Title: Hollywoodin tyttö
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hollywoodin tyttö" ***


HOLLYWOODIN TYTTÖ

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


Englanninkielestä ("The Girl from Hollywood") suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.



I.


Löyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi
ratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki
puolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään
ja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin
selässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä,
kaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin
uljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin
ja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui
alas joskus melkein istuen maassa.

Mäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden
ja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille
loivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän
tien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes
tyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti
ratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä
siitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti
nelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse
vaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.

Tyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa
karkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja
seisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen
etujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.

Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä
happamen näköisenä.

»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.

»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään,
mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»

»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta,
josta pääset helposti ylös.»

Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa
olevien irtonaisten kivien välitse.

»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se
vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»

Mies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.

»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile
koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se
on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä
kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»

He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön
ratsu kapusi purosta.

»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea,
»urhea, mutta ajattelematon.»

»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli
aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta
tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»

»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»

»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä
aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin
paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua
sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»

»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi.
»Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista,
samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän
sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet
maistaisi niin usein.»

»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan,
ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä
hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»

Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään
tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.

Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he
ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He
ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan
äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he
pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan
valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.

Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian
kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret
lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta
näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien
toisella puolen.

Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja,
kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.

»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen
nähdessäni ne jälleen täällä.»

»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän
tarvitse maksaa niille palkkaa.»

Tyttö hymyili hänelle.

»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin
käytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden
saavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»

»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä.
Vaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä
lintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt
sitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä
ne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne
ovat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä
äskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut
näyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»

He ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku
sykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät
tietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan
puoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.

»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on.
Tänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»

»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä
enemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin
jatkuvaa vuoristoa kohti.

»Kuinka niin?» kysyi mies.

»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon
ohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän
taloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla
korkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme
kuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»

»Niin», myönsi Custer; »ei myöhään yöllä — ei ainakaan usein.»

Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja
pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.

»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.

Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli
ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.

»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut
ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella
niitä, milloin minulla on aikaa.»

Custer Pennington nyökkäsi.

»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»

»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti
kuin tavallisesti?»

Pennington pudisti päätään kieltävästi.

»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän,
Slick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että
kengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka
huohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en
tahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»

Hän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili
heidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti
astelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies.
Aikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa
käymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka
nuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin
komennettavana.

»Pidätkö hänestä?» tiedusti tyttö Penningtonilta.

»Hän on hyvä ratsastaja, ja ratsastajat alkavat olla harvinaisia
nykypäivinä», vastasi Custer; »mutta enpä taitaisi valita häntä
leikkitoverikseni. Etkö sinä pidä hänestä?»

»Tuskinpa vain. Hänen silmänsä saavat ihoni kihisemään — ne
muistuttavat kalan silmiä.»

»Totta puhuakseni, Grace, en minäkään pidä hänestä», myönsi Pennington.
»Hän on noita harvinaisia lintuja — kelpo ratsastaja, joka ei rakasta
hevosia. Luullakseni hän ei ole pitkäaikainen Rancho del Ganadolla;
mutta meidän on annettava hänelle aimo läksytys — hän on ollut meillä
vasta muutamia viikkoja.»

He suuntasivat matkansa jyrkän harjanteen laelle. Mies ratsasti edellä
ja koetti aina etsiä turvallisimpia kohtia, sillä häntä hävetti
äskeinen huolettomuutensa, kun hän mietti, kuinka vähällä tyttö oli
ollut joutua vakavan tapaturman uhriksi hänen ajattelemattomuutensa
tähden. He ratsastivat harjannetta pitkin, kunnes saivat näkyviinsä
vähäisen notkelman, jossa oli laitumella pieni karjalauma. Sitten he
poikkesivat harjulta, alkaen hitaasti laskeutua eläinten luokse.

Lähellä rinteen juurta he tapasivat valkopäisen härän seisomassa
alati viheriöivän tammen suojaisessa varjossa. Se käänsi villaisen
otsansa heihin päin ja tarkkaili heitä rauhallisesti hetkisen
punareunaisilla silmillään. Sitten se kääntyi jälleen toisaalle ja
jatkoi märehtimistään välittämättä heistä enää sen enempää.

»Tuo on kai Ganadon kuningas, eikö niin?» kysyi tyttö.

»Se on samannäköinen, eikö olekin? Mutta se ei ole se, vaan Kuninkaan
uhkein poika, ja jollen erehdy, panee se vanhuksen tiukalle ensi
syksynä, jos viimemainitun on mieli pysyä ylimmäisenä. Sitä ei ole
vielä kertaakaan pantu näytteille. Se on isän mielihaave. Hän haluaa
aina viedä parhaan palkinnon saajan ensiksi suuriin näyttelyihin
ja hämmästyttää maailmaa. Hän on pitänyt tämän veitikan piilossa
siitä alkaen, kun alkoi näkyä merkkejä, että siitä sukeutuu komea
härkä. Vähintään sata karjankasvattajaa kävi viime vuonna katsomassa
laumaamme, mutta yksikään heistä ei nähnyt sitä. Isä kehuu sitä
uhkeimmaksi sonniksi, mitä milloinkaan on elänyt, ja sen ensimmäinen
näyttely on kansainvälinen.»

»Siitä olen varma, että siitä tulee voittaja!» huudahti tyttö.
»Katsohan sitä vain! Eikö se ole kaunis?»

»Sen lautaset ovat kuin biljardipöytä», huomautti Custer ylpeästi.

He ratsastivat alemmaksi lehmien sekaan. Niitä oli tusinan verran —
kolmivuotisia. Piilosta pienen pensaan takaa erotti miehen valpas katse
vähäisen, punaisen ja valkean kirjavan mytyn.

»Kas tuolla se on, Grace», huusi hän, ja he ratsastivat sinne päin.

Yksi lehmistä katsahti pelokkaasti ensin heihin, sitten pensaaseen ja
lähti vasikkaa kohti, ammuen valittavasti.

»Emme me tee sille pahaa, piijuseni», vakuutti mies.

Heidän saapuessaan lähemmäksi nousi pensaan vierestä otus, jolla oli
pitkät, hontelot sääret, paksut nivelet ja suuret, tummat silmät ja
jonka tahraton, valkean ja punaisen kirjava karva välkkyi terveydestä
ja elinvoimasta.

»Mikä soma olento!» riemuitsi tyttö. »Kuinka tahtoisinkaan sulkea sen
syliini! Minä rakastan sitä, Custer!»

Tyttö oli liukunut satulasta ja heitettyään suitset maahan lähestyi
vasikkaa.

»Varo lehmää!» huusi mies, laskeutuen ratsun selästä ja tullen tytön
luokse pujotettuaan käsivartensa Apachen suitsiin. »Se ei ole ollut
paljoa talolla ja saattaa olla hiukan villi.»

Vasikka seisoi hetkisen paikallaan, nosti sitten häntänsä suoraksi ja
kirmasi sitten hurjasti suojaan emänsä taakse.

»Kuinka pidänkään siitä! Kuinka paljon siitä pidänkään!» hoki tyttö.

»Samoin sanot varsoista ja porsaista», muistutti mies.

»Minä pidän niistä kaikista!» huudahti tyttö, ravistaen päätään, silmät
loistaen.

»Pidät niistä, koska ne ovat pieniä ja avuttomia kuin sylilapset»,
selitti mies. »Oi, Grace, kuinka paljon pitäisitkään lapsesta!»

Tyttö punehtui viehkeästi. Äkkiä tempasi Custer hänet syliinsä, painoi
häntä rintaansa vasten ja oli tukehduttaa hänet pitkällä suudelmalla.
Hengästynyt tyttö kiskoutui osittain irti, mutta mies piti häntä yhäti
kiinni.

»Miksi et suostu, Grace?» hän rukoili. »Kumpikaan meistä ei koskaan
löydä ketään toista. Isä, äiti ja Eva rakastavat sinua melkein yhtä
paljon kuin minäkin, ja teikäläiset taas, äitisi ja Guy, tuntuvat aina
pitäneen avioliittoamme itsestään selvänä asiana. Eihän syynä ole
juominen, vai onko, rakas?»

»Ei; syynä ei ole se, Custer. Tietysti tulen vaimoksesi joskus, mutta
en vielä. Katsos, enhän vielä ole elänyt, Custer! Ja minä tahdon elää.
Tahdon tehdä jotakin muualla kuin siinä uneliaassa elämässä, jota olen
aina viettänyt, ja siinä uneliaassa elämässä, jota saan viettää vaimona
ja äitinä. Tahdon elää vähän, Custer, ja sitten olen valmis asettumaan
paikalleni. Te kaikki väitätte minua kauniiksi, ja sisimmässäni,
sieluni sisimmässä sopukassa, tunnen, että minulla on taipumuksia. Ja
jos minulla on, on minun käytettävä Jumalan minulle suomia lahjoja.»

Hän puhui hyvin vakavasti, ja mies kuunteli kärsivällisesti ja
kunnioittavasti, sillä hän käsitti, että Grace nyt ilmaisi hänelle
salaisen halunsa, jonka oli täytynyt kauan piillä hänen rinnassaan.

»Mitä oikeastaan tahdot tehdä, rakas?» hän tiedusti hellästi.

»Minä — oi, se tuntuu niin oudolta, kun koetan pukea sen sanoiksi,
mutta haaveillessani siitä, se on hyvin kaunis ja hyvin todenmukainen.»

»Näyttämökö?» kysäisi Custer.

»On niin sinun tapaistasi ymmärtää!» Grace hymyili hänelle palkkioksi.
»Suostutko auttamaan minua? Tiedän äidin panevan vastaan.»

»Vaaditko minua auttamaan sinua viemään kaiken onnen elämästäni?»
huomautti mies.

»Sehän olisi vain vähäksi aikaa — vain muutamiksi vuosiksi, ja sitten
palaisin luoksesi — sitten kun olisin luonut urani.»

»Et tulisi takaisin koskaan, jollet pettyisi toiveissasi», intti
Custer. »Jos menestyisit, et enää koskaan tyytyisi mihinkään muuhun
elämään tai ilmakehään. Jos palaisit epäonnistuneena, niin sydämessäsi
olisi pakostakin aina hitunen katkeruutta. Se ei milloinkaan enää olisi
sama herttainen, valoisa sydän, joka lähtiessäsi oli niin hilpeä.
Täällä saat näytellä todellista osaa todellisessa näytelmässä, joka
ei ole teennäinen eikä ahtaalla, maalattujen kulissien ympäröimällä
lavalla.» Hän heilautti kättään laajassa kaaressa. »Katso tätä
ympäristöä, jonka Jumala on luonut meitä varten näytelläksemme
siinä osamme — ne osat, jotka Hän on meille valinnut! Sinun äitisi
on esiintynyt tällä näyttämöllä, samoin minun. Luuletko heidän
toiveittensa romahtaneen? Ja he molemmat olivat kauniita tyttöjä — yhtä
kauniita kuin sinä.»

»Voi, sinä et ymmärrä sittenkään, Custer!» valitti Grace. »Luulin sinun
ymmärtäneen.»

»Ymmärrän, että minun on sinun itsesi tähden pantava parhaani
saadakseni sinut uskomaan, että sinua odottaa täällä yhtä rikas elämä
kuin näyttämöllä. Taistelen ensi sijassa sinun onnesi puolesta,
Grace, ja sitten omani. Jos kärsin tappion, niin sitten teen kaikkeni
auttaakseni sinua toteuttamaan pyrkimyksesi. Jollet voi jäädä tänne
varmana siitä, että tulet onnellisemmaksi täällä, en halua sinun
jäävän.»

»Suutele minua!» pyysi tyttö äkkiä. »Joka tapauksessa olen sitä vasta
vain ajatellut. Älkäämme senvuoksi olko huolissamme, ennen kuin siihen
on jotakin syytä!»



II.


Mies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui
toisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt
sillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia
jalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen,
sai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti
epäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän
pahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen
alati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti
muistutti kaukaista ukkosenjyrinää.

Mies vilkaisi ympärilleen.

»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti
uhkavaatimuksen.»

»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan
hänen ratsunsa luokse.

»Kammottavaa!» lisäsi Custer auttaessaan tyttöä satulaan.

Sitten hän itse keikahti ratsaille.

Keisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin
tällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.

»Eikö se näytäkin ilkeältä?» huusi Grace. »Katsohan vain sen silmiä!»

»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen
sinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät.
Mutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi
lähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»

Hän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen
laukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla
saappaansa vartta.

»Hei, sinä, sukkela vintiö! Laputa jo!» hän kiljaisi.

Sonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes
ratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi
sivulle, ja hevonen meni ohitse.

»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.

»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»

»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin
käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua.
Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka
tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka
olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»

Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse
yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua,
milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen,
himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla
lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon,
ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.

»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään
katsomaan sitä.»

He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon
pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle
rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa
niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.

»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty
aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat
liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»

»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti
tyttö.

»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien.
Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet
kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen
katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon
vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se
vie — tänään on liian myöhäistä.»

»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti
Grace.

Polku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä
pensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen
olisi helpompi päästä sen lävitse.

»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen
harjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä
ranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti
ratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy
viedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan
meistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei
joku meistä ratsasta sitä tietä.»

Cañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei
oltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa
kasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua,
jakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja
sekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.

»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä
on kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»

»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus
hiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»

Custer ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia
herefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa
vielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka
ulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta
missä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma,
sillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.

Kun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta
vuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin
pitkin tietä.

»Heidän on täytynyt tulla tuolta ja mennä sinne», hän virkkoi.

»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat
öisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan
teidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»

Custer avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät _barrancon_
halki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden
kaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli
noin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa.
Se sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen,
kattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon
valossa näytti maurilaiselta linnalta.

Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla,
sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia
sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä
kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta
saartamassa _patiossa_ istuva seurue heidät.

»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin
kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme
juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle.
Guy tulee myöskin.»

»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista
täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne
kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»

»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui
eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi
käsivartensa tytön olalle.

»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer,
»mutta sensijaan hän tahtoo —»

Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen
päätään.

»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse
hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.

Custer hymähti leppeästi ja astui ovelle.

»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa
sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»

Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa
pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan
Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin
miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan.
Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun
eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen
olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän
kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin
päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään
nuoren Penningtonin.

»Menkää toimistoon perimään palkkanne!» käski Pennington.

»Ensin opetan teille, te senkin —»

Äkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa
tuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan
ryntäyksensä.

»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi
Pennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä
_moisen_ selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»

Hän oli tuntenut wiskyn hajua tempaistessaan miehen ohitseen.

»Aiotteko _te_ antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?»
kysyi Allen.

»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä
on se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne
saada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta
laputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»

Mies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen
hyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen
järkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun
rinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.

»Minä en tätä unohda, te — te —»

»Pitäkää se kaikin mokomin mielessänne!» kehoitti Pennington.

»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»

Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen
luokse ja silitti sen turpaa.

»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia,
eihän?»

Portaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.

»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?»
hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä
tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan
milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on.
Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»

»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.

Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa
rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä
siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan,
vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä,
ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen
oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei
ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun
kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean
puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki
noustakseen ratsaille.

Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta
ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja
huusi Penningtonille:

»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»

»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne
myöskin, Guy.»

»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle
näytettävää.»

Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä,
joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun
komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille
pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa
yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.

»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.

Pennington hymyili.

»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.

»Et maista!» kummeksui Evans.

»En.»

»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu
sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se
on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää
neljännes. Voitko uskoa sitä?»

»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»

»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus
tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän
ojensi toiselle pullon ja lasin.

»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin
hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän
kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.

»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon
sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»

Pennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.

»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava,
Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti
taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.

»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»



III.


Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä
myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka
seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa
cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit
ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää,
alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen
karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon
tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä
punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät
ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen,
ulkorakennuksineen ja katoksineen.

Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella
kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset
tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana,
Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin
valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.

Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi
hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.

»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.

»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi
Pennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi.
Se ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa
samanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin
muodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien
seassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat
kukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä
utua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta
oivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija
on nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen
mestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta
samanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi
jäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain
sydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»

»Kuinka sinä rakastatkaan sitä!» ihasteli poika.

»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja
Eva rakastatte sitä.»

Poika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta
hänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se
halasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon
laajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot
aaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.

»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen
kestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»

»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin
Gracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on
puhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus.
Ken hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut
olla vanha.

»Lähdetkö sinä?» kysyi hänen poikansa.

»Kyllä; odotin teitä.»

»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian
kylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen
katsomaan.»

Molemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet,
kun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan
siellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen
portaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui
pojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.

Äkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi
miehen.

»Hei vain, Allen!» hän tervehti.

»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin
tervehdykseen sen paremmin.

»Se on ikävää», valitti Evans.

»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja
jatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.

Guy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja
otsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen
nähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä
keskustelua.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan
aitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa
olivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen
kuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä
aikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti
vanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.

Eversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta
sitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West
Pointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban
sodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan
päätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena.
Vuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja
heikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.

Kahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita
miehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka
koko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän
sukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä
kauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer
Penningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä
hän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut
alistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä
ennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa
maahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien
ystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo
Cus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.

Ja niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja
pieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena,
hoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli
ollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen
keuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle
oli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli
kaupaksi, oli siemen kylvetty.

Maanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen
hevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja
hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa.
Mutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi
kukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut
ranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen
ja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi
palata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä
voisi tulla hänen pysyvä kotinsa.

Vanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen
ja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että
herefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan
ihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on
puhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan
linna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta
hänen kotinsa.

Hänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta
erottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan
ennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota
hän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli
siihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun
palaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui
kirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan
asuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne
takaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.

He olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen
vaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva.
Äitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer
nuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä
oli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.

»Entä mitä sinä, Julia, siitä arvelet?» tiedusti eversti.

»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta
taidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta
uskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»

»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on
äitimme, Kalifornia lemmittymme.»

Ja niin he jäivät Rancho del Ganadolle.



IV,


Työ ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa.
Leikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin
kykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja
tavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin.
Samalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan
koettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun
ihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan
hihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin,
sukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään
veteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa
työssä kuin hekin.

»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja
sitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme
ehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»

»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua
näihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte
uidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä
huomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»

Eversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät
kilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä
valmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja
nousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.

»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien
vettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»

»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut
puhtaasti ja rehellisesti.»

»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se
sopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät
uimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle
vedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin
verran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten
kuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät
käsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen
kohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.

»Sinä voitit, Grace!» luikkasi eversti.

»Tämä ei ole rehellistä!» huusi Custer. »Isä tarttui nilkkaani!»

»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän
on palkintotuomari.»

»Hän on aika vintiö erotuomariksi», jupisi Custer leppeästi.

»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!»
kehoitti isä.

»Kuinka paljon sinä saat siitä? Paljonko maksat hänelle, Grace?»

He naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa
pukeutumaan.

Guy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta
talon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa
pensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala
kauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.

Laakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti.
Hänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen
tuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä
vihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja
katosi näkyvistä.

Hän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli
laskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja
lausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut
häntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista
sadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja
hänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin
laakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen
perinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.

Kahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen
matkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä
välkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia
ranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja
pienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä.
Ja sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian
ihanan yön loistoa.

Tien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle
kuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut
kokoontua.

»Eva tulee!» hän ilmoitti.

Tyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi
päätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä
tervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta.
Päinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet
oppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen
välinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla,
ettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen
ahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen
luonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset
eivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä
katseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä
joukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät
piirteet.

Kuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja
seisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan
ohjaajan istuimelta.

»Hyvää iltaa, kaikki!» hän huusi.

Suikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä
kimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä
aikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja
kiiti isän luokse.

»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki
hänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi
takaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan,
kun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä
oli _niin_ suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet,
_kenet_ luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et
sinä ilmoisna ikinä!»

»Kenet sitten tapasit?» tiedusti äiti.

»Niin, sisko-typykkä, _kenet_ kohtasit?» kysyi velikin puolestaan.

»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei
olisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin
_jumalallista_ tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En
ensinkään nähnyt sinua.»

Nuori mies nyökkäsi yrmeänä.

»Kiitos, hyvin. Kuinkas voit itse, Eva?» hän vastasi.

»Myöskin rouva Evans on täällä, rakas», muistutti äiti.

»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen _niin_ ihastunut. Mutta sinun
olisi pitänyt _nähdä_ hänet, ja äiti, minä sain mitä _sukevimman_
ratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota
Guy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»

»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö
tiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin
— ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin
nopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»

»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan»,
virkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.

»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet
ostanut hänelle piipun.»

»Miten ihmeessä sen arvasit?» kummasteli Eva.

Custer nauroi niin, että huojui tuolissaan puolelta toiselle.

»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että
minulla on piippu hänelle?»

»Siitä, ettei hän milloinkaan polta muuta kuin savukkeita.»

»Sinä olet kauhea!»

Custer veti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään
käsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»

»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se,
etten tähän asti ole saanut todella hyvää.»

»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että
_Sherlock Holmes_ poltti aina piippua.»

Veli rypisti otsaansa.

»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän
tunnusti.

»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole
kirjailija?»

»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.

»Niin, mutta sinusta tulee!» intti tyttö ylpeästi.

»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa
kirjailija _Sherlock Holmes_, joka kirjoitti Conan Doylen!»

Tytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa
harmistuneelle hymylle.

»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman
siistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»

Tanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa
huonettaan kohti.

»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä.
»Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.

»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti
nauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»

»Ja hän on meidän, Luojan kiitos!» virkkoi veli.

Eversti silmäili Evan kaupungista tuoman sanomalehden otsakkeita.

»Mitä uutisia?» tiedusti Custer.

»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja,
lapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes
kyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä
uusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua!
’Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu
rannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön
erikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän
teorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä
eräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi
sitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt
säilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin
varastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia
varkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota
ei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet
tietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli
lastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin
ympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä
otaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin
veneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on
yksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten,
vähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän
nestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä
tavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä
mukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat
varoittavan rangaistuksen.»

»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan
kielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella
rypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin!
Esi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»

»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen
heinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta
vanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen,
luoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi
syvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva
kirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut
siitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori
Pennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään,
kurjat, kelvottomat lurjukset!»

Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän
Evaa viivyttää?» hän huomautti.

»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla
meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä
pahastu.»

»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun
kannettava minut ruokasaliin.»

Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet
vanhempiensa jälessä.

»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.

Ole vaiti!» tokaisi Evans. »Sinä kiusoitat minua.»

Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi
seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin
keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina
ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä
se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja
englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin
runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien
merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset,
hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen
pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.

Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti
hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:

»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»

»Ketä niistä tarkoitat?»

»Ketäkö? Kuinka monta oikein kohtasitkaan?»

»Heitä oli tusinoittain.»

»Tarkoitan sitä, josta lepersit niin kovin kehuvasti.»

»Ketä minä sitten kehuin? En muista itse.»

»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti
nuori mies harmistuneena.

»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt
lahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»

»Tahdon tietää, kuka hän on», tiukkasi Guy.

»Kuka niin?»

»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin
ihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka
hän on? Juuri sen tahdon tietää.»

»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun
täytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet
ikinä nähnyt. Hän —»

»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä,
kuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»

»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön
sävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri
Suurta!»

»Wilson Crumb! Kuka hän on?»

»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka
Wilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.

»En ole koskaan kuullut hänestä mitään», vastasi mies.

»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta
näyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»

»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?»
tiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut
sinun mainitsevan häntä.»

»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin
tanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä
on! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he
usein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»

»Ja sinä kai kutsuit häntä?» kysyi Custer syyttävästi.

»Miksikäs en? Olihan minun oltava kohtelias, eikö ollutkin?»

»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti
veli, katsoen everstiin apuapyytävästi.

»Hän ei kysynytkään isältä, vaan minulta», vastasi tyttö.

»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee
kaikki pienet pulmat.»

»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi,
jos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla
ranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»

»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat
huonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen
johtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista.
Sitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse
valtamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi
laskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»

»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi
rouva Pennington.

»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme
noin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat
todellakin hyvin kilttejä.»

»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti
eversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»

»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he
keräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja
muita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»

Hän pudisti päätään epäilevästi.

»Teitä molempia vaivaa se, ettette tahtoisi sallia meidän tyttöjen
nähdä hauskannäköisiä kaupunkilaisnäyttelijöitä», väitti Eva. »Juuri se
teissä on vikana!»

»Niin, he ovat mustasukkaisia», yhtyi rouva Pennington nauraen.

»No niin», sanoi Custer, »jos on näyttelijöitä, on myös
näyttelijättäriä, ja mikäli olen heitä nähnyt, ovat jälkimäiset
kauniimpia kuin edelliset. Kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, antaa
heidän kaikin mokomin tulla. Kutsu heidät heti — kuukaudeksi — sähkötä!»

»Hupakko!» huudahti hänen sisarensa. »Hän ei ehkä tule tänne lainkaan.
Hän mainitsi siitä vain sattumoisin.»

»Ja koko tämä myrsky vesilasissa turhanpäiten», virkkoi eversti.

Heti lakattiin keskustelemasta Wilson Crumbista, ja kaikki, myöskin
vaikutuksille altis pikku Eva, unohtivat hänet.

Nuorten keräytyessä pianon ääreen istuutuneen rouva Penningtonin luokse
arkihuoneeseen, sijoittuivat rouva Evans ja eversti Pennington syrjään
puhelemaan kaikenlaisista asioista kuunnellessaan laulua.

»Meillä on uusi naapuri», huomautti rouva Evans, »neljän hehtaarin
suuruisella hedelmätarha-alueella, joka on meidän länsipuolellamme.»

»Niin — rouva Burke. Hän on siis jo muuttanut sinne, niinkö?» kysyi
eversti.

»Hän saapui eilen. Hän on itävaltioista kotoisin oleva leski ja hänellä
on luullakseni tytär Los Angelesissa.»

»Hän kävi luonani noin kuukausi sitten», kertoi eversti, »kysymässä
minulta neuvoa paikan ostamisesta. Hän näytti hyvfn hienostuneelta,
rauhalliselta, vaatimattomalta naiselta. Minun on ilmoitettava asiasta
Julialle — hän menee naapuria tervehtimään.»

»Kutsuin hänet eilen päivälliselle luoksemme», sanoi rouva Evans. »Hän
näyttää hyvin heikolta ja oli lopen uupunut. Tavaroiden purkaminen ja
uuteen asuntoon muuttaminen kysyvät vankankin ihmisen voimia, ja hän
näyttää niin hennolta, etten tosiaan käsitä, kuinka hän sen kaiken
kesti.»

Sitten keskustelu siirtyi muihin aineisiin, ja pian pianon luona ollut
seurue hajaantui, ja Eva riensi tanssiaskelin isänsä luokse.

»Oivallinen isä!» hän huusi, tarttuen isänsä käsivarteen. »Yksi tanssi
ennen maatapanoa — jos rakastat minua, niin yksi tanssi, vain yksi!»

Pennington nousi tuoliltaan nauraen.

»Kyllä minä tiedän yhden tanssisi, sinä pieni pettäjä — viisi
fox-trotia, kolme one-stepiä ja yksi valssi.»

Käsivarret toistensa ympärille kierrettyinä he lähtivät tanssisaliin;
se oli todella tilava leikkisali autovajan vieressä. Heidän jälessään
tulivat molemmat vanhemmat naiset, pojat ja Grace Evans, nauraen ja
jutellen. He aikoivat tanssia tunnin ja sitten paneutua levolle, sillä
he nousivat aikaisin ja olivat satulassa ennen auringon nousua. He
elivät onnellista, huoletonta eloaan kaukana suurkaupungin hälinästä ja
pölystä, ja kuitenkin heillä oli enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä,
kuin useimmilla kaupunkilaisilla konsanaan.



V.


Huvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu
Hollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää
olevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista,
italialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain
vanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset
puuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa
oli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella
puolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen
yhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on
keksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille,
jotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä
pergola on parantumaton tauti.

Talon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle
ja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation
— hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti.
Se oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme
poranreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren
yläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme
purppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.

Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että
lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla
tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen
olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa
yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana
todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.

Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen,
viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan
suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit
ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen
raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja
vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka
tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan
äänettömästi huoneesta.

Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina
pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja
näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan
levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja,
joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma
tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen
peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata
eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.

Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa
huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat,
ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.

»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.

Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä
kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu
huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on
hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat,
sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin
kuin hän.

Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja
siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin
oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka
se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette
siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette,
ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.

Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu
huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa
puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa
ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä
tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut
kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä
kantapäähän.

Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan
yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan
ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo
sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy
pieluksien sekaan.

Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa
voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii
kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin
hän herpaantuu ja lepää hiljaa.

Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää
koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi,
joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen
estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden
lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että
sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään,
mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja
laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään
sohvaan.

Äkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.

»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen
sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.

Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein
uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana
olevaan kylpyhuoneeseen.

Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa
arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän
viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja
sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa
soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan
laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.

Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu
särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.

Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on
vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen
järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen
vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon
ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.

Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet
vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi
joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime
kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut
mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota
hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin
sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma,
että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea
piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen
luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli
synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.

Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä
keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin
te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa
huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen
lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu
päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit
reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt,
tahi jos näki, ei ymmärtänyt.

Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys,
joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön
menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen
jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä
— saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.

Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista
toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai
vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä.
Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä
hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen
menestymismahdollisuuksiinsa nähden.

Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin
päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä,
joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen
se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli
ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon
Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli
poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.

»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani,
sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin
teen sen kovin mielelläni.»

Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin.
Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt
paljoakaan tukemaan häntä.

»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette
voi tehdä mitään.»

»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä
tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin
noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin
hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin.
Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä
lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei
merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä;
hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän
ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui,
nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.

Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia
kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä
ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa
sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän
huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi
ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta
tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän
olisi välittänyt.

Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei
myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka
hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen
somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta
kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän
suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.

Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta
aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän
kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä
nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden
päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli
nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut
näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.

Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren
nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi
kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja
hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet.
Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä
teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä
tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka
ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten
kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille,
ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.

Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni
osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota
hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin
kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka
miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä
vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti
kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa
herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran
hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.

Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut —
vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita
vuosia.

»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut.
»Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä
hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen
kohdalle.»

Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän
osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen
kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut
hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä
dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se
automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja
sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin.
Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä
huolehtinut.

Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut
muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä
häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä
kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua
mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa
olisi saattanut puhua.

Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin
tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta
ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista
loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki,
oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut
rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli
kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.

Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä
kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka
riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen
lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se
johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja,
keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän
oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?

Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän
ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti
oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä
mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa
hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti
kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän
liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt
avioliittoon.

Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan
päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut
heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen
vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.

»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille
jotakin, mikä virkistää teitä.»

Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti
taskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden
senttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi
kääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin
kiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta,
jonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.

»Se näyttää ihan lumelta», huomautti Gaza.

»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin.
Katsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»

Hän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi
sen sieraimiinsa.

»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan
itsenne uudeksi naiseksi.»

»Mutta mitä se oikein on?» tiedusti tyttö. »Eikö se vahingoita minua?»

»Se saa teidät tuntemaan itsenne voimaolennoksi. Koettakaahan!»

Tyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää
hän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.

»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb
poistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran
käsillä.»

»Mutta haluaisin tietää, mitä se on», tiukkasi Gaza.

»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun
haistelette sitä.»

Crumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta,
jonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se
oli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon
lyijykynällä oli kirjoitettu »K.»

»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi
tiedustaa sitä Wilsonilta.

Seuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi
puolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan.
Hänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana
iltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle.
Seuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan
retkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä.
Silloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del
Pason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut
mitään.

Crumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä
puolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.

»No?» kysyi mies.

»Mitä niin?»

»Tuletko asumaan luokseni?»

»Ilman avioliittoako?» tiedusti tyttö.

Häntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen
katseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan
vähäiseen, valkeaan jauhemäärään.

Crumb purskahti nauramaan,

»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin,
etten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San
Franciscossa.»

Gaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta
se ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin
hän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut
naineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella,
kuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun
säädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.

Hän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli
todellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo
valkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä
etäällä.

»Vastaa minulle ensin!» hän vaati. »Aiotko olla järkevä vai etkö?»

»Tarkoitatko, ettet anna sitä minulle, ellen tule?» kysyi Gaza.

»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet?
Tiedätkö, kuinka paljon tuollainen ’K’-käärö minulle maksaa? Kaksi
ja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä.
Minkälaisena nallikkana minua pidät?»

Tytön silmät, jotka yhäti tuijottivat valkeaan jauheeseen, soukkenivat.

»Minä tulen», kuiskasi hän. »Anna minulle se!»

Hän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä
mies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa.
Päivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti
käsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi
pääoven ja huusi:

»Hyvästi!»

Crumb syöksyi arkihuoneeseen.

»Minne aiot?» hän tiedusti.

»Kotiin», oli vastaus.

»Ei! Et saa mennä!» huudahti mies. »Lupasit jäädä tänne.»

»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin
olet eronnut ja me olemme naimisissa.?

»Kyllä tulet takaisin», sähähti Crumb, »kun tarvitset lisää lunta.»

»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä
rohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»

Crumb nauroi ääneen.

»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän
olet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania
päivässä!»

Hetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta
kauhua.

»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan
oven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja
katosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.

Mies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän
tiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se
oli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi
eikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina
olisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei
ollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson
Crumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän
työn.

Hykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen
lunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.

»Se pikku pahus!» hän äännähti.

Kuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten
hän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.

Melkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei
tietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä
hänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin
lähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle
tämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan
Hollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut,
ei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti
rauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti
etukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli
näyttelemässä maaseudulla.

Crumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja
paneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien
rauhattomana kyljeltä toiselle.

»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin
arvosta kokaiinia — pikku pahus!»

Seuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb
ilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein
heti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat
kahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän,
että hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän
ei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä
puolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan
mahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän
saisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli
päivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa
huvilassa.

Crumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden
tähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta
ei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen
viikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei
pannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen
— yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan.
Jonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä
myrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä
hän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin
aikaisemmin.

Kuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan
hankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada
sitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi
suunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja
niinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden
käyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa
Vista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja
morfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan
useita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän
kanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden
tähden he huvilaan tulivat.

Eräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia,
liuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen
alla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun
ja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa
sen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän
voimakkaamman myrkyn orjaksi.

Eräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli
tuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan
jälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri
palannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja
hänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen
myyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin
henkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen
liikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän
säännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui
hankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin
Los Angelesissa.

Jos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan
hänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli
hoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla —
hänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää
kotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken
tarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa
pankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista
sadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta
ja kutsui äidin luokseen.

Sinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella
numerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut
äitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut
tulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli
täytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä
äidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin
melkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.

Crumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä
osa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi
samoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti
houkutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.

Aikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen
kirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi,
ettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka
haluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia
ja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen
ja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne
sisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat,
vapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän
joskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä,
olivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen
elämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia
ihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä
miten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?



VI.


Oli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun
sadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman
vihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit
vieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat
katselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat
elämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa
hirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi
sille Ganadon keisari.

Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä
ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen
reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä
kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja
hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui
vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan
heistä virkkanut mitään.

»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies
vihdoin.

Tyttö pudisti päätään.

»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.

»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla
tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta
ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden
ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä
voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että
se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain
suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä
ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa,
Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»

»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö.
»Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon
mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon,
että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi
poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos
tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»

»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin
pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen
kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee
naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt
näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän
haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle
merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä,
mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään
voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja
rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi
meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei
senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä
keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja
omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden
ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin —
mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun
hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»

»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun
aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En
tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti
ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta
kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun
lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden.
Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille,
että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä
minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään
muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että
joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma
olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että
aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa
olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu
vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä
ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi
lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen
siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»

»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.

       *       *       *       *       *

Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui
tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän
liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin
kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti
lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja
silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.

»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.

»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.

»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja
sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja
perustaa oma koti.»

»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.

»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona»,
esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»

»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.

»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua»,
valitti poika nyreissään.

»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut
päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini
tuettavaksi?»

»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi
halventavasti äidistäni.»

»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin
puhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö
hänestä tule anoppini?»

Pojan synkkyys hälveni kuin taikaiskusta.

»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit.
Sinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee
anoppisi!»

Eva punastui.

»En ole sanonut sinnepäinkään. Kuinka perinpohjaisen typerää!»

»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme
— ’rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva
Penningtonin kihlauksen’.»

»Hautajaisilmoitus myöhemmin», tokaisi tyttö, katsoen poikaa äkäisesti.

»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä
Mutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä
aina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»

»Pesisin astioita», täydensi tyttö.

Valo sammui pojan silmistä, ja hän loi surullisena katseensa maahan.

»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut
sinun siitä välittävän.»

Tyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.

»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen
olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen
pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi,
hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi
sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa
mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun
sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy
Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen
vaimonsa on saanut tuon hatun?»

»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava
kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»

»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi
todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja
aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi
itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä
kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei
voi olla rakkautta eikä onnea.»

Pojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.

»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun
nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö
voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»

»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä
nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä
häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki
asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian
kauhealta.»

»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan
murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»

»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä
teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen.
En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi,
tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy
— se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä
lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina
asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä.
Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule
ennalleen.»

Hänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan
kuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.

»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti
olevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri
tulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa
joskus minutkin uskomaan.»

»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle
ominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä
tulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki
pöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi
seuraavaan tapaan: ’Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on
voittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän
on saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä
kuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary
Pickfordilta.»

»Miksi sivuutat Douglas Fairbanksin ja Charlie Chaplinin?» huomautti
Guy.

Tyttö nousi seisomaan.

»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei
ole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko,
kuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja
juoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme,
jos näimme?»

»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?»
kysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja
sitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan
tallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me
ihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»

»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta,
ja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»

»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen
jälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla
lehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui,
jos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»

»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta
yhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»

»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä
puoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista.
Varmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän
itse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin
omaansa.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.

»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo
mennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»

»Luuletko todella niin?»

»Tiedän sen», vakuutti Guy.

He kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse
kiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle.
Tämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat
saaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu
vesihyasinteille ja loistaville fantaileille.

»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa
lammikossa.»

»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena»,
vastasi poika nauraen.

Alemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä
vuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin
länsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat.
Heidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti
noiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden
puistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä
pähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen,
joka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.

Vaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa,
tunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti
tyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti
hän ei ollut.

»No niin, Ev», sanoi poika, »taidanpa lähteä liikkeelle.»

»Näin aikaisin?» kummasteli tyttö.

»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia
pienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa,
voisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»

»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään
muuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen
avioliittoa.»

»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin
suuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu
sankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti
poika.

»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri
menemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon,
sallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, _ehkä_.»

»Kiitos!» huudahti Guy.

Hetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja
lähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.

»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään?
»Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt
ratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»



VII.


Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen
alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa
ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti
ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa.
Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu
satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti
edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.

»Hei, Allen!» hän virkkoi.

Mies nyökkäsi.

»Mikä hätänä?» hän kysyi.

»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.

»No?»

»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko
varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»

»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on
teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan.
Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille
kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen
dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä
hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan,
poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää
silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne
aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin
nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten
hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»

Evans nyökkäsi.

»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta
antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin
menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä
ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen
pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään
muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei
ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»

»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen.
»Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te
olette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan
ollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New
Yorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja
juuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin
laivasta kukkuloille.»

Evans tuijotti mieheen silmät levällään ällistyksestä.

»Miten voitte väittää sellaista?» hän kysyi pilkallisesti.

»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti
Allen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä
tehnyt?»

»Mutta sehän on katala, tekaistu juttu!» kivahti Evans.

»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan,
jos käyttäydytte kunnollisesti.»

Evans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja
halveksimisen ilme.

»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta
dollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun
nähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»

Hän käänsi hevosensa ratsastaakseen pois.

»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte
luulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme
teitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole
teille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs
toinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen
kauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta
väkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»

»Kuka niin sanoo?»

»_Minä_ sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin
teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi,
kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on
puhumista?»

Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen
harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa
istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.

»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on —
mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän
nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas
ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»

Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla
laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.

»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta
burrojen selässä öiseen aikaan!»

Toinen nyökkäsi vahvistukseksi.

»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.

»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä
rajallamme! Milloin tulette?»

»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello
kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän
on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon
kuluessa myynyt — onko selvä?»

»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan
takaisin rancholle.

Allen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa
taaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki
ratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä
hevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.

Pennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa
Allenin noudattama tie kulki.

»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin
ystävällisesti.

»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi
entinen tallimies.

»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington.
»Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»

»Sitäpä en, lempo soikoon, teekään!» huusi Allen.

Samassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli
vieläkin vikkelämpi.

»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten
toista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja
suoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua
selkkauksiin teidän tähtenne.»

Mitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia
alaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington
tarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan
ulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.



VIII.


Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä
ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi
korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta,
puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto,
joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin
päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina
helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito
taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo
uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.

»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien
pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on
parempaa kuin minttugrogi!»

»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen
vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni
haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»

Eversti hihitti.

»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut
naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin
ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman
välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi
’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä
pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei
missään ole sen parempaa.»

»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole
havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»

»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui
eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet
— ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta
vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten
tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa
toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja
minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi
kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on
suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa
vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»

Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi
»elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa
alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten
kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.

He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli
ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt
mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta,
nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi
nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään
yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen
ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.

Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan
sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta,
jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut.
Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin
olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat
perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen
perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.

Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle
tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi
päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen
miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi
suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden
kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.

Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa
poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin
rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa
ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa
selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle
varannut.

»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.

»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.

»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä»,
vastasi vaimo.

»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle,
niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut
vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä
kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu!
Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»

»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi,
»etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten
on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi
oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme
elää.»

»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.
»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»

»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä
menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla
kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on
päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia
— hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän
sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»

»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä
tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta
pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että
se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta
joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee.
Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme
kauniin elämän lopun alku.»

»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus
haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.

»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.

»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta
pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»

»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.

Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli
tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä
koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet
toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan
kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.

»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään,
»kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan
kannuksiaan.»

»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta
minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa
se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa
ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»

»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä
patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»

He tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa
ympärillä.

»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon»,
huudahti tyttö.

»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa
avioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»

»Tuolla kummulla.»

Eva heilautti peukaloaan lounaiseen päin.

»Onhan heillä sitten kaksi elämispohjaa», huomautti Custer pilaillen.

»Kaksi? Mitä tarkoitat?» kysyi tyttö.

»Kumpu ja isä», vastasi veli, väistyen äkkiä kauemmaksi.

Eva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin
tyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan
häntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.

»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen
vanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa
selkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»

Eva painoi kätensä hänen suulleen.

»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne
kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen
kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka
on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen
katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka
lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni,
hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja
hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja
—»

Vihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.

»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»

»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä
sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua
suudeltava.»

»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä,
niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka
vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen
nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin
käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.

»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.

»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.

»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»

»Emme tietystikään!»

»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti
eversti silmissään hilpeä tuike.

»No, enkö osaa puhua?» kysyi Eva.

»Puhua! Totisesti hän osaa!» huudahti hänen veljensä.



IX.


Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta
niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään;
hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta
raivanneensa tiensä päämääräänsä.

Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin
ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan,
kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset
suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen
kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen
mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän
nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos
häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että
saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.

Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään
ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa
panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin
tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat
jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli
osoittautui yhtä mahdottomaksi.

Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle.
Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut
hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet
kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen
poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.

Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen
käden omaansa ja hyväillen sitä.

»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan
aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen,
että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli
varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä
hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän
avioliitostaan tulee tosi.»

»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä.
»Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä
sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä
avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan
ylpeitä uudesta tyttärestämme.»

»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten
astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet
ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen
rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»

»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva
Pennington.

»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»

Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä
hymyilemästä.

»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö.
»Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina
samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan
pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet
sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen
itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä
viisikolmatta vuotta!»

Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen
arkihuoneeseen.

»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti
jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.

»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.
»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»

»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.

»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras
ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on
ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»

»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington
ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä
ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta
kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi
hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä
miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani
ei sitä voisi!»

Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin
silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja
tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen
kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. _Hänen poikansa_
ei voinut menetellä väärin!

Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän
nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti
antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut
kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.

Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä
vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun
herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva,
pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja,
jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt
mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät
vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan
samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.

Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa
oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso
olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä
tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin
Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei
voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.

Nuori mies laski kirjansa syrjään.

»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.

Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon.
Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt
olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman
kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta
näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:

»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»

Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä
tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko
— kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen
tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino
itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat
romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua
tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.

Seuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa
ratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin
kuin toiset.

       *       *       *       *       *

Sen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin
makuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia
kuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea
olla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä
hän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja
huoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli,
jota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.

Oli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt
sopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä
hermostuneemmaksi.

Nuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän
oli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut
turmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi
säikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä
leimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia
järjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin
kuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut
lainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se
vain oli mahdollista.

Ainoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt
välitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan
toistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton
todistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei
voinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava,
jos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.

Yhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään,
ettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä
uhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet
dollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi
mennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä
kirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten
sopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää,
vakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi
viekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä
uhkauksilla.

Hän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten
häikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli
tutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen
wiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset,
kun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa.
Kuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan
romaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan
uutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin
tavallisesti.

Istuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli,
kuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja
nuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui
entistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden
kuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan
tällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina
kuuden burron selkään.

Hän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa
piilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen
seuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä
ollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli
eräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu
kasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi.
Rehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna
tulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli
Evans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli
saanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin
kylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli
Guy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli
muodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä
syrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.

Vähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon,
astellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten
tulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa
puuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.

Väkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman
rohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden.
Iso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian
maanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja
kasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen
jälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin
kuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä,
että viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi
neljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut
aavistaa; mutta niin oli asian laita.

Minne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei
tietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti
väkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä
kuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan
kuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.

Wisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa.
Mutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle
myöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä
vaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat
burrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä
retkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma,
jollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä
Los Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät
kauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset
kauriit pesiinsä.

Neljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet.
Hän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli
äänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa,
joita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä.
Meluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat
kuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa
kammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen
viikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä
sen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen
pimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori
Evans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.



X.


Viikkojen vieriessä alkoi ranchon elämän vanhaan uraan juurtunut kulku
yhä enemmän painaa Custer Penningtonia. Sen tympeä yksitoikkoisuus
riisti maun kaikesta, mitä hän oli ennen pitänyt olemassaolon huvina.
Virkeä Apache ei enää jaksanut saada häntä värähtämään riemusta.
Pitkät ratsastusmatkat olivat vain kiusallisia velvollisuuksia, jotka
hänen oli suoritettava. Kummut olivat menettäneet kauneutensa. Custer
syytti haluttomuudestaan tylyä kohtaloa, joka oli tehnyt tyhjiksi
hänen kunnianhimoiset haaveensa. Hän luuli inhoavansa Ganadoa;
hän luuli myöskin — luuli rehellisesti — että vapaus taistella
menestymisestä jonkun suurkaupungin sydämessä tekisi hänet onnelliseksi
ja tyytyväiseksi. Kaikesta siitä huolimatta hän teki tehtävänsä ja
käyttäytyi perheen muiden jäsenien näkyvissä yhtä hilpeästi kuin
ennenkin. Mutta hänen äitinsä ja sisarensa näkivät hänen usein,
kun hän luuli olevansa yksin ja poissa toisten näkyvistä, istuvan
hartiat kumarassa, tuijottaen maahan, ja hänen olemuksestaan kuvastui
lamaannus, josta nuo rakastavat olennot eivät voineet erehtyä.

Lukuisista kirjeistä, jotka olivat saapuneet Gracelta hänen ollessaan
Hollywoodissa ensimmäisiä päiviä, oli huokunut toiveikasta ja
innostunutta henkeä, joka olisi voinut tarttua, jollei tytön menestys
olisi Custerin mielestä ennustanut yhä pitempää, otaksuttavasti pysyvää
eroa. Jos Grace menettäisi rohkeutensa nopeasti, saattaisi hän palata
vuoriston juurikummuille ja heittää iäksi mielestään loistavan uran
haaveilemisen. Mutta jos hän saavuttaisi menestystä, vaikka kuinkakin
vähän, oli Custer varma, ettei mikään voisi houkutella häntä luopumaan
kunnianhimoisista aikeistaan. Hän oli siitä sitäkin varmempi, koska
hän omasta puolestaan ei osannut kuvitella mitään niin voimakasta
vaikutinta, että se voisi taivuttaa kenetkään palaamaan maaseutuelämän
uneliaisuuteen. Mieluummin epäonnistuminen elämän pyörteessä, mietti
hän itsekseen, kuin menestyminen sen asumattomilla ulkolaidoilla.

Seuraavina viikkoina saapui kirjeitä vähemmän, eivätkä ne olleet enää
niin innostuneita, vaikka toivo oli vielä sammumattomana jälellä.
Hän ei vielä ollut kohdannut sopivia ihmisiä, kertoi Grace, ja koko
elävienkuvien alalla vallitsi yleinen lamaannus. Universalilla oli uusi
johtaja, eikä kukaan aavistanut, mitä suuntaa hän lähtisi noudattamaan;
Goldwyn oli sanonut irti puolet työvoimistaan; Robertson-Cole oli
lakkauttanut toimintansa. Mutta hän uskoi varmasti, että kaikki
kirkastuisi myöhemmin ja että hän saisi tilaisuuden yrittää. Hän
pyysi kotiväkeä kertomaan, kuinka Senaattori voi, hyväilemään sitä ja
suutelemaan Apachea hänen puolestaan. Joistakuista hänen kirjeistään
tuulahti hiukan koti-ikävää, mutta vähitellen ne kävivät harvemmiksi ja
lyhyemmiksi.

Ganadon pieniä naapurikokouksia pidettiin edelleen. Laakson ja
juurikumpujen nuorisoa saapui tanssimaan, uimaan ja pelaamaan tennistä.
Myöskin heidän vanhempansa tulivat mukaan, nauttien yhtä paljon
Penningtonien vieraanvaraisuudesta. Ja heidän joukossaan oli Evansien
ranchon toisella puolen olevan pienen puutarhan uusi omistajatar.

Penningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi,
hienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet
aina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea
enemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta
hänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa
ja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli
kohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia
kohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen
mieltään happameksi.

Kun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi
hän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja
raha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän
ei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los
Angelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva
George Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä
pohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä
ja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka
hänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata
jälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin
hellälle sydämelle.

Charity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa
oloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon
kuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi
saaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija,
joka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen
olevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta
avioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli
päinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut
senjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään
ei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit
tietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.

Rouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen
tyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt.
Vanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen
alkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä
ammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet
ponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin
heikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat
Penningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta
voinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli
itse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että
hän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan
jälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.

       *       *       *       *       *

Samalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui
rauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien
sydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata
päämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.

Jospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan
ajatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain
rukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!

Niinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli
oppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä
ovat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan
pois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti,
poistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden
hienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen
luovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.

Hän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta,
jotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan
heitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa.
Kun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän
vastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein
tutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli
kuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.

Hän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan
ohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja
ehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille,
etteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea
niin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.

»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla
ei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi
poistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse
suunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella.
Menkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»

Tyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia.
Hän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin
sisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse.
Hän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka
koettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi
yhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen
laivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi
yksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota
hän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli
löydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen
taakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi
tyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen
paraspalkkaiseksi henkilöksi.

Muutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän
ei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen
ensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja
ystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja
tämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa
silmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön
vartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.

»Kuinka paljon teillä on kokemusta?» kysyi Crumb.

»Olen ollut vain muutamia kertoja ylimääräisenä», vastasi tyttö.

Mies pudisti päätään.

»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän
empi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten
olisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»

Sitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui,
kuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan
kohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa.
Hän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä
vaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat
hyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.

Tässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä
lukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän
muisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada
yrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen
määräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden
ja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja
ominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa
ateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.

»Onko se ehdottoman tarpeellista?» kysyi hän.

»Ehdottomasti», oli vastaus.

Vieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen
käsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa.
Ja kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein
harkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään
henkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa.
Mutta _voisiko_ hän tehdä sen?

Sitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina
toivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata
epäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.

»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon
väkeä, eihän?»

»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii,
niin järjestän kaikki kuntoon heti.»

Kaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön
näyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely
viidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi.
Wilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja
että häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi
tehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko
itsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.

Silmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa
päätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.

       *       *       *       *       *

Apache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan
ja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa
paidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli
kuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä
sen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita,
hilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden
sorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten
ennen.

Äkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien
jotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen
näköisenä.

»Sinä vanha hupsu!» virkkoi Pennington lauhkeasti.

Hevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista
kivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä
uskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen
kuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen,
oliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi
ollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän
olisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä
temppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä
hevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen
luokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa,
mutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos
se empi.

Apache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana,
pitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti
sen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen
luottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne
hyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei
pakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi
sen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin.

Custer oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut
eivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet
ja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet
kesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin,
kauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati
viheriöiviä tammia.

Ratsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli
ratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt
ollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää
hän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat
kirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä
ratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen
heidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa
nähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä
ei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä
laitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti
takaisin talolle.

Oli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies
pitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme
muuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla.
Oli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen
selkoa polusta.

Hänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten
luokse.

»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin,
että hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi
pakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän
joskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän
meneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»

Hyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille
suunnitelmansa.

»Ymmärrättekö?» hän kysyi.

He ymmärsivät ja virnistivät.

       *       *       *       *       *

Kun Penningtonit olivat seuraavana iltana syöneet päivällisen, saapui
muuan rouva Burken ranchopalvelija, ilmoittaen heille, että heidän uusi
naapurinsa oli hyvin sairas ja että hänen talouttaan hoitava nainen
halusi rouva Penningtonia heti tulemaan sinne, sillä hän oli huolissaan
emäntänsä tähden.

»Olemme siellä heti», vakuutti eversti Pennington.

Heidän saapuessaan kävi rouva Burken hengittäminen vaikeasti, ja
eversti kutsui heti puhelimitse sikäläisen lääkärin. Tutkittuaan
potilaan tuli lääkäri heidän luokseen arkihuoneeseen.

»Teidän olisi paras lähettää noutamaan Jonesia Los Angelesista», hän
kehoitti. »Vika on sydämessä. Minä en voi tehdä mitään. Epäilen, voiko
hänkään; mutta se on hänen erikoisalaansa. Ja», hän lisäsi, »jos
sairaalla on läheisiä sukulaisia, olisi mielestäni ilmoitettava heille
— heti.»

Taloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki
esiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.

»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä
hänen osoitettaan.»

»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta»,
kertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on
tässä.»

Hän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen
everstille.

»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington.
»Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori
Jonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»

Tohtori voi, ja asia järjestettiin siten.



XI.


Gaza de Lure istui pianon ääressä, kun Crumb saapui huvilaan numero
1421 Vista del Pason varrella vähän yli kello kuusi heinäkuun
viimeisenä lauantai-iltana. Soittokoneen mustapuiselle kannelle
lasketun, puoliväliin poltetun savukkeen savu kohosi ohuena, keveänä
patsaana tytön tuuhean, tumman tukan yläpuolelle. Hänen sormensa
näppäilivät verkkaisesti haaveellista valssia.

Crumb nyökkäsi hänelle happamesti sulkiessaan oven jälkeensä. Hän
oli väsynyt ja pahalla tuulella atelierissa vietetyn raskaan päivän
jälkeen. Mutta tyttö tiesi, että hän pian olisi mainiossa kunnossa,
vastasi vain hänen nyökkäykseensä ja soitti edelleen. Mies meni
heti huoneeseensa ja hetkisen kuluttua Gaza kuuli hänen astuvan
kylpyhuoneeseen toisesta ovesta.

Puolta tuntia myöhemmin Crumb tuli jälleen näkyviin; hänen partansa oli
ajeltu, ja hän oli reipas ja hymyilevä. Vähäinen pulveri oli saanut
aikaan muutoksen, kuten tyttö oli tiennyt sen tekevän. Mies tuli hänen
luokseen ja nojasi pianoon. Gaza oli hyvin kaunis. Crumbista tuntui,
että hän tuli kauniimmaksi ja kiehtovammaksi joka päivä. Se, että tyttö
oli ollut saavuttamaton, oli kiihdyttänyt hänen intoaan ja muuttanut
hänen himokkaan mieltymyksensä niin läheisesti rakkautta muistuttavaksi
tunteeksi kuin hänen kaltaisensa mies suinkin kykenee tuntemaan.

»No niin, tyttöseni!» huudahti hän hilpeästi. »Minulla on sinulle hyviä
uutisia.»

Tytön huulille levisi heikko, nurja hymy, ja hän pudisti päätään.

»Ainoa hyvä uutinen olisi mielestäni se, että hallitus olisi
järjestänyt iäkkäille humalapäille mukavan hoitolan, jossa heille
maksuttomasti annettaisiin niin paljon lunta kuin he voivat käyttää.»

Hänen viimeinen pistoksensa alkoi menettää tehoaan. Crumb nauroi
leppeästi.

»Mutta ihan varmasti», hän väitti, »minulla on tosiaan paras uutinen,
mitä olet kuullut kuukausimääriin.»

»No?» kysyi tyttö väsyneesti.

»Vanha Sotakirves on saanut eronsa», ilmoitti mies, käyttäen vaimostaan
tällaista lempinimitystä.

»Niin», virkkoi tyttö, »se on hyvä uutinen — hänelle — jos se on tosi.»

Crumb rypisti otsaansa.

»Se on hyvä uutinen sinulle», hän sanoi. »Se merkitsee sitä, että nyt
voin ottaa sinut vaimokseni.»

Tyttö kallistui taaksepäin pianotuolilla ja purskahti raikuvaan
nauruun. Se nauru ei ollut miellyttävää. Hän nauroi niin, että
kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

»Mitä hullunkurista siinä on?» murahti mies. »Se merkitsisi sinulle
koko paljon — ensiksikin kunniallista asemaa ja sitten menestystä.
Heti kun sinusta on tullut Wilson Crumbin vaimo, annan sinulle pääosan
suurimmassa näytelmässä, mitä koskaan on esitetty.»

»Kunniallista asemaa!» ivasi Gaza. »Sinun nimesi tekisi asemani
kunnialliseksi, niinkö? Se olisi herjaus kaiken sen vääryyden lisäksi,
mitä olet minulle tehnyt. Ja pääosat taas — pyh!» Hän näpsäytti
sormellaan. »Sinun ansiostasi, sinä likainen koira, on minulla vain
yksi intohimo, ja se on lumi!» Hän kumartui mieheen päin, pudistaen
nyrkkejään melkein hänen kasvojensa edessä. »Anna minulle lunta niin
paljon kuin tarvitsen!» hän huusi. »Toiset saavat pitää maineensa ja
laakerinsa!»

Crumb arveli, että nyt hänen oli tilaisuus koettaa. Hän kääntyi
poispäin, kohauttaen olkapäitään, asteli takan luokse ja sytytti
savukkeen.

»No, olkoon menneeksi?» hän virkkoi. »Jos sinusta tuntuu sellaiselta,
niin mitäpä sille voi. Mutta» — hän pyörähti äkkiä tyttöön päin —
»sinun on laittauduttava pois täältä ja pysyttävä poissa — ymmärrätkö?
Tästä päivästä alkaen et pääse tähän taloon muutoin kuin Wilson Crumbin
vaimona, ja saat itse hankkia annoksesi, jollet palaa — käsitätkö?»

Gazan silmät soukkenivat hänen katsoessaan miestä. Hän muistutti
hypähtämäisillään olevaa naarastiikeriä, ja mies peräytyi.

»Kuuntele nyt minua!» komensi tyttö hitaasti ja tyynesti. »Ensinnäkin
valehtelet, että vaimosi on saanut eron. Sen olisin arvannut, jollen
olisi sitä tietänyt, sillä humalapää ei voi puhua totta. Mutta minä
tiedän sen. Sait tänään asianajajaltasi kirjeen, jossa hän ilmoitti,
että vaimosi yhäti itsepäisesti kieltäytyy sekä hakemasta että
myöntämästä sinulle eroa.»

»Onko tarkoituksesi ilmaista, että olet avannut kirjeeni?» kysyi mies
äkäisesti.

»Varmasti sen avasin! Avaan ne kaikki — höyrytän liimaukset irti.
Mitä sinä odottaisit», hän melkein kirkui, »tällaiselta olennolta,
jollaiseksi olet minut tehnyt? Odottaisitko kunnian ja omanarvon tuntoa
tai mitään muita hyveitä kiihoitusaineiden turmelemassa olennossa?»

»Tiehesi täältä!» kiljaisi mies, »Tiehesi nyt — tällä minuutilla!»

Gaza nousi tuolilta ja tuli hyvin lähelle Crumbia.

»Huolehditko siitä, että saan lunta niin paljon kuin tahdon, jos
lähden?» hän tiedusti.

Mies nauroi ilkeästi.

»Et enää ikinä saa ainoatakaan pulveria», hän vastasi.

»Maltahan!» kehoitti tyttö. »En ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aioin,
kun aloitin minuutti sitten. Olet, käsitellyt sitä kyllin kauan
tietääksesi, mihin kaikkeen meidänlaisemme on valmis saadakseen sitä.
Tiedät, että sekä sinä että minä olisimme valmiit uhraamaan sielumme ja
ruumiimme, jollei muuta keinoa olisi. Olisimme valmiit valehtelemaan
tai varastamaan taikka — murhaamaan! Käsitätkö, Wilson — murhaamaan? On
yksi asia, jota en tahdo tehdä, mutta se ei ole murha. Kuuntele!» Hän
vei kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin.
»Jos vain koetat sitä riistää minulta tai pidättää sitä minulta,
Wilson, niin tapan sinut.»

Hänen sävynsä oli kylmä ja kiihkoton, ja kenties siitä syystä uhkaus
tuntui pelottavalta. Mies kalpeni.

»Olehan toki!» hän huudahti. »Mitä meidän hyödyttää riidellä? Minä
ainakin vain laskin leikkiä. Juokse ottamaan annos — se saa sinut
paremmalle tuulelle.»

»Niin», sanoi tyttö, »tarvitsen sitä. Mutta älä missään nimessä
luulottele, että minä puhuin piloillani. En puhunut pilaa. Aivan yhtä
keveästi voisin tappaa sinut kuin jättää sen tekemättä — se vain on
paha, että surmaaminen on ihan liian hyvä työ sinua kohtaan, Wilson!»

Hän siirtyi kylpyhuoneen ovelle päin.

»Muuten», hän sanoi seisahtuen, »Allen soitti tänne iltapäivällä. Hän
on kaupungissa ja pistäytyy täällä päivällisen jälkeen. Hän vaatii
rahojaan.»

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven. Crumb sytytti toisen savukkeen
ja heittäytyi nojatuoliin istumaan, tuijottaen synkästi kiinalaisessa
matossa olevaan koirakuvioon.

Japanilainen »koulupoika» aukaisi oven ja ilmoitti, että päivällinen
oli valmis, ja hetkistä myöhemmin liittyi Gaza Crumbin seuraan pienessä
ruokasalissa. He polttivat kumpikin tupakkaa koko aterian ajan, tuskin
maistaen ruokaa. Tyttö oli vilkas ja iloisen näköinen. Hän näytti
unohtaneen arkihuoneessa äsken sattuneen kohtauksen. Hän esitti
kysymyksiä uudesta kuvasta.

»Panemme sen alulle maanantaina», kertoi mies, käyden heti melkein
kiihkeän innokkaaksi. »Mutta kirjailija-tomppeli tuottaa minulle
harmia. Jos hänet potkittaisiin pois näyttämöalueelta ja annettaisiin
minulle vähän enemmän rahaa, tekisin siitä suurenmoisimman kuvan, mitä
valkealla kankaalla milloinkaan on nähty.»

Sitten hän jälleen vaipui hautomaan ajatuksiaan äänettömänä.

»Mikä sinun on?» kysyi tyttö. »Oletko huolissasi Allenin tähden?»

»En juuri», vastasi Crumb. »Lähetän hänet pois taaskin.»

»Tällä kertaa hänestä ei ole helppo selviytyä», huomautti Gaza, »jos
käsitin oikein hänen sanansa, kun tänään puhelimme. En ymmärrä, mihin
olet pannut kaikki rahat, Wilson.»

»Olet saanut osasi, eikö niin?» murahti mies.

»Varmasti kyllä, olen saanut osani», myönsi tyttö, »eikä minua liikuta,
mitä olet tehnyt Allenin osuudelle. Mutta sanonpa sinulle, että olet
osunut väärään mieheen, jos olet peijannut häntä. En ole kovinkaan hyvä
luonteentuntija, mistä on todistuksena se, että alussa luulin sinua
ylevämieliseksi herrasmieheksi. Mutta Allen on ilkeä veitikka, se on
minusta niin silmäänpistävää, että typerinkin sen näkee.»

»En minä häntä pelkää», kuohahti Crumb

»Et tietystikään», yhtyi tyttö purevasti. »Sinähän oletkin pieni
leijonansydäminen Reginald, Wilson — niin juuri oletkin!»

Ovikello soi.

»Siellä hän nyt on», virkkoi tyttö.

Crumb kalpeni.

»Mistä päättelet, että hän on ilkeä mies?» hän tiedusti.

»Katsohan hänen kasvojaan — katso hänen silmiään!» kehoitti Gaza.
»Eivätkö ne ole kovat? Hänen kasvonsa ovat kuin tiilestä hakatut.»

He nousivat pöydästä ja astuivat arkihuoneeseen, kun japanilainen
aukaisi ulko-oven. Tulija oli Slick Allen. Crumb riensi tervehtimään
häntä ylenpalttisen sydämellisesti.

»Kas vain, veikkonen!» hän huudahti. »Perin hauska tavata. Neiti de
Lure kertoi minulle teidän soittaneen tänne. Olen niin sanomattoman
hyvilläni!»

Allen nyökkäsi tytölle, heitti hattunsa ovenpielessä olevalle penkille
ja astui keskelle lattiaa.

»Ettekö suvaitse istua, herra Allen?» kysyi tyttö.

»Aikani on täpärällä», vastasi vieras, istuutuen tuolille. »Tulin
tänne, Crumb, saamaan hieman rahaa.» Hänen kylmät, kalamaiset silmänsä
suuntautuivat suoraan Crumbin silmiin. »Tulin saamaan kaikki minulle
tulevat rahat, hieman yli kymmenentuhannen dollarin minun laskujeni
mukaan.»

»Niin», myönsi Crumb, »niin se suunnilleen on.»

»Enkä tyydykään minkäänlaisiin verukkeihin tällä kertaa», lopetti Allen
vaatimuksensa.

»Verukkeihin!» äänsi Crumb loukkaantuneena. »Kuka on tehnyt verukkeita?»

»Te.»

»Jopa nyt jotakin, hyvä ystävä!» huudahti Crumb ikäänkuin anteeksi
pyytäen. »Ymmärrättehän, että tällaisissa asioissa on oltava
varovainen. Joku aika sitten olisi erinäisistä syistä ollut uskallettua
siirtää niin suurta rahaerää teille. Siitä olisi helposti voitu ottaa
selvää. Minua pidettiin silmällä —- jopa eräänä päivänä seurasi muuan
miekkonen minua pankkiini kassaluukulle saakka. Käsitättekö, miten
asiat ovat? Ei kumpikaan meistä voi antautua vaaraan.»

»Se on kylläkin oikein», myönsi Allen, »mutta minä olen antautunut
vaaraan koko ajan; enkä ole tehnyt sitä terveyteni vuoksi, vaan
ansaitakseni rahaa. Ja nyt vaadin rahani — ja vaadin ne heti!»

»Te saatte ne aivan varmasti», sanoi Crumb.

»Sepä hyvä!» vastasi Allen, ojentaen kämmenensä. »Pistäkää tuohon!»

»Mutta, hyvä ystävä, ette kai luule, että minulla on ne täällä, vai
mitä?» kummasteli Crumb. »Ette toivottavasti usko minun pitävän niin
suurta rahamäärää kotonani!»

»Missä ne sitten ovat?»

»Pankissa tietenkin.»

»Antakaa minulle maksuosoitus!»

»Olette varmaankin sekaisin. Ajatelkaahan! Jos kumpaakaan meistä
epäillään, niin se maksuosoitus olisi oivallisena todistuksena
siitä, että olemme samassa puuhassa. Se olisi yhtä paha teille kuin
minullekin. Ei kelpaa! Minä nostan rahat, kun pankki maanantaina
aukaistaan. Se on paras, mitä voin tehdä. Jos olisitte kirjoittanut ja
ilmoittanut minulle tulostanne, olisin voinut varata teille erän.»

Allen silmäili häntä hyvinkin minuutin ajan.

»No niin», hän virkkoi vihdoin. »Suostun odottamaan maanantaihin
puoleenpäivään saakka.»

Mielessään Crumb huokaisi syvään helpotuksesta.

»Jos olette pankissa maanantaiaamuna kello puoli yksitoista, niin
saatte rahat», hän vakuutti. »Kuinka käy toinen tavara kaupaksi? Ikävä
kyllä en voinut ottaa hoitaakseni sen myyntiä, mutta se ottaa liian
paljon tilaa.»

»Väkeväkö? Se menee mainiosti», vastasi Allen. »Sain laakson reunalla
asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.
Hän toimittaa pois kuusineljättä laatikkoa viikossa. Pojalla on hyvä
pää — hän valmisti itse koko suunnitelman. Myy joka viikko koko
erän käteisellä jollekin miekkoselle, jolla on iso kuorma-auto.
He peittävät tavaran heinillä, ja ohjaaja kuljettaa sen suoraan
kaupunkiin kirkkaassa päivän valossa, purkaa sen vuokraamaansa
varastoon, sujauttaa laatikot pahvikoteloihin, jotka on varustettu
jonkun saippuatehtaan leimalla, ja toimittaa sitten laatikon kerrallaan
useille rohdoskauppiaille. Tämä toinen miekkonen on ennen harjoittanut
rohdoskauppaa ja tuntee henkilökohtaisesti kaikki sen alan liikemiehet.»

Puhuessaan Allen oli tarkastellut tytön kasvoja. Gaza oli pannut
sen merkille jo ennenkin, mutta oli tottunut siihen, että miehet
tuijottivat häneen, eikä välittänyt siitä paljoa. Lopulta mies
puhutteli häntä.

»Tiedättekö, neiti de Lure», hän alkoi, »että kasvoissanne on
minusta jotakin hyvin tuttua? Huomasin sen käydessäni täällä ensi
kerran ja olen miettinyt sitä aina siitä alkaen. Tuntuu siltä kuin
olisin tuntenut jossakin muualla teidät tahi jonkun toisen, jota te
muistutatte suuresti; mutta nyt en saa sitä irti muististani. En jaksa
muistaa, missä ja milloin se oli ja olitteko te se henkilö vai oliko se
joku toinen. Joskus se kuitenkin minulle selvenee.»

»En tiedä», vastasi tyttö. »Olen varma siitä, etten ollut nähnyt teitä
koskaan ennen kuin tulitte tänne herra Crumbin seurassa ensi kerran.»

»Niinpä niin, en minäkään tiedä», virkkoi Allen, kynsien korvallistaan,
»mutta kovin omituista se on.» Hän nousi seisomaan. »Nyt lähden.
Kohtaan teidät maanantaina pankissa — täsmälleen puoliyksitoista,
Crumb!»

»Niin varmasti, täsmälleen puoliyksitoista», kertasi Crumb, nousten
hänkin pystyyn. »Mutta odottakaahan, Allen! Ettekö tekisi minulle
palvelusta? Lupasin viedä tänä iltana eräälle henkilölle käärön M:ää,
ja jos te suostuisitte antamaan sen hänelle, niin säästyisivät minulta
jalkavaivat. Se on aivan tienne varrella mennessänne raitiovaunulle.
Tapaatte hänet Hollywoodin rohdoskaupan takaisessa kujassa Cuyhengasta
länteen Hollywood-puistokadun eteläpuolella.»

»Kyllä teen sen; olen mielelläni avuksi», suostui Allen. »Mutta miten
tunnen hänet?»

»Hän seisoo siellä paikallaan, ja te menette hänen luokseen kysymään
kelloa. Jos hän ilmoittaa teille ajan ja sitten kysyy, voitteko vaihtaa
viitosen, niin tiedätte, että hän on oikea mies. Sitten ojennatte
hänelle nämä kaksi dollarin seteliä ja yhden viisikymmensenttisen,
ja hän antaa teille viiden dollarin setelin. Muuta siinä ei olekaan.
Näiden setelien sisään käärin M-nipun. Voitte pistää minulle viitosen,
kun näen teidät maanantaiaamuna.»

»Antakaa mytty tänne!» kehoitti Allen.

Tyttö oli noussut ja otti ylleen vaippansa ja hattunsa. »Minne aiot —
kotiinko näin aikaisin?» tiedusti Crumb.

»Niin», vastasi Gaza. »Minua väsyttää, ja minun on kirjoitettava kirje.»

»Luulin teidän asuvan täällä», sanoi Allen.

»Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin», selitti
tyttö.

Slick Allen oli miettivän ja ymmällä olevan näköinen poistuessaan
huvilasta.

»Onko meillä sama matka?» hän kysyi tytöltä heidän saavuttuaan
katukäytävälle.

»Ei», vastasi Gaza. »Menen päinvastaiseen suuntaan. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» toivotti Allen ja kääntyi Hollywood-puistokadulle päin.

Huvilassa riensi Crumb puhelimeen ja soitti keskiöön.

»Yhdistäkää minut Hollywoodin lähellä olevalle Cuyhengan
poliisiasemalle!» hän pyysi. »En ehtinyt katsoa numeroa. Nopeasti —
asia on tärkeä!»

Oli hetkisen hiljaista, ja sitten hän jatkoi:

»Halloo! Missä on? Kuulkaahan? Jos haluatte siepata trokarin, jolla on
huumausaineita muassaan — parhaillaan tyrkyttämässä tavaraansa — niin
lähettäkää etsivä Hollywoodin rohdoskaupan takapuolelle ja käskekää
hänen odottaa siellä, kunnes hänen luokseen tulee muuan mies kysymään
kelloa. Sitten on etsivän ilmoitettava aika ja sanottava: ’Voitteko
vaihtaa viitosen?’ Se on merkki, jonka jälkeen kaupustelija sujauttaa
hänelle pariin dollarinseteliin käärityn nipun morfiinia. Jollette
lähetä pölkkypäätä, tietää hän, mitä hänen on sitten tehtävä — ja
teidän olisi paras toimittaa hänet sinne kiireisesti. Mitä? Ei — vain
ystävä — vain ystävä.»

Wilson Crumb ripusti kuulotorven koukkuun. Hänen kasvonsa vääntyivät
virnistykseen, kun hän käänsi selkänsä puhelimelle.

»Se on kovin ilkeästi, Allen», hän jupisi, »mutta pelkäänpä, ettet
saavu pankkiin kello puoliyksitoista maanantaiaamuna!»



XII.


Kun Gaza de Lure astui asuntoonsa, riensi hänen emäntänsä hätäisesti
hänen luokseen arkihuoneesta.

»Tekö se olette, neiti Burke?» hän kysyi. »Tässä on sähkösanoma, joka
saapui muutamia minuutteja sitten. Toivottavasti ei siinä ole ikäviä
uutisia.»

Tyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin
hyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi
hieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen
merkitystä.

»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa —
tohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.»
Allekirjoittaja oli »Custer Pennington.»

»Toivottavasti ei tieto ole ikävä», toisti emäntä.

»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö.
»Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta,
milloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun
minä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»

»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää!
Soitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»

Muutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että
ensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi
apuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta
itsekseen.

»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi»,
ilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista
tavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»

Emännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena
mustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut
vuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä
liinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki
vain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli
väikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli
valaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.

Pitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle
merkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän
käsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä
vieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti
ei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia.
Tämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama
olento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä
se sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin
äidinrakkauden eteen.

Tyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen
ja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi
ihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin
lävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja
vähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki
sen ja juoksi alakertaan.

»Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua», hän huusi emännälle.
»Minun on järjestettävä eräitä asioita muutaman ystäväni kanssa vielä
tänä iltana.»

Hän käveli suoraa päätä Vista del Pason varrella olevaan huvilaan.
Crumb hämmästyi ja hätkähti aika lailla kuullessaan hänen avaimensa
kiertyvän lukossa. Miehen mieleen välähti äkkiä, että Allen palasi,
ja hän kävi kalmankalpeaksi. Nähdessään, kuka tulija oli, hän oli
yhtä kummastunut, sillä tyttö ei ollut milloinkaan tullut takaisin
poistuttuaan yöksi.

»Hyväinen aika!» hän huudahti. »Kas vain, kuka saapui!»

Tyttö ei vastannut hänen hymyilyynsä.

»Kotona oli minua odottamassa sähkösanoma», hän ilmoitti, »jonka
johdosta minun on matkustettava pois muutamiksi päiviksi. Tulin
kertomaan siitä ja saamaan vähän lunta siksi ajaksi, kunnes palaan.
Siellä, minne menen, ei luullakseni sitä ole.»

Crumb silmäili häntä, siristäen silmiään epäluuloisesti.

»Sinä aiot jättää minut!» hän huusi syyttävästi. »Juuri senvuoksi
lähdit täältä Allekin seurassa! Mutta niin helposti et pääse. En laske
sinua. Kuuletko? En päästä sinua ikinä!»

»Älä ole hupsu, Wilson!» vastasi tyttö. »Äitini on sairas, ja minua
kutsuttiin sinne.»

»Äitisi? Et koskaan ole maininnut, että sinulla on äiti.»

»Mutta minulla on, vaikka en tahdokaan puhua hänestä sinulle. Hän
tarvitsee minua, ja minä menen.»

Mies epäili yhäti.

»Puhutko minulle totta? Tuletko takaisin?»

»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän
lisäsi, huoahtaen väsyneesti.

»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä
palaat — minä pidän siitä huolen!»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.

»Kuinka paljon lunta sinulla on kotonasi?» kysyi Crumb.

»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui
minulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli
siellä hiukan — ehkä pari annosta.»

»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää
viikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»

»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?»
kertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin
minun kuin sinunkin!»

»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan
poissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä?
Luulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»

»No», sanoi tyttö haukotellen, »saat kyllä jonkun toisen hupsu-paran
myymään sitä puolestasi, jollen tule takaisin. Mutta minä tulen —
ole huoleti siitä! Sinä olet yhtä paha kuin lumikin — inhoan teitä
kumpaakin, mutta en voi elää ilman teitä molempia. Minua ei miellytä
riiteleminen, Wilson. Anna minulle sitä niin paljon, että se riittää
viikoksi, sillä olen kotona jo sitä ennen!»

Crumb meni kylpyhuoneeseen ja teki Gazalle pienen käärön.

»Kas tässä!» hän virkkoi palattuaan arkihuoneeseen. »Sen pitäisi
riittää sinulle viikoksi.»

Tyttö otti sen vastaan ja pisti sen laukkuunsa.

»No niin, hyvästi!» hän sanoi, kääntyen ovelle päin.

»Etkö suutele minua jäähyväisiksi?» pyysi mies.

»Olenko suudellut sinua kertaakaan, sitten kun sain tietää, että
sinulla on vaimo?» kysyi Gaza.

»Et», myönsi Crumb. »Mutta nyt voisit suudella, kun lähdet pois
kokonaiseksi viikoksi.»

»Siitä ei tule mitään, Wilson», vastasi tyttö, pudistaen kieltävästi
päätään. »Yhtä mielelläni suutelisin Gila-hirviötä!»

Miehen kasvot vääntyivät ilkeästi.

»Oletpa totisesti avopuheinen», virkkoi hän.

Tyttö kohautti olkapäitään, osoittaen välinpitämättömyyttään, ja
siirtyi ovelle päin.

»En saa sinusta selvää, Gaza», valitti mies. »Joskus olen uskonut sinun
rakastavan minua, ja Luoja tietää, että minä rakastan sinua! Sinä olet
ainoa nainen, jota milloinkaan olen todella rakastanut. Vuosi sitten
olisit luullakseni ollut valmis avioliittoon kanssani, mutta nyt et
enää edes salli minun suudella itseäsi. Joskus epäilen, että sinulla on
joku toinen. Jos luulisin sinun rakastavan jotakuta toista miestä, niin
minä — minä —»

»Ei, et sinä. Aioit sanoa, että surmaisit minut, mutta sitä et tekisi.
Sinulla ei ole sisua edes niin paljoa kuin kaniinilla. Ei sinun
tarvitse olla huolissasi — toista miestä ei ole eikä ikinä tulekaan.
Opittuani tuntemaan sinut, en voisi enää milloinkaan kunnioittaa
ainoatakaan miestä, saatikka sitten rakastaa. Te olette kaikki
samanlaisia — katalia! Ja sanonpa sinulle jotakin — en ole koskaan
rakastanut sinua. Aluksi pidin sinusta, ennen kuin sain tietää, minkä
kauhean konnantyön olit minulle tehnyt. Olisin ollut valmis menemään
kanssasi avioliittoon ja olisinkin ollut hyvä vaimo — tiedät sen.
Toivoisin voivani uskoa, että rakastat minua. En tiedä, mikä saattaisi
tuottaa minulle enemmän nautintoa, Wilson, kuin se _tieto_, että sinä
rakastat minua mielipuolisesti. Mutta luonnollisestikaan sinä et kykene
rakastamaan hurjasti ketään etkä mitään paitsi itseäsi.»

»Mutta minä rakastan sinua, Gaza», väitti mies vakavasti. »Rakastan
sinua, niin että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua.»

Tyttö kallisti päätään sivulle ja silmäili häntä ilkamoiden.

»Toivon, että asianlaita on niin, sillä siinä tapauksessa voin
jossakin määrin kostaa sinulle niistä kärsimyksistä, jotka sinä olet
minulle aiheuttanut. Voin olla läheisyydessäsi, joten et koskaan
pääse unohtamaan minua etkä sitä, että kaipaat minua, mutta et voi
milloinkaan saada minua omaksesi. Sinä näet minut joka päivä ja saat
joka päivä kärsiä turhaan katuessasi, että menetit onnen, joka olisi
saattanut tulla osaksesi, jos olisit ollut säädyllinen, kunniallinen
mies. Mutta sinä et ole säädyllinen, sinä et ole kunniallinen, sinä et
ole edes mies!»

Crumb koetti nauraa pilkallisesti, mutta tyttö näki punan hitaasti
hiipivän hänen kasvoilleen ja tiesi osanneensa loukata.

»Toivottavasti olet paremmalla tuulella palatessasi äitisi
luota», sanoi Crumb. »Viime aikoina et ole ollut kovinkaan hauska
seuratoveri... Mutta mihin muuten mainitsitkaan meneväsi?»

»En ole maininnut sitä», vastasi Gaza.

»Etkö voisi ilmoittaa minulle osoitettasi?» pyysi mies.

»En.»

»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle
tieto?» huomautti toinen.

»Sinun on odotettava, kunnes tulen takaisin», oli vastaus.

»En ymmärrä, miksi et voi ilmaista, mihin aiot mennä», murahti Crumb.

»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät
ole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni
veisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti
mädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta
tahranneeni häntä.»

Hänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan
ovesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.

»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut
paras elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten
näyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin
häntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin
ainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle
suuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin
olisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä?
Hän tulee kyllä takaisin!»

Hän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli
graania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet
ja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan
asukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa
vaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton
ja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt
muassaan.

Ne oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut,
luja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän
väliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun
käsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.

»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla
aikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»

Pienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna
huumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat
säilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt
oli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi
liittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että
poliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat
tarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin
vaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin
uhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin
täytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään.
Sitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.

Poliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät
suinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli
epäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin
aikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli
ottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja
sitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty
Crumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja
heidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän
epäluuloisen miehen kuin Crumbin.

»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi
se heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine
tavaroineen.»

Wilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan
olisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä,
kummastelevaa ilmettä.

»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä
vihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»

»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta.
On hyödytöntä —»

Crumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut
poliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen
peruuttaa sanojaan.

»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan.
»Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen
selittää.»

»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille
puhelimitse ilmoititte.»

»Ei, minä sitä en tehnyt», torjui Crumb, »vaikka se lieneekin tehty
minun puhelimellani. Kerron teille, mitä siitä tiedän. Ovelleni
pysähtyi auto vähän aikaa päivällisen jälkeen, ja siitä tuli mies
sisälle. Hän oli outo. Hän kysyi, oliko minulla puhelin, ja pyysi saada
käyttää sitä. Hänen oli muka ilmoitettava tärkeä ja salainen tieto
vaimolleen. Hän korosti sanaa ’salainen’, enkä minä voinut muuta kuin
vetäytyä toiseen huoneeseen, kunnes hän oli suorittanut asiansa. Hän
puheli vain minuutin tahi pari ja kutsui sitten minua, haluten maksaa
minulle puhelimen käyttämisestä. En kuullut puhelua, mutta se kai
selittää asian. Olen ensi kerralla varovampi, kun joku outo henkilö
haluaa käyttää puhelintani.»

»Se olisi suotavaa», sanoi kersantti kuivakiskoisesti. »Tuntisitteko
hänet, jos näkisitte hänet uudelleen?»

»Varmasti tuntisin», vakuutti Crumb.

Vieraat nousivat lähteäkseen.

»Teillä on täällä pieni, oma asunto», huomautti heistä toinen,
katsahtaen ympärilleen.

»Niin», vastasi Crumb, »se on varsin mukava. Ettekö suvaitsisi katsella
sitä?»

»Emme», virkkoi poliisiupseeri. »Emme nyt — kenties joskus toiste.»

Crumb virnisti suljettuaan oven heidän jälkeensä.

»Olikohan», hän jupisi, »tuo uhkaus vaiko ennustus!»

Viikkoa myöhemmin Slick Allen tuomittiin vuodeksi vankilaan morfiinin
hallussapidosta.



XIII.


Kun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan
junasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun
puettu mies.

»Oletteko neiti Burke?» hän kysyi. »Minä olen eversti Pennington.»

Tyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti
häntä.

»Miten äidin laita on?» tiedusti hän. »Kuinka hän voi?»

Mies kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille.

»Tulkaa!» hän kehoitti. »Rouva Pennington odottaa autossa.»

Tytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän
meni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden
yhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän
lähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja
suuteli häntä.

Istuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti
rauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen,
sillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse
olisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi
pilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen
kaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että
sen saattoi melkein huomata päältä päin.

»Miten se kävi?» hän kysyi vihdoin hiljaa.

»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki,
mitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi
voitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista
tohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen
loppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»

He olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä
myöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti
vauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin
päässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.

»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas»,
virkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»

He saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet
taloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli
jäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat
aurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen
astuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.

Ohuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän
viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut,
vaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen
kykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he
olisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja
raastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet,
pingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun
heikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken
sen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.

Penningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui,
tuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua,
repiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut
istua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein
sekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään,
ei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti
kummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa
silmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan
oleva pieni, musta kotelo.

Eversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori
tyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva
Pennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että
hänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö
saattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.

Shannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa
olevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi
tahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta.
Mutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.

Hyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua
äärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta
kirkunaksi.

»Suokaa anteeksi!» hän sanoi. »Olisin mielelläni yksin.»

»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven
jälkeensä.

Shannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän
pyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään
kiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi,
hänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän
mutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen
ihoruiskuun.

Mutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja
silmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen
takaa hän näki äitinsä kasvot.

»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä,
äiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen
silmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi
tahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät
siellä aivan yksin — kuolleena!»

Hän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi.
Mutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen
surunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä
nukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.

Hän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä
kertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi
uudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen,
ennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista
vierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan
patioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen
mieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa
saappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.

»Neiti Burke kaiketi?» hän kysyi. »Olen Custer Pennington.»

»Niinkö? Tekö sähkötitte minulle?» virkkoi Shannon.

»Ei — sen teki isäni.»

»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan
ystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»

»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen
myötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette
saanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme
teitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että
kykenemme tekemään niin vähän.»

»Minusta olette tehneet jo hyvin paljon oudon ihmisen hyväksi.»

