Title: Suomen rahvaan olo Pietarissa : Lukemisia Suomen rahvaalle I
Author: Friman, Thomas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen rahvaan olo Pietarissa : Lukemisia Suomen rahvaalle I" ***
PIETARISSA ***



SUOMEN RAHVAAN OLO PIETARISSA

To'ellinen tapaus


Kirj.

THOMAS FRIMAN



Lukemisia Suomen Rahvaalle Viipurista I.



Viipurissa,
A. F. Cederwallerin kustannuksella,
1849.



      Imprimatur: _G. Rein_.



Paistoi päivä. Helevästi loisti ve'en pinta Jaakkiman lahella. Rannalla
valmistettiin kohtalaista soutovenettä, johon kannettiin voipyttyjä
ja parkki-vyyhtejä — Pietariin vietäväksi. Pitkä, laihan-kälviä mies,
vanhoissa, vaan puhtaissa ja ehiöissä vaatteissa verhottuna, oli ikään
kuin kaskiänä muille, jota kaikki veneen valmisteli'at kuuntelivat,
ehkä itse teki työtä, enemmän kuin muut. Se oli jaloluontoinen, vaan
köyhä talonpoika, Matti Kilkki; nyt hän oli rikasten palkollisena.
Rikkaat veneen ja tavarojen isännät, piiput hampaissa, tarinoivat
keskenänsä, ja ajoittain kiirehtivät työmiehiä, muistutellen heille
kohta illan joutuvan. Matin vaimo ja kaksi lastansa seisoivat likeellä
venettä rannalla, ja rakkau'ella surullisesti silmäilivät vanhempaansa.
Loitompana kivellä istuivat sokia ukko ja nuori nainen, rinta-lapsi
sylissä; he kärsimättömyy'ellä o'ottelivat veneen joutumista vesille;
he matkustivat Pietariin — keräämään. Tämä kuvaus tapahtui luonnossa
yhtenä selkiänä Kesäkuun päivänä, vuonna 1834.

"Hyvät isännät", sanoi Matti lopetettuansa työn, "jo kaikki on valmis
matkalle, vaan eiköhän tuo lasti lie liian suuri tälle veneelle? Kovin
istuu vene syvässä; lai'at ovat melkein veen tasalla."

— Mitä joutavia joriset, sanoi yksi isännistä, oomma myö jo sellaisia
lastia kulettaneet tällä veneellä Pietariin; vain jokos varot vettä?
etköhän pelkää sille tielle jääväsi, — eipähä sinua rikkautesi kaivanne.

Matti tälle pilkka-lausulle ei virkkanut sanaakaan, vaan käski
kerjäläisten männä veneesen; alkoi jäähyväsiä jätellä vaimollensa ja
lapsillensa; heitä likisteli ja silmistänsä vierähtivät kyyneleet,
joita toki koitti peittä; vaimonsa ja tyttärensä itkivät; viisi
vuotinen poikansa, Antti, pyrki Pietariin, vaan kuin sieltä lupasi
tuu'a hänelle mesileivästä tehyn hevosen, kultasten korvien keralla,
niin siihen poika viihtyi.

Matti meni veneeseen; se erkani rannalta; kaksi nuorta ja vahvaa miestä
oli soutamassa; kiirusti ja suoraan juoksi puinen pursi — Matti piti
perää. Ukko ja nainen, lapsineen, istuivat parkki-vyyhtilöillä.

"Ei tai'a kunni'an kukko laulaa", sanoi Matin eukko Anni, surullisella
äänellä tyttärellensä, Kaisalle, silmäillen pakenevata venettä, "kovin
pakottaa sy'äntäni, en millonkaan ole nähnyt isääsi niin surusena, kuin
taanoin... Kovin paljo panivat lastia veneesen, niin että lai'at ovat
veen pinnan kansa piamittain yhenkorkuset; kuin vaan vähänki käypi
aaltomaan, niin vesi tuloo yli laitoin."

— Elä ole häissäis, äiti kulta! sanoi Kaisa. Eihän isä ensikertaa
kuleta lastia Pietariin sillä veneellä. Olihan hän männä vuonna
syys-ilmallaki merellä, tällä samalla veneellä.

"Sie et tii'ä isääsi, ei se suotta taanon maininnut isännille lastin
suuruu'esta; varmaan tunsi sy'ämestänsä, ettei ole asian laita
oikein... voi, voi, kuin kalvaa sy'äntäni..."

— Elä itke, äitiseni, kyllä Kaikkivaltias Jumala isää varjeloo,
vielä eteenkipäin, kuin on ennenki häntä tähän asti varjellut, ja
ihmeellisellä tavalla, monesta henken vaarasta.

Näin lohtutteli viisas, ehkä talonpojanki tytär, emoansa suuressa
surussa. Mutta Antti juoksi e'ellä; surusta ei mitään tiennyt; oli
iloissaan, kuin isä lupasi tuuva kulta-korvasen hevosen.

Kotvan astuttu'ansa tulivat Matin omaiset kotiinsa, joka oli varsin
huonolla jalalla: koko kartano oli kallistumaisillansa maahan, tuettu
pönkiltä; katto oli lahonnut pahan näköseksi, ikkunat paikatut
päreliisteillä. Vaan sisällä oli kaikki varsin siivosti ja puhtaasti
korjattu, ehkä se oli savu tupa. Köyhyys Kilkkilässä ei syntynyt
laiskuu'esta; tahi josta kusta vielä pahemmasta syystä, vaan Matin
kivuloisuu'esta; sillä ehkä Matti oli kasvultaan suuri, ja näöltään
jalo, vaan tervey'eltään hän oli varsin heikko jo lapsuu'estansa;
mutta sen siaan hän oli lahjoitettu erinomaisella ja ihmeellisellä
sielun jalou'ella. Konsa hän oli terveempi, niin teki hän työtä joko
omalla konnullansa, taikka muu'alla, taikka kävi meritse Pietarissa;
kuin oli varma venemies, ja rehellinen, niin jokainen uskoi tavaransa
hänen haltuunsa, kaupattavaksi; vaan nämät toimet ja työt melkein aina
olivat yli hänen heikon tervey'ensä, niin että piammittain jokakerta
tuli kotiinsa kipiänä, ja posi toisinaan monta kuukautta peräkkäin,
jolla ajalla, työllä ja tuskalla ansaittu vara kului, ja usiasti täytyi
lisäksi lainata ja velkaa tehä, ja niin muotoin elo Kilkkilässä aina
oli huonolla jalalla. Rahan saaliilla oli Matti nytki. Niin lähtekäämme
häntä seuraamaan matkalla Laatokan vesillä.

Vene kulki joutusasti ehk'ei ollut tuulta; vaan sen vastasivat
soutomiesten jalot voimat Taivas oli selkiä; ilma lämmin; ilta alkoi
kättä antaa matkamiehille.

"Kyllähän varmaan yötä Kuhkaassa piemmä", sanoi kerjäläisukko, Juhana
Pakkanen, "ja jos Jumala lykkyä lainaa niin perjantaina ollaan
Pietarissa."

— Kuinpa myö välempään päästäsiin Pietariin, mi'ulla ei tai'a täyttää
perjantaihen asti evästäkään, — sanoi Mari Mieronen, imettäen lastansa.

— "Vielä sie Pietariin kyllästytki", sanoi Matti.

