Title: Seetrien alla : Romaani
Author: Bordeaux, Henry
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seetrien alla : Romaani" ***


SEETRIEN ALLA

Romaani


Kirj.

HENRY BORDEAUX


Suomentanut

J. Hollo



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Jamile seetrien alla.

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.
    I. Bšarressa.
   II. Khalil Khuri.
  III. Seetrien alla.
   IV. Kisat.
    V. Vuorella.

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.
  Khalil Khurin kertomus.
    I. Kihlajaiset.
   II. Karkelot seetrien alla.
  III. Morsiamen-ryöstö.
   IV. Akkarin mailla.
    V. Hunnutettu Jamile.
   VI. Haukkajahti.
  VII. Omarin yrttitarhoissa.
 VIII. Tripolissa.
   IX. Haukat ja viiriäinen.
    X. Suvun tuomio.
   XI. Jamilen sydän.
  XII. Viimeinen kohtaus.

KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA.
    I. Muntaha.
   11. Jamilen hauta.



JAMILE SEETRIEN ALLA.


Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile —
tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta —
merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä;
minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä,
joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin
liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon
laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun,
päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on
valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään
ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken
valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja
traagillista rakkauttansa.

Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä
kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee
ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään
romaania, vaan samoinkuin _Kuolleessa talossa_ ja _Michelangelonkadun
haamussa_ todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole
keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa,
jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen
ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista
monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat
muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla
tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin
seetrimetsän rajalla.

Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden
juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan
kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen
uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota
ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja
heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin
kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen
vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven
ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu
kolmentoista vuosisadan aikana.

Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama
lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka
sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia
kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät
Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta,
Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa.
Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset
työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr
Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes
Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia,
rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni
vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät
heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa:
eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He
olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät
heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien
tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin,
Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen
kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan
ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla
itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään
muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan
silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia
jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin,
kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa,
Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja
sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa,
että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin
kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan
naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin
_varsoiksi_. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren
tai Oisen rannoilta.

Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja
uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin
ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä
tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät
paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja
niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin
saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen
valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen:
sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut
ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut
niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri
kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.

Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita,
maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli
yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka _Tuhannen
ja yhden yön_ palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi,
ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan
lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos
merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet
ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte,
Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt
omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin
allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.

Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan
rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen
verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien
työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi
kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain
valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun
Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa
ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin
druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen
kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa,
koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat
kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat
hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden
ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat
aikaan kaameata kostomusiikkia.

Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on
sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista
vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä,
joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen
vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden
alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta,
joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin
vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta...



ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.



I.

BŠARRESSA.


Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan
siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa
näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin
sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden
kanssa?

— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa
mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu
malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat
verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.

Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin
Beirutissa, vieläpä jo _Lotuksen_ kannella, ennen laivaveneeseen
astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan
valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän
tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven
rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin,
tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni
vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut,
jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle
punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen
viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan
majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa,
synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen
Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä,
muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa.
Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun
saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja
esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy
ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat
lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja
raskaasta sametista irroittuen.

— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan
korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa
ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein
huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan
Tripolista seetrien keskitse.

»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat
nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen
prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen
saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti
minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en
ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja
voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin
rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien
tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään
hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa
tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa
muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva
tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo
kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity
linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen
karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin
Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonka
_noriat_, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut
tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran
rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja
merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka
uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka
varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville
uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa,
Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana
sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin
linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä
todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen
koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa,
johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin
ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko
komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus
ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva
Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn
sinivihreiden vetten yläpuolella...

Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia
kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin
rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota
huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella
häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon,
näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään
vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen,
ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka
seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on
nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea
mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli
lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa,
illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan
solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää
dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen
kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.

Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja,
johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen
lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka,
jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta.
Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin
hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla.
Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen
kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista
ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden
tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja,
jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset.
Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä
näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden
hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren,
kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden
luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin
mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden
lyhytaikaisuutta...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä
kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie
kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen,
oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua
katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia.
Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin
arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta
vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä,
äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin
puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut.
Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden,
paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin
veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma
sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti
— maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan
— yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen
muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin
sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.

Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa,
jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan
vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin
(nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa,
jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien
patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko
kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma
vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin,
hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän
on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan
noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä,
samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina
arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.

Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle
tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen;
libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä
syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta
asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka
Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa
talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää
ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat
somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat
vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä
puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä
kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin.
Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.



II

KHALIL KHURI.


Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen.
Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla:
läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät
heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja
jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman
palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella
kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu
lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista
siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa
pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan.
Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita
itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja
riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä
piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.

Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia
saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina
ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen
henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.

— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole
käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.

Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä
vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste
katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain
sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu
arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli
yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus
ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja
kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal.
Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit
luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet
oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet
olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei
kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui
se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja
nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan
jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta.
Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän
selitti minulle:

— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä
vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan
maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri
lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen
omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen
ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän
rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa,
lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus
on valmis. Me olemme sukulaisia.

Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen
upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan
siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä
odottamassa.

Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta
kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin
levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja
levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin
lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat
niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja
helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä
vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt
sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus,
huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet,
joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta.
Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin.
Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin
polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat,
pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin,
hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin
kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan
ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset
kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään
väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta
tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja
heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa
kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden
huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä
ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten
hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja
huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta
syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin
hevoset ovat verrattoman kauniita.

Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä
sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi
tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.

— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä
piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.

Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil
Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli
päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva,
oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa.
Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät
pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti
ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.

— Niin, vastasi hän, se on Selman sukua. Mutta te ette ole Selmaa
tuntenut.

Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan
jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua,
joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän
salaperäisen selityksen:

— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä
hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä
käsivarrellaan.

Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu
voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän
kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan
minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen
kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi
samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli
syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja
minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät
lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.

— Jamile? toistin minä. Kuka oli tuo Jamile?

Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut
tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka
oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa
kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen
nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet
minulle vastaamasta.

Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt
olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen
vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian
kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla,
polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan
lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko
jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä
tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti
mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala
joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan
hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen
reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää
ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi
samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten
vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden
varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri
osoitti niitä juhlallisin elein:

— Seetrit!

Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä
sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella
ympärilleni.



III

SEETRIEN ALLA.


Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset
elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat,
puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi
luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina
ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja
profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa
vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä
tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution
maiseman yläpuolella, siivet levällään.

Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen
muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista
ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti
kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria
oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani
yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua
syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin
saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa
majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa
aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija
oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin.
Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden
puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret
ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin
niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta
eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset
pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine
juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille
kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine
suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja
puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä
olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet
oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka
tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia
muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni
suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen
menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia
uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan
olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella;
joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!

Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin
kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien
luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei
kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli
kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä
Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden
ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien
jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin
epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin
talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen
avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina
keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian,
jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli
siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä,
ja siellä hän kirjoitti ne _Itämaa-matkan_ sivut, joissa palautti
mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla
rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa
pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt
viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen
tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka
nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni
kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa.
Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä
viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan
niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut
erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä
nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä,
joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta
poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras
kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?

Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla.
Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi
kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin
takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota
en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan
kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko
aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea
oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja
kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena,
kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies
näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin
hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta
joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena
hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan,
ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko
ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat,
että arvelematta lausuin osaaottavasti:

— Ystäväni, mikä teitä vaivaa?

Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta.
Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!

— Tässä se tapahtui. Mutta muuria ei ollut.

— Mutta onhan muuri ikivanha, huomautin minä.

— Ei, muuria ei ollut, ja Jamile makasi tuossa, pitkänään.

Yhä tuo salaperäinen Jamile!

— Onko siitä pitkä aika? uskalsin tiedustella.

— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En
ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin
monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.

Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä
tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen
tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan
ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja
tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi
sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?

— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan.
Lähdettekö kerallani?

— Vuori on korkea, ja minä en ole enää nuori.

— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle
huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden
yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.

— Mitä hyvää olisikaan menneisyyteen palaamisesta?

— Te ette voi enää elää, ellette saa niin tehdä.

— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja
kohtuus, että saatte siihen tutustua.

Sitten hän kertasi itsekseen, muisteloonsa vaipuneena:

— Mutta muuria ei silloin ollut.

Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei
tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi
meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden
ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat
Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna
pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos
vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella
tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.

Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta
auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle
vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme
taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme
olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan
tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman
pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka
aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein
ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa
ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme
selvästi viheriät säteet.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa
jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava
Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä
arvoituksenomaiset sanat:

— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona
nousin seetristöön.

Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä
punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?

Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle
tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut
ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti
pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa
Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle,
seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten
välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa
hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja
pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi
haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet
keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä
huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin
ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina
kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät
sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii
heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi.
Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät,
puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja
huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.

Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti
vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin,
että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia
näpistelijöitä.

— Ei senvuoksi, sanoi hän minulle.

Sitten hän lisäsi, hetken vaiti oltuaan:

— Ne olivat tässä silloinkin.

Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa,
niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin.
Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja
huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut
Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa
kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti
minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt
varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de
Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He
nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»?
Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt
pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän
suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni
omituista vanhusta koskevia selityksiä.



IV

KISAT.


Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli
meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta
tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro,
joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä
yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan.
Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista
pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme
astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti
meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle.
Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu
samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras
on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla
katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä
erioikeudesta.

Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset
heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat
syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti
epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi
ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon
kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan,
fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai
kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja
päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty
mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen,
ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai
lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan
suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät,
kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla
alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman
soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään
liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin,
varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin
molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin,
posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.

Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen,
paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa
puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän
kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa
helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi
pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja
koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä
jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen
sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen
uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan
kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään
altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen
olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen
määräämäänsä poljentoa.

— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen
nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin
keskuudessa.

Sitten hän lisäsi syvämietteisesti:

— Tanssi ei tiedä mitään uskonnosta.

Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain
kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten
keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään
tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä
toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi
tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin,
jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta
vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet
lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva,
kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät,
ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit
näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen
aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja
majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut
taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi
maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään
asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten
siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo
puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.

Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja
minua huvitti ehdättää ennen häntä:

— Tanssiko Jamile paremmin? kysyin minä viattoman näköisenä.

Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän
sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:

— Tuo ei olisi kelvannut hänen palvelijattarekseen.

Millainen prinsessa olikaan ollut tuo Jamile?

Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat
vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä
kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan
huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun,
pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat
sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan.
Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan
sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat
inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin
sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.

Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon
jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia
pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja,
— siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja
suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa
ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat
nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko
sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi
juotiin olutta tai arrakkia.

Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton:
lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja,
kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää
liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja
hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen
kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia,
jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia
hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin
päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian
jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien
kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.

Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle,
tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle
Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin
elämänvaiheista.

— Meidän sukumme ovat samaa alkujuurta, selitti hän. Mutta minä en
tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan
sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha,
on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa;
hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät
ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli,
Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen
sisarensa...

— Jamilen?

— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä
merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun
ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on
menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin
hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan
siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin
väitetään. Enempää en asiasta tiedä.

Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan
minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan
helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan...



V

VUORELLA.


Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja
minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain
kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi,
joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä
joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki
uhritiensä omin jaloin.

Me kuljimme seetrien ohi, joiden juhlallinen kokouspaikka sijaitsee
kaksi tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Niiden luo ehdittyä on
lähdettävä pitkin polkua, joka on vaivoin erotettavissa, uraa, joka
johtaa maanvieremien halki ja näyttää toisinaan puhkovan kallioita.
Ratsumme tekivät ihmeitä. Me jäimme satulaan, mutta toiset ratsut
jätettiin tielle erään fellahin hoiviin, lukuunottamatta tyyntä ja
leppoisaa aasia, joka kuljetteli taakkaansa nuoren kuolemaantuomitun
rinnalla. Dahrel-Kadibin solaan ehdittyä saavutetaan kapea tasanne,
joka huomaamatta kohoten johtaa vuoren laelle. Me kuljimme matkan
loppuosan jalan, koska ratsumme upposivat hankeen. Huipulle ehdittyämme
saimme korvauksen ponnistuksistamme. Katse kohtaa toisaalla sinisen
meren vaihtelevine rantoineen, Batrunin ja Tripolin väliset punaiset
rantakalliot ja onnellisen Akkarin lahden rusottavat hiekkarannat;
toisaalla leviää Bekkan hedelmällinen tasanko hohdellen jo kypsyneiden
vehnä- ja kauravainioittensa kullassa ja leviten mieluisasti Libanonin
ja karun ja villin Antilibanonin välimaalla. Pohjoisessa häämöttävä
sinipunerva Ansarijen vuorijono osoittaa niitä maita, joissa asuvien
allaniittien uskonto ja tavat ovat yhä vielä salaperäisyyden verhoamat.

Mutta suottahan viivyn näissä matkamiehen vaikutelmissa. En ole
kumminkaan niitä suotta tähän merkinnyt. Niiden tehtävänä on olla
kehyksenä ja tutustuttaa lukijaa maroniittien maahan ja tapoihin, jotka
kumppanini otaksui liian tunnetuiksi pitääkseen velvollisuutenaan
niitä kuvailla. Tämä Khalil Khurin keralla viettämäni päivä on
jättänyt mieleeni erinomaisen selvän muiston. Me palasimme vasta
illan tullen pysähdyttyämme matkallamme kaksi kertaa pitkäksi
ajaksi, ensimmäisen kerran Dahr-el-Kadibin solassa, missä nautimme
aamiaisen — ja millaisen aamiaisen: isäntäni oli varustanut tavallisen
suuruksen lisäksi kalkkunan ja pari kanaa tarhastansa, Kadiša-joen
kaloja ja kaikkia tasangon hedelmätarhojen hedelmiä — toisen kerran
seetristössä, palatessamme. Niin hän kertoi minulle Jamilen koko
tarinan, milloin ratsun selässä, kun tie ei ollut aivan huono, joten
voimme ratsastaa vieretysten, milloin mainitsemieni pysähdysten aikana.
Minä kehoitin häntä kertomaan, ja pitkäaikaisen vaitiolon rikkominen
tuntui hänestä itsestään helpotukselta. Jätän nyt sananvuoron hänelle,
jotten sopimattoman asiaanpuuttumisen nojalla tärvele tätä herkkää
ja murheellista kertomusta, jota hän toisinaan höysti sananlaskuilla
arabialaisten kertojien tapaan. Mutta tavannenko hänen äänenpainonsa?
Seitsemänkymmenen vuoden ikäisen vanhuksen kertoman tarinan luulisi
kuulostavan vanhanaikuiselta ja järjettömältä. Mutta hän kertoi
kerrottavansa jälleen henkiin heränneen nuoruuden kiihkein tunnoin.
Hän löysi puolen vuosisadan kuluttua sydämestään entisen tunteen,
sen ainoan tunteen, joka oli tuonut hänen sydämeensä hurmiota
jättäen sen vaille onnea. Ja tämä ikävuosista saatu voitto oli
omituisen liikuttava. Siten hän mitä ihmeellisimmällä tavalla osoitti
kunnioitustaan Jamilen kielletylle intohimolle...



TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.

Khalil Khurin kertomus.



I

KIHLAJAISET.


Minä olin Jamilen sulhanen. Uskon, että vanhempamme olivat jo aikoja
sitten asiasta sopineet. Hänen äitinsä ja minun äitini olivat hellästi
toisiinsa kiintyneet ja voivat viettää kokonaisia tunteja keskustellen
toistensa kanssa pienistä talousasioista, juoden marjamehuja ja
maistellen makeisia. Minä olin menettänyt isäni Deir-el-Kamarin
verilöylyssä ollessani tuskin kahdeksan vuoden ikäinen. Myöhemmin
sain kuulla hänen sinne lähteneen, koska edeniläinen Josef Karam,
maroniittien johtaja, joka oli pikemmin munkki kuin sotilas, oli
nukahtanut Kesruaniin sen sijaan että olisi rientänyt druusien
uhkaaman kaupunkimme avuksi, ja isäni ei palannut siltä retkeltänsä.
Vanhempiemme pellot ja niityt rajoittuivat toisiinsa vuoristossa.
Toisinaan vuohet ja lampaat eivät rajoista välittäneet, mutta jos
laumain kaitsijat valittivat asiasta isännilleen, heille vain
naurettiin. Naapuruussuhde muodostuu vain harvoin sellaiseksi.

Hänen isänsä piti minua kuin omana poikanaan, kenties siitä syystä,
ettei minulla enää isää ollut. Rašid-el-Hame oli mahtava ja
kunnioitettu šeikki, jonka käskyjä ei ollut hyvä mennä rikkomaan.
Hän johti taloansa ja talonpoikiansa oikeamielisesti ja komeasti.
Sen seikan, että hän suhtautui kärsivällisesti karjamme aiheuttamiin
vahinkoihin, otaksun johtuneen minua koskevista suunnitelmista, sillä
tavallisissa oloissa hän vaati oikeuksilleen täyttä tunnustusta. Tulin
tuon tietämään eräänä päivänä — kauheana päivänä.

Butros, hänen vanhempi poikansa, oli täsmälleen ikäiseni, vaikka
olikin kooltaan, voimiltaan ja päättäväisyydeltään minua melkoisempi.
Me olimme kuin veljekset. Ihmisellä on useinkin veljenään henkilö,
jota äiti ei ole synnyttänyt. Me leikimme yhdessä, ratsastimme,
metsästimme, ammuimme pyssyllä ja pistooleilla. Hän oli minua notkeampi
ja voimakkaampi; vain opinnoissa pääsin etusijalle, mutta silloisissa
oloissa ei kirjallinen sivistys suuria merkinnyt. Minullakin oli
siitä vain se hyöty, että aloin käsittää kaikkea nurinkurisesti.
Butros suojeli minua samoinkuin sisariansa Jamilea ja Muntahaa ja
pientä veljeänsä Mikhaelia. Suojeleminen oli hänen halunaan samoinkuin
johtajana-oleminen. Hän osoitti jo poikaiällään sitä käskemistaitoa,
aloitekykyisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka luo päälliköitä.

— Jamile on oleva sinun vaimosi, selitti hän minulle eräänä päivänä
minun saavuttuani viidentoista vuoden ikään ja Jamilen täytettyä
kymmenen.

Niin sovittiin siitä, että Jamile tulisi vaimokseni. Eikö hän ollutkin
jo sisareni? Sellainen asian edelleenkehittyminen olisi varsin
luonnollista. Ei kumminkaan liene hyvä, jos ne henkilöt, joiden
on määrä kerran solmia elämän-liitto, elävät lapsuudessaan liian
tuttavallisissa suhteissa. Rakkaus vaatinee enemmän tuntematonta ja
tietämätöntä. Rakastava tahtoisi saada omakseen rakastamansa olennon
koko menneisyyden, ikäänkuin se olisi häneltä anastettu. Mutta kun
tuo menneisyys kokonaisuudessaan kietoutuu oinaan menneisyyteemme
aina etäisintä lapsuusikäämme myöten, niin se ei enää herätä meissä
uteliaisuutta ja siitä on haihtunut kiehtova tuoksu. Älkää kummastelko
näitä mietteitäni! Afrikan öiden aikana, kulkiessani valtausretkillä
Rhodesiassa, minä kertailin usein mielessäni Libanonin muistoja
tyhjentääkseni sakkaan asti niiden katkeruuden ja uneksin, kuinka olisi
voinut käydä ja kuinka ei ole käynyt!

Me olimme viettäneet erossa muutamia vuosia, mutta vuosia, joina
sydämet eivät ole vielä valveutuneet: hän sisarten luona Tripolissa,
minä Anturan lazaristien luona Beirutin takana. Hän oppi helposti,
samoin minä. Me puhuimme kumpikin mielellämme ranskaa. Ranskankielen
puhuminen oli hienouden merkki. Ranska oli meitä auttanut verilöylyjen
aikana; me olimme nähneet punahousuisia sotilaitanne, joka tapauksessa
minä; Jamile lienee ollut liian pieni voidakseen säilyttää heidän
muistoansa. Kotiseudullamme tiedettiin, että Ranska oli auttanut meitä
aina ennenkin. Me kuvittelimme sitä meren toisella puolen sijaitsevana,
itämaiden kristittyjä suosivana ja mainion armeijan omistajana.

Meidän keskuudessamme on tapana, että nuoret tytöt menevät naimisiin
neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä, nuoret miehet
suunnilleen kahdenkymmenen ikään ehdittyään. Minä olin saavuttamassa
viimeksimainittua iän vaihetta, ja Jamile täytti pian viisitoista. Me
olimme yksimieliset emmekä ollenkaan kiirehtineet. Sukulaisemmekin
olivat niin varmat tulevaisuudesta, etteivät ollenkaan meitä
yllyttäneet. Saamatta asiasta lopullista selkoa olen usein itseltäni
kysynyt, kuinka äkkiä muutuin, kuinka aloin yhtäkkiä rakastaa pientä
sisartani rakkaudella, joka on useimmille ihmisille tuntematon ja jonka
tuntemista ei pidä itselleen toivoella. Kiihkeiden tunteiden portista
on helppo astua sisään; ulos pääseminen on vaikeata ja tuskaista. Mutta
mitä hyötyä onkaan siitä, että yrittää selittää asioita, kun kaikki
peittyy pimeään? Minä muistan, kuinka se tapahtui, mutta minkätähden,
ja minkätähden juuri tuona päivänä eikä päivää ennen tai jälkeen?

Butros oli ottanut meidät, hänet ja minut, mukaansa lähtiessään
läheiseen Hasrunin kylään hakemaan kuivattuja luumuja ja aprikooseja,
jotka ovat Hasrunin erikoisuutena. Oli talvipäivä, jo myöhäinen
iltapuoli, ja tie oli lumen peitossa. Paluumatkalla Butros jätti meidät
lähtien virittämään satimia sakaaleille. Hänellä oli aina mielessään
metsästys- tai kalastussuunnitelmia, ja hän uskoi minun huostaani
sisarensa, morsiameni. Olimme odotelleet verrattain kauan, ja kun tulin
koskettaneeksi Jamilen kättä — sattumalta, sillä en sitä etsinyt —
tunsin sen olevan jääkylmän. Otin hänen molemmat kätensä omiin käsiini,
kuin kuolleet pikkulinnut, lämmittääkseni ne ja palauttaakseni ne
elämään. Vähitellen niihin palasi lämpö, ja minä pitelin niitä yhä.

— Päästä, virkkoi Jamile nauraen.

— En vielä...

Minä puristin niitä ja painoin huuleni niitä vasten. Hän näytti
hieman hämmästyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Se uudenlainen
levottomuus, jota sain kokea, ei ollut häntä hipaissutkaan. Suloinen
puhe on sydänten side. Ensimmäisiin hyväilyihin sisältyy paljonkin
kaunopuheisuutta. Me olimme yksin tiellä, joka hohteli valkoisena jo
tummenneessa maisemassa.

— Lähdetään, virkkoi hän.

— Lähdetään, sanoin minäkin

Minä en olisikaan voinut enempää kestää. Tuo pelkkä kosketus oli
sytyttänyt minut paloon. Meille oli varattu hehkutettua viiniä. Mutta
minä olin muutenkin humaltunut.

