| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Seikkailumatka Author: Gerstäcker, Friedrich Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailumatka" *** SEIKKAILUMATKA Kirj. Friedrich Gerstäcker Saksankielestä [»Herrn Mahlhubers Reiseabentuer»] suomentanut Aukusti Simelius Kariston romaanisarja 2 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922. SISÄLLYS: 1. Kauppaneuvos 2. Matkavalmistukset 3. Ensimmäinen seikkailu 4. Taas matkalla 5. Kotiinpaluu 6. Kohtalokkaat kengät 7. Veljentytär 8. Hyökkäys 9. »Hirven» seurue 10. Makuutoveri 11. Hirviön tarina 12. Oletteko te herra Mahlhuber?12. 13. Pako 14. Taas matkalla 15. Kotiinpaluu 1. KAUPPANEUVOS Eräässä Baijerin viehättävässä pikkukaupungissa — ja Saksan kaikkien pienten ja suurten kaupunkien pitäisi oikeastaan määräysten mukaan olla viehättäviä — eli kertomuksemme sankari hiljaista elämää, kaikesta syrjässä. Herra Hieronymus Mahlhuber oli vaatimaton mies, joka jo enemmän kuin viisitoista vuotta sitten oli muuttanut Gidelsbachiin, tuoden mukanaan kauppaneuvoksen arvonimen sekä Ludviginristin, ja joka nyt vietti siellä vanhan taloudenhoitajattaren kanssa päiviään levollisesti ja rauhallisesti. Mitä hän joskus oli tehnyt saadakseen niin hyvin arvonimen kuin ritarimerkinkin, sitä ei ole koskaan saatu tietää. Monet, ja erittäinkin Gidelsbachin äärimmäinen vasemmisto (mylläri ja saunanomistaja), halusivat väittää hänen saaneen molemmat juuri siksi, ettei hän ollut tehnyt mitään. Mutta kun se ei ollut ajateltavissa, ei se herättänytkään mitään vastakaikua porvariston ajattelevassa osassa. Antoivatpa Gidelsbachin asukkaat tuolle pienelle, pyylevälle vanhanpuoleiselle herralle vielä enemmän arvoa ja kohtelivat häntä kunnioittavammin juuri siksi, että hänen ansionsa olivat jonkinlaisen salaperäisen hämärän peitossa, ja näihin ansioihin kuului joka tapauksessa ja eittämättömästi se, että hän vain harvoin puhui niistä. Mutta eräästä asiasta hän puhui, ja se olikin kai hänelle erikoisen mielenkiintoinen, kun se oli häntä lähellä. Se oli hänen maksansa. Hän oli nimittäin joko syystä tai aiheettomasti ruvennut epäilemään sen olevan kolme tuumaa liian ison ja pyrkivän laajetessaan täyttämään hänen vatsansa. Kaupungin molemmat lääkärit olivat, ja eihän muuta voinut odottaakaan, aivan eri mieltä siitä. Siten menetti toinen, joka tykkänään kielsi senlaatuisen taudin olemassaolon ja selitti sairauden ensin ruuansulatushäiriöksi ja sitten tyhmäksi luulotteluksi, hyvän potilaan, ja toinen, joka koputtelemalla ja kuuntelemalla kauppaneuvoksen rintaonteloa, kylkiluita, olkapäitä ja kaikkia muita ruumiinosia sanoi huomanneensa ainakin joitakuita huomioonotettavia ja arveluttavia mahdollisesti punaisen tai keltaisen hypertrofian tai maksan rasvoittumisesta johtuvan pilaantumisen oireita, sai hänet hoidettavakseen. Herra kauppaneuvos Mahlhuber oli hyvin huolissaan terveydestään yleensä ja maksastaan erittäinkin, ja se selittää, että hänestä tämä oletettu luonnoton suurentuminen oli yhteydessä hänen päälaellaan aikaisemmin olleen, helposti ja onnellisesti leikatun paisekkeen kanssa. Hänellä oli luonnollinen kauhu kaikkia sellaisia asioita kohtaan, ja tuo muutoin aivan viaton paise oli näyttänyt hänestä hirveimmältä, mitä yleensä ihmisruumiiseen saattoi muodostua, kun sen, ollen aivojen välittömässä yhteydessä, täytyi olla seurauksiltaan arvaamaton. Kun hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin juuri hänelle itselleen ylen kalliin henkensä suojeleminen, kuvaili hän mielessään sellaisten tautien kehityksen mitä räikeimmin värein ja oli vihdoin päässyt siihen tulokseen, että paisehermojen yhteys maksaan ei millään tavoin kuulunut mahdottomuuksiin, vieläpä että päälaella, täysin parantuneesta arvosta huolimatta, saattoi uudelleen esiintyä entisen kaltainen kipu ja tuoda mukanaan syöväntapaisia seurauksia. Tohtori Mittelweile koetti kaikin mahdollisin keinoin saada hänestä poistetuksi sellaiset luulot ja todistaa hänelle, että hän saattoi odottaa syöpää yhtä helposti nenän päähän kuin arvettuneeseen ja täydellisesti parantuneeseen sekä hänen itsensä leikkaamaan paiseeseen. Mutta tohtori Märzhammer, hänen entinen lääkärinsä, levitti huvikseen siellä, mistä tiesi sen johtuvan kauppaneuvoksen korviin, sellaista tietoa, että »neule saattoi sisäpuolelta ruveta vielä kerran märkimään». Tohtori Mittelweile, joka turhaan taisteli sellaista hupsuutta vastaan ja jonka täytyi joka päivä kuulla tuon aivan terveen miehen vanhat jutut ja valitukset, ei lopuksi tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää hänet matkoille, ei kyllä mihinkään kylpylään, vaan katsomaan kerran kuukauden ajaksi ympärilleen maailmassa. Hänen potilaansa tarvitsi huvitusta eikä voinut sitä vähääkään saada muun maailman kanssa tuskin missään yhteydessä olevassa Gidelsbachissa. Mahlhuber oli siellä katkeroitunut ja kuivunut ja hänen täytyi päästä sieltä raittiiseen ilmaan. Myöskin hänen maksalleen ennusti tohtori siitä olevan mitä suurinta siunausta tuottavia seurauksia, kun näet mikään ei niin edistänyt, ja senhän saattoi hanhistakin huomata, maksan luonnotonta kasvua kuin toimettomuus ja liikunnon puute. Mutta tohtori Mittelweilen oli nyt kamppailtava toista vaikeutta, potilaansa luonnonlaatua, vastaan joka rakasti lepoa ennen kaikkea. »Ei vain mitään kiintymistä! — ei vain mitään hätiköimistä!» Ne tulivat hänen tunnuslauseikseen, ja jos hän, paitsi demokraatteja, vihasi mitään maailmassa, niin hän vihasi seikkailuja. Mutta niinä hän piti viattomimpiakin tapauksia, jos ne vain veivät hänet pois hänen elämänsä tavallisesta, hiljaisesta ja miellyttävästä kulusta. Eikö hänen siis täytynyt pitää matkaa seikkailujen sarjana, ja olisiko hän milloinkaan saattanut vapaaehtoisesti päättää lähteä retkeilemään? Ei ikinä! Koko avarassa maailmassa oli vain _yksi_ kapine — kuten tohtori Mittelweile varsin hyvin tiesi joka todella vihdoin saattoi johtaa hänet tekemään sellaisen epätoivoisen päätöksen, ja se oli juuri hänen maksansa. Siihen tohtori turvautuikin, ja oireet kävivät sitten pian niin arveluttaviksi, että kauppaneuvoksen »raudanluja» päätös, joksi hän sitä nimitti, todellakin alkoi horjua, ja hän rupesi myöntelemään olevan mahdollista, että hän lopuksi sentään saattaisi lähteä matkalle. »Teidän edessänne on vain kaksi tietä», oli tohtori, jolle juttu vähitellen alkoi käydä pitkäveteiseksi, sanonut hänelle kerran erään pitkän puheen lopuksi, »teidän täytyy istuutua vaunuihin tai teidät pannaan niihin makaamaan, kuten nykyiset kristilliset käsitteet määräävät. Sitäpaitsi ei vielä tiedä, riittääkö sekään teille, sillä sitä hulluutta, minkä olette saanut päähänne 'ratkeavasta neuleesta' — ja minä voin varsin hyvin ajatella, mistä se on peräisin — ei matkakaan saa juurineen irti, siihen tarvitaan jo perinpohjaisempi parannuskeino.» »Jotakin vieläkin pahempaako kuin matka?» »Pahempaa? — niin ja ei, kuten haluatte!» »Ja mitä sitten?» »Teidän täytyy mennä naimisiin.» »Naimisiin?» huusi kauppaneuvos ponnahtaen pystyyn nojatuolistaan ja luoden aran katseen oveen. »Jos Dorothee olisi kuullut sen sanan!» »Naimisiin», varmensi tohtori, joka itse nyt ensi kertaa ajatteli sellaista keinoa, mutta oli olevinaan aivan kuin olisi jo kuukausimääriä harkinnut asian syitä ja vastasyitä, perusteita ja esteitä, eikä muka nyt enää voinut olla avaamatta sydäntään. »Naimisiin», toisti hän vielä kerran ja nuuskasi hitaasti, harkitsevasta. »Ja mitä pikemmin päätätte naida, sen parempi teille. Pitkää aikaa teillä ei siihen ylimalkaan enää ole.» »Järjetöntä!» sanoi kauppaneuvos, joka oli tointunut ensi kauhustaan ja vaipui uudelleen tuoliinsa. »Naimisiin? Kysykäähän Dorotheeltani, mitä hän siitä sanoisi.» »Dorotheelta?» huudahti tohtori, pudistaen päätään harmistuneesti ja halveksivasti, »Dorotheelta! - Mitä teidän Dorotheenne meihin kuuluu, kun on kysymys teidän elinaikaisesta mukavuudestanne ja terveydestänne?» »Mukavuudestani? — Niin, sitä minä voin kuvitella», sanoi kauppaneuvos. »Ettäkö minä ottaisin helvetin talooni? — Ei, tohtori, maksani uskon teidän haltuunne, mutta en kotirauhaani. Jos nyt ei voi olla toisin, niin lähden matkaan — olkoon menneeksi; minä joudun perikatoon, oli miten oli. — Mutta kuinka? — mihin? — millä keinoin? — kuinka kauvas?» »Teidän on ennen kaikkea matkustettava», sanoi tohtori nopeasti, tahtomatta, viisaasti kylläkin, tällä kertaa väkisin pakottaa toista keinoa käyttämään. »Aika neuvon keksii, ja jos nousette täällä aikaisin huomenaamulla kyytirattaille, niin voitte ylihuomenna kello kuuden junalla valita, missä maailman seuduissa haluatte käydä, sillä silloin olette rautatien varrella.» »Rautatien!» huokasi kauppaneuvos. »Lukuunottamatta leikkausta en tiedä maailmassa mitään sen epämiellyttävämpää tunnetta kuin on istuutuminen rautatievaunuun. Silloin esiintyviä odottamattomia tapahtumia: veturien yhteentörmäyksiä, höyrypannujen räjähtämisiä, junien peittymistä lumeen —» »Mutta nythän on keskikesä!» »Niinpä kyllä, mutta kaikkia tuollaisia kiihoittavia tapahtumia, joita nuoret, kevytmieliset ihmiset sanovat seikkailuiksi, vihaan minä täydestä sydämestäni, ja jos lupaatte minulle terveyden niiden avulla, niin olette ampunut ohi maalin. Pelkäänpä niiden pikemminkin huonontavan tilaani, jos se ylimalkaan on mahdollista.» »Rakas kauppaneuvos», lohdutti tohtori häntä, »meidän päivinämme teidän ei tarvitse pelätä seikkailuja rautatiellä enemmän kuin raastuvanoikeudessa; kaikki käy kuivaa, totuttua, tarkasti määrättyä latuaan. Jollette myöhästy junasta, ei teidän tarvitse luulla, että teille tapahtuu mitään tavatonta.» »Siis matkaan!» voihki kauppaneuvos, ja »Jumalan kiitos!» sanoi tohtori Mittelweile portaita alas kulkiessaan, syvään huoahtaen; »kunpa kerran kuitenkin saisimme hänet niin pitkälle!» 2. MATKAVALMISTUKSET Sinä päivänä oli Mahlhuberin talossa paljon touhua, sillä olihan valmisteltava matkalle mies, joka oli unhottanut maailman miltei tykkänään, aivan niinkuin sekään ei tiennyt hänestä mitään, ja joka näytti olevan niin eroamattomasti kiintynyt mukavuuksinsa, jotka kaikki hänen oli jätettävä mukaansa ottamatta, että ne olivat käyneet hänelle yhtä moneksi välttämättömäksi ja miltei ehdottomaksi tarpeeksi. Mutta Durothee-rouva, kuudenkuudettavuotias taloudenhoitajatar, oli miltei vielä haluttomampi mukautumaan kuin hänen herransa. Hän sätti tohtoria, jonka olisi pitänyt, jos tahtoi saada lomaa, itsensä matkustaa eikä lähettää hänen herra-parkaansa »tuuleen ja tuiskuun», ja kieltäytyi aluksi itsepäisesti liikuttamasta sormeaankaan auttaakseen häntä syöksymään »onnettomuuteensa». Vasta kun hän näki, että kaikki hänen vastalauseensa jäivät tuloksettomiksi, selitti hän äkkiä että siinä tapauksessa on hänen velvollisuutensa lähteä itse mukaan, jottei hänen herra raukkansa joutuisi suojatta maailman myrskyihin, ja kun sitäkään ei hyväksytty, tahtoi hän toimittaa seuraksi ainakin palvelijan, asettaen sen ehdottomaksi vaatimukseksi suostumukselleen niin uhkarohkeaan ja kehnoon tekoon. Tämä palvelija oli eräs hänen serkkunsa, jonka hän ilman muuta kutsuikin taloon auttamaan heti tavarain pakkaamisessa. Mutta serkkukaan ei löytänyt armoa kauppaneuvoksen silmissä. Herra Mahlhuber oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa yksin, ja — hänellä oli siihen aivan erikoiset syynsä. Pitäisikö hänen ottaa ristikseen ihminen, joka kertoisi sittemmin jokaisen hänen matkalla tekemänsä liikkeen, kaikki tottumattomuudesta vieraisiin tapoihin johtuvat kommellukset — ja hän oli kyllin viisas pelätäkseen tekevänsä sellaisia — tarkkaan ja perinpohjaisesti Gidelsbachiin palattua ja antaisi kapakkaväelle naurun ja irvistelyn aihetta? Ei, hän aikoi istuutua hiljaa kyytirattaille ja lähteä, — mihin? yhtäkaikki, ehkäpä, kunhan se vain voisi tapahtua kenenkään näkemättä, jonkun aikaa edestakaisin, asemalta asemalle, jotta ei vain joutuisi liian kauas pois, mutta se kaikki järjestyisi kyllä sitten myöhemmin, ja siinä asiassa hän sai ja saattoi tehdä mielensä mukaan, kunhan hän vain oli yksin. Tuntemattomana hän myöskin tahtoi matkustaa. — Mahlhuber! Nimi kävi kyllä laatuun, sillä oli olemassa useita Mahlhubereitä, niin hyvin Gidelsbachissa kuin sen ympäristössäkin, mutta kauppaneuvoksen arvo hänen oli pidettävä salassa. Yksinkertaisesti Mahlhuber, Ludviginristin omistaja kuitenkin, sillä sitä hän ei saanut jättää pois napinreiästä, sellaista olisi voitu pitää kunnioituksen puutteena; mutta hän pitäisi sitä pikkutakissaan päällystakin alla, niin ettei se ainakaan tarpeettomasti herättäisi huomiota. Mutta _yksi_ vaikeus esiintyi sentään vielä. Kauppaneuvos oli torjunut niin hyvin Dorotheen kuin hänen serkkunsakin seuran ja ylimalkaan osoittanut asian käsittelyssä sellaista tahdonlujuutta, jollaista hänessä ei ollut koskaan muulloin ilmaantunut: mutta _yksi_ seikka oli tämän herrastaan todellakin huolehtivan kelpo taloudenhoitajattaren sydämellä, ja sitä vastaan herra Mahlhuber turhaan taisteli. Hänen piti näet suuremman turvallisuuden vuoksi ottaa mukaan matkalle pari vanhaa pistoolia, jotka tähän saakka olivat rauhallisesti riippuneet, joka lauantai puhtaiksi kiilloitettuina, hänen vuoteensa yläpuolella Jos mahdollisesti sattuisi vaaroja ja seikkailuja, ja niitähän kyllä ehdottomasti tulisi, sopisi niitä käyttää. Eivätkä kauppaneuvoksen kaikki vastustamisyritykset ja hänen suuttumisensa auttaneet mitään. Turhaan hän selitti Dorotheelle, ettei hän astuisi askeltakaan oven ulkopuolelle, jos hänellä olisi vähintäkään epäilyä tuollaisista nykyajan matkustustapoja käytettäessä mahdottomista seikkailuista, ja että ryöväreitä ei enää ole, kiitos olkoon oivallisten poliisi- ja oikeudenpalvelijalaumojen, joita oli kaikkialla, mihin rauhallinen valtion kansalainen halusi ohjata kulkunsa. Miksi siis raahata mukanaan tavattoman epämukavaa asetta, joka panostamattomana oli aivan hyödytön ja hankala, mutta panostettuna saattoi käydä pitelijälleenkin suorastaan vaaralliseksi? Dorothee ei kuitenkaan hellittänyt. Hän oli vasta äskettäin lukenut hirveän jutun, jossa muuan matkustaja oli oikeaan aikaan ammutulla pistoolinlaukauksella pelastanut oman sekä matkatoverinsa, nuoren, viattoman tytön hengen, ja vakuutti tyytyvänsä kaikkeen, kunhan kauppaneuvos antaisi myötä juuri tässä _yhdessä_ asiassa. Vihdoin molemmat myöntyivät sovitteluun, jonka mukaan kauppaneuvos Mahlhuber tarjoutui ja sitoutui pistämään taskuunsa ja ottamaan mukaansa _yhden_ pistoolin panostamattomana — toisen piti jäädä häiritsemättömänä seinälle riippumaan. Ensin hän tahtoi panna pistoolin matkalaukkuun, ja Dorothee tahtoi sen ladattavaksi; vihdoin he sopivat mainitusta tavasta, ja asia näytti päätetyltä. Mutta kauppaneuvoksen pitäessä asiaa sillä tavoin selvänä oli Dorotheella siitä kuitenkin toinen ajatus, eikä hänen serkkunsa ollut turhaan saapuvilla suojelemassa ja varjelemassa rakastettua herraa kaikella mahdollisella tavalla, vieläpä vastoin tämän tahtoakin. Balthasar sai tehtäväkseen ostaa ruutia ja lyijyä, hänelle annettiin pistooli, ja noin neljännestunnin kuluttua hän palasi se mukanaan, täysin tyytyväisenä. »Oletko todellakin ladannut sen kelvollisesti, niin että se tosiaankin laukeaa, jos katalat roistot hyökkäävät vaunujen kimppuun?» sanoi Dorothee ja katsoi epäillen pienen, kiiltäväksi puhdistetun aseen piippua. »Siinä on melkein kourallinen ruutia», vakuutti poika, »ja pieni teevadillinen raehauleja — joka saa ne turkkiinsa, voi onnitella itseään.» »Mutta tuonne ylös mahtuisi vielä vähän», sanoi eukko, katsellen epäluuloisesti lyhyttä piippua, joka ei ollut aivan täynnä; hiukkasen hän epäili, ettei serkku ollutkaan voinut kokonaan käyttää puoltakolmatta hopeagroschenia panokseen. »Jos se tulisi liian lähelle piipun suuta, niin hän näkisi sen», sanoi serkku, ja Dorothee ymmärsi hänen olevan oikeassa. Pistooli, vanha perhekapine, jossa vielä oli piilukko, pantiin sitten varovaisesti takaisin paikalleen sateensuojan, kepin ja istuinpatjan viereen, ja arvon eukko tunsi nyt itsensä tyytyväiseksi ja levolliseksi ajatellessaan tehneensä kaikki, mitä hänen voimissaan oli, niin ettei hänen tarvitsisi myöhemmin soimata itseään eikä tuntea omantunnonvaivoja. Kun herra kauppaneuvos muuten aikoi viipyä poissa enintään kaksi viikkoa, katsottiin kolmen kirstun, hatturasian ja käsilaukun täydellisesti riittävän, jotta matkaan tulisivat ainakin välttämättömimmät esineet, jotka nyt kerta kaikkiaan kuuluivat elämään ja säädylliseen pukuun. Kello 10 illalla, johon aikaan hän joka kerta pani maata, olipa missä tahansa, oli kaikki valmista, seuraavana aamuna kello 11 hänen piti niin ja niin monen guldenin maksusta saada paikka kuninkaallisen pikakyydin vaunuissa ja suorittaa kutakuinkin kolminkertainen maksu liian paljoista matkatavaroista tullakseen viedyksi Burgkundstadtiin, josta hän oli päättänyt matkustaa junalla Müncheniin. Kyytivaunujen oli määrä ehtiä seuraavana aamuna junalle, joka veisi maan pääkaupunkiin, mutta herra Mahlhuberin olisi siinä tapauksessa täytynyt matkustaa koko yö, mikä ei unissakaan pälkähtänyt hänen päähänsä: hän ei aikonut huimana heittää terveyttään menemään. Ottaen siis tarkan selon siitä, mihin kyytivaunut pääsisivät noin kello 9 ajoiksi illalla, jotta hän siellä saisi asianmukaisen illallisen ja voisi olla yötä, päätti hän matkustaa sinne saakka, ja kun ——:sta tulevat postivaunut ratisten pyörivät Gidelsbachin lävitse noin kymmenen minuuttia vailla 11, ajajan toitottaessa torvellaan »Oi sa rakas Augustin», ja pysähtyivät vaihtamaan hevosia sekä suomaan mahdollisesti matkustajille tilaisuuden juoda kupillisen hyvin heikkoa lihalientä, meni herra kauppaneuvos Mahlhuber koko palveluskuntansa sekä läheisimpien naapuriensa ja muutamien uteliaiden saattamana kyytivaunuun, johon hän jo oli lunastanut matkalipun ja toimittanut matkatavaransa, sekä istuutui paikalleen, — taka-istuimen vasen nurkka, n:o 2, — erään hiukan pyylevän ja hyvin pyntätyn, viheriästä silkistä tehtyyn hattuun ja mustaan harsoon puetun naisen rinnalle. Heti senjälkeen asettui vielä toinen, lämpimästä ilmasta huolimatta isoon villaiseen saaliin kääritty herra kolmannelle paikalle takaperinkulkevaan nurkkaan, jättäen muun osan istuimet n:o 4 ja 6, naisen hatturasioille, laatikoille nyyteille ja laukuille; nainen olikin ottanut paikat huostaansa ja sijoittanut kapineensa sinne. 3. ENSIMMÄINEN SEIKKAILU Jäähyväiset oli sanottu, mutta kauppaneuvos oli jo ennakolta vakavasti pyytänyt Dorotheeta ja muita saattamaan tulleita tuttaviaan olemaan lausumatta hänen arvonimeään, ja herra Mahlhuber, kuten hänen nimensä nyt yksinkertaisesti kuului, oli juuri noussut vielä kerran vaunussa seisomaan, järjestääkseen toisin selkä- ja istuinpatjaansa, kun ajajan piiska voimakkain sivalluksin sattui vaunun eteen valjastettuihin hevosiin ja nämä niin nopeasti ja äkkinäisesti lähtivät liikkeelle, että siihen aivan valmistumaton herra Mahlhuber lensi vieraan syliin istumaan. »Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi hän kimmahtaen, omalle paikalleen asettuakseen, uudelleen pystyyn niin nopeasti kuin se oli hänelle mahdollista, ja tehden vieraalle kohteliaan kumarruksen, joka kuitenkin oli vähällä tehdä tepposen naiselle, »en luullut, että lähtisimme niin nopeasti; tuskinpa kello voi vielä olla yhtätoista». Vieras ei vastannut sanaakaan. Hän oli ensin synkkänä rypistänyt kulmakarvojaan, mutta katsaus mieheen itseensä lienee sanonut hänelle, kenen kanssa hän tässä oikeastaan oli tekemisissä. Antaen siis kasvoilleen taas entisen levollisen ilmeen hän katsoi ääneti ja vakavana suoraan häntä vastapäätä olevaan kakkoseen, aivan niinkuin herra kauppaneuvosta ei olisi laisinkaan ollut maailmassa. »Istukaa herran tähden kerrankin!» sanoi nainen, joka siihen saakka oli pitänyt kättään suojellen edessään ja näytti pelänneen samanlaista hyökkäystä, jollainen oli tullut vieraan herran osaksi; »minun hermoni ovat jo ilmankin niin kiihtyneet ja ärtyneet». Herra Mahlhuber kääntyi nopeasti kauniin puhujattaren puoleen, ja tällä kertaa katukivitys heitti hänet nopealla tempauksella suoraan ja kaikeksi onneksi hänen omalle paikalleen. Vaunun kamala räminä ja huojuminen keskeytti tai esti silloin kaiken mahdollisen keskustelun. Ei saattanut ymmärtää sanaakaan, ja matkustajat painautuivat vaitiollen eri nurkkiinsa ja näkivät Gidelsbachin matalien talojen liukuvan ohitseen — kauppaneuvos omituisin hiljaisen kaihon tuntein, molemmat muut aivan välinpitämättöminä. »Oi, saisinko pyytää teitä sulkemaan ikkunan, joka on teidän puolellanne?» katkaisi nainen vihdoin hiljaisuuden, kun he olivat jättäneet taaksensa Gidelsbachin viimeiset talot ja ilma huokui esteettömästi ja raikkaasti yli kukkivien ketojen; »minulla on niin kova hammassärky ja pelkään, että veto saattaisi vahingoittaa minua». Vastapäätä oleva vieras ei päkähtänytkään paikallaan, ja kauppaneuvos katsoi ensin naista ja sitten vastapäätä olevaa herraa hiukan säikähtyneesti. Hänellä oli ollut hiljainen toivo saada lupa gidelsbachilaisen sikaarin sytyttämiseen, ja jos ikkuna, johon ulkona vallitseva ihmeellisen lämmin ilma ei ollut saattanut kiinnittämään laisinkaan huomiota, suljettaisiin, ei sitä enää voisi ajatellakaan. »Ettekö hyväntahtoisesti jo sulkisi vieressänne olevaa ikkunaa?» sanoi nainen jälleen, suomatta hänelle pitkää miettimisaikaa, hiukan kovemmalla äänellä, aivan kuin peläten, että hän kaiken lopuksi kuulee huonosti; »en voi sietää tuulta». »Mutta, rouva, tällaisella ihanalla ilmalla?!» uskalsi kauppaneuvos pintapuolisesti huomauttaa, sen kuitenkaan auttamatta häntä vähääkään; sillä nainen, jolla oli kutakuinkin päättävä luonne ja joka todennäköisesti oli ollut matkoilla jo useita kertoja, yksinkertaisesti nousi seisomaan, kumartui hieman arasti väistyvän naapurinsa ylitse, nojasi vasemmalla kädellään ikkunanpuitteeseen ja nosti itse ruudun ylös. Herra Mahlhuberista tuntui siltä kuin nainen silloin olisi itsekseen mutissut jotakin, mikä ei kuulostanut juuri kiitokselta; hän ei kuitenkaan voinut sitä täysin ymmärtää ja oli todella myöskin tuosta päättäväisestä liikkeestä liian hämillään, kiinnittääkseen siihen oikein huomiota. Kaikki keskustelun mahdollisuus näytti siten jälleen tyrehtyneen, ja häntä vastapäätä olevan miehen — joka todennäköisesti oli englantilainen — näyttäessä mykältä kiskoi nainen isosta, sisältä vihreällä vahakankaalla vuoratusta eväsvasusta esiin vihanneksia, sämpylävoileipiä, makkaraa, juustoa ja linnunpaistia ja aloitti päivällisensä, nähtävästi säästyäkseen ostamasta seuraavalla asemalla ateriaa, jonka nauttimiseen vaunun ohjaaja tavallisesti antoi kymmenen minuutin ajan. Herra kauppaneuvos mukautui kohtaloonsa, siirrähti paikoilleen, nojasi päätään taaksepäin, pyysi vastapäätä olevalta herralta, saamatta häneltä taaskaan mitään vastausta, anteeksi, jos hänen jalkansa mahdollisesti häiritsisivät tätä, pani kädet ristiin helmaansa ja koetti nukahtaa. Sen hän sai tehtyäkin samalla hetkellä kun ajaja puhalsi torveaan, vaunu pysähtyi, vaununhoitaja avasi oven ja huusi, että tässä syödään päivällistä ja että matkustajain olisi hyväntahtoisesti tultava pois vaunusta. Vieras nousi silloin ilman muuta — loppujen lopuksikaan hän ei saattanut olla englantilainen, sillä hän näytti aivan hyvin ymmärtävän saksaa — astui kauppaneuvoksen liikavarpaille, pyytämättä sitä anteeksi — kyllä hän sittenkin oli englantilainen — ja lähti vaunusta syömään päivällistään, kun taas nainen, kauppaneuvoksen päättämättömänä aprikoidessa mitä tehdä, suljetti taas vaunun oven pelätyn hammassäryn takia. Kunnes hän oli asiaa harkinnut, kului useita minuutteja, ja kun hän lopuksi vihdoinkin käski vielä kerran avata oven ja meni ulos, sai hän siellä vielä sen verran aikaa, että ehti maksaa ruokansa puolella taalerilla ja huomata liemen olevan liian kuumaa syötäväksi, kun ajaja toitahdutti taas lähtömerkin ja vaununhoitaja kiskaisi auki oven, huutaen: »On aika lähteä, hyvät herrat!» »Aterian jälkeen», kuten herra Mahlhuber nyt sanoi, hän oli tottunut nukahtamaan, ja vaikkapa ruoka oli häneltä jäänytkin saamatta, ei se hänestä näyttänyt riittävältä syyltä myöskin unen menettämiseen. Toistaen kaikki entiset valmistelunsa hänen tällä kertaa tosiaankin onnistui pysyä vaununnurkkauksessaan, ja vasta aurinko, joka paistoi vinosti sisään vaununikkunasta, suoraan hänen silmiinsä, herätti hänet hänen makeasta unestaan, jota hän oli nauttinut kutakuinkin kaksi kokonaista tuntia. »Ah, saisinko pyytää teitä nostamaan ikkunaruudun ylös?» olivat ensimmäiset sanat, jotka kajahtivat hänen vielä unenhortoiseen korvaansa, kun hän heräsi ja katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen — sillä siihen saakka hän oli vakavarmasti uskonut makaavansa kotona sohvallaan ja ihmetteli, minkä ikkunan Dorothee tahtoi ylös nostettavaksi — ja hänen kaunis naapurittarensa tyrkkäsi häntä hiljaa ja lisäsi kuiskaten: »Tuo toinen herra on varmaankin kuuro taikka ei ymmärrä ollenkaan saksaa, sillä ei sillä hyvä, ettei hän liikahdakaan, kun häneltä jotakin pyydän, ei, hän vetää joka kerta ikkunanruudun yhtä nopeasti alas kuin minä voin saada sen ylös — hän ei välitä hiukkastakaan hermoistani.» »Se raakalainen!» sanoi kauppaneuvos täyttäessään huoaten hänen pyyntönsä — eihän hän voinut sallia, että hänet asetettaisiin samaan ihmisryhmään kuin sellainen mies! Mutta tämä lyhyt sananvaihto olikin poistanut esteet, jotka siihen saakka olivat näyttäneet olevan keskustelun syntyä haittaamassa. Herra Mahlhuber vilkaisi naapurittareensa, joka nyt oli nostanut ylös harsonsa ja jolla näkyi olevan säännölliset, milteipä somat piirteet, jollei hän enää nuori ollutkaan, ja sanoi hiukan epäröivästi päätään pudistaen — toinen matkustaja par'aikaa nukkui tai ainakin piti kiinni silmiään, ja hän siis ehkä uskaltaisi tehdä sellaisen huomautuksen: »Niin, matkustus tuottaa monenlaista harmia.» »Sitäpä en juuri tiedä», vastasi kaunis naapuritar, ottaen taas huivin poskeltaan heti kun ikkuna oli suljettu, »olen aina iloinen kun pääsen liikkeelle; kyytivaunussa vain tuntuu pitkäveteiseltä, kun on jo tottunut matkustamaan junassa.» »Niin!» sanoi herra Mahlhuber. Hän ei ollut vielä koskaan matkustanut junassa. »Minulle on matkustaminen huvia», sanoi nainen. Herra Mahlhuber voihkaisi, sillä tuo muistutti hänen mieleensä sen surullisen, ja vakavan syyn, joka oli karkoittanut hänet hänen kodistaan, ja vastasi hiljaa ja päätään pudistaen: »Ah, toivoisinpa voivani sanoa samoin, mutta mikä asia tahansa lakkaa olemasta huvi, jos sen kerran lääkäri meille määrää.» »Oletteko sairas?» kysyi nainen osanottavasti. »Sairasko?» toisti Mahlhuber ja hengähti helpotuksesta, sillä keskustelu luisui alalle, jolla hän tunsi olevansa kotonaan, »sairasko? — olen ja en; ei oikeastaan voi käyttää sanaa sairas. