Title: Harhateillä
Author: Gerstäcker, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Harhateillä" ***


HARHATEILLÄ

Kirj.

Friedrich Gerstäcker


Saksankielestä ["Irrfahrten"] suomentanut

Selma Anttila



Kariston romaanisarja 6



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.



SISÄLLYS:

 1. Päätös
 2. Valmistukset
 3. Tupakoimattomien vaunussa
 4. Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?
 5. Pelihelvetissä
 6. Hotellissa
 7. Tohtori Raspe perheineen
 8. Majuri von Buttenholt
 9. Loppu — tietysti häät



1. PÄÄTÖS


Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin
kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä,
joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen
levitettyä sanomalehteä.

Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin
huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean
kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja,
sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan
kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä
täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän
vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai
hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä
erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta
kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta —
mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?

Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen
teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai
vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan.
Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo
monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana,
ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti
sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz
Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut
koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen
hänen vuoksensa surisi.

Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista.
Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa
juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja
kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti
tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja
sanoi vakavalla äänellä:

»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa!
Siinä täytyy tulla muutos.»

»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen
lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.

»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä
sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»

»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme
kasvoillaan.

Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään
ja jatkoi:

»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. —
Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»

»Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun
pitäisi se tietää?»

»Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni
jo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä
sinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut
tähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin
annoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät
olleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan
toki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä
omaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden
vuoksi.»

»Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten
kurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.»

»Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä
harmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja
siitä täytyy nyt tulla loppu.»

»Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, —
»annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä
ethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä
yövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.»

»Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo
ennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät,
ja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta
vastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla
yhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon
valaistun lasitaulun lyijyluodilla?»

»Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo
neljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti
suloisesti ja makeasti nukkumassa.»

»Kiellätkö siis senkin?»

»Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei
otettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin
kelvoton teko.»

Isä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti
tosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä.
Hän ravisti päätään.

»Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä
he senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja
juoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää
sinua seuranneet.»

»Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen
yövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet
kiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä
varmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun
vähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin
mitään.»

»Fritz!»

»Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten
kyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee
niin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten
näköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla
nimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan,
mutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät
huomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa
kaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin?
Kaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen
kyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun
muun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi
tervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä,
kohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No,
herra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään
teitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta
suorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi;
olen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni
kasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin
yksitoikkoiseksi.»

Isä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei
tietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut
kunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin
varma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan
tiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti
olevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen
seisomaan:

»Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja
tänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'»

»Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo
oli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään
antaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun
oikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä
totta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.»

»Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi
totisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä
askelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?»

»En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti
ja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista
kiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan
elämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa
voittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa
talossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.»

»Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä
koko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi.
Sinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi
ihmiseksi.»

»Toiseksi ihmiseksi, isä?»

»Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —»

»Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —»

»Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä
olet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä
annat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista
kykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.»

»Mutta olenhan minä ahkera —»

»Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle
iloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman
itsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin
saavuttaa.»

»Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?»

»Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä
opit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan
myöskin muita eikä vain itseäsi.»

»Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —»

»Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä..
»Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se
olento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin,
että joksikin ajaksi lähtisit matkoille.»

»Päästäksesi minusta täällä eroon?»

»En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia
näkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin
mielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole
noita nuoruudenkepposia tehnyt —»

»Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —»

»Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis
on joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se
taaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin
kasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua
matkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan
pidätä.»

»Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni
lapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin
voin lähteä.»

»Ja kuinka kauan se kestää?»

»Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla
kaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.»

»Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.»

»Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää
hyväkseni suopeuttasi.»

»Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?»

»Eikö se ole yhdentekevää?»

»Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —»

»Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen
tuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen
viehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa
illallisensa haukkaa.»

»Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja
minä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin
tärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin
muuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä,
sillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi
jo jotakin vaatia.»

»No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran
ja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin
viehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa
matkaan.»

»Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta
liinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen,
ja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat
lämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa
vieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava
hitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.»

»Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja
miettiväisenä savua katsellen.

»Älä vain unohda passia.»

»Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia
papereita.»

»Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen
se on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut
monesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän
meni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä.



