Title: Satuja ja tarinoita VII
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita VII" ***


SATUJA JA TARINOITA VII

Kirj.

H. C. Andersen


Suomentanut

Maila Talvio

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Sittiäinen.
Mitä isä tekee, on aina oikein.
Lumiukko.
Ankkatarhassa.
Uuden vuosisadan runotar.
Jääneito.
Perhonen.
Psyke.
Etana ja ruusupensas.



SITTIÄINEN.


Keisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

Miksi sille pantiin kultakengät?

Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät
ja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut
herraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan
ja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen,
taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt
keisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa
kruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen,
joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin
hevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.

Ja sittiäinen ryömi esiin.

— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.

Ja sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.

— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..

— Kultakengät! vastasi sittiäinen.

— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin
kultakengät?

— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo
suuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa?
Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?

— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitä
ymmärrä?

— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen,
— minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.

— Terve menoa! sanoi seppä.

— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän
«matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut ja
lavendelit tuoksuivat.

— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli,
mustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinka
suloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!

— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätä
kauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.

Ja sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukalla
ryömi kaalimato.

— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niin
lämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuoleman
uneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.

— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minä
tulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, joka
sentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saada
siivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. —
Minä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.

Sitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi,
sitten se nukkui.

Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi
loiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se
kehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut
ajatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta.
Se makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.

Kun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki
se jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi
sinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin
maata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään
parempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän,
kokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se
oli suutuksissaan ilmasta.

Palttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat
pelkkää tyytyväisyyttä.

— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina
pitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin
minä uisin.

— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee
lentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa
ilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi
vesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta
isänmaataan.

— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen.
— Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen
tottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan
matkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun
kaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea
olevansa kotona?

Mutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää
häntä.

— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli
kysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.

Sitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt
olla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita
pihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan
seuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden
olikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.

— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen
viattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin
korvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä
harha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.

— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun
hän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään.
Se tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?

He tunsivat vieraan ulkomuodolta.

— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet
pyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.

— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja
neljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja.
Ne eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa,
mutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.

Ja sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin
ja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään,
nykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.

— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja
höyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän
kysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.

— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. —
Toivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä
silloin minä kuolisin.

— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi
hyvästiä sanomatta. Se on hienointa.

Ojan luona se tapasi useita sukulaisiaan, kaikki sittiäisiä.

— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta.
Emmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on
varmaan väsyttänyt teitä.

— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa
ja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa
siiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein
virkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.

— Tulette ehkä taimilavalta? kysyi vanhin.

— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä
synnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän
ei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.

Ja sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme
nuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä
niiden piti sanoa.

— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät,
mutta tälläkertaa noloudesta.

— En ole nähnyt kauniimpia keisarin tallissa, sanoi matkustava
sittiäinen.

— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole
vakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille
siunaukseni.

— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa.
Ensin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.

Seuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun,
mutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä
poikasillekin.

— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt
puolestani yllättää heidät.

Ja sen hän teki. Poissa hän oli, poissa koko päivän, poissa koko yön
— ja vaimo istui leskenä. Muut sittiäiset sanoivat, että olivatpa
he ottaneet oikean maankiertäjän perheeseen. Vaimo oli nyt heidän
taakkanaan.

— Niinpä hän voi olla neitona jälleen, sanoi äiti, — olla minun
lapsenani. Hyi mokomaa ilkeää heittiötä, joka jätti hänet!

Sittiäinen oli kuin olikin matkalla, oli kaalinlehdellä purjehtinut
ojan yli. Aamupuoleen tuli kaksi ihmistä, he näkivät sittiäisen,
ottivat sen maasta, vääntelivät ja kääntelivät sitä. Ja he olivat hyvin
oppineita molemmat, varsinkin poika.

— Allah näkee mustan sittiäisen mustan vuoren mustassa kivessä, eikö
Koranissa sanota niin? kysyi hän, käänsi sittiäisen nimen latinaksi ja
teki selkoa sen suvusta ja luonteesta. Vanhempi oppinut ei kannattanut
sen ottamista mukaan kotiin; siellä oli yhtä hyviä yksilöitä, sanoi
hän. Se ei kuulustanut sittiäisestä kohteliaalta puheelta. Sentähden
lensi se hänen kädeltään, lensi hyvän matkaa. Sen siivet olivat
kuivuneet, ja niin se pääsi ansarille, minne se saattoi pujahtaa
erittäin mukavasti, koska yksi ikkuna oli työnnetty auki, ja kaivautua
tuoreeseen lantaan.

— Täällä on herkullista, sanoi se.

Pian se nukkui ja näki unta, että keisarin hevonen oli kaatunut ja
että herra sittiäinen oli saanut sen kultakengät ja että hänelle oli
luvattu kaksi lisää. Se oli hyvin miellyttävää, ja kun sittiäinen
heräsi, ryömi se esiin ja katsoi ylös. Mikä loisto täällä ansarissa!
Suuret viuhkapalmut levittäytyivät korkeuteen, aurinko teki ne
läpikuultaviksi, ja niiden alla rehoitti mitä runsain vihanta ja loisti
kukkia, jotka olivat punaisia kuin tuli, keltaisia kuin meripihka ja
valkoisia kuin vastasatanut lumi.

— Täälläpä onkin mainion rehevä kasvillisuus. Kuinka hyvältä tuleekaan
maistumaan, kunhan se mätänee! sanoi sittiäinen. — Tämä on hyvä
ruokasäiliö, varmaan täällä asuu perheen jäseniä. Minäpä lähden
etsimään, koetan löytää jonkun, jonka kanssa voin seurustella. Ylpeä
minä olen, se on ylpeyteni! Ja sitten se kulki ja ajatteli untansa
kuolleesta hevosesta ja saamistaan kultakengistä.

Samassa tarttui käsi kiinni sittiäiseen; sitä puserrettiin, käännettiin
ja väännettiin.

Puutarhurin pieni poika ja muuan toveri olivat puutarhassa, he
olivat nähneet sittiäisen ja tahtoivat huvitella sen kustannuksella.
Käärittynä viinipuunlehteen joutui se lämpöiseen housuntaskuun;
siinä se ryömi ja kopeloi, sai sitten kädenpuserruksen pojalta,
joka läksi nopeasti suurelle puutarhan päässä olevalle lammelle.
Täällä pantiin sittiäinen vanhaan rikkinäiseen puukenkään, josta oli
lähtenyt rinta. Tikku kiinnitettiin mastoksi, ja tähän köytettiin
sittiäinen villaisella langalla. Nyt se oli laivuri ja sen piti lähteä
purjehtimaan.

Se oli hyvin suuri sisäjärvi, sittiäisen mielestä se oli valtameri, ja
se hämmästyi niin, että putosi selälleen ja sätkytteli jaloillaan.

Puukenkä purjehti, vedessä kävi virta, mutta jos laiva joutui vähän
liian kauas, niin kiersi toinen pieni poika heti ylös housunsa ja meni
noutamaan sen, mutta kun laiva taas oli liikkeellä, huudettiin poikia,
huudettiin vakavasti, ja he kiirehtivät pois ja jättivät puukengän oman
onnensa nojaan. Se ajelehti ja eteni yhä kauemma maasta, yhä kauemma
ulapalle; tämä oli kauheaa sittiäiselle. Lentää ei se voinut, se oli
köytetty kiinni mastoon. Se sai vieraakseen kärpäsen.

— Onpa meillä kaunis ilma, sanoi kärpänen. — Täällä minä saatan levätä,
täällä saatan paistattaa päivää. Teillä on hyvin miellyttävää.

— Te puhutte järkenne mukaan. Ettekö näe, että minä olen lieassa.

— Minä en ole lieassa, sanoi kärpänen ja sitten se lensi.

— Nyt minä tunnen maailman, sanoi sittiäinen. — Maailma on kurja. Minä
olen ainoa rehellinen siinä. Ensinnä minulta evätään kultakengät,
sitten minun pitää maata märällä palttinalla, seisoa vedossa ja vihdoin
minulle tyrkytetään vaimo. Kun sitten otan nopean askeleen maailmalle
ja näen mimmoista saattaa olla ja pitäisi minulla olla, niin tulee
ihmispenikka ja panee minut köysissä aavalle merelle. Ja silläaikaa
kulkee keisarin hevonen kultakengissä, se minua eniten harmittaa. Mutta
myötätuntoa ei voi odottaa tässä maailmassa. Minun elämänurani on hyvin
mieltäkiinnittävä, mutta mitäpä se auttaa, kun ei kukaan tunne sitä.
Maailma ei ansaitsekaan tuntemista, muutoin se olisi antanut minulle
kultakengät keisarin tallissa, kun lempihevonen oikaisi jalkansa
ja kun se kengitettiin. Jos minä olisin saanut kultakengät, olisi
minusta tullut tallin kunnia; nyt se on kadottanut minut ja maailma on
kadottanut minut, kaikki on mennyttä!