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan suuresta maksasta?» »Suuresta maksasta? Olenpa kylläkin. Strassburgilaisia pidetään parhaimpina, mutta kälyni on saavuttanut niin suuren taidon niiden valmistamisessa, ettei niitä voi laisinkaan enää eroittaa strassburgilaisista.» »Ei, sitä minä en tarkoita», sanoi kauppaneuvos hämillään, ja vilkaisi epäluuloisesti vastapäätä istuvaa vierasta, jonka silmät kyllä olivat yhä vielä kiinni, mutta jonka suupielissä hän kuitenkin luuli huomaavansa pahanilkistä värähtelyä, »minä itse sairastan sitä — maksani on kolme tuumaa liian suuri». »Kolme tuumaa? Taivas varjelkoon!» sanoi nainen, »mutta mistä te tiedätte sen niin tarkalleen?» »Oh, tiede on siinä asiassa huomattavasti edistynyt», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, »sellainen rasvainen epämuodostuma maksassa ei meidän aikanamme liene ollenkaan harvinainen, ja sen suhteesta kylkiluihin, palleaan ja vatsaan voi kutakuinkin tarkkaan laskea, kuinka suuri se on.» Nainen liikahti hiukan tuskaisena istuimellaan ja kauppaneuvos jatkoi: »Tämän sairauden kanssa yhteydessä on, vaikka lääkärini yhä vielä tahtoo väittää sitä vastaan, muuan ei suinkaan mitätön leikkaus, jonka sain joku aika sitten kestää.» »Leikkaus? Mutta, minä pyydän —» »No, se ei ollut suorastaan hengenvaarallinen», lisäsi kertoja nopeasti, sillä hän pelkäsi kuuntelijansa olevan siitä kenties huolissaan, »mutta jokainen ihmisruumiiseen tehty viillos on tavallaan vaarallinen, sillä eihän voi koskaan tietää, mitä seurauksia siitä on, mitkä jalot elimet siitä vioittuvat». »Ah, kuulkaahan — jos teidän olisi oikein —» »Se oli vain pään hiusten peittämässä osassa oleva paise», jatkoi pieni mies, otti matkalakin päästään ja taivutti päätään naiseen päin, »jokseenkin kyyhkysenmunan kokoinen paise, katsokaahan tänne, — se liikkui hiukan, kun sormella kosketti sitä, eikä se oikeastaan ollut erikoisen kipeä. Mutta omituista oli, että teki kipeää, jos siihen kauan painoi; paise pysyi aivan sinällään, olipa kieli tahmeinen tai ei; mutta kun olin hetken aikaa painanut sitä, niin suuni kuivui merkillisesti ja rupesi maistumaan eriskummaiselta, mädältä.» »Mutta, minä pyydän, lakatkaa Herran tähden!» huusi nainen kauhuissaan, »minä pyörryn, jos jatkatte vielä kaksikaan minuuttia sellaisia hirveitä asioita! Mitä teidän paiseenne minuun kuuluvat?» »Mutta sehän on leikattu pois!» huusi kauppaneuvos, joka näytti luulevan, että nainen ei ollut vielä oikein ymmärtänyt häntä, »ja juuri tuo neule —» »Minä huudan apua, jollette lakkaa!» keskeytti nainen hänen puheensa, käyden tosiaankin kalmankalpeaksi. »Herra, olenhan sanonut teille, etten voi kuulla teidän inhoittavia kuvauksianne. Pitäkää te maksanne ja paiseenne omina tietoinanne, tai minä menen ulos istumaan kuljettajan viereen. — Jeesus Maria! Minun hermoni!» »Saanko ehkä tarjota teille hieman hajuvettä?» sanoi arasti herra kauppaneuvos, joka ei laisinkaan ollut olettanut saavansa kuulla sellaisia väitteitä sairauttaan vastaan, pistäen samalla kätensä taskuun, etsiäkseen pikku pulloaan; »se tekee ehkä hyvää teille». »Kiitos, kyllä», sanoi nainen ja ojensi kätensä, ottaakseensa tarjotun hajuveden vastaan. Mutta herra Mahlhuberilla itselläänkään ei vielä ollut sitä, ja oikeanpuolinen takintasku oli niin täynnä eri esineitä: paperiin kiedottuja sämpylöitä, silmälasikotelo, nuuskarasia, ja sitten kirottu pistooli, että hän vakaasti päätti tänä iltana panna ne matka-arkkuunsa alimmaiseksi. Hän ei saattanut laisinkaan löytää pikku pulloa, ja hän rupesi, kun nainen yhäti piti kättään ojennettuna, yhä huolestuneempana ottamaan esiin eri esineitä ja panemaan niitä vieretysten. »En lainkaan ymmärrä», mutisi hän sitä tehdessään, »mihin muualle — Darothee — olisi voinut pistää sen pikku pullon, kuin — kuin tähän takataskuun. Tuo tuossa on paperiin kääritty sämpylä — tämä», hän otti taskustaan pistoolin ja pani sen viereensä, »tämä on —» »Herran tähden, mitä te pyssyllä teette?» huusi nainen niin kovalla äänellä, että heitä vastapäätä oleva vieras heräsi, aukaisi silmänsä ja katsahti heitä pikaisesti, mutta vaipui sitten jälleen entiseen asentoonsa, »se ei kai kuitenkaan ole ladattu?» »Vielä mitä!» hymyili kauppaneuvos hämillään. Hän oli vihdoinkin löytänyt pullosen ja ojentanut sen naapurittarelleen ja koetti nyt, saadakseen hänet vakuutetuksi, puhaltaa epäillyn pistoolin piipun lävitse. Mutta turhaan hän puhalsi posket pullolleen ja kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan. »Se on tukossa», sanoi hän sitten, joko itseänsä tai pistooliansa puolustellen. »Älkää vain pitäkö tuota kauheaa kapinetta minua kohden käännettynä!» huusi nainen, joka oli kaikkea muuta kuin rauhoittunut epäonnistuneesta yrityksestä; »jos se laukeisi.» »Minä todistan teille, ettei ole pienintäkään vaaraa», sanoi kauppaneuvos päättävästi pelkäävälle, heikolle olennolle, ja, vetäen hanan vireeseen, tähtäsi kauniin matkatoverinsa häntä vastapäätä olevaan hatturasiaan. »Herran tähden, mitä aiotte tehdä?» huusi nainen, nyt todellakin peloissaan; mutta hän ei ehtinyt kysyä enää mitään muuta, sillä hirveä pamaus, joka vähällä oli halkaista heidän kaikkien rumpukalvot, räjähti, heidän edessään välkähtävän salaman seuraamana, ahtaassa vaunussa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tiheä, läpitunkematon ruudinsavu täytti vaunun kokonaan. Nainen päästi silloin tietysti kimakan kirkaisun ja pyörtyi. Hevoset tempoivat valjaitaan ja olivat vähällä pillastua, ja ajaja sekä vaununhoitaja tarvitsivat vähintäänkin kymmenen minuuttia saadakseen ne taas levollisiksi ja tasaiseen käyntiin. Vain vieras, joka hetkiseksi oli tykkänään peittynyt ruudinsavuun, ei sanonut sanaakaan, vaan istui sitä salaperäisempänä ja uhkaavampana läpitunkemattomassa savussa. — Taivaan Jumala, jos luoti olikin osunut häneen ja hän oli kuollut! Kauppaneuvos ei uskaltanut ojentaa kättään saadakseen kamalan epäluulon todistetuksi todeksi tai aiheettomaksi. Vaunu pysähtyi vihdoinkin. »Hoo, ptruu, hitto vieköön, ettekö pysähdy, hullut elukat! — Noo, ptruu, hevoseni, soooo — humma kiltti, kas niin, kimo!» kuuluivat rauhoitushuudot ulkoa, ja ohjaaja hyppäsi istuimeltaan ja kiskaisi oven auki. »Tuhat tulimmaista, mitä täällä on tapahtunut?» huusi hän, ponnahtaen taaksepäin, kun valkoinen, lämmin tulikivenkatku, joka nyt sai tervetulleen ulospääsytien, virtasi vasten hänen kasvojaan, »mikä täällä pamahti?» Nainen makasi pyörtyneenä, eikä kauppaneuvos voinut vastata, sillä hänen tuskaisa katseensa etsi häipyvän savun lävitse vieraan äänettömänä paikallaan istuvaa olentoa. Hän tahtoi ensin olla varma siitä, ettei ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, vaikka hän tietysti ei ymmärtänyt, miten panos ja niin hirvittävä panos, oli voinut päästä hänen aivan viattomana pidettyyn aseeseensa. Savun häipyessä tulivat myöskin toisessa nurkassa olevan vieraan kasvot näkyviin, mutta niin kammottavan vääntyneinä, punaisina ja uhkaavina, silmien säikkyessä säkenöivinä ja vaanivina puolittain kiinni olevien luomien takaa, että kauppaneuvos aikoi jo tarttua hänen käsivarteensa ja pudistaa hänet henkiin, kun vaununhoitaja jälleen katkaisi hiljaisuuden. »Kuka on kuollut?» huusi hän, eikä suinkaan vain piloillaan, sillä vaunussa vallitseva kamala hiljaisuus tuntui hänestä itsestäänkin epäilyttävältä. »Vie sun peijakas, jos joku tahtoo ampua kuulan kalloonsa, ei hänen sitä varten sentään tarvitse asettua Baijerin kuninkaallisen kyytilaitoksen vaunuun, niin että hevoset vielä loppujen lopuksi pillastuvat ja saavat kaiken lisäksi pahaa aikaan. — No?» lisäsi hän sitten hämmästyneenä, kun vähitellen saattoi savun läpi tuntea kaikki kolme matkustajaa ja näki jokaisen yhä olevan hengissä, vaikkakin hän vielä tarkasteli epäluuloisesti kauppaneuvosta vastapäätä istuvaa herraa — että nainen oli pyörryksissä, se oli itsestään selvää. »Mitä pirua te sitten olette täällä tehnyt? — Ah riiviö», huusi huusi hän äkkiä, kun hänen katseensa osui hänen vieressään oleviin matkakapineihin, »ammuttu suoraan hatturasiaan». »Hatturasiaan?» huusi nainen kauhuissaan ja kimmahti nyt äkkiä sekä erityisettä avutta pystyyn tainnostilastaan. Mutta vieras herra kävi yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. »Pyhä Jumalan äiti, minun hattuni!» »Mutta kuka täällä vaunussa sitten on ampunut?» huusi vaununkuljettaja nyt ankarin virka-ilmein, naisen vaipuessa hatturasian viereen tarkastamaan syntynyttä vahinkoa, »minä teen teistä ilmoituksen ensi kyytilaitosvirastossa. Te siinä, mitä te teette panostetulla pistoolilla kuninkaallisessa kyytivaunussa?» »Ilmoituksen kyytilaitosvirastossa?» huusi kauppaneuvos, hirveän säikähtyneenä, »ja sen teette tuon kirotun pistoolin takia, jota vastaan olen taistellut kaikin voimineni?» »Te ette saa laisinkaan pitää pistoolia täällä vaunussa», sanoi kuljettaja ankarasti. »Toivoisin, etten olisi koskaan nähnyt sitä!» huusi kauppaneuvos vihan vallassa; »tuossa on», lisäsi hän sitten ja heitti aseen, laisinkaan ajattelematta, että ikkuna oli paikallaan, keskeltä ruutua ulos tielle, niin että sirpaleita lensi ympäri vaunun ja putosi kilisten ulos kovalle viertotielle. »Jeesus Maria», kirkui nainen, »minun hattuni!» »Herra, ruutu maksaa yhden guldenin ja viisikolmatta kreuzeria!» huusi kuljettaja. Tällä hetkellä nainen veti hiukkasiksi ammutun, ihmeen kauniisti koristetun ja aikoinaan nauhoilla ja kukilla somistetun olkihatun murskatusta kotelosta. Koko suuri panos oli mennyt viistoon sen lävitse ja pirstonut sen tykkänään, niin että repaleet roikkuivat, ja ensi kertaa äännähti nyt toinenkin vaunun nurkassa oleva matkustaja, päästäen sellaisen äänen kuin joku sisäelin olisi pamahtanut hänessä rikki. Mutta miltei samalla hetkellä hän taukosi taas ja rupesi nyt niin tuimasti aivastelemaan ja yskimään, että kävi ihan siniseksi kasveiltaan. »Ja tässä on koko pielus ammuttu hajalle!» huusi nyt kyytivirkamies, joka oli siepannut pois hattukotelon saadakseen aiheutetusta vahingosta selon. »Herra, te saatte nähdä kamalan suuren laskun!» »Minun hattuni, hyvä Jumala, minun hattuni!» vaikeroi samalla nainen, »mitä minä nyt panen päähäni, mitä minä panen päähäni?» »Mielellänihän minä maksan kaikki», voihki kauppaneuvos aivan epätoivoissaan, »kun vain sanotte minulle, mitä se maksaa!» »Voi sun suutari», huusi kuljettaja äkkiä, katsoen kelloaan, »nyt olemme viivytelleet tässä jo puolikahdeksatta minuuttia, ja minä tulen asemalle liian myöhään — vetäkäähän hameenne sisälle, hyvä rouva — heittäkää se roska tielle, sitä ei kuitenkaan voi enää käyttää; kas niin», sanoi hän sitten, lyöden oven kiinni ja asettuen entiselle paikalleen, »anna mennä, kuski!» »Tuolla maassa on vielä pyssy», sanoi tämä luoden muhoilevan syrjäsilmäyksen ja viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse, »jätämmekö me sen sinne?» »Mitä se roska sinua liikuttaa? Anna mennä!» kuului vastuunalaisen kyydinjohtajan tuima vastaus, ruoska viuhahti ja läjähti lähimmän hevosen selkään, ja eespäin kiiti kolisten valjaikko taas täyttä ravia, jotta hukattu aika saataisiin korvatuksi. Kauppaneuvoksella oli sillä välin vaunussa ankara tehtävä saada rauhoitetuksi vihastunut ja onneton nainen, joka näkyi olevan ihmeellisesti kiintynyt hattuunsa, aivan niinkuin se olisi ollut palanen häntä itseään. Hän itki ja torui ja käyttäytyi kuten häijy lapsi, jonka jokin leikkikalu on mennyt rikki ja joka nyt ei tahdo tietää lohdutuksesta eikä tyynnytyksestä mitään. Lopuksi, juuri vähää ennen kun päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan, ymmärsi hän vihdoin niin paljon, että määräsi hatusta ja kotelosta mahdollisimman suuren maksun, jonka kauppaneuvos heti paikalla maksoi hänelle, iloissaan siitä, että pääsi niin vähällä. Mutta sittenkään hän ei suonut mitään rauhaa, sillä sen asian tultua järjestykseen, johtui hänen mieleensä äkkiä taas hänen siihen saakka unohtamansa hammassärky, jonka parantamiseksi ei särkynyttä ikkunaa enää voitu sulkeakaan, ja nyt nähtiin, että onneton pistooli oli tuottanut pahennusta ja turmiota kaikille tahoille. Toinen matkustaja sitävastoin istui tässä sekamelskassa yhtä levollisena ja liikkumattomana kuin ennenkin eikä sanonut sanaakaan; hän oli joka tapauksessa mykkä, jollei kuuromykkä, tai ainakaan hän ei ymmärtänyt tavuakaan heidän kieltänsä. Mutta kauppaneuvoksen päässä askartelivat toisenlaiset ajatukset kuin huolehtiminen salaperäisestä vieraasta. Kaikeksi onneksi ei kukaan tuntenut häntä; kyytilaitoksen kanssa hän ei ennen ollut tullut minkäänlaiseen kosketukseen, ja kirjoihin hänet oli merkitty yksinkertaisesti vain Mahlhuberin nimisenä. Niitä paria guldenia, jotka se oli hänelle maksanut, hän piti vain oppirahoina myöhemmän ajan varalta ja itseään yhä vielä onnellisena, kun oli päässyt niin halvalla. Seuraavalla asemalla hän maksoi myöskin ruudun yhdellä guldenilla viidelläkolmatta kreuzerilla sekä pieluksen ja muut kuninkaalliselle kyytivaunulle tuottamansa vahingot viidellä guldenilla kolmellakymmenellä kreuzerilla, lisäten tietysti summaan varsin tuntuvat juomarahat ajajalle ja kuljettajalle, ostaakseen siten heidän vaitiolonsa. Hän kiitti myöskin Jumalaansa, kun hän vihdoinkin sai tilaisuuden poistua vaunusta ennenmäärätyllä pysähdyspaikalla muutamia minuutteja vaille yhdeksän illalla ja pääsi kuten epämiellyttävästä muistosta tähänastisesta seurastansa, jossa hän enää ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. Mikä onni, ettei hän ollut ottanut Dorotheen serkkua mukaan! Asianomaiseen paikkaan saavuttuaan ja kun kuljettaja oli nostanut vaunusta hänen matkatavaransa, joista kukaan ei enää näyttänyt kyytiaseman edessä mitään välittävän, hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, keppinsä ja istuinpatjansa, kääntyi vielä kerran ympäri ja sanoi kohteliaasti kumartaen vaunun sisustaan päin: »Hauskaa matkaa!» mihin nainen vastasi hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!» »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» sanoi vieras, joka siihen saakka ei ollut lausunut tavuakaan, ja siten puhuteltu seisoi siinä matkakapineet kädessä todellakin suu puoleksi auki pelkästä hämmästyksestä; mutta samalla kuljettaja löi oven kiinni, hevoset olivat valjaissa, ja pois sitä mentiin ratisevin torventoitotuksin pikku kauppalan hiljaisia teitä pitkin, yli kurjan kivityksen niin nopeaan kuin hevoset saattoivat juosta. 4. MAJATALO JA NEITI Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yhä, kuten hänet edellisessä luvussa jätimme, useita minuutteja tosiaankin sanattomana hämmästyksestä ja kummastuksesta, kunnes hän ei enää voinut kuulla rattaidenkaan jyrinää. »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos», oli sanonut tuo mies, joka koko matkalla ei ollut lausunut tavuakaan ja jota hän oli pitänyt kerran englantilaisena ja sitten kuuromykkänä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, että lopuksi se kuitenkin saattoi olla englantilainen. »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos» — mistä, taivaan tähden, mies tiesi hänen nimensä? »No — mitäs näille tavaroille tehdään?» sanoi tällä hetkellä ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyi, seisoi jonkunlainen kyytilaitoksen ajajan ja rengin sekasikiö, ylhäältä virkapuvussa ja alhaalta alushousuissa ja tohveleissa, päässään yömyssy ja kädessään tallilyhty, hänen rinnallaan ja viittasi viereensä pinottuihin kirstuihin ja hattukoteloon. »Tänä iltana ei enää tule kyytiä.» »Vai niin — se on ikävä», sanoi herra Mahlhuber kokonaan ajatuksissaan, »tai se ei oikeastaan tee mitään», jatkoi hän sitten ajatuksiaan kooten, »sillä minä jään tänne yöksi». »Tänne — kyytiasemalle?» kysyi mies ja valaisi hämmästyneenä hänen kasvojaan. »No eikö tässä aivan lähellä ole majatalo?» kysyi matkustaja hiukan äimistyneenä; »niin minulle ainakin sanottiin». »Majatalo? — ei, ei juuri niin — kapakka on tuolla», kuului hiukan töykeä vastaus. »Hm!» sanoi kauppaneuvos ja katsoi hiukan epäluuloisesti matalaa, kolkkoa rakennusta, jonka alakerran tuvassa paloi vain kynttilä, »ja voiko siellä saada jotakin syötävää ja hyvän vuoteen?» »Syötävää kylläkin», sanoi mies ja valaisi matkakirstuja, arvostellakseen niiden mukaan matkustajaa itseään, »mutta hyvää vuodetta — ei, jollette tahdo maata oljilla ajurien kanssa». »Maata oljilla?» toisti kaikkiin kodin mukavuuksiin tottunut mies kauhuissaan, »kuinka minä voin maata oljilla?» »Niin, sitä minä en tiedä, jollette te tiedä sitä», sanoi puolittainen renki välinpitämättömästi, »mutta jätetäänkö nämä matkakirstut tähän tielle?» »Ja eikö ole mitään mahdollisuutta päästä kyytiasemalle yöksi?» »Voihan toki kysyä», sanoi mies, laskien maahan lyhtynsä ja kiskaisten housujaan hiukan ylöspäin, »usein neiti ottaa vieraita luokseen, usein taas ei — aivan kuinka sopii». Ja odottamatta vastausta hän hitaasti ja vetelästi meni, jättäen kauppaneuvoksen matka-arkkujen ja lyhdyn luokse, kapeita kiviportaita myöten kyytiasemalle. Mutta »neiti», kuten hän oli nimittänyt heti senjälkeen ovessa näkyvää naista, ei näyttänyt voineen vastustaa hänen kaunopuheisuuttaan, sillä hänen vieraanvarainen äänensä huusi heti senjälkeen portailta ei juuri rohkaisevaa, mutta kuitenkin enempiin selvityksiin aihetta antavan kysymyksen: »Kuka siellä sitten on?» Vaara, että hänen olisi vietettävä yö, jonka takia hän oli matkansa keskeyttänyt, oljilla, teki kauppaneuvoksen kaunopuheiseksi; hän meni ovea lähemmäksi, esitteli itsensä — tallilyhdyn valossa, jota hän siinä tarkoituksessa piti ylhäällä — matkustajana, jonka oli terveytensä takia matkustettava kyydillä ja jonka täytyisi pelätä mitä pahinta, jollei saisi viettää yötä lämpimässä vuoteessa, aikoipa jo ruveta puhumaan maksastaan ja ehkä myöskin sen kanssa yhteydessä olevasta paiseesta, kun neiti, joka heti tunsi hänessä rauhallisen, kunnioitettavan kansalaisen, tai ehkäpä suorastaan valtion virkamiehen, huusi hänelle lohdulliset ja jo paljon ystävällisemmät sanat »Tulkaahan lähemmäksi!» ja määräsi osittaisen kyytivirkailijan kantamaan herran tavarat »viheriään kamariin». »Viheriään kamariin!» Jo tuo nimitys kajahti hauskalta, ja hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!» herra Mahlhuber tarttui tavaroihinsa ja seurasi lyhtyä sekä yhtä arkkua kantavaa palvelevaista olentoa portaita myöten ylös taloon. Seuraava tunti kului matkustajalta yleensä sen epämiellyttävän tunteen vallassa, ettei hänellä ollut mitään paikkaa, missä olisi ollut kotonaan. Kaikki oli hänelle vierasta ja outoa tuvassa: puutuolit, merkillinen haju, matala, savuttunut katto, seinillä olevat hirveät taulut, irvikuvat pyhimyksistä ja marttyyreistä sekä niiden välillä Napoleon, joka ratsasti laukkaa jäätikön huipulla, kun taas vastakkaisella seinällä riippui maan isien ja äitien valopainoskuvia. Kammottavalta näytti myöskin vanha seinähylly; siinä oli vanhan alabasteripylväillä koristetun wieniläisen pöytäkellon vieressä viheliäiseksi maalattu kipsikoira, jolla kerran oli ollut liikkuva pää ja joka nyt surkeasti kurotetuin kauloin tuijotti allensa tupaan, kun taas toiselle puolen asetetussa valkokaulaisessa, yläosastaan särkyneessä lasikarahvissa oli kimppu ruovonpäitä sekä muutamia punaisia ja keltaisia tekokukkia. »Neiti» käänsi kuitenkin hänen huomionsa muista seikoista pois, tiedostaessaan, mitä vieras käskisi valmistaa illalliseksi. Valinta oli helppo, sillä paljon valittavaa ei ollut: lämmitettyä vasikanpaistia kuivattujen päärynäin kera ja puoli pulloa punaviiniä, »parasta lajia», kuten kauppaneuvos vielä varovaisesti lisäsi, sillä vanhanaikaiset paksuiksi hiotut viinilasit neliskulmaisina jalkoineen herättivät hänessä hämärän aavistuksen happamesta maalaisviinistä, jota aavistusta hän ei voinut heti karkoittaa mielestään. »Tuletteko te kaukaakin?» kysyi nyt neiti, joka oli nostanut esiliinaansa toiselta puolen ja käärinyt, ties minkävuoksi, hihansa ylös. »Gidelsbachista», sanoi kauppaneuvos viattomuudessaan, »ja — ja kauempaa sieltä päin», lisäsi hän sitten hieman nopeammin, sillä olihan hän päättänyt matkustaa tuntemattomana. Neiti ei ollut juuri varsin nuori nainen, mutta »parhaassa iässään», noin kahden- taikka neljänneljättä vuoden vanha kenties, ulkomuodoltaan kuitenkin varsin nuorekas: pitkät kiharat, taaksepäin jakaukselle suitut hiukset ja isot kultaemaljiset korvarenkaat. Hänen pukunsa kuosi kuului joka tapauksessa jo menneeseen ikään, ja kysymyksensä vieraalle hän teki kainosti, tyttömäisen arasti, mikä oli omituisena vastakohtana hänen vakaville sanoilleen. »Ah, Gidelsbach on niin kauniilla paikalla!» lausui neiti, ottaen tämän tutun nimen lähtökohdakseen, »minun rakkain toiveeni on aina ollut asua siellä. Se on varmaankin oikea paratiisi. Onko se paikka teille tuttu?» »Hiukkasen», sanoi kauppaneuvos, kieltäen kotikaupunkinsa; »ruoka on kai pian valmista?» »Silmänräpäyksessä», sanoi neiti, melkein tahtomattaankin puoliksi kohottautuen kysymyksen kuullessaan tuolilta, mutta sitten heti taas vaipuen istualleen. »Mutta sitähän minä heti aloinkin kysyä, onko teillä asioita Otzlebenissä toimitettavana.» »Missä?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Otzlebenissä.» »Otzlebenissä! —'Missä se on?» »Täällä, se on tämä paikkakunta, missä olemme.» »Onko tämän nimi Otzleben? — Vai niin — ei — aioin vain olla täällä yötä; eikö totta: vasikanpaisti on heti valmista?» »On — silmänräpäyksessä», sanoi neiti, taas kimmahtaen istuimeltaan, ja myöskin kauppaneuvos nousi ja rupesi kävelemään nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hän oli kylmissään, ja kun hiekka narskui lattialla hänen jaloissaan, herättäen aivan oudon tunteen, näytti huone kolkon, pöydällä palavan yhden ainoan talikynttilän valossa jälleen niin hiljaiselta ja autiolta kuin se aluksi oli hänestä näyttänyt. Palvelustyttö avasi tällä hetkellä oven ja tuli sisälle, tuoden tosin karheata, mutta puhdasta liinaa, jonka hän levitti pöydälle ja jolle järjesti lautasen, veitsen ja haarukan, poistuen sitten hakemaan iltaruokaa. Neiti oli sillä välin ottanut hiotun viinilasin kaapin reunalta ja pyyhkinyt esiliinannurkallaan pois siihen kerääntyneen tomun sekä useita kuolleita kärpäsiä. Sitten hän asetti pullon pöydälle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin kauppaneuvos saattoi istuutua vetelässä kastikkeessa uivan lämmitetyn vasikanpaistin ääreen ja ottaa sitä eteensä niin paljon kuin halusi: »Tänään tapahtui kai kyytivaunussa onnettomuus?» kysyi vihdoin neiti, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, riittävän äänettömyyden jälkeen. »Onnettomuus?» sanoi kauppaneuvos, katsoen häneen hämmästyneenä ja lakaten hetkiseksi pureksimasta, »mikä onnettomuus?» »Jonkun matkustajan panostettu pistooli oli lauennut, oli ajaja kertonut.» »Ajaja tekisi viisaammin, jos pitäisi huolta hevosistaan!» murisi herra Mahlhuber. »Hän ei kai sentään osannut kehenkään?» jatkoi neiti hiukan päättävästi kyselyään, päästäkseen asian perille. »Kuka?» kysyi kauppaneuvos, »ajajako?» »Ei, vaan matkustaja.» »Ei minun tietääkseni», sanoi tämä, ryhtyen jälleen virkein voimin tauonnutta työtänsä jatkamaan. Niin puhelias kuin hän muutoin olikin, jos tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi haastella ja jolle kenties saattoi esittää kertomuksen sairaudestansa, niin araksi ja pidättyväksi hän oli tullut tänä päivänä, jolloin juuri hänen kertomuksestaan oli ollut niin pelottavat seuraukset, ja uteliaan emännän täytyi pian luopua urkkimasta vaiteliaalta vieraaltaan uutisia, joista tämä loppujen lopuksi ei tiennyt mitään, tai joista hänen, päinvastaisessa tapauksessa, oli syytä olla puhumatta. Mutta saadakseen tietää vieraansa nimen ja säädyn oli neidillä vielä toinen keino, matkustajakirja, ja kun kauppaneuvos nousi pöydästä ja kaatoi itselleen viimeisen pikarillisen viiniä pullostaan, jota hän oli varsin uutterasti viljellyt, työnsi neiti sen ystävällisesti nyökäyttäen hänen eteensä. Kauppaneuvoksen ei auttanut muu kuin kirjoittaa siihen nimensä, ja pian sen jälkeen oli Hieronymus Mahlhuber somasti piirretty nimi- ja asuinpaikkasarekkeiden ylitse, joten hän taitavasti pääsi täyttämästä viimemainittua. Sääty tai ammatti? — »Ka» — oli hän jo kaikessa viattomuudessa, vanhaa tapaa noudattaen, alkanut kirjoittaa, kun hän muisti asiain nykyisen tilan ja muodosti noista kahdesta kirjaimesta Y:n, lisäten sen perään: »ksityismies». Muut sarekkeet hän täytti niin tunnontarkasti kuin mahdollista ja pyysi sitten ystävällistä emäntäänsä näyttämään makuupaikan, kun hän oli kauhean väsynyt ja halusi päästä levolle. »Ja milloin menee kyytivaunu aamulla aikaisin taas ohitse?» »Takaisin Gidelsbachiinko?» »Ei, toista tietä.» — Mitä tekemistä hänellä oli Gidelsbachissa? »Toinen? — Kello yhdeksän — pikemminkin pari minuuttia ennen.» Se sopi hänelle, ja hän pyysi, että hänet herätettäisiin noin neljännestä vaille kahdeksan tuomalla hänelle väkevää, kuumaa kahvia. Neiti lupasi pitää kaikesta huolen parhaansa mukaan. 5. VIHERIÄ KAMARI »Jumalan kiitos, päivä on päättynyt!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, kun hän, istuinpatja toisessa sekä sateensuoja ja päällystakki toisessa kädessä kulki matkalaukkua ja kynttilää kantavan neidin seuraamana portaita myöten ylös »viheriään kamariin». »Nyt nukutaan yö hyvin, ja sitten voi tässä jatkaa virkein voimin matkaansa. — Ah, tämäkö on viheriä kamari?» keskeytti hän tuumailunsa, kun hänen tiennäyttäjänsä työnsi auki jonkinlaisen ullakkokomeron ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi, »hm, se on varsin yksinkertainen». »Niin, meillä on täällä tosiaankin hiukan ahtaat tilat, herra Mahlhuber», sanoi neiti, ja kauppaneuvos kääntyi nopeasti, milteipä säikähtyneenä häneen päin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti matkustajakirja, ja hän nyökkäsi myöntäen päällään neidin jatkaessa anteeksipyyntöjään huoneen puolesta, ylistämällä sensijaan vuodetta, jossa herra Mahlhuber makaisi kuten Abrahamin helmassa. Kauppaneuvoksen mielestä tuntui hiukan epäselvältä, millaista se tulisi olemaan, ja hän laski permannolle tavaransa, avasi katolle päin olevan ikkunan, nosti painavaa höyhenpatjapeittoa, laski sen tutkivin, hiukan epäluuloisin katsein takaisin ja katsoi sitten kynttilää, jonka neiti oli asettanut pöydälle. Kun kaikki oli sikäli valmista, vetäytyi tämä nyt takaisin ovelle ja näytti vain odottavan vieraan enempiä määräyksiä tai kenties hänen kiitostaan siitä, että vuode oli niin oivallinen. Mutta kauppaneuvos ajatteli vain lepäämistä ja rupesi aukomaan takin nappeja, luoden olkapäänsä ylitse katseen emäntäänsä, nähdäkseen eikö tämä merkki ollut kyllin selvä. »No, herra Mahlhuber, onko kaikki niinkuin olla pitää?» sanoi tämä vihdoin, kykenemättä lähtemään paikalta saamatta suosiollista tunnustusta, »oletteko tyytyväinen?» »Täydellisesti; nukkukaa oikein hyvin!» sanoi kauppaneuvos. »Toivotan hyvää unta!» sanoi neiti. »Ja kun ette enää tarvitse kynttilää, pyydän että ystävällisesti panette sen oven eteen lattialle; noudan sen siitä myöhemmin. — Niin, nähkää hauskoja unia!» lisäsi hän, hymyillen kohteliaimmalla tavallaan, ja katosi sitten, vieraan hiljaa mutistun kiitoksen seuraamana, kuten oli tullutkin. »Viheriä kamari!» mutisi tämä edelleen, kun näki olevansa yksin ja katseli päätään pudistellen ympärilleen pikku huoneessa, jonka rajoina oli kolmella taholla valkoinen kalkkiseinä ja neljännellä, jonka vieressä vuode oli, kalteva, höyläämättömistä laudoista tehty väliseinä, »viheriä huone? Koko pesässä ei ole viheriäistä pilkkuakaan! Ja lakaistu täällä ei ole sitten kun viime viikolla — vuoteen alla olkia, ja tuolla nurkassa pari vanhoja saappaita. — Hm, hm, Dorothee on loppujen lopuksi oikeassa, ja parasta olisi ollut, että tohtori Mittelweile olisi itse lähtenyt matkalle. Hyvä Jumala, tyyni, rauhaa rakastava mies, mitä kaikkea olenkaan jo tänään kokenut ja tehnyt ja — kärsinyt — hm, hm. No, nyt on ainakin ilta, ja suokoon rakas Jumala meille rauhallisen yön.» Näin sanoen kauppaneuvos veti yömyssyn korvilleen — sillä hän oli yksinpuhelun aikana täydellisesti riisuutunut — ja nosti oikeaa jalkaansa, mennäkseen korkeaan vuoteeseen, kun hän tuli ajatelleeksi kynttilää ja sitä hänelle annettua tehtävää, että se olisi pantava aivan oven viereen. Kynttiläsaksia ei kaiken lisäksi ollut vadilla, eikä kauppaneuvos vihannut mitään niin suuresti kuin kynttilänsydämen katkua. Vetäen siis jalkansa takaisin hän otti kynttilän ja vei sen, sitä ennen kuitenkin vielä kerran pantuaan tohvelit jalkaansa, määrätylle paikalle ja nousi sitten, syvään ja kiitollisesti huokaisten, hyvin pehmeään, mutta hiukan isoon vuoteeseen. Siinä hän veti peitteen leukaansa saakka ja odotti nyt, että neiti noutaisi kynttilän, sillä sitä ennen hän ei kuitenkaan voisi nukkua. Mutta hetki toisensa jälkeen kului, eikä neiti tullut; oven raosta veti hiukan, ja liekki lepatti sinne tänne, niin että tali valui isoina kimppuina alas. Ei kai tuosta vain koidu onnettomuutta? »Hm, tuo on kiusoittavaa», mutisi hän nousten istumaan vuoteessaan, nähdäkseen kynttilän paikan paremmin, ja painuen takaisin makuulle, kun näki sen olevan aivan irti seinästä. Palavasta talikynttilästä huolimatta hän kyllä vihdoin nukkuisi; mutta eipä vain, se oli suorastaan mahdottomuus, ja jos odottaisi sitä, että kynttilänpätkä palaisi itsestään loppuun, niin se voisi kestää vielä puoli tuntia ja kauemminkin. Ainakin neljännestunnin hän jo oli odottanut kiusaantuneena, yhä kärsimättömämpänä että se käytäisiin noutamassa pois. Tila kävi hänelle silloin sietämättömäksi, ja hän päätti nousta vuoteesta sekä sammuttaa jo käryävän kynttilän. Saattaisihan hän kääntää sen ylösalaisin, ja häntä suututti, ettei ollut jo aikoja sitten tehnyt sitä. Ajatuksissaan hän suoritti tuon työn viisi tai kuusi kertaa perätysten, sillä hän aikaili nousta juuri lämmenneestä vuoteesta, ja käänteli silloin tietämättään oikeata kättään; mutta kynttilä jäi kyllä ennalleen ja lepatti edelleen. Epätoivoisen päätöksen tehden hän lopuksi heitti peitteen ylleen, heilautti molemmat jalat vuoteesta ja työnsi ne tohveleihinsa sekä astui pari askelta