2. VALMISTUKSET


Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain
vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi
oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle
yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin
nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien
vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi.
Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen
viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi
kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti
lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko
leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.

Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei
tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta
teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin
käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti
äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut;
koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää
peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan
oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja
epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan
niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä
vaeltamaan.

Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa,
sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten
hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista
halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin!
Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö
yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua
mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä
kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin
tekemättä.

Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan;
mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen
ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin
itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä,
vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi
sanomaan itsekseen:

»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän
naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi
joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan
enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta
mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi
olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen?
Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle
ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi
— teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole
tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin
tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani
erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän
on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen
koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien
vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni
kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän
hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»

Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin
Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen
retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin
hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa
sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz,
enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena,
lähti passia pyytämään.

Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti
ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti
hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä
tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja.
Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori,
erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja
huudahti:

»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»

»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. —
»Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»

»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen
yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz
Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»

»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se
sattuu kyllä kohdalle, mutta —»

»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»

»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En
tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»

»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä
ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»

»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.

»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä
sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»

»Poliisikamariin passia hakemaan.»

»Aiotko matkustaa?»

»Aion.»

»Minne?»

»Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.»

»Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä
olisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle,
siellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin
siellä samassa tarkoituksessa.»

»Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt,
mitä hait?»

»Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut
Hassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan
isäukkoni kanssa raha-asioista.»

»Ja sitten menet sinne takaisin?»

»Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme
silloin matkan yhdessä.»

»Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut
ja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne
sinä nyt menet?»

»Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa
suuntaat matkasi Reinin varrelle?»

Fritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani,
muuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin
retkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin,
Koblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.»

»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä
on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä,
tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he
kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»

»Mikä heidän nimensä on?»

»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa
— jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle
panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä
taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen
käsitys.»

»Mutta, rakas ystävä» —»

»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme
kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen
sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut
nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät
oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»

»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä
minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää
muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»

»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä,
»sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin
asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan
myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»

»Mutta hyvä Klaus —»

»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä
tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy
kauan!»

Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin
allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi
vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz
lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi
taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta
passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta
takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit:

Ikä: 28 vuotta.

Vartalo: tavallinen.

Tukka: ruskea;

Vartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi
kappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä
kirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan
»tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin
muka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän
kuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut
asiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle,
vieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle
kahdenkymmenenviiden taalerin setelin.

Alhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf
kuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen
ystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»?
Fritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat
katua alas, kun Fritz sanoi:

»Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.»

»Mikä ei kuulu hyvältä?»

»Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.»

»Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?»

»No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.»

»Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo
hän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi
myöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.»

»Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa
Wessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf.
Kuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?»

»Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat
iältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista
ja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel
hyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti,
ettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille,
mutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää
siitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan
Mainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he
sieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.»

»Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin
Kölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon
päästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.»

»Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi
Klaus.

»Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin
tulet —»

»Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin,
»onko sinullakin passi?»

»Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.»

»Onko se ehkä sattumalta mukanasi?»

»Varmasti; pidän sitä matkalla aina lompakossa — tuossa se on!»

Fritz katseli ensin etusivua ja sitten takaa. Henkilökuvaus kuului:
Ikä 29 vuotta. Vartalo: hoikka! — Vai hoikka! Klaus Beldorf oli aivan
samanlainen kooltaan kuin hän itse, ja hänelle oli kirjoitettu: Vartalo
tavallinen, ja tuolle hoikka — se oli liian typerää. Mutta hän ei
puhunut sanaakaan siitä ja antoi ystävälle kortin takaisin.

Nyt heidän oli erottava, sillä Klausilla juuri kotiin tulleena oli
vielä paljon hommattavaa, ja Fritzin taas piti kirjoittaa pari,
tosin lyhyttä kirjettä. Fritz lupasi kuitenkin varmasti, kun Klaus
vakuutti, että hän viimeistään neljäntoista päivän päästä olisi jälleen
Mainzissa, lähettää hänelle sinne kirjeen ja siinä ilmoittaa tulostaan
ja sydämellisesti kättä lyöden molemmat nuoret erosivat, kumpikin
mennäkseen omiin toimiinsa.

