Title: Satuja ja tarinoita VIII
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita VIII" ***
VIII ***



SATUJA JA TARINOITA VIII

Kirj.

H. C. Andersen


Suomentanut

Maila Talvi


Suomennustyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Virvalaiset ovat kaupungissa, sanoo rimpimuori.
Tuulimylly.
Hopeakillinki.
Börglumin piispa ja hänen sukulaisensa.
Lastenkamarissa.
Kullanmuru.
Myrsky muuttaa kilpiä.
Teekannu.
Kansanlaulun lintu.
Pienet vihreät.
Tonttu ja matami.
Pietari, Petteri ja Pekka.
Kätketty, mutta ei unohdettu.
Portinvartian poika.
Muuttopäivä.
»Kesähoukko».
Täti.
Rupikonna.



VIRVALAISET OVAT KAUPUNGISSA, SANOO RIMPIMUORI.


Oli mies, joka kerran osasi paljon uusia satuja, mutta nyt ne olivat
häneltä loppuneet, sanoi hän. Satu, joka oli itsestään tullut
vieraisille, ei enää koputtanut hänen ovelleen. Ja minkätähden se ei
tullut? Niin, mies ei tosiaankaan ollut vuosikausiin ajatellut sitä,
hän ei ollut odottanut, että se tulisi koputtamaan hänen ovelleen.
Mutta se varmaan ei myöskään ollut täällä, sillä kodin ulkopuolella
vallitsi sota ja sisäpuolella suru ja hätä, jotka sota tuo mukanaan.

Haikara ja pääskynen palasivat pitkältä matkaltaan, ne eivät tienneet
pelätä mitään vaaraa, ja kun ne tulivat, oli pesä poltettu, ihmisten
talot poltettu, veräjä särkynyt, useinkin poissa. Vihollisen hevoset
polkivat vanhoja hautoja. Ne olivat kovia, pimeitä aikoja. Mutta nekin
päättyivät.

Ja nyt ne olivat päättyneet, sanottiin. Satu ei kuitenkaan vieläkään
koputtanut ovelle tahi antanut tietoa itsestään.

Se on kai kuollut ja hävinnyt muiden mukana, sanoi mies. Mutta satu ei
milloinkaan kuole.

Ja kului toista vuotta, ja hänen oli niin kovin ikävä.

— Eiköhän satu sentään vielä tule koputtamaan ovelleni!

Ja hän muisti sen niin elävästi kaikissa eri hahmoissa, joissa se oli
tullut hänen luokseen. Milloin nuorena ja kauniina kuin itse kevät,
nuorena tyttönä, seppel metsäkukkia hiuksissa ja kädessä pyökinoksa,
silmät loistaen kuin syvät metsäjärvet kirkkaassa auringonpaisteessa.
Milloin se taas oli tullut kulkukauppiaana, avannut tavaralaukkunsa
ja liehutellut silkkinauhoja, joissa oli vanhojen muistojen runoja
ja kirjoituksia. Mutta kaikkein kauneinta kuitenkin oli, kun se tuli
vanhana muorikultana, hapset hopean valkeina ja silmät suurina ja
viisaina; silloin se oikein osasi kertoa kaikkein vanhimmista ajoista,
aikaisemmista kuin ne, jolloin prinsessat kehräsivät kultalankaa
lohikäärmeiden vartioidessa ulkopuolella. Silloin hän kertoi niin
elävästi, että mustat läikät tulivat jokaisen kuulijan silmien eteen,
permanto tuli mustaksi ihmisverestä. Kauheaa sitä oli katsella ja
kuunnella, mutta kuitenkin hyvin hauskaa, sillä siitä oli niin kauan,
kun se oli tapahtunut.

— Eiköhän hän enää tule koputtamaan? sanoi mies ja tuijotti oveen niin
että silmien eteen tuli mustia läikkiä ja permannolle mustia läikkiä.
Hän ei tietänyt, olivatko ne verta vaiko raskailta, synkiltä päiviltä
jäänyttä suruharsoa.

Ja siinä istuessa johtui hänen mieleensä, että satu lieneekin vain
mennyt piiloon, niinkuin prinsessat oikein vanhoissa saduissa, ja
tahtonut, että hänet nyt etsittäisiin esiin. Jos hänet löydetään, niin
hän loistaa uudessa ihanuudessa, kauniimpana kuin milloinkaan ennen.

— Kukaties! Ehkä hän on piiloutunut heinänkorteen, joka on viskattu
tien oheen ja heiluu kaivon syrjällä. Varovasti! Varovasti! Ehkä hän
on piiloutunut kuihtuneeseen kukkaan, joka on suuren kirjan välissä
hyllyllä.

Ja mies meni sinne, avasi erään kaikkein uusimmista kirjoista
päästäkseen asiasta selville, mutta siellä ei ollut mitään kukkaa,
siinä puhuttiin Holger Danskesta. Ja mies luki, että koko tarina oli
keksitty ja erään ranskalaisen munkin sepittämä, että se oli romaani,
joka oli »käännetty ja painettu tanskankielelle», että Holger Danskea
ei ollut koskaan ollut olemassakaan eikä hän siis ensinkään palaa,
kuten me olemme laulaneet ja kuten me niin mielellämme halusimme uskoa.
Holger Dansken laita oli sama kuin Wilhelm Tellin: lorua vain, johon ei
saa luottaa. Ja tämä oli kirjoitettu hyvin oppineeseen kirjaan.

— Minä nyt uskon, mitä uskon, sanoi mies, —. piharatamoja ei kasva
siellä, missä ei astuta.

Ja hän sulki kirjan, pani sen hyllylle ja meni ikkunalaudalla
olevien tuoreitten kukkien luo. Ehkä satu oli piiloutunut punaiseen,
kultalaitaiseen tulpaaniin tai tuoreihin ruusuihin, tai väkeväväriseen
kameliaan. Lehtien välissä oli päiväpaistetta, mutta ei satua.

— Surullisen ajan kukat olivat kaikki paljon kauniimmat, mutta ne
leikattiin jok’ainoa, niistä sidottiin seppeleitä, ne pantiin arkkuun,
ja niiden päälle levitettiin lippu. Ehkäpä satu on haudattu noiden
kukkien mukana! Mutta tästä olisi kukkasilla ollut tieto, ja arkku
olisi tietänyt sen, maa olisi tietänyt sen, jokainen pieni heinänkorsi,
joka versoi esiin, olisi kertonut sen. Satu ei milloinkaan kuole.

Ehkä se on käynytkin täällä koputtamassa, mutta kukapa silloin kallisti
korvaansa sille, ajatteli sitä! Ihmiset katselivat synkkinä, milteipä
suuttuneina kevään aurinkoa, sen lintuja ja kaikkea sen herttaista
vihantaa. Niin, kieli ei jaksa virittää vanhoja, kansanomaisen
raikkaita lauluja, ne laskettiin arkkuun yhdessä paljon muun kanssa,
mitä meidän sydämemme rakasti. Satu on hyvinkin voinut käydä
koputtamassa, mutta sitä ei ole kuultu, ei lausuttu tervetulleeksi, ja
niin se on mennyt pois.

Minäpä haen sen esiin.

Lähden maalle! Metsään, aavan järven rannalle!

Siellä on vanha, punaisten muurien ympäröimä herraskartano, edessä
on katettu kuisti ja tornissa liehuu lippu. Satakieli laulaa
hienoripsuisten pyökinlehvien alla, katsellen puutarhassa kukoistavia
omenapuita ja uskoen niiden kukkia ruusuiksi. Kesäauringon paisteessa
pitävät mehiläiset täällä kiirettä ja parveilevat surisevin lauluin
kuningattarensa ympärillä. Syksyn aurinko tietää kertoa villistä
metsästyksestä, ihmissukupolvista ja metsän lehvistä, jotka menevät
menojaan. Joulun aikaan laulavat kaukaa, aavalta mereltä tulleet villit
joutsenet, mutta vanhassa talossa kuuntelevat ihmiset mielellään
takkavalkean ääressä lauluja ja tarinoita.

Mies, joka etsi satua, meni vanhaan osaan puutarhaa missä suuri
villikastanjain kuja houkuttelee hämäräänsä. Siellä oli tuuli kerran
humissut hänelle Valdemar Daasta ja hänen tyttäristään. Puun dryadi,
nimittäin satumuori itse, oli täällä kertonut hänelle vanhan tammipuun
viimeisen unen. Isoäidin aikaan oli täällä leikattuja pensasaitoja, nyt
kasvoi vain sanajalkoja ja nokkosia. Ne levisivät rehevinä yli kivisten
kuvain sirpaleiden, joita oli viskattu sinne tänne. Kuvien silmissä
kasvoi sammalta, mutta ne näkivät yhtä hyvin kuin ennenkin. Satua
etsivä mies ei osannut sitä: hän ei nähnyt satua. Missä se olikaan?

Hänen ja vanhojen puiden päällitse lensi sadoittain variksia huutaen:
»Karkuun! Karkuun!»

Ja hän meni puutarhasta talon vallihaudan poikki leppälehtoon. Siellä
oli pieni kuusinurkkainen maja kanatarhoineen ja ankkatarhoineen.
Keskellä tupaa istui vanha vaimo, joka hoiti tätä kaikkea ja joka
tiesi tarkkaan joka munan, joka munittiin, jokaisen kananpojan,
joka tuli munasta. Mutta hän ei ollut satu, jota mies etsi. Sen
hän saattoi näyttää toteen kristillisellä kastetodistuksella ja
rokotustodistuksella, jotka molemmat olivat piironginlaatikossa.

Jonkun matkan päässä talosta kohoaa orapihlajaa ja kultasadetta kasvava
kumpu. Siellä on vanha hautakivi, joka tuotiin monta vuotta sitten
tänne kaupungin kirkkotarhasta; se on pystytetty erään kaupungin
kunnianarvoisen raatimiehen muistoksi. Hänen ympärillään nähdään kiveen
veistettynä hänen vaimonsa ja viisi tytärtänsä, kaikki kädet ristissä
ja röyhelökaulukset pystyssä. Tätä saattoi katsella niin kauan, että
kivi ikäänkuin Vaikutti ajatuksiin ja nämä taasen takaisin kiveen,
joten se kertoi vanhoista ajoista. Niin kävi ainakin miehen, joka
etsi satua. Kun hän nyt tuli tänne, näki hän elävän perhosen istuvan
keskellä kiveenhakatun raatimiehen otsaa; se räpytti siipiään, lensi
vähän matkaa ja asettui jälleen aivan hautakiven viereen ikäänkuin
osoittaakseen, mitä siinä kasvoi. Siinä kasvoi neliapila, siinä
kasvoi kokonaista seitsemän vierekkäin. Kun onni tulee, niin se tulee
yltäkylläisenä. Hän poimi apilanlehdet ja pisti ne taskuun. Onni on
puhtaan rahan veroinen; uusi hyvä satu on kuitenkin vielä parempi,
ajatteli mies, mutta sitä ei hän tavannut täältä.

Aurinko laski, punaisena ja suurena. Niitty höyrysi, rimpimuori pani
olutta.

Illemmällä seisoi mies yksinään huoneessaan katsellen puutarhaan,
niitylle, suolle ja rannalle päin. Kuu paistoi kirkkaana, niitty
oli sumun peitossa ikäänkuin se olisi ollut suuri järvi, kuten se
oli aikoinaan ollutkin; tarina kertoi siitä, ja kuutamo asetti
todellisuuden tarinan sijalle. Silloin ajatteli mies, mitä hän oli
kaupungissa lukenut, ettei Wilhelm Telliä eikä Holger Danskea ole
koskaan ollut olemassa, mutta kansan uskossa käy heidän kuitenkin
niinkuin järven tässä: elävä näky astuu tarinan sijalle. Niin, Holger
Danske palaa!

Juuri hänen tätä ajatellessaan löi joku lujasti ruutuun. Oliko se
lintu, yölepakko vaiko pöllö? Niin, niitä ei päästetä sisään, jos ne
koputtavatkin. Ikkuna lensi itsestään auki, ja vanha vaimo katsoi
ikkunasta mieheen.

— Mitä olisi asiaa? sanoi mies. — Kuka te olette, kun katsotte suoraan
ensi kerrokseen. Seisotteko tikapuilla?

— Teillä on taskussa neliapila, sanoi vaimo, — Niin, teillä on niitä
seitsemänkin; yksi niistä on kuusiapila.

— Kuka te olette? kysyi mies.

— Rimpimuori! sanoi vieras. — Rimpimuori, joka panee olutta. Tappi oli
kiinni, mutta yksi pienistä rimpivekaroista repäisi kurillaan tapin
auki, paiskasi sen suoraan tänne taloa kohti, ja se sattui ikkunaan.
Nyt valuu olut tynnyristä, eikä siitä ole hyötyä kenellekään.

— Mutta kuulkaahan! sanoi mies.

— Kyllä, odottakaahan vähän! sanoi rimpimuori. — Minulla on nyt muuta
tekemistä! Ja hän oli tipotiessään.

Mies oli juuri sulkemaisillaan ikkunan, kun vaimo jälleen ilmestyi
siihen.

— Nyt se on tehty! sanoi hän. — Mutta puolen oluesta minä voin
valmistaa uudelleen huomenna, jos ilma sallii. No, mitä teillä
nyt on kysyttävää? Minä tulin takaisin, sillä minä pidän aina
sanani ja teillä on taskussa seitsemän neliapilaa, joista yksi on
kuusiapila. Se herättää kunnioitusta, se on kunniamerkki, joka kasvaa
maantienvarrella, mutta jota ei jokainen löydä. Mitä te haluatte kysyä?
Älkää nyt seisoko siinä naurettavana tuppisuuna, minun täytyy kiirehtiä
pian tappini ja tynnyrini luo!

Ja mies kysyi satua, kysyi, oliko rimpimuori nähnyt sitä matkallaan.

— Hih, sun suuri oluenpano! sanoi vaimo. — Ettekö vieläkään ole
saanut tarpeeksenne sadusta? Luulisin jo toki useimpien saaneen siitä
tarpeekseen. On muuta tekemistä, muuta toimittamista. Lapsetkin ovat
kasvaneet liian suuriksi satuja kuulemaan. Antakaa pikkupojille
sikari ja pikkutytöille uusi krinoliini, siitä ne pitävät enemmän!
Kuunnella satuja, ei, kyllä totisesti on muuta tekemistä, tärkeämpää
toimitettavaa!

— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi mies. — Ja mitä te tiedätte
maailmasta? Tehän näette vain sammakkoja ja virvalaisia.

— Niin, varokaa te virvatulimiehiä, sanoi vaimo, — ne ovat liikkeellä,
ne ovat päässeet irti. Puhutaanpas niistä. Tulkaa te minun luokseni
suohon, minun läsnäoloni on välttämätön. Siellä minä sanon teille
kaikki, mutta pitäkää hiukan kiirettä, jotta joudutte kun teidän
seitsemän neliapilaanne, joista yksi on kuusiapila, ovat tuoreina ja
kuu vielä on ylhäällä.

Rimpimuori oli kadonnut.

Tornikello löi kaksitoista, ja ennenkuin se löi neljänneslyöntinsä, oli
mies ulkona pihalla, kiiti puutarhan läpi ja seisoi niityllä. Sumu oli
laskeutunut, rimpimuori lakkasi panemasta olutta.

— Kylläpä kesti ennenkuin te tulitte! sanoi rimpimuori. — Noitakalu
pääsee nopeammin perille kuin ihminen, ja minä olen iloissani, että
olen syntynyt noitakaluksi.

— Mitä teillä nyt on minulle sanottavaa? kysyi mies. — Tiedättekö
mitään sadusta?

— Ettekö te nyt koskaan pääse kauemma kuin siihen kysymykseen? sanoi
vaimo.

— Tulevaisuuden runoudestako te sitten tahdotte puhua? kysyi mies.

- Jollette vain rupea korkeahenkiseksi, sanoi vaimo — niin, minä kyllä
vastaan kysymyksiinne. Te ajattelette vain runoilua, kysytte satua,
ikäänkuin hän olisi ylin huolenpitäjä! Hän kyllä on vanhin, mutta hän
kulkee aina nuorimmasta. Kyllä minä hänet tunnen! Minä olen minäkin
ollut nuori, eikä se ole mikään lapsentauti. Minä olen kerran ollut
sangen soma keijukaistyttö ja tanssinut muiden mukana kuutamossa,
kuunnellut satakieltä, kulkenut metsään ja kohdannut satuneitosen,
joka aina oli yökengässä. Milloin hän otti yökortteerikseen
puoleksi puhjenneen tulpaanin tai niittykukkasen, milloin hän
varkain hiipi kirkkoon ja kääriytyi suruharsoon, joka riippui alas
alttarikynttilöistä!

— Tepä tunnettekin hyvin asiat! sanoi mies.

— Totta kai minä sentään tiedän yhtä paljon kuin te! sanoi rimpimuori.
— Satu ja runous, ne ovat kaksi kyynärää samasta kappaleesta: ne voivat
asettua minne tahtovat. Kaikista niiden teoista ja puheista voidaan
tehdä olutta ja saada siten parempaa ja helpompaa tavaraa. Te voitte
minulta saada niitä ilmaiseksi. Minulla on kokonainen kaapillinen
pulloihin pantua runoutta. Se on esanssia, hienointa mitä siinä
on, sekä makeaa että karvasta yrttiä. Minulla on pullossa koko se
määrä runoutta, minkä ihmiset tarvitsevat saadakseen siitä hiukkasen
pyhäpäiviksi nenäliinoilleen haisteltavakseen.

— Puhuttepa te kummallisia asioita, sanoi mies. — Onko teillä runoutta
pulloissa?

