Title: Elämäni taipaleelta : Muistelmia
Author: Lounasmaa, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni taipaleelta : Muistelmia" ***


ELÄMÄNI TAIPALEELTA

Muistelmia


Kirj.

V. LOUNASMAA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1910.



SISÄLLYS:

     I. Lapsuuteni kodit.
    II. Koulussa.
   III. Pohjan perillä.
    IV. Joroisissa.
     V. Vääräkoskella.
    VI. Pari eläintarinaa.
   VII. Suomea oppimassa.
  VIII. Ensimäistä kertaa Ruotsissa.
    IX. Ylioppilaana.
     X. J.W. Snellmanin luona.
    XI. Alku.
   XII. Asevelvollisuuksia 1871.
  XIII. Liikkeen hoitajaksi vastoin tahtoani.
   XIV. Piirteitä koulutaistelusta.
    XV. Savonlinnan 400-vuotisjuhla ja "kansalliset kiitollisuudenvelat".
   XVI. Amore Proximi.
  XVII. Orijärven kaivoksessa.
 XVIII. Paino-olot 1870-luvulla.
   XIX. Sepät ja pajat.
    XX. Teatteri-muistoja.
   XXI. Kirkolliskokouksessa.



I.

LAPSUUTENI KODIT.


Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa
ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme
jälkimäisessä, muulloin edellisessä.

Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen
vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää
on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa
tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista
vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi
sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut
luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet
ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan.
Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden
rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä
sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän
aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta
luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla
vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä
oli lasten kukkatarha silloin.

Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja
on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon"
kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista,
mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut
kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on
seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa.
Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna
olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni
keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin,
kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista
virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon
kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin
yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat
jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.

Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko",
entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin
samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli
kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen
ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin
näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja.
Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen,
sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta
siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista
leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä
tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina.
Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin
kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.

Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin
pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto,
jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen
omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen
naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin
puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja
lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin,
lankunpäistä majoja rakennettiin.

Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään
erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä
harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui,
mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun
ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani
elää.

Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa
virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut
hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai
asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina
suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä
ahkerasti isä piippua poltti.

Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä
sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.

Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme
vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli
minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani,
jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin
ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei
hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen
ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja
satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian
läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.

Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja
Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen
miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään.
Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan
sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos
myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin
yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella
langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta
päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä
maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa
taittanut.

Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä
ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila,
niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.

Äitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä,
itsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut
majoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut
maanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana
häntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika
Oulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi,
oli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin
Joroisten pitäjä, jossa majurin "hovi" sijaitsi. Majuri oli nuoreen
tuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä
jyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn
ylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos
aatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta
majuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja
pilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan
tyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus
välttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman
isänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton
nainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta.
Tähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin
vastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista
kuulleeni.

Isäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa
hovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä
jonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla
asuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli
vävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut
ja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten
elättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä
suorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä
noilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne,
mistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen
tallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä
majurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä
hevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka
turhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut
niitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja
kesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin.
Ei auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat
hevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.

Rapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan
alueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin
laaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa,
että lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat
kivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja
erään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.

Peltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli
noin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui
läheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti
vain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää,
vaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu.
Koko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin
on noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen
ympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman
isoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja
muuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä
olla voi.

Kartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat
vanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä
muiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä
oli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä
laittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla
hevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja
miehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä.
[Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni
rakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi
jätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut,
siellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin
masentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta,
muutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]

Vaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn
pituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta
verannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä
näkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja
sieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta
puolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori
kohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.

Yhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan,
yhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain
lähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia,
milloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin
mitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella
olevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika,
oliko "asessyöri" kotona. Isä vastasi: "tässä hän on". Mutta
talonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti.
Oli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen
talonpojalle selvisi.

Pensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme.
Miehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty
pienempi kirves.

Ongella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän
noustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven
ja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene
vaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen
jotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta
hyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon,
Kaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.

Viimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja
omasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma
purjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus
kaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan
mukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti
niitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik
veljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle
käypähinnan mukaan.

Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.



II.

KOULUSSA.


Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa
sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen
vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun
7-vuotiaana kouluun jouduin.

En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva
minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen
kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin
isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä
staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki
huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.

Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi
siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on
Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä
katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun,
Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta
vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta
asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan
puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle
päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja
saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva
hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa
huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle
kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.

Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus,
pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus
kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota
"Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli
oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi
lausua: "Erlauben sie mir heraus?"

Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35
vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin
painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina
oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama
käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden
niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on
mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten
opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen
osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen
erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta
sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa,
testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen
Taideyhdistykselle.]

Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en
silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä
nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.

       *       *       *       *       *

Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut
Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka
johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan
"Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi
silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi
laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin,
pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee
lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan
ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä
seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo.
Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat
ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.

Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen
poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä
kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti
vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa
oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen
pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan
liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli
olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden
päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa.
En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu
ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään
ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla
tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse,
jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen
kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin
koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia,
joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat
huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan
terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni
yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.

Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka
rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän
kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen
siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen
ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen
pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.

Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja
papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että
opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka
eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —,
he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus
kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan
uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat,
älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista
kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla
eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun
alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.

Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa
oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita
majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten
sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio
harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö
ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni
seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna,
jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun
jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin
venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä
ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu
pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo
taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.

Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa
koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää
käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin
koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt
niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun
hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista
Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista
kunniamerkeistä.

       *       *       *       *       *

Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin,
suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu:
tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus
ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa
sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän
sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka
onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden,
jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi
vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa.
Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain
vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.

Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä
lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän
kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla
luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa.
Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa
luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan
selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä
omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon
opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden
kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa
lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta,
mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja
kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja,
[Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä"
pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin
olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi,
että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he,
totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat
muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut
minulle koulussa ollessani vieras.

Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun
alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka,
jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä.
Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat
käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni
laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea
virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin
putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän
oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla
jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja
jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle
ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia
olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan
ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä
raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran
tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet
suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä
mitään ruumiinvikaa saanut.

Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G.
Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin
osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa
hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat
rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa
vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan
polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan
Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli
"suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa
kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli
kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon
ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat
asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut
olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi,
ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin
klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia
rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä
penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki
läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki.
Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani).
"Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi.
Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen,
kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi,
tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."

Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman
hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen,
voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa
aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan
kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori
ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri
mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä,
mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen
kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.

Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista.
Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä
Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi
kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla
oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo
vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi
heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä
viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen
Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan
heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi
hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt.
Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa
jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.

Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa
kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan
likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä
nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään
varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat,
vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat
kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.

Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain.
Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin
seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin
tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s.
siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin
siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.

       *       *       *       *       *

Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa
ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä
oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin
mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin
kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun
neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita
ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin
vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin
puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta
kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet
entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka
vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita
kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata.
Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin
entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle.
Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.

Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K.
V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja
tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys,
vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen
hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai
laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin
tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava
muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän
sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva
persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin
opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla
entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui
vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn
kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi.
Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti
suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille
vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa
turkinkin kielessä.

Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa,
joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka
hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen
luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin
luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat
jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan
oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen
ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut.
Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin,
joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa
päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei
ollut vältettävissä.

Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä
yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi,
että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan
perustuksen.

       *       *       *       *       *

Tulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka
täydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista
laatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan
senaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi,
kaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.

Näiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen
valmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja
kreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi
tuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille
ja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin
kemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena,
oppikirjana J. Ph. Palménin "Juridisk handbok för medborgerlig bildning".

Uutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui
ranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta
Sveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia
juuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt
tähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään
ja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut
tarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten
opetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.

Yleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon
tohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja
maisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä
mainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa,
joka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään
läksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin
oli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja
neuvoillaan heitä opasti.

Jos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden
päähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli
meitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi,
siis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan
vuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862,
jolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi
yliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain
kielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille,
jotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi
jumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista
lähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.

Hiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten
siihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen
aikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja
esiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän
mekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani
harvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme
vain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun
aikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.

Suuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa
uuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille
rakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta.
Päärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä
rehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali
ja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto.
Tämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän
luokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.



III.

POHJAN PERILLÄ.


Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla
Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli
kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar,
lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat
vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin,
vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja
Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.

Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla,
vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin
kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi
vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat
majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet
yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin
yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin
monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.

Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti
meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin.
Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia,
joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen,
lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen
mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta
erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka
saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi
ei vielä ollut ehtinyt turmella.

Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli
taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana.
Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja,
jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa
niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin,
Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa
huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli
kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia,
muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.

Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka,
ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli
siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä
sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten
suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi
sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään
eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta
hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan,
vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat
miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista
ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen
vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta
ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin
Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin
kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff
oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten
palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin
Torniossa.]

Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen,
kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias,
joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän,
vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja
kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin
tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa
hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä
asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen
parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle,
jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se,
että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista
varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli
takaisin.

Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi
lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja
kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin
Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista,
joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin
pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.

Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko,
että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi
vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät
tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut
enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä
siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet
kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari
muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka
eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana
päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat;
mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.

Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen
näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se
kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi,
tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä
näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.

Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni
talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander
I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin
pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana
ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis.
Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon
ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi
hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla
jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta
tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.

Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon
onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska
hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen
rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari
tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa
istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä
torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne
hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa
ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.

Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä
oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin
oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä,
jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain
taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan
olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti
ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata
asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne
tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon
tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin
tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat
tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen
kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan
ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa,
ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto
porsliineineen, hopeineen.

Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa.
Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka
kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se
muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen
matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja
kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia,
punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla
on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta
läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman
länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta
joen toinen haara, joka tämän saaren _Ruotsin_ mantereesta eroitti, oli
minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain
tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli
vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien
kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä
varten.

Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet,
hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen
havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin
Torniossa.

Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta
talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.

Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana,
viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin
että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin
tiheässä kaislikossa.

Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä
elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten
ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli
alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti
vainajani isän hoviin.

       *       *       *       *       *

Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.

Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut
erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä
tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme
samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen
Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja
Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa
Ouluun.

Asuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli
jättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä,
yleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti
toimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta
heidän avioliittonsa oli lapseton.

Oulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja
taajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin
kaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille
niittymaille rakennetuissa huviloissa.

Sedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän
suuren salin, johon mahtui koko Oulun "sosieteetti" ja joka oli
ikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten,
jolloin tuo "sosieteetti" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka
huolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa
muun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa
säilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua
varsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin
miesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua
polttivat.

Että syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa
runsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli
ylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja
usein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä.
Purjehdusretkiäkin joskus tehtiin.

Harrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti
kasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.

Kolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä
sairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle
höyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun
perille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.

Oltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin
hankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan,
tutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus
kulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle,
mistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä
junalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka
lämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.



IV

JOROISISSA.


En osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen
silloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme
kolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon
vastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet
kolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat
liian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne
seisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään
taaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan
kiviä takapyöräin alle.

Isoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja
leveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva
joki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti.
Lahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin
kilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861
Pappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen
pohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta
on Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka
kummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei
saanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa,
sillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.

Päärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti
sisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea
vieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin
ainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku
ollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.

Isoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta
lempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan
hoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei
omia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään
pitivät. Ja herttainen "mummi" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli
silloin vielä reipas rouva eli "armo", joksi palvelusväki häntä sanoi.
Mutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu
naishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja
surkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies
ja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti
painoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.

Hämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani
Joroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.

Isoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen
huoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m.
1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla
kävimme sanomassa isoisälle "hyvää huomenta" ja illalla "hyvää yötä"
tuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin
tavallisesti synkät kasvot.

Kun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän
vanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä
yhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista,
jotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan
huoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties
kuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai
muista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin.
Bornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista
pikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo
monet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa
tavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.

       *       *       *       *       *

Kertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että
sieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän
hovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies
kuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta,
työhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä
tai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle
pihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja
katsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille
ystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas
kuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi
istua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin
ja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki,
johon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä
palvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat
kuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä
eikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri
itse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut
meidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava,
vaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon
kuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan
niin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista
oritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen
valjastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien
eteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa
sekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin.
Isä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik
veljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti
hirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille
suurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan
merkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit
tanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle.
Vaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen
aisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit
pillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit
karahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan
asentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja
vastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin.
Se oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja
seisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat
venytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan
eronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos
palattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän
silmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin
lainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen
huolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta
viisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin
matkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka
jo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon
takapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus
uskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen
nimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut
ajopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme
ja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen
oriitansa hallita.

Mummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia
kutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja
tuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona
kävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli
puhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota
ilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa,
kun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi
saliin, aina samalle tuolille istumaan.

Päivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini
serkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain
isoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut
tehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin
kaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja
toivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.

Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side
minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin
välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen.
Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta
iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä
voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa
olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä
tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut.
Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin
loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin
hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä
ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa
opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä
tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.

       *       *       *       *       *

Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne
isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa.
Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.

Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri
Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä
yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä-
ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan
saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain
pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen
oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän
omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä
olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.

Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta
yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän
kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt
puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan.
Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana
yönä hän kuoli.

Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa.
Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa
eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan,
vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden
ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha
kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen
aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja
ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja
vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka
tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.

Seuraavana vuonna kuoli mummi.

Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua.
Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi.
Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset
suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi
mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi
talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä
ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori
suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo
hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.

Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla
varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava
maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860
vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät
kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.

Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä
Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen
aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa
melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin
vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik)
Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria,
Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen,
Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein
ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret
perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa.
Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja
kaunottariakin oli joukossa.

Fredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme
Viipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin
pihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa
asuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti
sitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella
puolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään
tummasilmäisen neidin tähden.

Kalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain
puolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin,
eikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison
sikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja
vainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.

Vaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin
poikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla
koulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui
lähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista
ja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen
kansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain
hankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten
kootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja
perille lähetin.

Vielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi,
jotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan
kahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen
kaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin
myytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja
muut oriit saivat "patin" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki
menivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui
jalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä,
ja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä
kun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla
korkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin
pahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.



V.

VÄÄRÄKOSKELLA.


Kesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli
edellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken
tilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä
enoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.

Emintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai
holsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta
äidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on
salaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa
ollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä
Köpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja
pääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku
rakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä,
jonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea
mies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka
Venäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää
elänyt.

Meitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras
oli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä
tuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon
ystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo
lentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja
yliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin
kuuluva.

Vuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16|
kilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee
Perojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista
rakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi,
missä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi
metriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva
haara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten
kivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen
yläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on
samassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän
tuonnempana.

Kun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se
joka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon
tilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan
päässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne
eksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren
siivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen,
käytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä
varustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat
joen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan
yhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään
ollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä
saanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä
oltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864
Lysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten
kolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti
samaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan
korvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa
tämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan
kosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen,
turvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun
työni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista
vertaa isommaksi.

Ja toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja
koskenlaskijan toimessa.

Kuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas.
Myllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä
kulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta
minä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä
sauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja
kovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina
pääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen
poikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa
oli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan
ulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka
valtaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty.
Käänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun
oli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset
runsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei
ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä,
erämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu
ja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt
ja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta
hyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.

Päätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista
veneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin
sain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut
käyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin
oli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain
suvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja
tasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen
niin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni
kesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka
parissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin
heitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat
tulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.

Niistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni
valtaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja
rakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta
överstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso.
Hän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali
Schilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander
II:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä
ollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli
esiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis
hän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo
komea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon
säestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.

Isäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella
hän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta
keväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän
siitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves,
lapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan
rauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin
Vääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei
saatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.

Emintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan,
milloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina
oli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle
saattaakseen.

Kun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä
hoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan,
etten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja
vilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin
kyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä
syyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin
kolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies.
Valjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin
oli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä
sanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu
huoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi,
vaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu
moneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut,
jotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa,
sidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin,
käskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys
kuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen.
Tähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni
sammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet
sirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni
pelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli
vain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää.
Ehkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka
pyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran
käynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin
olisi kotiin päässyt.

Luulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan.
Mitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin
vihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla
jäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä,
tuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen "venäläinen"
jänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä
ja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla
silmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme
siinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis
pitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: "miksi sinä, tunnoton
ihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?"
Äännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen
tapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.

En minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt.
Puutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa,
estetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa
kokeilin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamisessa, johon
uhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta
tietysti huonolla menestyksellä.

Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä
1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota
haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta
nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli
saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä
mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa
nojassa.

Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi.
Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan.
Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä,
jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin
asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin.
Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen,
että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta
kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan
monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila
valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule
heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.



VI.

PARI ELÄINTARINAA.


Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden
ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor
ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun
keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun
loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja
eriluontoiset.

Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua
ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja
sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat
meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi.
Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin
säteilevän kirkkaat.

Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme,
kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin
meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin
viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin
oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit
se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli,
"apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan
sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn
heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään
hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut
mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui.
Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel.
Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten
kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin
noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme
vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten
puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen
kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos
olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi,
koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen
toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava
tapaus.

Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo
suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen
katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti.
Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota
iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi
oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka
Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti
kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua
huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän.
Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään.
Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta
vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.

Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni
aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se
kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava
koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan.
Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi
se koko yön.

Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan
lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi,
jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon
suru oli suuri.

Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta
polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen,
musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään
osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.

Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin
14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor
aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua
vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli
kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia
temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä
totista seurustelua talonväen kanssa.

Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin
aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa
meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin
viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa
se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä
maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei
se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi
kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä
portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan.
Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi
Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen,
pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei
se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä
kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se
ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi
kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa
oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään
ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin
menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin
jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja
Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt,
milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä
painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut
juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset.
Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen
näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista
palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena
näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut
kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.

Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen
puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin
sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä
sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti
koipiaan, juosten unissaan.

Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.

       *       *       *       *       *

On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.

Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä
Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta.
Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat
marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman
matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee
niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.

Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —,
pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se
ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta
matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan
ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli
lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan.
Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa
tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei
kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti
takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut,
mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan
rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli.
Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan
käsiin.

Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää,
että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri,
joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain
kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia
siinä tosiaan kysyttiin.

Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä
sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt
tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka
uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin
pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään
esimerkin.

Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä
silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie
Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta
ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön
maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten
rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota
paljasta siltaa myöten.

Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita
kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden
vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät
suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava
tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli
liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista
vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei
pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin
mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä
ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti
samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia
se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain
säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan,
joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan
sillalla seisattunut.

Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä
elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin,
heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena
käyttää. Se ammuttiin.



VII.

SUOMEA OPPIMASSA.


Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin.
Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat
vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja
toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian
he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain
sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan.
Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia
yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat
toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle,
varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut
opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin
suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan.
Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana
oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin,
tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli
suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali
v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät
katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä
tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli
maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen
lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt.
Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan
harjoitettu.

Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en
osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka
minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä
lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja
ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet
oikealla kannalla.

Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen.
Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa,
ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan.
Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli.
Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla,
venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat
painuivat syvälle mieleeni.

Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat".
Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni
koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen
kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se
ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja
suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen
kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä
tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa
luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän
ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.

Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain
kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt
(Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa
Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen
itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin
suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi
tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.

Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille
hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti
Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että
siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun
tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen
perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti
sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar
Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto
af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli
meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut
neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin
tyytyväiset.

Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä
"suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa
oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin
veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle,
jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä
kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski
oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli
vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa
mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.

Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun
hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen
veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta
harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me
ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa
keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja
valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät
ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa
selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan
edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.

Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä
monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias
tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.

Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon
kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman
isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän
kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön
kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.

Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista
pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert
Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin
runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja
sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin
runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme
muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä
me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.
Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten.
Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä
paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti
sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se
vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä
selittämättömällä tavalla.

Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka
Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni
25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin
runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin
heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti
ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen
pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi
silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa
"kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat
kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.

Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli
hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat.
Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa.
Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli
talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä
kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin
Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.

Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla
vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa.
Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä,
joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun
emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos
satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle
paikalle.

Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina
kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset
varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa
lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan
häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja,
ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon
häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa
juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä,
siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun
oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin
kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.

Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko
provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa
molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja
jälkimäisessä kaksi.

Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet
osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan,
kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta
kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme.
Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua
ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen
kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä.
Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata
suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli
saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu
jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä
määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut
häntä enempää ottamaan.

Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin
jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä
työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.

       *       *       *       *       *

Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin
tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan,
missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä
muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin.
Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja
länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet
toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.

Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka
läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi
ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty
muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen
mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla
missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo
merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä
salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa
museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin
katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita
siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät
eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten
tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista
kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin
toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani
täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat
muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän
saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja
hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä
karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten
Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille
J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat
pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.

Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä
rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr.
Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876,
oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in
oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan,
mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä
emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla
olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan
(Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta
sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono
vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman
kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon,
jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.

Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla
ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa.
Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa,
jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein
joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin
Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin
tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita.
Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia
eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea
oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut,
mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo
neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän
viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:

    Nyt Keuruun kesäkukka
    Jo meiltä mennyt on,
    Ja moni poika-rukka
    On vallan onneton.

    Ja kyynelvirta entää
    Kuin koski silmistä,
    Ja ajatukset lentää
    Tuon ruusun jäljissä.

Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu.
Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta
säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo,
että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla,
ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että
Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella
toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia
kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä,
lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset
ainakin.



VIII.

ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.


Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin
lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin
alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten
tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä
jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt.
Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana
kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.

Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle,
Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat
olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla
yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen
poikansa, maisterit A. ja K. Valle.

Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää
katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä
jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle
hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani,
rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä
terveisiä vanhalle ystävälleen.

Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän
maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut
ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen
pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä
osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa
silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän
ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti
on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko
perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on
tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt
valtioantikvaarina.

Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti
kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla
sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin
seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla
kertomatta.

Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme,
jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan
kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen
päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen
näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään
vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet,
rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista,
jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten
kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista,
Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini
varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt
kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla
asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.

Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta,
kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin,
että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen
läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli
juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli
sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan:
"tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen
tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen
tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän
etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme
pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä
kapineemme olivat koskematta.

Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan
eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien
ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat
laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan,
häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja
samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota
herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin
pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä
rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei
meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti
kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet.
Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta
puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen
kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui,
ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle,
joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen
toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä
myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa
leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa.
Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että
keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla.
Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon
vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva.
Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi
parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.

Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta
otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi
isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.

Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat
voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat
Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet
meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi
jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä
Heurlinin ja minun tulosta.

Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän
maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori
Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala",
korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain
asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse
kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään
vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä
täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään
kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä.
Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi
kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.

Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin
nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen,
seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja
rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku
kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin
tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin
suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien
kesken tai olelee itsekukin muista erillään.

Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli
siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä,
ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä
harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja
rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki
ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa
hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin
hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle
itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus-
ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso
erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen
rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja
parasta huvitusta.

Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei
hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä
ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja
pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä
en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani
alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin
tuttavapiiriini kuului.

Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut
löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut
kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset
määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta
irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus
huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää
tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien
ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua
niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen.
Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin
vastenmielistä.

Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että
suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa
sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin
sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan
häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta
joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin
herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien
laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli
hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä
paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä
lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko
asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.

Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta
siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden
tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli.
Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen
Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis
suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin
aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen
häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.

Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan.
Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan
kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella.
Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin
määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on
muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä
kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään
minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka
hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä.
Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.

Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt,
riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan
vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan.
Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan
eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä
vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja
kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat
he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin,
kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.

Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen
talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun
olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun
tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin
paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin
pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä.
Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista
katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan
minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin
olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei
emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut
höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin
prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin
valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä,
saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen
kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole,
sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet
mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.

Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa
oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja
niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä
sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan
erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava,
mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton
viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit
muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina
tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne
kaukaisella taivaanrannalla.

Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani,
että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä
tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus,
että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden
kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään
asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin
kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on
Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.

Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta
saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi
kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa.
Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan
syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan
taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei
näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti
esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin
Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa
niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan,
matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei
mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun
katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti
hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta
näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta
ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin
hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon
virkaan aiottu.

Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa
syvälle tunkeutunut.



IX.

YLIOPPILAANA.


Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani
todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot
säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat
nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston
tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta
kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee
jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja
kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.

Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin
niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita
silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin
helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten
silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että
sen kannettavana oli jotain outoa.

Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä,
sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet
toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot,
ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset
tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen
tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala.
Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.

Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt
tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin
"Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin,
milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että
vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon
sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut.
Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä
useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin
puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani
seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni
tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät
edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku
vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen
asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni
avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan
osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään
taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja
taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden
asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista
päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan,
aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen
samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua
jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa.
Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa
ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa
määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä
siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin
syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten
professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin
historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla.
Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin
latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin
ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat
läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut
voimiani ponnistaa.

Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan,
etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten
suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.

Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin
Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi
tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th.
Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen",
ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei
ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä
dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa.
Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja
luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä
selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat
näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta
kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta
ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat
ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin.
Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan
historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka
siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin
silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja
Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.

Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että
aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen
sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten
syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin
päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni
se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole
mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos
ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka
voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni
sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen.
Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä,
jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista
opiskelemista jatkui kaksi vuotta.

Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin
kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue
ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni
sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet
muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä
kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori
Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon
tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen
toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut.
Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti
kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka
tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana
ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig
Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en
malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan
ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi.
Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan
tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin
sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu
"Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti
kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan
Alina Frasan kanssa.

Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas
Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain
tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin
eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen
toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa
asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan
puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan
virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä
siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa
lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko
Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti
toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua
suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja
suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden
päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla,
mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut
saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta
avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus
luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.

Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman
minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon
ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni
edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että
arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut
tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin
pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana
siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka
kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun
taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi
jatkamaan.

Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut
tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi
useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva
syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat
muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi
oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut
ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä
ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede
olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian
pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen.
Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden
ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina
palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin
alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että
hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että
kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi
miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.

No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen
kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä
kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta
toimittamaan.

       *       *       *       *       *

Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina
yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty
ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan
tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka
synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa.
Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin
epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt.
Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa
yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat
niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.

Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä
"isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan
suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä
mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme
paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut.
Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom,
Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K.
Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander,
Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug.
Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas
ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää
ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt,
en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki,
mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan
ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon
tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja
siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus
venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta
kotoisin.

Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien
viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan
perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita
siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden
alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859
ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta,
ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna
ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen
osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä,
joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä
koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat
maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin
harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä
viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin
perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana
oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah.
O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.

Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta
varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava
käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten
oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi
keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä
ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea
osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita.
Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen
merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä
muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v.
1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan
tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi,
parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei
vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin
nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa,
jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus
kaksi.

Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr.
Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus,
sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin
Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista
vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti
vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen
ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään
keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä.
Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä
Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi
vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä,
joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin
lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta
osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.

"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat
ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn
päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan
inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi
vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla
ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari
kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua
suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu
ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en
ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön
mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska
ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen
pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut
kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen
kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin
toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa,
ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu
molempia kieliä.

Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella
yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä
pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden
ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat
ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua
käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut,
sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi
silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä
sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat
rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa
kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli
muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia
kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa
lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.

Kenenkä toimesta "Suomen kielen ystäväin" seura perustettiin, sitä en
tiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius
Krohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin
Arkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin.
Naisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat
yliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa
ollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen
seurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien
ääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa
muistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita "vanhoja rehellisiä" ja
Julius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg,
Ferd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F.
Godenhjelm.

Tämä "Suomen kielen ystäväin" seura sulautui syystalvella 1864
perustettuun "Suomalaiseen seuraan", jolla oli laajempi ohjelma,
vaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä
sivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui
kerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin
kuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin
esitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon)
alotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella,
joissa esitettiin Th. Körnerin "Syyn sovitus" ja P. Hannikaisen
"Silmänkääntäjä". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista,
vaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee
siihen ollut syynä.

Samaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään
kuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander
ja sitä sanottiin "Arkadia-yhdistykseksi" sen johdosta, että kokoukset
melkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli
kirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin
julki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin
uusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander
itse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L.
ja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J.
Ekroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria
tuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden
ja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta
sen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan,
että ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864
ensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin
taidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin
yhdistyksessä erityinen "suomalainen osasto", jonka puheenjohtajaksi
tuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen
kaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen
sanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä
jonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka
minulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli
tämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa
luettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia
oli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb.
Forssell ja K. Fr. Eneberg.

Kun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan
ne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat
ilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri "Suomalainen
seura", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen
elpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä
tuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran
monipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan
myöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli
yliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.

Kolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen
sihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan
innostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen
teki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun
ruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on
Aspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja
tämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen
toimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.

Seuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli
määrätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina,
jäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon
vaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan,
saadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä
säätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa
ennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.

Johtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O.
Blomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli
suoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom
neronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta
muististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja
Bergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas
Henrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom
ulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist,
niinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se
oli päättynyt lausui hän: "Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan
tällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää."

Yliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni
aikakautisen kirjallisuuden alalla.

Kevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia "Maiden ja merien takaa"
nimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen
kertomuksen "Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan", joka
parhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin
"Lähteisiin Ison Vihan historiaan". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin
Yrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen
ajattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle
Suomettarelle uusi toimittaja.

Kesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää "Viborgs
Tidningiä". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä
sanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A.
Zilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla
minua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin.
Yksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa,
jota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko
kolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen
Kuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.

Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään
mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota
ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on.
Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos
mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla
entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani
kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne
eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain
nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa
juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja
seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan
käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa
hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin
"stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon
orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva;
juotiin vain sen tähden että se tapana oli.

Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää
"Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin
Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen
paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti
harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina,
"snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta
länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia
kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin
siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.



X.

J.W. SNELLMANIN LUONA.


Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään
ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin
ilmoittautumassa hänen luennoilleen.

Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli
hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun
triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä
Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa
kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka
hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski
1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun
uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja
sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen
käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä
käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani,
tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti
Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin
"Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.

Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan
peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa.
Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä
ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis
vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me
saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän
meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko
Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni,
niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon
kysymykseen vastattuani.

Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin
luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin
silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei
tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi
Snellman, lausuen:

"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan
vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy
näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä
filosofian lukemisesta."

Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin
kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta
inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me
kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan
henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin
luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta
alkaen.

Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut
kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin
Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:

"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä
sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy
ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin
turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."

Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa
noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta
kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja
siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.

       *       *       *       *       *

Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut
mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin
katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa
ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen
tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876
alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia,
kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.

Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi
mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön,
tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että
Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä
hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa
suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.

Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon
tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden
molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon
eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää
muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt,
Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko
Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R.
ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius.
Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa
mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin,
se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena
Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja
suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset
y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.

Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen
toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi;
kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja
varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta
ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin
ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden
erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi
päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään
kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.

Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti,
että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen
estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja
laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta;
eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat.
Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja
ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää
jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää
jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.

Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun
oli tultava takaisin.

Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.

Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä
ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen
sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa
toteuttamisen mahdottomuudesta.

En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui,
kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi
minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin
päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä.
Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku
heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian
epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa
muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus
oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen
työhön.

Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti
astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään
aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten
seisattui hän eteeni, lausuen:

"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden
päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko
hullu?"

Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan
ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."

Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli
maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten
piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua
Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.

       *       *       *       *       *

Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan
kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa
ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan
hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin
samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa
portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun
vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut,
se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä
seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni
miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.

Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu,
poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan
noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan
olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J.
F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri
Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta
ikäluokkaa.

Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa
ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala.
Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se
seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja
juttuja, muun muassa seuraavan:

Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan
saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista
Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut
talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista
viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen
koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät,
jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla
olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille,
joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa
kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille.
Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin
viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta
laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että
mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne
häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta
Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.

Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä
kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan
unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen
vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina
osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen
palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän
sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.

Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne
kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä
tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.

Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4
päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan
Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset
oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla
ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä
kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He
myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten
laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista
kirkkoon ja hautausmaalle.



XI.

ALKU.


Kesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen
toimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa
numerossa oli näin kuuluva tiedonanto:

 "Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden
 Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen
 vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin
 vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa.
 Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.

                                                      A. Almberg."

Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.

Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella
Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla
laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin
etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes
Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin
mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin
monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan
"Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad".
Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia
ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja
"Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser",
Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa
"Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta"
ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa
"Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä
"Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en
muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.

Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin
helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän
kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta
pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä
vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii,
jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi.
Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa
on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden
toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää,
sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei
suurilla eikä pienillä.

Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti,
kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään
puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista.
Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä
yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja
liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin
kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville
päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on
U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä
avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani
Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen
sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri
toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle
neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän
kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun
minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.

Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa
oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada
sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava
seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai
juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty
kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja
kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka
vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin
kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein
anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi
supistaa mitä vähimpään määrään.

Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia
kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä
niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja,
joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi
kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar
jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä.
Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten
kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä
joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.

Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä
jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja
pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin
muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa,
ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin,
asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun
sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain
virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai
mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan
vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän
uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka
Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja,
ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai
tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen
toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat
lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja
toimistaan antoivat.

Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille
niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi
käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei
vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin
"yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen
yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen
kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen
seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.

Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia
kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle
runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat
pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin
kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja
antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti
kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon.
Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein
koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja
karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin
esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi
katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä
pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada
joka numeroon pari maaseutukirjettä.

Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia
miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle
tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena
mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa
Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset
korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle
tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti
valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu
lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".

Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon
tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon
kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista
sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.

Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa.
Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama
novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E.
Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä
käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä
tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle
kertonut.

Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti
vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa
konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin
Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar
silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen,
joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.

U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun
ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi
markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä
kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti
silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen
mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat
anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin
tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti.
Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään
alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten
sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000
markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen
asia.

Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U.
Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja
virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset,
ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot,
kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja
perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä
virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin
kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan
siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna.
Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta
U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli
luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole
mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston
toimittaminen 1870-luvulla tuotti.

Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18
p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin,
että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa
käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat
sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon
päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin.
Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden
ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin
joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä
saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista
1870-luvulla.

Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta
minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan.
Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila
alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet,
vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli
kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan
mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa
vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei
vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.

Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio
nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin
tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan
alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa
mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin
viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei
lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa
ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia
runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin
perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin.
Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi
tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.

Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut
ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen
varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden
keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla
ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan,
joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se
tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.



XII:

ASEVELVOLLISUUSASIA 1871.


Se erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen
perustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa
ranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870
ryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle.
Niinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan
asevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän
puolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista
Suomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.

Suomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty
kaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen
kantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne
ruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli
hajoitettu 1867.

Julkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi
Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron
kuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen
kirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta
vaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään,
ja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää
itsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä
täyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen
Venäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei
sodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä
ehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen
sotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa,
joka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona
kammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja
säädettiin, "ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto
Suomessa ikinä ole tapahtuva". Suomessa olisi asetettava pestattua
sotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä
riittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen
harjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan
myöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä
Suomessa asetetaan, "sekä miehistö että päällikkökunta on otettava
Suomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole
mihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä".
Mutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa
lähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä
periaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä
komennettava sen omalla kielellä.

Paljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä
virallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin
ruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa
lehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm.
käskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli "ottanut mietittäväksi
kohtuuden", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin
toimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, "noudattamalla
maassa voimassa olevia lakia ja asetuksia", ja kenraalikuvernööri
saa käskyn "ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian
valmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen
katsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin
tarkk’ampuja-pataljoonia".

Vaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se
kuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla
maassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama,
kaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta
päättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu
kaduilla, perheissä ja seuroissa.

Uuden Suomettaren "toimituskokouksia", joihin, lehden täkäläiset
avustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka
lauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona.
Kutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi,
ja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U.
Suomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen
asevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels.
Dagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla
olevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että
hän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta
puoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi
vallitsemaan.

Meidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että
suomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta
vastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi
valtiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin
puolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia,
ja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin
torjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä
kaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman
tulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä
Liuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla
"Kangasalan oraakkeli" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas
ja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten
muun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä
"Aseeton Maamies" julkaisi.

Kokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen
Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko
tärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa
välttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus
Venäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten,
että miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen
ja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21
vuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan
se lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka
arvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana.
Tällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten
Kuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa,
josta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin
kaikiksi ajoiksi.

Yrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen
järjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi.
Hän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset
kutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta,
Suomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin
16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin
riveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää,
ellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista.
Olisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat
paikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi
komppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua
kodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan
ja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi
kuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin.
Jos tämän kansallis-sotaväen lisäksi "seisova" eli vakinainen sotaväki
katsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä
ko'ottava.

Kun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin
että sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin,
esittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan
huomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen
asevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava
se vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle
kannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa
tätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi
oman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä,
että, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme
sotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän
sotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti
Suomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen
sotaväen komentokieleksi.

Yrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan,
joista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm.
käskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.

Samaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta
kirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U.
Suomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä.
Huomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi
olla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain
myötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle
kuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla
kysymykseen. "Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta
muodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun
pienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä." Asevelvollisen
sotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei
pakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei
missään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla.
Viitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta
pakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja
miehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.

Pari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen
kosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä
oli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui
sama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään
nuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat
"erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä
kysymyksestä" ja esitetään sitten "asian oikeaksi valaistukseksi" mitä
sotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä.
Asia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen
kertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen
sotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin
Suomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella
Suomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon
valtiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei
merkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija
ei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään "vakuutuksia" siihen suuntaan
antanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.

Näihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa
kirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä
vastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja
painohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon
otettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta
ja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun
kirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain
ensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys
kerrotaan.

"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään
julkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen
sotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä
vähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei
voi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun
Keis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen
päätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt
tämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin
paljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että,
kun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun
päätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin
ei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja
silloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan.
Meidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla
hyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat
ja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen
on ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on
Keisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen
sotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan
sotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi
ja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on
hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat
ja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin
ne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen
rajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan
Suomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut
hyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka
eroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta,
niin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko
sotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa
esim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.

"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin
olisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja
että ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka
eivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät
ole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena
niiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea
perustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon
valtiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron
asettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma,
koska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli
se kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin
oikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua',
kuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis
oli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta
ja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen,
kun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu
säätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo
olemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä
päätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen
kokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on
pannut säätyjen päätöksen toimeen.

"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole
missään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt
puheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on
kuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen
asia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään
käytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt
tarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen
oikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin
on jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi
kuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi
Porvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen
oikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan."

Ennenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja
siitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen
puheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle,
että viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren
kirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada
niille vastata.

Arppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja
siirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen
sisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen
minut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta
kynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: "Mitä
asiaa?"

Ilmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet
väittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä
annettiin säädyille "vakuutuksia" Suomen sotaväen kansallisesta
kokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa,
vaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen
päätökseen Suomen sotalaitoksesta.

Herra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi
sen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista
painohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja
vahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan.
Se on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että
viralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon
valtiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen
täyttämisestä.

Pään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin
puuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen
tarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen
sivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella "Tarpeellista selitystä"
varustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin
ilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa
lyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä
lausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista,
vaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole
voinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen
käsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset
lehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se
juuri niihin oli lausuntonsa perustanut.

Painohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli
sellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut.
Paitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä
lehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa
sanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden
toimeenpanemisesta Suomessa "oli aivan odottamaton koko Suomen
kansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää
jättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen".
Kolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta
seuraavana aamuna.

Hels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille
lehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan,
ja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään
kirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen
sanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta,
johon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä
ne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia
lausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en
ole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen
kuin lokakuulla 1876.

Mutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin
asevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä
Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta,
mihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat
eräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin
vaikutusvaltainen "Golos-lehti" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm.
käskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.

Koska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan
tavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää
"Golos", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden
yleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia
mitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan
järjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta
yleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku
tuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä
varaväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän
sotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat
kurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä
palvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin.
Tällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten
siten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei
missään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.

Arm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli
komissioni "asian valmistelevaa tutkimista varten". Mutta kutka
tähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6
päivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: "H. ylh.
ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra
Stjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä
päivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat
päättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain
tutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten
pitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita
tarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee." Muita
tietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna
sanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea
katsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin
tarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin
asevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea
hajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka
puheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius,
sekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah.
J.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt,
vapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff,
kamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori
C.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.

Alkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi
jo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä
siitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista
suomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta
tammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien
valtiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin
asevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä.
Painohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.



XIII.

LIIKKEEN HOITAJAKSI VASTOIN TAHTOANI.


Suomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti
esimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin
kirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä
kaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja
seura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta
anoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla
vuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui
senaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että
kirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei
kirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla
pois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo
oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen,
asessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa
määräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi
kahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten
vuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti
seuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa
yhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A.
Collan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn
vuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13
vuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se
vararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja
siihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti
se, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat
sitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina
menivät nurin.

Kun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin
molemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o
48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.

Kaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin
ruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin
tuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä
joutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä
olivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu
yleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka
olivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af
Heurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista,
mutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.

Eräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä
ostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He
tiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja
äidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen
sijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut
ajatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen.
Raha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei
ollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni
olevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan,
mutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni,
jos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa
päättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni.
Asiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen,
että hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U.
Suomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon.
Se oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus.
Asiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä
huolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt
häntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa
osuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli
taipuminen.

Kolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan
ja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan
sanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä,
että ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo
perehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä
ammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan
noin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa
ei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä
kalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen
tähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta
tarjota korkeintaan 65,000 markkaa.

Mutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme
joutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että
kunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen
taloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa
suojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan,
että hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen
tähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi
saisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja
jonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.

Tuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt,
Heurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä
väkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen
huudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund.
Heurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen,
Heurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo
kaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni
55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli
meidän.

Merkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui
illanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa.
Hän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet
kyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa
jouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton
saavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava
pianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja
syötiin.

Talon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja
kivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen
muodostamalle yhtiölle.

Kun sitten lopullinen sopimus kirjapainon huoneustosta oli tehtävä
Stråhlen kanssa, ei sitä saatukaan vuokrata. Koko talo oli vuokrattu
valtiolle normaalikoulua varten ja oli siihen tarkoitukseen
sisustettava. Vain muutaman kuukauden saisi kirjapaino jäädä
paikoilleen. Nyt oli hätä käsissä. Mistä sovelias huoneusto keskellä
vuokrakautta saataisiin? Täytyi ruveta hommaamaan talon ostoa, ja
kaupungin keskustasta se oli etsittävä. Onneksi meille olivat talot
Helsingissä siihen aikaan monien katovuosien synnyttämän taloudellisen
ahdingon johdosta halvassa hinnassa. Jonkun aikaa kestäneen etsinnän ja
valinnan jälkeen ostimme tod. valtioneuvos C.W. Gyldéniltä talon n:o
4 Antinkadun varrella, jossa talossa oli kaksinkertainen, kuusitoista
jotenkin pientä huonetta sisältävä kivirakennus. Mutta sellaisenaan
tämä rakennus ei mitenkään soveltunut eikä riittänyt kirjapainolle.
Sitä täytyi heti ruveta laajentamaan lisärakennuksella ja toiseen
kuntoon sisustamaan, väliseiniä repimään ja permantoja vahvistamaan,
joka työ tuli hyvin kalliiksi, se kun oli kiireen kaupalla suoritettava.

Kun uusi huoneusto oli kuntoon saatu, muutettiin kirjapaino kohta
sinne, ja uuden vuoden alusta voi U. Suomettarenkin painattaminen
siellä alkaa. Liikettä harjoitettiin toiminimellä "Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Oskar af Heurlin", sillä seuran
kirjapaino-oikeudet oli nyt Heurlinille vuokrattu. Mitään kirjallista
yhtiösopimusta hänen ja meidän kahden muun omistajan välillä ei ollut
olemassa. Olimme vain saaneet Heurliniltä kuitit niistä rahasummista,
jotka olimme yritykseen panneet. Yhtiöjärjestyksenä oli siis pelkkä
keskinäinen luottamus, enkä minä puolestani vähimmässäkään määrässä
liikkeen asioihin sekaantunut. Muut kaksi lupauksensa mukaan kaikki
toimittivat.

Mutta, pari viikkoa lavantautia sairastettuaan, Blomstedt kuoli
helmikuun 12 päivänä 1871, suureksi vahingoksi suomalais-ugrilaiselle
kielitieteelle ja suomalaisuuden asialle. Poissa oli nyt Heurlinin
innokas tuki kirjapainon hoidossa, ja hänen oma, ennenkin heikko
terveytensä kävi yhä huonommaksi. Syksyllä 1872 lähti hän perheineen
koko vuodeksi ulkomaille, jättäen kirjapainon hoidon ylioppilas Kaarlo
Kaslinin käsiin. Mutta jo ennenkuin Heurlin oli ulkomaalta palannut
sortui Kasliin, voimakas ja kyvykäs mies, kevättalvella 1873 kuolemaan
ankaran keuhkotulehduksen uhrina. Hänen sijaansa rupesi kirjapainon
hoitajaksi maisteri A. Almberg (Jalava). Heurlin kyllä tuli kotia
syksyllä samana vuonna, vaan niin heikoissa voimissa, ettei hän
jaksanut kirjapainoa jälleen huostaansa ottaa, jonka tähden Almberg
sitä hoiti toukokuuhun asti 1874, jolloin hän opintoja varten matkusti
ulkomaille, viipyäkseen siellä vuoden ajan.

Nyt oli minun pakko ryhtyä toimeen, jota niin kauan kuin mahdollista
olin välttänyt. Heurlin sairautensa tähden jo ajatteli uutta matkaa
ulkomaille, minne hän lähtikin seuraavana syksynä, joutuakseen sitten
Roomassa kuoleman saaliiksi huhtikuun 12 p:nä 1875. Minun niskoilleni
jäi siten sen liikkeen hoito, johon olin osalliseksi ruvennut sillä
jyrkällä ehdolla, ettei minun koskaan tarvitsisi siitä huolehtia.
Hoitajatoimeni oli kuitenkin tällä kertaa vain väliaikainen, sillä
Almberg oli luvannut opintomatkaltaan palattuansa taas ottaa
kirjapainon huostaansa. 1876 vuoden alussa hän sen tekikin ja pysyi
hoitajana seuraavan vuoden loppuun asti. Mutta silloin minun taas
täytyi sanomalehtityöni ohessa ottaa myöskin kirjapainoa ja taloa
hoitaakseni. Ja siitä alkaen olen nyt 31 vuotta tätäkin virkaa pitänyt.

Kuten jo mainitsin ei meillä Blomstedtin ja Heurlinin eläessä ollut
mitään yhtiösopimusta, vaan liike kävi Heurlinin nimessä. Mutta heidän
kuoltuaan ei sellainen asiaintila enää voinut jatkua. Leskirouvien
Jenny Blomstedtin ja Augusta af Heurlinin ja minun välillä, tehtiin,
vihdoinkin joulukuun 9 päivänä 1876 kirjallinen yhtiösopimus, jossa
muun ohessa määrättiin, että jos joku sopimuksen tekijöistä sen
kestäessä kuolee tai jompikumpi leskirouvista menee uusiin naimisiin,
muut osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan kuolleen tai uusiin naimisiin
menneen yhtiö-osuuden hinnasta, minkä sopimuksen säätämällä tavalla
kokoonpantu kompromissi määrää. Tämä sopimus oli voimassa tammikuun 2
päivään asti 1896.

Kun leskirouva Blomstedt edellisenä syksynä oli kuollut, lunastimme
leskirouva Heurlin ja minä vainajan yhtiö-osuuden kompromissin
määräämästä hinnasta, jonka arvioimista varten tehtävän
kalusto-luettelon laatiminen kesti kolmatta kuukautta. Kompromississa
edustivat vainajan perillisiä tohtori August Ramsay ja Nya Pressenin
kirjapainon faktori A. Finander sekä leskirouva Heurliniä ja minua
lehtori A. Almberg ja kamreeri A. Lilius (Listo), ja puheenjohtajaksi
nämä edustajat valitsivat tohtori A.A. Granfeitin. Samalla perustettiin
se osakeyhtiö, jolle leskirouva Heurlin ja minä myimme kirjapainon
taloineen ja jonka omana ne nytkin ovat. Liikkeen toiminimi, joka
vuosina 1877-95 oli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino",
on sittemmin ollut "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon
Osakeyhtiö".

Missä määrin tämä liike vuosien kuluessa on laajentunut, osoittaa
paraiten se, että työväen palkat, jotka v. 1873 tekivät 32,645 mk,
viime vuonna nousivat 173,528 markkaan, johon lisäykseen melkoisessa
määrässä on vaikuttanut myöskin työpalkkain suuri korotus. 1870-luvun
alkupuolella oli kirjapainon käytettävänä huoneusto, joka vastasi noin
18 tavallista asuinhuonetta. Nyt on sen hallussa kaksi kolminkertaista
kivirakennusta, joihin mahtuisi ainakin 50 asuinhuonetta. Siihen
taloon, joka v. 1870 ostettiin, on minun aikanani yhdistetty
naapuritalo, Antinkatu n:o 6 ja Yrjön-katu n:o 13, ja sen alalle
rakennettu neli- ja osaksi viisikertainen kivirakennus, jossa on 71
tulensijaa.

Kysyttänee, kuinka minulta sanomalehti-työn ohessa on riittänyt
aikaa ja voimia niin suuren liikkeen hoitamiseen. Se on käynyt
mahdolliseksi sen kautta, että minulla on ollut onni saada kirjapainon
työnjohtajiksi miehiä, joiden taito, kunto ja luotettavaisuus ovat
minulta raskaat huolet ja vaivat säästäneet, ja että henkilökunnassa
on ollut pysyväinen kantajoukko. Mainitsen nykyisestä henkilökunnasta
kunnioituksella ne, jotka kauimmin aikaa ovat tässä laitoksessa
työskennelleet: taituri M. Lindfors 41 vuotta, faktori J. Railio 56,
taituri H. Jymy 35, konttoristi K. Kekoni 32, taiturit M. Littonen
30, O. Schwartz ja N. Beurling kumpikin 28, ylifaktori R. Ahlstedt
26, taiturit R. Lindén 24, W. Abrahamsson 22 ja H. Lindström 18,
kirjansitoja Hedvig Pohjavuori 17, taituri A. Vatanen ja alifaktori A.
Pakkala kumpikin 17, taiturit E. Havukallio 14, Hj. Linden 13, K. Lumme
12, Maria Virtanen ja W. Maunola kumpikin 11 sekä K. E. Nyström 10
vuotta.



XIV.

PIIRTEITÄ KOULUTAISTELUSTA.


Sillä monivaiheisella ja katkeralla, mutta voittoisalla taistelulla,
jota kansallismieliset tässä maassa monen vuosikymmenen kuluessa
ovat käyneet suomalaisten koulujen puolesta, on niin valtaava sija
minun muistojeni sarjassa, etten voi olla sitä näissä muistelmissani
muutamilla piirteillä koskettelematta. Uuden Suomettaren toimittajana
olen ollut keskellä tämän taistelun tuiminta pyörrettä. Tuskinpa on
tässä lehdessä mistään asiasta niin paljon kirjoitettu, kuin juuri
suomalaisista kouluista. Alituisesti on niiden tarpeellisuus ollut
todistettava sekä vastustajain vehkeitä, verukkeita ja hyökkäyksiä
torjuttava, mikäli paino-olot kulloinkin ovat sitä sallineet.

1860-luvun alkaessa ei koko Suomenmaassa vielä ollut ainoatakaan
yliopistoon johtavaa suomenkielistä opistoa. Kimnaasit kaikki jatkoivat
työtänsä ruotsinkielisen valtaluokan kasvattamiseksi tässä maassa.

Jyväskylän ylialkeiskoulu, joka perustettiin 1858 ja jota sanottiin
ensimäiseksi suomenkieliseksi oppikouluksi, ei pitkiin aikoihin ollut
todellisesti suomalainen. Sen perustamisessa määrättiin, että kahdella
alimmalla luokalla oli opetettava oppilaiden äidinkielellä, suomeksi
tai ruotsiksi, ja ylemmillä luokilla suomeksi ainoastaan yhdessä tai
useammassa aineessa tarpeen mukaan. Ja tätä määräystä noudatettiin
vielä senkin jälkeen, kun ylialkeiskoulu v. 1862 oli laajennettu
täysiluokkaiseksi alkeisopistoksi, siinä määrässä, että ne oppilaat,
jotka 1865 päästettiin yliopistoon, olivat kouluaikanaan lukeneet
useimmat opetusaineet ruotsiksi, kahdella keskiluokalla kaikki. Moni
opettaja ei ensi vuosina osannutkaan suomea, ja keskenään opettajat
haastelivat opistossakin ruotsia. Ruotsinkielinen opetus kyllä supistui
supistumistaan. Mutta vasta 1860-luvun loppupuolella Jyväskylän
alkeisopisto muodostui kauttaaltaan suomenkieliseksi.

Kaksikielinen oli myöskin 1860 perustettu Tampereen ylialkeiskoulu,
ja kun Oulun ylialkeiskoulu 1863 laajennettiin 7-luokkaiseksi
alkeisopistoksi, määrättiin että opetuskielenä tuli olla toisissa
aineissa ruotsi, toisissa suomi. V. 1865 perustetussa Joensuun
ylialkeiskoulussa oli opetuskieleen nähden noudatettava samaa
järjestystä kuin Jyväskylän alkeisopistossa, s.o. kaksikielisyyden
ohjelmaa, vaikka säädyt valtiopäivillä 1863-64 olivat nimenomaan
anoneet, että Joensuuhun suomenkielinen koulu perustettaisiin. Mutta
suomalaiseksi tämä koulu kuitenkin ennen pitkää muodostui. Kuopionkin
ylialkeiskoulussa alettiin 1860-luvun alkupuolella käyttää opetuksessa
suomea ruotsin rinnalla, ja siitä päättäen, että ruotsalainen "osasto"
1871 määrättiin lakkautettavaksi, oli siellä sitä ennen muodostunut eri
osastot suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita varten.

Paitsi suomenkielistä koulua Joensuuhun, ehdotettiin äskenmainituilla
valtiopäivillä anottavaksi samankielisiä kouluja myöskin Sortavalaan
ja Mikkeliin, mutta nämä ehdotukset eivät saavuttaneet kolmen
säädyn kannatusta. Samasta syystä raukesivat niinikään pappis- ja
talonpoikaissäädyissä tehdyt yhtäpitävät anomusehdotukset siitä,
että suomalaisissa paikkakunnissa suomea käytettäisiin kaikkien
oppilaitosten pääkielenä, että yliopistoon yleensä asetettaisiin
sellaisia opettajia, jotka taitavat suomea, ja että tämän kielen
taidon vaatimukset niiltä, jotka pyrkivät valtion ja kirkon virkoihin,
melkoisesti korotettaisiin. Nämä anomusehdotukset olivat kuitenkin
todistuksena siitä, kuinka yleisesti suomenkielisiä oppikouluja ja
yleensä kieliolojen korjausta jo kaivattiin, sekä enteenä siitä
kiivaasta taistelusta näistä oloista, joka vastaisilla valtiopäivillä
tulisi tapahtumaan. Suomalainen kansa oli valveutunut vaatimaan mitä se
olemuksensa ehdoksi käsitti.

Kun normaalikoulu määrättiin perustettavaksi Helsinkiin ja siinä
ehdotuksessa johdesäännöksi tälle koululle, jonka hallituksen käskystä
olivat tehneet professori Z.J. Cleve sekä yliopettajat J.E. Bergroth,
H.L. Melander ja K. Lindeqvist, ehdotettiin että normaalikoulussa
tulisi olemaan kaksi yhtäläisesti järjestettyä ja rinnakkain
kulkevaa osastoa, toinen ruotsin- ja toinen suomenkielinen, syttyi
kansallismielisissä se iloinen toivo, että pääkaupunkiin saataisiin
suomalainen oppikoulu. Normaalikoulu avattiin syksyllä 1864, mutta
suomalaisia oppilaita ei sinne otettukaan; se alkoi ruotsinkielisellä
luokalla. Vasta 1867 perustettiin ensimäinen suomalainen luokka
koulun inspehtorin, professori Cleven väsymättömien ponnistusten
tuloksena. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti myöskin se alamainen anomus,
jonka talonpoikaissääty saman vuoden valtiopäivillä edustajain K.
Muttilaisen, K. Värrin ja P. Tiaisen ehdotuksesta teki siitä, että
normaalikouluun asetettaisiin suomalainen rinnakkaisosasto ja suomi
määrättäisiin opetuskieleksi useammissa maamme oppikouluissa. Tähän
anomukseen oli talonpoikaissääty kehoittanut pappissäätyä yhtymään,
mutta toinen valtiosääty asettui kaksikielisten koulujen kannalle ja
teki eri anomuksen siitä, "että puhtaasti suomalaisissa osissa maata,
niin pian kuin olot mahdollisesti sallivat, suomi kaikkialla tulisi
opetuskieleksi kaikissa aineissa koulun alemmilla luokilla, sekä ruotsi
asteittain otettaisiin opetuskieleksi muutamissa korkeampien luokkain
oppiaineissa, ja että maan puhtaasti ruotsalaisissa seuduissa ruotsi
säilytettäisiin kouluissa ensimäisenä opetuskielenä, mutta suomi
vähitellen korkeammilla luokilla otettaisiin opetuskieleksi muutamissa
aineissa."

Normaalikoulun suomalaisen osaston ensimäiseen luokkaan liittyi
seuraavana vuonna toinen luokka. Vaan siihen tämän osaston kehitys
sillä kertaa pysähtyikin. Senaatti ei suostunut kolmannen luokan
avaamiseen. Se oli muka tarpeeton, ja aikomus oli tietysti lakkauttaa
alkuluokatkin.

Kun turhaan oli koetettu saada muutosta senaatin päätökseen, anoivat
professorit C.G. von Essen, O. Hjelt, Yrjö Koskinen ja Th. Rein,
tohtori P. Tikkanen ja lakit, kandidaatti W. Lavonius lupaa kolmannen
luokan perustamiseen yksityisten varoilla, jotta koulunkäynti ei
keskeytyisi niiltä oppilailta, jotka olivat toisen luokan suorittaneet.
Lupa saatiin ja rahankeräys toimeenpantiin, joka lyhyen ajan kuluessa
tuotti toista kymmentätuhatta markkaa, millä varoilla mainittua luokkaa
kustannettiin syyslukukaudella 1869 ja alkupuolella kevätlukukautta
1870.

Kenraalikuvernöörinä oli silloin kreivi Adlerberg, joka ei vielä
ollut ehtinyt niin kietoutua ruotsinmielisten verkkoon kuin
myöhemmin. Hänkään ei senaatin toimenpidettä hyväksynyt, vaan
alisti normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalon hallitsijan
ratkaistavaksi, ja siten saatiin arm. määräys, että tuo kolmas
luokka sekä seuraavan lukuvuoden alusta neljäskin luokka olivat
valtion varoilla kustannettavat. Kun viidettä luokkaa tarvittaisiin,
pitäisi asianomaisten siitä tehdä uusi esitys. Sen ohessa käski
Keis. Majesteetti asettaa erityisen komitean, jonka jäseniksi
kutsuttaisiin "kokeneita ja asiantuntevia miehiä" ja jonka tulisi
"tutkia oliko suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että
tieteellistä opetusta voitaisiin vastuksetta sillä kielellä antaa sekä
missä määrässä ja missä oppilaitoksissa se saattaisi ilman haittaa
tapahtua". Tämä komitea, johon kuuluivat professorit Aug. Ahlqvist,
C.G. Estlander, O. Hjelt, Yrjö Koskinen, W. Lagus ja L. Lindelöf sekä
dosentti J. Krohn, antoi lausuntonsa helmikuulla 1871.

Enemmistön mielestä oli suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle,
että sitä ilman suurempia vaikeuksia voitiin käyttää opetuskielenä
korkeammissa oppikouluissa, sillä tarpeellisia koulukirjoja oli jo
melkein kaikissa opetusaineissa. Jyväskylän opistosta tulleet oppilaat
olivat kylliksi osoittaneet, että suomenkielellä voitiin saada ne
tiedot, jotka ylioppilastutkinnossa vaadittiin. Yhteinen kieli
alemmalle ja ylemmälle opetukselle tulisi olemaan vahvana yhdyssiteenä
yhteiskunnan eri luokkain välillä, jotka meidän maassamme nyt olivat
vieraina toisilleen. Kansakouluissa olisi käytettävä paikkakunnan
väestön kieltä ja porvarikoulut niin järjestettävät, että opetus
niissä tapahtuisi sillä kielellä, jota kaupungin alemman porvariston
enemmistö puhui, huomioon ottaen myöskin ympäristön kansan kielen. Mitä
teollisuus- ja oppikouluihin tulee, katsoi komitea toistaiseksi olevan
kylläksi, että suomenkielinen teollisuuskoulu perustettaisiin johonkin
sopivaan paikkaan, että esim. Oulun, Kuopion ja Tampereen koulut
muutettaisiin samallaisiksi alkeisopistoiksi, kuin Jyväskylän, ja että
normaalikoulun suomalaiseen osastoon lisättäisiin kolme yläluokkaa.
Tämän osaston voimassa pitäminen ja laajentaminen olisi hyvin tärkeä
vastaisten opettajien käytännöllisiä harjoituksia varten sekä
tarpeellinen pääkaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Normaalikoulun
pitäisi olla yliopisto-kaupungissa, koska kasvatusopin professorin
oli johdettava opettajakokelaiden harjoituksia ja ainoastaan siellä
oli mahdollista saada tarpeeksi monta taitavaa tuntiopettajaa.
Naiskouluista lausui komitea, ettei vielä mikään opetuskielen muutos
niistä liene tarpeellinen, mutta että, jos jossakin paikkakunnassa
lausuttaisiin yleinen toivo saada suomi opetuskieleksi naiskoulussa,
sellaiseen anomukseen olisi suostuttava. Ja kohtuullista olisi, että
yksityiset suomalaisetkin naiskoulut saisivat valtioapua. Kaikissa
kouluissa paitsi kansakouluissa, olisi toista kotimaista kieltä
opetettava.

Tähän mietintöön oli kolme komitean jäsenistä, professorit Estlander,
Lagus ja Lindelöf liittäneet vastalauseen. He myönsivät, että suomen
kielellä jo oli olemassa melkoinen koulukirjallisuus, mutta väittivät,
että tällä kielellä ei yleensä vielä ollut sitä vakavuutta ja
tarkkuutta tieteellisissä nimityksissä ja lauseparsissa kuin muilla
sivistyskielillä. Eivät kuitenkaan katsoneet tämän seikan panevan
voittamattomia esteitä suomenkielen käyttämiselle oppikouluissa.
Kansa- ja porvarikouluihin nähden olivat he samaa mieltä kuin komitean
enemmistö. Mutta suomen kielen käyttäminen oppikouluissa oli muka
pantava riippuvaksi siitä, missä määrin maan sivistyneet kansanluokat
käyttivät tätä kieltä. Vähempi luku suomalaisia alkeisopistoja
riittäisi niille sivistyneitten perheitten lapsille, joista jo voi
sanoa, että suomi oli heidän äidinkielensä. Tämä koski myöskin
naiskouluja. Korkeampaa koulu-opetusta siis vain "sivistyneitten"
perheiden lapsille. Yhteisen kansan lapset tyytykööt kansakouluihin
ja porvarien lapset porvarikouluihin. Korkeammalle älkööt pyrkikö. —
Mitä normaalikoulun suomalaiseen osastoon tulee, myönsivät vastalauseen
tekijät, että suomalainen oppikoulu pääkaupungissa oli tarpeellinen,
mutta lausuivat epäilyksensä siitä, olisiko tarpeellista ja asialle
hyödyksi, että tämä koulu tehtäisiin normaalikouluksi ja olisi
yhdistettynä ruotsalaiseen normaalikouluun yhdeksi oppilaitokseksi.

Jo ennen kuin tämä komitea keväällä 1870 asetettiin, oli uusi
kouluhallitus alkanut toimensa toisessa muodossa kuin toivottu oli,
esimiehenä kenraali vapaah. K. von Kothen, se mies, jota yleisesti
syytettiin 1850 vuoden asetuksen aikaansaamisesta, jossa asetuksessa
kiellettiin suomen kieltä käyttämästä muissa kuin uskonnollisia ja
taloudellisia aineita koskevissa julkaisuissa, ja sama mies, joka vv.
1853-56 senaattorina ja kirkollistoimituskunnan päällikkönä ollessaan
oli osoittanut haluansa mullistaa koululaitoksemme entisaikain
kastijärjestelmän mukaan sekä vihaansa suomen kieltä ja suomalaisuutta
vastaan. Melkein kaikki tuon uuden hallituksen jäsenetkin olivat
miehiä, joiden mielipiteet eivät ennustaneet hyvää suomalaisille
kouluille. Ja jo pari kuukautta sen perästä kun komitean mietintö oli
senaattiin jätetty, sai normaalikoulun rehtori kouluhallitukselta
kirjelmän, jossa tiedoksi annettiin, että koulun neljä suomalaista
luokkaa pidetään voimassa siten, että ne astuvat askeleen edemmäs, s.o.
4:s luokka siirtyy 5:nneksi, 3:s 4:nneksi j.n.e., mutta ensimäinen
luokka lakkautetaan. Senaatti oli kouluhallituksen ehdotuksesta niin
päättänyt, tekemättä asiasta esitystä hallitsijalle. Normaalikoulun
suomalainen osasto oli siis määrätty luokka luokalta hävitettäväksi.

Tämä toimenpide vaikutti kuin sodan julistus maamme suomalaista väestöä
vastaan. Se synnytti kaikkialla katkeraa mieltä, mutta samalla sen
innostuksen voiman, joka tuhoa tarkoittavan iskun torjui ja sittemmin
suomalaisuuden asialle aavistamattomat voitot tuotti.

Kohta kun tieto oli saatu kouluhallituksen päätöksestä kokoontuivat
suomalaisen koulun ystävät Helsingissä toukokuun 5 p. neuvottelemaan
niistä toimista, luihin sen johdosta oli ryhdyttävä. Suurin osa niistä
rahavaroista, jotka v. 1869 kerättiin normaalikoulun suomalaisen
osaston kolmannen luokan kannattamiseksi, oli vielä tallella, ja ne
päätettiin nyt käyttää lakkautettavaksi tuomitun ensimäisen luokan
kustantamiseen. Ei kenenkään päähän tässä kokouksessa juolahtanut,
että sonaatti voisi olla myöntymättä nyt puheena olevan luokan
asettamiseen normaalikoulun yhteyteen, koska kolmas yksityinen luokka
oli saanut olla siihen yhdistettynä. Mutta niin tapahtui kuitenkin.
Asia ratkaistiin kesäkuun 8 p. senaatissa siten, että anomus, jonka
olivat tehneet professorit C.G. von Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein,
översti A. Järnefelt ja tohtori K.F. Ignatius, kouluhallituksen
ehdotuksen mukaan hylättiin, mutta hakijoille sentään myönnettiin lupa
perustaa yksityinen, normaalikoulusta erillään toimiva, mutta sen
opetussuunnitelmaa noudattava ensimäinen luokka.

Saman kuun 19 p. ilmoitettiin sanomalehdissä, että tulevan syyskuun 1
p. Helsingissä avataan normaalikoulun ensimäistä suomalaista luokkaa
vastaava yksityinen koulu, jossa tulee olemaan sama opettaja kuin
sanotulla luokalla viime lukuvuonna oli, maisteri K.V. Forsman, ja
jonka tarkastajana on ottanut ollakseen kasvatusopin professori
Z.J. Cleve, että tätä koulua aiotaan kannattaa ainakin niin monta
vuotta, että ylialkeiskoulujen opinmäärä hyvästi voidaan suorittaa
normaalikoulun opetustavan mukaan, ja että oppilaiden vuosimaksut
tulevat olemaan samat kuin valtion kouluissa.

Antaessaan takeet siitä, että tämän yksityisen luokan oppilailta
koulunkäynti ei ennen aikojaan keskeytyisi, nojautuivat koulun
perustajat siihen varmaan vakaumukseen, että suomalaisen oppikoulun
tarpeellisuus Suomen pääkaupungissa kaikkialla maassamme käsitettiin
ja tunnustettiin, ja että se yleinen innostus, joka jo oli saanut
kokoon melkoisen summan tämän koulun kannattamiseksi, vastakin tulisi
sitä kannattamaan. Heitä elähytti myöskin se luja toivo, että kansan
edusmiehet, joiden oli seuraavana vuonna valtiopäiville kokoontuminen,
pitäisivät huolen siitä, ettei pääkaupunki jäisi suomalaista oppikoulua
vaille.