"Ei suinkaan Pietarin leipä sinua paremmin elätä kuin Jaakkimankaan,
jos vaan et kehtaa työtä tehä. Kyllä Pietarissa on entisi'äki keräjiä,
sekä hyviä että huonoja; jos on onnettomiaki, niin on laiskoja lii'an
paljo mierou tiellä. Parempi olis ollut si'ulle, kuin oisit tuon
lapsesi keralla pysynyt kotona, ja et olis lähtenyt mieron tielle
sen kansa kuleksimaan, ja siellä itsiäs kuka ties vielä pahemmaksi
turmelemaan."

— Sanotaanhan Pietarissa jokaisen saavan työtä; niin saanhan sitte
miekin siellä työtä, paremmin kuin täällä. Ja läksipä tuo Pakkanenki
Pietariin.

"Tok' mie en ois mielelläni lähtenyt Pietariin; vaan kuin mi'ulla
syntymä maillani ei ole mitä tekemistä, ja omin voimin en jaksa
elättää henki'äni, niin läksin Pietariin. Siellä ovat varaakkaammat
imeiset, jotka mielelläänki antaavat sirujen lii'asta varastansa
köyhälle soki'alle; sen si'aan täällä köyhässä maassa on häpiä
puistaaki, kuin ovat itse niin köyhät. Niin ei auta mitään... täytyy
männä Pietariin leipää etsimään... Se on Jumalan antama onni, kuin
sain tuon Marin toverikseni; ja itseni kulettajaksi. Jalat ja kä'et
mi'ulla ovat vahvat, itse olen terve ja luja, ehkä seitsemäis kymmenes
läksi liikkeelle, vaan silmäni eivät nää mitään! Liekö Jumala siitä
rankassut minua, kuin ennen näin lii'an paljo... sen e'estä nyt en nää
askeltakaan antaa!..."

— "Elä sure Juhana parka, kyllä Luoja vielä kerran si'un näkeväksi
tekee i'ankaikkisesti, rukoile vaan häntä hartaasti, ettäs näkisit
hänen kasvonsa i'ankaikkisessa elämässä; ja kanna kuormasi
tyytyväisellä sy'ämellä; sillä kaikki olemme kurituksen ansainneet
Jumalan käskyin rikkomisella." Näin lohtutteli Matti surevata Juhanaa.

Yöllä tulivat matkamiehet Kuhkaasen; pari tuntia levättyä läksivät he
e'elleen matkaan. Päivä nousi, tuulen vire oli myötänen; matkamiehet
vetivät purjeet päälle; veneen nokka alkoi kohissa; soutaa ei
tarvinnut. Matti lauloi sävysällä äänellä aamuvirren; muut hiljakseen
hyräilivät perästä. Kaikkein veneessä olijoihen mielet liikkuivat;
kyyneleet loistivat jokaisen silmissä. Ne eivät olleet surun ja murheen
kyyneleet; ei, ne olivat vi'attoman luonnon vaikuttamat ilokyyneleet,
jotka puhkeevat yksinkertaisen sy'ämessä, koska Jumalan jalous ja
voima, lahjojensa kautta, luonnossa, vaikuttaa hänessä. Tämä on esimaku
i'ankaikkisesta ilosta. Senlaisia liikutuksia herroissa tavataan
harvoin, vaan talonpojilla on ne omaiset.

Päivän noustua koveni tuuli; vesi ryöpsähteli veneesen; vettä täytyi
ajaa ulos — liika lasti oli vaarallinen. Matti käski laskia purjeet
alas.

"Mintäin sie käset purjeita pois ottaa, kuin on niin myötänen?" kysyi
yksi soutomiehistä, varustai'en airoon.

— Sentäin, kuin painaa lii'an merelle, ja kallistaa venettä vasemmalle
puolelle, ett' on kumoon kaatumaisillaan. Jos vielä vähän aikaa
olisivat olleet purjeet päällä, niin olisimme kaikki joutuneet tuonelan
omaksi.

— "Voi, voi! sou'etaa Matti kulta maalle: nääthän sie kuin on likellä
ranta... Kuin tuuli hiljenoo, siitte lähetään taas e'ellen", huusi
häissänsä Mari.

— Rukoile Jumalaa, niin kyllä hän meitä auttaa, muutoin maalle emme
mitenkään voi päässä, vaan nyt täytyy laskia suoraan, vieköön Jumala,
minne vieköön. Tapahtukoon hänen tahtonsa!

Hiitolan rannat näkyivät.

Kaikki veneessä olivat äänetä; jokainen katsoi tarkasti Matin silmiin,
joista etsivät ja löysivät itsellensä rohvaistuksen. Matin uskalias
muoto saatti heihin toivon pelastautu'a ve'en vaarasta. Yhen miehen
jalot liikunnot teki kaikki urhollisiksi, itse Matinki; hän oli hei'än
esimiehensä ja johtattajansa. Jalous osottiiki Matissa täy'essä
komeu'essansa. Tukevalla käellänsä piti Suomen poika perää; silmistänsä
loisti erinomainen tuli; muotonsa oli rohkia: muut kummastuksissansa ja
kunnioittamisella silmäilivät Mattia.

"Mitä, veikkoset, jäitte äänettä?" kysyi Juhana; "kuin en nää mitään,
niin mielelläni kuulisin jotain."

— Meitä kaikkia kummastuttaa Matin kummallinen näkö; silmänsäki ovat
justiinsa kuin tuliset, niin ne loistaavat, sanoi yksi soutomiehistä.

"Sano veikkonen mikä si'ulla on?" kysäsi Juhana isällisellä
helley'ellä, sillä hän kunnioitti ja rakasti Mattia. "Etköhän taas tule
kipiäksi?"

— "Ei mitään... pien perää... tarkasti pitää katsoa... tuuli
voimistuu... vettä alkaa lii'an paljo heitellä veneesen... maalle ei
pääse... Rukoilkaa Jumalaa"... Saneli Matti harvaan, vaan levollisella
äänellä, kehottaen heitä apua rukoilemaan Jumalalta.

Itse työssä vaarallinen oli hei'än tilaisuutensa: Venettä ei voinut
kääntää maalle päin; sillä yksi vähäki kallistuminen sen olis lyönyt
kumoon. Yksin Matti ainoastaan näki, kuinka suuri vaara oli; sillä
paitsi häntä, ja sokiata ukkoa, muut eivät vielä koskaan olleet
vaarallisilla vesiretkillä, niin eivät tienneet kovin pelätäkään.
Ainoostaan Matin jalo näkö ja liikunto lumoi hei'ät äänettömyyteen.
Vaan kuin kuulivat Matin lauseet vaarasta, niin kauhistuivat; he
tiesivät myös ett'ei Matti millonkaan hätäytynyt, eikä millonkaan
puhunut turhaan. Pelastusta ei ollut mistään o'otettavana, ei
sitä näkynyt, ehkä vaara oli tarjolla! Ei sankari niin jalolla
hengellä taistele vihollisensa kansa, jonka toivoo voittavansa,
kuin tämä yksinkertanen Suomalainen talonpoika katseli lähestyvätä,
välttämätöntä, kuolematansa. Täy'ellä toimellansa hän hoiti venettä;
vahvalla kä'ellänsä piti perää; silmillänsä katseli veneen kulkua;
käytöksillänsä rohvaisi muita, vaan sy'ämessänsä piti kansapuhetta
elämän Herran kansa. Sentähenpä kasvoistansa loisti taivaallinen
jalous, joka saatti muissaki jalon henken. Jokainen luotti Luojaansa,
jota nyt rukoilivat sieluissansa.