»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme
kaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen
tytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein
hieno nainen.»

Shannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle.
Mies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.

»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön
valmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän
teille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»

Shannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen
takana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille
kukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista
tarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.

»Neiti Burke on alhaalla», hän ilmoitti.

Tyttö kääntyi heti aamiaishuoneesta ja astui tarjoiluvälikköön.

»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan
minun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»

Rouva Pennington naurahti.

»Hyväinen aika, rakas! Eihän tästä ole mitään vaivaa. Vesi kiehuu
parhaillaan, ja Hannah on paahtanut vähän leipää. Odotimme vain teitä
kysyäksemme, pidättekö vihreästä vaiko mustasta teestä.»

»Vihreästä», sanoi Shannon, mennen keittiöön.

Custer oli seurannut häntä ja nojasi ovenpieleen.

»Tässä on Hannah, neiti Burke», esitteli rouva Pennington.

»Hauska tutustua teihin, Hannah», sanoi tyttö. »Toivottavasti en tuota
teille hirveästi vastusta.»

»Hannah on tyyni kuin kallio», pisti nuori mies väliin. »Saatte tehdä
hämminkiä keittiössä niin paljon kuin haluatte, mutta hän ei kiukustu
koskaan.»

»Sen uskon varmasti», vakuutti Shannon. »Mutta sellaiset ihmiset, jotka
myöhästyvät aterioilta, _ovat_ vastuksiksi, ja lupaan, etten myöhästy
toistamiseen. Äsken nukuin.»

»Muuttanette mieltänne siihen nähden, ettette halua myöhästyä
aterioilta, saatuanne tietää, mihin aikaan syömme aamiaista», virkkoi
Custer nauraen.

»En muuta — kyllä ehdin ajoissa.»

»Teidän pitää viipyä vuoteessa niin kauan kuin se teitä miellyttää»,
huomautti rouva Pennington. »Ette saa ajatellakaan nousta samaan aikaan
kuin me. Tarvitsette kaiken levon, minkä voitte saada.»

He tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän
luokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon
— siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä
kun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt
velvollisuuksiakaan.

»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö.
»Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»

Rouva Pennington ei sallinut hänen lopettaa lausettaan.

»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on
oltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti
Pennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää
äitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse.
Suokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja
me puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään
jotakin hyväksenne.»

Shannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän
sitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden,
ystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa
levossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa
nauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa
olivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn
huumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti
Crumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan
maalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen
sinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen
alentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on
koskaan keksinyt.

Hänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen
pieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset
niin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.

»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein
näkemistäni olennoista!»

»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut
ollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi
samanlaisia perhepiirteitä.»

»Hän _on_ kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää,
että hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä
voivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus
hänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin
kuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara.
Mutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja
vaatimaton.»

»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on
täysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä,
voin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko
pelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin
äitiä kohtaan.»

»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen
tärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta
rouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»

Heidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka
kädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan
yläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.



XIV.


Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin
raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen
ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan
äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän
oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet
tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata
ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!

Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti
keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää
silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki
kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta
palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi,
hysteeriseksi olennoksi.

Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä
ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja
Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä
kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä.
Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä!
Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän
ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja
niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua
hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.

Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi
hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa.
Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen
kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti
turvautuisi pieneen neulaansa.

Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja
selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan
ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan
oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä
vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä,
tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on,
oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan
pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli
kauheasti säikähtynyt.

»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin
käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen,
kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»

Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat
kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä
nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä
hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet
tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen,
joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti
normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman
hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän
tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa,
mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.

Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen.
Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti
siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin
seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän
muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana,
myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan
istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata
heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.

Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna.
Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja
kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä
jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet
kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin,
yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.

Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat.
Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni
tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki
vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma
elämänsä oli ruma.

Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen
mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat
voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne
olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden
rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine
henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin
kahteen verrattuna!

Ankarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen
oli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa
viettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan,
mutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen
paheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista
kuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen
rangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.

Sinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen
tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa
hedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka
paljon hän voisi siitä vaatia.

»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington.
»Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun
hoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista.
Jollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin
sitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen.
Mutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla
mainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte
todella _elää_. Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»

»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi
tahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin
välttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»

»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On
niinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.

»Oi, minä rakastaisin maaseutua!» ihasteli Shannon.

»Miksi sitten ette jää tänne?» tiukkasi eversti.

Sepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus,
mutta sen haaveileminen oli hauskaa.

»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua
katkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.

Siteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon
katkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata
näitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa
— oi, se olisi taivaallista!

»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten
voisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä
luulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»

»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän
luoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää
tahdokaan sitä myydä.»

»Toivoisin voivani niin tehdä, mutta —»

»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä
teitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»

Pennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista
lapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen
kerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti
kyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen
kaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa
— joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen
omaksi hyväkseen.

»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun
kaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi!
Mutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin
jäädä niin kovin, kovin mielelläni!»

»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa
vuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan,
ja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»

»Mutta en osaa ratsastaa», torjui Shannon. »Eikä minulla ole pukuakaan.»

»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette
osaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte.
Nähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen
lapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille
opettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja
opitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin
teennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me
näytämme teille!»

Tyttö katsoi hymyillen häntä silmiin.

»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että
kaikkien on noudatettava tahtoanne.»

Makuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan
vastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena,
kävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen
kuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille
pienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat
pulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä
poissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti
vaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat
samanlaiset kuin Evan!

Hän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän
olikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä
ihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut
hänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä
Penningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä.
Se oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten
eikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän,
jossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän
tiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon
matkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui
siltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen
käyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi,
ettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku
hieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.

Kenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka
Custer tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että
he olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset
nykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli
siitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva
Pennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut
polttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja
polttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti;
mutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät
tahrat.

»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen
yön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos
voisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan _siihen_.»

Puoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää
taistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän
teki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei
aivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti
vain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen.
Kolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista
voittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.

Neljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen
koputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta
kummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta
epämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi,
sillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.

»Kuka siellä?» hän kysyi, kun koputus uudistui.

»Eva. Tuon teille ratsastustamineet.»

Shannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta
viimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.

»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne
päälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen.
Luulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia.
Mutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman
liian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään
pitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on
voitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa
peseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa
silmänräpäyksessä.»

Hän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä
kylpyhuonetta kohti.

»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen,
josta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.

Shannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan.
Se ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet
hänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja
hermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli
myöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein
juoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas
talleja kohti.

Aluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku
kiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin,
mutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset
satuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva
Pennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät
kahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn
renkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa
kuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa,
sovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste
läheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.

»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan
uskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin
aikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin
ajattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän
todella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan!
Tänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa
teidät satulaan.»

Shannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti
tepastelevan Baldyn ihan sen viereen.

»Oletteko milloinkaan ratsastanut?» tiedusti Custer.

»En kertaakaan eläissäni.»

»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin
— vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja
keskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon
välitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa
vasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri
sillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa
suorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä!
Heilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja
irrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa
mukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää
teitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos
tahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa
suitsia — älkää nykikö!»

Custer piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä
ja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean
jalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen
irti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat
etujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa,
joten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.

Shannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?
Tiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!

Mutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä
päästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä
nykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti
häntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla
ympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän
hämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan
huomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.

Äkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä
ollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet
epämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä
suuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista.
Silloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.

Hän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille,
ettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka
sitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan
joustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies.
Eversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.

»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille
alkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte
viimeisen voitelun.»

»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi
nuorempi mies nauraen.

»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti
Eva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: ’Katsokaapa,
kuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»

»Tuolta tulevat rouva Evans ja Guy!»

Rouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka
kaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden
ratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän
matkan päästä.

Tämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä
seurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui
seikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat
hänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui
siirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa
hilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja
hyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet
joukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta,
joka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.

Hän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa
koukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä
rinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän
uhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata
ruohoista harjannetta pitkin.

Etunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä
pysähtymismerkiksi toisille.

»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä.
»Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen
syntymäkanervikossa.»

»Ammu se! Ammu se!» huusi Eva. »Sinä nahjus-raukka, miksi et ammu sitä?»

»Baldy pelkää pamahdusta», selitti veli.

»Oi!» äänsi Eva. »Niin juuri — unohdin sen.»

»Sen taidon osaatkin parhaiten», virkkoi Custer ylimielisesti.

»Aioin juuri sanoa, ettet olekaan mikään nahjus, mutta nyt en sano!»

Shannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi
nolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia.
Hän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta
sopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen
seurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli
ratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte
nuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen
ennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin
sellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä
eli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa
parhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.

Keskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti
silloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä
ojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta
eteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren
vaakasuorassa.

»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin
pulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan
hevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»

»Siinä _ei_ olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette
ratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti.
»Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on
synnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään
hankkimaan. Se on taidetta.»

»Kuten tanssiminen», huomautti Eva.

»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat
suorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti
ainoatakaan niistä taidoista.»

»Minä en kykene edes suorittamaan ratsastuskurssia», valitti Shannon.

»Te ette tarvitse muuta kuin harjoitusta», lohdutti eversti. »Puolessa
tunnissa erotan, kuka on synnynnäinen ratsastaja, vaikka hän ei
olisikaan ollut hevosen selässä ainoatakaan kertaa eläissään. Te olette
sellainen.»

»Minua pelottaa, että laskette minusta pilkkaa. Satula kolahtelee
minuun yhtenään, mutta kertaakaan en ole nähnyt kenenkään teistä
liikahtavan omastanne.»

Guy Evans ratsasti lähellä häntä.

»Ei, hän ei laske teistä pilaa», hän kuiskasi kumartuen likemmäksi
Shannonia. »Eversti lausui teille yhden suurimpia kohteliaisuuksia,
mitä hän tuntee. Hän aina arvostelee ihmisiä ensiksi heidän siveellisen
puolensa ja sitten heidän ratsastustaitonsa perusteella. Mutta jos he
ovat hyviä ratsastajia, saattaa hän olla hyvin altis katsomaan sormien
lomitse heidän vähäisiä siveellisiä hairahduksiaan.»

He purskahtivat molemmat nauramaan.

»Hän on erinomainen, eikö niin?» virkkoi tyttö.

»Hän ja Custer ovat oivallisimmat miehet, mitä olen ikinä tuntenut»,
vastasi poika innokkaasti.

Ratsastus päättyi rajuun laukkaan pitkin puolen kilometrin pituista,
talleille vievää suoraa tietä. Sitten he laskeutuivat maahan naurussa
suin punehtuneina ja hengästyneinä. Kun he astelivat kiemurtelevaa
sementtikäytävää myöten talolle, oli Shannon Burke väsynyt, hervoton ja
onnellinen. Hän oli lähestynyt uutta maailmaa ja huomannut sen hyväksi.

»Tulkaa minun huoneeseeni peseytymään!» ehdotti Eva, kun he astuivat
patioon. »Nyt joudumme myöhään aamiaiselle, ja mielellämme istuudumme
kaikki pöytään yhtä aikaa.»

Pienen hetkisen ajan ja ensi kerran sinä aamuna Shannon ajatteli
yläkerrassa olevaa mustakoteloista ihoruiskua. Hän empi, mutta sitten
hän päättävästi meni Evan huoneeseen.



XV.


Kun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään
huoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin
teki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut
liikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli
tehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista,
lensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin
täydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.

Ratsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin
uuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli
ollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen
ruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta
eivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan.
Kun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.

Taaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina
niin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty
kääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin
vakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin
säälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa
onnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi
päättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt
voittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin
yhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet
tavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa
hän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän
oli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut
hänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja
kauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.

Hänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne
useammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä
tuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän
tunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti
valtaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä
kukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut
tuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista
tulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä
hollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi
palata vihatun Crumbin luokse.

Juuri silloin huusi Eva hänelle.

»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»

»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa
Englannissa.»

Hän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden
juurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään
keskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle
hymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt
ne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.

»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta
sitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja
enkä kukkuloita!»

Myöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä
— eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä
kuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti
tuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin
varmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka
olivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa,
milloin vain tilaisuus tarjoutui.

»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä
se olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä —
tehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat
kaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän
sisällä.»

Shannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi
Nuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.

»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha
kuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka
loistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»

»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea.
Mutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä
nauttia, _on_ murheellinen.»

»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti,
sujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei
teidän tarvitsisi.»

He astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin
ranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi
kuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu
tuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän
vasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta
hilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät
säyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin
siimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen
maahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen
taivas ja säteili kirkas aurinko.

»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.
»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»

Pian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui
kiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa.
Sitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui
sykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen
yläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään
pitkää, tummaa kylkeä.

»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja
likaisiksi.»

»Ne ovatkin likaisia, milloin niitä pidetään likaisissa paikoissa —
samoin kuin ihmiset.»

»Ne eivät haise pahalta; eivät edes pahnat haisseet sioilta. Minä
tunsin vain raskasta, miellyttävää tuoksua. Mistä se johtui — jostakin
ravintoaineestako?»

Eva naurahti.

»Se oli sikojen omaa hajua. Kuta paremmin opitte niitä tuntemaan, sitä
enemmän niistä pidätte. Ne ovat loistavia otuksia!»

»Te, herttainen olento, rakastatte kaikkea, eikö niin?»

»Jotakuinkin kaikkea, paitsi en luumuja ja astiain pesua.» Sitten
he pyörsivät appelsiinitarhan kautta ylempää tietä myöten takaisin
talolle. Heidän saapuessaan oli puolipäivä, ja puolisen aika oli
käsissä. Shannon oli hiestynyt, väsynyt ja pölyinen ja aukaisi
mielihyvin portaiden alapäässä oven, joka vei hänen huoneisiinsa
yläkertaan.

Sitten hän seisahtui. Vanha, kalvava himo oli herännyt. Hän ei ollut
lainkaan sitä tuntenut tultuaan tuosta ovesta yli kaksi tuntia sitten.
Hetkisen hän epäröi, kääntyen sitten pelokkaasti Evan puoleen ja kysyen
oudolla äänenpainolla:

»Saanko puhdistaa itseäni teidän huoneessanne?»

»Kyllähän toki», vastasi Eva. »Mutta onko jotakin hullusti? Ette kai
voi pahoin?»

»Olen vain hieman väsynyt.»

»Kas niin! Minun ei olisi pitänyt viedä teitä niin pitkälle
kävelymatkalle. Olen hyvin pahoillani!»

»Minä tahdonkin väsyä. Haluaisin tehdä sen uudelleen tänään
iltapäivällä — joka iltapäivä. En tahdo pysähtyä ennen kuin olen
kaatumaisillani!» Nähdessään sitten Evan kummastuneen ilmeen hän
lisäsi: »Ymmärrättehän? Olen täällä niin lyhyen ajan, että tahdon ahtaa
joka hetkeen mahdollisimman paljon mieluisia muistoja.»

Shannonista tuntui, ettei hän ollut iässään syönyt niin paljoa kuin
oli syönyt sinä aamuna aamiaispöydässä. Mutta puolisella hän voitti
äskeisen saavutuksensa enemmällä kuin toisella puolella. Pöydällä oli
kylmiä kananpoikia — rancholla kasvatettuja, herkullista Rhode Islandin
punaista rotua — kotikasvuisista, mehevän kauniista, syvän punaisista
tomaateista ja kasvitarha-salaateista valmistettua salaattia, Hannahin
leipomaa leipää, äsken kirnuttua voita, guernseyläisten rasvaista
maitoa korkeissa, vilpoisissa laseissa ja sitten kappale Hannahin
mainiota omenahyvettä sekä kermaa, niin sakeata, että sitä tuskin sai
kaadetuksi.

»Voivoi!» huudahti Shannon vihdoin. »Näin siat, ja minustakin on tullut
samanlainen ahmatti.»

»Ja minä näen jotakin, rakas», sanoi rouva Pennington hymyillen.

»Mitä niin?»

»Hieman väriä poskissanne.»

»Todellako?» riemuitsi Shannon.

»Niin, ihan totta.»

»Ja se sopii mainiosti», kehui eversti. »Ei mikään vedä vertoja
kaunottaren ruskettuneelle iholle ja ruusuisille poskille. Juuri
sellaisiksi Jumala tytöt aikoi; muutoin Hän ei olisi antanut heille
hienoa hipiää eikä pannut taivaalle aurinkoa heitä kaunistamaan.
Siten Hän on nähnyt aika paljon vaivaa muovatakseen koko maailman
kaunottarien seurustelusaliksi, mutta mitä tekevät naiset? He
etsivät pienen, ummehtuneen komeron, joka on tungettu jonnekin
päivän pääsemättömiin, ja palkkaavat jonkun toisen naisen, joka ei
ymmärrä taiteesta rahtuakaan, maalaamaan kehnon jäljennöksen ihosta
heidän poski-poloisilleen. Heidän mieleensäkään ei juolahda ripustaa
väripainosta arkihuoneensa seinälle; mutta he kantavat sellaista
kasvoillaan, vaikka suurin taiteilija on kykenevä ja valmis maalaamaan
niille mestariteoksen ilmaiseksi!»

»Mikä näppärä pikku ajatus!» huudahti Eva. »Isän olisi pitänyt olla
runoilija.»

»Tahi jonkun kaunistusaineiden valmistajan ilmoitusten kirjoittaja»,
lisäsi Custer. »Mutta muuten, siirtymättä pois aiheesta, oletteko
kuullut mitään Slick Allenista?»

Ei, he eivät olleet. Shannon herkisti korviaan. Mitä nämä ihmiset
tiesivät Slick Allenista?

»Hänet on äskettäin L. A:ssa tuomittu vuodeksi vankilaan
huumausaineiden hallussapidosta.»

»Hän kai oli huono mies», virkkoi eversti, »mutta koskaan en epäillyt
häntä huumausaineiden orjaksi.»

»En minäkään; mutta sitä ei taida aina voida päättää ulkonäöstä», sanoi
Custer.

»Se on varmaankin hirveä tottumus», säälitteli rouva Pennington.

»Se alentaa uhrinsa niin matalalle kuin ihminen suinkin voi vajota»,
vastasi Custer.

»Mikäli olen kuullut, on se suuresti lisääntynyt kieltolain astuttua
voimaan», huomautti eversti. »Omasta puolestani voisin mieluummin
kunnioittaa wiskyjuoppoa kuin huumausmyrkkyjen käyttäjää; tahi ehkä
minun olisi oikeampi sanoa, että halveksisin edellistä vähemmän. Joku
aika sitten mainitsi minulle eräs poliisiviranomainen syödessämme
päivällistä kaupungissa, että jos huumausaineiden nauttiminen
jatkuvasti lisääntyy samoin kuin viime aikoina, paisuu se kansalliseksi
vaaraksi, johon verrattuna wiskyn aiheuttama turmio supistuu surkean
mitättömäksi.»

Shannon Burke oli iloinen, kun noustiin pöydästä ja keskustelu
päättyi. Hän oli saanut maistaa mitä syvintä nöyryytystä. Hänellä
oli ollut vuoroin kuuma, vuoroin vilu häpeästä ja pelosta. Aluksi
hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus — lähteä tiehensä, keksiä joku
tekosyy poistuakseen Penningtonien luota heti. Jos he tietäisivät
kaikki, niin mitä he hänestä ajattelisivat? Ei ainoastaan hänen pahan
tottumuksensa tähden, vaan siitäkin syystä, että hän oli tullut heidän
vieraanvaraisuutensa niskoille, teeskennellen puhtautta, vaikka tiesi
olevansa likainen, ja harjoittanut kauheata pahettaan heidän kattonsa
alla, seurustellut heidän tyttärensä kanssa ja saattanut heidät kaikki
kosketuksiin oman siveellisen spitaalinsa kanssa.

Hän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi
pääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä
jonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.

Custer Pennington huusi häntä.

»Neiti Burke!»

Hän kääntyi käsi yläkertaan vievän oven rivalla.

»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva
näytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille
herefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten.
Ehdittekö puolessa tunnissa?»

Custer seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä
hänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan!
Jos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen
miehen ystävyyden arvoinen.

Arvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas
kuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut
hänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli
jo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli.
Täytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden
tähden, johon hän itse ei ollut syypää?

Hän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi
mitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he
voisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa
Shannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa
elävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä,
että joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan
huvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen
iltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?

»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy
kielteistä vastausta!»

»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä
yhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»

Hän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä
ajalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se
tunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja
sen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.

»En tahdo!» hän kiljaisi, polkaisten jalkaansa. »En tahdo! En tahdo!»

Jos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä
voimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma,
torjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut;
mutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei
hän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia,
eikä näkisi sitä.

Hän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi
portaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi
löytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan.
Hän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka
hän tunsi niin hyvin.

»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee
olosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»

Hän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti
sitten ympäri ja huusi:

»Herra Pennington!»

Jollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen
kärsittyään tappion.

»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän
toiselta puolen, astuen sitten näkyviin.

Tyttö melkein juoksi hänen luokseen.

»Viivyinkö kovin kauan?» hän kysyi. »Pitikö teidän odottaa?»

»Tehän olitte poissa tuskin ollenkaan», vastasi mies.

»Mennään nopeasti», ehdotti Shannon hengästyneenä. »En tahdo menettää
hetkeäkään siitä!»

Custer kummasteli, miksi tyttö oli niin kiihkeän innostunut päästessään
ratsastamaan kukkuloille, mutta se oli kuitenkin hänestä hauskaa
ja tuntui lisäksi hieman imartelevalta. Hän alkoi itsekin vähän
innostua retkeen, jonka hän oli suunnitellut vain, noudattaen perheen
hyväntahtoista kohteliaisuutta antaakseen Shannonille puuhaa, jottei
tämä liian synkästi hautoisi suruaan äitinsä kuoleman johdosta.

Ja Shannon oli mielissään voitostaan. Hän oli liian suorasydäminen
koettaakseen narrata itseään luulemaan sitä suureksi voitoksi; mutta
olihan sekin, että hän oli ollut kyllin voimakas paetakseen vihollista,
jo jotakin. Hän ei toivonutkaan, että se ennustaisi pysyväistä voittoa,
sillä hän ei uskonut sitä mahdolliseksi. Hän tiesi, että morfiinin
orjista kykeni tuskin kolme sadasta lopullisesti katkomaan kahleensa
haudan tällä puolen, ja hän oli mennyt liian pitkälle ollakseen yksi
niistä kolmesta. Jos hän voisi alituisesti pysyä liikkeessä samoin kuin
oli ollut sen päivän, niin hän saattaisi tehdä sen; mutta sehän oli
tietysti mahdotonta. Varmasti tulisi hetkiä, jolloin hän olisi yksin
eikä hänellä olisi muuta tekemistä kuin ajatella, ajatella, ajatella —
ja mitä hän ajattelisi? Aina samaa — vähäistä, valkeata pulveria sekä
lepoa ja rauhaa, jonka se hänelle antaisi.

Custer auttoi häntä nousemaan ratsaille, pitäen Baldya pölkyn vieressä,
ja oli taaskin mielissään huomatessaan, ettei tyttö unohtanut
ainoatakaan yksityiskohtaa häneltä saamistaan ohjeista.

»Siinäpä tyttö!» tuumi nuori mies mielessään.

Hän tiesi, että tytön ruumiin täytyi olla hiukan hervoton ja hellä
aamuratsastuksen jälkeen, mutta vaikka hän tarkkaili Shannonin kasvoja,
ei hän nähnyt siitä merkkiäkään.

»Uljas sisu!»

Hän alkoi pitää tytöstä. Jalustimet lähekkäin he ratsastivat hitaasti
raittia myöten rotkotielle. Tytön ryhti oli hiotun hyvä. Hän näytti
muistavan kaikki Custerin isän neuvot ja istui sulavasti näyttämättä
lainkaan jäykältä.

»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei
tarvitse kuhnustella minun tähteni.»

»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän
tiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.

Pitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita
niittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden
päivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko
paistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut
ainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti
tästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin
viettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden
viime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa
tulevaisuudessa.

Custer Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään,
jos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä.
Grace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet
olla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin
osasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa.
Heidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se
tieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden
olennainen ehto.

Ratsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.

»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään
takaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»

»Tämä on taivaallista!» ihasteli tyttö.

»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer.
»Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte
levätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.

»Mitä ovat elotammet?» kysyi Shannon.

Custer osoitti yhtä sellaista.

»Miksi niitä nimitetään elotammiksi?»

»Ne ovat alati vihreitä — otaksuttavasti on syynä se. Tässä on iso,
vanha tammi — pysähdymmekö?»

»Ja laskeudummeko ratsailta?»

»Jos haluatte.»

»Luuletteko minun voivan astua jälleen satulaan?»

Pennington naurahti.

»Kyllä minä toimitan teidät sinne. Onko ruumiinne vielä hieman jäykkä?»

»Kuka on sanonut, että se on ollut jäykkä?» kysyi Shannon.

»Tiedän, että sen täytyy olla, mutta olette erinomaisen uljas!»

»Kyllä se oli lähtiessämme, mutta ei ole enää. Jäseneni tuntuvat
vertyneen. Koetetaanpa. Tahtoisin nähdä, kykenenkö astumaan selkään
maasta, kuten Eva tekee. Mitä te hymyilette? Se on jo toinen kerta
muutamien sekuntien aikana.»

»Hymyilinkö? En tiennyt sitä. Se ei ollut aikomukseni.»

»Mitä oikeastaan tein?»

»Ette tehnyt mitään — syynä oli eräs sananne. Ettehän pahastu, jos
minä, niin kauan kuin opettelette ratsastamaan, opetan teille samalla
oikeata sanastoa.»

»En tietenkään! Mitä sanoin? Oliko se oikein kauheaa?»

»Ei suinkaan. Mutta minua huvittaa aina kun kuulen sen. Se on ratsaille
astuminen. Astutaan raitiovaunuun ja siitä pois, mutta noustaan hevosen
selkään ja astutaan ratsailta.»

»Mutta enhän minä niin tee!» huudahti Shannon nauraen. »Satulaan ja
satulasta putoaminen sopisi paremmin minun tavastani.»

»Ei, te nousette ratsaille hyvin somasti. Katsokaahan nyt! Näytän
teille nyt, miten astutaan maahan. Laskekaa vasen kätenne satulan
nupille! Heittäkää oikea jalkanne takakappaleen ylitse, samalla heti
tarttuen oikealla kädellänne takakappaleeseen! Seisokaa suorana
vasemmassa jalustimessa jalat suorina ja kantapäät yhdessä! Näettehän,
olen kasvot suoraan hevoseen päin. Nyt kannattakaa ruumiinne painoa
käsillänne, tällä tavoin; irroittakaa vasen jalka jalustimesta
ja pudottautukaa maahan tasaisesti molemmille jaloille! Se on
säännönmukainen tapa ja hyvä noudatettavaksi opetteluaikana. Myöhemmin
tulee keikahtaneeksi satulasta melkein mihin vanhaan tapaan hyvänsä.»

»Luulin, että aina astutaan hevosen selästä», huomautti tyttö.

Custerin silmät tuikahtivat, ja hän purskahti nauruun.

»Minun on oltava huolellinen sanoissani, eikö niin? Tällä kertaa sain
piikin!»

»No, katsokaa nyt tänne!» kehoitti tyttö.

»Loistavasti!» kehui mies, kun Shannon pudottautui keveästi maahan.

He taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat,
nojaten selkänsä paksuun runkoon.

»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen
huokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»

»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat
aikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes
kahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää
puun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen
pitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»

»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja
kuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja
kukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä.
Syitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän.
Meidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö
teistäkin?»

»Kyllä», myönsi Custer ja hetkisen mietittyään jatkoi:

»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset
eivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät
maasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain
tietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että
osaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan
myöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa
tuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»

Custer kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he
istuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat
ilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan
kymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat
tärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin
syvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.

Tyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen
vakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan
häntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän
puheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut
henkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää
turhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä
puolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli
omiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan
kauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna —
se olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.

Hän koetti muistella, mitä hän oli oppinut vietettyään kaksi vuotta
Wilson Crumbin seurassa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin sen, että
Crumb oli opettanut hänet vetämään sieraimiinsa kokaiinia.

Jonkun ajan kuluttua he lähtivät jälleen liikkeelle, ja tyttö
ällistytti miestä nousemalla keveästi maasta ratsunsa selkään, Shannon
oli hyvin mielissään saavutuksestaan ja nauroi hyvillään, kun Custer
kehui häntä.

He ratsastivat edelleen, kunnes löysivät herefordilaiset. He laskivat
ne, tarkastellen laumaa kautta koko laajan, kukkuloille saakka
ulottuvan laitumen, ja kun lukumäärä oli täysi, he kääntyivät kotiin
päin. Samoin kuin Custer oli selostanut puiden elämää, kertoi hän
myöskin kauniista, valko-otsaisista naudoista, selittäen, että ne
olivat alkuisin siitä Englannin kreivikunnasta, jonka mukaan niillä oli
nimikin ja että ne olivat verrattomia teuraseläimiä. Hän osoitti useita
palkittuja lehmiä heidän sivuutlaessaan ne.

»Kas noin! Nyt te taaskin hymyilette», sanoi tyttö syyttävästi heidän
ratsastaessaan polulla kotia kohti. »Mitä olen nyt tehnyt?»

»Ette mitään; olette vain ollut hyvin kärsivällinen koko iltapäivän,
Minua hymyilytti ajatellessani, kuinka karmivalta tämän iltapäivän on
täytynyt tuntua kaupunkilaistytöstä, joka otaksuttavasti on tottunut
alituisesti olemaan kiihoittavien huvien pyörteessä!»

»Minulla ei ole koskaan ollut hauskempaa iltapäivää», vastasi Shannon.

»Tarkoittanettekohan noilla sanoilla totta?»

»Vilpittömästi!»

»Olen siitä hyvilläni», sanoi Custer, »sillä itse ikävystyn täällä
joskus hirvittävästi, ja luullakseni tekee minulle aina hyvää, kun saan
jonkun vieraan valamaan minuun hiukan intoa. Se saa minut käsittämään,
kuinka paljon meillä on sellaista, mitä kaupunkilaisilla ei voi olla,
ja tulen vähän tyytyväisemmäksi.»

»Te ette voi olla tyytymätön! Kaupungissahan on tuhansittain ihmisiä,
jotka antaisivat mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa teidän kanssanne!
Emme me kaupunkilaiset kaikki asu kaupungissa sen tähden, että haluamme
oleksia siellä. Te olette onnellinen, kun teidän ei ole pakko tehdä
niin.»

»Niinkö arvelette?»

»Minä tiedän sen.»

»Mutta täkäläinen elämä tuntuu niin ahtaalta! Minun pitäisi olla miehen
työssä miesten keskuudessa, jossa sille annettaisiin arvo.»

»Te olette miehen työssä täällä ja elätte miehen elämää, ja sillä,
mitä täällä teette, on arvo. Olettakaamme, että muuraisitte uuneja tai
myisitte automobiilejä tai osakkeita kaupungissa! Olisiko sellaisella
työllä sen suurempi arvo kuin tällä — kun nyt kasvatatte komeita
sikoja, nautoja ja hevosia? Isänne on perustanut suuren yrityksen, ja
te autatte häntä yhä laajentamaan ja parantamaan sitä. Osaisitteko
kaupungissa tehdä mitään, mistä voisitte olla läheskään niin ylpeä?
Ette; mutta kaupungissa saattaisitte johtua tekemään paljon sellaista,
mistä ehkä häpeäisitte kauheasti. Jos olisin mies, pitäisin siitä
alasta, millä te olette!»

»Ette ole johdonmukainen. Voitte valita saman alan, mutta väitätte
lähtevänne takaisin kaupunkiin. Teillä on täällä hedelmätarha, koti
ja hyvä toimeentulo, mutta sittenkin tahdotte palata kaupunkiin, jota
panettelette.»

»Minä en tahdo», vakuutti tyttö.

»Toivottavasti ette tee sitä sitten», sanoi Custer mutkattomasti.

He saapuivat talolle hyvissä ajoin ehtiäkseen uida ennen päivällistä.
Mutta kun päivällisen jälkeen tehtiin lähtöä tanssisaliin, nosti
Shannon kätensä ylös tappion merkiksi.

»Minä luovun!» hän huudahti nauraen. »Koetin pysyä toisten mukana
loppuun saakka ja tahtoisin niin mielelläni tulla tanssimaan. Mutta
tuskinpa jaksaisin edes kävellä tanssisaliin, saatikka sitten tanssia
sinne päästyäni. Kykenenköhän edes menemään yläkertaan ryömimättä!»

»Lapsi-rukka!» säälitteli rouva Pennington. »Olemme olleet
tappamaisillamme teidät. Me kaikki olemme niin tottuneet pitkiin
ratsastusmatkoihin, uintiin ja tanssiin, ettemme käsitä, kuinka ne
väsyttävät harjaantumattomia lihaksia. Menkää suoraan vuoteeseen,
rakas, älkääkä ajatelkokaan nousta aamiaiselle.»

»Oi, mutta tahtoisin nousta ratsastamaan, jos saan sen tehdä ja jos Eva
herättää minut.»

»Hänellä on oikea sisu», huomautti eversti, sitten kun Shannon oli
toivottanut hyvää yötä ja poistunut huoneisiinsa.

»Niin totisesti onkin», yhtyi Custer. »Hän on oikea helmi tytöksi.»

»Hän on suorastaan jumalallinen», korosti Eva.

Omassa huoneessaan Shannon tuskin ennätti vuoteeseensa, kun hän jo oli
unessa.



XVI.


Shannon heräsi vasta kello neljä seuraavana aamuna. Samassa heräsi
myöskin huumausaineen tarve. Se kalvoi häntä säälimättä. Mutta
sittenkin, kun hän antoi sille perään, tuotti hänelle tyydytystä se
tieto, että hän tällä kertaa oli tullut toimeen ilman tuota hienoa,
valkeata jauhetta kauemmin kuin milloinkaan muulloin alettuaan sitä
käyttää. Hän otti vain kolmannen osan tavallisesta annoksestaan.

Kun Eva kello puoli kuusi koputti ovelle, nousi Shannon vuoteesta ja
pukeutui kuumeisen hätäisesti välttääkseen himon palaamista. Se ei
täydelleen onnistunut, mutta hän kykeni vastustamaan sitä kyllin kauan
ehtiäkseen pukeutua ja rientää pois pienen, mustan rasian lähettyviltä.

Sinä päivänä hän meni Custerin, Evan ja Guyn seurassa sikäläiseen
kerhoon, ja he palasivat vasta niin myöhällä, että ennättivät parhaiksi
uida ennen päivällistä. Ja jälleen hän torjui himonsa pukeutuessaan
ateriaa varten. Päivällisen jälkeen tanssittiin, ja taaskin hän
huoneisiinsa päästessään oli ruumiillisesti niin väsynyt, ettei
jaksanut ajatella muuta kuin unta. Päivällä he olivat pelanneet
golfia, joten hänellä oli ollut yllin kyllin liikuntoa kuumassa
päivänpaahteessa, ja hyvä seura oli pitänyt myöskin hänen mielensä
hupaisessa vireessä, joten vanha vihollinen ei ollut häntä vaivannut.

Varhain aamulla hänen oli jälleen kamppailtava heltymättömän
ahdistajansa kanssa. Tällä kertaa hän taisteli uljaasti, mutta kärsi
tappion.

Niin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa
varastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin
liian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila,
johon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä
raskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava
näistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti
heidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del
Pason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit
olivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet
perheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki
hänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa
ruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä
ratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli
kohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan
sisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut
koskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.

Oli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli
antanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli
vielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli
pienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän
oli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen
päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten,
sillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä
vastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.

Tietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen
parhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli
kadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä
uhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme
enää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä,
uida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely
hedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen
hoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman
hyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin
ja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.

Siellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa
makuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui
vuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli
häntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan
elämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat,
ja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin
milloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän
koetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta
tuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset
ajatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.

Joskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa
kahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka
olisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä
voimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä
alituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.

Ja nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä
lähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan,
ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi,
vaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä
toisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan.
Tulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi
aina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla
kokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt
seuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin
viikon kuluessa.

Hän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä
hänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko
viikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja
Evansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään
aamiaispöydässä.

Pöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia
kannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät
kaikki.

»Minulleko?» hän huudahti.

»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.
Ratsastat nyt jo kuten ratsumies.»

Tytön kurkkuun kohosi jotakin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.

»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi
pöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi
varpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa
teille kiitollisuuttani?»

»Ei sinun sitä tarvitsekaan, lapsi. Kannukset ovat mitätön seikka.»

»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota
— en ansaitse.»

»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme
antaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun
kirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen
ansaitsemattaan.»

Senjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä
pois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta
huomioon kohtalon sormea.

Sinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa,
keskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta.
Oli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia
etelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota
verhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan
vilpoisempaa.

»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on
viileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»

»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?»
huomautti Shannon.

»Hm! On niin kuuma, ettei voi edes ajatella sinne pääsyä.»

»_Noinko_ Pennington!» ilvehti tyttö muka hämmästyneenä ja moittien.

»Väitätkö itse olevasi valmis ratsastamaan sinne tällaisessa
helteessä?» kysyi Custer.

»Tietysti olisin. Uudet kannukseni eivät vielä ole saaneet kastettaan.»

»Minä olen mukana leikissä, jos sinä siihen ryhdyt», ilmoitti mies.

Tyttö ponnahti pystyyn. »Matkaan siis! Kuka vielä lähtee?»

Shannon vilkaisi ympärilleen kysyvästi. Rouva Pennington pudisti
hymyillen päätään.

»En minä ainakaan. Aamuratsastus riittää minulle kesäaikana.»

»Minun on saneltava joitakuita kirjeitä», sanoi eversti.

»Ja otaksuttavasti on pikku Evan jäätävä kotiin hieromaan ihojauhetta
nenäänsä», veisteli Custer, nauraen sisarelleen.

»Pikku Eva aikoo ajaa Ganadoon kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray
Evansin kanssa», vastasi tyttö. »Guy odottaa pikalähetystä —
hänen romaaninsa tulee taaskin takaisin. Nuo kauheat, typerät
kustantaja-rahjukset! He eivät tunne, mikä on oikea romaani. Olen
tutustunut siihen — Guy on selostanut sitä minulle. Teidän kaikkien
pitäisi lukea se. Oi, se on suorastaan säteilevä! Minä olen _Hortense_
— pitkä, notkea, ja hyvin arvokas —» Eva virnisti.

»Niin, niin, juuri sinä se olet, siitä ei voi erehtyä», laski
Custer leikkiä. »Pitkä, notkea ja hyvin arvokas — Guy on hieman
lapsellistunteellinen kuvaillessaan henkilöitä!»

Eva ei ollut huomaavinaan keskeytystä.

»Minä pyörryn, kun roisto tunkeutuu huoneeseeni ja kantaa minut
pois. Sitten sankari — hän on _Bruce Bellinghame_, pitkä, hento,
kiharahiuksinen —»

»Onko hänkin hyvin arvokas?»

»Ja sitten sankari ajaa häntä takaa ja pelastaa minut, juuri kun roisto
aikoo syöstä minut alas jyrkänteeltä — oi, se on komeaa!»

»Niin sen täytyy olla», selitti Custer.

»Sinä olet hirveä», torui Eva. »Sinun olisi pitänyt olla kustantaja.»

»Pitkä, hento ja kiharatukkainen», virnaili Custer. »Vai oliko se pitkä
ja kiharainen, hentotukkainen? Lähdetään, Shannon! Nähtävästi olemme
ainoat tosiurheilijat perheessämme.»

»Lapsellisia urheilu-intoilijoita olette!» huusi Eva heidän jälkeensä.

»Ainoat tosiurheilijat perheessämme — perheessämme!» Ne sanat
värähdyttivät Shannonin olemusta. He olivat ottaneet hänet perheeseensä
— osaksi omaa elämätään. Se oli ihmeellistä. Oi, hyvä Jumala, kunpa
sitä vain voisi kestää ikuisesti!

Oli hyvin kuuma. Heidän ratsujensa laahustavat jalat nostattivat pölyä.
Tänään liikkui Apachekin laahustaen. Se piti päänsä alhaalla eikä
tepastellut. Pölyä laskeutui hevosten hiestä kostealle kaulalle ja
kyljille ja tunkeutui ratsastajien silmiin.

»Viehättävä ratsastuspäivä.» huomautti Custer.

»Mutta ajattelehan kuinka suloista on tammen juurella!» muistutti tyttö.

»Panen parastani.»

Custer kohotti päätään, kun hänen harhaileva katseensa osui
savupatsaaseen, joka kohosi Linkkuveitsi-cañonin toisella puolen olevan
selänteen takaa. Hän seisautti Apachen.

»Kulovalkea!» hän äänsi. »Odota tässä! Hälytän pojat, ja sitten
ratsastamme tuonne edeltäpäin katsomaan. Kenties se ei ole lainkaan
vaarallista.»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja poistui ripeätä vauhtia — kuumuus
ja pöly olivat unohtuneet. Shannon katseli hänen jälkeensä, kun hän
eteni, istuen suorana satulassaan ja heilahdellen joustavasti ratsunsa
liikkeiden mukaan, ikäänkuin olisi ollut osa hevosesta. Vajaassa
viidessä minuutissa hän palasi.

»Eteenpäin!» hän huusi.

Tyttö ohjasi Baldyn Apachen viereen, ja sitten alkoi ratsastus.
Hevosten kengät kalahtelivat irtonaisiin kiviin, pöly tuprusi nyt
kaukana heidän takanaan, eivätkä he muistaneet hellettä. Oikotie vei
kapean uurroksen poikki, jonka yli ratsujen oli hypättävä.

»Tartu kiinni satulan nuppiin!» komensi Custer. »Anna hevosen tehdä
mielensä mukaan!»

He lennähtivät ylitse melkein vierekkäin, ja mies hymyili leveästi,
sillä tyttö ei ollut tarttunut nuppiin.

Hän oli tullut uurroksen yli vanhan, harjaantuneen ratsastajan tavalla.

Shannonin koko olento värähteli vauhdin tuottamasta kiihtymyksestä.
Hevoset ojentuivat mataliksi — niiden lautaset tuntuivat huojuvan
aina samassa tasossa — se muistutti lentoa. Kuuma ilma puhalsi
tukahduttavasti vasten tytön kasvoja, mutta hän vain nauroi, ja hänen
mielensä teki huutaa ääneen ja heiluttaa hattua.

Linkkuveitsi-cañonin rinnettä he kapusivat hitaammin, ja heti
harjanteen takana he näkivät liekkien hulmuavan kapeassa rotkossa
heidän alapuolellaan. Onneksi ei tuullut — tuntui vain tulen
aikaansaama ilmavirta; mutta sankka pensaikko paloi rajusti.

»Emme voi tehdä mitään», selitti Custer, »ennen kuin pojat tuovat
parivaljakot, aurat ja lapioita. Paikka on kovin ilkeä — liian jyrkkä
kynnettäväksi, ja pensaikko on tiheä. Mutta meidän on saatava tulen
valta rajoitetuksi!»

Pian saapuivat »pojat» — heitä oli vankkurillinen — tuoden neljä
hevosta, kaksi auraa, lapioita, vesitynnyrin ja aivinaisia säkkejä.
Miehien ikä vaihteli kahdeksastatoista seitsemäänkymmeneen. Jotkut
heistä olivat olleet rancholla parikymmentä vuotta ja olleet
sammuttamassa useita kulovalkeita. Heille ei tarvinnut määrätä, mitä
heidän oli otettava mukaansa ja mitä heidän oli tehtävä tuomillaan
esineillä.

Vankkurit täytyi jättää Linkkuveitsi-cañoniin. Hevoset kiskoivat
aurat harjanteelle, ja miehet kantoivat sinne lapiot, märät säkit ja
sangoilla vettä tynnyristä. Custer laskeutui satulasta ja jätti Apachen
muutaman vanhuksen pideltäväksi.

»Kyntäkää rinnettä alas rotkon itäpuolella! Koettakaa kiertää tulen
ympäri eteläpuolitse ja sitten jälleen takaisin!» hän komensi toista
valjakkoa hoitelevia kahta miestä. »Minä käyn Jaken kanssa käsiksi
toiseen ja koetan katkaista siltä tien tämän laen ylitse!»