Sillä aikaa hautoi v. Kothen suuria tuumiansa koululaitoksen
mullistamiseksi ja suomalaisen kansallisuusliikkeen kukistamiseksi.
Koululaitos oli niin järjestettävä, ettei suomalaisia oppikouluja enää
pääsisi syntymään, ja ne, jotka olivat olemassa, olisi hän tahtonut
kaikki hävittää. Siihen ehdotukseen uudeksi koulujärjestykseksi, jonka
kouluhallitus maaliskuulla 1871 lähetti senaattiin, oli v. Kothen
liittänyt vastalauseen, jossa hän muun ohessa ehdotti, että venäjän
kieli ja toinen kotimainen kieli opetussuunnitelmassa asetettaisiin
tasa-arvoisiksi ja valinta-oikeus niiden välillä myönnettäisiin,
että suomalaisissa paikkakunnissa olevat korkeammat oppilaitokset ja
nimenomaan Jyväskylän alkeisopisto lakkautettaisiin ja niiden sijaan
perustettaisiin 2- ja 4-luokkaisia reaalikouluja. Ja senaatti yleensä
kannatti v. Kothenin ehdotuksia.

Näitä hankkeita koetettiin pitää salassa; sanomalehdet eivät saaneet
niistä hiiskua sanaakaan. Mutta ilmi ne kuitenkin pääsivät ja
kuohuksiin joutuivat kansalaisten mielet. Jyväskylästä ja Joensuusta
toimitettiin hallitusmiesten puheille lähetystöt, joista edellinen kävi
Pietarissa asti. Ja kaikkea vaikutusta vaille ei jäänyt kansalaisten
kiihtynyt mieliala. Numerossaan syyskuun 25 p:ltä 1871 aikoi U.
Suometar lukijoilleen kertoa sen sanoman, että kouluasiassa joku
käänne parempaan päin oli tapahtunut Pietarissa olevan suomalaisen
komitean toimesta. Mutta sensuuri ei päästänyt tätäkään sanomaa
julkisuuteen. Tosiasia lienee se, että sanotun komitean jäsenet kävivät
Helsingissä senaatin kanssa neuvottelemassa kouluasiasta ja että siitä
hallitsijalle tehtävästä esityksestä poistettiin v. Kothenin kaikkein
katalimmat tuumat.

Marraskuun 30 p. ilmestyi sitten arm. julistukset opetuskielestä
Suomenmaan oppi-, reaali- ja kansakouluissa sekä Suomenmaan
alkeisoppilaitosten toisin järjestämisestä, joiden julistusten
pääkohdat olivat seuraavat: Kussakin oppikoulussa oli käytettävä
yksi ainoa opetuskieli, ruotsi tai suomi. Toista kotimaista kieltä
saisi käyttää opetuskielenä ja puheharjoituksissa ainoastaan tätä
kieltä korkeammilla luokilla opetettaessa. Senaatille annettiin
valta, asianomaisten mieltä kuulusteltuansa, asianhaarain mukaan
määrätä opetuskieli reaali- ja oppikouluissa, mutta kansakouluissa oli
kieli määrättävä väestön kielen mukaan. Alkeisopistot muutettaisiin
lyseoiksi, joidenka päätarkoitus oli tieteellisen sivistyksen
perustaminen, ja reaalikouluiksi, jotka tarkoittivat kansakoulun
lukumääräin jatkamista ja laventamista. Tämä muutos oli tapahtuva
vähitellen ja sitä myöten kuin valtion varat myönsivät "sekä
noudattamalla, mitä kokemus osoittaa". Mutta kohta oli asetettava
7-luokkainen ruotsinkielinen lyseo Mikkelin kaupunkiin ja toinen
Helsinkiin, jonka jälkimäisen tarkoitus oli antaa tilaisuutta
perinpohjaisen taidon saavuttamiseen venäjän kielessä ja muissa uusissa
kielissä, ja joka tuli olemaan suorastaan kouluylihallituksen esimiehen
tarkastuksen alaisena. Ruotsalainen osasto Kuopion ylialkeiskoulussa
oli lakkautettava siten, että tulevan lukuvuoden alussa alin luokka
ja sitten joka vuosi yksi luokka mainitusta osastosta hävitettäisiin.
Uusissa opetuslaitoksissa piti venäjän kielen olla pakollisena aineena
niin monella opetustunnilla, kuin sen perusteelliseen oppimiseen
välttämättömästi tarvittiin. Molemmille kotimaan kielille oli
annettava niin monta tuntia, kuin niiden "tieteelliseen" oppimiseen
katsottiin tarvittavan. Erityisen komitean, jonka kenraalikuvernööri
jo oli asettanut, tuli laatia ehdotus niiksi muutoksiksi, jotka
normaalikoulun kahden osaston suhteen katsottiin tarpeellisiksi.
Ja lopuksi määrättiin, että senaatin tuli tehdä ehdotus uudeksi
koulujärjestykseksi noudattamalla nyt säädettyjä perusteita.

Mitä nämä "perusteet" tarkoittivat oli selvän selvää, ja niihinkin
kohtiin nähden, jotka otollisilta näyttivät, oli varottava, että takana
piili pahat aikeet. Kaksikielinen opetus määrättiin lakkautettavaksi
oppikouluissa, mutta nähtävästi siinä mielessä, että suomalaisia
oppikouluja tulisi olemaan hyvin harvassa. Normaalikoulun suomalaisen
osaston asia pantiin vain näennäisesti uudelleen harkinnan alaiseksi.
Yleinen oli koko maassa se mielten kuohu, jonka synnyttivät nuo
"perusteet" ja niistä aiheutuvat mullistukset koulu-oloissamme. Mutta
olihan v. Kothenin toimista pahempaakin ollut pelättävissä.

Normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta tekemään asetetussa
komiteassa oli kenraalikuvernöörin kutsumuksesta puheenjohtajana
senaattori V. Furuhjelm sekä jäseninä senaattorit vapaah. J.A. von
Born ja J. Ph. Palmén, professorit Z.J. Cleve ja F. von Willebrand sekä
ylitarkastaja J.E. Bergroth. Prof. v. Willebrandista, joka silloin oli
lääkintöhallituksen v.t. päätirehtöörinä, lausui U. Suometar, että
hänet luultavasti oli valittu sen vuoksi, että esivalta voisi saada
tarkan ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan selityksen suomen
kielen vaikutuksesta lasten terveyteen, taikka ainakin siitä, eikö
Hämeenlinnan ilmanala olisi terveellisempi normaalikoulun suomalaiselle
osastolle kuin Helsingin.

Täydessä toimessa oli se yksityinen luokka, joka normaalikoulun
suomalaisen osaston lakkautetun ensimäisen luokan sijaan perustettiin.
Ne, jotka tämän osaston surmattavaksi tuomitsivat, olivat tietysti
toivoneet, että tuo yksityinen luokka tulisi kuolemaan, ennen kuin
olisi syntynytkään, oppilaiden puutteeseen. Mutta pahasti se toivo
petti. Oppilaiksi pyrkijöistä hyväksyttiin 41, niin monta kuin
sija salli; mutta normaalikoulun ruotsalaisen osaston ensimäiselle
luokalle tuli vain 34 uutta oppilasta. Olisi pitänyt suomalaisen
osaston paatuneimmillekin vastustajille selviämän, kuinka tarpeellinen
suomalainen oppikoulu täällä pääkaupungissa oli.

       *       *       *       *       *

Valtiosäädyt kokoontuivat helmikuun 1 p. 1872 valitsijainsa
evästäminä vastustamaan mullistushankkeita opetuslaitoksen alalla ja
pelastamaan normaalikoulun suomalaista osastoa. Kaikissa säädyissä
tehtiin koululainsäädäntöä ja opetuslaitoksen järjestämistä
koskevia anomusehdotuksia, jotka etupäässä tarkoittivat, että
säätyjen sallittaisiin olla osallisina koululain säätämisessä ja
että kouluylihallitus järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, mikä
valtiopäivillä 1867 säädyille esitettiin. Erityiset anomusehdotukset
normaalikoulun suomalaisen osaston voimassa pitämisestä ja
laajentamisesta tekivät aatelissäädyssä översti A. Järnefelt,
pappissäädyssä professori Yrjö Koskinen, porvarissäädyssä kauppias
Sopanen ja talonpoikaissäädyssä talolliset Idänpää-Heikkilä, Tolppo,
Maunula ja Kiviranta. Edusmies Kumpulainen talonpoikaissäädyssä ehdotti
anottavaksi, että opetuskieleksi maamme kouluissa säädettäisiin se
kieli, jota enin osa kansaa koulun piirissä puhuu, kuitenkin sillä
poikkeuksella, että pääkaupungissa ylläpidettäisiin ruotsin- sekä
suomenkielisiä kouluja niin monta kuin tarve vaatii. Pappissäädyssä
teki pastori Dahlberg anomusehdotuksen täydellisen suomenkielisen
koulun perustamisesta Turkuun. Kauppias Neppenström porvarissäädyssä ja
talollinen Puhakka talonpoikaissäädyssä ehdottivat anottavaksi, että
Joensuun ylialkeiskoulu laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi,
sekä kauppias Sopanen porvarissäädyssä, että Savonlinnan ylialkeiskoulu
muutettaisiin suomenkieliseksi.

Normaalikoulun suomalaista osastoa koskeva yleisen valitusvaliokunnan
mietintö, jossa anottavaksi ehdotettiin, että täydellinen osasto, jossa
suomi olisi opetuskielenä, Helsingin normaalikouluun asetettaisiin ja
siellä voimassa pidettäisiin, oli kaikissa säädyissä käsiteltävänä
toukokuun 2 p. Aatelissäädyssä se ilman keskustelua ja yksimielisesti
hyväksyttiin. Pappissäädyssä esiintyi yksi vastustaja, provasti
Sohlberg, ja porvarissäädyssä niinikään yksi, hra Höckert, joka
arveli suomalaista osastoa tarpeettomaksi, koska hän silmäillessään
tämän osaston silloisten oppilaiden nimiluetteloa oli löytänyt
vain 15 suomalaista nimeä. Talonpoikaissäädyssä mietintö kenenkään
vastustamatta hyväksyttiin.

Ilahuttava oli tämä valtiosäätyjen yksimielinen päätös, johon osaltaan
varmaankin vaikutti se suuttumus ja levottomuus, minkä v. Kothenin
hankkeet ruotsinmielistenkin piirissä olivat synnyttäneet. Mutta iloa
häiritsi se seikka, että tuo komitea, jonka kenraalikuvernööri oli
asettanut normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta antamaan, jo
oli ehtinyt ehdottaa, että tämä osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan.
Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun säädyt päätöksensä tekivät, oli komitean
ehdotus senaatissa käsiteltävänä. Enemmistö kannatti säätyjen anomusta,
mutta korkeammassa paikassa pääsivät toiset voimat lopulliseen
päätökseen vaikuttamaan.

Vapaah. v. Kothen ja hänen hengenheimolaisensa eivät siekailleet.
Ilmeisesti juoksivat he kilpaa valtiosäätyjen kanssa. Ennen kuin
yleinen valitusvaliokunta oli saanut valmiiksi mietintönsä niiden
anomusehdotusten johdosta, jotka koululainsäädäntöä ja kouluhallitusta
koskivat, oli kouluhallitus jo kyhäissyt kokoon ehdotuksensa yleiseksi
koulujärjestykseksi, ja senaatti puolestaan ryhtyi heti tätä ehdotusta
käsittelemään, ennen kuin säädyt olivat ehtineet valiokunnan
mietintöä lopullisesti käsitellä, v. Kothen ja kouluhallitus saivat
kaikissa säädyissä kuulla kunniansa. Niinpä lausui aatelissäädyssä
J.W. Snellman, että "ne kouluhallituksen ehdotukset, jotka jo ovat
hyväksytyt, ja vielä enemmän ne, joita odotetaan, ovat koko maassa
synnyttäneet kauhistusta ja murhetta". "Suurta itseluottamusta,
suurta luottamusta omaan viisauteensa, omaan tahtoonsa kysytään,
kun yksi mies ottaa luodakseen uudestaan niin tärkeän laitoksen
maassa, kuin koululaitos on, kenenkään neuvoista huolimatta,
kenenkään neuvoja kuulematta, salaten vehkeensä, ettei kukaan voisi
niitä vastustaa." Mutta tässä säädyssä oli kouluhallituksella
puolustajiakin: saman hallituksen jäsen, senaattori S.H. Antell ja
Mikkelin läänin kuvernööri C.M. v. Kraemer. Pappissäädyssä yritti
valtioneuvos L. Lindelöf kouluhallitusta puolustamaan, mutta piispa
F.L. Schaumanin ja yliopettaja Alfr. Kihlmanin pontevat puheet
saivat säädyt ilman äänestystä hyväksymään valiokunnan mietinnön.
Porvarissäädyssä ei puhunut kukaan kouluhallituksen puolustukseksi,
eikä talonpoikaissäädyssäkään, jossa v. Kothen sai kuulla kovimmat
sanat. Valiokunta oli ehdottanut anottavaksi: 1:ksi) että Keis.
Majesteetti tahtoisi muuttaa kouluhallituksen ja asettaa sen jäsenet
sen ehdotuksen mukaan, joka säädyille 1867 vuoden valtiopäivillä
esitettiin; 2:ksi) että joko säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa
yleisen koulu- ja opetuslain säätämiseen taikka säädyiltä vaadittaisiin
alamaista lausuntoa uuden koululain perusteista, sekä 3:ksi) että
ehdotettu opetuslaitoksen asettaminen uudelle kannalle jätettäisiin
toistaiseksi toimeenpanematta, mikäli se tarkoitti tärkeämpiä
muutoksia koulujen järjestyksessä, vaan ettei se kuitenkaan estäisi
hallitusta väliaikaisesti ryhtymästä pienempiin muutoksiin koulujen
toiminnassa, niin ettei ketään köyhyyden vuoksi suljettaisi yhteisistä
oppilaitoksista, ja että opetuskieli määrättäisiin paikkakunnallisia
tarpeita myöten ja kuntien lausuman tahdon mukaan, sekä että opettajien
osittain niukat palkat vähän koroitettaisiin. Tämä ehdotus olisi
tullut kaikkien säätyjen yhteiseksi päätökseksi, jos ei maamarsalkka
vapaah. J.M. Nordenstam aatelissäädyssä olisi kieltäytynyt esittämästä
äänestystä siitä ehdotuksen kohdasta, joka koski säätyjen osallisuutta
koululain säätämiseen. Mutta muissa kohdin tämäkin sääty valiokunnan
ehdotuksen hyväksyi.

Muista kouluja koskevista anomusehdotuksista ei säätypäätöstä syntynyt.
Ja hyvin vähiin supistui tulos niistä anomuksista, jotka tehtiin. Jo
elokuun 8 p:nä samana vuonna julaistiin kouluylihallituksen ehdotuksen
pohjalle rakennettu uusi koulujärjestys ja seuraavan syyskuun 10
p:nä julistus normaalikoulun suomalaisen osaston siirtämisestä
Hämeenlinnaan. Ainoastaan se kohta säätyjen anomuksissa, joka koski
kouluhallitusta, jossain määrin huomioon otettiin. Elokuun 12 p:nä 1874
annettiin julistus muutoksista 1867 vuoden asetukseen kouluhallituksen
asettamisesta y.m. Tärkein muutos oli se, että ylitarkastajain
virat, jotka ennen eivät olleet haettavissa, vaan täytettiin
kenraalikuvernöörin esityksestä, nyt määrättiin täytettäviksi siten,
että senaatti hakijoista ehdotti soveliaimmat. Niiden kahden jäsenen
sijaan, jotka ennen epämääräiseksi ajaksi valittiin korkeammista
virkamiehistä, tuli nyt ylitirehtöörin-apulainen, jolla on
"lakitieteellinen sivistys ja virkamiehen kokemus", sekä neuvotteleva
jäsen, "taitava ja kokenut virkamies".

Mutta ennenkuin tämä julistus annettiin oli vapaah. v. Kothen poistunut
toimestaan kouluhallituksen esimiehenä. Huhtikuulla oli hän saanut
virkavapautta ja lähtenyt ulkomaille, eikä enää palannutkaan virkaansa
toimittamaan, vaan erosi siitä vuoden lopussa. Niin kovanahkainen kuin
hän olikin, näyttävät yleisen suuttumuksen ja ylenkatseen iskut sentään
häneen hiukan koskeneen, ja asemansa alkoi ehkä tuntua tukalalta, kun
eivät korkeimmat viranomaiset enää taipuneet hänen komentoansa kaikissa
kohdin tottelemaan. Kansamme oli vapautunut pahasta painajaisesta.
Mutta pitkiksi ajoiksi jäivät pysymään v. Kothenin häikäilemättömän
mullistustyön tulokset sekä kouluhallituksessa vaikuttamaan se
epäkansallinen ja virkavaltainen henki, jonka hän oli tähän virastoon
istuttanut.

Suomalaisen koulun ystävät eivät ristissä käsin istuneet odottamassa
normaalikoulun suomalaisen osaston lopullista kohtaloa. Huhtikuun 18
p:nä 1872, siis jo ennen kuin normaalikoulun asia oli valtiopäivillä
valiokunnan mietinnön nojalla käsiteltävänä, kokoonnuttiin päättämään
niistä toimista, joihin olisi ryhtyminen siltä varalta, että
suomalaisen osaston toinen luokka ensi syksynä suljettaisiin. Tiedossa
oli jo komitean ehdotus, että puheena oleva osasto siirrettäisiin
Hämeenlinnaan, ja epätietoista oli, kuinka asian valtiopäivillä kävisi
ja hyväksyttäisiinkö valtiosäätyjen anomus, jospa anottaisiinkin
suomalaisen osaston säilyttämistä Helsingissä. Näin ollen oli nytkin
turvautuminen siihen voimaan, joka tähän saakka oli suomalaista koulua
pääkaupungissa suojellut ja kannattanut, yksityisten kansalaisten
isänmaalliseen harrastukseen. Päätettiin ensi syksystä liittää
toinen luokka siihen ensimäiseen luokkaan, joka edellisenä syksynä
oli yksityisillä varoilla perustettu, sekä antaa ensimäisen luokan
uusillekin oppilaille samat takeet jatkuvasta opetuksesta kuin sen
nykyisille oppilaille oli annettu. Johtokunnan jäseniksi valittiin
professorit Z.J. Cleve, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori K.F.
Ignatius ja tehtailija Alander.

Ja kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli
lopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen
kautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi
valtiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä,
kutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen
suomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan
teatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta
kansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve.
Kaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen
alkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista
katsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle
edistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi
vireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä
joutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita
täydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin
suuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon
vapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja
hoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin
silloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä
lehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu
otti ollakseen rahastonhoitajana.

Ellei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu,
olisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut
puhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista
kuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu
opetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä
porvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen
opetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten
oli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä
oppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa.
Porvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa
ruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa
ruotsalaiset ali-alkeiskoulut.

Jo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A.
Meurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin
yksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen,
siten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä
noudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori
Z.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä
ilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan
3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja
listoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin,
keille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa
ja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk,
oli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä
ilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat.
Mutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen
suunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät,
osoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen
oppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset
antoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä,
sormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita.
Ja näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.

Helmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä,
tahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin
asti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa
pysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että
valtiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä
tyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu
yht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös
suotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos,
jonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle
kannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota
ainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi,
oppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis
pääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen
ja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi
toivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri
pääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä
suomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen
toivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan,
tulisivat edistämään asian toteuttamista.

Samat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen
luokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa
pyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan
uusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän
anomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.

Kun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä,
ilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi,
jotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne
kolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli
karttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä
tehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin
kustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi
oli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa
niin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin,
oikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin
sillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes
niiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä
tarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan
ennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon
päästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki
väliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman
sekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman
ja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta
kuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten,
sekä laatia kustannusarvion.

Hyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin
toteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet
ilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen
kustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset
olivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000
markkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin
luottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin
lahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos
valtiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta
asetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström
teki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä.
Kuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A.
W. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina "Suomen kansan
huone", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa
juhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka
siellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: "Ellei Herra huonetta
rakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat", rukoili
piispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka
Suomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori
Cleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa
oli todistanut "pyrkivänsä kohoamaan", ja että ainoa järjellinen
tehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin
kaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri
Paavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki
kaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset
Kaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.

1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi
kerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun
ohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi
valtiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun.
Ja kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa
kolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin
opiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi
mainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu
aina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää
tarvinnut varain puutetta tuntea.

Kun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen
normaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain
kahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi
tahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin
suomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja
se asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean
toimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä
klassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin
"niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan
yksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa". Senaatin
käskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko
opisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla.
Opiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle
vallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului
toista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle
kirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto
joutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen
omaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen
siten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen
vastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta
opiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle
jäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja
siitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu
tarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen
oppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.

Mutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä
oli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon
siirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien
säätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin
kirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen
hallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle
esitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887
otettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi
siten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät
tänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona.
Tämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana
vuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen
päätös.

Se kansan rakkauden ja sivistyshalun luoma opisto, jota niin suurilla
uhrauksilla kuusitoista vuotta oli voimassa pidetty, oli nyt lakkaava,
tehtävänsä täytettyään. "Sen oli" — sanoo tohtori A.V. Streng
alkeisopiston viimeisen lukuvuoden päättäjäisiä varten kirjoittamassaan
jälkikatsahduksessa — "Suomen kansa perustanut 'koti-liedeksi'
korkeammalle suomenkieliselle sivistykselle Suomen pääkaupungissa,
kun hallitus sammutti tältä liedeltä tulen; se oli aikansa pitänyt
tulen liedellä vireillä, oli osaltansa auttanut suomalaista sivistystä
pääkaupungissa katkeamatta varttumaan, ja nyt, kun hallitus suostui
tulosta samalla liedellä hoitamaan, jousi se pois".

       *       *       *       *       *

Ennen kuin vapaah. von Kothen kouluhallituksesta poistui sai hän
kätyreineen vielä iloita uuden, suomalaisuutta vastaan tähdätyn
voima-iskun onnistumisesta, arvaamatta, että tämäkin isku kääntyisi
suomalaisuuden voitoksi, antaen sille uutta virikettä ja uutta voimaa
pohjan perillä.

Oulun alkeisopistossa oli opetus aikaa myöten muuttunut pääasiallisesti
suomenkieliseksi. Kun ylitarkastaja K. Synnerberg kevätlukukaudella
1871 kävi tätä opistoa tarkastamassa, huomasi hän, että oppilaiden
ruotsinkielen taito ei muka ollut tyydyttävä, ja ehdotti sen
johdosta kouluhallitukselle, että neljänneltä luokalta alkaen
ruotsi yleisesti määrättäisiin sanotun koulun opetuskieleksi. Se
oli tietysti kouluhallitukselle mieluinen ehdotus. Opettajakunnan
valtava enemmistö oli sitä mieltä, että oppilaiden äidinkielenä
ehdottomasti oli pidettävä suomi, ja että sitä siis olisi opetuskielenä
käytettävä. Mutta maaliskuulla 1873 alisti kouluhallitus senaatin
ratkaistavaksi, kumpaako kieltä olisi Oulun lyseossa käytettävä
opetuskielenä, ehdottaen puolestaan ruotsia ja väittäen muun muassa,
että kouluneuvoston enemmistö keväällä 1871 pidetyssä tarkastuksessa
oli puoltanut ruotsia opetuskieleksi. Tässä väitteessä oli vain
sen verran perää, että hra Synnerberg yksityisesti oli kysellyt
kouluneuvoston jäsenten mielipidettä ja kolmelta saanut vastauksen,
joka muka "oikeutti häntä otaksumaan", että he kannattivat ruotsia,
jota vastaan kaksi ehdottomasti vaati suomea. Mutta antaakseen tukea
kouluhallituksen ehdotukselle, kääntyi 48 Oulun kunnan jäsentä
senaatin puoleen anomuksella, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon
vastaiseksi opetuskieleksi. Senaatti katsoi tarpeelliseksi vaatia
kouluneuvoston, Oulun kunnan ja läänin kuvernöörin lausuntoja asiasta.
Kouluneuvoston enemmistö lausui, "että oppilaiden etuun nähden
oli parasta, että suomi niin pian kuin mahdollista saatettaisiin
opetuskieleksi, koska suurin osa kaupungin asukkaista ja koko
ympäristöllä oleva maaseutu oli suomalainen ja lapset siis jo pienestä
pitäen kodeissaan olivat suomenkieleen perehtyneitä." Lähettäessään
senaattiin tämän lausunnon sekä muut asiakirjat, uudisti kouluhallitus
ehdotuksensa, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon opetuskieleksi.
Kun Oulun raastuvankokouksessa asia käsiteltiin, ilmoittivat muutamat
kuntalaiset, että he olivat olleet noiden 48:n joukossa, jotka anoivat
ruotsia opetuskieleksi, mutta että he olivat sen tehneet siitä syystä,
että asia oli heille väärin esitetty. Heidän tarkoituksensa ei
suinkaan ollut se, että suomi opetuskielenä poistettaisiin, vaan että
ruotsi, kuten tähänkin asti, saisi osittain olla sekin opetuskielenä.
Kokouksessa tapahtuneen äänestyksen tulos oli, että 67 kuntalaista
puolsi suomea ja 42 ruotsia lyseon opetuskieleksi. Kuvernööri
lausunnossaan kannatti ruotsia.

Asia ratkaistiin senaatissa marraskuulla 1873 kouluhallituksen
ehdotuksen mukaan. Oulun kaupungin ja läänin suomalaista väestöä
senaatti päätöksessään lohdutti sillä, että kouluhallituksen
ehdotuksen mukaan Ouluun perustettaisiin neliluokkainen
suomenkielinen reaalikoulu, joka paremmin vastaisi sanotun väestön
sivistysvaatimuksia! Olihan v. Kothenin suunnittelema kastilaitos
voimaan saatava. Mutta siihen eivät pohjan perän suomalaiset ottaneet
tyytyäkseen, taipuakseen.

Liikuttava ja samalla mieltä ylentävä on se kertomus Oulun suomalaisen
yksityislyseon synnystä ja ensimäisistä vaiheista, jonka provasti
Vilh. Lindstedt (Loimaranta) on kirjasena julaissut, sama mies, jonka
alotteesta tämä yksityislyseo perustettiin.

Syksystä 1874 oli opetuskielen muutos Oulun lyseossa toimeen pantava,
ja siksi oli suomalaisille lapsille toinen opin-ahjo hankittava.
Toukokuulla alkoi silloinen pastori Lindstedt lyseon opettajain
kanssa neuvotella mitenkä yksityiskoulu aikaansaataisiin. Pidettiin
sitten kokous, jossa melkein kaikki lyseon opettajat tarjoutuivat
perustettavassa yksityiskoulussa ilmaiseksi antamaan opetustunteja eri
aineissa, toiset 6, toiset 4, toiset 2 tuntia, mikäli kultakin aikaa
riitti. Tarjottu tuntimäärä oli niin suuri, että voitiin heti saada
perustetuksi kaksi luokkaa. Kun jalomieliset opettajat näin olivat
pohjakiven uudelle opin-ahjolle laskeneet, kutsuttiin asiaa harrastavia
kansalaisia kokoukseen, jossa yleisölle esitettiin opettajain
tarjooma uhraus ja tiedusteltiin, missä määrin yleisö puolestaan
oli altis koulua kannattamaan. Lyseon juhlasali oli täynnä kansaa
kaupungista sekä maalta; Kajaanista ja Kemistä asti oli sitä saapunut.
Yhteen ääneen vaadittiin täysluokkaisen suomalaisen yksityislyseon
perustamista, ja tarpeellisia varoja vakuutti kokous kyllä saatavan.
Valittiin johtokunta, johon tulivat lehtori K. Erwast, valuri Helander,
pastori V. Lindstedt, kunnankirjuri Luoma, tohtori Olsoni ja kollega
Schüter; puheenjohtajaksi tuli pastori Lindstedt, jolle sittemmin
myöskin uskottiin koulun johtajan toimi.

Suuria vastuksia oli alkuhommissa, huoneuston hankkimisessa ja
kalustamisessa, opetusvälineitten toimittamisessa y.m., sillä
tarpeellisia varoja ei aluksi ollut riittämään asti. Mutta kaikki
vastukset voitettiin ja syyskuun 1 p:nä alkoi koulu toimensa 39
oppilaalla. Valtioapua sille myönnettiin v. 1878 ja valtion huostaan se
joutui 1882.

Jo v. 1873 alkoi Kothenin hankkiman uuden koulujärjestyksen
säätämien reaalikoulujen perustaminen, joiden tarkoituksena oli
"osittain jatkaa ja laajentaa kansakoulun kursseja, osittain edeltä
valmistaa varsinaisiin keinokouluihin" ja olivat aiotut erittäin
"porvarein" lapsille, sillä näitä varten lyseot eivät olleet
olemassa. Tampereelta hävitettiin kaksikielinen ylialkeiskoulu
ja siellä oleva alialkeiskoulu muodostettiin neliluokkaiseksi
suomenkieliseksi reaalikouluksi. Turkuun perustettiin kaksi
neliluokkaista reaalikoulua, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen,
sekä Tammisaaren alialkeiskoulun sijaan neliluokkainen ruotsalainen
reaalikoulu. Seuraavana vuonna lakkautettiin ali- ja ylialkeiskoulut
Heinolassa, Savonlinnassa, Kokkolassa, Loviisassa ja Porissa sekä
alialkeiskoulut Kuopiossa, Viipurissa, Oulussa, Uudessakaupungissa,
Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Raahessa, Raumalla ja Kajaanissa.
Sijaan asetettiin suomenkieliset neliluokkaiset reaalikoulut Heinolaan,
Savonlinnaan, Kuopioon, Ouluun ja Viipuriin sekä kaksiluokkaiset
Poriin, Uuteenkaupunkiin, Raaheen ja Kajaaniin, ruotsinkielinen
neliluokkainen reaalikoulu Vaasaan sekä ruotsinkieliset kaksiluokkaiset
reaalikoulut Kristiinankaupunkiin ja Raumalle. Porin ja Kokkolan
ylialkeiskoulut muodostettiin neliluokkaisiksi ruotsinkielisiksi
lyseoiksi. Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaiselle väestölle
ei siis valtio suonut muita oppikouluja kuin yhden kaksiluokkaisen
reaalikoulun kummallekin maakunnalle. Suomalainen Rauma sai
ruotsalaisen reaalikoulun.

Valtiopäiviin perustivat suomalaiset taas toiveensa. Säädyt
kokoontuivat jälleen 1877. Mutta puolue-olot olivat kärjistyneet.
Suomalainen puolue oli vahvistunut, saanut päämääränsä entistään
selvemmäksi ja vallitsi nyt pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Vaan
"liberaalit", jotka, yleensä harrastaen vapaamielisiä uudistuksia,
eivät ennen kansallisuus-asiassakaan olleet esiintyneet jyrkkinä
vastustajina, olivat nyt siirtyneet hyvän matkan oikealle,
lähemmäksi hallituksen kantaa, ja melkoinen osa heistä oli liittynyt
v. 1871 syntyneeseen n.s. "viikinki"-ryhmään, joka siten oli
kasvamistaan kasvanut ja jo saanut tuntuvan jalansijan aatelis- ja
porvarissäädyissä. Ja pääpykälänä tämän ryhmän ohjelmassa oli se, että
"fennomaaneja" älköön päästettäkö mihinkään vaikutusvoimaiseen asemaan
tässä maassa, älköönkä suomalaisuudelle hyvällä luovutettako tuumaakaan
alaa ruotsalaisen sivistyksen perintömaasta.

Suomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta.
Niitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin,
Joensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun
sekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä
useat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen
perustamista.

Yleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset
joutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä
lisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus
asevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille,
jotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis
tunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten
alkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin
ja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi
riittämättömäksi. Mutta jotta "Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi
tyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta" (!), ehdotti valiokunta, että
"täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä,
yhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa
aineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella
kielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä
olisi sille kielelle annettava". 1871 vuoden määräys, että kouluissa
olisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.

Tämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan
tyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä
14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti
kasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen
vastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan
suomenkieliset jäsenet.

Kiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä
tehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus
aikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä
se, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi
huolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen
anomuksen ponnet kuuluivat:

       *       *       *       *       *

1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä
täydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista
kotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa
tahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa
likemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä,
jotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2)
että alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä,
määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan,
jota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa
ja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi
opetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja
ylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille
lyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei
ketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista,
ja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi;
5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista
riittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun,
sen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun
kaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen
alkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto,
suomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen
suomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa
Hämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi,
vaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että
suomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi
Viipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa
sopivaksi.

       *       *       *       *       *

Ruotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen
hallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata
toista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin
turvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri
komitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia
kouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty.
Komitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai
mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin,
jonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään
lastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean
mietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen
järjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai
käskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä
osittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä
vaativat.

Mutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa,
jotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin
loppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen
oli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen
ryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879
avattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä
samaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881
Tampereella.

Kun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa
tammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista
varten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.

Kehoituksen saapumaan tähän kokoukseen olivat julaisseet lehtori A.
Bergroth, kauppias R. Lydecken ja hovioikeuden-notaari D.W. Åkerman.
Eikä heidän kehoituksensa kaikunut kuuroille korville. Se oli sanoiksi
puhjennut ajatus, joka tuhansien mielessä jo kauan oli asunut. Toimiin
ryhdyttiin eri kunnissa. Useissa neuvoteltiin asiasta kuntakokouksissa
ja valittiin edusmiehiä tuohon yleiseen kokoukseen. Eikä innostus
rajoittunut Viipurin lääniin; se levisi myöskin Pietarin ja Inkerin
suomalaisiin.

Viipurin raastuvan isoon saliin kokoontui noin 200 henkeä, joista
ainakin toinen puoli oli edusmiehiä läänin eri kunnista. Pietarista oli
saapunut kolme edusmiestä ja Inkeristä kaksi.

Keskustelun aloitti lehtori Bergroth puheella, mainiten mitkä
syyt olivat pakoittaneet suomalaisuuden ystäviä muualla maassamme
suomalaisia yksityiskouluja perustamaan. Kokemus oli osoittanut, ettei
valtiosäätyjen, kuntien eikä yksityisten henkilöiden anomuksilla mitään
aikaansaatu. Mutta suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli
polttava tarve, joka ei enää viivytystä sallinut. Voi kyllä olla
niinkin, että kansallisen sivistyksen siemenen oli vaikeampi päästä
oraalle tässä paikkakunnassa kuin moniaalla muualla maassamme, mutta
sen tuli vain kehoittaa tämän sivistyksen ystäviä sitä suurempaan
intoon ja rohkeuteen.

Puheenjohtajalle, joksi valittiin lehtori Bergroth, annettiin sitten
niiden kuntakokousten pöytäkirjat, missä asiaa oli edeltäpäin
käsitelty, ja ne luettiin julki. Pyhäjärven, Virolahden, Räisälän,
Uudenkirkon, Kirvun, Johanneksen ja Valkealan kunnat lausuivat sen
yksimielisen ajatuksen, että suomalaisen oppikoulun perustaminen
Viipuriin oli läänin kansallisen elämän ja varttumisen välttämätön
ehto, ja lupasivat olla avullisina yksityisten lahjain kokoamisessa
koulun kannattamista varten.