Kaikki veneessä o'ottivat kuolemaa, ainoastaan Marin pieni lapsi leikki
äitinsä sylissä. Äitinsä likisteli häntä sy'äntänsä vasten; kyyneleet
tippuivat silmistänsä, usko Jumalan armoon, ja toivo i'ankaikkisessa
elämässä olevansa, lapsensa keralla, lohtuttelivat tätä nais parkaa.
Tuhannesti suuteli hän lastansa, joka vielä ei ymmärtänyt äitinsä
itkuakaan ja huokauksiansa; ammonka vaarasta hän ei tietänyt mitään,
jonka peitti lapsuu'en luonnollinen ymmärtämättömyys. Emmekö meki,
samalla tapaa, leiki äitimme, luonnon, helmassa; emme myökään äkkää
kuolemata, ehkä se on aina meille tarjona; kuinka usiasti näemme
ihmiseltä silmänräpäyksessa elämän nesteen katkiavan, ja hänen menevän
ajan-rahtussa i'ankaikkisuuteen. Ihmiseltä voi olla siis yhessä
henkeyksessä se matka päätetty, jota hän luulee vaeltavansa vielä monta
kymmentä vuotta.

Muistelkoon jokainen kuolemaansa; ei pelolla, vaan rakkau'ella Jumalaan.

Aallot löi yhä vettä, enemmän ja enemmän veneesen; turhaan kokivat
sitä Juhana ja Mari kauhata ulos; veneen laita jo alkoi tavata veen
pintaa. Jokainen rukouksella valmistii kuolemaan. Kuoleman hiljaisuutta
keskuuttivat ainoastaan ajottain Marin huokaukset... lapsi naurahteli
äitinsä sylissä!... Yht'äkkiään iso aalto löi veneen kumoon... kaikki
olivat veen vallassa... silmän räpäyksessä vaimo, lapsi sylissä, vajosi
syvyteen... muut taistelivat aaltojen kansa... vene oli kumossa, pohja
oli veen pinnan yli; venemiehet kokivat ui'a sen luo... vaan... kohta
vaipuivat nuoret soutomiehet, ja menivät i'ankaikkisuuteen... sokia
pi'ättelii veen pinnassa, hän ei nähnyt veneen pohjaakaan!... Vaan
Matti ensi-äimäyksestään selvitty'änsä, koki ui'a sokian luo; ja tämä
onnistuiki hänelle. Matti tarttui sokian käteen yhellä käellänsä, vaan
toisella koki vastustella vettä, jota käski Juhananki tekemään; näin
pyrkivät he veneen luo, ja Jumala auttoi heitä — he pääsivät veneen
pohjalle.

Tuuli alkoi vienota, vaan oli yhä kolakka; aallot roiskahtelivat veneen
pohjan yli; tuskin jaksoivat Juhana ja Matti pohjalla pysytellei'ä
käsillään ja jaloillaan; vilu värisytti ja kohmetutti heitä. Kauhian
tuskallinen oli hei'än tilansa: apua ei näkynyt mistään tulevan,
voimansa heikkenivät, kätensä ja jalkansa alkoivat rauveta — he olivat
hervottomuu'esta putoomaisillaan meren syvyyteen. Kotvan olivat he
ääneti sanaakaan virkkamatta toisellensa, äimistetyt erinomaisilta
vaarallisilta kohtauksilta, ja nykynen hei'än kuolemaa tarjoova tilansa
hyvin liikutti sy'ämi'änsä, ja herätti heissä hartaat ajatukset
kaikkivalti'an toimesta. Vihtoin Juhana puhkesi ääneen, ja sanoi:
"voi, hyvä Jumala! kuin säästi minua vanhaa ja päivän näkemätöntä
vaivaloista, ja nuo nuoret terveet ihmiset, jotka oisivat surematta
saaneet eineensä, salli kuolla."

— Tutkimattomat ovat Luojan työt — lausui Matti, — kaikki, mitä hän
teköö, sen teköö mei'än hyväksi, myö oomme hänen käs'alansa, niin
mitenkäs myö tohimme soimata hänen tekojansa.

Mei'än velvollisuutemme on aina ja jokapaikassa kaikissa kohtauksissa
rakkau'ella ja uskaljaasti turvata hänen armoonsa. Eikä hän suuresta
armostansa millonkaan meitä hylkää, vaikka myö olemme pahat ja emme
ansaitse Hänen apu'ansa, ja usiasti emme muista rukoillakaan Hänelta
sitä, vaikka ilman sitä olisimme hukassa. Jokapaikassa myö vältämme
vaaran ainoastaan Hänen varjeluksellansa; niin nytkin Hän meitä
varjeloo näihen hirvittäväin aaltoihin keskellä, ettemme hukkusi
i'ankaikkisesti.

"Herra J'esu, auta meitä!... Mie tuskin jaksan pystytellei'ä, niin olen
vilun kohmeissa... Sano veikkonen, eikö näy mistäpäin venettä tulevan,
tahi eivätkö meitä aallot rannalle ajane? — Vain joko on meille
viimeinen hetki lähestynyt... ja mei'än pitää kuolla"...

— Ei näy meille millaistakaan apua tulevan; vaan kyllähän Luoja meille
aina on avun antava, ehk'emme sitä aina nää ja ymmärrä. Kyllä Hän meitä
auttaa, niin ihmeellisesti eteenkipäin, kuin tähän asti, ja vast'ikään
auttoi, niin ihmeellisesti!... Ehkä Hän on sallinut tämän meille
suuresta armostansa katumus-ajaksi, ettemme hukkusi i'ankaikkisesti.
Rukoilkaamme Häntä ja turvatkaamme Häneen... jo alkaavat heikot
ruumiilliset voimat minusta lakastua; tuskin jäseni'äni jaksan
liikuttaa, niin ovat jäykistyneet... Herra armaha minua... koht'siltään
vaivun ja vajoon tuohon syvyteen! — Mitenkähän rupi'aavat elämään
rakas Annini ja hyvät lapseni; no kyllähän Taivaallinen Isä on parempi
tuki ja turva heille kuin maallinen... Herra armaha meitä!... ja anna
anteeksi syntimme, joilla olemme ansainneet i'ankaikkisen kuoleman...
armaha meitä Poikasi katkeran piinan ja kuoleman kautta!...

Näin rukoili Matti. Mielensä jalou'ella saatti Juhananki lapsellisella
rakkau'ella turvaimaan Jumalan armoon ja äärettömään laupeuteensa.
Jalosti, pelkäämättä, o'ottelivat ajallisen kuolemansa lähenemistä,
toivoen senkautta pääsevänsä i'ankaikkiseen elämään. Tälläisissä
kohtauksissa vasta näyttäikse ihmisen oikia jalous, nimittäin
henkellinen jalous; vaan harvassa tätä tavataan, ja ei niitä monta ole,
jotka tietäävät senlaisen jalou'en olevankaan.