»Se on mahdotonta, Cus», huomautti eräs vanhemmista miehistä. »Rinne on
liian jyrkkä.»

»Meidän on yritettävä», vastasi Pennington. »Muutoin meidän olisi
kaarrettava niin etäältä, että tuli ennättäisi itäpuolelle, ennen kuin
saisimme sen kierretyksi. Tarttukaa te, Jake, auran kädensijoihin —
minä ajan!»

Jake oli lyhyt, tanakka, punatukkainen, kaksikymmenvuotias poika, ja
hänellä oli hartiat kuin härällä. Hän virnisti hyvänluontoisesti.

»Kyllä minä puserran niitä niin, että pihka niistä kihisee!» hän
virkkoi.

»Te muut lapioikaa ja hyörikää kuin paholaiset!» määräsi Custer.

Shannon tarkkaili, kun hän otti ohjakset ja lähti ajamaan valjakkoa
hitaasti ja tyynesti. Ei kuulunut kiljauksia. He olivat hevosmiehiä,
nämä ganadolaiset. Kookkaat percheronit liikkuivat varmasti eteenpäin.
Auran kärki mursi syvältä maata, mutta isot eläimet astelivat
eteenpäin, ikäänkuin olisivat vetäneet tyhjiä vankkureita.

Nähdessään, mihin Custer niitä ohjasi, pidätti tyttö henkeään. Ei,
hänen täytyi erehtyä! Custer ei saattanut kääntää niitä harjanteelle
päin. Mies ei voinut ajatellakaan ajaa hevosia rotkon jyrkästi
viettävän rinteen poikki!

Mutta niin oli asianlaita. Hevoset liukahtelivat ja pääsivät taaskin
vakavaan asentoon. Suoraan niiden alla palava pensaikko oli muuttunut
hehkuvaksi sulatusuuniksi. Jos niiden jalansija pahasti pettäisi, ei
mikään voisi pelastaa niitä suistumasta tuohon hornamaiseen ahjoon.

Auran kädensijoihin tarrautunut Jake kompasteli ja liukui, mutta aura
oli hänen tukenaan, ja vaon turvissa hän saavutti jälleen tasapainonsa
toistakymmentä kertaa yhtä monen metrin matkalla. Ohjaksissa oleva
Custer asteli suoraan auran alapuolella. Tytöstä oli ihme, että hän sai
parivaljakon menemään eteenpäin.

Rotkon jyrkkä seinämä näytti paikoitellen melkein äkkijyrkältä, eikä
siinä olisi luullut muiden kuin kauriiden löytävän jalansijaa. Hänen
oli mahdoton käsittää, miten nuo raskaat hevoset siinä pysyivät. Vain
ehdoton luottamus näihin Ganadon miehiin, jotka olivat käsitelleet
niitä pienistä varsoista pitäen, ja suuri rohkeus voivat sen selittää.

Kuinka erinomaisia eläimiä ne olivatkaan! Palavien pensaiden räiskeen,
liekkien kohinan ja alhaalta hohtavan sietämättömän kuumuuden
täytyi tuntua niistä hirvittävältä. Mutta sittenkin ne paljastivat
vaistomaisen tulenpelkonsa vain silloin tällöin vilkaisemalla
hermostuneesti sivulle ja huristelemalla korviaan.

Aluksi oli koko yritys näyttänyt Shannonista mielipuoliselta, mutta kun
hän tarkkaillessaan oivalsi, mihin Custer pyrki, tajusi hän, kuinka
järkevästi mies menetteli. Jos hän parilla vaolla saisi estetyksi
liekkien leviämisen tänne päin, voisi hän ehtiä pysäyttämään tulen
etenemisen itäänpäin laajoille laitumille, joita peittivät elokuun
loppupuolen rutikuiva ruoho ja pensaat.

Muutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten
pois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä;
kukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen
aiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin
rancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä
uskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä
tämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei
tarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori
Pennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle
paikalle.

Se näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin
ohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän
kallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa
valokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia
mies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin
päiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt
kaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana
päivänä hän oli siitä kerskunut!

Nyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla
turvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet
hänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui
vastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.

Pilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin
tällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän
näki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat
onnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä
toinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi
pian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät
toista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ
turvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella
ensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.

He olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui.
Oikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle,
sillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun
viimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen
olkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti
tukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti
äsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten,
vetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.

Auran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer
yrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät,
ja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä
pääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun.
Sitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer
Penningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille
pitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.

Hevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen
niistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä
ollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut
irroittaa katsettaan miehestä.

Päällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin
pahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi
mies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata
eläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään
voisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka
lehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta
saalista.

Shannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten
äkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta,
ihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan
satulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin
vierelle.

Hän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen
päitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan
rinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin
seisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen.
Pennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti
hypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen
hänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien
pensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.

Kaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas
pelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä,
oli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen
vetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen,
että Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua
ylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä
tarvinnut kantaa.

Custer oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä
ja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat
juosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia
reunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni.
Toisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun
yläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran
kärkeen.

»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington
tarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä,
»noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin
vaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava
siihen.»

Sitten hän kääntyi Shannonin puoleen.

»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä
sitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»

»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan
hengenvaarassa.»

Custer katseli häntä tutkivasti hetkisen.

»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin
ajattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»

»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta _sinä_ olet saanut
pahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko
jaksavasi ratsastaa?»

Custer naurahti.

»Minulla ei ole mitään heikkoa», hän sanoi. »Minun on jäätävä tänne
sammuttamaan kuloa.»

»Siitä ei tule mitään!» Shannon pyörähti huutamaan Penningtonin ratsua
pitelevälle miehelle. »Tuokaa Apache tänne!» hän pyysi. »Nämä miehet
kykenevät tukahduttamaan palon ilman sinuakin», hän jatkoi Custerille.
»Sinä palaat heti kotiin minun kanssani. Et ole koskaan nähnyt pahoin
palanutta ihmistä; muutoin tietäisit, kuinka välttämättä haavojesi on
heti saatava hoitoa.»

Mies ei ollut tottunut kuulemaan määräyksiä, ja se huvitti häntä.
Gracen mieleenkään ei olisi johtunut epäillä hänen harkintakykyään
tässä eikä missään muussakaan asiassa. Mutta tämän tytön esiintyminen
viittasi siihen, että hän piti Custerin mielipidettä virheellisenä
ja hänen päätöstänsä merkityksettömänä. Ilmeisesti Shannon uskalsi
puolustaa vakaumustaan, sillä hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti
jälleen työhön ryhtyneiden miesten luokse ilmoittamaan heille, että
Custer oli liian pahoin palanut jäädäkseen sinne.

»Sanoin hänelle, että hänen on palattava kotiin saamaan hoitoa
palohaavoilleen; mutta hän ei suostunut siihen. Ehkä hän uskoisi
paremmin teitä, jos te puhuisitte hänelle.»

»Kyllä me puhumme», huudahti yksi heistä. »Tuossa tuleekin eversti
Pennington. Hän kyllä panee pojan lähtemään, jos se on tarpeellista.»

Eversti Pennington seisautti märän ratsunsa Custerin viereen, ja
Shannon kiiruhti heidän luokseen. Parhaillaan Custer kertoi valjakkoa
kohdanneesta tapaturmasta.

»Paloi, niinkö?» äänsi eversti. »Mutta hitto soikoon, mies, _sinähän_
olet palanut!»

»Ei se ole mitään», vastasi nuori mies.

»Se _on_ vakavaa, eversti!» huusi Shannon. »Käskekää hänen palata
kotiin! Hän ei välitä vähääkään minun kehoituksistani ja häntä olisi
hoidettava kunnollisesti. Hänelle olisi saatava lääkäri niin pian kuin
mahdollista.»

»Kykenetkö ratsastamaan?» murahti eversti Custerille.

»Tietysti kykenen!»

»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen
mukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»

Hänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä
huolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä
rakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä,
miten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.

»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne
avustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla
jäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän
heidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.

Hevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili
askeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja
nähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti
olevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus,
ikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja
hän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.

»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy
olla hirveät tuskat.»

Custer kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja
pingoittuneilla kasvoillaan.

»Kyllä nyt hieman kivistää», hän tunnusti.

»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli
suurenmoista, Custer!»

Mies katsahti häneen hiukan kummastellen.

»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina
teroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä
siveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä
laimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan
antaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava,
vaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»

»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi
alttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.

»Ei, eipä tietenkään; mutta enhän ole sitä tehnytkään!.»

»Olisit saattanut tehdä sen.»

»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi
mies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata
eläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti,
avuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla
tekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit
rakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä
se on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»

»Eikä minustakaan. Se on ylevää.»

Heidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia.
Tallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen
kykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria
satulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi
kätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten
sisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät
haavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan
lääkäriä.

Hänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat
hänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella,
katsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja
Hannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä
puolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta,
vaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa
hänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti
hymyillä.

Silloin kääntyi rouva Pennington ja huomasi Shannonin.

»Sallikaa minunkin tehdä jotakin, jos vain kykenen mihinkään!»

»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä
vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»

Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä
oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu
hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat
Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla
tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan
sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui
liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden
ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.

Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä,
kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli
toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut
nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä
miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen
kunnioitus, jota hän rakasti?

Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa
jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti
ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan
meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen,
mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta
—vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa
pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään
Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi
kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään
yöksi.

Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen
nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki
olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke,
vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä
ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi
Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen,
joka hänellä oli nenäliinassaan.

Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut
ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta
sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö
Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden,
joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli
vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli
elämää kalliimpi.

Rouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.

»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat
äidin silmissä.

»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.

»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin
lääkäri saapuu.»

Shannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut
ovenpieleen.

Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten.
Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän
vei sen kylpyhuoneeseen.

»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen
sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»



XVII.


Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin
vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä
evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia.
Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä,
jos sitä tarvittaisiin.

Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen
saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin
tuskallisia.

Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän
kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli
suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista,
jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän
ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli
saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön
kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.

»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä
pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä!
Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi
takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja
hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä
lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet
täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me.
Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut
täällä.»

»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut
täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»

»Kyllä sinä kuulut!»

»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava
kaupunkiin.»

»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei
tarvitsekaan lähteä, eihän?»

»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani
kannukset en voinut.»

»Onko sinun _todella_ mentävä?» tiukkasi mies.

»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun
jäävän — vilpittömästi?»

»Ihan varmasti!» vakuutti Custer hymyillen.

»Ehkä jään.»

Sairas ojensi oikean kätensä ja tarttui tytön käteen.

»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua —
me kaikki.»

Aivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen
kiintyneenä ja toverillisena.

»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun
parannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä
hoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»

»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine,
appelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä
paljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella
alaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua
parhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän
itki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet
kenties jää tänne.»

»Hän on herttainen!»

»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin
kai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet
toisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko
maailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan!
Silloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja
päivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun
hän on poissa.»

»Hän palvoo sinua, Custer.»

»Hän on kelpo tyttö!»

Sen ylistävämmin ei Custer olisi osannut kehua.

Hän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään,
kun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen,
että tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian
kotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut
pitänyt niiden vammoja vakavina.

»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen
on poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»

»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa
Ganadon?»

Custer selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia
ja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi
päästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin
housuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.

Hänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti
muistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason
huvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin
välinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn
myymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:

»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään —
hänen nimensä on Evans.»

Hän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja
Allenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma,
että varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan
Allen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja
näkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden
oli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti
jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.

Ja jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli
hänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää
Shannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista
Crumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että
näkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän
on. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi
turvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet
takaisin... Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka
rakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.

Sitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä
olevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen
Custeria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.

Jos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen
piilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään
lähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä.
Custerilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi
siitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla
likellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei
sekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei
nuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut
hänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen
salainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.

Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle,
ja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei
hän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka
itsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi
hänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia
pitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle
rakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä
_hän_ rakasti.

Custer liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia.
Shannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas
aukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.

»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi
olla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin
tottunut sellaiseen kuin me.»

»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä
pidät minut mielelläsi luonasi.»

Mies otti hänen kätensä otsaltaan ja suuteli sitä.

»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar.
On kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka
olemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua
siitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen
meihin — olit ihan samanlainen kuin me.»

Shannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri
huultaan pidättääkseen kyyneliään.

»Mikä sinua vaivaa?»

»En ole samanlainen kuin te, Custer; mutta olen ankarasti koettanut
olla.»

»Missä suhteessa et ole?» kysyi mies.

»Minä — niin — en osannut ratsastaa», selitti Shannon avuttomana.

»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer
leikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja
ettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki
— sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat
mielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin
nähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla
hiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme
mieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin
sen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu.
Hän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär.
Hän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme
hänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen
siveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut
puhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja
sitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut
olla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En
käsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua
hänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään
tahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain
ahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi
herättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen
päätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat
sellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein
jättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan
_luule_ olleeni oikeassa — _tiedän_ sen.»

»Entä mitä teit?» tiedusti Shannon hyvin hiljaa.

»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi
anteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään
jonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä;
mutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni
kanssa — Evan tähden.»

»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»

»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten
mainitsin sen.»

»Ymmärsikö hän?»

»Ei ymmärtänyt.»

He olivat jonkun aikaa ääneti.

»Teinkö mielestäsi väärin?» kysyi Custer.

»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin.
Velvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen
ruumistaankin.»

»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa,
että se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta
olemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse
toistaa sitä!»

»Toivottavasti ei.»

Pian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi
morfiinia.

»En halua ottaa sitä, jollei se ole välttämätöntä», hän selitti.

»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»

Hän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen
itsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan
hänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan.
Hän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen,
mustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui
uudelleen nukkumaan.



XVIII.


Kului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan,
ja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi
joka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu
hänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen.
Shannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän
varsoista.

»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua
varten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin
määrin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi
sinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on
täydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan
niiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja
käytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle
terveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin
intiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»

Tyttö hymyili tyytyväisenä.

»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän
sanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole
milloinkaan _tuntenut_ olevani terve, en ole tietänyt, että terveys
on kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii
siitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja
nesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he
voisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka
luulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että
hänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa
jalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena
viileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi,
_poika_!» hän huudahti. »_Siinä_ on teille humalaa!»

Shannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät
eloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin
silmät säikkyivät.

»Hei!» hän riemuitsi. »Sinä olet oikea Pennington!»

»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua»,
hän lausui ääneen.

Custer naurahti.

»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä
tarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se,
mitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän
kaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla
itserakas.»

Eva oli juuri saapunut patioon.

»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo
rakas pikku veli ihan vihaa itseään.»

Hän meni Custerin luokse, istahti hänen polvelleen ja suuteli häntä.

»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia
hieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen
pukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi
niitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»

Eva ponnahti pois hänen sylistään ja polki jalkaansa.

»_En koskaan_ ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat
luonnostaan tällaiset.»

»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä
kynittävän?»

»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon
ja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä
talvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että
minusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin.
Eikö kuulostaisikin komealta — ’Neiti Eva Pennington esittää pääosaa
uudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan
kirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»

»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.

»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän
huolestuneelta. »Et kai toki _aikone_ filminäyttelijättäreksi, ethän?
Ethän puhu vakavasti?!»

»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen
liikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman
mainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen
aikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä
oli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»

Eva liittyi veljensä ja Shannonin nauruun.

»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi
yhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan.
»Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä
saakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»

»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä _sinä_ tiedät Wilson
Crumbista?»

»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi
minua?»

»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi
päättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»

»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että
pitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että
tämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi
hän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista
eläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni,
että siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä
haaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»

»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut
ilme.

»Ettekö voi taivuttaa häntä tulemaan takaisin?»

Mies pudisti päätään.

»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee
menestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa
on olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan
hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä
luopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme
reippaan sävyn.»

»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen.
Sinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys
hänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»

Tyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi,
kuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa
olisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi
puhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet
kuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt
pois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta
tilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä
nuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet
kynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.

Jos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja
kuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia,
jotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace
rohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta
tuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen,
sitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen
mustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska,
jonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.

»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer.
»Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla
hänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin
ihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan
myöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»

»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi
mennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä
lähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman
jotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja —
ja — suojelusta.»

»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti.
Mutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa
kansainväliseen näyttelyyn.»

Kohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli
Shannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut
yhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt
juomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen
pinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin
kukkuloilla.

Custerin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin
kuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut
sitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin
palvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi
viettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan
myöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien,
karjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi,
hänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt
Jakelle.

Kun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä
hänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun
ja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.

»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka
viikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että
sieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas
Corton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan
kautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta
en osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat
sitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita
veitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne
ovat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin
taitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät
— ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään
varpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on.
Minä ainakin olen ymmällä.»

»Ne menevät Linkkuveitsi-cañoniin päin, eikö niin?» kysyi Custer.

»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus
taas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta
barrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en
milloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää
siltä kuin ne hajaantuisivat.»

»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät
noutamassa polttopuita.»

»Kenties», myönsi Jake, »mutta se ei tunnu todennäköiseltä.»

»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat
olla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella,
ja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on
otettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja
on milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä.
Luuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»

»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä
yönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät
pari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»

»Mistä porteista ne tulevat ja menevät?»

»Ne käyttävät kaikkia neljää, mitä milloinkin.»

»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten
näemme, mitä tapahtuu.»

Ja he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti
tarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki
lähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui
Ratsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö
oli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin
salaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.

»Mitä ihmettä otaksut heidän puuhailevan?» hän tiedusti.

»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä;
muutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti
he ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat
lakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa,
minnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan
kahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat
aidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä.
Mutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»

Custer oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen
aidan toisella puolen näkyviä jälkiä.

»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet
tuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki
laaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on
saman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen
jälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan
kukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat
sen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»

»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin
ylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»

»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit
— ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan
saaneeni ajatuksen.»

»Kenties sellaisen ’näpsän pienen ajatuksen’, kuten Eva sanoo!»

Custer kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten
niitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen
Baldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä
merkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön
värähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä,
sumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä
Custeria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä —
se olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.

Enimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi
oli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi
hevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus
tapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se
ulottui.

»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä.
»Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli
kengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä,
ja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot
kantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»

»Mistä tiedät kaiken tuon?» kysyi tyttö hyvin epäilevänä.

»En _tiedä_ sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä,
mihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten
jäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi
hevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että
kengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut
edellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän
hevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että
toinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien
päällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin
ja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon
tuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos
ollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat
jäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se
osoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta
palasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»

»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin
sen, että jotakin on tässä liikkunut.»

»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja
kertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa,
kuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan
sitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien
isoäitien nimet.»

Shannon nauroi.

»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja»,
hän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin
minusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia —
tosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»

»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen
kavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»

Puhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen,
että Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.

»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka
erilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan
sekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka
kiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat,
mitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja
minne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä
laaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»

Evansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta
valonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin
huvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin
kuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti
Evans-niminen nuorukainen.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille,
koska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä
hän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt
sitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei
paljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin
antaa tapahtumien mennä menoaan.

Hän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen
peittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen
jäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten
sitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt
itään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä
kivetyn tien kovaan pintaan.

»Kas niin, _Watson_!» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen.
»Mitä saat selville tästä?»

»En mitään.»

»Et mitään? _Watson_, se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville
mitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei
hyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko
seurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty
hyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei
ole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin
on, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan
heitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat
heille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt
minua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät
valppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri
ottamassa pois lukot.»

Kun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia
olemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi
seuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.

»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti.
»Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo
ihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia,
jotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa
polttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa
lupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat
olevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa
turhanpäiten, totisesti!»

»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi,
mitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat
häikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos
pelkäisivät joutuvansa ilmi.

»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he
puuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»

»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he
hommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa
joukkoa.»

»Niinpä niin», myönsi Custer. »Otan Jaken mukaani.»

»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi,
että Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa,
koska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.

»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja
käärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla.
Jake on paras mies sellaiseen työhön.»

»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon.
»Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä,
mutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»

»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer
nauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli
samantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme
vielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä
Gracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin
kestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan
asioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin
innostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä,
paitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti
lisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin
on perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit
olleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta.
Isä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun
jälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista,
jotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset
karjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien
asukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta
että metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut
ne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet
sitten valloittivat.»

»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se
saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»

»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä
puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka
tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin
emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään
voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä
suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»

Tyttö ei vastannut mitään.

»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.

»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.

He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa.
Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin
kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi
salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi
turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä
tarkoitus.

»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän
virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta
en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin
saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut
valtamerelle asti!»

He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin
huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.

»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi
hevosensa läntiselle tielle.

»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»

»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.

»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»

»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»

»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.

Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten
purskahti nauruun.

»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän
olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot
olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet
hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»

»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin
ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»

»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin
mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen
lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa.
En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän —
tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus-
ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta
kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja
kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän
lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä,
että saat sen ja täyden palkan!»

»En _halua_ vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä
paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys
minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin
voin.»

Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli
kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen
avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla
Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan,
niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai
mielenjännitystä.

He olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon
nyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea
saattaakseen häntä.

»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa
olla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»

»Mutta minä tahtoisin.»

»Ei!» Shannon pudisti päätään. »Mene vain suoraan kotiisi!»

»Salli minun!»

»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella
toivoisin, ettet tule.»

»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja
ennen päivällistä uimme.»

»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis.
Näkemiin!»

Custer heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa,
ja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen
Shannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia
olivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.

»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään
Apachen talleja kohti.



XIX.


Custerista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi
länteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi
matkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme
kilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten
vasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille
vievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei
hän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää
sitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan
Ganadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.

Mentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa
reunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua,
ja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti
tehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti
Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle.
Sitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset
Baldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko
ajan maata.

Pian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän
polun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan
vuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko,
ja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä
olisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi
kuin oman edun tavoittelu.

Omasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei
voinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen
vaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia
siinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat
tiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa
eteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä
sukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan
tammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan
muutamia metrejä kauemmaksi.

Rotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä
ylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti,
polku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei
äkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli
enemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla
olevan jyrkänteen.

Painaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen
kuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein
kuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus
tyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä,
puristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin
uljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään
helpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli
ratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi
kuin taika-iskusta.

Somerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko
oli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin
harjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä
polun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes
havaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella
puolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt
niin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt
minkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.

Varovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja
hirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että
Shannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä.
Ja sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.

Hän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko,
että hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän
voinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin
paljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi
ja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä
tahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon
salaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi
kohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen
rohkeuttaan innostava rakkaus oli.

Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi
kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä
notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden
peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä
oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut
muuta kuin aavistaa.

Hän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi
senvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen
etsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet
otettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle
leiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella,
että häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus
ei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää
perääntymään.

Hänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse
näki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme
hevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä,
että ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli
kammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin
piilopaikasta.

Hän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei
ilmestynyt, huusi hän sitten:

»Halloo! Haluan puhella kanssanne.»

Hänen äänensä kaikui oudolta ja kaamealta hänen omissa korvissaan.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa,
lintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen
takanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta
hän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain
muutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.

»Mitä tahdotte?»

»Olen tullut varoittamaan teitä. Teitä pidetään silmällä.»

»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin
käskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole
tehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun
reunalla leirimme yläpuolella.»

»Muassani ei ole ketään. En tarkoittanut, että teitä pidetään silmällä
juuri tällä hetkellä, vaan että muut tietävät teidän joka perjantaiyö
tuovan jotakin kukkuloilta ja tahtovat tietää, mitä tuotte.»

Hänen takanansa kuului pensas kahisevan, ja käännyttyään hän näki
sen takaa astuvan esiin miehen pyssy valmiina käsissään. Mies oli
meksikolainen, musta-ihoinen, ruma ja rokonarpinen.

Melkein samalla hetkellä astui pensaikosta kaksi muuta miestä leirin
toisilta ääriltä. Kaikki kolme astelivat Shannonin luokse. Kaikilla
heillä oli aseet, ja kaikki olivat meksikolaisia.

»Mitä tiedätte siitä, mitä viemme kukkuloilta? Eikö meidän pitäisi
kuljettaa hunajaamme kaupaksi?» kysyi rokonarpinen.

»Minä tiedän, mitä tuotte», vastasi Shannon. »En aio antaa teitä ilmi.
Olen tullut varoittamaan teitä.»

»Minkätähden?»

»Tunnen Allenin.»

Miesten käytös muuttui heti.

»Oletteko tavannut Allenin? Tuotteko häneltä sanoman?»

»En ole tavannut häntä enkä tuo häneltä sanomaa. Mutta eräistä syistä,
jotka ovat oma asiani, olen tullut varoittamaan teitä, ettette vie
laaksoon kuormianne ensi perjantain jälkeisenä yönä.»



XX.


Rokonarpinen meksikkolainen astui ihan likelle Shannonia ja tarttui
hänen ratsunsa suitsiin.

»Te pidätte», hän sanoi huonolla englanninkielellä, »meitä kirotun
typerinä. Jollette tule Allenin lähettämänä, ei käyntinne ole meille
hyväksi. Mitä haette? Puhukaa totta ja vikkelästi, hemmetin vikkelästi!
Muutoin ette ikinä enää palaa täältä kertomaan, missä olemme, ja
tuomaan poliiseja kimppuumme!»

Hänen sävynsä oli häijyn kiukkuinen ja eleensä uhkaavat.

Ei ollut mitään haittaa siitä, jos hän puhuisi näille miehille totta,
vaikka epäiltävää oli, uskoisivatko he häntä. Hän oivalsi olevansa
pinteessä, josta hänen ei olisi helppo selviytyä. Hän oli ilmoittanut
miehille olevansa yksin, ja jos he epäilisivät hänen vaikuttimiaan,
voisivat he varsin hyvin tuhota hänet. Hän tiesi, kuinka vähän
rikolliset meksikolaiset panevat arvoa ihmishengelle — erittäinkin
vihatun gringon hengelle.

»Olen tullut varoittamaan teitä, koska eräs ystäväni aikoo väijyä
teitä ensi perjantaiyönä. Hän ei tiedä, keitä olette ja mitä tuotte
kukkuloilta. Minä tiedän ja olen senvuoksi varma, että mieluummin
surmaatte hänet kuin antaudutte kiinni, enkä minä tahdo, että hän saa
surmansa. Siinä kaikki.»

»Mistä tiedätte, mitä kuljetamme kukkuloilta laaksoon?»

»Allen ilmaisi sen minulle.»

»Allenko ilmaisi? En usko teitä. Tiedättekö, missä Allen on?»

»Hän on Los Angelesin vankilassa. Kuulin hänen mainitsevan tästä
asiasta eräälle miehelle Los Angelesissa viime heinäkuussa.»

»Kuka on se ystävänne, joka aikoo väijyä meitä?»

»Herra Pennington.»

»Oletteko puhunut hänelle meistä?»

»Sanoinhan jo, ettei hän tiedä teistä mitään. Hän tietää vain sen, että
jotkut aina tulevat kukkuloilta, ajaen burroja, että he särkivät hänen
aitansa viime perjantaiyönä. Hän tahtoo ottaa teidät kiinni ja saada
selville, mitä puuhaatte.»

»Miksi ette ole puhunut siitä hänelle?»

Shannon empi.

»Mitäpä väliä sillä voisi olla», hän virkkoi vihdoin.

»Sillä on väliä meille. Käskin teidän puhua totta, muutoin —»
Meksikolainen nosti pyssyään, joten tyttö saattoi arvata lopun.

»En halunnut joutua selittämään, mistä olin saanut teitä koskevat
tietoni. En tahtonut herra Penningtonin tietävän, että tunnen sellaisia
miehiä kuin Allen on.»

»Mistä tunnette Allenin?»

»Se ei ole millään tavoin tämän asian yhteydessä. Olen varoittanut
teitä, joten voitte ryhtyä toimenpiteisiin välttääksenne ilmituloa ja
vangitsemista. En hiisku teistä mitään kellekään muulle. Sallikaa minun
nyt poistua.»

Hän hoputti Baldya ja koetti kääntää sen ympäri, mutta mies piti
tiukasti kiinni suitsista.

»Ei niin hätäisesti, _señorita_! Jollen saa tietää, miksi Allen
on puhunut teille noin paljon, en voi uskoa hänen puhuneen teille
lainkaan. Poliisit hankkivat tietoja monilla tavoin, joskus he
käyttävät naisia. Jos olette Allenin ystävä, niin on kaikki hyvin.
Jollette ole, niin, hitto soikoon, tiedätte niin paljon, ettei se ole
teille terveellistä. Teidän olisi parasta kertoa minulle peittelemättä
kaikki; muutoin ette pääse täältä — ette koskaan!»

»No niin», virkkoi Shannon. »Kohtasin Allenin Hollywoodissa eräässä
talossa, johon hän möi ’luntansa’, ja kuulin hänen kertovan sen talon
isännälle, miten te käsittelitte New Yorkista varastettua wiskyä, joka
oli tuotu laivalla tänne rannikolle ja piilotettu vuoristoon.»

»Mikä on sen miehen nimi, jonka talossa tapasitte Allenin?»

»Crumb.»

Mies kohotti tuuheita kulmakarvojaan.

»Kuinka kauan sitten olitte siellä — siinä talossa Hollywoodissa?»

»En ole ollut siellä heinäkuun viimeisen päivän jälkeen. Poistuin
sieltä silloin, kun Allenkin.»

»Tiedättekö, miten Allen joutui vankilaan?» kysyi meksikolainen.

Tyttö käsitti, että miehen mielessä oli herännyt uusi epäluulo, ja
päätteli, että hänen oli varminta olla täysin vilpitön.

»En tiedä, sillä en ole nähnyt Crumbia enkä Allenia senjälkeen. Mutta
kun luin sanomalehdestä, että hänet oli vangittu sinä iltana, arvasin
Crumbin järjestäneen sen. Kuulin Crumbin pyytävän häntä viemään vähän
lunta jollekin miehelle Hollywoodiin. Tiedän, että Crumb on huono
ihminen ja että hän koetti varastaa teidän rahaosuutenne.»

Mies mietti äänettömänä useita minuutteja, ja hänen tyhmännäköisistä
kasvoistansa kuvastuivat jonkun uuden ajatuksen synnytystuskat. Äkkiä
hän katsahti Shannoniin, ja hänen ilkeissä silmissään oli ovela väike.

»Saatte mennä», hän sanoi. »Tunnen teidät. Allen puhui teistä kauan
sitten. Olette Crumbin nainen, ja nimenne on Gaza. Te ette kerro meistä
mitään rikkaille ystävillenne Penningtoneille — varmasti ette kerro!»

Meksikolainen nauraa hohotti, iskien silmää tovereilleen.

Shannon tunsi polttavan punan leviävän poskilleen. Hän sulki silmänsä
melkein ruumiillisesta tuskasta, niin hirvittävästi raateli tämä
nöyryytys hänen ylpeyttään, ja sitten hän tunsi ellottavaa inhoa. Mies
oli hellittänyt suitset; Shannon pyöräytti Baldyn ympäri.

»Ette siis tule perjantai-iltana?» hän tiedusti, toivoen saavansa
jonkunlaisen takeen siitä, ettei hänen uhrauksensa ollut mennyt ihan
hukkaan.

»Herra Pennington ei löydä meitä perjantaiyönä, joten häntä ei ammuta.»

Shannon ratsasti sitten pois; mutta hänen mieleensä hiipi hämärä
epäluulo, että miehen viimeiset sanat olivat kaksimieliset.

       *       *       *       *       *

Työskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer
Pennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla,
silmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili
aluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka
ilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan
päästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään
ratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa
kaksoiskiikarin.

Nyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon
pohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana,
ja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen,
viisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan
olisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä
pensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan
puolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt
ne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja
— Baldy ja Shannon!

Pennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli
hämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken
paljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta
Shannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä
ei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan,
arvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli
niin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi
paljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun
taas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.

Pian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki
itään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi
Evansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.

Hän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä
silmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö
ratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut
kukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen
seurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se
oli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin
salakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.

Jonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista
ja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan
tukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että
Shannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään
iltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se
suunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua,
jota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli
saavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut
tytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina,
peläten muutoin herättävänsä ’epäluuloja niissä miehissä, jotka hän
tahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia
tunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon
juuri samaa polkua myöten.

Kuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui.
Vihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon
selittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi
häntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua
hänen mielestään.

Useita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut
siitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti
järkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt
hänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen
seurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän
välittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.

Niin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä
se oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän
muisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein
päätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen
jälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut
hänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita,
nukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen
järkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:

»Mitäpä se hyödyttää?»

Lähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja
onnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella
merkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan
ajotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.

Shannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse
huulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja
levottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään
paljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan
linnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta
ottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin
olemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin
osoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää.
Jollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi
koskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti
jo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä
uusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.

Yhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely
aiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku
pätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin.
Itse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun
Grace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa
kauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.

Mutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin
tapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen
merkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi
selittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän
tiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli,
vaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi
itselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa
vielä lisäryypyn.

Myöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan
omasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi
hänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon
alttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä
vaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen
tarkoituksensa olikin hyvä.

Häntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer
oli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna
sanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon
siitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli
taistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä,
että oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla
oma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi
samanlaista koettelemusta.

Hän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla
se, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt
yksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin
hänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että
hän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.

Myöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä
Penningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli
viime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta
tytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille
lähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä
niihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman
vieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista
välinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä
kaikista kiusalliselta.

He kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä
elämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti
surua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa
olivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut
ainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän
enää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.

Sinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti
pani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.

»Kas niin!» huudahti tyttö. »Te kaikki teette elämäni kurjaksi, koska
muka lörpötän liian paljon, ja kun sitten annan teidän olla rauhassa,
kysytte minulta, voinko pahoin. Mitä minun on tehtävä? Jos puhelen,
kiusaan teitä. Jos olen puhumatta, kiusaan teitä. Mutta jos teidän on
saatava selko, niin ilmoitan, että olen liiaksi tunteittani vallassa
puhuakseni juuri nyt — aion mennä naimisiin!»

»Ihan yksinkö?» kysäisi Custer.

Sairaloinen helakka puna, joka uhkasi muuttua tummaksi, hiipi Guyn
kauluksen alta, leviten yli koko pään. Hän ojensi kätensä tarttuakseen
vesipikariinsa ja työnsi haarukkansa pään hihaansa. Sen kommelluksen
selvittäminen ei millään tavoin lujittanut hänen mielensä tasapainoa,
vaikka ei käynytkään sen pahemmin kuin että pikari kaatui. Custer
silmäili häntä kasvoillaan enkelimäinen ilme, joka ennusti pahaa.

»Mikä sinua vaivaa, Guy — tuhkarokkoko?» hän kysyi, hymyillen
autuaallisen herttaisesti.

Guy myhäili arasti ja oli uskaltamaisillaan selittää, kun Eva keskeytti
hänet. Muut pöydässäolijat katselivat heitä, hymyillen huvitettuina.

»Näetkös, äiti», alkoi Eva, kääntyen äitinsä puoleen. »Guy on myynyt
romaanin. Hän sai siitä tuhat dollaria — tuhat!»

»Enhän, en saanut tuhatta!» pani Guy vastaan.

»Niin, mutta lähes tuhat — jos olisit saanut lisää kolmesataa dollaria,
olisi tuhat täysi — ja kun tulevaisuutemme nyt niin ollen on turvattu,
aiomme mennä naimisiin. En mielinyt hiiskua siitä mitään, ennen kuin
Guy olisi puhellut isän kanssa, mutta näin se käy hauskemmin ja
helpommin Guylle.»

Guy katsahti everstiin vetoavasti.

»Ymmärrättehän, sir, olin laskenut, että avaan teille — tarkoitan, että
olin —»

»Siinä näette, mitä merkitsee kun perheessä on kirjailija», virkkoi
Custer. »Hän alkaa puhua päittemme ylitse. Emme ymmärrä hänen puhettaan
puoleksikaan. En ainakaan minä. Entä sinä, Guy?»

»Säälihän toki, Custer, ja anna pojan olla rauhassa!» kehoitti rouva
Pennington nauraen. »Sinähän saat kivikuvankin pökerryksiin. Ja sinä,
Guy, tiedäthän, ettei sinun tarvitse joutua hämillesi. Olemme kaikki
tottuneet siihen ajatukseen, että Evasta ja sinusta tulee pari, joten
se ei ole mikään yllätys. Olemme siitä hyvin iloissamme.»

»Kiitos, rouva Pennington!» vastasi poika. »Syynä ei ollut se, että
sen ilmoittaminen teille olisi ollut vaikeata, vaan se, miten Eva
vaati minun tekemään sen — ikäänkuin kirjasta lukien. Minun piti
tulla pyytämään everstiltä hänen kättään hyvin muodollisesti, ja se
tuntui minusta yhä typerämmältä, kuta enemmän sitä ajattelin — ja olen
ajatellut sitä koko päivän. Niin, nähkääs, silloinkin kun Eva sanoa
paukautti sen, mietin hullunkurista puhettani —»

»Ei se ollut hullunkurinen», pisti Eva väliin. »Se oli suorastaan
loistava. Niin ajattelit itsekin, kun panit _Bruce Bellinghamin_
pyytämään _Hortensen_ isältä häntä omakseen. ’_Monsieur Le Clairehän_
lausui, oikaisten miehekkäitä hartioitaan, ’lähestyn teitä tänä
kauniina toukokuun päivänä, mitä syvimmän juhlallisuuden tuntein ja
täysin tuntien arvottomuuteni —’.»

»Oi, taivaan tähden, Eva, olehan jo!» pyysi Custer.

Nyt he nauroivat kaikki, Eva ja Guy muiden mukana.

»Kustantajasi menetteli perin rosvomaisesti tarjotessaan sinulle vain
seitsemänsataa dollaria romaanistasi. Tuo kelmihän yksin on hyvinkin
tuhannen dollarin arvoinen. Hyvästi, Mark Twain! Hauskaa matkaa, Bill
Nye! Olet jättänyt heidät kaikki varjoon, Guy Thackeray!»

Eversti pyyhki silmiään.

»Mikäli käsitän», hän sanoi, »haluatte te lapset mennä avioliittoon.
Onko olettamukseni oikea?»

»Oi, isä, olet suorastaan ihmeellinen!» huudahti Eva.

»Niin, mistä sen arvasit, isä?» naljaili Custer. »Kummastuttavan terävä
johtopäätösten tekijä vanhaksi herrasmieheksi, totisesti!»

»Etkö muuta osaakaan, Custer?» varoitti eversti.

»Antaisinko tällaisen tilaisuuden jäädä käyttämättä!» vastasi nuori
Pennington. »Luuletteko minun unohtaneen, kuinka nuo kaksi vesaa
koettivat kiusata kuoliaaksi Gracen ja minut vain muutamia vuosia
sitten? Niin, tosiaan!»

»En moiti Custeria vähääkään», sekaantui rouva Evans keskusteluun. »Guy
ja Eva tekivät elämän todella kiusalliseksi hänelle ja Gracelle.»

»Siihen puoleen en kajoa — se on Guyn ja Evan asia. Mutta ettekö
kuullut hänen vihjaavan, että olen vanha herrasmies?»

Kaikki purskahtivat nauramaan.

»Mutta sinähän _olet_ herrasmies», intti Custer.

Everstin silmät tuikahtivat ja hän kääntyi rouva Evansin puoleen.

»Ajat ovat muuttuneet siitä, kun me olimme lapsia, Mae. Kuvittelehan,
että olisimme puhuneet tuolla tavoin isällemme!»

»Minä olen hyvilläni muutoksesta, Custer. On kauheata nähdä lasten
pelkäävän vanhempiaan. Se on ajanut heistä niin monta pois kotoa.»

»Siitä ei tässä tapauksessa ole pelkoa», vastasi eversti.

»On todennäköisempää, että nyt saadaan turvautua toiseen kiertotiehen»,
huomautti rouva Pennington. »Vastaisuudessa saamme ehkä kuulla, että
vanhemmat poistuvat kodistaan lapsiensa vaativaisen hirmuvallan
ajamina.»

»Minun lapseni kasvatetaan kunnollisesti», lausui Eva, »ja ne
totutetaan asianomaisesti kunnioittamaan vanhempiaan.»

»Ja noudattamaan äitinsä loistavaa esimerkkiä», tokaisi Custer.

»Ja Custie-enonsa», vastasi tyttö.

»No, no», keskeytti eversti, »kertokaahan jotakin suunnitelmistanne!
Milloin teidät vihitään?»

»Niin», lisäsi Custer. »Kun ne seitsemänsataa dollaria nyt ovat
turvanneet heidän tulevaisuutensa, niin miksipä he eivät voisi solmia
liittoaan heti ja vuokrata huoneistoa Lähettiläs hotellista. Mikäli
olen kuullut, eivät ne maksa kuin kolmetuhatta viisisataa kuukaudessa.»

»Minullapa onkin enemmän kuin ne seitsemänsataa», selitti Guy. »Olen
säästänyt rahaa kauan aikaa. Meillä on yllin kyllin aluksi.»

Shannon huomasi, että Guy punastui vähän sen sanoessaan, ja vain hän
tunsi punehtumisen syyn. Oli kovin paha, että Custerin pikku sisaren
piti alkaa avioelämänsä sillä tavoin hankituilla rahoilla!

Shannonista tuntui, että Guy oli pohjaltaan hyvä poika — ettei hän
silloin, kun hänet ensiksi viekoiteltiin tähän puuhaan, oikein
käsittänyt sen rikollisuutta. Hänen oma kova onnensa oli tehnyt hänet
herkän alttiiksi etsimään toisten virheitä lieventäviä näkökohtia;
mutta hän ei rohjennut ajatella, kuinka kipeästi Evaan ja muihin
Penningtoneihin koskisi, jos totuus joskus tulisi ilmi. Sen nojalla,
mitä hän tiesi niistä miehistä, joiden hommiin Guy oli sekaantunut,
hän oli taipuvainen uskomaan, että poikaa uhkasi paljastuksen ja
kiristyksen vaara useita vuosia, vaikka juttu ei tulisikaan julkiseksi
lähitulevaisuudessa. Sillä Shannon oli varma siitä, että jos
viranomaiset saisivat kiinni Guyn rikostoverit, ilmaisisivat he heti
hänetkin ja koettaisivat vierittää kaiken vastuun hänen niskoilleen.

»En halua, että avioliiton rahallinen puoli huolestuttaa teitä
kumpaakaan», sanoi eversti. »Guy on valinnut sellaisen alan, jolla
kenties on ponnisteltava vuosikausia, ennen kuin saa kunnolliset tulot.
Tyttäreni puolisolta vaadin ainoastaan sen, että hän rehellisesti käy
työhön käsiksi. Jos panet parhaasi, Guy, niin menestyt, ja sillä välin
minä kyllä huolehdin raha-asioista.»

»Mutta sitä me emme tahdo», puhkesi Eva puhumaan. »Emme tahdo elää
almuista.»

»Arveletko sinä, että se, mitä annan pikku tyttärelleni, on annettu
almuna?» kysyi eversti.

»Oi, isä, tiedänhän, ettet sinä ajattele niin. Mutta etkö ymmärrä,
miltä se tuntuisi Guysta? Hänen pitää olla riippumaton. Mieluummin
tulen toimeen vähällä, kun vain tiedän, että hän on ansainnut sen
kaiken.»

»Siihen saattaa kulua pitkä aika, Eva», virkkoi Custer, »ja siihen
mennessä kuluisi elämänne paras osa huolessa ja puutteessa. Ymmärrän
kyllä tunteenne; mutta on kiertotie, joka pohjaa vakiintuneisiin
liikennemenetelmiin. Anna isän rahoittaa Guyn kirjailijakyky, samoin
kuin joskus rahoitetaan keksijäneroja! Saavutettuaan menestystä voi Guy
maksaa pääoman korkoineen.»

»Mikä näppärä pieni ajatus!» huudahti tyttö. »Siten saadaan kaikki
järjestykseen, eikö niin. Sinä säteilevä mies!»



XXI.


Seuraavana maanantaina vankien puhutteluaikana ilmestyi Los Angelesin
lääninvankilaan rokonarpinen meksikolainen, pyytäen saada tavata
Slick Allenia. Sitten nämä kaksi seisoivat eräässä nurkkauksessa,
keskustellen kuiskaamalla. Allenin kasvot kävivät häijyn synkiksi, kun
vieras kertoi hänelle, että nuori Pennington oli sekaantunut heidän
suunnitelmiinsa.

