Title: Meren kasvojen edessä
Author: Mörne, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Meren kasvojen edessä" ***


MEREN KASVOJEN EDESSÄ

Kirj.

Arvid Mörne


Tekijän luvalla suomentanut

Uuno Kailas



Helsingissä,
Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

Gullkonan selällä
Vrakö
Uni
Kristoffer ja Henrika
Renata
Jäähyväiset
Epilogi



GULLKRONAN SELÄLLÄ


1.

— Pidä suunta valkoista kiviristiä kohti!

— Mikä on saaren nimi?

— Sama kuin selän: Gullkrona. [Gullkrona = Kultakruunu.]

— Gullkrona?

— Niin, se kuuluu omituiselta. Miten selittäisit sellaisen nimityksen?

— Selittäisin! Mitäpä hyödyttäisi nyhtää selityksin hajalle kaikkea
kaunista?

— Luulen, että nimen on aiheuttanut jokin kirjoitusvirhe, joka — —

— Sinä olet sietämätön paikannimenjohtoinesi. Minä sanon Gullkronan
selkä ja iloitsen siitä. Etkö voi kuulla, että nimi laulaa? Etkö voi
nähdä, että se loistaa?

— En, kautta Jupiterin, sitä en voi, etkä sinäkään, Kolumbus.

Vuoden pisin päivä alkoi vähitellen iltaantua. Luoteinen oli peräti
masentunut. Se puhalsi suoraan peränpuolelta, mutta jaksoi töin
tuskin täyttää puoliksi katetun purren korkeita purjeita, jotka oli
tiukoitettu kummallekin laidalle. Vanaveden kohiseva laahus jäi
peräsimen taakse suurin, välkkyvin kuplin ja mastonhuippuun sidotun
juhannuslehvän vihreä kuva murtuili aaltojen mutkikkaissa kuvastimissa
suojanpuolella.

Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus,
retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääret
ojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeen
jalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänen
riitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentä
ja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannella
maston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hän
näytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisine
silmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiä
kivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.

— Laskemmeko lahteen?

Pykälä ei vastannut.

— Onko tämä Gullkronan valkama?

Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.

— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä,
piru soikoon!

Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.

Pykälä laski ankkurin.

Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.

— Missä olemme?

— Voiko se kiinnostaa Klopstockia?

— Olin kuulevinani ketjujen kitinää.

— Häiritsikö se filosoofia?

— Missä olemme, kysyn minä!

— Lukekoon hän rauhassa Wertheriään! »Und Lotte sah gegen Himmel und
auf mich; ich sah ihr Auge thränenvoll, sie legte ihre Hand auf die
meinige, und sagte: Klopstock!»

— Olet inhottava, Kolumbus!

— Olen tuskastunut Pykälään.

— Ja purat sisuasi muihin.

— Kestä se tyynesti, kultaseni! Olemme Gullkronan valkamassa ja nyt me
juomme! Avaa muutamia punssipulloja, hae esiin sokeria ja sitruunia,
herätä Kevätesikko ja käske hänen sekoittaa kelpo malja! Ja katso
tarkoin, miten hän menettelee, niin opit kerrankin jotain hyödyllistä!
Geschwind, kultaseni!

Kolumbus otti esiin tupakkakukkaron ja täytti englantilaisen
merenvahapiippunsa. Sitten hän etsi käsiinsä tulukset, iski teräksen
piikiveä vasten, sytytti taulan ja sai tulta piippuunsa.

Pykälä kääri kokoon keula- ja viistopurjeen. Kolumbus kävi käsiksi
isoonpurjeeseen. Saatuaan työnsä valmiiksi Pykälä laskeutui
peränpuolelle auttamaan toveriaan. Kolumbus katseli häntä alta
kulmiensa hänen siinä ääneti ja jurona kähmiessään sidenuorien
selvittelyssä.

— Täytyykö sinun välttämättä laittautua kummituksen näköiseksi noita
surkeita kakkuloita käyttämällä? Sinä muistutat pöllöä.

— Parempi muistuttaa Minervan viisasta lintua kuin olla erään tietyn
löytäjän näköinen.

— Va-i niin! Mitä linnunnäkoä sinä siinä herrassa huomaat?

— Hän tuo minun mieleeni korppikotkan.

Nämä olivat ensimmäiset kiivaat sanat, mitkä Kolumbuksen oli onnistunut
pusertaa täsmällisen Pykälän suusta. Hän sai heti kyliänsä torailusta.

— Kuuleppas, Pykälä, Bengt Rabbe, miksi me oikeastaan kinastelemme?

— En siedä sitä, että joka toinen lauseeni keskeytetään. Ja sitäpaitsi
alan väsyä sinun kehnoon purjehdustaitoosi.

— No, lupaan tehdä parannuksen.

— Annahan minun sanoa sinulle pari asiaa, Kristoffer! Sinua sanotaan
Kolumbukseksi, mutta sinä purjehdit kuin maamarriainen, etkä ota oppia
varteen sitä saadessasi. Purjehtiminen, näetkös, merkitsee sitä, että
pidät silmät ja korvat auki etkä jätä huomaamatta vähäpätöisintäkään
yksityisseikkaa, mutta et liioin takerru mihinkään yksityiskohtaan.
Se vaatii ennen kaikkea perinpohjaisuutta. Muuten se muuttuu
hutiloimiseksi — vaaralliseksi hutiloimiseksi.

— Olet oikeassa, Bengt Rabbe! Minä koetan tehdä parannuksen. — Oliko
jotain muutakin?

— Oli kyllä — paljonkin!

— Tässä keväällä kerran lupasitkin, muistathan sen, antaa minulle
perinpohjaisen läksytyksen. Anna sen nyt tulla!

— Mitä sinä haluaisit minun sanovan? Sinä olet kiihkeä luonne,
Kristoffer, tulisielu, oikea runoilija. Mutta sinulta puuttuu
suhteellisuudentajua. Sinä sekoitat hullulla tavalla runon ja elämän.
Olet mielestäni samalla kertaa voimakas ja heikko: oikullinen ja
puuskikas kuin luodetuuli, mutta vailla kestävyyttä.

— Arvelet, että en olisi uskollinen!

— Ystävyyteesi minä luotan.

— Mutta et luota minuun rakkaudessa?

— Ehkäpä en.

— Uskoin sinulle eilen, että en ole koskaan rakastanutkaan, ja se on
totta.

— Kuinka voit sanoa mitään noin todellisuudenvastaista?

— Tiedän sen.

Kareilta ja kalliorannoilta kuuluva aaltojen kohina täytti ilman
saaristomeren kuvaamattomilla säveljaksoilla. Lokit liitelivät kirkuen
purren ympärillä. Tiirat kiertelivät pehmein kaarroksin pienen,
punakukkaisen hiekkasärkän yläpuolella ja syöksyivät läiskähtäen alas
kimmeltäviin hyökyihin.

Kristoffer istuutui perämiehen tuhdolle toverin viereen ja pani kätensä
hänen olalleen.

— Niin, tiedän sen, veli.

— Mistä lähtien, Kristoffer?

— Muutamasta eilispäivän määrätystä hetkestä asti.

— Kerrohan!

— Kerron alusta pitäen.

Me soudimme Aurajokea alas. Synkkä matka! Sinä istuit jurona peräsimen
ääressä, Kevätesikon kirkkaat silmät olivat kyynelissä ja pikku
Klopstock itki. — —

— Voi, Kristoffer, hävitetyn Turkumme näkeminen ei ole koskaan ennen
niin koskenut sydämeeni! Olin vähällä itkeä, minäkin, noita palaneita
tontteja, noita jäljellejääneitä surkeita savupiippuja, noita
hiiltyneitä, vanhoja pihapuita, jotka eivät enää koskaan viheriöi.

— Minäkin vuodatin eilen kyyneleitä, se minun täytyy tunnustaa sinulle.

Varhain aamulla seisoin suuren Porthanin haudalla. Edessäni kohosivat
hävitetyn tuomiokirkkomme nokiset muurit, takanani oli kaupunki sorana
ja tuhkana. Ja minä ajattelin sitä kaikkea, mikä oli ollut.

»Onneton syyskuukausi rangaistuksen vuonna 1827», puhelin väristen
itsekseni, »niin kauan kuin elän, olen muistava tulenloimun
yötaivaallasi. Sinä tuhosit iloisen nuoruutemme. Suomen Alma Mater on
kuollut; tuhka tupruaa sen hävitetyn linnan, vanhan kotimme, vaiheilla.
Ylioppiiasaikamme ei palaa koskaan! Ei koskaan! Minä tahdonkin lähteä
pois tältä kuoleman seudulta ja suunnata kulkuni yli selkien ja etsiä
itselleni olinpaikan jostakin etäisestä saaresta, missä meri kohisee ja
myrsky laulaa.»

— Sinä teit nopean päätöksen, Kristoffer!

— Niin tein. Ja me lähdimme purjehtimaan, jumalan kiitos. Linnanselkä
otti meidät vastaan keinuvin mastoin ja liehuvin viirein, linna
silmäili ystävällisesti alas meihin niinkuin kunnianarvoisa esi-isä
katselee jälkeläiseensä, ja sitten jäimme hetkiseksi tuulensuojaan
Ruissalon luokse — —

— Mikä sinusta oli varsin mieluista, uskallan otaksua.

— Ei, ei sillä lailla kuin sinä arvelet.

— Muisto elää, Kristoffer, ja toivo — —

— En voi enää sietää niitä paikkoja! Sinä kuulet sen nyt: en ole enää
koskaan näkevä häntä! En tahdo sitä.

— Sanotko tätä uskollisuudeksi?

— Ruissalossa viheriöitsi tammimetsä, ja meidän rakas rantapolkumme
pujottelihen siellä ryhmyisten runkojen lomitse. Mutta hän oli poissa
— niin sydämelle kuin katseellekin. Suljin silmäni koettaen nostattaa
hänen kuvaansa sieluni nähtäväksi. Mutta en nähnyt mitään. Ja silloin
ymmärsin, että en ollut koskaan rakastanut häntä, vaikka kerran
lupasinkin hänelle uskollisuutta valoin ja sormuksin.

— Kristoffer!

Bengt Rabbe hypähti pystyyn. Kristoffer oli vetänyt sormestaan ohuen
kultasormuksen, jota hän piti vasemmassa kädessään. Hän kurotti kätensä
veneen reunan yli. Kapeat, eloisat kasvot olivat kalpeat ja käsi vapisi.

— Kristoffer, sinä teet itsesi onnettomaksi! Ellet enää rakasta
kihlattuasi, niin lähetä tunnusmerkki takaisin hänelle!

Bengt Rabben puhuessa pudotti Kristoffer sormuksen. Se syöksähti alas
sinivihreään syvyyteen kuin pieni kullanvärinen vesihyönteinen.

— Voi, Kristoffer! Menettelit epäjalosti! Se on onnettomuudeksi, saatpa
nähdä!

— Minun täytyi tehdä niin. Kuule minua ja tuomitse sitten! Puhukaamme
rauhallisesti! Minä kerron edelleen.

— Mitä tässä on enää sanottavaa?

— Kas, me kuljimme Ruissalon ohi ja luovimme räiskyvässä
lounaistuulessa Airiston selälle. Silloin sinä, Rabbe, jätit peräsimen
ja jalusnuoran minun käsiini ja opetit minua ohjaamaan purtta. Aluksi
pidimme me molemmat kiinni peräsimen varresta, sinun kätesi ohjasi,
minun seurasi tahdottomasti mukana. Mutta äkkiä sinä hellitit otteesi,
hypähdit tähystyspaikallesi etukannelle, käännyit ympäri ja huusit:

Purjehdi, Kolumbus!

Tiedä, että kun jätit peräsimen minun käsiini, solui purjehtimisen
hekuma kuin kiitävä, ihmeellisesti vilvoittava virta hermoihini. Heti
sen jälkeen tein minä väärän ohjausliikkeen, sain vettä veneeseen, se
kasteli sinut, ja sinä riitelit hutiloimiseni vuoksi, mutta suolainen
pärske tuntui kasvoillani suloiselta hyväilyltä. Entisyys oli kuolleena
selkäni takana. Tulevaisuus kohosi kangastellen silmien eteen niinkuin
vihannat saaret aaltoilevalla taivaanrannalla.

Olin saanut kasteen. Meri kastoi minut. Olin kasvanut irti
entisyydestäni niinkuin perhonen kotelosta. Meren vapaa maailma avautui
katseelleni.

— Mutta — Kristoffer — älä suutu, jos sanon: et sinä kykene tulemaan
toimeen siinä maailmassa. Mitä oikeastaan tarkoitat meren vapaalla
maailmalla? Kun purjehditaan, niin ei olla laisinkaan vapaita
siinä mielessä kuin sinä ajattelet. Merenkulku ei ole suinkaan
mielikuvitustoimintaa.

Kristoffer istui kyyrysissään parraslaudoilla. Hän tarttui käsin
otsaansa ja katsoi avuttomasti Rabbeen:

— Luuletko minun koskaan oppivan purjehtimaan?

— Oh, kyllä sinä voit hyvinkin perehtyä siihen, sikäli kuin se on
opittavissa.

— Yhdentekevää, Rabbe! Haluan purjehtia niin kauan kuin kesää
riittää, ja elokuussa lähden jonkun kalastajan kanssa merelle
laskemaan hailiverkkoja. Siinä työsuunnitelmani! Sinä aiot laatia
taloudellis-maantieteellisen kuvauksen saaristosta, Kevätesikko
kuivattaa kaksisataa siemenkasvia ja viisikymmentä itiökasvia,
ja Klopstock istuu kajuutassa tutkistellen sumuisia saksalaisia
lyyrikoita. Mutta minä en jaksa laskea kukkien hedeponsia enkä saarten
taloja. Aion sen sijaan elellä talonpoikien parissa, milloin siellä,
milloin täällä.

— Siihen me kaikki suostumme.

— Vihdoinkin viisas sana, Pykälä! Tiedätkö, joka kerta kuin purjehdimme
tuollaisen pienen, punaisen, valkonurkkaisen saaristolaismökin ohi,
minut valtaa haikea halu hypätä maihin ja jäädä päiväksi tai pariksi
katsomaan, millaista elämää siinä tuvassa mahdettaneen elää.

Kristofferin kasvot elehtivät niinkuin kirkas vesi tuulen sitä
poimutellessa. Rabbe tahtoi vastata jotakin, mutta samassa sukelsivat
Klopstockin pienet, pyöreät kasvot jälleen esiin kajuutan ovesta.
Ystävien keskustelu taukosi.

Klopstock asetti perämiehen tuhdolle kolme hopeapikaria. Kristoffer
kävi pitkäkseen peräkannelle, vihelteli jotakin merimiessävelmää kerran
toisensa perästä, ikäänkuin olisi muistutellut sitä, ja sitten hän
alkoi kirjoittaa pieneen, punaiseen muistikirjaan.

— Kolumbus runoilee!

— Vaiti, Klopstock!

Kajuutassa lauloi täyteläinen, kirkas tenori:

    On viiniä. Ja muusta viis,
    mä käännän muulle selän.
    Kun viinivirta tulvii siis,
    mä kuninkaana elän.
    Mies autuas, kun veressään,
    hei, rypälneste laukkaa,
    siis poika täyttää maljan tään
    ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Kevätesikko astui ulos kajuutasta peränpuolelle.

Hänen kasvonsa olivat punakat ja leppoisat ja loistivat aurinkoisen
mielen hilpeyttä. Kultasankaisten silmälasien takana hymyili
poikamaisen hilpeä silmäpari. Sininen lippalakki oli työnnetty
takaraivolle, ja hänen leveälle, kauniille otsalleen kähertyi vaaleita
hiussuortuvia kullalta vivahtavana seppelenä. Toinen ruskettunut
koura puristi täpötäyttä pikaria, toinen hoiteli hopeakauhaa,
maljansekoittajan muhkeaa työkalua.

— Mihin kerto jäi, pojat?

Pykälä ja Klopstock yhtyivät lauluun, ja Kevätesikko löi tahtia
kauhalla:

    Mies autuas, kun veressään,
    hei, rypälneste laukkaa,
    siis poika täyttää maljan tään
    ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Klopstock pujahti alas kajuuttaan vikkelästi kuin pieni sisilisko ja
ryömi taas ulos kantaen tuoksuvaa, sakeaa, tummaa juomaa valtavassa
savimaljakossa, joka oli somistettu ruosteenruskealle pohjalle
maalatuin vihrein koristekuvioin. Kevätesikko liikuskeli maljakon
ympärillä, ammensi kullekin ja lauloi, niin että saaren kallioiset
rannat raikuivat:

    Ei murhe mieltä paina, ei:
    kas, viiniin tuska hukkuu.
    Juon siksi, kunnes poika, hei,
    Bakkuksen syliin nukkuu.
    Ja aamutuimaan, katsokaas,
    jos päässä sepät paukkaa,
    niin malja täyteen, poika taas
    jo naukkaa, naukkaa, naukkaa.
    — — — — — — — — — —

— Ojenna Kolumbukselle pikari.

— Kolumbus on sepittänyt runon.

— Anna kuulua!

Aurinko oli vaipumaisillaan luoteisen taivaanrannan korkeavuoristen
saarien taakse. Valkoinen pursi keinui pehmeissä mainingeissa. Kolumbus
seisoi peräkannella pikari kädessä ja luki ulkomuistista:

    Kas, kukat kutsuu, lehdet kastehin
    ja lehdot ruusuaartein salaisin.
    Mut, meri raivokas ja rannaton,
    sun aaltos tenho ihmeellinen on.

    Ah, niityt tuoksuu, purot solisee
    ja immet luhdeissansa vuottelee.
    Mut laulain rientelemme ohi vaan,
    oi meri, luokses, sua kohtaamaan!

    Ja ranta jää. Sen kuvat lempeät
    taa purjehtijan hiljaa häipyvät.
    Kuin aurinko ja taivas kimmeltäin
    vie meidät, meri; elämäämme päin!

Kolumbus kömpi alas peränpuolelle ja istuutui Pykälän viereen.
Kevätesikko joi maljan pohjaan pikku Klopstockin kanssa, veti tämän
taskusta jonkin kirjan ja alkoi selailla sitä. Hän myhäili löytäessään
kuivatun ruusunlehden ja samalta aukeamalta ystävänsä mielifilosoofien
ajatuksia. Hän selaili edelleen: uusia ruusunlehtiä, valkoisia,
helakanpunaisia, keltaisia, tummanpunaisia.

Ihmeellinen auringonlaskun hiljaisuus asusti peninkulmia laajan selän
yllä. Maininkien kohina imeytyi siihen. Kurmitsan alakuloinen laulu
vaikeni ikäänkuin sävelet olisivat säikkyneet tyhjiä, äänettömiä
aavoja. Ystävysten mielet valtasi äkkiä tunto muukalaisuudesta täällä
saariston autiudessa.

— Mikä on tuo kaunis kirja? kysyi Pykälä, jota pitkällinen äänettömyys
oli alkanut vaivata.

— Novaliksen Heinrich von Ofterdingen.

— Mitä se käsittelee, Klopstock?

— Kaiken olevaisen yhteyttä.

— Ylimalkaisesti sanottu.

— En voi esittää sen perusajatusta muulla tavoin. Mikäli et pidä
parempana, että sanon: jumaluutta.

— Maljasi, pikku teoloogi, puuttui Kolumbus hymyillen puheeseen.
Heinrich von Ofterdingen käsittelee ennen kaikkea salaperäistä
runotaidetta, jonka taikakuvastimessa asiain merkitykset iäti
vaihtelevat, uneksitusta tulee todellisuus ja todellisesta uni,
ikuisesta ajallinen ja ajallisesta ikuinen.

— Ja mykkä saa äänen: kivet, ruohot, puut, vuoret, tähdet. —

— Sinä rakastat Novalistasi. Maljasi, Markus!

— Katsokaas, sinä olet oppinut minun nimeni! Maljasi, Kristoffer!

— Hiljaa!

Kevätesikko nousi seisomaan.

— Kuulkaa!

— Mikä ääni se on? kuiskasi Klopstock Pykälälle.

— Kalkas huutaa.

— Mikä lintu se on?

— Koirashaahka, tietääkseni!

— Tosiaankin kummallista, että se laulaa näin myöhään kesällä!

Aurinko säteili sinimustan tornin alta, jonka pilvet olivat rakentaneet
luoteiselle taivaalle. Se ampui Gullkronan selän yli viimeisen
kimppunsa hohtavia nuoliaan ja vaipui sitten saaristomereen jonkun
etäisen saaren jyrkkien kallioiden taakse. Hulmuava väriloisto levisi
nopeasti yli koko taivaanlaen. Selkä vivahteli tumman burgundilaisen
väreissä, ja kaukaa punaisesta maininkien kuohusta kuului huutoja,
äänekkäitä, houkuttelevia, alakuloisia, ikäänkuin niissä olisi elänyt
ihmiskaipaus:

A-oo! A-oo! A-oo!

— Miten paljon niitä onkaan, ihmetteli Klopstock.

— Koirashaahkat keräytyvät nyt parviin, selitti Kevätesikko. Ja pian
ne suuntaavat kulkunsa etelää kohden, kauas, kauas Itämeren yli
Saksan hiekkasärkille ja Tanskan salmiin, jättäen naaraat ja poikaset
Gullkronan selälle.

Punainen hohde sammui. Tuulenpuuska kulki veden yli saattaen purren
liikkeeseen ja kääntäen Heinrich von Ofterdingenin lehteä.

— Mitä tekemistä sinulla on täällä, tuuli! kivahti hartaudessaan
häiritty Klopstock.

— Tuuli kääntyy vastapäivään, mietiskeli Pykälä. Ja tuolla nousee
Baabelin torni; saa nähdä, tuleeko ilmanmuutos.

Mutta tuulenpuuska asettui jälleen. Ja päivän suuri soihtu oli tuskin
ennättänyt sammua kaukaisen vuorenhuipun taakse, kun jo samalla
paikalla loimusi uljas nuotio.

— Mutta katsokaas, aurinkohan palaa takaisin! huudahti Klopstock
tyhjentäen kymmenennen maljansa.

— Tuo aurinko on ihmiskäsien sytyttämä ja sitä nimitetään
juhannuskokoksi, neuvoi Kevätesikko.

— Komea roihu! Se leimuaa kuin vainovalkea, niinkuin vartiotuli
sodassa, riemuitsi Kolumbus.

— Se palaakin Nauvossa eräällä vartiovuorella, jonka nimi on Voirasia,
lausui Pykälä.

— Katsokaa, tuolla koillisessa palaa toinen tuli!

— Se liikkuu eteenpäin.

— Se palaa lautalla.

— Paraisten vesillä, päätteli Pykälä.

— Ja tuolla vielä yksi!

Pykälän kuulu paikallisvaisto pantiin todelliselle koetukselle.

— Antakaas, kun katson, tuumi hän ottaen silmälasit päästään.
Etelä-lounaiseen Gullkronasta! Siis Kirkkosalmenluodolla Kemiön
seurakunnassa.

Mutta toverit eivät kuulleet tätä viimeistä todistusta Pykälän
maantieteellisistä tiedoista. He nostivat ankkurin. Alkoivat soutaa
rantaa kohden ja törmäsivät karille.

Kevätesikko ja Klopstock ponnistelivat kumpikin airoineen irrottaakseen
purren, Pykälä seisoi peräsimessä.

— Missä on Kolumbus?

Ei vastausta.

— Herran nimessä, mitä olette tehneet Kolumbukselle?

— Kolumbus! Kolumbus! huutelivat toverukset yhteen ääneen.

— Täällä! kajahti niemeltä ääni.

Kolumbus oli riisunut vaatteet yltään, uinut maihin ja ryhtynyt
keräämään risuja juhannuskokkoa varten. Hän repi irti aikoja sitten
kaatuneiden ja lahonneiden mäntyjen juurimyhkyröitä. Hän löysi
hiiltyneitä kekäleitä muutamasta louhikosta, missä joskus oli
palanut rantatuli. Toverit tulivat raahaten mukanaan kuivia kuusia,
joita Pykälä oli kaatanut venekirveellä. Pian kohosikin autiolle
niemenkärjelle kokko, ja ylimmäinen puunlatvus upeili pari miehenmittaa
korkealla. Liekit kiitivät sihisten ja sähisten eteenpäin tuon hauraan
rakennelman sisustassa, työnsivät vihaisia, punaisia kieliään esiin
kuusenhakojen muodostamien rätisevien seinien läpi ja kiemurtelivat
kähisten ylös runkoja pitkin.

Kolumbus kiskoi ranta-ahteesta kuivia katajapehkoja ja työnsi ne
aukkokohtiin. Tuli loi heleänpunaista hohdettaan hänen valkoiselle
iholleen ja mustalle tukalleen.

Hän tuli toverien luokse, jotka olivat leiriytyneet kokon lähistölle.

— Tässä ovat vaatteesi.

— Kiitos, minä menen pian uudelleen mereen. Olen nokeentunut
rantasaaliistani.

Hän kietoutui peitteeseen, jonka toimekas Pykälä oli ottanut mukaan.

— Syö ja juo sitten lämpimiksesi!

Pykälä ojensi hänelle tuoreella, voimakkaalla maalaisjuustolla
päällystetyn hapanleipävoileivän.

Kevätesikon viinataskumatti kiersi miehestä mieheen. Mutta kokossa
lauloi tuli juhannusyön korkeaa veisua ja yhtäkkiä se otti vauhtia
suihkuttaen pilviä kohden ikäänkuin loistavan jättiläismainingin.
Punainen kajo kierteli hiljaisilla rannoilla ja tyynillä vesillä,
kipinät tanhusivat joka taholla tummansinisessä hämyssä.

