Title: Anna Hollmannin häviö : Kertomus
Author: Frenssen, Gustav
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anna Hollmannin häviö : Kertomus" ***


ANNA HOLLMANNIN HÄVIÖ

Kertomus


Kirj.

GUSTAV FRENSSEN


Tekijän luvalla saksasta suomentanut

Maila Talvio



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



ENSIMÄINEN LUKU.


Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies
Guldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat
määränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen,
joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin
blankeneseläiseen tanssisaliin.

Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti
ensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen
täti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä
oli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän
häntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi
tehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen
elävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla
Senegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen
leskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa
vaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi
miehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan
sukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi
lyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä
nimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.

Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä
rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä
taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä
elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita
kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja
saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän,
mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja
hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.

Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden
samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin
vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan
sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta
tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä
yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna
Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin
kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän
kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli
saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt
Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka
tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli
jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti
äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja
taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden
villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki
mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan
muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt.
Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen
alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa
ja imi sanat veriinsä.

Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien
ajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja
harvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun
ei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain
toisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut
jostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen
ja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti
hänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka
oli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä
tänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden
että hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja
tahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä
Hollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?!
Sellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai
kaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän
vielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se
ole totta?»

Poika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden
ja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin
lepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa:
»Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä
vaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!»



TOINEN LUKU.


Kun hän tässä seurassa, tämän yksipuolisen keskustelun ravitsemana oli
tullut neljäntoista vuoden vanhaksi ja jo katseli laivaa lähteäkseen
ensimäiselle retkelleen, äkkäsi hän eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna
rannalla pienen veneen, jolta laivanpotkuri oli rikkonut perän.
Hän joutui kuuman kiihkon valtaan, juoksi pientä hampurilaista
urheilijajoukkuetta vastaan, joka, pojat puettuina valkeihin
puseroihin ja laulaen, asteli tietä, ja pyysi nopein sanoin, että vene
pelastettaisiin hänelle ennenkuin paikalle ehtisivät kalastajat, jotka
muuten aina korjasivat haltuunsa senkaltaisen tavaran. Matkustavaiset
nuorukaiset mielistyivät poikaan, joka kuumin silmin seisoi heidän
edessään, ja hänen pyyntönsä, joka antoi heille tilaisuutta osoittaa
voimiaan ja taitoaan, huvitti heitä suuresti. Heitä juoksi neljä
miestä kauvas veteen, he toivat veneen maihin, vetivät sen rannalle,
kävivät siihen kiinni ja kantoivat sen puutarhaan. Sitte he entistä
reippaampina ja laulaen jatkoivat matkaansa.

Vene virui nyt pienessä, piiloisessa puutarhassa, käyrien luumupuiden
suojassa ja auringonvalot liukuivat, aina kun hiljainen tuuli
löyhytteli molempia puita, leikkien ja lepatellen ja vailla kaikkea
vakavuutta edestakaisin pitkin sen pintoja. Ja pojassa kasvoi
kasvamistaan epäilys, saisiko hän siitä kalua. Tehdäkseen lopun
epäilyksistä virkkoi hän vihdoin itsekseen: »Tahdonko minä? Vai enkö
minä tahdo?» Ja äidilleen, joka katsahti ulos keittiön ovesta, hän
sanoi: »Minä olen sen päättänyt, äiti, etten syö ennenkuin veneessäni
on uusi peräkeula. Ei siis puhuta syömisestä eikä juomisesta ennen
sitä.»

Ensin sahasi hän siististi poikki lautojen rikkoutuneet päät. Sitte
piirsi hän vanhaan tammiseen tynnyrinpohjaan, jota hän kauvan oli
säilyttänyt, uuden veneenpeilin ääriviivat; sitte hän laudasta
sahasi piirustetun pinnan ja se työ maksoi aika vaivan. Hän auttoi
taskuveitsellään ja sitä piti alituisesti teroittaa. Hän teki työtä
sellaisella kiihkolla, että aina kun tuulenhenki kävi luumupuissa,
ajaen valotäpliä sinne tänne, hikikarpalot välkkyivät hänen
punertavissa hiuksissaan.

Kun äiti, joka silloin tällöin katsahti pienestä, sameasta keittiön
ikkunasta, huomasi työn menevän toiseen päivään, rupesi häntä
huolestuttamaan. Tuntien pojan ja tietäen hänet joka suhteessa itsensä
kaltaiseksi, nousi hän ennen aamunkoittoa, taittoi suuren kappaleen
leipää, pani sen paperiin ja asetti käärön vanhan karviaismarjapensaan
alle, ikäänkuin joku matruusi siitä kulkiessaan olisi heittänyt
sen siihen. Poika näkikin käärön, haistoi leivän tuoksun ja tiesi
paikalla — äitinsä poikana — mistä se oli kotoisin; mutta hän pysyi
päätöksessään kunnes vene iltapäivällä oli täydessä kunnossa.

Seuraavana päivänä ryhtyi hän taasen työhön, teki veneeseen maston ja
peräsimen ja valmisti kellahtavasta, paikatusta lakanasta, jonka muuan
kalastuskaljaasin matruusi-vietävä oli jättänyt hänen äitinsä haltuun,
kaikesta päättäen ainiaaksi ja omansa kokonaan unohtaen, mukiinmenevän
purjeen, sekä pani kaikki muutkin kappaleet kuntoon. Samana iltana
kutsui hän vielä kokoon leikkitoverinsa, jotta he tulisivat viemään
hänen venettään vesille. Se oli isän ajoilta asti virunut kanakopissa
ja nyt hän oli sen korjannut.

He tulivatkin ja asettuivat veneen ympärille, lausuen arvosteluja
lujalla äänellä ja kauvan ja kiihkeästi kiistellen sen tiiviydestä ja
syvässäkäynnistä, kuten kaikesta muustakin. Äkkiä huomasivat he, että
tämä kaikki pian nähtäisiin, vaikenivat, kävivät kiinni veneeseen ja
kantoivat koko pienen vehkeen rantaan.

Sattumalta joutui naapurin poika, joka oli jonkun verran vanhempi,
kotinsa ikkunasta näkemään pienen kulkueen. Hän oli vasta palannut
ensimäiseltä retkeltään tropiikista, tuoden mukanaan malaarian, ja
vietti nyt ikäviä päiviä äitinsä majassa, odotellen kaikkinaisia
saavuttamattomia asioita ja varsinkin Jan Guldtia, joka vallan pursui
elinvoimaa; sillä hän oli — malaariaa lukuunottamatta — luonnostaankin
äreä ja kitupiikkimainen. Hän huomasi paikalla veneen oudon, tylpän
ja kömpelön muodon, karkasi ulos ovesta, tarttui keltaisine, laihoine
käsineen ohueen, vaaleaan tukkasänkeensä ja huusi ääneensä, pyöreät,
veltot kasvot yhtenä nauruna: »Hooi! laivaa lasketaan telakasta! Tulkaa
katsomaan, Jan Guldt laskee laivaa telakasta!»

Tämän kuulivat muutamat vanhat kalastajat ja lapset ja ajattelivat:
»Mikäs nyt on Paul Grienillä? Mitäs hän nyt naukuu — tavallisestihan
hän maukuu?» ja heitä ilmestyi kaikkiin nurkkiin ja he läksivät mukaan
rantaan. Vanhat sanoivat: »Hän on taittanut pyrstön venepahaiselta
ja laittanut sille uuden!» Lapset nauroivat ja menivät Jan Guldtin
puolelle, josta he pitivät kuten lapset pitävät tulesta, ja
yltyivät kehumaan: »Jan Guldt tekee mitä ikinä vaan tahtoo! Kun hän
kovertaa puolenmarkan limpun, niin siitä tulee vene!» Paul Grien
venytti keltaista, velttoa naamaansa ja huusi entistä äänekkäämmin:
»Katsokaa Jan Guldtin puolenmarkan limppua... Ei... vaan Jan Guldtin
rahakolikkoa!»

Paikalle kokoontui aika joukko ihmisiä. Huudettiin ja tungeskeltiin ja
kun kellertävä virnistelijä vielä tyrkkäsi kantajia, solui vene kovasti
kolahdellen patokiviä vastaan vesille. Jan Guldt hyppäsi veneeseen.

Hänen hyvä ystävänsä Karl Kröger, vilpitön, rehellinen sielu, tahtoi
osoittaa, että hän ottaa osaa kaikkiin hänen kohtaloihinsa ja on nytkin
hänen puolellaan. Hän seurasi ystäväänsä ja virkkoi tyynesti kuin vanha
pursimies: »Lakatkaa nyt jo nauramasta! Pois kädet!» ja työnsi veneen
rannasta.

Vene kellui kummasti vedessä, ikäänkuin se olisi ujostellut eikä oikein
uskaltanut lähteä liikkeelle. Edestä se nousi liian korkealle ja takaa
se painui liian syvälle, lisäksi se oli saanut vuodon, josta syöksyi
sisään siro pieni vesisäde.

Karl Kröger tuumi, että olisi paras pysytellä rannalla. Mutta Jan Guldt
istui paikallaan synkän muotoisena, piti peräsintä ja isoakuuttia ja
ohjasi suoraan vastarannalle. Vuorovesi oli juuri korkeimmillaan, joten
ei ollut juoksua. Tuulikin oli suotuisa. He pääsivät siis pian toiselle
puolelle ja vene, puolillaan vettä, työntyi rantaan.

Hän astui maihin, nousi jonkun verran ylemmä rannalle ja katsahti
Blankeneseen päin. Ja hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että olisi
luullut hänen aikovan syödä Blankenesen suuhunsa, mutta hän ei
liikahtanut paikalta. Karl Kröger tyhjensi veneen vedestä, repi suuren,
punaisen nenäliinansa kappaleiksi ja paikkasi vuodon. Tilkittyään
sen hyväksi huusi hän toverilleen, että hän tulisi veneeseen. Mutta
tämä murjotti täydessä vihassa eteensä, ravisti päätään ja nauroi
halveksivasti. »Hänkö lähtisi takaisin noiden ihmisten luo? Johan nyt!
Ei ikimaailmassa! Paljon mieluummin hän kuolee nälkään täällä särkällä
kuin elää sellaisen roskan joukossa.» Ja kun hän näillä ja muilla
samantapaisilla sanoilla oikein oli sapettanut mieltänsä, kääntyi hän
ympäri ja läksi kulkemaan pensaita kohti saaren toisessa päässä.

Silloin läksi hänen ystävänsä yksinään paluumatkalle ja rannalla oli
häntä vastassa suuri ihmetys ja nauru. Mutta sitte joukko hajaantui ja
nauraen arveltiin, että kai joku käy noutamassa Jan Guldtin kotiin;
eikä hänen kohtaloaan surtu sen enempää.

