Title: Satuja : Lukemisia Suomen rahvaalle Pietarista II
Author: Friman, Thomas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja : Lukemisia Suomen rahvaalle Pietarista II" ***


SATUJA

Kirj.

Thomas Friman



Lukemisia Suomen rahvaalle Viipurista II.



Viipurissa,
A. F. Cederwallerin kustannuksella,
1849.



      Imprimatur: _J. U. Wilenius_.



SISÄLLYS:

      Sa'ut.
   I. Aaltojärveläiset.
  II. Raision Kirkon Rakentaminen.
 III. Kuninkaatar Semiramis.
  IV. Kiittämätöin.
   V. Hasael.
  VI. Uskollisuus.
 VII. Beduiini.



Sa'ut.


Satu [satu merkitsee yhtä kuin faakkuna (selitetty Ruotsalaisesta
sanasta saga) ja kasku] on ajateltujen tapausten luonnollisin ja
yksinkertaisin kuvallinen kuvaeleminen eli kertoeleminen. Jokaisen
luonnon helmassa elelevän kansan suussa säilyy mielensä näyte —
sa’ut. Niin kauan kuin ihmisen järki pysytteleikse luonnollisessa
tilassansa, valistuksen vaikutuksitta, niin kauan myös ymmärryksensä
ei ulotu etemmäksi silmänsä näköä, ja kaikki, mikä on sitä ulompana,
näyttäikse hänestä ouoksi, kummaksi, luonnottomaksi, vaan ei kuitenkaan
voimattomaksi; kertoelmansa siitä pukeikse kauniiseen pukuun, ehkä
hän itse pitää sen toentapaisena. Vaan niin kohta kuin ihmisen mieli
ylenee, ymmärryksensä valistun, silloin luonnottomuuella ja kummalla
ei ole enempätä perää, vaan kaikki hän pyytää asetella luonnolliselle
kannallensa, ja silmissänsä sa’ulla ei ole toentapaseta perustusta
ja tunnollista arvoa, mutta muuttuuvat mitättömiksi, joutaviksi
loruiksi, ja muistista kaotettaviksi. Lausumme toistukseksi otamme
kaikkein raaemmat ja tarkeimmat ihmiset, esimerkiksi Austraalilaiset,
jotka eivät ole vähääkän saaneet tunteaksensa valistuksen voimaa, ja
heijänki ymmärrys synnyttelee kauneita satuja; ja vastahakaan kaikkein
valistuneimmat ihmiset, esimerkiksi oppineet Europalaiset, ovat
peräti muististansa kaottaneet satunsa, jotka löytyvät säilytettyinä
ainoastaan raa’an kansan suussa, joka niitä hauskaksensa raskaista
päivällisistä töistä päästyänsä, rakastaa kertoella, sillä ajalla
kuin valistunut kansa kestissä käypi ja korttia lyöpi, muka aikansa
kuluksi.

Kyllä kaiketi sa’ut eivät ole mitättömät ja valistuneiltaki
unouksiin jätettävät, vaan ovat suuresta arvostaki ja säilyttämisen
ansaitsevatki, jos otetaan vaariin niien vaikutuksista ihmisen
kansallisen ajatuksen juoksun teroittamisessa, ja älyäkki
hjerättämisessä; sillä eivätkö suurimmat nerot niinkuin Shakespeare,
Byron, Lessing ja moni muu, ole intoutuneet satuja lukeissaan,
ja niistä nestettä imeneet ja perustusta hankkineet suurille
kirjateoksillensa. Vieläpä usian ummitko Suomalaisen ymmärrys nytki
pysyy kummissa ja luonnottomissa, ja kertoelmansa niistä on satu.
Paljaita satuja ovat esimerkiksi Kalevalan runotki, ja muut sentapaiset
Laulut, joita nykyaikoina niin ahkerasti kokoellaan, vaan itse
haasti-sa’ut, joista runolliset syntyivät, ovat Suomalaisiltaki
oppineilta unoutetut, pitäen niitä mitättöminä, ehkä toenperään niistä
milt’ei suurempi voitto olisi kirjallisuuellemme, kuin runoista. Niin
kauan kuin kirjallisuueltamme puuttuvat omituiset, Suomalaiset sa’ut,
niin kauan myöski ei meille synny omituista mielle-kirjallisuutta
(kaunis- eli huvikirjallisuutta), erinomaittain Suomalaista
mielenjuoksua ja jutelmaa kirjallisissa teoksissa.

Jokaisen sa'un perustuksena on tapaus, joko luonnoilisessa tahi
luonnottomassa muo’ossa. Näytiksi tähän suomennamme, omien puutteessa,
pari vanhanaikuista satua eli tarinaa. Ne ovat otetut Jesuitin
Maesseniuksen kirjoituksesta, joka on painettu Palaestra Dramatica’n
nimityksellä, Kölnin kaupunkissa, 1657 vuotena. Yksi näistä on
luonnollisessa, mutta toinen luonnottomassa pu'ussa.



I.

Aaltojärveläiset.


Ennen kuin Suomalaiset joutuivat Paapeinsa valtaan, elelivät he
vapaina avarassa maassansa, joka ulottui Urali tuntureista Itämereen,
Obi virtaan ja Hartsi vuoriin, ja Pohjais jäämerestä Mustaan ja
Kaspian merehen — niin lavia oli muinais Suomalaisten maa-ala.
Kotoisessa elämässänsä heillä oli valti'aana oma luonnollinen
järkensä. Jokainen talon isäntä oli kuningas ja rajatoin valtias
talossansa ja pereessänsä. Keskinäiseksi kansakäymiseksi ja yhteisen
vaaran estämiseksi yhistyivät likimmäiset talot ryhmihin, ryhmät
kylihin, nämät pitäjihin ja pitäjät kihlakuntiin; ja jokaisesta
näistä oli valittu mies, jota nimitettiin vanhimmaksi. Koska yhteistä
neuvottelemista tarvittiin, niin kokoontuivat millon vanhimmat,
millon taas kaikki talonisännät käräjihin, ja jos sattui vihollisia
vastusteltavaksi, tahi kaukaisille maille lähetettäväksi, niin
valitsivat keskuu'estansa etevämmät ja voimakkaammat itsellensä
esimiehiksi vainoteillä, tahi muissa vaarallisissa retkissä, joissa
tarvittiin monta urosta yhteen ja miehen älyä käytelleissä. Senlaisia
esimiehiä muinais-suomalaisilla olivat Kaleva, Väinämöinen ja muut,
joista muisto on meilleki säilynyt vanhoissa kansamme runoissa.

Näinä Suomalaisien sankari- ja vapa-aikona asui avaran Aalto-järven
pohjaisella suunnalla, he'elmällisellä saarella, mahtava Karjalaisien
kihlakunnan vanhin, Valamoinen, uros suuresta su'usta. Valamoinen oli
ankara sankari so'issa, viisas neuvoissa.

Valamoisella oli väkirikas talo, vaan oma pereensä pieni: naisensa
Eukko ja tyttärensä Impi. Talossansa oli monta orjaa, mi oli so'asta
saatu, mi veloista tuotu. Kaikkea oli kyllä Valamon saaren isännällä,
vaan itse oli vanha, Eukko i'ähtynyt, Impi vähäikäinen. Immellä oli
suloinen sulho, soria Sortavainen, nuori Nevaisen poika, jota päivä
päivältä uoteltiin sotaretkiltänsä Valamon saarelle tulemaan, neitiä
kosijoimaan ja kotihinsa Sortavalaan viemään.

Kovaksi lykyksi tuli Valamon saarelle Tuoni ennen sulhoa; vei Ison
ja Emon Tuonelaan. Yksinänsä jäi Impi kotihinsa suremaan. Isännuu'en
talossa valtasivat pahankuriset orjat; Immestä arpaa heittelivät
kennen omaksi joutuisi. Impi yksin surressansa, näkee itsellensä tuhon
tulevan, joutusasti juoksee rannalle, työntää pienoisen purtensa
veteen, täyttä väkeänsä soutaa sel'älle.

Kohta julma joukko näki Immen pa'ossa olevan, samassa rientivät neitoa
etsimään, läksivät tyttöä tavoittelemaan.