Hallintoneuvos ei myöskään ollut sillä aikaa ollut toimettomana;
sillä ikäänkuin hän olisi pelännyt, että poika alkaisi katua
tekemäänsä päätöstä, oli hän sen vuoksi kirjoittanut valmiiksi kaikki
suosituskirjeet ja tuli ne kädessään Fritziä vastaan, kun tämä astui
ovesta sisään.

»Tässä, poikaseni», sanoi hän, »on sinulle neljä kirjettä — yksi
Frankfurtiin pankkiiri Sölenkampille, jos joutuisit rahapulaan, —
nuo toisetkin sinua kyllä auttaisivat, mutta en tahtoisi mielelläni
mennä sitoumuksiin, ja Sölenkampin kanssa olen asioissa; — sitten
yksi Kölniin vanhalle ystävälleni, kanslianeuvos Brunolle, joka on
kantanut sinua sylissään; — yksi Koblenziin majuri von Buttenholtille,
koulutoverilleni, ja yksi Mainziin tohtori Raspelle, jota tuskin enää
muistanet, sillä siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän kävi täällä
meitä viimeksi tervehtimässä.»

»Tohtori Raspelle?» huudahti Fritz hämmästyneenä.

»Muistatko hänet todellakin?» kysyi isä. »Hänellä oli silloin mukanaan
kaksi viehättävää pikku tyttöstä, jotka nyt ovat jo varmasti isoja.»

»Toinen heistä on Klaus Beldorfin morsian.»

»Tosiaanko? Mutta mistä sen tiedät?»

»Tapasin juuri Klausin kadulla. Hän tuli juuri nyt Mainzista kotiin
järjestääkseen täällä papereitaan.»

»Katsohan vain! Vai hurja Klaus aikoo perustaa perheen. No, seuraa
esimerkkiä, Fritz, sillä minusta näyttää kuin hän olisi tullut
järkiinsä.»

»Onko se välttämätön johtopäätös, isä?»

»Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja
tahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua
kuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli
vanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni
iloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin
hän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on
Koblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.»

Fritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä
hänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta
taholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn
pisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan
ystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni
huoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon
matkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään.

Mitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu;
ruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella
kello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti
sikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti
ohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon,
ettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti
hetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi
päälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille,
vakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen
tarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo
sälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä?



3. TUPAKOIMATTOMIEN VAUNUSSA


Junassa matkustaminen on perin merkillinen asia, joka onkin ensin
opittava, ennenkuin sen oikein osaa. Moni ihminen ei minua uskone,
vaan' sanoo: »Mitä oppimista siinä on? Ostan lipun, panen kapineeni
pakaasiin, istun junaan ja menen mukana — senhän kuka hyvänsä osaa.»
— Niinpä kyllä, ja hän matkustaa yhtä nopeasti kuin muutkin — mutta
kuinka?

Kymmenen yhtä vastaan lyön vetoa, että hän joutuu täyteen sullottuun
vaunuun, jossa ei voi edes jalkojaan oikaista; mahdollisesti istuu
nainen lapsi sylissä hänen vastapäätään, samalla kun pieni, myöskin
hänelle kuuluva poika, viiden, kuuden vanha, lakkaamatta ystävämme
liikavarpaille survoen kiipeilee akkunaan ja painaa hänen polvelleen
puraistua voileipäänsä, sivelty puoli alaspäin. Hän tahtoisi tupakoida,
mutta se ei sovi — muuan nainen hänen rinnallaan selittää, ettei hän
siedä tupakansavua eikä myöskään vetoa, eikä hän siis voi laskea
akkunaa, vaikka vaunussa on painostava ilma, samalla kun avatut
viinipullot, lämpimät, paistetut makkarat ja muut perhetuoksut yhtyvät
kuvaamattomaksi hajujen sekamelskaksi.

Eikä siinä vielä kaikki. Hän tahtoisi hiukan nukahtaa; mutta sepä ei
käy, sillä hänen täytyy myös pitää varansa, koska herralla aivan hänen
vastassaan on onneton tapa tavantakaa sylkeä, mutta ei tietenkään
mahdollisuutta pistää päätään ulos akkunasta. Hän sylkee siis, aluksi
varovasti, myöhemmin puolittain unessa, polvensa ohitse lattialle, ja
»matkailija rukkamme» täytyy silloin olla vikkelä vetämään syrjään oma
polvensa ja vääntämään jalkateränsä taaksepäin.