Nuo kolme vierasta kokkoa paloivat vielä kukin tahollaan. Suuri
yksinäisyys ei enää painanut mieltä. Tuntui siltä kuin olisivat
hajallaan olevat pienet ihmisparvet tulleet lähemmäksi toisiaan ja
viittoilleet toisilleen palvellen yhdessä valon ja elämän voimia.

Jonkun aluksen varjokuva sukelsi äkkiä tulen valopiiriin. Kevätesikko
huomasi sen ensimmäisenä ja nykäisi Klopstockia käsivarresta.

— Näetkö, Kaaron tulee lauttoineen.

— Miksi juuri Kaaron?

— Siksi että hän soutaa äänettömästi. Ja miten voit selittää sen,
että hän on useita minuutteja puurtanut eteenpäin silmänkantamissa,
kenenkään sittenkään huomaamatta sitä.

— Yksinäinen soutaja ja raskas lasti, päätteli Pykälä.

— Me kutsumme ukon ryypylle, ehdotti Kolumbus.

Pankaa lauluksi, pojat:

    Kuulkaapa pojat Bohusläänin,
    teill’ on pelkkää kahvii,
    paloviinaa, paloviinaa
    Ruotsin kaarti latkii,
    kiittää saa näin makeaa,
    kalossit jalass’ on mukavaa,
    kiittää saa näin makeaa,
    mars, sekä parempi tahti!

Alus liukui eteenpäin äänettömin aironvedoin ja hitaasti kuin etana.

    Paloviinaa, paloviinaa,
    mars, sekä parempi tahti!

Ei kuulunut mitään vastausta. Veneen masto ja kumarassa istuvan
soutajan varjokuva hahmottui selvästi heikkenevässä tulenkajossa.

— Tännepäin! huusi Kevätesikko.

— Tännepäin! tännepäin! luikkasi Kolumbus.

— Tännepäin! yhtyi pikku Klopstock huutamaan ja kahlasi rantaveteen.

— Tännepäin, ruokki, tännepäin! kaikui Pykälän mörybasso.

— Tännepäin, ruokki, toisti Klopstock. Hän ei tietänyt, mitä ruokki
merkitsi, mutta otaksui sen joksikin murteelliseksi kohteliaisuudeksi.

Mutta alus mateli äänettömästi eteenpäin.

— Tuon laita ei ole oikein.

— Se on Ahti.

— Neptunus.

— Kaaron.

— Laittaudu maihin, Klopstock, ja viskaa kokkoon uutta polttopuuta!

Kolumbus oli heittänyt peitteen yltään ja kahlasi pikku teoloogin ohi.
Vesi ylti hänen lantioihinsa.

— Menetkö nyt taas uimaan?

— Minä uin Kaaronin luokse ja kutsun hänet voileiville ja ryypyille.

Kolumbus kahlasi eteenpäin tuota salaperäistä alusta kohden. Klopstock
totteli: riutuva kokko sai eloa ja pian väräjöi tulenvako taas selän
yllä, jonka punavärisistä mainingeista uimarin päälaki toisinaan kohosi
näkyviin niinkuin musta hylkeenpää. Mutta äkisti kajo kalpeni, liekit
hupenivat, kekäleet luhistuivat kokoon. Ei ollut mitään, millä pitää
tulta vireillä. Nuo kolme ylioppilasta juoksivat kilvan metsän läpi.

— Miksi me juoksemme?

— Kysy Pykälältä!

— Miksi sinä livistät niin vimmatusti? läähätti Kevätesikko.

— Siksi että pelkään Kolumbuksen joutuvan vaaraan.

— Mitä me voimme tehdä?

— Lähteä pursinemme liikkeelle.

He kulkivat sauvomalla matalikkojen lomitse, pääsivät vihdoin selville
vesille ja alkoivat soutaa molemmilla avopareilla. Kulku suunnattiin
vierasta alusta kohden.

— Pidä kokkaa maamerkkinä, hän komensi.

Seuraavana hetkenä kiiri hirveä ulina veden yli. Se kuulosti
kauhunhuudolta, se oli kuin jonkin suuren eläimen parahdus
kuolemanhädässä.

Nuo kolme purressaolijaa vaikenivat. Heidän kasvonsa valahtivat
kuolonkalpeiksi, heidän sydämensä pamppaili, heidän lihaksensa
jännittyivät äärimmilleen. Aironlavat taipuivat vedessä, keulan
ympärillä kohisi, raskas pursi eteni sellaista vauhtia kuin se olisi
kulkenut purjein pienoisessa tuulenpuuskassa.

Kolumbus oli sillävälin uinut selälle hiljalleen. Asiallahan ei
ollut kiirettä. Hän kääntyi selälleen levätäkseen ja nauttiakseen
hulmuavan kokon ja sinisen yön värisoinnuista. Mutta lopulta alkoi
vilu nipistellä ihoa, niin karaistunut kuin hän olikin. Hän pyrki nyt
eteenpäin voimiensa takaa, oli pian verkalleen etenevän päämääränsä
lähettyvillä ja pysähtyi vettä polkemaan koettaen samalla ottaa selvää
asemasta.

Vieras alus oli kömpelö verkkovene, jonka takimmainen masto oli
irrotettu. Keulassa istui soutaja: kyttyräselkäinen ukko, vanhojen
puuleikkausten Kaaronia suuresti muistuttava. Kolumbus päätteli vain
hahmosta. Kasvoista hän ei tietenkään saanut mitään käsitystä. Mutta
mitähän vanhus mahtoikaan kuljettaa? Kolumbus oli aistivinaan tuoreiden
kuusenhavujen tuoksua. Se tuntui jollakin tavoin vastenmieliseltä.

— Kaaron on laatinut lastinsa ylle kuusenhavukatoksen. Se suojaa
auringolta.

Hän päästi kaikuvan hoi-huudon ja ui lähemmäksi.

Ukko lakkasi soutamasta. Hän nousi seisomaan veneensä keulassa.
Kolumbus kuuli hänen puhelevan itsekseen marisevalla äänellä. Se oli
niinkuin katkismuksenlukua: loppumaton, keskeytymätön ladelma sanoja.
Kolumbus ui vieläkin lähemmäksi ja huusi. Vanhus tarttui airoon.
Kolumbus huusi vielä kerran. Vanhus kohotti airon lyödäkseen. Mutta ei
Kolumbusta kohden, vaan veneen peräpuoleen.

— Sinä mahtanet olla kuuro, arveli Kolumbus. Sinä vain jollakin tavoin
aavistat äänen. Mutta mitä pahuusta sinä vainuat omassa veneessäsi,
sen sijaan että katsoisit tänne tai ainakin silmäilisit eri tahoille
ympärillesi.

Kolumbus oli nyt aivan lähellä veneen reunaa. Vanhus seisoi
liikahtamatta airollaan perään päin uhaten ja ehtimistään mumisten:
Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus
Kristus Vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä ylös
kuolleista, maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman
— —.

— Laiva hoi!

Airo suhahti ilman halki kuin keihäs ja iski veteen aivan sukeltavan
Kolumbuksen kohdalla. Hän ei itsekään jälkeenpäin ymmärtänyt, miten
hän oikeastaan oli voinut pelastua. Lyöntiin nähden hän oli ollut
varuillaan, mutta tuo eläimellinen ulvonta yllätti ja jähmetytti hänet.

Kun hän jälleen sukelsi pinnalle, odotti hän viimeisen hetkensä
koittavan. Hänen voimansa olivat pettämäisillään.

Mutta vaara oli ohi. Tuon kummallisen vanhuksen huomio kiintyi purteen,
joka äkkiä liukui hänen näkyviinsä. Hän tarttui keksiin ja ryhtyi
haromaan airoaan veneeseen.

Pykälä ja Kevätesikko kiskoivat Kolumbuksen purteen ja panivat hänet
nukkumaan lämpöiseen komeroonsa.


2.

Kun Kolumbus seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko korkealla
taivaanlaella. Ei lehtikään liikahtanut rantalepikoissa eikä
kuvastinkirkkaalla lahdella näkynyt värettäkään. Gullkronan selällä
kävivät hiljaiset, kirkkaat mainingit.

Pursi oli kiinnitetty itäiseen niemenkärkeen. Lahden pohjukkaan,
missä rannan kasvisto hohti punaisena ja punasinervänä, olivat
toverit virittäneet nuotion. Klopstock paistoi perunoita, ja kovalla,
kostealla santapohjalla liki vesirajaa tallusteli Pykälä ympäriinsä
paljain jaloin ja keppi kädessä. Hän huvittelihen kartoittamalla
ulkosaaristoa muistinsa mukaan mahdollisimman suuressa mittakaavassa.
Suuret saariryhmät merkittiin kukilla, jotka oli pistetty hiekkaan
niinkuin eriväriset liput. Rosala: punasinervä ranta-asteri,
Vänö: kullankeltainen alpi, Nötö: valkea matara, Kökar: punainen
rantalaukka. Utön majakka oli runsaskukkainen kuismaheinä, Aspön kirkko
päivänkakkara ja Jurmon kirkko suuri, syvänsininen kellokukka.

— Missä Kevätesikko on? Kolumbus kysyi.

— Kaaronin puheilla.

— Onko ukko vielä täällä?

— Hänen verkkoveneensä on kiinnitettynä niemen taakse.

Pykälä piirsi samalla kuin vastaili Kolumbukselle.

— Vrakö! huusi hän Klopstockille. Anna tänne ohdake!

— Miksi juuri ohdake?

— Koska sen pitäisi olla kaikin tavoin karu ja luoksepääsemätön.
Läpipääsemätön joukko kareja ja hurjia ihmisiä.

— Sinne minä menen.

— Kolumbus, seikkailun mies, sinä uit kuin hai, mutta et vältä
merirosvoja, jos niitä haluttaa siepata sinut!

— Onko Suomessa merirosvoja? ihmetteli Klopstock.

— Niin sanotaan. Ja että täällä entisaikaan on harjoitettu
merirosvoutta, siitä voi jokainen saaristolaislapsi kertoa teille.
Mutta miten nykyisin oikeastaan on laita — niin — en luule, että kukaan
meistä voisi saada mitään varmaa tietoa siitä asiasta.

— Minä aion ottaa siitä selvää, sanoi Kolumbus mennen menojaan.

Kuuron vanhuksen alus oli nyt kiinnitettynä ruostuneeseen
rautarenkaaseen, joka joskus menneinä aikoina oli niitattu ruskeaan
rantakallioon. Kolumbus ei ollut ikinä voinut kuvitella, että
verkkovene olisi niin tympeän ruma: muodoltaan kömpelö, ravistanut,
huonosti hoidettu. Keulan varpapurje oli homeenharmaa. Lasti
täytti ilmeisesti koko peräruuman ja sitä suojasi todellakin tiheä
kuusenhavukatos.

Kevätesikko oli sitomassa seppeltä rantakukista. Hän oli niin
syventynyt tähän naiselliseen tehtävään, ettei hän edes luonut
katsettaan ylös, kun Kolumbus istahti hänen viereensä.

— Oletko löytänyt isä Kaaronin?

— En, mutta kyllä savun hänen nuotiostaan.

Kevätesikko osoitti etelää kohden. Lähimmän pienen mäennyppylän takaa
kohosi sininen sauhu.

— Kumma mies! Minkähän tähden hän leiriytyy niin kauas veneestään?

— Minä voin sanoa sen sinulle.

Kevätesikon ääni kuulosti jollakin tavoin juhlalliselta. Kolumbus
katseli häntä sivulta ja hämmästyi yhtäkkiä huomatessaan hänen
omituisen puuhansa.

— Olen käynyt tuossa veneessä.

— Entä sitten?

— Voitko arvata, Kolumbus, millaista lastia hän kuljettaa?

— En.

— Ruumisarkkua.

Kevätesikko nousi pystyyn.

— Köyhää, kehnoa, kurjaa, höyläämättömistä laudoista häthätää kyhättyä
ruumisarkkua.

Kolumbus istui yhä ääneti ja mietteissään.

— Nyt minä ymmärrän sen kamalan parahduksen, joka säikytti meitä,
jatkoi Kevätesikko. Kun ukko kuuli selällä sinun huutosi, niin hän
tietysti uskoi kuolleen kummittelevan.

Kolumbus hypähti pystyyn. Hän tarttui toverinsa olkapäihin.

— Veli! Aavistan jotain kauheaa. Tuo huuto ilmaisi huonoa omaatuntoa.

— Kuvittelua, Kolumbus! Kun ajattelemme alhaisen rahvaan tunnettua
taikauskoisuutta, on kaikki selitettävissä. Ihmiset ovat täällä
saaristossa puolittain pakanoita. Usko aaveisiin ja kummituksiin mahtaa
olla juurtunut ukon mieleen lujemmin kuin meihin usko viisaaseen
kaitselmukseen. Siksi oli hänen tuskansa suuri ja hätähuutonsa kamala.

Kevätesikko ja Kolumbus menivät veneeseen ja siirsivät kuusenhavut
syrjään, niin että arkun yläosa tuli näkyviin. He paljastivat päänsä.
Kevätesikko laski kannelle seppelen. Kolumbus korjasi vihreän
havupeitteen entiselleen, niin ettei tästä kummallisesta vierailusta
Kaaronin lautalle jäänyt mitään ulospäin näkyvää merkkiä.

Ruumiinsoutajan nuotio roihusi samassa rantalouhikossa, josta Kolumbus
oli yöllä löytänyt joitakin poroksi palaneiden rantatulien nokisia
jäännöksiä. Vanhus itse istui päivällistään syömässä. Hän perkasi
vastapyydystetyn hauen, joka vielä pyristeli veitsen alla, siroitti
suolaa sisuksiin ja söi sormin raa’an kalan. Sitten hän kopeloi tuhasta
naurispaistikkaan ja ahmi suuhunsa tämän höyryävän juurikkaan.

Kevätesikko ja Kolumbus seisoivat vieressä katselemassa. Vanhus ei
ollut vastannut heidän tervehdyksiinsä, mutta ei liioin ilmaissut
olevansa pahoillaan vierailusta.

— Miksi herran nimessä hän ei paista haukea hiilillä? ihmetteli
Kolumbus. Onkohan hän mahtanut virittää tulen vain nauriita
hauduttaakseen?

Kevätesikko istuutui maahan vanhuksen viereen ja huusi tämän korvaan:

— Hyvää päivää!

Hän ei saanut mitään vastausta.

— Mikä hänen nimensä on?

Ukko oli vaiti. Mutta hän kohotti katseensa ja tarkasteli ensi kerran
uteliasta ylioppilasta.

Kevätesikko värisi. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut siinä
eläintä. Kuuron ukon otsaa peitti kulunut, pyöreä hylkeennahkainen
lakki, hänen kasvonsa olivat hiusten ja parransängen muodostamain,
likaisenharmaitten nahkaisten kaltaiset ja niistä katseli pari
tihruista porsaansilmää.

— Mistä hän tulee?

Näytti siltä, ettei vanhus kuullut mitään.

— Minne hän on matkalla?

Vanhus tirkisteli sinistä juhannustaivasta.

— Saanko tarjota hiukan väkevää?

Silmissä välähti ja pienet, punoittavat luomet alkoivat vilkkua.

Kevätesikko otti esille kauniin, kristallisen viinataskumattinsa.
Samassa oli vanhus jaloillaan. Hän kaiveli molemmin käsin harmaaksi
maalattua pärekoria ja otti siitä komean hopeapikarin.

Kevätesikko tavoitti kallisarvoista juoma-astiaa täyttääkseen sen.
Mutta vanhus puristi kalleutensa lujasti kouraansa ikäänkuin olisi
pelännyt hymyilevän ylioppilaan ryöstävän sen häneltä. Hänen kätensä
oli luiseva ja karvainen, sormet paksut ja päistä leveät, kynnet
olivat lapioiden näköiset. Kevätesikko pani kaiken tämän merkille ensi
silmäyksellä. Mutta Kolumbus tuijotti hämmästyneenä hopeapikaria, tätä
kulttuurin merkkiä repaleiden, lian ja köyhyyden keskellä.

Ukko siemaisi tarjotun kalliin kostukkeen.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Kevätesikko jälleen.

— Samantekevää, miksi häntä sanovat! Onko sitten sinulla jokin nimi?

— Minun nimeni on Nils.

— Eikö mitään muuta?

— Patrik.

— Entä isäsi nimi?

— Nils niinkuin minunkin.

— Sinä olet sitten Nils Patrik Nilsson. Mistä sinä tulet?

— Turusta.

— Turku on palanut poroksi, sanovat.

— Se on totta se.

— Onko sekin totta, että siellä on palanut hirveän suuri kirkkokin?

— On, tuomiokirkko. Eikö hän ole koskaan ollut Turussa?

— Ei.

— Entä Tukholmassa?

— Ei.

— Voi, eikö hän ole milloinkaan nähnyt kaupunkia?

Pienet porsaansilmät vilkuilivat ikävöivän näköisinä ruohikolla
olevaan kristalliseen taskumattiin, mutta Kevätesikko ei ollut sitä
huomaavinaankaan.

— Mitä sinä täällä saarella teet? vanhus yhtäkkiä murahti.

— Minä purjehdin huvin vuoksi yltympäri tovereineni.

— Toinen purjehtii pakosta.

— Mekin teemme sitä osittain pakosta. Olemme turkulaispoikia,
kaikki neljä, ja kotimme ovat palaneet. Perheemme asuvat maalla
talonpoikaistaloissa ja elävät ahtaasti, senhän hän voi ymmärtää. Siksi
me olemme päättäneet elää tämän kesän purressa, omiksi mielihyviksemme
eikä kenenkään vahingoksi.

Kevätesikko oli huutanut äänensä käheäksi. Eikä vanhus enää laisinkaan
kuunnellut. Puoliksi tyhjennetty taskumatti teki hänet perin
levottomaksi.

— Ryyppy on sika poikaa ruoan päälle, hän yritti sanoa.

— Hän saa useampia ryyppyjä, kunhan hän kertoo, mistä tulee.

Vanhus tyhjensi toisen maljallisen, maiskutti hyvillään ja lipoi
kielenkärjellä suloisen kosteuden huuliltaan.

— No, nyt hän puhuu siitä meille, Kevätesikko huusi.

— Minä tulen kaukaa, aina Vänöstä saakka, ja sieltä minä olen
syntyjänikin.

— Minä luulen, että hän tulee Vraköstä, kirkui Kolumbus vanhuksen
toiseen korvaan.

— Minä kuulen niin huonosti.

— Vraköstä.

— Ei, ei, siellä minä en ole koskaan ollut maissa.

— Ukko valehtelee, virkkoi Kolumbus hiljaa.

— Varmasti, Kevätesikko vastasi.

— Huono omatunto, kuiskasi Kolumbus.

— Tai yleistä vihamielisyyltä parempia ihmisiä kohtaan.

Vanhus kurotti taas maljansa esiin. Kevätesikko tyhjensi taskumatin.

— Hänellä on oikein kaunis hopeamalja, Kolumbus huusi.

— Mitä sanot?

— Että hänellä on korea malja.

— Malja on minun.

— Se on harvinaisen kaunis eikä voi olla tehty näillä main, Kolumbus
kirkui.

Tuulenpuuska kulki yli rannan. Vanhus pani kalleutensa koriin. Hän otti
esiin kipon ja valoi vettä kytevään tuhkaan. Ja sitten hän tallusteli
tiehensä, nopeasti, ketterästi ja äänettömästi leveissä, pehmeissä
hylkeennahkatallukoissaan.

Kevätesikko ja Kolumbus seurasivat hitaasti jäljessä. Hän ei ollut
suonut heille edes nyökkäystä jäähyväisiksi. Kun he saapuivat hänen
valkamalleen, kulki verkkovene kuusenhavuilla peitettyine lasteineen jo
selällä myötätuuleen.



VRAKÖ


1.

Nuo neljä ylioppilasta olivat nyt jättäneet Gullkronan selän taaksensa
utuisensiniseen kaukaisuuteen. Ulkosaaristo alkoi matalien, autioiden
kaiskujen, kuperien luotojen, somersärkkien ja vaahdon seppelöimien
riuttojen läpipääsemättöminä ryhminä. Siellä täällä kohotti pihlaja tai
räkämänty myrskyn tuivertaman, laakean latvansa näiden ankarien aavojen
yläpuolelle. Muuten oli kaikki karua ja äärettömän autiota.

Pykälä tunsi ulkosaariston vanhastaan. Mutta Kolumbus, Kevätesikko ja
Klopstock kokivat löytäjän hurmiota nähdessään nämä karut maisemat.
Kaikki oli ihmeellistä ja lumoavaa: suolankylläinen ilma, läpikuultava
vesi, hylkeiden mustat päät, keinunta tyrskyissä, ja lintuelämä
— rauhallisesti uivat haahkanpoikueet, kiislojen ja koskeloiden
liudat, jotka lehahtivat lentoon, hupaiset ruokit, jotka uteliaina
tulivat houkuttelevan lähelle purtta, punakoipiset rantaharakat ja
uljaat lokit, jotka laajoin kaarroksin liitelivät korkealla luotojen
yläpuolella.

Kolumbus sulki silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli kolmenlaista kohinaa.
Epäsäännöllistä, kun laineet pieksivät keulaa, rytmikästä, kiihdyttävää
murtavilta kareilta ja tasaista, järeää, tummaa kohinaa, joka tulee
meren ääriltä, joka on saaristolaiselämän perussävelenä, joka yltyy
pauhuksi syyspuoleen ja joka ei koskaan täysin vaimene.

Pykälä seisoi etukannella kiikari kädessään. Väylä oli yhä työläämmin
löydettävissä. Valkoinen pursi liukui ahtaille vesille ja työntyi
vaivalloisesti eteenpäin kapeista aukoista.

— Me purjehdimme onnen kaupalla, totesi Kevätesikko, joka piti perää.

Nyt ei näkynyt enää mitään kulkureittiä. Viistopurjeen puomi osoitti
matalien pikkukarien, kallionnyppylöiden ja riuttojen rykelmää, joka
sulautui yhdeksi ainoaksi autioksi kalliomaisemaksi.

Pykälä oli suunnannut kiikarinsa tuulenpuolella olevaa
linnunkuvattajain kojua kohden.

— Katsokaa ampumakoloa! — Näettekö mitään? — Emme. — Kiviseinän
yläpuolella välkkyy kiväärinpiippu ja pyssymies tähtää meitä.

— Käännymmekö?

— Siitä ei ole apua. Tuolla näen aukon. Alemmaksi! Aivan niin.

Kevätesikko käänsi isonpurjeen toisaanne. Nyt saattoivat kaikki erottaa
ampumakolon matalalta, pieneltä saarelta. Mutta mitään epäilyttävää ei
ollut havaittavissa.

— Olet nähnyt näkyjä. Pykälä!

— En. Pidä jumala mielessäsi, Kolumbus! Nämä ovat Vrakön vesiä, ja sinä
olet merirosvon pyssynkantamissa.

Pursi liukui uhkaavan saaren ohi.

Samassa pamahti laukaus. Merilokki putosi siipiään räpyttäen ja
mäiskähti veteen juuri keulan edessä. Pykälä nosti kuolleen linnun
purteen. Kevätesikko käänsi tuuleen. — Tulkaa tänne! huusi Pykälä.
Tulkaa tänne hakemaan saalistanne!

— Hieno laukaus, kautta kunniani! Kolumbus huudahti.

— Mestarilaukaus, mutta missä on ampuja?

— Ampuja, hoi! huusivat ylioppilaat kuorossa. Hoi, mestariampuja, hoi!

Saarella ei näkynyt ketään ihmistä.

— Hän on kojussa.

— Hänellä ei ehkä ole venettä.

— Tietenkin on hänellä vene. Tuolla te näettekin sen.

Pykälä osoitti vedenrajassa olevaa mahtavaa siirtolohkaretta. Sen
varjossa oli pieni ruuhi, harmaa kuin luoto.

Alus sai entisen suuntansa.

Kuollut lokki heitettiin mereen, ja se jäi uiskentelemaan
vanavesijuovaan siivet levällään ja vereytynyt, valkoinen kupu kelluen
aalloilla kuin pivollinen vaahtoa.

Laukaus oli säikyttänyt kaikki lähitienoon linnut siivilleen.
Ylioppilaiden huudot lisäsivät rauhattomuutta, ja ilma oli täynnä
kimeitä ääniä. Kirkuvan lokkiparven saattelemana solui pursi kapeaan
väylään, joka vähitellen avartui valkamaulapaksi ja lopulta johti
kahden koukertelevan salmen kautta avomerelle.

Näillä vesillä melu yltyi monin verroin. Pienen, harmaansinisen
valkaman yläpuolella vilisi tolkuttomasti kaikensukuisia valkeita
lintuja, erilaisia lokkeja, tiiroja, kirkuen, rääkyen ja huutaen
kaikissa sävellajeissa. Mutta tämän valkoisen pilven alta aukeni ranta
ja koko saari ahdistavan karun näköisenä. Harmaita veneitä, harmaita
laitureita, harmaita verkkotelineitä, harmaita ranta-aittoja laakeilia,
harmailla paasilla ja rykelmä harmaita rakennuksia alastoman vuoren
juurella, jonka huipulla upeili kiviröykkiö!

Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ja ainoastaan asuinrakennuksen
savupiipusta kohoava ohut sauhu kieli ihmisten läsnäolosta.