Mutta kaikki ei vielä ollut mennyttä. Tuli venhe, missä oli kaksi
nuorta tyttöä.

— Tuolla purjehtii puukenkä, sanoi toinen.

— Siihen on sidottu kiinni pieni eläin, sanoi toinen.

He olivat aivan puukengän vieressä, he saivat sen ylös, ja toinen
tytöistä otti esiin pienet sakset, leikkasi poikki villalangan
tuottamatta sittiäiselle vahinkoa, ja kun he tulivat maihin, pani hän
sen nurmelle.

— Ryömi, ryömi, lennä, lennä, jos voit! sanoi hän.

— Vapaus on ihana asia.

Ja sittiäinen lensi suoraan sisään erään suuren rakennuksen ikkunasta,
ja siellä se väsyneenä vaipui keisarin lempihevosen hienoon, pehmeään
pitkään harjaan tallissa, joka oli hevosen ja sittiäisen koti.
Sittiäinen tarttui kiinni harjaan ja istui hiukan lepäämään.

— Tässäpä minä istun keisarin lempihevosen selässä, istun ratsastajana.
Mitä minä sanonkaan? Niin, nyt se selviää minulle. Se on hyvä ajatus,
ja oikea. Miksi hevonen sai kultakengät? Sitä seppäkin minulta kysyi.
Nyt minä sen käsitän. Minun tähteni sai hevonen kultakengät.

Ja sitten tuli sittiäinen hyvälle tuulelle.

— Matkalla käy selväjärkiseksi, sanoi se.

Aurinko paistoi siihen, paistoi hyvin kauniisti.

— Maailma ei sentään ole hullumpi, sanoi sittiäinen, — täytyy vain
osata ottaa se oikealta kannalta!

Maailma on kaunis, sillä keisarin hevonen on saanut kultakengät, jotta
sittiäinen ratsastaisi sen selässä.

— Nytpä minä astun alas toisten sittiäisten luo ja kerron, kuinka
paljon on tehty minun hyväkseni. Kerron mitä kaikkea hauskaa sain
nauttia ulkomaanmatkalla ja sanon, että nyt pysyn kotona, kunnes
hevonen on kultakenkänsä kuluttanut.



MITÄ ISÄ TEKEE, ON AINA OIKEIN.


Nyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka
kerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on
tullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden
ihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on
niin mukavaa!

Olethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen
talonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään.
Haikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat
viistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata.
Leivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu
tarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja
siinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka
haukkuu kaikkia ja jokaista.

Juuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä
asui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän
heillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut
heille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien
pientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä
ja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille
kuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi
hyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?

— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa
markkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä
vaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!

Ja sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi
tehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti
komealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli
hänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka
oli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä
liikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin
jaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.

Tuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa
olla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. —
Saattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.

— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat
hiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän
kuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä —
vaihdammeko?

— Miksei, sanoi mies, joka kuljetti lehmää, ja sitten he vaihtoivat.

Nyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin,
olihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt
markkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja
niin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä
astui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla,
joka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä
villassa.

— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei
puuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa
sisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa
kuin lehmästä. — Vaihdammeko?

Miksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten
tehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä
pitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi
kainalossaan.

— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä
höyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän
lammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein
sanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa
sen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja
suuret kiitokset lisäksi!

Niin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat.
Talonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi,
kihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin
aina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli
kytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen.
Se oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki
hyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli,
sitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä
ole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin
hautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän,
se milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän
vaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.

— Vaihdammeko? kysyi hän.

— Vaihtaako! sanoi toinen. — No, eihän tuo olisi hullumpaa.

Ja sitten he vaihtoivat. Puominvartia sai hanhen, talonpoika sai kanan.

Hän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan.
Ja kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan.
Nyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija
oli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli
täpötäynnä jotakin.

— Mitä sinulla on siinä? kysyi talonpoika.

— Mädäntyneitä omenia, vastasi mies, — koko säkillinen sioille.

— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli
viime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä
omenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi.
Rikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä
rikkautta! Sen soisin hänelle.

— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.

— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.

Ja sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni
kapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän
kaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon
vieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja
kaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut
repeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!

— Suss! susss!

Mikä ääni kuuluu uunin luota?

Omenat alkoivat paistua.

— Mitä se on?

Niin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun
hevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin
asti.

— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat
englantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.

— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo:
mitä isä tekee, on oikein!

— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa
on kippunta.

— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä
voin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi,
mutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.

— Olkoon menneeksi! sanoivat he, ja niin oli veto lyöty.

Kapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin,
mädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat
talonpojan tuvalle.

— Hyvää iltaa, äiti!

— Hyvää iltaa, isä!

— Nyt minä olen tehnyt vaihtokaupan.

— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja
unohti sekä säkin että vieraat.

— Minä vaihdoin hevosen lehmään!

— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada
maitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.

— Niin, mutta lehmän minä taas vaihdoin lampaaseen!

— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin
ajattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me
voimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin,
villaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet
ihmeen ajattelevainen mies!

— Mutta lampaan minä vaihdoin hanheen.

— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat
aina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi
saattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.

— Mutta hanhen minä vaihdoin kanaan! sanoi mies.

— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo,
saamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin
hartaasti toivonut!

— Niin, mutta kanan vaihdoin säkkiin mädäntyneitä omenia.

— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni.
Nytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä
päätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä
munakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä
läksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä,
mutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata.
Lainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes
mädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin
lainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!

Ja sitten hän suuteli miestään keskelle suuta.

— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina
yhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!

Ja sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai
suudelman eikä torumisia.

Niin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa
viisain ja mitä hän tekee, on oikein.

Niin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet
sinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.



LUMIUKKO.


— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko.
— Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva
tuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään
mailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä
pidän kiinni palasistani.

Hänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä.
suuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.

Hän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä
tervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.

Aurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja
kauniina sinisessä ilmassa.

— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko —
hän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois
hehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin
nähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan
paikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin,
liukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa
juosta.

— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja
oli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla.
— Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi
viime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!

—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla
ylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin
hän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin
toiselta taholta.

— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta
hiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se,
joka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa
sinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan
vasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.

— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että
hän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei
myöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja
asettui sitten koppiinsa nukkumaan.

Tuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli
koko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen,
pakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun
aurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä
valkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet
siroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet
ja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä,
tulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan
valkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista
hohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin
puissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin
kuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu
timanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät
suuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi
lukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin
valkoinen lumi.

— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren
miehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he
katselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän,
ja hänen silmänsä säteilivät.

— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi
nuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.

Nuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti
tanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat
kulkeneet tärkkelyksellä.

— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet
vanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?

— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja
poika on antanut minulle luun. Heitä en pure.

— Mutta mitä he muuten ovat? kysyi lumiukko.

— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa
koirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!

— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi
lumiukko.

— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään
tietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta.
Minulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa
ollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou!
vou!

— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä
kalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni
ja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla
sisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa,
minua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla
nenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi»,
mutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat
minut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä
saatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella
kamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin
taloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä,
mutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja
raahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin
ennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli
kamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin
kokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta
näen vieläkin unta. Vou! vou!

— Onko kamiina niin kaunis? kysyi lumiukko. — Onko se minun näköiseni?

— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä
messinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy
pysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman
suloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!

Ja lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun
esineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli
outo olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää
itselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka
kaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.

— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan
naiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?

— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut
ovesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa
jalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja
luu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja
siitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni —
kuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.

Lumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta
taloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä
kamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin
lumiukko itse.

— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä
koskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän
viattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa
toivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun
täytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä
vasten, vaikka rikkoisin ikkunan.

— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit
kamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!

— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni
poikki.

Koko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi
huone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu
loistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina
voi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti
liekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät
todella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.

— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän
pistää ulos kielen!

Yö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa
ajatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.

Aamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat
jääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät
kamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä
kamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen
pitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi
voinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä
onnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.

— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin
potenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee
ilmanmuutos.

Ja tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.

Suojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei
valittanut, ja se on oikea merkki.

Eräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti
siinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet
hänet.

— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla
on ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se
on voitettu. Vou! vou!

Ja pian oli talvikin voitettu.

— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.

Mutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:

    Jo nouskaa, yrtit raikkahat
    ja pajukissat villavat,
    käy, käki, leivo lauleluun,
    saa kevät kesken helmikuun.
    Kukkuu, kvivit, mä laulan myös.
    Oi, päivä kulta, täytä työs!

Eikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.



ANKKATARHASSA.


Muuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta
— se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni,
se teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu.
Kaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se
merkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi
ankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja
missä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.

— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen.
— Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan
mikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta
itsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa
sivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa.
Kuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin
liikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi
tuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja
hyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.

Ja juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa
ylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi
siipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.

— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. —
Minä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin
sellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule
sellaista tapahtuvan Portugalissa.

Ja hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät
olleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.

— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi
ja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on
sisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme
siitä puhu.

— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon
tehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!

Ja sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli
miltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta
tarkoitus oli ollut hyvä.

— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja
esimerkkiä.

— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli
vaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen
pulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se,
mutta ei pyytänyt enää mitään.

— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, —
mutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa,
lukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta
vaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin
kotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin
kyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on
täkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos
teidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen
teen.

— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen,
joka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa»
niin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan
ja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he
ryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.

— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. —
Meillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri
myötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä
hiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.

— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa
tietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin
en ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin
sanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.

— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa
ja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?

— Oi ei, antakaa minun olla kuivana! pyysi se.

— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen.
— Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat
vieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät
pussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä
lisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.

Ja kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei
se ollutkaan karkea.

— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä
äänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon
enemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan
urossukupuolta.

Molemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli
niin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä,
että se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.

— Hän on herttainen!

Ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat
kuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.

— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat
vesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä
tunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia
tuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme
syntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt
yhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden
periaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja
puhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä
ei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa
ole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton.
Tätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni
laululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on
kavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on
vimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja
lisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista,
ja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy
pitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän
sivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen
ja puhuu liian paljon Portugalista.

— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista!
sanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut
heidän kanssaan.

Nyt tuli uros-ankka. Hän luuli laululintua varpuseksi.

— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan
ne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa
tekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.

— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi
portugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen
kaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään
huolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan
omenilla ja luumuilla.

Ja sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista
silmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi
hän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään
ja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja
kauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.

Naapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet
yksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten
muut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian
joutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:

»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he
edellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he
asettuivat maata.

He lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas
ankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko
kahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja
litisti hirvittävästi pientä laululintua.

— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.

— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin
herkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut
piip.

— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi
huomaamatta nokastani.

Portugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja
hankki itselleen hyvän aterian.

Kun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi
olla rakastettava:

    Tillelit
    Sydän kultainen,
    sua kiittelen
    kauaksi, kauaksi liidellen.

— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy
täällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.

Pieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin
hyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen
pientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta
rouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.

— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä
minun kiusanani!

— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen
tehnyt?

— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa
lajia, tahdon huomauttaa teille.

— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on
pimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.

— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä
ei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!

— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi
silloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.

— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan,
tuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen
ottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.

Ja sitten hän puraisi laululinnulta pään poikki. Lintu makasi kuolleena.

— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä?
No, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut
hänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.

Ja naapurin kukko pisti päänsä pihalle ja kiekui veturin voimalla.

— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän
syytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin
omani.

— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.

— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä
oli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja
lempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja
ihmisiä.

Ja kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.
Ankoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin
muodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.
Samoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.

— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei
kiinalainen.

Ja ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat,
mutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.

— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.

— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä
paljon kuin Portugalissa.

— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on
tärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille
silti vielä tarpeeksi.



UUDEN VUOSISADAN RUNOTAR.


Uuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme
lapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme
me — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän
koskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?

Paljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin
runous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se
»kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa
elää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt
kirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.

Runouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata
etupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.

Tämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän
aikanamme ole unohdettu.

Ei, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta
ja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa
jalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja
ostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua
runoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada
kaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa
ruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän
kiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me
omistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden
musiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin
puhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.

Aika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja
mitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous?
Nuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan
hermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska,
yksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan
ainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.

Mutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja
värisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta
panee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut
kielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia
säveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin
on oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta
kohden.

Saattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma
suuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella
astuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.

Keskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo
syntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme
hänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta
mainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.

Hänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä
ihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin
elävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin».
Koneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen
ja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon
käyntiä.

Suuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee
voimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja
yötä.

Hänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli
ja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi
vuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu
muotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen
loistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat
antaneet sille lentovoiman.

Hän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja
ajatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on
ylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine
rokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä
näistä molemmista.

Ihanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen
sirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia
selityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta
saatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven
meri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa,
laskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja
hänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.

Hänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä
ja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen
vallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon,
liian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan,
vanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset
suhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän
kuullut neljännestunnissa.

Uuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös
kehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.

Vielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin
taideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen
huvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien
kansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat
vain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa
akordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin
ja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on
siirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä
on tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta
kuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman
mukana.

Hirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt
meidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on
oppiva unohtamaan.

Hän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan
niinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun
kavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa
tulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu
tärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja
tykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.

Hän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen
ajatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi.
Levätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen.
Holbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet
yhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten
Molièrea.

Hän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja
kuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren.
Hänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa
tarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina,
tähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin
kuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.

Miten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian
pienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen
maitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon
hedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että
»kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana
ajatuksena.

Koska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan?
Koska hänen äänensä kuullaan?

Jonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,'
huristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin
selässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin
linnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä
ensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä
vapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja
afrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta?
Antipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien
maassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat
mimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan
soi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet?
Kivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin
ajasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai
Kalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien
kuningas, nostaa latvaansa?

Koska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin
on kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?

— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat
valtiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?

Kysy mieluummin mitä hän ei tahdo!

Hän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo
rakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää
näyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä
verhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin
tespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä
ihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi,
jossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän
ei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista
porvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä
kuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin
vanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne
myötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan
ajatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa
arkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen
laulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas!
Kansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta
suuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla
rakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi
nykyajan-hymniinsä.

Ja koska on ajan täyttymys tullut?

Sinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne
on lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.

Pian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian
suljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat
toisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan
vanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme
niissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä
alhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää
ainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana
iäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat
lihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee
raamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —?
Kysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi
Gimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.

Kaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari
Veretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme
mahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia,
jotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät
sitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi,
innostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa
runouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä
jumalliekkeineen.

Terve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän
tervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen
ylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään
loisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja,
jotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.

Terve, sinä uuden vuosisadan runotar!



JÄÄNEITO.


I.

Pieni Ruudi.

Lähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan
vuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme
häikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille
niityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne
pelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan.
Aurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä
raskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat
loistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä,
päälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä
tunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä
Grindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja
sentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman
maista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat
alhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta
tuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle.
He katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä
vaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden
vuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon
ruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden
loistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee,
pauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä,
näyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.

Molemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla
on pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta
suuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen
taidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien
ympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma
tekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä
puutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai
päiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.

Kolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta
aina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin
halusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin
käsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää
sitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli
niin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin
esiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi.
Ylempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot,
kauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia
veistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja
rasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä
oli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen —
Ruudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella
vanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin
oli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja
voimakkaaksi voidakseen sitä käyttää....

Niin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan
vuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa
niiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän
korkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista.
Uhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain
kun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli
laviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa,
hän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti
hänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin
hän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen
puhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän
oli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne
olivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja
siellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon
käsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta
olipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu
talon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin
isältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille
paljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.

— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja
ymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää
mainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä
ymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni.
Itse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on
pää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen
kauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas
jäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!

— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä
kissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo
putoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen
käpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki
ja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin
minä teen!

Ja niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla
kissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla
kallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.

— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö,
kuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme
kiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!

Ja Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä
hän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman,
jonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat.
ja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson
mintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä
kaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä
vastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä
raikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.

Auringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen
poskiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja
pääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän
pesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja
te!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta
linnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut
tekemisiin.

Niin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne
olleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle.
Hän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne
vuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä
Staubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän,
häikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli
ollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina;
siellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin
lapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden,
vanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta
senjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään
toinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella
oli asia tuttu.

Ruudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri
koira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève
järvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua
isän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas.
Ruudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt
päästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin.
Muutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä
harjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen.
Kesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan
seurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat
jo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli
lumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine
tuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän
suuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri
syvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin
ihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui,
vaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului
pienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat
seuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä,
joilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen
vedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista.
Kaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi,
mutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta
tyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän
itki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä
oli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä,
kummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon
mukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.

Jäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa
kuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi.
Alhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata.
Syvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen
lasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo
surmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen
mahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia
hyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä
rohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän
pysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa
jokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen
ympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa
kuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.

— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan
minulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut
kuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia
vuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta.
Minun hän on, minä noudan hänet!

Ja hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli
jääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy.
ja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme;
huimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi
voimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että
seinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla,
ne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen
ulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja
houkuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja
jääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä
liikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.

— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen;
kissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä
ihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni
poikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin
kutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä
en voi!

— Me voimme, sanoi jääneito, — sinä tai minä! Minä, minä.

— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi
kantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta,
se oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden,
rakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka
ilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä,
jotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko
laskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi».
Kun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään,
valkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin
tulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia
ja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen
Ruudin.

— Te ette ota häntä! Te ette saa häntä!

— Suurempia ja voimakkaampia minä olen ottanut ja saanut, sanoi
jääneito.

Silloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta
pyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon
otti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa
hänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on
enemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko,
meidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin
että niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan,
pusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»

Niin kauniisti soi kellojen helisevä kuoro.

Ja joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä
ikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret
suutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa
jääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen,
silloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja
sieltä pelastui kuin ihmeen avulla.


II.

Matka uuteen kotiin.

Ja nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn
laaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen.
Siellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän
ymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.

Ruudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille
piti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.

— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me
olemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin
ihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon,
mutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun
hiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen
halunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää,
sillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa
ole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki
eivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua
ei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan
postivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli
herrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo,
josta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä
edes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä
juoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä
saattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet
oikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin
pitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä
ei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä
töllistelemällä.

Se oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä
keskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se
kierteli päästäkseen pois.

— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää
kynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut
kiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten
kissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru
loisti sen silmistä.

Kanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja,
joka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön,
mies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.

— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.

— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä,
ja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.

Vuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan!
Mää! Ja se oli niin surullista.

Kaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten
yli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä
seurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle
pikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.

Pääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja
me!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina
pieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta.
Irralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he
olivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä
sitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja
sitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä.
Ruudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää
iloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti
kuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut.
Musta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi
tälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää
hohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden
jääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle
suurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti
tasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista,
syvistä käytävistä.

Ylöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti
kuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat
puristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen
mitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä
yhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen
poissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut.
Silloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle
liian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut
väsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat
kalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan
kuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina
uutta!

Ympärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin
jokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi
ei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut
laajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin,
joista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa
vaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa
sanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi,
jääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen.
Aurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen
siintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä,
varsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella;
ne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut
niitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä
riippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se
aleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan
mahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja
tie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän
ajan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin
muistoon.

Autio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa
yöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin
nuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat
tulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua
juomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja
puhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien
järvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi
ilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä
paimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä
oltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan
hirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa,
— sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän
kuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi
ja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta,
kuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.

Föhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu
vuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne
olisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle
niinkuin me siirrämme šakkinappulan.

Tunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt
hän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.

Varhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä
päivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He
olivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä
vuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana
uudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja
tunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui,
mutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä,
pöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva
lihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he
eteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset
olivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?


III.

Setä.

Sedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen
näköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini
vain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja,
jotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät
Saperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka
oli juuri täällä, kun Ruudi tuli.

Setä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän
ammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä
linnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.

Kaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä
kielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta
täällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he
asuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi
kiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen
edessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.

Setä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja
lisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli
lempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea,
kuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen
oli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä
aikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä.
Ruudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden
kanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian
sekä taloon että sydämiin.

— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä,
— kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin
vuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon
sitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi;
pussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta.
Kun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos
setä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista
aina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin
hän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita
kretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita
tohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata
osasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin
hakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle
vaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä
niin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin,
avanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle
lapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara
löytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä
ranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.

Silloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta
suuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli
ollut.

Jonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja;
hänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa
pitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti
hän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta,
jotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan,
jolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai
iltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään.
Hän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden
hypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja
jollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua
käsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli
reisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos
niiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta
metsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista
hänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa
hän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän
konstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.

Tunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus
oli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut,
kivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan
pitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka
irtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri
sitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen,
ennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen
päässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä
kiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli,
mahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata
syvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun.
Setä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi
toisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se
tahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina
laukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli
osunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko
ikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana
kääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä
vaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.

Heidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti
ja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä
läheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat
ylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui
jääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy
sen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet
marmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi
vedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi
alas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.

— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!

Ja Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen
puunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä
heistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja
taittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat
olleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi
makasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli
kuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla
murtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli
vielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja
vavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli
hänen ensimmäinen pelonhetkensä.

Hän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli
surun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis
tuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa;
häntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.

— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli
voi viedä kirjeen postiin!

— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?

— Herralle Kristukselle.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

Ja tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan
silmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja
hartaana:

— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen,
pyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.

Ja Ruudi painoi hänen kättään.

— Se kirje ei tule perille. Se kirje ei anna häntä meille takaisin.

Vaikeaa oli Ruudin selittää hänelle, minkätähden tämä oli mahdotonta.

— Nyt sinä olet talon turva, sanoi kasvatusäiti, ja siksi Ruudi tuli.


IV.

Babette.

»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit.
»Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi»,
sanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät
sanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti
heille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen
poskensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja
silmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain
kahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen
uidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin
kukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät
lihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa
oli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan
oppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi
sitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia,
jonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen
halunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli
hyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut
yläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät
unta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.

— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette
rakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt
sanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä
hampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu
pois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän
olikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä,
jota hän olisi mieluimmin suudellut.

— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut
Anettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.

Tanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru
saattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä
ensinkään ollut hänen sydämensä kukka.

Alhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä
kuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri
kolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu
päreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa
loistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka
tunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja
hauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi,
mutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin
olisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty
hänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että
siellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin
muukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin
tytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet
koskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.

Mylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti
yletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi
itsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko
putoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.

Nyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka,
rautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä
Simplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä
kulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein
paisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin
ja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu
kyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole
tilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella
kohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia,
joka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen
olevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin
kaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella
mitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin
kastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat
sypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin
olisi tullut Italiaan.

Ruudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta
myllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut
niinkuin olla piti.

Tuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen
tuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava,
ilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä
kuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään,
tuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin
taivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin
vihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä
sähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan
olento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi
puunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa
kuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän
oli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää
suuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan
sitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin
mahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen
»ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen
kohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette.
Olisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän
seisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa
monta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja
äkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja
juuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.

— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää
iltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko
putoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta
tulee hänen miehensä.

Ja Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä
hän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.

Joki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset
ojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin
sanotaan vanhassa lastenlaulussa:

    Tuli taloon myllärin,
    vaan ei ketään nähnyt,
    kissamirrin kuitenkin.

Kotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta
Ruudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan
ei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän
olisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei
ole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä
hän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa
asti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten
isä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette
niinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa
huomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista
saksalaisista kantoneista.

Ruudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella
hetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St.
Mauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta
masentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen
mielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.

— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän
itsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se
ei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri
kemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin
on kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat,
ne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä
ja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt
tuttavuutta hänen kanssaan.

Selässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku,
astui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä,
mutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä
kestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja
Babette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli
Gemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.

Reippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa
vuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri
laajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea
alppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa
Schreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan
korkealle siniseen ilmaan.

Vihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat
kotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot
olivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä
nuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole.
Elää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu.
Pääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja
te!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.

Alhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita
puutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön
lasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät,
ylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui
hänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet
tervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui
niin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen
sydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.

Taasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut
toisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä
kuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä.
Lapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi
alppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli
Babettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä
molemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut
soivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella
vaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja
hänen edessään oli Interlaken.

Se oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista
tuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut
kaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen.
Ei, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään
laaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin,
noin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin,
se oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti
muodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit
puutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja
kasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut.
Jokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja
parvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot,
jotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli
kokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti.
Talot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella;
muuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän
niityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla
tavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat
vuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava,
lumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.

Mikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä
hyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa
seppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja
ja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat
runot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat
paukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti
tässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli
tullut tänne.

Ampujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian
heidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein
onnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.

— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän
puhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo
sanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat
toiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin
tienoilla, tiesi joku heistä.

Siinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli
varma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja
rohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli
kokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin.
Babette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui
raskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.

— Tehän olette Wallisin kantonista?

Ruudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se
oli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan
hennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen
loistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin
hyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli
kotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä
hän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei
unohtanut, se tuli hänen luokseen.

Kun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin
he tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa
laukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä
rahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin
puristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan
ennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä,
ja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että
tyttö aivan punastui.

Mylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä
kaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen
matka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että
postivaunuilla.

— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.
Eihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.

— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen
näköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.

— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.

Ja myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette
vierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin
samasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä
tarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka
luottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän
ei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin
perheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja
Babettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.

Illemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien,
vanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja
tungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi
olevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia.
Vaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin
ilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen
kättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja
hauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä
puki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen
ja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette
ensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin
kunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen
tiesi Babette.

Hänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen
englantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette
kastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen
kallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa
oli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä
Interlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia,
siinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain
kahdeksantoista.

Suloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä
Babette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän
kertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten
usein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka
usein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut
huomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen
päässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat
Babette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan
niin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien
pitkäksi.

Niin, hän sanoi sen, ja hän sanoi hyvin paljon.

Hän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut
hänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.

Babette mykistyi tykkänään. Ruudi oli uskonut hänelle melkein liian
paljon.

Ja heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa,
Jungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten
vuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat
äänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa
näkyä.

— Ei missään ole niin kaunista kuin täällä! sanoi Babette.

— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy
lähteä! sanoi hän hetken perästä.

— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi
siitä hyvillään.


V.

Kotimatkalla.

Oi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä
kulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme
hopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se
tuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut
tärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se
kantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa,
harmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli
vuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat
viimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja,
— jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne
olivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia
sointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.

Äkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut
häntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea
tunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin
täytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin
pohjattomat.

— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut
kokonaan rakastetun omistaminen.

— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin
hän ei olisi puhunut sanaakaan totta.

— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea
vasemmalle, siitä on lyhempi.

— Niin, jotta putoaisimme jääkuiluun, sanoi Ruudi.

— Etkö sinä paremmin tunne tietä, vaikka tahdot olla oppaana!

— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset
matkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä
vuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea,
väittävät ihmiset.

— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut
käsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen
vanhempi.

Ja pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.

— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö
ja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.

— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut
naisen apua kiivetessäni!

Ja Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena
hänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan
ja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa
palveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä
kulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.

Lumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi
taakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa,
eikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.

Kun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku
lähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä
valonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat
niin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja
hänen rintansa lämpeni.


VI.

Käynti myllyllä.

— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen
kummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa
tavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi,
Ruudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!

Ja Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän
mukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.

— Kuinka sinä olet kaunis, pikku Ruudi! sanoi vanha vaimo.

— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä
kuitenkin hyvillään.

— Vielä kerran minä sanon, virkkoi vanha vaimo, — onni on matkassasi!

— Niin, sen asian minä uskon! sanoi Ruudi ja ajatteli Babettea.

Hän ei koskaan ollut kaivannut tuonne syvään laaksoon niinkuin nyt.

— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo
kulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne.
Minun täytyy lähteä Bexiin.

Ja Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet
otettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä.
Babette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi,
mutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri,
joka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen,
että hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän
kun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin
kertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita
kemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja
siitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita,
jotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli
huimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli.
Ruudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi
metsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä,
väkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille,
että hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin
suosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista
kuningaskotkista.

Jonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan
pesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin
syrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan
englantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen
kourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä,
»mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole
otettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».

Ja viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin
Ruudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi
ensimmäiseltä käynniltään myllyllä.

Hetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse,
ja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä
pitkin astui kyökkikissa.

— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa
hiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja
Babette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla.
Minunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan
naukunut, se olisi herättänyt huomiota!

— Mutta sen minä sentään olisin tehnyt! sanoi kyökkikissa.

— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. —
Haluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee
kihlauksesta.

Niin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut
tietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden,
kun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja
Vaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten
aina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.

Ja kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin
istui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi
kamarikissa uutisia kuljettaen.

— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis
loppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja
Babettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin
kamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet
eivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi,
»onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se
antaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi,
»mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä,
tahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui
kovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei
hän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat
molemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle;
enhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos
huoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos
ovesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla
eikä meidän pieneen Babetteen.

— Mutta mitä kaikkea sitten sanottiin? kysyi kyökkikissa.

— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä
pidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle,
niin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla
sinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella,
kultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!»
»Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi
Ruudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi
kuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!»
»Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle,
kun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi
niin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt
Vain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään
ole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin
surkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta
miestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon
kotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me
pääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja
Babette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on
oppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!

— Mutta se tekee sentään aina hyvän vaikutuksen! sanoi kyökkikissa.


VII.

Kotkanpesä.

Tunturipolulta kajahteli reipas, voimakasₑ joikuva laulu; se tiesi
hyvää tuulta ja rohkeaa mieltä. Laulaja oli Ruudi. Hän oli matkalla
ystävänsä Vesinandin luo.

— Sinun täytyy auttaa minua! Ragli tulee mukaan, minun täytyy ottaa
kotkanpoika tunturinsyrjältä!

— Ottaisit ensin ukon kuusta, se on yhtä helppoa! sanoi Vesinand. Sinä
olet hyvällä tuulella.

— Olen, sillä minä aion viettää häitä! Mutta tosiaankin, sinun täytyy
saada tietää, millä kannalla asiani ovat!

Ja pian Vesinand ja Ragli tiesivät mitä Ruudi tahtoi.

— Sinä olet rohkea jässi! sanoivat he. — Se ei käy. Taitat niskasi!

— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.

Keskiyön aikaan lähtivät he liikkeelle ottaen mukaansa seipäitä,
tikapuita ja köysiä. Tie kulki läpi viidakkojen ja pensaiden, yli
vierivien kivien, yhä ylöspäin, ylöspäin yön pimeydessä. Alhaalla
kohisi vesi, ylhäällä solisi vesi, kosteita hattaroita ajelehti
ilmassa. Metsästäjät saapuivat jyrkälle tunturinsyrjälle, pimeni
pimenemistään, tunturinseinämät miltei koskettivat toisiaan ja vain
ylhäällä korkeudessa kuulsi ilma kapeasta raosta. Aivan likellä heidän
allaan oli syvä kuilu, jossa vesi kohisi. Kaikki kolme istuivat
ääneti, he odottivat päivän sarastusta. Silloin lentää kotka pesästä.
Se oli ensin ammuttava, muutoin ei poikasen pyydystämistä saattanut
ajatellakaan. Ruudi oli kyykyllään pysytellen niin hiljaa kuin hän
olisi ollut kappale sitä kiveä, jolla hän istui. Hän oli asettanut
kiväärin eteensä laukaisuasentoon, vilkkumattomat silmät olivat
iskeytyneet ylimpään kuiluun, jonka ulkoneva kallionlohkare peitti
kotkanpesän. Nuo kolme metsästäjää odottivat kauan.

Nyt kuului heidän päittensä päällä natiseva, haviseva ääni. Suuri
liitävä esine pimensi ilman. Kaksi pyssynpiippua tähtäsi mustan
kotkan hahmon lähtiessä lentoon pesästä. Kuului laukaus: hetkisen
liikahtelivat levitetyt siivet, ja sitten Vaipui lintu hiljalleen.
Tuntui siltä kuin se koollaan ja siipivälinsä laajuudella täyttäisi
koko kuilun ja pudotessaan tempaisi metsästäjät mukaansa. Kotka vaipui
syvyyteen. Puunoksat ja pensaat rusahtelivat murskautuen linnun
pudotessa.

Ja nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen,
niiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle
kohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä
muurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin
ulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet
siihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas
kuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen
yhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla
raahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä
kiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli
ja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina
alimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta
mustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen
istuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on
pudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää,
kun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.

Tuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi,
tullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.

Nyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän
kiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi
neljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä,
sai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi
ne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin
kuluneitten saranoiden varassa.

Häälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka
nyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle.
Vaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa,
mutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän
ei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi
polyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä
portaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin
korkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi
ylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden
oksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun,
lujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt
rintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan
inhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja
linnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi
myrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää,
ja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse
kiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen
eteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.

— Nyt minä sinut tavoitan!

Ruudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja
väkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä,
pysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella
kädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä:
kahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan
lintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen
alapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan
tapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.

— Pidä kiinni! Älä usko putoavasi, niin et putoa.

Se oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi,
oli varma ettei putoa, eikä pudonnut.

Nyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen
lujalla kalliopohjalla.


VIII.

Mitä kamarikissa tiesi kertoa.

— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin
myllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton,
ja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka
säihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän
kiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti
valmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.

