Title: Laivoja yössä
Author: Harraden, Beatrice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laivoja yössä" ***


LAIVOJA YÖSSÄ

Kirj.

Beatrice Harraden


Englanninkielestä [Ships that Pass in the Night] suomensi

Samuli S.



Helsingissä,
K. E. Holm,
1901.



    Yöll' ohi toistensa laivat käy sekä sanasen vaihtaa,
    Merkkejä nostellaan sekä pimeäss' ääniä kuuluu.
    Ihmiset näin elon aavoilla toisensa kohtaa ja haastaa.
    Katsaus vain sekä ääni ja — synkkää kaikk' on ja vait taas.

                                                     Longfellow.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

     I. Uusi vieras.
    II. Moniaita yksityisseikkoja.
   III. Reffeldin läksytys.
    IV. Wärli ja Maria.
     V. Juro Herra.
    VI. Vaeltaja ja tiedon temppeli.
   VII. Bernardine.
  VIII. Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.
    IX. Bernardine saarnaa.
     X. Herra esiintyy uudessa valossa.
    XI. "Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen".
   XII. Juro Herra antaa lainaksi.
  XIII. Kotoisia kohtauksia.
   XIV. Hoitajista.
    XV. Joka ei sisällä mitään.
   XVI. Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.
  XVII. Entisille laidunmaille.
 XVIII. Kihlaus.
   XIX. Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.
    XX. Rakkauskirje.

Toinen osa.

   I. Kirjoista pyyhitään pölyä.
  II. Bernardine aloittaa kirjeensä.
 III. Epäonni ja Menestys. Prologi.
  IV. Juro Herra luopuu vapaudestaan.
   V. Sillan rakentaminen.



Ensimmäinen osa.



I Luku.

Uusi vieras.


— Totta tosiaan! — huomautti joku päivällisvieras Englantilaisten
pöydässä. — Totta tosiaan! Elämään lähtiessä luulee saavansa
rakennetuksi suuren tuomiokirkon, rakennustaiteen mestariteoksen, mutta
lopulti ei synnykään kuin viheliäinen maapesä.

— Minua ilahduttaa, kuullessani teillä olevan niin oikeita ajatuksia
ihmisluonnosta, — sanoi Juro Herra, äkkiä nostaen silmänsä ylös
sanomalehdestä, jota hänen aina oli tapana lukea ateriain aikoina. —
Minä sanoisin kernaammin, että me lopulti olemme varsin tyytyväisiä,
jos saamme kaivetuksi kolon, minne pistäytyä.

Äänettömyys seurasi näitä sanoja, sillä englantilainen seurue tässä
päässä pöytää oli kovin hämmästynyt, kuultuansa Juron Herran puhuvan.
Viimeisten neljän vuoden kuluessa ei hän ollut puhunut Petershofissa
kuin moniaan lauseen, ja tämä oli epäilemättä pisin niistä kaikista.

— Hän aikoo puhua vielä, — kuiskasi kaunis Mrs. Reffold naapurilleen.
[Mrs. (lue: missis), rouva. Merkitään aina lyhennettynä. _Suomentajan
muistutus_.]

Juro Herra nosti vielä kerran silmänsä sanomalehdestä.

— Olkaa hyvä, antakaa minulle tuo Yorkshiren mauste, — sanoi hän
jurolla tavallaan lähinnä istuvalle tytölle.

Lumous oli häipynyt, ja yleinen keskustelu alkoi jälleen.

Tyttö, joka oli ojentanut hänelle Yorkshiren mausteen, istui ääneti ja
välinpitämättömänä, ruokaansa kajoamatta, viiniänsä maistamatta. Hän
oli varttansa vähäinen ja hieveröinen; kasvot osoittivat riutumusta.

Hän oli uusi vieras, ja olikin tullut Petershofiin vasta pari tuntia
ennenkuin table d'hôte'n kello soi. Hänen olennossaan ei huomannut
kumminkaan mitään hermostuneita vavahteluja, eikä hän näyttänyt
ensinkään ujostelevan Kurhaus'in kahtasataa viittäkymmentä vierasta.
Pikemmin olisi luullut, ett'ei hän huomaakaan heidän läsnä-oloansa,
tai, jos huomaakin, ei pidä väliä heidän tarkastelevista silmäyksistään.

Juron Herran ääni herätti hänet jälleen oleviin oloihin. Hän ei ollut
kuullut viimeksi mainitun sanoja, mutta ojensi koneen-omaisesti hänelle
sinappiastian.

— Tätäkö te pyysitte? — virkkoi tyttö omissa mietteissään, — vai
vesikaraffiako?

— Te olette hiukan kuuro, luullakseni, — sanoi Juro Herra levollisesti.
— Minä sanoin vaan: vahinko, ett'ette syö päivällistänne. Kenties
noitten puolen kolmatta sadan vieraan tarkastelu tässä sivistyneessä
tienoossa on teille kiusallista.

— En minä tiennyt heidän tarkastelevan minua, — vastasi toinen, — ja
mitäpä siitä, vaikka niin tekisivätkin? Olen liian väsynyt pitääkseni
siitä väliä.

— Mitä varten te tulitte tänne? — kysäisi Juro Herra äkkiä.

— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni
tai tullakseni terveeksi.

— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä
tunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen
pitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!

— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen
tarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta
tuossa naurussa.

— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran
puoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että
teidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian
syvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä
on palanen raukkamaisuutta.

Hän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui
ulos ruokasalista.



II Luku.

Moniaita yksityisseikkoja.


Eräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha
mies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen,
mutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti
hän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah
Holme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia,
ja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen
mielestään aina loukkaavata.

Parin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen
veljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin,
ja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi
kirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla.
Se oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja
sittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä;
katse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi
palavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei
mitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin
varsin vaikuttava.

Zerviah katseli kuvaa hetkisen.

— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, —
virkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään
kova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta
Malvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja
mennyt.

Senjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki
ajatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja
Malvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen
mielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.

Bernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei
siinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä
nukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään.
Jotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan,
mutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta,
jonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi,
niinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.

Sellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten
mittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia
vailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä
tuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet
puoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa
lempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne
tanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja
hämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei
huolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat.
Niinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän
niistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on
sanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan
lämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?

Sellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa
itseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama
lakkaamaton voima käskemässä: _toiminnan halu_. Bernardinessä ei
näkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille;
hänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin
muissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta
hän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.

Näin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta
harrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei
muuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli
taitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman
itserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi
jotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia:
myhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta
moneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.

Siinä lyhyt kertomus Bernardinen menneisyydestä.

Ja niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet
rasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset
kokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan "nykyajan
tuote", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi
vielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.

III Luku.

Mrs. Reffoldin läksytys.


Petershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka
sinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia
ihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille
ilmeisesti hyvää.

Sitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut,
mutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu
— on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä
huononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia
kuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka
olisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei
liene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili
yksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi
kuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja
pysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä
häiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.

— Teistä ei ollut kovin suurta iloa eilen illalla, — virkkoi Bernardine.

— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen
lunta saappaistaan.

— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi
Bernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä
te sanoitte.

Toinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo
lähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua
hänen kerallaan.

— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen
äänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen
entiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin
voin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää
teille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse.
Minä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette
väsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei
Petershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa
metsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen
tyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise
silmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria.
Näistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei
teillekin voisi olla tuosta iloa.

— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine
puoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt
luopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.

— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi
Juro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät
itsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja
tuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen
vaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään,
neljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te
olette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.

Juro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan,
muistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on
kuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen.
Hänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja
halvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli
mies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti,
ja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan
välinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli
lueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan
siinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka
että edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin
muut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa,
juuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli
sairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka
olivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat
häntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston
liiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He
puhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta
ilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat
pelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän
johdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä
ja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän
oli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä
toivojen pettäminen merkitsee.

Näitä seikkoja mietiskellessään ja tuntiessaan olevansa peräti onneton
ja marttyrimainen, kuuli hän jonkun mainitsevan hänen nimeänsä. Hän
vilkaisi ympärilleen ja näki yhden noista Kurhausin englantilaisista
rouvista. Bernardine oli huomannut hänet edellisenä iltana. Rouva
näkyi olevan erinomaisen hilpeässä mielentilassa, seurassaan kolme,
neljä herraa, alttiita hänen käskyillensä. Hän oli kookas, solakka
nainen, yllään komea, turkiksilla reunusteltu vaippa, ryhdilleen
ja liikkeilleen kerrassaan hieno rouva. Bernardine näytti hänen
rinnallaan peräti vähäpätöiseltä, ja samanlaisen vaikutuksen teki hän
niihin kahteen herraankin, jotka kävelivät Mrs. Reffoldin kanssa.
He katsahtivat ensin toiseen näistä naisista, sitten toiseen, ja
myhähtivät toisilleen, niinkuin miehet sellaisissa tapauksissa
myhähtävät.

— Minun tekee mieleni puhutella tuota pientä olentoa. — Niin oli Mrs.
Reffold sanonut kahdelle seuralaiselleen, ennenkuin tulivat lähelle
Bernardinea. — Minun täytyy saada tietää, kuka ja mistä hän on. Ja
aatelkaas, hän tuli aivan yksin! Sen olen saanut kuulla. Kuinka
toivottoman vanhan-aikuinen puku! Ja hattu sitten!

— Min'en ryhtyisi puhelemaan hänen kanssaan, — virkkoi toinen
herroista. — Pian aikaa olette aivan pääsemättömissä hänestä. Te
tiedätte, millainen vastus heistä on.

— No minun on helppo näpsäyttää pois kenet hyvänsä, jos vaan tahdon, —
vastasi Mrs. Reffold jotenkin levollisesti.

Hän kiirehti Bernardinen luokse ja ojensi hänelle sirosormikkaisen
kätensä.

— Minulla ei ollut tilaisuutta puhella teidän kanssanne eilen illalla,
Miss Holme, — sanoi hän. — Te läksitte pois niin aikaisin. Toivoakseni
olette levähtänyt matkanne jälkeen. Te näytätte niin kuihtuneelta.

— Kiitos, — virkkoi puhuteltu, luoden ihmettelevän katseen tuohon
kauniisen rouvaan ja kadehtien häntä, niinkuin tavalliset naiset
konsanaankin solakoita sisariansa.

— Ettehän toki ole yksin! — jatkoi Mrs. Reffold.

— Olen aivan yksin.

— Mutta tehän näytte olevan tuttu Mr. Allitsen'in [Mr. (lue mister),
herra. Merkitään aina lyhennettynä. _Suom. muist._], pöytänaapurinne
kanssa, — sanoi Mrs. Reffold, — ja silloin ei teidän tarvitse tuntea
olevanne yksin täällä. Onpa suuri etu, että on sellainen ystävä
paikkakunnalla.

— Eilen illalla näin hänet ensi kertaa, — vastasi Bernardine.

— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te
olette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee
puhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän
istuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia
saada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska
saada tietää, mistä te haastelitte.

— Olisipa kaiketikin, — virkkoi Bernardine tyyneesti.

Mrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti
kuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta
sanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi
hänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen
kirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi
hiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.

— Isänne kaipaa teitä kaiketikin, — sanoi hän kaartelemalla.

— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä
kaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä
välähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.

— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein
mairittelevimmalla äänellä.

— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta
nero hän oli. Hän on kuollut.

Mrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen
olennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan
vieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:

— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on
todellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi
paaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on
todellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!

(Mrs. Reffold itse oli vähällä vaivalla osannut saada sydämensä
paadutetuksi sairasta miestänsä kohtaan). Senjälkeen luetteli hän
muutamia kovia keuhkotaudin kohtauksia eikä jättänyt mainitsematta
kahta itsemurhaakaan, joita äsköttäin oli sattunut Petershofissa.

— Toinen heistä oli Venäläinen, — jatkoi hän. — Aatelkaas tulla koko
tuo pitkä matka Venäjältä tänne maailmantakaiseen paikkaan! Ja ihmisiä
saapuu tänne aina maailman ääriltä asti, vaikka paljo täällä tietysti
on lontoolaisiakin. Te olette kai myöskin Lontoosta?

— En asu tällä haavaa Lontoossa, — vastasi Bernardine vältellen.

— Mutta tunnettehan sen epäilemättä, — jatkoi Mrs. Reffold. — Täällä on
koko joukko Kensington'ista. Te kohtaatte arvatenkin monta tuttavaa. Ja
meidänkin hotellissa on pari kolme perhettä Lexham Gardens'ista.

Bernardine myhähti vähän pahan-ilkisesti. Hän katsahti ensin rouvan
kumpaankin seuralaiseen lystikkäällä hyväntahtoisuudella ja sitten
häneen itseensä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:

— Joko olette kysynyt kaikki, mitä kysyä aioitte? Jos niin on, saanko
minäkin tehdä yhden kysymyksen? Mistä täällä saa parasta teetä?

Mrs. Reffold tunsi sisäisen hytkäyksen, mutta viittasi somalla
kädenliikkeellä vähäiseen konditoriaan toisella puolen tietä. Kaikki
hän teki niin sirosti, tuo Mrs. Reffold.

Bernardine kiitti, astui kadun poikki ja pistäytyi konditoriaan.

— Nyt olen antanut hänelle läksyn, ett'ei enää tule sekaantumaan minun
asioihini, — virkkoi Bernardine itsekseen. — Kuinka kaunis hän sentään
on!

Mrs. Reffold seuralaisineen astui ääneti tietänsä. Äänettömyys katkesi
vihdoin.

— Katsos vaan! — sanoi pitempi herroista, sytyttäen sikariansa.

— Älkääs muuta! — sanoi toinen ja sytytti hänkin sikarinsa.

— Sitä minäkin, — huomautti Mrs. Reffold. Mutta läksytyksen hän oli
saanut.



IV Luku.

Wärli ja Maria.


Wärli, kyttyräselkäinen postiljoni, mies iloinen luonteellensa, nousi
vihellellen ylös Kurhausin portaita, mukanaan se kallis-arvoinen kääry
sisäänkirjoitettuja kirjeitä, mikä teki hänestä tärkeimmän personan
koko Petershofissa. Hän oli kielipukari, oli niinkin, ja osasi puhua
murrettua englanninkieltä mitä viehättävimmällä tavalla, niin että sitä
jokainen mielellään kuunteli, vaikk'ei sitä muut ymmärtäneet kuin hän
itse. No niin, hän nousi vihellellen ylös portaita, kuullessaan Marian
iloisella äänellään hyräilevän mieleistänsä kehruulaulua.

— Jaa-a, — virkkoi Wärli itsekseen, — Maria on hyvällä tuulella.
Pistäynpä ohimennessäni tervehtimään häntä.

Hän korjasi kaulaliinaansa ja silitti suortuviansa ja, päästyään
käytävän päähän, pysähtyi lasioven kohdalle. Siellä hän piilokkali
katseli, mitenkä Maria kalustohuoneessa puhdisteli kynttiläjalkoja ja
lamppuja.

Maria kuuli koputuksen, katsahti työstään ja huomasi Wärlin.

— Hyvää päivää, Wärli! — sanoi hän, pikimmältäin vilaisten seinällä
riippuvaan pieneen, rikkinäiseen peiliin. — Sinä tuot kaiketi kirjeitä
minulle. Sepä hauskaa!

— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään,
ikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska
kuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein
ennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet
unohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.

— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli
olevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin
ystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa
vetävää.

— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään,
— kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa
kansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.

— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas
öljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä
poropeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No
sinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!

— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin
kukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle,
Maria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!

— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti
kukkasen Wärlin siniseen takkiin.

Samassa kuului kiivas kellon soitto.

— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi
Maria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.

— Jaa niin, että sinun on hauskaa, Maria! -virkkoi Wärli riemuissansa.

— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella
lamppuja. Niin se on aina.

— Jassoo; min'en lamppuja muistanutkaan.

— En minäkään, — nauroi Maria. — Kas niin, jo soitetaan taas. Kyllä ne
nyt suuttuvat! Kyllä vainenkin minua taas torutaan. Annas nyt kirje
tänne, Wärli, ja päästä minut menemään.

— En minä ole puhunut kirjeestä yhtään sanaa, — huomautti Wärli. — Se
oli sinun omia keksintöjäsi. Hyvää iltapäivää, Fräulein Marie!

Portugalilaisten rouvain kello kilisi jälleen ja entistä rajummin.
Mutta Maria ei ollut kuulevinaan sitä eikä valittavinaan siitä. Hän
tahtoi kostaa tuolle ujostelemattomalle postiljonille. Hän meni
portaitten päähän ja kutsui Wärliä takaisin niin suloisella äänellä
kuin suinkin osasi.

— Tulepas tänne vielä hetkiseksi. Minulla olisi jotain näytettävänä
sinulle.

— Minun pitää jakaa sisäänkirjoitetut kirjeet, — vastasi Wärli
virallisella mahtavuudella. — Olen jo muutoinkin kuluttanut niin paljon
kallista aikaani.

— Saat sinä sentään kuluttaa muutaman minutin lisää minun tähteni, —
pyysi Maria hartaasti. - Harvoinhan sinua nykyjään saa kohdata.

Wärli palasi ja näytti hyvin onnelliselta.

— Minäpä näytän sinulle soman valokuvan, joka on otettu minusta, —
sanoi Maria. — Se on niin soma, niin soma.

— Annathan minullekin yhden, — virkkoi Wärli maltitonna.

— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti
esille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta,
ihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä
kalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut
luudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta
valokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän
ole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon
huomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää!
Hyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!

Wärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä
olleet kaikkein suopeinta laatua.



V Luku.

Juro Herra.


Bernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule
olemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.

— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät
teidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne
tullessani.

— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, —
vastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että
rupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on
niin paljo joutilasta aikaa.

Kaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä
ja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään
tärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys
heistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia
olentoja mailmassa.

— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu
minulta kykyä.

— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro
Herra äreästi.