Jo Impi näkee itseänsä turmion tapaavan, pahalaisten pauloihin
joutuvansa; pelko sy'äntänsä särisytti, vaara voimia lisäsi. Mut'
pahalaisetki yhä likeneevät. Hä'ässänsä Impi itkuhun purskahti, alkoi
Ukkoa, Yli-Jumalaa, rukoilla avuksensa tulemaan, vaarasta vapahtamaan:

    "Oi Ukko, Yli-Jumalaa,
    Hattarojen hallitsia
    Tule turvaksi minulle,
    Avukseni armas Luoja!
    Tapa tuimat muo'ollasi,
    Kurikalla kultasella,
    Jot' en jou'u juoniloihin
    Pahan pauloihin pakahu.
    Jos et tuho turmioita,
    Tapa tappajan sukua,
    Niin menehyn mierukka,
    Kuollo korjaapi katalan, —
    Neu'o neittä, vaara estä,
    Pahan pauloista pelasta: —

    Missä piilen piika parka,
    Levon löy'än orpo-lapsi;
    Vierenenkö mie vetehen,
    Vaivun valko-vaahtoiseksi,
    Vainko mennen männikköhön,
    Manalan omaksi maa'un? —
    Tule Tuoni turvakseni,
    Kataloa korjaamaahan
    Isoni sulo-sivulle,
    Emoni oman mukahan."

Heti kuului ihana ääni kirkkaassa hiljaisessa ilmassa, ikään kuin
kanteleen soitto:

    "Elä itke Impyeni,
    Valittele vaikiasti;
    Elä kostoa kokota,
    Tappoloja toivottele:
    Kosto kuoleman kokema,
    Pahalaisten palkitsema;
    Tappo tuhmien tekemä,
    Vainomiesten murhaelma;
    Elä viere sie vetehen,
    Vaivu valko-vaahtoiseksi —
    Vetelä vetinen vuo'e,
    Vaahti on vähavaranen,
    Elä mäne männikköhön,
    Maan Manalan omaksi —
    Manalassa maot syövät,
    Männikössä sie mätänet. —
    Ei oo tuoni turvanasi
    Sua sieltä ottamassa
    Ei oo suotuna sinulle,
    Olla isosi sivulla;
    Eikä kanneta, koponi,
    Sua emosi mukahan:
    Sull' on suotu onni suuri,
    Elo pitkä ennustettu."

Impi tuli rohvaistuksi, vakuutettu pelastuksestansa, tie'on halulta
voitettuna kysäsi ihana ääniseltä ilmassa oli'alta:

    "Kukas olet kultueni,
    Kuka ilmassa olia?
    Ootko Onnetar omani
    Toivon tyttö taivosessa,
    Joka onnen annat mulle
    Elon pitkän ennustelet?"

Suloinen ilman ääni vastaeli lempi'ästi:

    "Olen Onnetar iloinen
    Ilman impi, luonnon lempi
    Hyvän, hellän haltiatar,
    Kapo kaunisten kuninkas,
    Jok' en anna omiani
    Lemmon luomien omaksi."

Nyt rupesi Immen pursi joutusammasti juoksemaan; vaan kuin neiti
tunsi voimansa vähenevän, niin pistisii pursineen lahteen piilemään.
Lahen pohjukassa, rannikolla, sattui seisomaan sotainen pursi. Nei'on
sy'än säpsähti ilosta: — Pursi ei ollut vieras — se oli sulhon pursi.
Sortavainen oli tulemassa Valamon saarelle, neien haentaan, vaan mänö
matkallansa poikkesi aluellensa halmeitansa katsomaan.

Sortavaisen mieli musteni kuullessansa pahankuristen orjien kunnottomia
neuvoja ja käytöksiä; heti lähti neitensä keralla kotihinsa, miettien
kovasti kostaaksensa pahat Valamois vainaan palveliat.

Immen ajajat eivät äkänneet neien piilopaikkaa, he souti e'elleen.
Sortavainen kohta näki hei'ät. Nähtyänsä kovan kostajan purren
pahalaiset hätäyntyivät. Tuskissansa he paniivat maalle. Sortavainen
hei'än perästä; Impi ummon miemona purressansa. Liki rantaa
päästy'änsä, Nevaisen pojan pursi sattui kiveen, Lempo autteli omiansa,
jotta rupesi vuotamaan, orjat rupesivat jättämään, he pakenivat
maalle. Pääsi Sortavainenki kuivalle; pienoisen puron luona saavutti
pahalaiset, tässä hei'ät vaara tapasi. Nevaisen poika kuritti hei'ät
— tappoi kauhialla kalvallansa. Koko tämän koston ajan Impi ei ollut
elävä eikä kuollut. Nyt Sortavainen elvytti neitinsä, paransi purtensa,
ja meni morsiamensa keralla kotihinsa, jossa Impinensä eli onnellisesti
monta monuista vuotta, kaikilta kunnioitettuna ja hyvänä piettynä.

Kohta kotihin tultu'ansa, kävi Sortavainen saarella tuhoamassa
jäännökset orjat, jotka olivat uottelemassa kumppaneitansa neien
keralla, eivätkä ehtineet kostoa välttää. Valamon saari jäi autioksi,
sinnes, kunnes sen valtasivat Venäläiset.



Tämän tarinamme perustuksia löytyy tänäki päivänä: _Valamon saari_
löytyy nytki. _Eukoksi_ nimitetään jokaista, miehekästä naista;
_Immeksi_ jokaista, kaunokaista, hyvänlaatuista tyttöä. _Sortavala_
vieläki on paikallaan. _Nevaisen_ nimi alkaa olla unohtumaisillaan:
Nevaisen järveksi kutsuttiin toisinaan _Aaltojärveä_, jonka Venäläiset
ristivät _Laatokaksi_, josta _Nevajoki_ nytki juoksee Suomen
mereen. Lahtea, jossa Impi löysi sulhonsa, kutsutaan, muistoksensa,
_Impilaheksi_, josta sai koko pitäjä nimensä. _Purovaaran kylä_,
Impilahen pitäjätä, Sortavalaan päin muistuttaa paikkaa, jossa vaara
tapasi pahankuriset orjat.



II.

Raision Kirkon Rakentaminen.


Suomessa Ristin-uskon levittämisen alulla, Raision pitäjän
talonpojat päättivät pitäjän kokouksessa, ensimmäisenä päivänä
Toukokuuta, rakentaa kivisen Kirkon, ja pyysivät hengellistä isäänsä
etsimään taitavaa pykmestaria. Pappi, ehkä kuinka halasi toimittaa
pitäjäläisiensä hurskaan pyynnön, ei tietänyt mistä vois saaha
Kirkon rakentajan. Niin yhtenä kauniina kesä-iltana, huoltunut tästä
ajatuksesta, uupunut kauallisista kävelyksistänsä, istahti kivelle
liki suurta maantietä. Hetkeesen istuttuansa lähestyi häntä hyvästi
verhoitettu matkamies, ja kysyi:

— Sanokatte, olkaatte niin hyvät! onko tästä vielä kaukana pappila?
Minä sain kuulla, että Raisiolaiset aikoovat rakentaa uutta Kirkkoa, ja
sentähen mielelläni tahtosin nähä heiän Kirkkoherraansa.

Pappi vastasi: — minä olen se sama, jota te tahotte nähä. Mitä te
tahotte?

— Minä olen kaukaisista maista matkustavainen pykmestari, ja tahallani
teen Mikkelin päiväksi kunnon Kirkon, huotavasta hinnasta lisäsi vieras.

Ihastunut pappi pyysi häntä luoksensa, pappilaan, ja piti häntä
hyvänä, kuin piispaa. Pykmestarin nimi oli niin outo, ettei pappi
millään konsteilla saanut sitä sanoneeksi. Toisena aamuna pappi näytti
pitäjäläisillensä Kirkon kuvan ja piirroksen, jonka rakentaja oli heti
tehnyt, ja ilmoitti hinnan mitä hän vaati teoksestansa. Pitäjäläiset
suostuivat kaikkeen mitä pykmestari vaati. Senjälkeen vieras meni
etsimään itsellensä apulaisia ja työmiehiä.

Muutaman päivän perästä tuli hän ainoastaan yhen miehen keralla. Pappi,
tyytymätöinnä ajan jouten menettämisestä, kysäsi vihaisesti. Koskas
tuleevat apulaisesi? Vieras vastasi kylmästi: — Se on minun asiani.
Minulle on kylläksi yhessäki työmiehessä. —

Toen perään, tämä ihmeellinen mestari itse kantoi kaikki tarpeet,
ja kutoi seiniä, mutta apulaisensa takoi yöllä ja päivällä pajassa.
Työ kulki kauhean kiiruusti, ja kirkko Syyskuuksi jo oli valmis,
pait' sisä-puolisia kaunistuksia. Kummastunut pappi vihtoin ymmärsi,
etteivät kirkon rakentajat olleet oikeat ihmiset. Hän aikoi mennäksensä
yheltä vanhalta ystävältänsä neuoa kysymään, miten pitää käytteleiä
tälläisessä tapauksessa.