Kolumbus jäi purteen, kun toverit lähtivät löytöretkelle. Hän katseli
ympärillään olevia valkaman nähtävyyksiä. Siinä oli venetalaita,
ranta-aittoja, luhteja, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää,
ja uskomattomat määrät eripaksuisia puita järeistä hirsistä ohuihin
rimoihin saakka, kaikki neliskulmaisiin riittoihin pinottuina:
kokonainen pieni kaupunki, kun katseli satamakuvaa mereltä käsin.
Aluksia oli maissa, ja kaikenlaisia aluksia oli venetalaissa ja
laiturien vieressä, Kolumbuksen mielestä riittävästi kokonaisen
kylän tarpeiksi. Hän kurkisti muutamaan ranta-aittaan, luuli sitä
käytettävän nuottain ja kalastustarpeiden säilytyspaikkana, mutta
tapasikin kummakseen vain tyhjiä, pieniä laatikoita, arvatenkin
rusinalaatikoita, jotka täyttivät aitan permannosta kattoon saakka.
Ovelle oli naulattu jonkun haaksirikkoutuneen laivan nimilauta. Se oli
joskus ollut siniseksi maalattu, mutta ei nyt erottunut paljonkaan
harmaasta hirsiseinästä. Sirosti leikattujen kirjainten väristä ei
ollut hituistakaan jäljellä.

RENA, tavasi Kolumbus. Mutta sammalen syömää puuta tarkoin tutkittuaan
hän keksi vielä joitakin T:n ja A:n merkkejä. RENATA oli ollut sen
laivan nimi, jonka Itämeri oli näillä äärillään murskannut jonakin
syysyönä kauan, kauan aikaa sitten.

Tämä kummallinen ovenkoriste ei ollut ainoa lajiaan. Kaikissa aitoissa
oli nimilautoja, rantaan ajautuneita tai irrotettuja hylyistä, jotka
olivat ajautuneet avomerta vasten oleville luodoille. Haaksirikon
ikivanha murhenäytelmä kuvastui Kolumbuksen mieleen, kun hän kulki
siinä ovelta ovelle katsellen näitä muistoja menneiltä ajoilta ja
kaukaisista maista.

Vaalenneilla olkikatoilla oli raskaita kiviä. Kolumbus huomasi, että
myöskin vuoren juurella sijaitseva asuinrakennus oli samalla tavoin
suojattu myrskyltä. Ja hän alkoi aavistaa, miten valtavia olivat
rajuilmat ja miten katkeraa oli elämä täällä samaisen meren partaalla,
jota hän niin kiihkeästi rakasti ja niin vähän tunsi.

Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock kävivät katsomassa vuoren huipulla
olevaa kiviröykkiötä: pakanuuden aikaista hautakumpua, kuten
saaristontuntija olisi vakuuttanut. Sinne vievällä tiellä oli muutakin
merkillistä nähtävää: kivipeltoja ja jatulintarhoja ja notkelmassa
kummun juurella nuotion jätteitä. Pieni ei ollut tainnut ollakaan se
roihu, joka oli tältä paikalta kerran luonut punaista hohdettaan karien
täyttämän meren yli. Laajan ympyrän alalta oli kaikki kasvullisuus
palanut ja paljastuneen kallioperustan uurteissa näkyi hiilenjätteitä.
Klopstock löysi rotkon, jonka alinomaiseen pimentoon ihmiskädet olivat
syytäneet suuria määriä nokista rojua. Hän kiskoi esiin kärventyneitä
ajopuunkappaleita: luunkovia järkäleitä, joihin kirves ei pystynyt ja
joita tuli ei kyennyt kuluttamaan.

— Miten muhkeita juhannuskokkoja täällä onkaan mahtanut palaa!

— Niiden kokkojen luonteen voimme päätellä ottamalla kaikki merkit
huomioon, lausui Pykälä. Kansansuussa on säilynyt muisto jostakin, jota
nimitetään harhavalkeaksi.

No niin, kuvitelkaahan sellainen nuotio roihuamassa täällä. Ei ollut
todellakaan ihme, jos merenkulkijat entisaikaan myrskyssä ja pimeässä
pitivät sitä Utön majakkavalona.

— Sinä uskottelet joutavia.

Pykälä ei vastannut. Hän tarkasteli kiikarilla näköalaa yli meren ja
saariston, joka idän puolella sulautui kivierämaiksi, joiden lomiin
vesijuovat kietoivat kapeita, sinisiä nauhoja. Kiikarin lasille
ilmestyi pieni saari siirtolohkareineen ja ampumakoloineen.

— Ruuhi on poissa.

— Onko se mitenkään merkillistä?

— Ei. Mutta minkätähden alkuasukas ei souda kotiin, kun hän kerran
saa isoisia vieraita? Ja minkätähden ei yksikään ihminen mene rantaan
katsomaan Kolumbusta, joka istuu ypöyksin kivilaiturilla syömässä
voileipää?

He juoksivat alas vuorelta ja menivät pihamaalle, jota suojasi matala
kivimuuri. Vanha, kukkiva pihlaja veräjän pielessä ja mustaseljapensas
eteisportaitten kupeella koristivat pihaa. Pykälä vetäisi ovea. Se oli
salvassa sisäpuolelta.

— Tämä on hävytöntä, Klopstock huudahti.

— Concilium abeundi, Pykälä totesi.

Kevätesikko katsoi sisään pirtin ainoan ikkunan himmeiden, pienten
ruutujen läpi. Pykälä kolkutti samaan aikaan ovea.

— Jätä tuo! tiuskasi Kevätesikko ryhtyen laulamaan kauniilla
tenorillaan:

    Oi, Amaryllis! Herää jo, pieno!
    Ilma on vieno,
    vilpoinen.
    Taivaalla häilyy
    kaari, se päilyy,
    metsissä säilyy
    hohde sen.

— Oletko keksinyt jonkun tyttölapsen sieltä sisältä? kysyi Pykälä
myhäillen. Mutta Kevätesikko ei vastannut. Hän lauloi edelleen:

    Amaryllis, siihen voit sä luottaa:
    Neptunus sua sylin viivain vuottaa!
    Morfeuksen unijuomin juottaa
    silmiäs, huulias salli mä en.

Ylimmäinen ovenpuolisko raottui äkkiä. Nuoret naiskasvot olivat
näkyvissä juuri niin kauan, että kaikki kolme ylioppilasta ennättivät
huomata niiden tavattoman kauneuden. Seuraavassa tuokiossa ne
olivat poissa. Kaikki oli ollut kuin noituutta; ei kukaan ollut
huomannut, että oven yläosa voitiin avata työntöluukun tavoin, vaikka
sisäänkäytävä yhtäkaikki jäi suljetuksi.

— Avaa koko ovi, tyttölapsi! huusi Pykälä, mutta ihastunut Klopstock
katkaisi seljanoksan ja heitti nuo kermankeltaiset kukat eteiseen
kunnianosoituksena naiselle ja kauneudelle. — Minä nimitän hänet
Amaryllikseksi, hän sanoi, hän ansaitsee tuon kaikkien nimien nimen.

— Ei, Kevätesikko puuttui puheeseen, Amaryllis kimmeltää vaaleana kuin
juhannus, mutta hän on tumma kuin elokuun yö.

— Tuhkanvärinen, oikaisi Pykälä, ja naamalta ruskea kuin
mustalaisnainen.

— Minä voisin rakastaa häntä, tunnusti pikku Klopstock. Mutta tämän
liikuttavan tunnustuksen hämmensi Kevätesikon raikuva ylistys:

    Maan aarteet jospa joku mulle tois,
    Selinda, ah, sa saisit kaiken multa!
    Mull’ aukoa jos vöitäs lupa ois,
    sun ruumiis kietois monen käädyn kulta.
    Niin, keisari jos öisin, syleilys
    jok’ainoon palkkio ois läänitys,
    jos vyössäni ois tähdet taivahalta,
    niin tähden saisit joka suudelmalta.

Sillä aikaa kuin Kevätesikko vuodatti laulajasydäntään säveliin, pisti
yritteliäs Pykälä päänsä aukosta ja huomasi, että tyttö oli työntänyt
oven raskaan salvan syrjään. Tie oli vapaa. Pykälä tunkeutui rohkeasti
eteenpäin pikku Klopstock aivan kintereillään; Kevätesikko tuli
jäljessä viimeisenä miehenä.

Tunkeilijat hämmästyivät vraköläisen talonpoikaistuvan tilavuutta ja
yksinkertaista upeutta. Avoin, valkoiseksi kalkittu takka; leveät,
seinään kiinnitetyt penkit; ikivanha taalalaiskello; kaksikerroksiset
seinäsängyt, joiden osittain syrjäänvedettyjen uudinten lomasta
patjavuoteet hohtivat houkuttelevan valkoisina. Peräseinän korkea
astiakaappi oli täynnä tinalautasia ja -vateja. Hämärästä kattoparrujen
alta häämöittivät pitkät reikäleipärivit, ja puhtaaksi pesty lattia oli
koristettu tuoreilla kuusenhavuilla.

Pykälä pani heti merkille lukuisat pyssyt, joita riippui seinillä
siellä täällä: haulipyssyjä, luodikkoja, vanhoja musketteja, jotka
toivat mieleen kuvitelmia kolmikymmenvuotisesta sodasta. Mutta
pieniruutuinen ikkuna veti väkisinkin puoleensa Klopstockin katseen.
Siellä upeili hilpeästi hohtavan eteläauringon valossa komea rivi
huolellisesti hoidettuja verenpisaroita täynnä sinertävänpunaisia
kukkia.

Amaryllis-Selinda oli verkkoa paikkaamassa eikä näyttänyt piittaavan
muusta kuin kävystä ja langasta ja ratkenneista silmukoista.
Ylioppilaat koettivat hieroa tuttavuutta. He kyselivät minkä mitäkin,
mutta saivat ainoastaan tyhjänpäiväisiä ja vältteleviä vastauksia.
Lopulta puhelias Kevätesikkokin luopui yrityksestä, ja nuo kolme
vierasta istuivat tuppisuina rivissä penkillä.

— Soisinpa olevani taiteilija, ajatteli Kevätesikko. Silloin maalaisin
hänet tuolla kuningattaren-tuolillaan istuvana, käpy kapeassa kädessään.

— Katsohan, hän sanoi Klopstockille puoliääneen, oletko ennen nähnyt
tuollaista tuolia. Katsoppas selkämystän koruleikkauksia!

— Sydämiä, huomasi Klopstock.

— Ja neliapilaita.

Kolumbus astui huoneeseen. Nyökkäsi tovereille ja meni tytön luokse.

— Hyvää päivää, sanoi hän ottaen tyttöä kädestä. Minun nimeni on
Kristoffer. Mikä on sinun nimesi?

— Henrika.

— Tahtoisitko opettaa tuota minullekin, Henrika?

— Verkon paikkaamistako?

— Niin.

— Ei sinulle ole mitään hyötyä siitä opista.

— Onhan toki! Sekä hyötyä että hupia.

— Se on vaikeaa eikä ensinkään hauskaa.

— Kaikki vaikea on hauskaa.

Kolumbus kävi polvilleen permannolle ja tarkasteli verkkoa. Tunnusteli
kiveksiä.

— Eikö verkossa ole mitään muita painoja kuin nämä?

Tyttö purskahti nauruun.

— Sinä olet hupsu. Etkö ole koskaan kalastanut verkolla?

Kevätesikko tuli heidän luokseen.

— Sanohan minulle, Henrika, miksi sinä oikeastaan pelkäsit meitä?

Tyttö katseli häntä. Se oli ihmeellinen katse — arka ja kuuma.

Kevätesikko hymyili rakastettavasta

— Mitä väkeä sinä luulit meidän olevan?

— Etkö pidä siitä, että saat vieraita? kysyi Kolumbus.

— En minä osaa pitää sellaisesta, mitä en ole ennen ensinkään kokenut.

— Eikö täällä milloinkaan käy vieraisilla keitään ystäviä muilta
saarilta?

— Ei.

— Mutta totta kai aina joku poikkeaa kuitenkin tänne katsomaan?

— Kyllä. Ihmiset, jotka myyvät meille tai ostavat meiltä.

— No, eikö tunnu hyvältä tässä yksinäisyydessä, jos joku tulee maihin
teidän luoksenne?

— Siitä on enemmän pahaa kuin hyvää, koska ne enimmäkseen ovat
vihamielistä väkeä kaikki tyynni.

Klopstock kuunteli tätä keskustelua hämmästyneenä. Hän muisti heidän
äskeisen hilpeän tulonsa, aivankuin muistetaan tahdittomuus, johon
joudutaan syypääksi jollakin tärkeällä hetkellä ja jota ei voida
myöhemmin ottaa puheeksi.

Pykälä istui ääneti ja mietteissään.

— Kaikki on täällä suurenmoista, hän ajatteli. Mutta hirvittävän karua!
Ihmiset ovat jollakin tavoin lähellä petoja. Jokainen ahdistaa muita.
Yksityiset perheet ovat toistensa vihollisia, ne tuntevat olevansa eri
verta. Ja kuitenkin ne ovat toisistaan riippuvaisia hädän tullen.

— No, miksi tällaisia painoja nimitetään kalastajakielellä? kysyi
Kolumbus.

— Ne ovat kiveksiä, mutta hailiverkoissa niitä sanotaan partsoiksi.

— Entä nämä karkeat langat?

— Ainoja.

— Ja tuohikohot?

— Ne ovat kohoja, tietääkseni.

Kevätesikko rakensi penkille tornin sinisistä lippalakeista ja
lauleskeli omia aikojaan: Tuuli kiitää yli maan — käki kukkuu
lehdossaan.

Henrikan katse siirtyi Kristofferista Kevätesikkoon ja taas
Kristofferiin takaisin.

— Tiedätkö, minä olen kuullut käen kukkuvan.

Pieni hymy kulki läpi ylioppilaiden rivin. Mutta Kristoffer nauroi
kohti kurkkuaan.

— Miksi sinä naurat?

— Koska sinä puhut hulluja.

— Se on totta, Kristoffer. Se on heittiö, tuo lintu, koska se munii
toisten pesään. Mutta minä kuuntelin mielelläni sen kukuntaa metsässä
sinä kesänä, jolloin minä asuin Isossa-Nauvossa ja kävin rippikoulua.
Käki osaa ennustaa, sanotaan. Se on toivottu lintu keväällä, mutta
syksyllä siitä tulee haukka.

— Ettekö te täällä koskaan kuule käkeä?

— Mitä tyhmyyksiä sinä kyselet? Täällähän on paljasta kalliota, ja käki
on metsälintu.

Kolumbus nousi. Erästä alasänkyä kaihtavat uutimet siirtyivät
äänettömästi syrjään, ja valtava mieshahmo tuli näkyviin. Tuossa
tuokiossa mies seisoi lattialla ojentuen täyteen mittaansa, mikä sai
uljaan Kolumbuksenkin näyttämään varsin pieneltä.

Henrika katsahti ylös verkostaan.

— Oletteko nyt nukkunut tarpeeksi, isä? hän kysyi välinpitämättömällä
äänellä.

Mies astui horjuen keinuvien siltapalkkien yli ja vaipui istumaan
kunniapaikalle pitkän pöydän ääreen. Nyt voivat ylioppilaat katsella
Vrakön isäntää. Hänen karkeat, punakarvaiset kouransa olivat vakaina
tammisella pöydänkannella, hänen leveä selkänsä nojasi hirsiseinään,
hänen punapartaiset kasvonsa olivat kääntyneet vieraisiin päin. Katse —
luja ja välkkyvä kuin Henrikan — siirtyi tutkivana toisesta toiseen.

— Hyvää päivää, isäntä, sanoi Pykälä.

— Hyvää päivää, toistivat toverit.

— Jumalan rauha, vastasi isäntä.

Pykälä meni hänen luokseen. Toiset istuutuivat penkille.

Pykälä avasi kultaisen nuuskarasiansa, tarjosi ja otti itsekin
hyppysellisen, istuutuen sitten jättiläismäisen isännän viereen.

— Kuka on näyttänyt sinulle tien tänne?

— Ei kukaan. Minulla on merikortti.

— En minä osaa lukea sinun korttiasi, mutta sen minä tiedän, ettei
minun vesilläni ole ikinä kuikkelehtinut mitään merenmittaaja-herroja.

— Sen kyllä uskon. Täällä on vaikea liikkua. Kortti pitää huonosti
paikkansa eikä tiedä veden syvyydestä kerrassaan mitään.

— Kuka on siis luotsannut sinua?

— Ei kukaan. Olen purjehtinut onnen kaupalla.

— Silloin sinulla on tärkeä asia.

— Ei minulla ole mitään erityisen tärkeää asiaa sinulle, Vrakön mies.
Minä tulen vain tervehtimään kolmen toverini kanssa, jotka kaikki
ovat ylioppilaita Turusta niinkuin minä itsekin ja kaikki halukkaita
näkemään, miten uloimmassa saaristossa kalastetaan ja elellään.

Talollinen pani kädet ristiin vatsalleen ja taivutti päätänsä
eteenpäin. Kasvot olivat ilmeettömät, mutta sieraimet liikahtelivat,
ikäänkuin hän olisi koettanut vainuta vieraiden aikomuksia. Hän kysyi
syrjään katsoen:

— Mitä väkeä te sitten olette?

— Ylioppilaita.

— Mitä sanot?

— Olemme ylioppilaita. Opiskelemme Turun akatemiassa, korkeakoulussa,
jossa luetaan papiksi.

— No, teidän koulutalonne on palanut poroksi muun kaupungin mukana.

— Olette oikeassa. Meidän kotimme ovat myöskin palaneet. Kestää kauan,
ennenkuin taas saamme oman katon päämme päälle. Tänä kesänä on pursi
kotinamme.

— Onko teillä rahaa, jotta voitte ostaa ruokaa?

— Kyllä meillä on.

— Minne aiotte sitten täältä purjehtia?

— Länteen Jurmoa ja Kökaria kohden, jos tahdotte tehdä minulle selkoa
reitistä ja sää on suotuisa. Ja sitten aiomme käydä Föglössä. Tuo
tuossa, jonka nimi on Nils Patrik, on sukua pappilaan.

Ukon katse tutki nopeasti Kevätesikkoa ja siirtyi Kolumbukseen.

— Ja hän tahtoo oppia verkkoa paikkaamaan.

Kolumbus siirtyi pöydän ääreen talollisen toiselle kupeelle.

— Niin, sitä todellakin haluan. Kutomaan verkkoja ja laskemaan
niitä, käsittelemään pyssyjä ja metsästämään, rakentamaan veneitä ja
purjehtimaan — se olisi minun mieleni mukaista elämää.

— Etkö sinä luekaan papiksi?

— Nyt olen saanut tarpeekseni lukemisesta. Haluan kerrankin elää
saaristolaisen elämää. Teistä se varmaan tuntuu uskomattomalta, mutta
ajatelkaahan omia nuoruusvuosianne, niin ymmärrätte minun haluni
saaristoon ja merelle. Eikö teille itsellenne tullut joskus halu
kokea toisenlaista elämää kuin se, missä olitte kasvanut — tuollaista
hiukaisevaa kaipausta, joka kirvelee rintaa.

Henrika ei enää käytellyt käpyä. Hän kuunteli.

Hänen kasvojensa yli hivui pilven tavoin tumma punastus.

— Purjehtikaa te, pojat, Föglöhön ja tulkaa takaisin syyspuoleen!
jatkoi Kolumbus. Minua ei lainkaan haluta vierailla pappiloissa. Minä
jään tänne.

Hän pani pöydälle talollisen eteen kiiltävän kultatukaatin.

Pykälä vihastui.

— Et sinä saa tuolla tavoin tuhlata rahojasi! Se on kernaasti suotu
hänelle, isännällemme, mutta sinulla ei ole varaa siihen! Muistappas,
että syksyyn on pitkä aika ja että sinä et saa kukkaroosi äyriäkään,
ennenkuin taas tapaat arvoisan isäsi.

Talollinen tarkasteli tukaattia, punnitsi sitä kädellään, hieroi sitä
peukalolla ja etusormella ja pudotti sen vihdoin pöydälle. Tuvassa
helähti.

— Mikä on sinun nimesi.

— Kristoffer.

— Sinulla on kuninkaan nimi.

— Meidän armollinen kuninkaamme ei ole aivan eilispäivänä ollut sen
niminen, Kevätesikko sutkautti.

— Toverien kesken minua sanotaan Kolumbukseksi, suuren kaimani
Kristoffer Kolumbuksen mukaan.

— Asuuko hän Turussa?

Kolumbus, ylioppilas, katsoi ihmeissään jättiläiskokoista Vrakön
valtiasta. Kevätesikko hymyili ja pikku Klopstock tokaisi jotain
Amerikan löydöstä. Mutta ukko ei enää kuunnellut. Hän pyyhkäisi rahan
pöydältä vasempaan käteensä. Sitten hän istui pitkän ajan ääneti
kyynärpäät tammisella pöydänkannella ja korvallistansa valtavaan
nyrkkiin varaten. Punapartaisten kasvojen ilme oli jännittynyt ja
kuunteleva, ikäänkuin tukaatilla olisi ollut ääni millä puhua. Ja
todellakin sillä oli ääni; ukko neuvotteli sen kanssa, vaikkakaan
kukaan läsnäolevista ei sitä oikein käsittänyt. Muutamassa lyhyessä
minuutissa oli harkittava ja aprikoitava kaikenlaista.

Pykälä oli siirtynyt Kolumbuksen viereen. He puhelivat hiljaa.
Talollinen tarkkasi heitä.

— Sinä, sarvisilmäinen, hän ajatteli, sinä näytät olevan heidän
johtajansa etkä sinä mielelläsi jättäisi yhtä miestä Vraköhön. Kunpa
tietäisin, mikä minulle on parasta.

Seuraavassa tuokiossa tapahtui jotain. Kolumbus pani kätensä talollisen
olalle. Sellaista ei kukaan ihminen ollut koskaan keksinyt tehdä. Tuon
karkean miehen tajuntaan ei mahtunut, että voitiin esiintyä sillä
tavalla, ja hän oli niin hämillään, kuin jos pappi olisi ottanut häntä
kädestä. Hän oli häpeissään, lannistettu, kykenemätön harkitsemaan,
mitä hänen etunsa vaati.

— Toverit aikovat nyt purjehtia ja ajattelevat tulla jonkun kuukauden
kuluttua tänne takaisin minua noutamaan. Saanko asua teidän luonanne
siihen saakka?

Kolumbus nousi. Talollinen vitkasteli. Tuo omituinen häpeän ja
riippuvaisuuden tunne katosi Kolumbuksen puristaessa hänen kättään,
mutta kultaraha oli jäljellä kourassa lämpöisenä ja raskaana.

— Henrika, käski hän yrmeästi, avaa kamarin ovi!


3.

Lintupilvi hälveni vähitellen sinenharmaan valkaman päältä. Niin kauan
kuin Kolumbus viipyi ranta-aittojen luona, kierteli vielä muutamia
suuria selkälokkeja tunkeilijan ympärillä nenäkkäinä ja äkäisesti
kirkuen, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet huutaa: mene matkoihisi! mene
matkoihisi! Mutta kun tuo tuntematon eläin vihdoinkin oli häädetty
pois, tuli suuri rauha myrskyn jälkeen. Pitkään riviin rantakallioille,
ranta-aittojen katoille ja kivilaitureille kiivenneinä nuo valkoiset
parvet torkkuivat päivänpaisteessa.

Tunnit valuivat tiehensä kirkkaan sydänkesän päivän tyvenessä. Pari
tiiraa pyydysti salakkaa matalikolta, missä meriruoho kasvoi karien
uurteista vihreänsinisinä juomuina. Ne pulahtivat veteen kuin putoavat
kivet, eivät onnistuneet, kimposivat takaisin ilmaan, pulahtivat ja
epäonnistuivat uudestaan, lukemattomia kertoja.

Valkaman suulta kuului airojen loisketta. Joku valpas, vanha lokki
lensi sinne ja kierteli pienin, tuttavallisin huudahduksin harmaan
ruuhen yläpuolella, joka lähestyi nopeasti satamaa.

Soutaja astui maihin, lennätti ammutun lokin rantakalliolle, tähysteli
joka taholle ja tallusti pehmein avojalka-askelin laiturille, johon
pursi oli kiinnitetty. Tänne hän jäi hievahtamatta seisomaan. Ei
milloinkaan, ennen tätä päivää hän ollut nähnyt valkoista venettä!

Hän oli nuori, voimakas mies, tämä lokinampuja. Mutta hänen olennossaan
oli jotain levotonta. Miehustan ja hyvinmuodostuneen yläruumiin
pituuteen verraten näyttivät sääret luonnottoman lyhyiltä, melkeinpä
kitukasvuisilta. Suuret soutajankädet eivät sopineet yhteen liian
pienen jalkaparin kanssa. Miehessä oli kahdenlaista ainesta, verta
kahdesta hyvin etäisestä lähteestä. Hän polveutui vankoin juurin
jostakin muusta rodusta kuin ruotsalaisen saariston.

Mies tarkasteli vierasta purtta vedenrajasta mastonhuippuun saakka.
Äkkiä hän pujahti alas sillanarkulle. Hämärässä laiturin alla sai hän
häiritsemättä sivellä sormillaan kyljen valkoista ja parraslautojen
sinistä maalausta. Hän otti veitsensä ja leikkasi irti valkoisen sirun,
niin että punaisenruskea pohjaväri tuli näkyviin. Sitten hän istui
hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla oli aivan hiljaista; ainoastaan tiirat
rääkyivät matalikon ympärillä.