Keskustelussa kaikki puhujat innokkain sanoin samaa ajatusta
kannattivat, ja yksimielisesti päätettiin, että heti oli ryhdyttävä
rahankeräykseen, jotta suomalainen oppikoulu jo ensi syksynä toimeen
saataisiin. Sitä kannatettaisiin sitten yksityisillä varoilla siksi
kun hallitus, havaittuaan että Viipurin läänin suomalaisessa kansassa
ilmautui "todellinen sivistystarve", ottaa tämän koulun valtion
haltuun. Milloin sitä sopisi anoa, jätettiin vast’edes päätettäväksi.

Johtokunnan jäseniksi valittiin kuvernööri K. Oker-Blom, asessori P.
J. Ekbom, lehtori A. Bergroth, hovioikeuden-notarit D.W. Åkerman ja E.
Berneri (Saloheimo), kauppiaat Rob. Lydecken ja Helander, konttoristit
E. Wolff ja R. Mallenius sekä maanviljelijä T. Jaatinen.

Kun keskustelu oli päättynyt luki opettaja J.E. Erkko tätä tilaisuutta
varten sepittämänsä kauniin runon, jonka loppupuoli kuului näin:


    "Nouse kansa, valvo vanha suku,
    Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
    Lahjat sull' on muita muhkeammat,
    Henki herkempi ja herttaisempi,
    Muistot mainioimmat maailmassa,
    Kalevalan kaukahiset muistot.
    Kunpa nouset, nouse notkeasti
    Oman toivehesi täyttäjäksi:
    Laittaos pääkaupunkisi kuulu
    Kansallisen koulun kaupungiksi.
    Oppitarhaks' omakieliseksi,
    Josta opin korkeamman tähkät —
    Niinkuin muinen valkeuden oppi
    Karjalan pääkaupungista kulki,
    Valtavasti laajeni ja voitti —
    Puhkeaa ja singahtaapi kauas
    Suuren Suomen, kaunon Karjalamme
    Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
    Jossa lapset täältä sekä tuolta,
    Itä-Suomen suuren ilman alta
    Versostuvat maansa mainioiksi,
    Haltijoiksi Kalevalan hengen,
    Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
    Loitsijoiksi uuden aikakauden,
    Sankar'-aian kunniasta kuulun.
    Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
    Laittaos pääkaupunkisi kuulu
    Kansallisen koulun kaupungiksi!
    Näenhän jo isät Itä-Suomen,
    Kasvattajat kansallisen toivon,
    Näen silmät toivon säihkehessä;
    Rinnass' innon kansallisen hehku
    Kertyvät he avuks' asiansa. —
    Pyhittää jo kansallinen aate,
    Rakkauden aate, Suomen kansan."

Nyt kaikui kaikkien huulilta: Eläköön Suomi!

Lopuksi käytiin kannatusapujen merkitsemiseen, ja muutaman hetken
kuluttua oli 8,000 markkaa koossa. Johtokunta oli lähettävä
keräyslistoja kiertämään, eikä kukaan epäillyt tämän kansallisen
hankkeen menestystä. Ja hyvin se menestyikin.

Seuraavan helmikuun 17 p. pidettiin Porissa samallainen
kansalaiskokous, johon oli saapunut kansalaisia useammista Satakunnan
seurakunnista, noin 200 henkeä. Valittuna kokouksen puheenjohtajaksi
piti lääninprovasti K. E. Stenbäck innokkaan puheen, jossa hän osoitti,
miten tärkeätä koko Satakunnalle oli suomenkielisen oppikoulun saaminen
Poriin niin pian kuin mahdollista, ja vilkkaan keskustelun jälkeen se
yksimielisesti päätettiin perustaa. Jo samana iltana merkittiin koulun
kannattamiseksi yhdeksättätuhatta markkaa.

Turkuun perustettavasta suomalaisesta yksityislyseosta tehtiin päätös
maaliskuun 19 p:nä yleisessä kokouksessa, johon olivat kansalaisia
kutsuneet tuomioprovasti T.T. Renvall, hovioikeudenneuvos G. Gummerus,
vapaaherra S.W. von Troil, rehtori E.F.F. Reuter, lääninsihteeri H.R.
Schuter, tohtori A.W. Jahnsson, kapteeni K. Olsoni, lääninkirjanpitäjä
F. Westerling, pastori G.F. Stenström, kansakouluntarkastaja A.
Berner ja kultaseppä V. Pettersson. Yleisöä oli lukuisasti saapunut,
kolmatta sataa henkeä. Useimmat läänin maalaiskunnat olivat edusmiehiä
lähettäneet. Puhetta johti tuomioprovasti Renvall. Luettiin julki
pöytäkirjan-otteet, mitkä olivat tulleet 31 kunnasta, jotka kaikki
mitä hartaimmin pyysivät suomalaisen lyseon perustamista jo ensi
syksyksi. Ja yksimielisesti se päätettiin perustaa yksityisillä
varoilla, joiden kertymistä ei epäilty. Kohta merkittiinkin yhtä suuri
summa kuin Viipurin ja Porin kokouksissa. Johtokuntaan valittiin
tuomioprovasti Renvall, hovioikeudenneuvos Gummerus, tohtori Jahnsson,
lääninkirjanpitäjä Westerling, tarkastaja Berner, varatuomari Ernesti
Forsman ja neuvosmies J.G.W. Wikeström.

Niissäkin kansalaiskokouksissa, joissa sittemmin päätettiin perustaa
suomalaiset yksityiskoulut Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle, oli
väkeä paljon ja innostus yleinen ja vallitsi rahallisiin uhrauksiin
altis mieli.

Sen anomuksen johdosta, joka valtiopäivillä 1877-78 suomalaisten
oppikoulujen perustamisesta tehtiin, ei hallitus ollut mihinkään
tositoimiin ryhtynyt, kun säädyt jälleen kokoontuivat helmikuulla 1882.
Mutta valtaistuinpuheessa valtiopäiväin avajaisissa ilmoitettiin,
että Hänen Majesteettinsa oli antanut senaatille käskyn kouluasiassa
noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä tekemää anomusta. Tämän
ilmoituksen tarkoitus oli ehkä torjua uusien anomusehdotusten
esittämistä. Mutta sitä vaikutusta sillä ei ollut eikä voinut olla.
Siksi kiihtynyt oli kansalaisten mieli senaatin vitkastelun ja
verukkeiden johdosta. Kaikissa aatelittomissa säädyissä tehtiin
anomusehdotuksia (yhteensä 38), jotka koskivat suomalaisia kouluja,
uusien perustamista tai laajentamista, reaalikoulujen muuttamista
lyseoiksi, yksityisillä varoilla perustettujen ja kannatettujen
opistojen ottamista valtion huostaan, Mikkelin lyseon muuttamista
suomenkieliseksi sekä suomalaisen normaalilyseon siirtämistä
Helsinkiin. Muitakin koululaitosta koskevia anomusehdotuksia tehtiin.
Maisteri And. Chydenius porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi koko
koululaitoksen uudistamista, ja tässä säädyssä sekä pappis- ja
talonpoikaissäädyssä tehtiin myös muutamia anomusehdotuksia, jotka
koskivat ruotsalaisia kouluja. Niinpä ensinmainitussa säädyssä neljä
ruotsikkoa anottavaksi ehdotti, että Mikkelin lyseo pysytettäisiin
ruotsinkielisenä ja täydellinen valtion kustantama oppilaitos
perustettaisiin Kuopioon.

Sen harkittaviksi lykättyjen anomusehdotuksien johdosta antoi
yleinen valitusvaliokunta neljä eri mietintöä, joista ensimäinen
koski opetuskieltä useissa lyseoissa ja uusien alkeisopistojen
perustamista, toinen suomenkielisten tyttökoulujen perustamista, kolmas
koululaitoksen uudistamista ja neljäs suomalaisen normaalikoulun
siirtämistä Helsinkiin. Mutta turhaa vaivaa olisi näiden mietintöjen
tarkempi selostaminen, niistä kun ei yhdestäkään säätyanomusta
sukeutunut. Mainitsen vain ponsien ytimen. Valiokunnan enemmistö
kyllä asettui myöntyväiselle kannalle suomalaisiin kouluihin
nähden, anottavaksi ehdottaen, että valtio perustaisi täydelliset
suomenkieliset alkeisopistot Turkuun, Poriin, Tampereelle ja
Viipuriin, neliluokkaisen alkeisopiston Tornioon, seitsenluokkaiset
tyttökoulut Jyväskylään ja Kuopioon sekä neliluokkaisen tyttökoulun
Ouluun; että Joensuun neliluokkainen lyseo laajennettaisiin
täydelliseksi alkeisopistoksi ja Mikkelin lyseo muutettaisiin
ruotsinkieliseksi; että Vaasan yksityiselle suomalaiselle lyseolle
myönnettäisiin riittävä valtioapu, ja että niinikään vuotuisella
apurahalla kannatettaisiin yksityisiä suomalaisia tyttökouluja
Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Viipurissa ja Porissa. Mutta vastalauseita
panivat kaikki aatelissäädyn ja useimmat porvarissäädyn edustajat
valiokunnassa, jotenka näiden anomusten raukeaminen jo edeltäpäin
oli varma. Hra Chydeniuksen anomuksen johdosta annetun mietinnön
hylkäsivät pappis- ja talonpoikaissäädyt, siinä kun, syrjälle pannun
lipun avulla, anomuksen tekijän hataria tuumia hyväksyen ehdotettiin
aivan uuden-uutukaista koulujärjestelmää, jota ei missään ole koeteltu,
mutta jota ruotsinmieliset kannattivat, saadakseen suomalaisten
koulujen perustamisen sillä keinoin ehkäistyksi. Eihän uusia kouluja
sopisi perustaa ennen kuin tuo suuri uudistus olisi toimeenpantu.
Vaikka valiokunta puolusti suomalaisen normaalilyseon siirtämistä
Helsinkiin ja vain kolme sen jäsenistä pani vastalauseen, ei siitäkään
säätyanomusta aikaansaatu. Oli jo jouduttu siihen, että kansallisia
pyrintöjä koskevissa asioissa kaksi säätyä asettui kahta vastaan,
mikä seuraavilla säätyvaltiopäivillä tuli yhä tavallisemmaksi.
Ruotsinkiihkoisuus oli yltynyt aatelis- ja porvarissäädyissä ja
suomalaiset säädyt eivät enää taipuneet tinkimään.

Kun näiden puolueolojen tähden oli arvattavissa, että suomalaisten
koulujen asia joutuisi karille, jos se jätettäisiin säätyjen
yhteistoiminnan varaan, ryhtyivät pappis- ja talonpoikaissäädyt
jo valtiopäiväin alussa siihen varokeinoon, että kumpikin sääty
lykkäsi yhden sanottua asiaa koskevan anomusehdotuksen yksityiseen
valiokuntaansa. Näissä anomusehdotuksissa, joista toisen oli tehnyt
Yrjö Koskinen ja toisen A. Meurman, ehdotettiin anottavaksi, että Keis.
Majesteetti, joka valtaistuinpuheessaan oli ilmoittanut käskeneensä
senaatin noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä lausumia toivomuksia
kouluasiassa, suvaitsisi käskeä ryhtymään sellaisiin toimiin, että
suomenkielisiä kouluja koskevat toivomukset jo ensi syyslukukauden
alussa toteutuisivat. Siten syntyneet mietinnöt, joissa kannatettiin
yksityisillä varoilla perustettujen suomalaisten koulujen ottamista
valtion huostaan, hyväksyi kumpikin sääty ja jätettiin lähetystön
kautta kenraalikuvernöörille näiden säätyjen yksityisinä anomuksina.
Mainitun korkean käskyn pakotuksesta senaatti näitä anomuksia kannatti.
Ja elokuun 22 p:nä samana vuonna ilmestyi arm. julistus, joka määräsi
otettavaksi valtion haltuun Turun, Oulun ja Porin suomenkieliset
yksityislyseot, sekä elokuun 23 p:nä seuraavana vuonna asetus, joka
sääsi valtion varoilla suomenkielisinä ylläpidettäviksi täydelliset
klassilliset lyseot Turussa, Hämeenlinnassa (normaalilyseo),
Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä,
reaalilyseot Tampereella ja Savonlinnassa sekä neliluokkaiset
alkeiskoulut Porissa, Viipurissa, Heinolassa, Joensuussa ja
Vaasassa, sekä määräsi Mikkelin ruotsinkielisen lyseon muutettavaksi
kaksikieliseksi.

Mainitsin että valtiopäivillä 1882 tehtiin anomusehdotuksia
valtion varoilla kustannettavien suomenkielisten tyttökoulujenkin
perustamisesta, jommoisia ei vielä ollut olemassa ainoatakaan.
Samaa tarkoittavia anomusehdotuksia tehtiin myöskin valtiopäivillä
1877-78, ja säädyt silloin yhtyivät anomaan, että "hallitus pitäisi
tarkkaa huolta naissivistyksestä ja sitä edistäisi, ei ainoastaan
ruotsinkielisillä kouluilla, missä sellaisia tarvitaan, vaan myöskin
sekä perustamalla että rahamääräyksillä kannattamalla suomenkielisiä
naiskouluja, missä vaan sellaisia on tarpeellisiksi huomattu,
jott'eivät suomalaisen väestön oikeudelliset ja kohtuulliset
vaatimukset ruotsinkieliseen väestöön verrattuna, jäisi huomioon
ottamatta". Ensi tilassa oli perustettava suomenkieliset täydelliset
tyttökoulut Kuopioon ja Jyväskylään. Mutta näidenkin koulujen
perustamisen kytki senaatti hommaamaansa koululaitoksen uudistukseen,
eikä mihinkään toimiin ryhtynyt suomalaisen naissivistyksen
edistämiseksi.

Ruotsinkielisiä valtion tyttökouluja oli jo olemassa toista kymmentä,
joista vanhimmat olivat v. 1844 perustetut koulut Helsingissä
ja Turussa sekä v. 1856 alkaneet koulut Viipurissa, Kuopiossa
ja Haminassa. Suomalaiset tyttökoulut olivat kaikki yksityisten
kansalaisten perustamia ja kustantamia. Ensimäinen perustettiin
Jyväskylään 1864 ja toinen Helsinkiin 1869, ja 1870-luvulla syntyi
useita. Vasta v. 1885 annettiin se asetus muutoksista naissivistystä
varten olevien oppilaitosten järjestyksessä ja uusien semmoisten
oppilaitosten perustamisesta, jossa Suomen valtio tunnusti
velvollisuudekseen pitää huolta korkeampien tyttökoulujen hankkimisesta
suomalaisenkin väestön tyttäriä varten. Siinä määrätään valtion
varoilla ylläpidettäväksi suomenkieliset tyttökoulut Helsingissä,
Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Oulussa. Turun yksityinen
tyttökoulu joutui valtion huostaan vasta 1892, Joensuun koulu 1899 ja
Sortavalan koulu 1903.

       *       *       *       *       *

Pitkiksi ovat venyneet nämä piirteeni koulutaistelusta. Mutta tämä
taistelu onkin merkillisimpiä tapahtumia Suomen kansan historiassa,
taistelu, jonka seikkaperäinen esittäminen täyttäisi monta sataa kirjan
sivua. Täydellinen esitys siitä olisi, jos mikään, omiansa lujittamaan
kansamme luottamusta omaan voimaansa, kansallistuntoa vahvistamaan
sekä meitä kiihoittamaan uusiin taisteluihin ja voittoihin henkisen
edistyksen uralla. Eikä koulutaistelu vielä ole päättynyt. Kouluolomme
eivät vieläkään ole sillä kannalla kuin omaperäinen kansallinen kehitys
vaatii. Niinpä korkein koulumme, yliopisto, vielä on suomalaisen
kansallisuusaatteen palvelukseen valloittamatta. Taistelua on
jatkettava, kunnes tämäkin päämäärä on saavutettu.



XV.

SAVONLINNAN 400-VUOTISJUHLA JA "KANSALLISET KIITOLLISUUDEN VELAT".


Heinäkuun 29 p:nä 1875 vietettiin Savonlinnassa muistojuhla sen
johdosta, että neljä vuosisataa oli umpeen kulunut siitä kun Eerik
Akselinpoika Tott rakennutti Olavinlinnan "Jumalalle kunniaksi, pyhälle
kristinuskolle vahvistukseksi".

Uuden Suomettaren "lähettämänä kirjeenvaihtajana" matkustin minä sinne
Kaarlo Bergbomin kanssa, ja seuraamme liittyi muitakin helsinkiläisiä,
niiden joukossa professori Aug. Ahlqvist, jonka oli määrä juhlassa
pitää varsinainen juhlapuhe. Lappeenrantaan saapui niin paljon
Savonlinnaan pyrkijöitä, että kaikki sinne menevät höyrylaivat
joutuivat kukkuroilleen väkeä. Tavallisia yösijoja eivät saaneet
puoletkaan. Lastiruumiin laitettiin tilapäiset makuusijat, ja sellaisen
onnistuin minäkin saamaan. Mutta ei niitäkään riittänyt kaikille; useat
saivat viettää yönsä laivain kansilla. Vaan ei heilläkään hätää ollut,
sillä oli herttaisen kaunis kesä-yö.

Tuskinpa on Savonlinnassa koskaan muulloin kuin muinaisina sota-aikoina
ollut koossa niin paljon väkeä kuin siellä nyt oli, kansalaisia
kaikilta maamme ääriltä.

Aamulla k:lo 6 kuului eräästä linnan tornista tykinlaukauksia,
jotka vanhan tavan mukaan ilmoittivat, että ympäristön kansan oli
kokoontuminen linnan muurien suojaan. Vilkas liike alkoi kaupungin
kaduilla. Ennen kuin linnaan lähdettiin kokoontui kansa kaupungin
torille yhteistä rukousta pitämään. Ei tarvinnut nyt rukoilla apua
ryntäävää vihollista vastaan. Kaikkivaltiasta oli kiittäminen siitä,
että Hän niin armollisesti oli ohjannut Suomen kansan kohtalot, että
muistojen rauhallista juhlaa saatiin viettää siinä samassa linnassa,
joka muinoin oli ollut alituisten taistelujen keskustana. Rukouksen
toimitti suomeksi Säämingin kirkkoherra, provasti Gummerus, samalla
muutamin sanoin selittäen juhlan merkityksen. Torvisoittokunta soitti
virren säveleet, ja mieltä ylentävä oli juhlan alku.

Sitten suuntautui ihmistulva rantaa ja linnaa kohti. Ihana oli ilma,
juhlapuvuissa ihmiset, satamassa laivat ja laiturit lipuilla, viireillä
ja lehtipuilla koristetut. Haapa- ja Pihlajaveden saaret ja niemekkeet,
salmet ja lahdelmat ihastuttivat katselijaa. Mutta näköalan paras
koristus oli tuo komea linna-vanhus Kyrönsaaren kalliolla. Tornien
ampumarei'istä ja ikkunoista liehui lukemattomia viirejä, ja linnan
katolta kohosi suuri valkea lippu, Suomen vaakuna keskellä.

Sen virtaisen salmen yli, joka on Kyrönsaaren ja kaupungin välillä,
vietiin juhlavieraat isoilla veneillä. Jokaisen veneen saapuessa
linnan ulkoportilla olevalle laiturille paukahti tykinlaukaus. Tämän
portin otsikkoon oli kirjoitettu sanat: "_Bonus et faustus sit
hic dies: meminerint minores_" (Tämä olkoon suotuisa juhlapäivä:
muistakoot vastaiset sukupolvet). Sisäporteilla oli kilvet ja niissä
niinikään latinankieliset lauselmat, joista harva juhlavieras tolkun
sai. Suomeksi ne olisivat kuuluneet: "Jumala onnellisia aikakausia
menneisiin liittäköön", "Onnellisia, ylen onnellisia ne, joiden suotiin
esi-isien nähden kuolla", "Neljä vuosisataa katsoo meihin".

Linnan vanhan osan avara piha oli komeasti koristettu. Seinien vieressä
ylt'ympäri kukkais-riukuja, jotka kannattivat linnan urhojen nimillä
varustettuja kilvenmuotoisia tauluja. Nimiä viidettä kymmentä: Ferlat,
Juustenit, Vildemanit, Sten Sture, Juhana II, Boijet, Flemingit,
Hornit, Tottit, Illet, Ståhlarmit, Björnramit, Ulfsparret, Bjelket
y.m. Pihan peräseinällä iso suuriruhtinaallinen kruunu, siitä
maahan ulottuva punasamettinen, kärpännahan näköisillä reunuksilla
varustettu verho, joka reunusti isoa, taiteilija E. Löfgrenin maalaamaa
kuultokuvaa: naiseksi kuvattu, miekkaansa nojautuva Suomi, vieressä
mahtava leijona. Kuvan edessä alttarin muotoinen lava, Runebergin,
Döbelnin ja Sandelsin muotokuvat, kaksi täydelliseen rauta-asuun puetun
soturin haahmua ja sota-aseita.

Kun torvisoittokunta oli soittanut suomalaisen ratsuväen marssin,
piti prof. Ahlqvist juhlapuheen, tietysti suomeksi. Luotuansa
silmäyksen Olavin linnan syntyyn ja vaiheisiin, siirtyi hän puhumaan
Ruotsin tehtävästä Suomen kansan kohtaloissa. Joku on sanonut, että
tämä tehtävä oli vain Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi
kansaksi. Vaan paljastaan tätä ei historian hengetär kuitenkaan
liene tarkoittanut sillä, että salli ruotsalaisten panna Suomen
valtaansa. Korkeimman sallimus Ruotsin vallalla Suomessa tarkoitti
muuta. Se tarkoitti enimmästi sitä, että Suomen kansa jo aikaiseen
tulisi eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Meidän tulee hartaasti
kiittää Jumalaa siitä, että hän salli meidän joutua senkaltaisen
kansan yhteyteen, jolta me voimme saada alun ja perustuksen niihin
etuihin, jotka maallisesta hyvästä ovat parhaat, mitä ihminen, mitä
kansa voi toivoa itselleen. Ja sen jälkeen tulee meidän näistä eduista
olla kiitolliset tälle samaiselle kansalle, jonka lait, laitokset ja
hallitsijat tekivät meidän esi-isämme osallisiksi samoista oikeuksista,
joita se itse nautti. Onko suomalainen kuitannut velkansa Ruotsille?
Olemme tosiaankin kuulleet hoettavan: Suomen velka Ruotsille on
käteisesti ja paraiten maksettu sillä verellä, jota Suomen kansa on
niin runsaasti vuodattanut Ruotsin sodissa. Suuri erehdys! Ei tämä
veri vuotanut ainoastaan Ruotsin edestä, vaan Suomen itsensä ja
ihmiskunnan edestä. Me olemme verellämme ostaneet pääsön "kansojen
lukuun", se on lannoittanut maan sen kukkasen kasvaa, jonka nimi
on: Suomen kansallinen olo. Muistelkaamme siis muinaisia aikoja
ilman katkeruutta ja pitäkäämme nykyisyyttä kunniassa. Nykyiset olot
todistavat, että ne lait ja laitokset, joita ruotsalaiset tänne toivat,
olivat hyvät ja kansamme luonteen mukaiset. Me emme siis voi koskaan,
emme koskaan unhottaa tämän järjestyksen ja näiden lakien alkua ja
perustusta. — Nykyisiä olojamme entisiin verraten voimme toivoen
lausua, että tulevaisuus ei näytä pimeältä. Se on arvattavasti Luojan
kädessä. Vaan isoksi osaksi riippuu se meistä itsestämme. Pahin
haittansa ja vihollisensa on ihmisellä omassa povessaan: yksityisellä
itsekkäisyyden kaikkea jaloa jäytävä koi, kansoilla eripuraisuuden
monipäinen kyykäärme. Tappakaamme tämä kyykäärme kansamme povesta, ja
tukehduttakaamme sen sikiöt! Sitten voimme me varmasti toivoa, että
kun vuosisatanen taas vierähtää ajan äärettömyyteen ja meidän lastemme
lapset tässä taas viettävät Olavinlinnan juhlaa, niin ovat he silloin
paljoa onnellisemmat ja väkevämmät ja iloisemmat kuin me nyt.

Olen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet,
jotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin
aiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja
Ahlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.

Kun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu "Maamme", puhui Mikkelin
läänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan
kunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti
eläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille.
Kun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä,
yleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen
runoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset
runoelmat ja laulettu "Savolaisten laulu", oli aamupuolen juhlallisuus
päättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.

Mitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat
aterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet
niissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt
rannalla olevaan puistoon.

Kun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan
kokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen
kunniavanhuksen hovissa.

Tenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien
tai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita
harmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului
soiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja
neitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat
holvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas.
Sadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa
valaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.

Tanssisaliksi oli laitettu "paksun tornin" toinen kerros. Seinät
harmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen
pylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät
komerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä
oleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui
kukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali
hyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo
vallitsi.

Saman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä
valaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa
ravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi
suunnattoman korkeihin holveihin.

Mutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa
istuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli
pidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen
lyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan
kunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin
puheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin,
Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo
monet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän
vielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin
suomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde
näkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään
piti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa
kuuluivat:

"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien
unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja
päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan,
rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen,
niin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien
yli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka
meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi,
eläköön isänmaa."

Senaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän
vieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin
kunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.

Päivän valjetessa harveni juhlajoukko harvenemistaan; mutta kirkkaasti
paistoi päivä kun viimeiset vieraat linnasta lähtivät. Vaan tuo
ihmeellinen kesä-yö ei koskaan haihdu juhlavieraitten mielestä.

Varsinainen juhla oli nyt päättynyt. Mutta seuraavana päivänä oli
tehtävä yhteinen huviretki Punkaharjulle, Savon toista ihmettä
katselemaan. Neljä höyrylaivaa oli täpösen täynnä väkeä. Hauskin
oli niiden matka, jotka herrat Rundgren ja Stadius suosiollisesti
olivat kutsuneet kulkemaan isossa, kannella varustetussa lotjassa,
jota höyrylaiva kuletti. Soittokunta seurasi, kannella laulettiin,
tanssittiin, ja kannen alla oli suuri mukava ruokasali sekä leposijoja
väsyneille.

Kun laivat saapuivat Punkaharjulle, soitettiin ja laulettiin "Maamme".
Ilma oli kaunis, Puruvesi rasvatyyni. Tuskin lienee Punkaharju koskaan
ennen nähnyt niin paljon vieraita yht’aikaa. Ympäristön kansaa oli myös
jotenkin paljon kokoontunut. Useimmat jalkasin, muutamat ajaen läksivät
nyt samoamaan tuota siltaa myöten, joka

    "— — — on silloin tehty,
    Kun on kuu kokohon pantu,
    Kun on aurinko alettu,
    Laskettuna maan perustus".

Olen usein käynyt Punkaharjulla, jopa kaksi erää oleskellut siellä
viikkokausia; mutta harvoin on tämä luonnon pyhäkkö yht’aikaa näyttänyt
kaikki parhaat puolensa niinkuin tällä kertaa. Auringon laskiessa
ilmautui se ihmeellinen valaistus, jota siellä kirkkaana ja tyynenä
kesä-iltana joskus nähdään. Iltarusko valaa punahohteensa puitten
tyviin. Näyttää kuin harjun komea metsä palaisi tai uhripitoja siellä
vietettäisiin.

Hämärtäessä kokoontuivat vieraat ravintolan edustalle, missä nuoriso
sileällä tantereella kisaili. Rinteille ryhmittyi pienempiä seuroja.
Lauluja viritettiin, puheita pidettiin. Maisteri R. Hertzberg
lausui sepittämänsä ruotsinkielisen runoelman. Tuskastuttavan
vaikutuksen teki erään ruotsinmaalaisen ylioppilaan älytön käytös,
hän kun tässä tilaisuudessa otti lausuakseen Runebergin "Viaporin".
Suomalainen ylioppilas Nohrström, joka oli ollut äskeisessä Upsalan
ylioppilaskokouksessa, piti suomalaisen puheen, lausuen ruotsalaisten
tervehdyksen Suomen kansalle. Muita puheita en mennyt kuulemaan.

Noin 10 tienoissa läksi ensimäinen höyrylaiva paluumatkalle; muut vasta
myöhemmin. Mutta vieraita jäi useita yöksikin Punkaharjulle.

Vielä seuraavanakin päivänä kesti juhlan jälkiviettoa. Aamupuolella oli
soittajaiset vanhassa linnassa ja samaan aikaan kaupungin ravintolassa
juhlatoimikunnan hankkimat aamiaispidot kunniavieraille, professori
Ahlqvistille ja dosentti Krohnille, joihin pitoihin sanomalehtien
edustajatkin olivat kutsutut.

       *       *       *       *       *

Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisi Yrjö Koskinen tammikuulla 1876
kirjoituksen "Kansallisista kiitollisuuden veloista", joka lyhennettynä
otettiin Uuteen Suomettareen. Tämän kirjoituksen pääasiallinen sisällys
oli seuraava:

Kaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska
kaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo
taikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on
kuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen
historiamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen
merkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella,
että Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on
oleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja
täydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. "Itse
edistymisen kykykin" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja
tästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille,
velassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin
omissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin
kielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa.
Väitetään, että "fennomanit" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin
kieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta
Suomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja
totta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen
vuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan
omalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty
suomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi
mieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan
erittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu
kiivaana "fennomanina" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri
leppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun
hän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään
runomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen
merkityksen ja otsakkeen "Valtiollista". Tämä runoelma ei enentänyt
Oksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä
professori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät,
että "fennomanit" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä,
että sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja
Ruotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen "valtiolliseen"
synnintunnustukseen "fennomanian" puolelta, levittivät tiedon siitä
avarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa,
että on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen
korviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos
suomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat,
ei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin
"kyykäärmeet" ja "viettelijät", olkoot runouden kannalta mitä ovat;
mutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä
toteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä
siihen suitsutukseen, jota "fennomanian" vastustajat hänelle ovat
sytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua
hra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin
ja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna
juhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei
malttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen.
Puheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja
ajoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden
saarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden
tunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin
rangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista
mielipiteistään. "Kyykäärmeet" jälleen ilmautuivat puhujan
mielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden
velasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa
ja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin
ruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että
Ruotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä
puolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin
ollut kirjoitus "Suomenmaan historiallisesta asemasta", arvostelu
Yrjö Koskisen "Oppikirjasta Suomen kansan historiassa", jonka
kirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra
Ahlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu
todistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä
suomalaiselta kannalta on katsominen. "Fennomanit" ovat ruvenneet
hurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan
nykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan
keisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole
asemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella
tunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi
samalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme
Venäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että
sitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään
puoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska
meillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin
parasta, ettei toista oteta lisäksi.

Siinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin
täyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.

Oli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin
häneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi "Valtiollista" nimisen
runoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.

Runoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja
että se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä
katkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme
sanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin
osanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn,
joka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa
ja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen
synnyn. "Säkenien" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla
1865, joka osoittaa — "sille, joka sen _tahtoo_ ymmärtää" — että
tämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua.
Sanat "kyykäärmehet" ja "viettelijät" ovat liiennystä, joka ylipään
runoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä "parjausta", kun ketään
ei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä
runoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?

Mitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K.
olisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä,
niin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin
sanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa
paikassa, minkä A. sanoo "vasta näinä päivinä" tulleensa tuntemaan,
puhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että
se joutui Ruotsin vallan alaiseksi. "Yksipuolista suuntaa" hän ei
voinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään,
mitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista
todistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada
todistusta sille, mitä hän päättää sen "suunnasta". "Jokainen
järjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on
huomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä
enemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä
lausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan
olleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen
yhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän
kuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla
tuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset
ovat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin
kansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat
kansanjäännökset _suomalaista_ sukua, joita kulkiessani olen tavannut
(ja joiden _kieltä_ enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut),
niin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän
suomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa
kuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi
syövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi,
niinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on
käynyt." Tämä oli "yleinen teksti" hänen puheessaan, ja hän sanoo
saaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä "suunta" on
yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin
ymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten
kesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta
eikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden
kansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan
ne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä
"masenna" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän
oikeata kristillis-inhimillistä "itsetuntoansa". Näin on meidänkin ja
ruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin
oli "perättömiä syytöksiä" ja "vääristyksiä", esim. se väite, ja "joku
on sanonut" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan
Suomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist,
että tuo "joku" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden
herrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus
kuin tuo lausuma: "joku on sanonut" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa
"Savonlinna 1475-1875". — Entäs "eripuraisuuden monipäinen kyykäärme",
eikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei
muille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain
raivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin
asia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta
kuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän
laisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja
kohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään
lausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten
vaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa,
että "meidän kiihkoilijamme" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin
nimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä
levoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he.
Ei kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että
Castrén siihen aikaan oli aivan nuori ja "lienee nuorena huimeksinut,
ainakin hengellisesti, niinkuin muutkin". Myöhemmin oli Castrénissa
muutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen
suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan
erääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen
miesvainajansa ei toiminut "siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan
kuin nykyinen suomikiihkoisuus".

Yrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi
jokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen
kiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut "fennomaneja"
vastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista "liiennystä" — esim.
"kyykäärmeet" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään,
niin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä
pieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin
tuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee.
— Viimeistä edellinen värsy runoelmassa "Valtiollista" ilmoittaa
tarpeeksi, että nuo "kyykäärmeet" ja "viettelijät" ovat ne, jotka
pelkäävät "suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois". Hra A.,
joka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä
kirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään
Kuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole
hänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun "Säkenien" toista
parvea arvosteltiin. — "Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava
Suomen kansan kohtaloissa oli _vaan_ Suomen eri heimojen yhdistäminen
yhdeksi kansaksi" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin
julkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: "on syystä sanottu, että
Ruotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen
yhdeksi kansaksi", — siis melkein samat sanat sillä pienellä
erotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan "vaan",
joka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa.
"Eripuraisuuden kyykäärmeellä" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa
_sitä_ eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta
tuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa
nimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta.
— Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä
suosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa.
Jos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan
kerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja
Krohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta
muutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja
useiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme,
että hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään
eikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen
lauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu
"meidän kiihkoilijoistamme" ja tekee tarkan erotuksen itsensä
ja "nykyisten suomikiihkoisten" välillä. Jos näissä sanoissa ja
nimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne "nykyisten
suomikiihkoisten" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja
mitkä hänen omat mielipiteensä ovat? "Nykyisten suomikiihkoisten"
kanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei
ole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla
"jungfennomaaneja" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa
ei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin
lienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää,
— että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin
yksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi
mielensä mukaan tuhlata.

Nyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle "toiselle
vastaukselle". Runoelmaansa "Valtiollista" ei hän pidä enemmän
kuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin
ajankuvauksena menee se mukiin, ja "lisänä rikka rokassa, hämähäkki
taikinassa". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma
"joku on sanonut", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan
tehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen
länsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan
astumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä
eläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi,
vaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu.
Olisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: "joku _voisi sanoa_". — Varsin ikävä
ja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo
nyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä
happamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; "Vaan
ei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä
vastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia
heidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan." —
Kyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja
se on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo "useiden sanomalehtien"
kertomusten todistavan vaikutuksen "sekanaisuutta". Ei edes Uuden
Suomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse
läsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään
viittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan
vilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen
sanoo puhetta "oivalliseksi", Hufvudstadsbladet "miehuulliseksi
ja sulokaikuiseksi" ja Dagblad "miellyttäväksi". Ainoastaan pikku
Karjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa "ei
meitä tyydyttänyt". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn
kuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen
heimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että
se ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta
lukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa
sanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; "vaan ne monet
uskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja
muinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet
minulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä
ole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä
monia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa". —
Palaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta
kielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin
se, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina,
jolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä
alhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja
voipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja
hangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja
että Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa
pelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä
hyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän
ei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa
eikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin
jatkaa hra A.:

"_Hämäläisessä_ ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän
mielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä
tämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä
merkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää
'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V.
Lindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon
alaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän
lahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista'
j.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää
pääasiallisesti olevan oikea."

[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan
viivanalaisen muistutuksen:

"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa
kirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin:

"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä
eroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa
alle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei
ole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään
toisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia
kannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset
suomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen
tuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme.
Se sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen
asettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa,
että kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla
tunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset
viimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus
välin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta
yleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla
silmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista
ainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan
suurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee
suuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin
ajattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen
mielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan
uutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme
luulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä
niin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa,
mikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla
edes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei
kuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella
tahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja
toisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee."]

"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla
katkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se
kansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi
niin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän
sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman
auttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja
hiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että
'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri,
ettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella
tavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä
ruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän
naurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin
totuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta
vielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla'
että myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan
talonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu
ja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja
siitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä
'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina
vuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan
tapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä
on matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja
niiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran,
kuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää
oman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole
raivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut
varovaiseksi." — — — "Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista
mielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n
eteen panna mitään programmia."

Koska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta
todistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen
mieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen
"toisesta vastauksestaan" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa
väitteessään, että "puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen".
Kun juhlapuhe oli päättynyt, "kuului" tosin hurraa-huutoja, mutta ne
eivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva
ja varsinkin "eripuraisuuden kyykäärme" loukannut ja useilta kuulin
sekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta
kiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna "fennomaneille",
joka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet
aivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka
minä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi
ruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se
kuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan
iloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa
mitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan
johdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani
maininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.

Y. K:n "loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille" lopettivat kiistan.
Ydin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus.
Sekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen
omasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta
epäselväksi sittenkin jää mitä "fennomanien" mielipiteitä hra A.
ei voi hyväksyä. Tosin tämä "toinen vastaus" sisältää koko joukon
vanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat
kaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta
missä "nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen" on ilmestynyt.
Asian valaisemiseen eivät "Hämäläisenkään" neronponnistukset vaikuta
mitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi
yhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista "fennomaneja"
vastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän
moittii "sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista
vamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen
tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin" — niin tämä tosin on
valaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita
mitään "fennomanein" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A.
lausuu itsestään ja "jungfennomaneista", niin saadaan todellakin
hänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme,
missä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten
leiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet
ja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän
oli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka
lauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä;
sama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama "vähitellen"-saarna
perustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka
lisäkannattimeksi kelpaa "joku osa" ruotsalaista rahvasta, sama
katkera viha "fennomaneja" ja "jungfennomaneja" vastaan, vihdoinkin
ihan sama hurskasteleva suosion-lausumus "rehellistä ja ahkeraa työtä"
kohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan
sama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa
toimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä
pelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa,
sen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää
"Hämäläisen" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä:
hra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja
hän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen
kansallisuuden puolesta oikein "vähän-vaativaiseksi". — Ainoat
maat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja
nähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän
"Mehiläisessä" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi
puolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa,
josta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä
vanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti
Unkarissa tuotti kirjoituksen "Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen
kanssa", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden
osoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin
hän silloin pelästyi "aivastaneensa ruotsalaisella tavalla" ja liitti
kirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä
v. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v.
1865 runoelma "Valtiollista" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään,
ja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä.
— "Eripuraisuuden kyykäärmeestä" on vihdoinkin saatu oikein selvä
tieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä
ylioppilaskunnassa, vaan "kaikkia heidän laisiansakin", ja tahtoi siis
juhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan "fennomanien" silmiin, aivan
niinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.

Julaistuaan Ahlqvistin "toisen vastauksen", mainitsi Uuden Suomettaren
toimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan
kääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin
lausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun
tähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen "loppusanat", ei toimitus enää
katsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella
Ahlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin
parjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin
runsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein
menettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa,
joka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos
fennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut
odottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut
suomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole
viime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on
vastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat
ovat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut
kolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut
ääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että
hänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina
suomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset
parjaukset, joiden paino ei ole suuri.

Tämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja "jungfennomanien" väli
tietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen
Uuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena
ylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä "Suomen kielen
ystäväin" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja
siitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt
tapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi
uhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä
puhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että
hän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan,
aivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.

Jo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen
kirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä
tämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista
vältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten
seuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin
puolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran
50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta
selvempi muutos hänen käytöksessään "jungfennomaneja" kohtaan tapahtui
vasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi
ja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän
taas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle
hän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän
kesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti
Ahlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon
entisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin
myöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi,
tuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan.
Mutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään
kajonneet.

Ahlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana
seuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet
keskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua
jonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: "Ei mikään
kansa mokomia velkoja tunnusta." Ja kun näiden velkain puolustaja
huomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän
sanonut: "Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin."



XVI.

AMORE PROXIMI.


Ollessani Helsingin Suomalaisen seuran sihteerinä pidin tämän
seuran kokouksessa joulukuun 2 p:nä 1871 esitelmän "Amore Proximi"
(Rakkaudesta lähimäiseen) nimisestä salaveljeskunnasta, joka
täällä Suomessa oli olemassa 1700-luvun loppupuolella ja viime
vuosisadan alussa. Tämän veljeskunnan asiakirjat oli äskettäin
Loviisan kaupungista, jonka kirkkoon veljeskunta hajotessaan oli
pannut talteen omaisuutensa, lähetetty Helsinkiin tutkittavaksi.
Mitenkä nämä asiakirjat joutuivat maisteri Kaarlo Alfred Castrénin
käytettäviksi, sitä en enää muista. Luultavasti oli ne lähetetty
valtioarkistoon, mistä Castrén, joka silloin oli Uuden Suomettaren
aputoimittajana, mutta samalla teki arkisto-tutkimuksia, oli osan
niistä tuonut yhteiseen asuntoomme, tutkiakseen niitä. Kun hän muiden
töiden tähden ei kohta voinut käydä noihin asiakirjoihin käsiksi, otin
minä niitä silmäilläkseni, toivoen niistä saavani aiheen ja aineita
mainitussa seurassa pidettävään esitelmään. Eikä tämä toivo pettänyt.
Asiakirjain tarkkaan tutkimiseen ei minulla kuitenkaan ollut aikaa,
ja Castréniltakin jäi niiden tutkiminen sikseen, hänen rintatautinsa
kun kiihtyi kiihtymistään, heikontaen hänen voimiaan ja pakoittaen
hänet ennen pitkää lähtemään keuhkotautisten parantolaan Saksaan.
Ennen lähtöään toimitti hän asiakirjat pois kotoansa, arvattavasti
valtioarkistoon, missä ne nytkin lienevät.

Kun minun tietääkseni ei kukaan sittemminkään ole puheena olevia
asiakirjoja tutkinut eikä ainakaan mitään selontekoa niistä julaissut,
lienee minun esitelmäni, joka julaistiin Kirjallisen Kuukauslehden
vuosikerrassa 1872, tähän saakka ainoa selostus niiden sisällyksestä
sekä tuon salaveljeskunnan synnystä, tarkoituksista ja toimista. Ja
näin ollen olen katsonut soveliaaksi nyt jälleen, 37 vuoden kuluttua,
muistuttaa tästä merkillisestä veljeskunnasta, toivoen että joku
nykyisistä kotimaan historian tutkijoista ottaa hankkiakseen ja
julaistakseen tarkemmat tiedot siitä.

Syyskuun 20 p:nä 1786 kokoontui joukko Loviisan kaupungin asukkaita
ja päätti perustaa veljeskunnan nimellä "Amore Proximi". Luultavasti
oli alote lähtenyt Svartholman linnaväestä, sillä useimmat perustajat
olivat sotilaita. Muistakin säätyluokista otettiin jäseniä
veljeskuntaan, ja olipa se avoinna ventovieraille muukalaisillekin,
vaikka näiltä arvattavasti salattiin syvimmät salaisuudet.
Veljeskunnassa oli nimittäin eri luokkia, ainakin neljä, ja korkeampiin
luokkiin pääsevien lukumäärä oli tarkasti rajoitettu. Julkinen
tarkoitus ja toimi oli tietysti hyvin viaton. Se oli kahtalainen.
Ensiksikin tarkoitti veljeskunta turvattomien lasten hoitoa ja
kouluttamista. Se oli koonnut rahaston, jonka varoilla erältänsä
kasvatettiin 16 poika- ja tyttölasta, toinen puoli kaupungin ja toinen
Svartholman linnan seurakunnasta. Lapsia opetettiin kirjoittamaan sekä
harjottamaan käsitöitä, poikia miehen ja tyttöjä naisen askareita,
sillä aikomus oli tehdä heistä kelvollisia palvelijoita. Ne otettiin
kouluun 6- tai 8-vuotisina ja päästettiin sieltä 15 vuoden ikäisinä.
Veljeskunnan toinen tarkoitus oli jäsenissään herättää ja vireillä
pitää rakkautta hyviin avuihin ja todelliseen kunniaan sekä kammoa
kaikkea pahuutta vastaan. Tahdottiin yhteisvoimin urkkia viisautta
totuuden soihdun valossa. Veljeskunta oli perustettu n.s. "seitsemän
päähyveen" pohjalle. Näin sanoo asessori Fabian Kling, joka v. 1803
näkyy olleen veljeskunnan esimiehenä. Kunink. Majesteetti oli siihen
aikaan luonut huomionsa tähän ja muihinkin Ruotsin valtakunnassa
oleviin salaliittoihin, peläten että niissä harjoitettiin tointa
sellaista, joka loukkasi siveyttä ja oli valtion järjestykselle
vaarallista. Tästä syystä oli kuningas maaliskuulla sanottuna vuonna
antanut kaikkien salaveljeskuntain puheenjohtajille tai esimiehille
käskyn lähettää maaherroille jäljennökset niistä valansanoista
ja lupauskaavoista, joita niissä käytettiin, sekä kertomukset
veljeskuntien tarkoituksista ja toimista. Tämä käsky ei kuitenkaan
koskenut vapaamuurarein veljeskuntaa, joka oli Kunink. Majesteetin
suosion turvissa. Mutta kun ei Loviisan veljeskunta suorastaan
tunnustanut kuuluvansa vapaamuurarein liittoon, oli maaherra Lodella
täysi syy ilmoittaa käsky tämänkin veljeskunnan esimiehelle. Se
kertomus, jonka asessori Kling sen johdosta antoi veljeskuntansa
tarkoituksista ja toimista, on säilynyt, ja siitä sain mainitsemani
tiedot tämän veljeskunnan julkisista tehtävistä. Asiakirjain joukosta
en löytänyt maaherran enkä kuninkaan päätöstä, eikä niissä muutoinkaan
ollut mitään mainittuna tuon tiedustelun seurauksista. Varmaa kuitenkin
on, että Loviisan veljeskunta jäi henkiin ja hajosi vasta vuonna 1812,
kun Suomi jo aikoja oli ollut Venäjän valtakuntaan yhdistettynä. Tätä
seikkaa ei voi selittää muulla tavoin, kuin että kuningas Kustaa IV
Adolfilla oli sama ajatus kuin minullakin, että nimittäin "Amore
Proximi" oli luettava vapaamuurarein liittoon kuuluvaksi, ja että hän
sen tähden otti senkin korkean suosionsa turviin.

Asessori Klingin kertomuksesta, joka ylipäänsä oli hyvin varovasti
laadittu ja, sivumennen sanoen, sisältää ilmeisesti perättömiäkin
seikkoja, saadaan myös se tieto veljeskunnan koulusta, että tämä oli
ollut toimessa veljeskunnan perustamisesta asti ja että siitä jo v.
1803 oli päästetty noin 100 oppilasta. Viime vuosina vallinnut kallis
aika oli kuitenkin vaikuttanut sen, että kouluun ei enää voitu ottaa
niin monta lasta kuin alussa määrätty oli.

Ruotsissa syntyi loppupuolella vapaus-aikaa useita pieniä
vapaamuurarein luoseja, joista yksi oli nimeltään "la Constance".
Tämä asetti Suomeen alaluosin, joka pysyi voimassa emäluosin
hajottuakin. Se kävi täällä "Walhalla-veljeskunnan" nimellä, ja
sen asema oli Viaporissa. Alkuperäiseksi tarkoitukseksi sanottiin
"isänmaan historian viettäminen". Väliin lienee siinä ollut satakunta
jäsentä, mutta ylimalkaan tiedetään siitä hyvin vähän. Vaan ilmi
on saatu eräs nimiluettelo, jossa nähtävästi jonkun salaliiton
jäseniä luetellaan. Liiton nimi on ilmoitettu vain kirjaimilla S:t
C.F.T.H., joiden merkitystä ei ole voitu selittää tarkemmin kuin
että ensimäiset kirjaimet merkinnevät "Sankt" (pyhä) ja viimeinen
kirjain "Hydda" (maja). Luettelo sisältää 313 nimeä, näiden joukossa
melkein kaikkien Anjalan herrain nimet. Siitä myöskin nähdään, että
samallainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Akselin Maja", oli Suomen
silloisessa pääkaupungissa Turussa, ja että Suomessa oli viideskin
salainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Yrjön Maja", jonka asemapaikkaa
ei mainita. Olivatko nämä kolme veljeskuntaa Walhallan haaraosastoja
vaiko itsenäisiä veljeskuntia, sitä ei tiedetä. Viaporissa oleva luosi
näkyy olleen olemassa vuodesta 1763 asti, mutta hajonneen v. 1786.
Hyvin merkillistä on, että "Amore Proximi" Loviisassa perustettiin
juuri samana vuonna kuin Walhalla hajosi. Mutta ennen kuin rupeemme
valtiollisiin arveluihin, täytyy meidän lähemmin tutustua Loviisan
veljeskuntaan.

Olen jo pari kertaa sanonut, että tämän veljeskunnan jäsenet eivät
näy tahtoneen tunnustaa vapaamuurarein nimeä. Eräässä puheessa, jonka
neljännen luokan esimiehen oli pidettävä niille uusille jäsenille,
jotka tähän luokkaan otettiin, sanotaan muun ohessa: "Me emme ole
niitä, jotka nuuskivat Jerusalemin temppelin raunioilla", ja "me
ylenkatsomme kaikki, mikä on naurettavaa". Edellinen lause selvästi
tarkoittaa vapaamuurareita, ja jälkimäisestä sopisi päättää, että
Loviisan veljeskunnassa ei harjoitettu mitään turhamaisia menoja ja
temppuja. Mutta näin ei ollut laita. Päinvastoin tapaamme siinä kaikki
ne juhlalliset menot ja nykyajan mielestä joutavat temput, jotka ovat
tavalliset vapaamuurarienkin seuroissa. Menkäämme esim. toisen luokan
kokoukseen. Se alkaa näin:

Puheenjohtaja, joka seisoo alttarin edessä, lyö kerran vasaralla, ja
jäsenet panevat hatut päähänsä.

Pythagoras, veljeskunnan viisas opettaja, lyö sauvallansa lattiaan.

Puheenjohtaja lausuu: "Ensimäinen kokouksemme on alkava."

Kaikki jäsenet nousevat ja seuraavat puheenjohtajaa. He ottavat hatut
päästään ja painavat ne sydämelleen. Sen tehtyään panevat he taas hatut
päähänsä, lyövät miekkaansa oikealla kädellä ja jäävät seisomaan tähän
asentoon.

Puheenjohtaja ja kaikki Valkean Nauhan Komentajat paljastavat
miekkansa. Komentajat pitävät miekkansa kädessä, mutta puheenjohtaja
panee omansa alttarille, sanoen: "Väkivalta, vääryys ja hirmuvalta
poistukoot sydämestämme ja näistä majoista." Hän lyö kerran vasaralla.
Jos nyt uusia jäseniä on luokkaan otettava, niin tapahtuu se
seuraavalla tavalla. Penkit kannetaan pois, ja tulokkaat kokoontuvat
alikerrassa, josta kukin erältään viedään etuhuoneeseen. Siellä he
kolmen jäsenen läsnäollessa kirjoittavat nimensä valansanain alle,
jotka kuuluvat näin: "Maailman suuren, kaikkiviisaan ja kaikkinäkevän
hallitsijan edessä lupaan minä uskollisuuden ja kunnian nimessä,
ijankaikkisen ja ajallisen onneni uhalla, etten kellekään tämän
luokan ulkopuolella ilmaise mitään siitä, mikä luokkaa koskee tai
siinä tapahtuu, ja lupaan hartaimmalla innolla edistää veljeskunnan
tarkoitusta, sen onnea ja menestystä, niin totta kuin ansaittu koston
rangaistus armollisesti minusta kääntyköön, mutta jota rangaistusta
toivon itselleni, jos petoksen tai pattovalan kautta teen rikoksen,
joka on kauhistuttava ja kammottava kaikkia rehellisiä ihmisiä."

Kun nimet on kirjoitettu valansanain alle, jäävät tulokkaat odottamaan
etuhuoneeseen noiden kolmen vanhan jäsenen mennessä siihen huoneeseen,
missä Eneas seisoo. Siellä on neljä pöytää ja kullakin tuutti täynnä
hienonnettua hartsia. Jäsenet asettuvat näiden pöytien ääreen, ja Eneas
seisoo alttarin vieressä, jolla on verellä täytetty lautanen ja siinä
väkipuukko. Hänen päänsä kohdalla riippuu laesta kruununtapainen,
kuusikulmainen laitos, joka on valaistu 12 lampulla. Kun jäsenet ovat
paikoilleen asettuneet, menee vahtimestari toista tietä tulokkaiden luo
ja saattaa ne yksitellen huoneeseen. Kun tulokas astuu sisään, syöksyy
häntä vastaan leimuava tuli. Tuuteista puhalletaan tuota hienonnettua
hartsia kynttiläin valkeaan, josta tietysti syntyy aika tuli.
"Lattialla oleva multaläjä kohoaa ja liikkuu, läheisestä huoneesta
kuuluu kahleitten ja miekkain kalske ja kivien kolina, ilma kohisee ja
vesi kiehuu."

Kysyttyään ovatko tulokkaat tehneet valansa, lausuu Eneas: "Teille
muistutetaan, että viholliset kavalain, velttojen, arkamielisten ja
unteliaiden kansalaisten petoksen kautta ovat valloittaneet osan Trojan
etuvarustuksista. Suostutteko yhdessä meidän kanssa vaeltamaan hyvien
avujen tietä, kestämään uhkaavat vaarat ja jos tarvitaan, vuodattamaan
vertanne yhdessä hurskaiden kansalaisten kanssa, se on: panemaan kaikki
alttiiksi meidän, teidän itsenne ja puhtaan tarkoituksen hyväksi?
Tahdotteko vast’edeskin vaeltaa oikean järjen, se on viisauden tietä?
Teidän silmänne ovat nähneet tulen, maan olette nähneet liikkuvan,
veden kohinan olette kuulleet ja myrskyn sohinan; huoneet hajoavat ja
kahleet kalisevat kansalaistemme jalkain ympärillä, ja miekka nostetaan
onnettomien päiden yli. Tulta, jonka näitte, pitäkää sitä pelastuksemme
ennustuksena ja kuvana."

Sitten kääntyy Eneas niiden puoleen, jotka tulta puhalsivat ja jotka,
kun hän alkaa puhua, kaikki paljastavat miekkansa. Hän sanoo: "Viekää
tämä Trojan uusi toivo viisaan Pythagoraan luo, jotta hän sitä
kasvattaisi järjen valoon." Panee käden rinnalleen lausuen: "Sinun
tiesi on oikea niin kauan kuin kaikkinäkevän Herran käsky sinua ohjaa
ja sinä, hurskautta harjoitellen, taistelet himojasi ja sitä pahuutta
vastaan, joka Aatamin lapsia painaa."

Nyt saattaa joku ritari kunkin tulokkaan hyvin vitkaan pimeän
huoneen kautta siihen saliin, missä Pythagoras odottaa. Tämä sali
on seuraavalla tavalla järjestetty. Perällä on alttari, jolla
lampun takana on ruumiinkallo. Alttarin edessä keskellä lattiaa
ruumisalttarilla seisova ja kuninkaallisella kruunulla varustettu
arkku, joka on peitetty paarivaatteella. Näkyvissä on kaksi valaistua
pallokarttaa. Mustiin vaatteisiin puetut veljeskunnan jäsenet istuvat
penkeillä. Seppele kädessä menee Pythagoras tulokasta vastaan, sanoen:
"Se tie, jota nyt alat astua, on totuuden tie, se on vaivaloinen, mutta
tyydyttävä; ota tämä seppele, menettele niin, että sitä ansaitset
ja seuraa minua." Kun on kääntynyt alttariin päin, lausuu hän:
"Trojan kuningas Priamus murhattiin, kun hänen pahuuteen vajonneet
alamaisensa olivat hänet pettäneet ja jättäneet, ja minun luonani on
tämä tapaus, kuten näet, poikani, säilytetty. Olkoon sinun järkesi
kykenevä käsittämään, sillä minä olen etsinyt, minä olen löytänyt."
Sen sanottuaan selittää Pythagoras pitkälle paperilevylle kirjoitetut
oppinsa ja neuvonsa, jotka pääasiallisesti koskevat maailman yhteyttä
ja pahuuden voitettavaa valtaa. Sitten vie hän tulokkaan pimeään
kamariin, jota sanottiin "etehiseksi" (förhuset), ja käskee hänen
mietiskellä siellä, kunnes joku ritari tulee häntä noutamaan. Kun
kaikki tulokkaat ovat saapuneet ja etehiseen joutuneet, järjestetään
sali toiseen tapaan. Alttari jää välilaipion sisäpuolelle ja sen
etupäähän asetetaan kuninkaallinen kruunu, jonka yli ripustetaan
viisikulmainen kuultokuva, ihmisen viisi aistia. Nuo valaistut
pallokartat jäävät niinikään välilaipion sisäpuolelle, ja laipiolle
asetetaan kynttilöitä, suitsutusastia ja vesimalja. Salin perällä on
kuusikulmainen laitos ja kummallakin puolella alttaria kaksi suurta
kynttilää. Sisäpuolella laipiota on myöskin tuolit Valkean Nauhan
Komentajia varten. Eneas seisoo puheenjohtajan vieressä, ja laipion
ulkopuolella on suitsutusastian vieressä tuoli Pythagorasta varten.
Sivuilla istuvat ritarit arvon ja ijän mukaan. Kaikilla niillä, jotka
ovat laipion sisäpuolella, on paljastetut miekat.

Tulokkaat tuodaan saliin kaikki yht’aikaa. Itsekutakin seuraa hänen
ritarinsa, ja he asetetaan seisomaan yhteen riviin keskelle salia.
Heidän tulee pitää oikea käsi sydämellä. Sitten lukee Eneas, seisoen
paljastettu miekka kädessä, sen valan, jonka tulokkaat ovat tehneet,
ja sanoo: "Vahvistakaa valanne näillä sanoilla: niin totta kuin Jumala
minua auttakoon." Näitä sanoja ei kuitenkaan pappien tarvinnut lausua.
Puheenjohtaja nostaa miekkansa ja kysyy ritareilta, tahtovatko he
tunnustaa veljikseen nämä uudet jäsenet, johon ritarit vastaavat,
tehden samat temput hatuillaan ja käsillään kuin kokouksen alkaessa.
Viisas Pythagoras lausuu: "Priamuksen kuolema, pahuuden poistaminen
ja työn täydentäminen ovat ne myöntävät vastaukset, jotka ritarit
antavat." Kaikki käyvät istumaan. Puheenjohtaja ja Eneas menevät
ulos laipion ovesta. Edellinen kantaa seppelettä, jälkimäinen muut
koristeet tyynyllä, jonka hän sitten antaa jonkun ritarin pidettäväksi.
Puheenjohtaja laskee seppeleen itsekunkin uuden jäsenen päähän.

Tämmöisistä näytelmistä ei pääse selville veljeskunnan _oikeista_
tarkoituksista. Niihin hyvin soveltuu Talleyrandin mainio lause, että
sanat on luotu ajatusten salaamiseksi.

Mainitsin, että Walhallan veljeskunta lakkautettiin juuri samana vuonna
kuin Amore Proximi perustettiin. Molemmilla oli _ainakin_ osaksi
sama julkinen tarkoitus, nimittäin turvattomien lasten kasvatus, ja
omituista on, että ne lapset, jotka otettiin Loviisan veljeskunnan
perustamaan kouluun, melkein kaikki olivat sotilaiden tai sellaisten
lapsia, jotka jollakin lailla sotaväkeen kuuluivat. Veljeskunta sekä
koulu perustettiin v. 1786. Pysähtykäämme muistelemaan tämän vuoden
tapahtumia Ruotsin ja Suomen historiassa. Sinä vuonna kokoontuneet
valtiopäivät osoittivat, että kuningas Kustaa III, joka ennen oli
ollut kansansa lemmitty, nyt oli joutunut sen vihoihin. Kaikki säädyt
vastustivat häntä. Se henki oli syntynyt, jonka lapsi Anckarström
oli. Suomen historiassa tämä vuosi on merkillinen sen tähden, että
Yrjö Maunu Sprengtporten silloin Haagissa teki Venäjän ministerille
ehdotuksen Suomen itsenäisyydestä ja sitten, vaikuttaakseen tämän
itsenäisyyden saavuttamiseksi, pakeni Venäjälle, jossa Katarina II:sen
hovi kohteli häntä erinomaisella kunnioituksella. Pako tapahtui
kesällä, ja syyskuun 20 päivänä syntyi jo salaveljeskunta Amore Proximi
aivan Venäjän rajalla, samalla kuin toinen veljeskunta kauempana
rajalta, Viaporissa, hajosi. Voiko se olla pelkkä sattuma? Tuskin.
Sprengtporten ei ollut jäsenenä Viaporinkaan veljeskunnassa. Hän tahtoi
vaikuttaa, mutta olla näkymättömissä. Maanpakolaisena ei hänen olisi
sopinutkaan kuulua Loviisan veljeskuntaan näkyvänä jäsenenä. Mutta
hänen _tiedetään_ ulkopuolelta vaikuttaneen Viaporin veljeskunnan
henkeen, ja syytä on _arvata_ hänen vaikuttaneen Loviisankin
veljeskuntaan. Tämän jäseninä olivatkin esim. Pehr af Enehjelm,
vapaaherra Berndt Stackelberg ja — majuri Klick.

Loviisan veljeskunnan luettelosta on vielä erittäin mainittava eräs
nimi: Sprengtportenin pojan kasvattajan Henrik Gabriel Porthanin nimi,
omakätisesti kirjoitettuna. Sprengtportenin historioitsija, Yrjö
Koskinen, arastellen mainitsee rauhallisen Porthanin nimen rauhattoman
Sprengtportenin nimen rinnalla, ja lausuu ikäänkuin puolustaakseen
tätä rohkeutta: "Mutta minua on viehättänyt tuo outo näky: Porthan ja
Sprengtporten rinnatusten."

Liian rohkeata olisi siitä tosiasiasta, että Porthanin nimi tavataan
Loviisan veljeskunnan jäsenluettelossa, päättää, mitä Suomen historian
isä ajatteli Suomen vastaisesta historiasta, ja vielä rohkeampaa
olisi ruveta sen nojalle rakentamaan arveluita Porthanin osasta
Sprengtportenin tekemässä jaksossa Suomen kansan historiaa. Se olisi
sitä sopimattomampi, kun meille Loviisan salaveljeskunnasta, mikäli nyt
tiedetään, ei ole säilynyt muuta kuin varsin viattomia asiakirjoja.
Vaaralliset paperit, jos niitä, niinkuin luultava on, oli olemassa,
hävitettiin tietysti heti Anjalan liiton surkean lopun perästä, jolloin
Amore Proximi kenties taas muuttui pelkäksi ihmisrakkauden toimia
harjoittavaksi vapaamuurarein veljeskunnaksi, jonka jäseneksi jo v.
1790 tuli semmoinen mies kuin Mauri Klingspor.

En luule erehtyväni kun todistukseksi siitä, että Loviisan
veljeskunnalla oli valtiollinenkin tarkoitus, viittaan niihin sanoihin,
joilla Eneas veljeskuntaan otettaville uusille jäsenille muistuttaa
Trojan valloitetuista etuvarustuksista.



XVII.

ORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.

Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla
Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä
sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven
kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka
tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä
sitäkin katsomassa.

Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren
ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi
sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin
matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso
eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei
siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia
katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä
kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta
varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan
päässä kaivoskalliosta.

Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen
kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä
käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta
olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.

Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas
kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät.
Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys
ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut
oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku
kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista
tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä
pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin
eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää
ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa
seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi
käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin
pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella
ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja
pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150
jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos,
jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä
ja jäätä.

Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn,
Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan,
Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa
yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat,
että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän,
minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä
mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja,
muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita
mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä
haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä
voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen
on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä
sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi
sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin.
Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa,
sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin
liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt,
niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka
erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat.
Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen
seinistä tippui.

Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa
ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen
jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle
kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti
humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka
seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri
tahoilta.

Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta
pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani
sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai
alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.

Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän
saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti
sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla
rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä
on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli
läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta
muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia,
rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia,
maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia,
mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia,
malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia,
serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia
(jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m.
Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu
Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta
hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.

Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis
88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon,
ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa
olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan
samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on
ainakin kolmen kilometrin pituinen.

Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut
seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta
tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä
muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla
olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.

Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika
[eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa
muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä.
Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä
varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen
ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa
Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea
neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto
uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay
ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä
entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi,
kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei
niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat
ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715
kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää
tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety
Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan
pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille.
Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo,
köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo
Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia
saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto
ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle
ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo
ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3
puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä
tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa.
Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin
saanti vähetä.

Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui
kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli
valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän
toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle
tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina
300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas
alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta
perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan
vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä
Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti
2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli
rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä
malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä,
löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman
markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa
määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi
tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja
tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti,
jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat
laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana
Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.

Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti
"Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella
olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka
Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on
ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa
onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että
uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen
jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta
uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven
kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten
jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa
köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää
tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.



XVIII.

PAINO-OLOT 1870-LUVULLA.


Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa
hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli
jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v.
1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka
pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna,
lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä
viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä
antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja
aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja
kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria,
että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean"
tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti.
Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena
oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä
siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden
julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten
asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen
seurattavina".

Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin
aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa
epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti
tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi
yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan
ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät
vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki
vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle
kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen
ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu
liikkuu.

Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen
lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt
seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville
arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista.
Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka
perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt.
Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti
hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja
jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti,
pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun
ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain
järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka
oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti
1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin
noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka
oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden
välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten
lainsäädännössä.

Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin
esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin
toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista,
joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen
ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä
ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut.
Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä
väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja,
jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman
laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.

Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä
säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten
puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat
tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä
tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä
kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan
suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan.
Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin
ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta
ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi,
tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi,
että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista
unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset
lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö
tyytyä.

Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun
alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen
puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi
tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä
painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen,
että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin
takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana
päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen
Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat
voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan
kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien
tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti
arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä,
se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden
asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder),
kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin
kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.

Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti
1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon
kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä
ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen
Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa,
Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.

Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun
raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista
painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli
nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien
siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden
johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu;
mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla
antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka
kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan
numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies
ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.

Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista,
saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa,
mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni.
Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies,
maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska
painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa
lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus.
Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti
postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti
oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui
Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston
kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä,
ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta.
Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.

Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen
laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.

Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe
puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle
ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee
pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen
kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin
kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta.
Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen
"Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä
ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin:
"Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä
pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen
tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan.
Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman
kirjelmän lehdestämme."

Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun
12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä
neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen
aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin
senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen
"että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin,
jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi
aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten
589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31
päivänä.

Mitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta
kaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa
määrässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa.
Painoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes
se taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden
alussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan
päin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus
joutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen
Turun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen
jäsenet syyllisiksi tuomittiin.

Uuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti
nimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon
menettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen
painoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä
syystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun
valituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan
hänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn
kanteen.

[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja
niin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan
suomennettuna:

"Päätös:

Koska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli
sen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka
suorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja
kun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn
suomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen,
ei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä
puuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän
Prokuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto
ota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä,
Prokuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa,
Maaliskuun 28 päivänä 1870.

                                                   Pehr Peterson.
                                                  August Nybergh."]

Sitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla
raastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan
noiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden
sisällys osaksi muka oli "yleistä pahennusta" synnyttävää laatua.
Hovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi
oikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja
oikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen
puheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen
jäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen
menettely "näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan
puheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta".

Tämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai
heidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan
painoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää.
1867 vuoden asetuksessa säädettiin, "että jos joku tahtoo semmoisia
lainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa,
hallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä
vastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa
viimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois
sulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta
loukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta". Tämä kohta on
uudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain
painattamisen lupaa "älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes
antako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja
se on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa
lainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen
sitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat,
jotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat
loukkaavina tahi solvaavina pidettävät".

Ja tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain
karaisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden
ja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää
"parjaavia tahi halventavia lauseita". Emäasetuksen säädökseen, että
älköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia
julkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: "jotka sopivat
niitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen
Majesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä".
Ilmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa
muutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen
poistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty "tavallisella
lailla muulla präntillä". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten
antaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan
päällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän
esityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen
olevan.

Marraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi
paino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen
virkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa,
jotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja,
joilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö
painoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri
tapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.

Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa
silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen
painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä
v. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan
asetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän
anomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka
oli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen
järjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan
hallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään
niistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä
olevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen,
Hänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen
antaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka
Keis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen
valtiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin
kokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus
hänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä
yksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa
asioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden
sellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen
armollisesta päätöksestään riippuvia.

Siten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien
paino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm.
esityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.

Käyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla
esimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla
käytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan
joutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia,
erityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin
"sopimattomiksi" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi
paljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten
vähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin,
sanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä
niiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.

       *       *       *       *       *

Kun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin,
kesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa,
josta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran
tekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies
pidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi
siitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon
päässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista
palokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.

Vaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana
painoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun
1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin
"sopimatonta" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan "Nissen"
kirjoituksesta.

Uuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana
päivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:

"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä
numeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta
illalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin
tänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan
painosta. Tämä on siis neljäs painos."

Sensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä
nuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus
ylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää
mitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa,
mitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin
luultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen
vapaaehtoisen palokunnan lipusta.

Alkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.