Matin ja Juhanan tarinoi'essa, kulki hei'än kova aikansa huokeammasti,
kuin se toen perään vaivutti heitä, sillä paljon, paljon henki
voimistuttaa ruumista; vaan viimen jo alkovat niin heiketä, että
tuskin heillä kieli kääntyi suussansa, josta mielensä raskantui,
sillä puheesta tunsivat itsellensä suuren helpotuksen olevan — se
rohvasi Juhanaa ja keventi Matin rintaa, samassa lohtutteli molempia
surkiassa tilassansa. Kylmä niin kohmetti ja jäykistytti hei'ät,
etteivät kunnolla jaksaneet pysytelleiä mahallansakaa veneen pohjalla.
Pelastusta nytkään ei näkynyt mistään tulevan, ja yhä tuuli paino heitä
etemmäksi merelle. Onneksi ei ollut väkevää maininkia, etteivät aallot
vieneet heitä hervottomina myötänsä.

Viimein Matti ja Juhana voimattomuu'esta vaipuivat äänettömyyteen
ja molemmat tulivat jo kaikkineen tunnottomiksi; vaan hei'än
kuolemahetkensä ei vieläkään tullut, sillä samassa sattui Käkisalmen
tienoilta lähtemään Saima täysissä purjeissansa, Päähkinälinnaan päin;
lähemmä päästy'änsä, äkkäsivät Saimaan miehet kumouneen veneen ja
sen päällä viruvaiset onnettomat; kohta likeneevät näitä; laskeevat
pottaansa joita kuita miehiä, jotka ramakkaasti soutaavat hukkuvaisien
luo, ja hellävarasesti nostaavat hei'ät jo puoli-kuolleina veneesensä;
kohta pääsivät takasin Saimaansa luo, johon nostivat veen varasta
pelastetut matkamiehet. Jumalan käsittämätön voima, melkein kaiketta
maallisetta välikappaleetta, varjeli ja esti hei'ät mereen putoomasta.
Näin ihmeellisesti varjelee Jumala kaikissa retkissä.

Näin pelastuivat mei'än merimiehet. Kotvan olivat he tunnottomina, ja
kuin siitä elpyivät, niin lankesivat kovaan varitautiin, jossa tilassa
olivat koko matkan Pietariin asti. Matkalla venemiehet hoitelivat heitä
isällisellä helley'ellä, ehk'eivät saaneet tietä kutka he olivat, sillä
molemmat lakkaamata hourivat. Ainoastaan puheensa murteesta taisivat
päättää hei'än olevan Jaakkiman ranta-kylistä kotosin. Vaan heillä oli
kyllä tuttavuutta siitä kuin näkivät hei'än surkian tilansa.

Pietariin tultuansa saattoivat venemiehet Matin ja Juhanan
sairashuoneesen, jossa oltu'ansa muutaman päivän vasta tulivat
järelliseen tuntoonsa ja toimeensa.

Kuinka kummastuivat he äkäten itsensä olevan niin ou'ossa paikassa, ja
kaikki ihmiset, ja itsensäki, pu'etettuina ihan yhtäläiseen ja outoon
pukuun. Viimein juohtuivat heille mieleensä kovaonniset vaiheet, jotka
kohtasivat heitä matkalla — onnetoin vesimatkansa muistui mielihinsä.
Suru täytti sy'ämi'änsä; haikia oli elämänsä.

Mutta kuin molemmat ymmärsivät melko hyvästi venäjän kieltä, jota
sairas-huoneessa kaikki puhuivat, niin kohta tottuivat uuteen ikävään
oloonsa; vaan he olivat niin heikot, ettei ollut mitä toivomistakaan
kohta päässä ulos sairas-huoneesta.

Kesä meni ohitse; tulivat syksyset ilmat, jotka Pietarissa ovat hyvin
vahingolliset tervey'elle, ja ne ovat tappaneetki monta kymmentä
tuhatta henkeä; semminki niille ne surman tuovat, joilla ovat
huonot asumahuoneet, kostiat taikka lii'an monelta hengeltä asutut;
ja senlaisia asukkaita on Pietarissa hyvin paljon, erinomattain
Suomalaisia, joita tuhansittain virtaa Suomesta Pietariin. Se on harva,
joka jaksaa hankkia itselleen erinäistä suojaa, kallenu'en täheu,
vaan täytyy monen, toisinaan kymmeni'enki asua yhessä pienosessa
tuvassa. Tästä ahtau'esta syntyy siivottomuus, paha haju ja löyhkä,
jotka kuolettaavat asukkai'en tervey'en ja usiasti koko elämänki,
erinomattain syksy ja kevät aikana, konsa ei ulkonakaan tavata varsin
terveellistä ilmaa; silloin tälläisissä tuvissa, joita Pietarissa
kutsutaan _Suomen kortteeriloiksi_, on hyvin paljo kipeitä ja niissä
on kaikellaisia tauteja, jotka niin pinttyyvät ilmaan, että ovat
tarttuvaiset, josta täytyy monen kuolla. Syksyin ja keväin ovat
poto-huoneet täynnä sairaita. Suomalaisetki papit käyvät ihan joka
päivä kansalaisiansa ja uskolaisiansa, sekä ripittämässä, kelle
hautaa lukemassa: tästä Suomalaisten jokapäiväisestä käymisestä voi
arvata Suomalaistenki sairai'en paljou'en. Kuinka monta tuhatta
köyhää Suomalaista on tullut Pietariin henkeänsä heittämään, joko
poto-huoneessa, taikka vielä paljon pahemmassa paikassa — haisevassa,
kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa, joka on kymmenen kertaa pahempi
Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäväinen ihmisen
tervey'elle, kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan
ruumiin, mutta myös sielunki. Moni huikentelevainen Suomalainen
syntymämaallansa ajattelee, miten vaan päässä Pietariin, miten otsan
hi'että leipä saaha; tämän tähen kiiruhtaa sinne, suurella tuskalla
ja ikävöimisellä, monen sa'an virstan päästä. Vaan, saako hän vaivan
näkemättä leipänsä rikkaassa Pietarissa? Vielä vainen! eineen e'estä
työtä pittää teh'ä sielläki, samalaisesti kuin Suomessaki. Moni on
tullut Pietariin eläkettänsä helpolla saamaan, vaan mitenkä hänen
on käynyt? Katsot, häntä jo, vähän aikaa eletty'änsä ikävöityssä
Pietarissansa, sieltä ruunun kyy'illä laitetaan, kuin muuta
pahanteki'ätä takasin Suomeen, kuin etsii einettänsä ei työn teolla,
vaan keräämällä, pakotettu tätä tekemään laiskuu'elta taikka, harvoin,
työttömyy'eltä. Monta Suomalaista vii'ään poto-huoneesta taikka
kortteerista, ruunun rattailla, tahi kuorman vetäjiltä, laskettavaksi
maan poveen. Ei häntä omaisensa saata viimeistä kertaa. Kylmä on
viejänki syän; ei kaihon kyynel tipaha silmästänsä, vaan hän vetää
niinkuin muutaki tavallista kuormaa. Näimpä käypi veikkoset semmoisten
kansa, jotka, kepi'ämielisesti jättävät syntymämaansa; ja sen he
ansaitsevatki.