kynttilää kohden, kun hän äkkiä säikähtyneenä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan, kuin olisi ulkoa käytävästä kuullut jotakin. - Jos neiti olisi tullut sisään juuri nyt ja nähnyt hänet sellaisessa puvussa! Ensi säikähdyksessään hän todella aikoi paeta takaisin vuoteeseensa, mutta — vuoteen alla kahisi jotakin oljissa, ja hän silmäsi nopeasti sinne: siellä saattoi olla hiiri. Paitasillaan hän ei enää kuitenkaan voinut jäädä seisomaan, ja kääntyen nopeasti ja päättävästi kynttilään päin hän juuri kumartui ja ojensi kättänsä, sen ottaakseen, kun ovi avautui ja neiti ilmautui samassa tarkoituksessa kynnykselle. »Jeesus Maria!» huusi hän, aivan kuin olisi nähnyt aaveen, kun näki edessään miehen, joka ei suinkaan ollut vastaanottokelpoinen, ja samalla hetkellä, kun säikähtynyt neiti uudelleen läimäytti oven kiinni ja katosi jäljettömiin, peräytyi kauppaneuvoskin vuodettaan kohti, ällistyneenä mutisten: »Pyydän tuhannesti anteeksi!» Kun kauppaneuvos lopuksi jälleen pisti päänsä esiin sen yli suojaksi vedetyn peitteen alta, paloi kynttilä, jonka molemmat olivat jättäneet paikalleen, levollisesti edelleen, eikä toista vuoteesta-nousemista nyt käynyt ajatteleminenkaan. Se hirveä nainen saattaisi samassa aikomuksessa yhä vielä seisoa oven takana ja jälleen valita saman onnettoman hetken sen avaamiseen. Sen täytyi palaa loppuun, ja aivan kuin epätoivoisesti itsensä voittaen hän vihdoin sulki silmänsä, vakaasti päättäen nukkua, olipa huoneessa valoa tai ei. Siitä huolimatta hän ei kyennyt sitä tekemään, ja noin puoli tuntia hän lienee maannut unen ja valveillaolon rajamailla, kun loppuunpalanut sydän vihdoinkin kaatui, lehahti vielä kerran heleään liekkiin ja sitten sammui. »Jumalan kiitos!» voihki kauppaneuvos, vain puolittain tietoisena tilastaan, ja kääntyi nyt päättäväisesti oikealle kyljelleen, saadakseen korvatuksi, mitä oli menettänyt niin kevytmielisesti uhratusta yörauhastansa. Silloin hän kuuli taas vuoteen alta kahinaa, mutta tällä kertaa paljon kovempaa kuin äsken sekä samalla hiljaista vikinää, aivan kuin siellä olisi maannut kissanpoika tai jotakin senkaltaista. »No se vielä puuttui!» murisi kiusaantunut vieras hiljaa ja kiukkuisesti, »mikä siellä nyt taas on?» — Hän kuunteli hetkisen, mutta kahina taukosi, ja hän alkoi juuri saada uudelleen unen päästä kiinni, kun se taas alkoi ja entistä kovempana. »Hyvä Jumala!» sanoi kiusautunut kauppaneuvos, väkivalloin tukehduttaen kirouksen, »eikö tuollainen voi tehdä epätoivoiseksi terveintäkin kristittyä! Ja tällaisessa minun pitäisi vapautua keltaisesta hypertrofiastani!» Kahina ja vikinä tuli nyt kovemmaksi, ja vuoteessa olijalle kävi pian epäilemättömän selväksi, että joku koiranpenikka oli tehnyt makuusijan itselleen juuri vuoteen alla oleviin olkiin ja että sitä nyt kiusasivat kirput ja pahat unet. Mutta omaa nukkumistaan hän näin ollen ei voinut laisinkaan ajatella, eikä myöskään tullut kysymykseenkään huutaa paikalle palvelusväkeä, ja kauppaneuvos päätti vihdoin, kahinan ja vikinän yhä lisääntyessä, nousta vielä kerran vuoteestaan ja heittää pienen rauhanhäiritsijänsä ulos ovesta. Nyt enää ei tarvinnut pelätä päällekarkausta kynttilän takia. Tunnustellen varovaisesti tohveleitaan, jotka hän nopeasti veti taas jalkaansa, kumartui tuo arvon mies, pää hiukan taaksepäin taivutettuna, kun hänen täytyi painaa sitä vuodetta vastaan, vuoteensa edessä lattiaan ja etsi oljista kädellään suuttumuksensa esinettä. Kauan ei kestänytkään, kun hän sai kiinni koiranpennusta, joka kosketuksen tuntiessaan vikisten kääntyi selälleen, tarttui sen turkkiin ja vei sen, kömpelösti pystyyn noustuaan, ovelle. Kompastuen kynttilänjalkaan, jota hän ei ollut enää ajatellut, hän kuitenkin lopuksi löysi salvan, avasi sen ja heitti vikisevän rakin ulos, säestäen tätä tekoaan hiljaisella, mutta sitä hartaammalla kirouksella. »Kas niin», sanoi hän sitten, kun ovi oli taas huolellisesti pantu säppiin, »kas niin, nyt on sekin surkea juttu lopussa, ja pääsenpä _kerran_ ainakin lepoon. — Oi, minun maksani!» Ja jälleen mennen peitteen alle hän koetti asettaa kipeän paikan niin mukavasti kuin mahdollista, ja pani sitten oikean kätensä päänsä päälle, pamaukseen siinä olevaa hänelle yhä niin suurta surua tuottavaa paisekkeen arpea, niin kauan, että teki kipeätä, ja kiusaten sitten itseään ajatuksella, että siitä joka tapauksessa ehdottomasti aikoinaan kehittyy syöpä, joka vie hänet hitaasti hautaan. Jo monta pitkää yötä hän oli samalla tavoin voihkinut unissaan, ja nytkin väsymys vei taas voiton ja lähetti jo hänen nähtäväkseen epämääräisinä, häilyvinä unikuvina kuluneen päivän elämykset. Mutta ne eivät tulleet oikeassa järjestyksessä, vaan alkoivat viimeisestä, sillä hän kuuli jälleen selvästi äskeisen kahinan ja vikinän ja aikoi juuri, unissaan, lohduttaa itseään sillä tietoisuudella, että se on pelkkää unta, kun häly kävi voimakkaammaksi ja vilkkaammaksi ja hän vihdoin, oikein hypähtäen, nousi taas istumaan vuoteessaan, kuunnellakseen sitä. »Jeesus Maria Josef!» huudahti hän melkein tahtomattaan, saatuaan aivan eittämättömän varmuuden siitä, että jälleen häntä häirittiin, »siellä alla on, totta vieköön, vielä yksi elukka, ja minä kun jo koettelin kaikkialta! No, teitäpä yötä kelpaa ajatella! Mutta jos minä milloinkaan pääsen takaisin Gidelsbachiin, niin ilahdutanpa mieltäni ehdottamalla sille kirotulle tohtorille samaa matkaa ja samaa yömajaa täällä — mikä tämän nimi taas olikaan? Vuoroin vieraissa käydään!» Mutta mietiskely ei tässä mitään auttanut; koiranpenikkaa ei saanut filosofoimalla pois eikä rauhoittumaan, ja useita kertoja koetettuaan »kiusanhengestä» huolimatta päästä nukuksiin, onnettoman matkustajan täytyi, jollei tahtonut uhrata koko yötä sellaisiin kokeiluihin, nousta vuoteesta kolmannen kerran. Taas hän tarttui sen niskasta kiinni, kantoi sen ovelle, aukaisi oven ja heitti sen siitä ulos, sulki oven taas ja meni vuoteeseen neljännen kerran tänä päivänä, saadakseen niin tarpeellista lepoa. Se oli turhaa, sillä tuskin hän oli maannut siksi kauan, ettei enää kiukutellut jo tapahtuneen takia, kun vikinä alkoi uudelleen. Turhaan taisteli hän taas asianhaarojan valtaa vastaan: hänen täytyi vielä kerran nousta vuoteestaan, heittämään ulos kolmatta koiraa, ja sateensuojansakin hän nyt kopeloi käsille, koettaakseen sillä, ennenkuin taas meni vuoteeseen, joka paikasta vuoteen alta, eikö siellä kenties olisi vielä piilossa tuollainen pieni hirveä elukka vain häijyn varmana odottamassa sitä hetkeä, jolloin hän nukkuisi. Hän ei voinut enää huomata missään mitään; olkia oli kaikkialla, mutta ei koiraa, ja pantuaan sateensuojan nojaamaan vuodetta vasten, kuin uutta surkeutta aavistaen, hän oli juuri kääntynyt ja istuutunut makuusijalleen, nostanut sitten jalkansa peitteen alle, kun uusi kahina, jota pian senjälkeen seurasi tuo onneton vikinä, saattoi hänet epätoivoisena alkamaan ajon uudestaan. Hän etsi kyllä nyt rikkitikkunsa esiin, saadakseen selon näiden kirveiden yömeluajien pesästä, ja löysikin ne, mutta hänellä ei ollut kynttilää, minkä niillä sytyttäisi, ja hän pelkäsi valaista niillä hajalleen levitettyjä olkia. Saattoihan siitä helposti syttyä tulipalo, ja se tässä vielä puuttuisi! Kepillä hän nyt työnteli kaikkiin nurkkiin ja kulmiin, vuoteen alle joka suuntaan, pesukaapin alle, loukaten sääriluunsa sen terävään laitaan, ja vaatekaapin alle, lyöden siihen polvensa niin kovasti, että luuli olevansa täysin oikeutettu pelkäämään syöpäpaisetta. »Neljä koiranpenikkaa!» mutisi hän sitä tehdessään hiljaa itsekseen, »missähän lienee emä, vai tulleeko sekin, vielä näkyviin? Neljä tuollaista pientä viheliäistä rakkia! Ja kunpa ne edes olisivat kaikki yht'aikaa antaneet tiedon itsestään, niin olisin voinut nukkua jo ainakin tunnin. Sitäpaitsi varmaankin saan täällä isoine maksoilleni kuolemantaudin ohuissa vaatteissani; — kunhan vain tohtorini olisi täällä!» lisäsi hän hieman suuttuneena, palatessaan jälleen vuoteeseensa ja huoahtaen heittäytyessään takaisin patjoille. Kauppaneuvos parka — hänen leponsa piti muodostua vain hirveän lyhyeksi, sillä hän ei ollut ehtinyt vielä painautua edes lempipaikalleen, kun nyt suorastaan kammottavaksi käyvä vikinä alkoi uudestaan Kuin kyykäärmeen pistämällä hän hypähti pystyyn vuoteessaan. Miltei itsetiedottomasti hän haparoi kädellään pistoolejaan, joiden oli tottunut tietämään riippuvan vuoteensa yläpuolella, vaikkakin sen asian muisto toi pistoksen hänen sydämeensä, etsi kilistintä, millä kutsuisi apua kiusaansa. Kumpaakaan ei ollut löydettävissä: ei mitään muuta kuin paljas, vino seinä, ja jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitänsä, kun hän ajatteli, että hän tässä vanhassa vieraassa rakennuksessa ehkä oli saattanut joutua yliluonnollisten asiain kanssa tekemiseen. Mutta koiranpenikat olivat kuitenkin olleet luuta ja lihaa; olihan hän tuntenut kädessään lämpimän, pehmeän turkin! Ja mistä tuli nyt tuo uusi lisä? Minkä nurkan huoneesta hän oli jättänyt tutkimatta, ja eikö ollut arvoituksellista, että ne pysyivät aina ääneti vain juuri siihen asti, että hän taas pääsi vuoteeseensa makaamaan? Nyt hän aikoi antaa pikku rakin vikistä niin kauan kuin sitä halutti, ja kietoutui siitä syystä päättäväisesti peitteeseensä, mutta — hän ei kyennyt toteuttamaan aikomustaan. Hieno ynisevä ääni tunkeutui läpi hänen luittensa ja ytimiensä, ja hänen täytyi lopuksi taas nousta ja lähettää vikisijä muiden perässä ulos — mutta vain saadakseen toistaa saman leikin yhä uudestaan. Kuten silmänkääntäjän tyhjentymättömästä hatusta tulee taukoomatta kukkavihkoja ja kortteja, kanarialintuja, munia ja nenäliinoja, niin tuli pehmeästä olkikasasta koiranpenikoita, ja kauppaneuvos rupesi lopuksi — sillä kaikkeenhan tottuu — pitämään luonnollisena asiana sitä, että hänen oli koko yö heitettävä koiranpentuja ovesta ulos. Sitä tehdessään hän lohduttautui sillä ajatuksella, ettei hän koskaan ollut kuullut koiralla olevan enempää kuin yhdeksän penikkaa, ja tyynnytti, kymmenettä ulos heittäessään, mieltään sillä, että myönsi niiden voivan olla peräisin kahdesta emästä. Puolittain nukuksissaan, sillä hän tuli vähitellen uupuneeksi oudosta työstä, hän heti tuon kamalan äänen kuullessaan pisti kätensä vuoteen alle, tarttui yhä kovemmin vinkuvaa eläintä korvista ja heitti sen, tuskin enää tietoisena tilastaan, menemään, jääden odottamaan toisen ilmaantumista. Vasta aamun hämärtäessä hän sai levon; eilis-iltainen puolittainen renki tuli kömpelösti kolistellen portaita ylös juuri kun kauppaneuvos viskasi seitsemättätoista ulos ovesta. »Tuossa», huusi hän samalla, »on teille vielä yksi, ja seuraavan, joka vain vielä tulee huoneeseeni, minä heitän ulos ikkunasta, niin totta kuin nimeni on Hieronymus. Onko tämä majatalo oikeita ihmisiä varten, kun huone vilisee täynnä koiria!» Ja paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisivät, hän heittäytyi taas vuoteeseensa ja kuuli vielä vain, kuinka renki otti tuon pienen rakin syliinsä, silitti ja hyväili sitä sekä kompuroi sitten, se mukanaan, alas portaita, kuten oli tullutkin. Sitten hän ei kuullut enää mitään; väsymys voitti vihdoinkin, ja hän vaipui syvään, milteipä sairaloiseen uneen, josta renki myöhemmin, määrätyllä hetkellä, tuskin sai hänet ravistetuksi hereille. »Siinä on taas yksi!» sanoi hän vielä unessa, joka varmaan oli vainonnut häntä vielä nuo lyhyet hetketkin. »Pirun penikka, jollen minä sinua nyt —» »Mitä se hullu höpsöttää?» sanoi renki levollisesti ja jatkoi työtään, saadakseen hänet valveutuneeksi, »hoi, hoi — kahvi on pöydällä, eikä kyytivaunun tuloon enää ole pitkää aikaa.» »Kuka on pöydällä?» kysyi kauppaneuvos, äkkiä valveutuen ja nousten vuoteessaan pystyyn kuin pyssystä ammuttuna. »Pyhä Jumalan äiti!» lisäsi hän sitten voihkaisten, muistaessaan taas viime yön elämykset, »koko ruumiini on kuin peitottu ja ruhjottu! Ja siksi annoin kyytivaunun jatkaa matkaansa, että saisin täällä kunnollisesti levätä, ja nyt — mutta kyllä minä sanon neidille ajatukseni asiasta — missä neiti on?» Mutta mies, jolle hän arveli kysymyksen tehneensä, oli velvollisuutensa täytettyään ja herätettyään tuon kummallisen matkustajan, jonka vaatteet olivat puhtaina tuolilla, saappaat välkkyvän kiiltävinä vuoteen vieressä, taas palannut muihin toimiinsa, eikä kauppaneuvos Mahlhuber voinut tehdä muuta kuin vatkata vielä jonkun aikaa vihaansa ja ennen kaikkea nopeasti pukeutua. Taivas varjelkoon, jos hän myöhästyisi kyytivaunusta ja hänen olisi pakko viettää vielä yksi yö tässä talossa, tässä kamalassa »viheriässä kamarissa»! Mutta hänellä oli vielä riittävästi aikaa, ja huutaen taas palvelijaa, joka, odottaen juomarahaa, tänä aamuna saapui hyvin nopeasti paikalle, hän kannatti kapineensa matkatavaratoimistoon, jotta ne siellä punnittaisiin ja lähetettäisiin sitten eteenpäin. Mutta alakerran ihmisille, ja erittäinkin neidille, hän päätti kerrankin painavasti lausua mielipiteensä sellaisesta kohtalosta — hän oli jo napittanut takkinsa kiinni ylös asti, näyttääkseen oikein lujalta ja päättäväiseltä, ja käveli tosiaankin pienessä huoneessaan nopein askelin pari kertaa edestakaisin, toistaakseen mielessään ne suuttumuksen sanat, jotka aikoi viskata heitä vastaan. Oliko sellainen kohtelu soveliasta kunnon miehelle, vaikkapa ei olisi lainkaan kysymys kauppaneuvoksesta? Eikö ollut alhaista tuolla tavoin suorastaan varastaa sairaalta hänelle niin tarpeellinen uni, sillä eihän riittänyt se, että hänen huoneeseensa pantiin joku koira, ei, hänet salvattiin pienten, kurjien, vinkuvien, ulvovien rakkien joukkoon ikäänkuin olisi ollut aikomuksena tehdä hänestä tykkänään loppu! »Te — neiti, te», aikoi hän sanoa, ja samalla katsoa läpitunkevin silmäyksin, »kuinka te uskallatte —» »Kahvi on valmista», ilmoitti renki jälleen, nostaen päänsä ullakkoluukusta näkyviin, »ja jollette heti tule, ette voi enää juoda sitä». Ei juoda kahvia — koko päivä olisi ollut hukassa häneltä, ja nopeasti hän sieppasi matkalakkinsa ja lähti kulkemaan alakertaan nopein, päättävin askelin, jotka kuitenkin kävivät varovaisemmiksi, kun hän tuli verrattain jyrkille portaille. Neiti seisoi portaitten alapäässä, ja ystävällisesti hymyillen sekä luoden katseensa kainosti maahan — luultavasti hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin he eilen illalla olivat viimeksi nähneet toisensa — hän sanoi kohteliaasti: »Toivon kaikesta sydämestäni, että olette hyvin levännyt. Ettekö nyt hyväntahtoisesti tule lähemmäksi ja juo kahvia!» Hyvin levännyt — kaiken lisäksi vielä ivaakin! Hyvin levännyt seitsemäntoista koiran parissa, se oli jo liikaa, ja nyt neiti saisi kuulla! »Rakas neiti», sanoi kauppaneuvos äänellä, johon kuitenkin sekoittautui kärsityn vääryyden aiheuttamaa liikutusta ja joka senvuoksi kuului pehmeämmältä kuin oli tarkoitettukaan, »rakas neiti, pyytäisin —» »Oh, arvoisa herra Mahlhuber», keskeytti neiti hänet nopeasti, »teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää — sehän oli oikeastaan minun syyni!» »Mitään anteeksipyydettävää?» kysyi kauppaneuvos, jonka silmälasit olivat lämpimämmässä huoneessa peittyneet huurteella ja joka senvuoksi taivutti päätään alaspäin, nähdäkseen niiden ylitse, »anteeksipyydettävää —» »Luulin teidän jo kauan sitten menneen levolle, — ja uskalsin senvuoksi —» »Levolle?» toisti kauppaneuvos ja kumartui yhä enemmän alaspäin, nähdäkseen emäntänsä kasvojen ilmeen, »luuletteko, arvoisa neiti, että yleensä saattaa mennä levolle, jos koko huone on täynnä koiria?» »Täynnä koiria, herra Mahlhuber? — Mutta taivaan tähden, kuinka niin: täynnä koiria?» »Jos on oikeutettu», sanoi kauppaneuvos, astuen pöydän ääreen ja antaen vihansa kohdistua vähemmän luoksepääsemättömään kahviin, jota hän kaato kuppiin ja joi seuraavan keskustelun aikana, »käyttämään lähes puolentoista tusinan johdosta sanaa 'täynnä', niin voin vastata siitä, mitä väitän. Oletteko ystävällinen ja annatte minulle laskuni?» »Puolitoista tusinaa koiria? Mutta, hyvä herra Mahlhuber — olkaa hyvä — kaikkiaan kaksi guldenia viisitoista kreuzeria — puolitoista tusinaa koiria? — Meillä on vain yksi ainoa villakoiranpenikka, jonka kyytilaitoksen hoitaja vasta viime viikolla toi minulle Bambergista.» »Yksi ainoa?» huusi herra Mahlhuber suuttuneena, pannen pöydälle maksun illallisestaan ja yösijastaan, »sanotteko te sitä yhdeksi ainoaksi? — Seitsemäntoista, sanon minä, seitsemäntoista olen tänä onnettomana yönä omin käsin ottanut vuoteeni alta ja heittänyt ulos ovesta ja — emä on ehkä vieläkin siellä ylhäällä.» »Seitsemäntoista koiraa?» huusi neiti, laskien ensin rahat ja pannen ne taskuunsa, sekä lyöden sitten kädet päänsä yli yhteen, »seitsemäntoista koiranpenikkaa?» Kauppaneuvos nyökäytti kahvikupin takaa, joka juuri oli hänen huulillaan. »Mutta meillähän on vain yksi ainoa koira, joka tosin makaa siellä ylhäällä ja jonka eilen tykkänään unohdin.» »Tahdotteko väittää, ettei minulla ole viittä aistiani jäljellä ja etten viettänyt unetonta yötä?» huusi matkustaja. »Voi taivasten tekijä!» huusi neiti, jolle koko seikka näytti nyt yht'äkkiä vaikenevan, »silloin se penikka on tullut aina takaisin huoneeseen seinästä olevasta reiästä.» »Mistä reiästä?» huusi kauppaneuvos pelästyneenä. »Herra kyytiaseman hoitaja on teettänyt reiän vuoteen alle seinään, ettei penikka likaisi huonetta, jos ovi olisi kiinni.» »Ja teillä on vain yksi koira?» »Vain yksi ainoa!» »Ja minä siis olen heittänyt sen pienen peto-paholaisen seitsemäntoista kertaa ulos ovesta ja sulkenut oven sen jälkeen, ja se on taas tullut takaisin tuosta kirotusta reiästä, niinkö?» Neiti aikoi vastata siihen jotakin, kun samalla saapuvan kyytivaunun kolina ja ajajan torventoitotus kutsui hänet pois. Kenties iloissaan siitä, että pääsi niin epämiellyttävää keskustelua jatkamasta, hän nopeasti riensi ulos, katsoakseen, tahtoivatko uudet matkustajat ehkä jotakin, eikä kauppaneuvoksellakaan ollut enää hetkeäkään hukattavissa, jos mieli ehtiä maksaa matkansa ja matkatavarainsa liikapainosta menevän summan ja nousta vaunuun. Juuri kun hän, tavaroita kantavan rengin seuraamana, aikoi astua ulos ovesta, näki hän pienen villakoiran istuvan keskellä tietä ja raapivan tuuheata turkkiaan ja kuuli sen pitävän liiankin tuttua vikinää. Kauppaneuvos nostikin jo jalkaansa, maksaakseen tuolle pikku pedolle edes jotakin unettomasta yöstään, mutta hänen synnynnäinen hyvyytensä voitti: syvään huokaisten hän kiersi koiran, joka ei välittänyt hänestä mitään tai ei juuri mitään, vaan jatkoi levollisena työtänsä. Ja kauppaneuvos nousi kyytivaunuun, luomatta silmäystäkään taaksensa. 6. KOHTALOKKAAT KENGÄT Kauheasti vietetty yö oli niin uuvuttanut tuon muutoin aivan häiritsemättömään lepoon ja mukavuuteen tottuneen miehen, että hän tuskin tervehti uutta matkaseuraansa, eikä siitä muutenkaan välittänyt vähääkään, vaan nojautui vain nurkkaansa ja sulki silmänsä, saadaksensa menetetyn ainakin jossakin määrin ja parhaansa mukaan takaisin. Onni olikin tällä kertaa hänelle suotuisampi: hänen matkakumppaninsa nuokkuivat myöskin siellä täällä nurkissaan, ja kauppaneuvos nukkui lujasti Burgkundstadtiin saakka, johon he tulivat kello kaksi iltapäivällä. Hetkeä myöhemmin heidän piti lähteä sieltä junassa Bambergiin. Mutta tässäpä tosiaan alkoikin toinen elämä kauppaneuvokselle. Koko elämässään hän ei ollut vielä matkustanut junassa, ja vähinkin, mitättöminkin, mikä oli sen yhteydessä, aina nappien pieniin siivitettyihin pyöriin ja lakinkoristeihin saakka, huvitti häntä. Perin liikutettu hän oli hänelle aivan outojen ihmisten kohteliaisuudesta, he kun kantoivat hänen sateensuojaansa tai mitä ikinä hänellä oli kädessä, — kukapa olisi itse Gidelsbachissakaan hänestä niin huolehtinut! — ja hän kylvi kreuzereita noin vain ympärilleen. Mutta hän tarvitsikin vieraita ihmisiä, jotta hän löytäisi ravintolan ja matkata varahuoneen, lippumyymälän ja vaununosastonsa. Mukavasti siellä nurkkaansa ja pehmeätä patjaa vastaan nojautuneena hän omituisesti karmivin mielihyvän tuntein kuuli veturin kimeän vihellyksen, tunsi vaunun nytkähtävän ja näki pian rajattomaksi hämmästyksekseen kiitävänsä eteenpäin sellaista vauhtia, jollaisesta hänellä todella ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Vaununosasto oli verrattain täynnä, ja kauppaneuvos oli suuren naisjoukon keskellä. He olivat matkustaneet jo kauan yhdessä, kuiskivat ja tirskuivat keskenään ja sipisivät salaa toistensa korviin huomautuksia vastikään junaan tulleista matkakumppaneistansa. Hänen kanssaan yht’aikaa oli tullut nuori, kenties kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuoden vanha hyvin kaunis tyttö, ja vaunussa istujat tietysti luulivat, mistä kauppaneuvos Mahlhuberilla kuitenkaan ei ollut aavistustakaan, että he molemmat kuuluivat yhteen. Tavattoman mielenkiintoisia olivat nyt eri ajatukset siitä, saattoivatko he olla vastanainut pariskunta vai isä ja tytär. Mutta niin viattomana kuin ystävämme Mahlhuber istuikin tässä todellisessa olettamustuiskussa, kiinnittäen huomiotansa vain kaikkeen siihen, mikä oli yhteydessä radan ja sen rakenteen sekä eri vaunujen ja niiden liikunnan kanssa, yhtä tarkkaavaisena oli hänen nuoren naapurinsa korva tajunnut sanan sieltä toisen täältä, ja hänen katseensa kiintyi useita kertoja, niin kauan kuin se saattoi huomaamatta tapahtua, naapuriin. Hän oli varsin yksinkertaisesti ja aistikkaasti puettu; hänen päällään oli tiukasti vartalon mukainen, valkaisemattomasta silkistä tehty päällystakki punaisine silkki-kaulanauhoineen, ja kädessä hänellä oli leveälierinen, yksinkertaisin silkkinauhoin somistettu olkihattu sekä päivänvarjo, ja viereensä permannolle hän oli pannut hiukan hankalan matkalaukun, johon hän nojautui vasemmalla kyynärpäällään. Hän näytti nuorelta naiselta, joka matkustaa pari aseman väliä jonkun sukulaisen luokse viipyäkseen siellä yhden tai kaksi yötä ja palatakseen sitten kotiin samoissa vaatteissa. Siitä huolimatta hänen käytöksessään oli jotakin levotonta, joka ei suinkaan ollut jäänyt vaununosastossa olevien naisten teräviltä katseilta huomaamatta ja joka meni jäljettömästi vain kauppaneuvoksen hyväntahtoisen hymyn ohitse. Vain yhden ainoan kerran, kun nuori nainen, muiden huomion ollessa kiintyneenä toisaalle, kiinnitti häneen suurten mustain silmiensä tuskallisesti kysyvän katseen, huomasi hänkin sen, ja hän aikoi todella jo tiedustaa, tahtoiko tämä häneltä jotakin tai oliko hän, kauppaneuvos, kenties aivan hämmästyttävästi saman näköinen kuin jokin neidin tuttava, joka hän tietysti ei ollut. Nainen käänsi kuitenkin pikku päänsä heti taas, hiukan punastuen, toiseen suuntaan, eikä hän enää ajatellut sitä. »Ne ovat varmasti mies ja vaimo», sanoi sillä välin toinen vaununosaston toisella puolella istuva vanha nainen, taivuttaen yläruumistaan häntä vastapäätä istuvan naisen puoleen, jotta hänen ei tarvitsisi vaunun kolinan takia huutaa, »he eivät puhu miltei ensinkään toistensa kanssa, ja nuori rouva kääntää vain silloin tällöin pikku päätään hänen puoleensa, nähdäkseen, mitä hän tuumii». »Tuon vanhan aasin olisi pitänyt mieluummin ajatella hautaansa kuin avioliittoa noin nuoren tytön kanssa — jos se on totta —», sanoi toinen. »Tahtoisinpa vain tietää, kuinka kauan tuota kestää», arveli taas ensimmäinen ja loi salavihkaa syrjäsilmäyksen nuoreen naiseen, kääntyen kuitenkin heti, kun huomasi tämän katseen olevan lujasti häneen kiintyneenä. »Ei kai hän vain kuullut mitään?» lisäsi hän nopeasti ja hiljaa. »Ja mitäpä se tekisi?» sanoi toinen päätään heilauttaen; »jokaisella on oikeus pitää ajatuksensa, luulisi». Kauppaneuvosta vastapäätä istuva nainen oli sillä välin pysynyt tuskin hetkeäkään levollisena paikallaan. Hän oli tunnustellut milloin istuimensa ympäriltä, milloin jaloillaan altansa, milloin taas painanut vaatteitaan syrjään ja katsonut alas kauppaneuvoksen oikeaa ja vasenta säärtä myöten. »Haetteko jotakin?» kysyi herra Mahlhuber. »Ah, se on tosiaankin hyvin ikävää», sanoi nainen, »minä olen varmaankin jättänyt päällyskenkäni kotiin, sillä en muista ottaneeni niitä jalasta täällä vaunussa, eikä niitä kuitenkaan näy missään. Jos tulee vielä sade, niin en voi kahlata ohuissa kangaskengissäni teitä, jotka muutenkin ovat niin kuraisia.» »Jos sallitte», sanoi kauppaneuvos ja teki epätoivoisen, vaikkakin aivan tuloksettoman taivuttautumisyrityksen, »niin katsonpa itse». »Oh, älkää vaivautuko — se on minulle niin ikävää», sanoi tuo varsin soma, vielä verrattain nuori ja kukoistavalta näyttävä nainen. »Niin, matkoilla joutuu niin monille ikävyyksille alttiiksi», huokasi kauppaneuvos, »täytyy olla ilman paljoa sellaista, jonka hyödyn ja välttämättömyyden tajuaa oikein vasta sitten, kun sen menettää». »Niin, ja erittäinkin jos on sairas», sanoi tuo nuori kaunis nainen syvään huoaten. Hän näytti luopuneen kaikista toiveistaan löytää päällyskenkänsä ja katsoi ulos ikkunasta kauppaneuvoksen ohitse. »Minä voin saada kuolemantaudin ohuissa kengissäni.» »Minun on niin mieleni paha», sanoi kauppaneuvos ja katsoi vielä kerran vasemmalle alas naisten polviin, jotka auttamattomasti salpasivat häneltä näköalan alaspäin. »Minä en kulje koskaan vaatekengissä», sanoi eräs paksu nainen, jolla oli räikeän viheriä silkkihattu ja siinä sinisiä kukkia, hyvin punaiset kasvot ja kamalan suuret emaljoidut korvarenkaat riippumassa hatusta oikealle ja vasemmalle. Hän istui nuoren naisen vieressä, vinosti vastapäätä kauppaneuvosta, ja oli juuri syönyt sämpylän, jonka päälle levitetystä voista ja juustosta oli vaununosastoon tullut lämmin, epämiellyttävä tuoksu. »Rumalla ilmalla minulla on aina nahkakengät, ja ne ovat minulle usein vielä liian kuumat. Päällyskengillä pilaa jalkansa. Miehet pitävät niitä, ja pitäkööt — miehet polttavat myöskin sikaareja, — mutta minä pidän päällyskenkiä epänaisellisina.» Kauppaneuvos, joka ei suinkaan ollut ymmärtänyt sanojen koko tarkoitusta, piti niitä, ihme kyllä, hänelle lausuttuna ylistyksenä; ainakin hän kumartui naista kohti ja virkkoi kohteliaasti: »Minä en myöskään muista pitäneeni koskaan päällyskenkiä, vaikkakin sairaloisuuteni kai olisi ollut siinä puolustuksenani. Dorothee, tiedän mä, koetti usein pakottaa minua hankkimaan parin niitä itselleni, mutta minä olen pinnistänyt jäykästi vastaan — minun vasemmassa jalassani on paleltumisesta tulleita kyhmyjä.» »Hänen nimensä on Dorothee!» sanoi vaununosaston toisella puolella istuva nainen hiljaa ystävättärelleen. »Mutta te ette näytä lainkaan siltä kuin olisitte sairaloinen», vastasi kauppaneuvokselle se paksu nainen, jolla oli isot korvarenkaat. »On ihmeellistä, kuinka miehet aina vinkuvat ja vonkuvat, jos heidän sormeensakaan vain koskee, ja meitä he sanovat heikoksi sukupuoleksi! Teidän pitäisi kerran saada _meidän_ tuskat kestettäväksenne!» Ja niin sanoessaan hän nyökäytti päätään ja loi naapureihinsa riemuitsevan katseen, joka ei pyytänyt tunnustusta, ei, se tiesi saattavansa sitä vaatia. »No, enpä sentään tiedä», tuumi kauppaneuvos, ja peläten, että vaunun kolinalta ei oikein kuultaisi häntä, hän huusi hiukan kovemmin kuin olisi juuri ollut tarpeellista, »kestettyäni sangen tuskallisen leikkauksen, jonka seuraukset kenties vielä kaiken jälkeen vaanivat minua, esimerkiksi minä sairastan keltaista hypertrofiaa, joka tuottaa minulle suurta huolta ja joka itse asiassa on pakottanut minut matkallekin lähtemään». »Hypelsofiaa?» kysyi paksu nainen hämmästyneenä, »kuka on ikinä elämässään kuullut puhuttavan hypelsofiasta? Mitä hassuja nimiä nyt onkaan taudeilla!» »Se on maksan rasvainen epämuodostuma», sanoi kauppaneuvos nopeasti ja hyvin iloissaan siitä, että saattoi opettaa jotakin naiselle, jolla oli isot korvarenkaat, »eräänlainen rasvamaksa, joka on kokonaista kolme tuumaa liian suuri muuhun ruumiinrakenteeseeni verrattuna ja joka ulottuu kylkiluihin, palleaan ja mahalaukkuun, tuottaen minulle mitä surkeinta epämukavuutta. Lääkäri on senvuoksi suositellut minulle vaunussa matkustamista jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.» »Jonkinlaisena... minä?» kysyi paksu nainen ja katsoi häntä hämmästyneenä, silmät pyöreinä, kääntäen punaiset kasvonsa suoraan häntä kohti. »Jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.» »Matkustamistako?» »Niin.» »No, Jumalan kiitos», sanoi paksu nainen ja loi jälleen ympärilleen katseen kuten äskenkin, »ja matkustaako rouvannekin passiivisena — mikä se toinen sana olikaan?» »Voimistelu — hyvä rouva», lausui kauppaneuvos hämmästyneenä, ja toiset