Olin löytänyt Jamilen. Tietänette, että Jamile merkitsee kauneutta ja
Muntaha norjuutta. Hänessä yhtyivät toisiinsa norjuus ja kauneus. Minä
olin siihen asti kohdellut häntä kumppanina, toisena Butrosina, melkein
yhtä uskaliaana ja yhtä voimakkaana. Hän kykeni nousemaan raisun ratsun
selkään ja ampui peltopyitä ja viiriäisiä meidän pyssyillämme. Minä
en kysynyt häneltä milloinkaan, oliko hän väsynyt. Eikö hän ollutkin
kookkaampi kuin seutujemme tytöt yleensä, pitempi ja kauniimmin
kasvanut? Yhtäkkiä minusta tuntui kuin en olisi häntä milloinkaan ennen
nähnyt. Ja kenties en ollutkaan häntä milloinkaan ennen katsellut.
Kuinka harvat ihmiset osaavatkaan käytellä silmiänsä! Me voimme nähdä
ihmeitä joutumatta häikäistyiksi. Niin olin minäkin elänyt Jamilen
vaiheilla välinpitämättömänä, ja nyt minun täytyi alinomaa ajatella,
kuinka kaunis hän oli ja kuinka käsittämätöntä, etten ollut sitä
aikaisemmin havainnut.

Hän oli suora ja solakka kuin nuori poppeli. Hänen vaaleanruskeissa
hiuksissaan, jotka jakautuivat useiksi nauhoin kierretyiksi
palmikoiksi, näkyi vaaleita heijastuksia. Ne ympäröivät pitkää ja
soreaa kaulaa. Kenen mieleen onkaan johtunut verrata toisen kaulaa
norsunluiseen torniin? Hänen poskensa olivat keltahohtoiset, niissä
oli se kullanvivahdus, jonka luo ihoon raikas ilma, mutta siinä,
missä iho oli tavallisesti peitossa, hihan suojasta kohoavassa
käsivarressa, niskassa, joka tuli näkyviin hänen kohottaessaan
taaksepäin häilähtänyttä huntua, minä yllätin sellaisen valkeuden,
jota en ollut voinut kuvitellakaan ja jota en ollut nähnyt yhdessäkään
elävässä olennossa Libanonillamme, missä kaikkien nuorten tyttöjen
hiukset ovat tummat kuin vuohilauman villa. Tuosta valkeudesta aiheutui
minulle riemunhurmiota ja kiduttavaa tuskaa, ikäänkuin se olisi
hiihtänyt toiveitani ja kohonnut niiden yli, kuin olisin arvannut
hänet saavuttamattomaksi, korkeuksien neitseelliseksi lumeksi,
jossa ei ole milloinkaan näkyvä ihmisen askelen jälkeä. Koko hänen
ruumiissaan näytti nyt ilmenevän uudenlainen sulo, hänen vartensa oli
norja kuin viiniköynnös ja liikkuva kuin virtaava vesi, joka paneutuu
rantojensa muotoon. En ajatellut häntä enää muuten kuin sellaisessa
läpikuultoisessa puvussa ja moitin omaa uskaliaisuuttani, joka ilmeni
minulle pyhyydenloukkauksena. Mutta hänen silmänsä olivat ihmeen
kirkkaat, siniset kuin tyven meri Tripolin edustalla, nähtynä seetrien
luota seesteisenä päivänä. Vasta myöhemmin näin niissä toisenlaisen
hohteen, polttavan ja peloittavan. Mutta silloin ei mikään ennustanut
sellaista, enempää kuin kukaan voi arvata myrskyn nousevan meren
siinnellessä tyynenä.

Hän oli ehtinyt siihen epämääräiseen ja häipyvään vaiheeseen, jossa
lapsi ja nainen vielä muodostavat erottamattoman yhteyden, jolloin
epävalmis saa meidät kenties sitäkin enemmän uskomaan tulevaan
täydellisyyteen, jolloin lapsellinen vilpittömyys lieventää loistoa,
joka muuten tuntuisi melkein julkealta. Hänen valkoinen hameensa
ja liinansa lisäsivät nekin osaltaan hänen herättämäänsä puhtauden
vaikutelmaa. Ja hänen äänensä, joka sekin kuului aivan uudelta, oli
niin raikas, että teki mieleni maistaa sitä lähteessään, huulien
ja hampaiden välissä. Hänen hampaansa olivat valkoisemmat kuin
pesualtaasta nousevat karitsat, huulet kapeat, purppuraisen nauhan
kaltaiset.

       *       *       *       *       *

Hasrunista palattuani sanoin äidilleni:

— Eikö aika ole tullut?

Hän ymmärsi hämmentyneen ilmeeni nojalla, mikä oli kysymyksessä.
Naiset näet ajattelevat aina rakkautta, elleivät omaansa niin lastensa
rakkautta. Mutta hän vain nauroi asialle, joka ankarasti kuohutti
mieltäni:

— Epäilemättä, myönsi hän. Talo on avara. Onhan täällä sijaa. Milloin
sinua huvittaa.

_Milloin minua huvitti?_ Oliko tosiaankin kysymyksessä minun huvini?
Siihen saakka olin pitänyt Jamilen kanssa solmittavaa liittoa
järjellisenä ja mieluisena päämääränä, josta olisi huvia kaikille,
minulle, hänelle, molemmille perheille, vieläpä koko Bšarren kylälle,
joka oli jo kauan tapahtumaa odottanut, tulisi osaltaan siitä
nauttimaan ja järjestäisi juhlia ja kisoja meidän kunniaksemme. Mutta
nyt tuo sana »huvi» koski minuun kuin solvaus. Solmittava liitto tuntui
nyt värisyttävänä riemuna, jota tuskin uskaltaa odottaa läheisessä
tulevaisuudessa.

Minusta tuntui, että äidistäni puuttui vakavuutta ja että hän jutteli
sangen kevytmielisesti. Sovimme kuitenkin siitä, että oli käännyttävä
seurakunnan papin puoleen ja pyydettävä häntä esittämään kosintamme
šeikki Rašid-el-Hamelle. Kosinta oli pelkkä muodollisuus: Jamile
oli varattu jo aikoja sitten minua varten. Mutta totunnaiset tavat
määräsivät, miten oli meneteltävä.

Sielunpaimenemme oli toivonut minua vävykseen ja olisi mielellään
tarjonnut minulle vanhemman tyttärensä Sufian. Te tietänette, että
meidän keskuudessamme papeilla on oikeus mennä naimisiin. Meidän
paimenemme kasvatti seitsenpäistä pesyettään kaikuvin äänin ja nopein
elein. Hänen vilkas ja päättävä käyttäytymisensä oli tuottanut hänelle
lisänimen 'kapteeni’. Kookkaille vartaloineen, mustine partoineen,
käskevine katseineen ja jyrkkine äänenpainoilleen hän tosiaankin
vaikutti voimallisesti. Kun kävimme hänen luonaan, äitini ja minä,
luulimme hänen meidät nielaisevan. Hän esitti vastaväitteen toisensa
jälkeen:

— Tuo Jamile ei ole kenenkään näköinen. Mistä hän onkaan saanut siniset
silmänsä ja maidonkarvaisen hipiänsä? Etkö siis voi valita itsellesi
sellaista vaimoa kuin kaikki muut? Eihän näillä main ole puutetta
kauniista ruskeista tytöistä. Kukapa etsiikään itselleen vaimon, joka
herättää huomiota...

— Se on pojan tarkoitus, vastasi äitini.

Minä olin vaiti ja purin huultani, yhtäkkiä inhoten tuota
jumalanmiestä, joka oli uskaltanut tarkoin katsella Jamilea, koska oli
keksinyt vertauksen, jota en ollut minäkään kyennyt löytämään ja jonka
keksiminen edellytti enemmän kuin hänen kullanhohtoisten kasvojensa
näkemistä. Mutta eikö hän sittenkin ollut oikeassa, ja eikö ole
sallimuksen kiusaamista, jos uskoo kohtalonsa sellaisen nuoren tytön
käsiin, joka eroaa kaikista ikätovereistaan, ja eikö ole parempi valita
vaimo niiden tavallisten ihmisten joukosta, joiden kanssa eläen ei
tarvitse pelätä yli-inhimillisiä iloja eikä suruja?

Pappi suoritti kuitenkin tehtävänsä tyydytykseksemme, ja me lähdimme,
äitini ja minä, Hamen avaraan kartanoon kuullaksemme suostumuksen itse.
Jamilen isä ja äiti ottivat meidät vastaan erittäin upeasti, ikäänkuin
olisimme olleet hyvinkin vanhat tuttavat. Butros, ystäväni ja veljeni,
saapui onneksi kesken tätä virallista vastaanottoa ja syleili minua
niin että olin tukehtua. Šeikin pyhästä arvokkuudesta huolimatta hän
selitti suorasukaiseen tapaansa:

— Pitää mennä hakemaan Jamile.

Vanhempien suostumus oli siihen aikaan niin tärkeä, ettei joudutettu
siihen liittämään itsensä morsiamen myönteistä vastausta. Jamile
ilmaantui mitä luontevimpana, samanlaisena kuin oli ollut edellisenä
päivänä, ollenkaan hämmentymättä, ihan tyynenä. Ja minua harmitti
tuo levollisuus, joka ei tullut ollenkaan minun osakseni. Hän ojensi
kuitenkin minulle kätensä ja loi minuun syvän katseen, käsi oli lämmin
ja leppoisa, mutta minä kaipasin niitä kylmiä kätösiä, joita olin
lämmittänyt.

— Suudelkaa toisianne, komensi Butros.

Oliko se mahdollista, julkisesti? Minä epäröin, mutta Butros osasi
käskeä niin, että kaikki vastustus raukeni. Minä kosketin huulillani
Jamilen kultahohtoista poskea, kyllin pitkän hetken tutakseni sen
sulon, mutta liian vähän aikaa havaitakseni, oliko tyttö vavahtanut.
Hän näytti yhä tyyneltä ja huolettomalta, prinsessalta, joka ottaa
vastaan kunnianosoituksia suopeasti, mutta kenties välinpitämättömästi.

Meidän ympärillemme kokoontuneet sukulaiset, jotka olivat järjestyneet
koko huoneen seinämän täyttäville sohville, haltioituivat ja
heltyivät, kuten ainakin sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Minä kuulin heidän sanovan toisilleen: »Katsokaahan, kuinka sopiva
pari!...» Meidän kokomme, ikämme, sukumme ja varallisuutemmekin olivat
tosiaan hyvin toisiinsa soveltuvat. Entä sydämemme? Kaikki uskoivat
varmaan, että nekin olivat sopusointuiset. Minäkään en sitä epäillyt.
Ajattelin, että nuorten tyttöjen tulee olla nuoriin miehiin verraten
viattomampia ja elellä tietämättä mitään siitä himosta joka meitä
kalvaa, — ja varsinkin tuon, jonka tunikka jätti paljaiksi valkoiset,
lumihohtoiset käsivarret. Hän hymyili kaikille, ilmeisesti tyytyväisenä
siihen, että oli suuren perhetapahtuman sankarittarena. Sillävälin
kiertelivät tarjottimet kukkuroinaan virvokejuomia, granaattiomenan
mehua, tuoksuvin yrtein höystettyjä viinejä, makeisia, leivoksia,
pistasiamanteleja ja säilyhedelmiä ennen illan alku- ja pääateriaa.
Syömisen ja juomisen näet oli määrä jatkua aina myöhäiseen yöhön asti.

Kapteeni, toisin sanoen pappi, oli saapunut siunaamaan kihlaustamme.
Hän silmäili ärtyneesti Jamilen kauneutta ja minun onneani. Mutta
suurenmoiset valmistelut saivat hänet jälleen seestymään: olihan
hän saapunut erääseen Bšarren varakkaimpiin kuuluvaan kartanoon
suorittamaan virkansa tehtävää.

Minä painoin Jamilen sormeen sen pienen kultarenkaan, joka oli iäisen
lupauksemme vertauskuvana. Yleistä tapaa noudattaen lahjoitin hänelle
sitäpaitsi rannerenkaan ja kultavanteen, jonka piti kaartaa hänen
otsaansa ja hiuksiansa. Korut ihastuttivat häntä, ja hänen silmiensä
täysi sulo oli lahjojen! korvauksena.

— Milloin vietetään häät? tiedusteli pappi.

Kevät oli tullut; se tulee meillä huhtikuun lopulla, vuoristossakin.
Puutarhojen puut olivat kukassaan. Mutta Hamen talon parvekkeelta voi
nähdä Libanonin rinteet, jotka olivat ihan valkoiset aina seetristöön
saakka.

— Kun tuolla ei ole enää lunta, selitti šeikki.

Tämä päätös siirsi asian elokuuhun, kentiespä syyskuuhunkin.
Rašid-el-Hame ei pitänyt kiirettä; siihen mentäessä hän tulisi
korjaamaan kaikki sadot. Maan herrana hän odotti sen paljastumista.

— Siihen on sangen pitkä aika, huomautti Butros, joka piti nopeista
ratkaisuista ja inhosi odotuksessa riutumista.

Minä silmäilin Jamilea. Hän ei ilmaissut tyytyväisyyttä enempää kuin
tyytymättömyyttäkään: hän hymyili. Näytti siltä kuin hänen mielestään
asia ei olisi ollenkaan koskenut meitä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan
pysyi rauhallisena. Minä puolestani en uskaltanut kannattaa veljeni
Butrosin mielipidettä, koska pelkäsin loukkaavani Jamilea. Ne kirjat,
joita olin Anturassa tutkinut, olivat kenties tehneet minulle mitä
huonoimman palveluksen totuttamalla minua harkitsemaan sen sijaan että
olisin antautunut sen voima- ja vallitsemisvietin johdettavaksi, jonka
harjoittaminen tekee meidät onnellisiksi. Ihminen kenties tarvitsee
enemmän arvovaltaisuutta herättääkseen naisessa pelon tunnetta ja
siihen liittyvää halua tulla valloitetuksi ja alistetuksi. Kenties...
mutta ihminen on, mikä on, ja minä rakastin Jamilea siinä määrin, etten
voinut käyttäytyä häikäilemättömästi.

Niin määrättiin hääpäivämme. Se riippui auringon kuumuudesta eikä
meidän tunteittemme hehkusta. Joka aamu herätessäni minä riensin
parvekkeelle yllyttämään taivaallista liittolaistamme: »Aurinko,
aurinko, kiiruhda päättämään työsi. Suuntaa kaikkein kuumimmat säteesi
vuorten valkoisiin kupeisiin, sytytä ne tuleen kuin metsät ja anna
kaivatun sulan veden valua pelloillemme ja puutarhoihimme!...» Ja
aurinko teki joka päivä tehtäväänsä, mutta talvi oli ollut ankara ja
lunta oli satanut runsaasti. Hanget väistyivät hitaasti, luovuttaen
vähitellen vallastaan Libanonin rinteet, mutta säilyen huipuilla ja
kruunaten Kornet-es-Saudan laen, jota jalkamme nyt polkevat ja jota
silloin kirosin monet kerrat. Vihdoin, eräänä seesteisenä aamuna
elokuun alussa, riensin riemuissani ja hypähdellen kuin gaselli Hamen
taloon:

— Lumi on poissa, Jamile, lumi on poissa!

Morsiameni oli ihan ihmeissään, kun näki minun pitävän sellaista
melua aivan tavallisesta asiasta. Minä en ollut antanut hänelle
säännöllisesti tietoa auringon suorittaman työn edistymisestä. Hän ei
osannut ilman muuta liittää toisiinsa tuota uutista ja naimisiinmenomme
päivää.

— Tosiaankin, lumi on poissa, virkkoi hän tarkasteltuaan vuoria
kauniilla merenvärisillä silmillään, vain tuolla alhaalla, eräässä
rotkossa, sitä vielä on.

— Rotkoissa sitä on aina, huomautin minä närkästyneenä. Se ei asiaan
vaikuta.

— Minä suostun mielelläni, sanoi hän, hymyllään minua hyvittäen.

— Menkäämme ilmoittamaan asiasta isällesi.

— Minkätähden? Näkeehän hän sen itsekin.

Minä selitin hänelle vihdoin sellaisen toteamisen täyden merkityksen.
Hän suvaitsi olla yhtä mieltä, mutta minä olin toivonut suurempaa
riemastusta. Meidän keskuudessamme kihlautuneet nauttivat sangen suurta
vapautta; sukulaiset eivät heitä liiaksi vartioi. Me siis ilmoitimme
šeikille, että Libanonin lumet olivat tiessään. Hän tahtoi nähdä asian
omin silmin.

— Hyvä, selitti hän sitten, seetrijuhlan jälkeen me teidät naitamme.

Seetri juhlaa vietetään kirkastuksenpäivänä. Minä en aavistanut sen
voivan muodostua kohtalokkaaksi onnelleni, kun luulin saaneeni hänet jo
omakseni... Mutta kuka rakastavainen onkaan varma onnestaan?...



II

KARKELOT SEETRIEN ALLA.


Kirkastuksenpäivänä koko Bšarren seudun asukkaat lähtevät seetristöön,
samoin Edenin tienoon asukkaat ja kaikki ne kyläkunnat, jotka
riippuvat rypäleterttujen tavoin Kadišan rotkojen yläpuolella. Kaksi
tai kolme tuhatta ihmistä tulee viettämään tätä päivää ikivanhojen
puiden siimeeseen; kuunnellaan messua ulkosalla, aterioidaan nurmella,
karkeloidaan ja palataan kotiin auringon mennessä mailleen. Siihen
aikaan ei ollut olemassa ympärysmuuria, ja väkijoukko levisi vapaasti
metsikköön. Patriarkkamme, joka viettää kesää vuoristossa, tuli
itse toimittamaan jumalanpalvelusta, jos hänen korkea ikänsä sen
salli. Sinä vuonna hän oli luovuttanut tehtävän »kapteenille», joka
oli tuonut kerallaan lukuisan poikueensa. Sufia, vanhin tytär, oli
kihlautumisestani saakka olevinaan masentunut ja murheellinen, ja tuo
seikka huvitti säälimätöntä Jamilea.

Juhlaa suosi helteinen sää. Libanonin rinteillä ei tosiaankaan ollut
enää lunta, ei rotkoissakaan. Tuskin löytyi hieman viileyttä seetrien
alta, joiden siimes on tumma kuin Bšarren tytärten suortuvat. En puhu
Jamilen vaaleista hiuksista. Siimes oli niin suloinen, että teki mieli
siitä kiittää suuria puita, jotka levittivät eläviä oksiaan meidän
suojaksemme. Te tunnette nyt seetrit ettekä niinmuodoin ihmettele,
jos vertaan niitä suojeleviin jumaluusolentoihin, joista kertovat
roomalaiset tai kreikkalaiset kirjailijat, kuten Anturan koulussa
sain tietää. Vaikka se Libanonin kuvernööri, joka on rakennuttanut
niiden ympärille suojelevan muurin, ei kuulukaan maroniitteihin, olen
kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan. Mutta vain se, joka on
nähnyt ne lasten muodostaman piirin keskellä, tuntee niiden isällisen
majesteettisuuden; silloin ne näyttävät hymyilevän vuosisatojen
takaista hymyä ja tarjoutuvan noiden pienten käsivartten leikkiin,
jotka monin kerroin toisiinsa yhtyen tuskin ulottuvat niiden valtavien
runkojen ympäri.

Jumalanpalveluksen jälkeen olimme asettuneet nauttimaan eväsvarojamme
matoille siihen metsänlaitaan, josta avautuu näköala vuoren karuille
ja violetiltavivahtaville kupeille sen solan puolella, joka johtaa
Baalbekiin. Lähellä odottelevat ratsumme hirnuivat ja kuopivat aika
ajoin. Olimme riisuneet päällysnuttumme, Butros ja minä ja samoin
šeikki. Nuoret tytöt, morsiameni ja hänen sisarensa Muntaha, joka oli
kahta vuotta nuorempi, ruskeahipiäinen, poski kuin granaattiomenan
puolikas, aina naurusuinen ja jo keimaileva, ja muutamat heidän
ystävättärensä, Abla, Nala ja Rahil, olivat ripustaneet valkoiset
huntunsa puiden oksiin antaakseen hiustensa nauttia vapaasta ilmasta.
Heidän joukossaan oleva Jamile oli kuin kuningatar hoviseuransa
keskellä. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan, mutta huomasi sen kuitenkin:
arvasin sen hänen kaikkien teittensä luontevuudesta. Ja riemuisin
tunnoin ajattelin, että hän tulisi omakseni muutaman päivän kuluttua.
Jottei kiihkeä kaipaukseni olisi minua kerrassaan riuduttanut, yritin
kääntää katsettani pois tuosta liian hurmaavasta näystä, jonka minulle
tarjosi hänen pelkkä olemassaolonsa.

Minun ollessani niissä mietteissä kosketti kyynäspäätäni Butros, joka
lepäsi vieressäni aasin kuljettamilla tyynyillä.

— Muukalaisia, sanoi hän aivan hiljaa osoittaen erästä ryhmää, joka
ilmaantui puiden alle ja nähtävästi etsi paikkaa, mihin sijoittua.

Etunenässä ratsasti kaksi nuorta miestä oivallisilla hevosilla, joiden
harjat oli palmikoitu. Kullankirjaellut satulat olivat punaiset,
satulaloimet silkkiä, kudotuissa silavöissä kimalteli erivärisiä
helmiä, ja jalustinten vaski välkkyi. Nuorten miesten puku oli upeampi
kuin maroniittisessa Libanonissamme, missä oli jo aljettu luopua
perinnäistavoista ja hylätä vanhat vaatekappaleet abaije ja kumbaz.
Palattuani kotimaahani olen yrittänyt ottaa jälleen käytäntöön entisiä
pukuja siten esittäen vastalauseeni sellaista välinpitämättömyyttä
vastaan, mutta huomaan hyvin, että nuoriso pitää yritystäni pelkkänä
naamiohuvina. Muistojeni nojalla minulla kuitenkin oli siihen omat
syyni. Molemmat päälliköt olivat niin kauniit, että oli mahdoton
olla heitä huomaamatta. Ryhti oli ylväs, hieno musta parta suipoksi
leikattu, pitkulaiset silmät tummat ja samalla säihkyvät, kasvojen
soikio piirtyi keffijen valkoisten laskosten väliin, joita piti
koossa aghal-vanne, voimakas ja täyteläinen rinta paisutti silkkistä
abaije-nuttua, joka oli toisella sinipunerva, toisella punainen ja
tuli näkyviin hulmuavien harsojen peitosta. Sinipunerva vaikutti
emiiriltä, toinen vain hänen kumppaniltaan. Osittain ratsain, osittain
jalan kulkeva seurue toi mukanaan telttoja, mattoja ja ruokavaroja.
Metsästyspalvelijat, jotka kuljettivat koiria talutusnuorassa,
päättivät kulkueen. Oksien lomitse sattui valonsäteitä tuohon
liikkuvaan jonoon, jonka kaikki varukset hohtelivat kuin jalokivet.

— Muhamettilaisia, lisäsi Butros katsellen heitä jo vihan ilmein. Mitä
niillä on täällä tekemistä?

Mutta šeikki Rašid-el-Hame, joka hänkin oli silmäillyt tulijoita
levottomasti, kohotti sormen huulilleen luoden Butrosiin käskevän
katseen. Zahlen ja Deïr-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet vasta
suunnilleen kaksitoista vuotta sitten; Josef Karamin Kesruanissa
nostattama kapina oli vieläkin äskeisempi. Ei voinut toivoa apua
Ranskastakaan, joka juuri silloin oli ollut tuhoisassa sodassa, eikä
olisi voinut tulla itämaisten ystäviensä avuksi. Tunnussana oli
kärsivällisyys. Meidän piti sietää vanhoja vihollisiamme, joilla
oli valta käsissään, vieläpä ottaa heidät arvokkaasti vastaan, jos
he saapuivat kyliimme. Eräänlainen Jumalan rauha oli vallitsemassa
kristityn väestön ja muhamettilaisten välisissä suhteissa. Oli ennen
kaikkea tärkeätä, ettei sitä rikottu. Kuumaverisen Butrosin piti
niinmuodoin esiintyä sopuisana ja vieraanvaraisena.

