kiitettyämme häntä ohjasimme kulkumme suoraa päätä Ward
Blockille. Olimme kaikki uteliaita näkemään tämän rakennuksen.

Se oli tiilistä tehty plazan kulmaan, ja suunniteltu
kolmikerroksiseksi. Katselimme sitä asianmukaisella kunnioituksella,
sillä emmehän olleet tottuneet juuri muuhun kuin hirsimajoihin ja
telttoihin, ja saatoimme suunnilleen arvioida, minkälaisiin summiin
muualta tuodut tiilet ja monilukuisten työläisten palkat nousivat.
Työnjohtaja kertoi Talbotin lähteneen »Mission waylle» yhdessä Sam
Branäanin ja eräiden muitten seurassa. He aikoivat ottaa selkoa
joistakin maapalstoista ja palaisivat luultavasti hyvin myöhään.

Iltapäivän kulutimme Johnny ja minä harhailemalla pitkin kaupunkia.
Yank oli laiskalla tuulella ja sijoittui mukavaan nojatuoliin eräässä
pelihuoneustossa. Hänen säärensäkin oli vielä niin arka, ettei se
sietänyt pitkiä vaelluksia.

Meillä oli suurenmoisen hauskaa. Jouduimme moneen pikku seikkailuun,
mutta ne ovat eri juttuja. Kaupunki oli laajentunut huomattavasti.
Useimmat rakennukset olivat silti vielä hyvin kömpelötekoisia tai
hataria. Telttojakin näimme useita, ja toiset niistä olivat niin
ahtaita, että niihin töin tuskin mahtui tavallisen mittainen vuode.
Kuitenkin väittivät pikkutelttojen omistajat, että he eivät suostuisi
vaihtamaan näitä suurempiin mistään hinnasta.

— Tuuli ei vie pieniä telttoja mukanaan, mutta isot lentävät välistä
etäällekin, vakuuttivat he. Ruuanlaittohan sitäpaitsi tapahtuu
ulkosalla joka tapauksessa.

— Mutta miten käy sateen sattuessa? utelin minä.

— Menemme Verannalle tai Arcadeen tai Dennison’s Exchange’iin siksi
kunnes sade taukoo, naureskelivat he.

Ilta tuli, mutta Talbotia ei vieläkään kuulunut. Me vaelsimme
huvittelupaikasta toiseen. Pelihuoneustoja oli entistä runsaammin, ja
kaikki näyttivät kukoistavan. Tapasimme niissä, enemmistönä olevia
kullankaivajia ja työläisiä lukuunottamatta, arvokkaan näköisiä
miesryhmiä. Kaikilla tuntui olevan tärkeätä keskusteltavaa. Havaitsin
myös että päinvastoin kuin kullankaivajaleireissä täällä vallitsi
melkein täydellinen hiljaisuus. Vain metalli kilisi ja silloin tällöin
kuului yksinäinen huudahdus tai rippeitä matalaäänisestä rupattelusta.

Johnny, joka ei koskaan voinut vastustaa pelipöydän viettelyksiä,
oli piankin syöksynyt päistikkaa Monteen. Toistaiseksi olivat hänen
panoksensa kuitenkin pienet. Väsyin tuokion kuluttua katselemiseen
ja kun lisäksi olin tukehtua paksuun tupakansavuun, lähdin piankin
tieheni. Kaupungin alavin osa oli kovin liejuinen ja sen vuoksi lähdin
kävelemään harjun reunustaa pitkin. Kuu valaisi tietäni. Mäkien varjot
riippuivat alas notkoihin ja etäämpänä lepäsi laakea maa hopeisessa
hohteessa. Tuhannet iloiset sammakot kurnuttivat kuorossa pimennoissa,
mutta eivät sittenkään kyenneet suuresti hiljaisuutta häiritsemään.
Arcaden säihkyvien valojen ja kaupungin kuumeisen kohinan jälkeen
tuntui tämä rauha melkein ylimaalliselta. Tiesin kuitenkin, etten
saanut muitta mutkitta antautua sen lumoihin, vaan että minun oli
totuttauduttava siihen vähitellen, sieluni rauhan vuoksi. Näin vaivuin
vähitellen unelmiin. Viimeisten kuukausien kova työ, ainainen jännitys,
ponnistelut ja kiire häipyivät vähitellen kokonaan tietoisuudestani.
Laukesin, ja ensi kertaa moniin aikoihin tunkeutuivat vanhat muistot
etualalle.

Enpä tiedä kauanko siinä kuljin ajatuksiini vaipuneena, mutta jossakin
lienen sentään kääntynyt, koska yhtäkkiä havaitsin olevani melkein
Sacramento-kadun päässä. Kuulin takaani nopeita askelia. Joku mies
yritti mennä ohitseni, ja näin välähdyksen hänen kellonperistään.
Melkein tahtomattani pysähdytin hänet.

— Voitteko sanoa paljonko kello on? kysyin.

Hän ojensi sanaakaan sanomatta kellonsa nähtäväkseni osoittaen sen
taulua — revolverin piipulla!

— Puoli yksi, sanoi hän sitten.

— Laupias taivas! huudahdin ja purskahdin äänekkääseen nauruun. —
Luuletko minua rosvoksi, Talbot?



XXXI luku.

KULTAINEN HÄMÄHÄKINSEITTI.


Hän pisti nopeasti kellon ja revolverin taskuunsa ja tarttui ilosta
huudahtaen molempiin käsiini.

— No, no, no! huusi hän uudestaan ja yhä uudestaan. Miten iloinen
olenkaan nähdessäni sinut taas. Minullahan ei ollut aavistustakaan,
missä oikein oleskelitte ja mitä puuhasitte! Miksette kirjoittaneet
minulle koskaan?

— Enpä tiedä, vastasin hiukan hämilläni. — En usko, että mieleemme
koskaan juolahtikaan, että olimme kirjoitustaitosia.

— Missä muut ovat? Tulitteko tänne yhdessä?

— Etsikäämme heidät käsiimme, sanoin.

Jatkoimme matkaa yhdessä. Talbot oli pujottanut kätensä kainalooni. Hän
oli aivan entisensä näköinen, mutta oli hyljännyt kullankaivajapukunsa
ja esiintyi nyt yksinkertaisessa verkavaatetuksessa, sinisessä
flanellipaidassa, pienessä pehmeässä hatussa ja pitkävartisissa
saappaissa. Minusta sopi tämä siisti ja käytännöllinen puku hänelle
erinomaisesti. Kyseltyään hetken yhtä ja toista asioistamme alkoi hän
ihastuneena ylistää San Franciscoa.

— Tämä on varmasti maailman merkillisin kaupunki! huudahti hän. Mutta
kun hän katsahti kasvoihini, näki hän luultavasti hiukan epäilevän
ilmeeni ja oikaisi: — Ainakin tämä muodostuu siksi! Ajattelehan vain,
Frank, että täällä vuosi sitten oli tuskin tuhatta asukasta ja nyt on
niitä neljäkymmentä tuhatta! Uusi »Commercial Wharf» on lähes puolen
penikulman pituinen ja maksaa likipitäen sataviisikymmentätuhatta
dollaria. Rahat hankittiin suunnilleen kymmenessä minuutissa. Aiomme
rakentaa kaksi laituria lisää. Sam Brannan ja eräät toiset meistä
suunnittelevat lankkukäytävien rakentamista kaikkialle. Ajattelehan,
mikä suuri hyöty niistä olisi! Eikä maan hyväksikäyttömahdollisuuksilla
ole mitään rajaa. Kunhan vain naputtelemme vähän pois noita kallioita
tuolla pohjoisessa...

Hän keskeytti lauseensa kuullessaan minun naurahtavan.

— Miksette kuivaa tuota lahdenpoukamaakin? esitin. Ties paljonko
hyötymaata saisitte merenpohjasta.

— No, niin pitkälle emme kai sentään pyri, jatkoi hän tyynemmin, mutta
muutamia noista hiekkamaista kyllä tasoitamme ennen pitkää. Odotahan,
niin saat nähdä! Jos tahdot ansaita rahaa, on sinun ostettava joku
maapalanen aivan rannalta. Saattaisit jonakin aamuna herätessäsi
huomata joutuneesi penikulman verran kauemmaksi sisämaahan.

Purskahdin uudelleen nauruun. Mutta aivan äsken — tätä kirjoittaessani
elämme armon vuotta 1899 — ajoin raitiovaunulla saman paikan yli, jossa
suuret laivat viisikymmentä vuotta takaperin olivat ankkurissa.

Löysimme lopulta Johnnyn ja Yankin, röykytimme toistemme selkiä aimo
lailla, otimme hyvät naukut ja ilmaisimme kaikin tavoin iloamme.
Pääsimme sitten muutamaan rauhalliseen nurkkaan, sytytimme sikarimme
— vallan naurettavaa ylellisyyttä kullankaivajille näihin aikoihin —
ja syvennyimme elämyksiimme viimeisten kuukausien aikana. Talbot oli
melkein koko ajan hartaana kuuntelijana. Hänen silmänsä säihkyivät ja
toisinaan keskeytti hän kertojan saadakseen meiltä muilta täydentäviä
ja yksityiskohtaisia tietoja.

— Niinpä niin, huokasi hän lopetettuamme. Olettepa tosiaan kokeneet
kummia, pojat, senjälkeen kuin erosimme. Mitä muistoja! Varmastikaan
ette koskaan unohda työskentelyänne kultakentillä.