— Enemmän kuin voitte kestää! sanoi vaimo. — Kai te tunnette tarinan
tytöstä, joka astui leivälle, jotta ei tahrisi uusia kenkiään? Se on
sekä kirjoitettu että painettu.

— Minä olen sen itse kertonut, sanoi mies.

— Niin, sitten te sen tunnette, sanoi vaimo, — ja tiedätte, että tyttö
vajosi suoraan maahan rimpimuorin luo, juuri kun pirun isoäiti oli
siellä käymässä ja katsomassa panimoa. Hän näki vaipuvan tytön ja pyysi
saada hänet jalustaksi, muistoksi käynnistä, ja hän sai hänet, ja
minä sain lahjan, josta minulla ei ole mitään hyötyä: matka-apteekin,
kokonaisen kaapillisen pulloihin pantua runoutta. Isoäiti sanoi,
missä kaapin paikka on, ja siinä on kaappi vieläkin. Katsokaahan
vain! Teillähän on taskussa nuo seitsemän neliapilaa, joista yksi on
kuusiapila: kyllä teidän täytyy voida se nähdä.

Ja todella oli keskellä suota suuri lepänkanto; se oli isoäidin
kaappi. Se oli avoinna rimpimuorille ja jokaiselle, kaikissa maissa
ja kaikkina aikoina, sanoi hän, kun he vain tiesivät, missä kaappi
oli. Sen saattoi avata edestä ja takaa, joka puolelta ja kulmalta;
kokonainen ihmekappale se oli ja näytti kuitenkin olevan vanha
lepänkanto. Kaikkien maiden runoilijoita, varsinkin meidän oman maamme,
oli täällä jäljitetty. Heidän henkensä oli eritelty, arvosteltu,
arvioitu, keskitetty ja pantu pulloon. Varmalla vaistolla, niinkuin
sanotaan, kun ei tahdota puhua nerosta, oli isoäiti ottanut luonnosta
sen, joka ikäänkuin maistui siltä tai siltä runoilijalta, ja pannut
hiukan piruutta lisää, ja niin hänellä oli hallussaan hänen runoutensa
pullossa koko tulevaa aikaa varten.

— Antakaahan minun katsoa! sanoi mies.

— Niin, mutta on tärkeämpääkin kuultavaa! sanoi rimpimuori.

— Mutta nythän me olemme kaapin ääressä, sanoi mies ja katsoi sinne. —
Täälläpä on kaikenkokoisia pulloja; mitä tuossa on? Ja mitä tuossa?

— Tässä on sitä, mitä kutsutaan toukokuun tuoksuksi, sanoi vaimo. —
Minä en ole koettanut sitä, mutta minä tiedän, että jos sitä kaataa
pienenkin läikän permannolle, niin siinä paikalla on kaunis metsäjärvi
lumpeineen, tupsukaisloineen ja villeine minttuineen. Jos kaataa
vain pari pisaraakin vanhalle aivan alimmalta luokalta otetulle
kouluviholle, niin muuttuu vihko kokonaiseksi tuoksukomediaksi, jonka
varsin hyvin voi esittää ja jonka ääressä voi nukkua, niin voimakas
tuoksu siinä on. Pulloon on kirjoitettu »rimpimuorin olutta». — Varmaan
se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi minulle.

Tässä on häväistyspullo. Näyttää siltä kuin siinä olisi vain likaista
vettä, ja se onkin likaista vettä, mutta kyläjuorun kuohupulverilla
käytettyä. Veteen on pantu kolme luotia valhetta ja kaksi unssia totta,
jota sitten on sekoitettu koivunvarvulla — ei suolaveteen kastetusta
ja syntisen verisestä ruumiista irrotetulla raipalla tai koulumestarin
vitsan tyngällä, ei, vaan varvulla, joka on otettu suoraan katuojaa
lakaisseesta luudasta.

Tässä on pullo, joka sisältää virren tapaista hurskasta runoutta.
Jokaisessa pisarassa on semmoinen kaiku kuin läiskäyteltäisiin
helvetin portteja, ja se on valmistettu kurituksen verestä ja hiestä.
Toiset sanovat, että se on vain kyyhkyssappea. Mutta kyyhkyset
ovat mitä hurskaimpia eläimiä; niillä ei ole sappea, niin sanovat
luonnonhistoriaa osaamattomat.

Tässä oli kaikkien pullojen pullo, se levittelihen yli puolen
kaapin: pullo, joka sisälsi arkitarinoita. Sen suu oli köytetty sekä
siannahalla että rakkokalvolla, sillä se ei sietänyt pienintäkään
voimansa kadottamista. Jokainen kansallisuus saattoi täällä saada oman
liemensä; se muodostui sen mukaan kuinka pulloa kiersi ja käänsi.
Täällä oli vanhaa saksalaista, ryövärimöykyillä höystettyä verilientä,
niinikään ohutta kotikeittoa, höystettyä todellisilla hovineuvoksilla,
jotka olivat siellä juurina ja joiden päällä uiskenteli filosofisia
rasvasilmiä. Siellä oli englantilaista guvernanttilientä ja
ranskalaista keittoa potage à la Kock, joka oli valmistettu kukon
luista ja varpusen munista ja jota tanskaksi sanotaan cancanliemeksi.
Mutta paras liemistä oli köpenhaminalainen. Niin väitti perhe.

Täällä oli murhenäytelmä pantu samppanjapulloon. Se osasi paukahtaa,
ja niin sen tulikin. Huvinäytelmä loi kuin hienoa hiekkaa, jota
heitetään ihmisten silmiin,, nimittäin hienompi huvinäytelmä.
Karkeampi oli sekin pullossa, mutta sen muodostivat vastaiseksi
tulevaisuusohjelmat, joissa kappaleen nimi oli voimakkain osa. Siinä
oli mainioita huvinäytelmännimiä, sellaisia kuin: »Uskallatko sylkäistä
roiskahuttaa?», »Lyönti vasten kuonoa», »Suloinen aasi», ja »Tyttö on
sikahumalassa».

Mies vaipui tätä katsellessaan syviin ajatuksiin, mutta rimpimuorin
ajatukset liitivät kauemma; hän tahtoi saada asian loppuun.

— Nyt kai te olette tarpeeksenne katsellut rihkamakaappia! sanoi
hän. — Nyt te kai tiedätte mitä siinä on. Mutta sitä tärkeämpää,
mitä halusitte saada tietää, ette te vielä tiedä: virvalaiset ovat
kaupungissa! Se merkitsee enemmän kuin runous ja sadut. Minun olisi
täytynyt pitää se salassa, mutta lieneekö tullut tielle sallimus,
kohtalo vai jotain muuta, mikä oli liian voimakasta, se nousee
kurkkuun, se pyrkii ulos. Virvalaiset ovat kaupungissa, ne ovat
päässeet liikkeelle, pitäkää Varanne, ihmiset!

— En ymmärrä sanaakaan tästä, sanoi mies.

— Tehkää hyvin ja istuutukaa tuohon kaapille! sanoi vaimo. — Mutta
älkää pudotko siitä sisään ja särkekö pulloja. Te tiedätte mitä
niissä on. Nyt minä kerron teille sen suuren tapahtuman; se on vasta
eilispäiväinen asia. Se on tapahtunut varhemminkin. Sillä on aikaa
kiertää vielä kolmesataa kuusikymmentä neljä päivää. Kai te tiedätte
kuinka monta päivää vuodessa on?

Ja rimpimuori kertoi.

— Täällä tapahtui eilen kummia, täällä suossa. Täällä oli ristiäiset.
Täällä syntyi pieni virvatulimies, täällä syntyi kaksitoista sitä
poikuetta, joiden on suotu, jos tahtovat, esiintyä ihmisinä ja
häärätä ja käskeä heidän joukossaan ikäänkuin he olisivat ihmisiksi
syntyneitä. Se on suuri tapaus suossa ja sentähden tanssivat
kaikki' virvatulimiehet ja virvatulinaiset pitkin soita ja niittyjä
kaikenlaisina pikku liekkeinä, — on olemassa naispuoliakin, mutta
niistä ei puhuta. Minä istuin tuossa kaapilla, ja kaikki nuo
kaksitoista pientä virvatulimiestä olivat helmassani. Ne loistivat
kuin kiiltomadot. Ne alkoivat jo hypellä ja joka hetki kasvoivat
niin että ennenkuin neljännestunti oli kulunut, ne näyttivät yhtä
suurilta kuin isä tai setä. Nyt on olemassa sellainen vanha laki ja
etuus, että kun kuu on juuri siinä asennossa, jossa se oli eilen, ja
kun se tuuli puhaltaa, joka puhalsi eilen, niin suodaan ja sallitaan
kaikkien niiden virvatulimiesten, jotka syntyvät sillä tunnilla ja
hetkellä, tulla ihmisiksi, ja jokainen heistä saa koko vuoden ajan
käyttää vaikutustaitoaan. Virvalainen saattaa laukata kautta maan,
vieläpä maailmankin, jollei hän vain pelkää putoavansa järveen tai
suurella tuulella puhaltuvansa sammuksiin. Hän saattaa mennä suoraan
ihmisen sisään, puhua hänen puolestaan ja tehdä kaikki liikkeet,
mitä hän haluaa. Virvalainen voi pukeutua mihin hahmoon hyvänsä,
miehen tai naisen, toimia heidän hengessään, mutta koko omalla
perinpohjaisuudellaan, niin että syntyy mitä hän haluaa. Mutta yhden
vuoden kuluessa hänen täytyy tietää ja osata johdattaa satakuusi
kymmentä viisi ihmistä väärälle tielle. Ja tämän täytyy tapahtua
suurpiirteisesti: he ovat johdettavat pois todesta ja oikeasta. Nyt
saavuttaa virvalainen korkeimman, mihin hän voi päästä: hänestä tulee
juoksija pirun juhlavaunujen eteen, hän saa hehkuvat tulenväriset
vaatteet ja liekin kohoamaan suoraan ulos kaulastaan. Yksinkertaisella
virvatulimiehellä kihoaa vesi suuhun, kun hän sitä ajattelee. Mutta
kunnianhimoisellakin virvatulimiehellä, joka haluaa näytellä osaa, on
tarjolla vaara ja vastus. Jos ihmisen silmät avautuvat näkemään, kuka
hän on, ja jos ihminen voi puhaltaa hänet luotaan, niin hän on poissa
ja saa palata takaisin suohon, ja jos virvatulimiehen, ennenkuin vuosi
on kulunut, Valtaa kaipaus palata perheensä luo ja jos hän on uskoton
itselleen, niin hän myöskin on mennyttä eikä enää voi palaa kirkkaasti,
vaan sammuu pian saattamatta enää syttyä. Ja jos vuosi on mennyt
umpeen eikä hän vielä ole johtanut kolmeasataa kuuttakymmentä viittä
ihmistä pois totuudesta ja siitä, mikä on hyvää ja kaunista, niin iän
on tuomittu joutumaan lahoon puuhun ja liikkumatta loistamaan siinä.
Ja se on mitä kauhein rangaistus vilkkaalle virvatulimiehelle. Kaiken
tämän minä tiesin ja kaiken tämän minä sanoin noille kahdelletoista
pienelle virvatulimiehelle, jotka olivat helmassani.. Ja ne olivat
kuin suunniltaan ilosta. Minä sanoin heille, että on varminta ja
mukavinta luopua kunniasta ja olla tekemättä mitään. Sitä eivät nuoret
liekit tahtoneet. Ne näkivät itsensä jo hehkuvan keltaisina, tuli
syöksyen suoraan kaulasta. »Jääkää meidän luoksemme!» sanoivat muutamat
vanhoista. »Pitäkää te vain peliänne ihmisten kanssa!» sanoivat
toiset. »Ihmiset kuivattavat meidän suomme, ne dreneeraavat! Miten käy
jälkeläistemme!»

— Me liekitsemme, auta armias! sanoivat vastasyntyneet virvatulimiehet,
ja niin se oli päätetty.

Pidettiin heti minuuttitanssiaiset; lyhyempiä ne eivät voineet olla.
Keijukaistytöt pyörivät kolme kertaa kaikkien muiden kanssa, jotta
he eivät tekisi ylpeää Vaikutusta. Muuten he mieluimmin tanssivat
toistensa kanssa. Sitten annettiin kummilahjoja: viskattiin voileipää,
joksi sitä nimitetään. Lahjoja lenteli niinkuin pieniä kiviä yli
suovesien. Jokainen keijukaisneito antoi siekaleen harsostaan. »Ota
se», sanoivat he, »niin osaat heti korkeampaa tanssia, sen vaikeita
hyppyjä ja käänteitä, jos niiksi tulee. Saat oikean ryhdin ja voit
näyttäytyä suurellisimmissakin seuroissa.» Ruisrääkkä opetti jokaisen
nuoren virvatulimiehen sanomaan: bravo, bravo, bravo! Ja sanomaan sen
oikealla paikalla, ja se on suuri lahja, joka maksaa paljon. Pöllö ja
haikara pudottivat heti jotakin, mutta siitä ei kannata puhua, sanoivat
he, emmekä sentähden puhu siitä. Suolla oli parhaillaan käynnissä
Waldemar kuninkaan villi metsästys, ja kun metsästäjäherrasväki sai
tiedon kemuista, lähettivät he lahjaksi parin hienoja koiriaan,
jotka ajavat nopeasti kuin tuuli ja jaksavat kantaa selässään hyvin
virvatulimiehen, taikka vaikkapa kolmekin. Kaksi vanhaa painajaista,
jotka elättivät henkeään ratsastuksella, oli mukana pidoissa. Nämä
puolestaan opettivat heti taidon, miten päästään sisään avaimenlävestä.
He tarjoutuivat viemään nuoret virvatulimiehet kaupunkiin, jonka
he hyvin tunsivat. Tavallisesti he ratsastivat ilman halki omilla
pitkillä niskalihaksillaan, jotka he olivat sitoneet solmuun,
istuakseen kovalla. Nyt he kumpikin asettuivat hajasäärin villille
metsästysretkelle otetun koiran selkään, ottivat syliinsä nuoret
virvatulimiehet, joitten piti lähteä viettelemään ja villitsemään
ihmisiä — huit! he olivat kaukana. Tuo kaikki tapahtui eilis-yönä.
Nyt ovat virvalaiset kaupungissa, nyt he ovat ryhtyneet työhön,
mutta miten ja missä, niin, sanokaapa se! Minulla on ilmanennustaja
isossavarpaassani, se kertoo minulle aina jotakin.

— Onpa se koko satu, sanoi mies.

— Niin, tämä on vain sadun alku, sanoi vaimo. — Voitteko te nyt kertoa
minulle, miten virvalaiset toimivat ja temmeltävät, missä hahmoissa ne
esiintyvät saattaakseen ihmiset hulluille teille?

— Minä kyllä luulen, sanoi mies, — että virvatulimiehistä voitaisiin
kirjoittaa kokonainen romaani, kokonaista kaksitoista osaa, yksi
jokaisesta virvatulimiehestä, tai vielä mieluummin kokonainen
kansankomedia.

— Sen te voisitte kirjoittaa, — tai mieluummin jättää kirjoittamatta.

— Niin, se on hauskempaa ja mukavampaa, sanoi mies — niin ei joudu
sanomalehden kammitsaan, ja siinä on usein yhtä ahdas olo kuin
virvalaisella lahossa puussa, missä hänen pitää loistaa uskaltamatta
mukistakaan.

— Minulle se on yhdentekevää, sanoi vaimo, — mutta antakaa mieluummin
toisten kirjoittaa, sekä niiden, jotka osaavat, että niiden, jotka
eivät osaa. Minä annan tynnyristäni vanhan tapin; se avaa kaapin, jossa
runouspullot ovat. Sieltä he voivat saada, mitä heiltä puuttuu. Mutta
te, hyvä mies, olette nyt minun mielestäni tarpeeksi töhrinyt sormianne
musteessa ja saavuttanut sen iän ja vakavuuden, jolloin ei joka vuosi
juosta satuja pyydystämässä, kun on paljon tärkeämpää tehtävää. Kai te
olette ymmärtänyt, mitä on tekeillä?

— Virvalaiset ovat kaupungissa! sanoi mies, — Minä olen kuullut sen,
minä olen ymmärtänyt sen. Mutta mitä teidän mielestänne minun on
tehtävä? Minähän saan suut silmät täyteen, jos menen sanomaan muille:
katsokaahan, tuolla kulkee virvalainen rehellisen ihmisen takissa!

— Ne kulkevat myöskin hameissa! sanoi vaimo. — Virvalainen voi esiintyä
kaikissa hahmoissa ja kaikkialla. Hän menee kirkkoon, ei kuitenkaan
Jumalan vuoksi; hän on saattanut mennä pappiin. Hän puhuu vaalipäivänä,
ei maan ja valtakunnan vuoksi, vaan itsensä hyväksi. Hän harjoittaa
taidetta käyttäen sekä maalipyttyä että ihomaalirasiaa, mutta jos
hän saa vallan kokonaan käsiinsä, niin on peli lopussa! Minä puhun
ja puhun, minun täytyy saada irti se, mikä on tarttunut kurkkuuni,
vaikkakin siitä on vahinkoa omalle perheelleni;. Rupeapa nyt tässä
ihmisten pelastusmuoriksi! Se totisesti ei tapahdu omasta vapaasta
tahdostani eikä mitalin vuoksi. Minä teen hulluinta mitä voi tehdä:
sanon sen runoilijalle, ja niin saa koko kaupunki sen heti tietää.

— Kaupunki ei rupea sitä ajattelemaan! sanoi mies. — Se asia ei tule
vaivaamaan ainoaakaan ihmistä. He luulevat kaikki minun kertovan satua,
kun sanon heille mitä hartaimmin ja vakavimmin: »Virvalaiset ovat
kaupungissa, sanoi rimpimuori. Olkaa varuillanne!»