— Tuskin teillä siinä kovin laajaa kokemusta lienee, — viittaili
Bernardine.

— Mitä te luette? — kysyi Juro Herra. - Täällä on hyvä kirjasto. Siinä
löytyy kaikki kirjat, joita ei maksa lukea.

— Minä olen väsynyt lukemiseen, — vastasi Bernardine. — Minusta tuntuu
kuin olisin lukenut koko ikäni. Setäni, jonka luona minä asun, pitää
antikvarista kirjakauppaa, ja hamasta siitä pitäin, mihin muistini
ulottuu, on kirjoja alati ollut ympärilläni. Niistä en ole paljoa hyvää
saanut enkä juuri muutakaan.

— Ette suinkaan, — sanoi toinen. — Mutta nyt, kun olette jättänyt
lukemisen sikseen, nyt on teillä tilaisuus oppia jotain, jos teillä
siksi ikää jatkuu. Ihmeen paljon sitä oppii, kun ei lue. Se on melkein
kamalaa. Ellette nyt pidä väliä lukemisesta, miks'ette rupea tutkimaan
juustomatoja?

— Ei minua huvita juustomadot.

— Alussa kenties ei, mutta ne ovat sittenkin erittäin intressantteja.

— No niin, jos lainaatte minulle mikroskopinne, niin kenties rupean.

— Sitä en saata, — vastasi hän nopeasti. - Min'en lainaa kapineitani.

— En minä sitä teistä luullutkaan, — sanoi Bernardine. — Tiesin sen jo
ehdottaessanikin.

— Te olette jotenkin näppärä huomaamaan, vaikka olettekin paljon
kirjoja lukenut. Niin, olette ihan oikeassa. Itsekäs minä olen. Minua
ei miellytä kapineitteni lainaaminen. Minua ei miellytä käyttää
rahojani muita kuin itseäni varten. Jos teitä kohtaa se kova onni, että
saatte edelleen olla olemassa, niinkuin minäkin, niin huomaatte kyllä,
että on oikeutettua tulla itsekkääksi pienissä asioissa, _jos on tehnyt
sen suuren uhrauksen_.

— Minkä niin?

Bernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja
näki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka
hän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.

— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, —
virkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi
teille hyvää.

— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään
huvia olisi.

Hän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi
kulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot
ilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.

Hän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni
muukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa
maailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää
huojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle
velvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen
tuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä
sydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein
jääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan
ihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin
muodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen
kukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut
jalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet
lempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen
osattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.

Petershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia
perättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein
hoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä
huolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä
elämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin
tavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut
moisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat
moisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa,
joutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan.
Ja niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän
epäystävällisen miehen kirjoista päässyt.

Hän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului
valokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa.
Hänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että
hän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti
tavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen "Monthly Photograph
Portfolio", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.

Jonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa
ympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira,
joka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen
valioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa.
Allitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin
Kurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert
Allitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.

Mutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä "jotain" on sellaista
selittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.

Hänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut
muuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa
äitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.

Aterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun
sanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen
mieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä
millään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän
kumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös
Bernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut
lattialle.

— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin
huolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä
minkäänlaista käsitystä.

Hänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista.
Jokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen
nauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen
johdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella
paranemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin
syyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään,
millainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli
sulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän
onnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut
merkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta
hän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen
heikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä
viittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei "suitsuttanut"
koskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää
hotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun,
sanoen: "Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan
lämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas".

Hän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän
myös koskaan lainaksi ottanut.

Hänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa,
keskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan,
mikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin
kokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota
puoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma
eikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen.
Hento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia
olivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen
olennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua,
joka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman.
Ilmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen
kaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi
herättänyt surullista myötätuntoisuutta.

Ainoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista
vai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli
siellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen
milloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.

Hän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan
oli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre
ympäristössänsä.

Ei sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli
auringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin
tulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai
heloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä
virtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka
kärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä
putouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös,
missä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin
auktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä
poimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina
mikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.

Oliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että
oli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan
korkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?

Ken osaa sanoa?



VI Luku.

Vaeltaja ja tiedon temppeli.


Monta, monta vuotta sitten oli muuan matkasta väsynyt Vaeltaja
kiipeämässä epätasaista tietä myöten, joka vei korkean vuoren
kukkulalle. Vuorella siellä oli temppeli. Ja Vaeltaja oli tehnyt
lupauksen saapua sinne, ennenkuin kuolema ennättäisi estää. Hän
tiesi matkan olevan pitkän ja tien kolean. Hän tiesi, että tälle
vuorelle nouseminen oli vaikeampaa kuin millekään muulle koko siinä
vuorijonossa, jonka nimi oli "Ihanteiden vuoristo". Mutta sydän oli
hänellä toivoa täynnä ja jalka horjumaton. Ajan tajunnan hän oli
menettänyt, mutta toivon tunne ei milloinkaan häntä pettänyt.

— Ja vaikka minä nääntyisin tien-oheen, - sanoi hän itsekseen, — ja
vaikk'en jaksaisi huipulle saakka nousta, niin onhan siinä sittenkin
jotain, kun on sen tien varrella, joka vie Korkeitten Ihanteiden tykö.

Sillä tapaa hän itseänsä väsyneenä lohdutteli. Sen enempää hän ei
toivoansa kadottanut, ja vähänhän tuossa todella oli.

Nyt hän oli saapunut temppelin luokse.

Hän soitti portin kelloa, ja muuan harmaapäinen vanhus avasi portin.
Hän myhähti surumielisesti, nähtyään Vaeltajan.

— Taaskin yksi, — jupisi hän. — Mitähän se tietää?

Vaeltaja ei kuullut, mitä hän jupisi.

— Vanha mies, harmaa hapsi, — sanoi hän, — sano minulle, olenhan
vihdoinkin tullut ihmeellisen Tietojen Temppelin ääreen. Tänne olen
vaeltanut ikäni kaiken. Voi, kuinka raskasta on kiivetä ylös Ihanteiden
tykö!

Vanha mies kajosi hänen käsivarteensa.

— Kuule minua! — sanoi hän, — Tämä ei ole Tietojen Temppeli. Eikä ole
Ihanteet vuorijonona; ne muodostavat tasankoisen maan, ja Tietojen
Temppeli on niiden keskellä. Olet kulkenut harhaan. Voi sua, Vaeltaja
rukka!

Valo himmeni Vaeltajan silmissä. Toivo hänen sydämessään kuoli. Hän
vanheni ja riutui. Raskaasti hän nojasi sauvaansa.

— Saako levätä täällä? — kysyi hän raukeasti.

— Ei.

— Onko tietä alas näitten vuorten toisella puolen?

— Ei.

— Miksi näitä vuoria sanotaan?

— Ei niillä ole nimeä.

— Ja temppeli, — mikä sen nimi on?

— Ei sillä ole nimeä.

— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi
Vaeltaja.

Ja hän kääntyi ja läksi. Mutta harmaapäinen vanhus seurasi häntä.

— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen
lienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille,
että Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen
saa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan.
Temppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja
työtä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa
astua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana.
Se on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen
kuin teidän komeat tuomiokirkkonne.

— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena
siellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan
mennyttä on mennyt.

Hän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen
vanhus esti häntä siitä.

— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa
nousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.

— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on
päättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.

— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin.
Vaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet
särkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos
ken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään,
kuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi
rakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille,
että, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole.
Kerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia
tasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän
viljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.

— Minä lähden, — sanoi Vaeltaja.

Ja hän läksi kulkemaan.

Mutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä,
ja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen,
mukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä.
Laskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein
mahdotonta.

Ja niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti
tasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän
voitavansa tehnyt.

Moni Vaeltaja ei tee samoin.



VII Luku.

Bernardine.


Raikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa
Bernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti
merkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin,
mutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti
istua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli
muuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista,
nähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla
hänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset
saattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä
vikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi
olla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten
miten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin
ystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon
itsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen
sanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta —
oli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen
kanssa Petershofissa.

Suuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin
tappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold
itse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän
hänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine
esti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa
ohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina
hän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten
seuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä
sittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin
kanssa.

Bernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut
syytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä
tuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis,
haastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän
keskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa.
Niitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta,
sillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja
surullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus
palanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa
esille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.

Niitten mielestä, jotka hänet tunsivat, kulki hän myötäänsä aina
mietteissään.

Hän mietiskelikin ja opiskeli.

Muutamat Juron Herran tylyt muistutukset olivat tehneet häneen syvän
vaikutuksen.

— Te olette joutunut uuteen maailmaan, - oli hän sanonut, — kärsimysten
maailmaan. Teitä tuskastuttaa se, että teidän toimintanne on
keskeytynyt, ja että kaikki ovat jättäneet teidät oman onnenne nojaan.
Nyt saatte oppia näkemään, kuinka moni muukin, yhtä lahjakas kuin te,
jopa lahjakkaampikin, on niinikään jäänyt oman itsensä varaan ja on
ollut pakotettu siinä tilassa pysymään. Te olette kärsimyksissä vasta
oppilas. Mitästä sitten mestarit? Jos teidän ihmeellinen viisautenne
on jättänyt teille ylipäänsä edes yhtään ymmärrystä jäljelle, niin
katselkaa ympärillenne ja oppikaa.

Ja niinpä hän katseli ympärilleen ja ajatteli ja oppi, ja aikaa
voittain sai lempeämpi säihky hänen silmäänsä.

Se mittapuu, jolla hän koko elämänsä ajan oli ihmisiä arvostellut,
oli ollut henkinen tai taiteellinen mittapuu: minkälaisia ulkonaisia
tunnusmerkkejä he milloinkin olivat osoittaneet, miten veronsa
maksaneet aatteille, missä määrin edistäneet tai alkuunpanneet suuria
liikkeitä, minkä verran hyötyä heistä oli ollut vuosisadallensa
tai maallensa, kuinka paljon yhteiskunnallista tai politillista
toimeliaisuutta tai kasvattavaa tarmoa he olivat pyhittäneet puutteen
poistamiseen, — sitä myöten hän oli ihmisiä arvostellut.

Hän oli epäilemättä lahjakas, valistunut nainen; hänen elämänsä suuri
työ oli ollut oman itsensä kehittämistä. Tietoon ja kehitykseen
pääsemistä varten ei hän ollut säästänyt itseään eikä ketään muutakaan.
Koota tietoja ja sitten käyttää saamiansa tietoja taidolla opettajana
tai kenties kirjailijanakin, siinä hänen elämänsä suuri päämäärä.
Kaikki, mikä edisti tämän päämäärän saavuttamista, veti heti puoleensa
hänen huomionsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hän
oli itsekäs. Ihminen ei ajattele sitä, ennenkuin kova kolaus tulee.
Hän käy ja tahtoo yhä käydä eteenpäin. Mutta nousee esteitä. Silloin
hän huomaa, ett'ei enää sen kauemmas pääse, ja silloin hän kääntyy
takaisin. Ja mitä hän silloin näkee?

Bernardine näki kulkeneensa pitkän taipaleen. Hän näki, mitä
Vaeltajakin. Siinä kaikki, mitä hän ensiksi näki. Sitten muisti hän
vaeltaneensa pelkästään oman itsensä tähden. Kenties ei olisi näyttänyt
niin kamalalta, jos hän olisi kulkenut jonkun toisen tähden.

Ei hän ollut vaatinut mitään keltäkään; ei hän ollut antanut mitään
kellenkään. Hän oli vain ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja tehnyt
siitä, mitä oli voinut. Mitä hän oli siitä tehnyt?

Moni nainen tavoittelee rikkautta, asemaa, vaikutusta, auktoriteettiä,
ihmettelyä. Hänen pyyteensä oli vaan työkyky, näköjään vähäpätöinen
kyllä. Tämän pyyteensä vähäpätöisyyden kautta oli hän, mielestänsä,
asettunut ulkopuolelle kiivaitten pyytäjäin tavallista joukkoa. Joutua
pois elämän toiminnasta ja vakavasta työstä, — se mahdollisuus ei ollut
milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että pyrkiessään tuohon
halajamaansa asiaan, hän oli todella pyrkinyt kaikkein suurimpaan. Nyt,
heikkouden hetkenä ja sydämen katkeruuden hetkenä, hän kumminkin oli
ylpeä siitä, että oli vaatinut niin vähän.

— Tuntuu niin pieneltä tuo minun pyyteeni, — huudahti hän itsekseen
tuon tuostakin. — En tahtoisi muuta kuin saada kantaa moniaan kortisen
vain. Olisin tyytyväinen, saadessani tehdä niin vähän, jos senkään
verran voisin. Laiskin päiväläinenkin tien ohessa naurahtaisi,
nähdessään, mitenkä vähäiseen määrään työtä minä nyt tyytyisin.

Hän puhui tästä eräänä päivänä Jurolle Herralle.

— Luulette siis olevanne kohtuullinen vaatimuksissanne, — sanoi Juro
Herra. — Te olette peräti lystikäs nuori nainen. Te ette ensinkään
tiedä, kuinka vaativainen te oikeastaan olettekaan. Mitäs te sitten
lopulti oikein tahtoisitte? Te tahtoisitte, että teidän kummalliset
aivonne paranisivat sen verran, että te voisitte lukea ja kukaties
kirjoittaa jonkun kirjan. No niin, sanoakseni vielä kerran, mitä jo
ennenkin olen sanonut: te olette sittenkin ensimmäisessä vaiheessa
ja tahtoisitte voimistua niin paljon, että kunnianhimonne tulisi
tyydytetyksi ja te voisitte kirjoittaa kirjan. Päästyänne neljänteen
vaiheesen, olette vallan tyytyväinen, jos sen sijaan saatte pyyhkiä
pölyjä jostakin setänne kirjasta, ja sellainen työ onkin paljoa
hyödyllisempää ja ansaitsee suurempaa kannatusta. Jos jokainen, joka
nyt sepittelee kirjoja, tyytyisi pyyhkimään pölyjä niistä, mitä tähän
asti on sepitetty, kuinka olisikaan maailma silloin toisenlainen!

Bernardine nauroi hyväntahtoisesti. Nuo huomautukset eivät häntä
suututtaneet; ei hän ainakaan näyttänyt suuttumustaan. Juro Herra
näkyi ottaneen ollaksensa hänen kritikoitsijanansa, ja sitä ei
toinen lainkaan vastustellut. Bernardine oli antanut hänelle palasen
satunnaista luottamusta ja oli vastaan-ottanut hänen jokaisen puheensa
kaikella sillä ystävällisellä maltilla, jota ylevämielisyys käskee
meitä osoittamaan heikoille ja kärsiville. Hän teki Jurolle Herralle
myönnytyksiä, menipä vielä pitemmällekin: hän ei antanut hänen
huomata noita myönnytyksiä. Sitä paitsi havaitsi Bernardine kesken
hänen jurouksiansa jonkun verran myötätuntoisuutta, josta hän ei
saattanut loukkaantua, se kun ei ollut tunkeilevaa. Muutamia luonteita
tuollainen myötätuntoisuuden osoittaminen ärsyttää: myötätuntoisuus on
heistä surkuttelemista, ja surkutteleminen katsomista ylhäällä alas.
Bernardine sääli häntä, mutta ei olisi millään muotoa tahtonut ilmaista
sitä hänelle, sillä silloin olisi Juro Herra ruvennut sitä karttelemaan
yhtä paljon kuin hän itsekin. Ja tuon myötätuntoisuuden, jota hän itse
ei luullut tarvitsevansa, oli hän kaikessa hiljaisuudessa antanut
ympärillään niille, jotka olivat toiveissaan pettyneet, kuten hänkin,
eri lailla kenties kukin, mutta pettyneet sittenkin.

Useamman kuin yhden kerran huomasi Bernardine oppineensa arvostelemaan
ihmisiä toisella mittapuulla kuin ennen: ei sitä mukaa, mitä mikin oli
_tehnyt_ tai _ollut_, vaan mitä mikin oli _kärsinyt_. Mutta sellainen
muutos ei tullut äkkiä, vaikka se, sellaisessa paikassa kuin Petershof,
tuli nopeasti, melkein huomaamatta.

Suurissa määrin hänen intressinsä kiintyi muutamiin vieraisin.
Kurhausissa olikin varsin omituisia tyyppejä. Muukalaisista hän
semminkin piti. Muuan parisilainen tanssijatar, ei niin kovin hiljainen
käytökselleen, oli saanut hänen suosionsa osakseen.

— Olisi niin hauska parantua, _chérie_, — puheli hän Bernardinelle.
— Elämä on valoisaa. Kuolema, huh! Kuinka jo pelkkä tuo ajatus saa
ihmisen vapisemaan! Lääkäri, tuo hirviö, kieltää minua luistelemasta;
se ei muka ole järkevää. Milloinkas minä olen järkevä ollut? Järkevät
ihmiset eivät huvittele. Minäpä olen huvitellut ja tahdon sitä
edelleenkin tehdä.

— Kuinka te saatatte seurustella tuon pienen tanssijattaren kanssa? —
virkkoi Juro Herra eräänä päivänä Bernardinelle. — Tiedättekö edes,
kuka hän on?

— Kyllä! Hän on lady, joka pitää teitä varmaankin huonosti
kasvatettuna, koskapa tulla tömisette aterioille kädet taskuissa.
Hän kummastelee, kuinka minä olen saattanut ruveta puhelemaan teidän
kanssanne.

— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen
jotenkin ärtyisästi.

— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te
puhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin
epämiellyttävänä.

— En minä teitä lahjakkaaksi sanoisi, — virkkoi Robert Allitsen jurosti.

— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä
aina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen
tietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava
isku se, eikös ole?

— En minä ole milloinkaan iskua kokenut.

— Luulette niin muodoin olevanne lahjakas? — kysäisi Bernardine.

— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä,
mutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt
muistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä:
ihmiset kuolevat.

— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, —
virkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.

Veitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn
haamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.

— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän
äkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen
mielipiteistään? —

— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on
kerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias,
kun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa
sellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja
Englantilaisen naapurista.

Sillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä
ystävällisimmällä tavalla.

Omituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo
idussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän
itse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä
hänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja
tarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura
ja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta
sen sijaan hänen mielensä siitä keveni.

Oliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa
auttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse
niin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.



VIII Luku.

Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.


Eräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin
kanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää,
kietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä,
ja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta
säteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken
ei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa.
Pieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat
kahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller
nojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman
espanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta
oli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli
kutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.

Mrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin
mieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen
ei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan
ollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä
sitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä.
Hyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan
häntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja
kaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän
sitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr.
Reffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.

— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua
olemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.

Näin hän alinomaa haasteli. Useimmat sanoivat siihen:

— Eikö mitä, Mrs. Reffold! Älkää sanoko niin!

Mutta sanottuaan samaa Bernardinelle ja odotellessaan häneltäkin noita
tavanmukaisia sanoja, hän saikin kuulla tällaisen vastauksen:

— Mr. Reffold näkyy olevan niin yksinään.

— Eikö mitä! Hänellä on opinkäynyt sairaanhoitaja, joka saattaa
lukea hänelle, — virkkoi Mrs. Reffold kiireesti, tuntien kumminkin
jonkunlaista rauhattomuutta.

— Oli minullakin kerran opinkäynyt sairaanhoitaja, — vastasi
Bernardine. — Hänkin osasi lukea, mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi
kulkkunsa käyvän siitä kipeäksi.

— Sepä oli varsin ikävätä, — sanoi Mrs. Reffold. — Kas, tuollahan
kapteni Graham jo kutsuu! Minä en saa antaa rekien odotella.

Tämä oli tapahtunut muutamia päiviä sitten, mutta tänään, Bernardinen
pelatessa shakkia ruotsalaisen professorin kanssa, astui Mrs. Reffold
hänen luokseen. Hänen esiintymisessään oli omituinen sekoitus kainoutta
ja avonaisuutta.

— Miss Holme! — sanoi hän. — Minun on iskenyt mieleeni erinomainen
ajatus. Tahtoisitteko te nyt iltapäivällä mennä katsomaan Mr.
Reffoldia? Se olisi erittäin hauska vaihtelu hänelle.

Bernardine myhähti.

— Jos tahdotte, — vastasi hän.

Mrs. Reffold nyykäytti päätään ja kiiruhti pois. Bernardine pelasi
partian loppuun ja läksi sitten.

Reffoldit olivat rikkaita, ja heidän hallussaan oli useampia huoneita
upeimmassa osassa Kurhausia. Bernardine kolkutti ovelle, ja hoitajatar
tuli avaamaan.

— Mrs. Reffold pyysi minua käymään Mr. Reffoldin luona, — virkkoi
Bernardine. Hoitajatar pyysi häntä hauskaan vierashuoneesen.

Mr. Reffold virui sohvalla. Hän katsahti ylös, Bernardinen astuessa
sisään, ja mielihyvän hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa.

— En tiedä, tulenko sopivaan aikaan, — sanoi Bernardine, — mutta Mrs.
Reffold pyysi minua käymään tervehtimässä teitä.

Mr. Reffold viittasi hoitajattaren poistumaan.

Bernardine ei ollut milloinkaan puhutellut Mr. Reffoldia. Usein hän oli
nähnyt hänen loikovan yksinänsä päivänpaisteessa.

— Onko teitä palkattu täällä käymään? - kysyi sairas kiireisesti.

Sanat kuuluivat kyllä tylyiltä, mutta tylyyttä ei hänen olennossaan
sittenkään ollut.

— Ei, ei minua ole palkattu, — vastasi Bernardine lempeästi, ja sen
sanottuaan otti hän tuolin ja istui Mr. Reffoldin viereen.

— Se on hyvä se, — sanoi tämä, päästäen helpotuksen huokauksen. — Minua
väsyttää palkattu palvelus. Se tieto, että minulle tehdään jotain
siitä syystä, että joku määrä frankkeja on siitä annettu, se väsyttää
todellakin; siinä kaikki.

Katkeruutta oli hänen jok'ainoassa sanassaan.

— Tässä minä virun, — sanoi hän, — ja sitä yksinäisyyttä, sitä
yksinäisyyttä!

— Lukisinko teille jotain? — kysyi Bernardine ystävällisesti. Hän ei
tiennyt, mitä sanoa sairaalle.

— Tahtoisin ensin haastella, — sanoi tämä. -Tahtoisin ensin haastella
sen kanssa, joka ei ole saanut maksua siitä, että puhelee minun
kanssani. Olen usein tarkastellut teitä ja miettinyt, kuka te olette.
Miksikä te näytätte niin surulliselta? Ei toki kukaan odotelle teitä
kuolevaksi?

— Älkää toki noin puhuko! — sanoi Bernardine, kumartuessaan hänen
puoleensa ja kohentaessaan pieluksia hänelle mukavammiksi. Mr. Reffold
muistutti suurta, velttoa, väsynyttä lasta.

— Oletteko vaimoni ystävä? — kysyi hän.

— En luule sitä, — vastasi toinen lempeästi, — mutta minä pidän hänestä
silti, pidän todella paljonkin. Ja hän on niin kaunis.

— Niin, kaunis hän on, — sanoi sairas innokkaasti. - Eikö hän näyttänyt
komealta turkissansa? Totta maarian, te olette oikeassa. Hän on kaunis
nainen. Olen ylpeä hänestä.

Sitten katosi hymy hänen kasvoiltaan.

— Kaunis, — toisti hän itsekseen, — mutta kovasydäminen.

— Kas niin, — sanoi Bernardine, — teilläpäs on täällä kirjoja ja
sanomalehtiä. Mistä minä luen teille?

— Ei kukaan lue sitä, mitä minä haluaisin, - vastasi hän äreästi. —
Minulla on toinen maku, heillä toinen. Tuskin te ottaisitte lukeaksenne
sellaista, mitä minä tahtoisin kuulla.

— No niin, — sanoi Bernardine hilpeästi, - koetelkaa! Mitä tahtoisitte?

— Olkoon menneeksi! Lukekaa tuota aikakauslehteä "Urheilu ja Teatteri".
Lukekaa siitä joka sana, avioeroista teatterissa myös, ja niistäkin
kaikki tyyni. Älkää jättäkö mitään väliin, älkää yritelkökään pettää
minua.

Bernardine naurahti ja istahti lukemaan, huvittaakseen häntä. Mr.
Reffold kuunteli mielihyvällä.

— Senlaista sen kirjallisuuden olla pitää, — virkkoi hän toisenkin
kerran. — Minä voin ymmärtää, miksikä tällaiset lehdet menevät kuin
kuumille kiville.

Kun lukeminen alkoi sairasta väsyttää, rupesi Bernardine hänen
kanssaan haastelemaan, vieläpä sellaiseen tapaan, että Juro Herra
olisi hämmästynyt, — ei kirjoista, ei opinnoista, vaan ihmisistä,
joita hän oli kohdannut ja seuduista, joita hän oli nähnyt. Ja jotain
huvittavaa oli kaikessa hänen haastelussaan. Hän tunsi Lontoon
perinpohjin ja osasi kertoa Juutalaisten ja Kiinalaisten kortteleista
ja seikkailuistaan erään herran kanssa, joka oli kuljettanut häntä
kaikissa noissa paikoissa.

Sitten keitti hän teetä ja saattoi mies paran niin hilpeälle mielelle,
ett'ei hän kuukausmääriin ollut sellaista tuntenut.

— Te olette sellainen pikku muru, — sanoi Mr. Reffold Bernardinen
lähtiessä ja lisäsi monta kertaa innokkaasti:

— Ja teille ei makseta tästä mitään, niinhän?

— Ei yhtä sou'takaan! [Sou (lue: suu), franskalainen raha = 5 penniä.
_Suom. muist._] — naurahti toinen. Tuopa nyt kummallinen ajatus teissä.

— Ettehän pane pahaksenne? — sanoi Mr. Reffold huolestuneena. — Te ette
saata uskoa, kuinka toisellaiselta tämä minusta tuntuu. Ettehän pane
pahaksenne?

— En ensinkään! — vastasi Bernardine. - Ymmärränhän minä varsin hyvin
teidän tarkoituksenne. Te haluatte vähän ystävällisyyttä, jonka takana
ei saa olla mitään muuta. Hyvästi nyt!

Hän oli jo mennyt ovesta, kun Mr. Reffold kutsui häntä takaisin.

— Kuulkaas, tulettehan pian jälleen?

— Kyllä, minä tulen huomenna.

— Tiedättekös, te olette minusta semmoinen pikku muru. Enhän vaan liene
väsyttänyt teitä? Te olette semmoinen heikko tekin. Mutta te osaatte
totta maarian saada muita raukkoja hyvälle tuulelle.

Tullessaan sinä iltana table d'hôte'en, kohtasi Mrs. Reffold portailla
Bernardinen ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan.

— Meillä on ollut niin verrattoman hauska, - sanoi hän. — Päätimme
lähteä sinne jälleen huomenna samaan aikaan. Niin ikävä, kun ette
te tahdo tulla mukaan. Niin vainenkin, kiitoksia käynnistänne minun
mieheni luona! Eihän hän vaan väsyttänyt teitä? Hän on hiukan
kärsimätön, luullakseni. Hän oli niin hyvillään teidän käynnistänne.
Mies parka! Surkea on nähdä häntä niin heikkona, eikös ole?



IX Luku.

Bernardine saarnaa.


Siitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se
päivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa
pahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein
Bernardinen kanssa.

— Kovin on mies parka yksinään, — sanoi hän monta kertaa.

Kaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan
päivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut
käsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket
ja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan
tyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli
jotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt
hänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa
ilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki
tuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken
muistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin
tulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset
vetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä,
olisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin
todellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi
olla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja
itsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein
huolimattomimmilla "hoitajilla".

Mrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt.
Olisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran
kaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän
hampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä
olisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja
tosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut
arvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana
ihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton
todistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.

Bernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän
puhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi,
olkapäitään kohautellen.

— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita
ole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä
ovat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä
puolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin
ilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää
te sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän
_on_ laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme
täytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja
saattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän
käyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja
lakatkaa käymästä.

— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein
närkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena.
Min'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.

— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä
runokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä.
Älkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako
itsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää
rasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen
ehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin
tai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia
ihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte
tuota tavallisena, luonnollisena menona.

Bernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan
ja sanoi:

— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä
nytkin.

— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi
Bernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.

Bernardine palasi kotiansa, mennäkseen sitten tervehtimään Mr.
Reffoldia.

Mr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti
hänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä
ja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta,
joka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen
raukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran
olevan lähtemäisillään.

Hän sanoi Bernardineä "Pikku Muruksi". Hän ei tiennyt mitään
soveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine
ollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea _Sporting
and Dramatic News'ia_ ja _Eraa_ niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli
Mr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina
valittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään.
Bernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.

— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon
vaatii, ei saa mitään.

Muuta hän ei sanonut, mutta Bernardine ymmärsi, kehen hän viittasi.

Tänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs.
Reffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen
miehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan
sitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten
helinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki
huvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.

— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine
itsekseen, — puhua kaikkien kuullen.

Hän tuli kumminkin järkevämmälle mielelle.

— Mitäpäs tämä oikeastaan minuun koskee? — virkkoi hän.

Rekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan
enää.

Istuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan
nähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista
huonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä
Bemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.

— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta
minulle kyllä.

Rauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka
tahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.

Vihdoin näkyi hän rohkaisevan itsensä.

— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla
on jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole
sitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja
niin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit
yhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä.
Hän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja
semmoista hattua kuin te.

Bernardine naurahti.

— No niin, — sanoi hän ystävällisesti, -puhukaa vaan.

Mr. Reffold jatkoi:

— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen
semmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se
paha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta
ajattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette.
Luuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa
iloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka?
Vai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan?
En minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla,
mutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä
hautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee,
en ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri
lukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää
romaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?

— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa
sen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki
on vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me
sanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet
järkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta
salaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.

— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te
siitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa,
ett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.

Hän näkyi hartaasti odottavan Bernardinen vastausta.

— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi
levoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus
tulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala
antaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä
koettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi,
elämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi
inhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä
on kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, _ettemme ole
parempia_, vaan sitä, ettemme ole _huonompia_. Tämä on ainakin minun
mielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla
parempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.

— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin
kelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen
semmoiset, — eihän ne siinä mitä?

— Niin, _minun_ mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina
olen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita
eikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään
meistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?

— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. —
Lienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?

— Luullakseni olette, — vastasi Bernardine.

Toinen pyöritti päätään.

— En, — sanoi hän, — minä olen ollut viheliäinen raukka. — Tässä
minä olen virunut ja muuallakin, katkeruudella syövyttäen sydäntäni,
kunnes te tulitte. Siitä pitäin olen välistä unohtanut katkeruuden.
Vähäinenkin ystävyys poistaa paljon katkeruutta.

Vaivalloisesti käännyttyään Bernardinen puoleen, hän virkkoi melkein
kuiskaamalla:

— Nyt luulisin voivani nukahtaa, Pikku Muru. Tahtoisin nähdä unta
teidän saarnastanne. Eihän minun tarvitse olla levoton, eihän?

— Ei, — vastasi Bernardine ja astui kuulumattomin askelin poikki
lattian; — ei teidän tarvitse olla levoton.



X Luku.

Juro Herra esiintyy uudessa valossa.


Oli erinomaisen kaunis aamu. Bernardinen ovelle kolkutti joku. Hän
avasi sen ja näki Robert Allitsenin seisovan siinä läähättäen.

— Minä aion lähteä Loschwitz'iin, erääsen kylään noin puolentoista
peninkulman päässä täältä. Olen tilannut reen. Haluatteko tulla mukaan?

— Jos saan maksaa oman osani, — vastasi Bernardine.

— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa
puolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän
edestänne.

Bernardine naurahti.

— Milloinka lähdetään? — kysäisi hän.

— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa
pudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko
päivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos
tahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä,
enkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.

— Jättäkää hänet sitten kotia, — sanoi Bernardine hilpeästi.

Ja niin sitä sovittiin.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla.
Mielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin
henkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.

Kaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei
edes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten
kaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.

Näinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän
oli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli
hänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa,
lumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen
pinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa.
Pitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset,
vähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas
oli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka
vastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo
jäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten
rinnalle!

Ja kaikkialla yhtä hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin tiukusten
helähtelyä.

Vuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä
taas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan
melkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä
ollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä
jääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.

Bernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana
valkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on
jotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra
istui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut
suojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.

Jonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset
siniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat
heidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien
yritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.

— En ole koskaan ennen nauttinut niin paljoa, - virkkoi hän.

— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. —
Suvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.

Tämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että
Bernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla
asui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.

— Puhukaa _te_, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä
seuduista.

Ja Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää,
missä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä
puheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.

— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi
hän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin
heloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole
varovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan
parempi viime aikoina.

— Ei tainnut olla kovin helppo teidän tehdä tätä myönnytystä.

— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, —
sanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne.
Te olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy
teidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.

— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui
Bernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa.
Olen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.

— Min'en ole päässyt niin pitkälle, — virkkoi Juro Herra.

— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette
opettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö
heistä?

— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen
heidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut
näissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että
hirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.

— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, —
vaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi.
Oletteko milloinkaan ollut lempeä?

— En luule, että minua siitä milloinkaan on syytetty.

Aika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut
entiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän
näkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta
ja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin,
vakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä.
Bernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se
todellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten
Petershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt
hämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan.
Hänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.

Saavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten
vähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli
musta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat
viheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä;
punaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa
leikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia
kirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna
vuosiluku 1670.

Toisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä.
Hän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori
nainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.

Reipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään,
kasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken
vieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.

Hän pujahti ensin takaisin, huutaen:

— Liisa, Fritz, Liisa, Trüdchen! Joutukaa tänne!

Sitten hän palasi takaisin.

— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä,
tervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon
tuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!

Hän innostui ja viittoili käsillään.

Koko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta.
Hän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja
silmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.

Äiti kuiskasi Robert Allitsenille:

— Hän ei huomaa nyt mitään; yhä hän istuu ja odottelee.

Kyyneleet kiertyivät eukon ystävällisiin silmiin.

Robert Allitsen kumartui nuoren naisen puoleen ja ojensi hänelle
kätensä.

— Katarina, — sanoi hän lempeästi.

Katarina nosti silmänsä ja tunsi hänet.

Surullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra
istahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa,
katsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti
hänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin,
kuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.

— Odotellut. Minä olen aina odotellut.

Robert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut
lumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta,
mutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana
nuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili
vieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää
forelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä
pöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa,
neuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli
hänen elämänsä.

— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen
työnsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?

Hymy elähti jälleen tytön kasvoilla. Niin, kyllä hän muisti.

— Keitätkö tänäänkin?

Päätään puistellen ryhtyi Katarina jälleen työhönsä.

Kummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut
luulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka
seisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:

— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme
häntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta
sitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme.
Hänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan
vieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet
hän tuntee; katsokaas!

Samassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen:
Liisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi;
Fritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut
koulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään
ujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon
luotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa
taskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia,
joita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään.
Hän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin
vakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli
ylen hyvillään niistä.

— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää
saada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy
toimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.

— Minä olen kihloissa Hannun kanssa, — sanoi Liisa punastuen.

— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun,
— sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen,
että häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?

Se tekee hänen hyvää, — sanoi Liisa vilkkaasti.

— Onko hän täällä tänään? — kysyi Robert Allitsen.

Liisa nyökäytti päätään.

— Sitten otan teistä valokuvan.

Heidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti
seurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.