Hän vaikeni mietteliäänä toviksi, mutta jatkoi sitten:

— Arvaanpa, ettei maailma enää koskaan voi tarjota teille mitään
samantapaista kuin elämyksenne Porcupinessa ja Hangman’s Gulchissa.
Olisin totisesti mielelläni — ei, en sentään! Olenhan minäkin elänyt.
No niin, siirtykäämme puhumaan liikekumppanuudestamme. Mikäli olen
käsittänyt oikein, piti kaivuun Hangman’s Gulchissa tuottaa kaikkiaan
viisituhatta dollaria. Tämän summan lähetti ainakin McClellan minulle.

— Aivan oikein, sanoin minä.

— Ja Porcupine Flatin seikkailuhan kääntyi tappioksi, vai kuinka?

— Siellä veivät rosvot meiltä kaiken muun paitsi mitä ehdimme sinulle
lähettää, myönsin huolestuneena.

— Kauanko Yank on ollut työhön kykenemätön?

— En ole pystynyt ansaitsemaan senttiäkään aina rosvojen hyökkäyksestä
lähtien, selitti Yank mutkattomasti, ja olen Frankille velkaa koko
joukon. Luulin, että minulla olisi noin tuhatviisisataa dollaria, mutta
loppujen lopuksi on kyllä omaisuuteni paljon pienempi.

— Paljonko saitte kokoon Italian Barissa? jatkoi Talbot.

— Minun osuuteni on huut hiidessä, virkkoi Johnny, eli tarkemmin sanoen
Sacramentojoen pohjassa, aivan kuten Frank äsken kertoi.

— Minulla oli melko hyvä menestys Italian Barissa, sanoin minä.
Huuhdoin siellä kaksisataakuusitoista unssia kultaa.

— Toisin sanoen suunnilleen kolmetuhatta dollaria, lisäsi Talbot.
Sinähän olet oikea pohatta, Frank Munroe! No, minulla on aivan täysi
syy olla tyytyväinen tuloksiin silläkin taholla siis. Luulenpa — mutta
ehkä on viisainta jättää loput selvityksistä toiseen päivään. Nythän on
jo kovin myöhä. Voi, taivahan taatto! Kello on kolme, pojat!

Kukapa olisi uskonut? Väkeä oli liikkeellä melkein yhtä runsaasti
kuin keskellä päivää. Saatoimme Talbotin hänen hotelliinsa, ja siellä
onnistui hänen hankkia meillekin yösijat.

Ei suotu meille pitkää unta. Huolimatta elinvoimasta, jota olimme
keränneet ylämaitten terveellisessä ilmastossa, tunsimme suurta
väsymystä. Kahteen vuorokauteen olimme tuskin nukkuneet enempää kuin
viisi tuntia. Minä kömmin aamulla pystyyn ensimmäisenä, riensin ulos
ja heittäydyin nauttimaan lämmöstä hotellinseinustalla kuin mikäkin
sisilisko. Olin edelleenkin veltto kuin riepu — seuraus monen kuukauden
keskeytymättömästä ponnistelusta ja jännityksestä. Laiskottelin
hyvän rupeaman, ajatellen hienolla nautinnolla melkoista osuuttani
yhtiössämme. Olihan minulla enemmän kuin kaksituhatta dollaria. Mikään
aarre tuo nyt ei vielä ollut, mutta kun on tottunut saamaan korkeintaan
kaksitoista dollaria viikossa vaivoistaan, tuntuu kaksituhatta dollaria
jo aikamoiselta erältä. Olin heittänyt kaikki toiveet loistavasta
menestyksestä, ja nyt havaitsin, että samalla olin menettänyt
vissin ylpeyden ja edesvastuun tunteen. Niinkauan kuin rehkin
kullanhuuhdonnassa oli minusta tuntunut kuin olisi minun pitänyt saada
aikaan yhtä paljon kuin muutkin, jos suinkin mahdollista. Nyt olin irti
koko hommasta ja katselin asioita vallan toisin. Olin saanut sievoisen
palkkion jännittävästä ja mielenkiintoisesta yrityksestä, joka tuntui
milteipä lomalta, vapautukselta arkisesta työstä. Pääsisin takaisin New
Yorkiin kolmella tai neljälläsadalla dollarilla, ja perille päästyäni
saisin sijoittaa omaisuuteni ja työkykyni mahdollisimman edullisesti.

Talbotkin ilmestyi vihdoin näkyviin, reippaana ja hymyilevänä.
Kun olimme syöneet aamiaista, vei hän meidät katsomaan uutta
tiilirakennusta. Järjestettyämme joitakin liikeasioita lähdimme
uudestaan Arcadeen. Ja nyt antoi Talbot raporttinsa.

Toivon, että muistaisin sen sanasta sanaan, mutta ikäväkseni on se
mahdotonta. Voin ainoastaan piirtää lukijoilleni heikon kuvan tästä
hetkestä. Istuimme hievahtamatta, Yank, Johnny ja minä, kuunnellen
suut auki tuota rohkeata, taitavaa ja tarmokasta taikuria, joka loihti
eteemme hohtavan seitin. Hän oli luonnollisesti käyttänyt hyväkseen
uuden kaupungin kaikkia eri mahdollisuuksia. Voitto hänen ensimmäisestä
yrityksestään — varastolaivoista ja Mentgomerykadun tiilitalon
vuokraamisesta — oli, jos muistan oikein, noussut ensi kuukautena noin
kuuteentuhanteen dollariin. Osuutensa hän oli sijoittanut kymmenkuntaan
eri yritykseen nähdäkseen, mikä niistä oli paras. Päivästä päivään,
viikosta viikkoon laajensi hän toimintaansa joka suunnalle. Hän omisti
osakkeita laituriyhtiössä, soranottoyhtiössä, rantapalstayhtiössä,
katuvalaistusyhtiössä, lankkukäytäväyhtiössä ja uudessa hotellissa.
Päivästä päivään, viikosta viikkoon oli hän hoitanut tällaisia
liikeasioita, ja joka yritys oli lisännyt hänen omaisuuttaan. Kun
joku homma joskus harvoin osoittautui huonosti tuottavaksi, jätti
hän sen heti, siekailematta ja kaipauksetta. Muistanpa muutaman
yksityiskohdankin eräästä tällaisesta jutusta.



XXXII luku.

MITEN TALBOT ANSAITSI.


— Minusta tuntui, kertoi Talbot, että jauhokauppojen olisi pitänyt
vedellä erikoisen hyvin näihin aikoihin. Nykyään tulevat kaikki
jauhotavarat Etelä-Amerikasta, joten markkinoita kyliä voi hallita,
jos vain on tarpeeksi pääomaa. Kutsuin kokoon neljä täkäläistä
rahamiestä ja sovin heidän kanssaan asioista. Teimme välitysmiesten
kanssa sopimuksen, jonka mukaan heidän piti tuottaa vähintäin
sataviisikymmentätuhatta ja enintään kaksisataatuhatta tynnöriä jauhoja
maahan neljästätoista dollarista tynnöriltä. Jokainen liike sitoutui
ottamaan jauhoja seitsemänsadantuhannen dollarin arvosta, jotapaitsi
ne suostuivat suorittamaan satatuhatta dollaria korvausta sopimuksen
rikkomisesta. Jauhot saattoi helposti myydä kahdestakymmenestäviidestä
tai kolmestakymmenestä dollarista tynnöriltä, joten yritys tuottaisi
sievoisen voiton.

— No, varmasti, myönsin minä. Entä millä tavalta sinä olit mukana
yrityksessä?

— Minun piti saada prosentti voitosta. No niin, täällä myytiin
hirvittävä määrä jauhoja sovitusta hinnasta — tarkalleen
sanottuna kuusikymmentätuhatta tynnöriä — minkä piti tuottaa
seitsemänsataatuhatta dollaria. Mutta sitten sattui muuan noita
onnettomia keikauksia, jotka aina tulevat sopimattomaan aikaan.
Jauhojen hinta laski niin että tavara melkein katosi markkinoilta.
Minkätähden? Ovelia temppuja. Tänne on viime aikoina tullut paljon
taitavia liikemiehiä. Kaivosseuduilla oli jo tarpeeksi jauhoja moneksi
ajaksi, ja ainoa, mikä piti hintoja korkealla, oli epätietoisuus.
Ei tiedetty mistä vastaisuudessa tuotettaisiin jauhoja maahan. No,
nuo vastatulleet liikenerot ratkaisivat pian tämänkin pulmallisen
kysymyksen, ja jauhojemme hinta laski viidestäkolmatta dollarista
kahdeksaan! Olimme myyneet kuusikymmentätuhatta tynnöriä. Sopimuksen
mukaan oli meidän otettava vastaan vielä yhdeksänkymmentätuhatta,
kuuden dollarin tappiolla kultakin. Kansa nauroi ja odotti halpoja
jauhoja.

— Miten selviydyitte?

Talbot hymyili.

— Sanoin liikekumppaneilleni, että olin oppinut päästämään kuumat
esineet käsistäni ennenkuin poltin hyppyseni. Jos jokainen liike
maksaisi sakkonsa, menettäisimme suunnilleen neljäsataatuhatta
dollaria. Jos taas möisimme jauhomäärän, jonka sitoumuksen mukaan
olimme halunneet tuotettavaksi, nousisi tappiomme likipitäen
kuuteensataantuhanteen dollariin. Maksoimme siis sakkomme, luovuimme
sopimuksesta ja olimme ansainneet kolmesataatuhatta.

— Oliko tuo oikein rehellistä peliä? Mitä sanoivat jauhojen myyjät?
kysyin moittivasti.

— Rehellistä? kertasi Talbot. Minkä vuoksi luulet korvauspykälän olleen
olemassa? Eiköhän juuri siksi, että otettiin huomioon mahdollisuus,
että käyttäisimme sitä?