TUULIMYLLY.


Mäellä oli tuulimylly, uljaan näköinen se oli ja ylpeä mieleltään.

— En ole ensinkään ylpeä, sanoi se, — mutta minä olen hyvin valistunut
sekä ulko- että sisäpuolelta. Ulkopuoleen minä käytän aurinkoa ja kuuta
ja samoin sisäpuoleen. Ja lisäksi minulla on stearinikynttilöitä,
rasvalamppuja, talikynttilöitä. Saatan sanoa, että olen valistunut.
Olen ajatteleva olento ja niin hyvin muodostunut, että sitä
ilokseen katselee. Minulla on rinnassa hyvä kone, minulla on neljä
siipeä, kiinnitettyinä päähän aivan hatun alle. Linnuilla on vain
kaksi siipeä ja niiden täytyy pitää ne selässään. Olen synnyltäni
hollantilainen, se näkyy ulkomuodostani, lentävä hollantilainen! Se
luetaan yliluonnollisiin olentoihin, tiedän mä, ja kuitenkin minä olen
hyvin luonnollinen. Minulla on vatsan ympärillä aitaus ja alikerrassa
asunto. Siellä asuvat ajatukseni. Voimakkainta ajatustani, sitä, joka
hallitsee ja vallitsee, kutsuvat muut ajatukset »mylläriksi». Hän
tietää mitä tahtoo, hän on korkealla jauhojen ja ryynien yläpuolella,
mutta hänellä on silti puoliso ja tätä sanotaan »äidiksi». Hänessä on
sydämen puoli. Hän ei käyttäydy nurinkurisesti, hänkin tietää mitä hän
tahtoo, hän tietää mitä hän osaa, hän on lempeä kuin tuulenlehahdus,
hän on voimakas kuin tuuli, hän ymmärtää mielistellä ja viedä tahtonsa
perille. Hän on minun luonteeni lempeä puoli, isä on kova puoli
minussa. He ovat kaksi ja kuitenkin yksi, he kutsuvatkin toisiaan
»puoliskoikseen». Noilla molemmilla on poikasia: pieniä ajatuksia,
jotka voivat kasvaa. Pienokaisetpa vasta pitävätkin elämää! Hiljan,
kun minä syvämietteisyydessäni annoin »isän» ja hänen renkiensä
tarkastaa konetta ja rattaita rinnassani — tahdoin tietää mikä oli
epäkunnossa, sillä jokin minussa oli epäkunnossa, ja täytyy aina
tutkia itseään — silloin pienokaiset pitivät hirvittävää melua, eikä
sellainen näytä hyvältä, kun seisoo niin korkealla mäellä kuin minä.
Täytyy muistaa olevansa valaistuna: arvostelukin on valaistusta.
Mutta mitä tahdoinkaan sanoa: pienokaiset pitivät hirvittävää melua.
Pienin karkasi ylös hatulleni saakka ja rallatti niin että minua
kutitti. Pienet ajatukset saattavat kasvaa, sen minä olen kokenut,
ja ulkopuolelta tulee niinikään ajatuksia, eivätkä ne aina ole minun
sukuni mukaisia. Sillä sukulaisistani en näe ketään, niin pitkältä
kuin silmä kantaa, en ketään paitsi itseni. Mutta siivettömillä
taloilla, minne ei mylly kuulu, on niilläkin ajatuksia. Nämä ajatukset
tulevat minun ajatusteni luo ja kihlautuvat niiden kanssa, joksi ne
sitä nimittävät. Kumma kyllä! Niin, se on hyvin kummallista. Jokin on
vallannut minut tai minussa on tapahtunut jotakin: myllykoneistossani
on jotain muuttunut. Tuntuu siltä kuin isä olisi vaihtanut puoliskoa,
kuin hän olisi saanut vielä lempeämmän mielen, vielä hellemmän
puolison, nuoren ja hurskaan, joka kuitenkin on tuo sama, mutta joka on
aikaa myöten käynyt lempeämmäksi ja hurskaammaksi. Kaikki katkera on
kadonnut, kaikki tyynni on nyt hyvin miellyttävää. Päivät menevät ja
päivät tulevat, kulkien alati eteenpäin kohti kirkkautta ja iloa. Ja
sitten — niin, onhan se sanottu ja kirjoitettu — niin, tulee vihdoin se
päivä, jolloin minä olen mennyttä enkä kuitenkaan ensinkään mennyttä:
minut hajoitetaan, jotta minut rakennettaisiin uudelleen ja paremmaksi,
minä lakkaan olemasta ja jään kuitenkin olemaan. Muutun aivan toiseksi
ja olen kuitenkin sama. Tämä on minulle vaikea käsittää, vaikka olenkin
valistunut, vaikka valistajinani ovatkin aurinko, kuu, rasva ja tali!
Vanhat hirteni ja muurausaineeni nousevat tuhasta. Toivon, että saan
pitää vanhat ajatukseni: myllyn isän, äidin, suuret ja pienet, perheen,
joksi minä kutsun kokonaisuutta. Se on yksi ja kuitenkin monta, koko
ajatusseurue, sillä ilman en tule toimeen. Ja omana itsenäni toivon
myöskin saavani pysyä, kone rinnassani, päässä siivet, vatsan ympärillä
parveke; muuten en tunne itseäni eivätkä muutkaan voi tuntea minua
ja sanoa: tuossapa mäellä on uljaannäköinen mylly, vaikkei se ole
ensinkään ylpeä.

Tämän sanoi mylly, se sanoi paljon muutakin, mutta tämä nyt oli
tärkeintä. Ja päivät tulivat ja päivät menivät, ja tuli viimeinen päivä.

Mylly syttyi tuleen, liekit kohosivat, leimahtelivat seinien
ulkopuolella, leimahtelivat sisäpuolella, nuolivat hirsiä ja lautoja,
söivät ne. Mylly kaatui, jäljelle jäi vain tuhkaläjä. Savu tuprusi
tulipalopaikalta, tuuli vei sen mukanaan.

Mitä elävää myllyllä oli ollut, _sille_ ei tässä tilaisuudessa
tapahtunut mitään; se hyötyi siitä. Myllärin perhe — yksi sielu,
monta ajatusta ja kuitenkin vain yksi — sai uuden, kauniin myllyn,
johon se saattoi olla tyytyväinen. Se oli aivan tuon vanhan näköinen.
Sanottiin: tuollahan mylly on mäellä, se on uljaan näköinen! Mutta
tämä oli paremmin rakennettu, tarkoituksenmukaisempi, sillä ainahan
mennään eteenpäin. Vanhat hirret, jotka olivat olleet madonsyömät
ja sammaltuneet, olivat tomuna ja tuhkana. Entinen myllynruumis
ei noussut, niinkuin se oli uskonut. Se oli ymmärtänyt asiat
aivan sananmukaisesti, mutta kaikkea ei pidä ymmärtää tarkalleen
sananmukaisesti.



HOPEAKILLINKI.


Oli kerran killinki; se tuli kiiltävänä rahapajasta, hyppi ja helisi:
»Hurraa! Nyt minä lähden avaraan maailmaan!» Ja sinne se joutui.

Lapsi piteli sitä lämpimin käsin ja saita kylmin, kostein käsin.
Vanhemmat ihmiset kiertelivät ja kääntelivät sitä moneen kertaan,
kun taas nuoriso heti päästi sen menemään eteenpäin. Killinki oli
hopeaa, siinä oli hyvin vähän kuparia ja se oli jo ollut koko vuoden
maailmalla, kiertänyt siinä maassa, missä se oli lyöty rahaksi. Sitten
se joutui matkalle, pois kotimaasta; se oli viimeinen maan raha, joka
jäi matkustavan herran rahakukkaroon. Hän ei itsekään tietänyt, että se
oli jäänyt hänelle, ennenkuin se joutui hänen hyppysiinsä.

— Onhan täällä vielä killinki kotoa! sanoi hän. — Sepä saakin matkustaa
kanssani! Ja killinki helisi ja hyppeli ilosta, kun hän pisti sen
takaisin kukkaroon. Täällä se oleskeli vieraitten toverien luona,
jotka tulivat ja menivät, toinen antoi tilaa toiselle, mutta kotoinen
killinki jäi aina paikoilleen. Se oli kunnianosoitus.

Nyt oli jo kulunut monta viikkoa, ja killinki oli kaukana maailmalla,
oikeastaan tietämättä missä. Se kuuli muilta rahoilta, että ne olivat
ranskalaisia ja italialaisia. Toinen sanoi, että he nyt olivat siinä
kaupungissa, toinen sanoi, että he olivat siinä, mutta killinki ei
saanut mitään käsitystä asiasta, sillä maailmaa ei nähdä, kun aina
ollaan pussissa, ja pussissa se oli. Mutta eräänä päivänä siinä
oleillessaan se huomasi, ettei rahakukkaro ollutkaan lukossa, ja
silloin se hiipi aukolle kurkistaakseen hiukan ulos. Sitä sen nyt
ei olisi pitänyt tehdä, mutta se oli utelias — sellainen rankaisee
itsensä. Killinki liukui housuntaskuun, ja kun rahakukkaro illalla
pantiin syrjään, oli killinki vielä missä oli ja joutui vaatteiden
mukana käytävään. Siellä se heti putosi lattialle. Kukaan ei kuullut
sitä, kukaan ei nähnyt sitä.

Aamulla tuotiin vaatteet sisään, herra puki ne ylleen, matkusti pois,
mutta killinki ei joutunutkaan mukaan. Se löydettiin, pantiin taasen
työhön ja läksi liikkeelle kolmen muun rahan kanssa.

— Onpa sentään hauskaa nähdä vähän maailmaa, tutustua muihinkin
ihmisiin, muihinkin tapoihin!

— Mikä raha tuo onkaan? sanottiin samassa. — Se ei ole tämän maan
rahaa, se on väärä, ei kelpaa!

Niin, nyt alkaa killingin tarina sellaisena kuin se sen sittemmin
kertoi.

— Väärä, ei kelpaa! minussa vihlaisi, sanoi killinki. —- Minä tiesin
olevani hyvää hopeaa, minussa oli hyvä sointu ja oikea leima. Varmaan
he erehtyivät; he eivät saattaneet tarkoittaa minua, mutta minua he
kuitenkin tarkoittivat, minua he sanoivat vääräksi, minä en kelvannut!
»Se täytyy panna menemään pimeässä!» sanoi mies, jonka hallussa se oli.
Ja minut pantiin menemään pimeässä ja sitten minua taas haukuttiin
päivänvalossa. »Väärä, ei kelpaa! Täytyy koettaa päästä siitä eroon.»

Ja killinki vapisi hyppysissä joka kerta kun se koetettiin salaa ja
viekkaasti livahuttaa oman maan rahana.

— Minä kurja killinki! Mitä se auttaa, että olen hopeaa, mitä auttaa
minun arvoni, minun leimani, kun se ei merkitse mitään! Me olemme
maailman silmissä sitä, mitä maailma meistä luulee! Mahtaisi olla
kauheaa kärsiä tunnonvaivoja, viekkaudella pyrkiä eteenpäin pahuuden
tiellä, koska minä, joka kuitenkin olen aivan viaton, näin saatan
kärsiä vain siksi, että näytän väärältä! Joka kerta kun minut otettiin
esiin, pelkäsin silmiä, jotka tulisivat minuun katsomaan. Tiesin, että
minut työnnettäisiin pois, viskattaisiin pöydälle, ikäänkuin minä
olisin ollut valhetta ja petosta.

Kerran jouduin köyhän vaimoraukan kukkaroon. Hän sai minut
päiväpalkakseen hiestään ja vaivannäöstään; mutta hän ei mitenkään
voinut päästä minusta eroon. Olin hänelle oikea onnettomuus.

— Minun on totta totisesti pakko puijata se jollekin, sanoi hän.
— Minulla ei ole varaa pitää väärää killinkiä. Vien sen rikkaalle
leipurille; hänellä ei vahinko niin tunnu, mutta väärin minä kuitenkin
teen.

— Nyt minun vielä täytyy kuormittaa tuon vaimon omaatuntoa! huokasi
killinki. — Olenko minä todella vanhoilla päivilläni näin muuttunut?

Ja vaimo meni rikkaan leipurin luo; mutta tämä tunsi liian hyvin oikeat
rahat, minä en saanut jäädä sinne, minne olin tullut, minut viskattiin
suoraan vaimon kasvoihin. Hän ei saanut minulla yhtään leipää ja
minä olin niin sanomattoman surullinen, kun näin olin joutunut
toisten kiusaksi, minä, joka nuoruudessani olin ollut niin uljas ja
varma, niin tietoinen arvostani ja oikeasta leimastani. Kävin niin
alakuloiseksi kuin killinkiraukka ikänä saattaa käydä, kun ei kukaan
huoli siitä. Mutta vaimo toi minut jälleen kotiin, katseli minua oikein
herttaisesti, lempeästi ja ystävällisesti. »Ei, en enää aio narrata
sinulla ketään!» sanoi hän. »Kun teen sinuun reiän, niin jokainen voi
nähdä, että olet väärä raha. Mutta nyt johtuu tässä jotakin mieleeni:
ehkä oletkin onnen killinki. Niinpä minä uskonkin! Tuo ajatus johtui
mieleeni. Minä teen killinkiin reiän, pujotan reiän läpi nyörin ja
annan killingin onnen killinkinä naapurin pienen lapsen kaulaan.»

Ja hän teki minuun reiän. Ei ole koskaan miellyttävää saada reikä
lävitseen, mutta kun tarkoitus on hyvä, niin voi kestää paljon. Minun
lävitseni pujotettiin nyöri, minusta tuli jonkinlainen kannettava
mitali. Minut ripustettiin pienen lapsen kaulaan, ja lapsi hymyili
minulle, suuteli minua, ja koko yön minä lepäsin lapsen lämpimällä,
viattomalla rinnalla.

Aamulla otti äiti minut sormiensa väliin, katseli minua ja ajatteli
siinä omia ajatuksiaan, kuten tunsin pian. Hän otti esiin sakset ja
leikkasi poikki nyörin.

»Onnenkillinki!» sanoi hän. — »No, sepä nähdään!» ja hän pani
minut happamaan nesteeseen niin että kävin vihreäksi. Sitten hän
kittasi kiinni läven, hankasi minua hiukan ja läksi pimeässä
arpajaistoimitsijan luo saadakseen arpalipun, jonka tuli tuottaa onnea.

Kuinka minun olikaan paha olla. Minua pakotti ikäänkuin olisin ollut
menemäisilläni kahtia. Minä tiesin, että minua sanottaisiin vääräksi ja
että minut paiskattaisiin menemään, lisäksi kaikkien noiden killinkien
ja rahojen nähden, joilla oli sellaiset kirjoitukset ja kasvot, että
ne saattoivat olla niistä ylpeät. Mutta minun kävi hyvin. Asioitsijan
luona oli paljon ihmisiä, hänellä oli hyvin kiire, minä lensin helisten
laatikkoon muiden rahojen joukkoon. Voitettiinko sitten arpalipulla
jotakin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että minut jo seuraavana
päivänä tunnettiin vääräksi killingiksi, pantiin syrjään ja lähetettiin
pettämään ja aina ja alati pettämään. Sellaista on mahdoton kestää, kun
on rehellinen luonteeltaan, kuten minä toki saatoin sanoa olevani.

Vuosikausia kuljin siten kädestä käteen, talosta taloon. Aina minua
haukuttiin, aina minua katsottiin karsain silmin. Kukaan ei uskonut
minuun, enkä minä itse uskonut itseeni enkä maailmaan. Se oli vaikeaa
aikaa.

Eräänä päivänä tuli muuan matkustaja; hänelle minut tietysti
työnnettiin, ja hän oli kyllin luottavainen ottaakseen minut vastaan
käypänä rahana. Mutta sitten hänen oli annettava minut toiselle, ja
silloin minä taasen kuulin huudon: Ei kelpaa, väärä!

— Olen saanut sen oikeana, sanoi mies ja katsoi minua nyt tarkasti.
Yhtäkkiä hänen kasvonsa olivat pelkkää hymyä — sitä eivät muut
milloinkaan olleet katsellessaan minuun. »Kas, mitä kummaa tämä
onkaan!» sanoi hän. »Sehän on meidän oman maamme raha, hyvä, rehellinen
killinki, johon on tehty reikä ja jota te sanotte vääräksi. Tämähän on
Varsin hauskaa! Sinutpa minä säilytänkin ja vien kotiin!»

Minä hätkähdin ilosta, minua sanottiin hyväksi, rehelliseksi
killingiksi, ja minä olin pääsevä kotiin, missä kaikki ja jokainen
minut tuntevat ja tietävät, että olen hyvää hopeaa ja että minussa on
oikea leima. Olisin kernaasti säihkynyt ilosta, mutta säihkyminen ei
nyt kuulu minun luonteeseeni. Teräs voi säihkyä, ei hopea.

Minut käärittiin hienoon valkeaan paperiin, jotta en sekaantuisi
muihin rahoihin ja hukkuisi. Ja vain juhlallisissa tilaisuuksissa,
kun maanmiehet kohtasivat toisensa, otettiin minut esiin, näytettiin
ja minusta puhuttiin erinomaisen ystävällisesti. He sanoivat, että
minä olin mieltäkiinnittävä. On kyllä hauskaa, että saattaa olla
mieltäkiinnittävä, vaikkei puhu ainoaakaan sanaa!

Ja sitten minä tulin kotiin! Kaikki onnettomuuteni olivat mennyttä,
ilonpäiväni alkoivat. Olinhan minä hyvää hopeaa, minussa oli oikea
leima, eikä mitenkään haitannut, että minuun oli tehty reikä
osoittamaan, että olin väärä. Se ei tee mitään, kun ei ole sitä; täytyy
kärsiä ja kestää: aikaa myöten pääsee kaikki oikeuksiinsa. — Se nyt on
minun uskoni! sanoi killinki.