Varain aamulla, Mikonpäivän aattona, pappi läksi pitäjänsä kaukaiseen
kylään ystävällensä, ja jutteli hänelle kummallisesta kirkon
rakentamisesta. Se uskotti hänen, että kirkon pykääjät olivat
pahalaiset, ihmisen vartaloon pukeineet, saahaksensa pitäjän hopiaiset
rahat. Vaan, me teemme heille kokkaisen, niin he eivät saa rahoja,
joita niin haluaavat. Välttämättömästi meiän pitää saaha tietää heiän
oikeat nimensä: jos ne kerran tuleevat tietyksi, niin heiän voimansa
meiän ja kirkonki ylitse katoaa; pitäjäläiset säilyttäävät rahansa
ja saavat kirkon — ilmaseksi. Rauhoitettu palasi pappi illan suussa
kotiinsa, vaan astuen ajatuksissaan ystävänsä sanoista, eksyi, ja ei
ennen huomannut sitä, ennen kuin pimiä ilta tapasi hänen synkässä
salossa. Kotvan turhaan etsittyänsä tietä, täytyi hänen jäähä saloon,
päivän valoa vuottamaan. Puolen yön aikana pappi havahtui rääkyvästä
lapsen huuosta, joka hänellen ikään kuin olis kuulunut yläältä
vuorelta. Huuon perästä kaikui törkiä vaimon ääni, toruen lasta,
joka ei lakannut huutamasta, tämän ohessa kuului kolke — kätkyen
liikunnasta; vaimo tukahuttaaksensa lapsen huutoa, alkoi suurella ja
kolkolla äänellä laulaa:

    Killi tekee Kirkkoa,
    Nalli takoo nauloja
    Rikkaassa Raisiossa
    Pitäjässä paraassa.

Lapsen huuto ja laulun kolkko-ääni, kauheasti kaikuivat salossa.
Pappi ensin säikähti tästä parkunnasta ja huuosta, vaan sitte hyvin
ihastui, kuulleen Raision Kirkon rakentajain nimet: yhen olevan Killi,
toisen Nalli. Hän arveli, että tämä vaimo, uskottavasti, oli vaimo,
mutta itkevä lapsi poika yhelle heistä! Koska itku ja laulu vähittain
vaikenivat, pappi uuestaan nukkui, ja havahtui taas vasta päivän
valetessa.

Aamulla varain pappi kiirehti kotiinsa — sillä oli Jumalan palvelus
toimitettavana. Ensin kuitenki poikkesi katsomaan uutta kirkkoa, se
oli melkeen valmis: rakentajat olivat katolla, johon kiinnittivät
eräitä kaunistuksia; työnsä kulki hyvin joutuisasti; vaan kuin kävivät
pystyttämään ristiä katon harjalle, nytpä ei enempää käsissään työ
sujunut — risti alituisaan putoili käsistänsä. Voimattomuutensa ristin
pystyttämisessä, vielä enemmän vakuutti papin arvelua, että kirkon
pykääjät eivät olleet oikeita ihmisiä, vaan pahalaisia, joita hän taisi
karkottaa ristin merkin tekemisellä ja heiän nimiensä ääntämisellä.
Pappi teki ristin merkin rintaansa, ja kiljasi:

    Pois Killi Kirkoltani!
    Pois Nalli nauloiltani!

Samassa rakentajat muuttuivat suuriksi haukoiksi, hirmuisella huuolla
nousivat ilmaan ja hävisivät pimeihin pilvihin.

Tämän onnellisen tapauksen jutteli pappi pitäjäläisillensä, jotka
samana Mikkelin päivänä pyysivät häntä vihkimään Kirkkoa.

Kohta sen perästä kuului pitäjissä lähellä Turkua, että eräs
kuleksiva Jättiläinen saattoi yhteisen pelon koko sille tienouelle.
Ne jotka näkivät tätä hirvitystä, sanoivat, että se oli korkeampi
korkeinta honkaa, hänen yllänsä oli harmaa viitta ja selässänsä,
säkin sisässä, kantoi hirmun suurta kiveä. Kulkien syvimpien merien
ja järvien yli vesi ei ylettynyt saappajensa yli. Haastettiin myöski,
että hän joka paikassa kyseli tietä Raision pitäjään, kuhun hän
kulki kostamaan Raisiolaisille Kirkon rakentamisesta määrätyn rahan
maksamattomuuttansa. Jättiläinen tahtoi särkeä uuen Kirkon, kivellä
joka oli selässänsä, etteivät Raisiolaiset iloitsisi petoksestansa.

Raisiolaiset kauhistuivat tästä sanomasta, he menivät neuoittelemaan
papillensa, joka arvasi, että se jättiläinen ei ollut mikään muu,
kuin Killi. Pappi luuli paraaksi vaaran estämiseksi taivuttaa Killin
akan pitäjäläisiin puolelle. Tämän tähen läksi hän salolle etsimään
akkaa, ja koittelemaan taivuttaa häntä viehättämään jollain kompeella
pahalaista pois Raision pitäjän rajoilta. Tuskin löysi sen paikan,
jossa hän yöllä kuuli lapsen itkun. Louhen suussa hän äkkäsi vanhan,
ruman, hirmun suuren vaimon liekuttavan lasta, joka makasi suurista
kivistä ku'otussa kätkyessä. Papin kysymykseen: eikö hän olekki
voimallisen Killin vaimo, ja eikö hän ole mitä kuullut miehestänsä,
ruma akka vastasi: että hän tosin on pahalaisen Killin akka, vaan ei
ole miestänsä siitä ajasta asti nähnyt, kuin se otti rakentaaksensa
Raisiolaisille kirkkoa. "Uskottavasti, lisäsi akka, tapahtui tahi
tapahtuu hänen kanssansa joku onnettomuus; sillä lapsi lakkaamatta
itkee, ja minä en voi häntä viihyttää. Killin pitäsi jo ammoin olla
kotona. Hän vähä pitää huolta akastansa ja lapsestansa. Ehkä hänellä
on paljo kultaa ja hopiata, niin siitteni pakottaa minua kärsimään
vajautta."

Pappi jutteli eukolle miehensä kummallisesta Raision kivi-kirkon
rakentamisesta ja ilmoitti vaaran, jota uhataan Raisiolaisille, pyysi
häntä jollain tavalla viehättämään pahalaista pois Raision pitäjästä.
Päätteeksi pappi lupasi pahalaisen eukolle. Ärtynyt Killin akka ei
huolinut papin sanoista; vaan kuin se antoi hänelle muutamia kulta
rahoja, luvaten vielä enemmän antaa, hän viimein suostui miestänsä
viehättämään Raision tieltä, niin ettei Killi milloinkaan enempätä
tulis Raisioon. Eukko vei kätkyen makaavan lapsen keralla luolaansa, se
suun tukkesi suurilla kivillä, ja itse läksi kulkemaan.

Kerjäläis-ämmän haamussa hän alkoi kerätä kylistä vanhoja kuluneita
virsuja ja taittuneita airoja. Kooten suuren röykön virsuja ja
airoja, hän läksi meren rannalle; täältä sai vanhan veneen. Täyttäen
veneensä virsuilla ja airoilla, läksi Killin eukko vesitse miestänsä
tavoittamaan, jonka tapasi lahella, seisomassa veen pinnalla, hirmuinen
kivi selässä. Nähtyänsä akkansa Killi sanoi:

— Hyvä, kuin tapasin sinun; tahon mennä Raision pitäjään, vaan en löyä
tietä. Minä sären kirkon, jonka tein sentähen kuin pitäjäläiset eivät
maksaneet minulle rahoja. Kyllähän sinä tieät tien sinne; niin näytä
minulle, se lyhyin.

— Sinä hyvin erehyt, jos luulet täältä löytäväsi tien Raision kirkolle;
se on täältä hirmun kaukana, monen tuhannen vuoren ja järven takana.
Minä nyt paraikaan tulen sieltä, sillä luulin löytäväni sinun Raision
kirkolta. Katsos kuinka paljo virsuja minä kulutin, kulkeissani
röneekköjä, vuoria ja saloja myöten, ja kuinka paljo airoja särin,
soutaissani järvien yli.

Killi hämmästyi ja sanoi:

— Jos Raisioon on niin pitkä matka, niin en taho kauempata kantaa
senlaista kuormaa: minä löyän toisen tämänlaisen kiven liki kirkkoa,
jolla sen sären. Killi tempasi kontistansa kiven ja lähätti sen lähellä
olevalle rannalle.

Näin, kertoo muinelma, pahalaisen vaimon viekkauella tuli tärviöstä
pelastetuksi pahalaisilta rakennettu Raision Kirkko.

Killin kantelemaa kiveä vielä nytki näytetään Ruissalon (Runsalan)
saaren rannalla, joka on lähellä Turkua.

Killin kivi näöstään on suuren, reväistyn kallion muotoinen.
Talonpoikainen kansa nimittää sitä kontti-kiveksi. Salmea, hyvin
kuuluisata syvyyeltään ja suurilta aalloiltaan, nimitetään "konttikiven
salmeksi."



III.

Kuninkatar Semiramis.