Niinpian kuin Talbot oli saanut hiukankin rahoja kokoon, sijoitti hän
ne johonkin uuteen yritykseen, kunnes lopulta oli osakkaana melkein
kaikessa, Presidiosta aina sisäpoukaman rantakaistaleeseen saakka.
Hän ja muuan Talbot H. Green olivat hankkineet käsiinsä melkein koko
nykyisen Harbour View-alueen kauppakirjat — heidän omistusoikeutensa
oli kiistämätön niinpian kuin he suorittaisivat joitakin suurehkoja
kiinnityksiä. Lisäksi oli hän sijoittanut Commercial Wharf-osakkeensa
vakuudeksi erääseen pankkiin, ja niitä vastaan saamillaan lainarahoilla
hoiti hän nyt uljaasti melko raskasta velkataakkaa, jonka oli saanut
niskoilleen hankkiessaan rantapalstoja. Talbot jutteli kevyesti
summista, joiden rinnalla kullanhuuhdonnalla ansaitsemamme määrät
kerrassaan kalpenivat. Rikkain kultalöytö, josta olimme kuulleet
puhuttavan, ei olisi riittänyt edes yhteen Talbotin monista
yrityksistä. Ja meidän omat vaivaiset saaliimme kutistuivat niin
pieniksi, ettemme enää kehdanneet niistä puhuakaan.

Kaikista Talbotin laajoista ja lukuisista yrityksistä oli kuitenkin
Ward Block huomattavin. Talbotilla oli osakkeita, kiinnityksiä,
maapalstoja ja osuuksia uuden kaupungin joka kolkassa, mutta näistä
saamansa tulot käytti hän alusta loppuun suorituksiin, joihin ei muuten
olisi millään tavalla saanut tarpeeksi varoja. Lyhennykset ja korot
olivat vieneet jok’ainoan välittömästi käytettävissä olleen dollarin —
ja muut olivat poissa omistajansa ulottuvilta siksi kunnes hän saisi
käsiinsä aarrekammion avaimen. Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan
vähimmässäkään määrässä.

— Kaikki on sellaista omaisuutta, jonka arvo nousee, sanoi hän. Arvo
nousee joka hetki. Minä rikastun istuessani täällä rupattelemassa.
Tulevaisuudensijoituksia.

Muun muassa oli Talbot saanut ostetuksi plazan luona tontin, jolle
Ward Blockia nyt rakennettiin. Hän oli maksanut osan käteisellä, osaan
taas saanut kiinnityksen. Ja nyt hän käytti kaikki rahat, jotka sai
irti muista yrityksistään, tämän rakennuksen hyväksi. Siksipä juuri
sanoinkin Ward Blockia hänen yrityksistään huomattavimmaksi.

— Rakennustyöt kuuluvat niihin hommiin, joissa tarvitaan käteistä
rahaa, tuumi Talbot hiukan ärtyisesti. Sekä työpalkat että
rakennusaineet kysyvät rahaa. Mutta toiselta puolen olen aivan
selvillä siitä, että hyvin järjestetty, ensiluokkainen liiketalo tässä
kaupungissa juuri nyt on arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen rahapaja. Tästä
heruu säännöllisiä, kuukausittain suoritettavia käteistuloja. Aivan
alusta asti saan vuokrina viisi kertaa enemmän kuin tarvitsen kaikkien
muitten liikeyritysteni aiheuttamien kustannusten peittämiseen. Jim
Recket on ottanut koko alakerroksen kolmestakymmenestätuhannesta
dollarista. Konttorihuoneustoista yläkerrassa saan tuhannesta
dollarista ylöspäin kuukaudessa, ja joka soppi on vuokrattu jo
etukäteen. Niinpian kuin vuokrat alkavat virrata massiini, on jännitys
ohi. Voin ruveta maksamaan kiinnityksiä ja lainoja, ja kun olemme
päässeet niin pitkälle, voimme jo pitää itseämme miljoonamiehinä.

Hän kertasi vielä lyhyesti selontekonsa taloudellisesta asemastaan.
Plazan luona olevat tontit arvioi hän kahdensadantuhannen dollarin
arvoisiksi, talo vastasi kahdeksaakymmentätuhatta, Harbour View’n
tonttien arvo oli nyt suunnilleen kaksisataaviisikymmentätuhatta.
Aikaa myöten nousisi niiden arvo ehkä kymmenkertaiseksi. Laituriyhtiö
suoritti jo osinkoja, ja Talbotilla oii kymmenentuhatta osaketta.
Kiinteistöjä oli hänellä siellä täällä — osakkeita uudessa hotellissa
— katulaudoitus yleisillä teillä... Kun laskimme erät yhteen ja näimme
loppusumman kasvamistaan kasvavan, häipyivät pian kullanhuuhdonta ja
muut sentapaiset pikkuseikat näköpiirin taa. Tuijotimme lumottuina
Talbotia.

Vasta nyt saimme myöskin tietää, etteivät ne viisituhatta dollaria,
jotka olimme lähettäneet Talbotille Hangtnan’s Gulchista, enempää kuin
rosvoiltakaan pelastamamme summa suinkaan olleet joutuneet mihinkään
pankkiin homehtumaan. Ei suinkaan. Talbot oli pannut ne leikkiin kaiken
muun omaisuutensa mukana.

— Tosin en tiennyt oikein, miten olisitte tahtoneet minun niitä
käyttävän, sanoi hän, mutta kerran olimme yhtiökumppaneita, niin
arvelin, että tein oikein. Onko teillä mitään huomauttamista?

— Ei tietenkään! kiiruhti Johnny vakuuttamaan sydämellisesti ja
hartaasti. Minun osuuteni saa kernaasti olla käytettävänäsi.

— Samat sanat! virkkoi Yank. Minä yhdyin heihin.

Ja nyt osoitti Talbot meille, että hän piti meitä yhtiökumppaneinaan
tässäkin yrityksessä.

— Merkitsin muistiin päivän, jolloin lähetyksenne saapui, lausui hän,
ja tiedän tarkkaan paljonko itse silloin omistin. Lasken sen mukaan
teidän osuutenne tässä liikehommassa. Yank ja Johnny saavat niinollen
kymmenen prosenttia kumpikin. Frank ja minä olemme järjestäneet välimme
jo aikaisemmin.

Johnny tuijotti paperia, jolle loppusummat oli merkitty.

— Ei tule kysymykseenkään, että suostuisin sellaiseen kauppaan!
vastusti hän innokkaasti. Se ei olisi rehellistä peliä. Sinä olet
nerokkaasti osannut käyttää hyväksesi rahoja, mutta minä en voi
puhtaalla omallatunnolla ottaa vastaan kymmenettä osaa rahoista, jotka
sinä olet ansainnut. Olen tietenkin antanut hyppysellisen kultahiekkaa
käyttövaroiksi, mutta riittää hyvin, jos annat minulle tuhannen
dollarin velkakirjan siitä hyvästä, ja sittenhän voit suorittaa
kohtuulliset korot jos haluat. Mutta enempää en voi ottaa vastaan.

— Olen aivan samaa mieltä, selitti Yank.

— Ei kävele, pojat, sanoi Talbot vakavasti. Teidän viisituhatta
dollarianne pelastivat minut hyvin vaikeasta tilanteesta. Ne saapuivat
juuri kun minun joko oli haalittava kokoon rahaa tai lyötävä kintaat
pöytään. Olin jo pannut joka ainoan pankin, liikkeen ja rahanlainaajan
tiukalle, mutta en olisi saanut irti enää kymmentä senttiäkään
mistään. Silloin putosivat rahanne kuin taivaasta. Ellette ota vastaan
tarjoustani, niin olette kerrassaan —

— Älähän huoli jatkaa, Tal! keskeytti Johnny töykeästi. Jos asia on
sillä tavalla, niin —

— Niin se on!

— Kello on nyt, huomautti Johnny, tasan puoli yksitoista. Aion hankkia
itselleni jotakin juotavaa. Ja ellette halua nähdä minua juovuksissa ja
muutenkin huonossa kunnossa, niin on parasta, että lähdette mukaan ja
otatte pikku tuikun kukin.



XXXIII luku.

RAHARUHTINAITA!


Tunsimme selvästi reipastuneemme, mutta tunsimme myös entistä
selvemmin oman mitättömyytemme. Talbot oli yksin ja niinsanoakseni
sormeaankaan liikauttamatta kerännyt valtavan omaisuuden, kun taas me
monen seikkailun, vaikeuden ja raskaan työn jälkeen olimme palanneet
takaisin melkeinpä pennittöminä. Ensimmäisiä toimenpiteitämme olikin
selvittää Talbotille, että hän menetteli väärin itseään kohtaan
tahtoessaan työntää meille suuria voitto-osuuksia. Hän myöntyi lopulta,
vaikkakin vastahakoisesti, vähentämään osuutemme viideksi prosentiksi
miestä kohti. Tällöin sovittiin, että minäkin saisin viisi prosenttia
voitosta, vaikka minun olisi tullut saada puolet vähemmän aikaisemmin
tehdyn sopimuksemme mukaan.

Kun tämä asia pitkän väittelyn jälkeen oli saatu ratkaistuksi, jäimme
kaikessa rauhassa odottelemaan Ward Blockin valmistumista. Olimme
päättäneet käyttää ensimmäisistä vuokrarahoista osan matkustaaksemme
itään. Jälelle jääpä summa käytettäisiin, Talbotin henkilökohtaisia
menoja lukuunottamatta, tarpeellisiin suorituksiin. Uuden rakennuksen
piti valmistua avattavaksi tammikuun ensimmäisenä päivänä.