Jo sanoimme, että syksy tapasi mei'än sairaat vielä poto-huoneessa;
he olivat jo parantumaisillaan; sairaita poto-huoneessa alkoi yhä
enentyä ja enentyä, paljo tuli sinne Suomalaisia; suurin osa heistä oli
kerjäläisiä, taikka kovaa työväkiä, niinkuin sahuria, ojankaivuria,
kivensärkiöitä j.n.e. joita Pietarilaiset kutsuuvat _romuslaväeksi_.
Uu'et sairaat toivat myötänsä ahtau'en ja ikään kuin voimakkaan tauin
hengen koko poto-huoneesen, sillä kaikki tulivat kipiämmäksi, ja päivä
päivältä enemmän ja enemmän kuoli potilaita.

Matti ja Juhana uu'estaan alkoivat huonota, he päivä päivältä
näivettyivät ja heikkenivät ruumiillisesti, ainoastaan erinomaisella
henkensä jalou'ella lohtuttelivat toinen toistansa, ja koska surulliset
ajatukset ja vaiheensa kovin alkoivat särkeä sy'ämi'änsä, niin
silloin korottelivat miettimiänsä henkellisiin aineihin, joista aina
saivat uutta voimaa itsellensä. Erinomattain Matin mieli musteni
monestiki, kuin juohtuivat mielehensä omaisensa, ja yhäpä ne olivatkin
mielessänsä, mitenkä turvattomaan tilaan hän oli hei'ät jättänyt
sillä hän tiesi, että jo kappaletta ennen uutista heiltä leipä
loppui, ja nyt oli jo Lokakuu loppumaisillaan. Pitäläistensä avusta
ei hän ajatellutkaan, sillä naapurinsa kaikki olivat hyvin köyhiä.
Vieraimmilta ja tuntemattomilta tiesi taas omaisensa ei rohkenevan
pyytää'kään.

Vaan näissäki murheisansa Matti luotti Jumalan isälliseen huolenpitoon,
ja Hänen äärettömään armeli'aisuuteensa; tämä luottamus kevensi hänen
kuormaansa, jota aina kannoi nöyrällä sy'ämmellä, eikä milloinkaan
valittanut kovasta onnestansa. Ajan rattonansa oli sulo luontonen ja
Jumalata pelkääväinen toverinsa, Juhana.

Muut Suomalaiset sairas-huoneessa sattuivat olemaan pahanilkisiä ja
hyvin jumalattomia; he aina napisivat Jumalaa vasten, soimasivat
häntä; valittivat kovaa onnettomuuttansa; satattelivat ihmisiä, joille
huusivat hirmuista Jumalan kostoa.

Matti hiljaisella ja nöyrällä puheellansa pyysi valaista näi'en
raukkojen mustunutta älyä, ja herättää heissä nukkunutta omaa tuntoa,
vakasesti viehättäen heitä tutkiskelemaan ensin omia käytöksiänsä
ja elämälaatuansa, ja siitte vasta uu'en, joille Jumalan kostoa
lakkaamatta huusivat, kohta näkivätki, että oma huolettomuus oli syynä
kaikkeen onnettomuuteen. Hän haasteli heille ihmisen turmeutumisesta
köyhyy'essänsä, koska mielettömästi rupi'aa katselemaan toisten
menestystä ja varallisuutta, vertaillen nii'en rinnalla omaa
onnettomuuttansa ja köyhyyttä, luullen itsensäki saman menestyksen
ansaitsevan, eikä osaa ajatella omaa typeryyttänsä, laiskuuttansa ja
nerottomuuttansa pää-syyksi onnettomuuteensa, vaan alinomaa huutaa
muita ihmisiä onnettomuutensa syyksi, ja sen ohessa valittaa pahoja
aikoja.

Tälläisillä yksinkertasilla ja vakavilla selittelemisillänsä Matti
sai potilaat ensin perää-ajattelemaan ja tutkimaan käytöksiänsä, ja
kohta taukosivat syyttämästä muita ihmisiä ja herkesivät napisemasta.
Kuin saatti hei'ät näin malttamaan mielensä, ja herätti heissä oman
tunnon, niin siitte vasta alkoi selitellä heille kuinka ihmisen
eineellinen huolimattomuus saattaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös
sielunki pahaan tilaan, josta seuraa i'ankaikkinen ka'otus; mitenkä
huolimattomuus ensin uuvuttaa ja siitte raskaasti nukuttaa vaipuneen
oman tunnon, jonka ohessa ihmisessä kaikkineen kato'aa Jumalan pelko
ja ihmisrakkaus, näi'en si'aan syntyyvät hänessä pahat ajatukset ja
ne viehättäävät hänen jumalattomuutta harjoittamaan, josta rankasee
sekä maallinen, että hengellinen laki. Näin selkiästi, ja oikein,
selitti tämä Suomalainen talonpoika ihmisen olevan itsensä pääsyynä
vastoinkäymisiinsä, ja niistä seuraavaan onnettomuutensa.

Tällä tapaa Matti taitavasti valisteli sairaskumppaneitansa. Alusta he
vierastivat ja haartivat häntä, sillä hänen kansansa he eivät rohenneet
alottaakaan väitellä; niin voimakas on oikia mielellinen viisaus! Kohta
alkoivat hänen hiljaset lauseensa hyvin teho'a heissä, ehkä alusta
pahimmat kuuntelivat niitä kylmäkiskoisesti, kuunnellessansa ajatellen
pahaa, mut eivät voineet sanaakaan virkkaa, sillä selvä totuus tukkesi
heiänki suunsa.

Tämän ohessa potilasten mieliä paljo vaikutti hyvään päin papin
jokapäiväset käymiset, ketä tahtoosen heistä ripittämässä tai hautaa
lukemassa, ja kuin melkein joka päiva aina muutama kipeistä kuoli,
niin tulivat yhä ajattelemaan omaakii kuolemaa; joka tosin ei näkynyt
kaukana olevan heistä. Näin Matti pi'ammittain muutti hei'ät toisiksi,
hyviksi, ihmisiksi, ja ei yksikään heistä halannut eikä tahtonut
palajaa takasin pahasiivoseen ja jumalattomilta töiltä täytettyyn
kortteriinsa, vaan jokainen heistä ajatuksissansa oleskenteli
kokomaallansa ja hiljaisella syntymä-tilallansa. Jokainen heistä
heti mielessänsä päätti, että jos Jumala ikää jatkasi, niin samassa
sairas-huoneesta päästy'änsä havilla matkataksensa syntymämaillensa.
Vaan jokuu oli heistä jo niin heikko, että epi koskaan näkevänsä nyt
hänelle rakkaaksi muuttunutta kotimaatansa, vaan nytpä hän taisi
mielensä juohuttaa parempaan toivoon, että taisi o'ottaa sitä parainta,
rauhallisinta kotimaata — Tuonelata, i'ankaikkista eloa, josta
ennen ei millonkaan ajatellut, ja jos jollon kullon kuolema muistui
mieleensä, niin kauhistui sitä, vaan nyt hän levollisesti o'otteli
sitä rukoukselta ja toivolta seurattuna. Suokoon Jumala että aina
tautivuoteella olisi Matinlaisia jaloja neuvojia i'ankaikkista autuutta
käsittämään.

Tälläisissä askareissa alkoi Matin suruki vähän lauhtua ja raskas
mielensä kevetä, erinomattain kuin nyt hänen ympärillänsä oli niin
monta ystävää, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, sillä hänestä
tulivat tuntemaan, että talonpojassaki löytyy hengellistä valoa ja
jaloutta, joka saattoi hei'ätki valistuneemmiksi ja jalommiksi Jumalan
lapsiksi, joiksi itsiänsä eivät ennen tunteneet, eivätkä voineet
millonkaan luulla siksi tulevankaan.