naiset supattelivat keskenään. Mutta ennenkuin hän vielä saattoi vastata siihen enempää, vihelsi veturi, junan vauhti hiljeni, ja nuori, kaunis, häntä vastapäätä istuva, päällyskenkänsä unohtanut nainen nousi, pannakseen takaisin hartioilleen liinan, joka oli valahtanut niiltä alas. »Aiotteko jättää meidät jo täällä?» kysyi kauppaneuvos, kun taas paksu nainen taivuttautui poispäin hänestä ja oli miltei tukahduttaa oikealla istuvan naapurinsa, koettaessaan kuiskata jotakin toisessa nurkassa istuvalle naiselle. »Aion, minä matkustan vain Hochstadtiin», kuului vastaus, ja puhuja katsoi samassa ulos ikkunasta, tarkastellen taivasta. »Hyvä Jumala», huokasi hän sitä tehdessään, »tuolla nousee tosiaankin jo pilviä ja jos saamme vielä enemmän sadetta, niin olen hukassa». »Teidän täytyy ostaa itsellenne toiset kengät», sanoi kauppaneuvos hyväätarkoittavasti, »se on tosiaankin teille parasta». »Ah, heittää sillä tavoin niin paljon rahaa menemään», sanoi pikku nainen huoaten, »mutta ei kai lopuksi muu auta, ja minä kun niin varmasti luulin ottaneeni ne mukaan!» »No, ehkäpä löydätte ne vielä», koetti herra Mahlhuber lohduttaa häntä; mutta se oli varsin huono lohdutus, sillä juna pysähtyi samassa, ja kun ovi avattiin, astui nuori nainen ystävällisesti hyvästellen ulos. »Hochstadt!» sanoi junailija. »Juna jatkaa heti matkaansa.» Kauppaneuvos oli juuri ojentanut neidille hänen matkalaukkunsa, kun ulkopuolella kulki ohitse olutta kantava tarjoilija. Herra Mahlhuberin oli yhtä mittaa jano — sekin seuraus maksataudista, kuten hän itseään puolusteli — eikä hän aikonut antaa niin hyvän janonsammuttamistilaisuuden mennä ohitse. Mutta kun hän astui ulos, varoitti junailija, ettei hän vain jäisi junasta, joka lähtisi aivan samassa hetkessä eteenpäin. »Vain kerran ryyppään, rakas ystävä», sanoi kauppaneuvos säikähtyneenä, »minulla on maksatauti, keltainen hypertro —» »Niin, siitä se johtuu», nauroi mies, myös tyhjentäen lasin yhdellä kulauksella ja kuivaten partaansa, »tietäähän sen hittokin, että se on aina kuiva», ja ryhtymättä matkustajan kanssa pitempiin puheisiin hän kulki tehtävänsä mukaisesti pitkin junan vierustaa. Kauppaneuvos Mahlhuber joi oluensa viimeistä tippaa myöten, mutta hyppäsi heti senjälkeen, kun veturi hiukan hihkaisi, säikähtyneenä takaisin vaununosastoonsa, sillä niin kovasti hän pelkäsi jäävänsä junasta. Paljon hänelle muutoin ei suinkaan aikaa jäänytkään, sillä juuri kun hän vielä katsoi ulos ikkunasta, kuului ulkoa todellakin vihellys, ja juna lähti hitaasti liikkeelle. Kun he menivät asemarakennusten ohitse, näki hän nuoren naisen, joka oli poistunut junasta ja jonka paikan oli ottanut nuori vaaleatukkainen mies, seisovan ulkona verrattain lähellä ratakiskoja. Mutta samassa hetkessä kosketti hänen jalkansa sattumalta jotakin lattialla olevaa, mikä tuntui hänestä päällyskengältä, ja nopeasti, sen iloisen tunteen kiihoittamana, että hän nyt tekee hyväntyön, ja vieläpä sen uhallakin, että siitä olisi vaaraa hänen maksalleen tai että hänen vaatteistaan lähtisi pari nappia, hän hapuili vasemmalla kädellään permannolta ja sai tosiaankin sieltä käteensä kaksi isoa kenkää. »Täällä ovat kadonneet kenkänne, neiti!» huusi hän riemuissaan. »Ah, onko se mahdollista?» huusi nuori nainen ja ojensi kätensä, ottaakseen ne. Ei ollut enää ajattelemistakaan antaa niitä kohteliaasti, sillä juna alkoi jo kulkea nopeasti, ja tosiaankin kiitettävän päättäväisesti hän tarttui molempiin kenkiin ja heitti ne siihen suuntaan, missä nainen seisoi ja kiitti häntä kädenheilutuksella hänen kohteliaisuudestaan, kun hän vielä hymyillen taivuttautui ulos ikkunasta. »Herra, piruko teitä riivaa?» kirkaisi samassa silmänräpäyksessä paksu, vinosti häntä vastapäätä istuva nainen ja kävi kiukusta ja kiihtymyksestä kasvoiltaan punaiseksi kuin kirsikka. »Te heititte minun kenkäni ulos ikkunasta — pysähtykää! — Seis! — Seis!» huusi hän samalla ja tunkeutui hurjasti kiihtyneenä ikkunan luokse, työntäen tiellään istuvat kiilana erilleen toisistaan; »seis!» kirkui hän ulkona olevien ratavartijani ja työmiesten suureksi huviksi, sillä rakennusten ohi oli jo menty, »seis, minun kenkäni — minun täytyy saada kenkäni — minä en voi matkustaa kengittä eteenpäin!» Muuta vastausta hän ei saanut kuin että näki ulkona seisojien virnistelevät kasvot. »Ptruu!» huusivat kyllä muutamat, häijyn pilkallisesti verraten veturia pillastuneeseen hevoseen, ja eräs rupesi käsivarrellaan matkimaan sähköttäjää, joka tavattoman nopeasti ilmoittaa jotakin tärkeätä tietoa; mutta myötätuntoa hänen oli turha sieltä odottaa — vielä vähemmän kenkiään, ja joitakuita hetkiä myöhemmin oli juna jättänyt aseman kauas ja saavuttamattomiin taaksensa. »Herra, teidät sietäisi heittää kenkien perästä ulos», kääntyi nyt paksun naisen viha kauhistuneeseen kauppaneuvokseen, joka aluksi vielä ei edes oikein kyennyt ajattelemaan, minkä onnettomuuden hän oli saanut aikaan; »nyt saan juosta paljain jaloin». »Mutta ettehän te käytä päällyskenkiä?» huusi pelästynyt mies, joka, ollen maailman kiusallisimmassa tilanteessa, tarrautui kiinni tähän viimeiseen toivonankkuriin. »Päällyskenkiä! — Kuka puhuu päällyskengistä?» kirkui nainen, painaen nuoren vaaleanverisen miehen lujasti nurkkaan, »paholainen vieköön teidän päällyskenkänne; minun kenkäni te heititte ulos». »Teidän kenkänne?» kysyi kauppaneuvos suunnattoman hämmästyneenä, toisten naisten nauraessa ja kikattaessa keskenään, »mutta kuinka se on mahdollista?» »Mahdollista?» toisti kiukustunut nainen säihkyvin silmin, »mahdollista? Minä olin riisunut ne, kun jalkojani rupesi hiostamaan — minä sairastan jalkahikeä; nyt minä istun sukkasillani.» »Mutta Herran tähden, minä pyydän —» »Menkää helvettiin pyyntöinenne!» huusi suuttunut nainen, ja hänen kasvonsa kävivät aivan ruskeiksi, niin hirveän kiihtynyt hän oli. »Nyt minä istun tässä paljain jaloin ja voin saada kuolemantaudin, ennenkuin pääsen Bambergiin.» »Mutta minä annan teille kunniasanani —» »Pitäkää kunniasananne ja antakaa minulle kenkäni!» kirkui naissankari. Hänen vieressään istuva nuori tyttö oli, lukuunottamatta nuorta vaaleanveristä miestä, joka ei vielä laisinkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja joka näytti hiukan ällistyneeltä yleisessä ilossa, katsojista ainoa, joka ei ollut nauranut; tai hän tahtoi sen kenties salata, sillä vaaleaverisen miehen tullessa vaunuun hän taivutti päänsä syvään alas, aivan niinkuin tahtoisi peittää kasvojensa ilmeen — kenties koko kasvonsa. Keskustelun aikana, jota naisen taholta ylläpidettiin kylläkin kiihkoisasti, hän ei sanonut sanaakaan, ja itse asiassa ei viheriähattuinen nainen ollen tietoinen häpeällisesti väärinkäytetystä avuttomasta tilastaan, antanut kenellekään suunvuoroa. »Mutta, rakas rouva —», sanoi kauppaneuvos, tehden lohduttoman yrityksen hänen lepyttämisekseen. »Menkää siitä rouvillenne», huusi nainen, »hankkikaa minulle kenkäni — herra! Kuka teille on antanut oikeuden heittää toisten ihmisten kenkiä ulos ikkunasta?» »Mutta minä maksan ne teille niin kovin mielelläni.» »Ja mitä minä sitten nyt panen jalkaani? Pitääkö minun ehkä juosta Bambergissa suutarille paljain jaloin tai sukkasillani?» »Minä antaisin teille mielelläni parin omia —» »Onko teillä puolikenkiä muassanne?» »Puolikenkiä? Ei, mutta saappaat —» »Luuletteko, että minä laukkaisin pitkin kaupunkia miehen saappaissa?» huusi kaunotar kiukuissaan, »onko koskaan kenellekään tapahtunut sellaista hävyttömyyttä?» »Mutta mitä Herran nimessä te vaatisitte minut tekemään?» huusi kauppaneuvos epätoivoissaan. »Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, enkä minä voi tehdä enää mitään muuta kuin antaa teidän itse määrätä, mitä minun on tehtävä.» Paksulla naisella ei ollut laisinkaan aikomusta vielä niin pian luopua siitä hänelle tehdyn vääryyden tuottamasta edusta, että sai yksin olla äänessä, ja vasta kun kauppaneuvos synkästi ja onnettomuutta ennustavasti vaitiollen sekä syvään huoaten vaipui takaisin nurkkaansa, osoittautui hän valmiiksi ylimalkaan yhtymään neuvotteluihin, jotka päättyivät siihen, että tuo onneton mies ensiksikin maksoi kuusi guldenia uudesta kenkäparista ja toiseksi lupasi sähköttää takaisin viime asemalle, että vaihdetut kengät lähetettäisiin seuraavassa junassa Bambergiin, »Kultaiseen Härkään», sekä aukaisisi sitäpaitsi matkalaukkunsa ja tarjoisi paksulle naisihmiselle tummat, aivan uudet verkatohvelinsa, joita hän oli tuskin kahta kertaa käyttänyt, jotta tämä voisi mennä Bambergissa ainakin johonkin kenkäkauppaan korvaamaan vahinkoaan. Saatuaan täten kolminkertaisen maksun nainen rauhoittui ainakin sen verran, että rupesi puhumaan kärsimästään vääryydestä vain naapurittarelleen ja raapimaan lattiaa kauppaneuvoksen jo käytännössä olevilla kotikengillä — joista hän parjaavasti sanoi, että ne olivat hänelle liian väljät. Vaaleaverinen nuori mies oli sillä välin lähemmin tarkastettuaan vaununosastoa huomannut nuoren tytönkin ja nopeasti lakaten katselemasta muita matkakumppaneitaan kiinnittänyt katseensa yhä tarkkaavaisemmasti hänen kasvoihinsa, jotka vielä olivat käännetyt puolittain poispäin hänestä. Mutta katse kävi jo vaununosastossa vallitsevan melun aikana tutkivammaksi, aivan kuin hän todellakin olisi luullut näkevänsä tutut piirteet, kunnes nuori nainen, joka tietysti ei voinut koko ajaksi jäädä kumartuneeseen asentoonsa, nosti päätänsä. Silloin hän näki, ettei ollutkaan erehtynyt. »Jollen erehdy, hyvä neiti», puhui hän nuorelle naiselle, hänen oikeanpuolisen naapurittarensa yhä vielä jymisyttäessä ristitulta vastapäätä istujaansa kohti, »niin on minulla ilo nähdä edessäni neiti Redmeier?» Nuori tyttö kävi purppuranpunaiseksi kasvoiltaan ja änkytti muutamia sanoja. »Viime kuussa te olitte, luullakseni —». Paksu nainen huusi nyt niin kovalla äänellä, että hänen täytyi joksikin aikaa luopua yrityksestään, ja vasta myöhemmin, kun kenkänsä menettänyt oli vihdoinkin rauhoittunut, hän taas alkoi: »Viime kuussa te olitte, luullakseni, Schweidnitzissä vanhempieni luona — Karl kirjoitti meille, että hän on sanomattoman onnellinen.» Nuori tyttö kumartui taas puolittain häneen päin, ja kun kauppaneuvos, rintansa pohjasta huoaten, päättyneiden neuvottelujen jälkeen nojautui nurkkaansa, kiroten matkustamista, joka oli hänen, levollisen ikämiehen, tielle aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän nousi kyytivaunuihin, tuonut kokonaisen sarjan seikkailuita ja kommelluksia, jatkoi vaaleaverinen nuorimies suloisella tavallaan: »Te saatte hänestä reippaan, kelpo miehen — ja hän soittaa oivallisesti viulua —. Se ei suorastaan ole hänen ammattinsa, mutta iltahetkinä se kuitenkin on varsin miellyttävää virkistystä — hän kantaa teitä käsillään.» Hänen näin puhuessaan nuori nainen vaihtoi useita kertoja väriä ja näytti olevan kiusallisessa tilanteessa, mitä nuori vaaleaverinen mies kuitenkaan ei huomannut, vaan jatkoi puhettaan äitelään, imelään tapaansa: »Mutta mihin te nyt oikeastaan menette?» keskeytti hän äkkiä haastelunsa, kun tuo kysymys pälkähti hänen päähänsä. »Äitini kirjoitti minulle, että Karlia odotetaan kotiin huomenna tai ylihuomenna, ja minä astuin Hcchstadtissa junaan oikeastaan vain otattaakseni mitan uutta pukua varten Bambergissa jonka paikan hyvin tunnen ja jossa vanha räätäliin asuu — merkillistä on, kuinka tanakaksi minä olen tullut viime vuosina; täkäläinen hyvä olut vahvistaa tavattomasti ruumista.» Hänen katseensa osui tällä hetkellä kauppaneuvokseen, ja hän sanoi nopeasti, tehden pienen miltei säikähtyneen kumarruksen: »Ei kai hän ole teidän herra setänne, jos saan luvan kysyä? — Te olitte kaiketi odottanut häntä?» »On», kuiskasi nuori nainen tosiaankin huolettavassa pulassa, ja kauppaneuvos, joka juuri kuivasi hikeä otsaltaan ja joka, ajatellen yhä vain kenkiään, ei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hänen naapurinsa keskenään juttelivat ja jolta siis viime sanat olivat jääneet tykkänään kuulematta, vastasi kaikessa viattomuudessa puolittain kohteliaasti, puolittain äimistyneenä nuoren miehen syvään, kunnioittavaan kumarrukseen. Mutta tämä vakuutti hänelle samassa muutamin epäselvin sanoin, joita vaunun kolina enimmäksi osaksi esti kuulemasta, että hän piti itseään erittäin onnellisena saadessaan tehdä hänen tuttavuuttaan ja että hän toivoi heidän tulevina sukulaisina olevan toisilleen hyviä ja uskollisia naapureita. Kauppaneuvos Mahlhuber, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä nuori veltto mies hänestä tahtoi, ja joka vielä paljon vähemmän siitä välitti, kumarsi vielä kerran ja nojautui sitten jälleen, mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut enää ottaa osaa keskusteluun, takaisin nurkkaansa. Mutta viheriähattuinen nainen, joka halusi tietää, kuka se hirviö oli, joka oli heittänyt hänen kenkänsä ulos ikkunasta, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta, kun nuori vaalea mies jälleen istuutui suoraan, kysyäkseen häneltä puolittain hillityllä äänellä, kuka tuo mies oli, mikä nimeltään. Nuori mies, joka mielellään antoi naisen tietää, kuka hänen sukulaisensa on, uskoi hänelle yhtä hiljaa, että se on herra hallintoneuvos Redmeier, joka juuri on palannut Pohjois-Amerikasta, missä hän on ollut hallituksen asioilla. Paksu nainen säikähti; hallintoneuvos — ja mitä karkeuksia hän oli hänelle syytänytkään; jos hän nyt kertoo sen kuninkaalle — ja hän oli siis nuoren tytön setä — ei mies? Herra varjelkoon! Nuori nainen menisi piakkoin naimisiin hänen vanhimman veljensä, ylimääräisen esittelijän Fädchenin kanssa, joka oli reipas, nuori, kaunis kunnon mies ja soitti oivallisesti viulua. Se ei kyllä ollut hänen varsinainen työnsä, mutta iltahetkinä kuitenkin hyvin hauskaa. Hän itse oli taloudenhoitajana eräällä Hochstadtin lähellä olevalla tilalla — hänellä oli oikein hyvä paikka, hänen isäntänsä ei voinut laisinkaan tulla toimeen ilman häntä — hän johti koko taloutta — hän soitti pianoa, mutta — ei kuitenkaan niin hyvin kuin hänen veljensä viulua. Nuori Fädchen oli taivuttanut päänsä niin kauas poispäin kuin mahdollista, jotta morsian vain ei kuulisi, että hänen sulhasestaan puhuttiin. »Hyvä herra», kuiskasi nuori tyttö silloin, nopeasti ja salaperäisesti, lepäävälle kauppaneuvokselle, koskettaen samalla varovaisesti hänen käsivarttaan. »Pyydän tuhannesti anteeksi», mutisi kauppaneuvos, joka nähtävästi luuli tyrkänneensä häntä. »Hyvä herra», toisti tyttö kuolettavassa hädässä, sillä suotuisa hetki saattoi jo seuraavassa silmänräpäyksessä olla mennyttä, »jos tahdotte sääliä tyttö raukkaa, niin älkää väittäkö minua vastaan ja nouskaa Lichtenfelsissä minun kanssani pois junasta — vaikkapa vain siirtyäksenne toiseen vaununosastoon — hätä ja epätoivo pakottavat minut näin menettelemään ja te teette onnettomalle olennolle suuren palveluksen.» »Ohoi!» ajatteli kauppaneuvos ja katsoi hämmästyneenä naapurittareensa, jonka herttaiset, omituisen tilanteen punaisiksi tekemät kasvot olivat käännetyt häneen niin rukoilevina ja luottavaisina, niin tuskaisina ja huolestuneina, ja jonka uskollisissa tummissa silmissä päilyi kokonainen taivas. Kun hän oli ymmärtänyt vain puolet sanoista, niin hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä nuori tyttö hänestä tahtoi, mutta ei hän myöskään olisi hennonut kieltää, vaikkapa se olisi ollut mitä tahansa. Pitkää miettimisaikaa hän ei saanutkaan, sillä herra Fädchen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, että hänen tuleva kälynsä oli kuiskaillut jotakin setänsä kanssa ja varmaankin ilmoittanut tälle, kuka hän itse oli — vanha herra oli silloin näyttänyt varsin hämmästyneeltä —, uskoi nyt jälleen tulleen sellaisen suotuisan hetken, jolloin hän itsekin saattoi sanoa jonkin sanan. »Toivottavasti teillä on ollut onnellinen matka, herra hallintoneuvos?» sanoi hän imelällä, mairittelevalla äänellään, joka taipui kaikkeen muuhun, mutta ei vastustamiseen. »Hallintoneuvos?» Kauppaneuvos tahtoi panna vastalauseensa sellaisen hänelle kuulumattoman arvonimen johdosta, mutta hiljainen kosketus, jonka hän tunsi käsivarressaan, oli hänelle samaa kuin vangitulle on tietoisuus kahleista — hän ei ollut enää vapaa, ja hämärästi aavistaen kaikkia mahdollisia uusia ikävyyksiä hän taas teki hiukan kömpelön kumarruksen nuorta vaaleaveristä miestä kohti. »Toivottavasti teillä on ollut hyvä ja onnellinen matka?» huusi tämä, mutta nyt kovemmalla äänellä kuin äsken, sillä hän lienee luullut, että vanha herra ei ollut ymmärtänyt häntä, ja sitäpaitsi hänellä oli hämärä tunne, että joku oli sanonut tämän kuulevan hiukan huonosti. »Onnellinen matka?» mutisi kauppaneuvos, jonka sielun silmien eteen nyt nousivat viimeisten kahdeksanviidettä tunnin kärsimykset, »hyvä matka? — tähän saakka se on ollut pelkkää kärsimystä, ja jos olisin noudattanut Dorotheen neuvoa...» »Bambergissa minulla on suuri ilo viedä teidät erään setäni luokse», huusi nuori toivorikas mies edelleen, »hänellä on mauste- ja siirtomaatavarainkauppa ja hän on kelpo vanha herra — soittaa myös oivallisesti huilua — tänä iltana hän soittaa meille jotakin — hän soittaa joka ilta, usein kaksi, kolme tuntia —hän on omituinen kunnon ukko. — Kai te tulette Bambergiin asti?» Kauppaneuvos, jolla oli vain epämääräinen aavistus siitä, missä Bamberg oli, olisi tehnyt kierroksen, kun hän vain kuuli huilusta puhuttavankin, sillä ensiksikin oli hänestä jokainen soittokone epämiellyttävä lukuunottamatta huuliharppua, ja huilua hän vihasi vielä aivan erikoisesti. Mutta hän tunsi myöskin, että hän joutuisi tässä nuoren sievän tytön ja toisaalta niin narrimaiselta näyttävän nuoren miehen kanssa joka tapauksessa kommelluksiin, jotka hän kenties vielä saattaisi välttää peräytymällä ajoissa. Seikkailuja — eikö hän ollut jo ennakolta sanonut sitä tohtorille? Kiehumistilassa hän oli päässyt tulelta ja joutunut sille heti taas uudestaan, tullakseen tuhotuksi. Sepä vielä olisi puuttunut: yöllä ei unta laisinkaan, ja kirkkaalla päivällä mielenliikutuksia ja selkkauksia! Ei, sitä vastaan oli olemassa varma keino: seuraavalla asemalla hän ottaa hiljaa ja kenellekään sanaakaan sanomatta matkalaukkunsa ja istuinpatjansa kainaloonsa ja lähtee; sitten saa muu seurue mennä rauhassa Bambergiin tai mihin vain haluaa, ja kun hän on siellä levännyt yhden päivän, kykenee hän taas jatkamaan matkaansa mukavasti ja huolettomasti. Ennen kaikkea hän päätti pysyä loitolla naisista, jotka olivat nyt saattaneet hänet säännöllisesti mitä erilaatuisimpiin pulmiin, ja jos on totta, että vahingosta viisaaksi tullaan, niin tahtoi hän pitää sen mielessään ja ottaa sen opikseen. Ja jottei häntä ainakaan enää puhuteltaisi ja vaivattaisi, nojasi hän nurkkaansa, sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. 7. VELJENTYTÄR Myöskin hänen nuori naapurittarensa oli lujasti kietoutunut huiviinsa ja nojautunut taaksepäin, mutta vaaleaverinen tuleva lankomies ei näyttänyt sen antavan säikähdyttää itseään, vaan jatkoi juttelua hellittämättä, vaikkakin yksin, kunnes juna vihelsi seuraavan aseman, Lichtenfelsin, lähellä. »Jumalan kiitos!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, »siitä pulasta pääsen siis pian!» Ja pannen sateensuojansa hiljaa paikoilleen sekä kääntäen vieressään olevan matkalaukun niin, että hän saattaisi heti tarttua kädensijaan, hän istui lähtövalmiina ja tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta katsellen, kunnes juna pysähtyi ja junailija avasi oven. »Lichtenfels!» »Aiotteko jättää meidät jo tässä, herra hallintoneuvos?» kajahti ääni keskeltä vaunua — se oli viheriähattuinen nainen, joka ei tahtonut ainakaan vihassa erota miehestä, kenellä oli sellainen arvonimi. »Toivotan kaikinpuolin onnellista matkaa!» sanoi kauppaneuvos, katsomatta taakseen ja suomatta edes tulevillekaan ainoatakaan katsetta. »Mieltäni pahoittaa niin äärettömästi, kun meidän täytyy menettää näin hauska matkaseura jo nyt», kuuli hän vielä takaansa, ja mutisten partaansa: »Kiitos, hyvin suuri kiitos!» kapusi hän, matkalaukkua ja istuinpatjaa perässään riepoittaen, rautaisia portaita alas, ja riensi nyt täyttä vauhtia ja taakseen katsomatta ravintolaa kohti, pannakseen sinne tavaransa ja mennäkseen huolehtimaan muista matkakapineistaan. Muuan pikku poika, joka palvelushaluisena tarjoutui hänen oppaakseen, saattoi hänet nopeasti takaisin matkatavaravaunulle, missä vaunumies, joka oli jo nostanut pois Lichtenfelsiin määrätyt tavarat, otti vastaan mukaantulevia kääröjä. »Tahtoisin mielelläni saada matkatavarani!» huusi kauppaneuvos. »Ne ovat tuolla», kuului nopsa vastaus, ja herra Mahlhuber pudisti hämmästyneenä päätään ja sanoi ihmetellen: »Minun täytyy myöntää, että se on erinomaisen nopeaa toimintaa.» Mutta juna pysähtyi täällä vain muutamia minuutteja; merkki annettiin, junailijat hyppäsivät paikoilleen, ja pitkä tumma vaunurivi lähti taas hitaasti, ketjujen tempaisuittain kiristyessä, liikkeelle. »Sulkeudun nöyrimmin suosioonne, herra hallintoneuvos!» huusi vaaleaverinen mies ulos vaununosaston ikkunasta ja viittoi kädellään. »... sioonne! — Piru vieköön sinut ja sinun hallintoneuvoksesi!» mutisi herra Mahlhuber hiljaa ja synkkänä itsekseen, katsahtamattakaan sinnepäin, mistä ääni tuli, sillä hänen huomionsa oli nyt ennen kaikkea kiintynyt pieneen matkatavarakasaan, joka oli pinottu laiturille ja jossa hän ei voinut huomata ainoatakaan omaa tavaraansa. »Missä minun matka-arkkuni ovat?» kysyi hän, kun hänet valtasi hämärä aavistus uudesta onnettomuudesta, eräältä rautatieläiseltä, joka seisoi tavarain luona ja jonka tehtävänä näytti olevan niiden jakelu. »Teidän matka-arkkunne? — En tiedä!» mutisi tämä, hampaitten välissä lyijykynän pää ja kädessä kapea kirja; hän näytti laskevan yksityisiä matkakapineita: »Kolme, neljä, viisi, kuusi —» »Mutta niidenhän piti olla tässä!» huusi kauppaneuvos. »En tiedä —seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen — oliko ne määrätty jätettäviksi Lichtenfelsiin? — yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista.» »Ei, vaan Müncheniin. Mutta minä kysyin senvuoksi tavarain purkajalta —» Rautatieläinen käänsi päänsä syrjään ja viittasi lyijykynällään, muuttamatta ollenkaan kasvojensa ilmettä, kohisten poiskiitävään junaan olkapäänsä yli. »Sinne meni!» sanoi hän sitä tehdessään niin totisesti kuin pieniä ryppyjä ja uurtoja täynnä olevat kasvot suinkin saattoivat ilmaista, ja merkitsi samalla pieneen kirjaansa saapuneiden ja luetteloissa olevien tavarayksiköiden oikeaksi huomaamansa summan. Kauppaneuvos jäi tosiaankin ensi silmänräpäyksessä pelästyksestä sanattomaksi, sillä kaikista kovista kohtalon iskuista huolimatta eli hänelle vielä liian uusi se ajatus, että hän oli maailmassa yksin ja vain omassa varassaan, sellaisenaan. Mutta sitten, niinkuin meille usein elämässä tapahtuu, jos liian paljon onnettomuuksia äkkiä ja rajusti kasautuu yllemme, hän suorastaan naurahti ja näytti sitten heti senjälkeen taas niin vakavalta kuin olisi nielaissut nuppineulan. Rautatieläinen katsoi häntä puolittain epäluuloisesti, puolittain hämmästyneesti; mutta kun hänen mielenkiintoaan herätti tavattoman vähässä määrin se, mitä matkustaja puuhasi, kääntyi hän sanaakaan enää sanomatta ja meni hitaasti töihinsä. Kauppaneuvos jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä hän paraikaa oli, ja harkitsi juuri, mitä hänen nyt olisi tehtävä, matkustettavako seuraavassa junassa tavaroittensa perässä vai ilmoitettavako niistä kirjeellisesti ja odotettava täällä niiden tuloa, kun eräs muu seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki nuoren sievän tytön, vaunussa olleen naapurittarensa, jonka hän luuli olevan ainakin puolitiessä matkalla seuraavalle asemalle, poliisin seurassa tulevan suoraan häntä kohden, ja hänen hämmästyksensä kasvoi, kun kaunotar mitä sydämellisimmällä tavalla puhutteli häntä »rakkaaksi sedäksi» ja puoleksi pidätetyin hymyin kertoi, että tuo »herra» — poliisi nimittäin — oli kysynyt häneltä, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa, sekä kaikin mokomin vaatinut saada nähdä hänen setänsä. Kauppaneuvos katsoi ensiksi poliisia ja sitten nuorta sievää tyttöä, ja samalla hän salavihkaa nipisti käsivarttaan, päästäkseen ensin vähitellen vakuutetuksi ennen kaikkea siitä, että hän ei uneksinut, vaan että hän todellakin koki nämä hupsut asiat aivan täysjärkisenä. Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, ja poliisin siistiltä näyttävälle vanhalle herralle varsin kohteliaasti tekemä kysymys, kenen kanssa hänellä oli ilo puhua, saattoi hänet vihdoin täysiin tajuihinsa. »Nimeni on Mahlhuber — kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi hän hiukan itsetietoisesti, sillä kuninkaallisen virkamiehen edessä lakkasi kaikenlaatuinen tuntemattomana-olo. Lieneekö se ollut tarkoitus vai sattuma — kuka voi tutkia ihmissydämen salatut komerot? — mutta hänen päällystakkinsa avautui samassa hiukkasen, eikä poliisin tarkkaavaiselta katseelta jäänyt huomaamatta sen alla oleva ritarimerkki, joka äkkiä nosti leveille kasvoille kohteliaan hymyn. »Suokaa anteeksi», sanoi hän varsin onnistuneesti kumartaen, »että olen häirinnyt teidän veljentytärtänne, mutta neiti kulki tuolla yksin matkalaukkuineen edestakaisin, ja noin neljännestuntia sitten pyydettiin meitä sähkösanomalla etsiskelemään yksinäistä tyttöä, jonka epätäydellinen kuvaus oli sellainen, että saattoi sen kenties sovelluttaa teidän veljentyttäreenne. Nuoren naisen piti luultavasti astua junasta Bambergissa, mahdollisesti jo Lichtenfelsissä. Herra kauppaneuvos suonee anteeksi —» »Ei mitään, ei mitään», sanoi tämä, vastaten nuoren vieraan kiittävään katseeseen, »mutta — sattuipa tässä nyt! — kaikki tavarani menivät epähuomiosta Müncheniin, sensijaan että olisivat tulleet Lichtenfelsiin, ja kuinka minä nyt saan ne takaisin?» »Oletteko jo lähettänyt sähkösanoman, herra kauppaneuvos?» kysyi poliisi, pitäen suurena kunniana sitä, että oli voinut antaa sellaiselle herralle neuvon. »Sähkösanoman? — En — ja milloin voivat tavarani saapua takaisin tänne?» »Pitääkö ne palauttaa tänne?» »Pitää», sanoi herra Mahlhuber lyhyen vaitiolon jälkeen päättäväisesti. »Ainakin yöjunassa —sallitteko, että toimitan asian teille?» »Mielelläni», sanoi kauppaneuvos, ja nuori tyttö näytti tuon hieman kauan kestävän neuvottelun aikana, kun palvelushaluinen mies annatti itselleen tavaralipun numerot ja meni sitten ne mukanaan sähkösanomakonttoriin, seisovan kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin oli kaikesta pidetty huoli. Tieto, että matkatavarat on palautettava tänne, oli jo asianomaisessa paikassa, ja poliisi oli lähtenyt toimiinsa. Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yksin nuoren vieraan tytön kanssa asemasillalla. »Mutta nyt, hyvä neiti», katkaisi hän vihdoinkin hiljaisuuden, kuivaten samalla silmälasinsa ja pannen ne sitten taas nenälleen, »tahtoisin kuitenkin kaikitenkin pyytää teitä sanomaan minulle, mitä minulta oikeastaan haluatte, ja kuinka minä itse asiassa saan sen kunnian...» »Niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille olenkin», sanoi nuori vieras tyttö punaiseksi sävähtäen, »en kuitenkaan saa antaa teille vielä tällä hetkellä täydellistä selitystä; mutta te olette tehnyt minulle ja eräälle toiselle suuren palveluksen, ja kenties tulee kerran aika, jolloin voin osoittaa kiitollisuuttani teille. Saanko vain pyytää teitä vielä saattamaan minut joelle, jonka yli minun on mentävä? Täkäläiset ihmiset eivät saa nähdä minun kulkevan yksin.» »Se ei teitä paljonkaan auta, hyvä neiti», sanoi kauppaneuvos, jolle tämä pakollinen ritarillisuus alkoi käydä tukalaksi, »sillä heti kun pääsette virran ylitse, olette kuitenkin yksin, sillä minä vakuutan teille, että minä en aio enempää sekautua tähän minulle muutoinkin erittäin epämiellyttävään asiaan — asemani valtion kansalaisena ja maksatautini estävät minua —» »Heti kun pääsen toiselle rannalle», keskeytti nuori nainen nopeasti hänen puheensa, »olen poissa kaiken vainoamisen ulottuvilta.» »Vainoamisen?» toisti huolestunut kauppaneuvos, joka tunsi yleensä levottomuutta siitä, että hän auttaisi sellaisen pakenemista, jota poliisi oli tiedustellut, »ettehän vain ole tehnyt — tehnyt jotakin — jotakin pahaa?» »En mitään pahaa», hymyili nuori tyttö. Tumma puna nousi hänen niin sanoessaan hänen lempeille piirteilleen, ja uskolliset silmät katsoivat niin avoimesti ja viattomasti kauppaneuvokseen, että tämän oli aivan mahdoton epäillä hänen sanojaan. »Mutta mitä te sitten vielä vaaditte minulta?» kysyi kauppaneuvos, jonka hyvä sydän vastusti kaikkia muita itsekkäitä ja kauppaneuvoksellisia tunteita. »Mitä minun on tehtävä, jotta ainakin hetkeksi vapautan teidät jostakin — jostakin epämiellyttävästä tilanteesta?» »Saatettava minut joelle, tai, jos tahdotte kruunata hyvyytenne, sen ylitse — siellä minulla on ystäviä.» Kauppaneuvos pudisti päätänsä; koko juttu tuntui hänestä pikemminkin kuin sadulta, jota joku hänelle kertoi, ja jonka hän saattoi uskoa tai olla uskomatta — aivan niinkuin häntä halutti Mutta nyt hän ei voinut muuta kuin myöntyä, sillä pettää hän ei saanut tuota kenties onnettomien perhesuhteiden sellaiseen tekoon saattamaa nuorta tyttöä, ja jättää hänet nyt pulaan olisi ollut melkein samaa. Tarjoten hänelle siis sydämensä pohjasta huoaten käsivartensa hän vei kauniin suojattinsa — tai pikemminkin tämä vei hänet — kapeata polkua rantaan. Mutta kun hän noin puoli tuntia myöhemmin palasi ravintolaan, tilasi hän itselleen huoneen vuoteineen, söi hiukan, riisuutui, ja suljettuaan ja lukittuaan huolellisesti oven laskeutui kunnollisesti nukkumaan. Tarjoilijalle oli annettu ankara määräys, ettei häntä saa häiritä ennenkuin hän itse nousee, ja sellaisin rauhoittavin tuntein, että hän on päässyt kaikista ikävyyksistä ja on muutaman hetken kuluttua poissa kaikesta vieraasta hälinästä, pani hän kätensä ristiin ja nukkui pian levollisesti ja makeasti. Kauppaneuvos Mahlhuber oli lujasti päättänyt joidenkuiden narrien ja tunnottomien ihmisten pilkasta huolimatta lähteä kotimatkalle ensimmäisessä aamujunassa, heti kun saisi takaisin matka-arkkunsa. 