Odotellessamme vietimme kissan päiviä. Minulla oli käteistä senverran,
ettei meidän suinkaan tarvinnut elää niukun naukun. Kun tulevaisuutemme
nyt oli turvattu, eivät Yank ja Johnny enää pelänneet lainata. Joskus
harvoin saatoimme auttaa Talbotiakin hiukan hänen moninaisissa
puuhissaan, mutta enimmäkseen laiskottelimme aamusta iltaan. Eipä
silti, ettei lepomme olisi ollut hyvin ansaittukin.

Kirjavan omaisuutemme tarkasteleminen oli lempiharrastuksiamme.
Saatoimme kulkea pitkiä matkoja mäkien ja kallioitten yli etsimässä
nurkkapaaluja tai muita merkkejä, jotka osoittivat, missä joku
lukuisista maapalstoistamme sijaitsi. Näitä maapalstoja töllistelimme
sitten tuntikausia hartaina kuin kirkossa, vaikka ne eivät millään
tavalla eronneetkaan salviaa tai ruohoa kasvavasta ympäristöstä.
Viikon kukittua olimme käyneet joka maapalasen, joka kuului »Meidän
alueeseemme», ja lisäksi olimme visusti ottaneet selkoa kaikista niistä
henkilöistä, joiden taholta mahdollisesti olisimme voineet odottaa
joitakin — tietysti epäoikeutettuja — vaatimuksia. Johnny piti hauskaa
omalla tavallaan. Toisinaan pyysi hän Yankia ja minua mukaansa johonkin
ravintolaan. Päästyämme ravintolan ovelle kääntyi hän meitä kohti ja
esitti pari kysymystä, jotka oli huolellisesti valmistellut etukäteen.
Tarjosimme luullakseni suurenmoisen näyn — minä kömpelöine olemuksineni
ja punakkoine kasvoineni totisen, laihan ja ruskeaksi parkkiintuneen
Yankin vieressä, molempien kuunnellessa tarkkaavaisina ja juhlallisina
kuin preeriakoirat.

— Paljonko on kaksituhatta kertaa tuhat ja siitä kahdeskymmenesosa?
kysyi Johnny.

— Satatuhatta! vastasimme yhteen ääneen.

— Riittääkö se raharuhtinaalle? kysyi Johnny salaperäisen näköisenä.

— Riittää! huudahdimme yhtaikaa.

Kun suuri merkityksemme yhteiskunnassa näin oli tuotu esiin, marssimme
sotilaallisessa järjestyksessä anniskeluun ja tilasimme ryypyt.
Olimme laskeneet, että suunnilleen kaksi miljoonaa dollaria riitti
vastaamaan yrityksiämme. Kun sovimme tästä luvusta, katsoimme olevamme
hyvin kohtuullisia, sillä emme maininneet mitään arvonnoususta
tulevaisuudessa. Lisättäköön myös, ettemme tällöin ottaneet menojakaan
huomioon. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä äsken kuvailemani salaperäinen
näytelmä oikein tarkoitti, mutta sitä opittiin vähitellen odottamaan
kun me ilmestyimme näkyviin, ja kaikkia se näkyi huvittavan. Tällä
tavalla olimme vähitellen tehneet itsemme tunnetuiksi.

Kun meillä ei ollut mitään varsinaista työtä, otimme innokkaasti
osaa »julkiseen» elämään paikkakunnalla. Jouduimme pian kosketuksiin
kaupungin johtavien miesten kanssa. Talbot tunsi useimmat heistä
hyvinkin läheisesti ja oli liikeasioissa monen heikäläisen kanssa.
Muuan heistä, David Broderick, itseensäsulkeutunut, kookas mies, jolla
oli verikoiran naama, oli näihin aikoihin uransa alussa. Muistan vielä
hyvin, että hän enimmäkseen harrasti maa-alueitten ostoa ja valmisti
metallipalloja ja kultarahaa.

Hänen etevä kilpailijansa, etelävaltioista kotoisin oleva tri Gwin
kuului myös Talbotin tuttuihin samoinkuin Talbot H. Green, joka näinä
aikoina oli seudun suosituimpia ja eniten arvossapidettyjä miehiä, ja
olisi ehkä vieläkin, ellei eräänä päivänä olisi saatu tietää hänen
aikaisemmin itävaltioissa tekemistään kolttosista. Vielä on minun
mainittava Sam Brannan, joka aikaisemmin oli ollut muuan mormoonien
»vanhimpia», ammattipeluri Jim Recket ja W.T. Coleman, joka myöhemmin
tunnettiin nimellä Vanha Vigilante, sekä kymmenet muut. Kaikki he
olivat vahvoja, voimakkaita miehiä, ja heidän seurassaan kului aika
perin hupaisasti. Heillä oli jokaisella omat mielipiteensä asioista,
eivätkä he koskaan kainostelleet lausua ajatuksiaan julki. Heidän
kanssaan seurustellessamme opimme tuntemaan tämän yhteiskunnan
perinpohjin.

Me kuulimme puhuttavan niistä poliittisista vaikeuksista, jotka
olivat seurauksena sotilaallisen ja väliaikaisen siviilihallinnon
yhdistämisestä — kuulimme kerrottavan syyskuussa pidetystä Montereyn
kokouksesta — rajariidoista — suuresta ja vielä ratkaisemattomasta
kysymyksestä, olisiko Kaliforniasta muodostettava »orja- vaiko
vapaavaltio» — epäilyistä ja toiveista. Vielä ei tiedetty hyväksyisikö
Washingtonin kongressi Kalifornian itselleen säätämiä lakeja;
ei edes tiedetty oliko kongressi ollenkaan ottanut esityksiä
käsitelläkseenkään! Kalifornialla oli siis sangen pulmallinen
kysymys ratkaistavana. Oli joko päätettävä jäädä sotilaskuvernöörin
hallittaviksi tai mentävä eteenpäin ja antauduttava alttiiksi
vaaralle, että väliaikaisen hallituksen toimenpiteitä ei jälkeenpäin
hyväksyttäisikään. Viimemainittu vaihtoehto näytti miellyttävän ohjissa
istuvia herroja enimmän. San José julistettiin pääkaupungiksi. Mutta
kukaan ei halunnut olla mukana lakiasäätävässä kokouksessa. Ei ollut
aikaa. Oli melkein mahdotonta saada kokoon tarpeellista jäsenmäärää.
Seurauksena olikin, että ensimmäisen lakiasäätävän kokouksen jäsenet
olivat kauttaaltaan Etelän halvasta ostettavia ammattipolitikkoja tai
kelvottomia lurjuksia ilman mitään määrättyä kotipaikkaa. Tämä laitos
piti sitten kokouksia ja sai nimen »Tuhansien naukkujen lakeja säätävä
kokous». Kuulin monista sen tekemistä päätöksistä, ja ainakin minun
mielestäni ne olivat kaikkea muuta kuin yleisten oikeuskäsitteiden
mukaisia.

Kaupungin isät puhuivat kyllä muustakin kuin politiikasta. Kuulin
heidän usein keskustelevan kauppamaailman asioista, konsignatio- ja
huutokauppajärjestelmistä; kuulin huhuja pikapurjelaivoista; puhuttiin
pörssikeinottelusta ja varomattomasta maahantuonnista, merivahingoista
ja odottamatta saapuneista laivoista. Tutustuin perinpohjin kaikkiin
niihin mutkallisiin ja arkaluontoisiin järjestelyihin, jotka juuri
ovat liike-elämän suurimpana vaihteluna ja viehätyksenä. Kaikki
nämä miehet olivat suuria hyvänuskojia ja he katsoivat tuottavasti
tulevaisuuteen. He puhuivat laudoilla päällystetyistä katukäytävistä,
vesijohtolaitoksesta, kouluista, kirkoista ja sairaaloista,
katukiveyksestä, teitten korjaamisesta, mäkien tasoittamisesta,
laivalaitureista, julkisista rakennuksista ja viemäreistä. Ja kaikesta
puhuivat he niin vakavina ja luottamuksellisesti, että me »maallikot»
jo pidimme näitä asioita aivan luonnollisina, valmiina tosiasioina.
Usein poistuin mietteissäni jostakin tuollaisesta neuvottelusta,
mutta päästyäni tuuliselle, hiekkaa tupruavalle, likaiselle ja
säännöttömälle leiripaikalle, jota suurellisesti kutsuttiin kaupungiksi
— telttarykelmään, jonka keskuudessa törrötti viisi-kuusi vaivaista
tiilirakennusta — täytyi minun purskahtaa nauruun. Nauroin kunnes
kyynelet kohosivat silmiini. Johtomiesten laskelmat ja suunnitelmat
tuntuivat yhtäkkiä perin huvittavilta. Olin nuori, enkä ymmärtänyt
ettei kaupunki tiilistä synny. Miehiä siinä tarvitaan, miehiä,
uskallusta ja sitkeää tarmoa.