Vihdoinkin hän kaikesta huolimatta vähän nukahtaa — tai oikeammin
hän on juuri torkahtanut, kun nahkainen hattulipas messinkiheloineen
rouvasihmisen lukuisain tavarain joukossa näyttää kyllästyneen
seuralaisiinsa ylhäällä verkossa ja iskee suoraa päätä hänen hattuunsa
terävällä kulmallaan. — Nainen pyytelee anteeksi lippaansa puolesta ja
ennättää juuri vielä tarttua kiinni poikaan, joka on syöksymäisillään
ulos ovesta, kun juna samassa pysähtyy ja junailija nykäisee oven auki.

Viimein hän pääsee perille, mutta ihan nääntymäisillään, ruumiillisesti
raukeana, henkisesti aivan nujerrettuna; ja kuinka kevyesti hän tuon
kaiken olisi vain pienellä rautatiematkan tutkimisella voinut välttää.

Kaikissa tapauksissa pitää junailijain kohdella matkustajia
puolueettomasti ja jakaa heidät tasan eri pysähtymispaikkoja varten
määrättyihin vaunuihin, eivätkä he saa ottaa vastaan »juomarahoja»,
mutta, rakas ystävä, he ovat ihmisiä ja sen lisäksi hyvin
huonopalkkaisia, ja heistä kestänee kukin tuulta ja tuiskua, kylmää ja
kuumaa, mutta hyvin harvoin jaksaa torjua kymmenen groschenin rahaa ja
kourallista sikaareja. Siitä johtuu, että on vaunuja, joissa yksinäinen
vanha matkustaja lojuu hyvin mukavasti vähine matkakapineineen neljällä
istuinpaikalla, polttaa sikaariansa levittäen tavaransa toisille
neljälle paikalle, samalla kun aivan siinä likellä ei omenakaan
vaunussa voisi lattialle pudota ja ummehtunut ilma muuttaa onnettomasti
teljettyjen ihmisten hengityksen myrkyksi.

Juna pysähtyi: »Marburgin asema.»

»Frankfurtiin!»

»Tänne sisään, hyvä herrasväki!»

»Mutta siellähän on kaikki täynnä.»

»Kuinka monta teitä on?»

»Kolme henkeä ja lapsi.»

»Tilaa juuri vielä kolmelle — naisen tuolla täytyy siirtää pois
tavaransa.»

»Mutta tuossa vieressä on vaunu vielä aivan tyhjä — siellä istuu vain
yksi herra.»

»Giessenin vaunu, eikä kenenkään muun ole lupaa astua siihen. Pyydän,
astukaa sisään, sillä juna lähtee, taikka jäätte! Enhän tietysti voi
joka perheelle hankkia eri vaunua.»

Sellaisia pikku kohtauksia sattuu joka junassa, joka radalla ja tulee
aina vastedeskin, niin kauan kuin on olemassa kymmenen groschenin
rahoja ja sikaareja matkustajien ja junailijain hyväksi.

Fritz ei istunut ensi kertaa junassa, ja vaikkei hän aluksi, tavallisen
huolettomuutensa vuoksi, ollut erittäin välittänyt siitä, mihin ja
kenen seuraan joutui, alkoi häntä lopulta vaivata vaunun yhä pahempi
täyttyminen. Sinne oli tullut myös pari vanhempaa naista, jotka
puhelivat keskenään ranskaa, mutta ääneen, moittien saksalaisten raakaa
tupakoimistapaa. Se kävi hänelle lopultakin kiusalliseksi, hän tahtoi
olla rauhassa, heitti senvuoksi pois sikaarinsa ja astui seuraavalla
asemalla, Giessenissä, matkalaukkuineen ja sateensuojineen ulos
etsimään toista, mukavampaa paikkaa.