»Meitä alkaa maa siellä polttaa», virkkoi Allen. »Meidän on
siirryttävä. Kuinka paljon teillä on vielä tavaraa jälellä?»

»Noin kuusikymmentä laatikkoa väkevää. Myimme rannikon puolella lähes
kolmesataa laatikkoa tarvitsematta Evansin välitystä. Toista tavaraa ei
enää ole paljoa — kaikkiaan pari naulaa korkeintaan.»

»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä
täyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»

Hän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman
yksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna.
Juoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto
aikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen
kaltaisen tarpeen varalle.

»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon
pitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»

»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse
ikuisesti olla vankilassa.»

Seuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja
Custer yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui
oudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia
hänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja
Custer ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö
oli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä
polulla.

Häntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän
itse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke
ratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka
hän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän
varsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.

Hän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi
siten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi
mielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen
siitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin
kasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään
huolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen
ulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan
hänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.

Useita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä
tutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan
näyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että
Custeria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa
pyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka
tuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle
alkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä,
ja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat
he yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington
oli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja
katsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli
laskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää
polkua.

Vihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain
jälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään.
Mutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran
taivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa
meksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta
vakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.

He olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt
viimeiseen hetkeen saakka.

»Vieläkö aiot yrittää saada kiinni ne miehet tänä yönä?» hän kysyi.

»Kyllä — miksi en?»

»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että
jotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi
tahtonut lisätä: »minun tähteni.»

Custer naurahti.

»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää
huolta itsestäni.»

Tyttö ymmärsi, että hänen oli turha enää inttää.

»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi
valo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja
sitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja
odotan.»

»Olkoon menneeksi», lupasi Custer, ja he erosivat.

Custeria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten
suunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut
ymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen
pohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa,
mutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen
mielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli,
olisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi
voinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?

Kun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle,
että hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän
väliä.

»L. A:sta haluaa joku puhua kanssanne tärkeistä asioista», selitti
kirjanpitäjä. »Teidän olisi soitettava sinne heti kotiin tultuanne.»

Viiden minuutin kuluttua hän oli puhelimessa. Outo ääni kysyi, oliko
hän nuorempi Pennington.

»Kyllä olen», vastasi hän.

»Aitaanne rikottiin viime perjantaina. Haluatteko tietää, kuka sen
teki?»

»Mitä siitä? Kuka te olette?»

»Älkää siitä välittäkö! Olin silloin mukana. Minua petettiin.
Tahdotteko saada heidät kiinni?»

»Haluaisin tietää, keitä he ovat, miksi he särkevät aitaani ja mitä
hiton puuhaa heillä on tuolla kukkuloilla.»

»Kuunnelkaa sitten! Tiedättehän Linkkuveitsi-cañonin?»

»Kyllä.»

»Tänä iltana he tuovat kuormansa kukkuloilta vähää ennen pimeän
tuloa. He tekevät niin joka perjantai ja piilottavat burronsa hyvin
myöhäiseen saakka. Sitten he tulevat laaksoon kaikkien nukkuessa.
Tänä iltana he piilottavat ne Linkkuveitsi-cañoniin. He sitovat ne
kiinni ja poistuvat. Kello kymmenen tienoilla he palaavat. Menkää te
sinne yhdeksän aikana ja napatkaa heidät kiinni, kun he palaavat!
Ymmärrättekö?»

»Kuinka monta heitä on?»

»Vain kaksi. Teidän ei tarvitse pelätä. Heillä ei ole ampuma-aseita.
Kun otatte revolverin mukaanne, niin voitte pidättää heidät aivan
yksin.»

»Mutta mistä tiedän, että te ette viritä minulle ansaa?»

»Kuulkaahan! He pettivät minut. Tahdon maksaa samalla mitalla. Jollette
halua ottaa heitä kiinni, niin yhdentekevä — siinä kaikki. Hyvästi!»

Custer kääntyi pois puhelimesta ja harasi sormillaan tukkaansa, tehden
luonteenomaisen, ymmälläoloa kuvaavan liikkeen. Mitä hänen pitäisi
tehdä? Ilmoitus oli kovin salaperäinen, hän arveli; mutta eihän
saattanut vahingoittaa, jos hän pistäytyisikin Linkkuveitsi-cañonissa
kello yhdeksän vaiheilla. Jos häntä peijattiin, niin pahin pelättävissä
oleva seikka oli se, että hänet sillä tavoin houkuteltaisiin
Linkkuveitsi-cañoniin, samalla kun kuormatut burrot tuotaisiin
vuoristosta jotakin toista tietä. Jos he olivat menetelleet niin, oli
se aika ovela temppu; mutta toista kertaa häntä ei narrattaisi.

Custer Pennington ei halunnut joutua naurettavaksi eikä senvuoksi
tahtonut ketään typeryytensä todistajaksi, jos hän sinä iltana joutuisi
kepposen uhriksi. Siitä syystä hän ei ottanut Jakea mukaansa,
vaan ratsasti yksin Sykomori-cañoniin, kun kaikki kunnaan linnan
asukkaat luulivat hänen nukkuvan vuoteessaan. Yö oli kirkas. Esineet
näkyivät selvästi lyhyillä matkoilla, ja mennessään hevoslaitumen
ohitse hän näki sadan metrin päässä olevien siitostammojen himmeät
hahmot. Kojootti kajahdutti kaamean ulvontansa läheisellä kukkulalla.
Kauempaa kuului pöllön kolkko huhuilu. Mutta nämä äänet eivät suinkaan
lamauttaneet häntä, vaan niillä oli pikemminkin päinvastainen vaikutus,
sillä ne olivat yön ääniä, jotka hän oli tuntenut ja joista hän oli
pitänyt lapsuudesta asti.

Poikettuaan Linkkuveitsi-cañoniin hän seisautti Apachen ja istui
hetkisen hiljaa kuunnellen. Rotkon yläpäästä, johon hän ei voinut
nähdä, kuului heikkoa ääntä. Siellä kai olivat liekaan sidotut burrot,
hän ajatteli, jollei koko juttu ollut pelkkä kuje; mutta hän oli varma
erottaneensa sieltä jotakin liikettä..

Hän ratsasti edelleen, mutta irroitti varmuuden vuoksi revolverin
kotelostaan. Olihan tietysti sellainen pieni mahdollisuus, että hänen
saamallaan puhelinsanomalla oli paha-aikeinen tarkoitus. Kun hän nyt
sitä harkitsi, välähti hänen mieleensä, että ilmiantaja oli kenties
hieman liian kiihkeästi vakuuttanut hänelle, kuinka turvallisesti hän
voisi yksin lähteä retkelle. No niin, mies oli ollut sukkela, jos se
oli hänen aikomuksensa.

Nyt Custer näki tumman ryhmän erään sykomorin alla. Hän ratsasti
suoraan sitä kohti ja erotti pian, että puuhun oli sidottu kuusi
kuormitettua burroa. Hän eteni ihan likelle eläimiä tarkastamaan niitä.
Ihmisistä ei näkynyt merkkiäkään.

Hän tutki kuormia, kumartuen satulassaan tunnustelemaan niistä yhtä.
Mitä ne sisälsivät, sitä hän ei saattanut arvata, mutta polttopuita
niissä ei ollut. Ilmeisesti oli kunkin burron selässä kuusi puista
laatikkoa, kolme kummallakin puolella.

Ohjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan
miesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan
oikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden
kukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua
tavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka
viikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat
jotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin
lauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin
tavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat
menneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin
tämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.

Istuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi,
kuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle
Los Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän
koetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky,
jota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin
väkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston
olevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä
ajattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä
kuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.

Koko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki
kukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää
häntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää
selitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen
mieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti
karkoittaa ajatuksistaan.

Sitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden
kapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin,
laskien kätensä sen sieraimille.

»Hiljaa, poika!» hän varoitti kuiskaten.

Äänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian
meni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla.
He ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet
kuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat
pimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington
arvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he
eivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat
pysähtyneet burrojen luokse.

Hän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin
cañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen
ratsastaneet miehet palasivat — varovasti.

»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän
hetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.

Hän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa
kauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka
puhutteli häntä.

»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi.
»Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta,
ammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne
ylhäällä!»

Ääni oli englantilais-amerikkalaisen.

»Kuka hitossa olette?» tiedusti Pennington.

»Olen Yhdysvaltain virkamies», oli kerkeä vastaus.

Pennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties
siitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia.
Tässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti
tulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan.
Epäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli
peijattu.

Custer ratsasti hitaasti pois puun juurelta.

»Pitäkää käsiänne ylhäällä, herra Pennington!» ärähti viranomainen.

Custer Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin
vaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.

»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran
tiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni
ylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»

»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin
ilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä
aio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja
tehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa,
niin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»

»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti
kädet eteensä, kuten oli käsketty.

Varjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä
laskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja
silmäili ympärillään olevia miehiä.

»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla
menettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä
kaikki merkitsee.»

Muuan miehistä aukaisi takkinsa napit ja osoitti hopeista kilpeä.

»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme
tavarat.»

»Mitkä tavarat?»

»Ne, jotka otaksumme löytävämme tarkastaessamme noita kuormia.»

»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo
kuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin
tänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä
Ganadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat
aitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin
tekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»

»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte
tilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä
viime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen
kuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä
tavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme
päättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»

»Entä minuun?»

»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni
olin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan
luullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä
Samuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»

»Mainitsitte jonkun antaneen minut ilmi», sanoi Custer.

»Niin juuri! Mistä olisimme sen muutoin tienneet? Ei kannata pettää
kumppaneitaan, herra Pennington.»

»Mitä aiotte minulle tehdä?» kysyi Custer.

»Viemme teidät L. A:han ja panemme teidät syytteeseen valtakunnan
oikeudessa.»

»Tänä iltanako?»

»Viemme teidät tänä iltana.»

»Saanko käydä ensin kotona?»

»Ette. Meillä on valtakirja pitää kotitarkastus talossanne ja jätämme
tänne pari miestä, jotka suorittavat sen ensi töikseen huomenaamulla.
Mieleeni juolahti, ettette ole ainoa täkäläinen, jolla on tietoa tästä
puuhasta.»

Heidän puhellessaan oli eräs poliiseista irroittanut yhden laatikon ja
avannut sen.

»Katsokaas!» hän huusi. »Sitä se on kun onkin!»

»Mitä niin?» tiedusti Custer.

»Niin, väkevää, tietenkin!» vastasi poliisi ilvehtien. »Miksi te sitä
arvelitte? Toivottavasti ei päähännekään pälkähtänyt, että se oli
valtion varastosta New Yorkista varastettua wiskyä!»

Toiset nauroivat hänen pilalleen.

»On kovin ikävä juttu», virkkoi joukon johtaja pahoitellen, »kun teidän
kaltaisenne säädyllinen nuori mies sekaantuu näin likaiseen asiaan.»

»Olen yhtä mieltä kanssanne», vastasi Pennington.

Hänen ajatuksensa pyörivät salamannopeasti, ja hänen sielunsa
silmien eteen välähti kuva: Shannon Burke ratsastamassa kukkuloilta
Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan niityn poikki. Hän muisti, että
tyttö oli samana päivänä iltapuolella kysynyt, aikoiko hän lähteä tänne
tänä iltana. Oliko Shannon todella tahtonut saada häntä luopumaan siitä
vai oliko hän vain halunnut varmistautua Custerin aikeista? Isosta
kattokuvusta ei tuikkaisi valo tänä iltana. Minkälaisen sanoman se
veisi Shannon Burkelle?



XXII.


Custer vietiin Ganadon kylään, johon hänen pidättäjänsä olivat
jättäneet autonsa, lainaten sieltä hevoset. Sinne he nyt jättivät
eläimet, myöskin Apachen, määräten sen aamulla palautettavaksi Rancho
del Ganadoon.

Kylän asukkaat olivat melkein poikkeuksetta kasvaneet ystävällisessä
naapurisovussa Penningtonien kanssa. Kun se mies, jolta poliisit
olivat saaneet ratsunsa, huomasi, kuka heidän vankinsa oli, oli hänen
kiukkunsa vieläkin voimakkaampi kuin hänen kummastuksensa.

»Jos olisin aavistanut, ketä vainusitte», hän kiivasteli, »ette
missään nimessä olisi saanut minulta ainoatakaan hevosta. Mieluummin
olisin leikannut niiden kinnerjänteet poikki! Olen tuntenut Custer
Penningtonin siitä pitäen, kun hän oli polvenkorkuinen paitaressu,
ja minkä tähden hänet lienettekin pidättänyt, hän ei ole syypää.
Malttakaahan, kun eversti kuulee tästä! Teille tulee kiireinen lähtö
kuin kaniinille!»

Poliisien esimies kääntyi uhkaavasti puhujaan päin.

»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä
ennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja
pääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin
käsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»

»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat
hän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen
sitten ääneen: »Olen _kovin_ pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa
vain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en
jaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja
lisäksi Penningtonin vangitsijoita!»

»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain
tapahtunut ikävä erehdys.»

Poliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.
Päällikkö osoitti sormellaan Jimiä.

»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten
käskin!» hän varoitti.

He lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä
hetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka
kasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven
naulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön
unista yövalvojaa.

Saatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui
makuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan
mahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli
varma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa.
Mutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta
vuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän
oli.

»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi
valehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä
peijakkaan tähden poika pidätettiin?»

»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä,
mitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»

»Olette oikeassa, Jim — poikani ei saata tehdä mitään kehnoa!»

»Olen ihan samaa mieltä, eversti — uskon varmasti, ettei Cus
Penningtonissa ole hitustakaan vilppiä. Jos kykenen tekemään mitään,
eversti, niin ilmoittakaa vain!»

»Tuotteko Apachen tänne huomenaamulla? Vielä kerran kiitos, Jim, ja
hyvää yötä!»

Hän ripusti kuulotorven koukkuunsa. Hätäisesti pukeutuessaan hän
selosti vaimolleen juuri saamansa sanoman sisällön.

»Mitä aiot tehdä, Custer?» tiedusti rouva Pennington.

»Lähden Los Angelesiin, Julia. Jollei poliiseilla ole kilpa-auto, olen
odottamassa siellä, kun he saapuvat!»

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna vähän ennen aamiaista piti kaksi poliisiviranomaista,
jotka esittivät valtakirjan, kotitarkastuksen kunnaan linnassa.
Custer Penningtonin työhuoneesta he löysivätkin, mikä näytti saavan
heidät riemastumaan — kaksi täyttä ja yhden tyhjän wiskypullon,
joissa kaikissa oli samanlainen leima kuin heidän burrojen selästä
takavarikoimissaan laatikoissa olleissa pulloissa. Vieden muassaan nämä
todistuskappaleet ja kuormatut juhdat he poistuivat kylään.

Shannon Burke oli viettänyt melkein unettoman yön. Neljä tuntia hän oli
virunut, silmäillen kirkasta taivasta vasten kuvastuvaa, tummaa, isoa
kattokupua, odottaen, että syttyisi valo, joka ilmoittaisi Custerin
palanneen vahingoittumattomana kotiin. Mutta valoa ei ollut ilmestynyt
huojentamaan hänen tuskaista rauhattomuuttaan. Hän oli yön pitkinä
tunteina jännittänyt korviaan, kuunnellen laukauksia kukkuloilta, mutta
hiljaisuutta olivat häirinneet vain kojoottien ulvahdukset ja pöllöjen
huhuilut. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin — että
Custer oli palannut, mutta unohtanut kiertää kattokuvun valoa palamaan
— ettei hän ollutkaan unohtanut, mutta että lamppu oli palanut rikki.
Hän keksi kymmenittäin todennäköisiä ja mahdottomia selityksiä. Mutta
aina karkoitti paha aavistus toivon.

Hän oli jalkeilla varhain aamulla ja satulassa heti päivän koettaessa,
suunnaten matkansa suoraan Rancho del Ganadon talleille. Siellä oli
tallimies, satuloiden hevosia niiden syödessä.

»Eikö vielä ole tullut ketään?» kysyi tyttö.

»Apache on poissa», vastasi mies. »En oikein ymmärrä tätä. Se ei
ole ollut pilttuussaan koko yönä. Ajattelin juuri pistäytyä talossa
katsomassa, onko Custer siellä. Ei tunnu otaksuttavalta, että hän on
ollut ratsastamassa koko yön, vai tuntuuko?»

»Ei», myönsi Shannon. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tuskin sai
sanaa suustaan. »Minä ratsastan siellä puolestanne», sai hän virketyksi.

Pyöräytettyään Baldyn ympäri hän hoputti sitä taloon vievää jyrkkää
rinnettä ylöspäin. Pation holvikaaren rautainen portti oli vielä yön
jäleltä suljettuna, minkä vuoksi hän kiersi talon pohjoispuolelle ja
huhuili kiinnittääkseen jonkun sisälläolijan huomiota. Rouva Pennington
tuli ovelle Evan seuraamana. He olivat molemmat täysissä pukimissa.
Nähtyään huhuilijan he astuivat ulos ja kertoivat Shannonille, mitä oli
tapahtunut.

Custer oli siis terve ja haavoittumaton. Äkillinen huojennuksen
tunne herpaisi Shannonia, eikä hän sillä hetkellä ajatellut Custeria
uhkaavaa toista vaaraa. Hän oli vahingoittumaton! Muusta ei tyttö
välittänyt juuri silloin. Myöhemmin hän alkoi käsittää, kuinka vakava
Custerin asema oli. Hän oivalsi itsekin osaltaan, joskin tahtomattaan,
olleensa saattamassa nuorta Penningtonia varastettujen väkijuomien
todellisten kauppaajien suunnittelemaan ansaan, joka varmastikin oli
johtunut heidän mieleensä juuri hänen sekaantumisensa tähden ja jolla
he nyt olivat ovelasti siirtäneet syyn viattoman miehen niskoille.
Hän ikäänkuin vaistosi, että Slick Allenilla oli osansa edellisen yön
ikävissä tapahtumissa. Sillä hän tiesi tämän miehen uhkailleen Custer
Penningtonia ja olevan mukana väkijuomatrokarien rikollisissa hommissa.

Kuinka paljon hän, Shannon, tiesikään! Enemmän kuin kukaan muu; hän
tunsi kaikki koko tämän surullisen jutun yksityiskohdat. Ainoastaan hän
kykenisi selvittämään tämän sotkuisen verkon, mutta hän ei rohjennut,
ei ainakaan ennen kuin ei enää olisi muuta keinoa. Hän ei uskaltanut
antaa toisten aavistaa, että hän tiesi tästä asiasta enemmän kuin he.
Hän ei voinut sitä tehdä ilmaisematta tietojensa lähdettä ja panematta
itseään alttiiksi näiden ihmisten ansaitulle halveksumiselle, joiden
kunnioitusta hän oli alkanut melkein sairaloisesti kaivata, joiden
ystävyys oli hänen ainoa onnensa, ja uhraamatta rakkautta, joka hänessä
oli herännyt salaisesti palvomaansa Custeria kohtaan.

Viime tingassa, jollei muuta mahdollisuutta olisi, hän uhraisi kaikki
Custerin tähden. Siihen velvoitti hänet rakkautensa; mutta hän
odottaisi, kunnes kaikki muut keinot olisi käytetty. Hänen oli täytynyt
niin hirveästi kärsiä ilman omaa syytänsä, että hän piti epätoivoisesti
kiinni lyhyestä onnesta, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja joka
oli nyt uhattu, vaikka hän ei nytkään ollut menetellyt väärin.

Kohtalo oli alinomaa ollut hänelle tyly. Oliko oikein ja kohtuullista,
että hänen piti aina kärsiä jonkun toisen rikollisuuden tähden? Hänellä
oli ainakin oikeus toivoa ja odottaa.

Mutta jotakin hän saattoi tehdä. Käännettyään Baldyn Penningtonien
luota kummun rinnettä alas hän lähti kotiin Evansien ranchon ohitse
vievää tietä, poikkesi siellä pihaan, laskeutui ratsailta ja sitoi
Baldyn kiinni aitaan. Hänen kolkutukseensa vastasi rouva Evans.

»Onko Guy kotosalla?» kysyi Shannon.

Kuultuaan hänen äänensä Guy tuli huoneestaan, vetäen takkia ylleen.

»Alat käydä yhtä kelvottomaksi kuin Penningtonit», hän virkkoi nauraen.
»He eivät vähääkään kunnioita kristillistä aamuhetkeä.»

»On tapahtunut sellaista, mikä mielestäni sinun pitäisi tietää»,
selitti tyttö. »Poliisiviranomaiset pidättivät Custerin viime yönä ja
veivät hänet Los Angelesiin. Hän oli silloin ratsastamassa Apachella.
Ei kukaan tunnu tietävän, missä ja minkätähden hänet pidätettiin;
mutta oletetaan, että hänet tavattiin kukkuloilta, sillä se mies,
jolla on hevoshoitola kylässä — Jim — kertoi everstille poliisien
saaneen häneltä hevosia ja ratsastaneen rancholle päin; pari tuntia
myöhemmin he olivat sitten palanneet, tuoden Custerin Apachen selässä.
Tallimies ilmoitti minulle äsken, ettei Apache ollut pilttuussaan koko
yönä, ja tiedän — Custer kielsi minua siitä puhumasta, mutta nythän
se ei merkitse enää mitään — Custerin aikoneen eilen illalla mennä
kukkuloille ottamaan kiinni niitä miehiä, jotka jo pitkän ajan ovat
tuoneet sieltä kuormia joka perjantaiyö ja viime viikolla katkaisivat
Penningtonien aidan.»

Puhuessaan hän katsoi suoraan Guyta silmiin, mutta tämä laski katseensa
maahan punan kohotessa hänen poskilleen.

»Arvelin», jatkoi tyttö, »että Guy ehkä tahtoisi lähteä Los Angelesiin
koettaakseen jollakin tavoin auttaa Custeria. Eversti meni viime yönä.»

»Minä lähden nyt», vastasi Guy. »Luullakseni voin auttaa häntä.»

Hänen äänensä muuttui äkkiä väsyneeksi ja hän kääntyi toisaalle
lamaantuneen ja alistuvan näköisenä, mikä sai Shannonin uskomaan,
että hän aikoi tehdä ainoan kunniallisen teon, minkä voi — omistaa
itselleen syyn, joka oli sysätty Custerin niskoille, välittämättä
siitä koituvista seurauksista. Hän ei ollut paljoakaan epäillyt,
ettei Guy sitä tekisi, sillä hän tiesi, kuinka paljon poika piti
Custerista ja kuinka tulisen ylevämielinen oli hänen luontonsa, joka
heikkouden turmelevasta vaikutuksesta huolimatta oli sittenkin vielä
vaistomaisesti hieno.

Puolen tunnin kuluttua lähti nuori Evans haukattuaan hätäisesti
aamiaista Los Angelesiin äitinsä ja Shannonin seisoessa talon kuistilla
ja liehuttaessa jäähyväisiä, kun hänen autonsa kaarsi portista
maantielle. Rouva Evansilla oli vain epämääräinen käsitys siitä, mitä
hänen poikansa voisi tehdä auttaakseen Custeria pulasta. Mutta Shannon
Burke tiesi, että Penningtonin kohtalo oli Guy Evansin käsissä, jollei
hän itse tahtoisi ilmaista tietojaan.

       *       *       *       *       *

Eversti Pennington oli saavuttanut poliisien auton ennen kuin se
ennätti Los Angelesiin, mutta lyhyt keskustelu maantiellä osoitti
hänelle, ettei hän millään tavoin voinut muuttaa poliisien esimiehen
päätöstä sijoittaa Custer lääninvankilaan odottamaan alkukuulustelua,
jonka toimittaisi Yhdysvaltain viranomainen. Ei everstin pyyntö,
että hänen poikansa sallittaisiin yöpyä johonkin hotelliin hänen
seurassaan, eikä hänen henkilökohtainen takauksensa siitä, että nuori
mies seuraavana aamuna jättäytyisi viranomaisille, voinut järkyttää
poliisien itsepäisen esimiehen kantaa; eikä hän edes sallinut everstin
puhutella vankia.

Se oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata
äityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa
huvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän
katsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.

»Se vain tekee asian pahemmaksi», hän varoitti.

Eversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi,
jupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.



XXIII.


Pitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin
kopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja
koettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu
rikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista
hänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut
niin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään
hänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan
kenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita
kuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu
jonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi
vain arvailla.

Järkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että
oikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran
ja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen
toiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen,
oli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut
kiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt
heidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden
houkutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.

Hän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten
seikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli
hänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli
paljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?

Kilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon
Burkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle
selänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä
hänellä ei ollut tietoa.

»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen
kerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän
selittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On
paljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se,
että hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»

Kun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan
asianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke
oli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan
iltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa
perjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.

»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti
asianajaja.

»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä
sen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit
lukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen
aidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian
kuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin
saadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla
minulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin
sokeripalan!»

»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut
suunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä
toteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi
menitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin
kuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada
oikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt,
kun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»

»Mutta eikö hänen sanansa riitä?» kysyi eversti.

»Minä en ole oikeus», vastasi asianajaja hymyillen.

»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he
käsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon
estääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.

»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin
torjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä
syyttömäksi.»

Eversti Pennington ähkäisi.

»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja,
»että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta
vastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»

»Minä lähden mukaanne», sanoi eversti.

Vähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin
Guy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka
vierailija oli.

»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua
myötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»

»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea
pilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»

»Sinun vikasi?»

»Syypää olen minä. Tulin tänne antamaan itseni ilmi.»

»Syypää! Antamaan itsesi ilmi! Mitä sinä lavertelet?»

»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei
tuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki
ostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki
rikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu
rikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä
mitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»

Guy painoi kasvot käsiinsä ja nieli nyyhkytyksen.

»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko
tarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä
tiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota
olet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella
New Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»

»Näet nyt itse, kuinka paljon siinä oli pilaa», vastasi Evans.

»Pitääpä tosiaankin olla koko herkkä huumorin tajunta löytääkseen sitä
tässä yhteydessä!» myönsi Custer surullisesti.

»Miten luulet minulle käyvän? kysyi Guy. »Arveletko, että minut
tuomitaan kuritushuoneeseen?»

»Kerro minulle koko juttu alusta alkaen — kuka sinut siihen houkutteli
ja mitä oikeastaan olet tehnyt! Älä jätä mainitsematta ainoatakaan
seikkaa, kuinka se raskauttaneekin rikkomustasi! Minun ei tarvinne
mainita sinulle, veikko, että olen puolellasi, mitä lienetkin tehnyt.»

»Tiedän sen, Cus. Mutta pelkään, ettei kukaan kykene minua
auttamaan. Tiesin alusta alkaen, että aine oli varastettua. Olen
myynyt sitä viime toukokuusta lähtien — kaikkiaan seitsemäntuhatta
seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi neljännespulloa — ja ansainnut
dollarin joka pullosta. Juuri niillä rahoilla aioin aloittaa
taloutemme. Pieni Eva-raukka!» Taaskin tukahdutti nyyhkytys hänen
äänensä. »Minut vietteli siihen Slick Allen. Ensin hän myi sitä
minulle vähän; sitten hän taivutti minut myymään sinulle pullon ja
viemään hänelle rahat. Sitten olin hänen vallassaan tahi ainakin
hän sai minut uskomaan niin ja vaati minua välittämään sitä heidän
puolestaan laaksossa. Minua ei ollutkaan vaikea suostutella, sillä
se näytti vaarattomalta eikä tuntunut minusta niin kehnolta työltä,
ja minä tarvitsin tuiki kipeästi rahaa. Tiedän kyllä, että ne kaikki
ovat surkeita puolustuksia. En koetakaan lievenneitä menettelyäni,
vaan kärsin sen seuraukset. Mutta kun ajattelen Evaa, niin sydäntäni
kirvelee. Eva merkitsee kaikki!»

»Niin», sanoi Pennington, laskien lempeästi kätensä toisen olalle.
»Eva merkitsee kaikki. Ja Evan tähden ja sentähden, että sinä ja minä
rakastamme häntä niin paljon, et sinä voi mennä kuritushuoneeseen.»

»Mitä tarkoitat — en voi -mennä?»

»Oletko ilmaissut kellekään muulle, mitä nyt minulle kerroit?»

»En.»

»Älä teekään sitä! Palaa kotiin ja pidä suusi kiinni!» kehoitti Custer.

»Aiotko sinä kärsiä minun teoistani? Se ei käy päinsä! Luuletko,
Cus, että sallisin sinun, parhaan ystäväni koko maailmassa, joutua
kuritushuoneeseen — minun rikoksestani?»

»En tee sitä sinun tähtesi, Guy. En menisi kuritushuoneeseen enkä
kenenkään muun miehen puolesta. Mutta menen sinne Evan tähden, ja niin
tekisit sinäkin.»

»Tiedän sen, mutta en voi sallia sinun tehdä sitä. En ole ihan
turmeltunut, Cus!»

»Sinä ja minä emme merkitse mitään. Jos näkisin hänet onnettomana ja
nöyryytettynä, koskisi se minuun pahemmin kuin se, että vietän muutamia
vuosia kuritushuoneessa. Olen viaton. Vaikka minut tuomitaankin, tiedän
olevani syytön, ja Eva tietää sen ja kaikki ganadolaiset tietävät
sen. Mutta, Guy, on jo liian paljon sekin, jos he alkavat epäillä
sinua, ja jos vapaatahtoisesti myönnät syyllisyytesi, uskoo sen pikku
siskonikin. Jos joutuisit vankilaan, saattaisi se tuhota hänen elämänsä
— se tuhoaisi sen. Enää ei mikään voisi tulla hänelle ennalleen. Mutta
jos minut tuomitaan istumaan muutamiksi vuosiksi, merkitsee se hänelle
vain eroa vejestä, jonka hän tietää syyttömäksi, ja johon hän edelleen
luottaa yhtä ehdottomasti kuin ennenkin. Hän ei tuntisi nöyryytystä
— hänen elämänsä ei särkyisi. Ja minun palatessani olisi kaikki
ennallaan. Jos sinä menet, ei mikään ole palatessasi samoin kuin ennen.
— Ei voi koskaan enää olla samoin. Sinä et saa mennä!»

»En voi sallia sinun mennä ja kärsiä rangaistusta minun teoistani,
samalla kun itse olen vapaana!»

»Sinun on sallittava — se on helpoin keino. Saamme kaikki kärsiä sinun
rikkomuksestasi — ne, jotka rakastavat meitä, joutuvat aina kärsimään
meidän synneistämme. Mutta sanonpa sinulle, etten luule sinun jäävän
rankaisematta, jos minä menenkin vankilaan tämän tähden. Sinä kärsit
enemmän kuin minä. Kärsit enemmän kuin sinun olisi kestettävä, jos
itse joutuisit kuritushuoneeseen. Mutta sitä ei voi auttaa. Kysymys on
siitä, onko sinussa kylliksi miestä tehdäksesi tämän Evan tähden. Sinun
on uhrauduttava enemmän kuin minun.»

Evansin kurkkua kouristi, ja hän koetti puhua. Kului vähän aikaa, ennen
kuin hän sai mitään lausutuksi.

»Hyvä Jumala, Cus, mieluummin menisin itse!»

»Tiedän sen.»

»En enää milloinkaan voisi kunnioittaa itseäni. En koskaan enää voi
katsoa kunnon ihmistä silmistä silmiin. Joka kerran kun näen Evan,
äitisi tai everstin, ajattelen: ’Sinä halpa koira, sallit heidän
poikansa mennä kuritushuoneeseen oman rikoksesi tähden!’ Oi, Cus, älä
vaadi minua tekemään sitä! Täytyy olla joku muu keino. Ja — ja, Cus,
muista Gracea! Olemme unohtaneet Gracen. Kuinka kipeästi Graceen
koskee, jos sinut tuomitaan!

»Se ei merkitse Gracelle mitään, ja sinä tiedät sen. Kukaan meistä ei
enää merkitse hänelle paljoa.»

Guy katseli ulos pienestä ristikko-ikkunasta, ja kyyneleet kihosivat
hänen silmiinsä.

»Taidat olla oikeassa», hän myönsi.

»Teethän sen Guy — Evan tähden?»

»Evan tähden — kyllä.»

Penningtonin kasvot kirkastuivat, ikäänkuin raskas taakka olisi
nostettu hänen hartioiltaan.

»Hyvä!» huudahti hän. »On mahdollista, ettei minua tuomita, sillä minua
vastaan ei ole todistuksia — ei voi olla. Mutta jos minut tuomitaan,
on sinun otettava minun paikkani meikäläisten keskuudessa. Olet saanut
opetuksen. Tiedän, ettet enää koskaan ryhdy näin typerään puuhaan. Ja
lakkaa juomasta, Guy! Minulla ei juuri ole oikeutta saarnata; mutta
sinä olet sellainen mies, joka ei saa juoda. Jätä se! Hyvästi nyt!
Minusta olisi parempi, ettet ole täällä, kun isä tulee — saattaisit
käydä heikoksi.»

Evans tarttui toisen käteen.

»Kadehdin sinua, Cus — toden totta kadehdin!»

»Tiedän sen. Mutta älä ole siitä kovin pahoillasi! Tämä on sellainen
asia, joka on tehty ja jota ei saada tekemättömäksi. Roosevelt olisi
nimittänyt sitä, mitä sinun on tehtävä, ’nokkosen puristamiseksi’.
Purista miehen tavalla!»

Evans asteli verkkaisesti vankilasta, nousi autoonsa ja ajoi pois.
Näiden kahden sydämistä oli hänen raskaampi, heidän taakoistaan hänen
vaikeampi kantaa.

Custer Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen
kuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja
päästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien
todistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien
talossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin
ei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin
myönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt
sitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa
seuraavana keskiviikkona.

Eversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä,
jotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta
Custer sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi
ajan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin
samanlaista tutkimusta.

»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa,
että minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut
tavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida
hirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin
ajoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset
eivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»

»Mistä sait ne kolme pulloa, jotka löydettiin huoneestasi?»

»Ostin ne.»

»Kysyin mistä, enkä, miten.»

»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen
kysymykseen. Sitä en voi tehdä.»

»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu
tavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila
vapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy
sitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»

»Eivät he siitä mitään kostu!»

»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani
lähetetään kuritushuoneeseen.»

»Pahalta sinusta tuntuisi, jos olisit oikeussalissa ja kuulisit poikasi
ilmaisevan sen henkilön nimen, joka on luottanut häneen kyllin paljon
myydäkseen hänelle wiskyä.»

»Mieluummin näkisin sinun joutuvan kuritushuoneeseen!» sanoi eversti.

Sinä iltana puheli Custer päivällispöydässä keveästi häntä vastaan
nostetusta syytöksestä, samalla kuitenkin valmistaen omaisiaan kaikkien
mahdollisuuksien varalta, sillä kuulustelussa hänelle oli selvinnyt,
kuinka vakava hänen asemansa oli, ja se vaikutelma oli vahvistunut
hänen myöhemmin keskustellessaan asianajajansa kanssa.

»Käyköönpä miten tahansa», virkkoi hän, »tiedän joka tapauksessa, että
te kaikki olette varmat viattomuudestani.»

»Poikani sana riittää minulle», vastasi hänen äitinsä.

Eva tuli hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.

»Eihän sinua panna vankilaan, eihän?» hän tiedusti. »Se murtaisi
sydämeni.»

»Ei murtaisi, jos tiedät, että olen syytön.»

»E—ei, ei kai sitten; mutta kauheata se olisi. Jos olisit syypää,
tappaisin itseni. En jaksaisi elää, jos veljeni tuomittaisiin
rikoksesta ja hän olisi syyllinen. Silloin surmaisin itseni.»

Veli taivutti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hellästi.

»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä
tekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät
eloon.»

»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että
minulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy
on se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa
minusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa
hinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja.
Olen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»

»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta
vaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun
tähteni etkä kenenkään tähden.»

»No niin, tiedän, ettet ole syyllinen, joten minun ei sitä
tarvitsekaan.»

»Hyvä! Puhutaan jostakin hupaisesta.»

»Miksi et käynyt tapaamassa Gracea ollessasi Los Angelesissa?»

»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta.
Nainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta
palasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla
näyttelemässä.»

»Mainitsitko nimesi?»

»Sanoin, kuka olen, kun nainen vastasi soittooni.»

»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen
usein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä
Los Angelesissa Gracea katsomassa.»

»Sitä mieltä on Shannonkin», sanoi Custer. »Koetan tavata hänet ensi
viikolla, ennen kuin tulen kotiin.»

»Shannon oli täällä melkein koko iltapäivän odottamassa, saisimmeko
sinulta tietoja. Kun puhelimessa ilmoitit, että sinut oli määrätty
rikosoikeuden tuomittavaksi, saattoi hän tuskin uskoa sitä. Hän väitti,
että on tapahtunut erehdys.»

»Mainitsiko hän mitään muuta?»

»Hän tiedusti, oliko Guy ehtinyt sinne ennen kuulustelua, ja kerroin
Guyn käyneen luonasi vankilassa. Häntä näyttää tämä juttu vaivaavan
niin kovasti — ikäänkuin hän olisi perheemme jäsen. Hän on niin
herttainen tyttö! Minusta tuntuu, että opin pitämään hänestä yhä
enemmän joka päivä.»

»Niin», virkkoi Custer yksikantaan.

»Hän teki minulle jokseenkin omituisen kysymyksen», jatkoi Eva.

»Minkä niin?»

»Hän tiedusti, olenko _varma_, että juuri _sinut_ on määrätty oikeuden
tuomittavaksi.»

»Sepä kummallista, eikö olekin?»

»Hän uskoo niin lujasti, että olet viaton — yhtä lujasti kuin mekin»,
sanoi Eva.

»Niinpä niin, hän on hyvin hienotunteinen», arveli Custer.



XXIV.


Seuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan
tuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä,
ikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli
viettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun
uudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut,
sillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt.
Hän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja
vastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi
viimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo
unettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan,
että ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.

Custer huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet
tytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka
Shannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan
hänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt
toisten tarkkailevan häntä.

Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei
koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan
poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman,
luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi
enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan
tulla ennalleen.

Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen
ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä
suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei
Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia
kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista
karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti
itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.

Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä
näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää
sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen
tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut
käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen
tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä
ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt.
Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.

Äkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.

»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti,
jääden sitten odottamaan.

»Onko se kutsu?»

Custer nyökkäsi hymyillen.

»Mutta ei siinä tapauksessa, jollei se sovi oikein hyvin», hän lisäsi.

»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina
hauskaa.»

»Sepä mainiota! Entä syötkö aamiaista meillä?»

»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada
heti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä.
Onko se liian myöhäistä?»

»Ratsastan aamiaisen jälkeen teille odottamaan, jollen ole vastuksiksi.»

»Et tietystikään. Kirjeihin menee minulta vain muutamia minuutteja.»

»Miten aiot saada ne postiin? Nyt on sunnuntai.»

»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin
kaupungissa.»

»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat
poissa?»

»Kukako huolehtii taloudesta? Minä tietenkin.»

»Kanoista, siasta ja Baldysta — hoidatko ne kaikki?»

»Kyllä hoidan, ja nyt minulla on enemmänkin.»

»Mitä niin?»

»Yhdeksän pikku possua! Ne tulivat eilen. Ne ovat todella kauniita!»

Miestä nauratti.

»Mille sinä naurat?» kysyi tyttö.

»Sille, että sinä hoitelet kanoja ja sikoja ja hevosta!»

»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on.
Luulitko minua liian typeräksi siihen?»

»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa
kuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit
joutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»

»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat
olisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat
porsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja
Washingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»

»Miksi et kysele meiltä?»

»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä
kaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun
lähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja
Coltonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu,
että voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla
hedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi.
Siat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne
tuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi
sitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»

»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen
ranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka
vuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»

»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän
taakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni,
näppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset
ja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä?
Kerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»

»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet
ollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»

»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä
täällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»

»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti
Custer rauhoittaa häntä.

»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin.
»Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus,
en jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko,
että todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin
heidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni
vihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja
pelasta sinua. Voisin _vihata_ heitä, _vihata_ heitä, _vihata_ heitä!
Oi, Cus, luultavasti voisin _tappaa_ sen miehen, joka tekisi sellaista
veljelleni!»

»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut
vapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä
ihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla
vaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei
puhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee.
Siihen mennessä en aio olla huolissani.»

Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri
pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista
nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle
viritettyyn ansaan.

Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten
hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista
ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan,
sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi
esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä
vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa
sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän
olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi
voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä.
Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä,
ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän
oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi.
Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten
hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut
kuulla sellaisista asioista.

Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan
keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä,
onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä
lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja
sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien
kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.

Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi
aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena
lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle,
puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa.
Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon
onnellisia muistoja.

Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton
kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin
Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille
ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle.
Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että
ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin
kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.

Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria
saattamaan itseään kotiin.

»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen
laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja
näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.

Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa
pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa
takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa
kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan
ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita
koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään
ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä
ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat
tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin
paljon.

Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä
ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat
vastakkain huvilan edustalla.

»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut
käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän
jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.

»Kuka on Bartolo?»

»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä
viikko sitten.»

»Ilmoita hänelle, etten tunne häntä enkä tule!»

»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta
ystävästänne.»

Tyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä
pinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla
paljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen
Custer Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi
pojan puoleen.

»Kerro hänelle, että tulen!»

»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle
eilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä,
joten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»

»Hyvä on», virkkoi Shannon ja meni asuntoonsa.

Hän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
Sitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen
hän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella
Custeria, kun hänelle vastattiin.

»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen.
»Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta
jos voit siirtää sen iltapäiväksi —»

Kyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin»,
vastasi mies.

»Etkö siis mene ennen kuin iltapäivällä?» kysyi Shannon.

»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä
retken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»

»Sepä hyvä», sanoi tyttö.

Hän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer
saattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä
siltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita
kohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.

»Näkemiin siis puoliseen saakka!» toivotti Custer.



XXV.


Puolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja
suuntasi Apachen Sykomori-cañonille.

Itäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta.
Ratsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä
perjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin
muistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin
itse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan
vaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen
vankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt
palveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta
vankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä
kuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää
totuuden!

Kun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa,
oli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi
kykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa
tytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan
puolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä
käsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio
kumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska
olla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän,
miksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei
jäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon
iltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli
iloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi
lainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.

Juuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle
vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi
huokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten
nähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri
katselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli
menossa.

Alhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella
kentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana
kohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana
levisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa
verhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn
toiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen
väike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja
vuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja
Shannonin.

Tämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin
aavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen
mieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut
urkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt
kuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen
kukkuloille.

Äkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti
olikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas
luonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja,
joihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä
vaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän
kirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään
häneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen,
kaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne
hänen jälkeensä.

Nyt oli tullut loppu... Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi.
Mitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut
kaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti
nyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he
olivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä
tietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!

Hän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut
wiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne
vakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli
virittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen
Guyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.

Mutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet
oli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset
pääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö
ollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen
seurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan
kukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän
päätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt
siten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli
kiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.

Hän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt
vihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen
ajatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman
siveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä
kerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa
hänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen
yli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei
jäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.

Mutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä
niin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja
että hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on
kohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun
Custer hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut
lyödä häntä, kuristaa hänet.

Kun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän
pyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin.
Mutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä
hirvittävä, vaikka toisella tavoin.

       *       *       *       *       *

Shannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta
mitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta
tähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen
rakastamansa miehen silmät.

Hän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin
kovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista
rinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä.
Mutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina
osoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.

Saapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen
juurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset
maassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle
kiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi
Baldyn puuta kohti.

»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset
kasvonsa hymyntapaiseen.

»Mitä tahdotte minulta?» tiedusti Shannon.

»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on
kaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme
ole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»

»En hanki teille mitään!»

»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti
meksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen.
Kerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te
tottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»

»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan
teiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»

»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle
määräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»

»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun
ilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»

»Kiirehtikää sitten! Minulla ei ole liikaa aikaa hukattavaksi.»

Hän nauroi yhä.

»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä
vastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan
ette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte
tehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä.
Mutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi
keskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra
Penningtonin syyttömäksi.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Bartolo, virnistäen leveästi.

»Siinä kaikki.»

»Entä jollen tee sitä — mitä sitten?»