Näin hyvästi ja hyö'yllisesti vietti Matti pitkät päivänsä
poto-huoneessa. Näin hän käyttiikse ennenki joka paikassa. Hänellä
ei ollut mitään ruumiillista antaa toisille, vaan hengellistä, joka
onki kalliimpi: jota hän rauhaasti jakeli tarvitsevaisille. Monesta
pahanilkisestä hän sai mielellisillä neu'oillansa kelpo-ihmisen Vaikka
hän toimensa puolesta oli kumppaneitansa ylävämpi, niin kuitenki,
hän oli nöyrin heistä, josta kaikki häntä rakastivat, jotka vaan
vähänki aikaa olivat hänen parissansa. Sitä vastoin ylpiätä, jos
kohta hyvänki tekiätä, ei kukaan voi rakastaa, ja hänen hyvätekonsa
muuttuu raskau'eksi, jos vaan tunnetaan hänen ylpeytensä; kyllä
kaiketi jokainen kiiruhtaa ja suorittaa hänelle velkansa, ei rakkau'en
tunnolla, vaan ainoastaan rehellisyy'en tunnolla, ettei olis hänelle
velkaa. Hyvin raskaaksi muuttuu apu, jos auttaja siitä ylpeilee.
Mutta totinen hyvä työ aina kahotaan hyvillä tuntomuksilla, ja näillä
kohattiin aina Matin töitä, jotka monesti olivat verrattomat, ja jotka
eivät millonkaan muistuneet toimittajansa mieleen.

Jätämme nyt Matin sairas-huoneesen, ja lähemme nyt Jaakkimaan — hänen
perettänsä seuraamaan.

Kau'an o'otteli Matin pere häntä kotiin, vaan turhaan. Jo elon leikkuu
aika alkoi lähestyä, vaan vieläkään häntä ei kuulunut. Anni lapsinensa
vietti tämän kesän suurimmassa kurjuu'essa, ravittuna karpe- ja
petäjä-leivältä, kunnes pääsivät uutiseen. Vaan he eivat tunteneet
kurjuutta eineen puutteesta; siihen he olivat jo niin tottuneet
entuu'estaan, että se oli heille melkein omainen, ainoastaan suurin
suru oli heillä isästänsä, jota ikävöivät ja luulivat jo hukkuneeksi.

"Eikös sy'ämmeni sillon tuntenut", sanoi huo'aten Anni, "jott'ei käy
hyvin. Sen perästä en ole saanut siunaaman aikaa lepoa sy'ämmelleni,
yhä sitä pakottaa."

— Kyllä Jumala isää varjeloo; rukoile äiti-kulta Häntä, ja turvaa
Häneen, niinhän meitä isä neuvoi aina tekemään aini'aan, niin siitte
surusi helpponoo — lausui Kati.

Anni olisi heti lähtenyt Pietariin, vaan heillä ei ollut evääksikään
varaa; hän ei olis huolinut evästäkään, vaan ei ollut kuhun jättää
lapsi'ansa, erinomattain keskellä kesää, millon kurjuus ja puute oli
joka aino'alla tuttavallansa ja ystävällänsä.

Viimen, syksyllä, alkoi tullaki tietoja Matista: haastettiin että
matkaajat olisivat hukkuneet, ainoastaan Matti ja Juhana olisivat
pelastautuneet, Käkisalmelaisten veneessä, ja nyt sanottiin hei'än
olevan Pietarissa kipeinä; — mutta muutamat naapureistansa taas
tiesivät sanoa, että joka ainoa matkamies venee'neen päivineen olisi
hukkunut.

Nyt Annin suru ja tuska nousi niin suureksi, ettei hänellä ollut
enempätä kärsimystä olla paikollansa. Sentähen jätti tyttärensä
pii'aksi yhteen varakkaasen taloon, ja itse poikansa keralla läksi
jalan Pietariin miestänsä kuulustelemaan. Vaivaloinen oli kulkunsa,
viisivuotiseu lapsensa keralla, sateisilla syys-ilmoilla; kokonaista
kaksi viikkoa olivat he matkalla, jota on kaksi sataa kaksikymmentä
Venäjän virstaa; matkan lopulla jo niin uupuivat että tuskin taisivat
käy'ä; hei'än onneksensa sattui yksi hyvätahtonen Kelttulainen näkemään
hei'ät, joka toiki heitä kärrissänsä jäännösmatkan viisitoista virstaa,
Pietarin esikaupunkiin, suurelle Ohalle, ja neuvoi heitä menemään
Suomalaiseen kortteeriin.

Vettä valoi taivaasta, ikkään kuin korvosta. Kau'an aikaa Anni ja Antti
kuleksivat katuja myöten, sillä eivät osanneet männä Kelttulaiselta
neuvottuu kortteeriin. He eivät tohtineet mennä yhteenkään huoneesen,
peljäten venäläisiä, joista kotonansa olivat kuulleet kaikenlaisia
julmia tarinoja. Huojennokseksensa lakkasi sa'e, vaan märkä värisytti
heitä. Viimen sattui hei'än vastaan tulemaan joukko ihmisiä, miehiä,
naisia ja lapsia, hyvin huonoissa vaateretkaleissa; hei'än kasvonsa
olivat likaset ja kälvi'ät, ruokottomuus ja laiskuus näkyi selvästi
kaikissa heissä. He puhuivat keskenänsä Suomea, niin muotoin ne olivat
Suomalaisia. Kuinka Anni ihastui nähty'änsä Suomalaisia; heitä pyysi
hän näyttämään yösi'aa, josta sanoi maksavansa kiitollisuu'ella.

"Läh'e mei'än keralla", sanoi vanha ukko, joka oli ikään kuin
päämiehenä tällä kerjäläis-joukolla; "mi'ulla on oma kortteeri, joka on
hyvin välkki ja hyvä, oikein kuninkaallinen. Vaan onkos si'ulla passia?
Ilman passia ei anneta täällä yhtään yötä pitää kortteerissa."

— On. Sen mi'ulle anto mei'än Vouti. — Etkös hyvä isäntä täällä ole
nähnyt mei'än Mattia?

"Onhan niitä, eukko parka, montaki Mattia täällä, kuka niitä tietää
kenen hyö ovat, sinun vain kennen", sanoi ukko nauraen. "Mikäs si'un
Mattisi sukunimi on, ja konsa hän tuli Pietariin, ehkä siitte tolkku
saataneen, kuin sukunimi tii'etään."

— Ei hänellä ole millastakaan muuta nimiä, paitsi liika nimiä, mei'än
talostamme Kilkkilästä, josta miestäni naapurit ja herratki kutsuuvat
Kilkiksi. Hän läksi jo ennen Pietarin päivää tänne, veneellä, voita
ja parkkia tuomaan; takasin ei ole vielä nytkään tullut, vaikka sanoi
kahen viikon päästä tulevansa; eräät sanoovat, jotta olisi hukkunut
Käk'salmen tienoilla, toiset taas kiistävät, jotta olisi täällä
Pietarissa potilasna.