— Tekisi mieli keittää forelleja, — sanoi Katarina hyvin tyyneesti.

Kuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän
sykki ilosta.

— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili
kivulloista tyttö raukkaansa.

Puolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle.
Edellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä
laseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.

— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä
sinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!

Katarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi
huoneesta ulos.

Juro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui
sellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen
jälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.

— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. —
Viettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta.
Ja se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä
pahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin
aikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla
minun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen.
Mutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä
kohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.

Heillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan
äidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.

Liisa aikoi pukea päällensä parhaat vaatteensa ja laittaa tukkansa
jollakin kummallisella tavalla. Sitä ei Juro Herra ottanut kuuleviin
korviinsakaan. Mutta huomattuaan Liisan panevan tuon kovin pahakseen,
antoi hän perää, sanoen, että Liisa saa tulla valokuvattavaksi
millaisena vaan itse tahtoo. Liisa juoksi muuttamaan pukuansa. Hän
meni huoneesensa soreana, tavallisena maalaistyttönä ja tuli takaisin
laiteltuna, kömpelönä nuorena naisena, hesuissa jos millaisissa, mutta
somuutta vailla.

Juro Herra murisi, mutta ei sanonut mitään.

Hannu tuli hänkin. Sitten ruvettiin asettelemaan, ja siitäkös oli
hauskuutta! Molemmat seisoivat peräti kankeina, juuri kuin sotamiehet,
kun ovat tekemäisillään "olalle". Kumpaisenkin kasvot olivat hirmuisen
totiset. Juro Herra oli toivoton.

— Olkaa nyt vähän iloisemman näköisiä, - rukoili hän.

He koettivat myhäillä, mutta silloin sai kasvoille niin haikea asu,
että valokuvaajan vakavuus oli tiessään. Hän purskahti nauramaan.

— Älkää näyttäkö ensinkään sellaisilta kuin että nyt sitä muka valokuva
otetaan, — ehdotteli hän. — Liisa, ole sinä, hyvä ihminen, sellainen
kuin paraillasi leipää paistaisit, ja näytä sinä, Hannu, semmoiselta
kuin paraillasi näpertelisit noita somia veistoksiasi.

Valokuvaajan kärsivällisyys oli todella ihmeteltävä. Vihdoinkin
onnistui hänen saada heidät heidän mieleiseensä asentoon. Sen jälkeen
pyysi hän Liisaa muuttamaan pukua, jotta hän nyt saisi ottaa kuvan
oman mielensä mukaan. Pian tuli tyttö jälleen alas, tällä erää
arkitamineissaan ja monta kertaa sirompana äsköistä.

Nyt oli Juro Herra mielissään. Hän asetti Liisan ja Hannun
hirsikuormalle, joka oli ajanut pihaan, ja sommitteli tuosta kaikesta
siron kuvan: Hannu ja Liisa rinnatusten hirrellä, hevoset tyyneinä
pitkän metsämatkan perästä, vetomies nojaamassa rekeänsä vastaan, pitkä
savupiippu suussa.

— Tästä tulee oikea taulu, — sanoi hän Bernardinelle, kun valokuvaus
oli päättynyt. — Nyt lähden kävelemään muutamia virstoja. Tuletteko
mukaan, katsomaan, mistä minä otan valokuvia, vai oletteko täällä,
kunnes palajan?

Bernardine valitsi jälkimmäisen ja sai hänen poissa-ollessaan nähdä
sweitsiläisen maalaistalon kotiaarteet ja tavarat.

Hänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin
hänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen:
Schneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja
Röslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha
emäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli
Bernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut
työnsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään.
Bernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun
ajan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita
kasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.

— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin
hoitaisin.

Se oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut
kaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.

Hänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä
lempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä
murhetta.

— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät
sano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.

Hän neuloi jälleen. Siinä kaikki, mitä hän puhui itsestään.

Hetken kuluttua hän virkkoi:

— Fräulein on kihloissa?

Bernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää
kysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan
hyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli
vanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi
häntä vierastupaan.

Hän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin
itselleenkin.

— Ensi kertaapa herra Allitsen nyt tuo mukanaan ystävän, — virkkoi hän.
— Hän on aina käynyt yksin. Fräulein on kihloissa herra Allitsenin
kanssa, onko? Sepä hauskaa! Hän on niin hyvä ja ystävällinen.

Bernardine joi kuppinsa loppuun.

— En, en ole kihloissa, — sanoi hän hilpeästi. — Ystäviä vain olemme,
emmekä aina sitäkään. Väliin riidellään.

— Niinhän ne muutkin rakastuneet tekevät, - väitti Steinhartin emäntä
voitonriemussa.

— No sopiihan kysyä häneltä itseltään, — sanoi Bernardine, kovasti
huvitettuna. Hän ei ollut milloinkaan katsellut sellaisilla silmillä
Robert Allitseniin.

— Kas, tuollapa hän tuleekin.

Bernardine ei ollut läsnä tuossa tutkinnossa, mutta näin se kävi: Juron
Herran suorittaessa laskuansa, virkkoi emäntä mitä äidillisimmällä
äänellään:

— Fräulein on erittäin herttainen; hyväänpä herra Allitsen on
osannutkin. Olettehan vihdoinkin kihloissa?

Juro Herra pysähtyi kesken laskuansa.

— Tyhmyyksiä! — sanoi hän säveästi. - Ei minun moisiani vihille viedä;
hautaan ne viedään.

— No, no, — vastasi emäntä. — Tuommoisia puheita! Ei luulisi samaksi
mieheksikään. Sanokaa nyt totuus.

— Totta minä puhunkin. — Ellette minua usko, niin kysykää Fräulein'iltä
itseltään.

— Jo minä kysyin, — sanoi emäntä, — mutta hän käski kysymään teiltä.

Tuo huvitti kovasti Juroa Herraa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut
Bernardinea siltä puolen.

Hän maksoi laskun ja teki sitten jotain, joka pani emännän vielä
enemmän hämille ja melkein sai hänet uskomaan, miten asianlaita todella
oli.

Juro Herra näytti laskun Bernardinelle, ilmoitti hänen osansa, ja
Bernardine suoritti sen hänelle heti.

Jotain sävähti hänen silmässään, kun hän silloin katsahti Juroon
Herraan, mutta sitten laukesi hänen kasvojensa totisuus ja hän
purskahti nauramaan.

Juro Herra nauroi hänkin, mutta sen enempää ei asiata enää pohdittu.
Nyt ruvettiin sanomaan jäähyväisiä ja hankkimaan paluumatkaa.

Bernardine kumartui Katarinan puoleen ja suuteli häntä poskelle.

— Tuleehan Fräulein taas? — kuiskasi sairas kiihkeästi.

Bernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut
puoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo
tyyni lempeys.

Juuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä
Robert Allitsenille:

— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte
kihloissa!

August, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa,
ja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.

Hetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli
päivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä.
Viimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten
kumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä
näytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.

Kerran hän katsahti Bernardineen ja huomasi, että häntä paleli.

— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla
on mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman
mitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.

Bernardine totteli ja sanoi nyt olevan mukavamman olla.

Petershofia lähestyttäessä sanoi Juro Herra:

— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te
ette pannut sitä pahaksenne.

— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain
huvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä,
jotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.

— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.

— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä
sen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan
entiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä
hyvä.

— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein,
— huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan
iloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin
matkatoveriansa. Hän virkkoi:

— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan
välistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla
kihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun
kanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta,
ilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi
mahdotonta.

— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että
ylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä
seurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun
hyvää.

Juron Herran vastaus oli varsin hänen tapaisensa.

— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen
kuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.

— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine,
vetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.

He selvittivät välinsä.

Senjälkeen auttoi Juro Herra Bernardineä reestä ja kumartui nostamaan
shaalia, joka oli tältä pudonnut.

— Täss'on se shaali, joka myötäänsä teiltä putoo maahan, — virkkoi hän.
— Teidän on kylmä, eikö niin? Kas niin, nyt tulette tänne ravintolan
puolelle ja otatte yhden konjakin. Ilman mitään mutkia. Minä tiedän,
mikä teille on tarpeen.

Bernardine seurasi häntä ravintolaan, liikutettuna hänen jurosta
ystävällisyydestään. Juro Herra ei itse ottanut mitään, mutta maksoi
Bernardinen konjakin.

Samana iltana, kun päivälliset oli syöty, nousi Juro Herra, mennäkseen
tapansa mukaan huoneesensa. Tavallisesti meni hän sanaakaan sanomatta.
Tänä iltana hän virkkoi:

— Hyvää yötä, ja kiitos seurasta! Tänään on minun syntymäpäiväni, ja
minun on ollut hyvin hauska.



XI Luku.

"Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen".


Kerran iltapäivällä tapahtui Kurhausissa itsemurha. Muuan
hollantilainen, Vandervelt, oli muutama päivä sitten saanut
lääkäriltänsä huonoja tietoja terveydestään ja kovassa
mielenmasennuksen kohtauksessa ampunut itsensä. Maria oli
tietämättäänkin ollut siinä avullinen. Viedessään illalla tavallisuuden
mukaan maitolasia hänelle, oli Maria nähnyt hänen makaavan sohvalla.
Vandervelt pyysi silloin Marian antamaan hänelle erään paketin kaapin
ylähyllyltä.

— Kernaasti, — sanoi Maria, hyppäsi keveästi tuolille ja antoi hänelle
sen.

— Eikö muuta? — kysyi Maria sitten ystävällisesti ja näki hänen
kohoavan istuvilleen.

Marian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta,
niinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa
ei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?

— Kyllä, — sanoi Hollantilainen. — Täss' on teille viisi frankkia.

Tämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia,
varsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään
halveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä,
_Mütterlille_, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.

Hän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan
kylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan
lamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä
nuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja
rupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat
rakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja
hän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja,
yhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.

Hän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo
se kohoili hänen mielessään.

— Voi sentään! — puheli hän, — kuinka minun on ikävä kotia!

Ja sitten hän laski kynän kädestänsä.

— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi
minun ikävä tänne. _Da wo ich nicht bin, da ist das Glück_. (Miss'ei
minua ole, siell' on onni.)

Mariassa oli palanen filosoofia.

Äkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän
hyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä
hän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet
maahan. Hän osoitti huonetta numero 54.

Se oli Hollantilaisen huone.

Apua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt
kuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla.
Nähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan
rikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa
ruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

Se oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle
rasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!

He veivät hänet pois ja koettivat häntä lohduttaa, mutta turhaan.

— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua
hirvittää, ajatellessani tuota rahaa.

Ei ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli
jo monta päivää ikävöinyt.

— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä.
— Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista
kirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto
hänestä.

Ei auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen
kiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja
pahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa
vihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.

Bernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet
luoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen
kuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen
puheensa oli pelkkää nyyhkytystä.

Bernardine veti tytön luokseen.

— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi
kyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele
puhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan;
sinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.

Yksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian
hetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat
vuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia
Bernardinelle.

— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata
milloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle
äidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.

Tämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti,
että Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä
lohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.

— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. —
Minä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin
samanlainen.

Samana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen
Jurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut
kuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän
sanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:

— No niin, siis yhtä ihmistä vähemmän maailmassa.

— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti
ja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen
kanssaan.

Bernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän
vaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään.
Monetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä,
osoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen
tanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi
itkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut;
näyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla
sanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli
Bernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole
liikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä
maalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen
väläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli
Bernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut
enää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli
palannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys,
tylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai
eivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?

Nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä
Juron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota
sanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine
paadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja
pettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen
välinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin
ja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa
silmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro
Herra ojensi hänelle sanomalehtensä.

— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, —
realismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän
nyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.

— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen
ollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin
luulisin teidän antavan muille.

— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. —
Kerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on
suotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.

— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä
te mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.

— Lähtekää tuonne ulos. Siellä kerron.

Bernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet
odottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla
kimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä
kuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä
laulu. _Suoni, muist._] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken
kärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen
ruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.

Robert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin,
— virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.

— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, —
se on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää
tekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan
velvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai
toiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista.
Kun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.

Hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten:

— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni
tehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua:
kuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.

Hän pysähtyi jälleen, ja Bernardine oli kauhusta ääneti.

— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen
minäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha.
Jos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin
sanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä
en tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on
kannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai
viikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta
olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten...

Bernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen;
hänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.

— Ja sitten? — kysyi hän melkein tuskallisella kiihkolla.

— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert
Allitsen päättävästi.

Bernardinen käsi kirposi hänen käsivarrestaan.

Hän vapisi.

— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. —
Tehän vapisette?

— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain,
milloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä
sillä tavalla kuin nyt aiotte.

— Mitäs siinä olisi epäilemistä? — kysäisi Juro Herra,

— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi
kuiskaisemalla.

Juro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat
tuskaa täynnä.



XII Luku.

Juro Herra antaa lainaksi.


Hollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa
kohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.

Kurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen
paronitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar
puheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa
parisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli
lähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut
vahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran
seurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan
muuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he
ottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai
epäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus
ihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla
ihmiskunnalla oli kukkaro.

Eikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin
hotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen
huhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen
pikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. _Suom.
muist._], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti
ei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen
Petershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia
sitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.

Mutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut
ja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan,
surujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.

Eräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli
tosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa
perää vieraittensa vaatimuksille.

— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, —
puhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te
Englantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja
minulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne
vuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin
paha.

Ja niin täytyi surullisen pikku ladyn lähteä. Näin nyt tiesi huhu.

Miten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään,
että Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän
luokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi
haikealla mielin pois.

Tämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin
samalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä,
joista paljonkin tiedettiin.

Tällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat
tyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka
oli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä,
tunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen
asuntonsa Englantilaisten koloniaan.

Huvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät
maanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina
karvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta
poikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein
yksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja
toiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut
Petershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt
syrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa
eräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta
lukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta
jokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat
kameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika
kului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen
tahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia
ja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä
pahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.

Bernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli,
mitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert
Allitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja
se tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei
hänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja
toimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki
kulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen
professorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin
kanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi
vähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte
Carlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet
kävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa
kanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista.
Vuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine
halveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan
kohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.

Muutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset
huomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat
todellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät
asiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja
analysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään
kokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin,
luovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia.
Ja Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä
toimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki
arvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman
sosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt
käsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä
tapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen
omia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa
Herraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus
hellyydelläkin.

Juron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi
Bernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro
Herra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta
kuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin
ja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä
ruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron
Herran.

Lyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän
käyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine
katsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana
jotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään
ilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan
Bernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen
muutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera
puheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin
tyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys
Juron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.

Vallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen
haudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä
englantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään
hämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.

Juro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli
halunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään
napinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä,
ennenkuin lähtevät kirjastosta pois.

— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko
toipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?

— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, —
vastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.

— Minä voin silloin niin kurjan huonosti, - sanoi Juro Herra tyyneesti.

Se oli ensi kertaa kuin hän edes viittasikaan terveydentilaansa.

— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi
hän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut
ajattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin
varsin pahoin.

— Entäs tänään?

— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen
normaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin
ja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut
ajatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita.
Se on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä
minulla milloinkaan ollut leikkitovereita.

— Yksinäni olin minäkin, — sanoi Bernardine.

— Yksinään ne ovat kaikki muutkin, mutta kaikki eivät sitä tiedä.

— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi
Bernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä
ylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee
ajatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan
ajatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina
sisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla
tuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja
joka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän
tuntee oman yksinäisyytensä.

Robert Allitsen katsahti häneen.

— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin
näppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?

— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa
ihmisistä.

— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele
eikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.

— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän
kuin yleensä uskoisikaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni
vaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen
harmittava tapa.

— Suokaa anteeksi. Kertokaahan nyt.

— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme
olleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme.
Me riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin
kiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole
joulukuusta milloinkaan nähnyt.

— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te
kerrotte niin pitkäveteisesti.

— Teidän nimenne ei ollut Bernardine. Teillä oli joku tavallinen,
järkevä nimi, en muista mikä. Mutta juro te olitte. Sen minä hyvin
muistan. Vihdoin te katositte, ja minä läksin katselemaan, minne te
olitte saanut. "Jos minä keksisin jotain riidan aihetta", virkoin minä
itsekseni, "niin kyllä hän tulisi takaisin." Ja minä menin ja löin
nukeltanne pään poikki. Mutta teitä ei kuulunut. Sitten minä pistin
nukkekaappinne tuleen. Mutta ei sekään tuonut teitä takaisin. Ei teitä
tuonut takaisin mikään. Sellainen se minun uneni oli. Ettehän ole
siitä pahoillanne, toivoakseni, vaikka mitäpäs sillä väliä, vaikka
olisittekin?

Bernardine naurahti.

— Mieleni on paha, että minä olin niin epähauska leikkitoveri, —
vastasi hän. — Hyvähän olikin, että läksin tieheni.

— Kenties niinkin, — sanoi Juro Herra. -Siitä olisikin tullut kauhea
jupakka, siitä nukenpäästä. Hassua todellakin minun nähdä unta
joulupuista ja nukeista ja leikkitovereista, — luultavasti se tuli
siitä, että maata mennessäni ajattelin uutta valokuvaus-kameraani.

— Onko teillä uusi kamera?

— On, ja erinomaisen kaunis onkin. Tahtoisitteko nähdä sitä?

Bernardine sanoi tahtovansa. He palasivat Kurhausiin, ja Bernardine
meni hänen kauniisen huoneesensa, jossa Juro Herra eleli aikojaan
mikroskopinsa, kemiallisten purkkiensa ja valokuvaus-kapineittensa kera.

— Istukaa nyt tähän ja katselkaa näitä valokuvia, sill'aikaa kuin
minä laitan teille teetä; — sanoi Juro Herra. — Tuossa on se uusi
kamera, mutta olkaa hyvä, älkää koskeko siihen, ennenkuin pääsen itse
näyttämään sitä teille.