— Kaikista vaimoistani, lausui Assyrian Kuningas Ninus Semiramille,
rakkaampata sinua syämelleni ei ole yhtään. Ketä voi verrata
kauneuteesi? Sinun tähtesi kieltäsin kaikki, mitä minulla on.

— Ajattele perään, Kuningas, mitäs sanoit! vastasi Semiramis. Jos minä
käytän hyväkseni sinun laupiaan sanasi?

— Tapahtukoon tahtosi! ainoastaan sinä rakasta minua; muista, minä en
kestään huoli.

— Sitämyöten, jos minä rukoilisin, niin sinä karkoittasit kaikki
vaimosi ja rakastasit minua yhtä? Minä yksinäni olisin puolisosi,
jakasin kerallasi valtasi, olisin Assyrian Kuninkattarena?

— Kuninkattarena! etkös sinä ole Kuninkatar, etkös sinä vallitse itseä
Kuningasta sanomattomalla kauneuellasi?

— Ei, ei, ei, tempasi ihana Semiramis: nyt minä olen ainoastaan
rakastettu orja. Minä en vallitse, minä ainoastaan rakastan. Koska
jotain käsken, minua ei totella sinun luvattasi?

— Ja sinä luulet, että vallita on niin mieluista?

— Mm, jaa! sille on mieluista, joka ei ole koskaan vallitsemista
kokenut.

— Mitä? Etkös taho kokea, olla muutaman päivän minun siassani?

— Piä varasi, Kuningas! elä tarjoo liijan paljoa.

— O, ei! sanoi rakkauelta voitettu valtias: Minä taas kysyn sinulta,
tahotkos tulla yheksi päiväksi Assyrian valtiattareksi? Jos tahot, minä
suostun.

— Ja kaikki, mitä minä käsken, tulee täytetyksi?

— Jaa! Yheksi päiväksi minä annan sinulle valtani ja kultaisen
valtikkani.

— Mutta, koskas sinä annat?

— Jos tahot, niin huomena.

— Hyvä, sanoi Semiramis, ja kallisti päänsä Kuninkaan olkapäälle,
niinkuin ihana neito, joka anoo anteeksi pientä mielentekoansa, joka
tuli täytetyksi hänen tahtonsa mukaan.

Toisena aamuna, Semiramis kutsui kaikki piikansa, ja käski
vaatettaa itseänsä miten vaan voi komiammasti. Päässänsä oli kruunu
kalleista kivistä. Tämänlaisessa pu'ussa hän tuli Ninuksen eteen.
Hänen kauneuestansa heltynyt Ninus käski valtakunnan Neuonantajat
kokoontumaan valtakunnan saliin, ja tuotti säilytys-huoneesta
kultaisen valtikkansa. Hän astui saliin, taluttaen Semiramista
käestä. Kaikki lankesivat maahan Kuninkaan eessä, mutta hän saattoi
Semiramin kuninkaan istuimelle, ja käski hänen istua. Senjälkeen käski
alammaistensa noussa, ja ilmoitti heille, että heiän pitää totella
Semiramista koko päivän, kuin itse Kuningasta. Tämän sanottuansa, hän
otti kultaisen valtikkansa, antoi sen rakkaansa käteen, ja sanoi: —
"Kuninkatar! annan sinulle ylimäisen vallan merkit; ota ne ja käske.
Kaikki tässä ovat orjasi, ja minä itse olen palveliasi koko päivän.
Ken ei toimita tahtoasi, rankaise häntä, niin kuin tottelematointa
Kuninkaan käskylle."

Tämän sanottuansa, Kuningas notkisti polvensa Semiramin eessä,
mutta hän nauru-suulla ojensi hänelle kätensä. Senjälkeen kävivät
Kuninkattaren ohitse kaikki hovi-herrat, ja jokainen vannoi
uskollisesti toimittaa Kuninkattaren käskyt. Koska tämä meno loppui,
Kuningas tervehti häntä ja kysyi, kuinka hän osasi säilyttää kaiken
tämän ajan senlaisen yksitotisen ja jalon katsannon.

— Sillä ajalla kuin he antoivat lupauksen minua totella, vastasi
Semiramis, minä ajattelin mitä jokaiselle heistä käskeä. Minulla on
valta ainoastaan yheksi päiväksi, ja minä käytän sen hyväksi.

Kuningas naurahti näille lauseille. Semiramis näkyi kauniimmalta,
rakkaammalta kuin muulloin.

— Katsokaamme, sanoi Kuningas hänelle, kuin sinä kauemmin virkasi
toimitat. Minlaisista käskyistä alat?

— Lähestyköön istuintani Kuninkaallinen Kirjoittaja, lausui korkealla
äänellä Semiramis.

Kirjoittaja lähestyi; kaksi orjaa asettivat pöytäisen hänen eteensä.

— Kirjoita, sanoi Semiramis: "Kuoleman uhalla käsketään Babylonian
kaupungin Päämiestä antamaan virkansa tämän käskyn tuojalle." Kääri
tämä paperi, paina Kuninkaan sinetti ja anna minulle! Kirjoita vielä:
"Kuoleman uhkauksella käsketään hovin orjien Peräänkatsojata antamaan
virkansa sille, ken tuopi hänelle tämän käskyn." Kääri se, paina
Kuninkaan sinetti, ja anna minulle! Kirjoita nyt: "Kuolemauhkauksella
käsketään Babylonian muurille kootun sotaväen Päämiestä antamaan
virkansa tämän käskyn tuojalle." Kääri se, sule sinetillä ja anna tänne!

Hän otti nämät kolme paperia, ja pani ne sisällensä. Kaikki hovilaiset
hämmästyivät, itselle kuninkaalle kävi kummaksi.

— Kuulkaatte! sanoi Semiramis: kahen hetken perästä käskeä kaikkien
valtakunnan virkamiesten tulemaan luokseni, lahjojen keralla, niin kuin
on tapana uusien Kuningasten astuessa valtakunnan istuimelle; mutta
illaksi valmistettakaan pito! Nyt kaikki menkäätte! Kerallani jääkään
uskollinen palveliani Ninus. Minä tarvitsen neuoittelemista valtakunnan
asioista hänen kerallansa.

Koska kaikki menivät, Semiramis sanoi hänelle: Näetkös, kuin minä osaan
pelata Kuninkatarta.

Ninus naurahti.

— Kaunis Kuninkatar, vastasi hän, te vallitsette kuin ei voi paremmin.
Vaan jos palvelianne rohkenee kysyä teiltä: mitä tahotte tehä kolmen
valmistetun käskyn kanssa?

— Minä en olisi Kuninkatar, jos minun pitäisi tili-tehä töistäni.
Kuitenki sanon sinulle, mikä minun siihen kehoitti. Minä tahon kostaa
kolmelle virkamiehelle, joita uhkaavat nämät käskyt.

— Kostaa. Mutta — mintähen?

— Ensimäinen, Kaupungin Päämies — on yksi-silmäinen kummitos, ja aina
säikyttää minua, koska sattuu vastaani; toista, orjien Peräänkatsojaa,
en kärsi sentähen, kuin hankkii sinulle kauneita piikoja; kolmas,
sotajoukon Päämies, liian usiasti keskouttaa iloni ollakseni kerallasi.

Tämä vastaus, jossa oma rakkaus sekauntui liehakoitsemisen kanssa,
sulatti rakastuneen Ninuksen.

— Hyvä! sanoi hän nauraen. Kolme ylimmäistä virkamiestä valtakunnassa
ovat jo virkaheittona, ja oikein kunnollisista syistä.

Sillä välillä tulivat hovilaiset lahjoinensa. Ken toi kalleita kiviä,
ken — alempi viraltansa — kukkaisia ja heelmiä; yhet orjat, joilla
ei ollut mitään, tulivat ainoastaan kumaruksenensa. Heiän seassa oli
kolme veljestä, kaikki vielä nuorukaiset, he tulivat Semiramin keralla,
Kaukasian tienoilta, ja pelastivat hänen karavaninsa hirmuisen tigerin
karkauksesta. Koska he astuivat istuimen sivutse, hän kysyi:

— Mutta eikös teillä ole mitään antaa Kuninkattarellenne?

— Ei mitään, eres elämätä, vastasi ensimmäinen kolmesta veljeksestä,
Sapiiri.

— Ei mitään, eres miekka Kuninkattaren vihollisia vasten, sanoi
Artabani.

— Ei mitään, eres ihmettelemistä, jonka saattaa Kuninkattaren läsnä
oleminen, lausui Assari.

— Orjat, sanoi Semiramis, kaikista hovilaisista te kolme teitte minulle
kalleimmat lahjat, ja minä en ole kiittämätöin teitä kohtaan. Sinä
tarjosit minulle miekkaa vihollisiani vasten; ota tämä käsky, vie se
sotajoukon Päämiehelle, joka on leirissä Babylonian muurein ympärillä!
ja sinä näet, mitä hän sinulle tekee. Sinä tarjosit minulle elämääsi
varjeluksekseni; anna tämä käsky Kaupungin Päämiehelle, ja olet näkevä,
mitä seuraa. Mutta sinä, Assari, lahjoit minua ihmettelemisellä,
jonka saattaa sinulle läsnä oloni; vie siis tämä käsky hovin orjien
Peräänkatsojalle! ja olet näkevä, mitä tulee.