— Kotkanpoika! huudahti mylläri.

Babettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut
irroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.

— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.

— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on
tuntomerkkinsä!

— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.

— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen
vieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.

— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä
merkki, sen tiesi Babette.

— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin
kamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?

Ja Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.

— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät
vaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.

— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.

— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä
nuorta alppimetsästäjää olalle.

— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on
tuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet
toisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko
ei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa
ja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon
kerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!

Eivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä,
lumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin.
Jääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni.
Siinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat
kallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten
jääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut
seppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito
ratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite
ulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin
istuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui
Babetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat
monesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste,
siellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin
se kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän
ajasta, hääpäivästä.

— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, —
minä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.


IX.

Jääneito.

Kevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä;
varsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen
sillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka
väkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän
jäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän
komentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä
oikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille
patjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas
laaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset
kivellä auringonpaisteessa.

— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat;
sanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä
lumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän
nosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa
ympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin
kallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.

— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden
kuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin
jyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.

Laaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se
oli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun
rautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat
vierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.

— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi
jääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän
nauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.

— Laviini vyöryi, sanoivat ihmiset siellä alhaalla.

Mutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta,
joka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria,
täyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra.
Samassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui.
Matkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin
suurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.

— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja
hän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä
juna kiiti ohi.

— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen
jokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne
ovat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin
ne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja
hän nauroi.

— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.

— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi
sielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja
Babette. Myllärikin oli mukana.

— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön
kuljetettava.

— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä
olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja
murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois:
ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.

— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.


X.

Kummitäti.

Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja
Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten
kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään
nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli
mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että
Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä
Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa
määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia
ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti
kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten
piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.

Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven
päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä
Vernexiin, aivan Montreux'n alla.

Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden
alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat
säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens
itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta.
Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse.
Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin,
se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä
olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten
antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin
kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli
aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään
kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä
mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki
ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.

Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien
kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon
pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat
talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun
matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.

Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen
nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä
mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se
oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana
kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori
serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli
kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että
siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti
pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.

Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja,
nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla
päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret
pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä
ylösalaisin.

Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen,
ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä
permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää
kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään.
Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja
yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin,
kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan
kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita,
kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja,
‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin
rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen.
Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon
maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän
nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään
veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme
akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko
tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella
tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten.
Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.

— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi
semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli
lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli
Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta
Babette voisi lukea sen.

— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti
kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.

— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi
omaa sukkeluuttaan.

Ruudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.


XI.

Serkku.

Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän
nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä
keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut
persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut
tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli
tänne?

Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli
mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen
sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja
hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava —
oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä
maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat
tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista
englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten
olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä
— se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä
rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku
Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut,
hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen
käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle,
vastakihlatulle tyttärelle soveltui.

Siinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun
alitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä
vuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen
voima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella
puolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien
alitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin,
joka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän.
Ränni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun
päähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen
edessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui
tulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna
valkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta
kohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut
ja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui
hihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui
Babetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä —
minkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli
tämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki
valkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä
sykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon,
tunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta
ja ulvoa.

Kauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei
ollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan
alla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu,
ehkäpä tapahtuisi murha.

Babette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä
lähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.

— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis
sovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!

— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän
itki. — Mene! Mene!

— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa
olivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.

Babette heittäytyi vuoteelleen ja itki.

— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa
minusta pahaa!

Ja hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä
muuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen
ja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.


XII.

Pahoja voimia.

Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen,
viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi.
Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset
ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä,
jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa
oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.

Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa,
ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä,
että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle.
Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja
kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin.
Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän
kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.

Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän
tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut
sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana,
mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen
olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli
sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen
silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei
koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen
aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että
se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa.
Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet,
ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin
ampumajuhlilta.

— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.

— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.

— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja
kallioita.

— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän
alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen
niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani,
pysyy omanani!

— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.

— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.

— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.

— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli
tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä,
jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan,
minä en sitä juo. Juo sinä!

Ja hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.

— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin
lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet
valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan:
paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.

— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän —
anna minulle suudelma.

— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!

— Kihlasormukseni!

— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen
huulilleen, ja Ruudi joi.

Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko
maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus
on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta —
antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä,
se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo,
miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona.
Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea
kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin
luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin
silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin,
selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä
hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan
jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka
olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja
vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana,
hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi
selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan
huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään
musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet
peliään.

Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas
alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi
vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa,
kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa
hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut.
Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa,
huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa
kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja
vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.

Mutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä
kuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää
Babettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.


XIII.

Myllärin talossa,

— Kyllä noista ihmisistä on aika vastus, sanoi kamarikissa
kyökkikissalle. — Nyt ovat Babetten ja Ruudin välit rikki. Tyttö itkee,
eikä poika suinkaan enää ajattele häntä.

— Siitä minä en pidä, sanoi kyökkikissa.

— En minä myöskään, sanoi kamarikissa, — mutta en rupea sitä
suremaankaan. Voihan Babette ruveta punaisen poskiparran rakastetuksi.
Hän ei ole käynytkään täällä sen jälkeen, kun hän yritti katolle.

Pahat voimat pitävät peliään meissä ja meidän ulkopuolellamme, siihen
johtopäätökseen oli Ruudi tullut ja sitä ajatellut. Mitä olikaan
tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään tuolla ylhäällä vuorella?
Olivatko ne näkyjä vaiko kuumehoureista unta? Hän ei ollut koskaan
ennen ollut kuumeessa eikä sairaana. Samalla kuin hän tuomitsi
Babetten, oli hän luonut katsauksen omaan itseensä. Hän ajatteli
sydämensä villiä metsästystä, kuumaa »Föhniä», joka siellä hiljan
oli raivonnut. Saattaisiko hän ripittää Babettelle kaikki, jokaisen
ajatuksen, joka kiusauksen hetkellä saattoi kehittyä hänessä teoksi?
Hän oli kadottanut Babetten sormuksen ja juuri tämän menetyksen avulla
oli tyttö voittanut hänet takaisin. Saattoiko tyttö ripittää itsensä
hänelle? Ruudin sydän oli pakahtumaisillaan, kun hän ajatteli häntä.
Niin monet muistot nousivat: hän näki hänet ilmielävänä, hymyilevänä,
tuon hylätyn lapsen. Moni rakkaudensana, jonka tyttö sydämensä
kyllyydestä oli hänelle lausunut, välähti päivän pilkkeenä Ruudin
sydämeen, ja pian vallitsi siellä täysi auringonpaiste mitä Babetteen
tuli.

Hänen täytyi voida ripittäytyä Ruudille, ja hänen piti se tehdä.

Ruudi tuli myllylle. Ripittäytyminen alkoi: se alkoi suudelmalla ja
päättyi siihen, että Ruudi oli vikapää, hänen suuri vikansa oli, että
hän oli saattanut epäillä Babetten uskollisuutta, ja se oli miltei
sietämätön teko hänen puoleltaan. Sellainen epäluulo, sellainen
kiihtyminen saattoi syöstä heidät molemmat onnettomuuteen. Niin, aivan
varmaan! Ja sentähden piti Babette hänelle pienen saarnan. Se huvitti
tyttöä itseään suuresti, ja se puki häntä erinomaisesti; siinä asiassa
Ruudi kuitenkin oli oikeassa, että kummitädin sukulainen oli suupaltti!

Babette oli päättänyt polttaa sen kirjan, jonka englantilainen oli
hänelle lahjoittanut; hän ei tahtonut omistaa siruakaan, joka saattoi
johdattaa englantilaisen hänen mieleensä.

- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he
ymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.

— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että
suurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään
pilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?

— Ei kumpaakaan! sanoi kamarikissa. — Se on aina varminta.

Ruudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin
päivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.

Mutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa.
Kummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että
vihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri
vaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä
kummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä
häälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen.
Päivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa
Villeneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla,
että kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.

— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei
koko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.

— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu
ankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita
riippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä
sitten lähdetään matkalle.

Niin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran
kihlattuina yhdessä myllyllä.

Ulkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret
lauloivat: paras tapahtuu!


XIV.

Öisiä näkyjä.

Aurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten
vuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita
alppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt
menojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat
aavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten
vuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä,
samoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne
laskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla,
samalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta,
joka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen
kieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli
piirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen
lumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön
näkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan,
laumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän
saapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta
revityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa
järveä kohti.

— Häävieraat tulevat! kuului laulunhuminana ilmasta ja vedestä.