BÖRGLUMIN PIISPA JA HÄNEN SUKULAISENSA.


Nyt me olemme ylhäällä Jyllannissa, aivan Villisuon yläpuolella.
Me saatamme kuulla Vestervovvovin, Pohjanmeren äänet, kuulla sen
pauhaavan. Se on aivan lähellä. Mutta meidän edessämme kohoaa suuri
hiekkaharju, jonka kauan olemme nähneet, ja me kuljemme vielä sitä
kohti, hitaasti ajaen syvässä hiekassa. Ylhäällä hiekkaharjulla on
suuri vanha talo, se on Börglumin luostari. Suurin siipirakennus
on vielä kirkkona. Sinne me nyt saavumme myöhään illalla, mutta
ilma on kirkas, on valoisten öiden aika. Saattaa nähdä kauas, kauas
yltympärille, yli maiden ja soiden aina Aalborgin vuonolle asti, yli
nummien ja niittyjen, kauas tummansiniselle merelle.

Nyt olemme saapuneet sinne ylös, nyt vierivät rattaamme vajan ja
ladon välitse ja kääntyvät vanhalle linnanpihalle, missä lehmukset
seisovat rivissä juurella. Ne ovat siinä suojassa tuulelta ja sateelta,
sentähden ne kasvavat niin, että oksat miltei peittävät ikkunat.

Astumme ylös kivellälaskettuja kiertoportaita, kuljemme pitkiä käytäviä
hirsikatoksen alitse. Tuuli humisee täällä niin kummasti, ulkona vaiko
sisäpuolella, ei oikein tiedä missä, ja kerrotaan — niin, kerrotaan
niin paljon, nähdään niin paljon silloin, kun peloittaa tai tahtoo
peloitella muita. Sanotaan vanhojen kaniikkivainajain hiljaa liukuvan
ohitsemme kirkkoon, missä lauletaan messua — sen saattaa kuulla tuulen
huminassa. Mieli käy niin kummalliseksi, johtuu ajattelemaan vanhoja
aikoja, ajattelemaan, niin että elää noissa vanhoissa ajoissa.

       *       *       *       *       *

Rannalla on tapahtunut haaksirikko, piispan väki on siellä; he eivät
armahda niitä, joita meri on armahtanut. Meri huuhtoo pois punaisen
veren, joka vuoti murskatuista otsista. Rannalle ajautunut tavara on
piispan, ja tätä tavaraa on paljon. Meri vyöryttää rannalle lekkereitä
ja tynnyrejä, jotka ovat täynnä kallisarvoista viiniä ja joutuvat
luostarin kellariin, missä on ennestään yllinkyllin olutta ja simaa.
Kyökissä on yllinkyllin eläinten ruhoja, makkaroita ja kinkkuja. Ulkona
lammikoissa uiskentelee lihava lahna ja herkullinen ruutana. Börglumin
piispa on mahtava mies, hänellä on hallussaan maata ja lisää hän
tahtoo saada. Kaikkien täytyy taipua Oluf Globin edessä. Thyssä kuoli
hänen rikas sukulaisensa. »Oma suku on pahinta», sen sai leski siellä
kokea. Hänen miehensä hallitsi siellä kaikkea maata, paitsi hengellistä
tilaa. Poika on vierailla mailla, jo poikasena hänet lähetettiin sinne
oppimaan vieraita tapoja, joihin hän halusi perehtyä. Vuosikausiin
ei hänestä ollut tullut tietoja, ehkäpä hän jo on haudattu eikä siis
koskaan palaa kotiin ottamaan haltuunsa sitä, mikä nyt on hänen äitinsä
hallussa.

— Mitä, nainenko hallitsemaan? sanoo piispa. Hän lähettää leskelle
haasteen ja kutsuttaa hänet käräjiin. Muita mitäpä se auttaa? Leski ei
ole koskaan väistynyt lain tieltä, ja hänen oikea asiansa tekee hänet
voimakkaaksi.

Oluf, Börglumin piispa, mitä haudotkaan, mitä kirjoittelet kiiltävälle
pergamentille? Mitä kätkeekään käärö sinetteineen ja siteineen, kun
sinä annat sen ratsumiehelle ja knaapille, jotka lähtevät viemään sitä
pois kauas, aina paavin kaupunkiin asti?

On lehtien putoamisen aika, haaksirikkojen aika; nyt saapuu jäätävä
talvi.

Kaksi kertaa se tuli, nyt se tulee tänne pohjoiseen toivottamaan
tervetulleiksi ratsumiestä ja knaapia, jotka paavillista kirjettä
tuoden palaavat kotiin Roomasta, mukanaan pannakirje leskelle, joka
uskalsi loukata hurskasta piispaa. »Kirous hänelle ja kaikelle, mikä
hänen omaansa on! Olkoon hän suljettu pois kirkon ja seurakunnan
kirjoista! Älkööt hänelle kenkään ojentako auttavaa kättä, karttakoot
häntä sukulaiset ja ystävät kuin ruttoista ja spitaalitautista!»

— Sen on taittuminen, joka ei taivu! sanoo Börglumin piispa.

Kaikki jättävät lesken, mutta hän ei jätä Jumalaansa, joka on hänen
suojansa ja kilpensä.

Yksi ainoa palvelija, vanha nainen, pysyy hänelle uskollisena; hänen
kanssaan hän astelee auran kurjessa. Ja vilja kasvaa, vaikka paavi ja
piispa ovat maan kironneet.

— Sinä helvetin lapsi! Minun tahtoni tapahtuu kuitenkin! sanoo
Börglumin piispa. Nyt kosketan sinua paavin kädellä; käräjiin ja
tuomiolle!

Silloin valjastaa leski vankkurien eteen molemmat viimeiset härkänsä,
nousee istumaan piikansa kanssa ja ajaa yli nummen, pois Tanskan
maalta. Vieraana saapuu hän vieraitten ihmisten luo, missä puhutaan
vieraita kieliä, missä vallitsee vieraat tavat. Kauas pois, sinne,
missä vihreät harjanteet kohoavat vuoriksi ja viini kasvaa. Tuolla
saapuu matkustavaisia kauppiaita, peloissaan katselevat he tavaralla
kuormitetuista vaunuistaan, peläten ryöväriritarien palvelijain
hyökkäystä. Molemmat köyhät naiset kulkevat kurjissa ajopeleissään,
joita kaksi mustaa härkää vetää; he ajavat turvallisesti epäluotettavaa
rotkotietä ja sankoissa metsissä. Ollaan Frankenissa. Täällä kohtaa
leski uljaan ritarin, joka on kahdentoista sotisopaan puetun knaapin
seurassa. Ritari pysähtyy katsomaan outoa kulkua ja kysyy molemmilta
naisilta, minne he ovat matkalla ja mistä maasta he tulevat. Silloin
mainitsee nuorempi Thyn Tanskassa ja kertoo surustaan ja kurjuudestaan.
Ja pian se on päättyvä, Jumala on niin johdattanut: vieras ritari on
hänen poikansa. Hän ojentaa äidilleen käden, hän sulkee hänet syliinsä.
Ja äiti itkee, mitä hän ei ole voinut tehdä vuosikausiin, — hän on
voinut ainoastaan purra huultaan niin että lämpimät veripisarat ovat
pusertuneet esiin.

On lehtien putoamisen aika, on haaksirikkojen aika, meri vierittää
viinitynnyrejä maihin piispan kellareihin ja keittiöön. Siellä paistuu
metsänriista vartaassa liekin yläpuolella. Siellä on lämmintä seinien
suojassa, nyt kun talvi paukkuu. Kuuluupa tänne uutisiakin. Thyn Jens
Glob on palannut kotiin äitineen. Jens Glob hakee oikeutta, hän haastaa
piispan sekä hengellisen että maallisen lain ja oikeuden eteen.

— Mahtaa tuottaa suurtakin apua! sanoo piispa. — Jätä riitasi sikseen,
ritari Jens.

On lehtien putoamisen aika seuraavana vuonna, on haaksirikkojen aika,
nyt tulee jäätävä talvi. Valkeat mehiläiset parveilevat, ne pistävät
kasvoihin, kunnes itse sulavat.

Tänään on aikamoinen pakkanen, sanovat ihmiset, kun he ovat
pistäytyneet ovesta ulos. Jens Glob seisoo niin ajatuksiinsa
vaipuneena, että hänen kiinteä takkinsa kärventyy, jopa siihen palaa
reikä.

— Sinä Börglumin piispa, kyllä minä sinut nujerran! Paavin kaapun alla
ei laki saavuta sinua, mutta Jens Glob sinut saavuttaa!

Ja niin hän kirjoittaa kirjeen langolleen herra Oluf Haselle Sallingiin
käskien häntä tulemaan jouluaattona iltamessuun Hvidbergin kirkkoon:
piispa tulee toimittamaan siellä messun, sentähden matkustaa hän
Börglumista Thylandiin — sen tietää ja tuntee Jens Glob.

Niitty ja suo ovat jään ja lumen peitossa, ne kantavat sekä hevosen
että ratsastajan, koko saaton, piispan pappeineen ja palvelijoineen. He
ratsastavat lyhyintä tietä läpi hauraan kaislikon, missä tuuli suhisee
niin surullisesti.

Puhalla messinkitorveesi, sinä ketunnahkoihin puettu pelimanni! Se
kuuluu hyvältä kirkkaassa ilmassa. Niin ratsastavat he yli nummen
ja suon, joka on Fata Morganan laitumena lämpimän kesän aikaan,
ratsastavat etelää kohti, pyrkien Hvidbergin kirkolle.

Lujemmin puhaltaa tuuli torveensa, nousee myrsky, Jumalan ilma, joka
kasvamistaan kasvaa. Kohti Jumalan huonetta tässä Jumalan ilmassa
kulkee tie. Jumalan huone pysyy paikallaan, mutta Jumalan ilma kiitää
yli maiden ja soiden, yli vuonon ja meren. Börglumin piispa saapuu
kirkolle — sinne herra Oluf Hase tuskin ennättää, ratsastakoon hän
kuinka lujaan tahansa. Hän saapuu miehineen toiselle puolelle vuonoa
Jens Globin avuksi: nyt haastetaan piispa Korkeimman tuomioistuimen
eteen.

Jumalanhuone on käräjäsalina, alttaripöytä käräjäpöytänä. Kynttilät
raskaissa messinkijaloissa ovat jo kaikki sytytetyt. Myrsky lukee
syytöksen ja tuomion. Ilma kulkee humisten yli suon ja nummen, yli
vierivien vesien. Ei yksikään lautta kuljeta ihmisiä vuonon yli
tällaisessa Jumalan ilmassa. Oluf Hase seisoo Ottesundin luona. Siellä
päästää hän miehensä menemään, lahjoittaa heille hevosen ja haarniskan,
antaa heille luvan lähteä kotiin ja käskee viedä terveiset vaimolleen.
Yksinään tahtoo hän panna alttiiksi elämänsä myrskyävässä vedessä.
Mutta heidän on todistettava hänestä, ettei ole hänen syynsä, että Jens
Glob on avutta Hvidbergin kirkon edustalla. Uskolliset palvelijat eivät
jätä häntä, he seuraavat häntä syvään veteen. Kymmenen heistä vie vesi.
Oluf Hase itse ja kaksi hänen palvelijapoikaansa pääsevät toiselle
rannalle, mistä heidän on vielä ratsastettava neljä penikulmaa.

Keskiyö on mennyt, on jouluyö. Tuuli on tyyntynyt, kirkko on valaistu,
loistava valo hohtaa ruuduista yli niityn ja nummen. Iltamessu on aikaa
sitten päättynyt, Jumalan huoneessa vallitsee hiljaisuus, saattaa
kuulla vahan putoilevan kynttilästä lattian kiveen. Nyt tulee Oluf Hase.

Asehuoneessa toivottaa Jens Glob hänelle:

— Hyvää päivää! Nyt minä olen sopinut piispan kanssa!

— Vai sen sinä olet tehnyt! sanoo Oluf. — Silloin et sinä enempää kuin
piispakaan pääse elävänä kirkosta!

Ja miekka lentää tupesta ja Oluf Hase iskee niin että lauta halkeaa
kirkon ovessa, jonka Jens Glob läjäyttää kiinni hänen ja itsensä
välille.

— Maltahan, rakas lanko, katso ensin miten on sovittu! Olen lyönyt
piispan ja kaikki hänen miehensä. He eivät enää hiiskahda sanaakaan
asiasta, enkä minäkään kaikesta vääryydestä, joka on kohdannut äitiäni.

Punaisella karrella palavat kynttilät alttarilla, mutta punaisempana
hohtaa lattia: siinä makaa verissään piispa otsa halki, ja surmattuina
makaavat kaikki hänen palvelijansa. Äänetön hiljaisuus vallitsee pyhänä
jouluyönä.

Mutta kolmannen joulupäivän iltana soittavat Börglumin kellot
ruumissoittoa. Murhattu piispa ja tapetut palvelijat asetetaan
näytteille mustan katoksen alle, jota ympäröivät suruharsoihin
käärityt haarakynttiläjalat. Puettuna hopeaiseen kaapuun, käyräsauva
voimattomassa kädessään, makaa vainaja, kerran niin mahtava herra.
Pyhä sauhu tuoksuu, munkit laulavat. Se kaikuu kuin valitus, se
kaikuu kuin vihan ja sovittamattomuuden tuomio, se kaikuu ikäänkuin
sen olisi määrä kuulua kauas yli maiden, tuulen kantamana, tuulen
laulamana. Tuuli tosin asettuu levolle, mutta se ei koskaan kuole, aina
se jälleen nousee ja laulaa laulujaan, laulaa ne meidän ajallemme,
laulaa tänne asti Börglumin piispasta ja hänen lujasta sukulaisestaan.
Se kuuluu pimeässä yössä, sen kuulee pelokas talonpoika ajaessaan
vajottavaa hiekkatietä Börglumin luostarin ohi, sen kuulee uneton
tarkatessaan ääniä Börglumin paksuseinäisissä saleissa. Ja sentähden
rapisee pitkissä kajahtelevissa käytävissä, jotka johtavat kirkkoon,
jonka muurattu ovi aikaa sitten on suljettu, joskaan ei taikauskon
silmiltä. Ne näkevät oven vielä paikoillaan, ja se avautuu, valot
kirkon messinkikruunuissa loistavat, suitsutus tuoksuu, kirkko
säteilee menneen ajan loistossa, munkit laulavat messujaan surmatun
piispan muistoksi, joka makaa hopeakaapussa, voimattomassa kädessään
piispansauva, ja hänen kalpealta, ylpeältä otsaltaan paistaa verinen
haava kuin tuli. Maallinen mieli ja pahat himot palavat siinä loppuun.

Vaipukaa hautaan, vaipukaa yöhön ja unhoon, te vanhojen aikojen
hirvittävät muistot!

       *       *       *       *       *

Kuunnelkaa tuulen ryskettä, se vaimentaa meren kohinan! Ulkona on
myrsky, se tulee maksamaan ihmishenkiä. Meri ei ole muuttanut luontoa
uuden ajan mukana. Tänä yönä se on pelkkänä nielevänä suuna, huomenna
ehkä kirkkaana silmänä, jossa voi nähdä kuvansa, niinkuin vanhoina
aikoina, jotka me nyt olemme haudanneet. Nuku makeasti, jos voit.

Nyt on aamu.

Uusi aika paistaa aurinkoisena huoneeseen. Tuulella on entiset tapansa.
Kerrotaan haaksirikosta niinkuin entisaikaan.

Yöllä on laiva joutunut haaksirikkoon Lökkenin, tuon pienen
punakattoisen kalastajakylän luona, jonka me näemme tänne ikkunoihin.
Jonkun matkan päässä se ajoi karille, mutta pelastusraketti loi
sillan hylyn ja maan välille, kaikki laivalla olleet pelastuivat,
he pääsivät maihin ja vuoteisiin. Tänään he ovat kutsutut vieraiksi
Börglumin luostariin. Ystävällisissä saleissa tulevat he saamaan
osakseen vierasvaraisuutta ja kohtaamaan lempeitä silmiä, heitä
tervehditään heidän oman maansa kielellä. Pianolla soitetaan heille
kotoisia säveliä, ja ennenkuin nämä ovat soineet loppuun, pauhaa toinen
kieli, äänettömänä ja kuitenkin niin sointuvana ja varmana: ajatuksen
sanakapula saapuu haaksirikkoisten koteihin vieraalle maalle kertomaan
heidän pelastuksestaan. Silloin käy mieli keveäksi, silloin saatetaan
käydä tanssimaan kemuissa illalla Börglumin linnan tuvassa. Voimme
pistää valssiksi ja pitkäksi polskaksi ja laulaa Tanskasta ja uuden
ajan »urhoollisesta sotilaspojasta».

Siunattu sinä uusi aika, tee kesäratsastuksesi puhdistetun ilmavirran
siivillä maahan! Suo auringonsäteittesi loistaa sydämiin ja ajatuksiin!
Sinun sädehtivällä taustalla liitävät ohi kovien, ankarain aikojen
synkät tarinat.



LASTENKAMARISSA.


Isä ja äiti ja kaikki sisarukset olivat teatterissa; vain pikku Anna ja
hänen kummisetänsä istuivat yksinään kotona.

— Meidän pitää myöskin saada teatteri! sanoi kummisetä. — Ja näytäntö
voi alkaa hetipaikalla.

— Mutta meillä ei ole mitään teatteria, sanoi pikku Anna, — eikä
meillä ole ketään, joka voisi näytellä! Minun vanha nukkeni ei osaa,
sillä hän on niin ruma, ja minun uusi nukkeni ei saa rypistää kauniita
vaatteitaan.