Mutta Karl Kröger oli huolissaan hänestä. Hän ei kuitenkaan seuraavana
päivänä voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, koska hänen täytyi auttaa
äitiään, joka hänkin oli merimiehenleski. Tuuli oli kiskonut puhki
ohuen kohdan hänen majansa olkikatossa ja molemmat parsivat nyt kattoa,
poika ulkopuolelta, äiti sisäpuolelta. Levottomuudessaan moitti poika
alituisesti, että äiti liian hitaasti lähettää takaisin neulan, kun
hän pistää sen hänen puolelleen, ja sanoi lakkaamatta: »äiti, neulokaa
toki!» Äiti taas etsi turhaan pimeässä neulankärkeä, sillä poika
haeskeli joka hetki silmillään Jan Guldtia särkältä, pisti neulan
syrjään ja kuuli, otsa rypyssä, kumean äänen katon sisästä kyselevän:
»Missä neula sitte on? Missä neula sitte on?» Kun katto vihdoin illalla
oli tiivis, kiiruhti hän Jan Guldtin kotiin.

Hän kierteli mökkiä ja kurkisti ikkunasta sisään. Kun ei Jan Guldtia
näkynyt, avasi hän varovaisesti oven ja pisti nenänsä tupaan. Kristiane
Guldt istui lieden kivillä; hänen vierellään olivat sukka- ja
paitakasat ja hän parsi niitä.

Karl Kröger kysyi syvällä, pidätetyllä äänellä, missä hänen poikansa
oli.

Vaimo ei nostanut silmiään ja vastasi epäystävälliseen, töykeään
tapaansa: »Mitä se teihin kuuluu, missä Jan Guldt on? Vaikka olisi
kuollut?»

»Voi», vastasi poika arvokkaasti, »minä olen aina ollut hänen
puolellaan, koko elinaikani!»

Vaimo ei nostanut silmiään, mutta hän antoi pojan ystävyydelle sen
verran arvoa, että vielä kerran avasi suunsa ja leppymättömällä
epäluulollaan tokaisi tulemaan: »Ne rikkoivat hänen veneensä! Ja
ne tekivät sen tahallaan! Ne ovat kaikki yhtä huonoa väkeä kuin
Hollmannit!»

Poika veti kasvonsa takaisin ovenavauksesta ja laski hiljaa säpin
paikalleen. Sitä tehdessä ja kuullessa salvan hiljaisen, varovaisen
risahduksen, karkasi omituisesti hänen mieleensä ajatus, että Jan Guldt
on mennyt tästä ovesta samalla tavalla kuin hänkin, yhtä varoen ja
äänettömänä, ja oven salpa on samalla tavalla risahtanut. Hän hätkähti
ja ajatteli vilpittömään, rehelliseen tapaansa: »Mitä kummaa tämä on?
Hänhän on särkällä!» Mutta seuraavana hetkenä hänelle selvisi ihkasen
selväksi, että Jan Guldt on käynyt täällä. Mistä äiti muuten olisi
tietänyt veneen olevan rikki? Majaltaan ei hän voinut sitä nähdä; ja
varmasti ei hän ollut puhunut kenenkään ihmisen kanssa. Jan Guldt oli
siis yöllä uinut tänne ja sitte taas takaisin! Ja Karl näki aivan
selvästi punertavatukkaisen pään yksinään ajelehtimassa aaltojen
keskellä yössä.

Hän palasi kotiin ja koska hän neljästätoista ikävuodestaan huolimatta
jo aikoja sitte oli ollut isäntänä talossa, sanoi hän äidilleen: »Niin
on asiat. Ja sentähden minä tänä yönä annan itseäni korville ja valvon,
sillä minä tahdon nähdä, tuleeko Jan Guldt särkältä tänne.»

Tunnin ajan hän seisoikin aidalla nuorten lehmusten siimeksessä,
tähystellen hohtavalle rannalle ja siniseen yöhön, jossa taivas ja joki
nukkuivat sylitysten, ja mietiskeli kaikessa levossa ja rauhassa mitä
ihmeellisiä asioita hän saakaan nähdä ja kokea, kunhan hän tästä pääsee
merille, kaukaisilla vesillä, väririkkailla rannoilla ja näköpiirin
rajalla. Juuri hänen edessään virui onneton vene, johon ei kukaan
ihminen vielä ollut uskaltanut kajota. Niin hän viipyi tunnin tai pari.
Ja kun ei sittenkään tapahtunut mitään, tuntui hänestä, että on yhtä
hyvä tähystellä istualta. Hän istuutui siis muurille, nojasi päänsä
lehmukseen ja nukkui.

Hänen herätessään koleaan aamutuuleen ja selvitellessään, missä
hän oli, näki hän Jan Guldtin työskentelevän alhaalla hämärässä,
veneen kimpussa. Hän raatoi sellaisella kiihkolla ja puheli niin
kiivaasti itsekseen, että äänet selvään kuuluivat aamun pyhäisessä
hiljaisuudessa. Hänen äitinsä, joka muuten ei lähtenyt kotoaan koko
vuoden mittaan, seisoi hänen vieressään, auttaen voimiensa takaa. Hän
piteli paraikaa kädessään suurta kiveä, jonka oli määrä painaa veneen
kokkapuolta syvemmälle.

Karl Kröger luisui alas muurilta, meni heidän luokseen, yhtyi heidän
työhönsä ja ajatteli: »Jos minä lausun sanankin, ja varsinkin jos minä
puhun voimisesta tai työn heittämisestä tai muista sellaisista, niin
hän paikalla paiskaa itsensä Elbeen.» Ja niin hän vaikeni ja teki
työtä. Kun he saivat työn valmiiksi — aamu jo koitti — niin äiti läksi
heidän luotaan.

Silloin työnsivät he veneen vesille ja Jan Guldt astui veneeseen. Hänen
ystävänsä kysyi tulisiko hän mukaan, mutta Jan Guldt ravisti päätään.
Silloin sysäsi Karl Kröger veneen menemään, katsoi vielä hetkisen sen
jälkeen, iloitsi siitä, että vene nyt oli tasapainossa ja alkoi astella
kotiin päin.

Hän joi hitaasti ja nautinnolla aamukahvinsa. Sillaikaa puhui hänen
äitinsä huolestuneena olkikatostaan, ehdotti että koko läntinen puoli
katettaisiin uudelleen ja laski mitä se tulisi maksamaan. Sitte läksi
poika blankeneseläisten tapaan, kuten sunnuntaiaamunakin, rantaan ja
maihinnoususillalle.

Kun hän jonkun aikaa kylmästi ja tutkivasti oli katsellut ihmisiä
ja varsinkin kaupunkilaisia, — joita veneet täynnä jo kiiruhti
tänne, rupesi hän tähystelemään Jan Guldtin mutkiin ja äkkäsikin
hänet paikalla. Hän risteili raikkaassa tuulessa edestakaisin sillan
seutuvilla, näyttääkseen ihmisille miten koreasti hänen merisaaliinsa,
hänen ruskea haahtensa halkoi vettä. Hänen edessään ja takanaan
luovaili sekä yksitellen että ryhmissä suurempia ja pienempiä
purjeveneitä, joita oli tullut Oevelgönnestä. Äkkiä ilmestyi niiden
taakse vielä valkoinen, ylhäinen jahti, jonka tangon nenässä oli
Hollmannien kukko, Hampurin satamassa kutsuttu korppikotkaksi.

Lieneekö Jan Guldt kiihkossaan erehtynyt etäisyydestä vaiko purren
kulkunopeudesta, vai leimahtava vihako häntä lienee vetänyt
korppikotkan puoleen, vai lieneekö pieni, hento, valkopukuinen herra,
joka jahdissa piti perää, todella tahallaan pitänyt alihangan puolelle
peloittaakseen tai ärsyttääkseen pientä, ruskeaa alusta: Jan Guldt oli
äkkiä poikkipuolin jahdin kokan edessä ja hetkisen myöhemmin vedessä,
paikatun, keltaisen lakanan päällä, jahdin valkoisen, jyrkän kyljen
vieressä. Villalakkinen matruusi veti hänet kannelle.

Hän asettui maston juurelle, pidellen siitä kiinni, ja näytti
katseellaan hakevan venettään, joka surkeassa tilassa, purje laahaten
vedessä, ajelehti myötävirtaa. Itse asiassa ei hänen raivoisa
kiukkunsa ja kaikki kiehuvat tunteensa tietäneet, miten ne yhtaikaa
purkautuisivat ilmoille. Valkopukuinen herra oli naurahtanut ja laski
tyynesti siltaa kohti, jolla puolet Blankeneseä tungeskeli. Jahti
kosketti siltaa lepattavin purjein ja herra huusi Jan Guldtille, että
hän toki liikkuisi ja lähtisi tiehensä.

Silloin käänsi poika raivoiset kasvonsa leimuavin silmin herraa kohti
ja kiljahti kimakalla äänellä: »Vai sinä? Sinä olet tappanut isäni ja
isoisäni?! Aiotko tappaa minutkin?! Senkin roisto!» Ja osoittaen häntä
kädellään jatkoi hän: »Tuossa on Hollmann, joka hukuttaa väkensä,
joka... joka...»

Samassa hetkessä hyökkäsi keltainen Paul Grien hengästyneenä esiin
tungoksesta, näki Jan Guldtin läpimärkänä, ymmärsi paikalla yskän ja
läjäytti iloissaan kämmenet reisiinsä, nauraen ja ääneen huutaen läpi
hiljaisuuden. Silloin hyppäsi Jan Guldt purresta sillalle, syöksyi läpi
syrjään väistyvän joukon ja karkasi rannalle.

Hans Hollmann antoi käskynsä liikkumattomin kasvoin. Hänen miehistönsä
irroitti keksinsä sillasta ja kukkotankoinen jahti luikui taasen
virtaan.

Seuraavana aamupäivänä kierteli Karl Kröger tuntikausia Jan Guldtin
asuntoa, mutta ei saanut häntä nähdä. Myöhään illalla uskalsi hän
nostaa salpaa ja pistää sisään päänsä. Äiti istui, kuten aina, liedellä
työssä, harmaiden villavaateröykkiöiden ympäröimänä. Karl kysyi hiljaa
ja ääntään venyttäen — hän tahtoi nimittäin siten osoittaa tyyntä,
harkittua mielenlaatuaan — missä Jan Guldt on. Silloin yltyi äiti
katkerasti puhumaan: »Jan Guldt? Jan Guldt?» ja hypisteli kiivaasti
karkeaa villatakkia, etsiäkseen esiin viallisia kohtia. »Hänen
henkeänsähän te väjytte! Te ja Hollmann! Mutta saatkin uskoa, että
hän maksaa Paul Grienille ja Hollmanneille, jahka hän tulee suureksi.
Korjaa sinä nyt siitä luusi!»