Ulkona oli näkyjä, sisällä oli näkyjä. Babette näki ihmeellisen unen.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa
jo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette
oli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli
hänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen
sanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten
täytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja
Babette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli
synti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan
yksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen
hiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän
näki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän
ei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan,
sillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen
metsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä
tavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan
kauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa
kuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se
olisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut,
paras mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei
tunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään
tunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!

Babette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi
nähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta,
jota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan
hän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni
varjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta
pian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin
kauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.

Ruudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian
lähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri
myöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja
rehellinen sielu.

— Nyt me olemme herroina talossa! sanoi kamarikissa.


XV.

Loppu.

Ei vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat
Villeneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen
nojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä
ulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse,
pitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli
harmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni
saari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin
kukkavihko järvessä.

— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli
taasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua:
rannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei
näkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat
veneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.

Airot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin
taipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä,
joka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse
hempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata.
Vanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi
molemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa
vain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.

Ruudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat
pienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan
silmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko
maailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät
sinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut
loppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut
läpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi
oli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa
kuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne
tummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se
viittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat
hehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet.
Tällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet
nähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän
noustessa taivaanrannan takaa.

— Näin paljon kauneutta, näin paljon onnea! sanoivat molemmat nuoret.

— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen
iltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä
olenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki
nyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut,
kuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi
taasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään
sanomattoman hyvä, Babette!

— Minä olen niin onnellinen! sanoi tyttö.

— Enempää ei maailma voi minulle antaa! huudahti Ruudi.

Ja iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta.
Kullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.

— Jumala antakoon sinulle ihanimman ja parhaimman! huudahti Babette.

— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä
olet omani, oma pieni suloinen vaimoni!

— Vene! huusi Babette samassa.

Vene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti
pois saaresta.

— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan
saappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.

Kylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä.
Ruudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään
kultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli
kadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan,
muodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas
jäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi
putoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein.
Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin
pitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut
hymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka
kerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan
kuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta
polvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä,
vuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja
läpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja
läpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli.
Lyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.

— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. —
Minä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt
suutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!

Ja Ruudi katosi kirkkaaseen, siniseen veteen.

Oli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet
katosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.

— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti
ylhäältä äärettömyydestä.

Ihanaa on lentää rakkaudesta rakkauteen, maasta taivaaseen.

Katkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton
katoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa,
epäsointu sulaa soinnuksi.

Sanotko tätä surulliseksi tarinaksi?

Babette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma.
Maissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella.
Ilta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä.
Yksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma
oli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja
Savoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden
vyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät
pian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen
viinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta
pimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia
massoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne
välähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan
kaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät
olennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.

— Missähän Ruudi ja Babette ovat tässä jumalanilmassa! sanoi mylläri.

Babette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan
huudoista ja Valituksesta mykkänä.

— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on,
niinkuin silloin jäätikön alla!

Hänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta
ja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen
kuiluista.

— Jääneito on taasen ottanut hänet!

Taasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla
lumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan
jäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen
kalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.

— Minun! sanoi hän ja taasen vallitsi yö ja pimeys ja tulviva sade.

— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun
meidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä
haparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.

Ja Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän
löysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä.
Hän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain
tapahtuisi hänelle ja Ruudille.

— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun
uneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi
katkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä.
Sen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat,
viimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi
minulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin
tuskan vallassa.

       *       *       *       *       *

On kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa
versoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin,
huvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset,
yli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se
menee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita,
he tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä
on katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen
saaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen
morsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen
kuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen
epätoivoinen huuto».

Mutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä
luona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa
likellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta
kastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi.
Hän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne
ylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti
vaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.

Ruusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka
sydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua
meille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin
Babettelle hänen unessaan.



PERHONEN


Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun
kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen
istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun
hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta
oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi
päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he
tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet
nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät
rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? —
aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy
omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois
lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään
pisimmälle.

— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain
vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä
sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä
kosimaan.

Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli
kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole
mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen
kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän
enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.

Oli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.

— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä
rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan
haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen
luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian
haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian
porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku.
Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat
tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi
tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti
eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului
niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin
kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta
samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli
kuihtunut kukka.

— Kuka tuo on? kysyi hän.

— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.

— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi
tiehensä.

Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä
oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän
pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!

Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut
päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta
mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli.
Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja
poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen
nurmikkoon mintun luo.

— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu
kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu.
Hänet minä otan!

Ja sitten hän vihdoin viimein kosi.

Mutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:

— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha,
me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei!
Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!

Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä
niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.

Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen
pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää
ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin
rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta
sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä.
Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla
päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»

Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja
hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet
säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.

— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. —
Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa
kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti
itseään.

— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.

— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he
seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.



PSYKE.


Päivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun
kirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin
se tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se
vuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää
maapalloamme.

Kuulepa yksi sen tarinoista!

Tässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille
»vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa.
Tämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon
on siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan
kuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli,
niinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien
keskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä
kultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona.
Kirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät
kynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi
kirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman
suurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä
Michelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä
käymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä
kunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista
ei silti huomata eikä tunneta.

Pienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut
temppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän
oli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään,
toiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle,
että hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri,
hän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli
savesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut
mitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se
nähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.

— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi.
Mutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää,
et nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää
nauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua
kokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja
maailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!

— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan!
sanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.

Niin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa
ja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan
huvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut
sanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma,
mielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa
muiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen
tavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän
näki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän
viipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia
sitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa
paisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa,
suurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia
teoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi
äärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili
hänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin
aina, särki mitä oli tehnyt.

Eräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa
on monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki
veistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen
puutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat
kallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta,
missä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori
tyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin
ihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään!
Rafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin,
siellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.

Hänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin
köyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas
nuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän
tyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät,
jotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos
ilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat
tunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!

Savi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin
valkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken
herätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se
oli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla.
Pullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut
sen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä
tuli Psyken kohota esiin.

Eräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään,
se ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle
saapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan
päähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin
tilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat?
Nuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin
olisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka
hän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet
ilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata,
tuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se
katse nosti, aateloi ja — murskasi.

— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän
sanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat
myöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on
valmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.

Uusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo
ja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ
edistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli
käynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi
piirteiksi.

— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on
rakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa!
Se, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on
kuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä,
vihkimystä elämään!

Marmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia.
Mitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö.
Vähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi,
ihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi
muuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke,
huulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut
nuoren kuvanveistäjän sydämessä.

Tähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen
mitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen
poskillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan
teostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.

— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet
ystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.

— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää
tulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala
on suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon
aatelissyntyisen.

Ja hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen
Hänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka
seisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun
auringossa.

Hän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän
neidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä
viemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli
valmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä
delfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja
raikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin,
jonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat.
Koreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa
ja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina
ja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he
tuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin
ylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli
kahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia
ja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan
hengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen
herra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun
he olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään
taiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä
hänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi
signoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.

Signora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään
kirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa
sielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten.
Yksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti
tuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi
sanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä
tulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen
edessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli
hymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut
märkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet
kalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.

— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle
selkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä
käärmehiuksisissa kasvoissa.

Voimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle.
Kuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan,
tarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata
kauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut
Angelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin
ottein hänen käsivarteensa.

— Oletko tullut hulluksi? Mitä sinä teet?

He painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori
taiteilija tuolille.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Angelo. — Rauhoitu! Puhu!

Mutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo
voinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.

— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki
ihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu!
Ota pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta
tohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan
prinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa
toista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi,
elämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin
kauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee,
makaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit
sanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille
soveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi.
Minä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan,
rupea ihmiseksi.

Ja hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä.
Tuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut
muutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä,
mihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän
seurasi tänään Angeloa.

Rooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä.
Se oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria
keltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä,
osittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi
syvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu
paloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä
paistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli
sitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.

Iloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin
vähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin
kitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta
roomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina,
tuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta!
Niin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja
hentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.

Kuinka tänä päivänä olikaan kuuma, kuuma auringon laskettuakin! Tulta
veressä, tulta ilmassa, tulta joka katseessa! Ilma oli tulvillaan
kultaa ja ruusuja, elämä oli kultaa ja ruusuja!

— Nyt sinä olet kerrankin mukana! Antaudu nyt virran vietäväksi, sekä
sisällisesti että ulkonaisesti.

— En milloinkaan ole ollut niin terve ja iloinen, sanoi nuori
taiteilija. — Olet oikeassa, kaikki olette oikeassa: minä olin narri,
uneksija. Ihminen kuuluu todellisuuden eikä mielikuvituksen maailmaan.