Hän'kapusi alukseen. Purressa oli paljon katseltavaa: niin monta komeaa
ja ihmeellistä esinettä, että hän olisi voinut viipyä koko päivän
saamatta sittenkään kyllin katselluksi. Miten hyvältä kajuutassa
tuoksuikaan: öljyltä, mausteilta, siirapilta! Hän löysi pussillisen
nekkuja; pisti yhden suuhunsa. Muuta hän ei uskaltanut ottaa mukaan.
Eipä silti, että mikään yllätys olisi suoranaisesti ollut uhkana!
Ranta-aitat olivat suojana laiturin ja talon välillä, ja jos joku
tulisi, niin lokit kyllä ilmoittaisivat siitä. Mutta yhtäkaikki
oli arveluttava asia koskea toisen omaisuuteen, kun omistaja oli
lähistöllä! Mitähän herroja ne nyt sitten olivat, nuo purjehtijat,
jotka kuljeksivat saaristossa rehentelemässä.

Hän lähti taloon.

Mutta kun hän nousi portaita ylös, aavisti hän pahaa. Kuistin penkillä
oli vieras pyssy ja toisella matka-arkku ja mytty vaatteita — tai mitä
lienee ollut — kiedottuina samanlaiseen öljytakkiin, jollaisia hän oli
kajuutassakin nähnyt.

Miksikähän nuo kuljeksijat kantoivat omaisuuttaan maihin täällä
Vrakössä?

Hän hiipi ikkunan luokse ja tirkisteli tupaan.


4.

Henrika pani itäistä kamaria kuntoon Kristofferia varten. Se oli
miellyttävä kesäasunto. Leveät, hohtavanvalkoiset permantopalkit
oli hiljattain pesty ja niille oli siroiteltu katajanoksia. Vuoteen
taivaansininen peite antoi pikku huoneelle lämpimän sävyn.

Henrika otti muhkeasta tammiarkusta pari reikäompelein koristettua
pellavaraitia. Kristoffer kävi vuoteelle pitkäkseen ja upposi kuin
suureen, pehmeään maininkiin.

— Mitä sinulla on patjantäytteenä? hän kysyi.

— Tietenkin haahkan untuvia.

Henrika nauroi:

— Minä olen ne nyppinyt ja kyninyt ja keittänyt ja kuivannut ja sitten
olen täyttänyt koko patjan, jos sinua huvittaa se tietää.

Siniseksi maalattu ovi vei läntiseen kamariin. Se oli lukossa.
Kristoffer yritti katsoa avaimenreiästä. Siellä sisällä näytti olevan
hämärää. Hän ei voinut erottaa lainkaan eri esineitä.

— Mitä sinä tirkistelet? kysyi Henrika töykeästi.

— Kuka siellä asuu?

— Ei kukaan.

— Mihin huonetta sitten käytetään?

Henrika ei vastannut. Hän kohenteli vuodetta seisoen selin
Kristofferiin.

— Sinun mielestäsi minä varmaankin kyselen liian paljon!

— Ei, mutta ei voi vastata kaikkeen.

Kristoffer pani merkille, että Henrikan ääni oli muuttunut. Siihen
oli tullut kova soinnahdus. Hänestä tuntui kummalliselta, että tyttö
pahastui näin viattoman kysymyksen vuoksi.

Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän näki oudot kasvot painuneina ruutua
vasten. Ilkeät, kiukkuiset kasvot, kaksi pistävää, likaisenkeltaista
silmää, jotka katselivat häntä.

— Henrika!

Hän hypähti ikkunan ääreen. Mutta ulkona ei näkynyt enää mitään.
Pihamaa oli tyhjä.

Henrika pudotti patjan käsistään. Hänen kasvonsa ilmaisivat pidätettyä
pelkoa, mutta Kristoffer ei sitä huomannut.

— Minä näin jonkun kasvot ruudun takaa.

— Kenen kasvot?

Henrikan ääni värisi.

— Ilkeät miehenkasvot.

— Voi, miten sinä säikytit minua! Se oli Jan, ymmärtääkseni.

— Kuka on Jan?

— Renki.

— Miksi hän maleksii nurkkien takana?

— Sitä en tiedä.

— Ja miksi hän oli näöltään kuin itse paholainen? Hän katsoo vieraita
karsaalla silmällä, siltä tuntui, jumala nähköön.

Yhtäkkiä pisti Kristofferin silmiin, että Henrikan suloisten
tytönkasvojen ilme oli muuttunut samaten kuin hänen äänensäkin. Se
tuntui hänestä kovalta ja vanhalta.

Kulkiko renki tyttöä vakoilemassa? Oliko tämä ehkä hänen mielitiettynsä?

— Pidätkö sinä paljon Janista? hän tokaisi.

— On pitäminen toinen toisestaan.

Enempää he eivät puhelleet keskenään tänä ensimmäisenä päivänä, minkä
Kristoffer vietti Vrakössä.


5.

Kristoffer uneksi.

Hän näki taivaan, helakansinisen, ja sen laella purjehtivan
pilvenhattaren, valkoisen kuin vastasatanut lumi. Samassa oli
pilvenhattaroita lukemattomia, kaikki yhtä lumivalkoisia ja ihmeellisen
kauniita katsoa kiitäessään siinä huimaavan nopeasti pakoon lähestyvän
myrskyn tieltä, josta Kristoffer itse ei tuntenut pienintäkään
tuulahdusta.

Yhtäkkiä olivat taivas ja pilvet kadonneet. Hän lepäsi ruohikolla,
rajattomalla vihreällä kedolla, jolla ei ollut alkua eikä loppua,
ja hänen lähellään käyskeli valkoinen lammas laitumella. Samassa
lampaita olikin monta tuhatta, ne liikkuivat nopeasti eteenpäin kohti
taivaanrantaa, jota ei ollut, ne lähtivät laukkaamaan jonkin äänettömän
rajuilman ahdistamina. Kristoffer ymmärsi, että hänen täytyi hakea
suojaa. Mutta hän ei kyennyt nousemaan. Sydän takoi kuin pajamoukari,
rinta jännittyi palkeitten tavoin, jäsenet olivat lyijynraskaat. Hän ei
päässyt paikaltaan.

Mutta hän ei maannut enää ruohikolla, vaan jollakin kallioisella
rannalla. Verkkovene, tuo kehno kuvatus ruumisarkkuineen, oli
kiinnitetty ruostuneeseen rautarenkaaseen johonkin lähelle. Vene tahtoi
paeta, perävannas osoitti rannatonta merta kohden, kokkanuora oli
kiristynyt kuin soittimen kieli, katkeamaisilleen, tuntui uneksijasta.
Mutta se ei mennyt poikki, se oli ikuisesti kiinnitetty tuohon
kalliossa olevaan valtavaan renkaaseen.

Kristoffer tahtoi kiiruhtaa avuksi ja katkaista köyden veitsellään.
Mutta hän ei kyennyt liikuttamaan sormeaankaan. Hän värisi tuskasta.
Hän tiesi, että vanhus saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin
oli kaikki hukassa.

Nyt hän oli siinä! Kristoffer kuuli hylkeennahkaisten tallukoiden
pehmeät askelet kallioilta. Nyt hän yllätti heidät! He tahtoivat paeta
yhdessä, Kristoffer ja vene, mutta ei kukaan auttanut heitä. He olivat
molemmat voimattomia.

Henrika seisoi autiolla luodolla odottaen häntä. Se oli pitkulainen ja
pieni niinkuin sekin harmaa luoto, jolla sijaitsevaan linnunkuvattajan
suojukseen lokinampuja oli kätkeytynyt, mutta se ei kuitenkaan
ollut sama, koska se oli toisen reitin varrella. Kristofferista
tuntui, että hän oli kulkenut joskus sitä pitkin. Se oli hänestä
kuin lähinnä valkamaa oleva väylä, mutta kuitenkin erilainen, koska
täällä avautui merta kohden sininen aukeama toisensa jälkeen. Ja
muutamalla luodolla, aivan tuollaisen aukeaman edessä, seisoi nyt
Henrika, ja Kristoffer meloi ruuhtaan sitä kohden, meloi voimiensa
takaa päästäkseen pelastamaan tyttöä. Mutta miten ponnistelikin, ei
hän päässyt lähemmäksi, ja Henrika jäi seisomaan paikalleen, luodon
korkeimmalle kohdalle, vaikka hänen olisi pitänyt rientää rantaan. Hän
oli liikkumaton: kankea kuin patsas. Hän tiesi, että tämä naiskuva oli
Henrika, mutta sen kasvoja hän ei saattanut erottaa.

Nyt hän näki ne. Ne olivat aivan lähellä, ne painautuivat Kristofferin
ikkunaa vasten ja katselivat häntä suurin, surullisin silmin. Mutta
ne eivät olleetkaan enää Henrikan kasvot, ne olivat pienemmät ja
piirteiltään hennommat ja kuolonkalpeat.

Kristoffer heräsi. Aurinko paistoi ikkunasta täyttäen kamarin
kultaisella valollaan.

Kristoffer makasi ajatellen unta: tuttujen ja tuntemattomien seikkojen
vilinää. Hän ajatteli luotoa, jolla Henrika oli seisonut odottamassa.
Nuo pienet merelle päin olevat aukeamat! — kuinka saattoi kaikki
tuntua hänestä niin tutulta, vaikkei hän koskaan ollut ruumiillisin
silmin nähnyt tuota paikkaa? Entä kalpeat naiskasvot? Kristoffer haki
muististaan. Ei, ne eivät muistuttaneet ketään hänen tuntemaansa
henkilöä. Ei ketään! Ei Henrikaa ja vielä vähemmän sitä naista, jonka
sormusta hän oli pitänyt.

Kuka hän oli?

Kristofferille tuli ikäänkuin selittämätön, mutta yhtäkaikki
järkkymätön varmuus siitä, että tuo nainen oli joskus tulevaisuudessa
osuva hänen tielleen. Tuo surullinen katse oli sanonut sen hänelle, se
oli pyytänyt häneltä jotakin. Ja vielä myöhemminkin, kun hän muisteli
unta, valui siitä hänen sydämeensä hiljaisen surumielisyyden virta.

Pukeutuessaan hän muisti ystävänsä Klopstockin ja hänen uusimman
romaanisankarinsa, Heinrich von Ofterdingenin. Erakko, romaanin
salaperäinen vanhus, antaa Heinrichille harvinaisen provencelaisen
kirjan, joka on peräisin ammoisilta ajoilta. Tietämättä edes, millä
kielellä teos on kirjoitettu, Heinrich silmäilee sitä umpimähkään.
Ihmeekseen hän kohtaa kirjan kuvien joukosta tutut kasvot, jotka
kuuluvat muutamalle hänen seuralaiselleen. Hän selailee edelleen,
löytää taaskin kasvot, jotka hän tuntee, kolmannet, neljännet ja
lopulta — oman kuvansa. Tuonnempana ovat kaikki kuvatut ihmiset
hänelle tuntemattomia, mutta eivät vieraita, sille he kaikki tulevat
vaikuttamaan Heinrichin elämään. Hän on tutustuva siihen jaloon
runoilijaan, josta tulee hänen isällinen ystävänsä, ja siihen nuoreen,
suloiseen naiseen, josta tulee hänen puolisonsa.

— Erakon kirja oli unielämän vertauskuva, ajatteli Kristoffer.
Unemme eivät ole ainoastaan katsahduksia menneisyyteen, vaan myöskin
tulevaisuuden enteitä. Uni on muisto, mutta myöskin ilmestys. Ja mitä
minä uneksin ensimmäisenä yönä jossakin vieraassa talossa, käy aina
jollakin tavoin toteen.

Kristoffer oli valmis. Hän avasi tupaan vievän oven. Tupa oli tyhjä.
Pihamaalta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki oli hiljaisuutta ja
rauhaa.

Hän lähti ulos partioretkelle. Ei ainuttakaan kulkijaa saattanut
havaita laajassa näköpiirissä, ei ainuttakaan purjehtijaa, ainuttakaan
soutajaa. Hän palasi taloon. Kun se nyt oli siinä hänen edessään
harmaan yksinäisenä, turvekaton ja raskaiden kivien painamana, tuntui
se taaskin yhtä salaperäiseltä kuin eilen, heidän saapuessaan.

— Jos olisit minun, Kristoffer ajatteli, niin sivelisin sinut
punamullalla, naulaisin valkoiset laudat nurkkiin ja ikkunoiden
ympärille ja istuttaisin ruusupensaita seinäviereen. Villiruusu,
orjantappura, saariston suloinen tunnus, tahtoisin nähdä sinun kukkivan
Henrikan kodin ympärillä!

Vasemmanpuoleisessa pitkisseinässä oli yksi ainoa räppänänkaltainen
ikkuna. Se kuului tuohon suljettuun kamariin; Kristoffer ei ollut
huomannut sitä ennen.

— Se on varmaankin romuloukko, koska kukaan ei asu siinä, hän ajatteli
ja koetti katsoa sisään raosta, joka jäi ikkunankehyksen ja uutimen
virkaa toimittavan valkoisen rievun väliin. Mutta hän ei voinut erottaa
huoneesta muita esineitä kuin nurin käännetyn matalaselkäisen tuolin.

— Täytyy kai minun tarkastella lähintä ympäristöäni, ajatteli Kolumbus
edelleen, meni huoneeseensa, otti avaimen tupaan vievästä ovesta ja
koetti avata sinisen oven lukkoa.

Se onnistuikin. Kristoffer astui sievään kamariin, joka oli ahdas kuin
kajuutta, mutta hauska ja houkutteleva kuin pappilanmamsselin siisti
neitsytkammio.

— Täällä tuoksuu kuusenhavuilta, oli hänen ensimmäinen aistimuksensa.
Mutta sen täytyi johtua hänen hajuaistinsa hairahduksesta, sillä
vastapestylle permannolle oli siroiteltu katajanvarpuja.

Seinillä oli siniset tapetit, ylellisyys, mitä ei ollut suotu
Kristofferin kamarille. Muutamassa nurkassa oli kauniilla
kupariheloilla somistettu arkku, jonka kaarevaan kanteen oli maalattu
sinisiä ruusuja. Pitkisseinän viereen oli pantu riviin kolme
matalaselustaista tuolia, kaikki nurin käännettyinä. Ja Kristoffer
huomasi kukkivan myrtin, joka oli pienellä sinisellä pöydällä ikkunan
ääressä.

— Tämän täytyy olla Henrikan talvihuone, hän ajatteli, ja noiden
Henrikan arkku ja Henrikan myrtti. Jokaisella nuorella tytöllä on
sellainen, tämä on Henrikan, mutta miksi hän on kätkenyt onnenkukkansa
puolipimeään huoneeseen? Tahtoiko hän sen kuolevan? Oliko hänellä
salainen suru? Oliko isä luvannut hänet jollekulle, josta hän ei voinut
pitää?

Vaikutelmat hyökkäsivät Kristofferin kimppuun.

— Ei kukaan tyttö tapa vapaaehtoisesti myrttiään, jota hän on
hoitanut hääpäiväänsä varten. Sellainen olisi synti, joka kostaa
itsensä — kuolemansynti. Nuoren naisen morsiusmyrtti on kasvanut
kiinni hänen elämäänsä yhtä varmasti kuin köynnös, josta saamme pyhän
ehtoollisviinin, on salaperäisesti yhdistynyt Vapahtajamme vereen.

Kristoffer tunnusteli ruukussa olevaa multaa. Se oli kuivaa. Hän
tarttui käsin otsaansa. — Ei, tässä talossa eivät asiat ole oikein!
Henrika ei tahdo näyttää minulle huonettaan. Hän pelkää, että minä saan
vihiä hänen synkistä salaisuuksistaan.

— Täällä on tukahduttavaa, tuumi Kristoffer edelleen, eikä se
todellakaan ole ihme. Mutta minkätähden minua vaivaa kuusenhavujen
tuoksu, vaikka lattialla on katajanvarpuja?

Kristofferin tajuntaan nousivat kaikki mahdolliset synkät muistot:
maahanpaniaiset, joissa hän oli ollut läsnä, kuusenhavuilla peitetty
arkku verkkoveneessä ja vastenmielinen vanhus, joka oli kadonnut hänen
näkyvistään Gullkronan selälle. Hän muisteli yön unennäkyjä: valtavaa
rautarengasta kalliossa ja verkkovenettä, joka jännitti kokkanuoraansa
päästäkseen irti. Tuo kaikki muistutti jollakin tavoin piilokuvaa,
josta näkee tilanteen tai maiseman mahdollisimman selvästi, kykenemättä
huomaamaan pääasiaa. On arvattava, missä laiva keinuu aalloilla, missä
matkamies on tiellä, missä kohdassa jylhien kallioiden keskellä rosvo
piileskelee!

— Missä se kuuro vanhus oli minun unessani? ihmetteli Kristoffer.
Missään ei häntä näkynyt, mutta kaikkialla hän oli läsnä. Hänestä lähti
se kauhu, mikä esti minut katkaisemasta verkkoveneen kokkanuoraa. Hän
aiheutti sen salaperäisen vastustuksen, mikä kahlehti ruuheni veteen,
kun tahdoin meloa Henrikan luokse luodolle. Hän oli se näkymätön
rajuilma, joka hätyytti lammaslaumoja, se äänetön myrsky, joka ajoi
valkoisia pilviä edellään. Ja hänellä oli myöskin jokin mystillinen
yhteys noiden kalpeiden, surullisten naiskasvojen kanssa.

— Ei, Kristoffer ajatteli, minun aivoni keksivät mielettömyyksiä! Kun
kaikki käy ympäri, niin kummallista on ainoastaan Henrikan suhde tähän
poloiseen, kuolemaantuomittuun myrttiin; ja se on todella selittämätön.
Mutta uneni oli arvattavastikin vain sarja ilvekuvia ja vanhus pelkkä
veijari ja juoppolalli, Vänöstä kotoisin, kuten hän itse ilmoitti.

Kristoffer lähti sinisestä kamarista. Taivaanlaella säteili aurinko,
ja merituuli puhalsi saariston yli voimakkaana ja vapauttavana. Lokit
ja tiirat melusivat etelän puolella, vihreän-läikkyvällä lahdella,
joka työntyi kallioiden väliin. Kristoffer kulki sitä kohden päätyen
tuokion kuluttua suojaisaan lahden poukamaan. Täällä hän sai nähdä
uuden sataman ja huomasi talonväen olevan kivilaitureiden luona
valmistautumassa nuotanvetoon.

— Hyvää huomenta, huusi Kristoffer.

— Sinä näytätkin olevan aamunvirkku, vaikka olet herrasmies, sanoi
Henrika, kun Kristoffer tuli hänen luokseen. Minä aioin juuri juosta
sinua herättämään, sillä sinun täytyy olla mukana tässä työssä.

Henrika puhui taas tuolla pehmeällä, laulavalla äänellä, josta
Kristoffer piti. Tyttö seisoi avojaloin kivilaiturilla pitäen naaraa
kädessään, kookkaana ja notkeana, tuulenviiman puhaltaessa hänen
ruskeisiin tytönkasvoihinsa, jotka säteilivät raikkautta ja elämänhalua.

— Henrika menee Janin veneeseen, ja sinä seuraat minua, määräsi
talollinen.

— Mutta minä en ole koskaan ennen vetänyt nuottaa!

— Saat heti ryhtyä opettelemaan. Siinä on monta mutkaa matkassa, tiedä
se, mutta sitä tietä sinä voit tulla kuninkaaksi niinkuin kaimasikin.

Kristoffer hymyili. Hän ei käsittänyt tuon taivaallista.

— Nuottakuninkaaksi, ymmärräthän, nauroi Henrika nousten Janin
veneeseen.



KRISTOFFER JA HENRIKA


1.

Miten se oli tapahtunut, sitä ei Kristoffer käsittänyt, mutta
almanakan todistus oli epäämätön. Hän oli ollut Vrakössä kolme viikkoa,
vaikka ne tuntuivatkin hänestä vain muutamilta päiviltä.

Hän oli liikuskellut Janin kanssa ruuhella luotojen lomissa pyydystäen
haahkoja ja pilkkasiipiä ruoaksi, ja lokkeja hän oli ampunut
lennosta. Ja vihdoin hän oli pudottanut merikotkan kaukana autiolla
vierinkiviluodolla. Mutta siitä urotyöstä ei koitunut lainkaan iloa.
Kristoffer ei olisi milloinkaan ampunut tätä hienoa laukausta, jos
hän olisi tietänyt, että Jan oli koko kesän palavasti himoinnut samaa
kotkaa, jonka pesän hän oli löytänyt pesintäaikaan. Siitä päivästä
saakka, jolloin Kristoffer souti kotiin kuninkaallinen saalis keulassa,
oli heidän kahdenkeskinen yhdessäolonsa ollut lopussa. Viha säkenöi
Janin katseessa. Se vältteli kohtaamasta Kristofferin katsetta, ja kun
se joskus suuntautui ylioppilaaseen, se kävi häijyksi ja pistäväksi.

Henrika oli sen huomannut, vaikka pitikin sen omina tietoinaan. Myöskin
talollinen pani merkille, että hänen renkinsä joutui tavantakaa rajun
ja kiukkuisen luonteensa valtoihin. Muuten ei hän siitä välittänyt,
mutta hän pelkäsi Janin silmiä.

— Ole tirkistelemättä hyljepyssyä! hän tuhahti kerran ruoka-aikaan.

— Mitäpä vahinkoa voisi olla siitä, että vähän katsoo jotakin,
ihmetteli Jan sävyisästi.

— Paha silmä vaikuttaa sen, että alkaa tulla vahingonlaukauksia,
tahdoitpa aiheuttaa vahinkoa tahi olit tahtomatta.

Kristoffer oli maannut talollisen kanssa kaukana Itämerellä,
uloimmaisilla kareilla, hylkeitä huutelemassa. He olivat kahteen
mieheen raahanneet kotiin tarvepuita etäisiltä hietasärkiltä. Ja
vraköläinen oli näillä pitkillä retkillä kertonut haaksirikkotarinoita,
jotka olivat myrskystä ja pimeydestä ja hirveistä seikkailuista
kudottuja, ja hylkeenpyyntijuttuja ihmeellisiltä keväisiltä
ajojääviikoilta, jolloin saaristolainen kokee pyydystyksen korkeimman
jännityksen. Kristofferin mieleen johtuivat usein Pykälän viittaukset
väestön täällä meren äärillä harjoittamasta merirosvouksesta. Mutta
utelipa hän seuralaiseltaan miten ovelasti tahansa, ei hän huomannut
tämän kuvauksissa mitään epäilyttävää.

Olipa Kristoffer vielä oppinut hiomaan viikatettakin ja niittämään, ja
Henrikan kanssa hän oli kantanut kotiin useampia heinätaakkoja kuin
vraköläiset milloinkaan olivat korjanneet yhtenä kesänä. Saarella oli
tiukkaa rehuista: kaikista aitauksista yhteensä saatu sato riitti töin
tuskin talon ainoalle lehmälle.

Kristoffer eli nykyhetkessä. Entisestä elämästä oli hänen tajunnassaan
ainoastaan kalpeita muistoja jäljellä.

Etäällä, utuisessa kaukaisuudessa, jossakin laiturissa oli tuo
valkoinen pursi. Pykälä kartoitti saaria, Kevätesikko kuivasi kasveja,
Klopstock syventyi Schellingin panteistiseen maailmankatsomukseen
niinkuin hento, pieni varjo-olento hapuilee sinisessä pimeydessä.

Mutta vieläkin kaukaisemmilta tuntuivat palanut Turku ja hänen
omaisensa: isä ja äiti ja sisarukset, ahtautuneina kesäksi johonkin
talonpoikaistaloon maaseudulle.

Ja elämän lakkaamattoman kiertokulun ulkopuolella eli hänen entisen
rakkautensa muisto köyhää varjoelämäänsä. Tämä suuri tunne, jonka
pysyväisyyteen hän oli kerran luottanut kuin itseensä elämään, oli
tullut tyhjäksi; hän ei tietänyt, miksi ja miten. Hänen aistiensa
oli yhtä mahdotonta omistaa tuo nainen kuin käden tarttua punaiseen
aamu-usvaan. Hän oli väistynyt Kristofferin luota, paennut ikuisesti
ajan ja paikan taakse — se oli yhtä varmaa kuin sekin, ettei sormus,
jonka Kristoffer pudotti mereen, enää milloinkaan kimaltelisi hänen
sormessaan.

Huonoksi teoksi oli Pykälä sanonut tätä julmaa uhritoimitusta.
Kristoffer käsitti ystävänsä ajatuksenjuoksun. Omaa itseään hän ei
ymmärtänyt.

Hän ei voinut tuntea lainkaan katumusta.

Menneisyys oli kuolleita maita. Hän oli jättänyt ne taaksensa.
Nykyhetki oli aaltoilua ja raikkautta, myrskyä ja taistelua, rajatonta
kaipausta, siteetöntä vapautta. Nykyhetki oli säihkyvä kuin tähtitaivas
ja liekehtivä kuin auringonnousu.

Nyt tunsi Kristoffer rakkauden. Hän rakasti Henrikaa.


2.

Meri kohoeli kuvastinkirkkaana heinäkuisen aamupäivän väkevässä
auringonvalossa. Joku maininki imeytyi huomaamatta kallionkoloihin ja
peräytyi porehtien ja hiljaa kohisten. Ja sitten vallitsi taas valoisa,
juhlallinen sydänkesän hiljaisuus.