Oikeastaan oli hänen aikomuksensa ollut matkustaa suoraan Kölniin
ja sieltä kulkea Reiniä ylöspäin. Sitä varten hän oli varovaisuuden
vuoksi — ja jättääkseen avoimeksi toisenlaisenkin päätöksen — ottanut
matkalipun vain Giesseniin asti. Matkalla oli kuitenkin Raspen perhe
yhä pyörinyt hänen päässään. Hänestä tuntui niin merkilliseltä, että
heitä oli samaan aikaan suositeltu hänelle kahdelta eri taholta,
ja hänessä heräsi tietysti uteliaisuus: hän tahtoi oppia tuntemaan
ne molemmat nuoret naiset, jotka oli jo lapsina nähnyt ja joiden
viehättävyydestä Klaus nyt oli niin paljon kertonut. Mitä muuten
merkitsi, joutuiko hän ensin Mainziin vai Kölniin, ja sitten häntä
huvitti ajatella, miltä hänen vanhan ystävänsä Klausin naama näyttäisi
kuullessaan, että Fritz oli käynyt ennen häntä Mainzissa tuon perheen
luona ja tutustunut tyttäriin.

Tässä mielessä hän osti Giessenissä lipun, ei Kölniin, vaan
Frankfurtiin ja läheni taas samaa junaa, jossa oli tänne asti tullut.
Entiseen vaunuun häh ei tahtonut mennä ja sanoi pistäen alijunailijan
käteen kolikon:

»Tupakoimattomien vaunuun, hyvä ystävä, missä saisin olla hiukan
häiriintymättä — ymmärrätte kyllä.»

»Suurimmalla mielihyvällä, arvoisa herra», vastasi mies tavattoman
kohteliaasti, — »ja niin kauan kuin sopii, mutta juna on tänään niin
täynnä — ajatelkaahan vain, kaikki ne kylpymatkustajat, jotka tahtovat
mennä peseytymään — se on toisinaan ihan mahdotonta.»

»No, niin kauan kuin sopii», nauroi Fritz, »ja sitten — jos on lupa
pyytää — tulkaa mieluisaksi seurakseni. Se ei tuota teille vahinkoa.»

Kello soi, veturi vihelsi, ja juna huristi sileää rataansa, kunnes taas
pysähtyi Butzbachissa, missä oli ihmistungos asemasillalla.

Fritz oli sijoittunut hyvillä mielin vaunuunsa, joka kuului
tupakoimattomille, ja sytyttänyt jo toisen sikaarinsa. Nyt juna
pysähtyi, ja hän katsoi ulos akkunasta, mielessä kaksi päämäärää:
tarkastella ihmisten puuhia asemalla ja samalla estää sisäänpyrkiviä
matkustajia kurkistamasta juuri tähän vaunuun. Hän helpotti sillä
tavalla junailijan rakkaudentyötä, ja tämä hänen ystävänsä sai otsa
hiessä ponnistella johtaakseen useampia seurueita pois »varatusta»
vaunusta niin, ettei ylijunailija mitään huomaisi. Mutta hän ei
kuitenkaan päässyt kaikista eroon, sillä matkustajia tunkeutui hänen
kimppuunsa liian suurin joukoin, ja vaunuista alkoi olla puute.

»Ei käy enää!» ähki pieni, paksu mies, sininen virkatakki yllä, kun
taas kerran kulki Fritzin ohitse, — »tänään on ihan peeveli irti —
tuolla tulee taaskin uusi parvi.»

»Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen,
jotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö.

»Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli
asiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven;
»Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään,
aika on täpärällä.»

»Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn
sikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan.
Nyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain,
kuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman
kanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti
tosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua.

Naiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä
työnnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa
otetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea
tavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui
selkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut
rautatiellä.

»Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta
ranskaksi.

»Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin,
kipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä
otan tuon osaston.»

Hän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot
eteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen
asettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen
sirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki
neljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen.

Näiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä
havaintoja uusista matkakumppaneistaan.

Saksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo
ensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi
— Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin
tyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja
suloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko
ne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen
vain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta
hattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina,
tiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla.

Vanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä
kirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen
matkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään
enää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen
hattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla
viiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän
heti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi
nähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan.

Kolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti
eikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi
seuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli
varmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä
— vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan
tule.

Fritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen
katseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon
ihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä
niin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa
järjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin
vilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin
puhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan.
Mutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan
usein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat.
Fritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se
ajatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen
ja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se
oli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman
mahdollisuutta.

Hän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan.
Polttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän
edes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat.

— Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä
sitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri
etsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä
piirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä
äidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi
saksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä,
hopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?»
Fritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta,
sillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin
samassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin
jälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään,
hapuillen omaa sikaarikoteloaan:

»Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille
sikaarin —?»

»Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti
pientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!»

Ja kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan,
ottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja
Fritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään:
he olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat
jälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta
enempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui
yhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin
kielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat
pari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri
äänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä
selville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos
vastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä.

Ainahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa
puheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä
enemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää
erinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta
niin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla
hyvänsä.

»Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä
kertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden,
»kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?»

»Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme
sitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden
punaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa,
kun puhuttelette minua nyt ranskaksi.»

Nyt oli Fritzin vuoro punastua, ja sen hän tekikin perinpohjaisesti,
tuskin kyeten sammaltamaan kömpelöjä anteeksipyyntöjä, ettei suinkaan
niin ollut laita, ja että hänen tavastaan ääntää saksankieltä tuskin
voisi häntä luulla muukalaiseksi. Tarkoituksensa hän näytti kuitenkin
saavuttaneen, sillä vanhempi nainen, huomattuaan voivansa puhella hänen
kanssaan, aloitti nyt keskustelun ja kysyi, minne hän oli matkalla.

Nytpä ei nuori retkeilijämme sitä vielä itsekään tiennyt ja saattoi
ilmaista vain ensimmäisen määräpaikkansa: Frankfurtin, jossa sitten
vasta piti päättää, jäisikö hän sinne joksikin aikaa vai jatkaisiko
mahdollisesti matkaansa heti Mainziin. Hän mainitsi siis olevansa vain
huvimatkalla ja jättävänsä riippumaan asianhaaroista, mihin suuntaan
lähinnä jatkaisi.

»Olette kai käynyt Varsovassa?» kysyi vanha nainen jälleen, ja Fritz
tunsi veren nousevan kasvoihinsa — tuon takana oli taaskin jokin
kirottu yhdennäköisyys puolalaisen kanssa.

»Miksikä niin otaksutte?» kysyi hän heti epäilevänä. »Minä en tunne
Varsovaa enkä ole koskaan siellä ollut.»

»Tosiaanko? Mutta minä olisin kuitenkin voinut vannoa kerran teidät
siellä nähneeni.»

Aivan niin kuin hän oli otaksunut! Siitähän voi tulla ihan hulluksi!

»En», sanoi Fritz päätään ravistaen, »arvoisa rouva on erehtynyt; en
tunne Puolaa ollenkaan enkä ole jalallanikaan astunut yli Saksan rajan
paitsi Italiaan ja Sveitsiin.»

»Se on kummallista!» vakuutti rouva ja innostui jälleen kovaonniseen
puolanpuhumiseensa seuralaisensa kanssa, ottamatta huomioon nuorta
miestä. Tyttö taisi kuitenkin huomata, ettei se ollut aivan
säädyllistä, ja ystävällisesti Fritziin kääntyen sanoi tälle, että
he kaikissa tapauksissa matkustivat yhdessä Frankfurtiin asti, koska
heillä oli aikomus mennä Mainziin viipyäkseen siellä jonkun aikaa ja
sitten edelleen Reiniä alaspäin.

»Minä aion myöskin suoraan Mainzin kautta», sanoi Fritz äkkiä
päättäväisenä, sillä nuori nainen oli hänestä kovin miellyttävä eikä
hänellä Frankfurtissa ollut erikoisesti mitään tehtävää. Hän käytti
nyt jälleen saksaa osoittaakseen tytölle, että tämä oli häntä väärin
epäillyt.

»Mutta miksi ette puhu ranskaa?» kysyi tyttö. »Minä tulen paljon
paremmin toimeen sillä kielellä.»

»Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz
kohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.»

»Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti
samalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan
huomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja
käytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko
Frankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä
kuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.»

»Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion
tällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat
kohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..»

»Hyvä — Landsberg, sanoitte?»

»Niin juuri.»

»Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta
sallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?»

»Maalari kyllä.»

»Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten
ulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla
jotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.»

»Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen
vain viehkeätä sointua.

Kerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin
kulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz
olisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut
tosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön
moitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö,
ja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa
ylhäisönkin esiintymisen lumous.