8. HYÖKKÄYS Matkat — niin, tulkoonpa vielä joku ja aikokoon lähettää hänet matkoille! Kyllä hän sille sanoo, mitä hänestä ajattelee! — Matkat — kaikenlainen irstas roskaväki matkustelee: valepukuiset tytöt, hirvittävät naiset hatturasioineen ja ilman päällyskenkiä — ja kuinka paljon rahaa silloin heitetäänkään menemään! Laupias taivas, mitä olikaan hän näinä kahtena päivänä maksanut yksistään vahingonkorvausta hatusta ja hatturasiasta, ikkunaruudusta, päällyskengistä, sitäpaitsi hänen matkatavaransa olivat menneet kaiken maailman tietä, hänellä oli ollut menoja sähkösanoman lähettämisestä ja majataloissa oleskelemisesta, ja kuinka häntä olikaan kohdeltu! Erittäinkin Dorotheelle hän oli vihainen — Dorothee se joka tapauksessa varmaan oli panostanut hänen pistoolinsa — ja sitten hirveälle viheriähattuiselle naiselle, jonka kengät hän oli heittänyt ikkunasta ulos. — Eipä ihme, että kauppaneuvos Mahlhuber makasi pitkän aikaa muutoin varsin hyvässä vuoteessa valveillaan, turhaan koettaen nukkua. Myöskin maksa alkoi taas painaa häntä, ja leikattua paisetta hän puristi niin kauan, että siihenkin teki kipeää. Matkat — Käsityöläiset matkustivat, ja sillä oli jokin tarkoitus; kyytimiehet matkustivat, kun heille maksettiin siitä; he tiesivät myöskin, mihin aikoivat, eivätkä kuljeksineet seuduilla, joihin eivät kuuluneet. Mutta hän, mitä oli hänellä, kauppaneuvos Mahlhuberilla Gidelsbachista, tekemistä täällä Lichtenfelsissä? Miksi hän oli täällä? Mitä hän täällä toimitti, ja mitä sellainen matka hyödyttäisi häntä? Pienentäisikö hänen maksansa? Hän olisi voinut vannoa, että maksa oli viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kasvanut puolitoista naulaa, se ulottui nyt hänen selkänikamiinsa, ja leikatun paiseen arpeen oli varmaankin eilinen vilustuminen vaikuttanut pahaa, sillä sitä poltti kuin tuli. Ja villakoiran pentu — hyvä Jumala, kun hän ajat teli sitä vikisevää paholaista, niin kylmänväreet kävivät vieläkin pitkin hänen selkäpiitänsä. Sellaisissa ajatuksissa hän vihdoinkin vaipui levottomaan, virkistystä tuottamattomaan uneen, joka johti hänet jollei suorastaan jo koettuihin, niin kuitenkin muihin niiden kaltaisiin tuskallisiin elämyksiin. — Hän uneksi makaavansa Gidelsbachissa omassa vuoteessaan — mitäpä hän olisikaan antanut, jos se olisi ollut totta! — ja Dorothee oli juuri leiponut ja toi sisään ison ruisleivän, jonka pani peitteelle ja juuri hänen rintansa päälle. Hän ihmetteli yhä, miksi se oli tapahtunut, kun Dorothee toi toisen ja pani sen ensimmäisen päälle; hän aikoi huutaa ja panna vastalauseensa sitä vastaan, mutta ei saanut ainoatakaan ääntä kurkustaan, ja palvelustyttö tuli myöskin ja hinasi sinne kolmannen jättiläiskokoisen leivän, ja sitten viheriähattuinen nainen, ja sitten Otzlebenin majatalon neiti ylöskäärittyine hioineen ja pitkine kutreineen, ja sitten vaununosastossa ollut nuori tyttö, jonka setä hänestä oli tahtomattaan tullut, ja lopuksi kyytivaunun vaitelias matkustaja, jota hän oli pitänyt englantilaisena ja joka lopuksi oli sanonut hänelle: »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» Hänelle tuli kauhea hätä, joka vei melkein järjen häneltä ja antoi hänelle nyt vihdoinkin, hänen kauan aikaa taisteltuaan heikkoutta vastaan, kylliksi voimaa syöksyä, kiireessä käteensä sieppaamansa sateensuoja muassaan, portaita alas, ja ulos talosta. »Minun kenkäni!» huusi viheriähattuinen nainen hänen jälkeensä; »Rakas setä!» sanoi nuori tyttö. »Mutta herra kauppaneuvos», virkkoi vanha Dorothee. — Hän ei kuullut eikä nähnyt enää, ja hän juoksi yhtämittaa, kunnes kauhukseen huomasi olevansa Gidelsbachin vilkkaimmassa osassa mahdollisimman vähissä vaatteissa, todellakin pelkässä paidassa, keskipäivän auringon heloittaessa. Jalat uhkasivat silloin kieltäytyä häntä palvelemasta, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja painautuen nyt nopeasti läheisimpiä taloja vasten hän pingoitti sateensuojansa, ollakseen sen takana niin paljon kuin mahdollista piilossa kansanjoukon katseilta ja päästäkseen kotiinsa. »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos», sanoi vastaantuleva kamarikirjuri Weber. »Herrainen aika, tehän kuljette paljain jaloin!» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» nyökäytti hänelle päätään salaneuvoksetar Bentel vastapäätä olevasta talosta; »ah, olkaa hyvä ja tulkaa hiukan tälle puolelle, minulla on välttämätöntä puhuttavaa teille.» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» huusi sekatavarakauppias Bohne, jonka avonaisen oven ohitse hänen täytyi kulkea kylki peittämättömänä, »Herran tähden, te vilustutte!» — »Ei, mutta katsokaahan... tuolla menee yksi paljaassa paidassa!» huusi äkkiä muuan nuori, joutavanpäiväinen maleksija, joka seisoi jossakin nurkassa. »Eläköön, eläköön!» kuuli kauppaneuvos unessaan poikien kirkuvan ja tulevan katua myöten yhä lähemmäksi, yhä kovaäänisemmin huutaen. »Mutta, herra kauppaneuvos», sanoi rakennusneuvoksetar Brilling, joka tuli katua pitkin suoraan häntä vastaan ja otti nopeasti ja pelästyneenä viheriät silmälasinsa nenältään. — Kauppaneuvos ei kuunnellut enempää, ei odottanut enää, vaan ryntäsi, välittämättä mihin joutui, ensimmäiseen eteentulevaan lukitsemattomaan taloon, jonka hän huomasi ja tavattomaksi helpotuksekseen tunsi. Hän muisti nimittäin, että tämän talon takaseinä rajoittui hänen omaan taloonsa, ja jos hän pääsisi huomaamatta ullakolle, joka oli yhteydessä hänen kattonsa kanssa, niin hän olisi pelastettu. Niin nopeasti kuin jalat kannattivat hän juoksi portaita ylös ja oli ensimmäisessä kerroksessa vähällä työntää kumoon erään palvelustytön, joka hänet nähdessään pudotti täysinäisen vesisangon ja huusi apua. Hänen takanaan haukkui koira, huudettiin, paukutettiin ovia: hän pakeni kuin ajettu kauris ylös jyrkkiä portaita, ajattelematta yhtä vähän maksaansa kuin paisettaankaan, kunnes pääsi ullakolle, huomaten oven sinne olevan auki. Nyt hän oli pelastettu, juoksi läpi ensimmäisen huoneen, sitten läpi toisen, läpi kolmannen, kunnes vihdoin äkkiä saapui viimeisen katonkannattimen kohdalle. Siinä ei ullakko enää ollut laudoitettua, ja lattia loppui. Vain ristiin asetetut parrut, jotka olivat noin kolmen jalan päässä toisistaan, veivät siitä ylitse, mutta aivan hänen takanaan kaikuivat vainoojien huudot, eikä valitsemisen varaa ollut — hänen täytyi päästä ylitse. Hän hyppäsi ensimmäiselle parrulle, siitä toiselle — hän tunsi, kuinka silloin maksa löi vasten kylkiluita, kuinka veri sykki hänen päälaellaan olevassa arvessa, hän tahtoi pysähtyä, mutta ei voinut enää, hänen painava ruumiinsa oli kertakaikkiaan joutunut liikkeelle, hänen täytyi hypätä eteenpäin. — Ja hänen allansa ammotti synkkä syvyys — kuilu, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan ja jonka syvyyttä hän ei voinut aralla katseellaan mitata. Ja eri parrujen välimatka kävi pitemmäksi, ollen nyt kolme ja puoli, nyt neljä jalkaa; yhä hän hyppäsi ylitse, ja oli kuin hätä olisi siivittänyt hänet. Nyt ne olivat neljän ja puolen, nyt viiden, nyt kuuden jalan päässä toisistaan. Hengähtämättä hän kiiti parrulta parrulle eikä voinut huomata loppua, niin kauas äärettömyyteen ulottui vaarallinen tie, jota hän kulki ja jota pitkin jokin vahingoniloinen henki häntä kiidätti Tuskin hän vielä varpaittensa kärjillä ulottui kapeaan parruun, nyt hän horjahti, koetti saavuttaa uudelleen tasapainonsa, — turhaan, vielä hän uskalsi tehdä epätoivoisen hypyn lähimmälle parrulle, se räsähti, taittui hänen painonsa alla, ja kädellään, jota hän ojensi tarttuakseen pelastukselleen johonkin kiinni, kauppaneuvos löi vuoteensa vieressä olevaan valkoiseen kalkkiseinään niin, että hän, tuskanhiessä uiden ja kaikilta jäseniltään vapisten, heräsi ja hyppäsi pystyyn vuoteessaan. Ensi silmänräpäyksessä hänellä tosiaankaan ei ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli. Kova koputus ovelle saattoi hänet vihdoin sikäli ennalleen, että hän saattoi ajatella, ettei ollut juossut tuossa sopimattomassa puvussa pitkin Gidelsbachin katuja eikä myöskään syöksynyt alas ullakon parruilta, vaikkakin hänen jäseniään itse asiassa juuri sillä tavein pakotti. Mutta kuka koputti niin itsepintaisesti hänen oveaan? Ja hänhän oli antanut ankaran määräyksen — hän katsoi kelloaan, se näytti viittä, iltapäivällä, ja hän lienee nukkunut noin neljä tuntia —, ettei häntä saanut millään ehdolla häiritä! »Oih, Dorothee», valitti kiusattu mies itsekseen, »jospa olisin noudattanut sinun enkä tuon kirotun tohtorin tahtoa, niin istuisin vielä nyt — sisään sieltä, piru vieköön! Kuka siellä on, ja miksi te hakkaatte niinkuin aikoisitte murtaa oven?» »Minä en pääse sisälle», sanoi ulkoa ystävällinen ääni, joka ainakin oli miehen, »ovi on sisältä suljettu». »Mutta kuka te olette, mitä te tahdotte?» huusi kauppaneuvos, jolla oli jonkinlainen epämääräinen aavistus siitä, että tämänpäiväisellä poliisilla saattoi olla jotakin lähempää tekemistä tuossa koputuksessa. »Minulla on annettavana teille ilahduttava tieto», sanoi taas ääni ulkoa, »ja pyydän, ettette kainostelisi minun takiani». »Kainostelisi?» murisi kauppaneuvos ja ojensi, puolittain harkitsevasti, toisen jalkansa vuoteesta; »mies luulee kai, että pukeudun hännystakkiin —. Mutta ilahduttava tieto? Luultavasti matkatavarani ovat saapuneet — Jumalan kiitos, että siitäkin vihdoinkin on päästy! Odottakaa hetkinen», huusi hän sitten taas kovalla äänellä ja niin pontevasti, ettei hän tähän saakka ollut ainoassakaan elämänsä vaiheessa sellaista pontevuutta osoittanut, »minä avaan heti»; nousi sitten vuoteesta, väänsi lukon auki, kiiruhti hiljaa tuskaisesti valittaen ja »Oi, minun maksani!» peitteen alle ja sanoi: »Sisälle!» »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» kuului miltei yht’aikaa kuin »Sisälle», vieno, erittäin kohtelias ääni, ja huolellisesti sudittu ja käherretty pää, keskellä jakaus, mikä teki pään kantajan eittämättömästi hiukan tyhmän näköiseksi, kuroittautui samassa silmänräpäyksessä huoneeseen muun ruumiin seuraamana. Vieras oli muutoin hyvin hienosti, joskaan ei juuri aistikkaasti puettu: hänellä oli paksut kultaiset taikka luultavasti kullatut kellonperät, kaulahuivineulana jättiläismäinen korkokuvakivi, sormissa sormuksia, jopa vasemmassa korvassa hyvin pieni ja hyvin siro korvarengas; sitäpaitsi kiiltonahkaiset saappaat, alaspäin käännetty, posken alle suippeneva irtokaulus ja hyvin pitkät valkoiset kalvostimet. »Kenen kanssa minulla on kunnia?» sanoi kauppaneuvos, joka, tuntien pukeutumattoman epämiellyttävää tunnetta sellaisen juhlapuvun edessä, vetäytyi, jos mahdollista, entistä syvemmälle peitteensä alle. »Te tahdoitte ilmoittaa minulle jotakin hauskaa. Minun täytyy pyytää tuhannesti anteeksi, että tähän aikaan päivästä —» »Herran tähden, älkää ensinkään kursailko, hyvä herra kauppaneuvos», virkkoi vieras, joka oli turhaan katsonut tyhjää paikkaa, mihin panisi hattunsa, ja jonka vihdoin täytyi panna se täysinäisen matkalaukun päälle, missä se ei oikein näyttänyt pysyvän tasapainossa; »kuten olen kuullut, aiotte asettua asumaan tänne Lichtenfelsiin». »Minäkö?» huusi kauppaneuvos, kurkistaen hämmästyneenä peitteen alta. »Niin minä tiedän, että sen pitää pysyä vielä salaisuutena», rauhoitti vieras häntä, »ja minun vaiteliaisuuteeni voitte luottaa. Mutta joka tapauksessa on teille hyvin onnellinen sattuma, että myöhästyin tänään aamujunalta ja saavuin liian myöhään Koburgista: olen kauppahuone Helboldt ja Pojan matkustaja ja myyn hienoja viinejä ja samppanjoja. —Helboldt ja Poika, herra kauppaneuvos, minun tarvitsee mainita teille ainoastaan se nimi, ja te ymmärrätte, että vain onnellinen sattuma saattoi pidättää minua vielä täällä. Helboldt ja Poika pitää kaupaksi todellakin loistavia viinejä, enkä epäile vähintäkään, että te tilaatte niitä runsaasti parhaan valikoiman mukaan. Tässä», jatkoi hän sitten, ottaen vähitellen kaikista lukuisista taskuistaan pienen-pieniä nimilapuilla varustettuja pulloja ja asettaen ne hämmästyksestä todella sanattoman kauppaneuvoksen yöpöydälle, »olen tuonut teille mukanani heti parhaat laadut, joista varmaan löydätte sen, mitä etsitte». »Mutta herra, totta vieköön», purkautui vihdoinkin kauppaneuvoksen suuttumus ilmoille, »piruko teitä riivaa, vai tahdotteko pitää minua narrinanne?» »Minäkö, herra kauppaneuvos?» »Siksikö te tänne tulitte? Ylistämään minulle happamia viinejä?» huusi nyt levossaan, unessaan — maksaa ja paisetta vielä laisinkaan lukuunottamatta — pahasti häiritty mies. »Sekö oli se hyvä uutinen, joka teillä oli minulle tuotavana?» »Happamia viinejä, herra kauppaneuvos?» toisti viinien kauppamatkustaja aivan niinkuin joku olisi pistänyt häntä tikarilla. »Helboldt ja Poika — happamia viinejä — taivaan tähden, pyydän tuhannesti — ei edes meidän viinietikkamme —» »Menkää helvettiin, herra!» keskeytti hänet tuo muutoin niin hiljainen, mutta nyt kuitenkin epätoivoiseksi saatettu pieni mies, »makaan täällä puolikuolleena vuoteessani, levätäkseni, hoitaakseni terveyttäni ja voidakseni jättää tämän kirotun pesän jo päivän koittaessa, ja te hyökkäätte petollisesti, vastoin kaikkia maan- ja kansanoikeuksia, huoneeseeni, rääkätäksenne minua omassa vuoteessani! Pankaa kirotut pullonne taas taskuihinne, älkääkä kiusatko minua! »Mutta, herra kauppaneuvos, oleskellessanne täällä kauemmin — Helboldt ja Poika —» »Minähän sanon teille, että matkustan vain tämän paikan kautta, herra! Eikö se ole teille tarpeeksi selvää?» »Mutta teidän veljentyttärenne —» »Veljentyttäreni!» huusi kauppaneuvos nolostuen ja heristäen korviaan. »Teidän veljentyttärenne», jatkoi mies, jota ei ollut niinkään helppo saada poistumaan, »sanoi minun läsnäollessani, että aiotte asettua tänne asumaan, kun seutu teitä tavattomasti miellytti». »Minun veljentyttäreni? Herra, jättäkää minut rauhaan viineinenne ja veljentyttärineni!» jymähytti kauppaneuvos, jota uusi todistus ei ollut tehnyt vähimmässäkään määrin lempeämmäksi, »minä en tahdo tietää kumpaisistakaan mitään; ja nyt olkaa niin hyvä ja pankaa nuo kirotut pullot takaisin taskuihinne — ymmärrättehän kai selvää puhetta? — ja jättäkää minut rauhaan! Minä en jää tänne, minulla ei ole veljentytärtä, minä en tahdo viinejä, enkä halua keskustella vieraiden ihmisten kanssa, kun makaan vuoteessani. Hyvästi, herra Helboldt ja Poika!» »Herra kauppaneuvos», sanoi viinimatkustaja loukattuna, pannen pullot takaisin taskuihinsa ja tarttuen hattuunsa, »jollei minulle henkilökohtaisesti niin ainakin Helboldt ja Pojan takia pitäisi teidän -» »Menköön Helboldt ja Poika —», mutisi kauppaneuvos, kääntyen tahtomattaankin vuoteessaan seinään päin, mutta kiepauttaen itsensä nopeasti ympäri, kun ajatteli pöydällä olevaa kelloaan ja kukkaroaan. »No, minä näen», sanoi kauppamatkustaja olkapäitään kohauttaen, »ettemme voi ryhtyä toistemme kanssa mihinkään liikeyhteyteen; mieltäni pahoittaa myöskin, että olen vaivannut teitä ja sillä tavoin tuhlannut aikaani. Minä olen matkustaja —» »Hauskaa matkaa!» murahti kauppaneuvos puolittain ivallisesti peitteensä alta. »Hyvästi, herra kauppaneuvos!» keskeytti kauppamatkustaja nopeasti ja paukautti oven mennessään kiinni, niin että ikkunaruudut helähtivät ja pesulaitteen päällä oleva lasi ja vesiastia kilahtivat yhteen. »Pöhkö!» murisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, painautuessaan takaisin vuoteeseensa, ja uudelleen hän sulki silmänsä, näyttäen koettavan vielä nukahtaa. Mutta se ei onnistunut millään ehdolla; hän oli niin kiihtynyt suuttuessaan tuohon hävyttömään, tunkeilevaan mieheen, että hänen keskeytyneen ja kylläkin keskinkertaisen leponsa jatkamista ei ollut ajateltavissakaan. Vihdoin hän raskaasti huoaten nousi vuoteestaan, peseytyi ja pukeutui sekä päätti tehdä kävelyretken todellakin kauniiseen ympäristöön, väsyäkseen ja voidakseen sitten toivoa saavansa ainakin yöllä unta. Hänen matkatavarainsahan täytyi saapua vielä tänään tai myöhäisintään aikaisin huomisaamuna, eikä Gidelsbach ollut niin kauhean kaukana, ettei sinne voisi päästä takaisin. Kävely ei näyttänyt olleen varsin huono ajatus; häntä häiritsivät vain lukemattomat pyhimysten ja marttyyrien kuvat, joita hän näki kaikkialla, ja niiden veriset hahmot ja haavat toivat kiusallisesti hänen ajatuksiinsa takaisin hänen oman maksansa ja paiseleikkauksen. Väkisin hän pakottautui joka kerta olemaan niitä ajattelematta, mutta tuskin oli jokin toinen esine saattanut hänen mietteensä toisaalle, kun jälleen tuli hänen näkyviinsä uusi, aina korein värein kiveen tai puuhun maalattu kuva. »Tämä saattaa aivan epätoivoon!» huokasi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, vetäytyen arkana niin kauas kuin mahdollista häneen tuollaisen pahan vaikutuksen tekevistä taideteoksista, »tämä saattaa tosiaankin aivan epätoivoon, enkä oikeastaan sentään käsitä, mihin näin monia muistomerkkejä tarvitaan». Kauppaneuvoksena ja hyvänä kristittynä hän ei kuitenkaan saanut enempää ajatella, vieläpä hän sisimmässään hirveästi soimasi itseään siitä, että oli ajatellut niin paljon, ja koetti vihdoin saada helpotusta siten, että lähti pyrkimään erään pellon halki lähimpään metsään, saadakseen siellä olla »häiritsemättömämpänä». Siitä oli kyllä vain se ikävä seuraus häneen nähden, että juuri hänen kulkiessaan erästä hiukan pehmeätä ja epämukavaa oraspeltoa muuan maamies, sen omistaja, pysäytti hänet ja vaati häneltä kaksi guldenia sakkoa tieltä poikkeamisesta, muussa tapauksessa hän, talonpoika, katsoisi olevansa pakotettu ottamaan vieraalta jotakin pantiksi. Kauppaneuvos koetti kyllä panna vastalauseensa sitä vastaan, vieläpä antaakseen hänelle nimikorttinsa ja todistaakseen, ettei hän ollut ehdoin tahdoin tuottanut vahinkoa, aukaisi takkinsa, jonka alta näkyi ritarimerkin nauha. Mutta talonpoika pysyi aivan tunteettomana, vieläpä vieraan napinlävessä olevaa koreaa nauhaakin kohtaan, jota hän kenties ei edes nähnyt; ainakaan hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän tiukkasi vain kahta guldenia tai hattua ja nenäliinaa asetusten rikkojalta, kävipä niin töykeäksi pientä, avutonta miestä kohtaan, ettei tämä voinut mitään muuta kuin myöntyä hänen ehdottomasti kohtuuttomaan vaatimukseensa ja maksaa. Silti hän ei edes päässyt metsään, vaan hänet lähetettiin pakkokyydillä takaisin tielle, missä hänen täytyi vielä kerran kestää kujanjuoksu hänelle surkeiden muistelmien lävitse Lichtenfelsiin asti. Mutta se hyvä oli kävelystä hänelle, että hän saapui nälkäisenä ja janoisena takaisin pikku kaupunkiin, jossa meni ensi työkseen asemalle, saadakseen siellä varmuuden siitä, että hänen tavaransa eivät olleet vielä saapuneet, ja sitten hitaammin pitkin mutkikkaita, kurjasti kivettyjä katuja majapaikkaansa. 9. »HIRVEN» SEURUE »Hirven» vierashuone oli tänään kutakuinkin täynnä juhlapukuisia ihmisiä, joita matkustaja oli jo koko joukon kaduillakin tavannut. Siellä juotiin paljon olutta, ja kaikkiin suuntiin kannettiin lukemattomia ruoka-annoksia, jotka kuitenkin katosivat yhtä pian kuin tulivatkin. Siitäkin sai kauppaneuvos kärsiä, sillä hän tahtoi ensin syödä huoneessaan, jonne tilasi häränpaistia ja tuoreita papuja sekä pullollisen viiniä; mutta turhaan hän odotti sitä puoli tuntia: se ei tullut. Hän huusi portailta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. — Alhaalla avattiin ja suljettiin ovia ja sieltä kuului katkonaista puhetta, kuten: »Annos vasikanpaistia» — »Perunoita» — »Kolme puolikasta olutta» — »Heti» — »Tulen paikalla». Joitakuita tällaisia huudahduksia hänkin sai vastaukseksi, mutta ei muuta mitään, ja hän ymmärsi vihdoin, että jos hän ylimalkaan aikoi syödä jotakin tänään, niin hänen täytyi mennä vierashuoneeseen, päästäkseen siellä liikuteltavien elintarpeiden ja juomien kohdalle. Se onnistuikin hänelle vihdoin vaivan jälkeen, ja kun nuori viinuri eli tarjoilijapoika, joka kantoi lautasta aivan kuin olisi hommannut jollakin tavoin sattumalta tai omaksi huvikseen, oli tuonut hänelle varsin hyvää häränpaistia ja varsin huonoa punaviiniä, painautui pieni mies nurkkaansa parin politikoivan baijerilaisen porvarin väliin ja kuunteli kärsivällisesti heidän hänen ylitseen vaihtamiansa mielipiteitä uusimmista tapahtumista, vast'ikään puhjenneen Venäjän-sodan puoltelua ja tuomitsemista, sekä heidän arvosteluaan isänmaan ministeriöstä. Nuo molemmat väkevän oluen hiukkasen kiihoittamat miehet esittivät silloin lausuntoja, jotka täyttivät aran kauppaneuvoksen ensin hämmästyksellä, sitten todellisella kauhulla. Jos joku, joka piti Baijerin ministeriön puolta, olisi heitä kuunnellut, niin hänenhän olisi täytynyt luulla, että hän, kauppaneuvos Mahlhuber, Ludviginristin omistaja ja uskollisin alamainen, oli yhtä mieltä kuin nämä miehet, ja jos hän nyt nousisi ja kantaisi lautasensa toiselle pöydälle — olettaen, että toinen pöytä olisi vapaana —, niin voisi siitä syntyä kaunis selkkaus noiden kaikkeen valmiiden ihmisten kanssa. Niin suuresti kuin hän olikin iloinnut ajatellessaan ankaran kävelyn jälkeen, syötävää ateriaa, ei ruoka eikä juoma maistunut hänestä miltään. Vaikka se olikin ikävää häränpaistiin nähden, niin se oli hyväkin viinin tullessa nautittavaksi, ja hän oli juuri tyhjentänyt pullon ja syönyt paistiannoksensa, kun vielä kaksi virkapukuista miestä, eilinen poliisi ja Thüringenistä tulevan kyytivaunun kuljettaja, astui huoneeseen ja tuli heidän pöytäänsä. Jumalan kiitos, nuo punaiset tasavaltalaiset lakkasivat nyt politikoimasta! »Hyvää iltaa, hyvät herrat», sanoi kyytivaunun kuljettaja, nostaen käden sotilaallisesti lakkiinsa tervehdykseksi; »tämä paikka kai ei vielä ole otettu?» »Ei, olkaa niin hyvä vain!» sanoi toinen poliitikko. »Oletteko kuullut mitään uutta sotanäyttämöltä? — Onko uusia sanomalehtiä?» »Minullako? Ei!» sanoi kyytilaitoksen virkailija. »Mutta tässä kaupungissa on juuri vastikään tapahtunut onnettomuus», lisäsi hän sitten vakavammin. »Onnettomuus? Täälläkö Lichtenfelsissä?» »Niin», sanoi kyytivaununkuljettaja, »Porraskadulla putosi muuan muurari parka, suuriperheinen, telineiltä». »Sanoitteko: perheineen?» huudahti keskustelua hiukan hajamielisesti kuunnellut kauppaneuvos säikähtyneenä. »Ei, ei», nauroi kuljettaja, »miehellä oli vain suuri perhe kotona, mutta hän taittoi niskansa». »Tehän nilkutatte, herra vaununkuljettaja?» sanoi toinen kauppaneuvoksen pöytänaapureista, joka oli noussut antaakseen paikkansa kyytivirkailijalle, »mikä teidän jalassanne on?» »Oh, ei mitään», tuumi hän, puolittain kauppaneuvokseen kääntyneenä, »äskettäin eräänä iltana, vähää ennen maatamenoa, kävelin vielä kerran paljain jaloin huoneeni poikki; mutta samana päivänä oli nuorin tyttöni rikkonut ikkunaruudun, ja yksi terävä-, piikin tapainen sirpale oli sattumalta joutunut lattianrakoon ja jäänyt siihen pystyyn. Kun siis kuljen tuvassa —» »Taivaan tähden, lakatkaa!» pyysi häntä kauppaneuvos, joka jo ajatellessaankin niin pelottavaa haavoittumista tunsi kuin puukonpiston kiireestä kantapäähän saakka, »sehän menee läpi luiden ja ytimien». »Mikä sitten?» kysyi kuljettaja hämmästyneenä. »No se, että astuitte niin terävään lasiin», sanoi kauppaneuvos, yhä vielä silminnähtävästi tutisten. »Minäkö?