Ei milloinkaan Semiramis ollut näin iloinen, näin riemuinen, näin
ihanainen, ja ei milloinkaan Ninus ollut häneen näin mieltynyt.
Ihanaisuutensa Kuninkaan silmissä ei silloinkaan tummennut, kuin käski
leikata kaulan orjalta, joka ei kerinnyt niin kiirusti toimittaa
käskyänsä.

Huolimatta tästä mitättömästä asiasta, Ninus vaan haasteli Semiraminsa
kanssa, kunnes lähestyi ilta, ja sen keralla komia pito. Semiramin
saliin tultua, orja antoi hänelle lautaisen, jossa oli rangaistun orjan
pää. "Hyvä! sanoi hän katsellen sitä; aseta tämä pää kartanolle seipään
nenään, kaikkein nahtäväksi, ja ole sinä siellä, ettäs ilmoittaisit
jokaiselle, että se, jonka pää tämä oli, vast'ikään oli elävä, vaan ei
totellut sanaani, ja samassa oli kuoleman oma."

Pito oli tosin komia: herkullinen pöytä oli valmistettu ryytimaassa;
Semiramis vastaan otti orjallisia vieraitansa Kuninkaallisella
jalouella ja armolla; hän lakkaamatta haasteli Ninuksen keralla, ja
osoitti hänelle suurimman kunnian.

— Sinä olet ulkovaltakunnan Kuningas, sanoi Semiramis, ja tulit minua
tervehtimään. Velvollisuuteni on tervehtyksesi tehä sinulle mieluiseksi.

Koska annettiin ruoka, Semiramis suotten pani vieraat istumaan ei arvon
mukaan. Ninus pääsi alimmaiseen pöyän päähän. Hän ensimmäiseksi nauroi
tätä Kuninkattaren mielentekoa, ja kaikki hovilaiset, seuraten hänen
esimerkkiä, murisematta tottelivat Kuninkattaren tahtoa. Viereensä
istumaan pani Semiramis kolme veljestä Kaukaasiasta.

— Ovatko käskyni toimitetut? kysyi hän veljeksiltä.

— Toimitetut, oli vastauksena.

Pito kulki riemuisesti. Yksi orja, tottumuksesta, antoi ensin
Kuninkaalle, ja Semiramis käski orjaa piiskata vitsoilla. Hänen
huutonsa sekautui vierasten naurun kanssa. Kaikki riemastuivat. Se oli
leikin teko, jossa jokaisella oli oma pelinsä, koska viina antoi vielä
enemmän iloa. Semiramis nousi korkealta istuimeltansa ja sanoi:

— Herra! Valtakunnan säästö herra luki minulle nimestön niistä,
jotka tervehtivät minua tänä aamuna lahjoilla, noustuani valtakunnan
istuimelle. Kaikista hovilaisista ainoastaan yksi herra minulle ei
mitään antanut.

— Kuka se on? kysyi Ninus: hään pitää rankaistaman kovemmalla tavalla.

— Se herra — olet sinä itse! Mitä sinä lahjoitit Kuninkattarelle tänä
aamuna?

Ninus nousi istuimeltansa, ja nauru suulla sopautti Kuninkattarelle
jotain korvaan.

— Kuninkatar on häväisty orjalta! huuahti Semiramis.

— Syleilen polviasi, saneli Ninus: anna minulle anteeksi, kaunis
Kuninkatar, anna anteeksi!

Senjälkeen sanoi Kuningas hänelle hiljaan:

— Jopa olis aika lopettaa tämä leikki.

— Niin sinä tahot että hylkääsin valtakunnan istuimen? sanoi Semiramis:
Vaan ei, minä vallitsen vielä kaksi hetkeä.

Hän tempasi kätensä, jota Kuninkas suuteli.

— En anna anteeksi, sanoi hän kovalla äänellä, senlaista käytöstä
orjalta. Valmistai kuolemaan, järetöin!

— Sinä mieletöin lapsi, sanoi Ninus, yhä seissen polvillansa, leiki
itselles, jos tahot, vaan katso kohta loppuu vallituksesi.

— Ja sinä et suutu, sopotti Semiramis, siitä, mitä minä tuossa paikassa
käsken?

— En suutu, vastasi Kuninkas.

— Orjat! sanoi Semiramis korkealla äänellä, ottakaatte kiini tämä mies
— tämä Ninus.

Ninus nauroi, antaisii orjien käsiin.

— Saattakaatte häntä linnan kartanolle valmistakaatte kaikki hänen
kuolemaksi, ja vuottakaatte käskyjäni.

Orjat tottelivat, ja Ninus nauraen meni linnan kartanolle. Siellä
näkivät he tottelemattoman orjan pään. Semiramis tuli nastaalle. Ninus
sallei sitoa kätensä.

— Kiirehi linnaan, Sepiiri, sinä. Artabani, jouu nopeasti sotaväen
luokse, mutta sinä, Assari, varjele kaikki linnan portit!

Kaikki nämät käskyt olivat annetut sopotuksella, ja viipymättä tulivat
täytetyksi.

— Kaunis Kuninkatar, sanoi Ninus leikkisällä äänellä: nyt ollaan vaan
loppua vajaalla! — teeppä kiireemmin päätös!

— Tapahtukoon tahtosi, vastasi Semiramis:

— Orjat, — kuolema on esissänne, — hakatkaatte.

He tottelivat. Ninus tuskin kerkesi huuahtaa, päänsä pyörähti sillalle,
huuliltansa ei vielä hävinnyt viimeinen nauru.

"Nyt minä tosin olen Assyrian Kuninkatar, kiljasi Semiramis:
ja hukkukoon jokainen orjani Ninuksen tavalla, ken tohtii olla
tottelematoin käskyilleni!"

(Surma hepo suitsita, vahingoksi vaimon valta).



IV.

Kiittämätöin.


Korkea sukuinen Venetsialainen, Vitalis oli kerran jahissa, ja putosi
hukan hautaan. Hän oli siellä kokonaisen vuorokauen; ja voitta arvata
hänen hirmunsa ja hätänsä. Hauassa oli pimiä. Vitalis juoksenteli
nurkasta nurkkaan, löytääksensä jotain juurta eli oksaa, ja sen avulla
kavutaksensa Jumalan valoon; vaan hän kuuli erinäisiä ääniä sekalittain
— sihisemistä, ulvomista, vinkumista, — että oli kuolla hirmusta,
ajaisii nurkkaan, jo vuotteli kuoleman kauhistavaisimmassa tilassa.
Toisena aamuna kuuli hän jonkun menevän hauan ohitse, ja alkoi huutaa
surkeimmalla äänellä:

— Auttakaatte! auttakaatte! nostakaatte minua täältä, minä hukun!

Talonpoika, joka sattui ohitse menemään, kuuli huuon. Ensin säikähti,
perästä tointuen, meni hauan portaalle ja kysyi: — ken siellä on?

— Onnetoin jahtimies, vastasi Vitalis: minä olen jo täällä ollut
kokonaisen vuorokauen. Jumalan tähen, pelasta minua! Auta, veliseni, en
säästä palkintoa...

— Mitä voin, sen teen, vastasi talonpoika.

Nyt Masatsio — niin kutsuttiin häntä nimeltä — otto sirpin vyöltänsä,
leikkasi aika paksun oksan ja sanoi jahtimiehelle:

— Kuuleppas: minä lasken hautaan ka tämän oksan, kiinitän sen seinään,
ja vielä itse käyn pitämään, mutta sinä tartu häneen, kavu häntä
myöten; ja niin pääset luolastasi.

— Hyvä, sanoi Vitalis: pyyä mitä tahot; en mitään sinulta kiellä.

— Minulla ei ole mitään pyytämistä, vastasi talonpoika: mut' minä kohta
nain, niin anna mitäs tahot morsiammelleni!

Tämän sanottuansa, Masatsio laski oksan hautaan; se kohta tuli
raskaammaksi, ja samassa hyppäsi sieltä Marakatti. Se oli puonnut
hautaan kuin Vitaliski, ja ennen häntä kerkesi tarttua oksaan.

— Varmaan saatana haastoi kerallani hauasta, sanoi pelästynyt Masatsio,
pötkien pakoon, minkä jaksoi.

— Niin sinä jätät minua? huusi surkiasti Vitalis. Ystäväni, rakas
veljeni, Herran Jumalan tähen veä minua ylös täältä; pyyän sinua,
rukoilen. Minä olen Siniori Vitalis, rikas Venetsialainen: lahjon
morsiammesi, annan sinulle kultaa, kuin paljo tahot; elä salli minun
nälästä kuolla tässä hirmuisessa paikassa.