Olisiko kukaan saksalainen tyttö niin vapaasti ja samalla niin
tosiystävällisesti muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ja ilman
esittämistä keskustellut vieraan miehen kanssa? Eipä suinkaan — taikka
vain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tapauksissa, ja tässä se tuli
aivan kuin itsestään. Ja kuinka viehättävää oli katsella, kun hänen
pikku sikaarinsa savu siroissa kiemuroissa työntyi hänen huultensa
lomasta — entä itse huulet!

Taaskin pysähdyttiin asemalle — se oli Hanau, ja nyt otettiin
käytäntöön kaikki vaunut, jotka täyttyivät israelilaisten perheiden
kansainvaelluksesta viedäkseen heidät kotiseudulleen Frankfurtiin.

»Tänne mahtuu vielä neljä henkeä!» sanoi ylijunailija, joka aukaisi
oven ja itse tarkasti, »käykää nopeasti sisään!»

»Mutta mee on viis henki, herr konduktöör», sanoi vanhahko nainen,
jolla oli vasemmalla käsivarrella oikea jättiläiskori ja oikealla
kirkuva lapsi.

»Lasta ei oteta lukuun», sanoi junailija, »rientäkää vain!»

»Mutta Jaakob täyty kans tulla — mee ei voi ero — Jaakob, miss sää on?»

»Tehkää niinkuin tahdotte!» huusi junailija, »minulla ei ole enää aikaa
— se on viimeinen vapaa vaunu, muutoin täytyy pistää teidät kaikki eri
vaunuihin.».

»Vanhurskas jumala — lapsista ero!» huusi nainen ja kiiti kuin nuoli
ovesta sisään.

Olga livahti vikkelästi paikaltansa äitinsä puolelle, ettei joutuisi
hänestä eroon, ja hiukan neuvokkaampana olisi Fritz voinut häntä
seurata; mutta hän menetti oikean ja ainoan mahdollisen hetken,
ja muutamaa sekuntia myöhemmin oli juutalaisperhe, mies, vaimo ja
jälkeläiset, sysäytynyt hänen ja Olgan väliin. Vieläpä Jaakobkin oli
päässyt sisään ja, kun ei enää saanut paikkaa, jäänyt seisomaan, mutta
istuutui kuitenkin samassa, koska taakse nähtävästi otettiin vaunuja ja
juna nykäisi, vanhemman puolattaren syliin, joka siitä hirmustuneena
syöksyi pystyyn ja huusi junailijaa.

Fritz piti hänen puoltaan ja kutsui paikalle erään junamiehen antaen
tälle ilmi ylimääräisen Jaakobin. Viimemainitun piti nyt mennä pois
vaunusta hakemaan toista paikkaa, mutta äiti ei tahtonut. Jaakobin
täytyi muka jäädä siihen, missä oli, sillä hän kuului perheeseen —
kernaammin saisi joku toisista matkustajista mennä pois. Valitettavasti
ei tämä esitys häntä yhtään auttanut — Jaakobin täytyi jälleen lähteä
ulos ja hän katosi heti senjälkeen ulkona alkaneeseen hämärään äidin
huutaessa kerta toisensa jälkeen:

»Jos mee sit tavatais Frankfurtis se Jaakob!»

»Oleisko onnettomuus», sanoi paljon viisaampi isä, »jos ei tavatais,
kun hää tietä miss’ mee asu Frankfurtis?»

Sitten laskettiin myttyjen lukumäärä junan lähtiessä hitaasti
liikkeelle — piti olla kuusi kappaletta, mutta oli vain viisi — kaikki
heitettiin hurjaa vauhtia sekaisin.

»Niin totta kun mää elä ja ole terve», huusi vanha rouva, »mult’ puutu
nahkaväsky ja portemonne siin ja neljä guldeni kolmekymment kreutseri
selvä kulta — äsken se veel ol’.»

Jopa hän vaati sitäkin, että junan pitäisi jälleen pysähtyä.

»Mine tahtos, et Rothschild olis mee niin paljo velka», sanoi vanha
mies, »kuu mee pitäs maksa, jos tää juna pysähtä pitäs — äl melu — sää
löytä se kyll’.»

Hän oli oikeassa; pikku Rebekka muisti, että Jaakob oli sen
pistänyt suurempaan koppaan, ja ilohuudoin se sieltä löydettiin ja
vedettiin esiin nähtäväksi, oliko kukkarossa vielä neljä guldenia
ja kolmekymmentä kreutseriä, ja sitten se pistettiin samaan kätköön
takaisin.