Kirjoituksessani "Asevelvollisuusasiasta v. 1871" olen kertonut kuinka
painoviranomaiset ehkäisivät julkisen keskustelun sen arm. käskykirjeen
johdosta, joka koski valmistelevia toimia yleisen asevelvollisuuden
säätämiseksi Suomessa. Viralliset lehdet väärin esittivät mitä U.
Suometar ja Hels. Dagblad ensin olivat saaneet tuosta tärkeästä
asiasta kirjoittaa, mutta näiden lehtien ei sallittu virallisten
lehtien väitteisiin vastata. Se Jaakko Forsmanin asiallinen vastaus,
jonka melkein kokonaisuudessaan olen tuohon kirjoitukseeni ottanut,
oli takavarikkoon joutuneessa ensimäisessä painoksessa U. Suomettaren
n:oa 17, helmikuun 8 p:ltä. Parin päivän kuluttua oli ruotsalaisessa
virallisessa lehdessä suomennettuna näin kuuluva "selitys".

"Painotointen ylihallitus on pidättänyt n:o 17 'Uutta Suometarta',
n:o 6 'Folkvänneniä' ja n:o 39 'Helsingfors Dagbladia' siitä syystä,
että mainitut numerot, yleisen asevelvollisuuden asiassa, sisältivät
kirjoituksia, joita ylihallitus on pitänyt sellaisina, että ne
yleisössä herättäisivät epäluuloa sitä vakuutusta kohtaan, jonka Hänen
Keisarillinen Majesteettinsa on lausunut Suomen kenraalikuvernöörille
joulukuun 31 p:nä 1870 (tammikuun 12 p:nä 1871) antamassansa
käskykirjeessä, että sanottua asevelvollisuutta toimeenpantaessa maassa
voimassa olevat lait ja asetukset tulevat oikein noudatettaviksi."

Otettuaan tämän "selityksen" seuraavaan numeroonsa, liitti U. Suometar
siihen nämä lauseet:

"Kosk'emme siinä kirjoituksessa, jonka tähden painoylihallitus otti
takavarikkoon puheen-alaisen numeron Uutta Suometarta, sanallakaan
ole H. M. Keisarin käskykirjettä maininneet, emmekä muutoinkaan ole
mitään epäluulon herättämistä tarkoittaneet, pyydämme Finlands Allmänna
Tidningar'ia peräyttämään valeellisen syytöksensä. Ell'ei tämä tapahdu,
täytynee meidän asiassa turvata asianomaiseen oikeuteen, koskemme
muulla lailla saa itseämme puolustaa."

Mutta nämä lauseet eivät päässeet julkisuuteen. Painohallitus otti
lehden niiden tähden takavarikkoon, määräten samasta lehdestä
poistettaviksi myöskin seuraavat kaksi kappaletta:

"_Sensuurin toimi_. Asevelvollisuusasiasta ei saa enään mitään
mietteitä lausua, se on päivän selvän asia. Viime keskiviikkona joutui
Suometar tämän asian tähden takavarikkoon. Sama onnettomuus kohtasi
Folkvänneniä samana päivänä ja Helsingfors Dagbladia viime perjantaina,
myös saman asian tähden. Täytyy tosiaan ihmetellä ja surkutella sitä
puuttuvaa valtiomiesaistia, joka tässäkin ilmaantuu. Juuri nyt olisi
tarpeen, että sanomalehdet, jotka melkein kaikki pääasiassa ovat olleet
asevelvollisuuden toimeen panemisen puolella, saisivat asiaa valaista
ja kaikin puolin yleisölle selvittää. Joka vähänkin asioita ja oloja
maassamme tuntee, tietää kuinka paljon vääriä luuloja ja kuinka paljon
vastenmielisyyttä itse sotalaitos-asiaa vastaan löytyy kansassa. Useat
meille tulleet kirjeet maaseuduilta osoittavat tämän aivan yleisessä
määrässä. Nyt koettavat sanomalehdet parhaan voimansa mukaan hajoittaa
näitä vääriä luuloja ja puhua asian puolesta. Mutta silloin tulee
käsky: suu kiinni! — Jos ei se olisi enemmän surkeata, niin sopisi
tosiaan nauraa tälle valtiomies-viisaudelle. Meillä on kyllä sekä
todellisia että epätodellisia valtioneuvoksia, mutta niiden joukossa on
tuskin huomattavaa ainoatakaan todellista valtiomiestä."

"_Helsingfors Dagblad_ on perjantai-numeronsa toisessa painoksessa
lausunut närkästyksensä siitä, että olimme vähän pilan-puolisesti
puhuneet sen vastauksesta virallisille lehdille kysymyksessä Porvoon
valtiopäiväin päätöksestä Suomen sotaväenoikeudesta sotia ainoastaan
omassa maassa j.n.e. Totta puhuen oli meidän mielestämme Dagbladin
vastaus liian höllä siinä kohden, että yleisö tästä vastauksesta
arvaten ei voinut päättää muuta kuin että Porvoon valtiopäiväin
puheenalainen päätös oli laillisuuden puolesta tuiki mitätön, kuten
juuri viralliset lehdet olivat väittäneet. Se oli juuri tämä mielipide,
jonka vääryyttä me tahdoimme osoittaa, mutta jota emme saaneet. Kun
ei siis saanut polemiseerata eli käydä kynäsotaa virallisia lehtiä
vastaan, niin täytyi tehdä se Dagbladia vastaan, siten saadaksemme,
jospa välillisestikin, kuuluville ajatustamme niin paljon kuin meidän
yhteinen painajainen, sensuuri, sen salli. Dagbladin toimitus on
sittemmin pyynnöstämme hyväntahtoisesti antanut meidän nähtäväksi
käsikirjoituksen siihen pääkirjoitukseen asevelvollisuudesta, jonka
sensuuri viime perjantaina nieli kitaansa. Tässä kirjoituksessa
on Dagblad taas mielestämme puheen-alaisen kysymyksen suhteen
pääasiallisesti asettunut oikealle kannalle."

N:osta 23 pyyhkäistiin koko pääkirjoitus, joka koski silloisia
paino-oloja. Kysyttiin mikä siihen oli syynä, että Suomen sanomalehtiä
niin ankarasti vainottiin. Olivatko ne milloinkaan yrittäneet
vaarallisten harhaoppien levittämistä kansaan? Oliko maassamme
koskaan syntynyt mitään epäjärjestystä sanomalehtien kirjoitusten
johdosta? Näihin kysymyksiin täytyi jokaisen antaa kieltävä vastaus
ja samalla todistaa, että Suomen sanomakirjallisuus kaikkina aikoina
oli tarkoittanut ainoastaan maamme ja kansamme todellista hyötyä
ja parasta. Luulisipa siis, että voimassa oleva painoasetus jo oli
liiaksikin ankara. Mutta toista mieltä kuuluivat viranomaiset olevan.
Kerrottiin näet, että uusia, vieläkin kovempia määräyksiä oli tulossa.
— Nuo muutokset ja lisäykset painoasetukseen annettiinkin sitten
seuraavan toukokuun 1 p:nä.

N:osta 38 oli poistettava osa pääkirjoituksesta, joka koski
muistopatsaan pystyttämistä 1806-09 vuosien sodan sankarin K.W.
Malmin haudalle. Viranomaiset olivat kieltäneet rahankeräyksen tätä
hautapatsasta varten ja sen pystyttämisen. Ja tätä kieltoa ei saatu
paheksua. Sallittiin vain lausua, että Venäjän kansa ei voinut
loukkaantua siitä, että suomalaiset kunnioittivat historiallisia
muistojaan, vaikkapa nämä muistot olisivatkin syntyneet sodassa Venäjää
vastaan.

N:on 42 pidätti asiamies pääkirjoituksen tähden, jonka otsakkeena oli
"Silmät auki, Savon miehet", ja joka koski koulu-oloja Kuopiossa. Kun
tiedettiin painohallituksen kokoontuvan vasta illalla, toimitettiin
uusi painos, josta tuo pääkirjoitus oli jätetty pois, jotta tilaajat
saisivat lehtensä vielä samana päivänä. Mutta tällä kertaa oli
painohallitus leppeällä tuulella ja hyväksyi asiamiehen hylkäämän
kirjoituksen, joka nyt pantiin seuraavaan numeroon. Vaan tämäkään
ei päässyt eheänä ilmestymään. Siinä oli toinen kompastuskivi.
Ruotsalainen virallinen lehti, jonka toimittajana silloin oli venäjän
kielen professori Nordqvist, oli nuhdellut niitä sanomalehtiä,
jotka "tyytymättömyydellä ja ihmetellen ovat maininneet julkisen
rahankeräyksen lakkauttamisen muistopatsasta varten K.W. Malmin
haudalle", sekä tästä rahankeräyksestä ja sen tarkoituksesta muun
muassa sanonut, että "siinä niinkuin muissakin samankaltaisissa
ilmiöissä, joissa nuoruuden into ja mielen kiihoitus vaikuttavat
yhdessä kansallistunnon kanssa, melkoinen määrä itsepetosta aina on
muassa", ja että se on Venäjän kansaa loukkaava mielenosoitus, Tästä
tuon virallisen lehden nuhteesta mainitessaan, liitti U. Suometar
siihen seuraavat sanat:

"Koska lehtemme jo kaksi kertaa tänä vuonna (n:ot 17 ja 19) on otettu
takavarikkoon sen tähden, että olemme puolustaneet itseämme virallisten
lehtien syytöksiä vastaan, ja sama kohtalo epäilemättä nytkin tulisi
meille osaksi, jos ryhtyisimme tähän asiaan, ei meidän auta muuta kuin
jättää se siksensä. Jätämme sen tähden mainitsematta F.A. T:n ja sen
toimittajan menetystapaa puheenalaisessa asiassa sillä nimellä, jota se
ansaitsisi."

Viimeisen lauseen pyyhkäisi painoasiamies, ja uusi painos oli siis
toimitettava.

N:osta 48 karsittiin pois kolme riviä uutisesta, jossa mainittiin,
että Hels. Dagbladin edellisen päivän numero ei päässyt ilmestymään
siitä syystä, että lehti oli koettanut vastata ruotsalaisen virallisen
lehden merkillisiin kirjoituksiin Malmin hautakiven asiasta, joissa
kirjoituksissa muun ohessa väitettiin, että muut sanomalehdet eivät
kyenneet vastustamaan virallisen lehden mielipiteitä, vaan syyttivät
sensuuria siitä, että niiden puolustukset eivät onnistuneet.

N:on 51 otatti painohallitus takavarikkoon A. M:n kirjoituksen tähden,
jolta sitä ennen oli kielletty sijaa ruotsalaisessa virallisessa
lehdessä ja joka sekin koski Malmin hautapatsasta. Valitettavasti on
tämänkin numeron sensuuri-kappale joutunut hukkaan.

Seuraavaa numeroa kohtasi taas paino-este. Täytyi poistaa eräs kappale
kirjeestä Berlinistä.

Silloisia paino-oloja räikeästi kuvaavana seikkana mainitsen
sivumennen, että Hels. Dagbladin numero toukokuun 6 p:ltä otettiin
takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli eräs ote Suomen
Suuriruhtinaskunnan perustuslaeista.

U. Suomettaren numero 65 otettiin takavarikkoon sen johdosta, että
lehti, mainittuaan, että oli vahvistettu ne yliopisto-tutkintoja
koskevat ehdotukset, jotka eräs vapaahra K. v. Kothenin johdolla
toiminut komitea oli tehnyt ja yliopiston konsistori heikolla
enemmistöllä hyväksynyt, siitä lausui:

"Me olemme jo ennen (katso n:o 20) lausuneet ajatuksemme tästä asiasta
sekä yleensä semmoisista muutoksista, jotk'eivät ole saaneet alkuansa
mistään todellisesta ja yleisesti tunnetusta tarpeesta, vaan jonkun
yksityisen levottomasta muuttamisen halusta. Ilmoitimme mielipahamme
erittäin siitä, että ehdoituksen mukaan suomen kieli suljettaisiin pois
niitten viiden aineen joukosta, joissa filosofian kandidatitutkinnossa
tulee osoittaa taitoansa, — sentähden että juuri tällä suomen ja sen
heimokielten tutkimisen alalla suomalaiset voivat itsenäisesti ja
helpommin kuin muut Europan kielentutkijat kartuttaa ja rikastuttaa
tiedettä. Mutta Suomen yliopisto pitää itse huolta siitä, ettei sen
helmassa tieteet ja niiden viljeleminen pääsisi liiaksi kasvamaan. Että
se tällä tavoin pian voipi joutua ulkomaan yliopistojen ja oppineiden
ylenkatseen alaiseksi, ei näytä sitä huolestuttavan."

Nyt oli kesä saapunut, ja painoviranomaiset lienevät tahtoneet
itselleen sekä sanomalehdillekin kesärauhaa suoda. Niinpä sai
U. Suometar entistä hiukan vapaammin puhua esim. suomalaisen
normaalikoulun asiasta, Malmin hautapatsaasta, v. Kothenin toimista
yliopiston sijais-kanslerina, kouluhallituksen koulumuutos-hankkeista
y.m. aroista asioista. Mutta kesän loppuessa päättyi tuo välirauhakin.

Jo syyskuun kolmannen numeron ensimäinen painos joutui hukkaan. Täytyi
karsia pois kappale pääkirjoituksesta, joka koski normaalikoulun
suomalaisen osaston vaiheita.

N:osta 139 poistettiin kertomuksesta toisesta muinaistieteellisestä
kokouksesta Pietarissa seuraavat lauseet:

"Suomen kansa on läntisintä haaraa heimokunnassamme ja on vuosisatojen
kuluessa perehtynyt Länsi-Europan sivistystyöhön. Me tunnemme
mikä kohtalo idässä on saavuttanut meidän heimolaisiamme ja että
sama kohtalo uhkaa meitäkin. Jos tahdomme elää, niin meidän on
miehuullisesti painaminen hengellinen voimamme tuota uhkaavaa itää
vastaan, sillä se on kansalle heikoksi turvaksi, jos se jäniksenä
kätkee päänsä lähimmäisen, Europan sivistyksen kasvattaman, pensaan
alle. Jos runko kuihtuu ja kuolee, niin kyllä pääkin vaalenee, vaikka
olisi kuinka kaukana Lännessä. Jo vastarinnan tekeminen itsenäisyytemme
säilyttämiseksi vaatii meitä uhkaavan idän oppimiseen."

N:ossa 141 oli kirjoitus "Suomalaisen kielikysymyksen nykyisestä
kannasta", jossa muun ohessa huomautettiin, että kieliasetuksien
perusaatteena on se, että suomenkielisillä kansalaisilla on kielensä
puolesta samat oikeudet kuin ruotsinkielisilläkin, ja että tähän
tasa-arvoisuuteen epäilemättä kuuluu, että suomalaisten pitää saada
yhtä pian kuin ruotsalaistenkin tietoa niistä esivallan julkaisuista,
jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Mainittiin esimerkkinä eräs
taloudellisia etuja koskeva asetus, joka oli ilmestynyt paljoa
myöhemmin suomeksi kuin ruotsiksi. Saatiin sanoa, että tämmöistä
menettelyä oli mahdoton käsittää muuksi kuin ilmeiseksi vääryydeksi,
mutta ei sallittu lausua sitä arvelua, että "se on virallista
ajattelemattomuutta, joka ei ole ottanut ojentuakseen edes siitä
kohtuuden periaatteesta, joka jo kieliasetuksessa on saanut laillisen
kannatuksen". Ne sanat, jotka tässä ovat lainausmerkkien välissä, oli
poistettavat ja uusi painos siis toimitettava.

N:ossa 146 ollut Helsingin kirjeen tapainen pahasti karsittiin. Siinä
arvosteltiin sen komitean jäsenten soveliaisuutta tehtäväänsä, joka oli
asetettu ehdottamaan, miten n.s. "Kothenin lyseo" olisi järjestettävä.
Ei sallittu sanoa, että vapaahra v. Kothen istuu komiteassa
"luonnollisena" puheenjohtajana. Sana "luonnollinen" pyyhittiin pois.
Ei myöskään saatu sanoa, että samainen vapaaherra "nykyään on maamme
etevin koulumies". Kenraali Mickwitzistä ei sopinut lausua, että
"yksi kenraali on tietysti aivan paikallaan jäsenenä, kun venäjän
kielen taito valitettavasti on niin huono maassamme, että sitä harvat
muut osaavat kuin sotaherrat", ja kun "kenraali Mickwitz insinöörinä
ymmärtää uusia väyliä avata". Professori G. Frosteruksesta ei suvaittu
sanoa että hänkin oli "luonnollinen jäsen komiteassa, kun hän on
omistanut vaikutuksensa kouluylihallituksen palvelukselle", j.n.e.

Ankara sensuuri oli nyt saanut maamme sanomalehdet niin kukistetuiksi
ja varovaisiksi, että painoesteitä v. 1872 jotenkin harvoin
tapahtui. Oli turhaa vaivaa yrittääkään viranomaisten toimenpiteitä
arvostelemaan. Ensimäinen painoeste sinä vuonna kohtasi U. Suomettaren
n:oa 29. Painoasiamies sen pidätti, vaatien parin rivin poistamista
eräästä uutisesta. Kun ei ollut mitään toivoa siitä, että painohallitus
nuo rivit armahtaisi, poistettiin ne sanottuun hallitukseen vetoamatta.
Parin päivän kuluttua ilmautui ruotsalaisessa virallisessa lehdessä
kirjoitus, jossa väitettiin, että painoasiamies ei ollut pidättänyt
mitään painosta U. Suometarta. Tämän lehden toimittaja oli muka itse
"omin ehdoin, painoasiamiehen esityksestä, sulkenut pois kaksi riviä".
Samassa kirjoituksessa laskettiin pilaa niistä anomusehdotuksista
lainalaisen painovapauden säätämisestä, jotka äskettäin oli
valtiopäivillä tehty, ja lausuttiin, että sanomalehdet, mainitessaan
U. Suomettaren pidätyksestä, olivat tahtoneet antaa tukea noille
anomusehdotuksille. Kenenkä kädestä tämä kirjoitus oli lähtenyt, oli
helppo arvata.

N:osta 39 pyyhittiin Helsingin kirjeestä pois eräs kohta, joka koski
valtiopäivien toisen jakson alkamista.

Huhtikuun 17 p. sai U. Suomettaren toimitus ja epäilemättä muidenkin
sanomalehtien toimitukset painohallituksen yliasiamieheltä
Heimbürgeriltä pienen paperilapun, jota seurasi jäljennös senaatin
siviilitoimituskunnan kirjelmästä, jossa painohallitusta käskettiin
kieltämään sanomalehtien toimituksia ottamasta lehtiinsä tietoja
niistä siirtolaisista, jotka Suomesta lähtivät Amerikkaan, ja
valvomaan, että tätä kieltoa noudatettiin. Senaatti siis siihen aikaan
suoranaisesti sekaantui sensuuri-toimiin, antaen mielivaltaisia
lisäyksiä painoasetukseen, samalla tapaa kuin kenraalikuvernööri
Bobrikoff kirovuosina. — Morgonbladetin otti painohallitus samana
päivänä takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli mainittu pari
sanaa siirtolaisista. Tähän aikaan on mahdoton käsittää, miltä
kannalta katsoen armollinen hallitus voi pitää tietoja siirtolaisista
yhteiskunnan rauhalle vaarallisina.

U. Suomettaren n:o 90 myöhästyi, kun siitä oli karsittava kouluasiaa
koskeva kirjoitus, ja samaan aikaan Morgonbladetin ei sallittu
julaista ainoatakaan sanaa siitä kirjoituksesta, joka seurasi Agathon
Meurmanin lähettämää 1,000 markan lahjaa avuksi yksityisen suomalaisen
normaalikoulun laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, eikä myöskään
sitä kirjettä, johon talollinen Simo Joutsiniemi oli liittänyt lahjansa
samaa tarkoitusta varten.

Vuonna 1873 oli U. Suomettarella vain kolme painoestettä, jotka
kuitenkin riittävästi kuvaavat silloisia paino-oloja.

Turun ja Porin läänin kuvernööri oli kieltänyt arpajaisten pitämisen
hänen läänissään Helsingin suomalaisen koulun hyväksi. Kirjeessä
Maskusta kerrottiin millainen siellä pidettäviksi aiottujen arpajaisten
ohjelma oli ollut. Tämä kertomus, joka ei sisältänyt muuta kuin kuivat
ohjelma-kohdat, oli lehdestä poistettava.

Muutamat ruotsikko-herrat olivat hallitukselta anoneet ruotsalaisten
rinnakkaisluokkain perustamista Kuopion ja Hämeenlinnan suomalaisiin
alkeisopistoihin. Tätä hanketta arvosteltiin ja vastustettiin eräässä
U. Suomettaren kirjoituksessa, mutta tämä kirjoitus ei päässyt
ilmestymään, ja saman kohtalon alaiseksi joutui myöhemmin kirjoitus
otsakkeella "Tampereen yli-alkeiskoulun hävittäminen".

N:osta 19 helmikuun 13 piitä 1874 nieli sensuuri kitaansa lähes kolmen
palstan pituisen pääkirjoituksen, jonka oli kirjoittanut tohtori K.
F. Ignatius. Sen johdosta, että ruotsi äskettäin oli määrätty Oulun
alkeisopiston opetuskieleksi, huomautettiin tässä kirjoituksessa,
että Oulun läänin väestöstä, jonka luku valtiokalenterin mukaan 1871
vuoden lopulla oli 182,647, ainoastaan ehkä 2,000 hengellä ruotsi oli
äidinkielenä. Ainoa koulu tässä läänissä, joka tarkoitti tieteellistä
sivistystä, oli Oulun 7-luokkainen alkeisopisto. Opetuskielenä
oli siinä suurimmaksi osaksi ollut suomi. Mutta kun kahden
opetuskielen tuottamat haitat astuivat näkyviin, esitti opettajakunta
kouluhallitukselle, että opetuksessa saataisiin käyttää yksinomaisesti
suomea. Hels. Dagbladin oikeudentuntoon se kipeästi koski. Mutta
pianpa sen oli ilo ilmoittaa lukijoilleen, että kouluhallitus muka
Oulun opettajakunnan esityksen nojalla oli senaatille ehdottanut
ruotsin kieltä puheena olevan koulun yksinomaiseksi opetuskieleksi.
Ja ylimmilleen nousi sillä taholla ilo, kun ennen pitkää 48 miestä,
jotka kuuluivat Oulun kaupungin "suurimmassa arvossa pidettyihin"
säätyluokkiin, jätti hallitukselle anomuksen, että Oulun alkeiskoulu
muutettaisiin ruotsinkieliseksi. Senaatti vaati kouluneuvoston
lausuntoa; mutta valitettavasti ei kouluneuvosto ollut yhtä valistunut
eikä yhtä oikein-ajatteleva kuin anojat ja kouluhallitus. Se ehdotti
nimittäin, samoin kuin opettajakunta, suomalaista koulua. Oulun
kunta, jolta niinikään lausuntoa vaadittiin, oli samaa mieltä. Hels.
Dagblad vaipui mustiin murheisiin, mutta lohdutti lukijoitansa sillä
vakuutuksella, että suomenkielistä koulua puoltava raastuvankokouksen
enemmistö muka oli saatu aikaan salavehkeiden kautta. Ja nyt olivatkin
Hels. Dagblad ja sen hengenheimolaiset voiton saavuttaneet. Kun
herrasmieliset tahtoivat kasvattaa lapsiansa ruotsin kielellä,
niin valtio hankki heille tilaisuutta siihen suomalaisen väestön
kustannuksella. — Tällainen oli tämän "sopimattoman" kirjoituksen
sisällys pääkohdiltaan.

Samaan aikaan oli Suomen Virall. Lehdessä "lähetetty" kirjoitus
"Sananen suomenkielisistä oppilaitoksista meidän maassa", jossa
koetettiin puolustaa hallituksen kantaa ja menettelyä kouluasioissa.
Siinä sanottiin, että hallituksella ei ollut varoja asettaa oppikouluja
joka paikkaan, minne vain voi kokoontua joku kymmenkunta suomalaista
oppilasta. U. Suometarta syytettiin siitä, että se muka ei ollut
maininnut, että Hämeenlinnaan perustettiin uusi normaalikoulu sen
sijaan, joka Helsingistä vähitellen hävisi. Suomalainen normaalikoulu
Hämeenlinnassa todisti, ettei hallitus millään nurjuudella kohdellut
"suloista suomalaisuuttamme"; hallituksen oli vain täytynyt sovitella
eri puolueiden välillä. "Suomenkielisten oppikoulujen perustaminen
alkoi vasta muutamia vuosia takaperin, nimittäin silloin kun
talonpoikaisessa kansassamme havahti suurempi halu, kuin ennen,
tieteellistä oppia etsimään". "Suomen kielen oikeuksia ei kukaan
tule kiistämään ja sortamaan, vaan niitä hankkeita ja muutoksia
koulu-opetuskielen suhteen, joiden kautta eli avulla suomenkieli
on vihdoin pääsevä oikeuksiensa täydelliseen ja luonnolliseen
nautintoon, pitää valmistaa varovasti ja ilman kovin suurta kiirettä
matkaan saattaa." Hallitus paraikaa keittää "putron" valmiiksi
suomalaisuudelle; vaan sitä täytyy keittää hyvin kypsäksi, ennen kuin
annetaan syötäväksi; sitten täytyy sitä vielä aika lailla jäähdyttää,
etteivät suomalaiset polttaisi huuliaan. "Antakaamme asian edistyä
tahalleen, niin hyvä tulee."

Tähän kirjoitukseen, joka tiedettiin kirkollistoimituskunnan silloisen
päällikön, senaattori A.H. Mechelinin kyhäämäksi, sai U. Suometar
vastata, mutta vasta sitten kun painohallitus oli ottanut takavarikkoon
lehden ensimäisen painoksen ja vastauskirjoituksesta poistettu
seuraavat kaksi lausetta:

"Kuitenkin, jospa vain havaittaisiin hallituksessa olevan edes vakaata,
vilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta asiassa, tosin suomalaisuus voisi
mieltänsä malttaa. Mutta niin kauvan kuin hallitus laskee toimensa ihan
päinvastaiseen suuntaan ja päälliseksi katsoo suomenkieltä ainoastaan
talonpoikaiseksi asiaksi eikä kansalliseksi, on turhaa kehoittaa
luottamukseen."

Erään "Oulun Viikko-Sanomain" numeron ilmestymisen esti painoasiamies
siitä syystä, että kirjeessä Helsingistä kehoitetaan Oulun läänin
asukkaita omilla varoillaan perustamaan suomenkielisen lyseon Ouluun.

Raha-asioitakin koskeviin kirjoituksiin ulottui sensuurin tarkastava
silmä ja kuristava koura. Niinpä otettiin U. Suomettaren n:o 60 nyt
puheena olevana vuonna 1874 takavarikkoon erään kirjoituksen johdosta,
joka koski uutta rautatielainaa, ja josta muuan kappale oli poistettava.

Mitä se lähetetty "Nöyrä kysymys" tarkoitti, jonka tähden U.
Suomettaren n:o 17 vuonna 1875 joutui takavarikkoon, sitä en osaa
sanoa. Vasta toisena päivänä pääsi lehti ilmestymään ilman tuota
"nöyrää kysymystä".

Kun Hämeenlinnan kaupungin valtuusmiehet olivat suomen ottaneet
viralliseksi kielekseen, vaati läänin kuvernööri, että kaikki
valtuuston lähettämät kirjelmät ja asiakirjat olivat maistraatin
toimesta ruotsinnettavat; muuten ei hän muka ottaisi niitä vastaan.
Tämän johdosta osoitettiin U. Suomettaressa, että tuo kuvernöörin
vaatimus ilmeisesti soti kaupunkien kunnallisasetusta vastaan.
Maistraatti ei ollut velvollinen eikä oikeutettukaan rupeamaan
kuvernöörin vaatimaan käännöstyöhön. Kaupunginvaltuusto ei ollut mikään
virasto, vaan kaupungin eduskunta, eikä siis velvollinen missään
toimessaan käyttämään ruotsin kieltä. Huomautettiin, että kuvernööri
ei ainoastaan ollut velvollinen vastaanottamaan Hämeenlinnan kunnalta
suomenkielisiä kirjoituksia, vaan oli arm. julistuksen mukaan jouluk. 7
p:ltä 1868 myöskin itse velkapää toimittamaan kaikki samalle kunnalle
menevät asiakirjat suomeksi. — Tämä kirjoitus ei päässyt eheänä
julkisuuteen, vaan painohallitus karsi siitä pois kokonaisen palstan.

N:osta 110 pyyhkäistiin Tampereen koulu-oloja koskeva pääkirjoitus sekä
Oulun koulu-oloja kuvaava kirje.

V. 1876 olivat kouluhallitus ja yleensä koulu-asiat edelleen sensuurin
hellimmän suojeluksen alaisina, mikäli niitä U. Suometar yritti
käsittelemään. Kun Yrjö Koskisen "Suomen historiaa kansakouluja varten"
oli kielletty opetuksessa käyttämästä, joutui U. Suometar kaksi
kertaa takavarikkoon tätä kieltoa koskevien kirjoitusten tähden. Ei
saatu kirjoittaa hallituksen kannasta suomalaisiin sivistyslaitoksiin
nähden, kun se ei vieläkään ollut ryhtynyt mihinkään toimiin 1872
vuoden valtiopäiväin anomusten johdosta, jotka suomalaisia kouluja
koskivat, eikä siitäkään, että kouluhallituksen kertomuksessa Suomen
alkeisopistojen tilasta 1870-1875 oli lausuttu, että useampien
suomalaisten oppikoulujen perustaminen, kuin mitä jo oli olemassa, "ei
soveltune sivistyksen todellisiin etuihin".

V. 1877 erosi tod. valtioneuvos Arppe painohallituksen puheenjohtajan
virasta, ja hänen sijaansa tuli valtioneuvos Heimbürger, sävyisä mies,
joka huomattavassa määrässä höllitti sensuurin ohjakset. Vapaammin kuin
ennen saivat sanomalehdet hänen aikanaan käsitellä yleisiä asioita.
Niinpä silloin polttavaksi käynyt asevelvollisuus-asia jälleen pääsi
julkisen keskustelun alaiseksi, oltuaan vuodesta 1871 kiellettynä
aineena. Varsinkin oli Hels. Dagbladilla nyt hyvät päivät, se kun,
yhä enemmän lähestyttyään hallituksen kantaa, ani harvoin enää joutui
tekemisiin painoviranomaisten kanssa.

Muutamia U. Suomettaren painoesteitä mainittakoon vielä näiltä
1870-luvun loppuvuosilta. Alkupuolella vuotta 1877, jolloin Arppe
vielä oli ohjaksissa, joutui lehti takavarikkoon viisi kertaa.
Syitä ensimäisellä ja toisella kertaa ei saatu mainita, eivätkä
sensuurikappaleet ole tallella. Kolmannen esteen aiheutti eräs
lause kirjeessä, jonka tehtaantyömies T. Kärkönen Tampereelta oli
toimitukselle lähettänyt, liittäen siihen 20 markkaa Helsingin
suomalaisen alkeisopiston hyväksi. Tästä kirjeestä, joka alkoi
sanoilla: "Kuuden alaikäisen lapsen isänä ei varani ulotu suuriin
uhrauksiin", pyyhkäistiin seuraava lause: "Mutta koska hallituksen
suosio kansaa ja kansan kieltä kohtaan puuttuu, vaikka kansa on
hallituksen elatus-isä ja ruotsinkielisiä kouluja ruokkiva äiti, on
vähistäkin varoista Suomen kansalaisen kalliimpia velvollisuuksia
auttaa."

Lähetetystä kirjoituksesta, joka koski kreikanuskoon kääntyneitä
lutherilaisia, karsittiin pois lause, joka seurasi sanoja: "Ne
eivät ole menettäneet ainoastaan omaa vapauttansa, vaan lastensa,
jälkeentulevaistensakin, siis koko sukupolven vapauden".

Eräästä numerosta poistettiin osa kirjeestä Inkerinmaalta.

V. 1878 aiheutti takavarikkoon-oton kirjoitus, joka koski
valtionrautateiden hallintoa ja kokonaan oli poistettava. Samalla
karsittiin samasta numerosta pari riviä Tampereelta lähetetystä
kirjeestä, joka koski kieliasiaa.

V. 1879 antoi kaksi Helsingin kirjettä aihetta takavarikkoon-ottoon.
Toisesta, jonka oli kirjoittanut Yrjö Koskinen, oli poistettava pari
riviä, jotka seurasivat lausetta: "Muistaakseni esim. tuo yksityisten
perustama suomenkielinen kansakoulu Kristiinankaupungissa ei voinut
saada mitään apua suostuntavaroista", ja toisesta kirjeestä, joka
kosketteli koulukomitean mullistusehdotuksia, niinikään muutamia riviä.

Ei totta tosiaan ollut suomalaisen sanomalehtimiehen helppo
1870-luvulla ja varsinkaan sen alkupuolella välttää niitä lukemattomia
salakaria, jotka hänen soudettavaltaan veneeltä joka puolelta tien
sulkivat ja sen särkeä uhkasivat. Vaikeata oli noudattaa sitä neuvoa,
jonka eräs työmies minulle omistamassaan runoelmassa antoi, lausuen:

    "Souda suoraa Suomen asiata
    Ohi nienten, halki karien;
    Niinkuin tyyness' soudat lahdelmata,
    Souda myrskyssäkin samaten."

Mutta vaikeudet intoa lisäsivät.



XIX.

SEPÄT JA PAJAT.


"Alusta" kertoessani mainitsin, että siinä kokouksessa, joka
marraskuulla 1870 pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona, päätettiin
seuraavan vuoden alusta laajentaa U. Suometar kolme kertaa viikossa
ilmestyväksi, jotta se paremmin kuin kaksipäiväisenä voisi
tarkoitustaan täyttää ja ehkä saada enemmän tilaajia, kuin mitä sillä
silloin oli. Tilaajain lisääntymisen toivoa tuki myös se ilahuttava
seikka, että kansamme taas pitkästä aikaa oli saanut runsaan
viljasadon, joka loi umpeen katovuosien lyömät haavat ja taloudellisen
tilan jälleen kuntoon nosti.

Ei tuo toivo kuitenkaan toteutunut, kuten nähdään Seuraavista sanoista
eräässä kirjoituksessa 1871 vuoden lopussa: "Tilaajain määrä ei
suinkaan enää kehoittaisi lehteä jatkamaan, koska se tänäkin vuonna on
ollut niin vähäinen, että kustantajille taas tulee melkoinen tappio."

Vaikka lehti nyt ilmestyi useammin kuin ennen, ei vakinaisia
toimitusvoimia vielä vuoden alusta lisätty. Mutta satunnaista apua
olin oikeutettu hankkimaan, ja sitä tarjoutui antamaan maisteri C.G.
Svan. Säännöllisiä toimituskokouksia pidettiin vuoden alkupuolella
niinkuin ennenkin "toimituspaikassa", s.o. minun asunnossani.
Ahkerimmin näissä kokouksissa kävivät Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman,
Th. Rein, K.F. Ignatius, F.V. Rothstén, A. Boehm, A.V. Jahnsson ja
A. Almberg. Keskusteltiin päivän kysymyksistä, neuvoteltiin lehteen
pantavista kirjoituksista ja määrättiin, kenenkä oli mistäkin asiasta
kirjoitettava. Yksimielisiä oltiin ja yhteistyöhön innostuneita.
Jokainen oli altis suorittamaan sen työn, mikä hänelle annettiin,
vaikka itsekullakin kyllä muutoinkin työtä tarpeeksi oli. Ahkera
kirjoitusten lähettäjä oli tänä, niinkuin useina seuraavinakin vuosina,
laamanni Ferd. Forsström, se innokas suomalaisuuden harrastaja
ja kansan oikeuksien puolustaja, joka ensimäisenä alkoi laatia
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja suomeksi.