Hänellä oli kyllin tilaisuutta hillitä luonnollista vihaan taipumusta,
sillä upea kulkue sijoittui läheisyyteemme ja levitti mattonsa ja
korinsa samoinkuin me. Nuorten tyttöjen ryhmässä se oli herättänyt
vilkasta mielenkiintoa, mutta minä olin ilokseni huomannut, että
Jamile yksin ei ollut siitä ollenkaan välittänyt. Hän näytti tuntevan
suoranaista pettymystäkin havaitessaan yleisen huomion kääntyvän pois
hänestä itsestään, kun luuli oikeudenmukaisesti sitä kiinnittävänsä
ja tyydyttävänsä. Hänen isänsä osoitti suurta tyytymättömyyttä tämän
uteliaisuudenpuuskan johdosta. Hänen mielestään olisi ollut soveliasta
osoittaa muukalaisille ainoastaan välinpitämättömyyttä. Sitten hän
viittasi eräälle ikäiselleen miehelle, joka kuului puiden alle
läheisyyteemme sijoittuneeseen seurueeseen ja jonka tunsin erääksi
Akkarin seudun maroniitiksi; hän oli käynyt toisinaan kauppamatkoilla
meidän puolessamme. Mies totteli viittausta, lähestyi ja kuului antavan
pyydettyjä tietoja.

— Niin, muhamettilaisia, Akkarin seudulta. Erittäin hyvää väkeä,
jalosukuisia. Sinipunervan nimi on Omar-bei-el-Hussein, punaisen
Abdulrašak-bei-el-Osman. He ovat harhaantuneet tieltään. Eivät tahdo
mitään pahaa kristityille. Ajattelevat vain matkansa jatkamista. Me
elelemme hyvässä sovussa heidän kanssaan kotipuolessani. Siellä on
laita toisin kuin teidän laaksossanne.

Meidän laaksomme, Kadišan laakso, on maroniittien uskon tyyssija,
Libanonin linnoitus. Siinä asuu yksinomaan kristittyjä. Muhamettilaisen
olisi mahdoton elää täällä. Mutta Akkarin maassa on asia toinen.
Tripolin pohjoispuolella sijaitseva Akkarin seutu alenee vuoristosta
porrasmaisesti kohti merta. Viimeisinä porrasaskelmina ovat matalahkot
kukkulat pengermänä sen laajan tasangon yläpuolella, missä kasvaa koko
Syyrian paras vilja, vehnä, ohra ja maissi. Siinä on se vilja-aitta,
josta ammentavat rannikon kaupungit. Minä olin käynyt siellä kerran
ostamassa hevosta ja mattoja, ja muistiini oli jäänyt omituinen
äkkijyrkkien kallioiden ja laakeriruusutarhojen sekava rykelmä.
Akkarin maa näet kasvattaa rotevia ja kestäviä hevosia, joiden kauneus
on moitteeton, ja korkealla sijaitsevien laaksojen kylissä naiset
valmistavat kotonaan punapohjaisia mattoja reunusteineen ja ruusuke-
tai kukkakoristeineen, karkeata kudelmaa, mutta halpahintaisia ja
käytännöllisiä. En ollut käynyt siellä kuin yhden ainoan kerran, mutta
minun oli onnettomuudekseni määrä palata sinne aivan pian.

Nuo Akkarin nuoret jalosukuiset, jotka parhaillaan aterioivat ja joivat
puhdasta vettä, joutuivat varmaan mieluisan hämmästyksen valtaan
nähdessään šeikin tyttäret paljastettuine kasvoineen ja hiuksineen.
He katselivat vähän väliä meihin päin. Minä en ajatellut ilmaista
mitään mustasukkaisuutta, sitä vähemmän, kun arastelevampi, punainen
ratsumies, näytti kiintyneen pikku Muntahan pyöreihin poskiin ja somiin
ilmeisiin. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen oli sinipunerva
uppoutunut unelmiin, joiden esineenä näyttivät olevan seetrien viheriät
holvit. Mutta sitten tuo haave yhtäkkiä haihtui, ikäänkuin hän olisi
joutunut paljoa ihmeellisemmän lumouksen valtoihin, ja hänen silmänsä,
joiden säihkyvä ilme esti minua heti huomaamasta niiden esinettä,
laajenivat ja saivat erinomaisen ja epäilyttävän hohteen. Hänen
silmänsä eivät olleetkaan mustat, kuten olin luullut, vaan ruskeat ja
kullantäplikkäät. Koko silmäterä oli kullan kiertämä. Niiden katse
oli tähdätty kuin jousi, josta kohta nuoli sinkoaa. Hän tahtoi,
vaati, määräsi. Hän käski matkan päästä. Tai pikemmin näytti kuin hän
olisi houkutellut luokseen vallatakseen, siepatakseen, ryöstääkseen,
omistaakseen, kuin hänellä olisi ollut pelottavat sieppoelimet, joita
ei kukaan kyennyt väistämään, kuin hän olisi vaikuttanut lumoavasti,
taiallisesti, vastustamattoman houkuttelevasti. Hänessä hehkui
riuduttava intohimo, joka näkyi silmiini kuin etäinen tulipalo sumun
seasta. Minä tiesin kokeneeni itse samaa intohimoa eräänä talvi-iltana,
lumessa ja pakkasessa, tuntien koko olemukseni olevan tulessa. Sitten
sen väkivaltaisuus näytti vähitellen hiipuvan pois ja sen tulisuus
muuttuvan tuskalliseksi aneluksi, hurjanhartaaksi rukoukseksi. Minäkin
olin kokenut tuon epäilyn ja rukoilun vaiheen. Ja siitä syystä en
voinut nyt erehtyä.

Minun ei tarvinnut etsiä tuon katseen esinettä. Yksin Jamile voi
aiheuttaa tuon kaksoisilmeen. Oliko ketään toista naista olemassakaan
hänen rinnallaan? Muukalainen uskalsi himoita ja hartaasti pyytää
omakseen minun morsiantani. Hyvä; tuolle koiralle oli siitä koituva
hämmennys ja häpeä. Muhamettilaisen osoittama kunnioitus on
maroniittitytölle pelkkää nöyryytystä, sitäkin enemmän jalosyntyiselle
maroniittitytölle, joka tuntee heimonsa historian ja sen vihan määrän,
joka on kasautunut vuosisataisissa taisteluissa ja verilöylyissä.
Minä en ollenkaan pelännyt, mielessäni oli vain salainen kiihtymys,
verrattava siihen, jonka oli aiheuttanut pappi halveksien puhuessaan
Jamilen liian valkoisesta hipiästä. En voinut pelätä, koska minua
suojeli vallihauta, syvempi kuin Kadišan jyrkkäreunaiset rotkot,
vallihauta, jonka olivat kaivaneet ammoin menneet ajat jättäen sen
meille perinnöksi. En voinut ollenkaan pelätä siirtäessäni katseeni
sinipunervasta ja kääntyessäni näkemään sen olennon tyyniä ja
seesteisiä kasvoja, joka oli lapsuudestaan saakka minulle määrätty ja
joka tulisi muutaman päivän kuluttua omakseni. Siitä näystä odotin
turvallisesti itselleni vahvistusta ja mielenrauhaa.

Jamile lepäsi matolla nojaten patjoihin, jotka kohottivat hänen
tenhoisaa poveansa. Voidakseen paremmin pitää päätään koholla hän
tuki sitä oikealla kädellään. Hänen ruskeat palmikkonsa, joissa oli
tavallisten nauhatupsujen sijassa hohtelevia sekiinejä, hyväilivät
hänen olkapäitänsä. Auringonsäde näkyi pilkahtavan hänen sormiensa
lomitse poskea kultaamaan. Minua hämmästytti hänen jännittyneiden
kasvojensa ankara ilme. Hetken, yhden ainoan tuokion ajan, luulin
hänen tuolla leppymättömällä ankaruudellaan ilmaisevan muukalaiseen
kohdistuvaa ylenkatsetta. Mutta kuinka pian huomasinkaan erehdykseni!
Jamilekin katseli häntä. Myrsky oli myllertänyt kauniit silmät, joissa
olin nähnyt tyvenen meren sinen. Kaikki aikaisemmat herkät ja hellät
tunnot, vanhempiin kohdistuva rakkaus, naimisiinmenon mielihyvä,
tulevaiset toiveet, pakenivat täysin purjein kuin hajaantuneet alukset,
jotka eivät enää milloinkaan palaa satamaan. Minä näin niiden häipyvän
ulapalle toisen toisensa jälkeen. Niitä kiidättivät valkoharjaiset
aallot, loistavat ja valovälkkeiset. Niin katselin hämmästyneenä ja
epätoivoisena uutta näkyä, joka oli edellistä odottamattomampi ja
traagillisempi: tuota hämyistä ja kiihkeätä Jamilea, joka oli muutaman
tuokion kuluessa joutunut kerrassaan intohimonsa valtaan, ruumiineen,
sieluineen, sydämineen, niinkuin on laita naisten, jotka syöksyvät
kaikkineen rakkauteen, onnensa ja vaadittaessa henkensäkin uhalla.

Minä olin järkytyksen vallassa ja kuin paikalleni naulittu tuon
nähdessäni. En kyennyt huutamaan enkä apua kutsumaan. Kuivunut kurkkuni
ei olisi antanut ääntä. Ja kidutukseni jatkui yhä. He eivät kääntäneet
katseitaan toisistaan, he tarttuivat toisiinsa silmin niinkuin ruumis
tarttuu toiseen, he kietoutuivat toisiinsa, ottivat toisensa omakseen,
vaikka näkemässä oli satoja ihmisiä, jotka aterioivat seetrien varjossa
ja olivat kyllin tylsät sietääkseen sellaista häpeätä tai ollakseen
sitä huomaamatta...

Olen kuullut pitkän elämäni aikana paljonkin kertomuksia, joiden
aiheena ovat olleet lemmenseikat. Niissä kerrotaan usein naisista,
jotka voittaa viettelijä kärsivällisesti juoniansa punoen. En ole
milloinkaan uskonut sellaisia juttuja. Nainen voitetaan ensimmäisellä
katseella tai häntä ei voiteta milloinkaan. Hänen sydämensä kutsuu
toista sydäntä; hänen ruumiinsa huutaa luokseen toista ruumista. Jos
hän ne kohtaa, hän voi puolustautua miten mielii, salata itseltään
oman häviönsä, mutta on sittenkin voitettu. Tuona hetkenä arvasin
heti, ettei morsiameni ollut enää minun. Mutta hän ei voinut kuulua
kenellekään toiselle. Meidän loukkaamattomat vuoremme olisivat kauhusta
vavahtaneet.

He olivat nyt innoittuneet toisistaan, kysyneinä tai kauhistuneina.
Omituinen ilmiö: minä aloin heti epäillä näkemääni. Puheeseen liittyy
määrätty merkitys, josta on hankala etääntyä, vaikka lausuma olisi
sekava ja hämäräkin. Mutta katse? Mikä on katseen määrätty merkitys?
Katse voi aina kieltää itsensä, se voidaan aina selittää eri tavoin.
Uskaliainkin katse voi väittää esineen osuneen sattumalta tielle tai
selittäytyä oman mielen ajatuksesta johtuvaksi. Enkö ollut joutunut
harha-aistimuksen uhriksi? Herättikö liian kauan hillitty tunteeni
minussa raivoisaa mustasukkaisuutta? Jamilen piirteiden jännitys oli
lauennut, hän painoi päänsä alas näyttäen siinä asennossa, pitkine
silmäripsineen ja otsalta jaettuine hiuksineen, madonnalta. Minä
soimasin itseäni väärämieliseksi: teki melkein mieleni pyytää häneltä
anteeksi. Mutta heidän katseensa olivatkin jo jälleen rajusti yhtyneet.

Butros, joka oli kysynyt minulta jotakin monet kerrat saamatta mitään
vastausta, kosketti olkapäätäni:

— Oletko kuuro? Oletpa hupsun näköinen! Aivan kuin seisova lintukoira.
Minkä riistan oletkaan löytänyt?

Minä olin löytänyt melkoisen riistan. Mieltäni ahdisti siinä määrin,
etten voinut valehdella.

— Jamile katselee muukalaista, sanoin minä.

Butros puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai tytöt kääntymään päin.

— Katselkoon! Ovathan silmät vapaat. Meidän naisemme eivät ole
hunnutetut kuten heidän. Sopiihan heidän katsella saastaisia otuksia.

Oliko Jamile ymmärtänyt vihjauksen? Hänen kullanhohtoiset poskensa
punastuivat; eikö tuo puna merkinnyt tunnustusta?

Butros oli kavahtanut seisaalleen ja keräsi nuorisoa karkeloon.
Eri tahoilta tuli soittoniekkoja kuuntelemaan hänen määräyksiään.
Seetristöön johtavan tien hankaluuden vuoksi ei ollut tuotu isoa
rumpua, mutta huiluja ja jouhisoittimia oli ja lisäksi laulajoita,
jotka olivat tottuneet esittämään niitä loputtomia ja haikeita
laulelmia, joiden tehtävänä on tuuditella karavaaneja. Butros kiihti
heidän intoansa, järjesti nuorison jonoksi jälkeensä, otti oikeaan
käteensä punaisen liinan ja aloitti. Te tunnette kansallistanssimme,
dabken! Koko jono siirtyy paikaltaan nykäyksittäin, peräytyy puolen
askelta askelen edettyään ja liikkuu hitaasti kaaressa. Ystäväni,
veljeni oli verraton kaikissa ruumiinharjoituksissa. Hän johti tanssin
kulkua niin arvovaltaisesti, että kaikki kumppanit taipuivat häntä
tottelemaan. Jalka ojennettuna, rinta koholla, vapaana, voittajan
ilmein, hän oli kuin metsien kuningas, joka majesteettisesti johti
joukkoaan suurten puiden alla ajasta toiseen siirtyneiden pyhien
menojen mukaisesti.

Kaikki olivat nousseet matoiltaan ja muodostivat laajan kehän
karkelevien ympärille. Ainoastaan muhamettilaisten ryhmä jatkoi
kemujaan näennäisesti ollenkaan välittämättä meidän juhlastamme.
Samassa minä käsitin, että Butrosilla oli oma suunnitelmansa. Hän
oli ollut laskevinaan leikkiä sisarensa muukalaiseen kohdistamasta
huomiosta, mutta todellisuudessa hänen ylpeytensä oli loukattu; hän
oli ajatellut heti kostaa, ja minä näin hänen kostonsa lähestyvän.
Hän suuntasi karkelevan joukon pettämättömän varmasti kohti Akkarin
miehiä ja heidän saattuettaan. Liikkeen hitaus ja puolittainen
peräytyminen saattoi johtaa harhaan, mutta he lähestyivät sittenkin.
Ei kestäisi kauan, kun Butros ensimmäisenä tälläisi jalkoihinsa heidän
mattonsa, heittäisi nurin heidän ateriansa ja saattaisi sekasortoon
heidän seuransa. Hän olisikin toteuttanut tuon uskaliaan aikeensa
hämmästyttävän huolettomasti. Hän näytti innoittuneena unohtaneen
maankamaran, katse suunnattuna ikivanhojen puiden latvuksiin.

Eräs toinenkin oli asian arvannut. Punaisen muukalaisen kurtistaessa
kulmiaan ja alkaessa osoittaa vilkasta kiihtymystä — Butrosin jalka
näet uhkasi murskata hänen jälkiruokanaan olevat hedelmät, ellei
hän kiireen kaupalla väistyisi loitommaksi — sinipunerva etsi vielä
kerran Jamilen katsetta, hypähti sitten seisaalleen käyttämättä käsiä
apunaan ja käski rauhallisesti palvelijoita kokoamaan matot ja korit.
Vetäydyttyään kauemmaksi ja jätettyään siten liikkumisalan vapaaksi hän
itse jäi seisomaan, ikäänkuin olisi ottanut osaa kisoihimme ja niistä
hyvinkin nauttinut meidän kerallamme. Hänen kumppaninsa, jota sellainen
heikkous kovin loukkasi, ei kumminkaan uskaltanut häntä vastustella.
Minä käännyin morsiantani katsomaan: hänkin oli vaaran oivaltanut,
ja minä luulin havaitsevan! hänen suupielessään nopeasti häipyvän
kiitollisen hymyn.

Butros, joka oli toivonut laskelmiensa mukaan saavuttavansa päämäärän,
hämmästyi kovin onnistuessaan tallaamaan ainoastaan nurmea ja katsoi
hyväksi laskea katseensa maahan. Liian helppo voitto herätti hänessä
sellaista pettymystä, että hän karusti lopetti karkelon. Hänen luultiin
väsyneen, vaikka hän ei väsymystä tuntenutkaan. Hän oli otaksunut
voivansa Akkarin miesten ylpeyden nojalla aiheuttaa riidan. Eikö paikka
ollutkin hyvin valittu? Voitiinko sietää, että muukalaiset tulivat
häiritsemään seetrijuhlaa? Yleinen mielipide olisi varmaan ollut hänen
puolellaan. Hän voi vaaratta laskea sen valloilleen. Mutta nyt oli
perivihollisen arkamaisuus saanut tilaisuuden livahtamaan käsistä.
Tanssin äkillinen loppuminen sitäpaitsi antoi hänet ilmi, ja hänen
isänsä, šeikki Rašid-el-Hame, joka oli kehoittanut häntä olemaan
varovainen, ei mielellään suostunut siihen, ettei häntä toteltu. Tämän
arkaluontoisen tilanteen selvitti Jamile.

Hän riensi tyhjälle alueelle, josta nuoriso oli poistunut nolostunein
ilmein, mutisten ja voimatta oikein selittää johtajansa mielialan
muutosta. Jamile viittasi soittajille, jotka alkoivat esittää häntä
varten entistä haikeata ja yksitoikkoista veisuansa. Te näitte
erään nuoren tytön tanssivan Bšarressa ettekä kyennyt salaamaan
kummastustanne, kun sanoin teille, ettei hän olisi kelvannut Jamilen
palvelijattareksikaan. Minä puhuin kuitenkin totta. Ne, jotka eivät ole
nähneet häntä silloin tanssimassa seetrien alla, eivät voi sitä tietää.
Hänen kuvansa on vieläkin kirkkaana vanhoissa silmäraukoissani. Ettekö
te häntä näe? Niinpä koetan kuvailla hänet sanoin.

Hän aloitteli verkalleen noudatellen hidasta rytmiä. Hänen askelensa
muistuttivat dabke-tanssin askelia, mutta eivät tallanneet nurmea,
vaan tuskin sitä hipoivat — niin kevyt hän oli ponnahdellessaan
ilman maankamaran suomaa tukea. Sitten hän luopui säännönmukaisesta
liikehtimisestä, ikäänkuin olisi kuunnellut enää vain sisäistä rytmiä,
joka oli hänen karkelonsa lakina. Hänen liehuvan tunikkansa hihat
häilähtivät syrjään jättäen näkyviin paljaat valkoiset käsivarret,
ne käsivarret, joiden lumen olisi pitänyt kuulua yksin minulle. Ne
taipuivat toisinaan kohti maata ikäänkuin kutsuen siitä luokseen kaikki
kukkaset, toisinaan taas kohosivat pään yläpuolelle pidentäen vartalon
amforaa muistuttavaksi. Toisinaan tuikahti oksien lomitse auringon säde
hipaisten niitä ja painaen niihin kiireesti kirkkaita suuteloltaan.
Oikeaa rannetta kiersi se kultarengas, jonka olin hänelle lahjoittanut
kihlautuessamme. Otsalla oli hänellä kultavanne puristamassa hiuksia,
jotka valuivat pitkinä palmikkoina, kohoilivat ja helisyttivät
kultasekiinejä, jotka koskettivat toisiaan tämän riemumarssin
kestäessä. Kasvot jännittyivät, jäykistyivät joko ponnistuksen tai
mielijohtumain vaikutuksesta; mutta kullanhohtoinen hipiä värjäytyi,
siihen ilmaantui se punaisen kullan patina, jonka illan rusko luo
Baalbekin kallioihin. Säihkyvien silmien katse ei suuntautunut
mihinkään määrättyyn esineeseen; se seuraili tuntematonta haavetta.
Mutta vähitellen rytmi kiihtyi. Hän kierteli, käännähteli, pyöri ja
kiiteli niin nopeasti ja varmasti kuin tuulessa liitävät merilinnut.
Sitten, kesken tätä hurjaa rientoa, kuin arabialaiset ratsumme, joiden
laukan pysähdytämme toisella kädellä, hän jäi ikäänkuin riippumaan,
jähmettyen äkkiä liikkumattomaksi, ja minusta tuntui kuin hän olisi
pysähtynyt maankamaran yläpuolelle kaartunein varsin ja jalat
ojennettuina.

Minä muistan, että Raamatussa, josta opimme kappaleita ulkoa Anturan
koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi
pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab
lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla
erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen
tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein
vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja
rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään
hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa.
Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että
hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten
tuskiensa todistajana?

Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt
siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen,
ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja
kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen
sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua
hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt,
kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni.
Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut
tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti
toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä
saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen
mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä
itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella
ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman,
jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein
otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen
olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean
näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.

Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli
elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen
oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme
ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.

— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen
näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan
raunioille saakka.

Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme
tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret
miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.

— Minulla on toinen samanlainen, lisäsi Omar tammaansa silitellen.

— Mikä on sen hinta?

— Sitä en vielä tiedä, vastasi Omar-bei.

Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana
olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla
liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen
luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut
kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa.
Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti
olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan
sinipunervaan vieraaseen.

Me palasimme Bšarreen illalla. Muhamettilaiset metsästäjät olivat
poistuneet seetristöstä ennen meitä. Alas laskeutuessamme me, Jamile
ja minä, olimme vaiti, ikäänkuin meillä olisi ollut jotakin syytä
vihoitella toisillemme. Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Rakastavien
riidat herättävät mielenkiintoa ainoastaan heissä itsessään.

Äitini ja minun piti palattua aterioida Hamen talossa. Kun sijoituimme
paikoillemme, löysin edestäni sidotun käärön. Retki oli irroittanut
kielten kannat ja lisännyt ruokahalua, ja ateriallaolijat juttelivat
äänekkäästi, joten voin avata tuon salaperäisen käärön huomiota
herättämättä. Siinä olivat sormus, rannerengas ja kultainen otsavanne
— minun Jamilelle antamani lahjat. Meidän keskuudessamme morsiamella
on oikeus rikkoa avioliittolupauksensa, mutta hän käyttää harvoin
hyväkseen tätä oikeutta, koska hänen isänsä arvovalta vaikuttaa
määräävästi, ja myöskin siitä syystä, että sellainen rikkoutuminen
aiheuttaa pahoja vaikutuksia loitontamalla hänestä toisia kosijoita.
Jos hän kuitenkin päättää uhmata vanhempiansa ja julkista mielipidettä,
niin hänen tulee luovuttaa takaisin saamansa korut. Sanaakaan
sanomatta, pelkän takaisinjätön nojalla, Jamile otti takaisin minulle
antamansa lupauksen.

Minä ihmettelin, etteivät läsnäolijat kuulleet sydämeni särkyvän;
niin ankara oli saamani isku. Mutta sydämet särkyvätkin ihan
äänettömästi. Kun ei kukaan näyttänyt olevan liikutuksen vallassa,
kykenin vaikenemaan ja piilottamaan mainitsemani kolme esinettä.
Tahdoin varjella tytön šeikin välittömältä vihanpuuskalta. Jamile yksin
silmäili minua, ja kuinka tuskainen, säälivä, murheellinen olikaan
hänen katseensa! Hän oli minuun kiintynyt — niin, kiintynyt, mutta ei
rakastanut minua. Hän oli minulle kiitollinen tästä itsehillinnästä,
joka karttoi hälinää ja väkivaltaisuutta. Hänen päätöksensä näet oli
hänet ihan kalventanut, ja hän pelkäsi isäänsä ja Butrosia.