Bernardine katseli hänen teenkeittoansa: hän teki kaikki niin
sirosti, tuo Juro Herra. Hän levitti pöydälle huivin, joka sinä
iltana sai toimittaa teeliinan virkaa, ja pani keskustaksi orvokkeja
somassa vaasissa. Kuppeja hänellä ei ollut, mutta hän puhdisti kaksi
juomalasia, eikä olisi mikään sisäpiika osannut pitää parempaa huolta
lasien kirkkaudesta. Sitten hän kiehautti vettä ja laittoi teetä.
Bernardine yritti kerran tarjota apuansa, mutta toinen pudisti päätään.

— Suvaitkaa olla sekaantumatta, — sanoi hän äreästi. — Ei kukaan osaa
laittaa teetä paremmin kuin minä.

Teen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert
Allitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt
kovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki
pienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes
Bernardine viimeinkin menetti malttinsa.

— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On
minulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan
sitä.

Juro Herra katsahti häneen, niinkuin on tapana katsahtaa kiukkuiseen
lapseen.

— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. —
Tepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte
ennen sairastumistanne ollakaan?

Mutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää
selitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan
näitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän
vanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa
ilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui
vanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan
vielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen
toiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.

Bernardine oli sillä välin noussut tuoliltansa ja katseli ulos
akkunasta.

— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella
tuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun
mielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden
tunnelmaa.

— Miksikä te aina puhutte yksinäisyydestä?

— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa
ja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni
milloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan,
niin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen
järjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään
Hänen tykönsä.

Juro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt
ratkaisevan päätöksen.

— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. —
Älkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän
filosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen.
Minä lainaan teille tämän vanhan kamerani.

— Todellako?! — kysäisi Bernardine, katsahtaen häneen hämmästyksellä.

— Tietysti todella, — vastasi toinen.

Hän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä.
Bernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan
sellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää
käyttäytyneensä varsin kiltisti.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. —
Hyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.

— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi
Juro Herra miettivästi.

— Ette suinkaan. Eihän siihen olisi ollut mitään syytä.

— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän
siihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.

— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine.
— Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että
muuttaisitte mieltä.

— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra;
— mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te
ensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy
suostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää
kaikkia asioita.

He suostuivat määrätystä hetkestä huomenna, ja Bernardine läksi pois
kameroineen. Kohdattuaan portilla Marian, kertoi hän tälle, millainen
onni häntä oli kohdannut.

— Katsopas, Maria, mitä herra Allitsen on minulle lahjoittanut!

Hämmästyen löi Maria kätensä yhteen.

— Kuka olisi sellaista luullut herra Allitsenista! — virkkoi Maria. —
Hän, tietäkääs, ei suvaitse lainata minulle edes tulitikkuakaan.

Bernardine naurahti ja meni huoneesensa.

Juro Herra leikkeli sillä välin auki erästä uutta tieteellistä kirjaa,
joka vast’ikään oi tullut Lontoosta. Hän menetti paljon rahaa omiksi
tarpeiksensa. Pian oli hän syventynyt kirjaansa ja oli kovin huvitettu
sen kuvista.

Äkkiä hän katsahti siihen nurkkaan, missä kamera oli seisonut,
ennenkuin Bernardine vei sen voitonriemuisena pois.

— Eihän hän vaan tärvelle sitä, — virkkoi hän vähän levottomana. —
Mieleni on melkein paha, että...

Ystävällisempi tunne sai silloin hänessä vallan.

— No niin, se säästää häntä kumminkin puuhilta ja rasituksilta ja
mietiskelemisiltä. Ei hän mahda tärvellä sitä.



XIII Luku.

Kotoisia kohtauksia.


Iltapäivällä kerran, kun Mrs. Reffold, tavalliselle retkelle
lähtiessään, tuli ensin sanomaan jäähyväisiä miehelleen, oudostui hän
kovin miehensä odottamattomasta käytöksestä.

— Heitä pois vaippasi, — sanoi hän tuikeasti. — Sin'et saa mennä
tän'iltana retkelle. Et sinä aikaasi usein minulle uhraa; nyt saat sen
tehdä.

Mrs. Reffold oli niin hämmästynyt, että pani samassa vaippansa ja
hattunsa syrjään ja painoi kellonnappulaa.

— Mihin sinä soitat? — kysyi mies vihaisesti.

— Annan sanan, ett'en tule, — vastasi rouva pakotetulla iloisuudella.

Hän rapsautti muutaman sanan kortille ja antoi sen sisään-tulleelle
palvelijalle.

Kas niin, — sanoi hän hyvin imelästi. Sitten hän istahti miehensä
viereen, otti esille korutyönsä ja alkoi tyytyväisenä ommella sitä.
Hän olisi kelvannut kauniiksi kuvamalliksi uskollisesta vaimosta, joka
vaalii armasta miestään sairauden ja heikkouden hetkinä.

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jäit retkeltä pois? — kysäisi
Mr. Reffold.

— Ei ensinkään. Olen jo väsynyt noihin retkiin.

— Sinä väsyt niin pian kaikkeen, Winifred, -virkkoi mies.

— Niinpä niinkin. Minä kyllästyn niin helposti. Tämä paikka väsyttää
minua kerrassaan.

— Sinun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa, — sanoi Mr. Reffold; —
sitten olet vapaa menemään minne mieli tekee. Tahtoisinpa sinun tähtesi
kuolla pikemminkin, Winifred.

Mrs. Reffold katsahti ylös ompelustaan.

— Kyllä sinä pian paranet, — sanoi hän. — Olethan jo parempi.

— Tietty se, — vastasi mies katkerasti. — Ja sinä olet niin tehokkaasti
edistänyt minun paranemistani. Ei kukaan ole ollut niin vähän itsekäs
kuin sinä, eikö niin? Sinähän olet niin paljon hoidellut ja vaalinut
minua, eikö niin?

Sairas naurahti.

— Winifred rukka, — jatkoi hän. — Jos sinä joskus maailmassa tulet
sairaaksi ja jäät hoitoa vaille, kenties silloin ajattelet minua.

— Hoitoa vaille? — sanoi rouva jonkunlaisella kummastuksella. —
Mitä sinä tarkoitat? Luullakseni on sinulla kaikki, mitä halajat.
Sairaanhoitajalla oli erinomaiset todistukset. Minä olin hyvin tarkka
häntä ottaessani. Etkä sinä ennen ole milloinkaan valittanut.

Sairas kääntyi vaivaloisesti kyljelleen, mitään vastaamatta. Kotvaan
aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Sitten katseli Mr. Reffold
vaimoansa, joka tuossa istui kumartuneena työhönsä.

— Hyvin sinä olet kaunis, Winifred, — sanoi sairas tyyneesti, — mutta
sinä olet itsekäs nainen. Onko sinun mieleesi milloinkaan johtunut,
ettäs olet itsekäs?

Mrs. Reffold ei vastannut mitään, mutta päätti samassa kirjoittaa
hyvälle ystävälleen Cannes'iin ja uskoa hänelle, kuinka
kärsivällisyyttä kysyväksi hänen miehensä oli käynyt.

— Kivulloisuudesta se kaiketi tulee, — ajatteli hän nöyrästi. — Mutta
raskasta tuo taakka silti on.

Ja Mrs. Reffold surkutteli syvästi itseänsä. Painavan surunsa hän
neuloi siihen kohtaan koruompeluansa.

— Kerran muistaakseni sanoit minulle, — jatkoi Mr. Reffold, — että
sairaat ovat sulle vastenmielisiä. Se oli silloin kuin minä olin
ripeä ja hyvissä voimissa. Siitä pitäin kuin sairastuin, olen usein
muistellut noita sanojasi. Winifred rukka! Et silloin luullut saavasi
olla tekemisissä kivulloisen miehen kanssa. No niin, sinua ei ole
määrätty tautivuoteen ääressä olemaan, etkä ole koettanut tullakaan
siksi, miksi et ole määrätty. Ja oikeassapa lopulti lienetkin.

— En käsitä, miksikä sinä olet niin epäystävällinen tänään, — sanoi
Mrs. Reffold liikuttavalla kärsivällisyydellä. — En voi ymmärtää sinua.
Et sinä ennen ole tällaista puhunut milloinkaan.

— En — vastasi sairas, — mutta minä olen tällaista ajatellut ennen.
Niinä hetkinä, jolloin olet jättänyt minut yksikseni, olen ajatellut
tällaista, sydän täynnä katkeruutta sinua kohtaan, kunnes tuo pieni
tyttö, tuo Pikku Muru, sai tänne.

Kului taas jonkun aikaa, ennenkuin puhetta jatkettiin. Sairas
ajatteli Pikku Muruansa ja kaikkia niitä hupaisia hetkiä, joita hän
oli viettänyt hänen kanssansa, ja Pikku Murun ystävällisiä, viisaita
puheita hänelle, mies raukalle. Se oli ollut todellakin seuraa.

Sairas jatkoi miettimistään, ja Mrs. Reffold jatkoi neulomistaan.
Viimeksi mainittu tunsi itsensä nyt melkein sankarittareksi. Ja helppoa
onkin tehdä itsensä sankarittareksi tai marttyriksi. Vai itsekäs,
vai hoitoa vailla? Mitä hän tarkoitti? No niin, kivulloisuudesta
tuo kaiketi tulee. Hänen, vaimo paran, täytyy kantaa tuota taakkaa,
niinkuin oli sitä jo kuukausmäärin kantanut. Hänen oikea sijansa olisi
jossakin Lontoon baalisalissa. Sen sijaan oli hänet sysätty tänne
alppikylään. Kuinka kova kohtalo sentään! Ei se paljoa huvitusta voi
tarjota, ja sitäkin hänen miehensä häneltä näkyy kadehtivan. Hänen
miehensä kohtelu tänään oli sitä laatua, ett'ei hänen enää tee mieli
toista kertaa jäädä pois rekiretkeltä. Huomenna hän menee.

Se valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä
kohdannut Mrs. Reffoldia.

Hän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena,
luuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle
ystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia
hänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.

— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään,
ja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha,
että olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä
toisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin
ankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa
toisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä
olet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut
tehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille
en mahda mitään, en mahda.

Tuo kookas mies parka kaipasi niin kovin rakkautta ja myötätuntoisuutta.

Millainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut
hänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja
kärsimyksiänsä?

Mutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi
poskelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän,
vaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä
käytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine
muutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen
mielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen.
Mrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan
lämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta,
jota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä.
Tuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin
hämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen
lienevät olleet syynä...

— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred
on täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.

— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti
hymyillen.

— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä
muuta voi tehdä.

— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin
pyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti
anteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan
voinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.

— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr.
Reffold, nuhtelevalla äänenpainolla.

— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin
armollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.

— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi
Mrs. Reffold.

Bernardine katsahti häneen epätietoisena ja nauroi edelleen.

— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja
luultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut
suunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.

Senjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia
anteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin
hän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta
nauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui
veitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä
ensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä
niin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.

Bernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan
silkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.

— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. —
Vaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin
nauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä,
rupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin
purpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei
saa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli
minun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä
pitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt
minulle helpommaksi.

— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, -- virkkoi
Bernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te
luette sen minun sanojeni ansioksi.

Mutta Mr. Reffold pudisti päätänsä.

— Jos tietäisin jonkun onnettoman poloisen, joka olisi huojennuksen ja
lohdutuksen tarpeessa, niin teistä minä hänelle puhuisin, Pikku Muru.
Te olette ollut hyvin hyvä minulle. Älykäs kyllä mahdatte olla, mutta
te ette ole milloinkaan rasittanut minun typerää päätäni paljolla
opilla. Minä olen yksinkertainen poika parka, mutta sitä te ette
milloinkaan ole antanut minun tuta.

Hän otti Bernardinen käden ja nosti sen kunnioituksella huulillensa.

— Kuulkaapas, — jatkoi hän, — sanokaa vaimolleni, kuinka minun oli hyvä
mieli siitä, että hän oli luonani tämän iltapäivän; kenties hän jää
toisellakin kertaa. Minä soisin hänen tietävän sen. Ja kuinka sievä hän
oli olennossaan, eikös ollut? Ja kaunis hän on, totta maarian! Se oli
niin hauskaa, että näitte hänet tänään täällä. Tuskallista hänen mahtaa
olla tällaisen kivulloisen raukan kanssa kuin minun. Ja minähän olen
äreä, niinkuin tiedätte. Menkää sanomaan hänelle, että minun on niin
hyvä mieli, menettehän?

Tuo pieni onnen murunen, jota mies parka lainoskeli, näkyi tekevän
hänet entistänsä säälittävämmäksi. Bernardine lupasi täyttää hänen
pyyntönsä ja läksi hakemaan hänen vaimoansa, ottaen tekosyyksi erään
kirjan, jonka Mrs. Reffold oli luvannut antaa hänelle luettavaksi.

Mrs. Reffold oli makuuhuoneessansa ja pyysi Bernardinea istumaan,
kunnes hän etsii kirjaa. Hän osasi käyttää itseänsä varsin sievästi,
kun vaan tahtoi.

— Te näytätte olevan paljoa parempi, Miss Holme, — sanoi hän
ystävällisesti. — En saata olla tarkastelematta teidän kasvojanne. Ne
näyttävät nuoremmilta ja iloisemmilta. Vahvistava ilma on tehnyt teidän
hyvää.

— Niin, kyllä minä olenkin parempi, — sanoi Bernardine, kummastellen,
että Mrs. Reffold todellakin oli häntä tarkastellut. — Mr. Allitsen
se vakuuttaa, että minä kyllä jään henkiin, mutta en tule milloinkaan
voimakkaaksi. Kaikki tällaiset kysymykset hän ratkaisee sillä tapaa,
että itse on tyytyväinen, mutta ei aina niin, että muutkin olisivat
tyytyväisiä.

— Hän on kummallinen herra, — myhähti Mrs. Reffold. — Minun täytyy
sentään sanoa, ett'ei hän ole aivan niin tyly kuin ennen. Te näytte
olevan hyviä ystäviä.

Hän olisi mielellään puhunut tästä asiasta enemmänkin, ellei olisi
kokemuksestaan tiennyt, ett'ei Bernardinen kanssa ole leikkimistä.

— En tiedä, kuinka hyviä ystäviä me olemme, — sanoi Bernardine, — mutta
minulla on myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minä tiedän, mitä se on,
kun ihminen on sysätty pois työstä ja toimekkaasta elämästä. Minä olen
kokenut sellaista kurjuutta. Mutta se ei ole mitään hänen kurjuutensa
rinnalla.

Hän nousi, lähteäksensä pois, mutta Mrs. Reffold pidätti häntä.

— Älkää vielä menkö, — sanoi hän. — On niin hauska pitää teitä täällä.

Hän heittäytyi taaksepäin nojatuolissansa, leikkien antimakassien
hesuilla.

— Voi kuinka tämä paikka minua väsyttää, - sanoi hän äkkiä. — Ja
kaikista väsyttävin on ollut tämä iltapuoli. Mr. Reffold näkyy käyvän
päivä päivältä yhä ärtyisemmäksi. On se sentään kovaa, tällainen taakka.

Bernardine katsahti häneen kummastellen.

— Niin, — lisäsi Mrs. Reffold. — Olen ihan menehtymäisilläni. Hän ei
ole milloinkaan ennen ollut niin ärtyisä. Tämä on niin peräti ikävää.
Se turmelee terveyteni.

Hän oli itse terveyden kuva. Bernardine ei saanut sanotuksi sanaakaan,
mutta Mrs. Reffold jatkoi:

— Hänen marmatuksestaan tänä iltana ei tahtonut tulla loppuakaan.
Vihdoin alkoi häntä itseäkin hävettää ja pyysi minulta anteeksi.
Kuulittehan, eikö niin?

— Kuulin, — vastasi Bernardine.

— Ja minä tietysti annoin paikalla anteeksi, - virkkoi Mrs. Reffold
hurskaasti. — Niinhän pitää kyllä tehdäkin, mutta ei se mielipaha silti
vähene.

— Niinkö todellakin? — ajatteli Bernardine itsekseen.

— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. —
Ei tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen
luoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.

— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine
lempeästi.

Mrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan
varma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.

— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin
puolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.

— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine
sydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä,
kuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne
hänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä
iltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä
onnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että
hän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me
kaikki näemme sen; te yksin ette.

Hän pysähtyi äkkiä, itsekin hämmästyen rohkeuttansa.

Mrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään
kannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään.
Bernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain
lasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta
tuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo
moniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän
oli muuttunut entisestään.

— Hyvästi, Mrs. Reffold, — sanoi hän hermostuneena.

— Hyvästi, Miss Holme, — oli ainoa vastaus.



XIV Luku.
Hoitajista.


Petershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista
heillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko
paranivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa
tapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli
hoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, —
paitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi
eivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein
päin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon
puuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas
parat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat
joutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa,
tottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että

heitä ensinkään häirittiin.

Esittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä,
sillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he
lähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti
vakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen.
Ja sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia
itselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta
sitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain
tapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy
olla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella
siitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta
hauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan
sairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi
mainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan
noihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat
hämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.

Ne olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia
omista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa
ja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä
huolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu.
He saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille
potilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat
potilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja
ommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille
rakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei
kunnollisesti laitettu milloinkaan.

Muutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa
heidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka
näkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja
kun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi,
niin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä,
mitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille.
Toiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain
kummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se
nousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu
suunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään
katkeroittaa.

Nämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on
joka koloniassa.

Mutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja
näitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät
kokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut
pelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on
jäänyt kotia väsymyksestä.

Tänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat
tavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet
muutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.

— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä
väännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi
kotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi.
Tohtori sanoi häntä "tuuliaispääksi." Ellen minä sano, niin uhkaa hän
sanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen
niin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä
kärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä
tekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja
sittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja
uhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä
häntä tuntikausiin.

— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän
sisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun
äitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin
toisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa
loukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat
äitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon
sen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta
ihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla
rauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon
hänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään
hän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle
Gerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt
teen?

Sitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä
huonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut
Petershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei
näkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.

— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei
näy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että
minun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan
ja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen
minun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun
minä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla
sairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa,
eivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta
he luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan
reipastamaan itseäni.

Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei
ollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli
nopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin
käsitettynä.

— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi
muuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä
opinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri
niinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää
voivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta
aamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten
seurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen
iloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei
todellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin
ääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta
ulkomuodostaan, silloin hän puhelee: "Voi, ett'en olisi koskaan tullut
tänne Petershofiin!" tahi: "Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin
hospitalin?" tahi: "Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin." Ensi
alussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata
ruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä
häntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin
yksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää
hänet luonani. Kenties niinkin.

— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin
tuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. —
Hän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta
kun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että
Fräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni
mitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin
hyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen
— silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa
huoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten
hän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran
yritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä
mielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä
juuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran
ajattelee: "Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan
siihen näkyy kuluvan".

— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, —
sanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään
riitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.

Tuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan
kookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli
herra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja.
Välistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan,
milloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut
olla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa
nousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten
salaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.

— Taas riideltiin, — sanoi hän epätoivoissaan.



XV Luku.

Joka ei sisällä mitään.


— Saattaa teillä olla taipumusta mihin muuhun, — sanoi Robert Allitsen
eräänä päivänä Bernardinelle, — mutta ei teillä sitä ainakaan ole
valokuvaukseen. Te ette ole edistynyt rahtuistakaan.

— En minä kaikessa ole yhtä mieltä teidän kanssanne, — sanoi Bernardine
närkkäästi. — Mielestäni on minun onnistunut saada varsin hyviä kuvia.

— Ette te ole mikään tuomari siinä asiassa, - sanoi Juro Herra. —
Ensinnäkään ette osaa valita valoväliä. Te katsotte kieroon. Sen minä
olen sanonut teille monta kertaa.

— Olette niinkin, — vastasi hän. — Kyllä te pidätte muistoani siinä
suhteessa vireillä.

— Teidän valokuvanne tuosta hirmuisesta pienestä tanssijattaresta,
josta te pidätte niin paljon, on suorastaan inhottava. Hirviöllehän se
näyttää. Ja kenties hän hirviö onkin, mitä minä siitä, mutta ei hän
todellisuudessa ainakaan näytä siltä.

— Minun mielestäni tämä on minun tekemistäni valokuvista paras, — sanoi
Bernardine kovin suutuksissaan.

Bernardine saattoi sietää hänen ylpeyttänsä sellaisissa asioissa,
joita hän tunsi hiukan enemmän kuin Juro Herra, mutta kun tämä rupesi
mestaroimaan häntä siinä, missä Bernardinella ei oikeastaan ollut
mitään tietoa, silloin loppui neitosen kärsivällisyys. Bernardinessa ei
ollut tarpeeksi malttia huomaamaan olevansa ärsytetty.

— En tiedä, lieneekö se paras, — virkkoi Juro Herra, — elleihän liene
paras todistus teidän taitamattomuudestanne. Siltä kannalta katsoen
tämä on todellakin pantava ensi sijaan.

Toinen lensi tulipunaiseksi harmista. — Ei mikään ole niin helppoa kuin
tehdä pilkkaa toisesta, — sanoi hän kiivaasti. — Se on vähätietoisten
ainainen turvakeino.

Tämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan
konsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata
mennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki
kumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon
syrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden
kuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin
vieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.

— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten.
Sitten astui hän verkalleen huoneesensa.

— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa,
rupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan
pois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän
päälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan.
Takilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti
sitten lampun.

Kulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti
häneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä
uudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten
jälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen
liinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.

Juro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli
ympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten
itselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö
yksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän
vilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki
vaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän
kesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö
harveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.

Vihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän
seurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.

— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä
tein tyhmästi.

— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä
minä tein tyhmästi.

— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro
Herra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.

Sanottuaan hyvää yötä, meni hän huoneesensa.

Tämä ei kumminkaan ollut vielä laulun loppu, sillä seuraavana päivänä,
heidän syödessään aamiaista yhdessä, otti Juro Herra itse puheeksi
eilisen asian. — Osittain se oli oma syynne, että minä eilen illalla
tein teille pahaa mieltä, — sanoi hän. — Ette te ennen milloinkaan
ole ollut herkkä suuttumaan, ja senvuoksi olen minä tottunut puhumaan
teille suoraan. Mielisteleminen on vastoin minun luontoani.

— Se on varsin vilpitön selitys teiltä, — vastasi Bernardine, kaataen
itselleen kahvia. — Mutta minä myönnän olleeni suutuksissa, ja suutun
vastakin, jos te rupeatte tekemään niin räikeitä muistutuksia minun
valokuviani vastaan.

— Ja kieroon te vaan katsotte. Niinkuin nytkin! Te olette kaatanut
kahvia kupin ohi. Tietysti te saatte tehdä niinkuin suvaitsette, mutta
yleisen tavan mukaan sitä kaadetaan kupin sisään.

Kumpikin rupesi nauramaan, ja hyvät oli välit jälleen.

— Teidän terveytenne on todellakin käynyt paremmaksi, — sanoi Juro
Herra äkkiä. — Minun ei kävisi kummaksi, vaikka syntyisi teiltä
kirjakin. Ei siltä, että uusi kirja olisi suotava. On niitä kirjoja
paljo ennestäänkin, ei vaan riitä väkeä pyyhkimään pölyjä niistä. No
niin, tätä seikkaa te ette kyllin visusti malta muistaa. Kirjanne te
kirjoitatte.

Bernardine pudisteli päätänsä.

— Ei siltä näytä, — sanoi hän. — Tyytyisin minä luullakseni nyt
hiljaisempaan ja hyödyllisempään toimeen.

— Kirjanne te kirjoitatte, — jatkoi Juro Herra. — Mutta kuulkaas.
Tehkää miten hyvänsä, mutta älkää panko henkilöitänne pitämään pitkiä
keskusteluita. Ei ihmiset todellisuudessa juttele keskenään neljää
sivua yhtä mittaa. Niin muodoin, jos saatatte yhteen kaksi älykästä,
niin älkää antako heidän haastella älykkäästi. Älykkäät eivät tee
sillä tapaa. Tyhmät ne vaan luulevat, että heidän pitää alati puhella
viisaasti. Älkää pidättäkö lukijoita kovin kauan yhdessä asiassa. Jos
teillä pitää olla auringonlasku, niin antaa sen laskea pian. Minä
voisin antaa teille monta muutakin viittausta, joista saattaisi olla
teille hyötyä.

— Mutta miks'ette käytä viittauksianne omaksi hyödyksenne? — kysäisi
Bernardine.

— Se olisi itsekästä, — vastasi toinen juhlallisesti. — Minä soisin,
että teille olisi niistä etua.

— Nopeinpa askelin te näytte oppivankin olemaan epä-itsekäs, — sanoi
Bernardine.

Samassa astui Mrs. Reffold aamiaissaliin ja, huomattuaan Bernardinen,
nyökkäsi hänelle kankeasti.

— Minä luulin teitä ja Mrs. Reffoldia hyviksi ystäviksi, — sanoi Robert
Allitsen.

Bernardine kertoi hänelle viime käynnistään Reffoldeilla.

— No niin, jos teistä nyt tuntuu hiukan ilkeältä, niin onhan se aivan
luonnollista, — sanoi Juro Herra. — Min'en ymmärrä, mitä syytä teillä
oli puhua Mrs. Reffoldille hänen velvollisuuksistansa. Minä uskallan
sanoa, että hän tietää ne vallan hyvin, vaikk'ei hän kenties välitä
niistä. Minua harmittaisi ainakin, jos joku toinen tulisi osoittamaan
minulle, mikä minun velvollisuuteni on. Kukin tietää velvollisuutensa,
mutta kunkin oma asia on, täyttääkö hän ne, vai on täyttämättä.

— Taidattepa olla oikeassa. En minä niin rohkea olisi ollutkaan, mutta
tuon rouvan välinpitämättömyys sai minut suunniltani.

— Mitä teidän tarvitsi joutua suunniltanne toisen asiassa ja miksikä
ensinkään sekaantua niihin?

— Harrastaa ei ole sama kuin sekaantua, -vastasi Bernardine nopeasti.

— Vaikea on toiselta toista välttää, — sanoi Juro Herra. — Siihen
tarvitaan neroa. Olla myötätuntoinen, siihen kysytään neroa, ja olla
hyvä, siihen kysytään neroa kanssa. Mutta nerot ovat harvinaisia.

— Tunsin minä yhden, — sanoi Bernardine. - Minulla oli ystävä, jonka
puoleen käännyin saamaan myötätuntoisuutta murheeni ensi aikoina. Kun
muista ei ollut kuin ärsytystä, osasi hän aina rauhoittaa mieltäni.
Hänen maksoi vain tulla huoneeseni, niin kaikki oli taas hyvin.

Kyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra
ystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?

— Hän läksi pois, niinkuin hänen omaisensakin. Ja se oli sen luvun
loppu.

— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän
tietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?

Mutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän
ajatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme
päivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi
olennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen
puutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä
aika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä
heidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät
pyhimyksiksi.

Hän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä
siirsi tuolinsa pöytään.

— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua
auttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä
tarvita.

Heidän mennessään yhdessä, sanoi Juro Herra:

— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa
keskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa
palasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.

— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme
onnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin,
vaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen
vaisto.

— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä
kehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi
vaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän,
mitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin
pääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.

He pysähtyivät sen huoneen edustalle, joka erikseen oli laitettu
kuntoon Kurhausissa valokuvauksen vimmaamia vieraita varten.

— En minä saata mennä tuohon hirmuiseen koloon, — sanoi Bernardine.
— Ja sitä paitsi, minä olen luvannut pelata shakkia ruotsalaisen
professorin kanssa. Sitten lähden ottamaan Mariasta valokuvaa. Sen minä
lupasin Wärlille.

Juro Herra myhähti pahan-ilkisesti.

— Minä toivon, että Wärlin käy mahdolliseksi tuntea hänet, — virkkoi
hän, mutta huomattuaan joutuneensa arveluttavalle alalle, hän lisäsi
nopeasti:

— Jos tarvitsette lisää levyjä, niin voitte saada minulta.

Mennessään huoneesensa, pysähtyi Bernardine puhelemaan sievän Fräulein
Müllerin kanssa, joka oli peräti iloisella mielellä, sillä lääkäri oli
antanut hänelle erinomaisen hyviä tietoja hänen terveytensä tilasta.
Fräulein Müller puhui alinomaa englanninkieltä Bernardinen kanssa,
mutta kun hänen taitonsa siinä oli niukan puoleinen, niin tarvittiin
joltinenkin määrä mielikuvitusta avuksi, jotta häntä voisi ymmärtää.

— Ah, Miss Holme, — puhui hän. — Minä sai nurinomaise hyvä tieto
doktorilta.

— Te näytättekin niin reippaalta, — vastasi Bernardine. — Entäs ne
kuherrukset espanjalaisen herran kanssa, hyvällä kannalla kaiketi nekin?

— No mutta! — huudahti toinen iloisesti. - Se on teidän käksimiksi.
Minä ei ole kärsi se herra.

Samassa tuli espanjalainen herra Kurhausin kukkakaupasta, kaunis
kukkavihko kädessä.

— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa
painaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut
Bernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti
heille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen
noista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.

Herra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen
lempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli
varsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.

— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein,
— virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän
huoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.

— Aivanhan te pilaatte minut lahjoilla, — sanoi Bernardine.

— Tehän minun kissani pilaatte maidolla, - vastasi Schmidt.

— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti
Bernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?

— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä
tehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää
kuolla. Säikähdättekös tekin?

— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen
ruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole
kuollut.

— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. —
Hän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei
sallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni
niitä ilman, mutta vaikeaa se oli.

Bernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä
vaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei
hän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka
häntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat;
turhaan hänen omat harkintansa.

Nuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä
ne olivat hänelle?

Kuinka saattoi himmeinkään varjo heistä heittäytyä hänen sieluunsa?

Eihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän
kaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana
ruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin
yksityisten ihmisten kärsimyksiä.

Ja siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma
sairautensa.

Kuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista
mielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä
käsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!

Niin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat,
milloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!

Bernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan,
kääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän
kauniilla kasvoilla.

— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan... Min'en
uskalla mennä yksin hänen luoksensa... Minä tahtoisin, että te... Hänen
on pahempi... Minä olen...

Bernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois
ääneti.



XVI Luku.

Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.


Bernardine oli nähnyt Mr. Reffoldia edellisenä päivänä. Silloin hän oli
istunut hänen vieressään ja pidellyt hänen kättään omassaan. Sairas oli
välistä myhähtänyt, mutta yhden ainoan kerran hän vaan oli puhunut.

— Pikku Muru, — oli hän kuiskaissut, sillä hänen äänensä oli nyt
pelkkää kuiskutusta vaan. - Minä muistan kaikki, mitä olette minulle
puhunut. Jumala siunatkoon teitä! Mutta kuinka kauan sitä kuolemista
kestää!

Se oli ollut eilen.

Kuja oli nyt juostu päähän asti, ja Mr. Reffold makasi ruumiina.

He kantoivat hänet tuohon pieneen ruumiskappeliin. Bernardine jäi
Mrs. Reffoldin luokse, jota näytti hirvittävän olla yksin. Hän piti
Bernardineä kädestä.

— Ei, ei, — puhui hän liikutettuna, — te ette saa mennä. Minun on
mahdoton olla yksin. Jääkää te luokseni.

Hän ei osoittanut surua eikä kaipausta. Ei hän maininnut miehensä
nimeä. Hän silitteli vain kauniita kasvojansa.

Pari kertaa yritti Bernardine päästä pois. Tämä odotteleminen oli
hänestä tuskallista; hän tunsi, ett'ei hänestä täällä ole mitään hyötyä.

Mutta joka kerta katsahti Mrs. Reffold ylös ja pidätti hänet.

— Ei, ei, — puheli hän. — Minä en kestä olla yksin ilman teitä. Minun
täytyy saada pitää teidät luonani. Miksikä te jättäisitte minut?

Ja Bernardine jäi. Hän koetti lukea kirjaa, joka oli pöydällä. Hän
luki viivoja ja pisteitä tapeteilla. Hän ajatteli vainajata ja eloon
jäänyttä vaimoa. Hän oli surkutellut vainajata, mutta nähdessään
nyt hänen leskensä murtuneet kasvot, tunsi hän sydämensä pohjasta
surkuttelevansa häntä. Katumus oli tuleva, vaikk'ei se kauan
kestänekään. Sydän tahtoo edes hetkisen nähdä oman itsensä kasvoista
niin kasvoihin ja unohtaa sitten kuvansa.

Mutta sinä hetkenä — mikä tuskain paino, kokonainen vuosisata
kärsimystä!

Bernardine kävi helläksi Mrs. Reffoldia kohtaan, hän kumartui sohvan
yli ja hyväili noita kauniita kasvoja.

— Mrs Reffold... — kuiskasi hän.

Muuta hän ei sanonut, mutta siinä oli kylliksi. Mrs. Reffold purskahti
valtavaan itkuun.

— Voi, Miss Holme, — nyyhkytti hän. — En edes ollut ystävällinen
hänelle. Ja nyt on myöhäistä. Mitenkä minä voin kestää tämän?

Ja silloin tunsi sydän omantunnon vaivoja.



XVII Luku.

Entisille laidunmaille.


Mrs. Reffold oli tuntikausiksi jättänyt miehensä olemaan yksinänsä
ja hoitoa vailla hänen eläessänsä Nyt, kun mies oli kuollut eikä
arvatenkaan välittänyt mihin hän leposijansa saa, nyt kului hetken
aikaa, ennenkuin vaimo suostui jättämään hänet tuohon yksinäiseen,
pieneen Petershofin kalmistoon.

— Hänen on niin kolkko olla siellä, — sanoi hän lääkärille.

— Kolkommaksi sinä hänen osansa täällä teit — ajatteli lääkäri.

Mutta sitä hän ei sanonut; hän vaan tyyneesti kehoitti Mrs. Reffoldia
hautaamaan miehensä Petersnofiin. Rouva suostui.

Ja niin he laskivat hänet lepäämään kolkkoon kalmistoon.

Bernardine meni hautajaisiin, vaikka Juro Herra kovin kieltelikin.

- Itsekin te olette kuin mikä haamu - sanoi hän Bernardinelle. - Tulkaa
sen sijaan minun kanssani maalle.

Bernardine pudisti päätään.

— Toisen kerran, — sanoi hän. — Mrs. Reffold tarvitsee minua. Minä en
saata jättää häntä. Hän on niin surkeassa tilassa.

Juro Herra kohautti olkapäitään ja meni huoneesensa.

Mrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen
lähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa
hänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa
pyysikin. Bernardine kieltäytyi.

— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani
alkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.

— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä
maksan teille sievän palkan.

Bernardine oli taipumaton.

— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä
tavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun
kanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että
teidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten
kävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras
on erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme
erillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla
teidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?

Niin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti
ennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan,
kuiskasi:

— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta
jos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä,
kirjoitatteko minulle silloin?

Bernardine lupasi.

Huoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin.
Siinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt
hänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon
Mr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: "Anna kellonperäni
Pikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan
vastaan."

Bernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani
sijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.

Siinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä,
että yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän
aikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta.
Marialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja
kiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä
vastattiin.

— Ei minua nyt saa häiritä, — sanoi hän. -Kuka se on?

— Enhän minä voi huutaa teille, — vastasi Bernardine.

Juro Herra avasi pimeän huoneen oven.

— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään
Bernardinen, lisäsi hän:

— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia
tarpeen.

— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle
hänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä
yhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?

Hän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän
tuli ulos kameroineen.

— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan
noitten maalaisten valokuvat mukaan.

Puolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä
erää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa
maaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen
maisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä
hiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään
sama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi
oli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta
lähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut
olivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan
synkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet
niin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja
kolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että
kulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.

Matkatoverit olivat ääneti. Kerran vaan Juro Herra virkkoi:

— Minä pelkään, että negatiivini pilaantuivat.

— Johan te sen kerran sanoitte, — huomautti Bernardine.

— No sitten sanon sen uudestaan, — vastasi toinen tuikeaan tapaansa.

Seurasi pitkällinen äänettömyys.

— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan
lunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla
lumen sulamisen aikana.

— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä
ole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan.
Minä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin
olisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien
säästöjeni lisäksi.

— Oletteko pulassa? — kysäisi Juro Herra melkein arasti.

— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. —
Ja rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.

— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, —
virkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut
reipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.

— En luule, että se minulta menee, — vastasi Bernardine, — mutta tästä
puolin olenkin hyvin varovainen. Minä annan hiukan opetustunteja ja
kenties kirjoitankin pikkusen, en paljoa, älkää peljätkö. En aio olla
politillinen, enkä pedagogillinen enkä muutakaan suurta semmoista.

— Politika ja pedagogika, ne ovat suurta muka, — sanoi Juro Herra. —
Taivas varjelkoon minua politillisista ja pedagogian sääntöjen mukaan
kasvatetuista naisista.

— Te sanotte noin, kosk'ette tiedä niistä yhtään mitään, — pisti
Bernardine terävästi.

— Suuri kiitos! — vastasi toinen. — Olen heitä tarpeekseni kohdannut.

— Siitä lienee pitkä aika kulunut, — sanoi Bernardine melkein
sydämettömästi. — Jos te olette elänyt täällä niin kauan, kuinka
osaatte arvostella, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut Petershofin
ulkopuolella?

— Jos olen elänyt täällä niin kauan, — toisti Juro Herra katkeralla
mielellä.

Bernardine ei tuota huomannut: hän oli joutunut asiaan, josta hän aina
tuli kiihkoihinsa.

— En tunne tarkoin noita politillisia naisia, - sanoi hän, — mutta
tunnen kyllä korkeamman sivistyksen saaneita. Niillä kirjailijoilla,
jotka taistelevat nykyajan naista vastaan, en ollut mallina edessään
nainen kymmenen vuotta sitten. Girton-opiston tyttö kymmenen vuotta
sitten oli toisenlainen kuin Girton-opiston tyttö nyt. Jälkimmäinen on
säännöllisesti kehittynyt vesa edellisestä.

— Missä se ero sitten niitten välillä, koska te kehutte tuntevanne niin
hyvin tuon asian?

— Girton-tyttö kymmenen vuotta sitten — puhui Bernardine, — oli
himmeä olento, silmälasit päässä, huolimattomasti ja huonosti puettu,
joka kokonaan antautui opinnoilleen ja halveksi jokaista, ken ei
osannut Agamemnonia ulkoa. Hän ei suinkaan ollut miellyttävä, mutta
hän ansaitsee sen, että häntä pidetään kunniassa ja kiitollisessa
muistossa. Hän taisteli naisen puolesta, koettaen saada hänelle
oikeutta hyvään kasvatukseen, ja minä en siedä kuulla häntä
ylenkatsottavan. Se raikasmielinen nuori tyttö, joka meidän päivinämme
on taitava tennis-pelissä, ja jolla on huomattava sija klassillisissa
tai matematillisissa tiedekunnissa, ja joka on kirjanoppinut, olematta
kirjatoukka, ja...

— Yhäkö niitä hyviä avuja vielä piisaa? - keskeytti Juro Herra.

— Ja joka ei halveksi pitää ylpeytenänsä sievää ulkoasuakin, vaikka
pitää ylpeytenänsä kirjojaan, — jatkoi Bernardine, katsoen Juroon
Herraan, jota hän kumminkaan tuskin huomasi, — hän on mitä hän on,
tuloksena siitä, että tuo vakava ja epämiellyttävä nainen on hänelle
taistelun voittanut.

Tähän hän pysähtyi ja virkkoi sitten:

— Mutta tämä on kovin naurettavaa, että minä haastelen teille
tällaisista. — Ette suinkaan te pidä väliä naisen elin-ehtojen
laajentamisesta?

— Vai niin! Ja miks'en? — kysyi Juro Herra. — Olenko sitten niin kauan
ollut syrjässä?

— En minä usko teidän välittävän siitä, vaikkette niin kauan olisi
syrjässä ollutkaan, — vastasi Bernardine avomielisesti. — Te ette ole
niitä miesten tyyppejä, jotka ovat jalomieliset naista kohtaan.

— Saanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka tekee tästä jutusta
lopun, koskapa jo ollaan majatalolla, — kysyi Juro Herra: — mihinkä
oppineitten naisten tyyppiin teitä pitäisi lukea mielestänne?

Bernardine naurahti.

— Sen jätän minä teidän älykkäisyytenne ratkaistavaksi, — sanoi hän,
lisäten sitten: — jos teissä sitä on.

Tähän päättyi keskustelu, sillä tieto Herra Allitsenin tulosta oli
levinnyt talossa, ja kaikki riensivät tervehtimään vieraita. Rouva
Steinhart oli tukehduttaa Bernardinen äidilliseen hellyyteensä ja
kuiskasi hänen korvaansa:

— Nyt te olette kihloissa, Fräulein? Niin, siitä minä olen varma.

Bernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita,
jotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina
parkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille
Hans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden
kuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan
taskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki
riensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä
hän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.

— 140 —

— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt
kadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!

Ja sitten otettiin valokuvat tarkasteltaviksi.

Liisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei
ole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä
kuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.

— Voi sentään! — huudahti hän. — Tämä se vasta valokuva on!

Juro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin
hiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.

Tuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka
tunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän
kanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.

Silloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat
ruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa,
mutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään
katselemasta kuvia.

— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin
pääsemme aterialle.

Liisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken
Katarinan kanssa.

— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa
ja on rakastettu.

— Sehän on suurin onni, — sanoi Bernardine puolittain itsekseen.

— Tietääkö Fräulein? — kysyi Katarina kiireesti.

— En, Katarina. Olen vaan kuullut ja lukenut ja nähnyt.

— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. —
Mutta _minä_ käsitän.

Hän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli,
kuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja
mietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan
murtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut
tuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain
vierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli
toivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.

Mutta nyt?

Tuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä
mielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin
sievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja _aux
fines herbes_ olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut
vilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa
tamineissaan!

Vieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika
suorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi
rouva Steinhart makeasti:

— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te
maksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä
Herr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos
kuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr
Allitsen?

— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon,
— virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita
asioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.

Mutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten
loukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:

— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi
tiedon saatte.

Ja siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä
kumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen
koomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei
huvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.

Nojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin
silloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin
hämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan
hämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen
oli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.

Mutta nyt?

He olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen
ei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin
Bernardinen puoleen.

_Ja nyt hän oli kadottava hänet!_

Hän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli
hänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi
Juro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:

— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen
ylistyspuheesen oppineista naisista!

— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi
hän, koettaen olla iloinen.

Mutta iloinen hän ei ollut.

— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, —
sanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?

— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr.
Reffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette
kuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden
välisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?

— En mitään, — vastasi Juro Herra. — Ja kuka on, joka voi? Ja miten?

— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten
miesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.

— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut
meille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta,
opettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille
intressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja
tuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja,
on yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä
maailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat
meille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan?
Kuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.

— Ja suurin paha, — sanoi Bernardine.

— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra;
— ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen
puettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa
hetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat
he taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin
entinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja
miten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle
omaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka
se oppii laajenemaan?

— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme?
— sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta
nyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä
sitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä
on ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo
sen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole
mitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän
levottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen
tuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä
kadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on
kaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on
olemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat.
Halajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme
paremmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko
me, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele
kuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä
nousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista
kysymystä ei voi _milloinkaan_ lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi
mahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut
paraimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella
siltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme,
ett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen.
Meidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme,
me arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan
sekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta
saattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on
siinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta
rakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.

— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, —
sanoi Juro Herra.

— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette
työssä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.

Toinen kohautti olkapäitään, ja matkatoverit olivat jälleen ääneti.

Oli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi
vaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.

— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia,
ja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä
täällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten
keuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.

— No niin, — sanoi Bernardine, kummeksien, mitä hänellä olisi sanomista.

— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, —
mutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte,
että rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia.
Tuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on
enemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta
minä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei
olisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin
ennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin
kiitollinen ja...

Hän pysähtyi äkkiä.

Kyyneleitä oli kiertynyt Bernardinen silmään. Hän laski kätensä
hetkeksi Juron Herran käsivarrelle.

— Mr. Allitsen, — sanoi hän, — oikein teitte, kun luotitte minuun,
mutta minä en saata lainata rahoja keltään, ellen ole pakotettu. Jos
keltään saattaisin, niin teiltä. Ei ole vielä kuukauttakaan, kun olin
vähän hädissäni rahojen tähden; rahalähetys oli viipynyt. Silloin
ajattelin, että jos minä tulen tarvitsemaan joksikin aikaa apua, niin
käännyn teidän puoleenne. Te näette siis, että, jos te olette luottanut
minuun, olen minä teihinkin.

Myhäys elähti Juron Herran kasvoilla, yksi noita harvinaisia, kauniita
myhäyksiä.

— Siinä tapauksessa, että te muuttaisitte mieltänne, — sanoi hän
tyyneesti, — saatte nähdä, ett'en minä ole muuttanut.

Muutaman minutin perästä he saapuivat Petershofiin.



XVIII Luku.

Kihlaus.


Hän oli rakastanut tuota neitosta niin maltillisesti, ja nyt oli hänen
mielestänsä selvä vastaus saatava. Olihan se aivan välttämättömän
tarpeellista heille kummallekin, että tytön kannasta tulee aivan
täysi selko. Olihan hänen puoleltaan tosin tullut muutama viittaus
silloin tällöin, joka antoi aihetta siihen luuloon, ett'ei tyttö ollut
aivan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Ja hyväthän ne viittaukset olivat
olleetkin aina ajakseen, mutta kylpykausi läheni loppuaan, ja tyttö
oli sanonut palajavansa kotitöihin. Kenties menee tyttö häneltä nyt
ikipäiviksi. Nyt ei ole aikaa enää vitkastella, ei päivääkään.

Ja niin päätti pikku postimies rohkaista mielensä.

Kovin oli Wärlin pää pyörällä tänään. Hän, joka kerskaili tuntevansa
nimeltä jok'ainoan vieraan Petershofissa, hän teki nyt mitä
hullunkurisimpia erehdyksiä sekä kirjeensaajiin että kirjeisin nähden.
Kömpelyydestään hän sai palkakseen niin monta ripitystä, että siitä
olisi hermostunut lujempikin mies kuin tuo pieni, kyttyräselkäinen
postiljoni.

Lopulta ei hän enää välittänyt, miten hän kirjeitään jakeli, sillä
jok'ikisellä kuorella näkyi olevan sama nimi: _Maria Truog_. Ja
vaikka hän koetti tavailla osoitteita miten päin tahansa, — ei siitä
sittenkään muuta tullut. Vihdoin hän ei enää koettanutkaan, mutta jätti
kirjeiden oikean perille-tulon ihan sattuman varaan.

Näin hän saapui siihen osaan Kurhausia, missä Maria valtikkaa piti.
Hän kuuli Marian laulelevan kalustohuoneessa. Äkkiä kuului kiivas
kellonsoitto. Maria riensi portaita alas ja palatessaan kohtasi Wärlin
odottelemassa häntä käytävässä.

— Mutta onpas sinua koko pässinpää! — huudahti tyttö, heittäen kirjeen
hänelle. — Pistit väärän kirjeen numeroon 82.

Samassa soitettiin taas, ja Maria kiiruhti pois. Hän palasi jälleen
kirje kädessä ja tapasi Wärlin istumassa kalustohuoneessa.

— Väärä kirje numeroon 54, — sanoi hän -ja madame on hirveästi
suutuksissaan siitä. Kylläpä sinusta on tänään koko vastus, Wärli! Etkö
sinä osaa lukea? Annas nuo loput kirjeet tänne. Minä järjestän ne.

Wärli otti pienen, pyöreän hatun päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— En minä tänään osaa lukea, Maria, — sanoi hän, — minua viepoittaa
niin merkillisesti. Katson minä mitä osoitetta hyvänsä, niin Maria
Truog siitä vaan tulee. Olisin antanutkin kaikki kirjeet sinulle, mutta
tiedänhän minä, ett'ei ne kaikki saata olla sinulle tulevia, vaikka
sulla onkin niin monta ihailijaa. Eihän ne kaikki toki saata kirjoittaa
yhtä haavaa ja pistää samaan postiin.

— Hassuja ne olisivatkin, jos niin tekisivät, - virkkoi Maria, pyyhkien
muutamia vesikarafineja huolellisemmin tavallista, huolellisemmin kuin
oli tarpeellistakaan.

— Mutta minä olen ainoa, joka sinusta tykkään, Mariechen, — puhui pikku
postiljoni. — Ja aina minä sinusta olen tykännytkin, niinkauan kuin
suinkin muistan. Eihän minulla ole niinkuin sitä ulkonäkyä, Mariechen:
kirja ei ole kaunis kansilleen, mutta kirja itse ei ole huonoimpia.

Maria pyyhki pyyhkimistään vesikarafineja. Sitten nosti hän niitä ylös
ja katseli päivää vasten, ihaillen niitten tavatonta kirkkautta.

— Minun ei pitäisi puhua itsestäni, — jatkoi Wärli. — Jos et sinä minua
rakasta, niin siinä sitten olkoonkin sen jutun loppu. Mutta jos sinä
rakastat minua, Mariechen, ja huolit minusta mieheksesi, niin et sinä
onnettomaksi tule. Kas nyt se on sanottu.

Maria laski karafinin pöydälle ja kääntyi Wärliin.

— Kylläpäs meni aikaa, ennenkuin tuo tuli sanotuksi, — virkkoi hän
nureillaan. — Miksi et sanonut sitä jo kolme kuukautta sitten? Nyt on
myöhäistä.

— Voi, Mariechen, voi! — sanoi pikku postiljoni, tarttuen tytön käteen
ja suudellen sitä. — Sinä rakastat siis toista. Olet jo kihloissa,
niinkö? Vai on se myöhäistä nyt? Vai rakastat sinä toista?

— En minä ole milloinkaan sanonut rakastavani toista, — vastasi Maria.
— Minä sanoin vaan, että nyt on myöhäistä. Kellohan on jo lähes viisi,
ja lamput eivät vielä ole reilassa. Täss'ei ole siekailemista. Hyväinen
aika, ja kannussa ei ole öljyä yhtään, ei tippaakaan!

— Hitto vieköön öljyt kannuineen päivineen! — huudahti Wärli,
siepaten kannun hänen kädestään. — Mitä ne minuun kuuluvat, öljyt ja
muut hynttyyt? Minulla on tekemistä vain sen rakkauden kanssa sinun
sydämessäsi. Voi Mariechen! Älä pane minua odottamaan tällä tapaa! Sano
nyt suoraan, rakastatko sinä minua, ja laita niin, että minusta tulee
iloisin mies koko Sweitsinmaassa!

— Pitääkö minun sanoa sinulle suora totuus, — puhui Maria mitä
haikeimmalla äänellä, — totuus eikä mitään muuta? No niin, Wärli,
jos sinun pitää tietämän... kuinka minun on katkera pahoittaa sinun
mieltäsi... — Wärlin sydän jähmettyi, ja kyyneleitä kiertyi miehen
silmiin. — Mutta koska sen nyt kerran pitää olla totta eikä mitään
muuta, - jatkoi kiusanhenki... — niin, Fritz... minä rakastan sinua.

Pari minuttia myöhemmin Juro Herra, jonka ei ollut onnistunut
saada soittoansa kuulumaan, astui Marian kalustohuoneesen hakemaan
lamppuansa. Siellä huomasi hän Wärlin syleilevän morsiantansa.

— Taisin häiritä — sanoi hän äreästi ja meni samassa pois. Mutta kohta
sen jälkeen hän tuli takaisin:

— Emäntä tulee portaita ylös — sanoi hän ja läksi tiehensä.



XIX Luku.

Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.


Moni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille.
Kurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni
siinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen,
muutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran
hälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin
yksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi
harmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa.
Englantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama
muitten kansain jättöväelle.

Kylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä
laadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset
huononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin
siellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja
yleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin.
Jotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka
kenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton
Petershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat
iloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut
täyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.

Sievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen
ihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen
markisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa
kotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle.
Pieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte
Carloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa
madame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi,
ellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja
oman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli
siellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta;
ne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä
huolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki
kiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin
täyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan
yhtyneet.

Ruotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja
shakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata
ahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä
hellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia
frankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat
Bernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta
kestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä
välinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää
iltaa.

Tämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä
Robert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan
puolella kahvia juomassa.

— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän.
— Min'en saata sitä käsittää.

— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää
kahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te
väititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään
näy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän
välittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille
muuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties,
että meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään,
kunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän
ystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme
me olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät
sopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta
jos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta
loukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä
ole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset
saavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen
oppii, sitä parempi on.

— Entäs te, — kysäisi Bernardine, — oletteko te sen oppinut?

— Jo aikoja sitten, — vastasi hän varmasti.

— Te käsitätte elämää niin synkästi, — sanoi Bernardine.

— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro
Herra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt
se on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken
vielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta
nyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä
olisikaan.

— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta
enhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani
minäkään.

— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra,
surullisesti myhähtäen.