Hauskimpia kirjoituksia, mitä U. Suomettaressa oli v. 1871, olivat ne
lennokkaat kirjeet, jotka Kaarlo Bergbom, ulkomailla oleskellessaan,
lähetti Berliinistä, Leipzigistä ja Venetsiasta salanimellä "Leimu".
Novelliosastossa oli sinä vuonna kaksi alkuperäistä kertomusta, K.
J. Gummeruksen tekemät "Revontulet" ja "Sodan leukaluut, kohtaus
Ison vihan ajoilta", sekä Julius Krohnin suomentama Walter Scottin
"Lammermoorin morsian".

Kun minä, mentyäni naimisiin, kesäksi ulkomaille läksin, otti Almberg
hoitaakseen lehden toimitusta kolmen kuukauden aikana, ja Rein
rupesi toimittamaan ulkomaan osastoa, harjaantuakseen suomen kielen
kirjoittamiseen.

Ennen lähtöäni oli jo sovittu siitä, että vakituinen toimitustyö
yhdelle miehelle kävi liian raskaaksi, ja sen vuoksi päätetty syksystä
alkaen palkata lehdelle toinen varsinainen toimittaja. Saatavissa
tähän toimeen sattui olemaan hyvin sovelias mies, äskettäin filos,
kandidaattitutkinnon suorittanut, mutta jo lahjakkaana kirjailijana
kotimaisen historian alalla tunnettu Kaarlo Alfred Castrén. Vanhoja
tuttuja kun olimme ja minun vuokraamassani uudessa asunnossa oli yksi
liikanainen huone, tuli Castrén samalla minun vuokralaisekseni ja
hänkin siten asumaan U. Suomettaren toimistossa. Tämä pysyi nimittäin
edelleen yksityisessä asunnossani, siirtyen minun kanssani kesäkuun 1
p. Antinkadun taloon n:o 6 eli juuri samaan maakamaran kohtaan, missä
se nytkin sijaitsee, mutta siinä silloin olleeseen puurakennukseen,
jonka sijalla nyt on monikertainen kivirakennus.

Syyskuun alusta 1871 oli U. Suomettarella siis kaksi vakinaista
toimittajaa. Minä pidin huolta pääkirjoituksista, niitä hankkien,
kirjoittaen tai suomentaen (Rein ja Ignatius kirjoittivat ruotsiksi),
toimitin uutisosastoa, parsin ja painokuntoon laitoin maaseutukirjeet
ja lähetetyt kirjoitukset. Castrénin tehtävänä oli ulkomaan osaston ja
"kaikenlaisten" toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi
myös "tietoja eri aloilta", eikä ainoastaan mitä nyt "kaikenlaiseksi"
leimataan, sekä "laillisten ja virallisten ilmoitusten" kokoileminen,
joka työ, kuten ennen olen selittänyt, silloin oli sangen vaivaloinen.
Sen ohessa kirjoitti hän silloin tällöin Helsingin kirjeen
tapaisia, lyhyitä katsauksia päivän tapahtumiin ja joskus jonkun
pääkirjoituksenkin. Oikoluvun suoritimme vuorotellen, kuitenkin niin,
että minä aina toimitin toisen lukemisen tuossa k:lo 10 ja 12 välillä
aamupuolella, kun palstat jo oli sivuiksi sovitettu. Lehden oli määrä
ilmestyä k:lo 1.

Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén oli. Aina hyvällä
tuulella, vaikka terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka
hän innolla ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen
ja tapojen tuntija, hän kun oli syntynyt ja kasvanut Sotkamossa sekä
nuorukaisena historiallisia taruja kerätessään paljon liikkunut kansan
keskuudessa Pohjanmaalla, Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä, Savossa ja
Pohjois-Karjalassa. Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi,
jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa paraiten hyödyttää. Ja jos
kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison
opettajana.

Castrénin "Muistelmat vuosien 1808-09 sodasta" ilmestyivät painosta
1865, hänen ylioppilaaksi juuri tultuaan. V. 1867 julkaisi hän
"Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750 välillä" ja
1870 "Tietoja Oulun läänin sota-asioista Gustav III:nnen sodan
aikana". Kesällä 1871 kävi hän yliopiston myöntämällä apurahalla
tekemässä tutkimuksia Tukholman valtioarkistossa, ja heti kypsyi
uusi hedelmä: "Suomalaisuus 1736 vuoden valtiopäivillä", joka
kirjoitus julaistiin Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Pienempiä
historiallisia kirjoituksia oli hän julaissut "Joukahaisessa",
Oulun Viikko-Sanomissa, kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" y.m.
Ylioppilaiden toimittama "Kansakirjasto"-sarja oli hänen alotteestaan
syntynyt. U. Suomettaren toimittajana ollessaan oli hän samalla
v.t. amanuenssina valtioarkistossa ja sihteerinä äsken perustetussa
Muinaismuistoyhdistyksessä.

1872 ilmestyi U. Suometar samalla tapaa kuin edellisenä vuonna. Mutta
kolmipäiväisen painoksen ohessa toimitettiin niitä paikkakuntia
varten, mihin posti meni vain kerran viikossa, n.s. viikkopainos
siten, että kolme numeroa nidottiin yhteen ja jaettiin maanantaisin.
Tämän painoksen tilaushinta oli markkaa halvempi kuin kolmipäiväisen.
Valtiopäiväin aikana ja varsinkin niiden loppupuolella oli pakko tuon
tuostakin antaa lisälehtiä, toisinaan päälehden kanssa, toisinaan eri
päivinä.

Pyytäen niin tarkkaan kuin mahdollista seurata valtiopäiväin toimintaa,
oli U. Suometar alkupuolella nyt puheena olevaa vuotta siinä määrässä
säätykokouksen selostusten vallassa, että muita pitempiä kirjoituksia
vain harvoin lehteen mahtui, uutisosasto supistui mitä vähimpään
alaan ja ulkomaan osasto niinikään. Eikä toimitusvoimat juuri muuhun
riittäneetkään, kun lisävoimia ei kannattanut palkata. Muistaakseni
Castrén toimi selostajana pappissäädyssä ja minä talonpoikaissäädyssä;
muiden säätyjen keskusteluista kerrottiin aamulehtien mukaan, ellei
näissä säädyissä ollut esillä jotain erittäin tärkeätä asiaa, jolloin
satunnaiset avustajat täytyi hankkia. Paljon työtä ja vaivaa antoi
myöskin arm. esitysten, anomus-ehdotusten ja valiokuntain mietintöjen
sisällyksen selostaminen, se kun oli suoritettava niin lyhyesti kuin
suinkin. Ja valtiopäivät kestivät viidettä kuukautta, alkaen helmikuun
6:na ja päättyen kesäkuun 15 p:nä.

Tässä vuosikerrassa on eräs Elias Lönnrotin lähettämä kirjoitus,
joka mainittakoon sen tähden, että se on ainoa, minkä hän on
U. Suomettaressa julaissut, ja samalla lienee hänen viimeinen
sanomalehtikirjoituksensa. Hän siinä puolustaa Uuno Cygnaeusta
sen moitteen johdosta, jonka alaiseksi Cygnaeus oli joutunut
eräiden lauseitten tähden, jotka hänen avauspuheensa kesäkuun 14
p:nä Jyväskylän kansakoulukokouksessa sisälsi ja jotka koskivat
valtiosäätyjen toimia kansakouluasioissa. Lönnrot ei tahdo kieltää,
että moitteeseen "on jotain syytäkin, ja että hra yli-inspehtori
semmoisella hyvin tavallisella varovaisuudella, joka ei koskaan
oikein ilmoita mieltänsä, helposti olisi voinut kaiken jälkipuheen
välttää." Mutta muistaessaan "kuinka paljon meidän tulee kiittää
hra yli-inspehtori Cygnaeusta siitä, että kansakouluasiat maassamme
ovat silläkään kannalla, kuin ne nykyään ovat, ei Lönnrot mielellään
tahtoisi siihen moitintoon yhdistyä". "Luultavasti puuttui hra C:ltä
silloin tarkempia tietoja valtiopäiväin keskusteluista kansakoulun
suhteen, jonka tähden hän lienee tullut niistä lausumaan mitä oli
muilta kuullut". "Minun korvissani kuuluu liian kovalta syyttää häntä
ehdollisesta totuuden vääristelemisestä taikka tahallansa korttien
sekoittamisesta, uskotellaksensa yleisöä, että säädyt olisivat
kieltäneet kuntia rakentamasta ja itse kustantamasta kouluja vaikka
kuinka tiheään. Sitä hänen mielessänsä olleen, en voi millään muotoa
uskoa."

Kireistä paino-oloista huolimatta kirjoitettiin ahkerasti kieli-
ja kouluasioista, mutta se oli tehtävä mitä varovaisimmassa
muodossa, ettei sensuurin kova koura pääsisi näihin kirjoituksiin
iskemään. Tapahtuihan juuri tänä vuonna Helsingin normaalikoulun
suomalaisen osaston lopullinen lakkautus ja yksityisen alkeisopiston
perustaminen sen sijaan. Kieliasian käsitteleminen lain ja oikeuden
kannalta oli etupäässä Jaakko Forsmanin toimena, ja kouluasioista
kirjoitti useimmiten Yrjö Koskinen. Muistakin kansanvalistustoimista
kirjoitettiin, kansallisen kirjallisuuden kannattamisesta, kirjakaupan
kehittämisestä y.m. Eikä taloudellistakaan alaa unohdettu.
Maanviljelyksen ja kotiteollisuuden edistämistä ja avustamista
harrastettiin, rautatie- ja kanava-suunnitelmia esitettiin,
vakuutusasioita pohdittiin.

Novelli-osastossa oli tänä vuonna kolme alkuperäistä kertomusta: K.J.
Gummeruksen "uutelot", "Kaksi jouluaattoa" ja "Takaus" sekä Theodolinda
Hahnssonin "Kuuselan kukka".

Ilmoitukset eivät nytkään suurta tilaa anastaneet, sillä niitä oli
tavallisesti vain noin puolitoista palstaa.

Kauan ei saanut U. Suometar Castrénin kykyä, tarmoa ja taitoa hyväkseen
käyttää. Jo keväällä 1872 oli hänen rintatautinsa niin kiihtynyt,
että hänen täytyi lääkärin neuvoa noudattaen, lähteä Görbersdorfin
keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Siellä ollessaan kirjoitti hän
U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa "Kirkollinen asema
Saksanmaalla", "Jesuitta-kysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta
Saksassa" ja "Koulun eroittaminen kirkosta". Mutta Görbersdorfissa
ei parantunut Castrénin terveys. Syksyllä sieltä palattuaan oli
hän heikompi kuin sinne lähtiessään. Keuhkotauti oli jo pitkälle
kehittynyt, voimat murtuneet. Vuoden loppuun asti hän kuitenkin vielä
otti osaa toimitustyöhön toimittaen ulkomaan osastoa. Sairaalaan
sitten jouduttuaan, alkoi hän siellä kirjoittaa kansantajuista,
kertoelman tapaista historiaa 1808-09 vuosien sodasta. Vielä niin
heikkona ollessaan, että töin tuskin jaksoi kynää liikuttaa, jatkoi
hän työtänsä. Huhtikuun 22 p. 1873 kuolema sen katkaisi, lopettaen
27-vuotiaan toivehikkaan elämän.

Kun Castrén keväällä 1872 oli lähtenyt Saksaan, muutin minä kesäkuun 1
p. Antinkadun taloon n:o 20, missä sitten perheineni ja U. Suomettaren
toimiston kanssa asuin kolme vuotta. Tähän muuttoon oli syynä entisen
asunnon vuokran kalleus, eikä suinkaan se "atentaatti", joka minua
siellä oli kohdannut pari kuukautta ennen muuttoa. Eräänä pimeänä
iltana tuli nyrkinkokoinen kivi lentäen ikkunalasien läpi toimisto- eli
työhuoneeseeni ja osui asettumaan aivan keskelle kirjoituspöytääni.
Onneksi en sattunut silloin olemaan työssä pöydän ääressä, vaan olin
pari minuuttia ennen mennyt vaimoni huoneeseen. Mutta lamppu paloi
pöydällä, joka ei seisonut ikkunan edessä, vaan keskellä lattiaa.
Oikeaan paikkaan oli ilkiö siis tähdännyt ja osunut. Yllyttikö häntä
tähän toimeen viha "fennomaneja" vastaan vaiko pelkkä pahanteon halu,
se jäi arvaamatta, kun ilkiötä ei ilmi saatu.

Uusi asuntoni sijaitsi syrjässä, joka seikka vaikutti, että U.
Suomettaren avustajat ja ystävät nyt harvemmin kuin ennen kävivät
toimistossa. Ja jo naimisiin mentyäni oli se muutos tapahtunut, että
toimituskokouksia ei enää aina pidetty minun asunnossani, vaan usein
myöskin Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin luona. Eikä niitä enää
pidetty niin säännöllisesti kuin edellisinä vuosina, johon osaksi
oli syynä Morgonbladetin syntyminen 1872 vuoden alussa, mikä lehti
sekin vaati Helsingin suomenmielisten tukea ja apua. Niinpä Rein
tykkänään siirtyi Mbl:in avustajain piiriin, ja heidän neuvotteluihinsa
kutsuttiin usein niitäkin, jotka U. Suomettaren avustajina pysyivät.

V. 1873 ei tapahtunut mitään muutosta U. Suomettaren ko'ossa, eikä
ilmestymistavassa, mutta kyllä toimituksessa. Castrénin poistuttua
ei toista vakinaista toimittajaa hänen sijaansa kohta hankittu.
Tilausilmoituksen alla oli tosin minun nimeni rinnalla nimi Jaakko
Forsman, ja hän kyllä nyt, niinkuin ennenkin ja elämänsä loppuun
asti, oli lehden varmin tuki ja turva antamillaan kirjoituksilla ja
neuvoilla, mutta säännölliseen, jokapäiväiseen toimitustyöhön ei
hän koskaan ottanut osaa. Siihen ei hänellä ollut aikaa eikä halua.
Väliaikaisena apulaisenani oli muistaakseni ainakin jonkun aikaa nuori
ylioppilas Tyko Hagman. Toimitusvoimain heikontumisesta kärsi etupäässä
ulkomaan osasto. Mutta pääkirjoituksissa ei mitään väsähtymistä
ollut huomattavissa, sillä niissä antoivat alttiisti apuansa lehden
palkattomat avustajat. Maaseutukirjeitten tulva oli vielä suurempi kuin
ennen, osoittaen että lehdellä oli eri paikkakunnissa paljon hyviä
ystäviä, jotka tahtoivat sen menestystä edistää.

Maaliskuun 2 p:nä oli edellisenä vuonna perustetun suomalaisen
teatterin ensimäinen näytäntö Helsingissä, ja näytäntöjä annettiin
täällä sitten kaksi kertaa viikossa maalis- ja huhtikuun kuluessa
sekä syyskuun alusta lokakuun keskivaiheille asti. Mainitsen sen
tässä sen tähden, että nämä näytännöt antoivat minulle lisätyötä,
minun kun myöskin täytyi olla teatteri-arvostelijana, johon toimeen
tietysti olin aivan tottumaton. Muutoin suomalainen teatteri silloin ja
vast'edeskin muodostui tämän kaupungin suomalaisen yleisön valiojoukon
säännölliseksi yhtymäpaikaksi. Siellä tapasin tavallisesti useimmat
U. Suomettaren avustajat, jotenka näytäntöjen väliaikoina voitiin
neuvotella lehtemmekin asioista.

Helsingin kirjeitten luvun vähennystä osaksi korvasivat ne
"Puustakatsojan" kirjeet, jotka kirjallistakin toimintaa harjoittava
poliisikomisarius D. Airaksinen sujuvalla kynällä joskus piirsi "neiti
Suomettarelle", käsitellen päivän tapahtumia. Novelli-osastossa oli
tänäkin vuonna alkuperäinen tuote, Theodolinda Hahnssonin "Vanhan tädin
kertomus". Mutta suurimman osan tätä osastoa täyttivät N. Hauvosen
suomentamat, Z. Topeliuksen "Välskärin juttuihin" kuuluvat kertomukset
"Siniset", "Pakolainen" ja "Erään nimen varjo".

Vasta syyskuun alussa sain taas vakinaisen apulaisen. Yrjö Koskisen
ehdotuksesta otettiin siihen toimeen maisteri Konrad Fredrik Stenbäck
(Kivekäs), joka sittemmin ollessaan 28 vuotta "Kaiun" toimittajana,
niin pontevasti ajoi suomalaisuuden asiaa pohjan perillä.

Tämä sama Stenbäck oli oman kertomansa mukaan vielä muutamia
kuukausia ennen kuin hän U. Suomettaren toimittajaksi rupesi ollut
"suomikiihkoisuuden uskoon heräämätön pakana" ja kuulunut pohjalaisen
osakunnan ruotsinmieliseen vähemmistöön, vaikka osakunnan inspehtorina
oli Yrjö Koskinen ja kuraattorina Viktor Calamnius. Mutta edellinen
näistä sai hänet lopulta kuitenkin kääntymään oikealle tielle, ei
persoonallisen vaikutuksen kautta, vaan äsken ilmestyneen Suomen
historian oppikirjansa voimalla, joka nuoreen Stenbäckiin, niinkuin
moneen muuhunkin nuorukaiseen, istutti lujan luottamuksen kansamme
tulevaisuuteen ja sen kykyyn luoda itselleen omaperäinen kulttuuri.
Ja siitä hetkestä asti hänessä paloi tuo "luopioissa" tavallinen into
saada töin ja toimin osoittaa entinen kantansa vääräksi.

Työnjako tuli nyt olemaan sama kuin Castrénin aikana. Stenbäckin osaksi
joutui ulkomaan osasto, "kaikenlaiset" tuossa laajemmassa merkityksessä
sekä nuo kiusalliset "lailliset ja viralliset ilmoitukset". Väliin
pääsivät hänen tekemänsä laajemmat selostukset tärkeimmistä
valtiollisista tapahtumista pääkirjoituksen kunniasijalle, taitavasti
kirjoitettuja kun olivat. Oikoluku oli meillä yhteisenä huolena.

Nyt äskettäin pyydettyäni Kivekästä virkistämään minun muistoani
panemalla paperille mitä hän muistaa yhteistyöstämme, on hän
ystävällisessä vastauskirjeessään myös kertonut muutamia
yksityistapauksia. Olin kehoittanut häntä joskus kirjoittamaan
kotimaisiakin asioita koskevia pääkirjoituksia ja kerran aineeksi
ehdottanut epäkohdat kyytilaitoksessamme, kun arvelin hänen,
maalaisoloihin perehtyneenä miehenä, niistä jotain tietävän.
Pahasti oli hän hämmästynyt. Mitäpä hän, Kantin filosofiaa ja
Vischerin estetiikkaa lukenut, parnasson kukkuloilla vaeltanut
maisterismies mitään tietäisi alhaisessa jokapäiväisyyden laaksossa
sijaitsevista kestikievareista kyytihevosineen, vaikka olikin niitä
hyväkseen käyttänyt matkoillaan kotinsa ja koulukaupungin välillä.
"Veikkonen, en osaa niistä kirjoittaa sanaakaan." Ja muutamaan
muuhun samanlaiseen ehdotukseen oli hänen täytynyt antaa sama kalpea
vastaus. — Hänen tehtyään erään erehdyksen ja koetettuaan puolustautua
tietämättömyydellään, olin hänelle lausunut: "Veikkonen, kaikkea ei voi
tietää, mutta aina tulee tietää, ettei tiedä ja mistä milloinkin oikeat
tiedot ovat saatavissa." Ja se oli, sanotaan kirjeessä, "kultainen
sana, jyvä, joka jäi itämään".

Kun ei varsinaista toimistoa ollut, vaan kumpikin toimittaja suoritti
työnsä omassa asunnossaan, emme joka päivä tavanneetkaan toisiamme.
Mutta hyvin sentään sujui yhteistyö ja keskenämme vallitsi hyvä sopu.
Nimellinen toimisto siirtyi kesäkuun 1 p:nä 1875 Annankadun taloon n:o
12, missä työhuoneeni oli siksi iso, että se voitiin verholaipiolla
jakaa kahteen osaan, joista ulkopuolinen teki toimiston virkaa.

Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin rinnalla oli tähän aikaan, ja siksi
kun hän senaattoriksi tuli, ahkerana avustajana pääkirjoitusten
osastossa tohtori Ignatius, joka mieluimmin liikkui tilaston alalla,
mutta usein myöskin avusti Hels. Dagbladin ja muiden ruotsinmielisten
lehtien lakkaamattomain hyökkäysten vastustamisessa. Yrjö Koskisen
kirjoitukset vv. 1874-75 koskivat useimmiten raha-asioita, viinaveroa,
lahjoitusmaalainaa, uutta rautatielainaa, Suomen pankkia ja
rahalaitosta y.m. Jaakko Forsmanin huomattavimmista kirjoituksista
näinä aikoina mainittakoon hänen seikkaperäinen ehdotuksensa
kihlakunnan-oikeuksien uudestajärjestämiseksi ja perusteellinen
arvostelunsa hallituksen asettaman komitean samaa uudistusta
tarkoittavasta ehdotuksesta, sekä kirjoitussarjat kihlakunnanoikeuksien
suomalaisista pöytäkirjoista ja kyytivelvollisuudesta.

Edellisessä äsken mainituista vuosikerroista on Agathon Meurmanin
ensimäinen U. Suometarta varten tehty kirjoitus. Sen otsakkeena
on "Erään ikävän tapauksen johdosta", ja sen on aiheuttanut Oulun
alkeisopiston muuttaminen ruotsinkieliseksi, ja ne kurjat keinot,
joilla tämä muutos aikaan saatiin. Kirjoitus on pitkä, kolmen
numeron läpi kulkeva. Siinä luodaan ensinnä yleinen katsaus siihen,
miten muissa maissa aineellisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia
uudistuksia ajetaan. Siirtyen sitten oman maamme oloihin, huomauttaa
tekijä, että yhteiskunnallinen uudistustyö meillä uhkaa tuottaa
arvaamattomia vaaroja. Se saattaa intohimot kiihtymään siihen määrään,
että oikeutta ja kohtuutta loukataan sekä isänmaan yhteistäkin
etua ollaan unohtamaisillaan. Mitä ikinä suomalaisuus lieneekin
saanut aikaan, ei se vielä ole yleisessä mielipiteessä saavuttanut
tarpeellista sijaa. Kun kerran yleinen mielipide on tarpeeksi
varttunut, haihtuvat vastukset kuin sumut ilmassa. Vähemmistö ei voi
koskaan pitkiä aikoja hallita enemmistöä, jollei tämä enemmistö ole
kelvoton ja kykenemätön. Vaaditaan suomalaisuuden ystäviltä hartaampaa
työtä, suurempaa uhrautumista, palavampaa isänmaan-rakkautta, ja
silloin ei ole epäilemistä, että tulevaisuus ja voitto ovat heidän,
sitä pikemmin mitä hurjempiin keinoihin heidän vastustajansa ryhtyvät.

Muista samassa vuosikerrassa olevista kirjoituksista mainittakoon
maisteri Jaakko Svanin (Päivärinta) tekemä sarja kirjoituksia
"Kuvaamataiteista Suomessa", pastori Wilh. Lindstedtin (Loimaranta)
"Historiallinen silmäys Ilmajoen maamiesseuran 70-vuotiseen
vaikutukseen" sekä ne erinomaisen hauskat, vilkkaasti ja taitavasti
sommitellut kirjeet, jotka A. Almberg, kesällä ulkomaille
matkustettuaan, lähetti Tukholmasta, Köpenhaminasta, Hampurista,
Berlinistä, Dresdenistä ja Pragista. Seuraavana vuonna tuli näitä
kirjeitä lisää Pragista, Wienistä, Venetsiasta sekä Budapestistä,
Debreczinistä ja muualta Unkarista, jotta niiden luku yhteensä
nousi 41:een. Ja niihin liittyi sitten pitkä sarja "Matkamuistelmia
Unkarista", jotka jatkuivat vielä vuosikerrassa 1876. Kirjeet ja
matkamuistelmat Unkarista sitten täydennettyinä muodostivat sen
arvokkaan teoksen, jonka Almberg julkaisi nimellä "Unkarin maa ja
kansa" ja joka saattoi tämän heimokansan olot ja luonteen tutuiksi
meille suomalaisille. U. Suomettarelta ei noiden lukuisain kirjeiden
ja matkamuistelmain tekijä pyytänyt eikä saanut mitään palkkiota, ja
niiden julkaiseminen tässä lehdessä oli siten ehkä parin tuhannen
markan lahja yhteisen asian hyväksi. Eivät fennomanit siihen aikaan
olleet tottuneet kirjallisesta työstään palkkaa saamaan.

Helsingin kirjeitä ei U. Suomettaressa vv. 1874 ja 1875 ollut
ainoatakaan. En muista mistä syystä. Novelli-osastoa hoiti näinä
vuosina parhaasta päästä minun vaimoni, siihen lyhentämällä suomentaen
kuuluisan sissipäällikön Stefan Löfvingin päiväkirjan, joka ruotsiksi
oli julaistu "Lähteissä Ison-vihan historiaan", sekä englannin
kielestä suomentaen kertomukset "Radanvaihtaja", "Lehti Myrskyssä"
ja "Jäätyneellä syvyydellä". K.J. Gummerukselta oli kaksi lyhyttä
kuvaelmaa, "Pikku Laurin salaisuus" ja "Peritäänkö vihakin".

Tilaajain ja ilmoitusten määrä oli vähitellen noussut niin, että
uskallettiin ajatella lehden laajentamista, varsinkin kun sanomalehtien
ennen kohtuuttomat postimaksut nyt oli alennettu. Nelipalstaisena
ilmestyi U. Suometar ensi kerran joulukuun 16 p:nä 1874, jolloin
seuraavan vuosikerran tilausilmoitus julaistiin. Laajennuksesta
mainittaessa lausutaan se vakaumus, että lukijakunta sen johdosta
melkoisesti lisääntyy. "Se aika, jolloin jokapäiväinen lehti Suomen
pääkaupungissa voipi suomenkin kielellä tulla mahdolliseksi, on
ainoastaan tällä tavalla vähitellen lähestyvä."

U. Suomettaren tilaus- ja ilmoituskonttori, joka vuodesta 1871 oli
ollut Vaseniuksen kirjakaupassa, muutettiin vuoden 1875 alussa
kauppias Grashoffin myymälään, Pohjois-Esplanaadikatu 39, jossa
myytiin Singerin neulomakoneita. Vanhassa paikassa lehden asioita
hoiti kirjakaupan henkilökunta, mutta nyt oli niitä varten palkattava
eri konttoristi, jonka käytettävänä oli U. Suomettaren omistama pöytä
ja sanomalehtihylly. Konttoristiksi tuli neiti Augusta Hellsberg
(laamanninrouva Tranberg).

Edistysaskeleena on mainittava sekin, että, kun minä samana vuonna
muutin Annankadun taloon n:o 12, siihen työhuoneeni puoliskoon, joka
teki toimiston virkaa, U. Suomettaren kustannuksella hankittiin tukeva
ja kunnollinen pulpetti, joka ei kuitenkaan uusi ollut. Sen huojuvan
romun, joka oli lehden ainoa omaisuus silloin kun minä toimittajaksi
tulin, korjasi omakseen jo v. 1871 sen teettäjä, U. Suomettaren
ensimäinen toimittaja Almberg, koska minä naimisiin mentyäni en
kehdannut sitä viedä uuteen asuntooni. Hänen huvilassaan se vieläkin on
nähtävissä.

       *       *       *       *       *

Vuoden 1876 alusta U. Suometar laajennettiin siten, että lisälehtiä
annettiin joka lauantai, jotenka lehti nyt säännöllisesti ilmestyi
neljä kertaa viikossa.

Toimituksessa tapahtui taas muutos. Stenbäck erosi kesäkuun alussa,
lähteäkseen ulkomaille ja ruvetakseen, sieltä palattuaan, Oulun
Viikko-Sanomain toimittajaksi. Hänen sijaansa tuli väliaikaiseksi
apulaisekseni taas Tyko Hagman, joka nyt oli perehtynyt
sanomalehti-työhön ollessaan Ilmarisen ja Pietarin Sanomain
aputoimittajana sekä Morgonbladetin referenttinä.

Niistä tämän vuosikerran pääkirjoituksista, jotka eivät koskeneet
kansallisuus-, kieli- ja kouluasioita, mainitsen Yrjö Koskisen
kirjoitukset markan nostamisesta silloisesta alennustilastaan, Jaakko
Forsmanin kirjoitussarjan kuolemanrangaistuksesta, laamanni Forsströmin
arvostelun uuden rikoslain ehdotuksesta, Ignatiuksen muistelmat
tilastollisesta kokouksesta Budapestissä ja Almbergin kuvaukset
kansallisista oloista Unkarissa.

Uutuus oli, että Jaakko Forsman otti vaivakseen säännöllisesti vastata
niihin monituisiin, etupäässä lainopillisia seikkoja koskeviin
kysymyksiin, joita lukijakunnan puolelta ehtimiseen toimitukselle
lähetettiin. Mutta kauan ei hän jaksanut tätä tointa jatkaa, sillä
noita kysymyksiä alkoi tulvata niin tuhkatiheään, että niihin
vastaaminen olisi vaatinut liian paljon aikaa ja työtä. Kysyminen on
helppo asia, mutta oikean vastauksen antaminen usein hyvinkin vaikeata.

Kesäkuulla oli ensimäinen kirkolliskokous Turussa. Sen keskusteluista
tahtoi yleisö saada tarkat selostukset, jotka paljon tilaa U.
Suomettaren ahtaista palstoista veivät. Selostajana oli muistaakseni
tohtori A.V. Jahnsson. Ja kirkolliskokouksen juuri päätyttyä
alkoi Helsingissä ensimäinen ja tähän saakka ainoa Suomen yleinen
teollisuusnäyttely, jonka monien osastojen kuvaileminen ja
arvosteleminen kysyi paljon työtä. Siinä antoi taitavaa apuansa
insinööri W.V. Forsman, Helsingin teollisuuskoulun nykyinen johtaja.

Se ruotsalainen leima, minkä toimikunta oli tälle näyttelylle antanut,
synnytti suomalaisessa yleisössä oikeutettua mielipahaa ja suuttumusta.
Avajaisissa ei sanaakaan suomea lausuttu. Suurin osa esineistä oli
varustettu yksistään ruotsinkielisillä osotteilla. Alussa ei ollut
suomenkielisiä luettelojakaan saatavissa. Kaikkialla näyttelyn alueella
vallitsi ruotsi. 132 kansalaista julkaisi U. Suomettaressa jyrkän
vastalauseen sen johdosta, että suomenkieli siten syrjäytettiin ja sen
halveksimista julkisesti osotettiin.

Se ilo, jonka kansassamme herätti keisarin, keisarinnan ja
perintöruhtinaan käynti näyttelyssä ja heidän olonsa Helsingissä,
ilmeni tietysti U. Suomettaressakin, joka niin tarkkaan kuin
mahdollista kertoi kaikista niistä juhlallisuuksista, jotka täällä
keisarillisten kunniaksi toimeenpantiin.

Teollisuusnäyttelyn yhteydessä oli teollisuuden harjoittajain
kokous elokuun loppupuolella, ja sitten syyskuun alussa yleinen
maanviljelyskokous, niinikään Helsingissä. Ei siis sinä kesänä
pääkaupungin sanomalehdiltä puuttunut kirjoitusten aineita eikä niiden
toimittajille kesärauhaa suotu.

Katsaukset päivän tapahtumiin ilmestyivät nyt "Helsingin kirjeitten"
yhteisnimellä, järjestysnumerolla varustettuina ja jotenkin
säännöllisesti kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta "Matti" ei
vielä esiintynyt; kronikoitsija oli nimetön. Maaseutukirjeitä oli
viljalta; joskus seitsemänkin samassa numerossa. Koko vuosikerran
novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin romaani
"Quentin Durvard".

Alkoi vuosi 1877. Tulossa oli se tärkeän tärkeä säätykokous, jossa
asevelvollisuusasia oli ratkaistava, ja syttymäisillään Venäjän ja
Turkin välinen sota.

Valtiopäivien tähden, jotka alkoivat tammikuun 22 p:nä ja joiden
luultiin saavan työnsä suoritetuksi kesään mennessä, ilmestyi U.
Suometar vuoden alusta toukokuun loppuun asti joka arkipäivä siten,
että annettiin kolme päälehteä ja yhtä monta lisälehteä viikossa.
Suomalaisella yleisöllä oli nyt tämän "valtiopäiväpainoksen"
tilaamisella tilaisuus osottaa, missä määrin se jokapäiväistä lehteä
kaipasi ja kannatti. Mutta nekin, jotka tilasivat kolmipäiväisen
painoksen, saivat kaikki lisälehdet, vaikka edellisen päivän lisälehti
tuli heille vasta seuraavan päivän päälehden kanssa. Viikkopainos
lakkautettiin.

Toiseksi toimittajaksi oli tohtori Frith. Perander suositellut maisteri
Wilho Soinia, joka vuoden alusta ryhtyikin toimeen, missä hän sitten
uskollisesti pysyi 27 vuotta, taidollaan, sujuvalla ja terävällä
kynällään sekä uupumattomalla työkyvyllään tehokkaasti vaikuttaen U.
Suomettaren edistykseen. Ollen tullessaan vielä hyvin nuori, vasta
21-vuotias, ja sanomalehtityöhön aivan tottumaton, tarvitsi hän
kyllä ensi aikoina opastusta; mutta pian hän tehtäviinsä perehtyi.
Yhteistyötämme suuresti helpotti se seikka, että hän joutui asumaan
samassa talossa, mihin minä kesäkuun 1 p:nä samana vuonna muutin,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkatu 4, ja
jossa lehteämme nyt sekä toimitettiin että painettiin. Ja siellä hän
asui syksyyn asti 1881.

Vaikka U. Suometar alkupuolella vuotta ilmestyikin 6-päiväisenä,
anasti valtiopäiväin toiminnan selostaminen silloin melkoisen osan sen
palstoista. Arm. esitysten sisällyksestä teki Jaakko Forsman taitavasti
selkoa jatkuvissa "katsahduksissa" niihin sekä kirjoitti niinikään
sarjan "silmäyksiä" valtiopäiväin toimintaan. Talonpoikaissäädyn
keskustelut selosti laajalti Almberg, joka silloin ensi kertaa
oli tämän säädyn tulkkina. Oma selostaja oli U. Suomettarella
myöskin pappissäädyssä, ylioppilas J.G. Sonck. Mutta aatelis- ja
porvarissäätyjen keskusteluista kerrottiin, paitsi poikkeustapauksissa,
niinkuin ennenkin aamulehtien mukaan. — Valtiopäivät keskeytettiin
toukokuun 31 p:nä ja jatkettiin sitten lokakuun 1 pistä seuraavan
vuoden tammikuun 23 päivään asti.