Minä ajattelin selvittää asian hänen kanssaan. En kumminkaan ollut
erikoisten toiveiden vallassa. Auringon säteitä ei käy peittäminen eikä
totuutta sammuttaminen. Eikö intohimomme aavista ennakolta onnen ja
murheen kohtaloita?



III

MORSIAMEN-RYÖSTÖ.


Välillämme tapahtunut asiainselvitys oli vilpitön, ja sen katkeruuteen
liittyi eräänlaista viehätystäkin. Se tapahtui šeikin kartanossa
sisäpihalla, kaivon reunalla. Nuori tyttö odotti minua siellä. Olin
päättänyt olla valittamatta. Valittelu alentaa meitä ja on sitäpaitsi
hyödytöntä. Rakkautta ei käy komentaminen; riittää, kun voi sietää sen
iestä.

— Minä ymmärrän, Jamile, sanoin minä. Sinä et enää minua rakasta.

Meidän keskuudessamme sinuttelu on aivan luonnollista, silloinkin,
kun puhutellaan hallitsijoita ja pappeja. Jamile kumarsi päänsä
kohti altaan vettä ja oli vaiti, ikäänkuin olisi pitänyt parempana
olla mitään virkkamatta. Ja vaitiolo lieneekin ainoa arvokas
käyttäytymismuoto niille, joita ei enää rakasteta. Kun sanoin »Sinä et
enää minua rakasta», hän vastasi vihdoin:

— Rakastanhan.

En ollut odottanut tuota vastausta, joka heti herätti minussa toivoa.
Me olemme kovin kärkkäät toivomaan sitä, mikä on meille mieluista.

— Sinä rakastat minua, mutta et tahdo enää mennä kanssani naimisiin? En
ymmärrä.

Hänen huulillaan väikkyi alakuloisen hymyn häivä.

— En minäkään.

— Täytyy yrittää ymmärtää, Jamile. Me emme osaa valehdella, me
molemmat. Selvittelemme yhdessä, mikä meitä erottaa. Eilinen tapahtuma,
eikö totta?

Hän väitti heti vastaan kohottaen päätänsä.

— Eihän eilen mitään tapahtunut.

Oli totta, ettei ollut mitään tapahtunut. Silmät eivät lausu
sanoja. Silmät eivät elehdi. Mutta siitä huolimatta silmät puhuvat
ja koskettavat toisiaan. Minkätähden hän kielsikään tuon silmien
sopusoinnun, hän, joka oli edellisenä iltana uhmannut isäänsä ja
pelottavaa Butrosia, hän, joka oli arvelematta särkenyt sydämeni? Aloin
udella uudelleen, hieman närkästyneenä:

— Ylhäällä seetristössä, ennen tanssia ja sen jälkeen, Akkarin bei
silmäili sinua.

Hän yritti väistää täsmällistä kysymystäni.

— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten
muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?

— En ole mustasukkainen kaikille, Jamile, vaan Omar-bei-el-Husseinille.

Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo
tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman
ja karumman todistuksen.

— Ah, virkkoi hän, sekö on hänen nimensä!

Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa
hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta:
Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa
rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän
pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni.
Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin
hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:

— Ethän voi, Jamile, rakastaa vihamiestä, muhamettilaista!

— Kuka on sinulle sanonut, että häntä rakastan?

— Maroniittinainen ei tee sellaista rikosta, se olisi luonnotonta.

— Olenko sen tehnyt, Khalil?

Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli
syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan
ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei
vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous
herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö
olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista
niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä
valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä
pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se
olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet
sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi
sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan,
herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen
jalomielisyyden osoitus.

— Sinä et voi mennä kenellekään toiselle, Jamile.

— Minä tiedän.

— Voit vielä tulla minun vaimokseni.

Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä,
häntä itseään vastaan.

— En tiedä, sanoi hän.

Sitten hän virkkoi:

— En, minä en ole enää mikään sinulle.

Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti
sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka
kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle
kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen,
hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin
vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä
havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.

— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme
purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin
palauttamasi korut?

— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet
hyvä.

Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta.
Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen,
jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei
ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä.
Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties
tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä
tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme
esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis
jalosti:

— Minä odotan, Jamile.

Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän
ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden
viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen
myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden,
jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta.
Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut
halpamaiselta ilmiantaa hänet.

       *       *       *       *       *

Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit
saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä
antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan
enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin.
Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä
vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi
ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen
aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua
taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:

— Nyt voit puhua.

— Kenelle?

— Isälle. Minä en tule vaimoksesi, Khalil, suo anteeksi.

Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen
kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä
tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:

— Isäsi on kiivas, Jamile. Hän raivostuu. Hän lyö sinua.

— Lyököön, virkkoi hän niinkuin marttyyri, Joka tunnustaa uskoaan.

Hän oli kenties suorittanut valintansa jo tuona päivänä. Hän oli
kenties jo silloin tuhon oma. Tai voipa olla niinkin, että hän yritti
itse asettaa viimeiseksi suojakseen isän vihaa sen kuilun eteen, joka
häntä pyörrytti. Siitä ajankohdasta, jona hän teki päätöksensä, voin
lausua ainoastaan arveluita.

       *       *       *       *       *

Päätin kuitenkin puhua hänen isälleen, kun seetristössä vierailleet
muukalaiset, sinipunerva ja punainen, Omar-bei-el-Hussein ja
Abdulrašak-bei-el-Osman saapuivat juhlallisin ratsusaattuein Bšarreen,
mukanaan palvelijoita, jotka pitelivät ohjaksista myytäväksi
tarjottavia hevosia. Kylässä vallitsi ankara liike, kun kaikki
tahtoivat nähdä ja arvostella Akkarin kuuluisia hevosia. Väkijoukon
mielessä oli toisaalta muukalaisiin kohdistuvaa vuosisataista vihaa,
toisaalta uteliaisuutta saada olla näkemässä niin hienoa ja tärkeätä
kaupantekoa. Butroskin, joka oli palannut metsästysretkeltään, unohti
vihankaunan ja tutki ja taputteli leikille tuotujen oivallisten
hevosten otsaa, lautasia ja polvitaipeita.

Toinen tamma oli valkoinen, metallisen valkoinen kuin hopeainen
haarniska, toinen oli niitä raudikkoja, joiden karva näyttää auringossa
sitäkin ruskeammalta. Molempien laajentuvista sieraimista näytti
tuiskahtelevan tuli, ja niiden pyöreät silmämunat loivat haluisia ja
kiihkoisia katseita. Raudikko oli kuitenkin kauniimpi.

— Se on Tadmoun sisar, selitti Omar. Teidän on varmaan vaikea erottaa
niitä toisistaan. Tämä, jota nimitän Selmaksi, on nuorempi. Se on
kenties vielä hieman hitaampi, mutta kestävyydeltään ne ovat toistensa
veroiset.

— Minä valitsen sen, selitti Jamilen isä. Mutta ennenkuin sen otan,
haluan tietää hinnan.

Nuori Akkarin bei näytti kokoavan ajatuksiaan ja vastasi sitten
vältellen:

— Sanon sen teille huomenna.

Rašid-el-Hame käytteli turhaan koko oveluuttaan ja diplomaattisuuttaan,
jotka ominaisuudet olivat hänessä erinomaisesti kehittyneet, saadakseen
kuulia jotakin varmempaa. Summa jäi epämääräiseksi. Sen piti tulla
tunnetuksi vasta seuraavana päivänä ja olla suurempi kuin oli
milloinkaan maksettu kaikkein nopeimmastakaan juoksijasta.

Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään
luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle
aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti
luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät
olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut
näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen
myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan
kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:

— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään,
olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää
takaisin.

Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää
kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän
on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja
minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin,
joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän
tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.

— Tule! käski hän. Sinua odotetaan. Jamile on poissa.

Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä
päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein
synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut
olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea
olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni
— olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin
mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut
hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan
heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä
tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa
oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään
vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani
rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta
nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni
kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä
huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:

— Jamile ei ole lähtenyt; hänet on viety väkisin.

Butros nauroi ylenkatseellisesti.

— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.
Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.

— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja
lähtekäämme ajamaan heitä takaa.

— Se on liian myöhäistä. Tulehan, niin saat kuulla kaikki.

Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut
koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten,
ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia
muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin
pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka
minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi
ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka
täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa.
Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista.
Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä
äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän
Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä.
Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä
olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien
vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset
osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on
heille helpompaa kuin meille.

Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö
hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan
petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea
hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli
lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina
valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle.
Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi
minua istumaan viereensä.

— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme
tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton
helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua.
Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.

Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan
puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen
esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen
kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut
osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että
olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen,
jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat
kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen
viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa
koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä
maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin
hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla
Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen
säälimättömyydestään huolimatta.

Kokoontuneiden joukossa oli vielä Butros. Šeikki esitti meille asian:

— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla.
Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen
hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile,
'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli
Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi
tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen
huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli,
hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta,
pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut
häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet
olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua,
ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia
käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan
illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella!
Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta
Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me
etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme
tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää
epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.

— Vapaaehtoisesti, lisäsi pappi.

— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme
voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat.
Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset
vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan.
Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme.
Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.

Tuomita Jamile! Meidän piti tuomita Jamile, ja minä olin tuomarien
joukossa! Voinko suostua sellaiseen tehtävään, vaikka hän olikin
syyllinen ja vaikka hän oli minut pettänyt? Kauhu pidätti minua, kun
ajattelin vetäytyä pois. Minä otin äänetönnä osaa näihin traagillisiin
keskusteluihin. Toinen valkopartainen vanhus pyysi selitystä:

— Minkätähden on Akkarin bei jättänyt talliin raudikkotamman?

Rašid-el-Hame selitti muukalaisen menettelyn näin:

— Luulen voivani teille vastata, sillä olen asiaa harkinnut. Jokaisessa
maassa on omat erikoiset tavat ja omat uskonnolliset käsitykset.
Tahtoessaan ottaa vaimon — ja tehän tiedätte, että hän voi tuoda
haaremiinsa useampiakin — hän luovuttaa valitsemansa vanhemmille
puolet myötäjäisiä. Hän ei saa myötäjäisiä, kuten on laita meidän
keskuudessamme, vaan hän itse antaa ne. Toinen puoli on taattu
puolisolle kuoleman tai eron varalta. Omar-bei-el-Hussein on tahtonut
maksaa minulle tyttäreni myötäjäiset uskontonsa ja maansa tavan mukaan.
Hänen tammansa on verrattoman kallisarvoinen, mutta sittenkin hän on
pettänyt minut kaupoissa. Jätti minulle hevosen ja varasti minulta
lapsen.

— Tuho tulkoon hänen osakseen! huudahti kapteeni.

— Tuho hänen osakseen! toisti šeikki, jonka näennäinen levollisuus
tuntui minusta pahaaennustavaita. Mutta tuho tulkoon Jamilenkin osaksi!

Toinen vanhus tahtoi vuorostaan hänkin kysyä jotakin.

— Kuinka ei kukaan ole yöllä kuullut kylätien soran räiskyvän ratsujen
kavioiden alla?

— Varsin yksinkertainen juttu, virkkoi Butros. Ovat kietoneet kaviot
riepuihin. Jamile on ratsastanut valkoisella tammalla. Yö oli pimeä;
kuutamoa ei ollut.

— Mistä tiedät, kysyin minä, että Jamile on noussut valkoisen tamman
selkään? Onko joku hänet kohdannut? Onko joku hänet nähnyt?

— Ei kukaan. Mutta tamma oli varmaan tuotu tänne siinä tarkoituksessa.
Retkeä on suunniteltu jo kauan ennakolta.

— Epäilemättä, myönsin minä, se on ennakolta suunniteltu.

Mutta läsnäolijat eivät käsittäneet, millaisen johtopäätöksen aioin
tehdä tuon ennakkoharkinnan nojalla. Šeikki joudutti asian käsittelyä
ja vaati tytärtään tuomittavaksi.

— Jamile on syyllinen. Hän on pettänyt sulhasensa.

— Ei, sanoin minä, hän ei ole minua pettänyt Hän oli peruuttanut
minulle antamansa lupauksen.

— Kysymättä minun suostumustani? Hän ei voinut kihlautua eikä
kihlaustaan purkaa saamatta lupaa minulta.

Hän tehosti isän arvovaltaa. Se seikka, etten esiintynyt
itsepintaisemmin, ei johtunut alamaisuudesta, vaan siitä, että tahdoin
pysyä vartiossani ja yrittää vieläkin pelastaa Jamilea.

— Tätä rikosta suurempi on muuten toinen, virkkoi taas Rašid-el-Hame.
Tyttäreni on pettänyt heimonsa ja uskontonsa. Hän on antautunut
viholliselle ja uskottomalle. Kadišan laaksossa ei ole milloinkaan
sellainen häpeä kohdannut yhtäkään perhettä. Sydämemme ovat puhtaat
kuin ne vedet, jotka virtaavat vuoriemme huipuilta. Minä sanon teille
totisesti: Jamile ei ole enää minun tyttäreni.

Hän oli noussut, kädet kiroukseen kohotettuina, ja näytti siinä,
pitkään mustaan kullankirjaeltuun abaijeensa puettuna suunnattoman
suurelta ja pelottavalta. Sitten hän yhtäkkiä lysähti kasaan kuin
ukkoseniskemä seetripuu, ja meidän täytyi häntä tukea. Pappi, ollenkaan
säälimättä isän luhistumista, joka oli toistuva vielä tuonnempana,
lausui ensimmäisenä sen kohtalokkaan sanan, jonka olin jo vähän aikaa
tuntenut leijuvan ilmassa mustan linnun tavoin:

— Hän ansaitsee kuoleman.

— Kuoleman, kuuluivat molemmat vanhukset hyväksyvän.

— Kuoleman, korosti Butros leppymättömin äänin, joka kaikui kaikkia
muita sointuisampana.

Minä pelkäsin tuon kauhean sanan kuuluvan siihen naistensuojaan, missä
itkivät Merjem ja Muntaha. Tässä hälinässä, jonka oli aiheuttanut
kaikkien ympärilläni olevien tuomiovaatimus, minä pyysin puheenvuoroa,
jonka entiselleen toipunut šeikki minulle soi.

— Te iskette poissaolevaa, ja siihen ei kenelläkään ole oikeutta.
Evankeliumi ei oikeuta meitä tuomitsemaan tutkimatta, ja siinäkin
tapauksessa se velvoittaa meitä armahtamaan. Se, joka armahtaa, on
toisia parempi.

— Syylliset on rangaistava, vaati pappi. Hän on avionrikkoja,
valapatto ja uskonluopio. Hänen tuomitsemisen tulee olla esimerkkinä
maroniittitytöille.

Ylenkatsottu rakkauteni ei voinut enää muuta tehdä kuin puolustaa tuota
liian rakasta syyllistä, ja minä syöksyin jonkinlaisen huumauksen
tilassa siihen tehtävään.

— Ei, vakuutin minä, te ette voi tuomita Jamilea hankkimatta asiasta
parempaa selkoa. Kuka todistaa teille, ettei hän ole joutunut väkisin
viedyksi? Minkä nojalla voimme uskoa hänen asiaan suostuneen?

— Onhan hän poistunut huoneestaan, huomautti Butros.

— Eivätkö muhamettilaiset osaa noitua matkan päähän? Eikö heillä ole
loitsulukuja? Eivätkö he ole yhteydessä demoonien kanssa?

— Ovat niinkin, myönsi pappi. Jamile on kenties riivattu.

— Kuten näette. Ennenkuin voitte tuomita hänet kuolemaan, teidän tulee
häntä tutkia.

Vanhat viisaat hyväksyivät lausumani, heiluttivat päätään ja kohottivat
katseensa kattoon:

— Tämä nuori mies on järkevä. Jamilea on tutkittava.

— Mutta eihän hän tule takaisin, tahtoi Butros väittää vastaan.

Šeikki, joka säilytti tuomarintoimensa koko arvokkuuden, vaikka asia
siirtyi toistaiseksi, eikä näennäisestä sankaruudestaan huolimatta
voinut suhtautua välinpitämättömästi tyttärensä kohtaloon, kääntyi
Butrosin puoleen käytellen kaikkea isän ja tuomarin käskyvaltaa:

— Minä käsken sinua, Butros: mene ja hae sisaresi vihollistemme luota.
Khalil Khuri on kumppaninasi tehtävässä, jonka nyt sinulle uskomme
valtamme nojalla ja joka sinun on suoritettava meidän tyydytykseksemme.
Neuvottelu on päättynyt ja tuomio siirretty toistaiseksi, kunnes Jamile
täällä ollen vastaa kysymyksiimme ja saa lopullisen tuomionsa.

Niin olin asiaan puuttuen onnistunut siirtämään pakolaisen
tuomitsemisen tuonnemmaksi. Mutta tehtäväkseni oli annettu lähteä hänen
jälkeensä aina ryöstäjän asuinsijoille saakka.

— Kuinka voimmekaan päästä hänen jäljilleen? kysyin Butrosilta. Akkarin
maa on suuri, siellä on lukuisia kyliä hajallaan vuoriston ja meren
välimaalla.

— Tule, vastasi hän.

Hän vei minut talliin, missä osoitti raudikkotammaa, jota hyväili ja
silitteli.

— Tämä on oleva oppaanamme, selitti hän



IV

AKKARIN MAILLA.


Minun olisi pitänyt johtaa retkikuntaa, jos olisin vaatinut itselleni
sulhasen oikeuksia. Jamile oli minulle luvattu, hän kuului minulle oman
suostumuksensa ja isän lupauksen nojalla. Mutta hän oli peruuttanut
suostumuksensa. Se, mitä mielessäni liikkui, ei muuten jättänyt minulle
johtamisen mahdollisuutta eikä kykyä. Se solvaus, jonka valapattoisuus
oli kohdistanut heimooni, uskontooni ja minuun itseeni, ei ollut
vieroittanut minua hänestä. Eikä siinä kyllin: minä tunsin hänessä
saman rakkauden voiman, joka oli tehnyt minut alamaisekseen. Hänen
rikollinen intohimonsa loi välillemme sen, mitä kihlauksemme ei ollut
kyennyt aikaansaamaan: sielun ja ruumiin yhdyssiteen. Hän kaipasi
kiihkeästi samoinkuin minä, hän antautui minun tavallani; mutta hänet
oli vallannut eräs toinen samoinkuin hän itse vallitsi minun elämääni.
Me olimme yhdenlaiset, ja minä menetin hänet. Minä en suinkaan vihannut
häntä, minä ymmärsin hänet ja olin ainoa hänen ymmärtäjänsä. Kerrassaan
kauhistuin ajatellessani hänen olevan suojatta sen rakkauden voiman
vallassa, joka kiidättää meitä kuin virran vesi ruohonkortta. Kuinka
hänen tulisikaan käymään vieraalla maalla, tuon tuntemattoman seurassa?
Omar näet oli tuntematon hänelle samoinkuin minulle. Minä tahdoin
lakkaamatta suojella häntä. Näin hänen jälleen suutelevan käsiäni
ikäänkuin minusta turvaa hakien. Surkuttelin hänen rakkauttansa, koska
rakastin itse.

Butros järjesti kiireesti lähtömme.

— Nouse sinä, isäni, harmaan tamman selkään. Se on Bšarren paras ratsu.
Minä otan raudikkotamman, jonka he ovat meille jättäneet, ja kanssamme
lähtee vain erikoinen palvelijani Elias.

— Mitä, huudahdin minä, vain Elias, ja heidän saattueeseensa kuuluu
viisitoista tai kaksikymmentä miestä! Emmehän voi kolmen miehen väellä
taistella heidän kanssaan.

Kumppanini silmäili minua ihmeissään:

— Kuka puhuu sinulle taistelemisesta?

— Pitäähän meidän tuoda takaisin Jamile.

— Me emme tuo häntä takaisin väkivalloin. Koko Akkarin maa on
muhamettilaisten asuttama.

— He eivät ole vielä muhamettilaisella alueella. — He ovat liian
kaukana edellämme.

— Mutta meidän ratsumme ovat nopeammat.

— Ontuvatko heidän hevosensa?

He olivat tosiaankin useiden tuntien etumatkan päässä. Minä viittasin
suotta siihen, että matka joutui yöllä hitaammin. Päivänkoitto,
joka on vielä elokuussa sangen varhainen, toimi valoa tuoden heidän
rikoskumppaninansa. He olivat aikoja sitten saapuneet Edeniin ja
sivuuttaneet sen ja olivat nyt hyvässä turvassa sen valitettavan
riitaisuuden nojalla, joka hajoitti maroniittikyliä vihamiesten
hyödyksi. Butros selitti minulle suunnitelmansa: meidän piti lähteä
vain vakoilemaan löytääksemme Jamilen uuden tyyssijan ja olla
aiheuttamatta minkäänlaista hälyytystä. Myöhemmin meidän oli määrä
lähteä uudestaan matkaan: emme voineet toivoa saavamme nuorta tyttöä
ryöstetyksi muuten kuin viekkauden avulla, ja se vaati valmistelua.

— Myöhemmin! toistin minä masentuneena.

Butros arvasi, kuinka kamalan tuskalliselta minusta täytyi tuntua tuon
'myöhemmin’, mutta hän suhtautui asiaan välinpitämättömästi.

— Rikos on jo tapahtunut, lausui hän.

Ei, rikos ei ollut vielä tapahtunut. Jamile pakeni ratsun selässä
rakastajansa keralla; hän ei ollut vielä hänen omansa. Me voisimme
vielä saavuttaa heidät matkalla, jos he pystyttäisivät telttansa yöksi
ja naisen väsymystä peläten luopuisivat siitä ajatuksesta, että etäinen
Akkar oli saavutettava kertaakaan levähtämättä. Jouduttamalla kulkuamme
yllättäisimme heidät yölevollansa.

Samassa oli johtunut mieleeni tämä kauhea kuva: Jamile Omarin
käsivarrella tarjoten valkean ruumiinsa uskottoman hyväiltäväksi.
Tuo näky tuntui polttavana tulena omassa ruumiissani. Nyt muuttui
rakkauteni vihaksi, joka toivotteli kärsimyksiä ja kuolemaa. Minä
rukoilin Butrosia, ystävääni ja veljeäni, lähtemään kiireesti ja
voimallisesti.

— Niin, lopetti hän puheensa tapansa mukaan johtaen asian päätökseen. —
Voihan hänet ainakin surmata.

Sisar ei ollut enää hänen sisarensa; hän ajatteli kylmäverisesti
sellaista ratkaisua, ja minä, mustasukkaisuuden vimman vallassa, en
väittänyt vastaan. Hän keräsi nopeasti joukkokuntaansa kuuluvat nuoret
miehet, joita tapasi johtaa metsästysretkillä ja kansallistanssissa.
Mutta aikaa sentään kului, ja sillävälin vihollisemme pitensivät
etumatkaansa, joten meillä oli yhä vähemmän toiveita saavuttaa heidät.
Minä en voinut enää ajatella muuta kuin yöllistä retkeä. Sitäpaitsi
olin joutuva koko kyläkunnan naurun esineeksi. ’Onnensa päivinä ihminen
on kuin puu, jonka ympärillä väkijoukko pysyttelee sen kantaessa
hedelmää; mutta kun sato on korjattu, joukkio sen hylkää jättäen sen
yksinään kärsimään helteestä ja pölystä’. Morsiameni oli hylännyt minut
ja paennut muhamettilaisen kanssa. Sellaista ei ollut vielä sattunut
kenellekään, yksikään Bšarren tyttö ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi
sellaiseen kolminkertaiseen petokseen, ja sama hylkäystuomio,
väärämielinen kuten yleinen mielipide ainakin, oli meidän osanamme,
hänen ja minun. Minä havaitsin, ettei tuosta aiheutunut minulle
mitään katkeruutta, vaan että kenties tunsin salaista nautintoakin
huomatessani siten läheneväni Jamileä, vaikkapa vain toisten ihmisten
ylenkatseen nojalla.