Kristoffer ei ollut koskaan ennen nähnyt merta tämän hartaan
hiljaisuuden vallassa, jota ei mikään soraääni häirinnyt: niin
käsittämättömän suurena, niin epätodellisen valoisana! Se toi
hänelle jollakin tavoin mieleen jouluyön taivaan majesteetillisine
linnunratoineen.

Hän oli uinut ja käynyt alastomana pitkäkseen auringonpaisteeseen
lämpöiselle, punaisenruskealle paadelle. Hän oli noussut ensi kerran
maihin täällä. Paikka oli kaukana, Vraköstä länteen, yksinäisillä
saaristovesillä, joilla arkioloissa harvoin liikuttiin. Kristoffer ei
tietänyt edes saaren nimeä.

Hän katseli kirkkaaseen veteen. Ruskolevä hohteli kaikissa
mahdollisissa vihreän ja ruskean vivahduksissa. Koreat levät
kurottuivat syvälle, syvälle alas merenpohjan tummiin seutuihin,
keinuen virtapaikoissa niinkuin latvat tammimetsässä, kun aurinko
kultaa niitä ja tuuli kulkee lehvien läpi.

Vedenrajassa, liki hänen jalkojaan parveili pikkukaloja. Jokainen
tuumanmittainen sintti heijastui kahta vertaa pidempänä laajalle,
hiljaiselle vedenalaiselle paadelle: sen pinnassa kävi kiitävien,
pienten varjojen kummallinen vilinä, herkeämätön ja sekava leikki.
Ja kun Kristoffer katsoi tarkemmin, oli koko paasi varjoleikkeineen
verkkaisessa ja pehmeässä keinunnassa.

— Se johtuu valon taittumisesta ja rantaveden lakkaamattomasta
liikkeestä, hän ajatteli. Mutta ihmeelliseltä se näyttää, tuo valon ja
pimeyden, todellisuuden ja harhanäyn sekoitus!

Ilmassa hänen päänsä päällä havisi. Yksinäinen kuikka pyrki pohjoista
kohden pitkin, valittavin äännähdyksin.

— Sinä lienet turmiolintu, sinä, ja sitäpaitsi myrskyn enne, kun sinä
lennät maata kohti!

Hän nousi seisomaan ja seurasi katseellaan kuikan lentoa rannan
yli. Silloin hän huomasi harvinaisen pienen merenlahden kahden
kallionkärjen lomassa, joiden äkkijyrkät rannat maininki oli
koristanut vaahtopäärmeellä. Aivan tämän jylhän lahdelman pohjukassa
oli rantaäyräs alava, ja kuivuneitten levien muodostaman ruskean
juovan takana kimalteli auringon hehkussa kukkivien alpien läikkä.
Tuonnempana, ylempänä saarella kasvoi kiiltoleppiä tuuheina metsikköinä.

Mutta Kristoffer ei ensi hetkenä huomannutkaan alpia eikä kiiltäviä
leppiä. Hän seisoi auringonpaisteessa lumottuna katsellen poukaman
kauneinta koristusta: runsaskukkaista orjantappurapensasta, elämän
lempeää tunnusmerkkiä tässä kuolleiden kallioiden ja aution meren
maailmassa.

Nyt olivat aavat suven-tyyninä, ikäänkuin säihkyvänä, sinisenä
kehyksenä tuolle ihanalle kuvalle. Mutta Kristoffer ajatteli myrskyä,
joka pian tuhoaisi ruusut. Ja hän muisti saariston autiuden, jossa
ainoastaan vaivaismännyt ja katajat kestivät kaiken muun vihreän elämän
tukahtuessa.

Hän pukeutui ja meni tuohon kauniiseen lahteen.

— Te ette saa kukkia kauan, poloiset, puheli Kristoffer ruusuille. Pian
tulee myrsky ottamaan teitä.

— Tehköön niin, Kristoffer kuvitteli orjantappuran vastaavan. Mutta
minä kukin uudestaan ja elän jatkuvasti, niinkuin näet.

— Sinun aikasi on lyhyt ja myrsky on ikuinen.

— Mikä on lyhytaikaista ja mikä on ikuista? Kukkiminen on yhtä ikuista
kuin myrsky.

Tuulenviri oli herännyt päivänkilon kujassa, haravoi lahtea ja
kiiti humisten rannan yrttien ja pensaiden yli. Nyt Kristoffer
huomasi kapean, harsonhienon silkkikaistaleen, joka riippui
orjantappurapensaasta ja liehui tuulessa kuin veripunainen viiri. Hän
sormeili tuota merkillistä pientä kangassuikaletta.

— Se on ilmeisesti revennyt silkkihunnusta, hän päätteli. Mutta
mistä se oli lähtöisin? Oliko myrsky kiidättänyt sen tänne vai lintu
kantanut nokassaan? Ei, Kristofferin täytyi hymyillä haaveellisille
ajatuksilleen, kun hän lopulta keksi yksinkertaisen selityksen: Henrika!

Lepikon läpi kulki polku. Kristoffer noudatti sitä, ja pian tuli
vastaan aukeama, jossa kasvoi mehevää ruohoa ja sinisiä ja keltaisia
kukkia. Polku kiemurteli eteenpäin, vuorenrinteitä ylös ja halki
kivikoiden ja jälleen alas pientä metsikköä kohden, missä kasvoi
tuuheita, kyhmyisiä koivuja. Täällä polku haarautui.

— Ihmeellisiä puita, mietti Kristoffer, ne kasvavat leveyttä ja
näyttävät pikkuvanhoilta, onkohan ihmiskäsi joskus mahtanut katkaista
kaikkien niiden latvat.

Hän kulki eteenpäin kepein askelin. Kaukaa lehdesniityltä, vaaleiden
koivunrunkojen takaa pilkoitti sammaltunut ladonseinä. Kristoffer
pysähtyi kuuntelemaan. Metsän syvässä hiljaisuudessa raikui karkea
hoilotus. Ääni oli Janin:

    Pala, paloi Turkukin
    suoloin, rasvoin räiskyvin.
    Silmä se itkee ja nauraa suu,
    surut korpehen karkoittuu.
    Ukko kun kuolla kupsahtaa,
    saamme me rauhassa suurustaa
    ja nukkua puoleenpäivään.

Kristoffer hiipi varovasti lähemmäksi. Nyt hän huomasi Janin, joka
puolittain lojui valtavalla lehtikerppokasalla. Vähän kauempana seisoi
Henrika kassara kädessään.

Jan alkoi uudelleen mölytä:

    Käki se kukkuu koivussa
    ja sillä on kumma pilli.
    Jos et tule leikkiin, vuota siis,
    käy pian kämmenet haiveniis,
    ja pyristelet maassa kuin silli.

Tuo räyhäävä ääni ärsytti Kristofferia.

— Oletpa aika vintiö, hän ajatteli, ja turhaan sinä koetat saada
Henrikaa pauloihisi.

Ja hän lauloi, niin että metsä raikui, ensimmäisen leikkilaulun, mikä
sattui tulemaan hänen kielelleen:

    Virka vain, niin saat sa mun,
    kun saat mun, niin kelpaa sun,
    ja ellen liene mielees sun, niin anna olla mun,
    jos niin on tahtos sun, niin katso ohi mun.

Kristoffer näki Janin ryntäävän pystyyn ja Henrikan juoksevan hänen
luokseen. Syntyi sanakiista. Kristoffer ei voinut kuulla, mitä
sanottiin, mutta päätös oli kyllin selvä: Jan heitti tuohikontin
olalleen, otti kassaransa ja katosi ladonnurkan taakse.

Henrikan kasvot eivät ilmaisseet, oliko hän suuttunut vaiko hyvillään
Janin poistumisesta.

— Minun täytyy ottaa sinut apumieheksi Janin tilalla, sanoi hän
töykeästi Kristofferille.

— Sitä juuri halusinkin.

Hän otti kasasta ladon oven luota kerpon aikoen heittää sen latoon.

— Ei! Anna olla!

Henrika tarttui hänen käsivarteensa temmaten kerpon häneltä. Mutta hän
pudotti sen heti maahan. Kristoffer oli ottanut hänet syliinsä.

— Ei, Kristoffer!

— Henrika! Minä rakastan sinua!

Henrika seisoi nyppien lehtiä koivunvarvusta. Kristoffer puhui.
Henrika ei kuullut sanoja, mutta sävel soi hänen korvissaan laululta.
Kristoffer peitti hänen kasvonsa suudelmin. Tyttö salli sen tapahtua.

Äkkiä hän työnsi nuorukaisen luotaan, nosti kerpon maasta ja heitti sen
latoon.

— Sinä varmaankin ajattelit, että minä tahdoin riippua kiinni sinussa,
kun otin sinua äsken käsivarresta.

— En ajatellut mitään, Henrika!

— Minun täytyi estää sinut heittämästä kerppoa latoon.

— Mitä sinä hulluttelet!

Henrika nauroi.

— Se oli, näetkös, ensimmäinen tänä vuonna, ja naisen täytyy heittää
se latoon, sillä jos sen tekee mies, niin uuhet kantavat talvella vain
pässejä. Nyt minä menen latoon kerppoja latomaan ja sinä saat antaa
niin monta kerppoa kuin vain jaksat.

— Annan kaikki.

— Se ottaa koville, saatpa nähdä.

       *       *       *       *       *

Kristoffer souti Henrikan ruuhellaan kotiin. Se oli hänen
partioretkensä ajan ollut vedettynä pieneen, pähkinäpuiden reunustamaan
piilopoukamaan saaren itärannalle. Kun tuo pähkinäpuiden lämpöiseltä
hohtava vehreys nyt peittyi niemien taakse, katosi Kristofferin
näköpiiristä viimeinenkin pilkahdus kesän kauneutta. Alkoi hämärtää ja
saaristo oli taas alastoman, harmaan autiona hänen silmiensä edessä.
Hänestä tuntui yhtäkkiä niin pelottavan kummalliselta, kuin olisivat
pahat voimat elämöineet tummien, jyrkkien luotojen ja synkkien,
pitkulaisten vedenpäällisten särkkien vaiheilla.

Olikohan hänen soudussaan jotain vikaa, koska ruuhi ei liikkunut
eteenpäin?

Henrika hymyili.

— Annahan toinen airo minulle!

Hän souti kaikin voimin ylähangan airolla, ja Henrika meloi perässä
toisella.

— Mitä noituutta tämä on?

³ — Ei ensinkään noituutta — vain vastavirtaa ja nousuvettä samalla
kertaa.

He olivat tovin ääneti. Hämärän huntu tiheni luotojen yllä.

— Tuuli kääntyy vastapäivään. Tulee paha ilma.

Kristoffer ei virkkanut mitään.

— Sinä, Kristoffer, et ehkä laisinkaan usko noituuteen!

Kristoffer ei vastannut. Hän souti nyt kuin henkensä edestä luoden
silloin tällöin aran katseen etelää kohden. Siellä olivat nyt ne
kauniit merenaukeamat, jotka hän oli nähnyt unessa ensimmäisenä
Vrakössä viettämänään yönä, ja niiden keskellä oli tuo pieni luoto ja
sen laelta hän erotti unen liikkumattoman naishahmon — Henrikan!

— Mikä sinun on, Kristoffer? Etkö ole ennen nähnyt Vrakön pyhimystä?
Pelkäätkö häntä?

— Kuka hän on?

— Kuka — sitä minä en tiedä, koska hän on vain kaljuunakuva.

— Minä en käsitä — —

— Kaljuunakuva laivasta, joka on joskus haaksirikkoutunut täällä.

— Mikä on kaljuunakuva?

— Puinen keulakoriste tietääkseni. Tämä on hieno, usko pois. Ei kukaan
meidän saaristossamme osaisi veistää sellaista kuvaa. Me nimitämme sitä
pyhimykseksi, koska sillä on niin kauniit kasvot ja sädekehä otsalla
niinkuin kirkkopyhimyksellä.

— Miksi te olette panneet sen autiolle luodolle?

— Siitä on hyötyä meriviittana.

Kristoffer souti ääneti. Vastavirta lakkasi, ruuhi kulki hyvää vauhtia.

— Mistä laivasta pyhimyksenne on peräisin? tiedusteli hän lopulta.

— Sitä olen monta kertaa tuuminut.

— Mistä maasta?

— Sitä on vielä vaikeampi saada selville.

— Niin, mutta voihan aina otaksua.

Henrika antoi kysymyksen raueta. Mutta Kristoffer oli itsepintainen.

— Kauanko tuo pyhimys on ollut paikoillaan.

— Sitä en tiedä.

— Isäsi on vanha ja muistaa pitkälti. Sanohan minulle, mitä olet
kuullut kerrottavan.

— Puhutaan, Henrika vastasi hiljaisella äänellä, ikäänkuin olisi
uskonut Kristofferille salaisuuden, — saaristossa puhutaan, että se
irtautui muutamana yönä syysmyöhällä prikistä, jonka nimi oli Renata.

— Eivätköhän ihmiskädet mahtaneet olla siinä avullisina.

— Ei kai ole luvatonta ottaa keulakoristetta jostakin laivahylystä.

— Ei, mutta jos kuva on pelastettua tavaraa, niin tietää joku sittenkin
jotain sen alkuperästä.

— Minä uskon, että isä tietää enemmän kuin puhuu, sanoi Henrika arasti.
Mutta hän ei pidä siitä, että häneltä kysellään.


3.

Heinäkuisen uudenkuun kaunis kaira riippui verenkarvaisena hämärän
pihamaan yllä. Kesäiset tähdet tuikkivat siellä täällä taivaanlaella
udunvalkoisina ja vailla valovoimaa. Kaakosta puhalsi yltyvä tuuli yli
saaren, vihaisena, epätasaisena, tuimin puuskin.

Isäntä istui kuistin penkillä vedellen iltahaikujaan. Jan loikoi
selällään asuinrakennuksen seinustalla imeskellen tupakkamällistä
viimeisenkin mehun samalla kuin hänen kätensä tekivät tuhojaan
kukkivassa taskuheinässä, nykivät varsia poikki ja kiskoivat maasta
juuria.

Henrika tuli rannasta Kristoffer seurassaan. Ripustaessaan kassaraansa
puukoukkuun hirsiseinälle hän huomasi Janin puuhan.

— Mitä tuo hyödyttää? Sinähän turmelet pihan.

Jan vastasi raastamalla irti keisarinkruunun, ainoan, joka kukki siinä
pitkässä rivissä, minkä Henrika oli syksyllä istuttanut.

— Oletko sinä vimmattu? kirkui Henrika.

— Varo itseäsi! ärjyi isäntä.

Kristoffer hyökkäsi Janin kimppuun -tarttuen hänen käsivarsiinsa.
Jan ähkyi Kristofferin käsissä, tempoili, kieriskeli, kiemurteli,
mutta Kristoffer ei hellittänyt kelpo otettaan. — Keisarinkruunu oli
runneltuna ruohikolla.

— Päästä irti minut, Jan mylvi. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt?

— Pieksä häntä! huusi isäntä.

—- Pahalle pahan palkka, arveli Henrika.

— Minä päästän sinut, kunhan vain lupaat olla vastedes kiukuttelematta.

Jan pääsi vapaaksi. Hän seisoi hievahtamatta samalla paikalla kyräillen
Kristofferia kulmainsa alta, pienet silmät hehkuivat kuin keltaiset
kypenet ja leuka vapisi.

— Miksi herran nimessä sinä raastit maasta Henrikan keisarinkruunun?
Jos olet ilkeällä tuulella, niin ei sinun silti tarvitse runnella maan
kukkia!

— Kuulkaas pappia!

— Sinä olet heittiö.

— Minkä Henrika on istuttanut, sen täytyy saada kasvaa, lisäsi isäntä.

— Sinä vahingoitat minua kaikin mahdollisin tavoin, puuskahti Henrika.

— Jokaisella on pirunsa ja muutamilla on kaksi.

Veri syöksähti Kristofferin päähän.

— Sinä olet heittiö! hän huusi.

— Älä levittele leukojasi noin kovin, vaikka voltitkin, kun satuin
olemaan maassa pitkänäni!

— Va-i niin?

— Luulet olevasi Goljat, mutta Vrakön Jan heittää sinut tantereeseen,
jos vain viitsii.

Kristoffer ja renki painiskelivat kartanolla. Jan oli väkevämpi,
Kristoffer suurempi ja notkeampi. Kamppailu kävi rajuksi.

— Pidä puoliasi, Kristoffer! huusi Henrika.

Samassa sai Kristoffer syliotteen ja paiskasi Janin selälleen
ruohikkoon. Hän jäi siihen makaamaan, kasvot kuolonkalpeina, silmät
ummessa.

Kristoffer kumartui hänen puoleensa.

— Oletko satuttanut itsesi? hän huolestuneena kysyi. Älä ole vihainen.
Tämän kerran voitin minä ja ensi kerralla voitat sinä.

Jan ei hievahtanutkaan.

• — Anna hänen olla rauhassa! sanoi isäntä, joka istui vielä kuistissa
imien piipustaan viimeisiä sauhuja.

Kristoffer kääntyi. Silloin säntäsi Jan pystyyn. Puukko välähti hänen
kädessään, hän tavoitteli iskeäkseen ylioppilasta selkään. Mutta
Henrika kirkaisi, Kristoffer hypähti syrjään ja veitsenkärki viilsi
ainoastaan naarmun hänen takinhihaansa.

Isäntä tölmäsi pihamaalle. Hän kähisi kiukkua. Häntä halutti pieksää
renkiä, rutistaa häntä, niin että kylkiluut rusahtelisivat. Mutta
viisaus hillitsi vihan. Hän puristi valtavan kouransa nyrkiksi ja
heristi sitä Janin kalpeiden kasvojen edessä, niin että rystyset
viistivät suuta.

— Sinä valmistat helvetin minulle.

— Kiukusta helvetti tulee!

— Ole vaiti ja häpeä! Sinä saatat itsesi onnettomuuteen; kiivailet,
kunnes istut Turun linnassa kruunun raudoissa. Olkoon se sinun oma
asiasi. Mutta ole puukottamatta ihmisiä minun pihamaallani!

Kristofferilla oli vyöllään puukko, terävämpi ase kuin Janin! Hän piti
kättään sen kahvalla.

— Toinenkaan ei ole sen parempi, mutisi Jan.

— Ei, sanoi Kristoffer singoten puukon ilmaan.

Se lensi kauniissa kaaressa yli pihamaan ja jäi seisomaan kärki maahan
uponneena.

— Minäkin osaan käyttää puukkoa, niinkuin näet, mutta minä en paljasta
sitä koskaan lähimmäistäni vastaan. Se ei sovi ylioppilaalle.


4.

Ensimmäisen myrskypäivän ilta-aurinko laski viljavan verivirran
kaltaisena mailleen, läntisen taivaan pilvimaiseman taakse. Siellä
syntyi lakkaamatta uusia myrskypilviä: laajoja kuin manteret;
kukkulaisia kuin vuorijonot; kapeita, rikinkeltaisia kaistaleita ja
repaleisia, mustia tukkoja, jotka levisivät pitkin taivaanlakea yhtä
huimasti kuin vihurit yli meren.

Kristoffer istui keinutuolissa ikkunapöydän ääressä lukien Ovidiusta,
Muodonvaihdosten runoilijaa. Pihamaalla hänen ikkunansa edessä
huojui korkea honkariuku niinkuin varpa myrskyssä. IImansuuntanuoli
sen huipussa värisi lakkaamatta ja kuparinen tuuliviiri heittelehti
kirahdellen sinne tänne.

Tämä ikivanha viiri oli komea taideteos. Se esitti jotakin tarunomaista
merihirviötä, jonka kypärään selkään tekijä oli kuvannut nuoren,
torvea toitottavan naisen notkean hahmon. Tämän hulmuava hame ja
hirviön kohotettu käärmeenpyrstö loihtivat Kristofferin mieleen saman
myrskyn ja sadun tunnelman, minkä suuri Ossian oli hänessä herättänyt.
Mutta vertauskuvallisen perusajatuksen perille hän ei päässyt. Viirin
kuparityttö oli hänen haaveissaan kuva Henrikasta sellaisena kuin hän
kuvitteli tämän jonakin myrskyisenä vapunpäivän aamuna seisovan navetan
katolla toitottamassa kesää tervetulleeksi.

Tuli yö. Tumma kohina kulki yli saariston. Seuraavana päivänä kohu
yltyi pauhinaksi. Mutta kun Kristoffer heräsi kolmannen myrskypäivän
sarastaessa, oli pauhina muuttunut ukkosenkaltaiseksi jylinäksi.

Hän lähti kukkulalle. Ponnistellen polkua pitkin, myrskyn vinkuva laulu
korvissaan, pääsi hän lopulta kukkulan laelle.

Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Kristoffer katseli kuohuvalle
merelle, jossa vaahtoavat aallonharjat hohtelivat kuin lukemattomat
valkoiset kyyhkyset heleänvihreällä lakeudella. Mutta etelän puolella,
kukkulan juurella, syöksyivät jättiläisaallot kauas maalle. Rajuilman
vastustamattoman painon puristamana hukutti meri helmoihinsa koko tuon
matalan rannikon kauliten mielettömine tyrskyineen sen laakeita paasia,
jymiseviä kivijoukkioita ja kyyhöttäviä siirtolohkareita.

Ei missään hohtanut valkolinnun siipeä aamun pilvistä taivasta vasten.
Ei kuulunut ainuttakaan ihmisen tai eläimen ääntä. Kaikki elollinen
lymysi myrskyn tieltä, kyyristyi, niinkuin rinteen katajat ja männyt
olivat kyyristelleet tuhansia vuosia ryömiessään nöyrästi kivien
lomassa aina siitä päivin kuin tämä saari syntyi ja vihreä elämä työnsi
juurensa sen köyhiin koloihin.

Kristoffer istuutui tuulensuojaan kiviröykkiön juurelle. Hän ihmetteli,
mistä johtui, ettei hän voinut täysin nauttia vyöryvien aaltojen
värileikistä ja kuohuvien tyrskyjen upeudesta. Hän aavisteli hämärästi,
että tässä näköpiirissä tapahtui jotain, jota silmä ei erottanut eikä
korva kuullut pauhulta ja jylinältä.

Missä oli Henrika? Hän keitti tuvassa ruokaa. — Jan? Hän paikkasi
verkkoa. — Isäntä? Kristoffer ei ollut nähnyt häntä tänä aamuna. Eikä
eilenkään, jolloin myrsky yltyi hirmumyrskyksi ja erään ranta-aitan
katto lensi mereen ja rojut oli korjattava maihin.

Kristofferille tuli se lievästi vastenmielinen tunne, joka valtaa
meidät aavistaessamme, että joku katselee meitä takaapäin. Hän kääntyi.
Nyt hän huomasi suuren, pyöreän lasisilmän mulkoilevan kivien lomasta
röykkiön huipulta, aukosta, joka oli koverrettu kummun keskelle, niin
että se muistutti pientä tulivuorenaukkoa. Vraköläisisäntä lojui
siellä tähystelemässä. Itse hän oli suojattuna niinkuin sotilas
juoksuhaudassa, mutta kaukoputkellaan hän havaitsi kaiken, mitä
monipeninkulmaisessa näköpiirissä tapahtui.

Kristoffer katsoi kiikariin.

— Mitä näet?

— Hyökyjä, torninkorkuisia.

— Mitä muuta näet?

— Meren ja taivaan.

— Mitä muuta näet?

Kristoffer värisi. Etäältä hän oli erottanut mustan esineen, joka
vaappui aalloilla. Hän loi kysyvän katseen isäntään.

Tuon jättiläismäisen miehen vakavat kasvot hymyilivät.

— Onko se laivahylky? kysyi Kristoffer kiihtyneenä.

Punapartainen pää myhäili ja nyökkäsi.

— Onko laivassa ihmisiä?

— Ei, he ovat menneet veneisiin.

— Onko heillä mahdollisuuksia pelastua?

— Ei, veneet ovat kadonneet miehineen päivineen.

— Näitkö heidän hukkuvan?

— Näinpä näin.

— Kuinka sinä saatat hymyillä sellaiselle? Sinun pitäisi itkeä!

— Ei kukaan ihminen iloinne toisten onnettomuudesta. Mutta tuntuu
mieluisalta, kun Jumala siunaa rantoja.

Kristoffer ei voinut virkkaa sanaakaan vastaukseksi. Mutta ukko kävi
puheliaaksi.

— Siellä kulkee paljon rahaa vesilastissa. Komeampaa laivahylkyä en ole
nähnyt moneen pikku vuoteen.

— Mitä on raha ihmishenkiin verrattuna?

— Ihminen kuolee, kun on kuollakseen. Se on alusta säädetty. Voit
kyllä luottaa siihen, että nuo poloiset ovat lukeneet monta isämeitää
— tietenkin omalla kielellään — ja luvanneet kirkkoihin sekä
kynttiläkruunuja että ehtoollismaljoja lunnaiksi pelastuksestaan.
Merihädässä kukin muistaa Jumalansa.

Kristoffer ei virkkanut sanaakaan. Hän kulki surullisena kukkulaa alas
ja riensi omaan huoneeseensa puhuttelematta Henrikaa.

Hän istui Ovidiuksensa ääressä ja hänen ajatuksensa kiitivät runon
mukana maailmasta toiseen. Myrsky vihellytti savupeltiä. Viiri
heittelehti sinne tänne, mutta aamun kuluessa se kääntyi vähitellen
myötäpäivään. Tyttö torvineen käänsi selkänsä kamarin ikkunan ääressä
istuvalle ylioppilaalle ja toitotteli merta kohden.