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Minäkö astuin lasiin?» »Mutta tehän kerroitte meille juuri —» »Ettäkö sellainen lasinsirpale oli huoneessani? Niinpä kyllä,» nauroi kuljettaja, »mutta onhan ihmisellä silmät, ja kun minä kuljin paljain jaloin, niin olen aina hirveän varovainen». »Mutta tehän sanoitte, että se oli syynä teidän nilkuttamiseenne —» »Minun nilkuttamiseeni? Minä en nilkuta enää ensinkään», sanoi kuljettaja levollisesti, »jalkani oli vain hiukan puutunut». Muut nauroivat, ja kuljettaja nousi seisomaan, sytyttäen sikaarinsa, mutta kauppaneuvos katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän ei oikein tiennyt, oliko mies tosissaan vai tahtoiko pitää häntä pilkkanaan. Mutta poliisi keskeytti hänen ajattelunsa, käyttäen hyväkseen tyhjäksi tullutta paikkaa sekä oluttuvan vapautta, ja istuutui, nostaen kätensä kunnioittavasti lakin reunaan, kauppaneuvoksen viereen. »Ettekö vielä ole kuullut mitään tavaroistanne, herra kauppaneuvos?» kysyi hän niin ystävällisesti kuin poliisi ylimalkaan voi olla ystävällisen näköinen. »Ah, te olette se herra, joka lähetti sähkösanoman minun puolestani?» vastasi kauppaneuvos ja punastui samassa, sillä hän valehteli tällä hetkellä, teeskennellessään järjestysviranomaiselle, ettei ollut tuntenut häntä. Hyvä Jumala, hänhän tahtoi salata, ettei hän tuntenut oloansa tämänpäiväisten tapahtumain jälkeen varsin turvalliseksi, ja luuli voivansa parhaiten toteuttaa sen olemalla olevinaan välinpitämätön. Mutta poliisi, jolla ei ollut vähintäkään epäilystä siivoon vieraaseen nähden, sanoi hymyillen ja kohteliaasti: »Niinpä niin, herra kauppaneuvos, palvelukseksenne! Ikävä asia se, että noin menettää matkatavaransa! Ja anteeksiantamatonta on, ettei tavarain vastaanottaja pitänyt parempaa huolta. Totta totisesti, jos tavarat kerran on määrätty menemään Lichtenfelsiin, niin ne on myöskin jätettävä Lichtenfelsiin. Muutoin on ystävyys lopussa.» Kauppaneuvos harkitsi vielä, pitäisikö hänen ilmoittaa miehelle, että matkatavarat eivät suinkaan olleet määrätyt Lichtenfelsiin, ja ajatteli juuri, minkä tekosyyn hän keksisi sille, että oli ihan odottamatta astunut täällä junasta, kun poliisi tuli hiukan lähemmäksi häntä, toi paksut viiksensä niin liki kauppaneuvoksen korvaa kuin mahdollista — itse asiassa niin liki, että muutamat pystyt karvat kutittivat hänen korvaansa — ja sanoi hiljaisella äänellä: »Tiedättehän, herra kauppaneuvos, mitä teille tänä aamuna sanoin siitä karanneesta neidistä —» »Karanneesta?» huusi kauppaneuvos säikähtyneenä, »onko siis taas onnettomuus tapahtunut?» »Onnettomuusko? — No, onnettomuus se ei kai juuri ole», tuumi poliisi puolustellen, »nuorilla ihmisillä on vilkas veri, ja he tekevät monta kertaa kepposia, joita eivät tekisi, jos olisivat viisikolmattavuotta vanhempia. Mutta me saimme viime junassa tiedon kartanosta, joka on tuon nuoren naisen koti. Näyttää siltä, että hän on näinä päivinä —» »Mutta Herran nimessä», sanoi kauppaneuvos kauhuissaan, »mistä nuoresta naisesta te sitten puhutte? En ymmärrä sanaakaan kaikesta siitä, mitä sanotte?» »Mistä nuoresta naisesta?» sanoi poliisi, »no, siitä paenneesta, josta meille sähkötettiin tänne, ja jonka takia me aluksi pidätimme teidän veljentyttärenne, kun hän kulki niin yksin iso käsityölaukku kainalossaan». Kauppaneuvos huokasi syvään, mutta ei vastannut enää sanaakaan, ja poliisi jatkoi, käyden tuttavallisemmaksi, kun saattoi antaa niin mieltäkiinnittäviä tietoja: »Näyttää siltä, että tuon nuoren tytön piti lähipäivinä mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli hänelle vastenmielinen, mutta että hän teki vielä oikeaan aikaan ratkaisevan päätöksen ja karkasi. Kaikesta päättäen hän on noussut junasta Bambergissa, sillä sikäläinen poliisi on, kuten meille ilmoitettiin, saanut tietoonsa ja pidättänyt kaksi epäluulonalaista henkilöä.» »Bambergissako?» sanoi kauppaneuvos. »Niin», vakuutti poliisi. »Ja viime junassa, joka meni täältä ohitse noin tunti sitten, tulivat myöskin hänen molemmat veljensä kartanosta ja jatkoivat heti matkaansa Bambergiin. He tiedustivat minulta, eikö täällä ollut näkynyt mitään epäluulonalaista, Ja minä saatoin ilmoittaa heille jo noiden kahden nuoren naisen pidättämisen. — Oivallinen keksintö, tuo sähkösanomalaitos», lisäsi poliisi hymähdellen, »ja poliisi kuuluukin sen keksineen». »Minkä? Kenet? Sen nuoren tytönkö?» »Ei, sähköttämisen», vakuutti poliisi itsetyytyväisesti hymyillen, »ja kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla. Kun hän oli sen tehnyt, niin kuuluu herra poliisimestari huudahtaneen: 'Tuo ei ole mikään ihme, osaan minäkin tuon tehdä' — Mutta niin se käy aina. Viisaat ihmiset keksivät, ja muut herrat sanovat sitten: 'Niin, tuo ei ole mikään ihme, osaan minäkin tuon tehdä'.» »Mutta millä tavoin se on keksitty?» kysyi kauppaneuvos, sillä huolimatta niistä monenlaisista ajatuksesta, jotka hänen aivoissaan pyörivät, hän kuitenkin oli utelias saadakseen kuulla, millä tavoin kirkaskypäräinen mies perustelisi ja kehittelisi sellaista olettamusta. »Se on kauhean yksinkertaista», nauroi tämä; »koko juttuhan perustuu kellojensoiton periaatteeseen, kuten esimerkiksi ravintoloissa. Jos soittaa kerran, tulee viinuri, kaksi, niin siivoojatar, kolmasti, niin renki. Sama on laita poliisilaitoksessa, missä erilaisilla soitoilla, yhden kerran tai useampia kertoja vetäisemällä, kutsutaan sitä tai tätä järjestyksenvalvojaa, ja meilläkin on täällä kaksi tai kolme kellonvedintä päälletysten. Virkaveljeni oli oikeudenistuntosalin odotushuoneessa parin sinne tuomansa vangin kanssa, kun asia juolahti mieleen. Mutta sensijaan että olisi ollut viisas ja ottanut sille patentin, hän kertoi sen eräälle kirjurille, tämä jutteli siitä jonkun professorin kanssa, ja kuinka olikaan, järjesti professori jutun sen mukaan — ja nyt on joka kerta, kun kellon nuorasta vedetään, vaikkapa soitettaisiin vain Bambergiin, maksettava kolmekymmentä kreuzeria — laskekaahan kuinka monta puolikasta olutta sillä voisi juoda!» »Hm», sanoi kauppaneuvos, jonka piti nyt poliisin mielestä olla täysin selvillä sähköttämisestä, mutta joka kuitenkin oli enemmän huvitettu toisesta asiasta, »kaksi tuon nuoren naisen veljeä matkusti siis tämän kautta Bambergiin noutamaan pakolaista?» »Aivan niin, herra kauppaneuvos», vastasi poliisi. »Minua säälittää tyttö-raukka. Hyvä Jumala, jos hän kerran ei halua ottaa sulhastaan, niin on kovaa pakottaa hänet siihen; mutta se on asia, jonka perhe saa ratkaista omassa keskuudessaan. Poliisin täytyy joka tapauksessa tehdä velvollisuutensa, ja jos hän olisi joutunut minun käsiini, niin olisin luovuttanut hänet, vaikkapa hän olisi ollut minun oma sisareni.» Tämän uljaan tunnustuksen jälkeen virkapukuinen mies nousi kolisten seisomaan, ryyppäsi oluensa loppuun, antaen samalla katseensa tarkastaen kiertää salissa olevissa henkilöissä, ja aikoi juuri sotilaalliseen tapaan hyvästellen lähteä huoneesta, kun eräs unohtunut kohteliaisuus johtui hänen mieleensä. »Teidän veljentyttärenne toivottavasti voi oikein hyvin, jos saan kysyä», sanoi hän kohteliaasti kumartuen kauppaneuvokseen päin, »kenties vain hiukan väsynyt matkasta?» »Kyllä — kiitos», vastasi kauppaneuvos ja tunsi, kuinka veri oikein syöksymällä tulvi hänen otsalleen ja ohimoilleen, kun hänen täytyi valehdella kuninkaalliselle virkamiehelle. »On ikävää, varsinkin naisille», lisäsi kohtelias poliisi, »menettää matkatavaransa, vaikkapa vain vähäksi aikaa. No, toivottavasti saatte kaikki tänne takaisin huomenna aamujunassa. — Toivon teille hauskaa iltaa, herra kauppaneuvos!» Ja kilisevin kannuksin ja kalahtelevin miekanhankkiluksin mies mennä jytyytti ovesta ulos. 10. MAKUUTOVERI »Tässä sitä nyt ollaan!» voihkaisi kauppaneuvos hiljaa surumielin itsekseen, kun poliisi oli jättänyt hänet ja mennyt varsinaisiin tehtäviinsä. »Tässä minä istun, jo tätä ilmankin puolittain vankina, ja odotan matkatavaroitani. Ja tuon mamsellin molemmat veljet, jotka tehden minut sedäkseen ovat saattaneet minut mitä joutavanpäiväisimpään pulaan, matkustavat ympäri seudun ja tulevat varmasti tänne takaisin, kun näkevät olleensa väärillä jäljillä. Jos huomaavat minut kanssarikolliseksi, niin saanpa onnitella itseäni, sillä että minä olen koko kirottuun juttuun niin syytön kuin vastasyntynyt lapsi, sitä ei tietysti kukaan usko. Ja miten olen menetellyt poliisiin nähden? Taivaan Jumala, jos se myöhemmin tulisi sanomalehtiin ja Dorothee saisi sen lukea — silloin olisin myöty mies!» Kauppaneuvos jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan pöydän ääreen mietteissään, jotka eivät olleet juuri ilahduttavia. Mutta kun yö yhä läheni ja tupakansavu ahtaassa vierashuoneessa kävi yhä tiheämmäksi, päätti hän mieluummin mennä omaan huoneeseensa. Hän pyysi senvuoksi itselleen kynttilän, nousi hitaasti portaita ylös, kulki pitkin käytävää ovelleen, avasi sen ja aikoi juuri haukotellen astua sisään, kun näki siellä tulta ja pöydän ääressä vieraan istumassa. »Oh, pyydän tuhannesti anteeksi», huudahti kauppaneuvos, peräytyen tämän odottamattoman huomion tehdessään, »olen erehtynyt ovesta». Vieras nyökäytti välinpitämättömästi hiukkasen päätään, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Saatte mielellänne anteeksi!» ja tutki sitten edelleen edessään olevia papereita. Kauppaneuvos sitävastoin painoi oven hiljaa ja kohteliaasti jälleen lukkoon, ollakseen sisällä olevaa vierasta enää häiritsemättä ja etsiäkseen oman huoneensa. Mutta missä se oli? Käytävän monien ovien joukosta hän ei enää sitä löytänyt, ja missä hän yrittikin sisälle, oli joku huoneessa tai ovi oli suljettu. Vielä kerran hän meni takaisin portaille, löytääkseen sieltä tullessaan oven ikäänkuin vaistomaisesti. Mutta hänen tiensä johti hänet taas samaan huoneeseen, jossa mies istui pöydän ääressä lukemassa, eikä hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä alakertaan kysymään numeroaan. »Herra kauppaneuvoksen numero — mikä numero on herra kauppaneuvoksella?» »Numero seitsemän.» »Numero seitsemän, herra kauppaneuvos!» toisti isäntä. »Ei, se ei ole mahdollista», sanoi herra Mahlhuber; »siinä huoneessa asuu eräs toinen herra. Numero seitsemäntoista kenties.» »Ei, numero seitsemän», sanoi nyt isäntä, kumartaen hiukan hämillään, »ah, hyvä herra kauppaneuvos, teidän ei pidä panna pahaksenne —» »Mutta numero seitsemässä asuu jo joku», sanoi tämä lujasti. »Minä katsoin varmasti sinne.» »Minä tiedän kyllä, herra kauppaneuvos», sanoi isäntä, hymyillen ystävälliseltä hymyään, »mutta kauhean lukuisat vieraat, jotka juuri tänä iltana tulivat — pelkkiä pyhiinvaeltajia —» »Niin, sitä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa; sanokaa minulle vain numeroni!» »Minun täytyi sijoittaa se herra teidän kanssanne samaan huoneeseen», lausui mies epätoivoisen päättäväisesti. »Minun huoneeseeni?» huusi kauppaneuvos, ja vähällä oli, ettei hän pudottanut kädessään pitämäänsä kynttilää; kynttiläsakset ainakin putosivat. »Muu ei tosiaankaan ollut mahdollista.» »Minun pitää siis maata tuon vieraan kanssa samassa huoneessa?» »Vain yksi yö, paras herra kauppaneuvos. Hän on oikein kelpo mies ja minun hyvä ystäväni.» »Mutta, piru viekään, miksi ette sitten ota häntä omaan huoneeseenne?» kysyi kauppaneuvos varsin johdonmukaisesti. »Paras herra kauppaneuvos, minun huoneessani on jo vaimo ja neljä lasta», puolustelihe isäntä, samalla ikäänkuin lepytelläkseen silitellen hänen olkapäätään. »Kaikki, mikä on oikein —» »Vaimo ja neljä lasta _yhdessä_ huoneessa?» sanoi kauppaneuvos päätään pudistaen. »Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Minä vuokrasin teiltä tänään iltapäivällä huoneen minulle yksin, ja maksan mielelläni siitä sen, mitä voitte vaatia molemmilta yhteensä. Toimittakaa vain vieras mies ulos sieltä; minä en voi maata toisen kanssa samassa huoneessa! Se on vastoin minun luontoani.» »Oletteko te naimisissa?» kysyi isäntä. »En — kuinka niin?» »Niin, minä vain ajattelin — mutta enhän minä toki voi sitä herraa heittää ulos huoneesta, arvoisa herra kauppaneuvos», valitti isäntä, »eikä koko kaupungissa ole enää ainoatakaan vapaata paikkaa. Tiedän, että teillä on täysi oikeus, ja jos te ehdottomasti tahdotte, niin toisen herran täytyy lähteä, mutta ette uskokaan, kuinka suuren ystävyydentyön teette minulle, jos annatte hänen olla. Mihinkään muuhunkaan huoneeseen en voi häntä panna, sillä yhdessäkään ei ole vähempää kuin neljä tai viisi, ja monessa on vielä useampiakin. Se oli ainoa tyhjä vuode. Ja niin kelpo mies!» — Ja nyt ryhtyi kaunopuhelias isäntä pyytämään ja vannottamaan sekä esittämään kuvauksia kauppaneuvoksen saamasta rakastettavasta makuutoverista, niin että hyväntahtoinen kauppaneuvos, joka tuskin voi kieltäytyä täyttämästä ainoankaan ihmisen pyyntöä, lopuksi myöntyi ja palasi vihdoin huoaten, kynttilä kädessä, numero seitsemään. Sinne saavuttuaan hän koputti kohteliaasti ovelle ja astui, hänelle tyrkytetyn huonetoverin muristua: »Sisälle!» omaan huoneeseensa, lausuen arasti: »Hyvää iltaa — suonette anteeksi.» »Hyvää iltaa», sanoi huoneessa olija, taivuttaen päätänsä taaksepäin ja varjostaen kädellään silmiään, voidakseen paremmin tuntea tulijan, »aiotteko tekin nukkua täällä?» »Kyllähän minulla oli sellainen aikomus», vastasi kauppaneuvos, kuitenkin hiukan hämmästyneenä kysymyksestä. »Olen asunut tässä huoneessa puoleltapäivin saakka.» »Ah, niin, minä tiedän», sanoi vieras, »näin tavaranne tänne tullessani. Isäntä aikoi koettaa hankkia teille toisen makuuhuoneen.» »Minulle?» huudahti kauppaneuvos, todellakin äimistyneenä tuon miehen levollisesta kylmyydestä, jonka kuitenkin oikeastaan olisi pitänyt — hän tunsi sen epäselvästi — pyytää häneltä anteeksi. Mutta vieras katkaisi nämä ajatukset lyhyesti, sanoen ystävällisemmin kuin hän tähän saakka oli puhunut:' »No, katsokaammepa, miten voimme tänne sijoittua, herra makuutoveri! Kyllä sopu sijaa antaa. Ja sitäpaitsihan meidän täytyy sietää toisiamme vain _yksi_ yö, ja tämä on minulle joka tapauksessa mieluisempaa kuin jos isäntä olisi pannut minut yhteen jonkun hurskaan kanssa. Olkaa hyvä ja painakaa puuta!» Vieras asetti sitten kynttilän hiukan mukavammin, nojasi päätään vasempaan käteensä ja syventyi uudelleen edessään oleviin kirjeisiin tai papereihin, joista ei enää nostanut katsettaan. Hän oli nuori, kaikesta päättäen solakka mies, iältään noin neljänkolmatta ja kuudenkolmatta väliltä, hyvin ja muodinmukaisesti puettu, mutta hänellä oli silmäänpistävän pitkä, tumma tukka, otsalla kaksi ylöspäin käännettyä Jupiter-Ammon-kähärää, ja myös pitkä, suippo täysiparta; joka tapauksessa hän oli muukalainen, ja murteestaan päättäen itävaltalainen. Vasemman käden etusormessa hänellä oli iso sinettisormus, jossa oli punainen kaiverrettu kivi; hänen mustassa kaulahuivissaan oli kenties oikea briljantti — kauppaneuvos ei ollut jalokiventuntija — ja takki, jossa oli yksi nappirivi, oli kiinni kaulanauhan neulaan saakka. Kauppaneuvos Mahlhuber istui sohvalla, edessään himmeästi palava talikynttilä, johon oli tullut pitkä karsi, ja tuijotti syvissä ajatuksissa lukijaan, joka ei laisinkaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen edessään palava kynttilä loi häneen punertavaa, tutisevaa valoa, joka pani pään ääriviivat liikkumaan ja näytti hiljaisilta vavahduksilta, ja syvät huokaukset, joita hän samaan aikaan näytti voivan vain vaivoin pidättää, kunnes ei enää voinut niitä ehkäistä, kävivät vihdoin pienelle hyväluontoiselle miehelle itselleenkin kamaliksi. Vieras oli varmaan hyvin onneton — oli kenties saanut kotimaastaan surullisen kirjeen ja istui nyt miettien sitä mielessään. — Mutta, hyvä Jumala, eihän hän voinut auttaa, hän oli jo osallisena useammissa vieraissa jutuissa kuin halusi ollakaan, ja miesparan täytyi katsoa, miten itse suoriutuisi osakseen tulleista kärsimyksistä. Jokaisella ihmisellä on yleensä kuormansa kannettavanaan, toisilla raskaampi, toisilla kevyempi — hänellä oli paiseensa, ainakin sen seuraukset, ja maksansa — hänen huonetoverinsa vääntelehti varmaan muissa huolissa. Ajattelemisesta hän tuli väsyneeksi, mutta hillitsi itseään kuitenkin vielä ja olisi oikeastaan mieluummin suonut, että vieras olisi ensin mennyt makuulle. Silloin tämä äkkiä alkoi haukotella, ja kauppaneuvos tuskin huomasi sen, kun hänenkin leukaluunsa alkoivat liikkua, eikä hän enää voinut laisinkaan pidättäytyä. »Teitä rupeaa nukuttamaan», sanoi vieras. »Minuako? Suokaa anteeksi, tässä vain veti niin —» Taas keskeytti haukotus kaikki kenties aiotut huomautukset. »Tunsin vain leuoissani hiukan vetoa. Mutta se tulee vilustumisesta, jonka alaiseksi hiljakkoin jouduin. Kaikki paha kerääntyy minulla maksaan ja leukoihin; minä sairastan maksatautia.» »Niinkö?» sanoi vieras, välittämättä hänestä sen enempää. »Niin», sanoi kauppaneuvos huoaten, »minun maksani on kolmea tuumaa liian iso — se ei sovi minulle enää, eikä se pienenekään, suurenee vain, kunnes se kerran työntää sydämeni paikoiltaan». Vieras huokasi syvästi, osanottavasti, mutta ei vastannut mitään, kunnes herra Mahlhuber, joka sentään entisten matkamuistojensa takia halusi saada tietää, kenen kanssa hän oikeastaan tulisi makaamaan yön samassa huoneessa, sanoi hyvin kohteliaasti: »Mutta, arvoisa herra, kenen kanssa minulla oikeastaan on ilo olla niin läheinen naapuri?» »Olen tohtori Wickendorf Wienistä», sanoi vieras, katsomatta ylös papereistaan. »Ah, Wienistä — vai niin, katsokaahan!» huudahti kauppaneuvos, jonka päähän pälkähti uusi ajatus. »Olen tosiaankin jo kerran aikonut matkustaa Wieniin, jotta — hm, sepä sopisikin todella oikein erinomaisesti ja saattaisi olla meidät tänne niin onnellisesti yhteen tuoneen kaitselmuksen hyvänsuopa viittaus. Sallitteko, että teen teille erään kysymyksen?» »Mitä te haluatte?» kysyi vieras, suunnaten katseensa hitaasti kynttilän ylitse, mutta hämmästyi varsin suuresti, kun hänen makuutoverinsa, joka oli noussut sohvalta, tuli häntä kohti pää alas taivutettuna, niinkuin olisi tahtonut pässin tavoin puskea hänet tuolilta alas. »Olkaapa hyvä ja koettakaa tätä paikkaa» sanoi kauppaneuvos, tultuaan niin lähelle vierasta, että tämä jo aikoi hypähtää tuoliltaan, ja ojensi alastaivutettua päätään hänelle sekä viittasi oikealla etusormella lähelle päälakeaan. »Olkaa niin hyvä ja koettakaa tätä paikkaa!» »Mutta mitä te tahdotte?» »Tähän, jos saan pyytää — vielä hiukan enemmän oikealle — niin, se on oikea paikka, ettekö tunne siinä mitään?» »En.» »Ettekö kerrassaan mitään, ettekö mitään kuhmua?» »En, pikemminkin kolon —», sanoi tohtori Wickendorf. »Löitte kai ylös tullessanne päänne portaisiin?» Kauppaneuvos voihkaisi. »Löin pääni portaisiin?» toisti hän huoaten, »suokoon Jumala, ettei se olisi mitään muuta kuin sitä, mutta minä olen jo kauan tahtonut neuvotella jonkun kuuluisan wieniläisen lääkärin kanssa, ja kohtalo näyttää nyt olevan minulle suotuisa. Maksani on nimittäin kolme tuumaa liian iso», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, kun nuori mies aikoi keskeyttää. »Minulla on ihramainen kasvettuina maksassani, jonka tunnen ulottuvan kylkiluihin, palleaan ja vatsalaukkuun. Mutta pahinta on, mitä kotilääkärini kuitenkaan ei tahdo myöntää, sen kanssa yhteydessä oleva aikaisemmin leikattu paise.» »Herra, tehkää niin hyvin ja olkaa vaiti», huusi tohtori Wickendorf, vääntäen kasvojaan niinkuin olisi niellyt katkerovettä, »minä rupean heti voimaan pahoin, kun kuulen tuollaista». »Pahoin?» huusi kauppaneuvos; »lääkäri, ja rupeatte voimaan pahoin — koettakaahan tätä paikkaa — paise oli kutakuinkin kyyhkysenmunan kokoinen, se liikkui hiukan, kun koski sitä sormillaan, ja —» »Mutta mitä se minuun kuuluu?» huusi nuori mies ja kääntyi inhoten poispäin, »enhän minä ole lääkäri, että kiusaisitte minua sellaisilla perin surkeilla asioilla.» »Ettekö lääkäri?» huudahti kauppaneuvos todellakin hämmästyneenä, »mutta ettekö te äsken itse sanonut olevanne tohtori?» »Minä olen filosofiantohtori, mutta en lääkäri» mutisi nuori mies suuttuneena itsekseen. »Oh, siinä tapauksessa pyydän tuhannesti anteeksi» sanoi pieni mies hyvin säikähtyneenä ja hiipi takaisin sohvannurkkaansa, väärin ymmärretyn tohtorin syventyessä jälleen pohtimaan kirjoituksiaan. Mutta kauppaneuvokselle kävi kolkoksi tai kenties pitkäveteiseksi istua sillä tavoin vastapäätä tuota hiljaista, synkkää miestä, kun ei edes saanut puhua maksastaan. »Tohtori — kenenkään ihmisen ei oikeastaan pitäisi saada lupaa sanoa itseään tohtoriksi, jollei ole oikea lääkäri, sillä siitähän täytyy lopuksi johtua rangaistavaa sekavuutta. — Eikä tuolla miehellä ole vähintäkään tunnetta toisten kärsimyksille», lisäsi hän ajatuksissaan, päätään vakavasti pudistaen, »rupeaa voimaan pahoin, kun lähimmäinen kertoo hänelle tuskiaan, — ja on kaiken lisäksi töykeä. Minä menen maata.» Ja sydämen pohjasta huoaten hän päätti heti panna toimeen tämän hyvän aikomuksen. Vuode oli hyvä — peite hiukan raskas ja lämmin, mutta sitä ei käynyt muuttaminen; miksi hän makasi vieraissa vuoteissa, kun hänellä oli kotona parempi! Kunpa hän edes saattaisi nukkua, korvatakseen jotenkuten viime yön laiminlyönnit ja säikähdykset. Hyvä Jumala, mitä kaikkea hän olikaan näinä viimeisinä neljänäkymmenenäkahdeksana tuntina kokenut! — Ja missä hän nyt oli? — Hän sammutti kynttilän, jottei hänen vain tarvitsisi enää laisinkaan nähdä epämiellyttävää vierasta paikkaa, ja aikoi sitten, sanoen huonetoverilleen kohteliaasti »Hyvää yötä!» kääntyä oikealle kyljelleen; mutta toinen kynttilä paloi vielä, eikä hän voinut nukkua, jos huoneessa paloi valkea. Se ei käynyt, olkoonpa hän kuinka väsynyt tahansa; aikoiko tuo mies siis lukea koko yön? Kauppaneuvos kääntelehti melkein kokonaisen tunnin vuoteessaan, nukkumista ei käynyt ajatteleminenkaan, ja hänen ähkimisensä teki vihdoin vieraankin tarkkaavaiseksi. »Ettekö voi nukkua?» sanoi tämä, kääntäen päätään puoleksi häneen päin. »En, herra tohtori — ainakaan en niin kauan kuin kynttilässä on tulta», vastasi kauppaneuvos, joka oli lujasti päättänyt ainakin antaa uuden kiusanhenkensä tietää, mikä hänet teki rauhattomaksi. Mutta tohtori Wickendorf joko ei ollut laisinkaan kuullut viittausta, tai ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä hän luki levollisesti edelleen, ja vasta unettoman uudistunut voihke herätti hänet vihdoin jälleen hänen ajatuksistaan. »Hyvä herra», sanoi hän ja katsoi raskaasti huoaten ylös kirjastaan, kääntyen kokonaan toisen vuodetta kohti, »kuulkaahan, te ette ole vielä sanonut minulle edes nimeänne». »Mahlhuber!» voihkaisi kauppaneuvos. »Ah, rakas Mahlhuber, näyttää siltä, että ette kuitenkaan voi nukkua —» »Ainakaan en niin kauan kuin kynttiläni palaa.» »Siinä tapauksessa kenties suostuisitte», jatkoi tohtori, kuuntelematta vastaväitettä, »antamaan minulle apuanne eräässä hyvin vaikeassa asiassa». »Apuani?» sanoi kauppaneuvos, nousten säikähtyneenä istumaan vuoteessaan, »hyvä herra tohtori, minä en voi auttaa itseänikään enkä laisinkaan aio sekaantua toisten ihmisten asioihin enempää kuin jo olen aivan vastoin tahtoani niihin sekaantunut. Kun vain sallisitte minun —» »En pyydä teiltä mitään muuta kuin neuvoanne», sanoi tohtori, kiinnittämättä suurempaa huomiota puheeseen. »Teille ei tule siitä vähintäkään vastuunalaisuutta, teidän nimeänne ei edes mainita asian yhteydessä. Kuten sanottu, vain neuvoanne minä toivon, sillä olen jo usein huomannut, että aivan puolueettoman, levollisen miehen arvostelu monta kertaa osuu helposti ja kuin leikkien oikeaan, meidän kuolevais-parkojen koettaessa turhaan päästä jotakin keinotekoista tietä onnelliseen, tyydyttävään tulokseen. Se koskee erään sellaisen ihmisen elämää ja kuolemaa, joka teki mitä inhoittavimpia, mitä kehnoimpia rikoksia —» »Elämää ja kuolemaa?» huusi kauppaneuvos, säikähtyneenä. »Pyydän, älkää keskeyttäkö!» sanoi tohtori, ojentaen samalla kättään kaukaista tyhjää huoneennurkkaa kohti ja jatkaen kumealla, mutta innostuneella äänellä, »— joka teki mitä inhoittavimpia, mitä kehnoimpia rikoksia kristillisen tai, oikeammin, teeskennellyn hurskauden varjossa, pääsi luikertelemalla perheisiin ja vietteli tyttäret, tunkeutui liikkeisiin ja saattoi ne vararikkoon, liittyi miljoonamiehiin ja imi heidät tyhjiksi, kunnes he epätoivoissaan riensivät nopeaan kuolemaan tai kurjuudessa ja hivuttavassa taudissa hoippuivat hautaansa kohti. Viimeinen sattunut tapaus on pelottavin, enkä tiedä vielä, mitä seurauksia siitä on. Siveellisten lakiemme mukaan ei sellainen rikollinen saa jäädä rankaisematta, ja kuitenkaan häntä ei voi panna kiinni, kuitenkin hän on tähän saakka ovelasti osannut välttää kaikkea, mikä antaisi oikeudelle vähimmässäkään määrin tilaisuutta ahdistaa häntä —» »Senhän täytyy olla paatunut roisto!» huudahti kauppaneuvos, puolittain siinä toivossa, että hän tämän huomautuksen tehtyään taas voisi vetäytyä peitteensä alle ja saisi katkaistuksi keskustelun tältä päivältä, mutta puoleksi myöskin valtionkansalaisen oikein kauhuntuntein sellaista hirviötä kohtaan uskonnon varjossa kylvi tuskaa ja kurjuutta maailmaan ja jota maallinen oikeus kaiken lisäksi, huolimatta siitä, että hänen syyllisyytensä oli todistettu, ei voinut vangita ja murskata. »Saanko ehkä lukea teille nämä muistiinpanot?» sanoi tohtori nyt taas, luoden ystävällisen katseen kauppaneuvokseen, »kun ensin opitte tästä tuntemaan rikoksentekijän luonteen vaikuttimet, niin sitä paremmin voitte lausua arvostelunne. Minä pelkään, että hyvän Jumalan itsensä täytyy lähettää salama tai kamala tauti tai jotakin muuta senkaltaista tuollaisen ihmisen rangaistukseksi, sillä en näe muuta keinoa, miten päästä hänen kimppuunsa — viimeinen rikos olisi muuten selvästi näytettävä toteen ja sen olisi todistettava häntä vastaan.» »Mutta minä luulisin, että poliisiviranomaisten pitäisi kuitenkin kyetä todistamaan hänen syyllisyytensä!» huudahti kauppaneuvos. »Mitä varten he sitten ovat olemassa?» »Teitte tuossa vaikean kysymyksen», hymyili tohtori, »mutta saatuanne kuulla yksityiskohdat myönnätte minun olevan oikeassa.» »Kuinka paljon kello nyt oikeastaan on?» sanoi kauppaneuvos, turhaan koetettuaan pimeässä nurkassaan nähdä kellonsa taulua. »Oh, kello on tuskin kymmentä, meillä on vielä kylliksi aikaa nukkumiseen. Mutta olkaa nyt hyvä ja seuratkaa tarkkaavaisesti yksityiskohtia, niin hämmästytte sellaista pahuuden verkkoa.» Kauppaneuvos aikoi vielä tehdä vastaväitteitä: kello oli kymmenen, ja hänen oli mentävä levolle, sillä jos hän valvoi yli tuon ajan, niin hän sai auttamattomasti kärsiä siitä seuraavana päivänä; mutta hän häpesi tällaisenkin pelottavan välttämättömyyden edessä osoittautua välinpitämättömäksi asiassa, joka koski todella vaarallisen ihmisen rankaisemista tai ilmisaamista. Ja hän koetteli vielä kerran maksaansa ja päätänsä, huokasi raskaasti ja tuskaisesti sekä sanoi vihdoin alistuen: »No hyvä, herra tohtori, jos asia todella niin on, niin alkakaa Jumalan nimessä. — Se kai ei kestä kovin kauan?» »Tuskin puoltakaan tuntia», kuului ainakin tässä suhteessa lohdullinen vastaus, ja tohtori niisti kynttilän, kakisteli kurkkuaan, joi kulauksen olutta vieressään olevasta lasista, nojasi jälleen päänsä vasempaan käteensä ja alkoi: 11. HIRVIÖN TARINA »Eräässä Saksan suuressa kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, — olen tahallani jättänyt pois oikean nimen — erinäisistä syistä — eli kauppaneuvos Schöler —» »Kauppaneuvosko?» kysyi ystävämme jännittyneenä ja kurottautui hiukan ulommaksi vuoteestaan, voidakseen paremmin kuulla jutun. »Kauppaneuvos Schöler; mutta minun täytyy pyytää teitä, että ette enää keskeytä minua, sillä muutoin eksytte juonesta ettekä voi seurata kertomusta kyllin tarkkaavaisesti. Alanpa vielä kerran alusta: Eräässä Saksan kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, eli kauppaneuvos Schöler hyvin onnellisissa, kaikilla maallisilla elämänlahjoilla runsaasti varustetuissa oloissa. Hänellä oli komea talo keskellä kaupunkia, parailla paikoilla, — ensimmäisessä kerroksessa asui hän itse, toinen yksin tuotti hänelle neljäsataa taaleria vuokraa —, seurusteli kaikkein hienoimmissa perheissä, häntä pidettiin sen ohessa kuninkaan suosikkina, hän kantoi kolmen eri kuninkaan maiden ritarimerkkejä, sai valtiolta vielä sen lisäksi tuhatkaksisataa taaleria eläkettä, jotapaitsi hänellä erään rikkaan, jonkun aikaa sitten kuolleen pankkiirin tyttären holhoojana oli käytettävissään varsin huomattava pääoma. Tämän nuoren naisen nimi oli Rosaura. »Kauppaneuvos Schöler oli tunnustetusti kunnianarvoisa ja sen lisäksi hyvin hurskas mies, Gustav Adolf-yhdistyksen jäsen, erään köyhäinhoitolaitoksen johtaja, orpokodin rahastonhoitaja, lähetysyhdistyksen esimies ja kaikkien muiden kaupungissa ja ympäristössä toimivien hyväntekeväisyyslaitosten suojelija, sen ohessa noin viidenkymmenenkahden vuoden ikäinen, yhä vielä varsin reipas ja naimaton —» »Mutta ette kai toki tahdo väittää, että tämä mies —» huomautti kauppaneuvos Mahlhuber melkein yhtä säikähtyneenä kuin hämmästyneenäkin. »Pyydän, älkää keskeyttäkö minua», sanoi tohtori nopeasti; »meidän seuraelämässämme tapahtuu paljon sellaista, mitä emme voi uneksiakaan; mutta saattepa heti itse kuulla! Pääsuperintendentin talossa, johon kauppaneuvoksella oli vapaa pääsy, sairastui tytär niin vaikeasti, että hänen lääkärinsä, muuan kauppaneuvoksen läheinen ystävä, ei tiennyt siitä muuta pelastusta kuin että hänet lähetettäisiin lääkärin omien sukulaisten omistamaan, verrattain kaukana olevaan kylpylaitokseen; se tapahtuikin. Orpokodin kassa löydettiin eräänä päivänä murrettuna. Huoneistossa, jossa sitä säilytettiin, oli selviä jälkiä, jotka osoittivat jonkun talonväestä olleen yhteistyössä roistojen kanssa — sieltä oli varastettu 15,000 taaleria; mutta poliisin kaikista tiedusteluista huolimatta ei varasta löydetty. Kauppaneuvos oli sinä iltapäivänä ollut viimeinen toimistossa, niinkuin hän oli varsin usein tärkeiden töiden tähden. Hän itse sanoi, että kaikki oli hänen lähtiessään tavallisessa ja asianmukaisessa kunnossa ja että hän vielä itse oli omin käsin koetellut, olivatko ikkunat lujasti ja hyvin suljetut. Mutta selvyyteen ei päästy, ja useita, rahastonhoitajan apulainen, talonmies sekä joitakuita alempia virkamiehiä, joita tässä tapauksessa täytyi epäillä, pidätettiin ja pidettiin jonkun aikaa tutkintovankeudessa, mutta kun heitä vastaan ei voitu mitään todistaa, maksettiin heille palkka ja heidät erotettiin virasta.» »Se on kauheata!» ähki kauppaneuvos. »Lähetysyhdistyksen esimiehenä», jatkoi tohtori, »oli kauppaneuvos, joka oli kirjeyhteydessä Austraalian ja Afrikan kanssa ja jolla oli niissä maissa joitakuita ystäviä, ottanut tehtäväkseen toimittaa pakanalapsille menevät rahat ja villaiset alushameet sekä sukat asianomaisiin paikkoihin. Alushameet ja sukat tulivat perille, raha ei —» »Mutta postikuiteistahan olisi pitänyt heti käydä selville, mihin rahat olivat joutuneet», huusi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Tosiaankin, te olette oikeassa», sanoi tohtori, »sitä en ole vielä laisinkaan ajatellut. Nähkääs, se oli hyvä ajatus, sitä minun täytyy harkita. Mutta kuulkaahan edelleen! Kauppaneuvos Schöler ottaa joitakuita vuosia sitten luoksensa erään nuoren tyttöparan, erään orvon, jonka isä ja äiti menettivät kamalalla tavalla henkensä talonsa tulipalossa, antaa hänelle opetusta ja kasvattaa hänet taloudenhoitajattarekseen. Tytön nimi on Susanna. Pankkiirin tytär, hänen holhokkinsa, jolla on muutamia huoneita kauppaneuvoksen asunnossa, sairastuu, ja häntä hoitaa sama lääkäri, joka on lähettänyt pääsuperintendentin tyttären kylpylaitokseen. Hänen sairautensa on omituista laatua, hermoja tylsyttävää, ja siihen liittyy tuimia sydämen ja vatsankouristuksia.» »Sen minä tunnen», huusi kauppaneuvos vilkkaasti »se on hypertrofian alku». Tohtori, joka oli kääntynyt pöydän ääressä olevine tuoleineen häntä kohti, katsoi häneen hämmästyneenä paperiensa ylitse ja sanoi levollisesti: »Minun täytyy vakavasti pyytää teitä välttämään kaikkia senlaatuisia keskeytyksiä; muutoin katson olevani pakotettu lopettamaan lukemisen.» Kauppaneuvos harkitsi juuri, onko tuo ylimalkaan mikään uhkaus, kun