Me lähdimme pitäen suurta sotaista hälinää, ikäänkuin olisimme olleet
menossa ristiretkelle. Mutta minä tiesin, että meidän keskuudessamme
lähtöhälinä on aina melkoinen.

Butros ratsasti joukon etunenässä raudikkotammalla, jota Omar oli
nimittänyt Selmaksi. Minä ratsastin hänen jäljessään ja kehoitin
alinomaa häntä jouduttamaan kulkua. Hevosemme olivat nopeammat,
ja meidän täytyi yhä useammin hiljentää vauhtia odottaaksemme
tovereitamme. Minua alkoi kaduttaa, että olimme vedonneet heidän
avunantoonsa. Eikö olisi ollut parempi lähteä vain Butrosin keralla ja
tarpeen tullen ampua ryöstäjiä etäältä?

Minä en enää välittänyt elämästä, ja Butros kykeni varmaan suoriutumaan
pahimmastakin paikasta. Šeikki Rašid-el-Hame oli määrännyt, ettemme
saaneet joutua käsikähmään muhamettilaisella alueella, mutta enkö
voinut luottaa siihen, että väkivaltainen Butros tulisi rikkomaan tuon
määräyksen?

       *       *       *       *       *

Kornet-es-Saudan huipulta, jonne olemme saapuneet, näette koko sen
seudun, jonka halki kuljimme takaa-ajoretkellämme. Kääntäkää katseenne
merestä, joka Tripolin luona alkaa kaartua sisäänpäin painuen
pehmeästi Akkarin lahden avoimeen syliin. Nouskaa sitä reunustavilta
hedelmällisiltä tasangoilta pengerminä kohoaville kukkuloille. Niiden
ja Libanonin välillä näette koleisia, lattealakisia kunnaita, jotka
ympäröivät verrattain avaroita ja hyvinviljeltyjä laaksoja tai kapeita
rotkoja, joiden pohjalla kiemurtelee virtaavia vesiä. Katsokaa, kuinka
värit vaihtuvat: toisinaan on näkyvissä punaisia kallioita, toisinaan
viheriäisiä keitaita. Katseenne etsii turhaan kyliä; ne piiloutuvat
notkoihin tuulen suojaan tai sulautuvat harmaille värituntuineen
erottamattomasti ympäristöönsä...

       *       *       *       *       *

Lähdettäessä Edenistä, joka on Bšarren kanssa kilpaileva kauppala ja
tavallaan vuoriston pääkaupunki, Butrosin raudikko lähti kulkemaan
kapeata tietä läpi kuusi- ja seetrimetsän. Seetrit eivät kumminkaan
olleet meidän seetreihimme verrattavat.

— Hevosilla ei ole vainua, huomautin minä kumppanilleni. On mieletöntä
luottaa tuon eläimen vaistoon.

— Se ei meitä petä. Se noudattaa täsmälleen samaa tietä kuin
tulomatkalla. Me suuntaudumme kohti Siriä.

Sir on suuri arabialainen kylä Libanonissa, erään korkean
kalliojyrkänteen juurella. Se on rakennettu niiden könkäiden
kynnykselle, joita muodostaa kuohuvana suihkuna syöksyvä vuorivirta.
Meidän saapuessamme naiset, jotka olivat ulkona vettä ammentamassa tai
lapsia kaitsemassa, pakenivat nopeasti asumusten sisäsuojiin. Asumukset
muistuttivat kivikuutioita, ja niissä oli yksi ainoa aukko. Ne ovat
köyhempiä kuin meidän puolessamme; niillä seuduilla vallitsee suurempi
ero maataomistavan herran ja fellahin välillä. Miespuoliset asujaimet
sitävastoin kokoontuivat ikäänkuin olisivat saaneet ennakolta tiedon
tulostamme ja katselivat meitä hellittämättä, julkeasti, melkeinpä
uhkaavastikin. Levottomat seuralaisemme vaativat pysähtymään, ja me
noudatimme heidän vaatimustaan hieman kauempana, syrjäisessä paikassa.
He pyysivät meitä selittämään, millaiseksi ajattelimme seikkailun
muodostuvan. He olivat lähteneet iloisin mielin, ikäänkuin huviretkelle
tai metsästämään, mutta havaitsivat nyt yhtäkkiä retken vaarallisuuden.
Kuten useinkin on meikäläisten laita, he siirtyivät kerkeästi
innostuksesta pelon valtaan ja kuvailivat pitkin puhein meille sitä
varomattomuutta, johon tekisimme itsemme syypäiksi, jos tunkeutuisimme
kauemmaksi vihollisen alueelle.

— Te unohdatte sukuani kohdanneen solvauksen, huomautti Butros
närkästyneenä.

— Se on yksityisluontoinen solvaus, vastasivat toiset. Se edellyttää
ainoastaan yksityistä kostoa.

— Niin, sillä tavalla te taistelitte druuseja vastaan Deir-el-Kamarin
ja Zahlen verilöylyjen aikana. Esi-isänne olivat urhoollisemmat.

— Me emme tietäneet, että oli poistuttava maroniittien alueelta,
huomauttivat he olematta suinkaan aivan väärässä. Sota on sotaa, ja me
emme ole sotakannalla muhamettilaisten kanssa.

— Hyvä, virkkoi Butros halveksivasti. Palatkaa paimentamaan lampaitanne
ja vuohianne. Teille ei kannata antaa käteen pyssyä. Minä en teistä
huoli; korjautukaa tiehenne!

Hän oli väärässä. Hän rikkoi isänsä määräykset ja oli saattaa
vaaraan pienen joukkonsa hengen, vieläpä kenties maroniittikansan
rauhan ja tulevaisuuden. Niinmuodoin hän osoitti nuoruuden olevan
esteenä toimittaessa johtajana. Hänen tärkeimpiin ominaisuuksiinsa
kuuluivat kuitenkin päättäväisyyden ja rohkeuden ohella asioiden selvä
oivaltaminen ja pettämätön arvostelukyky. Hän havaitsi erehdyksensä,
ja kun kumppanimme, epäröityään, oliko noudatettava jalomielisyyttä
vai viisautta, lähtivät paluumatkalle, hän joudutti tammansa laukkaan
saavuttaakseen heidät. Myöhemmin sain kuulla hänen voittaneen heidät
puolelleen muutamilla ylevämielisillä sanoilla, siinä määrin, että
he olivat tarjoutuneet seuraamaan meitä perille asti ja antautumaan
kaikkiin meitä uhkaaviin vaaroihin. Mutta hän ei siihen suostunut.
Myöhemmin he osoittivat hänelle useissa tapauksissa luottamustaan
ja antaumustaan. Sillä tavoin voi mies meidän vuorillamme luoda
kiihkomieltä. Butros olisi ollut Libanonissa tärkeällä sijalla, jos
olisi sinne jäänyt. Hän oli toisenlainen sissi kuin Josef Karam.

Me jatkoimme takaa-ajoamme, vain uskollinen Elias seuralaisenamme,
noudatellen vuoripuroa, joka syöksyy aivan pian, Btermesin kylän
tienoilla, Nahrel-Barediin, erääseen Akkarin seudun jokeen. Mieltäni
kalvavasta tuskasta huolimatta tunsin hämmästystä huomatessani ne
vastakkaiset vaikutelmat, joita tarjosivat louhikkoiset, valtavina
kohoavat vuorenseinämät, tammien vakaantumma lehvistö ja helakasti
hymyilevät laakeriruusulehdot. Tuskani kuitenkin siitä vain kiihtyi.
Jamile oli kulkenut ennen minua tämän kauneuden keskitse, Jamile, jota
Omar opasti isäntänä esitellen hänelle maatansa. Omar oli kenties
taittanut hänelle laakeriruusun oksia koristaakseen niillä hänen
satulaansa ja ilahduttaakseen häntä; olin näet huomannut revittyjä
pensaita.

Me painuimme syvään kuiluun, jonka nimenä on Uadi Gehannem. Tämä
nimi merkitsee 'Helvetin laaksoa'. Virtaava vesi syöksyy siinä uomaa
ahdistavia kallioita vasten muodostaen rajuja tai haikeasti huokailevia
putouksia. Mutta rinteitä varjostavat kauniit puut, varsinkin
plataanit, ja läheisillä kukkuloilla kasvaa raudustammia ja mäntyjä.
Meidät yllätti ilta tässä rotkossa, eräs niitä kauniita elokuun iltoja,
jotka laskeutuvat liian nopeasti janoavan maan yli ja sytyttävät
sammuessaan taivaan rusohohteluun. Illan hohde heijastui melkein
verenvärisenä vuoripuron kapeaan kalvoon.

— Ratsumme ovat väsyneet, virkkoi minulle Butros, varsinkin Eliaan.

— Ei, sanoin minä pyytäen. Ne voivat vielä liikkua eteenpäin. Huomenna
on liian myöhäistä.

— Kohta emme enää näe tietä.

— Raudikko ohjaa meidät oikeaan. Sinun tarvitsee vain jättää ohjas
valtoimeksi.

— Olkoon menneeksi.

Butros ei tahtonut vastustella minua. Hän puolestaan olisi pitänyt
parempana vähempää varomattomuutta ja suurempaa neuvokkuutta. Mutta
rohkeammat suunnitelmat herättivät hänessä mielenkiintoa.

Olimme jo aikaisemmin huomanneet metsän aukeaman, missä edellinen
karavaani oli ilmeisesti nauttinut ateriansa ja lyhyen levon.
Tallattu nurmi, rypäletertut, luut ja muut ruoan jätteet osoittivat
sitä aivan eittämättömästi. Selma johti meitä pitkin oikeata jälkeä
niinkuin metsäkoira ajaa jänistä tai gasellia. Muisti korvasi
puuttuvan vainun. Aivan pian olimme hämärän ja yksinäisyyden peitossa.
Juoksevan veden humu kykeni tuskin häiritsemään hiljaisuutta: se oli
niin yksitoikkoinen, ettemme vähän ajan kuluttua sitä juuri enää
kuulleetkaan. Hevosen kavion kolahtaminen kiveen herätti paljoa
enemmän huomiotamme. Päittemme päällä, ylen korkealla, välkkyivät
tähdet. Kapeneva kuunsirppi ei ollut vielä ilmaantunut näkyviin.
Niin me etenimme pimeässä, vieraaseen maahan häipyneinä. Minä tunsin
kuitenkin syvää nautintoa saadessani kulkea Jamilen jäljessä, lähestyä
häntä jokaisella ratsuni askelella. Kärsimykseenkin sisältynee oma
hurmionsa: se liittää meidät rakastettuun olentoon, ei ruumiillisesti,
vaan sen nojalla, mikä on salaisinta ja syvintä tuntemiskyvyssämme.
Nautinnon ja kärsimyksen lähteet joutuvat siten nuoruudessa yhtymään
toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden iällä onnettomuudet ovat muovattavissa
laulun muotoon. ’Jamile, missä oletkaan nyt? Minkätähden et ole jäänyt
sisartesi luo siihen taloon, jossa suihkulähde suloisesti helisee?
Saanko vielä kerran nähdä sinun vaaleat hiuksesi — hiuksesi, jotka
varmaan ovat yön kastehelmien kostuttamat — silmäsi, jotka ovat siniset
kuin tyynenä päilyvä meri, kullanhohtoiset poskesi, kaulasi, joka
on kuin norsunluinen torni, ja niskasi ja käsivartesi lumen, jonka
havaitseminen sai minut vapisemaan? Eikö kauneutesi kuulukaan enää
minulle? Eikö kauneutesi kuulukaan enää sinulle? Jamile, minä lähestyn
sinua pimeässä. Etkö kuule minua, Jamile?...’

Me kuljimme seudun halki, joka näytti asumattomalta. Pitkin väliajoin
kuuluva koirain haukunta antoi kuitenkin tietoa meidän läsnäolostamme.
Ne saattoivat olla kulkukoiria. Sitten tuli avuksemme kuunsirppi
näyttäen meille kunnaan juurelle kasautuneen kylän. Raudikko pysähtyi
neliskulmaisen talon valkean julkisivun eteen. Me olimme perillä. Minua
erottivat Jamilestä vain nuo seinämuurit. Butros oli jo tottunein
silmin perehtymässä paikallisuuksiin voidakseen ne toiste tuntea, kun
Selma suureksi ihmeeksemme alkoi jälleen liikkua ja lähti nousemaan
rinnettä ylös. Rinteen puolitiessä se jälleen pysähtyi ja hirnahti
iloisesti. Hirnahdukseen kuului kohta vastaus. Me olimme suuren
kesähuvilan edustalla. Sen parvekkeet olivat laakson puolella, ja
niiltä näkyivät linnunlauluiset lehdot ja leikkivät, virtaavat vedet.

— Kumpi on oikea? kysyin minä Butrosilta aivan hiljaa.

— Tämä. Toiseen on Omar-bei-el-Hussein varmaan jättänyt Jamilen.
Se merkitsee, että hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan oman
uskontonsa menoja noudattaen.

Minä join tuon selityksen, ja polttavat huuleni virkistyivät siitä kuin
jäätelöjuomasta. Jamile oli siis koskematon. Me emme olleet saapuneet
liian myöhään. Voimme hänet vielä vapauttaa. Hän ei laskeutunut vielä
uskottoman vuoteeseen. Omarin osoittama kunnioitus soi meille aikaa.

— Kuinka voit sen tietää? kysyin minä ahnaasti.

— Otaksun niin. Selma ei olisi pysähtynyt ensimmäisen asumuksen luo,
ellei Tadmor, toinen tamma, olisi jättänyt sinne taakkaansa. Jamile on
varmaan ratsastanut Tadmorilla ja bei valkoisella tammalla.

Hän vastasi niin vakuuttavasti, ettei mikään epäily ollut mahdollinen.
Emme kuitenkaan voineet jäädä pitkäksi ajaksi tuon uinuvan puiston
edustalle. Läsnäolomme voitiin havaita. Sitä ilmaisi kuutamo ja
hevostemme kuopivat kaviot. Butros kysyi hiljaisin äänin palvelijaltaan:

— Oletko käynyt jo aikaisemmin Akkarin maassa, Elias?

— Olen.

— Missä olemme nyt? Tiedätkö?

— Btermesistä lähdettyämme sivuutimme oikealle puolellemme jääneen
kylän, missä koirat haukkuivat. Se on Hauara. Tämän kylän täytyy olla
vuoriston Šrar. Tuossa on virta.

— Kuinka paljon asukkaita?

— En oikein muista. Kenties kolmesataa.

— Kaikki muhamettilaisia?

— Oli muutamia maroniitteja. Malttakaahan. Minä asustin kylän laidassa,
erään kristityn vanhuksen luona, jonka nimi oli Jusef Abbud.

— Lähde häntä etsimään. Me seuraamme sinua.

Hän lähti kulkemaan etunenässä. Selma poistui hieman vastahakoisesti
paikasta, johon oli pysähtynyt päätänsä pudistellen ja ilmaisten
kärsimättömyyttään: se haistoi tallinsa eikä tahtonut mielellään
lähteä pois sen luota. Mutta Butros osasi kesyttää eläimiä samoinkuin
ihmisiäkin. Elias kolkutti kylän rakennusryhmän ulkopuolella
sijaitsevan mökin rappeutunutta ovea saamatta minkäänlaista vastausta.

— Vanhuksesi on kuollut, päätti jo Butros, kun ovi samalla varoen
raottui.

— Jumala teitä varjelkoon! riensi Elias sanomaan osoittaakseen, että
olimme saman uskon tunnustajia.

Ovi avautui nyt kokonaan. Vanha fellah asui yksinään. Hänen lapsensa
olivat verilöylyjen jälkeen muuttaneet Amerikkaan; hän itse oli korkean
ikänsä vuoksi kieltäytynyt vaihtamasta olosijaansa. Vieraanvaraisuuden
lakeja noudattaen hän tarjosi käytettäväksemme asumuksensa, joka oli
pieni ja likainen, ja meillä ei ollut valinnan varaa. Me sijoitimme
hevosemme ahtaaseen ja melkein ränsistyneeseen talliin ja laskeuduimme
matoillemme havaittuamme mahdottomaksi yön aikana hyökätä taloon, jossa
lepäsi Jamile — Jamile yksin, mutta vanhojen muurien, lujien lukkojen
ja asestettujen vartijoiden suojassa.



V

HUNNUTETTU JAMILE.


Seuraavana aamuna Jusef Abbud, vanhus, selitti meille asioita.
Suuri hedelmä- ja puutarhojen ympäröimä huvila kuului
Omar-bei-el-Husseinille, joka omisti koko kylän ja paikkakunnan, mutta
vietti siellä ainoastaan kevään ja kesän. Syksyn tultua hän aina
laskeutui vuoristosta asuakseen Tripolissa sijaitsevassa palatsissaan.
Vanhus ylisti Omariansa siinä määrin, että se minua loukkasi: hän oli
kaikkein herttaisin herra, suuri haukkajahdin harrastaja, antelias
ja isoinen, kohteli hyväntahtoisesti talonpoikiaan ja suvaitsevasti
kristittyjä. Šrarissa hänestä pitivät kaikki, maroniititkin, ja koko
Akkarin maassa mainittiin hänen hevosiaan, varuksiaan, vaatteitaan
ja hienoa käytöstään. Yksi ainoa seikka riitti häntä luonnehtimaan:
metsästysretkellä ollessaan hän ohjasi hevosensa syrjään säästääkseen
talonpoikien viljelyksiä.

— Kuinka paljon hänellä on naisia haaremissaan? kysyi Butros karusti.

— Yksi ainoa, jonka hän on äskettäin hylännyt, uskontonsa suoman
oikeuden mukaisesti.

— Äskettäin?

— Muutamia päiviä sitten. Hän on lähettänyt Jasminen Tripoliin, mutta
on sitä ennen maksanut hänen myötäjäisensä kaksin kerroin antamalla
hänelle jalokiviä, silkkikankaita ja mattoja. Hän on jalomielinen
ruhtinas.

— Sama jalomielinen ruhtinas on ryöstänyt sisareni Jamilen.

Ryöstö ei varmaankaan olisi herättänyt vanhuksen mielenkiintoa, ellei
olisi tullut kysymykseen uskonto.

— Onko hän vienyt hänet väkisin, tehdäkseen hänet orjattarekseen, kysyi
ukko.

— Suosiosta tai väkisin, mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Šeikki
Rašid-el-Hamen tyttärestä ei ole jalkavaimoksi.

Butros kertoi, kuinka olimme ensin pysähtyneet valkoisen rakennuksen
luo ja millaisia johtopäätöksiä oli sen nojalla tehty. Ne olivat olleet
oikeat päättäen niistä selityksistä, joita nyt aiheuttivat.

— Se on Mohammed-bei-el-Jasinin asumus. Mohammed on kunnianarvoisa,
viisas vanhus ja Omarin setä. Eräs hänen vaimoistaan, Abla, on ollut
äitinä Omarille, joka on jo pienenä menettänyt vanhempansa. Jos Omar on
jättänyt sisarenne äitinsä Ablan luo, on tosiaankin luultavaa, että hän
aikoo ottaa hänet puolisokseen. Mutta siinä tapauksessa sisarenne on
suostuvainen.

— Me tiedämme sen, päätti Butros. Kuinka paljon maroniitteja on täällä
Šrarissa?

— Suunnilleen kaksikymmentä, ja me elämme sovussa muhamettilaisten
kanssa, joita on lähes kolmesataa.

— Toisin sanoen emme voi luottaa kenenkään apuun?

— Ette. Mutta olette minun vieraitani.

Hän oli suojeleva meitä niin kauan kuin viivyimme hänen luonansa.
Poistuttuamme hän ei enää voisi tapahtumista vastata. Hän kehoitti
meitä pysyttelemään piilossa ja lupasi lähteä kuulustelemaan uutisia,
ja me suostuimme ehdotukseen. Omar-bei-el-Husseinin naimisiinmenon
täytyi herättää kyläkunnassa suurta huomiota. Asian yhteydessä
tultaisiin panemaan toimeen juhlia. Kenties kävisi mahdolliseksi
ryöstää Jamile kansanhuvien hälinässä.

Ukko lähti ulkosalla sijaitsevalle kauppapaikalle jalkaansa viistättäen
ja palasi muutaman tunnin kuluttua tuoden mukanaan hedelmiä,
vihanneksia ja lampaanneljänneksen. Sitäpaitsi hänellä oli mukanaan
täsmällisiä tietoja. Torilla ei tosiaankaan puhuttu mistään muusta kuin
edellisenä iltana ratsain Šrariin tuodusta muukalaisnaisesta, joka
oli kallisarvoisena olentona sijoitettu kunnianarvoisen Mohammedin
haaremiin vanhan ja uskollisen Ablan huostaan. Eräs fellah väitti
nähneensä hänen kasvonsa tulisoihdun valossa, kun hänet oli otettu
vastaan talon ovella. Huomatessaan olevansa katseiden esineenä hän
oli tarttunut Omarin keffijeen ja hunnuttanut kasvonsa arabialaisten
naisten tavoin. Hän oli ollut kaunis kuin yön kuutamo.

Huntua koskeva seikka minua kovin hämmästytti. Se osoitti liiankin
selvästi, että Jamile oli rakkautensa vuoksi luopunut uskostaan. Hän
oli luopunut vapaudestaan saada lähteä ulkosalle kasvot ja hiukset
paljaina. Ja minua vapisutti, kun ajattelin, että kenties kohtaisin
hänet voimatta häntä tuntea. Butros piti silmällä käytännöllisempää
tarkoitusperää ja tiedusteli, kuinka naimisiinmeno tapahtui
muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen.

— Kaikesta on huoli pidetty, kertoi ukko. Kadin määräämä ulema lukee
tällä hetkellä rukouksia Mohammedin asumuksessa. Hänen riittävästi
huudettuaan avuksi Allahia molempien perheiden jäsenet saapuvat hänen
eteensä käsi kädessä ja vakuuttavat kihlautuneiden tahtovan mennä
naimisiin ja myötäjäissumman olevan hyväksytyn.

— Molempien perheiden? kysyi Butros ankaran kiukun vallassa. Eihän
täällä ole ketään muuta sisareni suvun edustajaa kuin minä.

— Mohammed-bei-el-Jasin suostuu olemaan hänen isänään.

— Minä surmaan hänet.

Jusef Abbud heittäytyi sanaakaan vastaamatta ystävänsä eteen ja alkoi
huokailla ja valittaa.

— Mitä huudat? Nouse!

— Minä itken itseäni ja täkäläisiä maroniitteja, jotka joutuvat kaikki
surmatuiksi. Huomaan, että olette tulleet tänne meidän tuhoksemme.

— Minä olen vain omilla asioillani. Nouse. Minä säästän Mohammedin
teidän tähtenne. Minulle kuuluu toinen uhri. Jatka selityksiäsi!

Ukko, joka ei paljoakaan rauhoittunut, yritti jatkaa kertomustaan:

— Vanhempien antaman selityksen jälkeen avioliiton solmimista koskeva
asiakirja allekirjoitetaan kokouksen kestäessä ja lähetetään kadille
luetteloonmerkitsemistä varten.

— Entä sitten?

— Sitten? Sitten tulee epäilemättä toimeenpantavaksi juhla tansseineen
ja lauluineen. Torilla olivat parhaat palat jo tilatut, ja minä näin
liikkeellä soittoniekkoja. Omar tekee hyvin, minkä tekee; hän ei pidä
väliä kustannuksista.

— Mutta, jatkoi Butros kyselyään, eikö kihlautuneita itseään kutsuta
naittamistilaisuuteen?

— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso
viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.

— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.

— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta
asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne
kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa,
huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.

Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin
mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:

— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?

— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko
siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden,
että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.

Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.
Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:

— Tänä iltana, auringon laskiessa.