Olihan keskuudessamme muitakin miehiä kuin ne, jotka nyt olen tässä
luetellut, miehiä, joilla oli aivan toisenlainen luonne ja toisenlainen
maailmankatsomus. Useat heistä ovat myöhemmin näytelleet hyvinkin
huomattavaa osaa Kalifornian valtion historiassa. Terry, James King of
William, Stephen J. Field ja kenraali Richardson ovat niitä, joiden
nimet vielä jaksan muistaa. Ylimalkaan he olivat suorasukaisia,
reiluja miehiä, aina valmiita päästämään tai kuulemaan sukkeluuksia.
Keskenään he olivat mitä parhaimmissa väleissä. Minusta on kuitenkin
aina tuntunut, että he siitä huolimatta pitivät toisiaan valppaasti
silmällä. En voi asiaa sen paremmin selittää, mutta tuosta tunteesta en
koskaan vapautunut. Tuntui kuin aikoisivat he pysyä hyvänsuopaisina,
hilpeinä, leikkisinä ja ystävällisinä juuri niinkauan kunnes jotakin
tapahtuisi, joka muuttaisi heidän mielensä. He kuuluivat samaan
joukkoon, metsästivät samaa saalista, mutta jos joku heistä läkähtyisi
tielle, eivät muut pysähtyisi häntä hetkeksikään odottamaan, vaan
jatkaisivat matkaansa edelleen luomatta katsettakaan taakseen.
Inhimillisinä olentoina he eivät merkinneet toisilleen mitään. He
pyrkivät kaikki samaan päämaaliin, he käyttivät kaikki melkein samoja
keinoja, ja toisiaankin saattoivat he käyttää hyväkseen kummankin
puolen hyödyksi. He viihtyivät kuitenkin hyvin toistensa seurassa,
sillä kaikki he olivat huomattavia henkilöitä jotakuinkin kirjavassa
yhteiskunnassa, ja niin ollen täytyi heidän monessa suhteessa olla
luonteeltaan samanlaisia. Monet heistä vakuuttivat innokkaasti olevansa
toistensa ystäviä, mutta tätä rohkenen minä epäillä, sillä harvoin
näin kenenkään vapaaehtoisesti tai hyvityksettä auttavan toista, ja
uhrautuvaisuus oli vieläkin harvinaisempaa heidän keskuudessaan.
Jokainen hoiti omaa peliään.

Kaupungilla liikuskellessamme tutustuimme muidenkin yhteiskuntaluokkien
jäseniin. Vuonna 1849 ei muuten juuri suuria eroja tehty ihmisten
välillä. Toinen piti itseään yhtä hyvänä kuin toinenkin. Ammattipelurit
olivat kaikinpuolin kunniallisia kansalaisia, jos vain pelasivat
rehellisesti. Kauniitten, nautinnonhaluisten naisten parvi oli
huomattavan suuri. Miestä, joka seurusteli heidän kanssaan, ei kukaan
katsonut halveksivasti, eipä edes alentuvasti, sillä kaikki tunsivat
toisensa. Olihan siellä lukuisia kunniallisia perheenäitejäkin, jotka
miehineen lapsineen elivät hiljaista, tyyntä elämää hiekkamäkien
kupeilla. Jos halusi heihin tutustua, oli käytävä heidän asunnoissaan.
Me löysimme lukuisia ystäviä näiden perheitten keskuudessa. Useinpa
vietinkin illan pari tällaisessa pikku kodissa nauttien suurenmoisesti
mureista, kotitekoisista Uuden Englannin piirakoista, joita
ystävällinen emäntä kiirehti lennättämään vieraan maisteltaviksi.
Lapsia oli perheissä paljon, ja isäntäväki oli säännöllisesti
mieleltään syvästi uskonnollista. Siksipä olikin kouluja ja kirkkoja
laitettu lukuisia, ja niissä kävijöitä oli aina riittämiin. Kirkot
saivat usein kuten koulutkin avustusta rikkailta rahamiehiltä, jotka
eivät koskaan itse astuneet jalallaankaan niiden ovien sisäpuolelle.
Tällaiset elämäntavat olivat yleisempiä kuin saattaisi luulla. Elämä
kulki hiljaista latuaan siimeksessä, kaupungin huikaisevan valopiirin
ulkopuolella.

Muitten muassa tapasimme myös saarnamiehen, jonka voimallista esitystä
laiturilla olimme kuunnelleet San Franciscoon saapuessamme. Hän
oli yhdessä parin muun metodistin kanssa ryhtynyt suunnittelemaan
kirkon rakentamista. Omin käsin olivat he jo kaataneet tarpeelliset
rakennuspuutkin pyhättöä varten. Saarnamies, hra Taylor, kertoi
minulle, ettei heillä ollut yhtään rahaa, ja että suunnitelma siis
oli toteutettava omin käsin alusta loppuun. Vieläpä näytti hän meille
asuntonsakin, vaatimattoman hökkelin, joka ei suurestikaan eronnut
muista. Se oii kuitenkin melkein kokonaan punaisten krassien ja muiden
koreiden kukkien peitossa.

— Mikäli minä tiedän, huomautti hän hiukan ylpeästi, on tämä
ensimmäinen puutarhayritys San Franciscossa.

Takapihalle oli hän laittanut kopin kolmelle kananpoikaselle, kahdelle
kanalle ja kukolle.

— Olen maksanut niistä kahdeksantoista dollaria, sanoi hän.

Katsahdimme ällistyneinä toisiimme. Erä tuntui huomattavan suurelta
kun muistimme, mitä hän äsken oli maininnut kirkon rakennusvarojen
puutteesta. Hän huomasi silmäyksemme.

— San Francisco on kovin yksinäinen paikka jumalaapelkääväiselle
ihmiselle, sanoi hän hiljaisesti. Pahuuden herralla on suuri voima,
mutta uskovaisia on vähän. Liha on heikko ja mieli painuu helposti
alakuloiseksi. Kun ostin nämä kananpoikaset, ostin myös samalla hyviä
toiveita kahdeksantoista dollarin arvosta. Minusta ovat sunnuntaiaamuni
tosiaankin sapatti-aamuja nyt kun kuulen kanojen uneliaasti kuhertavan
päivänpaisteessa.

Miellyimme hra Tayloriin niin että aina silloin tällöin kävimme
auttamassa häntä hänen rakennuspuuhissaan. Eräänä päivänä ilmoitti
hän, että hän seuraavana sunnuntaina aikoi plazalla saarnata uhkapeliä
vastaan. Keskeytimme työmme hetkeksi keskustellaksemme asiasta.

— Teidän sijassanne en tekisi sitä, sanoin minä. Täkäläiset
ammattipelurit ovat ensiksikin plazan omistajia, sitäpaitsi nauttivat
he yleistä luottamusta, eivätkä varmastikaan siedä mitään, jota he
itse nimittävät turhaksi höpinäksi. Ei ainoakaan heistä epäröisi ampua
vihamiestä. En usko, että he antavat teidän puhua rauhassa. Päinvastoin
pelkään, että teille koituu suuria ikävyyksiä. Etteköhän voisi
peruuttaa aikomustanne? Ajatelkaahan, jos teille kävisi hullusti...

— Ampuisivat teidät, pisti Johnny väliin.

— No, niin. Katsotaanhan — katsotaan, sanoi Taylor tyynesti.

Emme kuitenkaan saaneet häntä muuttamaan päätöstään, vaikka teimmekin
parhaamme. Hän aikoi nähtävästi joka tapauksessa esiintyä plazalia.

— Jos se kerran on tahtonne, niin minkäpä sille voi, huokasi Johnny
vihdoin. Koetamme joka tapauksessa varjella teitä pahimmalta. Teemme
voitavamme, jotta kaikki sujuisi mahdollisimman rauhallisesti.

— Mutta minäpä juuri toivon, ettette puuttuisi asiaan ollenkaan,
sanoi vanha mies vakavasti. Ei mitään mellakkaa enempää kuin turhia
ponnistuksiakaan minun vuokseni. Jos Herramme kerran tahtoo, että
saarnaan näille syntisille, niin Hän kyllä taitaa minua varjellakin.

Ja hän pakotti meidät lopulta lupaamaan, ettemme pienimmälläkään
tavalla puuttuisi koko asiaan.

— Hän suorastaan etsii vainoa, mutisi harmistunut Johnny, ja saatte
nähdä, että hän sitä löytääkin. Ammattipelurit eivät kuunaan salli
kenenkään haukkuvan heitä heidän omalla kynnyksellään — enkä tiedä,
voinko heitä siitä moittiakaan. Minun kannaltani katsoen ei peli ole
mikään erikoisen raskas ja suuri synti.

— Senvuoksi, että itse olette intohimoinen pelaaja, Johnny, täydensi
Yank hitaasti.

— Joka tapauksessa tuo vanha hupakko käyttäytyy typerästi, selitti
Johnny, ja hän on yhtä itsepäinen kuin muuli, Hän saattaa minut aivan
kuohuksiin! Kunnon vanha veikko siitä huolimatta, enkä haluaisi nähdä
hänen joutuvan ikävyyksiin.

Uutinen levisi nopeasti, ja ihmeteltiin suuresti, miten juttu lopulta
päättyisi. Ylimalkaan suhtauduttiin saarnaajaan vihamielisesti ja
pidettiin hänen aikomustaan yrityksenä rajoittaa toisten vapauksia,
mikä taas tietenkin oli aivan anteeksiantamatonta. Kaikki myönsivät,
että uskonto ja sensellainen on kylki paikallaan, mutta uskonnolla
he tarkoittivat kuluneita, tyhjiä fraaseja. Sunnuntai tuli, ja
väkeä kokoontui plazalie sankat laumat. Kukaan ei tiennyt, miten
ammattipelurit aikoivat asiaan suhtautua. Nämä arvon kansalaiset olivat
vaiteliaita kuten tavallisesti. Mutta selvähän oli, ettei hölypuhetta
suvaittaisi ja että häiriötä aikaansaanut kysymys ratkaistaisiin kerta
kaikkiaan. Joku lausui ilmi yleisen mielipiteen suunnilleen seuraavalla
tavalla:

— Niitä naukuu heti joka nurkassa, ellei kerta kaikkiaan tukita suuta
yhdeltä.