Asevelvollisuus-asiaa valaistiin useissa pääkirjoituksissa
esittämällä, mitenkä sotalaitos muissa maissa on järjestettynä, mitä
sotalaitokset tavallisesti maksavat ja kuinka asevelvollisuus meillä
olisi järjestettävä, ettei se kansaamme liiaksi rasittaisi. Pitkä
asevelvollisuus-valiokunnan mietintö tietenkin kokonaisuudessaan
julaistiin.

Sota Venäjän ja Turkin välillä julistettiin huhtikuun 24 p:nä, ja
siitä asti oli U. Suomettaressa säännöllisesti joka numerossa eri
osasto "Sotatantereelta", joka väliin paisui hyvinkin pitkäksi ja jota
Soini taitavasti ja huolellisesti toimitti. Kun Suomen kaartikin oli
sotaan lähtenyt, kävivät sotasanomat kansallemme erityisesti mieltä
kiinnittäviksi.

Kesäkuun 20 pistä alkaen ilmestyi lehtemme vaihdellen 5- ja
4-palstaisena, syksystä lähtien säännöllisesti 5-palstaisena.
Valtiopäivät ja sota tähän laajennukseen yhteisvoimin pakottivat, ja
tilaajain sekä ilmoitusten arvaamattomasti kasvanut määrä myöskin
siihen velvoitti. Tilaajamäärä, joka edellisenä vuonna oli 3,500,
oli nyt yht’äkkiä noussut 6,500:een, s.o. lisääntynyt melkein
kahdenkertaisesti.

Uutena avustajana tänä vuonna on mainittava insinööri Ossian Bergbom
(senaattori Wuorenheimo), joka julistavaksi antoi sarjan kirjoituksia
"toisarvoisista rautateistä".

Samana vuonna esiintyi "Matti" Helsingin kirjeen alle tammikuun 26
p:nä. Tämä kirje on Agathon Meurmanin kirjoittama. Hän siis keksi
sen nimen, jota kaikki Helsingin kirjeiden sepittäjät sittemmin ovat
omanaan käyttäneet.

Novelli-osastossa oli tänä vuonna Julius Krohnin suomentama Mauri
Jókain "Pakolaisen päiväkirja", vaimoni suomentamat Wilhelmina v.
Hillernin "Kotka-Vappu" ja H. Drachmannin "Kaksi laukausta", sekä
Dickens'in "Sokea sisareni", jonka suomentajan nimeä en muista.

1878 vuoden tilausilmoituksessa sanotaan: "Se suuri tilaajamäärä,
jonka Uusi Suometar viime vuonna sai, antaa syytä siihen toivoon,
ettei jokapäiväiseltä suomenkieliseltä lehdeltä enää tulisi puuttumaan
tarpeellista kannatusta, jos vaan taloudelliset olot olisivat paremmat
kuin nykyään. Uuden Suomettaren toimitus oli jo aikonut muuttaa tätä
lehteä tämän vuoden alusta jokapäiväiseksi, mutta huono vuodentulo
tämän aikomuksen kumosi. Olisi nimittäin mahdotonta antaa jokapäiväistä
lehteä nykyiseen helppoon hintaan, ja nyt, kun kaikkialla Suomessa
rahanpuutetta valitetaan, hinnankorotus varmaankin pakottaisi useita
luopumaan kalliintuneen lehden tilaamisesta. Toimitus on sen tähden
katsonut parhaaksi vielä tällä kertaa jättää tilaushinnan entiselleen,
mutta, siinä toivossa että tilaajamäärä pysyy yhtä suurena kuin viime
vuonna, päättänyt antaa viisi lehteä viikossa siten, että niiden
kolmen numeron rinnalla, jotka niinkuin ennenkin viikon kuluessa
ilmautuvat, joka viikko annetaan kaksi lisälehteä." — Ero hinnassa
ja jakojärjestyksessä viisi- ja kolmipäiväisen painoksen välillä
tuli olemaan sama kuin edellisen vuoden "valtiopäiväpainoksen" ja
kolmipäiväisen painoksen välillä.

Valtiopäivät vielä jatkuivat ja sota jatkui, edelliset kuitenkin enää
vain kolme viikkoa.

Ei ollut uuden vuoden alkaessa vielä selvillä, saataisiinko säädyissä
aikaan yksimielinen päätös asevelvollisuus-asiassa, sillä vastustajia
oli kaikissa säädyissä ja varsinkin ritaristossa ja aatelissa, jotka
vastustajat tahtoivat sotalaitoksemme pohjana säilyttää vanhaa
ruotujakolaitosta. Valiokunnan ehdotus säätyjen eriävien päätösten
yhteensovittamiseksi jaettiin tammikuun 8 p:nä ja keskustelut siitä
kestivät saman kuun 16 päivään asti. Se oli mieltä jännittävä viikko.

Polttavaksi kysymykseksi kävi myöskin sodan uhka Englannin puolelta.
Jos tämä mahtava merivalta, niinkuin uhkasi, Turkin liittolaisena
olisi sekaantunut kiivaimmillaan riehuvaan sotaan, niin olisi varmaan
Suomikin joutunut sodan pyörteeseen ja saman kovan kohtalon alaiseksi
kuin itämaisen sodan aikana 1850-luvulla. Tämä arveluttava valtiollinen
asema ja sen mahdolliset vaikutukset maamme taloudelliseen tilaan,
joka muutoinkin oli kireä, antoivat aihetta useihin kirjoituksiin
U. Suomettaressa, ja niinikään ne lapsellisen löyhät tuumat
risteilijälaivain hankkimisesta y.m., joita "liberalit" esittivät
maamme suojelemiseksi uhkaavalta vaaralta.

Jaakko Forsman oleskeli suurimman osan tätä vuotta ulkomailla
opintoja varten. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti Yrjö Koskinen,
käsitellen parhaasta päästä valtiollisia ja taloudellisia asioita.
Mainitsen hänen kirjoituksensa silloisista rahaseikoista, uuden
kultarahan merkityksestä ja Suomen pankin kuukaustauluista. A. Meurman
oli nyt niinikään innokkaana avustajana, antaen kirjoitussarjat
"meidän liberaleista", siviiliavioliitosta, yliopistollisista
oloista, katoolisuudesta Ruotsissa, siveellisestä rappeutumisesta,
kristinuskosta ja työväestä, y.m. Avustajain joukkoon liittyi
kansakouluntarkastaja O. Hynén (kanslianeuvos Hynninen), joka
joskus ennenkin oli U. Suomettareen kirjoittanut. Professori A.F.
Granfelt julkaisi kirjoitussarjan "Asevelvollisuus ja kristityn
omatunto". Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen kirjoitti
kansakoulunopettaja K. Verkko. Oppikoulu-asia antoi edelleen kylläksi
puheen ainetta, nyt erittäin kouluolot Mikkelissä ja Viipurissa.

Ulkomaan osasto vaati jatkuvan sodan tähden paljon tilaa, niinkuin
edellisenäkin vuonna. Pääkirjoituksissakin väliin luotiin katsauksia
sodan vaiheisiin. Kirjeitä ulkomailta oli runsaasti. Niinpä kirjoitti
tohtori E. Aspelin (valtioneuvos Aspelin-Haapkylä) pitkän sarjan
kirjeitä Pariisista ja oli luultavasti myöskin se U. Suomettaren
"lähettämä kirjeenvaihtaja", joka ilman nimimerkkiä toimitti hauskat
kertomukset samaan aikaan Pariisissa olevasta maailman-näyttelystä.
Dresdenistä ja muualta Saksasta lähetti kaksitoista kirjettä K.G.B.; en
muista kuka tämän nimimerkin käyttäjä oli.

"Helsingin kirjeet" sepitti tänä vuonna, niinkuin sitten viisitoista
vuotta eteenpäin, parhaasta päästä Almberg. Mutta niin ahkera, kuin
seuraavina vuosina, ei "Matti" vielä ollut; sai vuoden kuluessa vain 24
kirjettä kynästään. Novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama
Walter Scottin "Perthin kaunotar".

Lehden konttori muutettiin nyt puheena olevana vuonna kaksi kertaa:
ensinnä vuoden alussa Grashoffin myymälästä L. Thuringin konttoriin,
Unioninkatu 26, ja sitten toukokuun 30 p:nä omaan huoneistoon ja samaan
taloon, missä se vieläkin on, vaikka nyt väljemmässä huoneistossa.
Siis oma konttori, niinkuin muillakin pääkaupungin lehdillä! Eteenpäin
mentiin. Mutta toimisto-huonetta ei vieläkään ollut toista kuin minun
yksityinen työhuoneeni.

Tilaajamäärä pysyi 1878 melkein yhtä korkeana kuin 1877; vaan seuraa
vana vuonna tapahtui surkea taka-askel, jonka epäilemättä vaikutti
etupäässä yleinen rahanpuute maassamme, mutta osaltaan myöskin se,
ettei enää ollut olemassa tiedonhalua niin kiihoittavia seikkoja, kuin
olivat olleet asevelvollisuus-asian odotettava ratkaisu sekä Venäjän ja
Turkin välinen sota. Tilaajain luku laskeutui 3,800:aan.

Järkevästi siis meneteltiin, kun U. Suometarta ei nytkään vielä
muutettu jokapäiväiseksi eikä aamulehdeksi. Annettiin vain, niinkuin
edellisenäkin vuonna, kolme päälehteä ja kaksi lisälehteä viikossa.
Mutta eri päivinä ilmestyviä lisälehtiä ei nyt enää voitu antaa
kolmipäiväisen painoksen tilaajille, sillä postilaitos oli keksinyt
sen tempun, että lisälehdistä vaati eri maksua silloinkin, kun niitä
ei erikseen lähetetty, vaan edellisen päivän lisälehti liitettiin
seuraavan päivän päälehteen. Jos lisälehdet nyt olisi annettu
kolmipäiväisenkin painoksen tilaajille, tilaushintaa korottamatta,
niin olisi sen hinnasta melkein toinen puoli mennyt postimaksuihin.
Tästä ikävästä pulmasta selvittiin siten, että lisälehdet sisällyksensä
puolesta pidettiin ihan erillään päälehdistä ja seuraavassa päälehdessä
aina lyhyesti mainittiin edellisen päivän lisälehdessä olleet
tärkeimmät uutiset, jommoinen järjestys tuotti suurta hankaluutta
toimitustyössä. Yksinkertaisin keino olisi tietysti ollut se, että
kolmipäiväinen painos olisi lakkautettu ja lisälehdet muutettu eri
numeroiksi. Mutta ei tahdottu siten vieroittaa niitä lukijakunnasta,
joiden varat eivät sallineet viisipäiväisen lehden tilaamista.

Useat kirjoitukset tässä vuosikerrassa koskivat asevelvollisuuden
toimeenpanoa. Huomautettiin eri kirjoituksissa, kuinka tärkeätä on,
että sotalaitoksen järjestämisessä tarkasti valvotaan, ettei se joudu
pilalle huonon ja epäkansallisen hallinnon kautta, että siveellinen
henki tulee siinä ensi hetkestä asti vallitsemaan, että kartetaan
tarpeetonta kovuutta ja tylyyttä, että kaikki yli- ja alipäälliköt
sekä siviilivirkamiehet osaavat miehistön kieltä. Oli säädettävä se
oppimäärä, joka kansakoulua käyneet oikeuttaisi asevelvollisuuslain
myöntämään helpotukseen palvelusajassa, ja tätä seikkaa pohdittiin
U. Suomettaressakin. Kasarmipaikkain valinta antoi myös aihetta
mielipiteiden vaihtoon sanomalehdissä.

Venäläisten lehtien rynnäköt Suomen asemaa ja oikeuksia vastaan
kävivät tähän aikaan niin kiivaiksi, että meidän maamme sanomalehtien
täytyi useammin kuin ennen ottaa ne huomioon ja niitä torjua mikäli
sensuuri sitä salli, eikä U. Suometarkaan tätä tehtävää laiminlyönyt.
"Peterburgskia Vedomosti", mikä silloin useimmin hyökkäsi Suomea
vastaan, piti "uudenaikaisia fennomaneja" venäläisten pahimpina
vihollisina täällä.

Ulkomaalta keväällä palattuaan, antoi Jaakko Forsman taas entiseen
tapaansa tehokasta apua toimitukselle, kirjoittaen m.m. asianajajista
rikosasioissa ja Saksassa tekemiensä tutkimusten nojalla pitkän
kirjoitussarjan sosialismista.

A. Meurmanilta on tässä vuosikerrassa suuri joukko kirjoituksia, joista
mainitsen seuraavat: Asevelvollisuudesta, Tulevaisuuden puolueet
Suomessa, Keskipuolue Suomessa, Mietteitä nykyisen taloudellisen aseman
johdosta, Papit ja kansakoulunopettajat.

Yrjö Koskinen arvosteli uuden koulukomitean ehdotuksia ja
kirjoitti maanpalstoittamisesta, uudesta veronpanosta Karjalassa,
kruununrästeistä ja niiden kannosta y.m. Olipa hän myöskin U.
Suomettaren kertojana Pielisten kanavan avajaisissa ja kirjoitti niistä
pitkän ja hyvin hauskan kertomuksen.

Ignatius antoi niinikään monta arvokasta kirjoitusta: Kuinka Suomen
kansa asuu, Lasten kuolevaisuus Suomessa, Maanviljelystiedustelusta
Uudellamaalla, Pääoman vaikutuksesta työn tuotantoon (pitkä sarja),
muita mainitsematta.

Suomalaisista oppikouluista oli nytkin useita kirjoituksia, joista
osan laati Hynén. Professori J.R. Aspelin kirjoitti "Suomalaisista
koristekaavoista" ja kertomuksen Moskovan antropologisesta näyttelystä,
Almberg, paitsi Helsingin kirjeitä, myös "Tietoja Unkarista" ja lehtori
K. Suomalainen huvittavan sarjan "Suomalaisia keskusteluja", joissa
hän m.m. huomautti suomen kieleen ruotsista tunkeutuneista, usein
hullunkurisista lausetavoista ja niiden poistamisesta.

Tässä vuosikerrassa oli ensimäinen seikkaperäinen ja laaja arvostelu
taideyhdistyksen näyttelystä, jonka arvostelun minä kirjoitin ystäväni
taiteilija Severin Falkmanin taitavalla avulla, niinkuin sitten
useina seuraavinakin vuosina tapahtui. Samalla sopii mainita, että U.
Suomettaressa nyt ruvettiin useammin kuin ennen arvostelemaan uutta
kotimaista kirjallisuutta. Joulukuulla oli näitä arvosteluja useita
melkein joka numerossa.

Helsingin kirjeitten luku nousi tänä vuonna 40:een. Novelliosastossa
oli niin monta kertomusta, etten huoli niitä kaikkia luetella.
Mainitsen vain Almbergin suomentaman Jókain "Rakkaita sukulaisia" sekä
vaimoni suomentamat norjalaiset Krist. Jansonin "Marit Skjölte", "Liv"
ja "Lumottu". Kun päälehdet ja lisälehdet täytyi pitää toisistansa
aivan erillään, oli niihin hankittava eri novellitkin.

Se toimikunta, joka U. Suomettaren kannattajain yleisessä kokouksessa
v. 1875 asetettiin lehden taloudellisia asioita hoitamaan ja johon
kuuluivat kenraalimajuri J. Järnefelt, professorit Yrjö Koskinen ja
Jaakko Forsman, tohtori K.F. Ignatius, maisteri A. Boehm ja minä,
kutsui mainitut kannattajat eli ne kansalaiset, jotka vv. 1870-1873
olivat lehden kannattamiseksi raha-apua antaneet, kokoontumaan
suomalaiseen klubiin maalisk. 15 p. 1880. Lehden taloudellinen tila oli
silloin sillä kannalla, että toimikunta ei voinut omin voimin yritystä
jatkaa, vaan katsoi tarpeelliseksi asiasta neuvotella kannattajain
kanssa. Vuosi vuodelta lisääntyvä tilaajamäärä oli kehoittanut lehden
laajentamiseen, jotta se paremmin vastaisi suuren lukijakuntansa
ja edistyneitten olojen vaatimuksia. Tilaushintaa ei kumminkaan
rohjettu laajennuksia myöten korottaa, mutta toimikunta toivoi, että
se epäkohta, joka siten syntyi, vähitellen poistuisi yhä karttuvan
tilaajamäärän kautta. Ja tämä toivo olikin toteutumaisillaan kun
tilaajamäärä vv. 1877 ja 1878 korkealle nousi. Mutta v. 1879 suuresti
alennuttuaan ei se nytkään ollut jälleen ylennyt. Näin ollen olivat
lehden taloudelliset asiat, joiden hoitoa suuressa määrässä vaikeutti
se seikka, ettei lehdellä ollut tarkasti rajoitettua, laillista
omistajakuntaa, käyneet niin hankaliksi, että yrityksen jatkaminen
silloisella tavalla oli mahdoton.

Kokoukseen saapui 17 kansalaista, jotka edustivat 506 maksu-osuutta,
jommoisia neljän vuoden kuluessa oli suoritettu kaikkiaan 731 à 25 mk.
eli yhteensä 18,675 mk.

Taloudenhoitajan, maisteri A. Boehmin esitettyä kuluvan vuoden tulo-
ja meno-arvion sekä katsauksen lehden taloudelliseen asemaan, jotka
osoittivat, että velkaa vuoden lopussa tulisi olemaan ainakin noin
6,000 mk, ja asiasta sitten keskusteltua, tehtiin yksimielisesti
seuraava päätös: "Uuden Suomettaren kannattajakunta jättää kaikki
oikeutensa muutamille mielipiteittensä puolesta taatuille miehille,
mutta tahtoo sitä vastoin itse olla vapaana kaikista lehden veloista
ja sitoumuksista ja tahtoo sen ohessa lausutuksi vakaan toivomuksensa,
että uusi perustettava yhtiö, joka tulee hallitsemaan lehteä täydellä
omistusoikeudella, valvoo sitä, että lehti aina vast’edeskin on
kannattava ja edistävä suomalaisuuden asiaa, samaan suuntaan kuin
tähänkin saakka."

Tämän päätöksen nojalla luovutti kannattajakunta puheenaolevat
oikeutensa professori Yrjö Koskiselle, maistereille A. Almbergille,
A. Boehmille ja Wald. Churbergille sekä minulle, jotka vastaan-otimme
lehden omistusoikeuden velkoineen ja sitoumuksineen, luvaten sen
vastaista kannattamista varten koettaa aikaansaada varsinaisen yhtiön.

Mainitut viisi miestä kokoontuivat sitten parin päivän perästä Yrjö
Koskisen luo ja päättivät perustaa 11-osakkeisen yhtiön, johon heidän
lisäksi otettaisiin osakkaiksi tohtorit K.F. Ignatius, professori
Jaakko Forsman, kunnallisneuvos A. Meurman, maisteri F.W. Rothstén
ja apukamreri J. Enlund. Osakkeen hinnaksi määrättiin 2,500 mk. Minä
saisin kaksi osaketta, muut itsekukin yhden. Kun yhtiö sittemmin oli
hyväksynyt sääntönsä, ei maisteri Boehm ruvennutkaan osakkaaksi, koska
hän katsoi osakepääoman, 27,500 mk, liian pieneksi. Hänen sijaansa tuli
professori J.R. Aspelin.

Uudelle Suomettarelle alkoi uusi ajanjakso, ja minun sopii toistaiseksi
tähän keskeyttää juttuni sen sepistä ja pajoista.



XX.

TEATTERI-MUISTOJA.


Teatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv.
Stjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä.
Vanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari
kuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli "häränsilmistä" (oxöga), ja
minäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista
korkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä
minua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin
näkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan
vain kaksi: "Kuolema kummina" (Döden fadder) ja "Kyyryselkäinen"
(Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien
kohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se
minua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he
vihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.

11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti
teatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin
August Blanchen "Löytölapsi" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä
on huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele.
Olin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin
kaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä
oli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö
tietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla
kätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.

Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle
tärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G.
Ahrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja
laskemisen erään toverin avulla.

Keväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin
ruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli
neiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva
Winterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin
historiassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias,
mutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli:
ilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo,
sulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja
koulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä.
Hän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka
joskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin.
Eräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti
Forssmanille, jonka oli esiintyminen poikana "Pariisin veitikassa".
Ilosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa
vaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin
päivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo!
— sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka
minut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä "Pariisin
veitikkaa" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin
tuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi
kelvannut.

1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin
teatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin
mukailema "Riita-asia" ja laulunäytelmä "En söndag på Amager".
Päähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S.
W. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja
jolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti
esiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina
Shakespearen "Venetsian kauppiaassa". Ensinmainitun näytelmän
esittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, —
kuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä
virka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin
ja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun
muisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni
moitteettomasti.

Ylioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa
teatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen
oli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli
täysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.

Teatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. "uuden
teatteritalon" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin
silloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä
vielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin
ensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi,
ettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli
teatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut
ajatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt
tunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin
myös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä
läheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin
vielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.

Suomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli
tämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani
ulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna
olivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka
tuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa
näytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.

Suomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen
teatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita
oltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi
kannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita
apuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan
aikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset
oppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä
julkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen
tiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan
voimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä
vastukset voittaa.

Toukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa
suomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa
liittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen
taloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin
seuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom.
Esiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori
seura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen
Arkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen
teatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi
vuodeksi vuokrannut.

Oli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä
varsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin
syntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun
kannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin
edistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo
tammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi
alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin
teatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist,
Kaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen
toimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli
jommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli
nimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään,
ilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea
Sammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka
sen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein
arvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet.
Lautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun
lähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että
P. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi
annettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa
oli esitetty.

Seuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura,
johon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto,
Arkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen
se viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon
vuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja
suomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi
oli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema
on aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi
hankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti
Arkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen
ostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen
teatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon
teatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko
tarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja
parhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa
kuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei
toinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen
osakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon
ostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat
Kaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander
ja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä.
Se oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa
riviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä,
pöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön
johtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta
määrättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti
suoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta
maksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän
neljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin "Suomalaisen
teatterihuoneen Osakeyhtiön" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä
menekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan
heinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös
luovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis
neljännen osan Arkadiasta.

N.s. "fusioni"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin
siinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli
ruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta
selväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi
kannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma,
että yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa
varten, jotka molemmat näyttelisivät "uudessa teatterissa",
perustettaisiin "kokoomus-aatteelle" rakennettu kannatusyhdistys.
Suomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä
ajatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai
kannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle
päästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa
takausta esittäen tarjoutui vuokraamaan "uuden teatterin" heinäkuun 1
p:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi,
huolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi
kuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma
raukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin,
että molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä
vahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko
olisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt
fusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat
rajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera
olisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia,
että niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja
kehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi
Bergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka
surikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut
fusioni-hankkeen raukeamista.

Surkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen
tila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta
markkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten
kolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka
tuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt
puheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun
fusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta
tavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen
kannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 "Suomalaisen
teatterin osakeyhtiö", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom
sisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat
niistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat
viimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja
melkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna
Sofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan
suoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen
vuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän
raskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.

No niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta
osakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo
ensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman
tilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa
toimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.

Kertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen
ensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin
"patriarkallisella tavalla". "Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät
yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon
ainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin
tärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet
yksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta
toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin
pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e." Tämä
kuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin
siihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin
kyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan
puolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat.
Vaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan
saatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli
yleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat
olivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa
oopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan
tukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli
rahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä
tarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä
vekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia
nimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo
olivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien
henkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.

Alkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen
oli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen
teatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua.
Viimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin
yleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia
oli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea
yritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli
laulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen
ja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin
teoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani
tunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on
tämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua
enimmin ihastutti Beethovenin "Fidelio". Iloiseksi käy mieleni, milloin
joskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin
kiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.

Oopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan
hartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan
viimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin
varoja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä
sitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.

Vaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan
ja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen
kehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla
Bergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on
suurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä
näyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar
Wilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien
taas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön
johtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen
pitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon,
kyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon
liittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen
teatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.

Ainoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin
johtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että
minä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin
Bergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka
suomalaiselle teatterille tuotti näytelmät "Erik Puke", "Elinan surma",
"Tuukkalan tappelu" ja "Kuopion takana".

Vuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla,
lähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v.
Numers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja
kahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi.
Hän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria
varten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt "Erik
Puke" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille
Helsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko
se ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei
mitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai
v. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen,
jossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä
korjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers
enää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin
saada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut
suostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen
ja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja
raitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden
kuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että
tekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu
sujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista.
Ellen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka
nekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin
vakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain
ohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi
tarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan.
Pyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni
v. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.

Seuraavana vuonna esitettiin "Erik Puke" suomalaisessa teatterissa.
Jännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani
näytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan
uutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin
tekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten
mukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin
osallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin
yhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin "Erik Puke" on yhteistyön
tuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman
yhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi
olla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin
osallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.



XXI.

KIRKOLLISKOKOUKSESSA.


Suuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu
Kurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen.
Ensimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut
professori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei
minulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J.
Häkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.

Tämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli
olemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys
eriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi
virsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi.
Eriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo
kauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin
mitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin
sitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani
niiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien
varsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten
sitä vanhaan.

Majailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja
eräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden
kirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja.
Emäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: "Älkää,
Herran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme." Koetin
lohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa
lukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa
käytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin
hänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi
ne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa
ja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä,
ja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin
lopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli,
vastasi hän innostuneen näköisenä: "Kauniita, hyvin kauniita,
selväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan
sanaa."

Sain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että
suomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin
virheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut
sen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa,
oudossa muodossa.

Kirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä
matkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli
olemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni
Turussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa
kokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta
samalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun
nuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia
tarpeeksi valaista.

Vaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa,
lähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat,
kuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se
suomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin
huonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.

Tulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja
varajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan.
Edellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen
jäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen,
jotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin
valiokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä
lausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet,
ja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon
otettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden
lukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis
oli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä
mietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin
kajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai
väärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin
lausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota
ansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen
erittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet
tohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut
lausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:

Raision seurakuntalaiset lausuivat, että "vanha, heidän tähän asti
käyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja
sekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään
oli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden
aihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen."

Pyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan
virsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden
virsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut
heille "antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa", kuin vanha,
esi-isien heille jättämä virsikirja.

Hinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten
kesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama
pelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei
ole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä
salattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin
täydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.

Laitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, "asian
tärkeydestä innostuneina", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo
ottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että
niissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska
"eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta
täytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa,
että parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta,
autuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää
itsellensä ja lapsillensa puhtaana".

Vehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän
pitävänsä sen tähden, "ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen
valaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa
virsikirjoissa".

Lappilaiset myönsivät, että ehdotus "nähtävästi on kielen ja runouden
suhteen parattu", mutta väittivät siinä olevan "lauseita, jotka paremmin
soveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita,
jotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa
yhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä
he suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä
elävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä
viljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja
omissatunnoissa".

Rauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen
virsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa
huomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista
paikoista. Esimerkkiä: "Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n
alkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on
kylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa
orjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja
synteimme tähden". "Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta
äidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti'
saattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella
loukata aran kainouden tuntoa". "Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä
äsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2,
jossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'."

Tyrvääläiset hylkäsivät virsikirja-ehdotuksen monista eri syistä. Eräs
sanoi, että "ehdotus ei häntä miellyttänyt, koska se on pidettävä
arkkiveisujen tapaisena". Toiset olivat tavanneet väärää oppia, esim.:
"ei lihan', maailma viettele" ("Miksi liha maailmaa viettelee?");
"katkaise synnin sitehet ja perkeleenkin kahlehet, Vie kanssas
elämähän" ("En ole kuullut, että perkeleen kahleet elämään vievät");
"he muistavat sun tuskias, Sun katkerata kuoloas, Ja kiittäkööt sua
aina" ("Koska on Jumala kolmiyhteinen kärsinyt tuskaa ja kuollut! Tässä
on sitä Waldenströmiläisyyttä, jota nyt kaikkialla tyrkytetään".)

Kun kappalainen F.J.A. Ahonius kysyi Eräjärven seurakunnalta syytä
hylkäävään lausuntoon, vastattiin: "Kun kaikki uudistustyöt, joita
nykyaikana niin pannaan toimeen kirkollisella alalla, eivät näytä
tarkoittavan muuta kuin Jumalan sanan ja opin väärentelemistä ja
järkeilemistä, niin on paras pysyä vanhoillaan."

Janakkalan seurakunnan lausunnossa, joka sisältää seikkaperäisiä
ja sattuviakin muistutuksia, mainitaan eräitten arvelleen, "että
samalla, kuin sana 'piru' on ehdotuksesta jätetty pois, olisi myöskin
sanain 'perkele', 'saatana' ja 'helvetti' sijalla voitu käyttää
jotain vastaavaa sanaa ja sikäli kirkon kautta vähitellen luovuttaa
kiroussanat kansan jokapäiväisestä puheesta".

Petäjäveteläiset väittivät, että monessa ehdotuksen virressä on
"täydellisiä uskon-opillisia erehdyksiä", ja esimerkkinä mainitaan v.
84: 2, jossa sanotaan: "Mun jalkani ei horju, kun ain' on valpas hän".
"Useista virsistä on henki, vieläpä useammista henkeä haihtunut."

Sumiaisten seurakunnan hylkäävään lausuntoon oli kappalainen J.H.
Lagus liittänyt erityisen lausunnon, joka päättyi seuraaviin sanoihin:
"Ehdotus ei ole muuhun sovelias kuin karjapaimenen hyräiltäväksi, kun
karjalaitumella päivä pitkäksi tuntuu, että sillä riettaimpia lauluja
karttaa."

Eräässä lausunnossa, jonka muuan seurakuntalainen oli laatinut ja
seurakunta — en muista enää mikä — hyväksynyt, tehtiin se yleinen
muistutus, että vanhassa virsikirjassa käytetty lausetapa "uskoa
Jumalan päälle" uudessa virsikirjassa oli muutettu lausetavaksi: "uskoa
Jumalaan". Tämä muutos oli lausunnon kirjoittajan mielestä kerrassaan
sopimaton ja väärä, koska Kristus itse Raamatun mukaan sanoi: "uskoa
Jumalan päälle". Vapahtaja puhui siis suomea!

Lausuntoja oli tullut kaikkiaan 294 seurakunnalta, joista 93
hyväksyi ehdotuksen ilman ehtoja ja 53 muutoksilla, 28 jätti asian
kirkolliskokouksen päätettäväksi, 21 hyväksyi ehdotuksen tahi tunnusti
sen vanhaa virsikirjaa paremmaksi, mutta tahtoi kuitenkin pitää vanhan,
ja 99 hylkäsi ehdotuksen ilman ehtoja.

Hiippakuntakokoukset olivat ehdotuksen kaikki hylänneet. Turun
hiippakuntakokous oli katsonut tarpeelliseksi, että muutoksia ja
korjauksia tehtäisiin, ja lausunut sen toivomuksen, että, jos
kirkolliskokous asettaisi uuden komitean virsikirjaehdotuksen
korjaamista varten, tämä komitea velvoitettaisiin ottamaan vaaria
myös Lönnrotin "Väliaikaisen virsikirjan" uusimmassa painoksessa
tavattavista monista hyvistä virsistä. Vielä jyrkemmät olivat Porvoon
ja Kuopion hiippakuntakokousten lausunnot, joissa ehdotettiin uuden
komitean asettamista, joka ehdotuksensa pohjaksi panisi Lönnrotin
uusimman virsikirjapainoksen.

Provastikunnista oli 16 hylännyt ehdotuksen ilman ehtoja, ja vain 9
sen hyväksynyt ilman ehtoja, 14 hyväksynyt muutoksilla, 10 puolustanut
Lönnrotin virsikirjaa ja 3 jättänyt asian kirkolliskokouksen
päätettäväksi.

Lausuntoihin oli myös luettava kaksi painosta ilmestynyttä teosta,
piispa G. Johanssonin "Muistutuksia Suomalaisen Virsikirjakomitean
ehdotukseen" ja professori Aug. Ahlqvistin "Uusin Suomalaisen
Virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta
tarkastettuna", jotka molemmat teokset sisälsivät paljon ja osaksi
tärkeitäkin muistutuksia.

Ei joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä
kirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut
muuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan,
auttamattomasti tulisi hyljätyksi.

Keskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen
virsikirjakomitean jäsenenä. "Ensimäinen kysymys", lausui hän, "ei
varsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen
virsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on."
Hän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka
täyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa
hengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret
loukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista
sellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty
70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan.
Lausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt
muistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous
voisi sen hyväksyä.

Provasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni
papiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen,
että kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi
"viimeisen valmistuskomitean", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän
kirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään
viiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi
lopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat
A. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K.
Wärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson
y.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi
provasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G.
Forsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä
kovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta
katsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta
saisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa
Johansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa
tahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin
tapahtuu se ja se. "Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi."
Kuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili
valiokunnan työn menestymistä.

Alakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä
tuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja
tunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon
kaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta
korjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja
professori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ
edistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin
kirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa.
Lopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27
päivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.

Olen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja
yksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat
olleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen
virsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.

Ensiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja,
lääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta,
puhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen
täytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli
hän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin.
Lukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä
mahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen
täytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan.
Ja silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai
kappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin
hän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli
vanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut
niin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja
tahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. "Hetki
on hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta
kuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten
mielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat
tehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties
olisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin."

Tämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki
mahtavan vaikutuksen.

Odotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian
ratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra
K. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle
lausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson
neljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että
Suomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla
on ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on
Suomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle.
Virsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana:
opillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat
virheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen
kohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha
virsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi
vanhaa virsikirjaa. "Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi
virsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat
pakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun
poikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani
hyväksyä valiokunnan ehdotuksen."

Piispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.
Helpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.
Mutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.

Provasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin
mitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti
ehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin
miehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström,
luetellen suuren joukon "puutteellisuuksia", ja uutta komiteaa tahtoi
myöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin
perusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää
virsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia
kohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos.
Ratsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat
innokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan
käsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat
kiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin
45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä
hyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.

Kuka suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokunnan puheenjohtaja
oli, sen olen jo maininnut. Jäseninä olivat provastit G. Dahlberg,
E. V. Petterson ja A. O. Törnudd, lehtori K. G. S. Suomalainen,
kansakoulunopettaja O. Berg ja kanttori P. Päivärinta. Taitavina
runoseppinä olivat Suomalainen ja Berg (Olli Wuorinen) erinomaisena
apuna korjausten sovittamisessa runomuotoon.

Muihin tämän kirkolliskokouksen käsittelemiin asioihin en kajoa.
Tarkoitukseni on vain ollut kertoa, miten uusi suomalainen virsikirja
lopultakin syntyi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni taipaleelta : Muistelmia" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.