"Niin tulomatkallasi olisitki kysellyt ukko'asi Käkisalmen tienoilta,
tahi Laatokan merenpohjasta etsinyt, ja siitte vasta olisit tänne
tullut." Sanoi kovasy'ämminen kerjäläisukko, irvistellen, olevoinaan
hyvin näppärä puheinen.

Anni ei virkkanut siihen mitään. Suru kovin särki sy'äntänsä.
Ajatuksissansa ikuisesti piti jäähyväsiä hyvän miehensä keralla.

"Si'un pitää miestäsi kysellä polnitsoista, kuka ties häntä lienee
sinne viety, jos lie ollut kipi'änä, ehkä häntä josta kusta löytänet",
— sanoi yksi kerjäläisistä lohtuttavaisella äänellä, äkättyänsä surun
haikeu'en Annin kasvoista.

— No tie siitte, eukko kulta, risti perään ukollesi; jos vaan häntä
kerran polnitsaan vietiin, niin ei sieltä enempää elävin silmin takasin
tule; sanoi, huolettomasti, ukko.

Annin sy'än säpsähti, kuunnellessa tätä. "Mikäs se polnitsa on?" kysäsi
hän huolellisesti.

Yht'äkkiään koko kerjäläisjoukon kasvot valkenivat, ja he kaikki
hätäyntyivät, paitsi ukkoa, joka samassa huu'atti: "Kaikki, hajalleen!"

Havilla hajosivat ihmiset Annin ympäriltä. Tämä niin törmistytti hänen,
ett'ei kerinnyt katsoa kuhun kukin heistä juoksi. Ei ketään näkynyt
mistään, ainoastaan hyvin kaukaa näki sotamiehen luoksensa astuvan.
Sotamies meniki ohitsensa. Koht'sillään näki Anni kerjäläiset hiivivän,
joka haaralle silmäillen, lähellä olevista kartanoista. Tämä kaikki
kummastutti häntä, suuressa surussansaki.

Mut' polnitsa ei mennyt mielestänsä: samassa uu'isti kysymyksensä.

"Se on potohuone, jossa ihmisiä parannetaan kuolleiksi", sanoi ukko;
"moni täältä mei'än Ohalta on männyt, tahi ei itse männyt, vaan viety
sinne; mut' ei niistä ole yksikään tullut terveeksi, vaan jok'ainua on
kuollut." Tämä oliki totta; mutta ei kuolemiseen ole kehno parannus
syynä sairas-huoneissa, vaan sairaan paranematoin heikkous, millon
ei ole toivomistakaan eloon, jonka jo näkevät Tohtoritki vastaan
ottaissansa, jota tekemään pakottaa hei'än ihmis-rakkaus. Sillä
Suomalaista ei ennen saa potohuoneesen, ennenkuin hän itse jo hävittää
toivon eloonsa, siitte vasta hän sallii itsensä vietäväksi — kuolemaan.

"Lähtekää hyvä ihminen minu'a saattamaan potohuoneisiin", pyysi Anni
sitä, joka häntä neuvoi miestänsä etsimään polnitsoista.

— Mie läksisin mielelläni, vaan en osaa venättä; no yhtä kaikki,
mie otan Pekon kerallani, hän osaa kysyä — sanoi hyvätahtonen
kerjäläis-nainen Liena Roivanen. Pekko oli hänen poikansa, yhellätoista
kymmenellä vuu'ella. Niin huomena lähetään myö miestäsi etsimään,
jatkoi hän kehoittavaisesti.

"Ketä työ paraikaan juoksitta pakoon, vainko sitä sotamiestä, joka
tästä mäni sivutse?" kysäsi tie'on halulta voitettu Anni.

— Myö luultiin sen olevan putkamiehen, sentäin juoksimme piiloon;
vastasi ukko. — Mutta myö ereh'yimme, se oli muu sotamies, vaikka
hänellä olivat punaset kaulukset, sillä jos se olisi ollut putkamies,
niin olisi siunki ottanut kiini.

"Mikäs se putkamies on, ja miten ja mitävarten hän ois mi'un kiini
ottanut?"

— Näköjään sie et tii'äkkään miten täällä Pietarissa ollaan.
Putkamiehet, taikka kuin myö heitä nimitämmä Putkapekot ovat huonoja
sotamiehiä, ja ne missä vaan näköövät keräjiä, niin samassa ottaavat
hei'ät kiini, sitoovat nuorilla kä'et selän taa ja vievät siesuun,
josta siitte laitetaan Suomen passi-konttuoriin, ja sieltä ruunun
kyy'illä omalle maalle.

"Minne omalle maalle?"

— Minne! Mistäs sie siitte tulit, kuin et omalta maalta — Suomesta!
ärjäsi ukko, suututettu puheinsa ymmärtämättömyyteen.

"Mintäinkäs niitä keräjiä täällä kiini tavotellaan? Eihän meillä,
Suomessa, muita kiini oteta kuin pahantekijöitä."

— Mintäin! Kuningas ei taho että olis meikäläisiä, joutilaisia ihmisiä,
kuleksimassa pitkin Pietarin katuja.

Näin puhellessansa matka joutui, niin että kulettu'ansa monta katua
pääsivät kerääjät kotiinsa. Anni ei vielä millonkaan nähnyt niin huonoa
kartanoa, joka, jos olisi seisonut erillään, niin — varmaan olisi
hajonnut; niin se oli huono, ja ainoastaan toisten kartanojen tukiessa
pysyi pystyssä. Porstu'a oli ihan pimiä, ovia Anni ei nähnyt missään.
Vaan yksi kerääjistä avaisi matalaisen läven, joka oli parahiksi
korkeu'eltaan, viisivuotiselle Antille. Pimiän läntä oli tuvassaki,
jossa oli hyvin paljo ihmisiä, likaisissa ja rikkinäisissä retkaleissa;
muutamat olivat ihan alasti, istuen ikkunan luona, tappoivat eläviä
iho-räpäleistään. Tälläiseen kuninkaalliseen kortteeriin ja sen
kuninkaallisiin asujien sekaan nyt joutui Anni. Itse tupa oli melko
välkki, mutta matala; lau'oista tehyt polat olivat ihan ympäri tuvan,
paitsi suuren neliskulmasen uunin eusta, käytävää lattiata oli vaan
vähäseltä, jonka tähen kukin asuja elosti polalla. Siivottomuus oli
sanomatoin. Ihmisten paljou'esta oli tuvassa erinomainen paha löyhkä.
Annin sy'äntä ahisti nähessänsä tätä Suomalaisten elämää Pietarissa;
hän tuli ikään kuin äimeyksiin, eikä ky'ennyt sanaakaan sanoa
lapsellensa, joka tie'on halulla kyseli häneltä kaikkia, mitä vaan näki
ou'oksi. Tästä äimeyksestään herätti hänen kortteerin isännän ääni.

"Jäätkö sie meille yöksi vaan, taikka kuukaus eläjäksi? Jos yöksi
jäät, niin maksa nyt kymmenen kopeekkaa yörahaa; vaan jos jäät
kuukaus-eläjäksi, niin anna tänne passisi. Si'un pitää kortterirahaa
maksaa itsestäis yhen ruplan ja pojastais puol' ruplaa kuukau'essa."
Tätä lauluissansa, isäntä iloisesti katseli ympärillensä, lukein rahoja
taskussansa. Isännän ilo syntyi ihmisten paljou'esta kortteerissansa,
joka oli hänen hyötynsä.