Taylor saapui kello kymmenen korvissa ja astui vakain askelin
silavatynnörin luo. Parempaa saarnatuolia tai puhujalavaa ei ollut
käytettävissä. Hänen ympärillään odotteli vihamielinen, hapanilmeinen
kansanjoukko.

— Hyvät herrat, sanoi hän. Jos liikenneyhteytemme Yhdysvaltoihin
olisi niin hyvällä kannalla, että sinne vielä tänään voitaisiin
toimittaa tieto niistä koettelemuksista, jotka kohtaavat muuatta
katusaarnaajaa San Franciscossa, niin luulenpa, että aamulehdet
huomenna, ne kun eivät ole lainkaan perillä tämän uuden maan
asukkaitten luonteesta ja ominaisuuksista, ennustaisivat mellakoita,
niin, kukaties verenvuodatustakin. En liioin epäile, etteivät suuret
päivälehdet varaisi palstojaan surkean näytelmän kuvauksia varten,
jotta heti tietojen saavuttua voisivat lähettää niitä julkisuuteen.
Mutta me täällä kaukana lännessä olemme viisaampia. Tiedämme, että
olemme äreitä ja pikavihaisia, mutta tiedämme myös, että pidämme
rehellisyydestä. Tiedämme, että voimme säädyllisesti kuunnella, mitä
jollakin on sanottavaa, vaikka emme hyväksyisikään hänen sanojaan tai
katsantokantaansa. Ja verenvuodatusjutuille ja hulluille mellakoista
saatamme nauraa, koska tiedämme, miten meidän on käyttäydyttävä ja
tunnemme hyvät tavat.

Kun hän näin oli taitavasti kiskonut väkijoukolta myrkkyhampaat,
heittäytyi hän pelkäämättä pääaiheeseensa ja selitti mutkattomasti,
mitä hän ajatteli pelureista ja uhkapelistä. Kun hän lopetti saarnansa,
vaikeni joukko kunnioittavasti. Taylor läimäytti raamattunsa kiinni
ja poistui ilman että kukaan nosti sormeansakaan häntä estääkseen.
Täydellinen voitto siis.

Sanoakseni totuuden oli hänen saarnassaan paljon totta ja kuulemisen
arvoista. Tosin pidettiin kortinpeluuta ja biljaardiakin kunniallisena
ajanvietteenä, mutta täytyy myös myöntää, että pelihimo oli saanut
paljon pahaa aikaa täälläkin. Oli nähty miesten viskaavan viimeisen
senttinsä pelipöydälle. Muistan erään nuoren liikemiehen, joka oli
myynyt osuutensa suuressa liikkeessä kymmenestätuhannesta dollarista
käteistä, minkä lisäksi hän oli saanut kolme viidentuhannen dollarin
arvoista maksuosoitusta. Hänen aikomuksenaan oli ollut matkustaa
kotiinsa itään sievoisine omaisuuksineen, mutta yhtäkkiä tarttui
häneen pelihimo. Ensi aluksi menetti hän kymmenentuhatta dollariaan.
Kahdessa päivässä oli hän päässyt niistä. Epäröityään jonkun aikaa pani
hän likoon yhden maksuosoituksistaankin. Se oli pian mennyttä kalua.
Pankkiosoitus numero kaksi meni samaa tietä, ja jokainen odotti, että
kolmas katoaisi samalla tavalla. Mutta silloin tarttui Jim Recket, joka
oli kaikin puoli rehellinen ja kunnioitettava mies, asiaan, ja antoi
syntiselle aikamoisen ripityksen.

— Te kirottu hullu, sanoi hän, minä kiellän teitä näyttäytymästä
täällä enää. Ehkä joku toinen sietää teitä lähettyvillään, mutta
minun huoneustooni ette enää astu. Nyt neuvon teitä menemään entisten
yhtiökumppanienne luo. Sanotte heille, että olette käyttäytynyt kuin
aasi, ja pyydätte heitä lunastamaan viimeisen maksuosoituksenne
muutamasta tuhannesta dollarista. Sitten matkustatte heti höyrylaivalla
Panamaan. Laiva lähtee vielä tänään. Ellei asia järjesty, tulette
takaisin minun puheilleni!

Nuori mies seurasi kuuliaisesti hänen neuvoaan.

Panamaan lähtevät höyrylaivat olivat tulvillaan väkeä. Tähän
vuodenaikaan oli lähteviä melkein yhtä paljon kuin tulevia. Joku
harva oli menestynyt töissään, mutta useimmat olivat saaneet kokea
karvaita pettymyksiä. He olivat väsyneitä ja toivottomia ja sairastivat
koti-ikävää — heidän ainoa ajatuksensa oli: kotiin ja pian! Me, jotka
vielä jäimme San Franciscoon, kadehdimme heitä ja toivoimme voivamme
seurata heidän esimerkkiään ensi tilassa. Niistä tuhansista, jotka
jäivät Kaliforniaan, oli vain murto-osa päättänyt kotiutua tänne, jäädä
tänne ainaiseksi. Useimmat olivat päättäneet kahden, korkeintaan kolmen
vuoden kuluttua palata kotiseuduilleen.



XXXIV luku.

TULIPALO.


Kuukausi kului ja joulunaika läheni. Kaikki valmistuivat viettämään
tätä vuoden suurinta juhlaa, ja me niinkuin muutkin yritimme saada
työt tehdyiksi niin pian kuin mahdollista, voidaksemme joulupyhinä
levätä. Ward Block oli jo valmis. Se oli siivottu ja pantu kuntoon
alhaalta ylös saakka. Joka päivä kävi suuria ihmisjoukkoja tätä muhkeaa
rakennusta ihailemassa. Kiiltävä sisälaudoitus, suuret peilit, takat
ja kipsikoristeet herättivät asianmukaista ihastusta. Kaikki »tuoksui
uudelta.» Jokainen myönsi, että talo oli kaupungin suurenmoisin.
Johnny, Yank ja minä kulutimme aikaamme näyttämällä taloa vieraille.
Kerroimme jokaiselle, joka kuunnella tahtoi, mihin tarkoitukseen kukin
huoneista oli aiottu. Alakerroksessa Jim Recket hääräsi hiki hatussa,
kantaen ja siirrellen esineitä, jotka tekisivät hänen uudesta El
Doradostaan kaupungin hienoimman pelihuoneuston. Tänne oli yleisöltä
pääsy kielletty. Huoneusto avattaisiin uudenvuodenpäivänä, mutta sitä
ennen ei sinne pääsisi kukaan.

Jouluaattona menimme, kumma kyllä, aikaisin levolle. Kaikki muut
kaupunkilaiset juhlivat miten paraiten taisivat, mutta me olimme
väsyneet siirrellessämme ja kantaessamme raskaita huonekaluja ja
muita talon sisustukseen kuuluvia esineitä. Olimme työskennelleet
aamuvarhaisesta saadaksemme kaikki ensiluokkaiseen kuntoon. Pieni
melu ei enää meitä pystynyt häiritsemään, vaan saatoimme nukkua
puheensorinasta ja muusta hälinästä huolimatta. Nytkin menimme makuulle
ja uinahdimme heti huolimatta siitä, että sekä alakerroksessa että
makuusuojamme molemmin puolin touhuttiin aika äänekkäästi.

Syvä uneni häiriintyi vasta myöhemmin merkillisellä tavalla. Olin
olevinani Porcupinessa jälleen ja näin virran paisuvan. Kuulin selvästi
sen valtavan pauhun ja olin Johnnyn kanssa kapuavinani korkeaan
honkaan, jotta välttyisimme hukkumasta yhä nousevaan veteen. Voimakas
vihuri ravisti ankarasti puutamme ja me pelkäsimme jo olevamme mennyttä
kalua. Palasin hitaasti tajuihini, uni kalpeni vähitellen, ja hetken
kuluttua heräsin todellisuuteen. Yank seisoi vuoteeni ääressä ja
pudisti minua kiivaasti hartioista. Hän oli täydellisesti pukeutunut ja
tapansa mukaan kannatteli hän pitkää luodikkoaan toisessa kädessään.

— Nousehan, sanoi hän. Melkein ihan naapurissa on syttynyt suuri
tulipalo ja se leviää tännepäin.

Käsitin heti, että tulen pauhuhan se oli sekaantunut äskeiseen uneeni.

Kiskoin kiireen vilkkaa vaatteet ylleni ja kiinnitin vyöni, johon oli
kultahiekkani kätketty, uumilleni. Tulen kohina kasvoi joka hetki,
ja pelokkaita huutoja ja kiljahduksia kuului tämän tästäkin talon
läheisyydestä. Punainen kajastus tunki hotellin hatarien seinien läpi.
Syöksyin alas ja tapasin Johnnyn melkein ovensuussa.

— Aikamoinen roihu, huudahti hän. Se alkoi Dennison’s Exchangessa.
Kerrotaan kolmen miehen jo saaneen surmansa.

Plaza oli väkeä aivan mustanaan. Kaikkien kasvot paistoivat punaisina
tulen loimossa. Vapaaehtoinen pelastusmiehistö tyhjensi lähimpiä
taloja, heittäen kiireessään kaikki ulostuomansa tavarat hujan hajan
maahan.

— Vettä ei ole lähempänä kuin lahdenpoukamassa, huusi joku
tuttavistamme rynnätessään ohi. — Tässä ei siis ole paljon tekemistä.
Mutta palo sammuu kai itsestään jonkun tuokion kuluttua.