»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista
— opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette
kuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta
vuoristoon.»

»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä
kertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja
Crumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei!
Ettepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»

»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki,
mitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa
vielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni
täällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta
missä on viides?»

Miehen kasvot synkistyivät raivosta ja ehkä myöskin pelosta.

»Mitä te siitä tiedätte?» kysyi hän äkäisesti.

»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille,
että hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti
käsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut
muutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen
rikosoikeudelle?»

»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte
kirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»

Hän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen.
Tyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä
rajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut
sellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka
puristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy
kääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.

»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä
tänne Gracialin viereen!»

Tyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan
ei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi
antaa arvon hänen kauneudelleen.

»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?»
tiedusti Shannon.

»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt
suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän
kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne
Gracialin viereen.»

»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.

»Kuka tietää mitään?»

»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»

»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»

»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin
tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista»,
sanoi tyttö.

»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että
sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana
suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen
jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»

Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut
koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa.
Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt
laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin
härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään
muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän
oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.

Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua
miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka
hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen
rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään.
Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman
kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.

Mies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.

»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä
puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen
kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen
kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen
kurottaa suutaan hänen huulilleen.



XXVI.


Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle
vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.

»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet
heidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on
kynsissäni ja niin ovat hekin!»

Hän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista
rinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei
sen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa —
sen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta
huolenpidosta.

Polun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle
kallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt
kääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin
takaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan
puolittain maan sisässä oleviin kiviin.

Kalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen,
vetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei
ollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut
pysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi
pyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei
ole pelkuri.

Ratsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi
kannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen
miehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan,
nostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen
kohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.

Käärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei
olisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui.
Sen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti
polvilleen eteenpäin.

Vain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät
molemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt
hevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys
suitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten
hevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi
suitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta,
mutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla
kömpiessään takaisin polulle.

Vihdoin he pääsivät varmemmalle maaperälle notkoon ja oikaisivat
suoraa päätä siihen rotkoon, johon salaperäinen polku vei. Apache
tunsi, että nyt oli jouduttava — sen isännän vartalon kumartuminen,
polvien puristuminen sen kylkiä vasten ja suitsia pitelevän käden
vähäinen kohoaminen olivat ilmaisseet sen varmemmin kuin huudot ja
teräskannukset. Se painui matalaksi ja kiiti eteenpäin kuin lennossa.

Kylmä raivo, joka oli vallannut Penningtonin, ei sietänyt vitkastelua.
Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei hänellä ollut asetta,
sillä hän tiesi, ettei hän kenties kykenisi hillitsemään kiukkuaan
joutuessaan vastakkain niiden miesten kanssa, joiden keralla Shannon
Burke oli punonut salajuonia häntä vastaan.

Saavuttuaan sen harjanteen juurelle, jonka takana väkijuomien
kaupustelijain leiri oli, hoputti mies taaskin ratsuaan nopeaan
vauhtiin. Voimakas eläin riensi jyrkkää polkua ylöspäin, painaen
kavioitaan päivän paahtamaan maahan, jokainen lihas jännitettynä
äärimmilleen.

Harjanteen laella tuli heitä vastaan Baldy pää ja häntä pystyssä,
korskuen ja ilman ratsastajaa. Hevosen ilmestyminen ja ilmeinen pelko
ilmaisivat, että jotakin oli hullusti. Custer oli nähnyt sen, kun se
ilmestyi selänteen vastaista rinnettä alaspäin vievän epäselvän polun
yläpäästä. Hän ohjasi Apachen sinne ja ratsasti tammia kohti.

Alhaalla ponnisteli Shannon toivottomassa ottelussa tukevaa Bartoloa
vastaan. Hän löi miestä vasten kasvoja ja koetti työntää häntä
kauemmaksi itsestään, mutta meksikolainen vain nauroi ilkeätä nauruaan
ja painoi häntä hitaasti hylätyn leirin poljettua tannerta kohti.

»Ennen kuin surmaan teidät —» hän hoki, ikäänkuin olisi laskenut
mainiota pilaa.

Bartolo kuuli Apachen kavioiden kapseen polulta, mutta luuli tytön
valloilleen päässeen hevosen juoksevan siellä. Custer oli ennättänyt
melkein polun alapäähän, kun meksikolainen vilkaisi sinnepäin ja näki
hänet. Kiroten hän sysäsi Shannonin syrjään ja syöksyi hevosensa luokse.

Samassa huomasi myöskin tyttö Apachen ja sen ratsastajan, ja
seuraavalla hetkellä hän näki Bartolon tarttuvan pyssyynsä ja koettavan
vetää sitä kotelosta. Hän ponnahti pystyyn ja juoksi meksikolaista
kohti, joka kiroili kauheasti, koska pyssy oli tarttunut koteloon
eikä hän saanut sitä nopeasti irti. Tytön ennättäessä hänen luokseen
hänen onnistui kiskaista ase vapaaksi. Hän pyörähti ympäri, vei pyssyn
poskelleen ja ampui Penningtonia, juuri kun Shannon heittäytyi hänen
kimppuunsa, tarttuen hänen käsivarsiinsa ja painaen pyssyn piippua
alaspäin. Bartolo iski häntä kasvoihin ja koetti kiertää asetta irti
hänen otteestaan, mutta hän tarrautui siihen kiinni epätoivoisesti
rakastamansa miestä uhkaavan vaaran kannustamana.

Custer oli hypännyt satulasta ja juoksi heitä kohti. Bartolo oivalsi,
ettei hän kyennyt saamaan pyssyään irti ehtiäkseen käyttää sitä.
Hän tähtäsi rajun iskun Shannonin kasvoihin, niin että tämä kaatui.
Sitten hän pyörähti ympäri, ponnahti ratsaille ja kiiti notkon poikki
vastaiselle rinteelle, ennen kuin Pennington ehti hänen luokseen
kiskoakseen hänet maahan.

Custer kääntyi maassa liikkumattomana viruvan tytön puoleen, polvistui
hänen viereensä ja nosti hänet käsivarsiensa varaan. Shannon oli
pyörtynyt, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Custer katseli
niitä — vihaamansa tytön kasvoja. Hänen käsivartensa olivat Shannonin
ympärillä, hän tunsi tytön vartalon kosketuksen omaansa vasten, ja
äkkiä saivat hänen silmänsä kauhistuneen ilmeen.

Hän laski Shannonin takaisin maahan ja oikaisihe pystyyn, vapisten
rajusti. Hänen pitäessään Shannonia käsivarsillaan oli hänet vallannut
melkein vastustamaton halu pusertaa tyttö — vihaamansa tyttö —
rintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä, poskensa ja huulensa
suudelmilla!

Hänen sieluunsa oli välähtänyt voimakas valo — ymmärtämyksen valo, joka
jätti varjoon koko hänen maailmansa. Hän rakasti Shannon Burkea!

Taaskin hän polvistui tytön viereen ja nosti hänet hyvin hellästi
syliinsä, tukien häntä olkapäällään. Sitten hän vihelsi Apachea, joka
pureskeli alati viheriöivän tammen karvaita lehtiä. Hevosen tultua
hänen luokseen hän pujotti suitsien perän käsivarteensa ja lähti
jalkaisin, kantaen Shannonia, ylöspäin samaa polkua, jota myöten hän
äsken oli ratsastanut. Harjanteen laella oli Baldy syömässä syyskuun
loppupuolen niukkaa, kuivunutta ruohoa.

Samassa aukaisi Shannon Burke silmänsä. Aluksi palasivat tapahtumat
hänen muistiinsa sekavana myllerryksenä, ja hän luuli kantajaansa
meksikolaiseksi, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi Ganadon pojan
vankkakudoksiset ratsastushousut sekä tutut saappaat ja kannukset.
Silloin hän liikahti miehen olalla.

»Olen nyt jo täydessä kunnossa», hän virkkoi. »Laske minut maahan.
Jaksan kyllä kävellä.»

Custer laski hänet seisomaan, mutta tuki häntä vielä heidän seisoessaan
vastakkain.

»Saavuit juuri parhaiksi», sanoi tyttö. »Hän aikoi tappaa minut.»

»Hyvä, että ehdin ajoissa.» Muuta ei Custer vastannut.

Shannonin silmään pisti miehen väsynyt ja kiusaantunut ilme; näytti
siltä kuin hän olisi noussut sairasvuoteelta kärsittyään pitkän
aikaa. Hän näytti vanhemmalta — paljoa vanhemmalta — ja, voi, niin
murheelliselta! Se raateli Shannonin sydäntä, mutta hän ei kysellyt
mitään. Hän odotti Custerin kysyvän häneltä, sillä hän käsitti, että
toisen täytyi ihmetellä miksi hän oli tullut vuoristoon ja mitä
merkitsi äskeinen kohtaus. Mutta Custer tiedusti häneltä vain sitä,
luuliko hän olevansa kyllin hyvissä voimissa pysyäkseen satulassa, jos
hän auttaisi hänet ratsaille.

»Minulla ei ole enää mitään hätää», vakuutti tyttö.

Custer otti kiinni Baldyn ja auttoi Shannonia nousemaan satulaan.
Sitten hän itse keikahti Apachen selkään ja lähti ratsastamaan edellä
polkua myöten kotiin päin. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he
olivat puolivälissä notkoniittyä. Äänettömyyden katkaisi Shannon.

»Olet tietysti ihmetellyt, mitä tekemistä minulla on täällä», hän
alkoi, nyökäyttäen päätään taaksepäin.

»Se ei kai olisi kummallista, vai olisiko?»

»Kerron sinulle kaikki.»

»Älä!» kielsi Custer. »Se on jo kyllin paha, että tulit tänne tänään
ja vangitsemiseni edellisenä lauantaina. Kaikki se, mitä sinulla olisi
lisää kerrottavaa, pahentaisi vain asiaa. Muistatko sen tytön, josta
kerran puhuin — serkku Williamin ystävättärestä — joka vieraili meillä?»

»Kyllä.»

»Tänään seurasin sinua tänne sanoakseni sinulle samat sanat, jotka
sanoin hänelle.»

»Ymmärrän», virkkoi tyttö.

»Etkä ymmärrä», murahti mies melkein vihaisesti. »Et ymmärrä siitä
mitään. Sanoin vain seuranneeni sinua tänne sanoakseni sen. Mutta en
ole sitä sanonut, vai olenko? Niin, en aiokaan sitä sanoa. Mutta häpeän
sitä, etten sitä tee, jo kylliksi, vaikka et puhukaan mitään, mikä
vain lisäisi häpeääni. Ei voi olla mitään kunniallista syytä tänne
tuloosi, ei silloin eikä nytkään. On mahdoton käsittää, miten naisella
voisi olla asioita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla
sellaiset suhteet käyvät mahdollisiksi. Siksi en tahdo sinun kertovan
enempää. Oi, Shannon» — hänen äänensä särkyi, »en halua kuulla sinusta
mitään pahaa! — Älä!»

Shannon oli siihen saakka ollut oikeutetun suuttumuksen partaalla.
Vielä nytkään hän ei käsittänyt — muuta kuin sen, että Custer tahtoi
luottaa häneen epäilyksistään huolimatta ja että heidän ystävyytensä
oli merkinnyt Custerille enemmän kuin Shannon oli kuvitellutkaan.

»Mutta minun täytyy kertoa se sinulle, Custer», intti tyttö. »Kun nyt
olet saanut tietää näin paljon, huomaan sinun epäilevän minua enemmän
kuin ansaitsen. Vangitsemisesi edellisenä lauantaina tulin tänne
varoittamaan noita miehiä siitä, että aioit vahtia heitä seuraavana
perjantaina. Vaikka en tuntenut heitä, tiesin, millaista väkeä he
olivat; he olisivat surmanneet sinut heti havaittuaan joutuneensa
kiinni. Sillä kertaa tulin vain pelastaakseni henkesi ja nyt tulin
pakottaakseni heidät menemään oikeuden istuntoon ja puhdistamaan sinut
sinua vastaan nostetusta syytteestä. Mutta kun uhkasin miestä ja hän
oivalsi, mitä hänestä tiesin, sanoi hän tappavansa minut.»

»Etkö tiennyt, että minut pidätettäisiin sinä yönä?»

»Oi, Custer, kuinka voisit uskoa minusta sellaista!» huudahti Shannon.

»En tahtonut uskoa sitä.»

»Sain kaiken tämän — joukkueen puuhat — tietooni sattumalta, kun kuulin
erään keskustelun Hollywoodissa kuukausia sitten. Tiedän päämiesten
nimet, tunnen Guyn ja heidän väliset suhteet. Koetin tänään myöskin
olla sekoittamatta Guyn nimeä tähän juttuun, jos suinkin mahdollista;
mutta hän on syyllinen, ja sinä et ole. En jaksa ymmärtää, kuinka hän
saattoi palata Los Angelesista ilmaisematta viranomaisille oikeata
asianlaitaa ja kumoamatta sinuun kohdistuneita epäluuloja.»

»En sallinut hänen tehdä sitä», selitti Pennington.

»Et sallinut? Tahdot mennä kuritushuoneeseen toisen rikoksesta?»

»En hänen tähtensä, vaan Evan tähden. Guy ja minä pohdimme asiaa. Hän
halusi antaa itsensä ilmi — hän melkein vaati minua sallimaan sen.
Mutta se ei saa tapahtua. Se ei saa joutua Evan tietoon.»

»Mutta, Custer, sinä et saa mennä! Se ei olisi kohtuullista — se ei
olisi oikein. En voisi sallia sitä! Tiedän kylliksi vapauttaakseni
sinut ja keskiviikkona menen oikeuden istuntoon ja puhun kaikki mitä
tiedän.»

»Ei», vastusti mies. »Et saa tehdä niin. Se sotkisi Guyn juttuun.»

»En mainitse hänen nimeään.»

»Mutta mainitset toisia, ja he ilmaisevat hänet — älä hetkeäkään
epäile sitä!» Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin. »Lupaa minulle, Shannon,
ettet mene — ettet hiisku tiedoistasi ainoallekaan elävälle olennolle!
Mieluummin menisin kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuin
näkisin Evan elämän särkyvän. Sinä et tunne häntä. Hän on iloinen,
hilpeä ja kevyt ulkonaisesti; mutta sisimmässään hänen sielunsa on
ihmeteltävän herkkä ja kaunis, ja sen turvana ja suojana ovat hänen
ylpeytensä ja kunniantuntonsa. Muserra toinen niistä, ja hänen sielunsa
saa haavan, josta se ei ikinä toivu! Hän ei voi ymmärtää halpamaisuutta
ja turmelusta, ei miehissä eikä naisissa. Jos hän saisi tietää, että
Guy on ollut suhteissa tähän joukkueeseen ja että ne rahat, joilla
heidän piti alkaa avioelämänsä, olivat Guyn rikollisuuden hedelmiä,
särkisi se hänen sydämensä. Tiedän, ettei Guylla ole rikollisia
taipumuksia ja että tämä läksy pitää hänet oikealla tiellä niin kauan
kuin hän elää. Mutta Eva ei ajattelisi sillä tavoin. Ymmärrätkö nyt,
miksi et saa ilmaista tietojasi?»

»Ehkä olet oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei hän kärsisi sen
enempää, jos Guy menee, kuin siinä tapauksessa, että hänen veljensä
joutuu vankeuteen. Hän rakastaa sinua hyvin paljon.»

»Mutta hän tietää minut viattomaksi. Jos Guy menisi, tietäisi Eva, että
hän on syyllinen.»

Shannon ei osannut vastata siihen mitään, ja he olivat ääneti vähän
aikaa.

»Autatko minua salaamaan tämän Evalta?» kysyi Custer.

»Kyllä.»

Tyttö ajatteli, kuinka hukkaan hänen uhrauksensa oli mennyt, ja
aprikoi, mitähän Custer päätteli siitä, että hän tunsi rikollisten
hommat. Hän oli sanonut, että oli mahdoton käsittää, miten naisella
saattoi olla suhteita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden
nojalla sellaiset suhteet kävivät mahdollisiksi. Mitä hän ajattelisi
Shannonista, jos hän tietäisi totuuden?

Miehen mielessä risteilivät ajatukset sekasortoisina ja ristiriitaisina
— hänelle äkkiä selvinnyt rakkaus, joka oli yhtä mahdoton kuin
harmillinenkin — muisto Gracelle annetuista lupauksista, jotka hänen
omaantuntoonsa nähden olivat yhtä sitovia kuin vihkimävala — epäilykset
tämän tytön luonteesta ja entisyydestä, joka nyt ratsasti hänen
vierellään ja joka oli äkkiä tullut hänen elämälleen tärkeämmäksi kuin
kukaan muu.

Sitten hän kääntyi hiukan, katseli sivusta päin Shannonin kasvoja, ja
hänen oli vaikea epäillä tyttöä.

Shannon tunsi hänen katseensa tuijotuksen ja vilkaisi häneen.

»Olette ollut niin hyviä minulle, Custer, te kaikki. Et voi tietää,
kuinka suuriarvoisena olen pitänyt Penningtonien ystävyyttä ja kuinka
olen ponnistellut ansaitakseni sen. Olisin ollut valmis mihin hyvänsä
korvatakseni edes osaksi sen, mitä olen siitä saanut. Sitä koetin
tehdä — senvuoksi tahdoin mennä oikeuden eteen siitä huolimatta, mitä
se minulle maksaisi. Mutta se ei onnistunut, ja kenties olen vain
pahentanut asiaa. En edes ole varma, uskotko minua.»

»Uskon, Shannon», vakuutti Custer. »On paljon sellaista, mitä en
käsitä; mutta uskon, että olet menetellyt näin, pitäen silmällä meidän
hyväämme. Nyt ei kukaan meistä voi tehdä mitään muuta kuin pysytellä
hiljaa, sillä heti, kun jotakuta tosisyyllistä uhataan, tulee Guyn
nimi julkisuuteen — siitä saat olla varma. Liiankin mielellään he
vierittäisivät syyn hänen niskoilleen.»

»Mutta yritäthän jollakin tavoin puolustautua?»

»Vakuutan vain viattomuuttani ja kerron totuudenmukaisesti, miksi olin
kukkuloilla, kun poliisit pidättivät minut.»

»Etkö esitä mitään muuta puolustukseksesi?»

»Mitäpä muuta voisin esittää saattamatta Guyta ilmitulon vaaraan?»
huomautti Custer.

Shannon pudisti päätään. Asia tuntui lopen toivottomalta.



XXVII.


Tarkastaessaan kukkuloita löysivät liittovaltakunnan
poliisiviranomaiset Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella sijainneen leirin.
He kokosivat joukon pulloja, joissa oli samanlaiset nimiliput kuin
niissäkin, jotka oli tavattu burrojen selässä olleista laatikoista ja
Custer Penningtonin huoneesta.

Piirikunnan yleinen syyttäjä käsitti, kuinka vähän oli sellaisia
todistuksia, joiden nojalla pidätetty olisi voitu tuomita mistään
raskaasta rikoksesta, ja olisi mielellään antanut syytöksen raueta.
Mutta kieltolain valvojat tahtoivat käyttää hyväkseen sitä seikkaa,
että Penningtonin nimi oli yleisesti tunnettu, niittääkseen mainetta,
väittäen, että huomattavan perheen jäsenen tuomitsemisella olisi
erinomainen siveellinen vaikutus yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Ja
heitä tuki joukko naisia, joista useimmat eivät olleet kertaakaan
täyttäneet naisen ensimmäistä velvollisuutta valtiota ja yhteiskuntaa
kohtaan ja joilla sen vuoksi oli kovin runsaasti aikaa sotkeutua
kaikkiin asioihin, vaikka heidän järkensä eivät jaksaneetkaan niitä
käsittää.

On vaikea ymmärtää, miten he johtuivat tällaiseen päätelmään. Samalla
tavoin saatettaisiin väittää, että jos paavi voitaisiin todistaa
taskuvarkaaksi, olisi sillä suunnattoman laaja vaikutus maailman
siveelliseen uudistamiseen.

Olkoonpa sen laita miten tahansa, näiden vanhurskaiden työ ei ollut
hedelmätöntä, sillä lokakuun 12 päivänä harkitsi valamiehistö Custerin
syylliseksi ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi lääninvankilaan
siitä, että hänellä oli ollut hallussaan varastettua wiskyä useiden
satojen dollarien arvosta. Custeria se ei hämmästyttänyt eikä
lamauttanut. Hänen ainoana huolenaan olivat omaistensa tunteet, eivätkä
nämä — joita oikeuden istunnossa edusti hänen isänsä — näyttäneet
suinkaan rusentuneilta, sillä eversti luotti järkkymättä poikansa
viattomuuteen.

Eva, joka oli jäänyt kotiin äitinsä seuraksi, kärsi pahemmin kuin muut,
mutta hänen tunteensa olivat pikemmin oikeuden loukkauksen nostattamaa
harmia kuin häpeätä. Shannon oli painostunut, aiheettomasti pitäen
itseään vastuunalaisena Custerin kärsimästä vääryydestä ja harmitellen
sitä, että olosuhteet olivat estäneet hänet pelastamasta Penningtoneja
saamasta tahraa kilpeensä, ja hänen kävi yhä vaikeammaksi jatkaa
läheistä seurustelua näiden rakkaiden ystäviensä kanssa.

Hän kätki sydämeensä tiedon ja todistukset Custerin syyttömyydestä ja
piti sen vuoksi itseään pettäjänä. Sen johdosta hän yhä enemmän alkoi
vieroa heidän seuraansa, esittäen milloin mitäkin tekosyitä.

Kykenemättä selittämään, mistä hänen käyttäytymisensä muuttuminen
johtui, piti Eva alakuloisuuden hetkellä sen syynä Custerin vankeuden
tuottamaa häpeää.

»Häntä hävettää seurustella sellaisessa perheessä, jonka jäsen on —
vankilanasukas!» hän huudahti.

»Minä en usko, että asia on sinnepäinkään», vastasi eversti.
»Shannonilla on liian paljon järkeä ajatellakseen niin, ja hän on liian
rehellinen ja vilpitön. Se on joutavaa hölynpölyä!»

»Olen varma siitä, että hänen tunteensa eivät ole sellaiset», sanoi
rouva Pennington. »Hän on väittänyt Custeria viattomaksi ihan yhtä
jyrkästi kuin kukaan meistä.»

»Yhtä hyvin voisit arvella samaa Guysta», huomautti eversti. »Hän on
tuskin pistäytynytkään täällä Custerin vangitsemisen jälkeen.»

»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan
tästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme
koskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon
perheemme jäsenen kanssa.»

Eversti veti hänet polvelleen.

»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin
vaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset
ystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin
syyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi,
olisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin
arka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut,
että tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan
tarvitse sitä pelätä.»

»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas
veljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten
kauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun
valveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että
joku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: ’Tuon tytön veli on
vankilassa!’»

»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli
äiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»

»Voi, jos hän todella olisi, niin surmaisin itseni!»

Ainoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita
vähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen
ja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin
he joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia
entiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne
olivat epäsuoria.

Kun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä
äänekkäästi:

»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin
olevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»

Pennington pyörähti häneen päin.

»Muistanette, miten teille kävi viime kerralla koettaessanne herjata
minua, Allen. No niin, älkää uskotelkokaan itsellenne, että sallisin
vankilassaolomme estää minua antamasta vielä kerran teille samaa
löylytystä, jos käytte liian leikkisäksi. Teitä, Allen, vaivaa se
sairaus, että luulette olevanne humoristi. Te ette ole, ja teidän
sijassanne jättäisin naljailematta sille ainoalle tämän vankilan
asukkaalle, jolla on tietoja teistä, Bartolosta ja — Gracialista. Älkää
unohtako Gracialia!»

Allen kalpeni, ja hänen silmänsä soukkenivat hyvin kapeiksi raoiksi.
Enää hän ei lausunut huomautuksia Penningtonista, mutta ajatteli häntä
paljon, koettaen keksiä jotakin järkevää selitystä siihen, ettei Custer
puhunut, vaikka hän ilmeisesti tunsi syylliset kyllin hyvin voidakseen
puhdistautua syytöksestä, jonka nojalla hänet oli tuomittu.

Allenin Custeria kohtaan tunteman vihan lisäksi tuli nyt todellinen
pelko, sillä hän oli ollut saapuvilla, kun Bartolo tappoi Gracialin.
Muut kaksi näkijää olivat olleet meksikolaisia, eikä Allen lainkaan
epäillyt, että jos Bartoloa syytettäisiin, olisivat he kolmisin valmiit
vannomaan, että murhan teki amerikkalainen.

Hänen ensimmäisiä tehtäviään, kun hänet vapautettaisiin vankilasta,
olisi Bartolon toimittaminen pois tieltä. Kun hän olisi suoriutunut
Bartolosta, yhtyisivät muut näkijät Alleniin panemaan syytä poistuneen
niskoille. Tällaisten hupaisten ajatusten pyöriessä Allenin mielessä
kului hänen aikansa, samalla kun hän suunnitteli, miten hän maksaisi
eräälle Wilson Crumbille pienen velan, joka hänen oli suoritettava
tälle entiselle ystävälleen.

Ja Crumbilla puolestaan oli ilkeitä aavistuksia hänen ajatellessaan
sitä aikaa, jolloin Allenin rangaistusaika päättyisi. Hän tunsi hyvin
miehen luonteen. Huumausaineiden uhrien ominainen piirre on, etteivät
he punnitse tekojensa seurauksia muuta kuin sikäli, missä määrin ne
ovat heille edullisia juuri sillä hetkellä, ja niinpä oli Crumbkin
toimittanut Allenin vankilaan vain saadakseen vaaran torjutuksi
toistaiseksi. Kun hän myöhemmin ajan vieriessä sai tilaisuuden miettiä,
mitä Allenin vapautumisesta välttämättä seuraisi, alkoi hän harkita,
millä tavoin hän voisi pelastua kostosta, jonka hänen kavalluksensa
hyvin ansaitsi.

Hän tunsi Allenin puuhat kyllin tarkoin saadakseen hänet teljetyksi
johonkin keskusvankilaan pitkäksi aikaa, mutta hän ei voinut
paljastaa niitä seikkoja joutumatta samalla itse syytteeseen. Allenin
entisyydessä oli kuitenkin eräs kohta, jota Crumb saattoi käyttää häntä
vastaan saattamatta itseään tuntuvaan vaaraan, ja se oli Gracialin
murha. Crumbin ei tarvinnut itsensä esiintyä jutussa lainkaan.
Poliisilaitokseen lähetetty nimetön kirje riittäisi suuntaamaan
epäluulot rikoksesta Alleniin ja takaamaan Crumbille jonkun verran
armonaikaa, jos kohta ei pysyväistä turvallisuutta.

Heikot ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia välttelemään ja siirtämään
toistaiseksi aikeittensa toteuttamista, ja niin Crumbkin vitkasteli
eikä lähettänyt ilmiantokirjettään. Ei ollut syytä hätäillä, hän
päätteli, koska Allenin vankeusaika päättyisi vasta seuraavan elokuun
kuudentena päivänä.

Gazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä
tyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento
suinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti
aina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa.
Tytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja
viikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti;
häntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko
palata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja
vasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti
ikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen
tekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja
hankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.

Kun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä
mistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli
täytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän
ei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa,
jossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.

Se, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin
Crumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin
hänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi.
Ja Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä
niin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa
varastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista.
Huumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti
sen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen
rikostoverinsa lähdettyä.

Valmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli
Crumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään
olemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten
olojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka
tyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä
useammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä
mukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja
lisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina
kohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista
tarkoitustaan.

Gracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä
vähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut
koitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän
vastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut
koskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä
likeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka
se olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.

Näihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä
edistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa
aina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa
liittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi
turvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.

Puoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa
johtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin
tehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti
toteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän
kaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta
kätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli
saanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa
kauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä,
jos hän suinkin voisi sen välttää.

Hyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren,
viekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen
jälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän
varrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja
siirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen
huoneensa hotellissa.

Gracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi,
sillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka
avulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat
lähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan
koettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä
perittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti
kunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden
salakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet
voimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä
arvelujaan vastaan.

Eräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä
Talvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili
sitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän
katsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.

»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee
jonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä
rautatiestä?» hän kysyi.

Grace nyökkäsi myöntävästi.

»Mitä sitten?»

»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä.
Hänen nimensä on Pennington.»

Tyttö siristi silmiään ikäänkuin kivusta.

»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä
parin viime viikon aikana.»

»Tunsitko miehen?»

»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti
minulle kerran.»

»Kohtasitko hänet?»

»En — minua olisi hävettänyt nähdä ketään kunnollista ihmistä.»

»Kunnollista!» ärähti Crumb. »Onko tuomittu trokari sinusta
kunnollinen?»

»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni
tuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on
viaton.»

Crumbin silmät välähtivät.

»Jumaliste!» hän kivahti, iskien nyrkkinsä pöytään.

»Mikä hätänä?» kummasteli Grace.

»Niinpä niin, eiköhän tuo satu sinuun?» huudahti Crumb.

»En ole koskaan asettanut sinua sen yhteyteen!»

»Mitä tarkoitat?»

»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on
syypää.»

»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla
tavoin?»

»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut
minulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka
kuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman
kokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno
saarnaajaksi!»

»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa
minua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin,
ei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen
tapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan
heillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»

»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan
veljesi.»

Grace katsoi häneen ällistyneenä ja purskahti sitten nauramaan.

»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän
huomautti.

»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni.
Kauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen
myy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille
tallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä,
johon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi
säätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli,
olen kuullut sinun puhuvan hänestä.»

»En usko sinua», virkkoi tyttö.

»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi
kuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan.
Häntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen
hallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko
puuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on
luovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko
muka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin
varmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»

Niin sai alkunsa valta, jolla Crumb pakotti tytön alistumaan tahtoonsa.

Viikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja
Grace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta
Shannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä
oli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun
taas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän
tarvitsi itse käyttää.

Hänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa,
kauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan
ripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti,
että se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän
oli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän
menetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä
hän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.

Viikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä
häntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä
ja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja
moitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat
häntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili,
ettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace
kaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.

Tämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer
Pennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.



XXVIII.


Pitkinä yksinäisyyshetkinään oli Custer usein miettinyt suunnitelmia
vapautumispäivänsä varalle. Häntä oli ihmetyttänyt ja loukannut, ettei
Grace ollut käynyt häntä katsomassa eikä hiiskunut hänelle mitään sen
jälkeen, kun hänet oli pidätetty ja tuomittu. Usein hän ajatteli sitä
kertaa, jolloin hän itse oli soittanut Gracelle, ja hänessä varmistui
usko, että tyttö oli ollut kotona, mutta kieltäytynyt vastaamasta
hänelle. Siitä huolimatta hän päätti pistäytyä Gracen luona, ennenkuin
palaisi Ganadoon.

Hän oli nimenomaan pyytänyt, ettei kukaan hänen omaisistaan tulisi Los
Angelesiin hänen vapautumispäivänään, vaan että sinne lähetettäisiin
edellisenä päivänä auto ja jätettäisiin se erääseen autovajaan hänen
käytettäväkseen. Vankilasta lähdettyään hän vitkastelematta nouti
koneen ja ajoi Hollywoodiin siihen taloon, jossa Grace oli asunut.

Nainen, joka avasi oven hänen soitettuaan ilmoitti, ettei Grace enää
asunut siellä. Aluksi hän ei suostunut ilmaisemaan hänelle tytön uutta
olinpaikkaa; mutta Penningtonin vähän aikaa taivuteltua häntä hän
mainitsi numeron Circle-pengermän varrella, ja sinne suuntasi Custer
autonsa.

Jätettyään auton huvilan edustalle hän lähestyi rakennusta. Lasioven
läpi hän näki talon sisälle, sillä oli lämmin huhtikuun päivä ja
sisäovi oli jätetty auki. Astuessaan kynnykselle vieviä muutamia
portaita hän näki naisen menevän arkihuoneen poikki, johon ovi
avautui. Nainen liikkui hätäisesti ja katosi vastaisessa seinässä
olevasta ovesta, sulkien sen jälkeensä. Vaikka Custer näkikin hänet
vilahdukselta ja sisähuoneen himmeässä valaistuksessa, tunsi hän hänet
Graceksi; niin tutut olivat hänen vartalonsa kaikki viivat ja hänen
liikkeensä.

Custerin soitettua kului useita minuutteja, ennenkuin ovelle ilmestyi
japanilainen. Hän oli sama japanilainen »koulupoika», joka oli
palvellut Vista del Pason huvilassa. Raotettuaan ulko-ovea muutamia
sentimetrejä hän silmäili kysyvästi vierasta.

»Haluan tavata neiti Evansia», sanoi Custer.

Hän otti käyntikortti-kotelon taskustaan ja ojensi palvelijalle kortin.
Tämä vilkaisi tylsästi korttiin ja sitten vieraaseen, pudisti vihdoin
päätään typerän näköisenä ja sulki oven.

»Hän ei ole täällä», hän virkkoi. »Ketään ei ole kotona.»

Pennington muisti taaskin puhelinyrityksensä. Hän oli varma äsken
nähneensä Gracen huvilassa. Hän oli tullut puhelemaan tytön kanssa ja
aikoi tehdä sen.

Hän tarttui ovenripaan ja kiskaisi oven auki. Japanilainen ei
ilmeisestikään ollut hienotuntoinen ja koetti estää häntä astumasta
sisälle. Ensin hän tarrautui oveen sulkeakseen oven ja oli sitten
kyllin tyhmä ryhtyäkseen työntämään Penningtonia kynnykseltä. Seuraus
oli japanilaiselle tuhoisa.

Mentyään arkihuoneen poikki Custer koputti ovelle, josta hän oli nähnyt
Gracen katoavan, ja lausui tytön nimen. Kun vastausta ei kuulunut,
tempasi hän oven auki. Hänen edessään oli tyttö, jonka kanssa hän oli
kihloissa.

Grace seisoi huoneen toisessa päässä selkä seinää vasten. Hänen sekava
tukkansa riippui kasvojen ympärillä, jotka olivat sairaloisen kalpeat.
Hän katseli Custeria hurjasti tuijottavin silmin. Suupielet olivat
riipuksissa, ja hänen huulensa vavahtelivat pelosta ja suuttumuksesta.

»Grace!» huudahti Custer.

Tyttö seisoi vielä hetkisen, silmäillen häntä jäykästi, ennenkuin
puhkesi puhumaan.

»Mitä tarkoitat», hän vihdoin kysyi, »tunkeutuessasi makuuhuoneeseeni?
Mene tiehesi! En tahdo nähdä sinua. En salli sinun olla täällä!»

Pennington astui lattian poikki ja laski kätensä Gracen olalle.

»Hyvä Jumala, Grace, mikä sinua vaivaa?» hän ihmetteli. »Mitä sinulle
on tapahtunut?»

»Ei minulle ole tapahtunut mitään», mutisi tyttö äreästi. »Ei minua
vaivaa mikään. Otaksuttavasti haluat minun palaavan poroporvarilliseen
ympäristööni. En tahdo enää tietää mitään maaseudusta — enkä myöskään
maalaismateista!» hän lisäsi.

»Tarkoitatko, ettet tahdo minua lähellesi, Grace, ettet rakasta minua?»
kysyi Custer.

»Rakasta sinua?» Tyttö purskahti epämiellyttävään nauruun. »Sinä
tomppeli-pahanen! En tahdo koskaan sinua enää nähdä.»

Custer seisoi vielä hetkisen, silmäillen tyttöä. Sitten hän kääntyi
hitaasti ja poistui huvilasta autoonsa. Hänen poistuttuaan heittäytyi
tyttö kasvoilleen vuoteeseensa ja alkoi nyyhkyttää hillittömästi.
Vähäksi aikaa hän oli voittoisasti kiskoutunut irti saastaisen paheensa
kynsistä. Sinä lyhyenä hetkenä hän oli näytellyt pelastaakseen
rakastamansa miehen vastaisista, vielä suuremmista kärsimyksistä, vielä
alentavammasta nöyryytyksestä — mutta mitä se hänelle maksoi, sitä ei
kukaan saisi milloinkaan tietää.

Custer tapasi omaisensa odottamassa itäisellä kuistilla, kun hän
pysäytti autonsa ranchorakennuksen edustalle. Vasta saatu vapaus ja
pitkä ajomatka pitkin kaunista maantietä huhtikuun auringon paistaessa
vihreiden kumpujen kohotessa hänen vasemmalla ja viehättävän laakson
levitessä hänen oikealla puolellaan oli jossakin määrin lieventänyt
masennusta, jonka hänen tyrmistyttävä keskustelunsa Gracen kanssa oli
aiheuttanut. Ja laskeutuessaan autosta näytti hän jälleen olevan oma
itsensä.

Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Eva. Tyttö suorastaan heittäytyi
veljensä syliin, nauraen ja huutaen hysteerisen onnellisena. Äiti
hymyili kyynelissään, kun taas eversti niisti rajusti nenäänsä,
huomauttaen, että oli »hemmetinmoinen vuodenaika, kun oli niin kirotun
kylmä!»

Custer laski hiukan pilaa vankeudestaan, mutta oivalsi pian, että sen
pelkkä mainitseminenkin lamautti suuresti Evaa, eikä senvuoksi enää
kosketellut sitä aihetta hänen kuultensa. Hän rajoittui pommittamaan
toisia sadoilla kysymyksillä, tiedustellen ranchon tapahtumia hänen
pitkän poissaolonsa aikana, karjan tilaa ja senvuotisia satotoiveita.

Ajatellessaan, miten hänen ansaitsematon tuomionsa oli vaikuttanut
hänen sisarensa herkkään mieleen, tunsi hän saavansa kaksinkertaisen
palkkion pitkistä vankeuskuukausista, jotka hän oli kärsinyt
pelastaakseen tytön vielä ankarammasta iskusta, joka häntä olisi
kohdannut, jos hänen kihlattunsa olisi oikeudenmukaisesti tuomittu
paljoa vakavammasta rikoksesta. Nyt hän tajusi, ettei Evan pitäisi
milloinkaan saada tietää oikeata asianlaitaa. Hänen vankeutensa
herättämä harmi unohtuisi pian Ganadon elämän jokapäiväisessä työssä
ja hauskuuksissa, eikä Evan ylpeyden saama kolahdus pian enää häntä
vaivaisi.

Custeria kummastutti, etteivät Guy ja rouva Evans olleet mukana
lausumassa häntä tervetulleeksi takaisin. Kun hän mainitsi siitä,
kertoi Eva rouva Evansin arvelleen, että Penningtonit haluaisivat pitää
Custerin kokonaan omissa hoteissaan vähän aikaa. Heidän naapurinsa
tulisivat muka päivälliselle. Ja vasta päivällisellä Custer tiedusti
Shannonia.

»Olemme nähneet häntä hyvin harvoin sinun lähtösi jälkeen», selitti
äiti. »Pian sen jälkeen hän palautti Baldyn ja osti Senaattorin rouva
Evansilta.»

»En tiedä, mikä sitä lasta oikein vaivaa», virkkoi eversti. »Hän
on aina yhtä herttainen joka kerta kun tapaamme hänet ja kyselee
aina sinun kuulumisiasi ja vakuuttaa uskovansa viattomuuteesi. Hän
ratsastelee paljon iltaisin, mutta harvoin, jos koskaan, päiväsaikaan.
Minusta ei naisen ole turvallista ratsastella öisin yksin kukkuloilla
ja olenkin sanonut sen hänelle. Mutta hän väittää, ettei hän pelkää ja
että kukkulat miellyttävät häntä yhtä paljon yöllä kuin päivälläkin.»

»Eva on suuresti ikävöinyt hänen seuraansa», huomautti rouva
Pennington. »Minua peloitti, että olemme ehkä jollakin tavoin
loukanneet häntä, mutta kukaan meistä ei jaksa käsittää, miten se olisi
voinut tapahtua.»

»Minä luulin hänen häpeävän meitä», sanoi Eva.

»Hölynpölyä!» kivahti eversti.

»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä
hyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»

Mielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen
viattomuutensa kuin kukaan heistä.

Päivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin
kerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen
näki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi,
joka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut
heidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin
päässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt
ennalleen pojan poistuttua.

»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja
olen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan
mainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät
Linkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan —
maltatko sinä?»

»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes
ilmaiset, mistä oikein puhut.»

»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan
mainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»

»Mitä ihmettä tuo lapsi pakisee?» kysyi Custer, vedoten äitiinsä.

»Isäsi —» alkoi rouva Pennington selittää.

»Oi, älä kerro!» keskeytti Eva. »Tahdon ilmoittaa sen itse.

»Sinähän olet selittänyt sitä jo useita minuutteja», huomautti Custer,
»mutta et ole vielä sanonut mitään.»..

»No niin, aloitan siis alusta. Heillä tulee olemaan intiaaneja ja
cowboyta ja —»

»Tuo kuulostaa pikemminkin lopulta», virkkoi Custer.

»Älä sekoita minua! He aikovat ottaa kuvan Ganadosta.»

Custer kääntyi isäänsä päin kummastuneen näköisenä.

»Et sinä saa moittia isää», sanoi Eva. »Se oli kaikki minun syytäni
— tahi oikeammin, hyvä onnemme on kokonaan minun ansiotani. Isä näet
ei aluksi oikein suostunut sallimaan heidän tulla tänne, mutta hänen
puheilleen saapui perin hieno mies — hauska, lyhyt, lihava pikku mies,
joka hykersi käsiään ja sanoi: ’No niin, eversti?’ Isä ilmoitti, ettei
hän ollut milloinkaan päästänyt elävienkuvien seurueita tilallemme.
Mutta minä satuin olemaan saapuvilla, ja vain se pelasti meidät, sillä
minä kärtin kärttämistäni, kunnes isä salli heidän tulla, jolleivät he
ota eläviä kuvia talon ympäristöstä. He eivät halunneet sitä, sillä
heillä on läntinen aihe ja ranchon takana oleva maisema on heille muka
perin sopiva. He saapuvat muutamien päivien kuluttua, ja silloin täällä
on oivallista ja minäkin pääsen ehkä mukaan kuviin!»

»Jos luulisin niin», virkkoi Custer, »panisin astian nitroglyseriiniä
heidän laitteittensa alle heti, kun he tulevat alueellemme!» Hän
ajatteli, mitä elävät kuvat olivat tehneet Grace Evansille. »Minua
ihmetyttää, että sinä suostuit siihen, isä», lisäsi hän, kääntyen
everstin puoleen.

»Se kummastuttaa minua itseänikin», myönsi vanhempi Pennington. »Mutta
mitä minun oli tehtävä, kun toisella puolellani oli herttainen, pieni
näyttämöohjaaja, hykerrellen käsiään ja voidellen minua, ja toisella
puolellani tämä pikku ilkimys, kiristäen minut henkihieveriin? Minun
oli yksinkertaisesti myönnyttävä. En usko, että siitä koituu mitään
haittaa. He lupasivat käsitellä kaikkea omaisuuttamme hyvin varovasti,
ja milloin hyvänsä käytetään meidän eläimiämme, on niitä käsittelemässä
omia miehiämme.»

»He kai maksavat sinulle siitä sievoisesti», huomautti Custer.

Eversti hymyili.

»No niin, siitä ei nimenomaan ollut puhetta», hän vastasi. »Mutta
muistaakseni johtaja mainitsi, että he lahjoittavat meille hienon
sarjan kuvia ranchosta.»

»Suurenmoisen anteliasta!» huudahti Custer. »He leiriytyvät tilallemme,
käyttävät vettämme, polttavat puitamme, tallaavat laitumiamme ja
antavat meille vastalahjaksi sarjan valokuvia. Heidän auliutensa on
tosiaan ihmeellinen!»

»Niin, mutta totta puhuakseni», sanoi eversti, »en olisi uskaltanut
ottaa maksua puheeksi sen jälkeen kun näin, kuinka kiihkeästi Eva
toivoi heitä tänne, sillä minua peloitti, etteivät he ehkä sitten
tulisikaan, mikä pilaisi tämän nuoren naisen elämän!»

»Minkä yhtiön väkeä he ovat?» tiedusti poika.

»Eräs K.K.S:n seurue, jonka johtajana on muuan Crumb-niminen mies.»

»Wilson Crumb, mainio näyttelijä ja ohjaaja», lisäsi Eva. »Kuinka
loistavan oivallista! Tanssin hänen kanssaan Los Angelesissa vuosi
sitten.»

»Hän on siis sama miekkonen, vai niin!» virkkoi Custer. »Muistelen
hämärästi, että olit hullaantunut häneen noin viisitoista minuuttia
kotiin saavuttuasi, mutta sen jälkeen en ole kuullut sinun hiiskuvan
hänestä mitään.»