       *       *       *       *       *

Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin
valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea
meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä
sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota.
Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset
olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen
suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme
tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa,
piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja
siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita
kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen
kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.

Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan
siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä,
ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä
se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka
perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän
takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että
Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön
uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti,
uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän,
uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti
vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä
hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion
toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin
Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen
päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme
ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin
nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut
milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.

Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren
näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat
joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan
uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin
sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi
se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan
jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu,
jota hänen pyövelinsä odottivat.

Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef
Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana,
laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan
jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen
ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa
kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään
siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän
tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä
petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme
ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva,
sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni
lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut
pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä.
Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen
taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana,
aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti
kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään
hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän
rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen
raivon kyynelet.

Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei
rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä
oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen
kätensä käsivarrellani.

— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.

Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan.
Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia
auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut
vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli
lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan
vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet
häähuoneeseen.

Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa,
päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten
valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon
yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin
levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta
sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme
näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka
minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä
varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat
toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä,
jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti
hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat,
nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat
kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi
Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä
tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat
iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat
toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan
mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko
eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.

Butros oli ymmärtänyt epäröintini.

— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt
arabialaisiin tapoihin ja menoihin.

Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme,
ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin
pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi
vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme
oli ruhtinaallinen.

Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen
helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua,
etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva
solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain
palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka
oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen
tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka
hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka
ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen
huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet
salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu
ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen
kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen
kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen
käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.

Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi
sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin
ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun
päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.

— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.

Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta.
Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen
kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio.
Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle,
niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai
viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai
kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin
mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta
eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän
viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin
kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa,
hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet
annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros
oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi
Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri
polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.

Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi.
Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka
hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu,
ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut,
varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman
kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä
näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili.
Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän
uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni.
Ja tuo asento sanoi:

— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?...

Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie
tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:

— Minkätähden et ampunut?

En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua
ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:

— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.

Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.

— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä.
Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme
kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.

Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä
pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme
paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai
Jamile ei ollut maininnut mitään.

Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä
kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän
hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun
paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra,
riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en
ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme
hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin
syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin
tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet
säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut
hänen rakkautensa veroinen.



VI

HAUKKAJAHTI.


Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua
hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan
täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina
virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli
suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen
ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien
ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa
asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että
luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas,
mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan
Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen
olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin
ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun
kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan,
purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän
minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen
mielenliikutuksensa purkautui moitteina:

— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi?
Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli
kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette
ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa,
jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän
kostamisen!

Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.

Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain
minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä
minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut
erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään,
hän sai minut vaikenemaan:

— Sinä tahdoit saada hänet elävänä, isä.

— Koska hän on syyllinen, näkisin hänet mieluummin kuolleena.

Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka
olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko
toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti
edelleen Butrosia:

— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän
kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.

— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme
ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki
kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa...

— Tripolissa?

— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven.
Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat...

— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi
šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.

Minä uskalsin ehdottaa:

— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan
sinulle Omarin veren.

— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä
heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi
voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene
puhdistamaan.'

Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin
sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan
masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta
kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja
sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät
puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin
käsky sai aikaan hiljaisuuden.

Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin ja
Jamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.

— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on
sovitettava täällä.

— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet
takaisin?

— Tripolissa.

— Milloin lähdemme?

— Se on minun asiani.

       *       *       *       *       *

Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena.
Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi,
jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi
kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian.
Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita
hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa.
Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään
vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä
Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain
Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä.
Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja
kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni,
etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa,
jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet
on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana
vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien
nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.

Eräänä aamuna Butros saapui luokseni:

— Hän on ollut Tripolissa jo kuukauden.

Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään
yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se
sai mieleni kuohuksiin.

— Kuinka sen tiedät?

— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt
tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.

— Tripolissa on kolme kaupunkia. Kuinka löydämme hänen asumuksensa?

— Meillä on opas.

— Opas hälyttää.

— Meidän oppaamme ei puhu.

Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen,
vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin
aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa
vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään
merkitsevän.

— Milloin lähdemme, Butros?

Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut
kerrassaan järkytti:

— Kun äitini on kuollut.

— Eihän hän ole sairas.

— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?

Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä
aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee
ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun
pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden,
ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen
riutumiseensa.

       *       *       *       *       *

Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän
Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme
uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen,
matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä
ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros
silitteli raudikkonsa harjaa:

— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.

— Šrariin, mutta entä sitten?

— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan
Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?

— Epäilemättä.

— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.

Hän päätti puheensa sananlaskuun:

— ’Ei pidä antaa lainaksi pyssyänsä, ei hevostansa eikä vaimoansa.’

       *       *       *       *       *

Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty-
ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät,
laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla
virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet
elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein
katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli
maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni
joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut
heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan
täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä
onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa
hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi
korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa,
kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat
valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden
kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut
lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät,
huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan.
’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja
tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä
ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros,
joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja
minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan.
Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää.
Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan:
jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen,
vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään
hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään
jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.

Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat
Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä
vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä
aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä
ja taluttivat koiria.

Kiihkoansa värähtelevä Butros osoitti heitä ja virkkoi:

— Haukkajahti.

Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä
Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat
pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.

Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat
lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne
ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan
viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään
alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa,
joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja
heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa.
Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt
murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen
voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat
avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni
ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät
laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti
toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät
toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä
töyhtökoristeeksi.

Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä
vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli
kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme
tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria
ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä
Tripolista vuoristoon.

Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään
uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin
herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan
mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua
ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin
itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni
osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä
ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen.
Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla
niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen
karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata
yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa
valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana,
ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.



VII

OMARIN YRTTITARHOISSA.


Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka
ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana
toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään
seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän
juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen
piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi
Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran,
saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt
mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia
tietoja.

— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä
jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.

Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö
voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa.
Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja,
joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten
kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa
heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan?
Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä
vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin
kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.

— Ihmisiä saapuu pitkien matkojen takaa ihailemaan Omarin
kukkapenkereitä.

Minä havaitsin heti itsessäni kiihkeän kiintymyksen puutarhataiteeseen.

— Mitä joutavia! virkkoi Butros. Eikö se ole pelkkää ajan hukkaamista?
Ja eikö läsnäolomme tule tunnetuksi?

Mutta hän arvasi kiihkeästä ilmeestäni, että sellainen käynti edistäisi
vihaani, ja kävi minua kannattamaan.

— Hyvä, myönsi ukko ymmärtäen, että meidän ollessamme yhtä mieltä oli
turhaa vastustella.

       *       *       *       *       *

Omar-bei-el-Hussein oli kyläkunnan maiden omistaja. Hänen asumuksensa
oli hänen arvoansa vastaava. Siihen kuuluvat tasakattoiset valkoiset
rakennukset kohosivat laakson yläpuolelle ja vallitsivat ojanteen
ja puurivin huonosti sulkemaa puutarhaa, missä puuryhmät ja pyöreät
kukkalavat olivat taitavasti järjestetyt silmien iloksi. Hopeapoppelit,
kypressit ja plataanit suojasivat ja varjostivat hänen kaunista ja
salaperäistä tyyssijaansa. Vesialtaiden äärillä kukkivat ruusut,
kalpeat asfodelit, liljat ja malvanväriset kurjenpolvet, punaiset
ibiskuskukat ja Persian sireenit kasvoivat seinäin vierillä tai
koristivat lehtimajoja. Siellä minua päihdyttivät heräävän kevään
tuhlaten jakamat tuoksut solisevien suihkulähteiden musiikin
yksitoikkoisesti helistessä korviini. Murheellinen mieleni teki tämän
päihtymyksen sitäkin ahdistavammaksi. Minä olin löytänyt Jamilen
kadonneet jäljet. Hän oli hengitellyt näiden ruusujen tuoksua, oli
kumartunut yli vedenkalvon, ja minä en tietänyt, olivatko altaat
kuvastelleet hänen kasvojaan hunnutettuina, vai oliko niissä näkynyt
hänen silmiensä, poskiensa ja purppuraista nauhaa muistuttavan
suumalonsa salaamatonta kauneutta. Kuinka oikeassa olinkaan pyrkiessäni
tälle tuskalliselle pyhiinvaellusretkelle! Se ärsytti hermojani ja
voitti kaikki odotukseni. Eikö tuska ollutkin ainoa tapa, jolla voin
päästä osalliseksi rakkauden kamalaan nautintoon?

Jusef Abbud oli jättänyt minut ylimmän puutarhurin huostaan esitellen
minut harrastelijana ja tuntijana. Taitavin ylistyksin minun onnistui
voittaa puolelleni tuo mies, ja minä käytin seikkaa hyväkseni
esittääkseni hänelle kysymyksiä. Haaremin naiset tulivat varmaan ilman
viiletessä puutarhan käytäville käyskelemään?

— Naiset? vastattiin minulle säälivästi hymyillen. Täällä on yksi ainoa
valtiatar.

— Eikö Omar-bei-el-Hussein ole kyllin rikas voidakseen suoda itselleen
useampien vaimojen ylellisyyden?

— Meidän herramme ei tahdo kuin yhden ainoan. Valtiattaremme on
kristitty, jonka hän on tuonut kaukaisesta maasta ja käännyttänyt.

— Tiedätkö hänen nimensä?

— Tiedän kyllä: hänen nimensä on Kauneus.

— Kauneus? uskalsin minä toistaa. Kuka on hänet nähnyt?

— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä.
Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja
ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä
hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan
ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan
katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä.
Kerrotaan... niin, minä en tietenkään siellä ollut.

Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei
tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua
kidutti, kysyin vielä:

— Eikö hän milloinkaan käyskellyt näissä puutarhoissa?

— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä.
Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen
nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen
kanssaan.

Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät
molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile
nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein
Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin
säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan.
Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:

— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska
oli innokas haukkametsästäjä.

— Hän oli jättänyt metsästämisen.

— Hän totutti mielellään hevosia.

— Hän ei noussut enää hevosen selkään.

— Hän halusi liikkua vieraissa seuduissa, nähdä kaupunkeja, elossa
olevia kuten Damaskus tai kuolleita kuten Palmyra, ja painui aina
erämaahan saakka.

— Hänellä ei ollut enää halua sellaiseen.

— Ei ollut halua! Kukapa ihminen onkaan vailla halua?

— Hän.

— Mitä hän siis täällä toimitteli?

— Hän rakasti. Hänen halunansa oli Jamile. Hän oli Jamilen haluna. Mitä
merkitseekään maailma, kun ihminen rakastaa? Ja me, puutarhurit ja
palatsin palvelijat ja vainioilla työskentelevät talonpojat, rakastamme
heitä, koska he rakastavat toisiaan.

Raivo ja mustasukkaisuus saivat minut huudahtamaan:

— Mitä merkitsee meille toisten onni?

— Se on onnea sekin. Noudata neuvoani, nuori mies ja nauti toisten
onnesta; se on meidän omaa onneamme varmempi.

Olin saanut tietää riittävän paljon; haavastani vuotivat jälleen
runsaat veret. Minulla ei ollut sellaisen rakkauden rinnalle
asetettavaksi muuta kuin oma tuskani. Niinpä tahdoinkin saada tuskani
tuota rakkautta suuremmaksi.

Puutarhurin aljettua puhua jälleen oman ammattinsa asioista ja
selittäessä minulle erään erikoisen ruusulajin leikkaamista Butros
valitteli vierailumme pitkittymistä ja tuli luokseni kehoittaen minua
poistumaan. Hän huomautti, kuinka varomatonta olisi viipyä kauemmin
vihollisemme puistossa, koska hän saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla
käynnistämme. Mutta minä pidin puoleni.

Oli jo niin myöhä, ettei voinut ajatella sinä päivänä saapuvansa
Tripoliin; oli niinmuodoin parempi odottaa huomiseen.

— Sinä myrkytät itsesi, sanoi Butros. Nämä kukat ovat sinulle
mädäntyneet.

— Minä myrkytän niillä aseeni.

— Olkoon niin.

Tietoni olivat täydelliset. Puutarhurien taide ei tarjonnut minulle
enää mitään opittavaa. Minä kiitin ylipuutarhuria, joka oli
perehdyttänyt minut kaikkiin hienouksiin, ja me palasimme, Butros ja
minä, Butros tyytymättömänä mutisten ja minä mieli raadeltuna, Jusef
Abbudin köyhään majaan. Me ilmoitimme päätöksemme ukolle, joka kykeni
vain puolittain salaamaan pettymystään. Me korvasimme hänelle kauniisti
puhumalla ja rahaa antamalla vieraanvaraisuuden, johon olimme hänet
pakottaneet: sanat vaikuttivat häneen, ja hän ei näyttänyt havaitsevan
turkkilaisia hopeakolikoita, joita jätimme eri paikkoihin huoneessa,
epäilemättä huolimattomuudesta, ja jotka yhtäkkiä hävisivät meidän
tarvitsematta enempää asiaan puuttua. Hän oli hienotunteinen siinä
määrin, ettei huolinut meitä edes kiittää. Mutta tavallista runsaampi
illallinen osoitti meille, että hän oli tyytyväinen.

       *       *       *       *       *

Yön tultua jätin Butrosin virittämään satimia ketuille ukon hyväksi,
joka joutui haltioihinsa sellaisesta oveluudesta ja kerskaili jo
koskemattomasta kanatarhastansa, ja lähdin ulos.

Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin.
Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli
päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä
henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi
palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin,
haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan
tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille
haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten
minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?

Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin
rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet
riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä
samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla.
Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin
kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi
minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat,
mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile,
joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä
leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä
lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli
Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile,
joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin
saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni
ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä
iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi,
sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen
ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena
hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni
ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut
uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin
rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen
rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen
riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.

Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä,
eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin
luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa,
yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä,
patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren
pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:

— Jamile! Jamile!

Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet
tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa,
satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa
kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen
ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan.
Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas
helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto
oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin.
Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen,
toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen
siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden,
kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja
koko maa lauloivat vain Jamilea...

Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne
on jo niin ihmeellinen?...



VIII

TRIPOLISSA.


Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti
Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota
meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen
Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme
etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen
kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää
polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun
virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän
teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli
silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme
hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin
hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.

Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää
miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit
vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen
vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka
tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta
merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi,
meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva
lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin
tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat
beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat
tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin
ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen
silmiä.

Virran suulla jouduimme valtatielle, joka noudattelee rannikkoa aina
Tripolin välittömään läheisyyteen saakka. Butros viittasi minulle, että
vaikeutemme nyt alkoivat. Hän hyväili kädellään Selmaa, joka heristi
korviaan, ikäänkuin olisi hyvinkin käsittänyt tehtävänsä tärkeyden.
Raudikko valitsi satamakaupungin el Minan ja ylinnä sijaitsevan Kubben
välillä sen tien, joka johtaa vanhaan kaupunkiin, kulki siltaa, joka
vie yli Kadišan, seetristömme juurelta lähtevän pyhän joen, kulki
koreiden ja vilkasliikkeisten myymälöiden reunustamaa valtakatua ja
kääntyi pienelle sivukadulle, joka sekin oli täynnä kauppiaita. Meidän
tullessamme heidän täytyi koota mattonsa, kankaansa, punaisesta nahasta
tehdyt turkkilaistohvelinsa ihan hevostemme kavioiden alta. Vihdoin
pysähtyi raudikko erään holvin syvennyksessä olevan oven eteen, jonka
vieressä sijaitsevasta suihkulähteestä se sammutti janonsa, ikäänkuin
olisi tottunut aina niin tekemään.

— Hyvä, virkkoi Butros. Olemme perillä.

Mutta me emme voineet jättää matkaamme kesken herättämättä huomiota.
Täytyi keksiä jokin tekosyy tulomme selitykseksi. Butros huusi eräälle
kauppiaalle, joka kiireesti haravoi käsillään kokoon hajautuneen
basaarinsa tavaroita:

— Eikö tässä asu Abdulražak-bei-el-Osman, Akkarin maasta?

Mies polvistui, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi tietämättömyyttään:

— Minä en tiedä, herra.

Mutta me olimme jo aiheuttaneet väenkokouksen. Itämaisissa
kaupungeissamme on aina suuret määrät tyhjäntoimittajia, jotka
seikkailujensa välillä vaanivat tilaisuutta löytää jotakin
ravinnokseen tai hauskuudekseen. Eräs pitkä arabialainen, joka upposi
likaisenvalkoiseen kameelinkarvaiseen burnusviittaansa ja jonka päässä
oli Mekan-kävijöiden viheriä turbaani, hajoitti sauvallaan väkijoukon
ja selitti meille tärkein ilmein:

— Ei, herra, hän ei asu tässä. Tässä asuu Omar-bei-el-Hussein. Minä
olen Akkarista ja tunnen hänet. Mutta minä tiedän, missä etsimäsi
henkilö asuu ja opastan sinut heti hänen luokseen.

Hän tarttui Selman ohjakseen. Mutta Butros ei osoittanut hänen
ystävyytensä johdosta minkäänlaista kiitollisuutta, vaan torjui hänet
äreästi:

— Älä huoli. Löydän hänet yksinkin.

— Et löydä. Hän asuu ylimmässä kaupungissa.

— Jätä meidät rauhaan, kuuletko. Me menemme sinne myöhemmin.

Me kiiruhdimme pois pieneltä kadulta häiriytyneiden kauppiaiden meitä
sadatellessa. Meille oli tärkeätä, etteivät kaikki nuo meihin suunnatut
uteliaat katseet voineet kovin perehtyä kasvojemme piirteisiin,
koska meidän piti tänne palata ja päästä tuon mitättömältä näyttävän
asumuksen sisäpuolelle anastaaksemme sieltä Jamilen. Katseeni
yrittivät ahnaasti tunkeutua seinämuurien läpi. Holvin takana aavistin
olevan käytävän; käytävään avautui ovi, joka epäilemättä johti
avaralle, marmorilevyin lasketulle pihamaalle, missä oli suihkulähde
kukkasarkojen keskellä. Salaperäisen palatsin huoneista avautui näköala
tälle raikkaalle ja kukkivalle pihamaalle. Kaikki muhamettilaisten
asumukset ovat samaan kaavaan rakennetut. Tänä illan hetkenä Jamile
lepäsi sohvassa mosaikkikoristeisessa suojassa tai kenties istui
vesialtaan äärellä heittäen huolettomasti — niinkuin ne, joiden
onni pitää aikaa piikkariansa — jasmiininkukan virtaavaan veteen ja
katsellen kuinka kukka hiljalleen kierteli kaarteli altaassa hänen oman
elämänsä vertauskuvana. Niin minä alinomaa toin uusia naisia Šrarin
puutarhoissa perustamaani haaremiin. Mutta halu saada nähdä hänet itse
eikä enää vain hänen haamuansa kuivasi huuliani kuin erämaankävijän
polttava jano. Olinko valmis tuota janoa sammuttaakseni seuraamaan
Butrosia rikokseen saakka?

       *       *       *       *       *

Šeikki Rašid-el-Hame oli jättänyt meille suuren rahasumman ohella — ’ei
ole olemassa parempaa urkkijaa kuin raha’ — suosituskirjeen eräälle
rikkaalle tripolilaiselle kauppiaalle, joka oli hänkin maroniitti ja
jonka kanssa šeikki oli ollut karjakaupoissa. Adib-Saade otti meidät
ruhtinaallisesti vastaan El Minassa sijaitsevassa palatsissaan,
jossa somasti liittyivät toisiinsa eurooppalainen rakennustapa
ja arabialaiset pylväistöt. Minun huoneeni ikkunoista avautui
näköala satamaan. Siinä minä katselin pitkät ajat alusten liikkeitä
satamansuulla. Iltaisin niiden mastot kuvastuivat auringonlaskun kullan
taustalle. Mutta meri miellytti minua täysin vain silloin, kun se
väikkyi Jamilen silmien värisenä.

Kauppias osoitti meille mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta. Hän
sanoi asuntonsa olevan käytettävänämme niin kauan kuin halusimme.
Vaikka hän herättikin meissä myötätuntoa, me varoimme uskomasta
hänelle suunnitelmaamme: hän näet olisi mitä kiihkeimmin vastustanut
sen toteuttamista. Zahlen ja Deir-el-Kamarin verilöylyt olivat
tapahtuneet aivan äskettäin, ja kaikki pelkäsivät sytyttää uudelleen
sitä tulipaloa, joka oli riehunut koko Libanonissa. Eivätkö poliittiset
levottomuudet ole kaupan tuho? Suuren muhamettilaisen herran puolison
ryöstäminen keskeltä Tripolia ei olisi näyttänyt miehestämme ainoastaan
järjettömältä, vaan rikolliseltakin, ja hän olisi epäilemättä
närkästyneenä lähettänyt meidät takaisin vuoristoomme, jos olisi
arvannut meidän voivan suunnitella niin uskaliasta yritystä. Hän
otaksui meidän saapuneen perehtymään merikauppaan ja kenties polttamaan
hieman nuoruuttamme satama-alueen hökkeleissä, joissa elää, kuten
kaikissakin satamapaikoissa, epäilyttävää väkeä, ja hän yritti jakaa
meille kokemuksiaan ja varovaisuuttaan.

— Entä rakkausseikkailut, nuoret miehet? kysyi hän meiltä aterialla,
vaaniskellen hupaisia juttuja niinkuin ainakin mies, joka on taitavasti
käsitellyt kaikkia paheita saattamatta vaaranalaiseksi mainettaan
enempää kuin varallisuuttaankaan.

Me tyydyimme vain hymyilemään. Meidän rakkautemme oli puhtaampaa ja
säälimättömämpää.

Butrosin suunnitelma edellytti paikan saartamista. Meidän oli
perehdyttävä paikallisuuksiin ja Omarin talon totuttuihin tapoihin,
saatava selville palvelijoiden lukumäärä ja heidän asumuksensa sekä
naisia varten varatut huoneet. Toteuttaakseen suunnitelmaansa hän
hankki joukon Beirutin kautta Damaskuksesta saapuneita mattoja ja
silkkikankaita ja vuokrasi torilta myymäkojun, joka sijaitsi lähinnä
talon porttia. Sitten hän hankki muhamettilaisen puvun turbaaneineen
kaikkineen. Mutta minua hän ei päästänyt myymäläänsä.

— Sinä olet liian taitamaton, selitti hän. Kaikki huomaavat, että olet
rakastunut.

— Mitä minun siis on tehtävä?

— Minä tarvitsen sinua myöhemmin. Lähde kävelemään.

Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen
ilmaantumista!

       *       *       *       *       *

Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä
puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin
siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja
kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään,
ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten
lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein
kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä
esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi,
elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi.
Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa-
ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten
seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat
arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat
minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään
otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat,
että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin
vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan
niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun
rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä
verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää,
tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin.
Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani
Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli
Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä
yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi
kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle
palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta
sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus
ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät
sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle
lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja
siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat
yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme
ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman
rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä
siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin
aikeiden toteutumista.

Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat
poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa
kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja
vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja
luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen
pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa.
Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa
ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään.
Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan
kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä
mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa,
joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen
siitä eniten kärsinyt.

       *       *       *       *       *

Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei
minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha
kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen
hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä
hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan
tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin
kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella
sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin
lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja
huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen
näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä
mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa
kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni
vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja
kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia,
monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia,
vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden
ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin
toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään
viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen
brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen,
että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen
tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia
kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia
ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka
kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät
muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai
valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa.
Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita
Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on
toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi
kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin
ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan
nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa
kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi
ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.

Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän
nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla
sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia
pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö
hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä
tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista,
kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja
Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen?
Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä
tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin
yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa
suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille
ja makeisille.

Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään
heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa,
toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä
asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut
mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle
hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä
näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani.
Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat
tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään
kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja
hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat
lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.