Kolme taloa oli jo ilmiliekeissä. Kokonainen tulimeri kohosi
tyvenessä ilmassa yötaivasta kohti. Näky oli valtavan suurenmoinen.
Huolimattomasti rakennetut talot paloivat kuin paperi ikään. Seisoimme
pienellä mäentöyryllä paloa katselemassa kun Talbot huomasi meidät.

— Viiden minuutin kuluttua on tuli sammunut, väitti hän. Mutta mitä
arvelette Warren’s Placesta? Arveletteko että sekin on tuhon oma?

— Kuumuutta siellä ainakin riittää tarpeeksi, vastasin hieman epäröiden.

— Mutta liekithän kohoavat suoraan ylöspäin, tuumi Johnny, ja — kuten
äsken huomautit — tuli on kohtapuolin sammunut.

— Nuo seinäthän savuavat hieman, tokaisi joku viisaan näköisenä.

— Korea kokko joka tapauksessa, sanoi Talbot.

Viisitoista tai ehkä parikymmentä miestä koetti pelastaa Warren’s
Placea tulelta. Heillä oli huopia ja vesisankoja, ja näitä heikkoja
apuneuvoja he käyttivät siellä missä vaara näytti suurimmalta. Jokainen
kesti aikansa kamalaa kuumuutta, mutta hyökkäsi sitten vilvoittamaan
hehkuvia kasvojaan.

— Tulee poikavuodet mieleen, virnisteli muuan kullankaivaja.
Tuollaiselta suunnilleen tuntui niihin aikoihin maissinjyvien
paahtaminen. Mutta tämä homma on niitä, joihin en halusta puuttuisi.

— Samapa se, kyllä nuo talon pelastavat teistä huolimatta, selitti
Talbot kuivasti.

Melkein samassa kuului pitkäveteinen »aa-ah» kansanjoukosta.
Valtamereltä käsin tulla tupsahti äkkiä tuulenpuuska, joka
silmänräpäyksessä taivutti suoraan kohti korkeuksia nousevan
tulipatsaan kauniisti sivulle. Kun tuuli häipyi, ojentui liekki
jälleen, mutta se oli jo ehtinyt sytyttää Warren’s Placen talon
ilmituleen.

— Pitääpäs olla huono onni! päivitteli Talbot.

Taloa suojanneet miehet parveilivat ulos kuin häirityt mehiläiset
keostaan.

— Ja nyt on kaiketi meidän hotellimme vuoro, sanoi Johnny.

— Se on paremminkin turvassa, väitin minä. Sen toisella puolellahan on
aivan aukea paikka.

Uusi sammuttajajoukko astui edellisen tilalle. Kaikki järjestään olivat
miehiä, joilla oli jotakin omaisuutta hotellissa.

— Onni onnettomuudessa on, että tänä yönä ei tuule kovemmin, tuumi
Talbot hetken kuluttua.

Katselimme Warren’s Placen paloa vasten tahtoammekin ihaillen mahtavia
tulipatsaita. Sellaisia me ihmiset olemme. Mutta yhtäkkiä käänsi Talbot
päätään.

— Hei, taitaa taas tulla tuulenpuuska, huudahti hän.

— Liekkien voimaa vain, tyynnytti Johnny.

Mutta Talbot pudisti kärsimättömästi päätään. Terästämällä katsettaan
yritti hän valomeren läpi nähdä merkin taivaalla.

Leppoisa tuuli puhalteli mereltä päin. Tunsin tuskin sen hengähdyksen
poskellani, eikä se kyennyt muuttamaan tulipatsaitten suuntaa
ollenkaan. Hetkisen luulin Johnnyn tosiaankin olevan oikeassa. Mutta
pian saatoimme havaita levottomuutta väkijoukossa. Siellä täällä
tunkeuduttiin eteenpäin, kokoonnuttiin pikku ryhmiin ja neuvoteltiin.
Tuokiota myöhemmin antoi Talbot meille merkin. Pääsimme vaivoin hänen
lähelleen. Sam Brannan, Casey, Green ja eräät muut olivat kokoontuneet
hänen ympärilleen pohtimaan tilannetta.

— Tuuli on, taivaan kiitos, koillisessa! sanoi Talbot innokkaasti.
Ward Block on näinollen suojassa, eikä meidän tarvitse olla sen vuoksi
huolissamme. Mutta tuuli kiihtyy, sanokaa mitä sanottekin, ja meidän on
tehtävä jotakin sen leviämisen ehkäisemiseksi.

Ikäänkuin viimeisiä sanoja painostaakseen nosti samassa äkkinäinen
puuska aika kipinäsateen ilmoille.

Poistuimme mahdollisimman nopeasti entisen El Doradon ja Parker Housen
välillä olevia pikku rakennuksia kohti. Melkein yhtäaikaa tuli paikalle
muitakin köysillä ja kirveillä varustettuja miehiä. Rupesimme repimään
hökkeleitä maan tasalle.

Mutta tuli alkoi levitä ennenkuin olimme ponnistelleet kymmentä
minuuttiakaan. Tuuli yltyi yltymistään ja palavia lastuja lenteli
nuolten tavoin ilmassa. Liekkejä laskeutui siellä täällä alemma
etsien uusia uhreja ja taas rientäen riemuitsevasti eteenpäin.
Rakennukset, jotka vielä äsken olivat pimeitä ja kylmillään,
joutuivat hämmästyttävän nopeasti palavien piiriin. Vähäinen
suojelemisyrityksemme oli muutamassa hetkessä tulen hyökkäyksen
alaisena ja repimämme majat paloivat iloisesti räiskähdellen.
Masentuneina vetäydyimme takaisin, ryhtyen laittamaan uutta
puolustuslinjaa. Olimme tukehtua savuun, ja takaa-ajavat liekit
hyökkäsivät salakavalasti meitä kohti milloin mistäkin piilopaikasta.
Kaikki ponnistelumme tuntuivat turhilta, mutta itsepintaisesti
yritettiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta olimme iloisia
päästössämme hiukan syrjään, jotta saatoimme edes vetää hieman henkeä
keuhkoihimme.

Mutta ennenpitkää joukko suunniltaan joutuneita liikemiehiä ajoi meidät
takaisin liekkien keskelle.

— Pelastakaa kauppatavarat! huusivat he täyttä kurkkua.

Raadoimme kuin orjat. Kannoimme kaikenlaista kamaa ja huonekaluja pois
pimeistä varastosuojista taivasalle. Ensin haparoin hämärässä melkein
kuin sokea ja otin myötäni umpimähkään mitä vain käsiini sattui. Tein
työtä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin olin tehnyt, enkä koko aikana
aavistanut, kenen omaisuutta pelastin. Vähitellen alkoi punertava
sarastus kuitenkin valaista ympäristöä hiukan ja saatoin heikosti
erottaa alueellani olevien esineitten ääriviivat. Valo muuttui pian yhä
hehkuvammaksi, aivan kuin metalli kuumentuessaan. Liekit työntyivät
seinien läpi vastustamattomasti ja minun oli jätettävä paikkani
viholliselle.

Aika oli vallan pysähtynyt. Maailma oli ventovieras paikka täynnä
syviä pettäviä varjoja ja hehkuvaa, valaisevaa tulenpaistetta. Kaiken
peitti savu-usva, josta silloin tällöin tuprahti kirkuva ihmislauma
liikkeelle. Toisinaan jouduin merkillisiin taukotiloihin, jolloin
tuntui hetken aivan tyveneltä. Niinä tuokioina lepäsin. Kohtasin myös
kerran pari jonkun oudon olennon, jonka kanssa vaihdoin muutaman
huudahduksen.

— Koko kaupunki taitaa tuhoutua!

— Siltä näyttää.

— Kuulin äsken, että joku katto oli sortunut, surmaten kaksikymmentä
ihmistä.

— Luultavasti liioittelua!

— Niinpä vainkin. Mitenkäpäs sitä nyt sortuvan katon alle...? Jos katto
putoo, on mentävä ulos.

— Aivan niin, minustakin!

— Mutta jotakin tässä kaiketi pitäisi tehdä.

— Niin luulen minäkin.

Ja me iskimme työhön taas.

Tuli lakkasi leviämästä kahden tai kolmen tunnin — kukapa taitaisi
tällaisessa tilanteessa aikaa mitata — kuluttua. Otaksun, että tuuli
oli kääntynyt, vaikka en pannut sitä merkille. Joka tapauksessa
havaitsin harmaassa päivänkoitteessa seisovani tuijottamassa muutamaa
kurjaa hökkeliä, jotka hiiltyneinä vielä törröttivät pystyssä — ja
ihmettelin miksi ei tuli ollut tuhonnut kaikkea.

Kaupungin yllä leijaili paksu savupilvi, joka vetäytyi itää ja
etelää kohden. Palaneessa kaupunginosassa ei ollut minkäänlaista
mahdollisuutta arvioida, missä mikin oli sijainnut. Kaikki oli tasaista
erämaata. Ahnaasti oli tuli tältä paikalta niellyt kaiken ja kun mitään
ei enää ollut jälellä, oli se sammunut. Näkyihän tuolla täällä vielä
joku savukierukka, ja muutama hiilikin hehkui vielä heikosti, mutta
muuta ei ollutkaan, josta olisi voinut päätellä, että tällä taholla
kerran oli ollut kaupunki. Kuolleen tuhkaerämaan toisella puolen kohosi
vielä joku harva tiiliseinän jäännös, joka usvan läpi nähtynä muistutti
ikivanhaa rauniota.