Silloin pani poika hiljaa kiinni oven, astui hitain askelin rantaan
ja tuli veneelle, joka oli ajautunut maihin ja pantu kuntoon. Hän
huomasi nyt Jan Guldtin köyttäneen mastoon, jopa puolitankoon, kirjavan
nenäliinansa, jossa oli Hampurin kolmen tornin kuvat. Hetkisen katseli
Karl tätä, tehden johtopäätöksiään ja ymmärsi todella, että Jan Guldt
oli saanut kyllänsä Blankenesestä, että hän oli suunnannut askeleensa
Hampuriin ja siitäkin edemmä.



KOLMAS LUKU.


Hänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän
kirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän
lyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen
saattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen
astuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty.

Neljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä
päivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen,
nelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna
kappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän
kaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja
kurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja
kuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen.

Hän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen
eräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle,
joka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä
kaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka
kerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö
sinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua
putoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan?
Eikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen
naapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan
sanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?»

Meklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään
kysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin
etäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa
ymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja
lopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen
äänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään.

Tutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle
ja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka
satamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta!
Oikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja
Australia on kaukana.»

Meklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja
saadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään.

Hän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus
säihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä
oli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai _sinä!_ Minä
pelkäsin...»

»Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger.

»Äh...» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen
silmissään... »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä!
Sentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla... mutta
sinä et kuulu siihen lukuun.»

»Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui
seisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa.

»Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä.
»Minusta on hauskaakin nähdä sinut.»

Seuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja
purjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää,
etelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat
sen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien,
olivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä.

Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla
täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren
höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann,
joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei
poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan
likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille
touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat
ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät
kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan
yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen,
päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti
kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti
aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.

Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle
parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat
ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten
kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran
talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat
yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen,
vuoroin kapteeni Bosselmanniin.

Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?»
Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli
ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger.
Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.

Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti
irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien,
eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja
pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan
kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa
käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja
merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa
juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet
norjalaisen laivan perän.

Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona
reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä
pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän
kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten
hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois,
mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen
mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin
miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo
iäkäs perämies.

Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä
jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja
norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja
hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.

Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän,
korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta.
Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten,
kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli
haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä
perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.

Nyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden
tuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot
molemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita
kasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne
jotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi
ja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet
makasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän
varjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia.
Perämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana,
verinen pää perämiehen polvilla.

Kun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa,
katsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä
syöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista
hiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin
kiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan
haavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän
riemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli
pysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun
takanasi makaa? Paul Grien on täällä!»

Haavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli
huutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse.

He pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin
kannelle ja vene perässä.

Kun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan,
hervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen
tunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui
tainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui
luukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin
perään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul
Grieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin
suulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät
suuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni... Minä hoidan
hänet... Hän on minun ystäväni!»

Nyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka
toimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä.

Karl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa
väsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista,
milloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa.
Mutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen,
mitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa.

Hän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen
lukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli
ajelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo
Störtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja
miten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut.

Kun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi
halveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista
enään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat
tasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin
puolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna
ihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi
sidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään.

Karl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni
katsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi
heistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona
suustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl
Kröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa
tehdä samalla tavalla, mutta ei osannut.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä
aamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen
uteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi,
oikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?»

Karl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman
Blankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.»

»Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika
ja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan
Guldt jumalinen?»

Karl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään.

»Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole
raamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.»

Kapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän.

Karl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö
hän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja
järjestystä vähän tulisemmin kuin me.»

Kapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa
rintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän.

Karl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten
ihmettelisi häntä.»

Kapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin
oppia tuollaiselta vekaralta!»

Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät
suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että
minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin!
Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi
mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin,
sillä ihmisellä on pahat silmät!»

Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja
vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä,
vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on
pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä
silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on;
eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»

Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle
lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo
kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat
hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin
kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen
ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni
Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.

Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona,
kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt
hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt
ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa
tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla
sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut
häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»

Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan
olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä
ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi
huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina
on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»

Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin...?»
ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi
hölynpölyä.

Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha,
valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa,
kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa
luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä
jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä
hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen
palaa kotiin.

He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te
taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»

Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle
ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan
lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia
tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme,
joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme,
joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu
Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun
täytyy enemmän tarkata molempia toisia.»

Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei
ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi:
»Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»

Silloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan.

Hetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta.
Hänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän
käveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti
hän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan
etsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka
ei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti
ja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut
Blankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!... Hehheh...
Sinä narri!»

Jan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät
selälleen.

»Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä _sinä_ olet tyhmä!» Ja nauroi
ja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan
tipo tiehensä.

Kapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta:
»Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita,
lähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä
juoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi,
jumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen
tiensä he otattivat Karl Krögerin perässä.

Jan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui
kuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja
etsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä.

Hän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella
äänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen:
»Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän
äkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja
kirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa
kiivautta! Hiljaa! Hiljaa!»

Mutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi.

Karl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi
kalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta
öhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut
siitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti
tavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä
meni häneltä hullusti!»



NELJÄS LUKU.


Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi
kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä
lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään
Blankeneseen.

Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön
ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren,
harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut
taskustaan, veti tulta ja luki: Ȁitisi kuoli kaksi viikkoa sitte.
Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja
rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin
ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi
Sechslingstreppen varrella.»

Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen
seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta,
varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja
epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi
hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen
vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta
ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan
oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän
koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä
pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois
ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi
sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko
molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi
sitte Hampuriin.

Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten
hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti,
jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki
välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot,
kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan
Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että
hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki
tai kuolla nälkään.

Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen
verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla
— oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti
erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että
joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti
alunpitäen epäonnistuvan.

Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen
aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja
olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä
pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee
joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla
seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.

Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen
edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha
akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen
sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä —
sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa
— ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän
voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään
ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein
ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen
malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot
minusta.»

Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi,
kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt
olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut
kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka
eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi
ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään
tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa
rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien
päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.

»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.

Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena
miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä
kulki kauvan Hollmannien asioilla.»

»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille!
Niin, niin... paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin... niin!
Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto
kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin
täytyy meidän myöskin.»

Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset
hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä
vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista
heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista
riippumaan, kunnes he kuolisivat.»

Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen
tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy
niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas,
että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin
laivalla... aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on
jotakin!»

Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi
hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään
muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo
tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta
vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»

Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi
hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin
vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin
kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan.
Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä.
Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia
Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta
Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut
yksikään olla kehuttava!... Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin
laivalla?»

»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen.
»En tiedä tarkemmin.»

»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja.
Brasilian rannikolle!»

»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä
Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka
sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan
hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te
Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä
kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä
hukkumaan!»

Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja
perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo
viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä
palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä
pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti
meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut
yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka
keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä
paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto.
Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään
niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa,
ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet
aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa...
Kas, tuollahan hän jo tuleekin.»

Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla
viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin
eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten
kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies.
Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja
kauttaaltaan rypyillä.

Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen
työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs
rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»

Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti
pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki
on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon
enemmän rahaa.»

Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti,
ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!...
Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te
menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta
siirtolaistaalarista?»

Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista
killingin vaiheilla.»

»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen:
»Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista
aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli,
että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te
vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt
aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää,
ja aika tavalla!»

Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen
poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä
äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei
valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä
julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin
halutti.»

»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.

Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö
ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta
toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen.
Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan... minun ei olisi pitänyt
sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän
kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»

Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan
ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan,
ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää!
Väkevämpää tupakkaa.»

Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän,
»siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella
Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren
nimi onkaan?»

»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää
päätään.

Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät
pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»

Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä
palaavan vaatimaan perintöosaansa.»

»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei
suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»

Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi
hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»

»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe.
Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut.
Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä.
Siinä se oli.»

Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa
yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen
taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan
ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että
Henrikki.»

»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu
uskoa Hollmannin laivoilla... Näettekö te tämän nuoren miehen tässä?
Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»

Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka
mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä
kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.

Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät
silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»

Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan
hengästyneenä: »Nuo kasvot... Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän
kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli
käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»

Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian
väkevää!» ja läksi ajamaan.

»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi
isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava
mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani,
että annoin hänelle!»

»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki!
Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät
varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten
tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän
meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä
täyteen. Muuten hän on hyvä poika.»

Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä,
tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön,
jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa
matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti:
permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt
kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien
ikkunoiden alla.

Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään
toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen
piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta
vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan,
nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä:
»Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»

Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä,
niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi
hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin
kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan
olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja
mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika
hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän
palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä
penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat.
Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle,
kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen
melkein, että saisin unta tuolla penkillä.»

Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes
yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata
penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn
tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä
pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni
täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika
tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se
sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»

Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte
hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa
on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa
maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn
alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.

Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen
vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan;
mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen
kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen
ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa
tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä
suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden
kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia,
sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea
vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi.
Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä
hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen
määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.

Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin
psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään
ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi
kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.

Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi
hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee
ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä
tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan
menevä, mutta silti hyvä poika.»

Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös
sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin
laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan
nimeltä... Kuunteleppas nyt... noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa
suurimman panoksen.»

Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan
puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa
äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja
vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä
tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi.
Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.

Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä
ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja
lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa:
»Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui
raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.

Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin
penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän
elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle
Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet
laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla
puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti
raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi
sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein
konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni
pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka
takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi
hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa
ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat
jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet
vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa
luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit.
Kirotut... antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä
kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä!
Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen
kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne!
Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne!
Kirottu maailma...!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin
että rytisi.

Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs
sinun on?»

»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen
vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»

»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika!
Minkätähden sitte juuri piru?»

Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta
isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin
lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran
satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen
eteensä.»

»Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!»

»Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo!
En tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!»

»No... no...» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä
vielä opit. Kyllä sinä vielä opit.»



VIIDES LUKU.


Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan
kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien
koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa
avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä
yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä
hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla
suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä.
Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä
veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies,
siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä.
Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että
ruokaa.

Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän
tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja
katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin
kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa.
Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella.
Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä
vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen
takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha
kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa
kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku
äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan.
Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen
poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista
vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän
kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä
maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata
pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin
harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei
hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun
tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä
painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi
ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja
niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä
muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja,
vaan perämiehenoppilas.

Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan
säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on
naurettavaa.»

»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen
kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»

»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt
miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa
vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»

»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa
eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl
Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi
sen todistaa.»

Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette
Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti
haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö
hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä:
»Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»

»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut
teidän korttinne. Te olette Eva Gött...»

»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö,
»tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».

»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»

»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi
pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan
rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä
väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»

»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta
verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen
suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan
jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen
edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät
lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni
väripurkista!»

Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen
silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös
kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias,
ettette antaisi tuulen viedä minua!»

»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti,
»aina Etzerin rämeille asti!»

Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat,
joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin
te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.

Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti,
arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.

»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen
Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen
laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin
alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että
tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja
illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää
auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa
häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»

Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.

Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli
tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa
tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen.
Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi
veneenrakentaja verstaaseensa.

Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen.
Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä
niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että
jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä
huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.

Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen
pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi
tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi,
siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!»
Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.

Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti,
tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen
kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti
pensselillä suoraan nenän poikki.

Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa
eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan
ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla
hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja
hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo
poissa.

Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi
neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte
kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta
iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.

Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen
entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän
ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin
jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin
kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää
päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi
veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli
pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa
mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään
tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti
veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan
nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.

Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut
päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän
sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut
ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton
eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että
illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka
sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa
katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika
siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat
vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin
leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin,
istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa
hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.

Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko
lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa,
entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä
päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän
tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori,
aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona
ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt
houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä
vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä
luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän
tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä
sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä
mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään
oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja
niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään
oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan
Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän
läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja
norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.

Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan
taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina
vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat;
otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui
veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen
jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut
istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui
hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.

Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään
joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa
on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät
palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän
askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi
kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te
minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»

Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut
kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi
siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun
nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut
luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi
jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?...
Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta
vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi:
»Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion
syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja
katsahti poikaan.

Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä
tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti.
Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni
aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla
kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä
epätoivoisan rakkauden tuska.

Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti
miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään
autuasta väristystä: »Sinä siinä?... Mitäs sinä sitte tahdot?»

Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä
sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää,
ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan,
veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin
tämän teille», sanoi hän.

Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti
tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä
olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi!
Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.

Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi
hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan
eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään... Miksei sitte
minun?»

Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen.
Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen,
suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana
häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan
raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa
sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin
minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene
matkoihisi!»

Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli
kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli
saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi
hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat
hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi
hän menemään.

Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia
päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla!
Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi
yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on
menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja
nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä
sitte hänelle näytän, mikä sopii!»

Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa,
katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät,
ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa
ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä
syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat
voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän
arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan
selväksi.



KUUDES LUKU.


Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja
eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi
heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia
itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi
sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana
joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän
tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse
hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja
pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan
tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen
oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön
saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle,
mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.

Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan
päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa
vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi
kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt
rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä
enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»

Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat
rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta
sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin
kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja
tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui
kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle
jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot
raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman
alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin,
järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä
virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä,
risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun
tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä,
välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn.
Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva,
mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta
hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.

Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen
omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan,
kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin
naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa
perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili
jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he
entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä
katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat
näin likellä toisiaan.

Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään
purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä
vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja
tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.

Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo
sitten ovat?»

»Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä
lukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies
viskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat
ovat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'.
Mutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja
järjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä
tytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'.
Hän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.»

»Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva
Gött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?»

»Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö?
Oletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä
mimmoinen hän on!... Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme
hänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla.
Kyllä sinä itsekin sen pian huomaat.»

Joukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin
äskenmainituilla nimillään.

Ja sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä
asettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui
pyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa,
milloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se
kauvas yli vetten.

Pieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui
keskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin
puulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt
hänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja
tähyili salavihkaa kultaansa.

Tämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan
huopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten
hiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä.
Hän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren
Hongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun
heidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen
toiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli
pistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö
tekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän,
Hongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti
tyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa
niin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei
saa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui
sekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että
näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari
virkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen
veneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä
sinulle, Eva Gött!»

Tyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen
vapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä.
Ja kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli
kuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää!

Silloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin
olisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on
jo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos
sinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään,
että me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja
sitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei
heiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta.

Kaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin
tällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin
oudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli
karkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä.

Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi
jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen
silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin
kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili
valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään.
»Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä
tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä
enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu
eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»

Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi
etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein
paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin
heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he
mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin,
tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen.
Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä
työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi
saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana
norsuna.

Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään
edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen
hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari
tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä
ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja
piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.

Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli
hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui
sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan
suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän
paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät
uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme,
että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi;
mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset,
ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi
rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja
sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi,
mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja
pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole
ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi
ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin
vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja
samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina
kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka
jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja
vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan
Guldtin silmiin.

Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen
kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi
hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun
Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut
käsiinsä isonpurjeenkin.

Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa
kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger
kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen
asiansa. Mitä se heihin kuului?...

Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen
kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti
purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan
Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä,
ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi
mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin
tasapainoon.

He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä
veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen
ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he
salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin
pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava.
Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta
Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja
oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi
mykkää, kiihkeää naurua.

Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden
antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on
tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä
tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»

He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja
punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet
häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se
johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta
siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme
mukaan.»

He käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan.
Suuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka
heti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää
purjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä
rakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut
minuun!»

Mutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti
silmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa.

He löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä,
pääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja
levittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan
notkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa
rauhassa.

Mutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari
tutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään
yhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen
alkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen?
Oli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt,
mitä hänen mielessään oli liikkunut?

Tyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta
päättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset
askartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin
hyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen
sekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi
ne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin
hullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja
olihan viisi venettä likeisyydessä.»

»Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta
se oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan
kastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.»

Tyttö sanoi: »Sen on Hongankolistaja varastanut.»

»Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta!
Tiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja,
liikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan
vaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se
ei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan;
purjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus
nurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti;
ei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä
kaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa
alkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot,
miten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?»

»Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita
on aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.»

Kaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon.

»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött!
Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja
teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»

Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen
virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan
ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin
minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»

Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat
sanoneet: niin mekin ajattelimme!

Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis
sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä;
se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät
peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä
tienoilla.»

Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti:
»Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä,
hänen esi-isistään tietääkseni.»

Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui
tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus,
ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött
katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas,
ihmeellinen ihminen!»

»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.

»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt
luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai
vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä,
ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan
kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle
kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin
kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja
joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas.
Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan,
saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja
joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän
polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»

»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään
syytä!»

»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen
tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat
harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa
kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden
päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»

Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi
läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan
niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia
ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin
mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.

Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja
silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita
hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista
kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka,
että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka
samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois
yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»

Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että
se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi:
»Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran
jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin
huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun,
liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»

Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian
jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»

Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi
olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta
oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian
jyrkkä.»

Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean
prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea
uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti
itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään
tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli
kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan,
käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa
takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä
töppösilleen.

Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni
Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä
nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän
ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän
pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on
silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli
kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»

Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia
silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen
isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»

Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä
eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee
porinaa!»

Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin.
Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen
päivällisunen.

Suuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot
maata, Eva Gött?»

Tyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee
Jan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi
tekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui
hänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli
oikaissut pitkäksi.

Tyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään
nyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön
päin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa
ja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata
hänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja
liikahti.

Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin,
että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore
sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt
alallasi. Jos sinä liikut... niin sitä en kestä.»

Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi
hetken alallaan ja liikkui sitte taas.

Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään
toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.
Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan
ole kokenut.»

Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi
hetken alallaan ja liikkui sitte taas.

Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen,
ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä
sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu
jotakin kauheaa.»

Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi
hetken alallaan. Liikkui sitte taas.

Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen
päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.

Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden
hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi
kerran eläissään.

Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt
tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa.
Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein
ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja
syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.

Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät
olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät.
Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän
pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi
sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle,
istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki
elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.

Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni
rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti
raivoisalla voimalla mielenmalttia.

Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen,
syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä
raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle —
se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä
ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten
yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen
yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni
oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai
eivätkö.

Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien
kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen
käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen
jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi,
jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa
kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon
asunnolle.

Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat
tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella
paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli
sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää
lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.

Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että
hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen
terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.

»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.

Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja
katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät
ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla
äänellä: »Sanoppas... eikö sinua haluttaisi... tehdä matkaa Anna
Hollmannilla... juuri Anna Hollmannilla?»

Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä
tekisin?»

Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin,
pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät
valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet
mukaan!»

Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina
lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»

Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät
pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran
purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja...
kuuleppas... Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin,
pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»

Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin... niin!
Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä
hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!

Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»



SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden
parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna
Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä.
Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina;
enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria
miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää
ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät
heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet
oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä
kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan
Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko
satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki
me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!»
Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen
ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte
tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään
huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen,
joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat
rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat,
lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.

Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli
hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi,
kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta
sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan
perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen
olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan
puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö
niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki
senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti.
Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä
lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!

Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan
päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja,
ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas»,
sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti
laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi
sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas
lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai
sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet
onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos
herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»...

Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja
raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan
vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin
kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen
häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta
joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen
edessään hirvittävä Jumalan ansa... ja hiukset nousivat pystyyn hänen
päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen
asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita
teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska
nähdä!

Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi
paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän
köysitikapuita myöten kannelle.

Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön
edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit,
tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia
alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja
kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina,
paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän
ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi
asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine
huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki
viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä,
sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata.
Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen
olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi
niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään.
Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät
olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan
ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti
asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan
toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa
perästä.

Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä
ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen
oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä
pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä
puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat,
nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli
kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan
kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän
te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat
paikoilleen?»

Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja
sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle
tämän?»

Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja
paljon kylmemmin: »No niin... kyllä minä sanon sen hänelle.»

Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi
kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut
rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia
kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin
ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä
käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla
sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän
astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki
vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin,
potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa»,
sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.

»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon»,
nosti lakkiaan ja palasi kannelle.

»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja
katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja
yleensä...»

Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti:
»Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»

Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja
tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi.
Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset
kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään
hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen
ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän,
että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka
olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo
tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento
on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat
ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun
tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet
kuolemaan.»

Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli
sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta
valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen
illalliselle.

Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa,
harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti
kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.

Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas
minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän
pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa
kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä,
eikä hän tiedä miksi!»

Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu
'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen
aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan.
Siksi että minä tahdon!»

Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta
ei sanonut mitään.

»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä
neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla
ja syödä tätä iljettävää ruokaa?»

Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin
olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki.
Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten
ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä
lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään
paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna
Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta
sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan
Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas
kaikki kuten olla pitää.»

Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin,
jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää
olla kuten olla pitää? Mitä?... Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan.
»Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»

Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota
nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme
yhdessä Anna Hollmannilla!»

»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa
mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään
tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen
ihminen.»

Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin
suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä
osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.

Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli
tullut pimeä.

Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa
puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä
ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.

Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle
retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.



KAHDEKSAS LUKU.


Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan,
että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla
merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.

Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut
ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä
äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän
vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi
paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen
tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan.
Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat
niiden yläpuolella kuin rasvassa.

Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti
parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa.
Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista
ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen
ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa
takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti
salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä
yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja
päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa
piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan
lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.

Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö
jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään
kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä
muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies,
joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen
ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti,
että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin
hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa
leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä,
milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella
tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän
hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä
kullanmurunen!»

Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin
hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo
kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla
puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin,
kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt
täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella
sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä
asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun
hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän,
vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä
ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen
tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän
tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun
joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu
ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa
hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen
kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni
hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin
alla varastohuoneessa.

Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti,
posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi.
Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea
koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi
kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai
kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko
Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan
Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä
päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin
käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean
ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin
silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.

Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja,
ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja
seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa,
milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos
hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan
ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi
nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten
seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet
auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat
pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen
hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä
pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen
keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui
olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja
jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi
joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja
vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»

Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain
pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä
rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He
laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin
verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja
liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet
sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat
kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.

Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla,
tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte
seurasi työtä ilman lepohetkeä.

Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi
neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja
huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä
helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli
saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.

Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä,
jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla
kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen
tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen
Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan
jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan
mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.

Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen
tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea,
huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun
alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn
nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi
senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan
kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän
ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle
päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin
tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään
voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi
nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.

Tänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta
seisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän
tuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen
näköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos
venettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se
kiusaa koneenkäyttäjää.»

Pursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee
Anna Hollmannilla!?»

»Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi
on miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.»

»Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan
mielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on?
Viisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia
Amerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja
kolmen viikon ajan sitä kesti...»

»Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?»

»Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan
Guldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä
ja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän
kustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta
kahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia.
He olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin
laudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla.
Yläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan
pieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät
seisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän
välissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli
paennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista,
asioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet
kuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä
oli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen
vieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas
mies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä;
mutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.»

»Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän
vielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?»

»Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru
kuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen,
vaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.»

»Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä
hänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!»

»Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt
eteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa
rupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa
joltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa
kunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin
kotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin
meni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille.
Siihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä;
Brasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa
kukoisti. No niin... me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun
ne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään
mereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi
vuodelta vaarallisemmaksi... Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka
vielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla
— oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään
liikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.»

»Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä
kohdannut hänet.»

»Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli
ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että
hänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan
entistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten
kanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä
vai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä
neekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi
maihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan.
Pöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli
ja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä
varustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen
perämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle,
paiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria
kohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki
Hollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen.
He olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja
nyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis
kyllä vielä olla elossa.»

Jan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on,
että istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä
sen elukan nimi on?»

»Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän
olisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan.

Jan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea.

Pursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään.

Jan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten
neljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen
eikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan.

»Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies
syvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans
Hollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä
vuotta.»

Jan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja
sanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?»

»Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando
Noronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet
Jan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni
olen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.»

Jan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa:

»Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista
hiuksenpäihini asti.»

Hetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin,
loistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta
sitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi
tyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee
Hans Hollmann laivaan.»

Silloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan,
taasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu,
hyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme?
Teidän syntienne tähden?»

Pursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi:
»Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä
olet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!»

»Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista
nauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon
nähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja
koetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. _Sitä_ minä tahdon!»



YHDEKSÄS LUKU.


Anna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä
kahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä
solmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti.

Kapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi
itse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä
niin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään
entistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja,
jotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän
havaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään
ollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja.
Koneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan
reelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman
varoituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa
ikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen
perämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas
menevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui
häneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli
hän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan
ja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle,
koska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli,
päätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen
ajatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon
perästä.

Kaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He
katselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa
ja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta
asiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa.

Ja eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi
siniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he,
laivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli
laiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin
noutamaan herra Hans Hollmannia.

Jan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa,
ja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle
eikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen,
toksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa
vesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan
hän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi
tunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista.

Liketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän
tempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut
mitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan
permannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas
tai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin
kurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot.
Jan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle,
samalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen,
mitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran
takaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli
tullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi,
'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen
tai serkun poika.

Jan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista
kärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi
tällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut
tuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän
ravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät
raivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille?
Kiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa
ja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi
paremmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans
Hollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!»
Ja hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen
salaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!»

Pursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan,
silmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan
tullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske
yksin Jan Guldtia... Kaikki huonot retket... Kun Jan Guldt ja Henrikki
Hollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä
Madeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin.
Hänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut
laivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli.
Mutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se
jo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle...
Biscayassa... että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä,
sinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita...» Hän huusi ääneen ja
kieritteli kauheissa tuskissa.

»Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin
särkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan.

»Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun
piti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi,
että me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja
ettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja
mielensä... ja hyppäsi yli syrjän... Sanottiin, että hän oli tehnyt
itsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta
minä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin
kokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni
ja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja
tehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä
kaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa,
jotka ajelehtivat pitkin vettä.»

»Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä
kovakouraisesti sinne tänne.

»Ajattelin aina...» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään
sisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi
laivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi
meitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin
kanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä
minä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa,
jossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain
tämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin
pojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan
ja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä!
Silloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna
Hollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme
syvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa,
epätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan.

»Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä.

Pursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa:
»Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa.
Mutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa...
Ja silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho
ja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän
molemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano
minulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän
mukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he
ovat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen... koko minun elämäni
lokaan ja vereen... Noita kasvoja!... Kaikki nämä vuodet!... Ja kuinka
tyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä... Hans Hollmannin pitää
hänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan
syvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja
kieritteli maassa.

Jan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä.
Sitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos.

Siellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä
se vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho
ja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea
Jan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla
lännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta!
Ja jos niin käykin... ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani!
En tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen... jos niiksi
tulee... kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä
ilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans
Hollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä
toisempaa kieltä... jos asian on määrä mennä _sitä_ tietä!»

Kun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan
Jumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi
erinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan
pojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät
ylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko
hänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet
kauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla;
hän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan.

Jan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli
valmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli
pian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä.
Mielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta.
Viereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan
seuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä.

Nuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta
pojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja
virkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta:
»Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden,
jonka tila on vähän huolestuttava... mutta se paranee vähitellen.
Kaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa
Hampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän
omilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna
Hollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin
niillä muillakin laivoilla...»

Jan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin
ja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä
tyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja
kylmän odottavana.

Silloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat
paljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus,
ja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen.

Samassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa!
Valoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää
sanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat,
jotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee
lopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi
lyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat,
joilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten
on niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja
huonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.»

Pojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku.
Hän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on
sanottu minulle koulussa... leikkikentällä... jo kolme kertaa.»

Molemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja
tuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa.

»Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja
voitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden
kuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat.
Sinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten
hädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät
tekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat
saaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.»

Poika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä —
jotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on
varman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä
hieno kuin muutkin.»

Jan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt
hänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule
huomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän
Anna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla
täällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden
laivoilla.»

»Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei
minulle voida valehdella.»

»Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä
silmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä
tuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua... Kas, nyt
on matkalaukkusi auki... Nyt minä menen...» Ja kauniilla valkoisella
nenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen,
nimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja
punertavista hiuksistaan.

Hän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti
kojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi
iloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä
tiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan,
pahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan,
pahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on
hyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi
ihmisiksi! Katsos, _niin_ ovat asiat!»

Pursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin
sokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja
hän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No
sitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien
täytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai
heidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on
aina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä
Hans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla
mukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa,
sanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi
nyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen
pitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.»

Jan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin
vieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö
hukkuisin? Minä... Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen
hiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan
saakka. Kuoleman halkikin! Sen saa _Hän_ nähdä!»



KYMMENES LUKU.


Kapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua
laivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa;
mutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita
ajatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja
tyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata
molempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä
hurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen
vakava sysäys ajaisi syvyyteen.

Mutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä
oli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan
täytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy
tulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen?
Minä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen,
joka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole!
Se ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me
toivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!»

Päivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt
hyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti
ketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin
alle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet
reisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat
toisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa,
ikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä.

He keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha
Hollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen;
ja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia
Anna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten
tyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat
kuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna
Hollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja
koko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni
katkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan
saakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa
oli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla.

Kun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden
monenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut
taipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään,
ikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin,
pelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten
mielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän
salaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja
ruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä
ajalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja,
rappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa
vanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että
sielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa
tai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa:
neljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina,
tummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja
ravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin
avartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet
heltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat
kalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala
ei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa
tahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat.

Jan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen,
ja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna
Hollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen
kopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta.

Äkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän
näköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin
käytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi
ja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut
piirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko,
seinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat,
Kahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen
apostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin
vahvoina vartioina pyhäkön ääressä.

»Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini
ja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä
joskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy
kauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa
ja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui
viimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan.
Minä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen,
näin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät
kaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät
ikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti
siltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen
vaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin
hänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin
kävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että
tämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin
pyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten
ruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren.
Ja kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka
paikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja
kauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko
pakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien
vaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä
ihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi
horjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.»

Jan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen
kuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon
ihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin
varhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät
milloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy
kertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa
oikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?»

Poika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui
Keitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen:
»Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!... Tai kyllä, sentään. Kun me
molemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle:
'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä
te uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin
tulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä
hautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla
ja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan.
Välistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti,
aina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai
merestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He
istuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä
ja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita,
hiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän
saata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja
minun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen
muistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että
kaikki käy hyvin.»

Jan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi
huvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt,
sillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä,
että Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi
rohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee
yhtiöstä.’

Sellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä
mies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli
ollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä?

Sentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin
edestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa,
ihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia
asioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla
ja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen
sen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan
tapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna
Hollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti
hän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän
unistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on
vanhurskaille luvattu.

Niin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti,
vaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia.
Silloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli
miltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta.
Silloin tuli myrsky.

Aamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees.
Päivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa.
Silloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen
kintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset
säkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat
menemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla
tuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti
paikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden
tienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka
on Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt
kovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä.

Anna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan
hyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen
voimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa
merta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi
ristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit.
Koska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin
soturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei
ollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut,
vanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen
lyöntejä vastaan.

Kapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja,
jotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui
yhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä,
etukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut
olemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos
tästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun
olikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset,
luukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään
kestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä.

Vähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli
pursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa
vettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät
tähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää
voittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri
meri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui,
vaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista
venettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli
syrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi
meri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin
plokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja
hyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli.

Pursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi
epätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa,
kipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan,
Jan Guldt... eikä Hans Hollmann ole täällä.»

Jan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti
kiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita,
huusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä
hengissä!»

He ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta,
karkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen
koneistoa.

Jan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä,
totutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat
hikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja
ja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties
vielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän
puheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman
kielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja
sanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä.

He tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa.
Jan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä
hoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen
taa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan
myrskyä vastaan.

Mutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä
perää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla
tohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä
voimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi
keulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti
tuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja
makasi täysin avuttomana poikin merta.

Hän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia
paikalle.

Pieni poika tajusi ensinnä asiain tilan ja huusi hänelle; »Kone seisoo!»

Hän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan
ja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin
seuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla.
Meri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa.

Jan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen
ääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he
ruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle.

Käytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä
joutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat
tyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat
huutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy
meidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat
tarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet
hurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen.

Jan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien,
jotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja
joivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden
humalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken
ponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on
pursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin
kirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan
kapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi
jäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana
Jan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja
salavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään.

Silloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista
komentoa ja meni takaisin alas.

Hän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle,
missä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla
kasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He
kävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat
myrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua
hänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet
yhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina
täytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki
koettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he
valitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen
kuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä
koneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä
kunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja
oikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä.

Jan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa
takia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan
hän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää
toki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee
apua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!»

He työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen
väliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun
peitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.»

Mutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti
itseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä!
Menkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen!
Olen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!»

Hän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki
oven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat
ensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä
polvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin,
sanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa.
Vesi tirsui pitkin kajuutan permantoa.

Kun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi
täällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei
hän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja
tekikin sen.»

Jan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla
itsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan
levollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan!
Usko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin
päin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi
jännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja
näkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme
pursimiehen!»

Hän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin
urhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies
istui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti
päätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä?
Minkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!»

Jan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme
huku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän
täytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän
kolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä
ja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun;
en tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan
vangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme!
Ylös! Minä tiedän mitä minä sanon!»

Ja he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä
myöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota
poika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi,
näkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja
setelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla.
Suurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät
he ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen.

Lämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina
tähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä
ja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis,
talonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina,
aivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän
piteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä;
kuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää
pahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata
merta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin
kopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät
siinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen;
keskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi
komentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää;
kiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua
ja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni
olkapäistä, matruusien viereen.

He eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen
luukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui
ja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä
ja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt
sisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna
Hollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Yläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota
toverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen
tavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä,
kapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit
riensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi,
pidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen,
kuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi
palasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä
keskellä, tuijottaen merelle.

Jan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen
heristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa
silmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui
ja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan
kuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni.
Minä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä... minä
tahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän
ravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin
elein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja
tuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa
eteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt
menossa viimeinen laine. Tuossa...»

Anna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut
päästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden
alla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti.
Kädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla.

Jan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään
pursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä;
hän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni...
Aalto upotti hänet. Taas ylös... Mutta se oli sittenkin turhaa.
Tuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa
häntä. Mutta... hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei
saa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni
Guldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni!
Kautta kuoleman... Kautta ahtaan, tuskan portin...

Neljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni
tumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein
kynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen
kintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union
Castle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat.
Kauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä,
toinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista
sotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan
kuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki,
sivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa
uutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen
metrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan
alla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille.
Tähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin
kättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi
hänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan
koukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän
kätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt
olisivat levänneet.

Ei hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti
sadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen
rauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen.
Hän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin
huumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja
läähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka
vaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä
oli ottanut tehtäväkseen.

Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin
matkalla.



YHDESTOISTA LUKU.


Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa
myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana,
jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana
kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa
juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä
pursimies.

He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja
Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa
tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta
alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja
varustautuivat sen varalta.

Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle
ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli
eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli
sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla
maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee
ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa
hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta.
Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä
hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä
heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä
kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi
heidän edessään merestä.

Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella
tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla
peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä
kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä
kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat
miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä
kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen
ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa.
Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan.
Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä
kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu
vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus
jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla... Mutta kukapa
kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman
että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat
kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä
korpit yössä vaakkuvat.

He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla
ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina,
kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen
tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet
olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen
arpi, jossa oli neljä puolapuuta.

»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki
Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.

Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja
samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta
Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»

Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän
kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä
tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»

»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se
hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen
läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin
konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»

Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni
hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen
puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna,
nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä
sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille
oikeaan aikaan.»

Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä
lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte
piti tulla perille?»

»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.

Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti
hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja
meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja
Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando
Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme?
Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta
sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa,
ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä
uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että
osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja
kirottu kuolema tulee?»

Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut
espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä
siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja
pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään
milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli
hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä
niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä
minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat
ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten
enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata
ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta
tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä
katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella
mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen
kukoistavaa ja ihanaa.»

Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja
vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin
johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja
tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit
ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala
tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen
elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»

Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli
heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan
nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton?
Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä
syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä,
että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen
kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski
häntä puulla.

Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli
raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä.
Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän
ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään
lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus;
mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää
katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat
Hans Hollmannilla samalla kannalla.'

Ja he läksivät taasen matkaan.

Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat
sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen,
voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä
vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä,
kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja
kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui
suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi,
toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja
taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät
he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella,
nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin
poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä,
joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta
aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja
Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin
hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin.
Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa,
— kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina,
vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää
vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät
Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät
läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka
avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi
takapuutarhaan päin.

Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin
nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka
hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen
kanssaan.

Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole
teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut
perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen
äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan
kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin
äkkiä ja niin surkealla tavalla.»

Hans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti
ja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!»

Rouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä
että hän kuoli?»

Hans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut
minulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai
enkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat
nuorena. Ja usein merelläkin.»

Vanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän
koetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja
lujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin
koko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja
isännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko
satama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti
Hollmannit! Täytyi niin käydä!'... Meitä kiroovat kovin monet ihmiset,
kuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä
kuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme
takia koko menetetyn elämänsä ajan.»

Hans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo
kaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit
sentään olemme ovelaa väkeä.»

Rouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme
on polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi
tai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä
epämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi
siitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti
kasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti
nyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä
vihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä
kunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias...»

Hans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet
todella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa
tuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen.
Sinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa
maalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi
on pippuroituja ajatuksia.»

Vanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni
vieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin
nuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan,
että sinä ahdistit häntä tarjouksillasi...» Rouva katsoi häneen ja
läksi ulos.

Jan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans
Hollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että
Hans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on,
että pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla... senkin vanha juoppo...»
ja näpäytti sormiaan.

Silloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja
missä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen
vihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut
suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen.
Heidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti
olivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire
onkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun
pitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.'

Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät
aukenivat... ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan
kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet,
viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön,
jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes
he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta
paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.

Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin
rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului
vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut
kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.

Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä
nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden
voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi.
Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin,
kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä
tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa
menevät pirstaleiksi.»

Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen
käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua
alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut.
Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon.
Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin
merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa
ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa,
hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi
hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin
mukaan.»

Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti
ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan
niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.

Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään
Syltiin.

Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt!
Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit!
Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt... Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä
annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän
iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.

Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän
paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.

Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.

Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea
tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja
hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus
oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista
välinpitämättömyyttä.

Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi.
Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän
maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin
palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes
hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi
taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.

Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli
olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen
lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia
meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten
vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui
hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää.
Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti
saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen
navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla.
Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman
levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon
piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi
irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää
haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja
koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he
hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan
ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja
peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet
tuulenpuuskien lakattua.

Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he
hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti
likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski
keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle,
kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran,
muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien,
leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat
hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet
hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.

Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä,
arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin
hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja
otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä
kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli
valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön
peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä
iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa
puolesta.

Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla,
ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi
haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi.
Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä
pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan:
olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä
tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.

Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena
sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa
jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut
tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja
näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai
mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli
silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa
vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi
auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut
sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi
tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen,
nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja
läksi sitte sekin tiehensä.

Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat
puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi
erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla
kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen
pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja
häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään,
että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset
korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja
Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako
Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset
olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento
poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen
onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata,
sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa
hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina
vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin.
Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt
matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin
nakattuna, kivien keskellä?

Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi
hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen
tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut
edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia
ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat
kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä,
punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.

Samassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen
kulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat
kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän
äkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän
vieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään;
olihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin
kummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli
meneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän
tietänyt tätä suuntaa.

Vaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan
hänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan
kivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin
hyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli
kesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien
yhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja
antoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi
ja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen
sielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli
tekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen
miehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka
kohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen
nimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän
nimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä,
osoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa;
mutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja
laajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut
ilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen
ja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin,
eteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan
käyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja
Lontooseen.

Vaimo, joka ei muutoin suinkaan jäänyt neuvottomaksi eikä tuppisuuksi,
ei tietänyt mitä tehdä pidättääkseen häntä. Senverran hän ehti älytä,
että pani hänen päähänsä miesvainajansa vanhan villalakin, sitte hänen
täytyi päästää hänet menemään.

Pojat juoksivat äidin käskystä kokonaisen tunnin hänen perässään
ja pysähtyivät peloissaan aina kun pääsivät likemmä, mutta juosta
laputtivat taas, kun etäisyys suureni, huutamistaan huutaen, miten piti
kulkea. Päästyään viimeiselle tiehaaralle osoittivat he hänelle suurta
tietä ja viittasivat kauvas etäisyyteen. Kauniissa iltailmassa oli
hän virkistynyt senverran, että älysi poikien haluavan palata kotiin
ja että heitä nyt piti kiittää. Hän oikaisi kätensä heidän puoleensa
ja koetti sanoa heille toivovansa, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä
mitä hän oli kokenut — ja sitä sanoessaan ajatteli hän taasen tuota
hurjaa matkaa ja surkeita tietoja, joita se oli tuottanut hänelle ja
hänen tovereilleen —; mutta pojat väistyivät peloissaan ja karkasivat
tiehensä ja katosivat kuin nuoret varsat tomupilveen.

Niin tuli hän siis likimpään satamaan ja sieltä Brestiin. Matkalla
mainitsi hän aina vaan sen kaupungin nimen, jota kohti hän ponnisteli,
mutta hän ei mitenkään tietänyt, missä oli. Brestistä läksi hän
matruusina pienellä, likaisella kappaletavaralaivalla Plymouthiin. Kun
laivatoverit kysyivät mistä kaukaa hän tulee, vastasi hän äänellä,
jossa tuntui hänen toivottomien kokemustensa koko äärettömyys:
»Eteenpäin.» Kun he vielä ahdistivat häntä, katkaisi hän lyhyesti
heidän kysymyksensä, kuten ihminen tekee, joka näiden suurten
kokemusten perustuksella katsoo olevansa oikeutettu esiintymään
lyhyesti. Matkansa kahdeksantena päivänä saapui hän ilman, että oli
tarvinnut rahan kolikkoakaan, Lontooseen, sielullisesti täydelleen
penseässä, unentapaisessa tilassa koko menneisyyteen ja Anna Hollmannin
häviön edelliseen aikaan nähden. Tuon kolmen miehen matkan kova
elämys oli täyttänyt, vallannut ja kiduttanut loppuun koko hänen
sielunsa. Tämä matka huonoine kokemuksineen Jumalasta, oikeudesta ja
ihmissielusta hallitsi pimeänä ja suurena hänen sielussaan. Hänen
puheensa oli tyyntä ja tympeää, täyteläinen, kaunis sointu, joka ennen
kellonsoittona oli laulanut siinä, oli kadonnut.

Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän etsi vaan satamaa, josta
tapaisi matkaansa ottavan lastilaivan. Useilta laivoilta hän sai kysyä
turhaan, koskei hän voinut sanoa nimeään eikä syntyperäänsä ja koska
hän tympeän itsepintaisena ja jäykän määräävästi vaati perämiehen
paikkaa. Vihdoin viimein joutui hän valtavan suurelle, aution
näköiselle laivalle, joka kappaletavaralastissa meni Port Adelaideen
Australiaan, missä sen piti saada uusia määräyksiä.

He olisivat mielellään ottaneet hänet matruusiksi, mutta kun ei hän
voinut muistaa nimeään, kun ei hän tietänyt muuta kuin että hän tuli
Plymouthista ja kun ei hän yleensä voinut antaa itsestään minkäänlaisia
tietoja, tuotti se hankaluutta. Mutta ensimäinen perämies, urheilija,
joka oli koristanut hyttinsä seinän viidelläkymmenellä palkinnolla,
mitkä hän oli voittanut pitkin maailmaa, Lontoosta aina Singaporeen
ja Kapkaupungista aina San Fransiskoon asti — sanoi reippaimpaan
englantilaiseen tapaansa: »Mitäs me niistä, kapteeni? Pojalla on oiva
ryhti ja punertava tukka. Punatukkaiset ovat aina ikivanhaa rotua ja
heissä on vanhaa, pakananaikaista tulta. Katsokaa vaan noita kasvoja!»

Niin läksi Jan Guldt taasen matruusina Albertalla merille.

Miehistö piti hänestä ja heidän välinsä olivat hyvät. He kutsuivat
häntä »Tom Gingeriksi», kuten englantilaisen merimiehen on tapana
kutsua punatukkaisia, koska heidän värinsä muistuttaa keitetyn
inkiväärin väriä. Nimi huvitti heitä, muuten he vähät välittivät
oudosta tapauksesta. Ensimäinen perämies seurasi yhä suurella
mielenkiinnolla häntä, ja mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, kun hän
näki, että vieraalla oli hyvä koulusivistys ja että hän oli oiva
merimies.

Kolmen viikon perästä tapahtui, että kolmas perämies, joka jo
tullessaan laivaan oli kantanut ruumiissaan kovan taudin siementä,
kuoli. Silloin ehdotti ensimäinen perämies kapteenille, että he
ottaisivat vieraan kajuuttaan. Hän sanoi: »Kyllä hän sen ansaitsee,
kapteeni; sen minä takaan. Ja minä luulen, että me muutenkin teemme
hyvän työn. Mitä lieneekään mies raukka saanut kärsiä, kun koko
menneisyys on hävinnyt hänen mielestään!»

Niin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna
hän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta,
suoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla.



KOLMASTOISTA LUKU.


Harvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin
kulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen
mielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta
kauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko
maailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa
ajatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan
kaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja
pahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni
majan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa
siro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat
onnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä.
Hän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi
heidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei
tietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen.

Kun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä
penseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut,
syntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä,
jonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä
oli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin,
joku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän
hiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että
hän hukkuu ja eksyy sinne.

Vähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan
ja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin
hänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului
toinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän
raskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle
olisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa.

Mutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa
Canadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen
vilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen
mieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota
Saksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja
tuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin
sellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen
kauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka
luultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli
osakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta,
ja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja
vesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan,
jolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla
ryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa.

Jan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta
elämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan
vaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja
hurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois
siitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä
pastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi:
»Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti
hänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään
oli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään
ikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan.

Pastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt
suupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei
sydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon
luisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella
ollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa
kädellään tuolin selustaa... »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme
sitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta.

Pastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan
totutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai
hänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi
hiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat,
nimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on
mahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran
läpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle
painuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen
koko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja
kierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä:
»Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?»

»Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa.

»Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun
minä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä
oli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän
silmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän
katseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin
varmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi,
otsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean,
mahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän
on tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni
vailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä
mahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista,
että te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi
pitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi
pitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa
vastaan? Mitäs te siitä sanotte?»

Jan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte
avasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä
kämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun
kämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole
tietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun
me Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies
oli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin
hänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla
oikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden
itsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä
olin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja
kuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän
kohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat
tehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä
vanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja
kuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset
olivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän
varmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko
Syltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea
rähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti
kättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka
tyrkyttää hänelle rihkamiaan.

Pappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja
toiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan,
ovatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne,
todella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun,
jonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun
yläpuolella...»

»Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori.
Mutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen
pääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla
huivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät.

Pappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi
siitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä
sille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän
veti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka
luonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle:
'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia
ja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» —
ja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus
ainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne
ohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan
päätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle:
'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä
hyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten
sanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten
hänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua.

Jan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa,
nyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä
useampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi.

Hän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla
puheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman
herttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän
hiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli
leikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä
ilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka
saattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä
kasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut
mitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää
hyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen
suuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut.

Sellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen
eräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä,
nyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä.

Tehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen
menneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita
ymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska
hän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti
käsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko
laivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte
eräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa,
huomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska
tätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu.
Mutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa
kuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä
todenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt
jonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria.

Mutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn
peittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit
ja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään.

Silloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi
kulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti
sanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon,
joka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden
kesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui
pitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö
tovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä
paikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta
hän istui siellä turhaan.

Kun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen
ja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt
heloitti syksyn viimeisiä kultia.

Kului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli
seitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa
suhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä.
Silloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta.

Alberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison
satamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan
ja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen
Kosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään
huomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin
tutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut
sitä sen enempää.

Kun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä,
astui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin
samaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi
englanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä
ajalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä,
siellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi
hampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.»
Sen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui.

Mutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla
edestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen:
»Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan
Hampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui
hänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin,
aivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se
sitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän
kuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään,
paitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte,
krihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä.

Kolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen.
Hän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki
lakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen
täytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen
kerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan
kanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?»
Samassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta,
meni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää
ja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin
poika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko
hänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä
äkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin
työntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan
kapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa
liehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun
tytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se
hänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein
harmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella.

Tämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi
ruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä
mielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin.

Vihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu.

Alberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan
rikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään
Hampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle
Kanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki
erittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti;
vaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa.

He olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi
miestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan
pelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin
jonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen.

Hän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte
kuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian
mahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin
mustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli
kuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan
uudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja
samalla levottoman mielialan valtaan.

Illansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna
ristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi.

Kello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita,
jotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies,
suuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa
kävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä
mereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi
nähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan
yläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu
alas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli,
josta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti
häntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa.

Hän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen
ja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti
vieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän
siinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä
toksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai
yksitoista vuotta sitte hukkui täällä...» Nimen nieli jyrisevä aalto.
»Arveltiin... miehineen päivineen... Mutta... kolmas perämies... oli
nähnyt Syltillä... Keitumissa... kirkossa... Ajattele... koko yön hän
oli istunut siellä... Hän on kotoisin Blankenesestä... käynyt Altonan
merikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi... minkätähden hän
muuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen
oikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta
kertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.»

Hän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja
maa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa.

Samassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa
juureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan.
Silloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa.
Toinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä,
täyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin... kurjalla
laivalla... riehuvan raivon vallassa... Tällainen ilma tempasi minut
mereen... Ikuiset voimat, sanokaa minulle... Anna Hollmann!» parkaisi
hän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen.
»Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika!
Häviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä... kuoleman kidassa...»

Toinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat
kasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui
hänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä
menemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika...
Mutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa
alkoi valjeta päivä.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Sillaikaa oli pieni, hintelä Eva Gött eräänä päivänä yhdessä koko
paikkakunnan kanssa saanut kuulla, että Anna Hollmann Biscayassa
oli mennyt haaksirikkoon miehistöineen päivineen. Ei venettä, ei
köydenpätkää, ei rengasta, ei miestä, ei mitään oltu löydetty.

Hän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin
kauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät.
Senverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä,
meni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi
vuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin
lujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan,
ja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes
vaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä
hetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella,
ettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött,
seitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä
määräsi elämänsä kohtalon.

Suuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon
näköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja,
jotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia
miekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan
tunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari
suutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen
luonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi
kaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat
Kuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja
kirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja
kirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä,
siivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle
ja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut
vuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi
pitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää
tyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa
käyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja
puheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis
lyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen
punainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan
Guldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä
hengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten
ennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella
kaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja
oli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia.

Kolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli
yhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen
perämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli
kahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään
ollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän
vastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat
oivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä.

Karl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää
tytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa
rypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään.
Aikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän
jaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi
kysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan
käy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä?

Mutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine
silmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä
voi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin
suutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet
hänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin.

Vähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä
ja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin
viluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa
kukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin
nopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta
vähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan
Guldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta
kuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko
käytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin
pian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja
he puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella
kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle
valtatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi
yskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta,
souteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään
köyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja
kasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän
eleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä
vahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä
vahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja
miten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen
kaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen
rakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen
luonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita
lemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa.

Kun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi
eräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies,
jonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen
kierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä
päivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden
ääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään
hänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti
hän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa.
Sitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä
perämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä
täällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut
rahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn
veneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja
viskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen
jollakin Hollmannin laivalla?»

Tyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden
ääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys,
kun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli,
vieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän
suustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli
hänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään.

»Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta
sitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä,
Keitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan
kirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva
lumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin,
seurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä
olikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät
likemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin
selvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti
tunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että
käynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin
täällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt
vieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut
kertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja
kiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa...
koko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä
oli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä
ja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli
noussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut
vähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.»

Hetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen,
kädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin
mielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se
oli Jan Guldt?»