Masatsiolle kävi sääliksi. Palasi haualle, laski toisen oksan, ja nyt
hyppäsi Jalopeura, kovasti kiljuen iloissansa.

— Niin onki, että saatana, sanoi Masatsio; vaan seisahtaen muutaman
askeleen päässä, taas kuuli Vitaliksen surkian huuon.

— Minun Jumalani! minun Jumalani! Kuolla nälkään tässä hauassa... Eikös
kukaan tule avukseni? Ken sinä ikään olet, palaja Ristuksen tähen. Elä
anna hukkuani, jos voit minua pelastaa. Minä annan sinulle kartanon ja
konnun, karjan ja rahan, ota kaikki, mitä tahot, ainoastaan pelasta
minua, pelasta minua!

Masatsio ei kärsinyt, ettei palajanut; laski oksan, ja kärme nousi
sitä myöten iloisesti suhisten. Masatsio lankesi polvillensa, ja,
pelosta puoli kuolleena, piti rukousta. Hän tointui, kuullen Vitaliksen
hätä-huuon.

— Ei kukaan taho auttaa minua? Täytyy kuolla. Herra minun Jumalani!

Hän itki ja valitti niin, että syän pakahtui kuunnellessa.

— Olkoon miten tahaan, mutta tämä on ihmisen ääni, sanoi itsellensä
Masatsio.

— Ah, jos sinä olet vielä siinä, rukoili Vitalis, kaiken tähen mitä
sinulle on kallista, pelasta minua: jos täytyy kuollakin, niin ehkeis
kotona, vaan ei tässä hirmuisessa luolassa. Haastaa en voi, ääneni
vaipuu. Tahotkos hoviani Venetsiassa, maitani, kunnioituksiani? —
kaikki annan sinulle, ja sallikoon Jumala kuollakseni tällä paikalla,
jos en piä sanaani. Elä mä! elä mä! pelasta ainoastaan elämäni!...

Masatsio ei voinut vasten seissa hänen rukouksille, lisätyille
senlaisilla lupauksilla. Hän taas laski oksan.

— Ahaa! jopahan tulet, sanoi hän, Vitaliksen nähtyänsä.

— Ja! äänti se, ja iloisesti kiljahtaen tunnotta lankesi Masatsion
syliin.

Masatsio piteli häntä, ja saattoi tuntoonsa, alkoi taluttaa, ja sanoi:
"lähetään lehosta"; vaan Vitalis tuskin liikutteli jalkojansa, hän oli
nälkään nääntymäisillään.

— Seh, syö palainen leipää, sanoi Masatsio, ja otti leipä-kyörän
kontistansa.

— Hyväntekiäni, pelastajani, hyvä enkelini, saneli Vitalis: millä
palkitsen sinulle palveluksesi?

— Sinä, herra, lupasit morsiammelle huomenlahjan, mutta minulle hovisi
Venetsiassa, vastasi Masatsio.

Vaan Vitalis alkoi jo tulla toimehensa.

— Välttämättömästi lahjon vaimosi, veljeni, ja teen sinun rikkaimmaksi
talonpojaksi kylässä. Missä sinä asut, ystäväni?

— Metsässä, Kapalattissa; vaan minä mielelläni hylkääsin kylän ja
asusin Venetsiassa, siinä hovissa, jonka minulle lupasitte.

— Kas, japa pääsimme lehosta, sanoi Vitalis. Nyt minä tieän tien;
suurikiitosta, Masatsio.

— Koskas minun pitää tulla hovia ja huomenlahjaa ottamaan? kysyi
Masatsio.

— Koska vaan tahot, vastasi Vitalis, ja he erosivat.

Vitalis tuli Venetsiaan, mutta Masatsio Kapalattiin, ja haastoi
morsiammellensa tapauksesta, rikkaasta huomenlahjasta ja hovista, jossa
käypi asumaan hänen keralla.

Toisena aamuna varain Masatsio vaelsi Venetsiaan, kysellen, kussa on
siniori Vitaliksen hovi? Tuli suoraan siihen ja sanoi palvelioille,
että kohta tulee morsiaminensa komiassa vaunuissa ja asuuntuu hovissa,
jonka siniori Vitalis lupasi hänelle lahjaksi. Masatsiota luultiin
hulluksi, ja ilmoitettiin Vitalikselle, että esihuoneessa eräs
talonpoika vaatii huomenlahjoa morsiammellensa, ja sanoo hovin olevan
hänen.

— Ajakaatte häntä ulos, sanoi Vitalis: Mikä saakeli se on!

Palveliat potkivat Masatsion ovelta kaikella ilkeyellä, ja hän itkien
tuli kotiinsa, eikä tohtinut silmiänsä näyttää kullallensa. Tupansa
yhessä nurkassa istui marakatti, toisessa jalopeura, mutta liiuksella
kärme käärii keräksi. Masatsio hyvin pelästyi. "Ihminen ajoi minun
huoneestansa, ajatteli hän: jalopeura välttämättömästi raatelee,
kärme myrkyttää, mutta marakatti jos ei muuta, niin nauraa ylitseni;
tässä nyt on palkka siitä kuin pelastin heiät häästä." Vaan marakatti
ystävällisimmästi irvisteli hampaitansa; jalopeura haastoi hännällänsä,
tuli liki, ja nuoli hänen kättä, kuin koira isännältänsä, mutta
kärme ojensii suoraksi, alkoi matella tupaa myöten, niin iloisella
katsannolla, että Masatsio pian perehtyi.

— Luontokappale raiskat! sanoi hän: he ovat paremmat siniori Vitalista;
se ajoi minun ulos, kuin kerjäläisen. Ah, kuin mielelläni sysääsin
hänen taas hukan hautaan. Mutta morsiammeni, kultani! Minä mielin
mennä vihille hänen kerallaan niin rikkaasti! Minulla ei ole halkoa
talossani, lihapalaista keitokseen, ja ei kopeekkaakan rahaa. Voi sitä
kiittämätöintä, huomenlahjoinensa ja hovinensa!

Näin valitti ja kaipasi Masatsio. Sillä välillä marakatti alkoi tehä
ilveilyksiänsä, jalopeura rauhattomasti häilytteli häntäänsä, mutta
kärme käpristelii kauhean sukkelasti. Senjälkeen marakatti lähestyi
hyväntekiätänsä, teki hänelle merkin, tulla jälestänsä ja saattoi
hänen latoon, jossa oli puita laattu koko vuoeksi. Marakatti keräsi ne
metsästä, ja kantoi Masatsiolle. Hän suuteli kiitollista marakattia.
Senjälkeen jalopeura, hiljaan äänellen, vei hänen etäisen tuvan pimiään
nurkkaan, ja hän näki siellä suuren säästön syötävätä, — kaksi pässiä,
kolme lammasta, paljon jäniksiä, ja vielä aika sonnin päälliseksi:
kaikki nämät jalopeura pyysi hyväntekiällensä. Masatsio lempiästi
silitteli hänen harjaansa. "Mutta sinä, sanoi hän kärmeelle, et
mitään minulle tuonut? Mikäs olet? — Vitalisko, vain hyvä rehellinen
luontokappale, kuin jalopeura ja marakatti?"

Kärme havilla sujahti risujen alle, ja samassa palasi, ylpeästi
kohottaien hännällensä. Masatsio äimistyi nähessänsä sen suussa
kauneimman briljanten. "Briljantti", huuahti hän, ja ojensi kätensä
silittääksensä kärmettä ja ottaaksensa hältä lahjan. Samassa Masatsio
meni Venetsiaan, aikoen kiveä muuttaa rahaksi. Tulee juveleerarille, se
katselee kiven, ja näkee sen kauhean kalliiksi.

— Mitä sinä tästä tahot?

— Kaksi sataa tukaattia, vastasi Masatsio, luullen kysyneensä hyvin
paljon, koska kivi maksoi kymmenesti enemmän.

Juveleerari katsahti Masatsion päälle ja sanoi:

— Sinä myöt tämän senlaisesta hinnasta? Varmaan tämä on varastettu;
minä sinua en laske.

— Jos se ei maksa sitä, antakaatte vähemmän, sanoi Masatsio: Minä en
olen varas, vaan olen rehellinen mies. Kärme antoi minulle tämän kiven.

Masatsio otettiin kiini, ja vietiin tuomarin luokse. Siellä haastoi hän
kaikki mitä tapahtui, vaan ei kukaan sitä uskonut. Yhtä hyvin, kuin
siniori Vitalis oli sekoitettu tähän seikkaan, tuomari sysäsi asian
valtakunnan inquisitsioniin, ja Masatsio tuli sen eteen.