He astuivat ruokasalista ja läksivät kävelemään.

— Ja huomenna te aiotte lähteä, — sanoi Juro Herra.

— Minä olen kaipaava teitä, — virkkoi Bernardine.

— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan
luultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti
uusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko
enintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten
kielellä: resignationiin.

— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen
keskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? —
kysyi Bernardine.

— Jotain sinne päin, — vastasi Juro Herra tylyyn tapaansa.

Bernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet
hupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta
silloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat
haastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen
tuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä
vailla?

Juro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin
keveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra
puolusti heitä.

Viimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine
sydämensä Juroa Herraa vastaan.

— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun
helpompi lähteä.

Murtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo
pieni, kova sydän suli kerrassaan.

Aamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he
vaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja
Bernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen
kirjakauppa Stone Street'in varrella.

— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. —
Minä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.

— Toivoakseni tapaatte hänet terveenä, — sanoi Bernardine.

Silloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut
siitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon
Herraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.

Hän sanoi jäähyväiset Bernardinelle portaitten päässä.

Ensi kertaa antoivat he kättä toisillensa.

— Hyvästi, — sanoi Juro Herra lempeästi. - Onnea matkalle.

— Hyvästi.

Juro Herra nousi portaita ylös, mutta kääntyi ympärinsä, ikäänkuin
sanoakseen jotain vielä. Mutta hän muutti mielensä ja sulki sanat
sydämeensä.

Tuntia myöhemmin läksi Bernardine Petershofista. Kurhausin vahtimestari
yksin oli saattamassa häntä asemalle.



XX Luku.

Rakkauskirje.


Kaksi päivää Bernardinen lähdön perästä alkoivat lumet sulaa. Ei mikään
ole sen ikävämpää, ei mikään näytä sen surullisemmalta.

Juro Herra istui makuukammiossaan, koettaen lukea Carpenter'in
Anatomiaa. Se ei huvittanut häntä. Sitten katsahti hän akkunasta ja
kuunteli veden tipahtelua jääpuikoista. Vihdoin hän tarttui kynään ja
kirjoitti kuin seuraa:

 _Toveri hyvä, pieni leikkikumppani!_

 En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt
 pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin
 sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että
 sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä
 tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en
 tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään
 ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys
 ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin
 konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä,
 vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.

 Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa
 kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta
 tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt
 elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää
 teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään
 elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan
 voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun
 on määrä kuihtua pois.

 Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä.
 En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin
 olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon
 tuostakin sanonut itsekseni: "En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu
 hyvää minulle eikä hänellekään." Ja sitten — mitä oikeutta minun
 kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman
 kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin
 minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta
 nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla
 rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni.
 Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä,
 että se _oli_ minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille
 ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu,
 se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin
 tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi
 kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne,
 että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.

 Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin
 kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt
 ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa
 elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt
 minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on.
 Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun
 pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein
 ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni,
 ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä;
 teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan
 hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan
 sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta,
 vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen
 lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että
 minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen
 ihmisten täytyy tehdä.

 Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on
 tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän
 paranemistanne? _Sen tein minä_. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä
 palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut
 kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän
 pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä
 tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne
 tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että
 asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta
 mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin,
 että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette
 olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä
 te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät
 tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.

 Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä.
 Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka
 paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut
 tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä
 en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne
 eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni
 minua kohtaan.

 Että paadutitte... mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että...
 Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon
 Teille, mitä minä luulen... Niin monta puhettanne on kätkettynä
 sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi
 milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni
 sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta
 ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka
 Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään
 Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen
 samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas!
 Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka
 usein olisin sen saattanut sanoa Teille!

 En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on
 Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille
 sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi
 rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä
 uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.

 Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma
 ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen
 antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää
 sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu,
 niin Teitä, armas.

 Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän
 olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut,
 mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin
 myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut,
 ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni
 kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun
 täytyy puhua.

 Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä
 milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman
 täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi.
 Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas!
 Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en
 saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista?
 En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on
 rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku
 itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja
 teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka
 teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne
 löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!

 Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän
 elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos
 luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian
 löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä
 yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa
 voi.

 Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin
 näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin
 unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen.
 Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.

 Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin
 lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä.
 Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.

 Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois;
 siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän...
 Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt... en, en
 saata...

Juro Herra lakkasi kirjoittamasta, ja kynä kirposi pöydälle.

Hän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt
sydämensä Juro Herra.

Sitten otti hän juuri kirjoittamansa kirjeen ja repi sen palasiksi.



Toinen osa.



I Luku.

Kirjoista pyyhitään pölyä.


Oli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut
Lontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä
antikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen
ja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut
liikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien
Gibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta.
Zerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta,
ja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen,
yksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä
Gibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia
vailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme,
sitä vähemmin saamme.

Malvinan, hänen vaimonsa, kuoltua sanoivat ihmiset:

— Hänen tulee ikävä.

Mutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia
ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.

Kun Bernardine ensi kertaa sairastui, sanoivat ihmiset:

— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla
tavallaan.

Mutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia.
Ajatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon
ajatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä
sairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä
haahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli
hän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?

Siinä kaikki.

Tylykö? Ei, sillä kun hänelle oli kerrottu, että Bernardinen pitää
mennä pois, katsahti hän kummastellen tyttöön ja läksi sitten ulos. Se
oli todellakin harvinaista. Hän palasi, viisikymmentä puntaa mukanaan.

— Kun tämä on loppunut, — virkkoi hän tytölle, — niin hankin minä lisää.

Kun Bernardine oli lähtenyt, sanoivat ihmiset;

— Hän on niin yksin. Mutta ei siltä näyttänyt.

Kerran he kysyivät häneltä, mutta hän sanoi:

— Onhan minulla Gibbon.

Kun tyttö oli palannut, sanoivat ihmiset;

— Nyt hänen tulee hyvä mieli,

Mutta ei Bernardinen palajaminenkaan näkynyt tekevän mitään muutosta
hänessä.

Hän katsahti tyttöön tylsästi kuin ennenkin ja kysäisi, mitä hän nyt
aikoo tehdä.

— Aion pyyhkiä pölyä kirjoista, — vastasi Bernardine.

— Tarpeen se onkin, — virkkoi setä.

— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää
sinusta huolta.

— Jaha, — jupisi setä.

Ei hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei
ollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli
setä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään
puoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan
puoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin
aikoi pitää huolta sedästään.

Tällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi,
visusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän
katsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään
oli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta
Bernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli
oleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten
luuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään
kirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut
vanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.

— Minä panen liikkeen parempaan kuntoon, — ajatteli hän.

Itse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan,
puhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä
se auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa
kivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole
aihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta
työhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa
omaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen
tehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.

Ja niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän
möikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä
elämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa
Herraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin
kiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun
siihen.

Ylipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata
seikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain
muuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta
huomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana
ollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja
pedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin
naisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän
haeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.

— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut
sairaana, eikö niin?

Nuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla
sairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut
hän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi
ollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän
ihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt
kirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja
astunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.

Uudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli
tarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko
hänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.

Näin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet
häneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.

— Hän on oppinut yhtä ja toista, — puhuivat he keskenään.

Nämä eivät olleet kirjaopin käyneitä. Nämä _tunsivat_.

Paria kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan
miehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin
hoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen,
sitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin
helppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan
ennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten
heitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt
vapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden,
joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi
Zerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet.
Kerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän
paraillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään
ja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä
aamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä
suuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä
mieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä
välinpitämätön.

— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi
ukko itsekseen. — Miksikähän nyt?

Setä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli,
kun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt.
Jos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä
tervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.

Setä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei
Bernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli
Bernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen
kuulla sedän muistuttavan häntä siitä.

— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo
lienee nälkä.

Tämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine
oli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja
katseli hänen toimiansa.

— Onpa sinusta koko apu, — sanoi hän.

Muutta hän ei sanonut, mutta Bernardine punastui mielihyvästä.

— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, —
sanoi hän lempeästi.

Setä ei oikein käsittänyt häntä. Kiireesti palasi hän Gibboninsa luokse.

Sen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan
aihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine
ei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin
lähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta
eivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat,
Bernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin
tuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.

— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, —
ajatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.

Ja he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen:
työhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä
vetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän
kävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan
hevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin,
joita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli
siitä lapsenomaisesti hyvillänsä.

Toisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn
Regent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa
siellä oli ollut.

— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan,
vaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.

Hän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän
luopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.

Bernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta
eräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa
jotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen
eräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden
ostamisen.

Vanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa,
astui katua alas ja toi yhden numeron _Daily News'ia_.

— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, —
mutta kelvanneeko tämä?

Ukko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro
Herra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.

Bernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä.
Milloinka hän olikaan muistamatta häntä?

Hän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen
silmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.

Juro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat
Bernardinen korvissa:

— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin
oppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten...



II Luku.

Bernardine aloittaa kirjaansa.


Luettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine
tuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia,
peljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen,
peljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut
vapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus
menetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä
arvotonta.

Monta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän
kirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra
sittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut
mitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella
olisi hänelle sanomista?

Lohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää
huolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän;
ei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin
pistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia
entisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä
lohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.

— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä
vaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.

Mutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta
tuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi
koskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.

Eräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos
pakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä
kynään ja kirjoitti seuraavan prologin.



III Luku.

Epäonni ja Menestys. Prologi.


Epäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa
Vieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli
voittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja
tyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä
hyvin ja ansainneensa kunniansa.

Epäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut
kaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä
kauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen
pääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.

Harmaahapsinen vanhus tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän
nimeänsä.

- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja
näytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.

Vanhus pudisti päätänsä.

— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat
usein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me
Epäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys.
Näettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä
meitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista
kaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja
hyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota
tuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme
häntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te
ylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat
suloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän
mielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa
ylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina
aarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.

Sitten hän kääntyi Epäonneen.

— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee
tiennyt sen.

— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä
kädestä ja sanoi:

— Käy kanssani nyt, Menestys; minä saatan sinut vastaanotto-huoneesen.

Silloin hän, jota oli sanottu Epäonneksi, ja jonka nimi nyt oli
Menestys, nosti ylös kumartuneen päänsä, oikaisi vartalonsa ja hymyili,
kuullessaan, kuinka kauniilta hänen uusi nimensä nyt soi. Ja noin
hymyillessään sai hän takaisin kauneutensa ja toivonsa. Ja kun toivo
oli tullut takaisin, palasivat voimatkin.

— Mutta mitenkä tämän käy? — kysäisi hän huolissansa vanhalta,
harmaahapsiselta mieheltä, -pitääkö hänen jäädä tänne?

— Hänen tulee oppia, — kuiskasi vanha mies. — Ja oppimassa hän on
paraillaan. Tule nyt; emme saa viivytellä.

Ja uuden nimen saanut astui vastaanotto-huoneesen.

Mutta Valtias sanoi:

— Rakas, kunnon työmies! Maailma tarvitsee sinua. Sinä tiedät oikean
nimesi: älä välitä siitä, miksi sinua maailma sanoneekaan. Palaja
jälleen työhösi, mutta ota mukaasi lannistumaton toivo.

Ja hän palasi työhönsä, mukanaan lannistumaton toivo ja ihana muisto
Valtiaan maailmasta ja oikean nimensä suloinen sointu.



IV Luku.

Juro Herra luopuu vapaudestaan.


Seuraavana aamuna aloitti Bernardine kirjansa, istuessaan vanhan
Zerviah'in kanssa puodissa. Ukko oli tullut sinne sisähuoneesta,
jossa hän oli lukenut Gibbonia pari tuntia. Hänellä oli vielä kirja
kädessään, mutta hän ei enää lukenut. Hän katseli, kuinka Bernardine
oikoili repaleisen kirjan lehtiä.

Äkkiä katsahti Bernardine ylös työstään.

— Setä! — sanoi hän kiireesti. — Sinä olet elänyt pitkän iän ja lienet
jo yhtä ja toista kokenut. Oliko koskaan sellaista aikaa, jolloin
välitit ihmisistä enemmän kuin kirjoista?

— Oli, — vastasi setä hiukan hämillään. Hän ei ollut tottunut
kysymyksiin.

— Kerropas minulle siitä, — virkkoi Bernardine.

— Siitä on jo pitkä aika, — puhui vanhus ikäänkuin haaveillen, — paljoa
ennen kuin menin naimisiin Malvinan kanssa. Hän kuoli. Siinä se.

— Siinä se, — toisti Bernardine ja katseli kummastellen häntä. Sitten
hän siirtyi lähemmäksi setää.

— Oletko sinä rakastanut, Zerviah setä? Onko sinua rakastettu?

— Kyllä, tietysti, — vastasi hän lempeästi.

— Ethän sitten naurakaan minulle, jos tyhjennän sinulle sydämeni?

Vastauksen asemesta tunsi hän vanhuksen käden omassaan. Siten
rohkaistuna hän kertoi hänelle Juron Herran historian. Hän kertoi
rakastavansa Juroa Herraa. Sitä ennen ei hän ollut milloinkaan ketään
rakastanut.

Vaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla
tavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle
kirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään
tunsi.

Bernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah
läksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.

Juro Herra seisoi myömäpöydän ääressä.

— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En
ole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.

Bernardine nojasi pöydän yli.

— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron
Herran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin
viimeksi olivat toisiansa kohdanneet.

— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on
kuollut.

— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti
vapaa ole.

Hän ei vastannut, vaan laskeutui tuolille.

— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?

— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. —
Muistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen.
Vanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti
oli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!

— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra
äreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?

— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. —
Me alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta,
että minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat
päiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin
huomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.

— Muutamat eivät sitä huomaa milloinkaan, - sanoi Juro Herra.

— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin
alkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni
kuin ansaitsenkaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne
elämää uudestaan?

— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt.
Mutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä
toivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä
herään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.

— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon
niin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää
samallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku
korvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.

— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin
arkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.

— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi
Juro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.

— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine.
— Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä
seuralaista itselleni.

— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra.
— Tekisi mieli nähdä sitä.

— Jos tahdotte. Kun se on valmis, lähetän sen teille Petershofiin.

— Minä en mene enää Petershofiin. Miksikä menisinkään sinne nyt?

— Samasta syystä kuin kahdeksan vuotta sitten, — vastasi Bernardine.

— Minä menin sinne äitini tähden.

— Ja nyt menette minun tähteni, — sanoi Bernardine mietittyänsä.

Juro Herra katsahti häneen.

— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö
todellakin siitä, miten minun käy?

Neito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi
suorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.

— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella.
— Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä
välittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa
yksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme
omia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole
milloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä
riippuu heidän kohtalonsa.

Juro Herra oli ääneti.

— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. —
Itseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan
voi menettää teitä.

Hänen äänensä vavahti, mutta hän jatkoi miehuullisesti:

— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä
elämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla
Herralla on parempi osa näyteltävänä.

Juro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa
huostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään
niin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta.
Muuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi
kädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei
mielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen
ja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti
silmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.

— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin
tahdotte, niin palajan minä vuoristoon.

Hän kumartui pöydän yli ja puristi Bernardinen kättä.

— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa
tahtoisin vielä sanoa teille.

Seuraavassa tuokiossa oli hän poissa.

Samana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän
teki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja
tehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä
ajatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää
Petershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän
aikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.

— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole
saava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.

Näin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten
yrttitarhaansa hoitaisi.

Kello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in
tapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut
pahasti.

— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. —
Katsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!

Kuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui
hänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä
huomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt...

Ruskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten
ruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren
muistossa.

Moniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen
jotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi
rakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja...

Bernardine kuoli.



V Luku.

Sillan rakentaminen.


Ennen lähtöään tuli Robert Allitsen vanhaan kirjakauppaan tervehtimään
Zerviah Holmea. Tämä oli lukemassa Gibbonia.

Nämä kaksi miestä olivat seisoneet Bernardinen haudalla.

— Aloin jo tuntea häntä, — sanoi vanha mies.

— Minä tunsin hänet koko ajan, — sanoi nuori mies. — En muista hetkeä,
jolloin hän ei olisi ollut osa omaa elämääni.

— Hän rakasti teitä, — sanoi Zerviah. — Hän oli puhumassa minulle siitä
juuri sinä aamuna kuin te tulitte.

Ja sitten, hellyydellä, joka oli outoa hänessä, kertoi Zerviah Holme
Robert Allitsenille, kuinka Bernardine oli avannut hänelle sydämensä.
Hän ei ollut sitä ennen ketään rakastanut, mutta Juroa Herraa hän
rakasti.

— Min'en rakastanut häntä siitä syystä, että säälin häntä, — niin oli
Bernardine sanonut. - Minä rakastin häntä hänen itsensä tähden.

Ne olivat olleet hänen sanansa.

— Kiitos, — sanoi Juro Herra. — Ja Jumala siunatkoon teitä
kertomuksestanne.

Hän lisäsi sitten:

— Pöydällä oli muutama irtonainen paperiarkki. Hän oli aloittanut
kirjansa. Saanko minä ne?

Zerviah laski ne hänen käteensä.

— Ja tämä valokuva, — sanoi vanhus, — sen minä jätän teille.

Noitten pienten, laihain kasvojen kuva pantiin paperien joukkoon.

Miehet erosivat toisistaan.

Zerviah Holme palasi lukemaan Rooman historiaa. Juro Herra palasi
vuoristoon, elämään elämätänsä loppuun ja rakentamaan siltaansa,
niinkuin me kaikki teemme, ken tieten, ken tietämättä. Jos se murtuu,
niin rakennamme jälleen.

— Nyt se tehdään lujemmaksi, — sanomme silloin itseksemme.

Ja niin aloitamme uudestaan.

Me olemme hyvin kärsivällisiä.

Ja sill'aikaa vierii vuosi vuoden perään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laivoja yössä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.