Perämies pudisti päätään ja sanoi: »Sitä en väitä. Hukkuihan hän
Anna Hollmannilla! Eivätkä kaikki merkit muutenkaan pidä paikkaansa.
Tiedättehän te, että Guldtin käynti oli ylpeä ja että hänen ryhdissään
ja äänessään oli vauhtia. Sitä ei ollut miehellä, joka käveli pastorin
rinnalla. Tämä käveli jäykkänä eikä hänen äänensä helissyt eikä soinut.»

Tyttö viipyi mykkänä paikoillaan, pää entistä enemmän painuksissa.
Hän ei saanut henkeään kulkemaan. Kipeä tuska ja pelko ryömi hänen
sydämestään ylös kurkkuun, niin että hänen kiireesti piti nielaista.
Mitä tuo mies olikaan sanonut? Että hän ehkä oli hengissä? Ettei hänen
käynnissään enään ollut entistä voitonvarmuutta? Ei ryhdissä entistä
vauhtia? Ettei ääni enään ollut entinen armas? Eikä kai ylpeyskään?
Eikä hurja suuttumus? Mutta eihän hän sitte enään ollutkaan Jan Guldt?
Mikä kauhea tuska tämä oli!

Perämies viipyi yhä paikoillaan, selittämistään selittäen, minkätähden
ei asianomainen sittenkään saattanut olla Jan Guldt. Mutta kun tyttö
näytti käyneen sekä mykäksi että kuuroksi, jätti hän hänet ja meni
seuraavaan taloon.

Ja senjälkeen eleli tyttö levottomassa, tuskallisessa epävarmuudessa.
Milloin hänessä leimahti salainen, kirkas ilo siitä, että Jan Guldt
ehkä on hengissä, milloin hän kuumalla tuskalla päätteli, että Jan
Guldt elää sellaisena jommoiseksi mies oli hänet kuvannut: vailla
kaikkea loistoa ja uljuutta. Milloin vaipui hän vanhaan, autuaalliseen
kuvitteluunsa, ettei Jan Guldt enään ole hengissä, mutta että hän on
hänen omansa.

Eräänä kirkkaana iltapäivänä lokakuussa sattui Karl Kröger, jolla jo
oli vaimo ja lapsia ja joka oli luotsina isänsä paikalla, tulemaan
siihen juuri kun tyttö seisoi porstuansa ovella tarkkaamassa ilmaa,
josta hän yhä vieläkin otti selkoa, vaikka hän enään ani harvoin
purjehti. Karl Kröger pysähtyi, nosti kätensä ja sanoi: »Ajatteleppas,
Eva! Koeta nyt ajatella mitä minä olen kuullut. Äskettäin toin ylös
Kosmos-yhtiön laivaa ja juttelen siinä sitte kapteenin kanssa, joka on
lapsuudentuttujani. Emme vuosikausiin olleet tavanneet. Äkkiä lyö hän
minua olalle ja sanoo: 'Ja nyt saat kuulla ihmeellisistä ihmeellisimmän
asian, mikä ihmiselle voi sattua!'»

Eva Gött laskeutui liidunvalkoisena istumaan kynnykselle, jolla hän oli
seisonut, sillä hänen jalkansa eivät enään kannattaneet, ja liikautti
kättään.

Karl Kröger tuijotti häneen suurin silmin ja kaikki hänen
itsetietoisuutensa meni menojaan. »Mikä on, Eva?» höpisi hän. »Enhän
minä vielä ole sanonut mitään ja sinä...»

Tyttö nieli muutaman kerran, sitte hän virkkoi kuin lapsi, joka oppii
puhumaan: »Kuule, Karl Kröger... Tiedätkö sinä mitä se nuori mies
kertoi, jolla on sukulaisia Keitumissa? Hän sanoi luulevansa, että oli
nähnyt hänet?»

Karl Kröger pelästyi kovasti, kun hän näin äkkiä ymmärsi, millä
kannalla Eva Göttin asiat olivat: että hän kaikkina näinä vuosina
oli rakastanut Jan Guldtia yli kaiken ja hänen tähtensä jäänyt
naimattomaksi. Hän pelästyi suuresti ja tankkasi hämääntyneenä
tulemaan: »Niin, se nuori mies, jolla on sukulaisia Keitumissa... Hän
laskee leikkiä, Eva. Tiedämmehän me, että hän on kuollut.»

Tyttö katsoi häneen, silmät luonnottomasti selällään ja sanoi: »Emme
ole olleet näkemässä, Karl Kröger, kun hänet haudattiin, ja ihmisetkö
toimittivat hautauksen vaiko meri... Mitä Kosmos-laivan kapteeni kertoi
Jan Guldtista?»

Karl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä
kumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä
käsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut
riemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen
kertoneen Jan Guldtista... Ihmiset puhuvat paljon!»

Tyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi:
»Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl;
kerro varsinkin minkä näköinen hän oli.»

»Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä
Jan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni
Anna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli
paras ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.'
’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä
koreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen
laivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle.
Minun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten
se on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni
perään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen...
tarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi,
nakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen:
jollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä
samaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka
kummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä,
kun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin
jäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin
suinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli
perään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet
koulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä
jonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset
joskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian
suuri’... Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut
merkille.»

Eva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa,
tuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?»

Karl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet
erehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja
ja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa
käyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai
kadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse
pirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä?
Sellaista on mahdoton kadottaa.»

»Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä
pelonalaisissa silmissään.

Karl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä,
että Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan:
'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva
Göttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että
on englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki...
Kuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias
tietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?»

Tyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto
jo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää.
Onnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti
päätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja
kankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka
oli hänen alituinen riemunsa.

Silloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään,
vaan läksi menemään.

Eva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä
sohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa
niin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö
kuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku
kulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän
liikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja
vanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt... miten
olet kaunis ja rohkea... sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet
tosin kuollut... mutta olit kerran minun... etkä katsonut kehenkään
toiseen... ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet
rakastamasta toisiaan... he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä
äänellä ja riitelevät... mutta me istumme vastapäätä toisiamme... ja
astumme toistemme ohi... ja katselemme toisiamme autuain silmin.’

Sitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja
hiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa.



VIIDESTOISTA LUKU.


Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen
länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi
aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin
talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit,
että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut
saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena
päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti
ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli
kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva,
Alberta Lontoosta, Elbeen.

Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi
komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran
kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni
alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti
kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä
olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta
aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan
puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin
mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle,
kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se
unohtui häneltä tekemättä.

Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti
valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata
kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl
Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan
jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies
kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on
Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu
vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.

Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun
mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena
omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla
maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja
tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä
kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi
häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä
olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja
katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.

Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun
hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut
olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen,
joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.

Mutta hänkään ei sanonut mitään.

He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja
purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien
kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä,
että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat
saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta
heidän kasvoihinsa.

Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa,
kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen
tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät
Eva Göttin talon kohdalle.

Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi
Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla
äänellä: »Sananen, luotsi.»

Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi
puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat
suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa
ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki
ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja
veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista
vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä,
pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.

Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan.
Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli
levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin
lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet
hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli
jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä
milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli
omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä,
kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa
tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut
rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut
jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat
päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli
tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan.
Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja
vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä
poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin
kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi,
joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen
suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä
hänen mielenhäiriönsä vuosia.

Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen
laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat
minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen
puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai
matkalla... en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen
horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä;
eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin
voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui
vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään
ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään
rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä
antaisin ihmisille puheenaihetta?»

Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea
kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä
olitkaan ennen... Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»

Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan
tähden... älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että
hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti
panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä
kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken
edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä
äänellä.

Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen
luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin
rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea
ystävyyttäkin.

Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä
kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet
minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan
luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun
käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne,
että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen
kohtaloistaan.»

Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja
tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.

       *       *       *       *       *

Hän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä
huolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat
viime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet
häntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja
nuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut
tässä, lähdet takaisin laivalle!’

       *       *       *       *       *

Sillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä
rohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina.
Samalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän
ryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut
kuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta,
vaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita
suortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla
makasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona.

       *       *       *       *       *

Sitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään
ja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse
katsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli
Jan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua,
mutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän
silmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan
unikuvaa ja astui sisään ovesta.

Tyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan
huoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa,
ja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin
hänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä
ja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’

Silloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva
Gött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut
häntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään.
Hän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella
kielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui
sielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen
ja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin
Eva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli,
jonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien
kanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan
Eva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna
Hollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan
pursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli
noussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa
oli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut
aalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja
herääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman
katkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin,
että kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta
hurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden
kumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni.
Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä
vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden
ihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta
tuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten
kunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta
minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala
antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi
nähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään.
Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta
kokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian
kovaksi... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät
yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa;
ja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät
he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan
kanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja
kaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy.
Tuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin
hänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit
ja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne
kaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme
varaan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin
uuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu
eikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista
astua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten
monet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat
tahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta
taudista.»

Viime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa,
kummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli
koettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla
ja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne
jonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin
käsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka
unennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin
kuollut.

Tyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet;
mutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti
huutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa
karannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan
Guldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei
ole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla
Jumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään;
tuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta
tuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin
purskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun
puhuja jo vaikeni.

Nähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita
kasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän
rakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi
saattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain
eteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki
tämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella
tavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän
taasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän
sittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot
olivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta
polvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten
kähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän
ja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja
katkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä
sitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa,
ja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan
kasvoivat kasvamistaan.

Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja
jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki
tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti
olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti
hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä
saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä
tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa
harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva
heräsi.

Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen
tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa
edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan
läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.

Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään,
varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta
vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet
pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta
osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle
kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko
oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia
rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan
itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan
ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia.
Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön
kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin
poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka
kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt
huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään
sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään
kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan
miehen kanssa?

Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi
sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän
lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut
siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen
elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä.
Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen
mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa
kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.



KUUDESTOISTA LUKU.


Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni.
Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis,
erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt
houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina,
kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse
Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena
mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille
ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään,
jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti
kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden
iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset
siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja
soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli
istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja
tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin
hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä
ihanuudessaan.

Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö
pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän
jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa
ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään
maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille.
Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle
retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen
painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut
kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle
retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla
sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän
puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää
liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja
kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli
kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa
oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan
oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen
silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että
tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä
käsillään.

Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen
autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva
säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin
oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä
miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja
totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.

Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos
hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei
hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin
kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset
elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä.
Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen
oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä
kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää
liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.

Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl
Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut,
nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä
Tyvenessä meressä.

Siitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta,
kylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui
kokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä,
kapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa
rannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti
liitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen
miehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli
lumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka
nyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla
yhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja
tässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi
hän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä
mies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen,
jotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine
poskineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena,
joka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä
putoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin
hoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anna Hollmannin häviö : Kertomus" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.