Laulun ja kitaran soidessa lähtivät nuoret miehet tuona tähtikirkkaana
iltana osteriasta kuljeskelemaan pikkukaduille. Molemmat hehkuvat
neilikat, Campagnan tyttäret, olivat mukana kulkueessa.

Angelon huoneessa, missä oli huiskin haiskin luonnoksia, pois
viskottuja lehtiä ja hehkuvia, aistillisen upeita kuvia, hiljenivät
äänet, mutta eivät silti menettäneet tulisuuttaan. Monella lehdellä
lattialla nähtiin piirustus, joka aivan muistutti Campagnan tyttäriä
erilaisissa voimakkaan kauniissa asennoissa, ja kuitenkin olivat he
itse paljon kauniimmat. Kuusihaarainen kynttiläjalka antoi kaikkien
sydäntensä palaa ja loistaa. Ja sisältäpäin paloi ja hehkui ihmishahmo
jumaluutena.

— Apollo, Jupiter, teidän taivaaseenne ja loistoonne minä kohoan! Minä
luulen, että elämän kukka tällä hetkellä puhkeaa sydämessäni.

Niin, se puhkesi — taittui, putosi, ja ilkeä, pyörryttävä höyry kiiri
ilmaan, häikäisten näön, samentaen ajatukset. Aistimen ilotulitus
sammui, ja tuli pilkkosen pimeä.

Hän pääsi kotiin, istuutui sänkynsä laidalle, kokosi ajatuksensa. Hyi!
kajahti hänen omasta suustaan, hänen sydämensä syvyydestä. Sinä kurja,
pois! alas! Ja hänen rinnastaan pääsi tuskan huokaus.

Pois, alas! Nämä tytön sanat, elävän Psyken sanat kajahtivat hänen
rinnassaan, kajahtivat hänen huuliltaan. Hän nojasi päänsä tyynyjen
varaan; ajatus kävi sameaksi, ja hän nukkui.

Päivän koittaessa hän karkasi ylös, kokosi uudelleen voimansa. Mitä
tämä oli? Oliko kaikkityyni unta? Tytön sanat, käynti osteriassa, ilta
Campagnan tulipunaisten neilikkain seurassa — oliko se ollut unta? Ei,
kaikki oli todellisuutta, jota hän ei ennen ollut tuntenut.

Purppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen
ja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden
kuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut
saastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui
hän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut
katsella teostaan.

Äänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän
päivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan
tietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.

Kului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki
tuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta,
menevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan
tuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla,
laahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo,
jota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen
päälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.

— Pois, alas! kuului lyhyt hautapuhe.

Tähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa
raskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon
kuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun
hän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui
luostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui
kirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta
Jumalassa.

Ja sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan
maahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia,
kuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi
hän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle
ollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen
hekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä
ystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä
käärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!

Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen
ja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se
rauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.

Veli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi
lujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti
maailman ja meni luostariin.

Millä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten
pyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän
kirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä
rististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi
pienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan
Rooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin,
näki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore,
ruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat,
niin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei
koskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä
lumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet
ilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja
kauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!

Niin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi
palata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja
monia.

Sisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen
täytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin
leimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin,
pahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha
tuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana
kuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa
ikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme,
jumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä
meidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti,
että hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla,
kohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan
maailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.

Eräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi
hänet.

— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt
onnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi
hänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue
vertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti
totuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno
itsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan,
niinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta,
mielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?

— Mene pois minun luotani, saatana! sanoi munkki ja läksi Angelon luota.

— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet
tänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän
otti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja
tuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää
pystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon
lohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä,
niinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita
ajatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus,
niinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä
katsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön,
rasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme
aavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme,
kuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!

Ja kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla,
polvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei,
ruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.

Kuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä
näytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä
ajatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet
pois.

— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni.
Salaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen
oma.

Ja jumalvoima hänessä kärsi ja kamppaili.

— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle
usko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa;
minulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus,
Psyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin
kuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse
haudasta.

Tähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran
sammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat.
Väräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen
mitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä
soi uskovaisen rinnassa.

— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa?
— Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä
minuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi —
voiman, kirkkauden, rakkauden ihme!

Hänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon
helähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui
maahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten
vainajien tomua.

Vuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien
ennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha
ja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin
hautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja
sisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.

Vuodet kuluivat.

Nikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään.
Pääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän.
Hänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä
oli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä
hänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan
molemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko
liikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä
silmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä
kerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja
kaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet
olivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko
juoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.

Oli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä
kirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena,
raikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.

Sillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin
jäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa;
nuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava
hautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli
näkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä
enemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen
siivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä
ruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken
hahmo.

— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos!
sanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,,
kukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti.
Se tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen
heikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut,
pyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen
parhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen
jumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee
vainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi
tänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.

Kirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä
Psykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään
autuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.

Kaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti
tietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun
muistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.



ETANA JA RUUSUPENSAS.


Puutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja
niittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä
puutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä
oli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.

— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen
toimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään
pähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.

— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko
kysyä, koska se tulee?

— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee
odotusta jännittäväksi.

Seuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla
auringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja
puhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi
puoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.

— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään
edistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!

Kesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja
nuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi.
Ruusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.

Nyt alkoi uusi vuosi ja ruusut tulivat esiin ja etana tuli esiin.

— Nyt te olette vanha ruusupuu, sanoi etana. — Teidän on kohta
laittauduttava pois. Te olette antanut maailmalle kaikki, mitä teissä
oli. Onko se ollut minkään arvoista, sitä kysymystä minä en ole ehtinyt
ajatella. Se vain on selvää, että te ette ole tehneet vähintäkään
sisällisen kehityksenne hyväksi, muuten te olisitte tuottanut jotain
muuta. Saatatteko sitä puolustaa? Pian te kasvatatte pelkkiä risuja!
Ymmärrättekö mitä minä sanon?

— Te peloitatte minua, sanoi ruusupensas, — sitä en ole koskaan tullut
ajatelleeksi.

— Ei, te ette tosiaankaan ole koskaan syventynyt ajattelemaan! Oletteko
koskaan selvittänyt itsellenne, minkätähden te kukitte ja minkätähden
kukkiminen tapahtuu. Miten ja millä tavoin!

— En, sanoi ruusupensas. — Minä kukin iloani, sentähden etten voinut
tehdä toisin. Aurinko oli niin lämmin, ilma niin vilvoittava, minä join
kirkasta kastetta ja väkevää sadetta. Minä hengitin, minä elin! Maasta
nousi minuun voima, voima tuli ylhäältä, minä tunsin onnea, alati
uutta, alati suurta, ja sentähden minun täytyi aina kukoistaa. Se oli
minun elämäni, minä en voinut muuta.

— Te olette viettänyt mukavaa elämää, sanoi etana.

— Se on totta! Kaikki annettiin minulle, sanoi ruusupensas, — mutta
teille on annettu vielä enemmän. Te olette noita miettiviä, syviä
luonteita, noita runsaslahjaisia, jotka hämmästyttävät maailmaa.

— Sitä en ensinkään aio tehdä, sanoi etana. — Maailma ei liikuta
minua! Mitä minulla on tekemistä maailman kanssa? Minä olen itselleni
tarpeeksi ja minulla on sisälläni tarpeeksi.

— Mutta eikö meidän kaikkien täällä maailmassa pidä antaa parastamme
muille? Tuottaa mitä me voimme? Niin, minä olen vain tuottanut ruusuja
— mutta entä te? Te, joka saitte niin paljon, mitä te olette antanut
maailmalle? Mitä te annatte sille?

— Mitäkö minä olen antanut? Mitäkö minä annan? Sylkäisen, siinä kaikki!
Se ei kelpaa mihinkään! Se ei liikuta minua. Kasvattakaa te ruusuja,
pitemmälle te ette pääse! Kasvattakoon pähkinäpensas pähkinöitä,
antakoot lehmät ja lampaat maitoa. Jokaisella on oma yleisönsä, minulla
on yleisöni omassa itsessäni! Minä vetäydyn itseeni ja sinne minä jään.
Maailma ei liikuta minua.

Ja sitten etana Vetäytyi kuoreensa ja kittasi sen umpeen.

— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi
parhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta
ulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen,
mutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani
pantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet
autuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua
onnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!

Ja ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan,
maailma ei liikuttanut häntä.

Ja vuodet kuluivat.

Etana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan
muistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia
ruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät
kuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.

Luemmeko tarinan uudestaan?

Se ei siitä muutu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita VII" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.