»No niin, totta puhuakseni olin kokonaan unohtanut hänet», tunnusti
Eva, »kunnes taas tuo perin mainio, puhelias johtaja mainitsi hänestä.»

»Niin, hän oli tosiaankin puhelias», sanoi eversti. »Melkeinpä toivon
hänen palaavan. En ole nauttinut kenenkään seurasta niin paljoa Weberin
ja Fieldsin aikojen jälkeen.»

Kello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli
vilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti
nuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa.
Custer huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut
mies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen
ilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä
suorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään
luonteeseensa.

Guyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka,
että hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä
miestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt
hänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus
ei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että
osa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen,
petollinen ja surkean nahjusmainen.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer
käynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.

»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin.
Mielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa
häntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»

»Ei hän kai ole vakavasti sairas?» hätäili rouva Evans

»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti
sairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän
on muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen
veljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan
hänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää,
toteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä,
ne eivät ole toteutuneet.»

»Lähden huomenna», päätti nuori Evans.



XXIX.


Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen
aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi
poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti
siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.

Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan
saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta
olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa
hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi
merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja
heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma
turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan
vihollisen hyökkäyksiä vastaan.

Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta,
jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut
verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin
ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa,
ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia
siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin
velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen
kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin
epäsuorasti.

Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut
tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät
olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi
hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät
milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne
vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin.
Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.

Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän
kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran
ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille
maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli
ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä
uusille samanlaisille retkille.

Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat
hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean
pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään
ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman
kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti
satoja kertoja.

Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina
öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin
hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat
tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua
sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin
vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.

Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen
mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain
herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta,
sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan
tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän
esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman
teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä
säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja
käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi
tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat
opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.

       *       *       *       *       *

Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin,
kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen
ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen
ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että
pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä
huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa.
Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa,
jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta,
että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset
nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen
ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti
poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja
tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.

Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer
oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut
aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan
tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä,
miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi
hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten
hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti
väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa
epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän
samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.

Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan,
kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään
rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei
rakastetulle olennolle.

»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet
jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta
vuosilta eikä kuukausilta.»

»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen
ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista
hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden
tuoksua — koko Ganadoa.»

»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»

»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan
kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja
lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen.
Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta
kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina
meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti
vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä,
käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä!
Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja
vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa
kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja
jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle;
mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele,
millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon,
ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä
samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista
vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia,
valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»

»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas
kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten
kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin
iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä
maaseudulta kaupunkiin.»

»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden
en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani
yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten
näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»

»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli
huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä
varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»

»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni,
kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään
kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»

Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he
astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria
suoraan silmiin.

»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.

»En käsitä sinua», vastasi Custer.

Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi
katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja
surulliseksi.

»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.

»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön
käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä.
En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»

»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties
oikeassa.»

»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee
sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät
sinusta niin paljon!»

»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään.
Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli
niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää —
ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei
senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin
menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»

»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan
ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen
kuukauden kuluessa.»

Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet
miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä
kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että
hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.



XXX.


Guy Evans kiiti leveällä, tasaisella maantiellä sellaista vauhtia, että
se olisi hankkinut hänelle kymmenen päivää vankeutta Santa Anassa,
jos hänen matkansa olisi suuntautunut sen kylän kautta. Custerin
sanat olivat herättäneet hänen mielessään sen vaikutelman, että Grace
oli sairas, sillä Pennington ei ollut ryhtynyt yksityiskohtaisesti
selostamaan hänen ja tytön välistä keskustelua, vaan pitänyt parempana
antaa hänen veljensä ottaa selon hänen tilastaan, jota Guy ei olisi
voinut uskoa todeksi, vaikka olisikin kuullut sen niin luotetun ystävän
kuin Custerin huulilta.

Ja niinpä hän, kun hän lähestyessään Circle-pengermän varrella olevaa
huvilaa, näki vaunut katukäytävän vierellä, heti aavisti, mitä
se merkitsi. Sillä vaikka kaupungissa epäilemättä oli sadoittain
samanlaisia vaunuja, oli näissä vaunuissa jotakin, mistä saattoi arvata
niiden omistajan ammatin. Rientäessään käytävää myöten etuovelle oli
Guy varma siitä, että hän tapaisi Gracen sairaana ja lääkärin hänen
luonaan, ikäänkuin joku olisi jo ilmoittanut sen hänelle.

Hän soitti, mutta mitään ei kuulunut, ja kun sisäovi oli auki, astui
hän sisään. Arkihuoneen toisessa päässä oli ovi raollaan. Guyn
lähestyessä sitä ilmestyi ovelle mies, ja hänen ohitseen näki tulija
Gracen, joka virui vuoteessa hyvin kalpeana ja liikkumatta.

»Kuka te olette — tämän naisen puolisoko?» tiedusti mies lyhyesti.

»Olen hänen veljensä. Mikä häntä vaivaa? Onko hän hyvin sairas?»

»Oletteko tiennyt, missä tilassa hän on?»

»Kuulin eilenillalla, ettei hän ole terve, ja kiiruhdin tänne. Asun
maalla. Kuka te olette? Mitä on tapahtunut? Eihän hän — hyvä Jumala —
eihän hän ole —»

»Ei vielä. Ehkä voimme pelastaa hänet. Olen lääkäri. Minut kutsui tänne
japanilainen, joka ilmoitti palvelevansa täällä. Hän on varmaankin
poistunut kutsuttuaan minut, sillä en ole nähnyt häntä. Potilaan tila
on vakava; on heti suoritettava leikkaus, joka on senluontoinen, että
minun on saatava tietä hänen vakituisen lääkärinsä nimi pyytääkseni
hänet saapuville. Missä on sairaan mies?»

»Mies! Sisareni ei ole —» Guy keskeytti äkkiä lauseensa ja kalpeni.
»Hyvä Jumala, tohtori, ettehän tarkoita, että hän — että sisareni — oi,
ei, ettehän?»

Hän tarttui rukoilevasti toisen käsivarteen. Lääkäri laski kätensä
nuoren miehen olalle..

»Hän on kaatunut toissa iltana, ja nopea leikkaus on välttämätön. Hänen
tilansa on sellainen, ettemme edes uskalla siirtää häntä sairaalaan.
Minulla on välineet vaunuissani, mutta minulla pitäisi olla apua. Kuka
lääkäri on häntä hoitanut?»

»En tiedä.»

»Hankin tänne jonkun. Annoin potilaalle rauhoittavaa lääkettä.»

Tohtori meni puhelimeen ja lausui numeron. Evans astui siihen
huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi. Grace liikahteli levottomasti
ja valitti, vaikka hän ilmeisesti oli vielä tajuton.

Muuttunut! Guyta ihmetytti, että hän lainkaan tunsi sisarensa ollessaan
nyt häntä lähempänä. Gracen piirteet olivat kärsimysten vääristämät.
Hänen kauneutensa oli mennyttä — sen kaikki jäljetkin olivat häipyneet.
Hän näytti vanhalta, väsyneeltä ja riutuneelta, ja hänen kasvoissaan
oli kauheita juovia, jotka saivat hänen veljensä sydämen pysähtymään ja
puristivat kyyneleet hänen silmiinsä.

Guy kuuli tohtorin kutsuvan apulaista ja kehoittavan häntä tuomaan
eetteriä tullessaan. Sitten hän kuuli lääkärin poistuvan pääovesta —
epäilemättä noutamaan leikkausvälineitään. Veli polvistui tytön vuoteen
viereen.

»Grace!» hän kuiskasi ja kiersi kätensä sisaren ympärille.

Tytön silmäluomet värähtivät ja hän avasi silmänsä.

»Guy!»

Grace tunsi hänet — tajunta oli palannut.

»Kuka tämän teki?» tiedusti Guy. »Mikä hänen nimensä on?»

Sairas pudisti päätään.

»Mitä se hyödyttää?» hän kysyi. »Tehty on tehty.»

»Sano se minulle!»

»Sinä surmaisit hänet — ja sinua rangaistaisiin. Se vain pahentaisi
asiaa — sinulle — ja äidille. Anna salaisuuden kuolla kanssani!»

»Sinä et kuole. Sano minulle, kuka hän on! Rakastatko häntä?»

»Minä vihaan häntä?»

»Millä tavoin loukkaannuit?»

»Hän tyrkkäsi minut — pöytää vasten.»

Gracen ääni kävi heikommaksi. Pidättäen tuskan ja kiukun kyyneliä nousi
nuori mies seisomaan hänen viereensä.

»Grace, minä käsken sinua ilmaisemaan sen!»

Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä värähti voimaa ja arvokkuutta.
Tyttö koetti puhua. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei kuulunut ääntä.
Guy luuli hänen kuolevan, vieden salaisuutensa mukanaan hautaan.

Potilaan katse siirtyi johonkin vuoteen jalkopään ohitse, sitten
takaisin veljen silmiin ja uudelleen äskeiseen suuntaan, ikäänkuin
hän olisi tahtonut kiinnittää toisen huomiota johonkin siinä osassa
huonetta olevaan esineeseen. Guy seurasi silmillään hänen katseensa
suuntaa. Siellä oli pukeutumispöytä ja sillä hopeapuitteinen miehen
valokuva. Guy astui pöydän ääreen ja otti kuvan käteensä.

»Tämäkö hän on?»

Hänen silmänsä vaativat vastausta. Tytön huulet liikkuivat äänettömästi
ja hän nyökkäsi heikosti myöntymyksen merkiksi.

»Mikä hänen nimensä on?»

Grace oli liian heikko kyetäkseen vastaamaan. Hän ähkäisi, ja hänen
hengityksensä kävi läähättäen. Veli heittäytyi polvilleen vuoteen
viereen ja sulki hänet syliinsä. Hänen kyyneleensä valuivat sairaan
poskille hänen suudellessaan niitä. Samassa tuli lääkäri ja veti hänet
pois.

»Hän on kuollut!» valitti poika, kääntyen toisaalle ja peittäen
kasvonsa käsillään.

»Ei», virkkoi tohtori lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Hän ei ole kuollut.
Menkää keittiöön ja pankaa vettä kiehumaan! Minä järjestän täällä
kaikki valmiiksi. Toinen lääkäri on täällä muutamissa minuuteissa.»

Iloissaan siitä, että voi tehdä jotakin auttaakseen, Guy riensi pieneen
keittiöön. Hän sai käsiinsä kattilan ja ison padan, laski niihin vettä
ja pani ne tulelle.

Hetkistä myöhemmin astui tohtorikin sinne. Hän oli riisunut takkinsa ja
liivinsä ja kiersi paidan hihojaan ylös. Laskettuaan leikkausvehkeensä
tulella olevaan pataan hän meni vesijohdon ääreen pesemään käsiään.
Hangatessaan niitä hän puheli. Hän oli tarmokkaan ja toimeliaan
näköinen mies ja herätti Guyssa luottamusta ja toivoa.

»On mahdollista, että potilas toipuu», hän sanoi. »Olen nähnyt sairaan
selviytyvän vaikeammistakin tapauksista, mutta hänellä on ollut vaikea
aika. Hänen on täytynyt virua täällä jotakuinkin kokonainen vuorokausi
ilman hoivaa. Minun tullessani hän oli täysissä pukimissa vuoteessaan —
täysissä pukimissa paitsi niitä vaatekappaleita, jotka hän oli repinyt
tuskissaan. Jos lääkäri olisi noudettu eilen tähän aikaan, olisi
kaikki saattanut käydä hyvin. Saattaa se onnistua vieläkin. Panemme
parastamme.»

Ovikello soi.

»Siellä on tohtori. Tehkää hyvin ja päästäkää hänet sisälle!»

Guy meni ovelle ja laski sisään toisen lääkärin, joka meni suoraa päätä
keittiöön riisuttuaan yltään takkinsa ja liivinsä. Ensin saapunut
lääkäri astui juuri Gracen sairashuoneeseen. Hän kääntyi puhuttelemaan
ammattitoveriaan, tervehtien häntä; sitten hän katosi viereiseen
huoneeseen. Toinen tohtori puuhaili vesijohdon ääressä, puhdistaen
käsiään. Guy sytytti vielä yhden kaasullekin ja pani uuden astian vettä
tulelle.

Hetkisen kuluttua palasi ensimmäinen lääkäri keittiöön.

»Leikkaaminen on tarpeetonta, tohtori», hän virkkoi. »Saavuimme liian
myöhään.»

Hänen sävynsä ja käytöksensä olivat edelleenkin hyvin tarmokkaat ja
toimeliaan mukaiset, muuta hänen silmissään oli myötätuntoisen säälin
ilme, kun hän meni lattian poikki ja kietoi kätensä Guyn hartioiden
ympäri.

»Tulkaa toiseen huoneeseen, poika! Tahdon puhua kanssanne.»

Guy asteli kuivin silmin ikäänkuin unissakävijä, seuraten häntä pieneen
arkihuoneeseen.

»Teitä on kohdannut ankara isku», alkoi tohtori. »Se, mitä minulla on
sanottavaa teille, saattaa tehdä sen vielä raskaammaksi. Mutta jos hän
olisi ollut minun sisareni, olisin tahtonut tietää sen. Näin on hänelle
paras. Mahdollisesti hän ei halunnut elää. Varmasti hän ei ponnistellut
elääkseen — ei ainakaan siitä alkaen, kun minut kutsuttiin tänne.»

»Miksi hän olisi tahtonut kuolla?» kysyi Guy soinnuttomasti. »Me
olisimme antaneet hänelle anteeksi. Siitä ei olisi saanut vihiäkään
kukaan muu kuin minä.»

»Asiassa oli muutakin — hän oli huumausaineiden orja. Otaksuttavasti
juuri siitä syystä hän ei halunnut elää. Minun oli annettava hänelle
morfiinia niin paljon, että se olisi tappanut kolme tavallista ihmistä,
saadakseni hänet rauhoittumaan.»

Ja niin sai Guy Evans tiedon hirveästä kohtalosta, joka oli riistänyt
hänen sisarensa haaveet, kunnianhimon ja lopuksi hengen. Hän pani
siitä koko vastuun sen miehen niskoille, jonka kuva oli ollut
hopeisissa puitteissa tytön pukeutumispöydällä. Ollessaan polvillaan
sisarvainajansa vieressä hän vannoi etsivänsä, kunnes saisi tietää,
kuka se mies oli, ja löydettyään hänet kiristävänsä häneltä sen ainoan
sovituksen, joka voisi tyydyttää veljen kunniantuntoa.



XXXI.


Gracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa
Ganadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän
oli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat
jo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän
tuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea
loppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua,
sillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen
samoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja
jälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.

Rouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans
luonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä,
että Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan
hänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan
tuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia
kohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen
rintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta.
Hän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen,
eikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa
todellisesta asianlaidasta.

Hänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen
valokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli
vuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä
Guyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut
naapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita
Guylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.

Hän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa,
vetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus
näkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti,
samalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen
aikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen
syrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi,
ei silti horjunut.

Gracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti
taas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta
hän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli
koskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein
vähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka
saattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä,
ja niin ovat myöskin hautausmaat.

Custer vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä
epäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan
tuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä,
että viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut
koskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi.
Hän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut
olla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli
kuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia,
riutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien
pimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt
huonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja
murheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.

Shannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli
johtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän
tunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset
rakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota.
Hän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli
Evan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä
vakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa
niin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.

Yhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin
seurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet
harvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn
rancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä
näyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä
tuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna
oli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa
näytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti
ei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut
uskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat
morganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden
tuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja
ruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi
annettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille
sarville ja kavioille.

Touko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen
elokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia.
Ganadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut
ennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja
viileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen
ja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa
saapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla.
Shannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä
syrjään.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti
päivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.

»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me
aiomme lähteä autolla —»

»Seis!» varoitti Guy. »Se on salaisuus!»

»Ja palattuamme alamme rakentaa kotia kummulle Kolmetoista.»

»Sehän on lehmänlaidun», huomautti Custer.

»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi
lehmänlaidun.»

»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne
tanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria,
et voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta
laitumelta!»

»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et
sinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin
koko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä
veli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai
tahtoisitko?»

»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat,
häiritsisivät siitosemojamme.»

»Sinä olet kamala!»

»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa,
Cus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei
kukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»

»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli
sinutkin turmioosi, Guy?»

»Mikä näppärä pieni ajatus!» pilaili Eva.,

Guy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi
Shannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan
arvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui
tytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.

»Kuinka ihastuttavia he ovatkaan!» virkkoi hän.

»Ketkä?» tiedusti eversti.

»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin
sen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»

»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington.
»Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten
keskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on
kasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua
veljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me
tutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava
löytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole
varaa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine
asukkaineen tarjoaa.»

»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa
se on herttainen piirre — todella _herttainen_, sillä he ovat melkein
kuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin
heidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun
opin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen
kiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat
välillänne mahdottomia.»

»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti
eversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin
mainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä
kuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»

Hän katseli hymyillen Shannonin ylöspäin käännettyjä kasvoja.

»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin
ystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen
tosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut,
olen siitä niin ihmeen hyvilläni!»

»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington
nauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että
pidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme
sinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin
omiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma
lapsemme.»

Kyyneleet kihosivat Shannonin silmiin.

»Olen niin onnellinen!» hän toisti.

Myöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer
tanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista
laaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse
heidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät
alemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka
tuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan
kukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin
tanssia varten.

»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer,
»jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin.
Siellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme
rakennuksen suojassa niiltä.»

Vierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä
ajotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille.
Portaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat
miehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.

Kun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse
vievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle,
hänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea
saadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä
pikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla
sisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa
tätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen
kuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain
pieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer
Penningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies
tunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen
poskensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille
tukeakseen häntä.

Tyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi
nauraen poispäin.

»Astuin kivelle», hän selitti, »mutta en nyrjäyttänyt nilkkaani.»

Mutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei
ymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt
seisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.

Custer silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin
häntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä
selvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka
lähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös
merkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja
painoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli
Custer kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan
suulle.

Huudahtaen säikähtyneenä tyttö työnsi hänet kauemmaksi.

»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi.
Minä en ymmärrä!»

Hän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli
suudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo
oli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi
onnettomuus.

»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti
kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille
mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä.
Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan
sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»

Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata!
Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla
yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto,
että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa
rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän
sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua —
selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei
uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että
hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta
naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä
rakastava mies uskoisi sen hänestä.

Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —
Custerin käsivarret hänen ympärillään.

»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani,
mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt
suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä,
että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole
vihainen!»

Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet
itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi
häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi
pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen
rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet
niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin
rakkauden tuottamasta onnesta!

Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi
hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei?
Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä
kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.

Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta
ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain
hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä.
Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin
hänen huulensa löysivät tytön huulet.

Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain
nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana
oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena
Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa
värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen
kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen
merkiksi.

»Shannon! Rakastatko minua!»

»Oi, rakas poika, iäisesti!»

Custer veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein
piilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat
siellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat
kyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon,
ja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on
maailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä
kysymyksiä maailmassa.

He eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui
kuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä
huudettiin heidän nimiään.

»Shannon! Custer! Missä olette?»

Huutaja oli Eva.

»Meidän on kai lähdettävä», sanoi Custer. »Vain yksi suukko vielä!»

Hän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten
eteläiselle ajotielle.

»Ilmoitanko toisille?» kysyi Custer.

»Älä vielä, ethän?»

Shannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian
suloinen ollakseen kestävä.

Eva havaitsi heidät.

»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet
teitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»

»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä»,
vastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»

»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva
epäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen
armastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»

»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon
ja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»

Eva tuli lähemmäksi.

»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin
kukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta.
»Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi
totta! Kerrothan minulle, teethän sen?»

»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten
— »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»

»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia
— mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut
siitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti
sen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan
kuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä
lähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian
hienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia,
ja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti
maanantaina!»

»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän
kertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»

»Niin, K.K.S.-seurue saapuu maanantaina, ja Wilson Crumb on muassa!»

Shannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa
sinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!

»Mikä sinua vaivaa, Shannon?» kysyi Custer huolestuneena.

Tyttö tointui nopeasti.

»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua
vain hieman huimasi.»

»Sinun olisi paras mennä sisälle ja paneutua pitkäksesi», ehdotti
Custer.

»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät,
on kello kymmenen myöhäinen aika meille.»

»On lauantai-ilta», huomautti Eva.

»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te
kai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»

»Ainakin minä», vakuutti Custer.

Hän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan
hänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen
ikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.

Se oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan
kotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja
hänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa
hänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä.
Gracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan
heidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei
ollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti
häntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta
maailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja
viehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä.
Mutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana.
Sillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut
ketään toista — ja hän oli puhunut totta.



XXXII.


Custerista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa
pöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän
ollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt.
Melkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua
rouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka
korkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden
rakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua
olematta puhdas.

Sydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla
siellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei
hän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa
häntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin
perustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää
hänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat
tietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois
elämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.

Ei edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa
ja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt
Custeria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin
tietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa
ahdasmielisiäkin.

Hänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei
Wilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä
johtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly
kohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä
kunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.

Hän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että
hän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut
pitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja
olla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa.
Mutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot
hänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää
suurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien
kuukausien aikana.

Custerin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten
hetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan
ajattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin
pikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä
ja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin
selvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai
myöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen
kamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei
voinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa
yhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin
poistua ainaiseksi.

Oli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa.
Miettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi
sen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen
auki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki
olivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.

Sen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden
aikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi
toimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen
tyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa,
jonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli
niin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle.
Hän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata
jauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten
nesteen ruiskuun.

Hänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana
kestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui
suurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja
ajatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja
rauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään
miettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan
valheelliseen onneen.

Nyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan
kuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt.
Mutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin
rakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut
pitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa
Custerin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli
säilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli
keksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut
mahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä
olisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä
tarvinnut.

Melkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään
rikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi.
Sitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.

Seuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden
useita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä
Linkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan
aikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada
Shannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita
voidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb
ei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin
henkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.

Crumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli
odotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin
mukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti
näyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet
toistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.

Heti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin
voimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä
välineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti
poissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi,
että iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa
lemmenjuoniaan salavihkaa.

Keskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen,
että Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä
joitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette
täällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden
keskeltä aavistamattoman Pickfordin!»

»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi.
»Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»

»Mistä sinä tiedät, etten halua?» tokaisi Eva.

»Gracen jälkeenkö?» kysyi Custer merkitsevästi.

Tyttö kääntyi Crumbin puoleen.

»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta
olisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»

»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette
täällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien
alalle.»

»Toivottavasti ette», sanoi Custer.

Kun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin
ja virkkoi:

»En pidä tuosta Crumbista.»

»Miksi et?» tiedusti Eva.

»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän
vaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on
huono ihminen.»

»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen
intomieliseen tapaansa.

Custer murahti.

»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska
hän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»

Custer purskahti nauramaan.

»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon,
ettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»

»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi
tyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»

»En pidä siitä, miten hän katseli sinua, Eva.»

»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin
kuin kuka muu mies hyvänsä.»

»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki
kaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»

»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin
herttainen ihminen!»

Seuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa
ja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille.
Näytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi
hän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja
elävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman
miehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien
lävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että
senaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna
hänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.

Hän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi
selitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan
uudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä
seurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän
kuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.

Crumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä
pitkin vähän matkan päähän toisista.

»Jollette voikaan saapua iltapäivällä», hän virkkoi, »niin
mahdollisesti voitte tulla illalla. Aiomme ottaa yökuvia. En ollut
arvellut kutsua tänne ketään, koska työ on jokseenkin vaikeaa
ja vaarallista ja vieraan läsnäolo saattaa tehdä näyttelijät
hajamielisiksi, mutta jos luulette voivanne päästä tänne yksin, niin
olisin oikein iloissani, jos tulisitte tänne muutamiksi minuuteiksi
kello yhdeksän aikana. Työskentelemme samassa paikassa. Älkää
unohtako», hän toisti, kun Eva lähti ratsastamaan pois, »että juuri
tähän näytökseen minun ei todellakaan pitäisi kutsua ketään vieraita
katselijoita. Jos siis tulette, niin älkää hiiskuko siitä mitään
kellekään muulle.»

»Minä tulen», lupasi tyttö. »Olitte kovin hyvä, kun pyysitte minua,
enkä minä virka siitä kellekään mitään.»

Crumb hymyili palatessaan odottavan seurueensa luokse.

Kasvatettuna samassa ilmakehässä syntymästään saakka, tuntematta
muita kuin kunniallisia ihmisiä ja uskoen, että kaikki miehet ovat
kaikkien naisten ritarillisia suojelijoita, Eva ei lainkaan epäillyt,
että näytelmänohjaajan kohteliaan käytöksen ja kauniiden puheiden
takana piili kavaluus. Hän piti tulevaa, yöllistä käyntiään seurueen
työskentelynäyttämöllä vain harmittomana seikkailuna. Eikä hänellä
omien kokemustensa perusteella ollut vähääkään syytä pelätä, koska
seurueessa oli neljäkymmentä tai viisikymmentä miestä ja naista, jotka
kuten kuka muu hyvänsä olisivat valmiit suojelemaan häntä kaikilta
ikävyyksiltä, jotka he pystyisivät torjumaan.

Hänen omatuntonsa ei ollut ollenkaan rauhaton, vaikka hänestä olikin
ikävä, ettei hän saanut jakaa hyvää onneaan perheen muiden jäsenten
kanssa. Myöskin oli hänestä valitettavaa, että hänen piti lähteä
talosta salaa kuin yöllä hiipivä varas. Sellaiset seikat eivät sopineet
Penningtonien ajatustapaan. Mutta Eva rauhoitti nämä epäilykset
lupaamalla itselleen kertoa seuraavana aamuna kaikki toisille
aamiaispöydässä.

Puolisen jälkeen meni Custer kamariinsa ja heittäytyi kirja kädessä
vuoteelleen, aikoen lukea puolisen tuntia, mutta nukkui.

Shannon Burke, josta tuntui, ettei hänen tarvinnut lainkaan pelätä
kohtaavansa K.K.S:n seurueen jäseniä Penningtonien talossa, ratsasti
kohta sen jälkeen Senaattorilla sinne Evan kanssa tekemänsä sopimuksen
mukaisesti. Hänen sitoessaan ratsuaan talon pohjoiselle seinustalle
pysähdytti Wilson Crumb autonsa pation vastaiselle puolelle,
eteläiselle ajotielle. Hän oli tullut tapaamaan eversti Penningtonia
sopiakseen tämän kanssa seuraavan päivän näytännössä tarvittavien
Ganadon herefordilaisten käyttämisestä.

Kun Shannon ei löytänyt Evaa perheen arkihuoneesta, meni hän talon läpi
ja astui patioon, samassa kun Wilson Crumb nousi holvikäytävälle tuovat
kaksi porrasaskelmaa. Ennen kuin kumpikaan aavisti toisen läsnäoloa,
olivat he vastakkain tuskin metrin päässä toisistaan.

Shannon kävi kalmankalpeaksi tuntiessaan, miehen, ja Crumb seisoi
hetkisen kykenemättä lausumaan sanaakaan.

»Hyvä Jumala! Gaza! Sinä!» sai hän vihdoin huudahdetuksi. »Mitä
tekemistä sinulla on täällä? Jumalan kiitos, että löysin sinut
vihdoinkin!»

»Älä!» pyysi tyttö. »Älä puhuttele minua! Vietän säädyllistä elämää
täällä.»

Crumb nauroi epämiellyttävästi.

»Säädyllistä!» hän pilkkasi. »Mistä saat lunta? Kuka huolehtii siitä?»

»En käytä sinä enää», vastasi Shannon.

»Hitto soikoon, ettet käytä! Sellaista et voi minulle uskotella! Joku
toinen miekkonen hankkii sitä sinulle. Kyllä minä tunnen sinut — et
tule toimeen kahta tuntia ilman sitä. Minä en aio suvaita sitä. Kukaan
ei saa varastaa minulta tyttöäni!»

»St, Wilson!» varoitti Shannon. »Jumalan tähden pysy hiljaa! Joku
saattaisi kuulla.»

»Kuulkoon kuka tahansa! Tahdon huutaa koko maailmalle, ettei kukaan saa
viedä minulta tyttöäni. Löysin sinut, ja sinä lähdet takaisin kanssani,
ymmärrätkö?»

Shannon astui hyvin likelle häntä, silmät säihkyen suuttumuksesta.

»Minä en lähde takaisin luoksesi, Wilson Crumb», hän sanoi. »Jos kerrot
muille tahi jos edes uhkaat minua enää millään tavoin, niin tapan
sinut. Minun onnistui päästä kynsistäsi, ja olen vihdoin löytänyt
onnen, eikä kukaan saa riistää sitä minulta!»

»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan
sinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»

Heidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer
Penningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.

»Pyydän anteeksi», virkkoi hän hyytävän kylmästi. »Häiritsinkö?»

»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi
poistuakseen sisälle.

Crumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä.
Vaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli
ryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas
nuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja
ratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän
joutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta
aloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.

»Niin», hän virkkoi. »Etsin isäänne, herra Pennington.»

»Isä ei ole täällä. Hän ajoi kylään. Mitä haluatte?»

»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä,
joita tarvitsisimme huomenaamulla.»

Pennington asteli edellä Crumbin autolle.

»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte
tietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti
on tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon
lähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän
kanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole
tarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»

Custerin ääni oli tyyni ja hiljainen. Siitä ei lainkaan kuvastunut
kiukkua, mutta siinä oli jotakin, mikä sai Crumbin pitämään itseään
onnellisena, ettei häntä oltu potkittu talosta ruumiillisesti, vaan
ainoastaan sanoilla, sillä potkaistu häntä sieltä oli ja lisäksi oli
häntä kehoitettu pysymään poissa.

Crumb aprikoi, kuinkahan paljon Pennington oli kuullut hänen ja Gazan
välisestä keskustelusta. Shannon Burke, joka oli kyyristynyt isoon
tuoliin arkihuoneessa, ajatteli samaa asiaa.

Oikeastaan Custer olikin kuullut melkein koko keskustelun. Crumbin
auton melu oli herättänyt hänet, mutta hän oli heti jälleen vaipunut
horroksiin; sanat olivat tunkeutuneet hänen tietoisuuteensa, mutta hän
ei välittömästi käsittänyt niiden merkitystä eikä sitä, keitä puhujat
olivat. Heti kun hän oli herännyt täysin valveille ja oivaltanut
kuuntelevansa keskustelua, joka ei ollut aiottu hänen korviinsa, hän
oli noussut ja mennyt patioon.

Kun hän vihdoin saapui arkihuoneeseen, jossa Shannon oli, hän ei
maininnut mitään koko tapauksesta, ilmoittaen vain, että vieras oli
tahtonut tavata hänen isäänsä. Shannonista tuntui mahdottomalta,
ettei hän olisi kuullut ainakin osaa heidän puhelustaan, sillä he
olivat seisoneet korkeintaan kahden metrin päässä hänen makuuhuoneensa
avoimesta ikkunasta, eikä mikään muu ääni häirinnyt elokuisen
puolipäivän hiljaisuutta. Tyttö oli varma, että hän oli kuullut, mutta
käyttäytymisestä päättäen hän ei ollut.

Shannon odotti hetkisen, että Custer ensiksi ottaisi asian puheeksi,
mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten tyttö päätti heti paikalla kertoa
hänelle kaikki kerrottavansa, vapauttaakseen sielunsa ja omantuntonsa
taakasta, maksoipa se mitä tahansa.

Hän nousi pystyyn, meni vähän matkan päässä seisovan Custerin luokse ja
laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsoen häntä silmiin.

»Custer», hän alkoi, »minulla on sinulle puhumista. Minun olisi pitänyt
tehdä se aikaisemmin, mutta minua on peloittanut. Eilisillan jälkeen ei
minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kertominen.»

»Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua», vastasi mies.
»Luotan sinuun ehdottomasti. En voisikaan rakastaa ja epäillä samalla
kertaa.»

»Minun täytyy kertoa», intti tyttö. »Minä vain toivon —»

»Missä ihmeessä olet ollut, Shannon?» huusi Eva, joka äkkiä tuoksahti
huoneeseen. »Kävin teillä etsimässä sinua. Muistaakseni piti sinun
tänään iltapäivällä lähteä kanssani pelaamaan golfia.»

»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön
päin.

»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata
kahdeksaantoista saakka tänään.»

Tyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen
huoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle.
Hänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:

»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta —
sinä elit kanssani kaksi vuotta!»

Ne oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin
ei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut
menetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.

Mutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen
elämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet,
saatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.

Custer astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi
viikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut
seurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli
hän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi
tarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.

Hän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt
hän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä
oli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille,
ikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle —
Custerin Shannonille!

Hän ei tuntenut ensimmäisen ryypyn vaikuttavan mitään ja otti toisen.

»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin
kuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin
hänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»

Mutta ei, hän ei voisi tehdä niin. Toiset näkisivät sen, ja sitten
pitäisi selitellä. Ja miten hän voisi selittää sen mainitsematta
Shannonia?

Hän istui tuntikausia huoneessaan, hautoen kiukkuaan,
mustasukkaisuuttaan ja tuskaansa, ja koko ajan hän joi.
Hän meni pukukomerolleen, otti sieltä esille vyönsä ja
revolverikotelonsa ja vaatelipastostaan ison, peloittavan näköisen,
neljäkymmentäviisikaliiberisen Colt-pistoolin. Hetkisen hän seisoi,
pidellen sitä kädessään ja katsellen sitä. Hän käsitteli sitä melkein
hyväillen, sujautti sen sitten vyöllään olevaan koteloon, pisti hatun
päähänsä ja kääntyi ovelle päin.



XXXIII.


Custerin käynnistä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli nauttinut
niin suuren määrän wiskyä. Hän oli Virginian Penningtoneja ja osasi
kestää ryyppynsä herrasmiehen tavoin. Vaikka hänen rinnassaan paloikin
kiihkeä kostonhimo, olivat hänen liikkeensä verkkaiset ja harkitut.
Ovella hän pysähtyi, kääntyi ja palasi pöydän luokse, jolla pullo ja
lasi olivat.

Pullo oli tyhjä. Hän meni komerolle ja otti toisen. Taaskin hän joi ja
seisoessaan pöydän ääressä hän alkoi uudelleen pohtia suunnitelmiaan.

Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen tehdä, mitä ajatteli. Syyn
piti olla niin järkeen menevä, että jos hänen tekonsa tulisi ilmi,
Shannon Burkea ei millään tavoin sekoitettaisi asiaan eikä hänen
nimensä joutuisi siitä kehittyvän yleisen puheen aiheeksi. Kelvollisen
suunnitelman miettiminen kysyi aikaa, ja aika tarjosi tilaisuuden ottaa
lisäryyppyjä.

Eversti ja rouva Pennington olivat käymässä laaksossa. Ensimmäisinä
palasivat Eva ja Shannon. Kun he kävelivät holvikäytävää myöten
Custerin ikkunan ohitse, näki Eva hänen olevan pitkänään vuoteessaan.
Tyttö huusi hänelle, mutta hän ei vastannut. Shannon oli Evan vierellä.

»Minkä ihmeen luulet Custeria vaivaavan?» kummeksi Eva.

He näkivät, että Custer oli täysissä pukimissa. Hattu oli kallistunut
hänen silmilleen. Kun tytöt eivät saaneet häntä hereille huutamalla
hänelle ulkopuolelta, menivät he hänen huoneeseensa. Pöydällä olevat
kaksi pulloa ja lasi kertoivat tarinansa. Ja mitä ne eivät ilmaisseet,
sen Shannon arvasi — Custer oli kuullut hänen ja Wilson Crumbin välisen
keskustelun.

Eva vei pullot ja lasin komeroon.

»Cus-parka!» hän surkutteli. »En milloinkaan ennen ole nähnyt häntä
tuollaisena. Mitähän kummaa lienee tapahtunut? Mitä meidän on paras
tehdä?»

»Vedettävä uutimet hänen vuoteensa eteen», virkkoi Shannon ja teki sen
odottamatta Evaa. »Nyt ei kukaan näe häntä patiosta. Mielestäni voimme
aivan hyvin jättää hänet nukkumaan, Eva. Herätessään hän otaksuttavasti
on täydessä kunnossa.»

He poistuivat huoneesta, sulkien oven jälkeensä, ja vähän myöhemmin
Shannon nousi Senaattorin selkään ja lähti ratsastamaan kotiinsa.

Hänen ajatuksensa olivat katkerat. Missä hyvänsä Crumb liikkui, aina
hän toi onnettomuutta muassaan. Mihin tahansa hän kosketti, sen hän
saastutti. Hän toivoi, että mies olisi kuollut. Hyvä Jumala, kuinka
hartaasti hän sitä toivoi! Hän olisi saattanut surmata hänet omin käsin
sen tuskan tähden, jonka hän oli tuottanut Custer Penningtonille.

Itsestään ei Shannon niin paljoa välittänyt. Hän oli tottunut kärsimään
Wilson Crumbin tähden, mutta se, että tämä mies tuli pilaamaan
riettaudellaan Ganadon puhdasta ilmapiiriä, oli sietämätöntä. Shannonin
lyhyt onnenaika oli mennyttä. Nyt ei hän tosiaankaan voinut enää toivoa
mitään elämältä. Hän ei helposti heltynyt itkemään, mutta sinä iltana
hän nyyhkytti vielä uneen vaipuessaankin.

       *       *       *       *       *

Kun eversti ja rouva Pennington saapuivat kotiin vähää ennen
päivällistä, ilmoitti Eva heille, ettei Custer voinut hyvin ja että
hän oli paneutunut nukkumaan, pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Kukaan
ei mennyt hänen huoneeseensa, ja noin puoliyhdeksän vetäytyivät kaikki
levolle.

Eva oli hyvin kiihtynyt. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaisen
seikkailun jännitystä, johon hän nyt aikoi antautua. Määräajan
lähestyessä hän hämmentyi yhä enemmän. Hän alkoi oivaltaa, että hänen
aikomansa teko saattoi tuntua hänen perheestään kovin arveluttavalta.
Mutta kun hänen viattomassa sydämessään ei ollut hitustakaan pahaa,
ajatteli hän menettelevänsä väärin vain siinä suhteessa, että loukkasi
kaikissa hyvin järjestetyissä perheissä vallitsevia kirjoittamattomia
lakeja, jotka kieltävät perheen tyttäriä lähtemästä yksin ulkosalle
öiseen aikaan. Hän kertoisi kaikki seuraavana aamuna ja mairitellen
taivuttaisi isänsä antamaan anteeksi.

Hän muutti nopeasti ylleen ratsastusasun. Lähdettyään kamaristaan hän
meni meluttomasti arkihuoneen ja rakennuksen itäisen kyljen kautta
keittiöön ja sieltä pohjakerrokseen, josta vei tunneli ajotien alitse
kummun rinteelle vesitarhan ylemmän lammikon yläpuolelle. Muutamissa
minuuteissa hän oli saapunut ratsunsa luokse ja satuloinut sen, sillä
oli täysi kuu ja yö melkein yhtä valoisa kuin päivä.

Hänen sydämensä sykähteli kiihtymyksestä hänen ratsastaessaan cañonia
myöten Sykomori-cañonin ja El Camino Largon yhtymäkohdassa kasvavaa
isoa sykomoria kohti, jonka lähistöllä Crumbin kertoman mukaan öiset
elävätkuvat otettaisiin. Palvelusväen makuutuvan sivuitse hän ratsasti
käymäjalkaa, ettei kukaan sisälläolijoista kuulisi. Mutta päästyään
itäisestä portista vanhan vuohiaitauksen toiselle puolelle hän hoputti
ratsun lyhyeen laukkaan.

Sivuuttaessaan Linkkuveitsi-cañonin suun hän vilkaisi cañonia pitkin
K.K.S:n leirille päin, mutta ei nähnyt valoja, sillä puut estivät
leirin näkymästä pääcañonista käsin. Lähestyessään El Camino Largoa hän
huomasi, että kaikki oli pimeätä. Ei ollut merkkiäkään keinotekoisesta
valaistuksesta, jota hän kuvitteli käytettävän öisiä kuvia otettaessa,
eikä myöskään mikään osoittanut, että näyttelijöitä oli saapuvilla.

Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, kunnes hän pian erotti ison sykomorin
juurelle pysähtyneen auton ääriviivat. Autosta astui mies ja tervehti
häntä.

»Tekö se olette, neiti Pennington?» hän tiedusti.

»Niin», vastasi tyttö. »Ettekö aiokaan näytellä tänä iltana?»

»Olen parhaillani odottamassa toisia. Ettekö suvaitse laskeutua
satulasta?»

Evan hypähdettyä maahan talutti Crumb hevosen autonsa luokse, sitoen
sen auton taakse kiinnitettyyn varakumiin, ja palasi sitten tytön
luokse. Heidän puhellessaan hän taitavasti käänsi keskustelun maineen
ja onnen mahdollisuuksiin, joita elävätkuvat tarjosivat kauniille ja
lahjakkaalle tytölle.

Pitkä harjoitus oli tehnyt Wilson Crumbin mestariksi punomaan kehnoja
juoniaan. Tavallisesti hän menetteli hyvin hitaasti, tuumien etteivät
viikot tai kuukaudetkaan olleet menneet hukkaan, jos tuloksena oli
hänen halujensa täyttyminen. Mutta hän oivalsi, että hänen oli tässä
tapauksessa toimittava ripeästi. Hänen oli vallattava tyttö rynnäköllä
tahi luovuttava koko yrityksestä.

Eva oli niin kokematon ja viaton, ettei hän miehen puhelun nojalla
arvannut hänen aikeitaan, vaikka ne olisivat olleet päivänselvät
jokaisesta paremmin maailmaan perehtyneestä henkilöstä. Ja kun hän ei
karkottanut Crumbia luotaan, luuli tämä, ettei hän tahtonutkaan torjua
hänen lähentelyään. Vasta sitten, kun mies tarttui häneen käsiksi ja
koetti suudella häntä, hän heräsi käsittämään, kuinka vaaralliseen
asemaan hänen lapsellinen herkkäuskoisuutensa oli hänet saattanut.

Hänellä oli raippa kädessään, ja hän oli Pennington. Mitäpä siitä,
että hän olikin vain hento tyttö? Häntä elähdyttivät Penningtonien
kunniantunto ja rohkeus.

»Kuinka uskallatte?» hän huusi koettaen kiskoutua irti.

Kun mies ei talttunut, nosti hän raskaan raippansa ja iski sillä
ahdistajaansa vasten kasvoja.

»Isäni saa tämän tietää, ja niin saa myöskin se mies, josta tulee
puolisoni — herra Evans.»

»Älkää hoppuilko!» ärähti Crumb raivostuneena. »Varokaa sanojanne!
Muistakaa tulleenne tänne yksin yöllä kohtaamaan miestä, jonka
olette tuntenut vain yhden päivän! Miten saatte sen sopimaan yhteen
siveellisten uskottelujenne kanssa? Ja mitä Evansiin tulee — niin,
eräs palvelijoistanne mainitsi minulle tänään, että te ja hän olette
aikeissa mennä avioliittoon — mitä häneen tulee, on sitä parempi sekä
hänelle että teille, mitä vähemmän sekoitatte häntä tähän asiaan!»

Eva oli kävellyt ratsuaan kohti, mutta pyörähti nyt äkkiä Crumbiin päin.

»Jos minulla olisi ollut ase, olisin surmannut teidät», hän sanoi.
»Jokainen Pennington olisi valmis tappamaan teidät sen tähden, mitä
yrititte tehdä. Isäni tahi veljeni surmaa teidät, jos olette täällä
huomenna, sillä kerron heille menettelynne. Teidän olisi parasta
poistua tänä yönä. Neuvon teitä heidän tähtensä — en teidän.»

Silloin mies seurasi häntä ja hänen noustuaan ratsaille tarttui hänen
suitsiinsa.

»Ei niin hiton hätäisesti, neitiseni! Minullakin on vähän
sanomista tästä. Te pidätte suunne kiinni; muutoin lähetän Evansin
kuritushuoneeseen, jossa hänen oikea paikkansa on!»

»Pois tieltä!» komensi tyttö ja painoi kannukset ratsun kylkiin.