— Kyllä aina näyttelijöitä saa, kun ottaa mitä on saatavana, sanoi
kummisetä, — nyt me rakennamme teatterin. Asetamme tähän kirjan,
tuohon toisen ja sitten vielä yhden, noin, vinottain. Nyt kolme
toiselle puolelle. Siinä ovat kulissit. Tuo vanha laatikko tuolla
voi olla taustana, käännämme sen pohjan ulospäin. Teatteri esittää
huonetta, senhän jokainen näkee! Nyt meidän täytyy saada näyttelijät.
Katsotaanpas mitä on täällä leikkikalulaatikossa! Ensin henkilöt,
sitten teemme näytelmän; näytelmä tehdään henkilöiden mukaan, ja tulos
on suurenmoinen! Tässäpä on piipunpää, ja tässä pariton hansikas; ne
saattavat erinomaisesti esittää isää ja tytärtä!

— Mutta siinä on vasta kaksi henkilöä! sanoi pikku Anna. — Tässä on
minun veljeni vanhat liivit! Eivätkö nekin voi näytellä?

— Kyllä ne ovat tarpeeksi suuret. — Ne saavat olla rakastaja. Niiden
taskuissa ei ole mitään, se jo on mieltäkiinnittävää, se merkitsee jo
puolittain onnetonta rakkautta! Ja tässä on pähkinänsärkijän saapas,
jossa on kannus! Potz, blitz, masurka — hänpä osaa polkea jalkaa ja
pöyhkeillä! Hän saa olla kosija, jota ei ole toivottu, josta neiti
ei pidä. Minkälaisen näytelmän sinä nyt tahdot? Surunäytelmän vaiko
perhekappaleen?

— Perhekappaleen! sanoi pikku Anna. — Siitä ne muutkin niin paljon
pitävät. Osaatko laittaa sellaisen?

— Osaan satoja! sanoi kummisetä. — Suosituimmat ovat
ranskalaismalliset, mutta ne eivät oikein sovi pienille tytöille.
Voimmehan kuitenkin ottaa jonkun kaikkein somimpia, sisällykseltään
ovat ne kaikki toistensa kaltaiset. Nyt minä ravistan pussia.
Kukkeluurum! Ihkasen uutta! Nyt ne ovat ihkasen uudet! Kuulepa nyt
ohjelma. Ja kummisetä otti sanomalehden ja oli lukevinaan:

PIIPUNPÄÄ JA HYVÄPÄÄ. Yksinäytöksinen perhekappale.

Henkilöt:

Hra Piipunpää, isä. Neiti Hansikas, tytär. Hra Liivinen, rakastaja. Von
Saapas, kosija.

Ja nyt me alamme! Esirippu nousee — meillä ei ole mitään esirippua,
mutta se on nyt ylhäällä. Kaikki henkilöt ovat sisällä. Siinäpä ne
sitten heti ovat käsillä. Nyt minä puhun isä Piipunpäänä. Hän on tänään
suuttunut; saattaa nähdä, että hän on poltettua merivahaa:

— Hip, hap, hurre, tusselurre! Olen herra talossani! Olen tyttäreni
isä! Kuunteletteko mitä minä sanon! Von Saapas on henkilö, jonka
kyljessä voi peilata kasvojansa; yläpuoli sahviania ja alapuolessa
kannukset, hippe, happe, hap! Hän saa tyttäreni!

— Pidäpä nyt silmällä Liivistä, sanoi kummisetä.

— Nyt puhuu Liivinen. Sillä on alaskääntyvä kaulus, se on hyvin arka,
mutta tuntee oman arvonsa» ja sillä on oikeus sanoa mitä se sanoo.

— Olen tahraton! Laatukin on otettava lukuun. Olen oikeaa
silkkikangasta ja minussa on nyörejä.

— Hääpäivänä, mutta ei sen kauemmin! Ne eivät säilytä väriä
pesussa! tämän sanoo herra Piipunpää. — Von Saapas on vedenpitävä,
vahvanahkainen ja kuitenkin niin hieno; hän osaa narista, kilistellä
kannuksia ja hän on Italian muotoinen.

— Mutta heidän pitäisi puhua runoa, sanoi pikku Anna, — se kuuluu
olevan kauneinta.

— Sen he kyllä voivat tehdä, sanoi kummisetä. Ja kun yleisö käskee,
niin puhutaan! Katsopa pikkuneiti Hansikasta, kuinka hän ojentelee
sormiaan:

Iät’ olkohon tää hanska pariton! Oi! En kestä sitä, en! Mä halkoon
poloinen!

»Hip!»

Hip sanan lausui isä Piipunpää. Nyt puhuu herra Liivinen.

Rakkahin Hanska! Vaikk’ kotimaas' ois Ranska saat tästä sulhasen.
Holger Danske vannoi sen.

Saapas potkaisee, polkee permantoon, kilistelee kannuksia ja heittää
nurin kolme kulissia.

— Se on hirveän kaunista! sanoi pikku Anna.

— Hiljaa, hiljaa! sanoi kummisetä. — Äänetön suosio osoittaa, että sinä
kuulut sivistyneeseen ensi rivin yleisöön. Nyt laulaa neiti Hansikas
suuren aariansa:

En puhua voi, siis lauluni soi, kukkokiekuu, täysin rinnoin, oi!

— Nyt tulee jännittävin; pikku Anna! Se on tärkeintä näytelmässä.
Katsopa, herra Liivinen avaa nappinsa ja syöksee puheensa suoraan sinua
kohti, jotta sinä taputtaisit käsiäsi. Älä huoli, se on hienompaa.
Kuulepa kuinka silkkikangas kahisee:

— Me olemme huippukohdassa! Pitäkää varanne! Nyt tulee juoni! Te olette
Piipunpää, minä olen Hyväpää. — Hup, nyt te olette poissa!

— Näitkö, pikku Anna? sanoi kummisetä. Sekä näyttämöllepano että esitys
olivat mainiot: herra Liivinen kävi käsiksi herra Piipunpäähän ja pisti
hänet taskuunsa. Ja siellä hän on, ja Liivinen puhuu:

— Te olette minun taskussani, syvimmällä taskussani! Ette ikinä pääse
sieltä, jollette lupaa liittää minun ja tyttärenne, vasemmalla olevan
Hansikkaan, kohtaloja yhteen. Ojennan oikean käteni!

— Se on hirvittävän kaunista! sanoi pikku Anna.

— Ja nyt vastaa vanha Piipunpää:

Mi minun on? Minä onneton! Mihin suistuin turmion loukkohon ja kadotin
varteni mainion? En koskaan näin ollut allapäin. Oi, vedä taskusta
piipunpää ja tyttärelleni sulhoks jää.

— Joko näytelmä on lopussa? sanoi pikku Anna.

— Varjelkoon! sanoi kummisetä. — Se on lopussa vain herra Saappaaseen
nähden. Kihlatut polvistuvat, toinen laulaa:

»Isä verraton»!

Toinen:

»Pääs siinä on! Nyt siunaat sulhon ja morsion.»

He vastaanottavat siunauksen, viettävät häitä, ja huonekalut laulavat
kuorossa:

»Kiitokset kaunoiset! Näytös loppui jo.»

— Ja sitten me taputamme, sanoi kummisetä. — Kutsumme heidät kaikki
esiin, huonekalut myöskin. Ne ovat mahonkia!

— Onko meidän näytelmämme yhtä hyvä kuin se, jonka toiset näkevät
oikeassa teatterissa?

— Meidän näytelmämme on paljon parempi! sanoi kummisetä. — Se on
lyhyempi, se on juossut ohjaksitta perille asti. Ja aika on kulunut
niin että jo voimme juoda teetä.



KULLANMURU.


Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine
kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä
kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka
olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset
loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella.
Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan
loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden.
Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon
ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara
oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli
katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se
ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.

Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti
sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä
oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.

— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli
loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli
iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä;
rumpu kävi, palorumpu kävi:

— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä
mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!

Ja kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.

Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään
vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui
häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä
suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.

Rotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.

— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi
hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.

Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet
pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin
seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä,
kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä
tulkita ja lausua.

Maine! Kuuluisuus!

Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja
kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet,
myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.

— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.

— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton,
tomppelitom!

Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis
ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset
metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.

— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa
kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden
näköinen hän on!

— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin
vaimolta.

— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.

— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten
pärryttää palorumpu.

— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi
hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan,
niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen
käpälämäkeen.

Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli
kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä
tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.

Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin
rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.

— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä
varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä
ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun
ja sapeli vyöllä.

— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi
rumpu.

— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin
täytyisi tulla sota!

— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.

— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.

— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän
tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.

— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää
kullanmuruni eheänä.

— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät.
Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi
mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa
»kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt
mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.

       *       *       *       *       *

— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja
toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi
suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.

Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras
kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.

Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa
myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä,
rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli
totisesti syntynyt rumpaliksi.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo
aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän
ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin,
ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen
vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen
rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään
vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka
juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi
ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että
niillä leikiteltäisiin.

— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina.
Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa
takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin:
»_Takaisin_!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars! _Eteenpäin_!» Hän
ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne
olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka
olivat olleet väistymäisillään.

Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii
lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon,
minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia
unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella!
Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa
kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari
sodassa.

— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.

Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu.
Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet
miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä
»Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että
sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta
äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja
veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen
sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja
lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja
niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi
äidilleen.

— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut
hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen
karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien
joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä
suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään
jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen
huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen
päästä.

Päivät menevät, sekä elämässä että unessa.

Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti
metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä
sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin
oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja
sentähden näki hän tämän unen.

Ja päivät menevät, sekä elämässä että unessa!

Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan
kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!»
olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän
olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.

Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa
tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty.
Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin
tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.

Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa
tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat
kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen
suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut
takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin
isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti
ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he
itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.

— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.

— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu.
— Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!

       *       *       *       *       *

Ja entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta:
Pietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee
suuremmaksi kuin minä.

— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen,
minkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa
vuodessa.

Hänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät
loistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.

— Saisi värjäyttää hiuksensa! sanoi naapurin vaimo.

— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän
joutui kihloihin.

— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina
värjättävä uudestaan!

— Siihen hänellä on varaa! sanoi naapurin vaimo.

— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse
pormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.

Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä
kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu
nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei
jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.

Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia
kumpusi esiin. Kuuluisuus!

Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa
liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen
asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut
hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä
tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja
suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala
tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui
kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui
huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa
kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan,
ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.

Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka
kätkeytyi hänen viuluunsa.

Kuuluisuus!

— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin
asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.

Seuraavana päivänä meni äiti torille.

— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia.
Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se
tapahtui eilen illalla!

— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta.
Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli
kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.

Ja Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.

— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.

— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet
vuosivat poskia pitkin.

— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu
lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:

— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!

       *       *       *       *       *

Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä,
kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!

— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.

— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan,
kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika
lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut
leskeksi.

— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka.
— Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda
vanhaa opettajaansa.

— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta
rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin
vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä
sen!

— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään:
rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet
pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin —
kuuluisa!

— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi
pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan.
Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää.
Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta
valtioneuvoksen rouva.

Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka
pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille,
jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru,
sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut
kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat
tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen
täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja
kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen
tulipalo.

— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat
niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin
vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista,
kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.

Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi,
onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot
kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen
lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta.
Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille,
sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä
hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle
lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:

— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän
pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi
saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.

— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä
muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan
kullanmurusestaan.

Se oli tarina kullanmurusta.



MYRSKY MUUTTAA KILPIÄ.


Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki
punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun
vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen
lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin
oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista
komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin
vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.

Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat
kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa
liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka.
Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli
punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat
kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna.
Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli
»lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella
helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia.
Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski
silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai
messinkiin.

Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat
ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana
kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän
läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti,
tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin
ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja
kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään,
olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli.
Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko
paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli
hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli
maalle todellinen siunaus.

Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon
komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti
puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen,
ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin.
He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen
punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle
hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun
hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja
joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka
otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja
saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja
kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon
seinällä.

Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi,
sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon
muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli
kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin
kaupungissa.

Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin
ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä
niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli
paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita
kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä
oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin
taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli
tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia
pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa.
Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja
ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi
huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja
samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse
ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari,
ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien
sisäpuolella asuu.

Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli
kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta
mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada
minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.

Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä
hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka
kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä,
vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen
vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi
ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli
paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky
lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha,
ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä
suoraksi.

Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin
asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky
ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen
päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi
pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka
viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei
tätä tehdessään ajatellut mitään.

Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja
kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin
häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät
kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi
ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.

Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle
taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa;
kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole
leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä
valtakunnassa.

Viirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin
mustin ilkimys, sanoivat naapurit.

Tynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan
kirjoituksen alle.

Erään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella,
toimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä
koskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja
täytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!

Turkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi
sen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon,
muistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli
tätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».

Kirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto
itse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole
ensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä
sille voinut mitään.

Se oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein
kaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli
tapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan
naureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä
oli jotakin korvan takana.

Ihmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät
tykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat
kilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa
tuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä
asioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin
hyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja
teatterista, ja se on sentään kauheaa!

Sellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain
vaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule
meidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän
todella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky
muuttaa kilpiä.



TEEKANNU.


Oli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä
nokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin
ja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se
ei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä
oli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut.
Kupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan
kannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja
erinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.

— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin
puutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun
vaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi
kieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat
ja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja
se tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia
saavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä
levitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat
kiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.

Tämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi
katetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi
oli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki,
kannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu
makasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut
kovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä
kömpelölle kädelle.

— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten
kertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi,
minut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle
vaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin
sekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä
seisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten
muuttuu aivan toiseksi.

Minuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta
multaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä
en tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden,
särkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli
oli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista
ei minulla ollut koskaan ollut.

Minussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli
pakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan.
Minä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia
unohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se
ei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin
ja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse
mahtoikaan olla!

Eräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun.
Minut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka
joutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä
makaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta
voida riistää.



KANSANLAULUN LINTU.


On talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma
on seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka,
puut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta.
Täällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen
ja lukemattomine tuikkivine tähtineen.

Myrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen
untuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot,
avonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa
tuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja
me kuuntelemme satua.

Aavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä
haudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne
välkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli
puettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja
huokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.

Laiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän
joukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi:
Miksi sinä suret ja kärsit?

Silloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se
on kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt
ihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.

Ja hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli
tuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut
runoilijaa.

Silloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin
nuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta.
Vainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja
onnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät
kuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine
kivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli
kummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein
laululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas
sykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee.
Pikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se
oli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.

Me kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana,
kun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin
puuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa
suloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta,
lauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen
sävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä,
jotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan
ja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.

Vanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan
harpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden
vaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa
olivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa?
Raakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa
komerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen
muistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä
kulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä
liihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu,
joka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan
astuttavaksi, kansanlaulun lintu.

Nyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee
runoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille,
äitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat,
haalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen
juoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu
joulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on
valta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on
terävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu
siltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta
kaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki
siellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti,
uskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa,
kirkkaassa auringonpaisteessa.

Ja yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että
suuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu
omalla äänellään.

Ensin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä
pientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne
tietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.

— Me tunnemme haudatun kaupungin! sanovat ne.

— Kaikki elävä siellä pipattaa, pip, pip!

Mustat korpit ja varikset lentävät yli valkean lumen.

— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on
vielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat
useimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!

Villit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta
ja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja
sydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.

Kuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen
tajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme
kuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian
humisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme,
kohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä
hetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee,
aurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet
suvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua:
lumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki
kohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka
ei koskaan kuole.



PIENET VIHREÄT.


Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt
se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.

Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin
säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.

Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen
päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se
oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.

— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan
päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin
on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi
ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain
kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti —
tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa
meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan,
asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain,
niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat
meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä
niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä
annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki
muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä,
ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä
menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi
selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat
meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme
ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea
mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla
nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi!
Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä
olen aina univormussa.

Olen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme
ruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme
korkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja
tappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen
hajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!

Ihminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele
meidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut,
kun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi
meidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme
ruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä
kohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana —
en sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi,
ruusupuun rykmentiksi, _pieniksi vihreiksi_!

Ja minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä,
joitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta
perhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin
niitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla
oli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi,
puhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen
on kätketty satu.

Ja kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli
ikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja
särkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.

Niin, nyt _hän_ voikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano
nimeä! — pienistä vihreistä.

— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla
nimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se
tehtävä sadussa.



TONTTU JA MATAMI.


Tontun sinä tunnet, mutta tunnetko matamin, puutarhurin matamin? Hän
oli paljon lukenut, osasi ulkoa runoja, niin, jopa kirjoitti niitä
itsekin. Ainoastaan loppusoinnut, »kilihelinä», joksi hän sitä kutsui,
tuotti hänelle hiukan vaivaa. Hänellä oli kirjoituslahja ja puhelahja,
hän olisi hyvin voinut olla pappi, ainakin papin rouva.

— Maailma on ihana sunnuntaivaatteissaan! sanoi hän ja tämän ajatuksen
hän oli pukenut runotyyliin ja »kilihelinään», tehnyt siitä pitkän,
kauniin laulun.

Seminaarilainen herra Kisserup — nimi ei vaikuta asiaan — oli hänen
sisarenpoikansa ja vieraissa puutarhurilla. Hän kuuli matamin runon ja
sanoi pitävänsä siitä, pitävänsä erinomaisesti.