Kristoffer ei sitä tarkannut. Hän ei huomannut, että ilma kävi
kauniimmaksi, ennenkuin tuulen tohina äkkiä vaimeni rakennuksen
ympäriltä ja outo hiljaisuus havahdutti hänet syvistä ajatuksista.

Hän katsoi tupaan. Se oli tyhjä. Mutta kun hän astui kuistiin, näki hän
isännän ja Janin lähtevän satamasta suurella, jahdiksi köysitetyllä
aluksella.

Merellä kävi vielä myrsky. Pursi kulki purjeet reivattuina. Ja sillä
aikaa kuin Kristoffer kiipesi kukkulalle, tuli hirmumyrskyn kaltainen
vihuri kiidättäen mukanaan kohisevaa rankkasadetta. Mutta pian tulvi
taas auringonpaistetta seestyvältä taivaalta, meri kävi siniseksi, ja
Kristoffer huomasi nyt, ettei tuo autio ulappa ollut yhtä eloton kuin
tavallisesti. Lounaisessa saaristossa hohti silloin tällöin valkoinen
purje aallonharjalla, hiukan etelämpänä toinen, idässä kolmas, kaakossa
neljäs, ja tuolla mustien vihureiden keskellä, lähellä rantaa,
purjehtivat Vrakön jättiläinen ja hänen miehensä merta kohden.

»Toinen purjehtii pakosta», sanoi vanhus Gullkronan selällä! Mikähän
pakko nyt oli? Mikä mahti saattoi äkkiä kaikki nämä purret meren tuimaa
tuulta uhmaamaan?

— Mahtavatkohan ne mennä hylyn luokse? ajatteli Kristoffer. Siellä on
kelpo lailla saalista niille kaikille: puuaineita, köysiä, purjeita,
rautapultteja, kuparinauloja ja lopuksi tietenkin lasti. Mutta eiväthän
ne ennätä kulkea sinne ja takaisin ennen pimeän tuloa! Ja kaikkien
väylän särkkien ja riuttojen yli vyöryvät meren tuimat aallot. Eikä
missään ole satamapaikkaa. Onpahan yksi! Nyt muisti Kristoffer
kuulleensa puhuttavan Vrakbådanista, pelätyn Vrakön etuvartijasta,
näiden merenäärten perimmäisestä satamapaikasta ja maatuesta, missä oli
vanha metsästysmaja, notkossa kukkuloiden keskellä.

Kristoffer arvioi tilanteen aivan oikein. Hän ymmärsi yhtä ja toista,
niin vieras kuin olikin. Mutta tapahtumain tausta ja niiden kiertokulun
sisäinen yhteys jäi kuitenkin tunkeilijalle käsittämättömäksi,
Hän ei tietänyt, että tuon vieraan laivan kamppailua ja tuhoa oli
katseltu monilla kiikareilla monilta kummuilta kautta koko saariston,
että myrskypäivät olivat jännittävän odotuksen päiviä, että isot
veneet, joita muuten käytettiin vasta syyskalastukseen, varustettiin
nyt nopeasti köysityksellä, että kiväärit taiottiin, valtaushaat
teroitettiin ja ruokalippaat odottivat valmiiksi täytettyinä otollista
hetkeä. Eikä hän liioin ymmärtänyt, että noiden viiden veneen merimatka
oli kilpapurjehdusta, että ensimmäinen, joka valtasi hylyn, oli saava
parhaimman osan ja tarpeen tullen puolustava oikeuttaan pyssyllä ja
puukolla. Ja vihdoin oli hän täysin tietämätön siitä, että näytelmä,
mikä tapahtui hänen silmiensä edessä, oli vain pieni rengas tapahtumien
loppumattomassa ketjussa, vähäpätöinen kahakka tuhatvuotisessa
sodassa, jota kauppias ja ryöstäjä kävivät, edellinen taistellen
valtion ja kirkon turvissa, jälkimmäinen myrskyn, hyökyjen, pimeyden,
harhavalkean, noituuden ja loitsujen liittolaisena. Kristofferilla
ei ollut aavistustakaan vanhojen saaristolaissukujen salaisesta
yksituumaisuudesta meren ja liitosta paholaisen kanssa. Jos hän olisi
pitänyt silmällä vraköläisisännän puuhia illalla, sen jälkeen kuin hän
oli paininut Janin kanssa, niin olisi hän nähnyt hänen raaputtavan
veitsenkärjellä venetalaan seinää mumisten samalla pitkiä liutoja
käsittämättömiä sanoja. Hän auttoi myrskyä ja rukoili paholaiselta
hyvää merensaalista mainitsematta hänen pelättyä nimeään. Mutta kun
rukous oli kuultu ja laiva tuhoutui ja kansilastia alkoi ajelehtia
aalloilla, sanoi vraköläisisäntä ja koko saaristolaisväestö, että
Jumala siunasi rantoja.

Hänen hyvä saalistusonnensa oli hänelle taaskin uskollinen. Hän valtasi
oman onnensa nojaan jätetyn hylyn ensimmäisenä, täytti isonveneensä
ruhvin jäljellejääneillä arvoesineillä, vaatteilla, ruokatavaroilla,
viinipulloilla, ja lastasi peräruumaan hienointa espanjalaista suolaa.
Ja ensimmäisenä laski hän Vrakbådanin satamaan. Kun myöhemmin tulleet
saaristolaistalonpojat astuivat tuohon rappeutuneeseen metsästysmajaan,
olivat vraköläinen ja hänen miehensä jo ottaneet makuulavat haltuunsa.


5.

Mutta kotona Vrakössä kahlasivat Kristoffer ja Henrika aallokossa
keräillen lankkuja, jotka olivat kuuluneet johonkin mereen
huuhtoutuneeseen kansilastiin. Illan hämärtyessä oli rannalla valmiina
komea pinkka.

He menivät taloon. He söivät iltaista — ensi kertaa yhdessä. Ja
kun iltatähdet puhkesivat himmeänsiniselle taivaanlaelle niinkuin
kalpeankeltaiset ruusut ja kiiltomadot hohtivat ruohikolla, Kristoffer
seurasi Henrikaa hänen luhtiinsa. Meren juhlallinen kohina soi saaren
ympärillä syvänä ja tummana kuin urkujen sävelmä, mutta sirkat
sirittivät luhdin hämärässä ja katon koivunlehvät tuoksuivat kesältä,
ja Kristofferin tietoisuudesta haihtuivat kaikki myrskypäivien
vaikutelmat.

Kuun paiste siivilöity! luhtiin ikkunan läpi: kalpea, lumottu,
päihdyttävä utu. Henrika avasi pitkät palmikkonsa. Hän seisoi keskellä
valkoista juovaa ja pehmeät hiukset valuivat hentojen olkapäiden yli
kuin aaltoilevat, tummat virrat.

Yön tunnit kulkivat sarastusta kohden. Henrikan luhdissa tikitti kaksi
kelloa: Kristofferin kultakello ja kuolemankello seinähirressä. Ne
ahersivat turhaan. Aika oli pysähtynyt kulustaan näille kahdelle,
joiden olisi pitänyt kuunnella kellojen ilmoitusta.

Aamuaurinko kohosi saaren ylle. Se kääri ensin kylmän valonsa kukkulan
kiviröykkiön ylle, sitten asuinrakennuksen ja sen kuistin, viimeiseksi
luhdin ja luhdinsolan ylle. Se kohosi kohoamistaan ja paistoi luhtiin
pienestä, avoimesta ikkunasta.

Kristoffer heräsi ja pukeutui.

Hän katseli Henrikaa. Tämä nukkui. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja
onnelliset.

— Hän on tuleva minun vaimokseni, ajatteli Kristoffer. Minua tullaan
pitämään hulluna. Isä joutuu vihan vimmoihin ja äiti itkee silmänsä
punaisiksi. Edessäni on pitkä ja vaikea tie, mutta minä aion kulkea sen
loppuun saakka. Henrika on tuleva vaimokseni.

Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän huomasi jotain hyvin kummallista.
Aurinko pisti hänen kasvojaan — ensin hän luuli näkevänsä väärin —
mutta kun hän varjosti kädellä silmiään, huomasi hän, että pöydällä
oleva suuri ruukkukasvi oli todellakin rehevä, kukkiva myrtti.
Henrikan, tietystikin! Mutta kenen oli siinä tapauksessa tuo toinen
myrtti, jonka Henrika jostakin käsittämättömästä syystä oli jättänyt
suljettuun kamariin kuihtumaan hoidon puutteessa?

Nurkassa oli arkku. Se muistutti erehdyttävästi sitä kaunista arkkua,
minkä Kristoffer oli nähnyt salakäynnillään tuossa merkillisessä,
lukitussa huoneessa. Mutta sen kanteen maalatut ruusut olivat sinisiä,
ja nämä olivat punaisia. Siniruusuin koristettu arkku, jota Kristoffer
oli ihaillut, ei ehkä ollutkaan Henrikan? Tuo sininen kamari ei kenties
ollut Henrikan talvihuone?

Kristoffer ei voinut pidättää näitä hapuilevia ajatuksiaan, vaikka
terve järki sanoikin hänelle, ettei kukaan muu kuin Henrika saattanut
omistaa toista enempää kuin toistakaan. Hänhän oli ainoa nainen
talossa, Vrakön emäntä siitä saakka kuin hän tuli täysikasvuiseksi.
Äiti oli kuollut hänen lapsena ollessaan.

Henrika avasi silmänsä.

Kristoffer suuteli häntä:

— Henrika, sinullahan on kaksi myrttiä ja kaksi morsiusarkkua.

— Myrttiä? Tuossa on minun myrttini!

— Sinulla on sitäpaitsi toinenkin. Läntisessä kamarissa.

Henrika katseli häntä tutkivasti. Hänen kasvonsa muuttuivat. Ne kävivät
vanhemmiksi, kovemmiksi, rumemmiksi.

— Minä kävin siellä varhain ensimmäisenä päivänä. Minun avaimeni sopi
lukkoon. Olin utelias, ymmärräthän.

— Silloinpa sinä petyit, Kristoffer! Eihän siellä ole mitään erikoista
nähtävää.

— Vain myrtti.

— Entä sitten?

— Komea ruukkukasvi, jonka hoidon olet unohtanut.

— Se ei ole minun.

— Kenen se sitten on?

— Erään toisen, tietääkseni.

— Miksi annat jonkun toisen omistaman myrtin kuolla?

— Koska minun täytyy. Sinä et saa kysyä enempää.

— Kuka on se toinen?

Henrika purskahti itkuun.

— Vastaahan toki!

— Kasvinsisareni, Henrika kuiskasi nyyhkytysten lomassa.

— Mikä hänen nimensä on?

— Renata.

— Missä hän on?

— Hän on kuollut.

Henrika istui vuoteellaan kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen paljaat
olkapäänsä vavahtelivat.

Kristofferin tajuntaan nousi synkkä aavistus.

— Onko hän saanut väkivaltaisen lopun?

Heidän katseensa yhtyivät. Henrikan kasvot ilmaisivat pidätettyä tuskaa.

— Kukaan ei ole milloinkaan virkkanut sanaakaan Renatasta, lisäsi
Kristoffer. Mutta minä aavistan pahaa. Olen nähnyt hänet unessa.

— Hän kummittelee, poloinen.

— Sano minulle, kuinka hän kuoli!

— Hän hukuttautui.

— Miten se tapahtui?

— En tiedä, Kristoffer!

— Tietääkö isäsi jotakin, luuletko?

— Ei.

— Jan?

— Ei.

— Sinä kai aavistat syyn siihen, että hän pakeni elämästä?

Henrika oli vaiti.

— Miksi käännät kasvosi pois?

— Minä en pidä sinun kysymyksistäsi.

Miten kummallista! Kristofferista tuntui, että joku katseli häntä.
Etäällä, etäällä ajan ja paikan takana olivat kalpeat kasvot, ja ne
olivat unen naiskasvot surullisine silmineen — se oli Renata. Ja hänen
katseensa kerjäsi jotakin Kristofferilta, vaikkei hän koskaan ollut
tuntenut tätä elämässä.

Kristoffer oli vain säälinyt hänen myrtti rukkaansa. Nähnyt hänen
tyhjän huoneensa ja ihmetellen kosketellut punaista silkkiä, mitä
hän oli kerran käyttänyt. Se nuoren naisen hunnusta revennyt pieni
kaistale, jonka Kristoffer löysi eräänä aamuna harhaillessaan tuolla
vihannalla saarella, ei ollutkaan Henrikan. Se oli muisto Renatasta —
siitä ei Kristoffer voinut erehtyä!

Hän nimitti ajatuksissaan tuon yksinäisen lahden Renatan lahdeksi
ja orjanruusun kukat rannalla Renatan ruusuiksi. Hän liitti tämän
paikan, jonka kauneutta hän ei koskaan unohtaisi, Renatan salaperäiseen
kohtaloon.

— Mitä tahdot, Renata? kysyi Kristofferin harhaileva ajatus.

— Rauhaa, vastasivat kasvot.

— Mitä vaaditaan sinun rauhaasi varten?

— Vanhurskautta.

Henrika oli lakannut itkemästä. Hän istui Kristofferia katsellen.

— Hän ei ota minua koskaan avioksi, hän ajatteli. Renata olisi sopinut
hänelle paremmin kuin minä.

Kristofferin silmät täyttyivät kyynelillä.

— Onko joku tuottanut Renatalle niin raskaan surun, että hänen täytyi
etsiä kuolemaa?

— Niin on hyvinkin saattanut tapahtua.

— Etkö sinä voinut auttaa häntä?

Henrikan kasvot punehtuivat.

— Minä en koskaan tehnyt Renatalle mitään pahaa, hän vastasi kovalla
äänellä.

— Mutta annoit pahan tapahtua.

Henrikan katseessa leimahti.

— Sinä kyselet ja tutkit, ikäänkuin et välittäisi mistään muusta kuin
Renataa koskevien tietojen saannista.

— Henrika?

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut!

— Henrika, et tiedä, niitä puhut!

— Minä en ole lainkaan syyllinen siihen. Ei kukaan muu kuin itse Renata
voi sanoa sinulle, miksi hän meni järveen. Mutta jos tahdot kuulla
hänen kertovan, niin saattanen auttaa sinua silloin.

— Mitä tarkoitat?

— Saat nähdä. Nyt sinun pitää mennä tiehesi, Kristoffer!

Henrika hervahti itkien vuoteelleen.

— Henrika, olenko tehnyt sinulle pahaa?

Henrika kätki kasvot käsiinsä.

— Olet minulle rakas, Henrika!

— Anna minun olla rauhassa!

Kristoffer yritti tarttua hänen käsiinsä. Hän veti ne irti.

— Itketkö sinä Renatan tähden?

— Siksi että kaikki on niin raskasta! Minä olen ottanut talteen Renatan
päiväkirjan. Mutta en saa siitä selvää. Minä olen oppimaton raukka ja
voin tuskin lukea kirjoitusta.

— Luota minuun, Henrika!

Tyttö ei vastannut. Hänen hiljainen itkunsa muuttui äänekkäiksi
valittaviksi nyyhkytyksiksi.

— Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ja minä tahdon mennä kanssasi
naimisiin.

— Sitä et saa tehdä.

— Minä tahdon niin.

— Ei, ei.

— Henrika!

— Minä olen vain oppimaton maalaistyttö, Kristoffer. Sinun pitää jättää
minut rauhaan ja sinun pitää lähteä täältä!

Kristoffer sulki oven jälkeensä astuessaan ulos luhdinsolaan. Tuuli
puhalsi mereltä aamunraikkaana ja lokit parveilivat kirkuen sataman
yllä. Suuren laiturin vieressä oli hiljan saapunut verkkovene.
Kristofferin katse hipaisi sekunnin ajan mastoa, mutta hän oli niin
kiihottunut, että kaikki vaikutelmat myllersivät hänen aivoissaan
sekavana vilinänä. Henrikan itku viilsi hänen sydäntään. Kun hän
laskeutui alas luhdin jyrkkiä portaita, tuntui hänestä siltä kuin hän
olisi suistunut kadotetusta taivaasta kurjaan maahan.

Mutta yhtäkkiä hän huomasi kyttyräselkäisen olennon, joka oli aivan
Henrikan luhdin edustalla kavunnut aidan jalkaportaalle kuin jokin
variksenpelätin. Kristoffer peräytyi, aivankuin olisi nähnyt näkyjä:
siinä oli vanhus Gullkronan selältä!


6.

Henrika tuli Kristofferin luokse hänen kamariinsa.

— Oletko nähnyt hänet? hän kysyi.

— Olen. Katsoin häntä ja hän minua, kun laskeuduin luhdinportaita alas.

— Hän saattaa meidät onnettomuuteen. Hän sanoo kaiken isälle ja Janille.

— Puhun itse isällesi eikä meillä ole mitään tekemistä Janin kanssa.

— Jan on julmuri ja hän on ollut hulluna mustasukkaisuudesta koko kesän.

— Hänellä ei ole mitään oikeutta sinuun.

— Hän ei tiedä, mitä oikeus on — —

Henrika puhui nopeasti ja kiihdyksissään. Kristoffer keskeytti.

— Missä vanhus on?

— Hän nukkuu.

— Mikä on hänen nimensä?

— Hänellä on monta nimeä, äijä raadolla. Me nimitämme häntä vanhukseksi
niinkuin sinäkin.

- Mistä hän on kotoisin?

— Täältä, tietääkseni. Hän on meidän miehemme.

Kristoffer säpsähti.

— Omituista, ettet ole koskaan maininnut, että talossa on sellainen
palkollinen!

— Olenko puhunut sinulle siitäkään, että meillä on metsäkissa, joka
kuljeksii yltympäri ja syö linnunpoikasia, mutta jota isä ei raski
ampua. Vanhus taas maleksii pitkin saaristoa, mutta Vraköstä hän on
ollut kotoisin pienestä pitäen.

— Sinä puhut totta, mutta et sano koko totuutta.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Isäsi on pyytänyt sinua olemaan puhumatta minun kanssani siitä
miehestä!

Henrika nyökkäsi.

— Mielipaha kuvastuu kauniilla kasvoillasi! ajatteli Kristoffer. Sinä
elät pahojen ihmisten parissa. Miten säälinkään sinua ja miten pidän
sinusta!

Henrika syleili häntä.

— Nyt täytyy sinun paeta, Kristoffer! Saat ottaa vanhuksen veneen, joka
on purjehduskunnossa.

— Mahdotonta, Henrika!

— Kokoa tavarasi! Kiiruhda! Minä olen ollut kukkulalla tähystelemässä.
Isä ja Jan ovat kotimatkalla. Ja minä olen ollut aitassa ja täyttänyt
sinulle eväslippaan.

Kristoffer purskahti itkuun.

Henrika ei ollut koskaan nähnyt miehen vuodattavan kyyneliä. Hän ei
ollut milloinkaan uneksinutkaan kokevansa sellaista hetkeä.

— Totta on, että hän pitää minusta, hänen sydämensä riemuitsi.

Mutta samalla hän kuuli omantuntonsa äänen yhtä selvästi kuin puhutut
sanat:

Sinun, Henrika, sinun täytyy pelastaa hänet! Sinun täytyy saada hänet
pois, ennenkuin isä ja Jan tulevat kotiin. Ja sinun täytyy luopua
hänestä ainaiseksi. Se asia on ennakolta määrätty eikä sitä voida
muuttaa.

— Mitä teet sinä, kun minä lähden pois?

— Menen kukkulalle ja katselen purjettasi, kunnes se häipyy.

— Ja kun se häipyy?

— Niin muistan sinua, Kristoffer, viime hetkeeni saakka.

— Mutta minunko, tuskaili Kristoffer, minunko pitäisi paeta Jania!

— Ei, mutta sinun täytyy paeta isää.

— Hänhän pitää minusta.

— Voi, et tunne häntä!

Henrika veti hänet kädestä ulos kuistiin. Verkkovene homeenharmaine
purjeineen oli vielä laiturin vieressä. Mutta vanhus oli herännyt ja
mennyt veneeseen ryhtyen purkamaan köysitystä.

Kristofferin täytyi hymyillä. Henrikan pelko oli tarttunut häneenkin,
mutta nyt hän oli taas oma itsensä.

— Näetkö, Henrika, kohtalo pitää minun puoltani! Minun ei ole enää
mitenkään mahdollistakaan noudattaa sinun mieltäsi.



RENATA


Isäntä palasi onnistuneelta kaappausmatkaltaan paria tuntia myöhemmin.
Mutta hän ei viipynyt kauan satamassa. Meren tyrskyjen keskellä oleva
komea hylky ei suonut hänelle hetkenkään rauhaa.

Vanhus ja Jan pantiin purkamaan suolalastia. Itse hän sijoitti
kallisarvoisen saaliin ranta-aittoihin eikä malttanut kertaakaan käydä
talossa asti. Ja niin pian kuin isovene oli tyhjennetty, purjehti hän
takaisin laivahylylle vanhus kumppaninaan.

Jan jäi kotiin, nyrpeänä ja jurona.

Henrika lähti askareilleen.

Niin kului päivä. Seuraavana aamuna Kristoffer souti yksinään
tuohon vihreään saareen. Hän aikoi kaataa kuivia runkoja, sanoi hän
lähtiessään, ja sahata ne ja kuljettaa puita kotiin. Hän veti siis
ruuhensa maihin pähkinälahden pohjukkaan, ahersi metsässä pari tuntia,
rakensi rannalle pinon, lastasi aluksen, kunnes keveistä, kuivista
puista kohosi ruuhen perään ikäänkuin pieni torni.

Mutta kun työ oli suoritettu, piilotti hän kirveen ja sahan etutuhdon
alle ja kulki pyssy olalla kukkuloiden yli ja tuon latvotun koivikon
halki etelään, Renatan lahteen.

Myrsky oli poiminut orjanruusut. Niiden terälehdet peittivät maata
kuin kalpeanpunainen matto. Rannan keltaiset alvet ja punaiset laukat
olivat kukkimaisillaan loppuun, mutta meriasteri reunusti sen sijaan
tummanruskeaa leväkerrosta siroilla, punasinervillä vasuillaan.

Kristoffer huomasi ruohikolla tuon pienen, kirkkaan kangaspalasen. Hän
ei koskenut siihen.

Hän heittäytyi maahan ruusupensaan kupeelle ja otti taskustaan pienen
vihkosen, jossa oli sinisenvihreät pahvikannet.

Se oli Renatan päiväkirja.

— Henrika sanoo, että Renata oli hänen kasvinsisarensa ja että hän
hukuttautui, mietti Kristoffer pitäen kirjaa kädessään avaamattomana.
Miten ihmiset ovatkaan julmia, kun he rankaisevat ja häpäisevät
itsemurhaajaa, sen sijaan että lieventäisivät kohtalon kovuutta ja
tekisivät tuon poloisen hautauksen kauniiksi! Miten sydämettömästi he
ovatkaan menetelleet Renataa kohtaan!

Isäntä pakottaa tuon häijyn, juopporatin miehen kuljettamaan hänen
kuollutta kasvattitytärtään kirkkorantaan! Renata tekee viimeisen
matkansa noiden ihanien selkien yli talon huonoimmassa veneessä,
homeisen purjeen kuljettamana! Joku outo laskee ainoan seppelen hänen
halvalle, rumalle arkulleen! Hänen täytyy maatua vihkimättömässä
maassa! Hänen hautakumpunsa on kertyvä kivistä, joita ihmiset heittävät
itsemurhaajaa kohden kiiruhtaessaan ohi hänen hautapaikkansa, joka on
kalmiston harmaan muurin pohjoispuolella!

Näitä synkkiä asioita miettien Kristoffer istui orjantappurapensaan
luona poukaman rannalla, jota hän nimitti Renatan lahdeksi. Meri oli
hänen edessään aurinkoisena ja kimmeltävänä, kohisten niemenkärjissä
pitkin, tasaisin tahdein.

Lopulta hän avasi ensimmäisen sivun ja alkoi lukea.

 Minä olen Renata ja kirjoitan nimeni Renata Paulintytär, mutta
 talollinen Paul Vraköstä ei ole minun isäni. Hän löysi minut
 hylätystä laivasta, kun minä olin pieni lapsi. Pappi kirjoitti minut
 kirkonkirjaan tämän hylyn nimellä.

 Isäntä otti myös talteen nimilaudan, ja kaljuunakuvan hän varppasi
 maihin ja asetti sen majakaksi muutamalle luodolle. Se esittää yhtä
 pyhää naista. Kansa kutsuu häntä Pyhimykseksi. Minä olen uhrannut
 hänelle rovon, vaikka ei kukaan tiedä siitä.

 Ihmiset puhuvat, että Paul Vraköstä on houkutellut priki Renatan
 turmioon harhavalkealla ja noituudella. Minä kysyin muutamana päivänä
 meidän Papiltamme, tokko tämä voi olla mahdollista. Hän vastasi, ettei
 kukaan Kristitty mies tee sellaista tihutyötä.

 Minä olen käynyt lukemassa tämän saman Kirkkoherran edessä Nauvossa.
 Minä olen asunut Pappilassa ja saanut oppia kirjoittamaan hänen
 tyttärensä edessä, joka on vuosikumppani minun kanssani. Hänen nimensä
 on Maria. Hän on yhtä pitkä kuin minä ja hänellä on yhtä musta tukka.

 Maria on minun paras ystäväni Henrikan jälkeen, joka on minun
 kasvinsisareni. Hän lahjoitti minulle tämän kirjan ja Pappi antoi
 minulle Pyhän Kirjan rippilahjaksi. Se on niin kaunis Raamattu.
 Mustalla kannella on kultaristi ja joka lehdessä on kullattu reuna.