tohtori, etsien kirjoituksestaan paikkaa, joka oli häipynyt hänen silmistään, jatkoi: »Hänen rintaansa ahdistaa, hengitys on raskasta, otsalla vahva hiki, yleistä pahoinvointia ja päänsärkyä —» »Vakuutan teille, että —», huudahti kauppaneuvos ehdottomasti, mutta katkaisi nopeasti lauseensa ja nieli loput sanansa, kohdatessaan lukijan synkän, vihaisen katseen. »Ihmeellistä», jatkoi tämä, antamatta sen enempää häiritä itseään, »että tämä tila usein lyhyeksi aikaa parani, jopa tauti miltei tykkänään poistuikin, palatakseen sitten sitä voimakkaampana, kunnes se vihdoin surmasi hänet. Nyt astui voimaan jälkisäädös, jonka mukaan — siinä tapauksessa, että perijätär kuolisi ennenkuin ehti tulla täysikäiseksi — huomattavia rahaeriä joutui hyväntekeväisyyslaitoksille ja muihin kristillisiin tarkoituksiin; mutta noin 100,000:aan taaleriin nousevan jäännöksen perijäksi oli määrätty kauppaneuvos Schöler.» »Tyttö sai myrkkyä!» huusi toinen kauppaneuvos, lyöden kauhusta kädet yhteen vuoteessaan. »Kauppaneuvos Schöler oli nyt vielä rikkaampi mies kuin ennen», luki tohtori hymyillen edelleen, »hän suri kyllä nuoren perijättären kuolemaa kokonaisen vuoden, käyttäen mustaa pukua sekä leveätä harsoa lakkinsa ympärillä, mutta otti tuntuvan omaisuuden viivyttelemättä haltuunsa ja eli komeasti ja iloisesti. »Vielä oli olemassa pankkiirin köyhä, mutta läheinen sukulainen, hänen sisarensa poikapuoli, joka kuitenkaan, ollen nuori ja kevytmielinen, ei koskaan ollut vanhan rikkaan herran suosiossa. Karl, se oli nuoren miehen nimi, oli erittäin hyvä, kunnon poika, tosin kyllä useimmiten pennitön, mutta aina iloinen sielultaan ja mieleltään, kunnes hän kerran, ollessaan käynnillä enonsa talossa, oppi tuntemaan tämän tyttären ja — astui kuolettava nuoli sydämessään takaisin talon kynnyksen ylitse. »Perheessä oli olemassa sellainen tarina, että tämän nuoren miehen isoäiti oli aikoinaan mennyt Intiassa naimisiin, kuollut siellä sittemmin ja jättänyt jälkeensä suunnattoman omaisuuden, jonka kuitenkin muuan malaijilainen hallitsija tahtoi tehdä erään väärin haltuun otetun seudun takia riidanalaiseksi ja joka jo lienee senvuoksi saattanut syntymään levottomuuksia eräässä tuolla seudulla olevassa piirissä. Muuanna aamuna astuu äkkiä eräs päivänpaahtama mies, näöltään matruusia muistuttava, nuoren miehen ovesta sisään, kysyy häneltä, eikö hän ole Karl Neumann, erään Intiassa kuolleen Katarina Neumann-nimisen rouvan pojanpoika, ja onko hän saanut käsiinsä sieltä hänelle tulevan perinnön, noin seitsemän miljoonaa Espanjan taaleria.» »Seitsemän miljoonaa taaleria!» kuiskasi kauppaneuvos hämmästyneenä puoliääneen itsekseen. »Karl hätkähti», jatkoi tohtori, »aivan kuin hän olisi tehnyt rikoksen ja yllätetty; veri pakeni hänen poskiltaan, hänen jäsenensä tutisivat, ja hänen täytyi pitää tuolista kiinni, pysyäkseen pystyssä.» »'Seitsemän miljoonaa taaleria', ähki hän, seitsemän miljoonaa taaleria — Intiassa?' »'Ettekö ole saanut mitään.?' huusi merimies äkkiä hämmästyneenä; 'olisiko mahdollista, että tuo intialainen rajah olisi petollisesti ne teiltä anastanut? Mutta sitten hänet perii paha! Allahin viha ja minun kostoni kohtaavat hänet, ja vaikkapa hän pakenisi temppelinsä portaille, ikuisen ruumisarkun pyhättöön, niin tavoitan hänet.» »'Kuka te olette?' kysyi Karl häneltä, 'kun osoitatte sellaista osanottoa kohtalooni, ja luuletteko, että voitte auttaa minua saamaan takaisin perintöni tai ainakin osan siitä?' »'Luulenko?' toisti merimies loukkautuneena, 'tiedän varmaan, että jollei rahaa todellakaan ole vielä lähetetty, niin se joutuu omaksenne, vaikkapa ensimmäinen rajah olisi jo itse pannut sen päälle ahneet kätensä. Olimme saaneet Intiassa erään miehen osoitteen, jolle rahat oli lähetettävä; intialainen ruhtinas vannoi minulle, että hän toimittaa ne kunnollisesti perille.' »'Ja mikä oli sen miehen nimi, jonka huostaan tuollainen pääoma uskottiin, minulle annettavaksi?' huusi Karl pelottavan aavistuksen valtaamana. »'Kauppaneuvos Schöler', sanoi merimies, ja Karl vaipui tajuttomana tuolille, joka oli hänen vieressään. Kuinka kauan hän oli sillä tavoin maannut, sitä hän ei tiennyt; kun hän tuli jälleen tajuihinsa, tunsi hän, että joku valoi kylmää vettä hänen kasvoilleen, ja hän voihki: 'Missä minä olen?' Intialainen merimies oli yhä hänen luonansa ja koetti virvoittaa häntä henkiin, ja heti niin paljon toinnuttuaan, että saattoi taas puhua, täytyi nuoren miehen nyt kertoa hänelle, mitä pelkäsi; hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että kauppaneuvos oli ottanut nuo rahat haltuunsa.» »Mutta Herran tähden», keskeytti nyt vaitiolonsa kiusattu Mahlhuber-parka, jonka mielestä tuo kauhea mies ei yhä vieläkään ollut päässyt varsinaiseen asiaan ja josta myöskin tuntui tavattoman epätodennäköiseltä, että saksalainen kauppaneuvos saattaisi anastaa seitsemän miljoonaa taaleria. Hän oli jyrkästi päättänyt sanoa hänkin nyt sanan. »Olette aivan oikeassa, tämä henkilö on varmaan ollut oikea hirviö, ja jos kello olisi seitsemän illalla, arvoisa herra, niin vähimmittäkään arveluitta kuuntelisin teitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä asia on todellakin tavallisuudesta poikkeava ja herättää epäilemättä heti julkisuuteen päästyään tavatonta huomiota; mutta olkaa niin hyvä — aivan siitä huolimatta, että luulen teidän aiheettomasti epäilevän kauppaneuvosta noiden seitsemän miljoonan anastamisesta — ja esittäkää minulle mieluummin yleiskatsaus kaikesta, pelkät tosiasiat sellaisinaan, ja jättäkää erittäinkin ihmisten keskustelut pois, sillä muutoin minä tosiaankaan en voi lausua puolueetonta arvostelua. Jo nyt on pääni — voin vakuuttaa! — niin sekaisin ja täynnä nimiä ja tapahtumia, että alan joutua pyörälle. — Kuinka paljon kello nyt on?» »Oh, on vielä aikaista», sanoi tohtori, nopeasti silmäten kelloaan, vastaamatta itse kysymykseen. »Mutta en, muuten, voi teitä auttaa, sillä nämä yksityiskohdat, jotka juuri muodostavat kokonaisuuden, täytyy teidän oppia tuntemaan, jotta kykenisitte lausumaan oikean arvostelun. Sitäpaitsi pääasia tulee juuri nyt, ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että heti kun olemme sitä kosketelleet, tulette niin jännittyneeksi ja kiihtyneeksi, ettette voi enää nukkua koko yönä.» »Mutta siitä minä en olisi mielissäni», voihkaisi kauppaneuvos itsekseen; »koko viime yön heittämässä koiria ulos ovesta, ja nyt ihmiselämää arvostelemassa — jota kenties saa kauheasti katua, joutuu ehkä näkemään vuosikausia silmissään verisen olennon ja olettaa jokaisen oven takana, jokaiset vuoteen, mutta erittäinkin oman vuoteensa alla olevan jonkin kamalan olennon — viime hitunenkin sielunrauhaa on silloin tipotiessään! — Hyvä Jumala, ja tuo kehno tekopyhä teeskentelijä oli kauppaneuvos — se on häpeä muutoin niin kunnianarvoiselle säädylle. Pitäisi tosiaankin tehdä valtion hallitukselle anomus, että häneltä otettaisiin pois nimi ja arvo heti kun hänen rikoksensa kerran on todettu niin että hän menettäisi kaikki kunniaoikeutensa. - Oikea hirviö kauppaneuvokseksi!» Tohtori oli sillä välin taas ryypännyt, ja ottaen käsikirjoituksen pöydältä hän alkoi uudelleen: »Minun on vielä kerrottava, että talo, jossa Karl asui, oli aivan kauppaneuvos Schölerin talon vieressä, ja että siinä oli yksi kellari, jota eroitti vain ohut seinä kauppaneuvoksen talon kellarista. Karl ei ollut rikas, mutta hän piti kuitenkin mielellään omassa kellarissaan oman olutvaraston, ja hän tunsi itsensä nyt niin heikoksi, että tarvitsi jotakin vahvistusta, mitä tahansa. Hän meni kellariin, noutaakseen sieltä olutta, ja kuuli alhaalta, avattuaan hitaasti oven, kumeaa kaivamista ja jyminää, aivan kuin maata olisi lapioitu. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan otti muutamia olutpulloja kainaloonsa ja lähti sieltä taas pois. »Merimiehelle hän nyt avasi koko sydämensä, myönsi hänelle olevansa köyhä, mutta rehellinen, ja pyysi häneltä neuvoa, kuinka hän voisi saada ahnaalta holhoojaltaan tämän todennäköisesti anastaman omaisuuden. »'En rahan tähden', huusi nuori mies, ja jalo tuli salamoi hänen silmistään, 'en kurjan mammonan takia kaipaa omaisuutta; mitä tarvitsen, sen ansaitsen kynälläni, ja vapaana ja riippumattomana olen maailmassa, mutta voi minua — minä rakastan toivottomasti, ja minun rakastettuni on petollisen enoni holhokki!'» »Mutta hänhän on jo kuollut!» huudahti kauppaneuvos hämmästyksissään, »olen ollut jo varmasti vakuutettu siitä, että tuo kehno ihminen on myrkyttänyt hänet». »Niin — olette oikeassa», sanoi tohtori, »mutta tässä minä annan lukijan aavistaa oletettua valekuolemaa — panen hänet tavallansa piinapenkille, ja luulenpa, että tämä käänne on minulta oivallisesti onnistunut. Odottakaahan nyt — nyt katoaa tyttö, jonka hän on ottanut taloonsa, ja sen nojalla, että Karl kuuli kellarissa kaivamista ja mullan lapioimista, on kauppaneuvos täydellisesti vallassani — voin todistaa hänet syylliseksi ja saattaa rikoksen ilmi toimituttamalla kotitarkastuksen — tai antaa kenties ennemminkin merimiehen, joka sen johdosta saa osan noista seitsemästä miljoonasta, varoittaa häntä, ja päästää hänet pakenemaan Ameriikkaan.» »Minä tulen vielä hulluksi!» voihki kauppaneuvos, tarttuen molemmin käsin otsaansa ja puristaen sitä. »Onko holhokki sitten todella kuollut, vai elääkö hän vielä?» »Minähän sanon teille, että voin sen vielä järjestää kuinka tahdon», vastasi tohtori ystävällisesti. »Ja pyytäisin kuulla mielipiteenne siitäkin, ettekö usko, että lukijan mielenkiintoa voisi suuresti jännittää onnellisella valekuolemalla.» Kauppaneuvos kiepautti molemmat jalkansa yhtaikaa peitteen alta. »Oletteko esittänyt minulle tosiasioita?» huusi hän samassa, »vai oletteko pitänyt minua narrinanne lukemalla minulle järjettömän, keksityn jutun, herra?» »Pitänyt narrina? Järjettömän jutun? Hyvä herra, se on tai siitä pikemminkin tulee novelli, joka etsii kirjallisuudessa vertaistaan, jos kykenen viemään aiheen loppuun sillä tavoin kuin on tarkoitus, ja teille minä luin sen vain saadakseni kuulla ajatuksenne siitä ja kenties jonkun yksinkertaisen käytännöllisen neuvon.» »Herra tohtori!» huudahti kauppaneuvos, vetäen jälleen jalkansa peitteen alle, aivan kuin olisi astunut kuumalle raudalle, ja kiskaisten molemmilla käsillään valkoisen yömyssynsä korvilleen, »jos minä nyt sanoisin teille, mitä teistä ajattelen, niin voisitte missä tuomioistuimessa tahansa syyttää minua mitä hirveimmästä solvauksesta. Mutta niin paljon minä tahdon ja niin paljon minun täytyy teille huomauttaa, että minä olen sairas mies, enkä saanut viime yönä ummistaakaan silmiäni, ja että ylen suuresta, ja, kuten näen, hupsusta hyvästätahdosta otin teidät omaan huoneeseeni, joutuakseni nyt, sillä tekosyyllä, että minulle kerrottaisiin tärkeitä tosiasioita, kiusattavaksi sekavalla, typerällä novellilla. Pyydän vakavasti, että jätätte minut rauhaan ja vihdoinkin sammutatte kynttilänne, jotta saatan nukkua, ja — ja toivotan teille hyvää unta.» Niin sanoen hän vaipui korvapatjalleen kuin kuolleeksi lyötynä, sulki silmänsä ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi nauttinut arsenikkia ja olisi nyt valmis kuolemaan. »Typerällä novellilla?» huusi tohtori Wickendorf, jonka arimpaan kohtaan oli satutettu. »Hyvä herra, olin luullut teillä olevan enemmän arvostelukykyä kuin teillä todella näyttää olevan, ja voin vain valittaa, että olen tiedustanut teidän mielipidettänne siitä. Nukkukaa hyvin!» Mies oli hypännyt seisomaan ja kulki nyt, kauppaneuvoksen hiljaiseksi suuttumukseksi, kynttilää sammuttamatta nopein askelin, käsivarret ristissä rinnalla, huoneessa edestakaisin. Vain silloin tällöin hän loi kiukkuisen katseen sinnepäin, missä hänen kärsivällinen makuutoverinsa, joka makasi selällään, päässään korvien ylitse vedetty yömyssy, oli ulkonaisesti hiljaisen rauhan kuvana, mutta sisimmässään toivoen tuota levotonta miestä sinne, missä pippuri kasvaa. Jonkinlaisen epätoivoisen alistumisen vallassa näytti kauppaneuvos kuitenkin päättäneen kärsiä pahimmankin mutisematta vastaan. »Se on sinulle parahiksi, Hieronymus», murisi hän kuulumattomasti itsekseen, »se on sinulle parahiksi, ja minua ilahduttaa suuresti, että niin on käynyt. Sinun iälläsi sinun olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi eikä antaa narrimaisen lääkärin lähettää itseäsi maailmaa kiertämään. Dorothee tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseäni, ja näiden öiden epämukavuuden ja kurjuuden, päivien mielenliikutukset ja suuttumiset, kaiken sen minä olen ansainnut, runsaassa määrin ansainnut kevytmielisyydelläni. Mutta maksan kamalaa kasvamista kahden viime päivän kuluessa, joka on minun kuolemani, sitä minä en ole ansainnut, ja minä kuolen pyhiinvaeltajain mukavuuden marttyyrinä, heidän kun pitää saada maata huoneissa, katon alla. — Pyhiinvaeltajain!» jatkoi hän, suunnaten suuttumuksensa toiselle tolalle, »tuollaista ihmiset nyt sanovat pyhiinvaellukseksi; palaavat illaksi takaisin, menevät juomaan ja syömään, pelaamaan ja nukkumaan, ja karkoittavat muut sairaat matkustajat heidän totutusta levostaan ja mukavuudestaan. »Pyhiinvaeltajia! — Ja tuo onneton mies laukkaa yhä huoneessa kuin riivattu eikä sammuta kynttilää. Jos olisi olemassa siveellisten rikosten tuomioistuin, niin syyttäisin häntä kylmäverisesti harkitusta, tahallisesta murhasta — tuo mies tahtoo tappaa minut.» Kauppaneuvos näytti kuitenkin tehneen hänelle väärin, vai oliko tohtori Wickendorf itse väsynyt? Hän astui äkkiä pöydän ääreen, pani paperinsa kokoon ja sulki ne matkalaukkuunsa, alkoi riisuutua ja astui sitten vuoteeseen, jättäen palavan kynttilän sammuttamattomana viereensä pienelle pöydälle. »Kyllä hän nyt sammuttaa sen», lohduttelihe kauppaneuvos, salaa vilkuillen häneen, »ei suinkaan hän aio lukea enää vuoteessa? — Se on tulenvaarallista.» Tohtori Wickendorf ei kuitenkaan lukenut eikä sammuttanut kynttilää; mutta jos kauppaneuvos olisi nähnyt kirjailijan hänestä poispäin käännetyt, häijysti hymyilevät kasvot, niin hän olisi vapissut. Hyvän aikaa sieti kiusattu Mahlhuber raukka sitä nurkumatta; hän ei kehdannut vaivata tohtoria puhuttelemalla häntä — täytyihän tohtorin kuitenkin vihdoin sammuttaa kynttilä. Tämä näytti kuitenkin ajattelevan kaikkea muuta kuin sitä, ja kauppaneuvos kääntyi vihdoin, lujan päätöksen tehden, häntä kohti, yskähti kerran ja sanoi sitten: »Herra tohtori —» »Mitä?» »Ettekö nuku vielä?» »En.» »Saisinko pyytää teitä sammuttamaan kynttilän? Minä en voi ennen nukkua, ja se on tulenvaarallistakin.» »Sanonpa teille jotakin, herra Mahlhuber», vastasi hänen makuutoverinsa ystävällisesti; »katson olevani pakotettu antamaan teille selvityksen, jotta ette olisi levottomampi kuin on tarpeen: — olen tahallani jättänyt kynttilän palamaan.» »Mutta miksi, taivaan tähden?» »Sanonpa teille», huokasi tohtori, »että niin kauan kuin täyden kuun aikana kynttilä palaa yöllä huoneessani, makaan levollisesti, — mutta heti kun sen sammutan, rupean kävelemään unissani.» »Hyvä Jumala», voihkaisi kauppaneuvos, »se nyt vielä puuttui!» »Jos haluatte», jatkoi tuo kamala mies levollisesti, »niin sammutan kynttilän heti, mutta pyydän teitä vakavasti sitten pidättämään minua, jos yritän kiivetä ulos ikkunasta. Me asumme kyllä vain toisessa kerroksessa, mutta ikkunan alla on kiviä.» »Hyvä herra», sanoi kauppaneuvos, ollen aivan suunniltaan, »älkää pahastuko, mutta kun teillä on sellainen tauti, niin teidän pitäisi asua yksin ja mieluimmin sellaisessa huoneessa, jossa on ristikot ikkunain edessä». »Teidän takianne olinkin pyytänyt, että isäntä sijoittaisi teidät muualle», sanoi tohtori aivan levollisesti. »Siis: vaaditteko, että sammutan kynttilän?» »En, Herran tähden, en!» huusi kauppaneuvos. »Niinpä toivotan teille oikein hyvää lepoa!» sanoi tohtori Wickendorf, kääntyi, ja oli jo seuraavassa silmänräpäyksessä vaipunut makeaan ja syvään uneen. 12. OLETTEKO TE HERRA MAHLHUBER? Kauppaneuvos Mahlhuber vietti kamalan yön. Niin kauan kuin kynttilä paloi, hän heittelehti kiusaantuneena vuoteellaan, ajatellen maksaansa, ja kun kynttilä oli palanut loppuun ja sammui, levittäen ilkeätä hajua ja katkua huoneeseen, kiusasi häntä tuon hirveän pitkätukkaisen miehen uhkaama unissakävely, kunnes hän vihdoin vasta päivänkoitteessa vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen. Kun renki herätti hänet seuraavana aamuna — unissakävelijä-tohtori nukkui vielä, — saattoi hän tuskin liikuttaa jäseniään; kaikkein ensimmäiseksi hän kysyi sähköteitse tiedusteltuja tavaroitaan, ja renki sai kolmekymmentä kreuzeria, voidessaan antaa hänelle sen iloisen tiedon, että ne olivat kaikki alhaalla vierastuvassa. Gidelsbach — siinä päämäärä, johon hänen oli pyrittävä, Gidelsbach — mitä hän välitti muusta maailmasta! — Se oli hänen kotiseutunsa, siellä oli hänelle varattuna terveyttä ja rauhaa, ja Dorothee oli ollut aivan oikeassa: hän oli ollut hullu, kun hän oli jalallaankaan astunut pois siitä kelpo kaupungista. Nopeasti hän pukeutui, jotta ei ainakaan tänä aamuna myöhästyisi junasta ja olisi pakotettu jäämään tähän kamalaan pesään vielä kauemmaksi aikaa. Mutta aamujunalta hän oli jo myöhästynyt, sillä se sivuutti Lichtenfelsin puoli kuudelta, ja seuraava matkustajajuna lähti sen sijaan vasta kello kaksi iltapäivällä, ja niin paljon aikaa jäi hänelle nyt, hänen levätäkseen viime yön rasituksista. Oleskelu ihmisten täyttämässä vierashuoneessa — sinne olikin tänään kokoontunut vielä suurempia joukkoja kuin eilen — oli muutoin niin epämiellyttävää, että hän päätti mieluummin käyttää tämän ajan kävelyretkeen. Hänen huoneessaan makasi vielä se hirveä tohtori, eikä hän tahtonut olla sellaisen miehen kanssa enää millään ehdolla missään tekemisissä. Mutta Lichtenfelsin ympäristö, jossa hän oli maksanut kaksi guldenia sakkoa, herätti hänessä vielä liian ikäviä muistoja, ja hän päätti sen vuoksi kävellä laaksoa pitkin lähimmälle, tuskin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle rautatieasemalle, juoda siellä lasin olutta ja palata sitten, varaten itselleen runsaasti aikaa, hitaasti takaisin. Matkatavaransa hän kuitenkin käski ennen kaikkea viedä asemalle, missä jätti sen poliisin huostaan, otti sitten sateensuojansa, asetti kellonsa Lichtenfelsin asemakellon mukaan, kirjoitti odotetun junan tarkan lähtöajan taskukirjaansa — lujasti päättäen olla kokonaista tuntia ennen paikalla — ja kulki sitten hitaasti vuorenrinnettä myöten alas ihanaa Mainin laaksoa kohti. Ilma oli ihmeen kaunis ja vain tie hiukan kuuma ja pölyinen. Mutta kauppaneuvos ei ajatellutkaan poiketa siltä: hän ei aikonut taas maksaa sakkoa, ja hitaasti kävellen leveätä, helteistä tietä hän saapui Staffelsteinin pieneen rautatieravintolaan juuri kun ylimääräinen kyytivaunu pysähtyi sen eteen ja siitä astui kaksi nuorta, hienosti puettua miestä. Kauppaneuvos astui heidän perässään anniskeluhuoneeseen ja kuuli vielä rautatieläisten tekevän pilaa kyydistä, joka, kuten ajaja kertoi, tuli Bambergista. »Eivätpä nekään voineet odottaa, kunnes juna tuli» nauroi yksi, »tai ehkäpä ne kaiken lopuksi pelkäsivät junan nytkähdyksiä». »Niin, Herran tähden, istuapa tuollaisessa vanhassa hölkyttimessä neljä tuntia», sanoi toinen, »kun olisivat voineet tänään päivällä tehdä saman matkan kolmessa neljännestunnissa! On niitä hulluja olemassa!» Kauppaneuvos oli tänään lämpimän ilman takia puettu aivan yksinkertaiseen harmaaseen kesätakkiin, joka sattumalta oli ollut hänen matkalaukussaan ja jonka napinlävessä ei ollut edes ritarimerkkiä, ja muistutti puuvillaisille sateensuojineen — hän oli saanut päähänsä, että silkkiset sateensuojat eivät ole terveellisiä — ja harmaine lippalakkineen enemmän hyväntuulista pikkukaupungin kauppiasta kuin kuninkaallista kauppaneuvosta. Hänen vaatimaton, kohtelias olemuksensa oli omansa vielä enemmän vahvistamaan vieraita tässä luulossa, ja molemmat matkustajat, jotka, hiljaa kuiskittuaan keskenään, olivat hetkisen katselleet häntä tarkkaavaisesti, näyttivätkin todella keskustelevan hänestä. Mutta samalta kuin miehestä, joka oli varastanut kauroja ja joka myöhemmin, heti kun näki kahden miehen salaa kuiskailevan keskenään, lähetti aina kolmannen kuuntelemaan, eivätkö he puhuneet kauroista, samalta tuntui nyt kauppaneuvoksesta, kun hän muisti tyttöä, jota oli poliisille luulotellut veljentyttärekseen. Hänellä oli paha omatunto, ja hän ajattelikin jo juoda oluensa nopeasti loppuun ja jättää molemmat vieraat yksin, kun toinen matkustajista tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle ystävällisesti: »Saisinkohan kysyä, asutteko täällä ja tunnetteko tämän seudun?» »En erikoisesti — hyvää huomenta, hyvät herrat!» sanoi kauppaneuvos, sormien hiukan hämillään hattuaan, »olen itse ollut vasta vähän aikaa täällä ja tulen Lichtenfelsistä». »Lichtenfelsistä, niinkö?» kysyi toinen nopeasti, »juuri sinne me aiomme — te siis tunnette Lichtenfelsin?» »Vain niukasti.» »Olitteko siellä eilen?» »Eilen — olinpa kyllä», vastasi herra Mahlhuber, ja omituinen painostava tunne lähestyvästä vaarasta yllätti hänet, vaikkei hän itse vielä voinutkaan tietää sen oikeata syytä, »eilen minä olin siellä». »Ja asemalla, kun aamujuna tuli Hofista?» »Olin — sattumalta», sanoi herra Mahlhuber, katsellen molempia miehiä, toista toisensa jälkeen, hämmästyneesti ja kuitenkin myös arasti. »Eikö siellä», teki vanhempi veljeksistä äkkiä lopun hänen viimeisistä epäilyistään, »astunut junasta muuan nuori, hyvin soma ja hienosti, vaikka yksinkertaisesti puettu nainen erään vanhan, ruman, hiukan kumarassa kulkevan herran kanssa, joka ilmoitti olevansa hallintoneuvos Redmeier, mutta joka oli Lichtenfelsissä esiintynyt kauppaneuvos Mahlhuberina? Kuten muutoin verrattain hyvästä lähteestä tiedän, ei hän ole kumpainenkaan, vaan huijari, joka jollakin tavoin on saanut tuon nuoren naisen järjiltään ja nyt esiintyy jo hänen setänään, välttääkseen enempiä epäluuloja. Nuo molemmat henkilöt varmaan herättivät huomiotanne, ja ilahduttaisitte meitä suuresti, jos neuvoisitte meidät oikeille jäljille.» Pommi oli räjähtänyt. Ne olivat varmasti tuon nuoren naisen molemmat veljet, ja kuinka voimakkaita, väkeviä, hurjannäköisiä miehiä ne olivatkaan! Ja kuinka kiirettä he pitivät! Ei ollut edes aikaa odottaa päiväjunaa, ei. Herra varjelkoon, heidän täytyi ottaa ylimääräinen kyyti, päästäkseen tuntia aikaisemmin paikalle. Maria ja Josef! se vielä puuttui, ja hänen hyväntahtoisuutensa takia voitaisiin siitä keittää hänelle korea liemi! Ja kuinka törkeätä — ruma, kumarassa kulkeva herra — mutta jumalankiitos, se oli kuitenkin sähkölennättimen keksimä ilkeä vihjaus, joka hänelle nyt soveltui oivallisesti ja jota hän saattoi käyttää hyväkseen. »No, ettekö muista?» kysyi ensimmäinen taas, »naisella oli, jollen erehdy, valkaisematon silkkipuku ja olkihattu». »Niin, aivan oikein», sanoi kauppaneuvos, jolle ei suotu enempää aikaa asian harkitsemiseen, »luulenpa muistavani sellaisen parin — nuori, hyvin sievä tyttö ja vanha, arvokas herra —» »Arvokas aasi!» huusi toinen raivoissaan, »sen vanhan lurjuksen pitäisi ajatella hautaansa, sen sijaan että ikäisenään tekee tuollaisia temppuja. Mutta perhe on nyt häväisty, ja jos tyttö kerran tahtoo olla niin järjetön, hyvä, ottakoon hänet minun puolestani, mutta meidän läsnäollessamme on häät vietettävä, ja minä revin palasiksi sen heittiön, jos hän vain silmäänsä räpäyttämälläkään vastustaa sitä!» »Mutta, hyvät herrat», puuttui nyt kauppaneuvos hämillään puheeseen, »tiedättekö siis myöskin, että vanha herra todellakin on paennut tuon naisen kanssa? — Saattavathan loppujen lopuksi olosuhteet — omituinen sattuma —» »Ohoi!» huudahti toinen heistä äkkiä, katsoen kauppaneuvosta silmät selällään, »onko teidän nimenne loppujen lopuksi Mahlhuber?» »Minunko? — Ei!» huusi kauppaneuvos, ennenkuin vielä tiesikään, mitä oli sanonut, ja itsesäilytysvaistosta kieltäen nimensä, aivonsa, ritarimerkkinsä, lyhyesti sanoen: kaikki, — »hehehe! näytänkö minä — näytänkö minä — kauppaneuvokselta?» »Ette», nauroi toinen tuollaista typerää kysymystä, »ette suinkaan, ja veljeni teki vain pilaa, mutta sellaista kummallista olosuhteiden, kuten te sanotte, yhteensattumaa ei myöskään ole voinut olla olemassa sillä muuan vanha herra, luultavasti sama, on viime aikoina usein nähty hänen kanssansa. Nielköön maa sen kelvottoman! Sappeni paisuu, kun vain ajattelen häntä, ja Herra armahtakoon häntä, jos hän joutuu minun käsiini! Tahdonpa ensin hiukan jäähdyttää vertani häntä käsittelemällä, myöhemmin esittäköön hän anteeksipyyntönsä. Ja mihin he molemmat ovat joutuneet? Lichtenfelsissä siitä kai kuitenkin saa selvän!» »Varmaankin», vastasi hänelle kauppaneuvos, jonka otsalle nousi kylmä tuskanhiki, »jos — jos vain heti kysytte asemalla matkatavarain vastaanottajalta tai ravintolassa isännältä siellä he luullakseni ovat asuneet». Hän ei enää laisinkaan tiennyt, mitä puhui. Nuorempi miehistä polki jalkaansa, niin että pöydällä olevat lasit kilisivät. »Ovat asuneet?» kysyi vanhempi, käyden tarkkaavaiseksi. »Niin —», sanoi kauppaneuvos ja tunsi sitä sanoessaan, kuinka hänen valheensa kietoi hänet yhä lujemmin selkkausten verkkoon, johon hän auttamattomasti takertuisi, jollei nopeasti _yhdellä_ iskulla vapauttaisi itseänsä siitä. Harkitsemisaikaa hänellä ei ollut laisinkaan, ja vain jonkinlaisesta vaistosta hän änkytti: »Niin, ovat asuneet, mutta — mutta — nainen on matkustanut!» »Mihin?» huusivat molemmat yht'aikaa. Kauppaneuvos Mahlhuber ei ollut vielä eläissään ajatellut niin nopeasti kuin tällä hetkellä. Heti kun nuo molemmat hirveät miehet tulisivat Lichtenfelsiin, jossa miltei jokainen kipsi rautatieasemalla tunsi hänet ja jossa asema poliisi piti häntä erikoisena ystävänään, olisi hän hukassa. Sieltä he tietysti ensiksi kyselisivät tietoja. — Poliisille hän oli ilmoittanut tytön veljentyttärekseen, ainakin ääneti sietänyt, että tyttö nimitti häntä sedäkseen, ja kaikki hänen matkatavaransa olivat siellä: hän ei voinut mitenkään päästä pakoon heidän käsistään. Sinne he siis eivät saisi lähteä, ja vain yksi ainoa keino oli, millä hän voisi voittaa ainakin pari tuntia. Salamannopeasti risteilivät ajatukset hänen päässänsä, ja epätoivoissaan, itsesäilytysvaistosta, tarttuen viimeiseen keinoon hän huudahti nopeasti ja päättäväisesti: »Koburgiin — he matkustivat molemmat noin tunti sitten — tuskin siitä on niinkään kauan, ja juuri samalla hetkellä kun lähdin tänne — suljetuissa vaunuissa Koburgiin. Tiedän, että he vielä asemalla kysyivät matkatavarain hoitajalta Koburgin parasta majataloa, ja jollen erehdy, neuvoi tämä heitä menemään 'Karhuun'.» Kauppaneuvos valehteli kuin hautakivi. »Ja sen te tiedätte varmasti?» huudahti nuorempi miehistä. »Sen tiedän varmasti — he aikoivat syödä päivällistä Koburgissa ja matkustaa sitten Sonnebergiin.» »Sieltäpäin varmaan se vanha vintiö on kotoisin», huudahti vanhempi vilkkaasti. »Ja hän oli mukana?» Kauppaneuvos puri huultaan, mutta näytti olevan lujasti päättänyt olla ottamatta tällä hetkellä mitään pahakseen, ja sanoi: »Vanhaa herraa en itse nähnyt, mutta matka-arkku oli sidottu vaunujen taakse.» »Sitten hän on meidän käsissämme!» huusi nuorempi riemuiten, ja juosten ovelle hän sanoi kyytimiehelle, että tämän oli pidettävä itseään valmiina lähtemään tuossa tuokiossa Koburgiin. »Koburgiin!» huudahti tämä perin hämmästyneenä, »Lichtenfelsin kauttako?» Kauppaneuvoksen sydän lakkasi sykkimästä, mutta vanhempi teki pikaisen lopun hänen tuskastaan »Jumala varjelkoon», huusi hän, »me menemme Banzin kautta, siten lyhenee tie koko lailla, ja me voimme kahdessa tunnissa olla Koburgissa. Tule Heinrich, juo oluesi loppuun, emme saa enää hukata silmänräpäystäkään. Asiasta toiseen, mikä on nimenne, hyvä herra?» »Minunko nimeni?» huudahti kauppaneuvos, jolle kysymys oli tehty, ällistyneenä. »Müller— kauppias Müller.» »Ottakaa vastaan sydämellisin kiitoksemme — te olette tehnyt meille erittäin suuren palveluksen. Onko kaikki järjestyksessä, kyytimies?» »Kaikki», sanoi tämä tyhjentäen lasinsa yhdellä siemauksella ja ojentaen sen jonkinlaiselle edeskäyvälle. »Siis Koburgiin!» huusi nuorempi, hypäten veljensä edellä vaunuihin, ja hetkistä myöhemmin vierivät ajopelit ratisten Banziin vievää tietä, ajajan soittaessa iloisesti torveaan. Mutta kauppaneuvos jäi kuin lattiaan juurtuneena paikoilleen ja tuijotti vaunujen jälkeen niin kauan kuin saattoi seurata niitä katseellaan. »Suvaitsetteko vielä lasillisen oluita, herra Müller?» Mahlhuber katsoi aivan ällistyneenä ympärilleen, muistaen sitten, että itsehän hän oli ilmoittanut sen nimen, ja käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan. Kiireesti kiittäen hän kääntyi poispäin edeskäyvästä, maksoi juomansa oluen ja lähti sitten itse takaisin Lichtenfelsiin, mutta ei yhtä iloisella mielellä kuin oli tänne tullut. 