— Haasta meille, mitä kerallasi tapahtui, sanoi yhsi inquisitoreista,
ja elä valehtele; muuten me käskemme upottaa sinun kanavaan!

Masatsio haastoi.

— Niin sinä pelastit siniori Vitaliksen? kysyi inqvisitori.

— Pelastin, korkea sukuiset siniorit.

— Ja hän lupasi morsiammellesi huomenlahjan, ja sinulle hovin
Venetsiassa?

— Lupasi, korkea sukuiset siniorit.

— Ja hän ajoi sinun ulos niskapäästä, kuin kerjäläisen?

— Niskapäästä, korkea sukuiset siniorit.

— Kutsukaatte siniori Vitalista! sanoi inquisitori.

Vitalis tuli.

— Te tunnette tätä miestä, siniori Vitalis? kysyi inquisitori.

— Ei, en tunne, vastasi Vitalis.

Inquisitorit alkoivat neuoitella keskenänsä.

— Tämä mies, sanoivat he vihtoin Masatsiosta — on ilmeinen kelmi ja
petturi; häntä pitää säilyttää vahvassa paikassa.

— Siniori Vitalis, te olette viattomat!

Senjälkeen, tehhen merkin oikeus-palvelialle, yksi inquisitoreista
sanoi: — Mutta tämä viekäätte torniin.

Masatsio lankesi polvilleen oikeuen eessä.

— Siniorit, korkea sukuiset siniorit, saneli hän: voi olla, että
briljanti on varastettu, ja kärme antoi minulle sen, pettääksensä minua.

Voipi olla, että kärme, jalopeura ja marakatti ovat itse saatanan
synnyttämiä; vaan että minä pelastin siniori Vitaliksen, se on ihan
tosi. Siniori Vitalis! en vaai morsiammelleni huomenlahjaa, en taho
itselleni teiän marmori-hovianne; ainoastaan sanokaatte pelastuksekseni
yksi sana, elkääte salliko märätäkseni tornissa, elkääte heittäkö
minua: enhän minäkän heittänyt teitä, kuin istuitte hukan hauassa.

— Korkea sukuiset siniorit, sanoi Vitalis, kumartaen tuomio istuimen
eessä: Minä voin ainoastaan kertoa ennen sanotun: minä en tunne tätä
miestä. Onkos hänellä, jos yksi vieras mies?

Samassa kaikki läsnä oliat kauhistuivat ja äimästyivät: jalopeura,
marakatti ja kärme, kaikki yhessä, tulivat saliin. Marakatti istui
jalopeuran selässä, mutta kärme kiersi marakatin käen ympäri. Jalopeura
kiljui, marakatti murisi, kärme sihisi.

— Ah! nämät ovat ne samat peot, jotka kerallani olivat hauassa, huuahti
säikähtynyt Vitalis.

— Siniori Vitalis, sanoi Pää-inquisitori, koska hämmästys meni ohitse
kummallisesta ilmestyksestä, te kysyitte kussa ovat Masatsiolla
vieraat miehet? Näette, Jumala lähetti ne meille ajalla. Koska hän
itse teitä vastaan toistaa, niin me tekisimme syntiä Jumalan oikeuen
eessä, ellemme rankaisisi teitä kiittämättömyyestänne. Hovinne ja
maanne teiltä otetaan pois; ja lopun elämästänne vietätte tornissa.
Mutta sinä, lisäsi hän, kääntyen Masatsion puoleen, joka koko sen
ajan silitteli marakattia, ja jalopeuraa ja kärmettä: elä sure
omasta osastasi. Venetsialainen lupaisi sinulle marmori-hovin,
ja morsiammellesi huomenlahjan; Venetsian hallitus täyttää hänen
lupauksensa: Vitaliksen hovi ja maat ovat tästä saakkaa sinun.

Masatsio vaimoneensa kauan elivät ja nauttivat onnia Vitaliksen
marmori-hovissa, yhessä marakatin, jalopeuran ja kärmeen keralla,
ja käskivät kuvata ne seinälle siinä haamussa, kuin ne tulivat
oikeus-saliin, — marakatti jalopeuran selässä, mutta kärme marakatin
kalvoisella.

(Nosta koira kaivosta, puistelee vettä korvilleis.)



V.

Hasael.


Hasael, itäisen Kuninkaan poika, kasvatuksensa lopetettua,
oli isältänsä lähetetty Perssiaan, että siellä täyttää hänen
valaistuksensa, ja tutkia ulkomaan tapoja ja luontoja. Nuorukaiselle
oli annettu täysinäinen vapaus; vaan salaisesti käskettiin entistä
opettajata ja kasvattajata katsomaan hänen perään.

Koska Hasael tuli Perssiaan, niin pääkaupunkin hekkuma ja huvitukset
samassa miellyttivät hänen, että unohutti oikeensa ja antautu
huvituksiin.

Kerran, koska hän käyskenteli huvittavaisissa Hispaganin huvi-metsissä,
meni hänen ohitsensa entinen opettaja, matkustajan muo'ossa, sauva
käessä.

Vaan Hasael tunsi hänen ja kysyi: "Mistäs tulet, mihin aivot mennä?"
— Vanha vastasi: "En tieä." Silloin nuorukainen kummastui ja sanoi:
"Kuin! Sinä jätit kotimaan ja menit, tietämättömihin?" — "Unohutin",
vastasi vanha, "jonka tähen käyn sinne ja tänne, ja mikä tie minulle
näyttäikse laveammaksi ja ihanammaksi, sen valitsen."

— Mihinpä saattaa sinua senlainen matkustaminen? kysyi kummastunut
nuorukainen. — "En tieä", vastasi vanha, "ja mitä minun on siihen?"

Silloin Hasael, kääntyen muihen puoleen, jotka olivat hänen ympärillä,
sanoi: "Tämä ihminen oli minun kasvattajani ja opettajani, ja oli
kuulusa viisaueltaan, vaan nyt, te näette, on tykkönään tyhmä, ja
hävitti ymmärryksensä. Ah kuin hän muuttui! Tykkönään tuli toiseksi."

Sillon vanha astui nuorukaisen eteen, viskasi hartioiltaan kontin ja
sanoi: Ja, se on tosi, Hasael, minä muutuin, ja muutuin niin, kuin
sinä. Ennen olin johtattajasi, ja sinä seurasit sitä tietä, jonka
osotin sinulle. Vaan siitä asti, kuin herkesin olemasta johtattajanasi,
päätin minä seurata sinua, sinun askeleitasi, — ja käytökseni on
sinun. Sinusta ouolle näytti — kuin onki luonnollisesti — etten minä
tieä, minne ja mintähen menen, ja en vähääkän ajattele siitä, mihin
voi saattaa senlainen mieletön matkustus, ja sinä päätit tästä, että
hävitin mieleni; vaan tutki tarkemmin elämäsi muoto, käytöksesi, —
niin näet ken meistä käyttypi mielettömämmästi. Näin puhu vanha. Ja
nuorukainen tunsi syntinsä, ja palasi viisauen tielle, joka hänelle
asetettu oli viisaalta opettajaltansa.



VI.

Uskollisuus.


Yksi pakanallinen Kuninkas käsketti luoksensa saattaa Ristityin
piispan; ja vaati häneltä, ettäpä kieltäisi uskonsa ja tois uhrin
epäjumalille. Vaan piispa kaikella siveyellä vastais: "Kuninkas! sitä
en voi tehä. Kuin? sanoi silloin vihastunut Kuninkas; etkös tieä, että
elämäsi on vallassani ja minä voin sinun ylenantaa kuolemaan? yksi
silmänräpäys - ja sinua ei ole.

"Sen tieän!" vastasi piispa, "vaan salli, Kuninkas, jutella sinulle
yksi vertaus, ja tehdä yksi kysymys päätökseksi. Kuvaa itsellesi,
että yksi uskollisimmista palvelioistasi sattu vihollistesi käsiin,
ja he kaikella tapaa ahkeroitsivat saattaa häntä sinulle uskottomaksi
ja pettäjäksi. Vaan koska uskollinen palveljasi oli muuttamaton ja
järkähtämätön uskollisuuessansa, niin viholliset riisuivat hänen
päältänsä vaatteet, ja pilkalla, alastoina ajovat luontansa. Sano,
Kuninkas, kuin hän tulee sinulle, etkös anna hänelle parahimmat
vaatteistasi, ja etkös palkitse hänelle hyvän kärsimisen kunnialla ja
kiitollisuuella?" Kylläpä niin, vastasi Kuninkas, vaan kuinkas, ja
missäpä tämä tapahtuis?

Silloin hurskas piispa vastasi: "Kuninkas! Sinä voit riisua päältäni
tämän maallisen vaatteen... Vaan herrani verhoittaa minun uuteen,
parahimpaan... Voinkos minä niin paljon säästää tätä, ettäs tämän
tautta ylenantaa sinulle uskollisuuteni?"