 Minä olen elänyt onnellisen aikani Nauvon Pappilassa.

 Maria pitää päiväkirjaa. Mutta minä en voi pitää päiväkirjaa oikealla
 tavalla, sillä minä uskallan niin harvoin kirjoittaa. Minä pidän
 mustepulloa ja sulkakynää piilopaikassa, jonka vain Henrika tietää.
 Ja jonkun harvan kerran, kun kukaan ei sitä näe, kirjoitan minä tähän
 kirjaan.

 _Vuonna 1824. Uudenvuoden-Päivänä_.

 Meidän talossa pidetään pyhää.

 Viikkoa ennen Joulua opetin minä Henrikaa paistamaan leipää uunissa.
 Me leivoimme yhdessä joululeivät. Sitten me teimme kovin sievän
 olkihimmelin, jonka ripustimme kattoon Jouluaattona.

 Kello viisi meni isäntä ulos mäelle suuri hyljepyssy mukanaan ja
 ampui laukauksen. Sen perästä me istuimme pöytään ja söimme tuoretta,
 keitettyä haukea sekä ohraryynivelliä.

 Atrian jälkeen viritimme Henrika ja minä jouluvirren. Isäntä veisasi
 mukana. Häijy, kuuro vanhus makasi juopuneena oljilla kuorsaten eikä
 tiennyt enää mitään Joulusta.

 Minä luin ääneen Raamatustani. Ennen makuulle menoamme rukoili Henrika
 iltarukouksen.

 Tänään on niin kylmä, että naksahtelee nurkissa.

 _Kolmantena Sunnuntaina Paastosta_.

 Kaikki selät ovat paksussa jäässä Uudestavuodesta lähtien. Täällä on
 käynyt kaksi isäntää Vänöstä. Ne tulivat hevosella ajaen ja olivat
 yötä. Mennä vuonna ei Vrakössä käynyt yhtään vierasta koko talvena.

 _Pitkänä-Perjantaina_.

 Eilen sain ryijyn valmiiksi, jonka aloitin Pyhäinmiesten
 päivänä. Siinä on vihreä pohja ja malli on enimmästä päästä
 pihlajanmarjanpunainen. Minä en ikinä uskonut, että minä osaisin kutoa
 ryijyä, niin vähän minä olen saanut oppia, mutta se meni hyvin ja
 minä sain isännältä suuret kiitokset. Nyt en saa enää kutoa kangasta
 talvella, vaan ainoastaan verkkoa.

 Vuonna 1825. _Uudenvuoden-Päivänä_.

 Rakas kirja! Minä kirjoitan sinuun siksi, että on Uusivuosi taas.
 Mutta minun mieleni on niin surullinen. Täällä on niin vaikea elää
 yksinäisyydessä. Kuinka käy keväällä, kun Henrika muuttaa Kirkonmäelle
 käydäkseen Rippikoulua?

 _päivänä Kesä-Kuuta_.

 Minä olen saanut purjehtia isännän kanssa Kirkkoon. Me olimme sisällä
 Pappilassa ja meitä kahviteltiin. Maria oli kovin hyvä minulle.

 Henrika pääsi ripille Juhannuspäivänä. Kirkko oli koristettu
 koivunlehvillä, ihan niin kuin silloinkin, kun minä pääsin edes.
 Siellä seisoi kolmekymmentä rippilasta yhdellä kertaa ja kaunein
 kaikista valkopukuisista tytöistä oli Henrika.

 Sitten kävimme myöskin isäntä ja minä ehtoollisella. Se oli
 juhlallista ja minä itkin, mutta minä luulen, että kyyneleet
 pusertuivat esiin sen vuoksi, että minä ajattelin ensimmäistä
 ripilläkäyntiäni.

 Nyt me olemme kotona. Henrika laulaa lauluja, jotka hän on oppinut
 Kirkonkylässä.

 _Tuomio-Sunnuntaina_.

 Nyt vallitsee taas pimeä syksy ja talvi on kovasti lähellä. Meillä
 on renki talossa. Minä en laske mukaan vanhaa ilkiötä. Mutta
 Pyhäinmiesten päivästä lähtien on meillä mies, jonka nimi on Jan,
 ja tämä on nuori ja rohkea, vaikka minä en voi pitää hänestä hänen
 ilkeiden silmiensä ja pahan kielensä takia.

 Tuuli kovasti koko tämän Marraskuun ja viime viikolla kävi ankara
 myrsky saaren yli. Minä rukoilin Jumalaa merimiesten puolesta, mutta
 hän ei kuullutkaan minun rukoustani, vaan salli yhden laivan tuhoutua
 saaristossa.

 Ne kurjat, onnettomat raukat, jotka olivat laivassa, paiskautuivat
 osalta mereen, mutta osalta ne paleltuivat kuoliaiksi laivahylyssä.
 Vänön vuorelta kuuluu joku erottaneen öisin heidän soihtunsa. Mutta
 viimeisenä myrsky-yönä ei väylällä loistanut enää mitään tulia.

 Jumala olkoon sieluille armollinen!

 Minä kirjoitan, mitä isäntä kertoi Henrikalle ja minulle tullessaan
 kotia ensi matkaltaan hylyn tykö. Nyt hän on taas ulkona molemmat
 miehet mukanaan kahdella veneellä korjaamassa saalista kilpaa Vänön ja
 Jurmon miesten kanssa.

 _Ensimmäisenä Sunnuntaina Adventista_.

 Minä kirjoitin viikko takaperin ja nyt minä tahdon taas paljastaa
 sydämeni sinulle, rakas kirja.

 Kun meidän miehet viimeisen kerran palasivat hylyltä, olivat he kaikki
 juopuneita.

 Isäntä tuli ylös rannasta muiden edellä. Hän hoiperteli tupaan. Minä
 istuin siellä yksinäni neulomassa uutta sinistä täkkiä itäisen kamarin
 vierassänkyyn.

 »Renata neuloo morsiustäkkiä», sanoi hän ja istui penkille minun
 viereeni.

 »Morsiustäkin pitää olla punainen», sanoin minä.

 »Miksikäs niin?» kysyi isäntä.

 »Että morsian tulisi onnelliseksi.»

 »Ohoo! Ohoo! Jos vain sitä tarvitaan, niin lupaan minä ostaa Renatalle
 punaisinta silkkiä, mitä Turussa on.»

 »En minä ajattele kuuliaisia ja vielä vähemmän häitä.»

 »Pian tulee se aika», sanoi hän ja samassa hän otti minua
 vyötäryksestä.

 Minä pääsin pakoon ja tuvasta ulos. Minä menin saunaan piiloon. Minä
 en rohjennut mennä takaisin sisään, ennen kuin tuli pimeä.

 Silloin nukkuivat kaikki.

 Seuraavana aamuna sanoin minä isännälle:

 »Te olette ollut minulle Isän sijassa tähän asti, ja jos Te ette enää
 tahdo jatkaa, niin saatte Te päästää minut muuttamaan pois täältä.»

 »Mihinkä sitten?» kysyi hän ja katseli muualle.

 »Palvelukseen», sanoin minä.

 »Kenelle sitten?» kysyi hän.

 »En minä tiedä niin tarkkaan», tuumin minä, »mutta Papilta saan
 varmasti neuvoa ja apua.»

 Enempää ei puhuttu meidän kesken. Minä voin nähdä, että hän tuli
 synkäksi mieleltään, kun minä mainitsin Papin.

 Se sinun tulee tietää, kirjani, että nyt on Renata onneton.

 Vuonna 1826. _Uudenvuoden-Päivänä_.

    Uudenvuoden uusikuu,
    sano, kelle paidan neulon,
    leivät leivon, jauhot seulon,
    kelle tyttö kihlautuu?

 _Kristuksen Taivaaseenastumis-Päivänä_.

 Allit laulavat selällä. Ilma on lämmin ja ruoho viheriöitsee
 pihamaallamme. Kallionkolot loistavat sinisinä ja kirjavina kukista,
 joita Maria nimittää orvokeiksi.

 Me olimme ulkona soutelemassa, Henrika ja minä, ja minä nousin
 Lehtisaaressa maihin siinä merenlahdessa, jossa on se suuri
 orjantappurapensas. Se lahti on minusta hyvin kaunis ja minä aion
 viedä Marian sinne, kun hän tulee Vraköhön.

 Nyt oli lunta jäljellä leppäin alla ja Henrika pusersi pallon ja
 hieroi kasvojaan. Sanovat, että se, joka pesee itsensä toukokuisella
 lumella, tulee valkoiseksi. Min’en usko sitä. Henrika ei tule koskaan
 valkoiseksi eikä Renata koskaan ruskeaksi.

 _Toisena Helluntai-Päivänä_.

 Eilen, Helluntaipäivänä, purjehdimme me, Henrika ja minä ja Jan,
 Jumalanpalvelukseen Jurmoon.

 Jurmo on kummallinen saari. Se näyttää rumalta julmien
 vierinkiviriuttojensa takia, jotka ulottuvat monta virstaa kauas
 avomerelle. Se on matala ja autio eikä sillä ole minkäänlaista satamaa.

 Jurmossa on oikea kirkko, vaikka se kyllä on vähäpätöisen näköinen,
 niin, aivan erityisen pieneltä se näyttää suuren meren rinnalla.
 Ikkunat on pantu lyijykehyksiin ja suojattu rautakaltereilla. Sisällä
 vallitsee kylmyys ja hämärä, mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä olla.
 Yhdellä pitkisseinällä riippuu kaljuunakuva, esittäen Jumalan Äitiä
 Jeesuslapsi käsivarrellaan. Saarnastuoli on koristettu apostoleiden
 Markuksen ja Johanneksen, Evankeliumien kirjoittajain, kuvilla. Liki
 Saarnaajaa seisoo tiimalasi, sisällänsä valuvaa hiekkaa.

 Sotalaivaa katossa täytyy minun myös kuvata. Se oli koreaksi maalattu
 moninaisilla väreillä ja jaettu kahteen kanuunariviin ja vaatetettu
 täyteen purjekoreuteensa. Sen mahtavaa ahteripeiliä kaunisti punainen
 ja vihreä pinnasommitelma ja keulavantaassa prameili hirviön näköinen
 aarnikotka ojennellen veripunaista kieltään.

 Väkeä oli kertynyt monista saarista. Jumalanpalveluksen perästä
 haudattiin kuoliaiksi paleltuneet merimiehet siitä laivasta, joka
 tuhoutui tässä talvella.

 Henrikalla on sukulaisia Jurmossa. Me olimme heidän luonaan vieraina
 koko aamupäivän. Iltapäivällä kokoontui nuoriso keinun luo nummelle.
 Me leikimme piiri leikkejä ja peuhasimme ja pidimme hauskaa, kunnes
 Jan pakotti meidät sanomaan hyvästi.

 Me tulimme kotia hämärissä hyvässä tuulessa.

 Jurmossa huhuillaan haaksirikosta jos jotakin. Utön majakkatuli lienee
 sammunut monta kertaa tuon hirmuisen myrskyn aikana. Puhutaan myöskin
 niin kauheita, että yhdestä kajuutan kojusta olisi valunut verta. Onko
 se totta vai eikö, ei tule milloinkaan ilmi, koska hylky on uponnut.

 Henrika ei tiedä tästä mitään.

 _Viimeisenä Sunnuntaina Kesä-Kuussa_.

 Minä en ole koskaan ennen saanut retkeillä ympäriinsä niin paljon kuin
 tänä kesänä.

 Eilen, Johannes Kastajan Päivänä, olimme me taas yhdessä Nauvon
 kirkossa. Kirkkoherra saarnasi. Hän on vanha ja pieni ja valkohapsinen
 mies, ja hänellä on heikko ääni, mutta hän puhui niin sydämeenkäyvästi
 rippilapsille, että kaikki kansa itki.

 Jumalanpalveluksen perästä seisoimme me, isäntä ja Henrika ja minä,
 Kirkonmäellä. Kirkkoherra kulki ohitse. Kun hän näki meidät, jätti hän
 seuransa ja tuli ja kätteli meitä kaikkia kolmea. Ja sitten hän pyysi
 isä Paulia sallimaan minun oleskella Marian tykönä muutamia päiviä
 tuonnempana kesällä. Minä tulin niin iloiseksi että olin vähällä itkeä.

 _Nauvon Pappilassa toisena Sunnuntaina Heinä-Kuussa_.

 Olen ollut täällä viikon.

 Maria ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin tänä kesänä. Hän käy
 valkoisessa tyllileningissä ja hänellä on sievä valkoinen olkihattu,
 jota sanotaan lierihatuksi. Siinä on sininen silkkinauha. Minä
 olen saanut Marialta punaisen silkkihunnun. Hänellä on itsellään
 samanlainen, joka on keltainen kuin aurinko.

 Vanhus toi minut tänne purjeveneellä. Nyt on hän taas täällä
 noutamassa minua.

 Minä olin heinäniityllä Marian kanssa ja me erotimme yhtä aikaa hänen
 veneensä lahdelta. Huomenna anivarhain täytyy minun lähteä.

 Kun me menimme kotiin niityltä, kysyin minä, eikö Kirkkoherra tänä
 kesänä vihdoinkin tulisi Vraköhön turskaa pyytämään, niinkuin hän on
 monena vuonna aikonut. Silloin voisi Maria seurata mukana ja olla
 kerrankin minun luonani.

 »En luule sen käyvän päinsä», vastasi Maria.

 »Silloin minun pitää odottaa ensi kesään», arvelin minä.

 Marialle tulivat vedet silmiin.

 »Ensi kesänä en minä ole enää Nauvossa», sanoi hän ja tarttui käteeni.
 »Isä on saanut Papinpaikan mannermaalta ja me kai joudumme muuttamaan
 ennen Pyhäinmiesten päivää.»

 Se uutinen koski minuun niin kovasti, että rintaan teki kipeää.
 Täälläolosta ei ole minulle enää mitään iloa, sillä minä ajattelen
 koko ajan vain sitä, että minun täytyy erota Mariasta ainiaaksi. Hän
 sanoo, että me vielä tapaamme joskus elämässä, mutta minä tiedän,
 ettei sitä tapahdu.

 Vuonna 1827. _Uudenvuoden-Päivänä_.

 On kulunut puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin Kirjaani.

 Kun minä kesällä tulin takaisin Pappilasta, käski isäntä minun käydä
 katsomassa läntistä kamaria.

 Minä tein niin. Ja minä hämmästyin, sillä tämä pieni huone oli ihan
 muuttunut.

 Isäntä oli pannut siniset tapetit seinille. Hän oli antanut Henrikan
 ripustaa ikkunoihin valkoiset uutimet. Ne somat, valkoiset tuolit,
 jotka ennen olivat itäisessä kamarissa, olivat nyt muutetut tänne.

 Minä menin niin hämilleni, etten saanut sanaa suustani.

 »Pidätkö kamarista?» kysyi isäntä.

 »Kyllä se on soma», täytyi minun vastata.

 Silloin sanoi isäntä: »Sinä saat asua siinä talvisin.»

 Minä vastasin: »Miksi minulla pitäisi olla niin hienoa? Henrika voi
 asua siinä.»

 »Henrika on nuorempi», selitti hän.

 »Hän on Teidän oma lapsenne», arvelin minä.

 »Onpa niinkin», sanoi isäntä, »mutta minä pidän sinua yhtä hyvänä,
 vaikka oletkin löytölapsi.»

 Minä en tohtinut olla oikein iloinen hienosta takahuoneestani, koska
 minä heti huomasin, että isännällä oli kaiken tämän takana jokin
 sivuajatus.

 »Kyllä kai se tulee selville, mitä hän tarkoittaa», mietin minä
 itsekseni. »Täytyy odottaa, niin nähdään.»

 Kesä ja syksy ovat kuluneet sen perästä ja Uusivuosi on ovella. Vielä
 ei ole mitään tapahtunut minulle..

 Mutta Jan on alkanut virittää paulojaan Henrikalle. Saa nähdä, tokko
 isäntä sitä suvaitsee. Henrika itse ei siedä häntä.

 _Loppiaisena_.

 Eilen minä karttasin villoja tuvassa. Isäntä istahti alituiseen minun
 viereeni penkille puhelemaan minkä mitäkin.

 Minä en voi koskaan katsoa häntä kasvoihin. Hänen silmänsä polttavat.

 Henrika on sanonut, että hän menee mieluummin järveen kuin Janille.
 Minä luulen, että hän pääsee siitä murheesta, koska Jan on vain renki
 ja alhaista sukua, niin että isäntä tuskin mahtaa haluta sellaista
 avioliittoa.

 _Kolmantena Sunnuntaina Helmi-Kuussa_.

 Nyt se on tapahtunut, mitä olen pelännyt. Hän on sanonut, että hän
 aikoo naida minut.

 Mutta minä sanon sinulle, rakas Kirjani, ettei sitä tapahdu tässä
 eikä tulevaisessakaan elämässä. Jumala antakoon minulle anteeksi,
 mutta minä otan mieluummin itseni hengiltä kuin joudun sellaiseen
 onnettomuuteen.

 _Pitkänä-Perjantaina_.

 Minulla on kokonainen vuosi aikaa elää.

 Hän kysyi minulta tänään: »Mitä sinä vastaat, Renata?»

 »Se ei tapahdu koskaan», vastasin minä ja katsoin suoraan hänen
 punaisiin kasvoihinsa.

 Hän oli vaiti.

 »Te olette minun kasvatusisäni», lisäsin minä.

 Hän puhui:

 »Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä. Tämä on ensimmäinen
 pykälä. Parempaa aviota ei sinulle koskaan tarjota. Tämä on toinen
 pykälä. Minä en luovu sinusta, vaikka sitten henki menisi. Tämä on
 kolmas ja viimeinen pykälä.»

 »Silloin Te otatte minun henkeni tunnollenne, sen saatte nähdä»,
 vastasin minä.

 »Minä toivon sinun onneasi enkä suinkaan sinun kuolemaasi», vastasi
 hän.

 »Saattepa nähdä!» uhkasin minä.

 Hän vastasi: »Saan nähdä vuoden kuluttua. Minulla on aikaa odottaa.»

 Koskaan hän ei olisi uskaltanut tätä, jos Maria ja hänen Isänsä
 olisivat vielä olleet Nauvossa.

 _Pyhäin Miesten Päivänä_.

 Me olemme kalastaneet koko syksyn jataverkoilla ja kahdessa
 venekunnassa. Jan ja Henrika. Kuuro vanhus ja minä.

 Vuonna 1828. _Uudenvuoden-Päivänä_.

 Hän lahjoitti minulle suuret raskaat kultaketjut Jouluaamuna. Minä
 tiedän, mitä se merkitsee.

 Uudenvuodenyönä minä uneksin Pyhimyksestä. Mitä sellainen uni
 ennustaa, senkin minä tiedän.

 Huomenna on Henrikan syntymäpäivä. Minä aion leipoa hänelle
 safranileivän. Minusta tuntuu toisinaan, että minä olen hänelle äidin
 sijassa, vaikka minä itse olen niin nuori.

 Minä en ole koskaan nähnyt Äitiäni enkä Isääni. Minulla ei ole mitään
 syntymäpäivää.

 _Puolipaasto-Sunnuntaina Maalis-Kuussa_.

 Meidän miesväki on jäällä hylkeitä pyytämässä.

 Ilmassa on kevättä. Minä tahtoisin niin mielelläni elää ja saada
 jonkun rakastaakseni.

 _Marian Ilmestys-Päivänä_.

 Perjantaina tuli myrsky. Henrika oli levoton hylkeenampujain vuoksi ja
 sanoi sen minulle. Minä olin vaiti. Minun olisi pitänyt toivoa heidän
 onnettomuuttansa, mutta minä en kyennyt siihen.

 Sunnuntaina tulivat he kotiin, kaikki vahingoittumattomina.
 Rakennuksen seinät ovat naulatut täyteen harmaanhylkeen nahkoja. Me
 olemme keittäneet rasvaa ja olleet työssä aamuvarhaisesta iltamyöhään.

 Isäntä kulkee ääneti ja sävyisänä, eikä puhu mitään minulle. Soisin
 voivani muuttaa mielenlaatua ja ottaa hänet.

 _Pitkän-Perjantain iltana_.

 Tämäpä on päivä. Siitä tuli vieläkin pahempi kuin minä olin odottanut.
 Tämä on totisesti se raskas päivä, jona meidän Vapahtajaamme
 piinattiin ristillä.

 Minä uskon sinulle kaiken, rakas Kirja.

 Kuule nyt:

 Vänöläisisännät olivat eilen täällä, ne kaksi, jotka joskus käyvät
 meillä vieraina. Se vanha, viekas kettu, joka on ollut meidän isännän
 yhtiömies monissa yrityksissä, ja se nuori, kopea, jota pidetään
 suur’ampujana.

 Hurjasteltiin koko päivä ja juotiin. Illalla meni Jan saunaan
 makaamaan. Suur'ampuja oli täydessä humalassa ja peuhasi Henrikan
 kanssa, kunnes tämä pakeni kesteistä ja asettui minun kanssani
 nukkumaan.

 Minä heräsin yöllä siihen, että kuuro vanhus piti meteliä. Menin
 ovelle ja kuuntelin. Vain hän ja isäntä olivat enää tuvassa. Vänön
 miehet olivat menneet matkoihinsa.

 Vanhus huusi: Minä pidin häntä kiinni, mutta sinä pistit häntä.

 Isäntä huusi: Ole vaiti, tytöt voivat kuulla!

 Vanhus huusi: Kuulkoot, Vänön isännät kuulkoot, Jumala taivaassa
 kuulkoon!

 Isäntä huusi: Se tehtiin yksissä tuumin.

 Vanhus huusi: Kyllä kai sinun hyvin kelpaa, kun vain toinen pitää
 kiinni.

 Minä kuulin, että ulko-ovi jysähti auki. Sitten oli kaikki hiljaista.

 Aamulla menin anivarhain tupaan. Isäntä nukkui sängyssään. Vanhus
 makasi pihamaalla nietoksessa ja kuorsasi.

 »Etköhän nyt sairastu ja kuole», ajattelin minä ja annoin hänen maata.

 Isäntä ei ole puhunut minulle koko päivänä. Minä luulen, että hänen
 omatuntonsa on herännyt ja että hän pelkää minua.

 Ehkä hän pelkää, että minä kuulin jotakin yöllä». Ehkä hän on vikapää
 muihinkin veritöihin kuin tähän viimeiseen.

 Hän löysi minut priki Renatasta, kun minä olin avuton lapsi. Kenties
 matkustivat minun Isäni ja Äitini samalla laivalla.

 Kenties on minun kasvatusisäni minun vanhempieni surmaaja.

 _Helluntai-Päivänä_.

 Tänään hän jälleen kysyi, tahdonko minä ottaa hänet avioksi. Minä
 vastasin samoin kuin edelliselläkin kerralla.

 »Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä», vastasi hän taaskin.
 »Ei», sanoin minä, »mutta kenties verivelka.»

 Hänen poskensa muuttuivat valkoisiksi.

 »Mitä sinä tarkoitat mokomalla puheella?» kysyi hän lopulta.

 »Te olette murhamies», sanoin minä, »enkä minä ota Teitä koskaan
 avioksi.»

 »Te olette myöskin minun kasvatusisäni», lisäsin minä, »ja mitä
 rikoksia lienettekin tehnyt, niin jätän minä tuomion Jumalalle. Mutta
 minä pyydän Jeesuksen nimessä, että Te annatte minun lähteä täältä.»

 Hän meni ääneti pois tyköäni.

 _Pyhän Kolminaisuuden Sunnuntaina_.

 Hailinpyynti on alkanut. Me laskemme verkkoja ja kalastamme taaskin
 kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Vanhus ja minä.

 Vanhalla on aina paloviinaa veneessä ja kieli hänellä käy kuin
 ämmällä... Hän puhelee niin mairean ystävällisesti minulle tänä
 kevännä. Mutta isäntä ei katso minuun yhtään kertaa, vielä vähemmän
 hän puhuu minulle.

 _Toisena Sunnuntaina Kesä-Kuussa_.

 Eilen täytyi minun taas lähteä merelle vanhuksen kanssa. Hän oli
 valmiiksi humalassa, kun soudimme satamasta.

 Kun minun piti nousta veneeseen rantakalliolta, tapahtui, että minä
 luiskahdin ja putosin mereen. Minä pelastuin hädin tuskin. Vesi oli
 niin syvää, että se ylettyi minua kaulaan.

 Se oli vanhuksen syy, koska hän työnsi airolla veneen liikkeelle juuri
 silloin, kun minun piti astua veneeseen. Minä luulen, että hän koetti
 hukuttaa minut.

 Minun elämäni on Jumalan kädessä.



JÄÄHYVÄISET


Kristoffer oli lukenut päiväkirjan tulisella kiireellä. Hänen silmänsä
loistivat kuumeensuurina. Hän värisi istuessaan rantanurmikolla
myöhäiskesän auringonpaisteessa.

Pelottava ympäristö, jossa hän oleskeli, vaarat, jotka vaanivat
häntä, kaikki, mikä kuului nykyhetkeen, häipyi hänen tajunnastaan,
ja kuohuksiin joutuneen sydämensä rajattomalla osanotolla seurasi
hän Renataa askel askelelta hänen uljaalla vaelluksellaan kuolemaa
kohden. Luettuaan tämän tekstin — minkä sulkakynä oli kirjoittanut
lapsellisella käsialalla — viimeisetkin rivit, oli hän niin toivottoman
surkealla mielellä kuin olisi hän itse astunut yli elämän rajan ja
tullut tämän poloisen rauhattoman varjon seuralaiseksi.