— "Jos ois missä parempaa kortteeria, ja vähemmän ihmisiä, niin
mielelläni mänisin sinne", sanoi Anni, surullisesti katsellen
ympärillensä.

"Katsos rou'aa! kuin ei hänelle kelpaa meikäläisiin kortteerit. Mut'
tään parempaa ja väljempää Suomalaista kortteeria et löy'ä koko
Pietarissa; — nyt tällä ajalla on joka sola täys ihmisiä." Isäntä to'en
perään sanoi totta; sillä kaikki Suomalaiset rököläkansan kortteerit
Pietarissa ovat, siivon ja ahtau'en suhteen, ihan yhenlaiset;'jos
jokuu kortteeri, erinomattain kaupungin puolella, ei ole niin vanha,
vaan sama siivottomuus ja ahtaus, ja näistä syntynyt myrkyllinen
ilma, on niissäki. Ja tälläisissä kortteeriloissa asuu monia tuhansia
Suomalais-raukkoja, jotka tuleevat Pietariin rikkautta ja hyviä
päiviä etsimään, joittenka siaan löytäävät tauteja, ja kuolemanki,
ei ainoastaan ruumiillisesti mutta henkisestiki, niinkuin jo ennen
sanoimme. Vaan suurin osa räkölä-Suomalaisista asuu kuitenki Oh'alla,
jota he itsestänsä nimittäävätki Laiskoin kaupungiksi.

Anni antain yörahaa isännälle, sanoi: "en tii'ä kuin kauvaksi jäänen
tänne; huomenna lähen etsimään miestäni, ja en lähe Pietarista,
ennenkuin saan jos millasen tii'on hänestä. Muuten huomenna läksisin
takasin Jaakkimaan."

"Kultaseini! vielä totut tähän Pietarin elämään. Niin ne kaikki
vastatulleet sanoovat; vaan, kuin ovat täällä vähän aikaa, tottuuvat
laiskuuteen, niin ei voilla vehnäsillä saa heitä mänemään takasin
Suomeen, ennenkuin vii'ään sinne ruunun kyy'illä; toiset taas tästä
hyvästä elämästä kuoloovatki; no ei siitä hätää ole, toisia Suomesta
tuloo lisään. Ilmankos tätä Ohtaa kutsummeki laiskoin kaupungiksi, kuin
se on laiskoin haltussa, ja ei olekkaan Pietarissa muista kansoista
niin paljon kerjäläisiä kuin Suomalaisista."

Tämän sanottu'ansa, meni isäntä lähellä viruvan sairaan luo, jolle
äyhkäsi: "Simo, hoi! si'un pitää huomis päivänä männä polnitsaan,
taikka kunne tahaan. Kuolet vielä siinä! niin tuloo suuret hoput
si'un kauttasi, kuin omalla varallani pitää hau'ata; niinkii jo olet
kahesta kuukau'esta velkaa. Jos määt polnitsaan, niin mie saatan si'un
portille asti, niin siitä siitte määt vaikka ryömien sisään. Kyllä
tohtuoriloihen täytyy vastaan ottaa, kuin ei oo kennen kansa kipiätä
laittaa takasin kotiinsa. Yhtäpaljo, kuoltavahan si'un on — jos missä!"

— Isäntä kulta! älä aja minua pois, mie kohta paranen, ja maksan
kortteeri-rahan, vaan jos mään polnitsaan niin siellä täytyy mi'un
kuolla... monta sinne ovat männeet, vaan harvat elävänä takasin
tulleet; saneli, alakuloisella äänellä, sairas.

Ilta oli käsissä. Anni ensimmäisen yön Pietarissa vietti unetta;
ajatukset Matissa, ja elävät, eivät antaneet hänen siunaaman ajaksi
nukahtua. Ilta yöstä pitivät humalaiset jumalatonta menoa, vaan viimen
nukkuivat. Annin mieleen juohtui kotonen elämänsä ja nykynen yösiansa.
Muistui myös mieleensä, kuinka monet Suomessa niin ikävöivät Pietariin,
ja ihmetteli kun eivät Pietarissa eläneet ole millonkaan haastaneet
tälläisesta kurjallisesta elosta, vaan jokainen kiitti Pietarin
rahallista elämää; tämä kiittäminen oli hänestä niin outoa, sillä hän
epäili että ken mielistyisi tälläiseen elämiseen.

Aamulla melkein kaikki läksivät leivän ja rahan saaliille, jotka vaan
kykenivät, ainoastaan sairaat ja pohmelopäiset jäivät tiloillensa.
Anni, hyvätahtosen saattajansa Lienan keralla, joka otti poikansa
tulkiksensa, läksi ensin Liteinin sairashuoneesen, jossa tavallisesti,
kuin likimäisessä, Ohtalaiset ja Nevskoin rannan tienojen asukkaat
poteevat. Onneksi sattuivatki Käk'salmen miehet siihen tuomaan Matin ja
Juhanan, jotka vieläkään eivät olleet parantuneet.

Kuinka ihastui tämä hurskas aviopari! Ilonsa täy'ellisyy'essä he
kotvalleen eivät voineet sanaakaan virkkaa toinen toiselleen. Juhananki
ilo oli sanomatoin. Molemmat sairaat virkistyivät. Molemmat innolla
lupasivat jo huomenna lähteä sairashuoneesta; sillä nyt tunsivat
itsensä terveeksi, ja voivansa matkustaa syntymämaallensa. Mutta
nytki eron hetki lähestyi, vaan ero tok' ei ollut kauvallinen; se oli
ainoastaan huomiseen asti, sillä ennen ei sairaita laskettu; vaan
tämäki ero nyt heistä oli hyvin vaikia, kauvallisen eron perästä
nähty'änsä toinen toistansa. Matti tarkasti kyseli kortteerin paikkaa,
että olisi huomena löytänyt. Kuin Anni jutteli hänelle kerjäläisten
elämästä, niin Juhana kauhistui sitä kuunnellessansa, vaan hän ei
ottanut siitä mikseenkään, ja selitti heille mitenkä ihminen tahallaan
taipuu senlaiseen elämään.

Huomis-päivänä Matti ja Juhana pääsivät sairas-huoneesta. Itku silmissä
sairaat jättivät heille jäähyväsiä ikäänkuin hellät lapset rakkaille
vanhemmillensa. Kukin sairas lupasi, jos vaan Jumala ikää soisi,
täyttää Matin neuvot, ehk'ei hän nyt niistä maininnutkaan. Kukin sanoi
sairashuoneesta päästy'änsä mänevänsä syntymämaallensa — Suomeen, eikä
millonkaan työttömästi viettävän aikaansa: aina rukoilevan Jumalaa, ja
Hänen avullansa, aini'aan pitävän omantuntonsa valveella.

Toinen yö oli Annilla hupasempi maata miehensä vieressä: Ei nyt
kortterikaan ollut hänestä paha ja ahdas, sillä hän näki ainoastaan
kauvan kaivatun Mattinsa. Toisella aamulla Matti, Anni ja Juhana ja
pieni Antti jo olivat matkassa Jaakkimaan. Onneksi Anni hankki kotoa
lähteissänsä rahoja, niin nyt eivät kärsineet puutetta eineestä; ja
hyvin, vaikka hiljaan, pääsivät kotiinsa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen rahvaan olo Pietarissa : Lukemisia Suomen rahvaalle I" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.