13. PAKO Kello kaksi tuli juna, siihen oli vielä melkein kolme tuntia, ja vasta nyt johtui hänen mieleensä koko sen vaaran suuruus, johon hän oli oikeastaan ehdoin tahdoin antautunut. Niin juuri, ehdoin tahdoin, sillä mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hän olisi selittänyt noille nuorille miehille, että hän on Mahlhuber ja että niin ja niin on asianlaita! Eikö hän ollut aivan syytön, ja eikö sata muuta vanhaa herraa hänen sijassaan olisi tehnyt samoin ja auttanut heiltä apua pyytävää nuorta sievää naista pulasta? Mutta jos nyt nuo tuittupäät eivät olisi kuunnelleet eivätkä uskoneet häntä, niin kuka olisi siinä kiireessä voinut suojella häntä heidän pahoinpitelyltään? — Poliisiko? — Niin, poliisin laita on varsin omituinen: sellaisissa tapauksissa hän tulee aina hiukkasen liian myöhään ja ainakin rankaisee myöhemmin, jos todella saa kiinni pahantekijän, mutta välittää muutoin ylimalkaan hyvin vähän loukatusta itsestään, joka on hänen silmissään vain _corpus delicti_ ja jolla on vain sellaisena hänelle arvoa. Säädetyn lain rikkomisesta rangaistaan eikä vahingosta, jota toinen asianosainen on kärsinyt; hän voi mennä mihin haluaa. Ja sopiko hänen yleensä niin suuresti turvata poliisiin? Eikö hän ollut — hän, kuninkaallinen kauppaneuvos, jolla oli Ludviginristi napinlävessään — tietoisesti valehdellut poliisille, oikeuden viralliselle palvelijalle, kun hänen asemansa olisi velvoittanut häntä kolminkertaisesti ennemmin tukemaan kuin kiertämään lakia. Hän huokaisi syvään, ja kaunis kävelymatka, josta hän oli toivonut hiukan virkistystä kiusatulle maksalleen, oli siten tullut hänelle karvaaksi ja katkeraksi. — Ja kun nuo molemmat onnettomat, petollisesti Koburgiin toimitetut miehet eivät löytäisikään sisartaan, niin ehkäpä he saisivat sen tuhoisan ajatuksen, että palaavat heti takaisin Lichtenfelsiin? — Hevoset juoksivat kuin oikeat paholaiset, ja saadessaan runsaasti juomarahaa ajaa kevytmielinen kyytipoika vaikkapa tallinsa paraat eläimet kuoliaiksi. Olisipa se kaunis juttu, jos nuo molemmat miehet sieppaisivat hänet kiinni vielä nyt, juuri ennen lähtöä. Kiusaantunut kauppaneuvos-parka pikemminkin juoksi kuin käveli, kuumista auringonsäteistä huolimatta, Lichtenfelsiä kohti, ikäänkuin hän omalla kiirehtimisellään olisi voinut jouduttaa junan lähtöä. Hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja vatsan seutuvilla oli sellainen tunne, että maksa oli kiireisestä kulusta kasvanut taas ainakin puoli tuumaa. Kuinka tämä päättyisi? Huohottaen ja kuolemaan saakka väsyneenä hän vihdoinkin tuli Lichtenfelsiin ja vietti siellä vielä puolitoista tuskallista tuntia, ennenkuin Staffelsteinistä tuli tieto, että niin hartaasti kaivattu juna lähenee. Sillä välin hän oli ostattanut eräällä asemamiehellä matkalipun itselleen ja toimittanut matkatavaransa menemään Burgkundstadtiin; sillä tavoin saattoi hän kenties johtaa vainoojiansa harhaan, erittäinkin jos hän sikäläisessä kyytilaitoksessa ilmoittaisi väärän nimen. Pyhä Jumala, kuinka paljon valheita olikaan tuo ainoa totuudesta poikkeaminen tuonut mukanaan, ja mihinkä kauheaan kierouden verkkoon olikaan hänen kova kohtalonsa ajanut hänet suoran, yksinkertaisen pikkukaupunkilaisen! Eikö hänen viimein täytynyt menettää itsekunnioituksensa ja punastua, kun hän taas kiinnittäisi niin autuaasti saatua Ludviginristiä napinläpeensä? Tästä saattoi joutua epätoivoon! Hänen katseensa siirtyili sillä välin Staffelsteinistä tulevilta ratakiskoilta Lichtenfelsin tielle, jonka valkea viiru terävästi eroittui metsän muodostamasta tummasta taustasta — sieltä tulivat vaunut. Hevoset juoksivat minkä jaksoivat, ja vaunuissa — jos nuo molemmat miehet olivat niissä, niin hän oli hukassa! »Menkäähän pois kiskoilta, hyvä herra kauppaneuvos!» sanoi poliisi, taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle, ja Mahlhuberin sydän löi miltei kuuluvasti, kun hän tunsi virkapuvun, »tuolla takananne voitte jo nähdä saapuvan junan savun». »Minä — minä olen teille hyvin kiitollinen», änkytti kauppaneuvos, »eikö totta, että juna pysähtyy tässä vain vähän aikaa?» »Noin viisi minuuttia —» Viisi minuuttia — siihen mennessä oli vaunujen täytynyt ehtiä Lichtenfelsiin. »Teidän veljentyttärenne matkatavaroista on kai myöskin pidetty huolta?» »Minun veljentyttäreni?» voihkaisi kiusattu. »Oh, kaikki on kai järjestyksessä», tyynnytti muuan kulkuri hänen säikähdystään, »minä näin, että hän antoi ne äsken matkatavaratoimistoon». Kauppaneuvos oli vähällä vaipua pelästyksestä polvilleen, eikä hän kuitenkaan saanut osoittaa miehelle vähintäkään hämmästystä hänen antamastaan tiedosta. Hänen veljentyttärensä, luo onneton nainen, oli taas täällä, matkusti luultavasti jälleen samassa junassa kuin hänkin, ja jokaisen asioita tietämättömänhän täytyi vahvistua siinä epäluulossa, että he toimivat yhteisen suunnitelman mukaan. Ja sen lisäksi vaunut — se vielä puuttui! Mutta yksi mahdollinen pelastuksen tie jäi hänelle sentään: hänellä oli aikaa vaihtaa matkalippua, ja ensimmäisen luokan vaunussa istui tavallisesti, sen hän jo ennen oli huomannut, vain hyvin vähän ihmisiä. Siellä hän saattoi sitten painautua nurkkaansa ja jäädä siihen asemalleen asti. Toteuttaen heti päätöksensä hän suoritti lisämaksun ensimmäisen luokan matkalipusta ja astui juuri oikeaan aikaan takaisin asemarakennuksen eteen, nähdäkseen junan porhaltavan asemalle ja pysähtyvän, samalla kun ravintolan takaa kuului kyytivaunujen ajajan torventoitotus. Hänen silmissään kiilsi ja välkkyi; mutta kääntämättä päätään mihinkään suuntaan hän kietoi vaippansa lujasti ympärilleen, tarttui matkalaukkuunsa sateensuojaansa ja keppiinsä ja kääntyi ensimmäisen junasta hyppäävän junailijan puoleen, jotta hänelle näytettäisiin paikka ensimmäisessä luokassa. »Mihin?» »Burgkundstadtiin!» »Nouskaa vain tähän vaunuun», huusi mies varsin kohteliaasti, »täällä on kyllä tilaa». »Sulkeudun suosioonne, herra kauppaneuvos», sanoi poliisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä istui kiusautunut Mahlhuber, tuntien sydämessään kuolettavaa tuskaa, lujasti painautuneena aivan tyhjän vaununosaston nurkkaan ja laski peläten ja vavisten, kuinka monta sekuntia oli lähtöön. Ulkoa vaununosaston edestä alkoi nyt kuulua ääniä. »Kiiruhtakaa, hyvä herrasväki!» joudutti junailija; »aika on kulunut, ja jo ilmankin me olemme myöhästyneet seitsemän minuuttia». »Tässä vaununosastossa on kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi poliisin kohtelias ääni — ja Mahlhuberin veri tyrehtyi — hänen valtimonsa lakkasi lyömästä. Ovi kiskaistiin samassa auki, ja joku nuori mies katsahti sisälle; veturin kimeä vihellys ei kuitenkaan suonut hänelle valinnan varaa, ja hän hyppäsi nopeasti ylös rautaisia portaita, kääntyi ovessa, ottaakseen vastaan matkalaukun, ja auttoi sitten jonkun nuoren naisen vaunuun. Ovi suljettiin. »Matkalippunne, hyvät herrasväet», sanoi junailija, ja juna lähti hitaasti liikkeelle. 14. TAAS MATKALLA Kun kauppaneuvos näki naisen hatun, hengähti hän vapaammin: hän oli pelastunut, juna oli liikkeellä, eikä noiden kahden raivoavan miehen takaa-ajoa tarvinnut enää ajatellakaan. Se vain hänen vielä oli tehtävä, että poistui Burgkundstadtissa asemalta niin huomaamatta kuin suinkin, eksyttääkseen kenties myöhemmin tulevat takaa-ajajat jäljiltä, ja kun häntä ei siellä tunnettu, niin täytyi ollakin helppoa kirjoituttaa väärä nimi luetteloihin oman nimen sijasta. Passia ei häneltä koko matkalla ollut kukaan kysynyt. Molemmat nuoret ihmiset, jotka istuivat samassa vaununosastossa kuin hänkin, olivat sillä välin nopeasti ja salaperäisesti kuiskailleet toistensa kanssa ja erittäinkin nainen oli useita kertoja kääntänyt päätään häneen päin. Mutta viimeisten katkerain kokemusten johdosta kauppaneuvos oli lujasti päättänyt olla enää ryhtymättä tällä matkalla keskusteluihin kenenkään kanssa, olkoonpa kysymyksessä kuka hyvänsä. Eihän voinut koskaan tietää, mitä kaiken takana oli, ja erittäinkin naisista hän oli saanut näiden parin päivän kuluessa aivan tarpeeksi asti kokemuksia. »Jollen tykkänään erehdy», puhutteli silloin nuori nainen kauppaneuvosta, joka lämpimästä ilmasta huolimatta oli kietoutunut vaippaansa, »oli minulla jo eilen ilo matkustaa kanssanne samassa vaununosastossa, hyvä herra, ja olen jäänyt teille suureen kiitollisuudenvelkaan». »Minulle?» sanoi kauppaneuvos ja katsoi naapuriaan suurin pelästynein silmin, »minulle kiitollisuudenvelkaa?» Hän hypähti kuitenkin äkkiä istuimeltaan: »Kaiken pyhän nimessä — sehän — sehän on minun veljentyttäreni!» »Hyvä herra, en voi teille sanoakaan, kuinka suuren palveluksen meille eilen teitte esiintyessänne ystävällisesti setänä», puuttui nyt nuori mies syvästi punastuvan nuoren naisen sijasta puheeseen; »Marie-parkani, joka rakkaudesta minuun pakeni vihaamaansa avioliittoa, kun hänen isäpuolensa tahtoi pakottaa häntä, olisi kyllä joutunut ilmiannetuksi ja sitten joka tapauksessa lähetetty kotiinsa, ennenkuin olisin voinut saada tiedon hänen tulostaan. Nyt sitä ei enää tarvitse pelätä, ja me olemme juuri matkalla esittelemään itseämme hänen isällensä, jonka täytyy hyvällä tai pahalla mukautua siihen, mitä kerran on tapahtunut.» »No, onnittelen teitä», sanoi kauppaneuvos varsin kaksimielisellä äänellä. »Jos muutoin joudutte niiden kahden nuoren miehen käsiin, — neidin veljien, jollen erehdy, — jotka lähetin tänään Staffelsteinistä Koburgiin, päästäkseni vain heistä erilleni, niin kiitänpä Jumalaani, jos en ole lähellä.» »Onko veljeni lähetetty Koburgiin?» huudahti nuori nainen, ruveten tarkasti kuuntelemaan, ja kauppaneuvoksen täytyi nyt kertoa, kuinka se oli tapahtunut ja mitä tuskia hän itse silloin oli rikostoverina kärsinyt. Molemmat nuoret kuuntelivat häntä aluksi aivan vakavina; mutta nuoren naisen kauniit, ruusuiset kasvot välähtelivät ja värähtelivät silloin tällöin kuin auringon kimmellys puron ailahtelevilla aalloilla, hänen suurissa ruskeissa silmissään säkenöi tuskin enää pidätettävissä oleva iloisuus, ja kun kauppaneuvos vihdoin pääsi siihen kohtaan, missä veljet olivat kysyneet häneltä, oliko hän kenties itse tuo vanha herra, ei hän enää voinut hillitä itseään vaan purskahti nauruun. Että se kajahti niin kirkkaana ja hopeanheleänä, ja että pikku kasvot samalla näyttivät niin somilta ja hyväntahtoisilta se ei voinut rauhoittaa kauppaneuvosta, ja kooten yhteen koko suuttumuksensa kärsityn vääryyden ja häpeällisen kohtelun johdosta hän sanoi vihaisimmin äänenpainoin ja katsein, mutta kuitenkin kohteliaasti, mikä oli aina hänelle ominaista: »Arvoisa neiti, teidän on kyllä hyvä nyt nauraa, mutta jos teidän maksanne —» »Rakas, hyvä herra», keskeytti nuori nainen hänet rukoillen ja mielistelevästi, »olkaa vain minulle hyvin vihainen, olen hyvin ansainnut sen kiittämättömyyteni takia, mutta antakaa sitten myöskin anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, että Oskar ja minä emme eläissämme unohda sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa teille olemme». »Älkäähän, älkäähän», sanoi kauppaneuvos torjuen ja sydämellisten sanain jo kokonaan rauhoittamana. »Muttei — sallittehan minun tehdä yhden kysymyksen: kuinka te saatatte nyt uskaltaa palata kotiin sen jälkeen, mitä eilen tapahtui? Teidän herra isänne ei asiain näin ollen suostu millään ehdolla päästämään teitä naimisiin tämän nuoren herran kanssa.» »Me _olemme_ naimisissa», sanoi nuori mies, nuoren rouvan karahtaessa punaiseksi, »eivätkä koko maailmankaan isät kykene enää purkamaan tätä liittoa». »_Niin_ nopeasti?» huudahti kauppaneuvos hämmästyneenä. »Vaimoni setä, joka on aina vastustanut avioliittoa tuon typerän miehen kanssa, on pappi, ja kun hän tiesi rakkautemme, niin eilen illalla hän kirkkomme säännösten mukaan, vaikkakin ilman tarpeellisia kuulutuksia, vihki meidät.» »Se ilahduttaa minua todellakin», sanoi kauppaneuvos, jonka sydämeltä, veljiinkin nähden, täten putosi kivi, »kaikki tuo on varsin oivallista, mutta enpä tahtoisi kokea uudestaan niitä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kärsimyksiä, jotka minulla sen asian takia on ollut — en, vaikkapa voisin saada aikaan puoli tusinaa avioliittoja!» »Oi, minun mieltäni niin pahoittaa», sanoi nuori pikku rouva pelästyneenä, pannen kätensä ristiin ja katsoen vanhaa herraa niin säälien, että tämä tuli aivan pehmeäksi ja helläksi sydämeltään. »Oh, älkää olko sen takia pahoillanne», sanoi kauppaneuvos, »tein sen aivan mielelläni —». »Jos milloinkaan kykenisin ainakin jossakin määrin palkitsemaan ystävällisyyttänne», huudahti nyt nuori mieskin, »niin olen kokonaan käytettävissänne. Tässä on nimikorttini; voisinko minäkin nyt saada tietää teidän nimenne?» »Nimeni?» sanoi kauppaneuvos, katsahtaen häneen nopeasti ja epäluuloisesti, »ei, suokaa anteeksi te olette hyvin ystävällinen, mutta nimeni on viime päivinä tuottanut minulle niin paljon haittaa ja selkkauksia, että luopuisin siitä tykkänään, jos se vain jotenkin kävisi laatuun, mutta asiain näin ollen koetan tästä lähtien olla niin pidättyväinen siihen nähden kuin suinkin mahdollista.» »Mutta, Herran tähden, pyydän —» »Sanokaa minua ajatuksissanne Mülleriksi», sanoi kauppaneuvos, »se on ollut jo kerran tänään nimenäni, ja se oli minulle varsin hyödyllistä». »En osaa sanoakaan, kuinka mieltäni pahoittaa se, että teillä näyttää olleen niin paljon ikävyyksiä Marien takia, mutta ehkäpä kuitenkin hiukan tyynnyttää mieltänne se, että olette siten tehnyt kaksi ihmistä onnellisiksi.» »Jos vain voisin sillä saada taas maksani pienenemään», sanoi kauppaneuvos; »mutta luulenpa, että tulemme asemalle, sillä juna viheltää. No, toivotan teille oikein onnellista matkaa ja oikein hyvää vastaanottoa kotona!» »Kiitämme kaikesta sydämestämme.» »Olen kuitenkin hyvin mielissäni siitä, ettei minun tarvitse tulla mukaan», lisäsi kauppaneuvos. »Ja ettekö todellakaan tahdo sanoa meille osoitettanne?» kysyi Marie. »Nyt johtuu mieleeni, että nimeni saatte joka tapauksessa tietää veljeltänne, jotka, ikävä kyllä, tietävät sen», huokasi kauppaneuvos, »osoitteeni suhteen sallinette minun olla vaiti. Olen iloinen, jos pääsen... jos ei kotona kukaan saa kuulla seikkailuistani. Jos ajaisitte minua takaa sinne saakka, niin olisin kahden viikon kuluessa kuollut mies!» »Burgkundstadtin asema — kolmen minuutin pysähdys», sanoi tällä hetkellä junailija, avaten oven. »Te jäätte kai tänne, hyvä herra?» »Jäänpä niinkin», huusi kauppaneuvos, ottaen matkatavaransa. »Ettekö voi sanoa minulle, milloin kyyti lähtee?» »Se lähtee kai aivan heti», kuului tervetullut vastaus; »kyytivaunut ovat jo täällä». »Ah, suuri kiitos; sulkeudun siis vielä kerran suosioonne.» »Oikein onnellista matkaa!» huusivat nuoret aviopuolisot väkipakolla otetun sedän jälkeen, ja kauppaneuvos huomasi seuraavassa silmänräpäyksessä suureksi tyydytyksekseen jälleen seisovansa lähellä kyytivaunuja, jotka veisivät hänet takaisin hänen Dorotheensa luokse, hänen kotoiseen mukavuuteensa, lepoon ja rauhaan. Välittämättä enää vähääkään junasta hän antoi eräälle numeroidulle, siis valantehneelle kantajalle tavaralappunsa, käskien kantamaan matka-arkkunsa sikäläiseen kyytirakennukseen ja punnituttamaan ne, ja itsekin hän lähti sinne nopeasti, lunastaakseen matkalipun suoraan Gidelsbachiin. Veljeksiä hänen ei, Jumalan kiitos, saamiensa tietojen jälkeen enää tarvinnut pelätä, eikä hän lainkaan aikonut uudistaa jossakin kolmannessa majatalossa molempien viime öiden kamalia kohtauksia — niistä hän oli saanut kyllänsä! Hänen matkalippunsa oli lunastettu, hänen matkatavaransa otettu junasta ja viety jo kyytivaunuihin, jotka ajettiin junan postivaunun viereen ottamaan sieltä sisämaahan menevät kirjeet ja paketit. Juna seisoi muuten tänään Burgkundstadtissa hiukan kauemmin kuin tavallisesti, sillä useita tavaravaunuja jätettiin tänne, toisia taas kiinnitettiin junan perään, ja kyyti oli siten miltei yhtaikaa valmis lähtemään. Kauppaneuvos seisoi juuri kyytivaunun avoimen oven edessä, josta hän jo oli työntänyt sisälle matkalaukun ja sateensuojan, ja eräs hattukoteloita kantava nainen tuli juuri häntä kohti, kun äkkiä syvä ääni huusi eräästä avatusta toisen luokan vaunun ikkunasta: »Herra kauppaneuvos Mahlhuber! Herra kauppaneuvos Mahlhuber!» Kauppaneuvos kääntyi kuin kyykäärmeen pistämänä ääntä kohti ja tunsi silloin kauhukseen Gidelsbachista tulleessa kyytivaunussa olleen vaiteliaan miehen, joka kurkotti puolta ruumiistaan ulos vaunun ikkunasta, viittoen hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti. »No, mitä kuuluu?» huusi hän samalla, koko kasvoillaan leveä hymy, ja tervehti kättään heilauttaen, »takaisinko Gidelsbachiin nyt jo? — Kai teidän pistoolinne ovat taas ladatut? — Toivotan teille onnellista matkaa!» Kauppaneuvos kääntyi puoleksi tuota julkeata miestä kohti ja loi häneen halveksivan katseen, kun veturi samassa silmänräpäyksessä vihelsi terävästi, kimakasti. Mutta herra Mahlhuber, joka tähänastisen rautatiematkansa johdosta yhä vielä oli alituisessa pelossa, että hän jää pois vaunusta, unhotti tykkänään, ettei hän laisinkaan kuulu enää junaan, ja aikoi siekailemattoman kiireesti hypätä edessään olevaan avoimeen kyytivaunuun. »No, Herra Jeesus, Jumalan tähden, mikä teillä nyt on? Tehän juoksette minut kumoon!» huusi nainen, jota vastaan hän oli hädissään törmännyt. »Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi kauppaneuvos kun taas juuri liikkeelle lähtevästä junasta kajahti hänen korviinsa pilkallinen nauru, »veturi vihelsi —» »No, kyytivaunu ei teitä silti jätä, hyvä mies», vastasi nainen, painaen, muutamia perin epäystävällisiä sanoja hiljaa mutisten, hattuaan kuntoon. »Eipä minulle ole tällaistakaan koskaan ennen elämässäni sattunut!» Murtuneena, mutta vastaamatta enää sanaakaan asettui vainottu, pahoinpidelty kauppaneuvos naisen jälkeen vastapäätä olevaan nurkkaan, mutta nyt hän oli lujasti päättänyt olla, tapahtuipa mitä tahansa, antamatta häijylle kohtalolle tilaisuutta käydä kimppuun. Ääneti hän painautui taaksepäin, veti lakkinsa syvään otsalle ja sulki silmänsä. Hän ei sanonut mitään, hän ei kuullut mitään, mitä hänelle puhuttiin, ei valittanut vetoa eikä kuumuutta, ei välittänyt seudun kauneudesta eikä vanhasta naapuritalostaan ja sieti todellakin liikuttavan alistuvaisesti hänen väsyneelle ruumiilleen tuskin lyhyeksi hetkeksikään lepoa suovan öisen kyytimatkan tuottamat uudet kärsimykset. Erittäinkin Otzlebenissä hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja loi suljetusta ikkunasta vain pikaisen syrjäsilmäyksen vanhaan majataloon, palauttaakseen siten toissayön kohtaukset vielä kerran muistiinsa ja kiittääkseen Jumalaansa siitä, että ne kuuluivat jo menneeseen yöhön. Oli ilta neiti seisoi ovensa ylöskäärityin hihoin, kädet puuskassa, iso avainnippu edessä, esiliinan päällä, ja vieressä olevasta tallista toi puolittainen renki levänneitä hevosia, pahantuulisena käydä kolistaen tohveleissaan pihakivityksen yli. Mikä hiljaisen rauhan kuva — ja sen takana? »Perhanan penikka!» mutisi kauppaneuvos hampaittensa välitse, nähdessään pienen, seitsemäntoista kertaa ulos heitetyn villakoiran istuvan ovella ja raapivan itseään aivan samalla tavoin kuin hänen sieltä lähtiessään. »Mitään muuta minulta ei puuttuisi kuin tänä yönä vielä sellainen majapaikka vihreässä huoneessa.» Nainen, ainoa vaunussa oleva matkatoveri, joka oli matkan kestäessä jo useita kertoja puhutellut kauppaneuvosta kysellen yhtä ja toista, mutta ei ollut saanut kertaakaan vastausta, näytti vihdoin tulleen siihen vakuutukseen, että mies oli joko tuiki kuuro taikka ainakin kuuli hyvin huonosti. Saadakseen sen selville — sillä äänetönnä vaunussa istuminen oli hirveätä! — hän taivuttautui nopeasti niin lähelle kauppaneuvosta kuin voi ja huusi hänen korvaansa: »Mikä tämä paikan nimi on?» »Herrainen aika», sanoi kauppaneuvos hätkähtäen, »kylläpä te pelästytitte minut!» »Tuon se sentään kuulee», mutisi nainen itsekseen tyytyväisenä. »No», huusi hän sitten taas, »ettekö tiedä, mikä paikan nimi on?» »Otzleben, mikäli muistan», sanoi kauppaneuvos, siten ahdistettuna. »Sievä pikku kylä, vai?» huusi nainen taas. Mutta Mahlhuber ei mennyt ansaan. Hän ajatteli rikkiammuttua hatturasiaa, päällyskenkiä, veljentytärtä. — Ne kaikki olivat olleet seurauksia kevytmielisesti aloitetusta keskustelusta. »Sievä pikku kylä!» huusi hänen naapurittarensa vielä kerran, jotta hänen sanansa ainakin kuultaisiin. Mutta kauppaneuvos loi vielä silmäyksen ystävättäreensä, neitiin, jolla oli pitkät kiharat ja ylöskäärityt hihat, pahantuuliseen renkiin ja villakoiraan, kietoutui sitten vaippaansa, painautui lujasti nurkkaansa ja kieltäytyi itsepintaisesti edes yhtymästä Otzlebenin viattomaan ylistykseen. »Tuopa on kuuro aasi!» mutisi nainen puoliääneen, mutta täysin ymmärrettävästi hampaittensa välitse; »hyvänen aika, että tässä saa kiusakseen vielä tuommoisen ikävän matkakumppanin!» Ja siirtäen isoa eväskoriaan viereensä hän ponnisti molemmilla jaloillaan vastapäätä olevaan istuimeen, pani kädet ristiin syliinsä ja sulki silmänsä hänkin. 15. KOTIINPALUU Sillä tavoin he sivuuttivat aseman toisensa jälkeen, vaihtamatta enää sanaakaan toistensa kanssa, mutta myös ilman mitään vähimmässäkään määrässä tavallisuudesta poikkeavaa tai häiritsevää tapausta. Nukkumista ei matkustamiseen tottumattoman kauppaneuvoksen tietysti tarvinnut ajatellakaan, ja hänen maksansa oli hänen arvelujensa mukaan varmaankin saanut mustelmia, kun se edelleen, sen hän olisi vaikka vannonut, löi vatsaa ja kylkiluita vastaan. Mutta jokainen peninkulma, jonka he jättivät taaksensa, toi häntä myös lähemmäksi hänen kotipaikkaansa, lähemmäksi kodikkuutta, lähemmäksi mukavaa aamunuttuelämää; jokainen vaunun kolahdus auttoi hänet jonkin, hänen ja Gidelsbachin välillä vielä olevan kiven ylitse, ja pahimmankin hän sieti hymy sydämessään. Yön kuluessa tuli vaunuun vielä useampia matkustajia: muuan paksu herra, jolla oli kamala nuha nousi vaunuun keskiyön tienoissa, kun he vaihtoivat hevosia eräässä pienessä kaupungissa, jossa oli kauhea katukivitys ja käheä-ääninen yövartija, ja aamupuolella tuli vielä nuori poika, jolla oli jättiläiskokoinen viheriäksi kiilloitettu kasvisäiliö, kertoen olleensa ensimmäistä kertaa jalkamatkalla ja palaavansa nyt jälleen vanhempiensa luokse. Hänen nimensä oli — hänen sanansa mukaan — Karl Becker, hän oli neljäntoista vuoden vanha, koulussa neljännellä luokalla, ja oli viime kokeissa saanut parhaat arvosanat. Mutta kaikki tuo meni kauppaneuvoksen korvien ohitse, ja nainen alkoi sitten paksun herran kanssa keskustella lapsista ja voinhinnoista. Tämäkin kääntyi keskustelun kuluessa kerran Mahlhuberin puoleen. »Hän on kuuro kuin pölkky», sanoi nainen kauppaneuvoksen puolustukseksi, ja niin hän sai olla häiritsemättä. Tuossa oli Gidelsbach — tien käänne paljasti sen äkkiä heidän katseilleen — nyt he menivät ajosillan ylitse, nyt sivuuttivat viertotien varrella olevan talon — tuolla oli kesäpuutarha, edempänä vasemmalla tuulimylly, ja hiljainen tuulenväre kantoi heidän korviinsa vanhan tornikellon sointuvat lyönnit, jotka ilmaisivat keskipäivän hetkeä. Kyyneleet nousivat kauppaneuvoksen silmiin: hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut poissa kymmenen vuotta, ja kaupungista tuleville talonpojille sekä halkojen vedättäjille hän nyökäytteli päätään ja iloitsi kuin lapsi leivosten riemuisasta laulusta, hanhien kaakotuksesta ja kyytivaunujen vieressä hyppelevien koirien haukunnasta. Nyt vaunut vierivät kaupungin vanhan kiviportin lävitse kaupungin kivetyille kaduille. Siellä hän tunsi jokaisen liikkeen, ja kun hän kumartui ulos vaunusta, tervehtiäkseen taas rakkaita, suloisia paikkoja, olivat ensimmäiset hänen näkemänsä tutut kasvot tohtori Mittelweilen, joka tuijotti häneen kuin olisi nähnyt aaveen. »Kauppaneuvos, piruko teitä riivaa?» huusi hän, jääden hämmästyksissään ja säikähdyksissään seisomaan keskelle katua. Mutta kauppaneuvos ei vastannut sanaakaan, ei edes nyökäyttänyt päätään miehelle, ja kyytivaunut vierivät eteenpäin, päämääräänsä kohti. Kyytitaloon saavuttua ja kyytivirkailijain tervehdittyä häntä mitä ystävällisimmin hän astui pois vaunusta, hyvästelemättä matkatovereitaan yhdellä ainoallakaan sanalla tai katseella, antoi eräälle miehelle määräyksen, että hänen matkatavaransa on heti vietävä hänen asuntoonsa, ja asteli sitten niin kevyesti kuin lentäisi pitkin kotiin vievää kapeata katua. Juuri tänään oli tietysti serkku syömässä Dorotheen luona, ja kun kauppaneuvos astui koputtamatta sisään, kirkaisi Dorothee vain: »Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa!» ja pudotti lientä täynnä olevan lautasen lattialle. »Hyvää päivää, Dorothee!» sanoi kauppaneuvos, välittämättä sen enempää serkusta, »onko minun huoneeni kunnossa?» »Jeesus, minun turvani», huusi vanha taloudenhoitajatar, kuulemattakaan kysymystä, »onko herra kauppaneuvos jo tullut?» »Onko minun huoneeni kunnossa, Dorothee?» »On, on, herra kulta, mutta mitä Herran tähden on sitten tapahtunut?» Kauppaneuvos oli jo kääntynyt poispäin, mennäkseen makuuhuoneeseensa, mutta kääntyi vielä kerran ovella ja sanoi ystävällisesti: »Minä olen jo tullut, Dorothee, ja minä jäänkin tänne enkä lähde enää pois, ja jos se munsööri, se tohtori Mittelweile tulee —» Samassa silmänräpäyksessä koputettiin ovelle, ja ennenkuin kukaan ehti huutaa »Sisälle» tai »Ei saa tulla», aukeni se, ja tohtori itse seisoi kynnyksellä. »Mutta sanokaahan taivaan nimessä, herra kauppaneuvos —» »Hyvää huomenta, tohtori», vastasi kauppaneuvos, yhä vielä lakki päässään, matkalaukku kädessä ja päällystakki ynnä sateensuoja kainalossa. »Mikä kumma tuo teidät takaisin jo nyt, parin päivän kuluttua?» huusi tohtori. »Luulin teidän nyt olevan onnellisesti Münchenissä. — Mitä teille siis on tapahtunut?» »Sanonpa teille jotakin, tohtori», vastasi kauppaneuvos, kumea, synkkä päättäväisyys äänessään, »ja teille myöskin, Dorothee — onko serkkunne jo syönyt?» »Olen kyllä, herra kauppaneuvos, oikein paljon kiitoksia!» huudahti tämä ja puikahti, iloissaan siitä että pääsi niin vähällä, kuin kärppä ulos ovesta. Kauppaneuvos katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli sulkenut oven, ja jatkoi sitten levollisesti, mutta tuiki päättävällä äänellä: »Juuri ennenkuin te, tohtori, tulitte, sanoin Dorotheelle: minä olen tullut ja, mikä parempi, en lähdekään enää pois. Miksi minä olen niin nopeasti palannut, se ei kuulu keneenkään, sitä ei tarvitse kenenkään kysyä minulta, sillä minä olen kylliksi vanha tietääkseni, mikä on minulle hyvää ja hyödyllistä ja mikä ei. Olette kai molemmat ymmärtäneet?» »Kyllä, kyllä, hyvä herra kauppaneuvos, mutta —» »Hyvä, sitten pyydän, että ovet suljetaan nyt täällä ja ettei ketään päästetä sisälle ennen huomenaamua.» »Matta teidänhän pitää sentään syödä, herra kauppaneuvos», huudahti Dorothee tuskissaan ja peloissaan. »Kun minun on nälkä, niin ilmoitan kyllä», vastasi tämä jälleen. »Onko teillä mitään muuta huomautettavaa?» »Ei, herra kauppaneuvos, mutta —» »Hyvä on. Siispä toivotan teille ja itselleni hyvää lepoa», sanoi herra Mahlhuber ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä kamarin oven taakse, jonka hän veti kiinni ja pani lukkoon. »Hän on tullut hulluksi!» sanoi tohtori olkapäitään kohauttaen, pani hattunsa jälleen päähänsä ja kääntyi, lähteäkseen huoneesta. »Silloin se on _teidän_ syynne!» huudahti Dorothee, pannen kädet puuskaan, »sillä te yksin ahdistitte tuota vanhaa, onnetonta mies-parkaa, kunnes hänen epätoivoissaan täytyi jättää kotinsa ja lähteä maailmalle». »Dorothee on myös tullut hulluksi!» sanoi tohtori ja poistui talosta hitaasti ja päätään pudistaen. Ja kauppaneuvos? — Rakas lukija, aamuisin kello kahdeksalta istuu muuan varsin hyvinvoipa ja ikäisekseen vielä kutakuinkin rivakka mies arkihuoneensa ikkunassa, juo kahviansa ja lukee suureksi mielihyväkseen edessään levällään olevasta sanomalehdestä tietoja »ulkomailta». Se mies on kauppaneuvos Mahlhuber Gidelsbachista, ja hän voi, muuten, tavattoman hyvin. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailumatka" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.