Silloin Kuninkas sanoi: "Mene, minä lahjotan sinulle elämän."



VII.

Beduiini.


Karavaani vierolaisia kulki Diarbekin portista. Sen e'ellä ajoi Osmanni
ja viskoeli kansaan rahoja; Imanit siunasivat kulkevia matkamiehiä,
asukkaat loivat kukkaisilla heiän tiensä.

Jo kuuemmen kerrau kulki Osmanni karavaaninensa Mekkaan, ja oli
päämiehenä sen vartiosotaväessä. Kaikki olivat vakuutetut matkansa
onnellisessa päätöksessä, sillä ei kertaakan millistäkään onnettomuutta
tapahtunut Osmannin kanssa; tuuliset ilmat eivät peittäneet hiekalla
Arabian erämaassa yhtäkään ihmistä, joka matkusti Osmannin keralla;
Arabilaiset eivät kertaakan karanneet hänen päällensä. Sellainen
menestys asioissaan luettiin Osmannin jumalisuu'en, anteljaisuu'en ja
miehullisuu'en voitoksi.

Muutaman viikon kuluttua lähtönsä jälkeen Diarbekistä, lähestyi
karavaani sitä, muinoisajassa mainiota Eufratin virtaa, joka on yhen
ikäinen maailman historialle. Laulaen lauluja Alkoranista, vierolaiset
menivät virran yli ja tulivat Arabian hiekkaisille lakeuksille. Siinä
yhistyi karavaaniin Beduiini, somalla mustan karvaisella hevoisella;
hän myöskin matkusti pyhille paikoille kumartamaan Muhametin kehtolle
ja hau'alle.

Osmani alkoi tarinoia hänen keralla kansojensa etuisuuksista. Beduiini
vastasi lyhyesti, vaan viisaasti; kiitti kiitoksen ansaitsevaa hänen
kansassansa, ja moitti sitä, mikä näytti hänelle pahaksi. Huomaamatta
jäivät he jälelle karavaanista. Osmanni kiivaasti alkoi kiittää
Ottomannilaisia.

"Turkkilaiset", puhui hän Beduiinille, "ovat kauan olleet kuuluisat
koko itämaassa urhollisuu'estansa, hyväntahtoisuu'estansa ja
armeljaisuu'estansa; jo ammoin nämät harvat tavat hankkivat meille
kunnioittamisen koko maailmasta, jokapaikassa kuin tahtovat
kuvata sotijan voitollisutta niin sanoovat: 'hän on urhollinen
kuin Turakilainen!' Kauppamiehet, tahtoen verrata kennen tahansa
rehellisyyttä korkeammassa mitassa, sanoovat: 'hän on rehellinen kuin
Turkkilainen!' Millä sitä vastoin tuli kuuluisaksi sinun köyhä kansasi,
kulkehtien Arabian kivisessä ja tyhjässä erämaassa? millainen sanoma
kuuluu teistä? Se, ettei teillä ole kunniata, eikä omaatuntoa, te
tunnustatte yhtä uskoa meiän kanssa, vaan teille maksaa Sulttaani joka
vuosi suuren summan, pelastaaksensa raatelevaisuu'estanne suuremman
karavaanin rukoilijoita; ryövärisyys tekee teitä pahanilkisiksi
kulkehtijoiksi jokaisen toisen Muusulmanni-silmissä. Tunnusta,
ystäväni, sanojeni totuus; tunnusta, että teiän kansa ei ole muu, kuin
joukko ryöväreitä."

"Perästä lopetamme puheemme", sanoi Beduiini hänelle, osoittaen
liukahtuneen kamelin päälle, joka lankesi ja litisti runkollansa
kulettajan maahan, — "vaan ensiksi auttakaamme tuota onnetointa."

"Mene ja auta sinä", vastasi Osmanni, "minä en taho osoittaa
millistäkään apua tälle narrille, hän osti minulta kamelin neljä vuotta
tästä takaperin, nyt minä olen aivan iloinen, että se sama kameli kosti
hänelle eestänsä. Jos tämä kelvotoin heittäisi henkensä, ja yksi minun
sanani voisi elävyttää hänen, niin minä — anteeksi antakoon syntini
Allah ja hänen suuri Profeta — ompelisin suuni kiini."

Sillä välillä Beduiini päästi ajajan kamelin alta ja palasi
matkakumppaninsa luo', hän ei enään ollut kaukana hänestä, kuin
yht'äkkiään hirmuinen tiigeri hypähti pensaasta, jonka ohitse ajoi
huoletoin Osmanni, jättäien karavaanista jälelle; hän säikähti,
kauhistui ja lankesi tunnotta maahan.

Beduiini neliseen ratsasti — ei häneltä pois, vaan suoraan hänen luo,
otti pistoolin, ja siinä samassa räpäyksessä, kuin verta janoova
peto karkasi saaliinsa päälle, ampui häneen. Kuollut tiigeri ojensii
pitkälleen, puoli kuolleen Osmannin viereen. Viimein Osmanni aukasi
silmänsä; pelastuksensa näyttii hänelle luonnottomaksi, hän syleili
Beduiinia ja ensimmäisessä kiitollisuu'ensa palavuu'essa, kyyneleet
silmissä, tarjosi hänelle, kuin huonoimman velvoitetun kiitollisuu'en
merkiksi, kukkaron, jossa oli sata sekiiniä.

Beduiini ei ottanut lahjaa, jota Osmanni suuresti ihmetteli. Sillä
ajalla lähestyi heitä kerjäläinen puisella jalalla, peitetty repäleilla
ja haavoilla. Hän käänsii Osmannin puoleen, joka piti kukkaroa
sekiinein keralla, ja puhui: "Armeljaisuus taitaa olla sinulle tuttu,
rikas matkamies: sammuta kotolaisesi nälkä ja jano! anna yksi ruupia
täysinäisestä kukkarostasi sille, jolla ei ole mitään; yksi ruupia
pelastaa minun piinavaisesta helteestä, illaksi toivon tällä avulla
tulla matkani päähän, ilman sitä hävitän voimani ja minun täytyy hukkua
raatelevaisten petojen kynsissä."

"Auttakoon sinua Alla'!" vastasi Osmanni, pannen taskuunsa paksun
kukkaron sekiinein kanssa, "vaan minulla ei ole sinulle yhtäkään
ruupiaa, minä menen Jumalata rukoilemaan Mekkaan ja Medinaan,
Diarbekistä, ja minulla ei ole enemmän rahaa, ainoastaan tarpeekseni
matkalle sinne ja takasin. Kaikki liiammaiset ja'oin minä kansalle
lähteissäni isänimaasta; säälin sinua, vaan auttaa en voi."

Beduiini otti säkin vehnää ja nahka säkin vettä, ja antoi ne
vaivaiselle.

"Ota! sammuta nälkäsi ja janosi, vahvista heikentyneet voimasi, ja
mennään yhessä. Kaupunki, mihin sinä menet, on samalla tiellä, jota
myöten menee karavaani; minä saatan sinua."

"Vaan minä tulen hiljaan, usein lepään", puhui kerjäläinen.

"Niin istaha' hevoiseni selkään!" vastasi Beduiini, hyppäsi sen
selästä, istutti siihen köyhän, otti hevosen suitsista ja saattoi häntä
hiljaan.

"Heitä häntä", sanoi Osmanni Beduiinille; "lopetiakaamme puheemme,
näyttäkäämme toinen toisellemme"...

— Puheemme, vastasi Beduiini, — jo ammoin loppui, me selkiästi
näytimme toinen toisellemme kansojemme etuisuu'en urhollisuu'essa,
hyväntahtoisuu'essa ja anteljaisuu'essa.

Muista, Osmanni, että jokapaikassa on hyvän tahtoisia ihmisiä, ja
jokapaikassa on myös pahojaki.

Osmanni ymmärsi tämän vastauksen kaiken pisteljäisyy'en, ja vannoi
esi-isänsä parralla kostaa Beduiinille uskalluksestansa. Kohta saiki
hän täyttää aikomuksensa. Beduiini nukkui syvään uneen; karavaani
nousi, ja Osmanni heitti hyväntekiänsä keskelle erämaata, uhriksi
kaikille vaaroille; ja ettei Beduiini voisi tavata karavaania, varasti
hän häneltä saman mustan hevosen — koko Beduiinin omaisuu'en.

Ja onni ei rangaissut häntä? Ei! hän eli huvituksessa, ja piiritettynä
ilolta, kuoli.

Diarbekilaiset muisteleevat häntä surkuttelemisella, isät ja äitit
asettaavat häntä esimerkiksi lapsillensa.

Ah! kuinka paljo on tarvis tietää, kuinka kauan pitää tutkia ihmistä,
ettei hairahtua itse hyväätekeväisyy'essänsäki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja : Lukemisia Suomen rahvaalle Pietarista II" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.