— Teissä on sielua, matami, sanoi hän.

— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen
päähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa
pataansa, ettei puuro pala pohjaan.

— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja
pohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi
uskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin
sinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat
sielu! sanoi hän.

— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli
hänen patansa ja sitä hän hoiti.

Mutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa.
Hän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen
pohjalla: »Maailma on ihana.»

— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja
meistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen
ruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen
ajatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on
tekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen,
mutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina
sunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä
tunnetta ja maantiedettä.

— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua,
uskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän
kanssanne.

Ja he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta
keittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen
tonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui
keittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut
häntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui
sitä.

Tonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen
olemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.

Matami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki
niin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle
pientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä
joulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat
kaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut
mitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan
kastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.

— Hän kutsuu minua käsitteeksi, sanoi tonttu» — sitä minä en voi
käsittää. Hänhän kieltää minut, sen minä olen salaa kuullut, ja nyt
minä olen taasen kuunnellut. Hän istuu ja sopisee koulumestarille,
seminaarilaiselle. Minä sanon niinkuin isäkin: vartioi pataasi! Sitä
hän ei tee — nytpä minä panen sen kiehumaan yli laitainsa.

Ja tonttu puhalsi tuleen, joka leimusi ja paloi. »Hur-rur-rur»! Pata
kiehui yli laitainsa.

— Nytpä minä menen ja raavin reikiä isän sukkiin! sanoi tonttu. — Minä
puran suuren läven varpaisiin ja kantapäähän, niin tulee parsimista.
Jollei hän taasen heittäydy runoilemaan. Runoilija-matami, parsi isän
sukat!

Kissa aivasti; se oli vilustunut, vaikka se aina kulki nahkaturkissa.

— Minä olen avannut ruokasäiliön oven, sanoi tonttu, — siellä on
keitettyä kermaa, paksua kuin jauhovelli. Jollet sinä tahdo nuolla,
niin minä nuolen!

— Jos minä saan syyn ja lyönnit, sanoi kissa, — niin anna minun nuolla
kermakin!

— Ensin syönnit, sitten lyönnit! — Mutta nyt minä menen seminaarilaisen
huoneeseen, ripustan hänen housunkannattimensa peilille ja pudotan
hänen sukkansa pesuvatiin, niin hän luulee punssin olleen liian väkevää
ja joutuneensa pieneen hiprakkaan. Viime yönä minä istuin halkopinolla
koirankopin luona. Minusta on hyvin hauskaa ärsyttää kahlekoiraa:
huojuttelin ja heiluttelin siinä jalkojani. Koira ei saanut niistä
kiinni, vaikka se olisi hypännyt kuinka korkealle. Tämä suututti sitä,
se haukkui ja haukkui, minä huojuttelin ja heiluttelin. Siinä oli aika
elämä. Seminaarilainen heräsi siihen, nousi kolme kertaa ja katseli
ulos, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka hänellä oli silmälasit — hän
nukkuu aina silmälasit nenällä.

— Sano »nau», kun matami tulee! sanoi kissa. — Minä kuulen huonosti,
olen tänään kipeä.

— Kermankipeä! sanoi tonttu. — Nuole pois, nuole tauti pois, mutta
pyyhi partasi, ettei kermaa jää siihen! Nyt minä menen kuuntelemaan.

Ja tonttu seisoi ovella, ja ovi oli raollaan. Huoneessa ei ollut muita
kuin matami ja seminaarilainen. He puhuivat »sielunlahjoista», niinkuin
seminaarilainen niin kauniisti sanoi, jotka jokaisessa talossa ovat
asetettavat padan ja pannun yläpuolelle.

— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän
teille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään
sielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni.
Toiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää,
kirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista
vanhoista kansanomaisista sanoista.

— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä
muukalaisuus pois kielestä.

— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan
»plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja
hän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja
siinä kaksi mustetahraa.

— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän
taipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni»,
ja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa,
vaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän
velvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on
minun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia
hauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia
— älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta.
_Sitä_ ei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin
te, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se
kutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka
päällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan
kansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että
itse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu,
henki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku
tontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle,
ettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se
ääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.

Ja seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli.
Hän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse,
kun luettiin otsake: »Pikku tonttu».

— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa
minusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat,
nipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon
vain matami!

Ja hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän
kuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan,
matamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu
ymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku
miehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli
ylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi
kokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä,
mitä oli sanottu pikku tontusta.

— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille
naiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan
ja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen
minä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina
säästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia
arvossa ja kunniassa.

— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. —
Kun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin
hän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!

Mutta hän ei ollut ovela, ovela oli tonttu, joka oli ihminen.

Jollet ymmärrä tätä tarinaa, niin kysy; mutta älä kysy tontulta äläkä
matamilta.



PIETARI, PETTERI JA PEKKA.


On uskomatonta mitä kaikkea lapset meidän aikanamme tietävät! Tuskin
enää voi keksiä mitä he eivät tiedä. Se, että haikara on tuonut heidät
kaivosta tai myllylammikosta ja pieninä saattanut heidät isän ja äidin
luo, on nyt niin vanha tarina, etteivät he enää usko sitä, ja se on
kuitenkin ainoa oikea.

Mutta mitenkä joutuvat pienokaiset myllylammikkoon ja kaivoon, niin,
sitä ei jokainen tiedä, mutta muutamat sen kuitenkin tietävät. Oletko
tähtikirkkaana yönä katsellut taivasta, nähnyt monet tähdenlennot? On
näyttänyt siltä kuin tähti olisi pudonnut ja kadonnut! Oppineimmatkaan
eivät voi selittää, mitä he eivät itse tiedä. Mutta sen voi selittää,
kun sen tietää. Taivaasta putoaa ikäänkuin pieni joulukynttilä, joka
sammuu. Se on kipinä Jumalan sielusta, joka laskeutuu maata kohti, ja
kun se tulee meidän tiheämpään, raskaaseen ilmaan, katoaa sen loisto.
Jäljelle jää vain mitä eivät meidän silmämme saata nähdä, koska se on
paljon ohuempaa kuin meidän ilmamme. Tänne on lähetetty taivaan lapsi,
pieni siivetön enkeli; tuosta pienokaisestahan on määrä tulla ihminen.
Hiljalleen liitää se ilman halki, ja tuuli kuljettaa sen kukkaseen. Se
saattaa joutua lehdokkiini, voikukkaseen, ruusuun tai tervaneilikkaan.
Siellä se makaa ja kasvaa, se on ilmava ja kevyt, kärpänen voi viedä
sen mukanaan, saatikka sitten mehiläinen, ja ne tulevatkin vuorotellen
etsimään makeutta kukkasesta. Jos nyt ilman lapsi sattuu olemaan
tiellä, niin eivät ne potki sitä alas, sitä ne eivät raski tehdä.
Ne asettavat sen lumpeenlehdelle aurinkoon, ja siitä se kierii ja
kellahtaa veteen, missä se nukkuu ja kasvaa, kunnes haikara voi nähdä
sen ja tuoda sen sellaiseen ihmisperheeseen, jossa toivotaan herttaista
pienokaista. Mutta onko lapsi herttainen vai ei, se riippuu siitä,
onko pienokainen juonut kirkasta vettä vai onko sen kurkkuun joutunut
mutaa ja ankanruokaa. Se tekee maalliseksi. Haikara ottaa valikoimatta
ensimmäisen, minkä se näkee. Toinen tulee hyvään taloon erinomaisten
vanhempien luo, toinen tulee pahoihin ihmisiin, niin suureen
kurjuuteen, että olisi ollut paljon parempi jäädä myllylammikkoon.

Pienokaiset eivät ensinkään muista, mitä unia ne näkivät lumpeenlehden
alla, missä sammakot illoin lauloivat niille: »Koak, koak, roak, roak!»
mikä merkitsee ihmiskielellä: katsokaa nyt että nukutte ja näette unta.
Eivät he myöskään saata muistaa missä kukkasessa he ensin makasivat tai
miltä se tuoksui. Ja kuitenkin heidän tultuaan täysi kasvaneiksi jokin
ääni heissä sanoo: »siitä kukkasesta me pidämme eniten». Ja se on se,
missä he makasivat ollessaan ilmanlapsia.

Haikara elää hyvin vanhaksi linnuksi ja se panee aina merkille, miten
niiden pienokaisten käy, jotka se on tuonut, ja kuinka he maailmassa
käyttäytyvät. Tosin se ei voi tehdä mitään niiden hyväksi tai muuttaa
niiden elämänehtoja, sillä kun on oma perhe hoidettavana, mutta se ei
koskaan päästä niitä mielestään.

Minä tunnen vanhan, hyvin kunnollisen haikaran, jolla on suuret
pohjatiedot ja joka on tuonut monta pienokaista ja tietää niiden
tarinan, — näihin tarinoihin sisältyy aina hiukan myllylammikon mutaa
ja ankanruokaa. Minä pyysin sitä kertomaan pienen tarinan jonkun lapsen
elämästä, ja se sanoi kertovansa yhden asemasta kolme, Petterisen
talosta.

Ne olivat erittäin hieno perhe, nuo Petteriset, Mies oli yksi kaupungin
kolmestakymmenestä kahdesta johtomiehestä, ja sehän oli suuri kunnia.
Hän eli noita kolmeakymmentä kahta varten ja oli kolmenkymmenen kahden
vuoden vanha. Silloin tuli haikara ja toi pienen Pietarin, jonka nimen
lapsi sai. Seuraavana vuonna toi haikara taasen lapsen; häntä he
kutsuivat Petteriksi. Ja kun kolmas tuotiin, sai se nimen Pekka, sillä
nimet Pietari, Petteri ja Pekka sisältyvät nimeen Petterinen.

Heitä oli siis kolme veljestä, kolme tähdenlentoa, joista jokainen oli
keinunut kukkasessaan, joutunut lumpeenlehden alle myllylammikkoon ja
sieltä haikarannokassa Petterisen perheeseen, jonka talo sijaitsee
kulmassa, tiedäthän sinä missä.

He vaurastuivat sekä ruumiillisesti että henkisesti ja tahtoivat päästä
pitemmälle kuin kaupungin kolmekymmentäkaksi isää.

Pietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt
kappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin
kauneimpana maailmassa.

Petteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin
herttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli
kynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän
kukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta
maailmassa.

Ja sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta
tuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he
olla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten
vanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin.
He polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja
kokemuksissa.

Pietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla;
hän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti,
että hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato;
mutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja
härkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.

— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. —
Saattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi
tahroja.

Ja tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi
varmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei
saattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti
tehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää.
Tahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.

Hänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän
sananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu
lysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla
taiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän
oli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi,
olivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon
siitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä
kukkasessa.

Petteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin
rasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen
poskeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita.
Hän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää
omaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli
»raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi
toistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa
seitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi
ja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!

Pekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt
kaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät
häntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään.
Ensin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen
luonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme
sokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli
tieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa
sekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä
kuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä
olivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia
käsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän
eläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää
vertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän
näki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli
koko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!»
Sitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään.
Kun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko
yön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa
tuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli
hämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään
aviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia
kärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen
ja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan
isää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen
sydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet
jalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä
tarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan
luonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli.
»Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen
syötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei
yksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»

Pekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai
ota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta
aviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka
me kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme
eläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin
on ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että
silmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona,
lentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai
nähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se
lentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta
siellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne,
ei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin
niin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä
Pietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni,
ja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta
nyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa
ja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko
sinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin
käärmeenpoikiakaan.



KÄTKETTY, MUTTA EI UNOHDETTU.


Oli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen.
Silta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat
eivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua
ja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan,
jos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se
oli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret,
märät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen
miesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista
kulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli
talon rouva.

Illansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen
väestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan
koiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat
viinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.

Mette-rouva seisoi koirankahleissa; hän ei edes saattanut haukkua.

Silloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei
kuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.

— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun
miehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen
puolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta
sinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen
kiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan
ei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori,
armollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt
mieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette
Mogens.

Ja he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja
saivat ystäviä apuun.

— Se oli hyvä maksu pienestä palveluksesta vanhukselle, sanoi Mette
Mogens.

— Kätketty ei ole unohdettu! sanoi poika.

Ryövärit hirtettiin.

       *       *       *       *       *

Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva Mette
Mogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.

Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet
metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä
uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva
itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän
teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on
kätketty, mutta ei unohdettu.

Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle.
Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on
pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta
kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on
auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee
etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.

Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja
rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on
saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.

— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka
minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!

Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien
majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia
niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä
unohtanut.

       *       *       *       *       *

Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita
ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on
lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat
hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu
leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä
kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa
kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää
surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei
sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa
köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä
tuli mies hänen luokseen.

— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä
kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut
rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?

— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole
hänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää
voi nähdä toisiamme.

Ja kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä
ja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö
voinut olla häneltä kysymättä:

— Mitä sinulle nyt kuuluu?

— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. —
Vaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen
taistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme
ennenkuin Jumalan luona.

Viikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on
kuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä
vaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää
särkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.

Musta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin
enemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.

       *       *       *       *       *

Niin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko
useampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi on
_Kätketty, mutta ei unohdettu_.



PORTINVARTIAN POIKA.


Kenraalin perhe asui ensi kerroksessa, portinvartian väki asui
kellarikerroksessa. Molempien perheiden välillä oli suuri etäisyys,
koko alakerta ja arvojärjestys. Mutta saman katon alla he asuivat,
nähden sekä kadulle että pihalle. Pihamaalla oli nurmikko, jossa
kasvoi kukkiva akaasia, kun se kukki, ja sen alla istui silloin
tällöin koreasti puettu imettäjä, sylissään vieläkin koreammin puettu
kenraalinlapsi, pieni Emilie? Heidän edessään tanssi portinvartian
pieni tummatukkainen poika paljain jaloin, ruskeat silmät suurina.
Ja lapsi nauroi hänelle ja ojensi pienet kätensä häntä kohti, ja jos
kenraali ikkunastaan sattui näkemään sen, niin hän nyökkäsi alas ja
sanoi: »Charmant!» Kenraalitar itse, joka oli niin nuori, että hän
melkein olisi voinut olla miehensä tytär aikaisesta avioliitosta, ei
koskaan katsonut ikkunasta pihamaalle, mutta sen määräyksen hän oli
antanut, että kellarikerroksen pieni poika kyllä sai leikitellä lapsen
kanssa, kun vaan ei koskettanut sitä. Imettäjä totteli tarkalleen
emännän käskyä.

Ja aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen
asukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli
uusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli
kuin raikas tulpaani.

Kenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan
punertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti
raitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin
hän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle
lentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen
liian suuri.

Eräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet,
jotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös
portaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista
piipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se
olikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.

— Älä sano sitä papalle ja mammalle, sillä silloin he suuttuvat!

—- Mikä on, pieni neiti? kysyi Yrjö.

— Kaikki on tulessa! sanoi lapsi. — Ilmitulessa!

Yrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei
palanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi
ylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.

Kenraali ja kenraalitar tutkivat pientä Emilie’tä.

— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti
paloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin
minkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä
juoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.

— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet
kuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta
alhaalta.

Mutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se
meni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän
säätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia
hänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista.
Ensimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.

— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi
saattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä
sanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.

Kenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan
oli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan
vaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin
käytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista
oli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita
taalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan
eikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin,
seitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset,
mutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä
natisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta
vaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja
koreana ajoi hovitanssiaisiin.

Kenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä;
sen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan
matkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi
ratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä
oli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei
ensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut
sotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan
aikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan,
joka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja
otti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen
vangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin
kenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali
vuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli
lausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun
aliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan
minä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa
ei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän
diplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui
ranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin,
hän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä —
loppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia
nuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he
saivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin
soma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti
kun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki
väritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja
repi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.

— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin
kullannupuksi.

Prinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset
eivät näe kauas kynnyksen yli.

— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan!
sanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta
se maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia.
Maailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen
aterian, mutta sitä he eivät nähneet.

Yrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään
jakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä.
Yrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian
iltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi
hänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli
tanssiopettaja.

       *       *       *       *       *

— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin
pitkälle oli Yrjö päässyt.

— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä.
— Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa
talosta.

— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin
helppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin
täytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai
on varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä
perunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkea
_omaa_ tietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi
professorikin!

Rippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta
paikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies
olisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä,
niin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.

Vaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai
rippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta,
rikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha
ja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että
se kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli
sahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle
Yrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu
hänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli
kirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen
ja sanonut: »Charmant»!

— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta,
sanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja
virsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.

Kenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky,
joka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin
ystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen
kovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki
ja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa
edestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja
sanoi:

— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin
kunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana
miehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!

Näin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän
painui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä
Yrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä
hänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka
hän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan
hieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä
saippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista
hiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut
ruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö
oli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun
suu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän
antanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla
kerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha,
ja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos-
ja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän
varoi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän
pisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti
tarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni
tyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan
pysähtyivät portille.

— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä
tietää, kenen Hän tahtoo.

Mutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne
hänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan
sellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat
jättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön
piirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden
lähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia,
sillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden
sisäpuolella.