       *       *       *       *       *

Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat
minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka
minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten
aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten
tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen
ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman
jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista
hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita.
Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen
rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan
linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat
pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani
oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet
kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai
oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli
sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.

Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien
korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa,
jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea
rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen
muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti
sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät
erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät
antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat
haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne
he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät
muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään.
Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta
he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa,
sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut
tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman
maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.

Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen
rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi?
Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut
tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja
humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut
vielä toteuttanut kostoamme?

       *       *       *       *       *

En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja
hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana,
nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut
alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia.
Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi
kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat
tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku
heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan
raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä
tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä
ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta,
jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan,
joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin
tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti
odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten,
katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se
riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan
ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.

Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella,
ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa
linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa,
jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi.
Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut
tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan
lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli
sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan
nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt.
Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet
huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden
siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä
mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka
rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti
talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta
uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine
kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa,
kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden
käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään,
joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat
nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka
oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen
kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat
siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin,
etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä
havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin?
Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei
muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin
sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon
vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän
olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta,
ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä
kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat
lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen
piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.

Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani.
Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka
rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä
kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut
myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus
kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota
kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet
heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon
hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle
vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat
hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa
häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin,
uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi
poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin
hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka
eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin
muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin
tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin
hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen
Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan
ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin
kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa
kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja
lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja
minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten
suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita.
Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka
uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen
heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin
kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä.
Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin
ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen
saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani
noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka
oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se
hyväksyi koston ja rikoksen.

Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet
inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan
päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin
pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties
sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan
minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse
saanut selville.



IX

HAUKAT JA VIIRIÄINEN.


Adib Saade, isäntämme, jota liikeasiat olivat vaatineet lähtemään
Beirutiin, oli jättänyt haltuumme El Minassa sijaitsevan palatsinsa. Me
olimme isäntinä hänen talossaan. Illalla, annettuaan tuoda itselleen
vesipiipun, Butros katseli minua suoraan silmiin ja lausui:

— Se tapahtuu huomenna.

Minä hämmästyin kovin kuullessani, että sellainen päätös oli tehty
kanssani neuvottelematta, ja toistin epäilevin ilmein:

— Huomenna?

— Niin, virkkoi toverini, huomenna me ryöstämme sisareni. Kaikki on
suunniteltu valmiiksi: paikka, aika, hevoset, koko juttu.

Hän ei lausunut turhia sanoja. Minä vaadin häntä selittämään:

— Paikka? Voiko se olla Omarin talo?

— Mahdotonta; se on liian hyvin vartioitu. Mutta Jamile lähtee illan
tullen saattelijain keralla hautausmaalle, joka sijaitsee linnan portin
luona. Me asetumme väijyksiin hieman kauemmaksi ratsuinemme, joita
vartioivat Elias ja Tannus. Vahtisotilas on lahjottu. Samoin Rahil.

— Rahil?

— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa
rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli
vaiva häntä valloittaessani.

Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin
aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan
oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin
nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään
klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen
järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän
kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.

— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen
terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää
havaintoni omana tietonani.

— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan
hunnuttomana.

— Minä puhun Jamilesta?

— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä
tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen
asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.

Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut
erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin
hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen
polttavimpana halunaan.

Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne
ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi
puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä
tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin
palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain
palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät
samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan
tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle,
loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin
kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin
selviin muistoihin.

Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan
sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin
kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja
koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.

— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy
tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä,
joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy
jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja
huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.

Herkkusuinen ja rivo Ali kertoi mielihyvin asian yksityiskohtia ja
sanoi Rahilinkin ottavan vastaan rakastajia. Rahil? Butros tiedusteli,
kuka oli tuo Rahil, jolla näytti olevan palatsissa huomattava
asema. Talon huolto oli annettu hänen tehtäväkseen; hän saatteli
Jamilea myymälöihin, hänen ostaessaan pukuja ja jalokiviä, joiden
Omar toivoi olevan mitä Ihmeellisimpiä, tai mennessään vierailemaan
niiden tripolilaisten naisten luo, joiden kanssa Omar toivoi hänen
seurustelevan.

— Lähteekö tuo Jamile useinkin ulkosalle? oli Butros kysynyt häneltä
välinpitämättömästi.

— Niin harvoin kuin suinkin mahdollista. Hän ei viihdy missään muualla
kuin kotonaan.

— Etkö ole milloinkaan häntä nähnyt?

— En milloinkaan! huudahti uskoton palvelija kauhistunein elein. Se
olisi kuolemaksi.

— Onko Omar mustasukkainen?

— Vaimoa ei saa hyväillä kenenkään muun kuin hänen oman puolisonsa
katse.

— Eikö hänellä ole yhtään muuta vaimoa?

— Ei. Aikaisemmin hänellä oli Jasmine, mutta hän lähetti hänet pois
lahjojen keralla, ennenkuin otti tämän.

— Minä tahdon päästä hänen palatsiinsa.

— Sinä? Aiotko tarjota mattojasi tai kankaitasi?

— En, vaan miellyttääkseni tuota Rahilia.

— Sinä et häntä tunne.

— Minä tahdon hänet tuntea.

— Hänestä pidetään huolta.

— Hänenlaistaan naista ei hoidella koskaan riittävästi.

— Sinä tunnet hänet jo! oli Ali huudahtanut nauruansa pidättäen.

He sopivat siitä, että Butros vietäisiin taloon naiseksi puettuna.

— Minä toivoin, jatkoi Butros selittäen minulle
taistelusuunnitelmaansa, pääseväni siinä valhepuvussa Jamilen
huoneisiin ja saavani selkoa hänen ympäristöstään. Mutta Rahil,
jolla on tottunut silmä, ei sallinut minun harhailla pihamaalla.
Hän tutki minua yksityiskohtaisesti ja arvattuaan petoksen uhkasi
ilmiantaa minut. Minun täytyi teeskennellä häneen kohdistuvaa hellää
kiintymystä, jota en ollenkaan tuntenut, vaikka hän onkin vielä kaunis
kypsyydessään. Naiset tyytyvät mielellään sellaiseen teeskentelyyn,
joka heitä mairittelee. Hän osoitti minulle hehkua, jota varoin
sammuttamasta. Siitä lähtien hän on vallassani, ja mielijohtuma, joka
häntä raivostuttaa, mutta johon hänen on täytynyt lopulta suostua,
sai minut lupaamaan hänet tyydyttäväni, kunhan hän näyttää minulle
emäntänsä hunnuttomana.

— Jos näet hänet yhden ainoan kerran, et näe enää ketään muuta koko
maailmassa! oli Rahil vastustellut.

Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut
minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.

Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi
tapahtumaan. Sitten huomautin:

— Entä Omar?

— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin
ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä
hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä
hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen
eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei
voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt
koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain
senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.

Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt
linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta,
olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät
olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten
kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis
rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka
ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet,
jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita.
Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.

Minä riistäydyin irti tuosta kiduttavasta näystä kysyäkseni vielä:

— Milloin Omar palaa?

— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana.
Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta
olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen
vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen,
luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren
tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan
väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän
meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran
Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.

— Hyvä, sanoin minä, siis huomenna.

Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle
hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani
ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi
kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä
viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä...

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan
paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat
mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa,
jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän
huomasi sen itse:

— Tuolla me voimme piillä kaikkein parhaiten ja odottaa otollista
hetkeä.

Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja
ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin
kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme
varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen
Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia
saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa
kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa.
Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun;
toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman
onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava
hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja
sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!

Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana?
Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni
kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen
tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko
maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen.
Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin
kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava,
ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka
saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät
mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt,
millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten
henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden
vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.

Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren
puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet
laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa
ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä
ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät
hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat
tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta
jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien
täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana,
niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein
konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.

Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten
Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa
vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat
valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen
ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana
kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.

— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin
keskustelumme olisi voitu kuulla.

— Rahil saisi sen kalliisti maksaa, vastasi kumppanini hampaittensa
lomitse.

Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä
ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin
löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en
saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.

Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon,
joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun
Butros samassa kuiskasi korvaani:

— Kuinka voisikaan hänet tuntea noiden naamioiden takaa?

Hän ei siis tietänyt, että Jamile oli kaikkia muita verrattomampi!

— Tuolla hän tulee, sanoin minä.

Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet
petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen
metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen
laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi
poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat
kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän
luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin
eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin
vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.

— Oletko aivan varma? uskalsi Butros minulta kysyä.

Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen
päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani
lausumaan hänen nimensä:

— Jamile...

Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi
soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei
ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja
viivytellä.

Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka
nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat
asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä
vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan
ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja
silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat
ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat
tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima
välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman,
ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei
ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin
uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli
saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna
mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat
painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin
hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin
uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa,
kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen
kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat
kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt
edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut
erotettuna ensimmäisen kerran.

Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut
Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi
esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen.
Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja
suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä
ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi
ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä
häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä
olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala.
Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina,
kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen
huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat
hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa
sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina
hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli
Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin
lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan,
joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt
avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut
muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen
uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä
estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten
taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan
yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli
seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi
kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä
syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle
linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla
aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen
täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja
kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen
luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin
Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin
käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja
sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.

Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan
vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat
hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen
valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran
kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana.
Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen
jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua
soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta
jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä.
Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen
maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät
näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua
hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli
tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa
ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä
iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö
minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet
hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta
rangaistuksesta?

Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä
tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut,
ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin
vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta
toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan
varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen
palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat
hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota
käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa
varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään,
valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa
itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile
ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.

Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten
saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta
taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen
seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta
näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä
vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville
kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon
taustalle.

Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka
tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä.
Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään
kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen
peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme
kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut
vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä
pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.

— Ota pois side hänen suultaan, ehdotin minä. Hän tukehtuu.

— Hän voi huutaa, huomautti Butros, huutaa ja kutsua apua.

— Ei, sitä hän ei tee.

Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan
liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan
kuin kuollutta.

Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan
rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille
lämpöistä villaburnusta.

— Hänelle, sanoin minä. Hän on viluissaan.

Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei
liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut
ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä.
’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä
jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.

Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä
etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen
aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste.
Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei
uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.

       *       *       *       *       *

Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen
kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä
oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille
avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa
laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset
olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja
pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen
jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka
vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt
Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään,
hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen
hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko
ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin,
että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti
minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi
milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta
kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi
tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?

Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen
siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä
ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän
osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin
kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan,
uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.



X

SUVUN TUOMIO.


Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen
kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi
kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui
koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka.
Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja
hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi
niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi
kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja
kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat
häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin
molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin
luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon
puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli
määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.

Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat
oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän
seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni,
koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen
lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi
hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni
ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani
niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen
nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.

Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste
viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää
päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä
säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu
nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn
läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo
tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti
toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai
kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä
ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä
uppoutuneet.

Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasi
Eliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen.
Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.

— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää
muhamettilaisten joukossa.

Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt
eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui
pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman
lapsensa?

Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme.
Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet
enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia,
sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin
omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni
häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei
tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet,
kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli
lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.

Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa
suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä
joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut
syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja
kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän
luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään.
Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän
tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole
ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla
maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen...» Mutta
hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.

Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme
Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä,
olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet
nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston
ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen
ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja
julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon
alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään
esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:

— Onko tämä totta? Vastaa!

Jamile ei suostunut vastaamaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään myönnön
merkiksi. Šeikki virkkoi:

— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi,
jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.

Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin
tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki
kehoitti suoranaisemmin:

— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut
kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko
Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni
piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu...

Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin
ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi
kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään.
Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy
ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen
synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille,
koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta
portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään
kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa
kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti
epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi
ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen
onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa,
jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja
huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi
vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen
paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain,
liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen
kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy
heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista,
mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne
olivat julmat.

— Lopetetaan tämä, virkkoi hän.

Silloin minä puutuin puheeseen kääntyen Rašid-el-Hamen puoleen:

— Meillä ei ole oikeutta istua tässä, Butrosilla ja minulla.

— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota
sellainen häiriö ärsytti.

— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu
vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi
toimia tuomarina.

Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät
lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki
suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni
tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi
tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion
langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet
täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei
sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen
sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua
siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin
sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt
aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi
esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:

— Lähditkö ehdoin tahdoin isäsi kodista?

Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud,
joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:

— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi
menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?

Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa
hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan
kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile,
maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu
tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän
luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei
olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis
ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan
ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut
voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät
säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen
lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit
olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten
ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän
vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet
verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään
uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein
siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen
vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan
tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen
ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan
piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.

Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman
kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin
välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut
tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet
kiivaasti lausumalla karuin äänin:

— Tässä ei auta vältellä. Vastaa. Sinulla on kieli vastataksesi.

Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä;
katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei
kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen
ajan hän lausui lopuksi:

— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi,
katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin
otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella
häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme
jää niinmuodoin vain tuomitseminen.

Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä
välittämään.

— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän
arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi
ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei
ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.

Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen!
kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta
minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi,
mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni
oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia,
jotka olivat aivan toista laatua.

— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme
joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja
tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä,
vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano
meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja
tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on
myöskin hyvä.

Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan
kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen
lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut
sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden
seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää
povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän
voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi.
Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen
menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.

— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle,
ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa
Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii
sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa
meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina
huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen
kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan
laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut
sinun sieluasi murehtien...

Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä,
jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin
elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista
kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui,
ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut
minulle avoinna:

'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen
ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni
syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain
rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää...'

Eikö hän olisi voinut niin sanoa, vaikka ei sanonut?

— Meidän tulee saada julkinen selitys, virkkoi pappi.

Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minusta
näytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta.
Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoi
Jumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.

Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi
muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin
mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen
mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja
rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden
muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus,
joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja
suurempi.

Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat
joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä
toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain
häiriytynyttä rauhaansa.

Kun hurskaisiin sovinnontarjouksiin ei kuulunut mitään vastausta,
pappi joutui heti jälleen luontaisen rajuutensa valtoihin. Hän
uhkasi syytettyä ikuisilla kärsimyksillä, jotka tulisivat odottavien
ajallisten kärsimysten lisäksi. Vedettyään häntä puoleensa hän yritti
nyt syöstä hänet kauhun valtaan. Mutta pelko pystyi Jamileen huonommin
kuin lempeys. Sitten pappi jälleen katui väkivaltaisuuttaan. Tällä
kertaa se oli liian myöhäistä: kauniit kasvot olivat jälleen saaneet
turtuneen, tunteettoman ilmeensä, joka olisi näyttänyt melkein
ylenkatseelliselta, ellei suupielissä olisi vielä viipynyt lapsuusiän
vivahdus. Pappi käsitti sen, sillä hän tyytyi sanomaan:

— Me tarvitsemme sanaa tai ainakin merkkiä. Vastaa meille, syytetty:
oletko luopunut esivanhempiesi uskosta? Oletko luopunut oikeasta
uskosta?

Jamilen koko ruumis värisi. Rakkaus epäilemättä herkentää aistejamme,
jotka siten havaitsevat toisten katseilta salattujakin asioita. Minä
yksin tunsin hänen sisäisen hätänsä, joka oli kyllin suuri saadakseen
hänet vapisemaan. Pappi toisti kehoituksensa kolme kertaa, mutta ei
saanut avautumaan lujasti kiinni pusertuneita huulia.

— Riittää jo! virkkoi Butros.

— Oikeus harkitsee asiaa, lausui šeikki.

Hän käski syytettyä ja todistajia poistumaan. Jamile siirtyi
huoneeseen, missä hänen sisarensa Muntaha heittäytyi hänen syliinsä
saamatta häntä heltymään; Butros ja minä lähdimme pihamaalle, sille
pihamaalle, jossa Jamile oli kiitollisena suudellut käsiäni, samoinkuin
minä olin suudellut hänen käsiänsä eräänä talvi-iltana saadakseni ne
lämpenemään.

       *       *       *       *       *

Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin. Suku oli
langettanut tuomionsa. Jamile oli tuomittu kuolemaan perherikoksesta
ja uskonhylkäämisestä kolmella äänellä yhtä vastaan. Minä ajattelin,
että isä oli viime hetkenä ollut tytärtään tuomitsematta, tai että
toiset tuomarit olivat säälien kehoittaneet häntä siitä pidättymään.
Mutta Rašid-el-Hame, joka oli kiihtynyt ja juhlallinen, erittäin
punainen ja ikäänkuin pöhöttynyt, tahtoi pitää totuutta kunniassa ja
selitti, että päätöstä vastaan oli äänestänyt pappi, joka oli vaatinut
rikolliselle armahdusta viedäkseen hänet patriarkan luo ja pyytääkseen
hänen pyhyyttänsä sallimaan Jamilen päästä johonkin luostariin. Tuon
sanottuaan šeikki nousi odottaen saavansa osakseen sääliämme tai
ihailuamme. Olihan istunto nyt lopussa? Hän lisäsi kuitenkin vielä:

— Butros, sinä panet tuomion täytäntöön.

— Nytkö heti? kysyi Butros,

— Nyt heti.

Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut.
Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin
tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt
liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin
hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan
tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli
ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski
kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla
odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa
korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen
kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.

Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin
kyennyt virkkamaan:

— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän
odottaa lasta?

Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos
tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle
tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä
määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani
ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.

Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni,
mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon
.amilelle ja hänen tuomareilleen;

— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta
siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin
pyövelille?

Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin
hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.

— Se ei häivytä olemattomiin hänen rikostansa, huomautti isä heikosti.

— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren
tuolle puolen.

— Hän on naimisissa Omarin kanssa, huomautti Butros.

Mutta pappi selitti, ettei se avioliitto merkinnyt mitään.

— Kuuletteko, kuuletteko? sanoin minä tuon mahdollisuuden avatessa
minulle pelastuksen oven, sallikaa minun puhua hänen kanssaan, puhua
yksin hänen kanssaan. Minä rukoilen teitä, sallikaa minun se tehdä!

— Tapahtukoon niin, myönsi vihdoin šeikki, väsyneenä tai keventynein
mielin.

Voidakseen edelleen esittää ylevää ja barbaarista osaansa hän oli
pakostakin tyhjentänyt viimeisenkin tarmonsa, ja minä kenties vapahdin
hänet raskaasta ylpeyden ja epäinhimillisyyden taakasta.

Huone tyhjeni; minä jäin sinne kahden kesken Jamilen kanssa. Hän oli
turhaan yrittänyt molemmin käsin torjua tarjoustani kaikkien katseiden
suuntautuessa minuun. Hän ei ollut kumminkaan vielä virkkanut sanaakaan
siitä lähtien, kun olimme ryöstäneet hänet Tripolin hautausmaalta.



XI

JAMILEN SYDÄN.


Me olimme kahden kesken ensimmäisen kerran kihlauksemme purkautumisen
jälkeen, joka oli tapahtunut viereisellä pihamaalla, altaan luona.
Tuomitulta ei näyttänyt suinkaan hän — minä olin tuomitun näköinen.
Aikaisemmin 'kun olin murheen vallassa, pakenin hänen luoksensa;
mutta minne voisin paeta nyt, kun hän oli murheeni aiheena?’ Hänen
rakkautensa ja minun tuskani joutuivat vastakkain. Hän ei ollut enää
pelastettavissa, ellei hänen muhamettilaista menneisyyttään käynyt
häivyttäminen olemattomiin. Hänen täytyi suostua palaamaan arkaan ja
alakuloiseen rakkauteemme. Voisiko kuolemanpelko johtaa sellaiseen
tulokseen? Nyt, kun aioin häneltä sitä kysyä, tunsin joutuvani
epävarmuuden ja kyynelten valtaan. Sitten kuulin minulle sanottavan:

— Khalil, sinä olet aina Khalil.

Khalil merkitsee _ystävää_, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni
rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina.
Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä
koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin
hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin
alennettu, syvempi ja liikuttavampi.

— Jamile! kuiskasin minä, toivoa väristen.

Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi
sydämensä:

— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden
olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta
mitään.

Hänen sanansa olivat liiankin selvät. Minä tulkitsin ne huudahtaen:

— Jamile, ethän aio kuolla!

Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka
vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko
joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen
vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden?
Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen
kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen
ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin
yleensä ylen vakava.

— Aion kyllä, Khalil, vastasi hän. Täytyy.

Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt,
ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan
kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä
ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni
kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään,
kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka
olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme
nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.

— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en
antanut teitä ilmi.

Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme
häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin
mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja
käyntejäni kalmistossa, linnan luona.

— Sinäkö siis minut petit? huokasi hän.

Minä vannoin, etten ollut ilmaissut hänen olopaikkaansa. Mutta hän
jatkoi:

— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden
sallit heidän niin tehdä?

— Jottet enää kuuluisi Omarille.

— Minä olen iäti Omarin. Kukaan ei kykene minua häneltä riistämään.

Nuo sanat saivat minut jälleen mustasukkaisuuden ja vimman valtaan:

— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani
sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele
talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut
sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien
sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää
menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme
tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on
mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile,
suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan
anteeksi, unohdan...

Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta.
Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden
ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista
ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan.
Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja
hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi.
Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin
taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo
väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain
tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi
minua hävettää.

— Ei, Jamile, niin ei ole laita. Kuulehan, minä rukoilen sinua.

Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni
kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden
ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta
elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut,
mutta hellästi.

— Pidätkö kuolemaa parempana kuin minun rakkauttani? kysyin minä.

Hän virkkoi vieläkin hellemmin:

— Minä pidän parempana rakkauttani. Sinä et tunne häntä, jota rakastan.

Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi
käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin
puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä.
Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana
kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle
odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä
keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut
eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä,
johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen
pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui
totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden,
pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta,
uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu
kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt
mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai
minutkin unohtamaan tuskani:

 Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten
 miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen
 hedelmänsä on suussani suloinen...

 ... Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden
 kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso,
 hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse
 silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse,
 kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule.
 Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat
 ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni
 soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini
 levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule!
 Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle
 kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen
 ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen,
 ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä
 viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin
 metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla...

Ja vielä viimeiseksi:

 ... Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni,
 kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli
 poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä
 etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle
 vastannut...

Nuo tosin eivät ole ne sanat, jotka lausui Jamilen suu, tuo suu, joka
oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät
ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt
niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja
kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.

Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö
Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä,
Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä
määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin
pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä
omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään
hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen
hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni
muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut
noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan
itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan,
odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet
tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.

— Avaa nyt ovi, virkkoi Jamile.

Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen
kehoitustaan.

— Hän ei ole tullut, huomautin.

— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan...
erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin
sille toiselle.

Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta
joka tosiaankin oli läsnä.

— Odota vielä, Jamile!

Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään
minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti,
ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei
heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se
selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä
jälleen, samoinkuin kerran ennen.

— Niin, sanoi hän, sinä rakastat minua.

— Suostutko siis, Jamile?

— En, en voi suostua. Hän luulisi, että olen kuulunut sinulle. Kun
kuolen, hän ei voi minua epäillä.

Hän torjui tarjoukseni, jottei epäluulon häivääkään voisi häneen
sattua. Olen ajatellut, että tuo palvonta, joka sai hänet tuhoamaan
itsensä, sai leimansa uskonnostamme, joka on muuntanut rakkauden tehden
aistien hekumasta, joka aikaisemmin varsin usein päätyi kyllästykseen
ja julmuuteen, uhrautumisen nojalla täydellistymisen välineen. Olen
niin ajatellut, koska jouduin itse sitä kokemaan. Jamile ilmaisi
minulle viipymättä samanlaista sisäistä tapahtumaa, mutta paljoa
ansiollisempaa ja arvokkaampaa.