Hevonen syöksähti eteenpäin, mutta Crumb piti suitsista kiinni ja
seisautti sen. Tyttö löi häntä uudelleen, mutta hän sai tartutuksi
raippaan eikä hellittänyt siitä.

»Kuunnelkaa nyt!» hän käski. »Jos ilmaisette kellekään, mitä täällä on
tänä iltana tapahtunut, paljastan minä kaikki, mitä tiedän Evansista,
ja hän joutuu kuritushuoneeseen niin totta kuin te olette pieni,
lapsellinen hupakko!»

»Te ette tiedä herra Evansista mitään. Ette edes tunne häntä.»

»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne,
joka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli
syypää.»

Tyttö horjahti taaksepäin.

»Te valehtelette!» hän huusi.

»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin
todistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun
väkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori
Evans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne
sekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli
viattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan
kanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman
tietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin
minusta!»

Hän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä
ja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen
sortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan
menemään.

Kello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku
koputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui
pohjoiselle kuistille.

»Kuka siellä?» hän tiedusti.

Koputtaja oli tallimies.

»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen
menevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin
ja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä
kuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että
hänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan.
On mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon
eläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on
jälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»

»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava
tästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme.
Mutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin
pukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua
elävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»

Tallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän
uskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt
vilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti
vyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka
eteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot,
on hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.

Astellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan
vastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa
tyttärekseen.

»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla
ulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»

Tyttö ei vastannut, vaan heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.

»Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Puhu, lapsi!»

Eva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä
hänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen
hänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti
rauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.

Vähitellen, sanan sanalta sai tyttö vihdoin kerrotuksi hänelle kaikki.

»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti
mennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se
vintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»

»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt
johtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen
valossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme
aina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy
muuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies.
Ja rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En
koskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän
kielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne
oli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä,
se on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että
juuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»

Taaskin tukahduttivat nyyhkytykset hänen äänensä.

»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan!
Puhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että
pysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»

Sitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan
huoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä
Evan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt
sen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.

Eversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille
Linkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen
huutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan
aukosta.

»Mitä haluatte?» hän kysyi.

»Etsin herra Crumbia. Missä hän on?»

»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä
ole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies
tavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö
olekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä
etsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli
poikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»

»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra
Crumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän
on lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella
kello kymmenen!»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia
myöten Sykomori-cañonia kohti.

»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi
takaisin telttaansa.



XXXIV.


Shannon Burke vietti levottoman yön ja nousi varhain aamulla
ratsastamaan. Kukkuloiden hiljainen rauha vaikutti aina virkistävästi
hänen kiusaantuneisiin hermoihinsa ja hajoitti ainakin vähäksi aikaa
kaikki häntä uhkaavat murheen pilvet.

Ensimmäiseksi näki hänet sinä aamuna K.K.S.:n leirin palvelija, joka
oli hankkimassa puita kokin aamutarpeiksi. Miehen mieltä kiinnitti
Shannonin perin merkillinen puuhailu siinä määrin, että hän jäi
seisomaan pensaan taakse, pitäen silmällä tyttöä, kunnes tämä katosi
näkyvistä. Niin kauan kuin hän näki tytön, ratsasti tämä verkalleen,
laahaten vierellään lehväistä oksaa, jota hän heilutteli edestakaisin,
ikäänkuin lakaisten maata. Shannon katseli vähän väliä taakseen,
ikäänkuin tarkastaen työtään, ja ratsasti kerran tahi pari lyhyen
matkan tiestä toiseen kertaan, lakaisten pontevasti.

Oli jo aivan valoisaa, sillä kello lähestyi viittä ja aurinko nousi
parhaillaan, kun hän laskeutui satulasta Ganadon tallien luona ja
kiiruhti portaita myöten talolle. Pation sisäänkäytävän rautaporttia ei
oltu vielä avattu, minkä vuoksi hän kiersi rakennuksen pohjoispuolelle
ja koputti everstin makuuhuoneen ovelle.

Eversti tuli pukeutumishuoneestaan avaamaan; hän oli täysissä pukimissa
ja ilmeisesti lähdössä aamuratsastukselle. Shannonin ilme osoitti, että
jotakin oli vinossa, ennen kuin hän virkkoikaan mitään.

»Eversti», hän huudahti. »Wilson Crumb on tapettu. Lähdin ratsastamaan
aamulla varhain, ja kun saavuin El Camino Largosta Sykomori-cañoniin,
näin hänen ruumiinsa siellä kasvavan ison puun juurella.»

Heidän molempien mielessä liikkui sama ajatus, jota kumpikaan ei
rohjennut lausua ääneen — missä oli Custer?

»Ilmoititko siitä leirissä?» kysyi Pennington.

»En — tulin suoraan tänne.»

»Oletko varma siitä, että se on Crumb ja että hän on kuollut?» tiedusti
eversti.

»Olen varma, että se on Crumb. Hän virui selällään, ja vaikka en
laskeutunutkaan maahan, näin selvästi, että hän oli kuollut.»

Rouva Pennington oli yhtynyt heihin, hänkin ratsastusasussa.

»Kuinka hirveätä!» hän surkutteli.

»Ei ensinkään hirveätä», kivahti eversti. »Olen hyvilläni siitä, että
hän on vainaja!»

Shannon katsahti häneen kummastuneena, mutta rouva Pennington ymmärsi,
sillä eversti oli kertonut hänelle koko Evan tarinan.

»Hän oli huono ihminen», virkkoi Shannon. »Maailma tulee paremmin
toimeen ilman häntä.»

»Tunsitko hänet?» tiedusti eversti Pennington ihmetellen.

»Tunsin hänet Hollywoodissa», vastasi tyttö.

Nyt hän uskoi, että Penningtonit saisivat tietää kaikki ennemmin
tai myöhemmin, sillä hän ei voinut käsittää, miten hän voisi olla
sekaantumatta pian alkavaan kuulusteluun ja oikeudenkäyntiin.
Sisimmässään hän pelkäsi, että Crumbin oli murhannut Custer. Se,
että Custer oli eilen iltapäivällä juonut niin paljon, ei osoittanut
ainoastaan sitä, että hän oli kuullut, vaan myöskin sen, että hänen
kuulemaansa oli koskenut häneen syvästi — siksi syvästi, että se
saattoi kiihoittaa hänet surmaamaan sen miehen, jonka hän uskoi tehneen
vääryyttä hänen rakastamalleen naiselle.

»Ennen kaikkea», sanoi eversti, »lienee meidän ilmoitettava
tapahtumasta tutkintotuomarille.»

Hän poistui huoneesta ja meni puhelimeen. Hänen ollessaan poissa
keskustelivat rouva Pennington ja Shannon surullisesta tapauksesta, ja
vanhempi nainen selosti toiselle, mitä Eva oli kokenut Crumbin seurassa
edellisenä iltana.

»Se elukka!» jupisi Shannon. »Kuolema oli hänelle liian hyvä!»

Pian palasi eversti heidän luokseen.

»Minä taidan mennä katsomaan, lähtevätkö lapset ratsastamaan
kanssamme», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään syytä luopua tavallisesta
aamuratsastuksestamme.»

Hän meni Evan ovelle ja katsahti sisälle. Tyttö oli nähtävästi vielä
sikeässä unessa. Hänen tukkansa oli valloillaan ja valui pehmeinä,
sekavina kiehkuroina pielukselle. Eversti sulki oven hyvin hiljaa
iloissaan siitä, että Eva voi nukkua.

Kun hän astui poikansa huoneeseen, tapasi hän Custerin makaamassa
täysissä vaatteissa vuoteellaan vyö vyötäisillään ja revolveri
kupeellaan. Hänen epäluulonsa kiteytyi uskoksi.

Mutta miksi Custer oli tappanut Crumbin? Hänellä ei ollut voinut olla
aavistustakaan siitä, että mies oli loukannut Evaa, sillä tyttö ei
ollut tavannut muita perheenjäseniä kuin isänsä, ja ainoastaan isäänsä
hän oli turvautunut.

Hän meni vuoteen viereen ja pudisti Custeria olkapäästä. Nuorempi mies
aukaisi silmänsä ja nousi istumaan sängyn laidalle. Hän katsahti ensin
isäänsä — sitten itseensä — saappaisiinsa, ratsastushousuihinsa ja
vyöllään olevaan revolveriin.

»Kuinka paljon kello on?» hän kysyi.

»Viisi.»

»Olen varmaankin nukkunut. Kunpa olisi päivällisen aika! Minun on
nälkä!»

»Päivällisen aika! Eihän ole kuin pari tuntia aamiaiseen. Kello on
viisi aamulla.»

Custer ponnahti pystyyn ällistyneenä.

»Taisinpa ottaa enemmän kuin huomasinkaan», hän virkkoi, hymyillen
happamesti.

»Mitä tarkoitat?» tiedusti isä.

»Olin eilen iltapäivällä synkällä tuulella ja otin muutamia ryyppyjä.
Ja nyt olen nukkunut kuin hakotukki seuraavaan aamuun!»

»Etkö ole poistunut huoneestasi eilisen iltapäivän jälkeen?» kysyi
eversti.

»En, en tietystikään. Luulin olevani eilisillassa, kunnes ilmoitit,
että nyt on jo aamu», vastasi Custer.

Eversti harasi sormillaan tukkaansa.

»Olen siitä iloissani», hän sanoi.

Custer ei aavistanut, minkä tähden hänen isänsä oli iloissaan.

»Oletko lähdössä ratsastamaan?» hän tiedusti.

»Olen.»

»Olen valmis tulemaan mukaan silmänräpäyksessä. Minun on vain hiukan
peseydyttävä.»

Muutamia minuutteja myöhemmin hän liittyi toisten seuraan tallien
luona. Väkijuoman vaikutus oli tyyten haihtunut. Hän näytti jälleen
samanlaiselta kuin tavallisesti eikä lainkaan mieheltä, jonka tunnolla
olisi äsken tehty murha. Hän oli hyvillään nähdessään Shannonin ja
puristi tytön kättä mennessään hänen ratsunsa ohitse omansa luokse.

Niinä muutamina minuutteina, jotka hän oli ollut valveilla isän
herätettyä hänet, hän oli muistellut edellisen päivän tapahtumia, ja
uskollisena rakastamalleen tytölle hän oli vakuuttanut itselleen,
ettei hänellä ollut mitään surtavaa. Mitä Shannonin ja Crumbin välillä
lieneekin ollut, Shannon kyllä selittäisi kaikki. Vain se, että Eva
oli tullut keskeyttämään, oli estänyt hänet saamasta tietää kaikkea
edellisenä päivänä.

He olivat nousseet satulaan ja lähteneet liikkeelle, kun eversti ohjasi
ratsunsa Custerin vierelle.

»Shannon teki äsken kaamean löydön Sykomori-cañonissa», hän ilmoitti ja
pysähtyi.

»Kaamean löydön!» kertasi nuori mies. »Minkä sitten?»

»Wilson Crumb on murhattu. Shannon löysi hänen ruumiinsa.»

»Hitto vie!» äännähti Custer. »Kenen luulet sen tehneen?»

Sitten hänelle aivan äkkiä nousi sydän kurkkuun, kun hänen mieleensä
välähti, että vain yhdellä henkilöllä oli syytä surmata Wilson Crumb.
Hän ei rohjennut katsoa Shannoniin pitkään aikaan.

Heidän edettyään vain satakunnan metriä Custer seisautii Apachen ja
laskeutui ratsailta.

»Niin arvelinkin», hän virkkoi katsoessaan hevosen oikeata etujalkaa.
»Tuo kenkä on taaskin irtaantunut. Sen on täytynyt pudota aitaukseen,
sillä se oli kiinni, kun vein Apachen sinne eilenillalla. Menkää te
toiset edellä! Minä palaan satuloimaan Baldyn.»

Tallimies oli vielä hevosten luona ja auttoi häntä.

»Kenkä oli uusi», sanoi Custer. »Silmäilkää sitä aitauksesta ja
pilttuusta; ehkä se löytyy. Voitte naulata sen jälleen kiinni.»

Sitten hän käänsi Baldyn tielle ja lähti ratsastamaan lyhyttä laukkaa
toisten jälkeen.

Ennen kuin seurue palasi ratsastusretkeltään, saapui Ganadon kylästä
tutkintotuomarin apulainen, mennen ottamaan haltuunsa Crumbin ruumiin
ja tarkastamaan rikoksen näyttämöä.

Eva oli vielä makuulla, kun Penningtonit kutsuttiin aamiaiselle.
Toiset tiukkasivat Shannonia jäämään, ja he kaikki neljä astelivat
holvikäytävää myöten Evan huoneen ohi.

»Taidanpa pistäytyä herättämässä hänet», tuumi rouva Pennington. »Hän
ei mielellään nuku näin kauan.»

Toiset menivät edelleen arkihuoneeseen ja siirtyivät sieltä parhaillaan
ruokasaliin, kun heitä hätkähdytti kirkaisu.

»Custer! Custer!» Rouva Pennington huusi puolisoaan.

Kaikki kolme riensivät takaisin Evan kamariin. Siellä oli rouva
Pennington puolittain pitkänään tytön vuoteella nyyhkytysten
puistattaessa hänen vartaloaan. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen
eversti Custerin ja Shannonin seuratessa jälempänä. Peitteen oli
rouva Pennington osittain kääntänyt syrjään. Valkoinen lakana oli
veren tahraama, ja Evan käsi puristi revolveria, jonka Custer oli
lahjoittanut hänelle edellisenä jouluna.

»Pikku tyttäreni, pikku tyttäreni!» valitti itkevä äiti. »Miksi teit
sen?»

Eversti polvistui ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Hän ei voinut
puhua. Custer Pennington seisoi kuin kivettyneenä. Tyrmistys näytti
tehneen hänet kyvyttömäksi käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vihdoin
hän kääntyi mykkänä Shannonin puoleen. Kyyneleet vierivät pitkin
Shannonin poskia. Hän tarttui hellästi Custerin käsivarteen.

»Poika-parkani!» hän säälitteli.

Ne sanat mursivat Custeria kahlehtineen lumouksen. Hän asteli
vuoteen toiselle puolelle ja kumartui lähelle palvomansa sisaren
liikkumattomia, kalpeita kasvoja.

»Rakas pikku sisko, miten saatoit tehdä sen, vaikka me rakastamme sinua
niin?» hän kuiskasi.

Eversti veti hellävaroen vaimonsa kauemmaksi, polvistui ja painoi
korvansa Evan sydämen kohdalle. Tytöstä näytti henki lähteneen, mutta
äkkiä isä kohotti päätään, ja toiveikas ilme työnsi syrjään synkän
epätoivon leiman, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen heti, kun hän oli
oivaltanut, mitä oli tapahtunut.

»Eva ei ole kuollut!» riemuitsi hän. »Kutsu Baldwin! Tee se heti!» Hän
puhui Custerille. »Sitten soita Carruthersille Los Angelesiin ja pyydä
häntä tulemaan tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsee!»

Custer kiiruhti huoneesta noudattamaan isänsä ohjeita.

Myöhemmin, heidän odottaessaan lääkärin saapumista, eversti kertoi
Custerille, mitä Eva edellisenä iltana oli kokenut Crumbin seurassa.

»Hän tahtoi surmata itsensä sen tähden, mitä mies puhui hänelle
Guysta», hän selitti. »Mitään muuta syytä hänellä ei ollut.»

Sitten tuli tohtori, ja he kaikki odottivat jännittyneinä, peläten
ja toivoen, sillä aikaa kun hän tutki sairasta. Lääkärivanhus toimi
huolellisesti ja harkitusti ulkoisesti yhtä tyynenä ja rauhallisena
kuin olisi käsitellyt jotakin lievästi loukkaantunutta tuntematonta.
Mutta hänen sydämensä oli yhtä raskas kuin toistenkin, sillä hän oli
ollut auttamassa, kun Eva tuli maailmaan, tuntenut tytön koko hänen
lyhyen elämänsä ajan ja rakastanut häntä.

Vihdoin hän oikaisihe suoraksi. Toiset silmäilivät häntä kysyvästi.

»Hän elää vielä», ilmoitti tohtori, mutta hänen äänensä ei ollut
toiveikas.

»Kutsutin tänne Carruthersin», sanoi eversti. »Hän on parhaillaan
matkalla. Hän oli vakuuttanut Custerille olevansa täällä vajaassa
kolmessa tunnissa.»

»Sovin myöskin siitä, että tänne lähetetään pari sairaanhoitajatarta»,
lisäsi Custer.

Tohtori Baldwin ei vastannut mitään.

»Eikö ole lainkaan toivoa?» kysyi eversti.

»Aina on toivoa, niin kauan kuin henki on jälellä», selitti tohtori.
»Mutta ette saa olla liian toiveikkaita.»

He ymmärsivät ja käsittivät, että toiveet olivat hyvin vähäiset.

»Voitteko pitää häntä hengissä siihen saakka, kunnes Carruthers
saapuu?» tiedusti eversti.

»Minun ei tarvinne vakuuttaa, että panen parhaani», oli vastaus.

Guy oli tullut äitinsä seurassa. Onnettomuus näytti kokonaan huumanneen
ja masentaneen hänet. Hänen käytöksensä oli hurjaa, niin että se
peloitti kaikkia toisia. Häntä oli pidettävä valppaasti silmällä, ettei
hän yrittäisi surmata itseään oivaltaessaan, että Eva todennäköisesti
kuolisi.

Hän tiukkasi toisia kertomaan hänelle kaikki ne seikat, jotka johtivat
tähän surkeaan murhenäytelmään. Jonkun aikaa he koettivat salata
häneltä osan totuudesta, mutta kun hän ei hellittänyt, oli toisten
pakko ilmaista hänelle kaikki, mitä tiesivät.

Guy oli hermostunut ja helposti kiihtyvä, ja kun hän lisäksi oli
luonnostaan tavattoman herkkä ja verrattain heikkoluontoinen, kävi
tieto siitä, että juuri hänen menettelynsä oli saattanut Evan
turvautumaan itsemurhaan, ylivoimaiseksi hänen liikarasittuneille
hermoilleen ja aivoilleen. Hän muuttui niin rajuksi, että eversti
Pennington ja Custer hädin tuskin jaksoivat hillitä häntä, ja heidän
avukseen oli noudettava kaksi ranchon palvelijaa.

Kun tutkintotuomarin apulainen tuli kyselemään heiltä Crumbin murhan
johdosta, oli Guyn mieli ilmeisesti niin järkytetty, ettei hän
tajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän jörötteli äänettömänä,
saaden silloin tällöin raivokohtauksia. Myöhemmin samana päivänä hänet
lähetettiin tohtori Baldwinin ehdotuksesta Los Angelesin läheisyydessä
olevaan parantolaan.

Guyn sielullinen murtuminen ja siitä johtuva alituinen ponnistelu hänen
hillitsemisekseen olivat estäneet Custeria ajattelemasta omaa suruaan
ainakaan sillä hetkellä. Mutta vapauduttuaan siitä huolesta hän jäi
istumaan, tuijottaen suoraan eteensä mykän epätoivon vallassa.

Kello yksitoista saapui paras lääkäri, joka Los Angelesista oli
saatavissa, tuoden muassaan sairaanhoitajattaren. Heidän tullessaan
Eva hengitti vielä. Tohtori Baldwin oli saapuvilla, ja kolmisin he
työskentelivät tunnin ajan Penningtonien ja Shannonin odottaessa
melkein toivottomina arkihuoneessa. Rouva Evans oli lähtenyt saattamaan
Guyta Los Angelesiin.

Vuosikausilta tuntuneen ajan jälkeen avautui arkihuoneen ovi vihdoin,
ja tohtori Carruthers astui sisälle. He tarkastivat hänen kasvojaan,
mutta eivät nähneet niistä mitään, mikä olisi huojentanut heidän
pelokkaita aavistuksiaan. Eversti ja Custer nousivat seisomaan.

»No?» kysyi edellinen tuskin kuuluvasti.

»Leikkaus onnistui. Löysin kuulan ja otin sen pois.»

»Hän jää siis eloon!» riemuitsi rouva Pennington, astuen vilkkaasti
lääkäriä kohti.

Tohtori otti hänen kätensä hellästi omiinsa.

»Hyvä rouva», hän virkkoi, »menettelisin julmasti, jos lietsoisin
turhia toiveita. Sellaisista haavoista parannutaan yhdessä tapauksessa
sadasta. On suorastaan ihme, että hän oli hengissä silloin, kun hänet
löysitte. Sen voi selittää vain mainio ruumiinrakenne, joka on tulos
hänen viettämästään elämästä.»

Äiti kääntyi toisaalle, vaikeroiden hiljaa.

»Ettekö voi tehdä enää mitään?» hän tiedusti.

»Olen tehnyt kaikki, mitä voin», vastasi Carruthers.

»Eikö hän elä enää kauan?»

»Ehkä tunteja, kenties vain minuutteja», oli vastaus. »Mutta häntä
hoidetaan oivallisesti. Ei kukaan voisi tehdä hänen hyväkseen enempää
kuin tohtori Baldwin.»

Custerin kutsumat sairaanhoitajattaret olivat tällä välin saapuneet, ja
poistuessaan vei tohtori Carruthers oman hoitajattarensa muassaan.

Iltapäivällä saapui Los Angelesista tutkijaviranomaisia ja piirikunnan
etsiviä. Crumbin ruumis virui yhäti entisellä paikallaan erään
ganadolaisen poliisikonstaapelin vartioimana. Sen ympärille oli
keräytynyt näyttelijäseurueen jäseniä, kyläläisiä ja lähiseudun
maanviljelijöitä, sillä tieto murhasta oli levinnyt nopeasti
ympäristöön, näennäisesti yhtä salaperäisesti kuin uutiset yleensä
kulkevat maaseudulla. Tungoksessa oli myöskin Slick Allen, joka oli
palannut laaksoon päästyään vapaaksi vankilasta.

Osittain menestyksellisesti oli koetettu estää väkijoukkoa
polkemasta maata ruumiin lähimmässä ympäristössä, mutta suppean
piirin ulkopuolella olivat kaikki murhaajan mahdollisesti jättämät,
vihjauksiksi kelpaavat jäljet sotketut kauan ennen kuin viranomaiset
saapuivat Los Angelesista.

Kun vainaja vihdoin nostettiin maasta Los Angelesista tuotuihin
ruumisvaunuihin, otti eräs etsivistä tieltä hevosenkengän, joka oli
ollut kuolleen alla. Näöstä päättäen se oli ilmeisesti ihan äskettäin
vielä ollut hevosen jalassa ja oli väkisin kiskottu irti.

Etsivän tarkastaessa kenkää tunkeutui väkijoukosta useita henkilöjä
esiin katsomaan sitä. Heidän joukossaan oli Allen.

»Tuo on lähtenyt nuoren Penningtonin hevosen jalasta», hän huomautti.

»Mistä sen tiedätte?» kysäisi etsivä.

»Olin työssä Penningtoneilla — hoidin ratsuhevosia. Tämä nuoren
Penningtonin hevonen polkee jalkaansa. Se oli kengitettävä erikoiseen
tapaan, ettei se saisi irti kenkää etukaviostaan. Tuntisin sen kengän
miljoonien seasta. Jollei jälkiä ole kokonaan tallattu, voin erottaa,
onko se hevonen ollut täällä vai eikö.»

Hän kumartui tarkastamaan maata läheltä sitä kohtaa, missä ruumis oli
virunut.

»Kas tuossa!» hän huudahti, osoittaen tietä. »Tuossa on sen takajalan
jälki. Katsokaa, kuinka tuon kengän kärki on tasattu! Se on Apachen
jälki, se on varma!»

Etsivän mielenkiinto oli virinnyt. Hän silmäili jälkiä tarkkaan ja etsi
toisia, mutta ei löytänyt.

»Näyttää siltä kuin olisi tätä paikkaa lakaistu luudalla», hän
huomautti. »Tässä ei näy juuri mitään.»

Eräs näppyläkasvoinen nuori mies puhkesi puhumaan.

»Täällä oli tänä aamuna muuan henkilö lakaisemassa maata. Noin kello
viisi näin tytön, joka laahasi oksaa jälessään ja lakaisi sillä tietä
takanaan.»

»Tunsitteko hänet?» tiedusti etsivä.

»En — en ole nähnyt häntä koskaan ennen.»

»Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet jälleen?»

»Varmasti tuntisin hänet! Hän oli kaunis. Ja tuntisin myöskin hänen
ratsunsa.»



XXXV.


Auringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä
heikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi,
että Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat
häntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa.
Tuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja
hänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli
yhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin
tarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.

Hän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen
kantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän,
kun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation
sisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui
maahan, lähestyen sitten heitä.

»Oletteko Custer Pennington?» kysyi yksi heistä.

Pennington nyökkäsi.

»Ja oletteko te neiti Burke — neiti Shannon Burke?»

»Kyllä olen.»

»Olen tutkintotuomarin apulainen. Minulla on määräys vangita teidät.»

»Vangita!» kivahti Custer. »Mistä syystä?»

Mies luki määräyksen ääneen. Heitä syytettiin Wilson Crumbin murhasta.

»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta
olen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»

»Onko teidän vietävä meidät mukaanne nyt. Ettekö voi odottaa — kunnes
— sisareni on kuoleman kielissä. Eikö voitaisi järjestää niin, että
saisin olla pidätettynä täällä, niin kauan kuin hän elää?»

Viranomainen pudisti päätänsä.

»Minulla omasta puolestani ei olisi mitään sitä vastaan», hän sanoi,
»mutta minulla ei ole valtaa sallia teidän jäädä tänne. Mutta soitan
päämajaan ja otan selkoa, voinko tehdä mitään. Missä on puhelin?»

Pennington neuvoi sen hänelle.

»Te molemmat olette täällä miesteni luona, sillä aikaa kun minä käyn
soittamassa.»

Hän oli poissa noin neljännestunnin. Palattuaan hän pudisti päätään.

»Se ei käy päinsä», hän selitti. »Minun on vietävä teidät molemmat heti
mukaani.»

»Saanko käydä sisareni huoneessa katsomassa häntä vielä kerran, ennen
kuin lähden?» pyysi Custer.

»Kyllä», myönsi viranomainen, mutta kun Custer kääntyi Evan huoneeseen
päin, seurasi hän mukana.

Tohtori Baldwin ja toinen sairaanhoitajatar olivat huoneessa. Nuori
Pennington seisahtui vuoteen viereen katselemaan kalpeita kasvoja
ja pielukselle valahtaneita kiharoita. Hän ei saattanut huomata
vähäisintäkään elonmerkkiä, mutta hänelle ilmoitettiin, että Eva vielä
eli. Hän polvistui suutelemaan tyttöä ja kääntyi sitten pois. Hän
koetti sanoa jäähyväiset sisarelleen, mutta hänen äänensä särkyi, ja
hän poistui hätäisesti huoneesta.

Eversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten
seurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja
olivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen
kokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut,
toivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun
he näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä
hetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä
ja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein
unohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.

Heidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu
pidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut
Ganadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin
mielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.

Ganadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti
tunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa
poikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen
paikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin.
Eikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota,
niin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.

Rouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen
isku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui
lähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet.
Hän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei
tuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa
entistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen
järkensä.

Kello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen,
jossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen
päivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja
riutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli
ollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei
koskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin
hän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä.
Hänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä.
Mutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.

»Luultavasti», hän virkkoi, »saamme hänet pelastetuksi.»

Toiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat
niin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella
toivoa.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen
ja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti.
Mutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien
mennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän
nukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa
seurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan,
että minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki
menette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle.
Tunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren
huostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»

Eversti tarttui vanhan ystävänsä käteen.

»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En
osaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»

»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä
paljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja
olisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt
laittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita.
Jos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»

       *       *       *       *       *

Custer Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin
lääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja
oikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta,
kävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat
viestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan
sivuuttanut vaaran.

Valamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli
vihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin
esille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin
nojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen.
Jopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän
uskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia
lausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet
täysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä,
että Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti,
vieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan,
ja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän
todisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta
panneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.

Tallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli
harjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut
ratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä
se oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen
selässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut
poissa.

Muuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä
oli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori
mies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia.
Hän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli
ilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi
ratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.

Näiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto,
joka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja
Allenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan
— rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.

Viimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa
talon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito.
Lauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea
kaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli
palannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka
vei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan
yläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla
käsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas
kuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi
ja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa
näkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden
varjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.

Rengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen
vaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa
kuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi
koettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen
miehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta.
Siinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi
naiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä
saattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.

Koska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä
kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut
hänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla
tavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut
selittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.

Hän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin,
kun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa,
ettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin
kiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä,
koska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän
ei edes välittänyt puhua puolestaan.

Shannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia.
Vaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja
oli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä
vastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois
tieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että
Shannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen
salaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet,
Custerin, syylliseksi.

Vielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat
vähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että
Crumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta,
että Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö
silloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti
viskattuna hänen vuoteelleen.

Kun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet
häneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa
ja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen
Hollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin
herätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä,
jolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä
hienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat
varmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla
sama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin
paheellista ja alentavaa osaa.

Allenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt
ja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt
Vista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella
jotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.

Vaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat
hänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa
tarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien
että puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin
kaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen
rengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin
syylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua
ja kertoa tarinansa omalla tavallaan.

»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista
viime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin
sen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä,
että olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut,
että siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon
voitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän
käytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin
häntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes
ilmaissut hänelle, minne lähdin.

— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet
sattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei
ollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin,
että he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen
olin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa
minut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä
yönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne
uudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer
Penningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet
niille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei
herra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»

Hetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut
viranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä,
ettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani
Shannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää
todistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän
voinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä
kaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen
jälkeen.

Ristikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai
merkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen
lännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta
oli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka
olisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä
leviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä
laukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat
kuvastaneet tuskaa.

Useita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin.
Sitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja
hänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten
lieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.

Seuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan,
japanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa.
Hänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut
viettänyt avioelämää Crumbin kanssa.

Sitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi
viimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke,
jonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut
talosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti
niin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava
eräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja
Shannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi
menen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut
Crumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen
todenperäisyyttä vastaan.

Miksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei
jaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies
vähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty
rikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä
Penningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli
uhannut »näyttää.»

Loppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen
siitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon
tallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin
sijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin
Sykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton
valojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.

Hän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja
joka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden
ja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä
autonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi
pitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan,
aikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli
ottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa
oli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen
tapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia
sydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta
tahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli
potkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten
Crumbin ruumiin alta.

»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata
Wilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä.
Päinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan
sinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton
todistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki
rakastajansa rikoksen jäljet.»

Hän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti
yhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka
tarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.

»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän
suoritti murhan?»

Hän otti käteensä luodin, joka oli vedetty Crumbin ruumiista.

Missä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät
herrat!»

Hän nosti asetta, joka oli löydetty Custerin huoneesta.

»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin
säiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut
Shannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei
ole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut,
olisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko
se myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot
osoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi
tai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän
ainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi
tehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut
neljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut
hallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia
sellaisella.»

Kun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer
Penningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken
kohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen
todistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän
oli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita,
poisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla
surmatakseen Crumbin.

Niinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia
tunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los
Angelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat
yleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä
tällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien
takana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi
törkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.



XXXVI.


Sinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington
ja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt
kotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin
aikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen
viereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.

»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen
sittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy
myöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen
— minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa
syytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen
Crumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa
sinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies.
Nyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt.
Otaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän
ei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun
viattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon,
tyttöni!» ⁷

»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä
huolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi
enää minua nähdä...»

Eversti puristi hänen kättään.

»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani»,
hän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se
riitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme
sinua.»

Shannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät
mielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien
koettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin
syvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli
aina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä
samalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä,
joka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.

Kun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin
oli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi,
vaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.

Ei tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin
ulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat
Penningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa
heikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään
ollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä
eikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan
välissä.

Astellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke
kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa
mies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä
suunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia
suunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun
kuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer
hirtettäisiin.

Hän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt
rikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?

Oikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti
sivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi
äkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut
itsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset
purkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla
Shannoniin.

»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun
melko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa
teitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on
syyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken
kanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka
saattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»

»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti
eversti.

»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella
kanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»

»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan
tilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin
puolesta.

Eversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään
pois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi
viisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun
Shannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun
Shannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että
tytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon
yksinomaan halusi auttaa Custeria.

Seuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen
Ganadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia,
jossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa.
Rouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista
peräkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan.
Evan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen
hilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen
itsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää
olisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä
tarvitsi.

Eversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi
väkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt
häpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin
kuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta,
vaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista
taipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.

Niiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan.
Hän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San
Quentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta
kohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut
ja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan,
hänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui
alituisesti jäytävää pelkoa.

Täytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä
kuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle,
peittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti
San Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli
jyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet
hänen toivomukseensa.

Samana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet
tapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin
tiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä,
jokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän
tärkeään tapahtumaan.

»Onko Shannon ollut täällä tänään?» kysyi eversti.

Custer pudisti päätään.

»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti
häntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin
mielelläni tavannut hänet vielä kerran!»

Sitten he seisoivat äänettöminä useita minuutteja.

»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan
luokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin
kovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut
olevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»

Isä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi
mies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen
koppiin viimeisen kerran.

Hollywoodin tyttö



XXXVII.


Everstin saapuessa rancholle oli aamu käsissä. Hän tapasi vaimonsa
ja Evan istumassa Custerin huoneessa. He tiesivät, millä hetkellä se
tapahtuisi, ja olivat siellä odottamassa ollakseen mahdollisimman
likellä häntä. He itkivät hiljaa. Keittiöstä pation toiselta puolen
kuului Hannahin nyyhkytys. He istuivat pitkän aikaa äänettöminä.
Äkkiä he kuulivat oven rämähtävän patiossa, ja sitten lähestyi joku
juoksujalkaa.

»Eversti Pennington! Eversti Pennington!» huusi tulija.

Eversti astui Custerin huoneen ovelle. Huutaja oli kirjanpitäjä.

»Mikä on hätänä?» kysyi Pennington. »Tässä olen.»

»Hallitus on myöntänyt lykkäystä. On esitetty uusia todistuksia. Neiti
Burke on parhaillaan matkalla tänne. Hän on löytänyt miehen, joka
murhasi Crumbin!»

Mitä hän vielä puhui, sitä ei eversti kuullut, sillä hän oli palannut
huoneeseen ja vaipunut poikansa vuoteelle, purskahtaen itkemään — hän,
joka oli kestänyt nämä pitkät viikot ikäänkuin olisi ollut raudasta.

Oli jo melkein keskipäivä, kun Shannon saapui. Hänet oli kyydinnyt
Los Angelesista eräs yleisen syyttäjän toimiston virkamies.
Penningtonit olivat seisoneet itäisellä kuistilla, tähyillen maantietä
kaukoputkillaan. Niin kiihkeästi olivat he odottaneet toiveittensa
varmennusta.

Shannon hypähti autosta, ennen kuin se ennätti seisahtua, ja riensi
juoksujalkaa heidän luokseen. Häntä saattanut mies seurasi jälessä
ja liittyi heidän seuraansa kuistilla. Shannon kiersi kätensä rouva
Penningtonin kaulaan.

»Hän on pelastettu!» hän huudahti. »Toinen on tunnustanut ja todistanut
yleiselle syyttäjälle olevansa syypää.»

»Kuka hän on?» tiedustivat toiset.

Shannon kääntyi Evan puoleen.

»Teitä kaikkia kohtaa uusi isku», hän virkkoi. »Mutta malttakaa
mielenne, kunnes ehdin kertoa kaikki! Sitten ymmärrätte, ettei toisin
voinut olla. Wilson Crumbin surmasi Guy.»

»Guy? Miksi hänen piti se tehdä?»

»Siinähän se on. Juuri senvuoksi eivät epäluulot kohdistuneet häneen.
Hän yksin tunsi ne seikat, jotka kiihoittivat hänet tekemään sen.
Siitä mahdollisuudesta, että murhaaja saattoi olla Guy, huomautti
minulle Allen. Olen viettänyt lähes kaksi kuukautta parantolassa
seurassani tämä herrasmies, koettaen herättää Guyn nukkuvassa mielessä
menneisyyden muistoja ja saada hänet tajuamaan, kuinka tärkeätä niiden
muistaminen nyt on. Hän on parantunut yhtä mittaa, mutta vasta eilen
hänen muistinsa palasi. Työskentelymme johtui olettamuksesta, että
jos hänet saataisiin käsittämään Evan olevan elossa, olisi hänen
sielunsairautensa syy poistettu. Koetimme kaikkea mahdollista ja
olimme jo melkein lakanneet toivomasta, kun hänen muistinsa melkein
kuin ihmeen kautta heräsi hänen katsellessaan Evan valokuvaa, jonka
olin antanut hänelle. Loppu kävi helposti, etenkin sitten, kun hän
sai tietää, että Eva oli toipunut. Sensijaan, että tunnustamisen
välttämättömyys olisi aiheuttanut uuden kohtauksen, tuntui se
innostuttavan häntä. Hän ajatteli ainoastaan Custeria ja toivoi vain
ennättävänsä ajoissa pelastamaan hänet.»

»Miksi hän tappoi Crumbin?» kysyi Eva.

»Koska Crumb surmasi Gracen. Hän kertoi minulle koko tarinan eilen.»

Hyvin varovasti Shannon toisti kaikki, mitä Guy oli puhunut hänelle
sisarensa ja Crumbin välisistä suhteista aina Gracen kuolemaan saakka.

»Olen iloinen siitä, että hän tappoi Crumbin’» sanoi Eva. »Jollei hän
olisi sitä tehnyt, en olisi kunnioittanut häntä hiventäkään.»

»Guy mainitsi murha-iltana silmäilleensä eläviäkuvia käsittelevää
kuukausijulkaisua ja nähneensä siellä Crumbin kuvan, joka oli
samanlainen kuin hänen Gracen pukeutumispöydältä ottamansa valokuva
— siinä kuvattu mies oli Gracen ilmoituksen mukaan syypää hänen
onnettomuuteensa. Guy ei ollut aikaisemmin saanut selkoa miehen
nimestä, mutta julkaisussa oleva kuva, jonka alla oli nimi, oli
jäljennetty samasta valokuvasta. Crumb oli juuri hänen etsimänsä mies,
siitä ei saattanut olla epäilystäkään. Kaulaliinan neula ja omituisesti
otsalle valahtanut hiuskiehkura osoittivat kuvat samasta levystä
otetuiksi. Vaikka Guy ei ollut koskaan nähnyt Crumbia, tiesi hän
täällä kuulemiensa keskustelujen nojalla, että juuri Wilson Crumb oli
ohjaamassa niitä eläviäkuvia, jotka piti ottaa Ganadossa. Hän otti heti
pistoolinsa, satuloi hevosensa ja ratsasti leiriin etsimään Crumbia.
Juuri häntä erehtyi yksi todistajista luulemaan Custeriksi. Sitten hän
menetteli, kuten yleinen syyttäjä kuvasi Custerin tehneen. Hän ratsasti
Linkkuveitsi-cañonin suulle ja näki Crumbin auton valot ylempää
läheltä El Camino Largoa. Hänen ollessaan Linkkuveitsi-cañonissa
oli Evan täytynyt ratsastaa Sykomori-cañonia alaspäin kohdattuaan
Crumbin ja mennä Linkkuveitsi-cañonin ohi, ennen kuin Guy palasi
Sykomori-cañoniin. Hän ratsasti auton luo Crumbin koettaessa kiertää
konetta käyntiin. Sytyttäjä ei ilmeisesti ollut kunnossa, sillä
Crumb seisoi auton edessä valojen hohteessa, koettaen saada konetta
liikkeelle. Guy puhutteli häntä, syytti häntä Gracen murhasta ja ampui
hänet. Sitten hän lähti kotiin El Camino Largon kautta. Ratsastettuaan
noin kolme neljänneskilometriä hän laskeutui satulasta ja piilotti
pistoolinsa ja vyönsä onttoon puuhun. Sitten hän palasi kotiin.

— Hän kertoi, että vaikka hän ei suinkaan katunut tekoaan, hän ei
kuitenkaan nukkunut koko yönä ja oli hyvin hermostunut silloin, kuin
Evan otaksuttu kuolema järkytti hänen mielensä sekaisin. Muutoin hän
olisi ilomielin ottanut vastuulleen Crumbin kuoleman silloin, kun
Custeria ja minua syytettiin.

— Saatuamme Custerin tunnustuksen, antoi Allen meille lisätietoja,
jotka olivat omiaan osoittamaan, että Custer on viaton. Hän selitti,
ettei hän ennen voinut sitä tehdä joutumatta itse syytetyksi, ja kun
hän ei suinkaan pitänyt Custerista, ei hän mielinyt mennä hirteen
sellaisesta rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hän oli varma, että
hänet hirtettäisiin, jos hän paljastaisi, mikä osuus hänellä oli ollut,
kun todistusketjua Custeria vastaan valmistettiin.

— Crumb oli toimittanut Allenin vankilaan anastettuaan häneltä
useita tuhansia dollareja. Allenin vankeusaika oli päättynyt Crumbin
kuoleman edellisenä päivänä. Ensi töikseen hän lähti etsimään Crumbia
surmatakseen hänet. Atelierista hän sai tietää, missä Crumb oli,
ja seurasi häntä heti. Hän vetelehti leirin ympärillä, pysytellen
näkymättömissä ja väijyen Crumbia silloin, kun kuuli surmanlaukauksen
pamahtavan. Mentyään ottamaan siitä selkoa hän löysi ruumiin. Hänet
valtasi heti kipeän omantunnon herättämä pelko, että rikoksesta
syytettäisiin häntä. Miettiessään, miten hän voisi kääntää epäluulot
pois itsestään, hän oivalsi saaneensa tilaisuuden suunnata ne
vihaamaansa mieheen. Koska hän oli ollut tallimiehenä Ganadossa ja
tunsi hyvin ranchon tavat, oli hänen helppo mennä talliin, satuloida
Apache ja ratsastaa sillä Sykomori-cañonia myöten Crumbin ruumiin
luokse. Siellä hän tahallaan kiskoi irti kengän hevosen oikeasta
etujalasta ja kätki sen Crumbin ruumiin alle. Senjälkeen hän ratsasti
takaisin talliin, riisui Apachen ja poistui kylään.

— Yleinen syyttäjä vakuutti, ettei meidän tarvitse olla lainkaan
huolissamme, sillä Custer julistetaan varmasti syyttömäksi ja
vapautetaan. Ja Eva» — hän kääntyi tyttöön päin, hymyillen iloisesti
— »minulle on kahden kesken vakuutettu, että hyvin todennäköisesti
ei mikään valamiehistö koko eteläisessä Kaliforniassa langeta Guyta
rangaistukseen, jos hänen puolustuksensa perustuu mielisairauteen.»

Eva hymyili uljaasti ja sanoi:

»Sitä en ymmärrä, Shannon, mikä oli tarkoituksesi lakaistessasi.
puunoksalla tietä Crumbin kuoleman jälkeisenä aamuna, jollet koettanut
hävittää jonkun jälkiä.»

»Juuri sitähän minä koetinkin», tunnusti Shannon. »Aina siitä alkaen,
kun Custer antoi minulle hieman opastusta jälkien selittämisessä,
on se jonkun verran viehättänyt minua, joten usein koetan tulkita
vuoristopoluilla näkemiäni jälkiä. Juuri siitä syystä otaksuttavasti
tunsin heti Apachen jäljet Crumbin ruumiin ympärillä. Päättelin
heti mielessäni, että hänet oli surmannut Custer, ja panin parhaani
hävittääkseni sen todistuksen. Kävi kuitenkin niin, että yrityksestäni
koitui enemmän pahaa kuin hyvää, kunnes Allenin selitys selvitti koko
jutun.»

»Entä miksi», tiedusti eversti, »tapahtui Allenin sydämessä tämä
äkillinen muutos?»

Shannon kääntyi häneen päin kasvot hieman punehtuneina, mutta katsoi
häntä suoraan silmiin puhuessaan.

»Minun on raskasta ilmaista se teille. Allen on huono ihminen — hyvin
huono ihminen. Mutta huonoimmassakin ihmisessä on hyvän kipuna. Tänä
aamuna Allen kertoi minulle yleisen syyttäjän toimistossa, mikä oli
lietsonut hänessä vireille hyvän kipunan. Hän on isäni.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hollywoodin tyttö" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.