Yrjö piirsi kiinalaisen talon, jonka soittolaite ulottui läpi
kuudentoista kerroksen. Hän piirsi kaksi kreikkalaista temppeliä
solakkoine marmoripylväineen ja portaat yltympärille. Hän piirsi erään
Norjan kirkon: saattoi nähdä, että se oli kokonaan veistetyistä ja
kummallisesti asetelluista hirsistä; joka kerros oli ikäänkuin kehdon
jalaksien päällä. Kaunein oli sentään eräällä lehdellä se linna, jonka
nimeksi oli pantu »pienen Emilien linna». Sellainen asunto piti tytöllä
olla. Yrjö oli ajatellut asiaa juurta jaksain ja ottanut tähän linnaan
kaikki, mitä hän noissa muissa rakennuksissa piti kauneimpana. Siinä
oli veistetyt hirret, niinkuin norjalaisessa kirkossa, marmoripilarit
niinkuin kreikkalaisessa temppelissä, joka kerroksessa soittolaite
ja kaikkein ylinnä vihreitä ja kullattuja kupukattoja niinkuin
tsaarin Kremlissä. Se oli oikea lapsen linna! Ja joka ikkunan alle
oli kirjoitettu, mihin sitä salia tai sitä huonetta käytetään:
»Täällä nukkuu Emilie, täällä tanssii Emilie, ja täällä hän leikkii
vieraisilla.» Hauskaa sitä oli katsella, ja sitä katseltiinkin.

— »Charmant!» sanoi kenraali.

Mutta vanha kreivi — sillä siellä oli vanha kreivi, joka oli vieläkin
ylhäisempi kuin kenraali ja jolla itsellään oli linna ja herraskartano
— ei sanonut mitään. Hän kuuli, että portinvartian pieni poika oli
keksinyt ja piirtänyt kuvat. No, aivan pieni hän kuitenkaan ei ollut,
olihan hän käynyt ripillä. Vanha kreivi katseli kuvia ja ajatteli
itsekseen omia ajatuksiaan.

Eräs päivä, jolloin ilma oli oikein harmaa, räntäinen ja kauhea, tuli
olemaan pienelle Yrjölle hänen elämänsä valoisimpia ja parhaimpia
päiviä: taideakatemian professori kutsui hänet luokseen.

— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän, — puhutaanpa hiukkasen. Jumala on
suonut sinulle varsin hyvät lahjat, ja hän on myöskin lähettänyt
tiellesi hyviä ihmisiä. Vanha kreivi, joka asuu tuolla kulmassa, on
puhunut minulle sinusta. Myöskin minä olen nähnyt kuvasi — vedämme
ristin niiden yli, niissä on paljon korjaamista. Nyt voit kaksi
kertaa viikossa tulla minun piirustuskouluuni, niin kyllä myöhemmin
piirustat paremmin. Minä luulen, että sinulla on enemmän taipumuksia
rakennusmestariksi kuin maalariksi. Sitä voit itse aikaa myöten
punnita. Mutta mene vielä tänään vanhan kreivin luo tuonne kulmaan ja
kiitä Jumalaa siitä miehestä.

Kulmassa oli suuri talo, ikkunoiden ympäri oli veistetty sekä norsuja
että dromedaareja, kaikki oli vanhanaikaista. Mutta vanha kreivi piti
enemmän uudesta ajasta ja sen hyvistä tuomisista, tulivatpa ne sitten
ensi kerroksesta, kellarikerroksesta tai vinniltä.

— Minä luulen, sanoi portinvartian vaimo, — että ihmiset ovat sitä
vähemmin olevinaan, kuta ylhäisempiä he todella ovat. Kuinka tuo vanha
kreivi onkaan herttainen ja suora. Ja hän puhuu aivan niinkuin sinä ja
minä — sitä eivät kenraalin väet tee. Olihan Yrjökin eilen aivan kuin
hulluna ihastuksesta, kun oli kreivin luona saanut osakseen niin hyvää
kohtelua. Ja tänään on minun laitani samoin, kun olen puhunut tuon
mahtavan miehen kanssa. Eikö nyt ollutkin hyvä, ettemme panneet Yrjöä
käsityöoppiin! Hänellä on lahjoja.

— Mutta niitä täytyy auttaa ulkoapäin, sanoi isä.

— Sitähän hän nyt on saanut, sanoi äiti. — Kreivi puhui selvin sanoin.

— Kenraalin väestä se kuitenkin on lähtenyt! sanoi isä. — Heitä meidän
myöskin täytyy kiittää.

— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että
siinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä
voin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.

Tytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän
pienen hopeamitalin ja sitten suuremman.

       *       *       *       *       *

— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin,
sanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää
hänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka
hän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!

— Mutta se on toki hänen onnensa ja kunniansa! sanoi isä.

— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut
sellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.

Ja asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset
sanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.

Ja jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei
näyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi
jäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä
prinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän
Yrjölle kätensä sormenpäät.

Emiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta
surullisin oli kuitenkin Yrjö.

       *       *       *       *       *

Aika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään.
Aika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa
eikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään.
Mitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin,
lähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin
paljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät.
Näitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt
yksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas
äidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän
oli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.

Kenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki
tanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit.
Päiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten
nimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat,
vuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena
Valoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran
ollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka
oli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa,
niin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat
kuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita
lumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja
punainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella.
Kolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten
toinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.

Mutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei
kestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta
ilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen
linnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa
kuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi
kulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä.
Puksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien
muotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut
näkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä
kasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein
painavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa,
vaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen
osa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut
saivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja
mahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin,
leikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen
osa.

— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat
yhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä
tulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä
näytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään
päivälliselle.

— Charmant! sanoi kenraali.

— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on
ritarilinna!

— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa,
kalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa.
Hänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat,
erikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan
veteen.

— Charmant! toisti kenraali.

Vanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari
Yrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä,
kohtasivat kanahuoneessa.

Niin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen
kasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä
tukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana,
joka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan
puukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja
kanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap!
rap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär,
seisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat;
hänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat
puhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka
rakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa
nuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet
yhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.

Herra kreivi painoi hänen kättään ja esitti hänet:

— Aivan vieras ei hän ole, nuori ystävämme herra Yrjö.

— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta
hän ei ojentanut sitä.

— Meidän pieni Yrjö-herra! sanoi kenraali. — Vanhoja tuttavia! Charmant!

— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te
kai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.

Kenraalitar lauloi tätä kieltä, mutta ei puhunut sitä, sanoi kenraali.

Pöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään
tyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.

Yrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa
että henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä
sitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.

Mutta hän ei sanonut mitään.

Verannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti
heidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.

— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, —
minä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen
luokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos!
Hän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä
siinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan
hänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.

— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki
teidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani
teidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te
annoitte minulle kuvia...

— Jotka te revitte palasiksi, sanoi Yrjö.

— Ei, minulla on linna tallella, piirustus.

— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni
omista sanoistaan.

Kenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian
pojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman
hienosti ja asiantuntevasti.

— Hän saattaisi olla kotiopettaja! sanoi kenraali.

— Nero! sanoi kenraalitar, eikä sanonut sen enempää.

       *       *       *       *       *

Yrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan.
Häntä kaivattiin, kun hän ei tullut.

— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille
muille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein
panna sille arvoa?

Yrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan
piti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.

Ja kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, ettei
Yrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.

— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus
täytyy antaa tästä vainajasta.

Kesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle
annettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa.
Kenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.

Nyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi —
voitiinko Yrjö-herra kutsua?

— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja
kohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.

Yrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he
tanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain
ensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti,
mutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen,
lakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja
rakennusmestari seisoi hänen vieressään.

— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali
astuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.

Sama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran
muutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään
tanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin,
hämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut
omia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö:
Yrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.

— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään
ymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä!
Herra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö
saa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon
ja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi,
kääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.

— Mitä isäni sanoi...? kysyi tyttö, ja hänen äänensä vapisi.

Yrjö painoi hänen kättään:

— Hän juoksi tiehensä, mutta kyllä kai ajat muuttuvat!

Emilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus
ja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille
siunauksensa.

Kenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä,
se puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:

—• Mielettömyyttä! Portinvartiahulluutta!

Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin
omasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan
kahden kesken.

— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin
on kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis
kyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!

— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna
myöntävää vastausta.

— Lapsi! huusi kenraalitar. — Sinä olet sairas, sinä hourailet, ja minä
saan kauhean päänsärkyni. Mikä onnettomuus kohtaakaan taloamme! Älä
syökse äitiäsi kuolemaan, Emilie, silloin ei sinulla ole äitiä!

Ja kenraalittaren silmät kostuivat, hän ei voinut ajatella omaa
kuolemaansa.

       *       *       *       *       *

Sanomalehdessä luettiin nimitysten joukossa: Yrjö-herra nimitetty
professoriksi, viides luokka numero kahdeksan.

— On vahinko, että hänen vanhempansa ovat haudassa eivätkä voi lukea
tätä! sanoi uusi portinvartianväki, joka nyt asui kellarikerroksessa,
kenraalin herrasväen alapuolella. He tiesivät, että professori oli
syntynyt ja kasvanut heidän seiniensä sisäpuolella.

— Nyt hän joutuu maksamaan arvo- ja titteliveroa, sanoi mies.

— Eikö se ole hyvin paljon köyhän lapselle? sanoi vaimo.

— Kahdeksantoista riikin taalaria vuodessa, sanoi mies. — Se on paljon
rahaa.

— Ei, minä tarkoitan arvoa, sanoi vaimo. — Mitä sinä luulet hänen
välittävän noista rahoista, ne hän voi ansaita moneen kertaan! Ja kai
hän lisäksi saa rikkaan vaimon. Jos meillä olisi lapsia, ukkoseni, niin
meidänkin lapsestamme kerran tulisi rakennusmestari ja professori.

Yrjö sai kauniin maininnan kellarikerroksessa, hän sai kauniin
maininnan ensimmäisessä kerroksessa, vanha kreivi suvaitsi sen antaa.

Lapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä
puhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin
Kremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle.
Hän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen
Emilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki
vieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi
kuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä
hän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille;
miksikäs ei?

— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli
poistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan,
palvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä
hevosen selässä.

Oli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä
ja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle.
He olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita
vieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista,
diplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien
hallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui
puhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.

— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin
rakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!

— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali
kenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?

— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en
sano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua
kummastuttaa.

— Salli minun myöskin kummastua! sanoi kenraali.

— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.

Sanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon,
Jumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön
osalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.

Emilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli
tullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja,
joita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei
ollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään
tarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä
portaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie
piipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna.
Silmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja
lehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin
se olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana
oksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin
silloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.

Emilie otti laatikosta esiin piirustukset, jotka esittivät tsaarin
linnaa, hänen omaa linnaansa, Yrjön muistolahjat. Niitä katseltiin
ja niiden ääressä ajateltiin, ja monet ajatukset tulivat mieleen.
Hän muisti päivän, jolloin hän isän ja äidin huomaamatta meni alas
portinvartian vaimon luo, joka makasi kuolemaisillaan. Hän istui hänen
luonaan, piteli hänen kättään, kuuli hänen viimeiset sanansa: »Siunaus!
— Yrjö!» Äiti ajatteli poikaansa. Emilie näki siinä nyt erikoisen
merkityksen. Niin, Yrjö oli mukana syntymäpäivillä, oikein mukana!

Seuraavana päivänä sattui talossa taasen olemaan syntymäpäivä:
kenraalin syntymäpäivä. Hän oli syntynyt päivää tyttärensä jälkeen,
tietysti aikaisemmin kuin hän, monta vuotta aikaisemmin. Nyt saapui
taasen lahjoja ja näiden joukossa satula, erinomaisen komea, mukava ja
kallisarvoinen; sellaista ei ollut kuin eräällä prinsseistä. Keneltä se
oli? Kenraali oli haltioissaan. Pieni lippu seurasi mukana. Jos siihen
olisi ollut kirjoitettu »Kiitos eilisistä!» niin me muut kyllä olisimme
arvanneet mistä se tuli; mutta siihen oli kirjoitettu: »Eräältä, jota
herra kenraali ei tunne».

— Kuka maailmassa se on, jota minä en tunne! sanoi kenraali. —
Tunnen kaikki ihmiset. — Ja hänen ajatuksensa kiersivät läpi suuren
seurapiirin. —- Se on minun vaimoltani! sanoi hän viimein. — Hän tekee
minun kustannuksellani pientä pilaa! Charmant!

Mutta kenraalitar ei tehnyt pientä pilaa, se aika oli ohi.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli juhla, taasen juhla, mutta ei kenraalilla. Erään prinssin
luona oli pukutanssiaiset; myöskin naamiot olivat sallitut.

Kenraali saapui Rubensina kantaen päätään korkealla, yllään
espanjalainen puku, pieni röyhelökaulus, vyöllä tikari. Kenraalitar
esiintyi rouva Rubensina, yllään musta samettipuku, joka ulottui
korkealle korviin saakka ja joka oli kauhean kuuma, Kaulassa
myllynkivi, s.o. tietysti suun röyhelökaulus, kaikki tarkalleen
hollantilaisen kuvan mukaan, jonka kenraalin herrasväki omisti ja missä
varsinkin ihailtiin käsiä — ne olivat aivan kuin kenraalittaren kädet.

Emilie oli Psyke, yllään harsoa ja pitsejä. Hän oli kuin liitelevä
joutsenen untuva; hän ei ensinkään tarvinnut siipiä, ne olivat
ainoastaan Psyken merkkinä.

Siellä oli komeutta, loistoa, valoa ja kukkia, rikkautta ja makua.
Oli niin paljon katseltavaa, ettei ennättänyt huomata rouva Rubensin
kauniita käsiä.

Musta domino, hatussaan akaasian kukka, tanssi Psyken kanssa.

— Kuka hän on? kysyi kenraalitar.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa, sanoi kenraali. — Olen siitä aivan
varma, tunsin hänet heti käden otteesta.

Kenraalitar epäili.

Kenraali Rubens ei epäillyt, läheni mustaa dominoa ja kirjoitti
käteensä kuninkaalliset nimikirjaimet. Ne kiellettiin, mutta annettiin
vihjaus:

— Satulan tunnuslause! Eräs, jota herra kenraali ei tunne!

— Mutta tunnenhan minä teidät! sanoi kenraali. — Te olette lähettänyt
minulle satulan!

Domino nosti kätensä ja katosi muitten joukkoon.

—- Kuka on tuo musta domino, Emilie, jonka kanssa sinä tanssit? kysyi
kenraalitar.

— En ole kysynyt hänen nimeään, vastasi tyttö.

— Kun sinä tiesit sen! Se on professori. Teidän suojattinne, herra
kreivi, on täällä, jatkoi hän ja kääntyi kreivin puoleen, joka seisoi
aivan likellä. — Musta domino, hatussa akaasian kukka.

— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs
prinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.

—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut
minulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän
pöytäämme.

— Tehkää se! Jos se on prinssi, niin hän varmaan tulee, sanoi kreivi.

— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi
mustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali
esitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat
toisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän
kutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.

Domino nosti naamionsa: se oli Yrjö.

— Uudistaako herra kenraali kutsunsa? kysyi hän.

Kenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui,
hän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän
olisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon
vakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin
kasvoihinsa.

— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän
teki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut
kaikki tyynni.

       *       *       *       *       *

Ja sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita
kutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.

— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja
peruskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja
kenraalittaren luona.

Tuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin
tiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva
mies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa
pitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään,
puhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein
henkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan
seuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis
kutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant»,
osasi lisäksi pelata shakkia.

—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan
varmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen
on nuori mies aivan viaton.

Herra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla
myöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni,
siitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.

       *       *       *       *       *

Hän kasvoi kiinni. Armon kaste lankesi ylhäältä.

Eikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli
valtioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.

— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. —
Murhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.

Tässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei
aivan heti.

Nuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja
huoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali
ratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten
valtioneuvosten jockeyna!»

Kenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova
päänsärkynsä.

       *       *       *       *       *

Niin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten
ei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.



MUUTTOPÄIVÄ.


Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä
hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.

Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt
sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei
silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja,
lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista,
joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä
kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät
maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin,
niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen
kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!»
sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä
Ollin luo.

— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin
virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä
voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin
kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma.
Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä
niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen
takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä.
Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle,
ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua.
Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa,
riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia,
ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla.
Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä
oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella?
Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan
suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin
olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen
elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy
muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli
hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy
tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina
kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin
ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen
ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen
vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli
kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, ja
_sitä_ lajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle
siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu
jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja
katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.

Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He
raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä
ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat
vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta?
Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa
hyvässä runossa:

»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»

Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä
kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä,
huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä
ajatelleeksi?

Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä
meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin
johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot,
suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu
muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata
iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme
passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän
tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa
olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.

Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin
kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin
suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan
astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä.
Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin.
Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja
kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman
kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin
ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan
mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi
versoa kukoistava köynnös.

Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden
osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa
tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä
muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se
siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin
lehtimaja.

Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen
muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä
omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset
kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja
tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja
silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon,
joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus»,
niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».

Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun
täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa
kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän
sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli
kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin
unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —,
tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa
pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä
autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle
tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan
sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä
yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä
muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein
mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi.
Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten
oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset,
joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla
mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä.
Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä
he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti
joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan
kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi:
»Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni
täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta
ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta
kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä
tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne
vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista
nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne
hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät
kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne
nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.

Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja
koska se mahtaakaan tulla?

Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä,
joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema
ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä!
Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.



»KESÄHOUKKO.»


Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja
hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.

Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi
maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta
valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä
läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.

— Tule sisään! sanoi kukkanen.

— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.
Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.

— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun
uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi
vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.

— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa
syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada
oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä
ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!

Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan,
jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet,
auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli
vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka
ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli
sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon
säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.

— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen
nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja
suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja
vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.

— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas
ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä
soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki
lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki
vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja
vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!

Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin
tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona
taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi
valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää.
Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet
puhalsivat siihen.

— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. —
Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit
pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.

Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan
ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni,
hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin
se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka
täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja
lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi
kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas
päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät
tuulet kiitivät sen yli.

— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan
ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut
sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!

— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.

— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —
Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!

Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin
lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se
poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat
sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä,
se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä
joutuneensa suoraan kesään.

Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas
pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan
ammattiinsa valmistuakseen.

— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon
kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu
runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi
»kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut
häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin
kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää
ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli
postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään
hauskaa, mutta sekin päättyi.

Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin
iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen
laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään
ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon
säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.

Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän
talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei
nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin,
paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli
käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi
pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla
kuin tulessa — _siellä_ leimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli
tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut
häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut
leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.

Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka
näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös,
pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja
järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen
runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin
uhrattu enemmän kustannuksia.

Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiin
ja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen Ambrosius
Stubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.
Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.

— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä
tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko.
Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai
hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin
herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä!
Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli
ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija.
Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu
sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli
sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa
laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut
siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea.
Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen
ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.



TÄTI.


Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut
ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään,
mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri
sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi
sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän
eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli
hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi,
sanoi häntä teatterihulluksi.

— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä
olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja
hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista
maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista
kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin
mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in
perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei
saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt
niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu
teatterissa!

Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen,
joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän
teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi
häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen
elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät,
haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista»
— sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin
aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»

Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä
teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen
kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan
taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.

— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen
toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia
ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos
minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja
istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä.
Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan
asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt
minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.

Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka
olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi
lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien
alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä
hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se
olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän
kutsui »autuaaksi lopuksi.»

Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta,
että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu,
mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla
näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä,
täytyy olla jatkuva toiminta-ala.

Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka
sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston
herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös
ja alas, sisään ja ulos.

Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista.
Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa!
Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa
pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne
asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä
näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi
kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman
asetusta.

Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta
sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat.
Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä»,
joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että
kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin
katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli
paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa.
Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria.
Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää,
kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.

Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että
baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä
kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä
istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista
mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua
voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon
vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin
kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia
syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin
katselijapaikat.

— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, —
enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.

Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle,
näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli
hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille
lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista
ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän
tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat
sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.

Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi
totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli
runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin,
istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän
kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut,
kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa
sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen
näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska
rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli
Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille.
Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.

Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella,
mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.

— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi
noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat
seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen
mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään
kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman.
Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin
kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä,
otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen
sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin
alkoi Tuomiopäivä teatterissa.

— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.

Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän
itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut
kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit
ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut
maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää
oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän
tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne.
Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä
hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta,
sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti
ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu
paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja
kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.

Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja
kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on
kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta
teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni
ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään
myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli
lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne
ulottuivat polviin saakka.

Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti
ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit
savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset
syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla,
sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän,
»ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle
puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät
ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven
kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään,
nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan
ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä,
se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään
nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen
jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen
selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa,
äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja
kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin
tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.

Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi
siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut
häpeästä.

Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti
joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli
pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti
kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään,
mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli
pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi
sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli
esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi
pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa,
takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi
käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin
mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.

Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä,
mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut
siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan.
Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä
näytellään huomenna?»

Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria
— teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä
riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle
vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten,
että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä,
koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi
nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen
piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.

Se oli tädin uskonto.



RUPIKONNA.


Kaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun
kippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt
kuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas
kuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.

Täällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt
tänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli
päistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon
aikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä,
tunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden
tarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä
kuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.

Sammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi
ylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki.
Onneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen
veteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän
kertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen
tiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi
kyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun
häneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.

— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät
sammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.

— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään
jalokivi, tai se on minulla.

Ja vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät
pitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle.
Mutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä.
Jokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he
pitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he
olivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.

— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä
voi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka
harmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.

— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli
niin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi
minulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua.
Ei, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni
maailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!

— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä
se on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin
voit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja
pääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.

— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me
ihmiset sanomme »voi».

Sen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin
siellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta
kippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen,
jolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen
kippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.

— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä
olen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka
oli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten
suojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä
ylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat.
Rupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä
joudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.

— Täällä on paljon kauniimpaa kuin alhaalla kaivossa. Tänne tekisi
mieli jäädä koko elinajakseen, sanoi pieni rupikonna. Se viipyi siinä
tunnin, se viipyi siinä kaksi. — Mitä mahtaakaan olla kauempana? Kun
minä olen tullut näin pitkälle, niin minun täytyy yrittää eteenpäin!
Ja se ryömi niin nopeasti kuin se saattoi ryömiä ja tuli tielle, missä
aurinko paistoi siihen ja missä tomu puuteroi sitä sen marssiessa
maantien yli.

— Täälläpä ollaan oikein kuivalla maalla, sanoi rupikonna, — tulee
miltei liiaksi siitä hyvää; minussa jo kutiaa!

Nyt se pääsi ojalle. Siellä kasvoi lemmikkejä ja angervoja; likellä
oli seljan ja orapihlajan muodostama elävä aita, köynnöskasvina
kierteli elämänlanka. Täällä saattoi nähdä värejä, niinikään lensi
tuolla perhonen. Rupikonna luuli, että se oli kukkanen, joka oli
riistäytynyt irti paremmin oppiakseen tuntemaan maailmaa; sehän oli
niin luonnollista.

— Kunhan voisi ottaa sellaisen vauhdin kuin se, sanoi rupikonna, —
kvoik! Voi, kuinka kaunista!

Se viipyi täällä ojassa kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää eikä se
kaivannut ravintoa. Yhdeksäntenä päivänä se ajatteli: — Eteenpäin!
Mutta mitäpä kauniimpaa saattoi löytää? Ehkäpä löytyisi pieni rupikonna
tai joitakin vihreitä sammakkoja. Viime yönä oli ilmassa tuntunut siltä
kuin olisi läheisyydessä ollut serkkuja.

— Ihanaa on elää, päästä ylös kaivosta, maata nokkosissa, ryömiä
tomuisen tien yli ja levätä märässä ojassa! Mutta eteenpäin! Täytyy
koettaa tavata sammakkoja tai pieni rupikonna, ei kuitenkaan voi olla
ilman niitä; luonto ei yksinään ole tarpeeksi! Ja sitten se jälleen
lähti vaeltamaan.

Se tuli seudulle, missä oli suuri kaislan ympäröimä lammikko. Tänne se
pyrki.

— Eiköhän täällä ole teille liian märkää, sanoivat sammakot. — Mutta te
olette hyvin tervetullut! Oletteko te miehenpuoli vaiko naispuoli? Se
nyt on yhdentekevää, te olette yhtä tervetullut!

Ja sitten se pyydettiin illalla konserttiin, perhekonserttiin:
suuri innostus ja ohuet äänet, sen me tunnemme. Tarjoilua ei ollut,
ainoastaan juomatavarat vapaasti käytettävänä, koko lammikko, jos heitä
halutti.

— Nyt minä matkustan eteenpäin, sanoi pieni rupikonna; se ikävöi aina
johonkin parempaan.

Se näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki
uudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja
korkeammalle.

— Minä olen varmasti vielä kaivossa, suurenpuoleisessa kaivossa; minun
täytyy päästä korkeammalle, ruumiissani on sellainen levottomuus ja
kaipaus. Ja kun kuu tuli täydeksi ja pyöreäksi, ajatteli eläinraukka: —
Mahtaako tuo olla kippa, jota hilataan alas ja johon minun pitää hypätä
päästäkseni korkeammalle? Vai onko aurinko se suuri kippa? Kuinka
se on suuri, kuinka se on loistava, siinä on tilaa meille kaikille,
minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni. Oi, kuinka minun päässäni
loistaa! Varmaankaan eivät jalokivet voi loistaa kirkkaammin. Mutta
sitä ei minulla ole enkä sitä itkekään, ei, korkeammalle ylös, loistoon
ja iloon! Minussa on sellainen varmuus ja samalla tuska — tämä askel on
vaikea ottaa! Mutta täytyy, eteenpäin, suoraan maantielle!

Ja se otti niin suuria askeleita, kuin tuollainen matelevainen ikinä
saattaa ottaa, ja sitten se oli valtatiellä, ihmisten ilmoilla. Siellä
oli sekä kukkatarhoja että kaalitarhoja. Kaalitarhan luona se lepäsi.

— Kuinka sentään on monenlaisia olentoja, joita en koskaan ole
tuntenut! Ja kuinka maailma sentään on suuri ja ihana! Mutta täytyy
myöskin katsella ympärilleen eikä jäädä istumaan yhteen paikkaan. Ja
sitten se hyppäsi kaalitarhaan. — Kuinka täällä on vihreää, kuinka
täällä on ihanaa!

— Sen minä kyllä tiedän! sanoi kaalimato lehdellä. — Minun lehteni on
suurin täällä. Se peittää puolen maailmaa; mutta en minä sitä tarvitse.

— Kaa! kaa! kuului samassa. Tuli kanoja, ne astelivat kaalitarhaan.
Ensimmäinen kana oli kaukonäköinen, hän näki madon ryppyisellä lehdellä
ja nokkasi sitä tavoiteliakseen niin että se putosi maahan, missä se
kierteli ja käänteli. Kana katseli ensin toisella silmällään, sitten
toisella, koska se ei tietänyt mitä tästä vääntelystä saattoi seurata.

— Se ei tee sitä vapaaehtoisesti, ajatteli kana ja nosti päänsä
nokkaistakseen matoa. Rupikonna säikähti niin, että se läksi ryömimään
suoraa päätä kanaa kohti.

— Vai on sillä apujoukkoja! sanoi kana. — Kas vaan tuota vaivaista!
Ja kana käänsi selkänsä. — En välitä tuosta pienestä vihreästä
suupalasesta, se vain kutiaa kurkussa! Toiset kanat olivat samaa mieltä
ja sitten ne menivät.

— Kiersinpä itseni heistä vapaaksi! sanoi kaalimato. — Hyvä on
säilyttää mielensä tasapaino. Mutta vaikein on jäljellä, minun täytyy
päästä ylös kaalinlehdelleni. Missä se onkaan?

Ja pieni rupikonna tuli lausumaan osanottoaan. Se oli niin iloissaan
siitä, että se rumuudellaan oli peloittanut kanat.

— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi kaalimato. — Itsehän minä kiersin
itseni eroon heistä. Te olette hyvin vastenmielisen näköinen.
Sallitteko minun olla rauhassa? Nyt tunnen kaalin hajun. Nyt olen
lehteni luona. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oma kotoinen olo. Mutta
korkeammalle minun täytyy päästä.

— Niin, korkeammalle, sanoi pieni rupikonna, — korkeammalle! Sillä on
samat tunteet kuin minulla! Mutta se ei tänään ole hyvällä tuulella, se
johtuu pelästyksestä. Kaikki me tahdomme korkeammalle. Ja se katseli
niin korkealle kuin se saattoi katsella.

Haikara istui pesässään talonpojan katolla. Se kalisteli nokkaansa ja
haikaraemo kalisteli.

— Kuinka ne asuvat korkealla, ajatteli rupikonna. — Kun pääsisikin
tuonne ylös!

Talonpojan tuvassa asui kaksi nuorta ylioppilasta; toinen oli
runoilija, toinen luonnontutkija.'Toinen lauloi ja kirjoitti ilonsa
vallassa kaikesta, mitä Jumala oli luonut, ja sellaisena kuin se
kuvastui hänen sydämessään. Hän lauloi sen ilmi lyhyissä, selkeissä,
rikkaissa ja sointuvissa runoissa. Toinen tarttui itse asioihin, ratkoi
ne auki, jos niin tarvittiin. Hän näki Jumalan luomakunnan suurena
laskutehtävänä, vähensi, kertoi, halusi tuntea sen ulkoa ja puhua siitä
järjenmukaisesti, ja se oli kauttaaltaan järjellistä, ja hän puhui
siitä iloisesti ja viisaasti. He olivat hyviä, iloisia ihmisiä molemmat.

— Tuossapa istuukin hyvä rupikonnayksilö, sanoi luonnontutkija. — Senpä
minä panen väkiviinaan.

— Johan sinulla on kaksi muuta, sanoi runoilija. — Anna sen istua siinä
kaikessa rauhassa ja tyytyväisyydessä.

— Mutta se on niin hauskan ruma, sanoi toinen.

— Niin, kunhan me voisimme löytää jalokiven sen päästä, — niin itsekin
olisin ratkomassa sitä.

— Jalokiven! sanoi toinen. — Sinäpä osaat hyvin luonnonhistoriaa.

— Mutta eikö siinä ole hyvin kaunista tuossa kansanlaulussa, että
rupikonnan, kaikkein rumimman eläimen, päähän usein on kätketty mitä
kallisarvoisin jalokivi? Eikö ihmisten usein käy samalla tavalla? Mikä
jalokivi olikaan Esopuksessa, ja entä sitten Sokrateessa!

Enempää ei rupikonna kuullut eikä se ymmärtänyt puheesta puoltakaan.
Molemmat ystävät läksivät, ja se pelastui joutumasta väkiviinaan.

— Hekin puhuivat jalokivestä, sanoi rupikonna. — Onpa hyvä, ettei
minulla ole sitä, muuten olisin joutunut ikävyyksiin.

Silloin kuului talonpojan katolta kalistelua. Haikara-isä piti
esitelmää perheelleen, ja tämä katseli kierosti noita molempia
kaalitarhassa kulkevia nuoria miehiä.

— Ihminen on kaikkein itserakkain elukka, sanoi haikara. — Kuulkaa,
kuinka ne kalistelevat! Eivätkä kuitenkaan pysty oikealla tavalla
kalistelemaan. He kehuvat puhelahjaansa, kieltään — hyväkin kieli!
Se vaihtuu aina mahdottomaksi ymmärtää yhden meidän päivämatkamme
päässä: toinen ei ymmärrä toista. Me voimme puhua omaa kieltämme kautta
koko maailman sekä Tanskassa että Egyptissä. Lentää eivät ihmiset
myöskään osaa. He ottavat vauhtia keksinnön avulla, jota he kutsuvat
»rautatieksi», mutta siinäkin he usein taittavat niskansa. Kylmät
väreet kulkevat nokkani läpi, kun sitä ajattelen. Maailma tulee toimeen
ilman ihmisiä. Me emme tarvitse heitä. Kun vaan saamme pitää sammakot
ja kastemadot!

— Olipa se mahtava puhe! ajatteli pieni rupikonna. — Mikä suuri mies,
ja niin korkealla hän seisoo, etten vielä ole nähnyt kenenkään seisovan
niin korkealla, ja kuinka hän osaa uida! huudahti se, kun haikara
levitetyin siivin otti vauhtia ilmassa.

Ja haikara-emo puheli pesässä, kertoi Egyptin maasta, Niilin vedestä
ja siitä erinomaisesta mudasta, jota oli ulkomailla. Aivan uudelta ja
kauniilta se kuului pienen rupikonnan korvissa.

— Minun täytyy päästä Egyptiin! sanoi se. — Kunhan haikara vain ottaisi
minut mukaansa, tai joku sen poikasista. Minä olisin valmis tekemään
vastapalvelusta sen hääpäivänä. Niin, kyllä minä pääsen Egyptiin, sillä
minä olen niin onnellinen. Parempi kuin jalokivi päässä on sentään
kaipaukseni ja haluni.

Ja silloinpa sillä juuri olikin jalokivi:, ikuinen kaipaus ja halu,
ylöspäin, alati ylöspäin. Se loisti sen sisällä, se loisti iloa ja
säteili halua.

Samassa saapui haikara. Se oli nurmella nähnyt rupikonnan, tähtäsi eikä
erittäin varovasti tarttunut pieneen eläimeen. Nokka likisti. Tuuli
humisi, ei ollut erittäin miellyttävää, mutta ylöspäin kävi kulku,
ylöspäin Egyptiä kohti, sen se tiesi. Ja sentähden loistivat silmät,
niistä lensi ikäänkuin kipuna:

— Kvoik! Voi!

Ruumis oli kuollut, rupikonna surmattu, mutta minne jäi kipuna sen
silmistä?

Auringonsäde otti sen, auringonsäde vei jalokiven rupikonnan päästä.
Minne?

Älä kysy luonnontutkijalta, kysy mieluummin runoilijalta. Hän kertoo
sinulle sen satuna. Ja kaalimato oli siinä mukana ja haikaraperhe
on siinä mukana. Ajattelehan, kaalimato muuttuu ja tulee kauniiksi
perhoseksi!

Haikaraperhe lentää yli vuorten ja puutarhojen, pois kaukaiseen
Afrikaan ja löytää kuitenkin lyhyintä tietä takaisin kotiin, Tanskan
maahan, samalle paikalle katolle. Niin, se on melkein liian satumaista
ja kuitenkin se on totta. Voit hyvin kysyä luonnontutkijalta; hänen
täytyy se tunnustaa. Ja sinä itsekin sen tiedät, sillä sinä olet sen
nähnyt.

Mutta entä jalokivi rupikonnan päässä?

Etsi sitä auringosta, näe se, jos voit!

Sen loisto on liian väkevä. Meidän silmämme eivät vielä kykene
katsomaan kaikkeen siihen loistoon, minkä Jumala on luonut, mutta me
saamme kyllä näkevät silmät, ja siitä vasta tulee ihanin satu; sillä me
olemme itse siinä mukana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita VIII" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.