— Sitäpaitsi... aloitti hän.

Mutta hän ei lausunut ajatustaan loppuun, ikäänkuin olisi ollut
hyödytöntä sitä ilmaista. Minä pyysin pyytämällä, ettei hän salaisi
minulta mitään.

— Niin, virkkoi hän, on oikein, että joudun sovittamaan rikokseni.

Sovittamaan rikoksen? Olin johtunut niin pitkälle, etten enää pitänyt
häntä syyllisenä. Eikö rakkaus, sellainen kuin hänen, ollut kaikkien
sääntöjen ulkopuolella? Mutta hän ei ollut suinkaan menettänyt
suuntavaistoansa.

— Epäilemättä, virkkoi hän vastaväitteeseeni. Enkö ole hylännyt kaikkea
seuratakseni häntä?

— Sinä rakastit häntä.

Hän jatkoi, pikemmin itsekseen kuin minulle:

— Minä en ole kieltänyt uskoani, kuten pappi minua syyttäessään sanoi.
Hyvä Jumala, enhän ole kieltänyt mitään, en uskoani, en heimoani enkä
kotoisia vuoriani. Ihminen, joka rakastaa, ei kiellä mitään. Hän
rakastaa. Se on jumalallista. Siinä kaikki. Enhän ole rukoilemastakaan
lakannut. Olen rukoillut onnessani ja onneni puolesta. Kenties ei
olisi pitänyt niin menetellä. Mutta minä olin vain pieni rakastava
tyttö. Rakastin häntä niin, että minulle kenties annetaan anteeksi. En
voinut hänestä luopua, kun he häntä minulta vaativat. Ei, se ei ollut
mahdollista. Olen ollut liian onnellinen, sen tiedän hyvin. Se ei
kenties ole sallittua. Koetan sensijaan kuolla moitteettomasti. Olenhan
vielä nuori! Mutta hän, miten käykään hänen, kun minä olen poissa? En
toivo hänen minua unohtavan. Kenties sentään, jos hänen täytyy kovin
kärsiä?

Eikö Jamile puhunut itsestään jo ikäänkuin vainajasta? Hän laski
kätensä ristiin rinnalleen, samoin elein kuin Tripolin hautausmaalla
odottaessaan Omaria palaavaksi, samoin elein kuin tuomiotaan
kuunnellessaan.

— Jumalani! huokasi hän. Tässä minä olen. Ota minut, mutta ota minut
pian, kun olen vielä rohkea.

Sitten hän syöksähti ovelle muistuttaen liikkeillään mieleeni yhteisiä
retkiämme Bšarren mailla.

— Jamile!

Minä huudahdin tuskissani, ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Hän
palasi luokseni hypähdellen niinkuin lintu, joka tuskin koskettaa
maata jaloillaan, vaikka ei ole vielä avannut lentimiänsä, ja kosketti
kädellään silmäluomiani:

— Älä itke, Khalil; minä en pelkää. Etkö tiedä, että sille, joka
rakastaa, kaikki muu on ihan mitätöntä?

Pelonkauhuni oli kuitenkin, herättänyt kaiken hänessä piilleen herkän
heikkouden ja elämänkauhun. Hänenkin silmänsä kostuivat Minä sain
hetkisen kokea hänen hyväilyänsä ja jälleen löytynyttä lempeätä
inhimillisyyttään. Mutta samassa hän jo hillitsi itsensä ja ehti
samassa poistua ja antautua pyöveliensä käsiin. Kun aioin kiiruhtaa
hänen jälkeensä, syöksyin suotta ovea vasten. Tuomarit ja Butros olivat
sulkeneet minut huoneeseen, koska epäilivät minua.



XII

VIIMEINEN KOHTAUS.


En tiedä, oletteko kuullut yöhön eksyneiden koirien loputonta haukuntaa
tai satimeen joutuneiden sakaalien ulvontaa. Minä haukuin kuin eksynyt
koira, ulvoin kuin satimessa kituva sakaali siinä häkissä, johon minut
oli suljettu. Ovi, jota jyskytin nyrkilläni, jaloillani, pyssyni
perällä, oli niin luja, ettei vääjännyt vähääkään, ja huoneessa,
kuten useinkin arabialaisten talojen suojissa, oli tämä ainoa aukko.
Jokainen minuutti, jokainen sekunti vei Jamilea lähemmäksi kuolemaa,
ja minä en voinut enää tehdä mitään häntä pelastaakseni. Tuskan ja
uupumuksen tuokio, jota olivat virkistäneet hänen kätensä, erotti
meidät ainiaaksi. Nyt ne surmasivat minun rakastettuani — ei minun
rakastettuani, vaan Omarin rakastettua, joka oli minulle kalliimpi
kuin oma itseni, ja minua pidätettiin kaukana hänestä toivottomasti
takomassa nyrkeilläni armottoman lujaa estettä.

Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani
tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi
kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui?
Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja,
joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai
ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa
pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni
kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan
sanomatonta kärsimystäni.

Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien
kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja
minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä
kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa,
syöksyi Muntaha suoraan syliini.

— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota
kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.

Hän sopersi hiljaa:

— Seetristössä. He ovat vieneet hänet seetristöön.

Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan
yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan
aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen
vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin
nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja
syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella
on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän
juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen
sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan
täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään,
olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt
hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi.
Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt
sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan.
Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?»
mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he
olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani
mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään
ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää
suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen,
onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?...

       *       *       *       *       *

Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin
kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin
nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni
ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle
ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville,
millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa
hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo
ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet
hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti
astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien
muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen
karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä
kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja
ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan,
oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua
mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut
siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni
käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin
vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän
satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut
toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli
kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut
kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.

Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt
lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani
ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana
Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan
itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin
lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen
itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin
vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä,
seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä
heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä
lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni
eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä
— elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani.
Kohtaloni olisi täyttynyt.

Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää
niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin
tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden
toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha
aavistus:

Oliko Omar ehtinyt kyllin aikaisin?

Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin
Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat
eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi
metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden
muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua
pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän
joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin
kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut
heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan
yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät
hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin
voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen
pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen
nimeänsä: Jamile! Jamile!

Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasin
Butrosin. Syöksyin hänen luokseen.

— Murhaaja! huusin minä hänelle.

Hän uhmasi minua, aivan tyynenä, täysin itsensä hilliten.

— Ei, Khalil, sen vannon sinulle.

— Sinä olet hänet surmannut.

— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä
vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin
kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä
kohti.

— Vaikene! Missä hän on?

— Seetristön toisessa laidassa. Älä mene sinne.

— Miksi en menisi?

— Se on turhaa. Palaa minun kerallani.

— Mene tiehesi!

Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen
kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen
voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä.
Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman.
Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä
kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä
minulta riistämään.

Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota
siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen
metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella.
Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne
näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä
toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka
oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan
puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei
tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin... Ah,
se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin
myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia
minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen
kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin
tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko
hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä
rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa
kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä
vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?

Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean
hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita
pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä,
joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.

Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta
viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki
muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö
hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan,
missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt
minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan.
Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä
käytellä?

Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah,
nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei
ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden
viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka
avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä
selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa
oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä
etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja
ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään
ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin
nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.

Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja
kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen
epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja
suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa
viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?

Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni
niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa
— en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen
katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen
kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien
alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen
todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta
kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat
silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne
siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan
kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian
hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan
iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka
oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon
katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen
kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää,
että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli
minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan
polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä
tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja
tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina
onneton rakkauteni.

Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin
hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi,
minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi,
minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi
rakastanut?...

Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka
varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa,
saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa
vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla
kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa
ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen
selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa
asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi
luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota
menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren
tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta
näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon
kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä
join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin
seetrien alla häitä, Jamilen ja minun...



KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA.



I

MUNTAHA.


Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä
välittömämmän luotettavuuden leiman.

Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä
nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne
hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen
metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin
rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin
pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen
olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan
veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden
kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa
murheen varastoa.

— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen
toivuttuaan.

Hän oli kohottautunut ja kummasteli kysymystäni.

— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää
toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat
kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille
uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne
tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin
lähdin Transvaaliin.

— Butros Hamenko keralla?

- Niin, Butros Hamen ja hänen nuoremman veljensä Mikhaelin kanssa.

Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut
toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä.
Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen
sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden
käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä
ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta,
vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan
lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin
yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka
olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että
olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta.
Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle
on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä
minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli
hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti
palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset
kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus
luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta.
Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden
kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on
kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä
jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta
sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se
silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi.
Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.

Seuraillen ainoata ajatustansa hän kertoi minulle seuraavat
yksityisseikat:

— Minä sain kuulla, kuinka hän oli kuollut. Uskalsin kysyä Tannusilta
seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin
olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia
viestejä?... Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski
kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä,
vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen.
Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut
silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut.
Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän
ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan
häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon
pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän
poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään
häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin
kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan
houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä
milloinkaan.

— Elääkö Butros vielä?

— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä.
Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia
ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.

— Eikö hän palaa Libanoniin?

— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja
menneisyyshän se meidät takaisin tuo.

Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi
vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan
lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä
viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän
polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me
palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen
ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti
minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.

— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut
kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen
juoksua.

Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää.
Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti
tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan
luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen
ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin
estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan?
Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt
Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme
häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen
lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan
kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:

— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin.
Älkää häiritkö sen lepoa.

Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden
tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.

— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille
kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin
sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile
on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa
kauemmin.

— On parempi, jos olette yksin siinä kohtauksessa.

— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille
salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä
minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan
asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha
luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia
sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa
kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen
kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä.
Minä näet olen ottanut asioista selkoa.

— Ettekö siis ole vielä häntä itseään tavannut?

— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun
saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki
paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet
lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet
välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista
ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui
kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut?
Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen
tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä
Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen
pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot,
jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä
enää kadottaa.

Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen,
missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.

       *       *       *       *       *

Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja
parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä
se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli
meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo.
Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa
vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen,
pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja.
Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone
tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan
vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen
jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.

— Isoäiti tulee, selitti pieni mies. Hän pyytää teitä hieman odottamaan.

Khalil Khuri hyväili hänen poskeansa.

— Missä olet ranskaa oppinut?

— Anturan lukiossa.

— Ah, samoinkuin minä.

Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet
jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä
puhuttavankaan.

Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö,
erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä
harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo
yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis,
mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset.
Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi
sitten äkkiä:

— Muntaha, tunnetko minut?

Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut
nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka
tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella
vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän
epämääräistä valkeutta.

— En, tunnusti hän vihdoin. Minä en tunne teitä. Kuka olette?

— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi.
Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.

Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen
sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti
häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon
kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet
puheilleen.

— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän
sitten.

Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa
korjata:

— Että olitte palannut. Olin aivan pieni, kun sinä... kun te lähditte.

— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen
kuoleman jälkeen.

Mutta Muntaha ei tahtonut vastata tuota tapahtumaa koskeviin
vihjauksiin, ja minun kuulteni syntyi siinä eräänlainen kaksintaistelu
toisen yrittäessä alinomaa palauttaa mieliin vanhoja asioita, toisen
pyrkiessä välttelemään niiden muistoa. Khalil Khuri ahdisteli
Muntahaa, joka väisti, ja molemmat osoittivat tässä keskustelussa mitä
oivallisinta miekkailutaitoa. Muntaha alkoi päästä voitolle.

— Minä odotin teitä jo aikaisemmin saapuvaksi, Khalil Khuri, jotta
saisin kuulla veljestäni Butrosista ja Mikhaelista.

Sitten seurasi Transvaaliin muuttaneita sukulaisia koskeva todellinen
tutkinto. Oli mitä yksityiskohtaisimmin kerrottava heidän vaimoistaan
ja lapsistaan, varallisuuden tilasta ja tuon kaukaisen maan tavoista
ja tottumuksista. Khalil suostui siihen varsin kohteliaasti, ikäänkuin
olisi ollut varma siitä, että hänenkin vuoronsa tulisi, joten ei ollut
syytä hätäillä. Tämän keskustelun aikana olivat taivaalta sammuneet
viimeisetkin kajasteet. Muntaha antoi silloin hyvänä talonemäntänä
tarjoilla iltapalan. Ympärillemme ilmaantui suuri määrä kulhoja, ja
meidän piti juoda arrakkia. Suorittamamme retken jälkeen juoma ja ruoat
maistuivatkin hyviltä. Khalil Khuri söi ja joi runsaasti, ikäänkuin
uudistunut rakkauden suru olisi hänet näännyttänyt. Hän suoritti
kuitenkin sotaliikkeitään huomaamatta, onnistui viemään Muntahan
erääseen nurkkaan, jonne oli minut kuljettanut, ja vaati häntä vihdoin
ilmaisemaan, mitä halusi kiihkeästi tietää monien vaikenemisen vuosien
jälkeen. Hän vaati, mitä hänelle kuului, ei kierrellen kaarrellen
ja varovasti, vaan suoraan ja ylevämielisesti. Ja vanha nainen,
joka ymmärsi, että hän oli päättäväinen ja kiusaantunut, lakkasi
väistelemästä.

— Muntaha, sanoi Khalil Khuri, salli minun puhua sisarestasi
Jamilesta. Minä olen palannut kaukaisilta mailta hänen tähtensä, miten
kummalliselta se sinusta tuntuneekin viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Jossakin määrin tuon vannotuksen liikuttamana ja huolestuttamana
Muntaha alkoi häntä sinutella:

— Minkätähden hänestä puhuisimme? Etkö ole naimisissa ja perheenisä?

— Olen ollut. Olenpa kokenut sitäkin, mitä ihmiset nimittävät onneksi.
Mutta vain häntä olen rakastanut.

Muntaha otaksui hänen tuntevan katkeruutta ja tahtovan soimata.

— Niin, hän teki sinulle vääryyttä. Etkö ole antanut hänelle anteeksi?

— Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Jokaisella on vapaus
rakastaa tai olla rakastamatta.

— Ihmisellä on aina vapaus pitää rakkautensa lain ja uskon rajoissa.

Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa
jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta;
hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.

— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan
kysymyksiini, kun sinua pyydän?

— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien
kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita.
Mitä tahdot tietää?

— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile
lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui
kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti
vapaaehtoisesti?

Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot
vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta
mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana
valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut
kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.

— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein
moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani?
Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi.
Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa
pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän
kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä,
minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää
asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin
huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät
pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan
olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei
olisi tapahtunut.

Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään
tarkkaavaisissa mielissämme.

— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi
lähteä. Hän olisi lähtenyt.

— Ei, ei, nainen karttaa väkivaltaisuutta.

Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden,
myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä.
Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha,
joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei
ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen
kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän
vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.

Khalil halusi kuulla vielä enemmän ja kysyi enemmittä valmisteluitta:

— Entä sinä aamuna... kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha?
Silloin sinä puolustit Jamileä.

— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan
sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni
lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle
kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut,
korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa
levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos.
Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros
ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi,
piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien
neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.

— Minkätähden et tullut viipymättä minua vapauttamaan?

— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua
mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.

— Mitä siis teit sisaresi hyväksi?

— Mitä tein?

Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä
tunnustuksenaan:

— Minä petin.

— En ymmärrä.

— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee
hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen
varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on
annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin
tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin
kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko
hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean
kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije
liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo.
Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti
kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’
Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi,
ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi
lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta
sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti
jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.

— Se ei ollut pettämistä, Muntaha.

— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani
kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli
sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut
lähtemään seetristöön.

— Me saavuimme liian myöhään.

— Se ei ole minun vikani. Olin pettänyt kaksi kertaa.

— Pelastaaksesi sisaresi.

— Häntä ei pitänyt pelastaa.

— Sinäkö puhut siten, Muntaha?

— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole
oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?

Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan
kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea
ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista
elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.

— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden
kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.

Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään
näkyvää hohtelua.

— Mutta hän ei rakastanut sinua, huomautti karusti Muntaha.

— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa
rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin
sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen;
mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli
innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin
rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.

Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi
tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen
muotoon.

— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai
ansaitun rangaistuksen.

— Ansaitun?

— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään
muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi
sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta
ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut
uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden
luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian
ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta
vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee
vihollisen puolelle?

— Rakkaus pitää lakeja pilkkanaan.

— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole
oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.

— Rakkaus ei siedä komentamista.

— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä
tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia
ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen
voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta
ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko
tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.

— Minä olen uhrien enkä murhaajien puolella.

— Missä ovat uhrit? Missä ovat murhaajat, Khalil?

— Ah, sinähän joudut ihan suunniltasi, Muntaha!

— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion
jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän
suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin
menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat
uhrit!

— Omarin ja Jamilen avioliitto oli hyväksyttävä.

— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin
vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon
ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän
sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja
ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme,
meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat
muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin
kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on
kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin
Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä
turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme
kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten
ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan
poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.

— Minä olen palattuani lievittänyt hätää, Muntaha.

— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon
sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan
surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous
sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun
aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka
voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa,
kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja
johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?

— Sinä, Muntaha, olet perinyt sen isältäsi Rašidilta.

— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on
raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.

— Julmuudellaan?

— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen,
arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota
pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi
annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan
Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa
jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon,
ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.

— Sinä olet ankara, Muntaha. Et ole milloinkaan rakastanut.

— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil,
ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt
tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?

Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani
säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun
hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty,
sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani
luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä
hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa
valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön
pimeyteen...



II

JAMILEN HAUTA.


Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua
odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut
Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen
lähtöäni.

— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta
päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin
Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.

Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi
kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli
vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.

Mutta minä sain tietää vielä enemmän kuin hän Omarin rakastetusta.

Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista
kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n
esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian
luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin
erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri,
Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata
ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi
sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi
eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.

— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän.
Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään
muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän,
kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi
muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta
nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.

Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli
minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin
vieläkin arvokkaampaa.

Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa
lähtisimme etsimään häntä?

Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin
maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien
hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava.
Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan
muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta
Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään
Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne
mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.

— Enkö voisi käydä hänen luonansa?

— Epäilemättä. Minä lähden teitä saattamaan.

Sotalaiva sai odottaa minua päivän, ja me kävimme punaisen muukalaisen
luona. Hänen pienen kadun varrella sijaitseva asumuksensa, johon
päästiin holviportista, muistutti tarkoin Khalil Khurin kuvailemaa
Omarin asumusta. Minä jouduin jälleen kokemaan Levantissa varsin
tavallista yllätystä löytäessäni likaisen sisäänkäytävän takaa Tuhannen
ja yhden yön palatsin, jonka kaikista mosaiikkikoristeisista huoneista
avautui näköala pihamaalle, missä solisi suihkulähde kukkalavojen
keskellä. Ennenkuin pääsimme tuolle pihalle, meidän täytyi odottaa,
kunnes naiset ehtivät vetäytyä omiin suojiinsa.

Abdulražak, jonka ruumista ja sielua ikä oli turhaan yrittänyt
taivuttaa, tarjosi meille eräänlaisin ylhäisin tunnoin koko Aasian
ylellisyyttä. Puolittain maaten persialaisilla matoilla ja Damaskuksen
silkistä valmistetuilla patjoilla me nautimme kehoitusta totellen
lukemattomia erilaisia makeisia ja maustettuja juomia, ja sitten toi
uuttera palvelija narghile-piiput. Me noudatimme keskustelussamme
itämaista diplomatiaa ja hitautta. Hitaus oli sitäkin suurempi, kun
isäntämme puhui ainoastaan arabiankieltä. Tulkki selitti meille lauseen
toisensa jälkeen.

— Hän sanoo, aloitti tulkki, osanneensa ranskaa, mutta unohtaneensa sen.

Lausuttuamme lukuisia kohteliaisuuksia, jotka koskivat hänen asuntonsa
loisteliaisuutta ja hedelmällistä Akkaria, missä hän omisti useita
kyliä, me kävimme teeskennellyn välinpitämättömästi koskettelemaan
varsinaista asiaamme. Eikö hän ollut tuntenut aikoja sitten erästä
Omar-bei-el-Husseinia, joka oli ollut kyllin heikko mennäkseen
naimisiin kristityn kanssa? Tuota kysymystä seurannut vaitiolo
tuntui meistä osoittavan, että hän tahtoi päästä vastaamasta. Me
selitimme, ettei ollut kysymyksessä mikään yksityisluontoinen tutkimus
ja että nämä ylen vanhat asiat eivät voineet enää vedota yleiseen
mielenkiintoon. Hän rauhoittui ja painui muistoihinsa kuin unohdettuun
kaivoon.

— Minä tunsin hänet viisikymmentä vuotta sitten, vastasi hän vihdoin.
Hän oli ottanut sen naisen Libanonista. Me olimme nuoret. Muukalaisia
ei pidä etsiä.

Me kysyimme, mitä hän tiesi heidän avioliitostaan.

— Naisen nimi oli Jamile. Hän siirtyi toiseen uskoon voidakseen mennä
naimisiin. Häät vietettiin Šrarissa. Vähän myöhemmin tytön sukulaiset
ryöstivät hänet takaisin ja surmasivat.

— Entä hän?

— Hän haki ruumiin ja hautasi sen omin käsin. Me tiedustelimme, mihin
hautausmaahan.

— Linnan edustalla olevaan pieneen kalmistoon.

— Entä miten kävi hänen itsensä? pyysin minä tulkkia toistamaan.

— Malttakaahan. Hän tahtoi nostattaa Akkarin maan kostamaan tuota
surmaa kristityille. Mutta viisaat vastustivat aietta. Sotaa ei
julisteta henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi. Hän lävisti sydämensä
tuon naisen haudalla pyydettyään minua hautaamaan itsensä samaan
hautaan. Niin tapahtuikin. Siinä kaikki.

— Voimmeko löytää haudan?

— Jos haluatte, vien teidät sinne ja etsin.

Me hyväksyimme ehdotuksen ja menimme jo samana päivänä auringon
laskiessa hautausmaalle, joka sijaitsee Melissinden linnan hallavien
muurien juurella. Näen nytkin sinisen meren, jonka pintaa päivän kehrä
oli koskettamassa, sitruunapuumetsän El Minan edustalla ja toisella
puolen pelättävän, raunioituneen linnoituksen, joka on aikoinaan
kestänyt monet piiritykset, näen Kadišan rannalla sijaitsevan pienen
dervisiluostarin, oliivipuiden peittämät kukkulat ja takana Libanonin,
jonka huiput alkoivat punertaa illan hohteessa. Minä silmäilin
liikahtamatta tuota kauneutta viedäkseni sen kerallani. Tänne oli
Jamile tullut istumaan ja sulamaan rakkauteensa niinkuin kastehelmet,
jotka antautuvat valon suudeltaviksi. Täällä hän oli paennut ahdistavaa
Butrosia ja oli sitten yhtäkkiä suostunut kohtaloonsa. Edessämme
kohosi valkoisia hautapatsaita, kaikki samaan suuntaan osoittavia.
Hieman hapuiltuaan Abdulrašak pysähtyi erään eteen, jota puolittain
varjosti vanha viikunapuu ja puolittain peitti keväinen nurmi. Hän
siirsi kevyesti syrjään nuo uskaliaat ruohot ja näytti meille melkein
olemattomiin kulunutta kirjoitusta. Arabialaiset kirjaimet muodostivat
kiemuroita, jotka miellyttivät silmää niinkuin taidokkaat pitsikuviot.
Tulkki selitti ne minulle. Siinä oli vain kaksi nimeä:

OMAR — JAMILE.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seetrien alla : Romaani" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.