Mutta samalla kuin Kristoffer oli syvän säälin vallassa, tapahtui
salaperäinen mullistus hänen omassa elämässään.

Hän muisti äkkiä Henrikan. Mutta hän ei voinut palauttaa mieleensä
tämän kasvonpiirteitä. Henrika oli liian kaukana poissa ja Renata —
liian lähellä! Hänen kaipuunsa Henrikään oli kuollut.

Hänen mielikuvituksensa oli taaskin ilvehtinyt hänen kustannuksellaan.
Hänen intohimonsa oli johtanut hänet harhaan. Rakkaus Henrikään, mikä
yksin oli lujaa, oikeaa ja totta sydämen elämässä, oli pettänyt hänet.

Ja kuitenkin oli Henrika viaton Renatan kohtaloon. Eikä hän ollut
pettänyt Kristofferiakaan. Mutta koko se uusi luomakunta, jossa
Henrikan hahmo vilahteli joka polulla ja kuvasteli lumoavaa kauneuttaan
jokaista sinistä kaukonäkyä vasten, muuttui yhtäkkiä kylmäksi ja
tyhjäksi. Henrika oli aalto ja tuuli, vaahtoisten rantojen tuoksu ja
lainehtivien aavojen suola. Hänen olemuksensa oli mereen sidottu ja
erottamattomissa saaristosta, jonka salaperäinen tenho oli kerran
vallannut Kristofferin ilmestyksen voimalla ja nyt äkkiä menetti
valtansa.

Kristoffer ei vielä ajatellut näitä ajatuksia loppuun saakka. Mutta ne
itivät salassa kuin siemenet.

Nyt hän huomasi vain sen, että hohde saariston yltä oli poissa, että
meren kohina rantamilla kuului arkiselta ja että hänellä oli edessään
raskas soutumatka kotiin.

Hänen täytyi kiiruhtaa. Ryhtyipä hän mihin tahansa, niin ensin oli
hänen palattava Vraköhön.

Hän lähti liikkeelle. Vihannalla saarella oli aivan hiljaista. Tuuli
ei jaksanut kiivetä yli rantakallioiden, aurinko paahtoi kuumasti, ei
yksikään lintu visertänyt eivätkä edes heinäsirkat antaneet elonmerkkiä
itsestään.

Kristoffer tuli muutamaan risteykseen ja pysähtyi. Silloin hän kuuli
etäisen naksahduksen jostakin maan puolelta. Hän heittäytyi maahan.
Hänen ylitseen viuhahti haulikuuro ja kaikuva laukaus pamahti.

Hän alkoi juosta, saavutti jonkun kivenjärkäleen, kyyristyi sen taakse
ja latasi pyssynsä.

Metsässä oli taas hiiskahtamattoman hiljaista. Kristoffer pysytteli
hiljaa ja tähysteli. Neljännestunti kului äänettömässä odotuksessa.

— Hän ei voi liikkua tännepäin risuisella maalla niin, ettei joku oksa
taittuisi ja minä kuulisi sitä, ajatteli Kristoffer. Mutta kenties hän
hiipii tiehensä noiden hiidenpöytien turvin.

Kului taaskin suunnilleen neljännes. Vihdoinkin Kristoffer erotti
jonkun matelevan olennon, paljasjalkaisen ja paljaspäisen, joka pyrki
pohjoisen puolella näköalaa rajoittavalle mäennyppylälle. Se oli Jan.

— Laukaisenkohan nyt? mietti Kristoffer mielessään. Välimatka on pitkä
ja minun tulee joka tapauksessa varoa surmaamasta häntä, mutta pari
haulia hänen nahkaansa ei ehkä olisi hullummaksi!

Kristoffer laukaisi ja syöksähti metsikköön. Hän ryntäsi umpimähkään
samalle taholle, mistä oli tullutkin. Kun hänen ja Janin välille
oli jäähyt kappale metsämaata, kääntyi hän jyrkästi itäänpäin,
tunkeutui läpi metsikköjen ja vesakkojen, rämpi rahkasoita, tupertui
juurilonkeroihin, päätyi vihdoin alavalle rannalle ja jatkoi kahta
nopeammin matkaa yli mätäspintaisten ketojen.

Ruuhi oli paikoillaan lahdessa. Kristoffer työnsi sen vesille ja
asettui etuteljolle soutamaan. Samassa kuului oksien rasahdus
pähkinämetsästä, mutta ennenkuin laukaus kajahti, sai Kristoffer
ruuhensa käännetyksi, niin että perässä oleva halkopino suojeli häntä
viuhuvilta hauleilta.

Jan töhnäsi alas rantaan. Hän pysähtyi, latasi kolmannen kerran
ja koetti tähdätä saalistaan. Mutta suojeleva lasti oli alati
ampumalinjalla.

Jan juoksi edestakaisin lyhyellä rantakaistaleella. Kerran toisensa
perästä hän kohotti pyssyn olkapäälleen ja antoi sen taas vaipua alas,
sillä aikaa kuin Kristoffer koukerteli pois lahdelta kääntäen ruuhen
perän halkotorneineen suojakseen jokaista uutta ampumalinjaa kohden.
Jan mutkitteli ja koetti konstejaan, mutta Kristoffer oli varuillaan ja
nopea käännähdyksiltään. Välimatka piteni joka aironvedolla.

Lopulta Jan laukaisi. Pari haulia iskeytyi halkoihin, muut veteen.

Nyt souti Kristoffer poispäin, niin että aironlavat notkuivat ja
kokassa kohisi. Mutta Jan paiskasi pyssyn tantereeseen. Hänen leukansa
tärisi, hänen käsivartensa vavahtelivat, koko jäntevä ruumis tutisi,
ja yhtäkkiä hän päästi vihan ja tuskan ulvahduksen, joka kantautui
kauas yli vesien, niin että rantojen pääskyset ja kurmitsat lähtivät
lentoon ja luotojen lokit kohosivat siivilleen. Hän kylpi hiessä,
Jan. Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystyset vaalenivat.
Suupielistä valui vaahtoa, keuhkot ponnistelivat palkeiden lailla ja
mustasukkaisuuden, kostonhimon ja voimattomuuden raivo purkautui hänen
kurkustaan pitkänä, valittavana pedonmylvintänä. Äkkiä hän vaikeni.
Väsymys laskeutui hänen silmilleen kuin musta side, ja hän suistui
maahan jääden makaamaan hiekalle kuin riepu.

Mutta Kristoffer oli lakannut soutamasta. Hän istui teljolla
kyyrysissään, kasvot käsiin vajonneina. Tuuli puhalsi maalta käsin.
Aallot vierivät etelää kohden, keinutellen ruuhen merelle, ja
Kristoffer antoi sen ajelehtia omin valtoinensa.

       *       *       *       *       *

Samassa pohjatuulessa luovi valkoinen pursi Jurmon saariston autioilla
vesillä.

Pykälä oli tyytyväinen kesätöihinsä. Hän oli kierrellyt Kihdin
ympäristössä talonpoikien veneissä, kirjoittanut kuvauksia kirkoista,
kylistä, taloista, kalastuspaikoista ja oikaissut koko joukon karttojen
ja merikorttien virheitä. Hän oli vetänyt nuottaa Sottungassa ja
onkinut turskaa Kökarissa, katsellut Hamnön luostarinmuureja ja
Kälskärin kannua. Ja lopulta hän oli asettunut asumaan Utöhön, josta
Kevätesikko ja Klopstock olivat hänet tavanneet.

Nämä kaksi ystävystä saivat pitää hallussaan veneen. He vierailivat
Föglön pappilassa ja purjehtivat pappilan ylioppilaiden kanssa aina
Kastelholmaan saakka.

Klopstock oli kasvanut, väitti Pykälä. Miehevältä hän näyttikin,
päivettynytkin oli. Hän muistutti espanjalaista merimiestä eikä
ollut enää lainkaan Werther, arveli Kevätesikko, joka oli täyttänyt
kuivauspaperinsa Ahvenanmaan harvinaisilla kasveilla ja sydämensä
kaikilla kauniilla tytönkasvoilla, jotka vain olivat olleet
tavattavissa Gullkronan ja Lumparnin välillä.

Mutta Utöstä nämä kolme toverusta kiiruhtivat heti eteenpäin, noutamaan
Kolumbusta. Pykälä keskeytti vanhan majakan monivaiheista historiaa
koskevat tutkimuksensa. Hänen korviinsa oli tullut joitakin huhuja
Vrakön tilallisesta. Paljon eivät Utön kalastajat vieraalle ilmaisseet.
Mutta lausutut niukat ja poikkipäiset sanat olivat pahaa puhetta, eikä
Pykälä saanut lainkaan rauhaa, ennenkuin Kolumbus olisi terveenä heidän
parissaan purressa.

Lyhyt elokuun päivä kallistui auringonlaskua kohden ja purren valkoiset
siivet liitivät hiljaa halki suuren autiuden, kun Pykälä erotti
yksinäisen ruuhensoutajan, joka liikkui hitaasti Jurmon suuntaan. —
Luulenpa näkeväni oireita Kolumbuksesta! huusi Pykälä.

Siitäkös riemu ratkesi. Mies nousi ruuhessaan, tähyili, alkoi
huiskuttaa lakkiaan. Pykälä oli nähnyt oikein. Mutta riemu asettui, kun
Kolumbus astui purteen.

— Mitä sinulle on tapahtunut? kyselivät ystävät.

Kolumbus ei ollut laisinkaan puhelias.

— Minun täytyy tehdä loppuselvitys Vrakön isännän kanssa, hän vain
sanoi.

Klopstock pinosi pöytään herkkuja: föglöläistä ruisleipää, kökarilaista
kutunjuustoa ja vastakirnuttua voita, utöläistä hiililläpaistettua
tuoretta hailia. Kevätesikko täytti pikarit Föglön rovastin
kuminaviinalla ja lauloi uusinta lauluaan.

— Huomenna saamme kuulla runojasi, Kolumbus!

Kolumbus tyhjensi pikarinsa.

— En ole tehnyt ainoatakaan runoa.

— Sinä olet tietenkin metsästänyt koko ajan ja kalastanut ja elänyt
runoja, niinkuin maisteri Runeberg, kun hän onkii ahvenia Saarijärvellä.

Kolumbus hymyili.

— Minä olen suistunut kuiluun runon ja elämän välimailla.

— Puheenparsi, murisi Pykälä. Juhlallinen puheenparsi! Mutta kaikella
on aikansa. Runous vaatii määrättyä etäisyyttä kauniista tai rakkaista
seikoista, sen ymmärrän, niin proosallinen kuin olenkin. Talvella, kun
istut kamarissasi Helsingissä tai missä sitten istunetkin, niin teet
sinäkin värssyjä auringolle.

— Henrikalle, oikaisi Kevätesikko.

Seuraavana aamuna laski pursi Vrakön satamaan hinaten ruuhta perässään.

Henrika tuli juosten alas rantaan. Kristoffer kiiruhti häntä vastaan.

— Mitä sinulle on tapahtunut, Kristoffer?

— Oh, ei mitään mainittavaa! — Onko isäsi kotona?

— On.

— Missä vanhus on?

— Merellä turskaa pyytämässä, luulen minä. Janin kanssa.

Kristoffer ei kysellyt enempää. Hän kulki ääneti Henrikan rinnalla
polkua noudatellen, aittojen lomitse ja edelleen merenrantaa pitkin. He
pysähtyivät muutaman korkean siirtolohkareen varjoon. Kukaan ei voinut
enää nähdä heitä satamasta eikä talosta käsin.

Henrika tarttui Kristofferin käteen.

— Mitä Jan on tehnyt sinulle.

Hän ei saanut mitään vastausta.

He istuutuivat paadelle. Minuutit, jotka kuluivat, tuntuivat
Kristofferista pitkiltä kuin ikuisuudet. Vihdoin hän lopetti
äänettömyyden. Hän koetti näyttää tyyneltä, mutta hänen äänensä värisi.

— Olen lukenut Renatan päiväkirjan.

Henrika kohotti katseensa. Siinä ei ollut lainkaan pelkoa, ainoastaan
hiljaista ihmettelyä.

— Olen saanut varmuuden Renatan kuoleman syystä. Hän ei ole itse
päättänyt päiviään. Vanhus on hukuttanut hänet.

Henrika nousi.

— Olen vakuutettu siitä, että se tapahtui sinun isäsi tieten
ja tahtoen. He ovat murhanneet ennenkin, nuo kaksi. Jonkun
haaksirikkoisen. Renata tiesi sen ja he pelkäsivät tekonsa tulevan
ilmi. Sen tähden he ottivat hänet hengiltä.

Henrika seisoi yhä siirtolohkareen kupeella, korkeana ja jäykkänä kuin
keulakoriste matalalla luoelollaan reitin varrella. Hän ei vastannut
Kristofferin puhutteluun, ei katsonut häntä silmiin, ei edes ilmaissut,
kuuliko hän hänen kehoituksensa paeta yhdessä hänen kanssaan.

— Minä menen nyt taloon, sanoi Kristoffer lopulta. Odota minua täällä.
Tulen pian takaisin.

Isäntä istui kunniapaikalla pitkän pöydän ääressä nojaten selkäänsä
peräseinän järeisiin hirsiin ja lepuuttaen käsiään tammipöydällä.
Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock olivat asettuneet penkille
pitkisseinämälle. Näky oli tupaan tulevalle Kristofferille tuttu.
Juuri tuossa asennossa oli Vrakön jättiläinen ollut ylioppilaiden
ensi käynnilläkin. Ja yhtä selittämättömänä kuin nyt oli hänen
harmaansininen katseensa silläkin kertaa hivunut vieraasta toiseen.

Lopulta se kiintyi Kristofferin kasvoihin, tummeni ja alkoi palaa.

— Sinä taidat olla matkavalmis, niin olen kuullut. Mutta sinä lähdet
liian myöhään, tai sanoisinko liian aikaisin.

— Tiedän, mitä tarkoitat. Vanhus lienee kuiskannut jonkun sanan
korvaasi.

— Onpa kyllä.

— Mutta minä olin ajatellut itse puhua sinulle niinkuin rehellinen mies
ainakin toiselle — —

Isännän kasvoilla häivähti pahanilkinen hymy.

— Hymyile tai vetistele; minä en ole aikonut paeta talostasi niinkuin
kurja naisvaras. Mutta sen jälkeen kuin sinut viimeksi näin, on
tapahtunut suurempia asioita kuin tämä.

— Mitä merkillistä täällä olisi tapahtunut?

— Renata on puhunut.

Ukon kädet hapuilivat ilmaa, selkä ja takaraivo puristuivat hirsiseinää
vasten, punapartaiset kasvot tuijottivat tupaan niinkuin onttosilmäinen
vahakuva.

— Renata on ilmaissut kaiken. Hän on rukoillut Jumalalta vanhurskautta
ja Jumala on kuullut häntä.

Isäntä muutti asentoa. Hän taivutti yläruumiinsa eteenpäin ja kurotti
pitkää kaulaansa.

— Et ole pappi, sinä, hän sähähti.

— En, huusi Kristoffer jyrisevällä äänellä, pappi en ole, mutta minä
olen Renatan kostaja ja minä olen miekka Herran rankaisevassa kädessä.

Hän meni isännän luokse. Hän istuutui aivan hänen viereensä
peräpenkille ja puhui:

— Sinä pistit kuoliaaksi erään haaksirikkoisen. Vanhus piti kiinni
ja sinä pistit. Sitten sinä otit Renatan hengiltä. Vanhus hukutti
hänet, mutta sinä kehoitit. Vanhus toimitti, että hänet kuopattiin
vihkimättömään maahan itsemurhaajana, mutta sinä olit hankkeen
alkuunpanija.

Sinä suljit häneltä taivaanvaltakunnan portit ja sentähden hän seuraa
sinua, niinkuin varjosi saattelee ruumistasi. Hän harhailee sinun
jäljissäsi vuorella, hän on sinun veneessäsi myrskyssä, hän seisoo
pimeässä vuoteesi vieressä. Sinä et häntä näe, koska sielusi on
perkeleen vallassa. Mutta minä olen nähnyt hänet.

Kolme muuta ylioppilasta seisoi ryhmässä keskellä lattiaa. Tuvassa oli
kuolemanhiljaista.

Kristoffer nousi.

— Lähde vapaaehtoisesti papin ja nimismiehen luokse! Mutta jos
niskoittelet, niin voit olla varma siitä, että minä täytän
velvollisuuteni loppuun asti ja pidän huolta siitä, että kruununmiehet
käyvät piakkoin luonasi. Lain käsivarret ovat pitkät; ne ulottuvat
Turusta Vraköhön.

Ja tiedä vihdoin, että jos pakenet oikeutta ja hylkäät armon, niin
on sinun aikasi lopussa. Silloin olet kuoleva ja perivä iankaikkisen
vaivan helvetissä, niin totta kuin Jumala on kuullut Renatan rukoilevan
häneltä vanhurskautta.

Isäntä istui etukumarassa, ryntäillään pöytää vasten ja kasvot käsiin
vaipuneina.

— Mitä vahinkoa minä olen sinulle tehnyt? hän vaikersi.

— Minulle?

— Mitä hyötyä sinulle on minun onnettomuudestani?

Kristoffer ei lainkaan käsittänyt.

— Tavoitteletko ilmiantajan palkkaa?

Kristoffer ei saanut vastatuksi. Hän seisoi hämmästyksen lamaamana.
Mutta samalla hän aavisti hämärästi, minkälaatuinen täytyi olla sen
elämänkatsomuksen, josta tuollainen kysymys lähti. Hän oli puhunut
kuin kuumeessa, omantuntonsa pakottamana. Oikeudenmukaisesti hän
oli toiminut, mutta samalla sokeasti. Nyt putosivat suomukset hänen
silmiltään. Hän katsoi toiseen maailmaan, maahansidottujen maailmaan,
kylmään, järkevään todellisuusmaailmaan, josta ihmisten enemmistö ei
koskaan vapaudu. Ja hän kuuli Renatan murhaajan kysyvän, mitä hyötyä
syyttäjälle oli siitä, että hän esiintyi niinkuin oli esiintynyt.

Kristoffer katseli oikeutetun menettelynsä uhria: kokoon lysähtänyttä,
murtunutta saaristolaisjättiläistä.

— En ole koskaan aikonut hyötyä sinun onnettomuudestasi, hän lausui
painokkaalla äänellä. Minä sanon sinulle hyvästi.

Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock nostivat purjeet ja odottelivat pyssyt
valmiina kärsimättömästi Kristofferia, joka oli äkkiä kadonnut heidän
näkyvistään ranta-aittojen lomitse kulkevalle polulle.

Pykälä seisoi laiturilla tähystellen taloa kohden.

— Kolumbuksella on povessaan rohkeutta kymmenenkin miehen osalta,
selitti hän ihaillen, mutta haaveilija hän on ja haaveilijana hän pysyy
elämänsä loppuun saakka.

Kristoffer oli ehtinyt perille etelärannan valtavan siirtolohkareen
luokse. Paikka, johon hän oli jättänyt Henrikan, oli autio.

Hän kiiruhti eteenpäin. Lännempänä oli loppumattomia jonoja laakeita,
harmaita kallioita ja niiden lomassa siellä täällä aaltomaisia
vierinkivitöyräitä ja yksinäisiä hiidenpöytiä. Kaukaa tästä autiosta
maisemasta erotti hän vihdoinkin Henrikan. Kristoffer alkoi juosta ja
äänen kuuluviin päästyään hän pysähtyi huutaen tytön nimeä.

Hän näki Henrikan kääntyvän. He katsoivat toistensa silmiin yli kivisen
lakeuden. Mutta kun Kristoffer lähestyi, alkoi Henrika väistyä.

Hän huusi viimeisen kerran: Henrika!

Tyttö ei vastannut. Hän kiiruhti eteenpäin. Yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi rantalakeudella loittoni tuo notkea hahmo ja lopulta se
katosi etäisten vierinkiviahteiden harmaiden aaltojen taakse.

Henrika piti sanansa, jonka hän kerran oli antanut Kristofferille.

Kun Vrakön saaristo liukui pois jääden pohjoista kohden kiitävän
purren taakse, näkyi vielä kauan kumpumainen vartiovuori kohoten
uhmaavan korkeana yli selkien ja saarien kuin jokin sadunomainen
alkuaikaishirviö. Kummunkin saattoi nähdä, ja Kristoffer huomasi sen
juurella ihmisolennon. Hän tiesi, että se oli Henrika ja että tämän
katse seuraisi purren korkeata, valkoista purjetta niin kauan kuin sen
saattoi erottaa aalloilta.

Hän ei puhellut kenellekään. Vihurit alkoivat vinkua, kokkavesi sähisi,
aallot voimistuivat. Mutta rajuilman merkit merellä ja pilvissä olivat
hänelle yhdentekeviä. Kirvelevin silmin hän katseli vuorta, joka vaipui
saarien taakse, ja kumpua ja Henrikaa. Ja hänen sydämensä yksinäisyys
painoi häntä kuin määrätön taakka.

Lopulta tuli se hetki, jolloin hän ei voinut enää erottaa Henrikaa. Hän
ei tietänyt, ahmaisiko tämän etäisyys vaiko niiden mahtavien pilvien
siroittama hämäryys, jotka kasautuivat taivaanlaelle synkkinä ja
sateesta paisuvina.



EPILOGI


Harvoin liikkuu nykyisin aluksia tuolla karien täyttämällä reitillä
Henrikan ja Kristofferin saaren ohi. Sen valkama on tyhjä. Sen entinen
nimi on unohtunut.

Asuinrakennuksesta ja luhdista, ranta-aitoista ja laitureista ei
ole jälkeäkään. Kauan, kauan sitten on ympäristön väestö anastanut
puutavaran anteliaan kohtalon lahjana. Harmaat vraköläishirret ovat
saaneet paikkansa monilla pirtinsalvoksilla vastaveistettyjen valkeiden
hirsikertojen välissä. Ennen muinoin huhuttiin, että onnettomuus ja
äkillinen kuolema oli liittynyt näihin puihin. Mutta ken saattoi
näyttää toteen sellaisen puheen? Vanhan hirren kuolemankello nakutti
samaan tahtiin kuin nuoremmankin, ja mitä tapahtuu, sen on tapahtuminen.

Ei ole havaittavissa mitään merkkejä noiden kuolleiden ihmisten
muinaisista askelista: ei väritöntä uurretta mätäsmaassa, ei
vaaleahkoa juovaa harmaassa kallioperustassa. Ruoho ja sammal,
jäkälä ja länkäkatajat ovat vallanneet jokaisen tuumanalan tuota
kehnoa maata. Mutta mustaselja on jäljellä entisellä pihamaalla ja
kukkii sydänkesällä kilvan naapurinsa, iäkkään pihlajan kanssa.
Ja taskuheiniin peittyneenä odottaa kuparinen tuuliviiri jotakin
onnellista löytäjää, joka ottaisi sen käteensä ja selittäisi sen
arvoituksen.

Keulakoriste on lahonnut matalalla luodollaan, suistunut
kivijalustaltaan ja muuttunut mullaksi katajanoksien vihreän
paarivaatteen alla. Pyhimys ei kyennyt suojelemaan omiaan
harhavalkeilta ja tyrskyiltä. Se näki Renatan kuolevan. Niinkuin
syyttäjätär seisoi se vielä monta vuosikymmentä tuon yksinäisen
reitin varrella, jonne konna oli sen asettanut. Niinkuin yksinäinen
eloonjäänyt katseli se merta, tuota mittaamatonta, hirviömäistä,
salaperäistä, jonka taikavoimaa se ei koskaan kyennyt sitomaan ja jonka
ulvoviin myrskyihin se oli tuomittu sortumaan.

Mutta sen yksinäisen lahden pohjukassa, jota Kristoffer nimitti
Renatan lahdeksi, painiskelevat aallot vesiajolla olevien levien
kanssa, heittäen korkinpalasia, tuohikohoja, tikkuja, ruo’onkorsia ja
kaikenlaista rantarojua ylt'ympärillä maleksivan ruskolevän pitkien ja
limaisten kuitujen joukkoon. Ne rakentavat lakkaamatta raakkuhiekan
ruskeita kerroksia: muovailevat niitä uudestaan, huuhtelevat ne pois,
valmistavat toisia tilalle, uupumatta luoden ja uupumatta hävittäen
omaa työtään. Niin kerää ankara, suuri meri alituisesti uutta ravintoa
kauniiden astereiden juurille ja kokoaa hauraita rakennusaineita
rantakirvisten pesiä varten. Tuo pieni Renatan huivin kaistale on
jo aikoja sitten haurastunut ja huvennut. Mutta muinaisina kesinä
loisti linnunpesissä jokunen punainen silkkirihma ahkerien nokkien
aistikkaasti punomana muiden rannan lahjoittamien rakennusaineiden
joukkoon.

Orjanruusu kukkii vielä saaren sinisinä sydänkesänviikkoina.

Vanha pensas on asettunut myrskyn tielle. Sen elämä on kovaa aherrusta,
sen kukkiminen lyhyttä juhlaa sen aikaa kuin myrsky on hengähtämättä.
Mutta se ei antaudu. Se pysyy hengissä jatkuvasti ja sen runsaasti
kukkivat jälkeläiset ovat valtaamaisillaan koko rantakaistaleen
kallioniemekkeiden väliltä. Meren kasvojen edessä koristaa tutkimaton
elämä Renatan autiota lahtea ruususeppelellä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Meren kasvojen edessä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.