Katselin alakuloisena edessäni leviävää maisemaa. Sitten hengähdin
syvään ja koetin terästää turtuneita aistejani. Vähitellen minulle
selvisi, että itse plaza näytti autiommalta kuin sen olisi pitänyt
näyttää. Tuntui kuin olisi jääkylmä käsi puserrellut sydäntäni. Yritin
katseellani etsiä katuja savuavien raunioitten joukosta. Siellä täällä
näin jonkun nokisen miehen häärivän hiilikasoissa.

— Voitteko sanoa minulle, missä Higginsin kauppa on ollut? huusi muuan
heistä minulle. — Minun hökkelini oli aivan sen vieressä ja olin
kätkenyt sinne hiukan kultahiekkaa. Luulisinpä kyllä löytäväni kullan
tuhasta, jos vain pääsisin selville paikasta.

Minulla ei ollut aikaa auttaa häntä, vaan jätin hänet etsimään jotakin
merkkiä, minkä avulla keksisi entisen asuntonsa paikan.

Plazalia oli paljon väkeä. Pääsin sen pohjoiseen laitaan, tyrkkäsin
tieltäni siellä tungeksivat ihmiset ja näin edessäni kolme puoliksi
romahtanutta tiiliseinää, joukon rautakiskoja ja savuavia jätteitä.
Siinä kaikki, mitä oli jälellä Ward Blockista. Tuulen kääntyminen oli
pelastanut parakit, mutta meidät oli se saattanut puille paljaille!



XXXV luku.

TULEVAISUUS.


Kymmenen tuntia myöhemmin oli jo ryhdytty jälleenrakentamistöihin.
Kymmenen päivää senjälkeen oli palanut alue jälleen täynnä kiireessä
kyhättyjä asumuksia. Me olimme sitäennen päässeet täyteen varmuuteen
asemastamme. Emme olleet saaneet pelastetuksi kerrassaan mitään. Vain
henki oli tallella.

Talbot ponnisteli ihan hartiain takaa saadakseen uudelleen jalansijaa.
Hän haastatteli kaikkia kaupungin johtomiehiä, mutta tuloksetta. He
lausuivat valittelunsa, mutta kieltäytyivät jyrkästi ojentamasta
sormeakaan. Jokaisella oli omat etunsa valvottavina, jokaista oli palo
vahingoittanut. Myötätuntonsa he kernaasti lausuivat julki.

— Sen kyllä uskon! tuumi Talbot. Heidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa
kätensä ja ottaa haltuunsa kaiken, josta minä olin aikonut hyötyä
hiukan. Sellaista on maailman meno. Olisin itse ollut valmis tekemään
samoin.

Sinä iltana saimme tietää, että Talbotkin oli menettänyt kaikki, mitä
oli omistanut tai luullut omistavansa. Ward Btockin tuhoutuminen
merkitsi joka ainoan sentin menoa, lukuunottamatta Laituriosakkeista
tulevia osinkoja, mutta niillä ei suuria aikaansaatu.

Hänen asemansa tiedettiin pian kaupungissa. Mitään sopimuksia ei tähän
aikaan tehty kuukautta pitemmäksi ajaksi, eikä rahojakaan lainattu sen
paremmin. Kolmenkymmenen päivän kuluttua oli kaikki uudistettava, eikä
Talbot luonnollisesti voinut uudistaa mitään.

Tiesimme tämän jo etukäteen ja suhtauduimme tyynesti tilanteeseen.

— Tässä nyt olemme pojat, paukautti Talbot. Noin vuosi sitten nousi
omaisuutemme, ellen väärin muista, suunnilleen sataan dollariin,
jotapaitsi meillä oli sanomalehtipinkka. Nyt ei meillä ole edes
sanomalehtiä, mutta en silti epäile, ettemme saisi haalituksi kokoon
sata dollaria.

— Minullahan on lähes kaksituhattaseitseniänsataa vyössäni, muistin
yhtäkkiä.

Syntyi hetkisen vaivaantunut hiljaisuus. Sitten piti Talbot puheen,
punniten visusti jokaisen sanansa:

— Olemme etukäteen käsitelleet sen asian, Frank. Ja olemme tulleet
siihen päätökseen, että sinun on pidettävä omaisuutesi hyvänäsi ja
matkustettava kotiin, niinkuin olet aikonut. Olet ainoa, jonka on
onnistunut pelastaa omaisuntensa. Johnny pulahti yli laidan ja sijoitti
rahansa Sacramentojoen pohjaan. Yank joutui rosvojen käsiin. Ja minä
— no niin, minä puhaltelin saippuakuplia. Ei sinun pidä menettää
raatamisesi palkkiota senvuoksi, että me muut olemme käyttäytyneet kuin
narrit.

Kuuntelin hänen juttuaan aina kasvavalla suuttumuksella ja lopulta
nousin kiukusta pihisten.

— Kuulkaahan, toverit? huusin — punoittavana kuin kukko, mikäli
jälkeenpäin sain tietää. — Tahtoisitteko ystävällisesti vastata
muutamaan kysymykseen? Olemmeko kumppanuksia, vai emmekö? Olemmeko
ystäviä, vai emmekö ole? Olenko ehkä mielestänne kurja, kapinen
koiranpenikka, vai enkö? Kylläpä teillä on kirotun huonot käsitykset
kaikesta päättäen! Mitä hittoa te tarkoitatte oikein? Vääntäisinpä
halusta niskanne nurin!

Tuijotin heitä raivokkaan näköisenä.

— Rauhoitu, Frank, neuvoi Talbot. Enhän minä tarkoittanut...

— Vai et tarkoittanut! huusin. No, mitä helvettiä sinä sitten
tarkoitit? Tahdotko ajaa minut tieheni täältä ehkä?

Irroitin raskaan kultavyöni ja viskasin sen pöydälle. — Katsokaahan!
Vaaka tänne ja pian, ja sitten pannaan tässä vähän vilkkaasti jako
toimeen! Juuri paikalla! Kyllä osaatte olla kohteliaita. Ja minä kun
luulin, että me tosiaankin olimme ystäviä. Olette loukanneet minua
syvästi!

Tämä oli kuin poikapahasen mielenpurkaus — huomaan sen nyt vanhana
miehenä — mutta joka tapauksessa käänsivät kumppanini katseensa pois,
ennenkuin olin lopettanut, ja Talbot karisteli kurkkuaan ennenkuin
puhui.

— Tietenkin otamme tarjouksesi vastaan, Frank, sanoi hän lopulta hiljaa
ja ystävällisesti. Emme voineet ajatellakaan, — mutta pölkkypäitähän me
olimmekin...

— Siis suunnilleen seitsemänsataa pekkaa kohti, huomautti Yank hitaasti.

Tämä pelasti tilanteen. Ovela, vanha Yank tiesi, mitä sanoi.

— No, mitä aiotte osuuksillanne tehdä, pojat? kysyi Talbot hetken
kuluttua. Lähdettekö kotiin, vai rupeatteko kaivamaan kultaa jälleen?
Mitä sinä tuumit, Yank?

Yank ruiskautti syljen avoimesta akkunasta pihalle.

— Olen tehnyt hiukan laskelmia, vastasi hän. Minkäpävuoksi tässä
oikeastaan lähtisi kotiin? Mitäs vikaa tässä maassa oikein on, ellei
ota lukuun kullankaivuuta?

— Kullankaivuuta? kertasi Talbot.

— Niin juuri. Helvettiin koko meininki! Saattaahan se kelvata loma-ajan
hommaksi, mutta ei siitä vakinaiseksi työksi ole valkoihoiselle.

— Et siis aio palata kultakentille?

— Ei likikään. Enkä kotiin. Lähden Pinen poikien luo ja muokkaan
itselleni maapalan heidän tilansa vierestä. Siellä nautin elämästä
järkevällä tavalla. Siellä on hyvää maata ja vettä, hyviä
mahdollisuuksia joka suhteessa. Tulenpa ihan kipeäksi, kun en ole
äkännyt sitä aikaisemmin.

— Entä Johnny? Kotiinko vai kultakentille?

— Kotiinko? Minä? huudahti Johnny. Miksi maailmassa... ei. Kotona
ei minulla olisi muuta tekemistä kuin sylkeä kattoon. Kullankaivuu?
Minusta tuntuu juuri nyt, että kullan saanti on helppoa, mutta sen
säilyttäminen tavattoman vaikeata.

— Oikein puhut, huomautin minä.

— Mitä sitten aiot? kysyi Talbot.

— Enköhän lähde Sonomaan päin neuvottelemaan Danny Randallin kanssa,
vastasi Johnny. Muistaakseni aikoi hän laajentaa kuljetusliikettään
ensi vuonna.

— No, ja Frank sitten? kysyi Talbot.

— Aion sijoittaa rahani johonkin liikeyritykseen yhdessä sinun
kanssasi, Talbot, vastasin vakavasti. Ja sillävälin kuin järjestelet
asioita, ansaitsen kyllä elatukseni jotenkin.

— Kiitos, Frank, sanoi Talbot, ja olin näkevinäni, että sumu himmensi
hänen kirkkaan katseensa. Hän vaikeni tovin ja jatkoi:

— Luulenpa, että olemme oikealla tiellä nyt. Kulta ei meitä täällä
kiehdo. Se on vain kimmeltävä houkutus, houkutus, joka saa koko
maailman ryntäämään tänne. Maa se meidät kaikki lumoo, maa itse! Kullan
voima meidät tänne tuo, ja monet meistä jäävät tänne ainaiseksi. Ja kun
kulta on huuhdottu ja siroteltu kaikkeen maailmaan, saamme jokainen
havaita, että olemme perineet mahtavan valtakunnan.



*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kultaa" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.