Nyt ei voinut enää ajatellakaan keskustelemista. Vastatullut perhe piti
siitä huolta äänekkäimmällä tavalla ja oikealla juutalaismurteella ihan
yksin, ja Fritz, joka huonotuulisena painui nurkkaansa, sai nyt kuulla,
kuinka jotkin Rosengartenit sentään olisivat miellyttävää väkeä, ellei
ukko niin rehentelisi kaupoillaan ja rouva käyttäisi aina vain pelkkiä
silkkipukuja, että nähtäisiin mitä valioihmisiä oltiin, ja jos lapset
olisivat olleet vain pikkuruisen kiltimpiä, ja että Levi Sommerthal
joka tapauksessa hakkaili Sarah Goldthalia ja Sarah mieluummin tahtoi
luutnantin — se turhamainen kopeileva kapine!

Sanalla sanoen, tällä tavalla mentiin Frankfurtiin saakka vain
muutamien välikohtausten keskeyttäminä — pikku Rebekka oli näet istunut
mukaan otetulle voileivälle eikä ainoastaan likistänyt sitä ihan
litteäksi, vaan myös lähemmän tarkastuksen mukaan saanut vastaavaan
kohtaan rasvatahran silkkihameeseensa. Siitä kauhistuneena äiti
pudotti kutimensa, josta osa puikkoja varisi sinne tänne pitkin vaunun
lattiaa ja muiden matkustajien mukavuudeksi jälleen aika vohkinan
ohella talteen hapuiltiin. Vaunuun oli tullut kuvaamaton häiriö, jonka
tuoreiden eväiden haju teki vieläkin vastenmielisemmäksi. Onneksi
ei matka enää ollut kovinkaan pitkä, ja Fritz kiitti luojaansa, kun
veturi päästi pitkähkön, kimakan huutonsa — merkiksi, että lähestyttiin
pääteasemaa. Siellä he jättivät tuon rakastettavan perheen omiin
heteisiinsä, isän ja lapset ahkerasti hakemaan puuttuvia avaimia
samalla kun äiti ulkona junasillalla levottomana huuteli Jaakobiaan ja
lopulta pääsi rauhoittumaan, kun kaukaa sai vastauksen.



4. KÄVITTEKÖ JO ENNEN NÜRNBERGISSÄ?


Itsestään on selvää, että Fritz illalla ja Frankfurtiin saavuttua
auttoi tavaroiden nostamisessa siellä aivan outoja naisia ja hankki
heille ajoneuvot. Hän sai iloksensa myöskin luvan opastaa heidät
esittämäänsä Landsbergin hotelliin ja voi siis ainakin vielä puoli
tuntia olla heidän seurassaan ruokasalissa. Siellä sovittiin myös
yhteisestä matkasta Mainziin seuraavana aamuna toisessa junassa, sillä
ensimmäinen lähti kovin aikaisin, ja kun naiset — Olga oli ollut
kerrassaan rakastettava — pian siirtyivät huoneisiinsa, jäi Fritz
parhaimmalla tuulella vielä istumaan alakertaan ja tilasi pullon
erinomaista Hochheimerviiniä.

Frankfurt! Mitä hän huoli Frankfurtista — mitä hän oli tänne hukannut
tai mitä haettavaa täällä oli! Rahaa hän ei tarvinnut, ja kaikissa
tapauksissa hän olisi yhtä hyvin voinut saada sitä kirjeellisesti;
mutta tätä viehättävää perhettä — hän tarkoitti tietenkin tytärtä
— hän ei voinut niin vain jättää näkyvistä, sillä harvoinhan sitä
saa matkalla mieluisaa seuraa, eikä siitä voi kevytmielisesti heti
luopua. Ja sitäpaitsi Mainz — hän hymyili itsekseen ajatellessaan
»Rosa Raspea.» Klaus oli tosin sanonut hänelle, ettei perhe tätä nykyä
ollutkaan Mainzissa, mutta eikö hän niin väittänyt pidättääkseen häntä
menemästä heitä tervehtimään? Tekisikö hän näin, sitä hän ei vielä
itsekään oikein tiennyt; saattoihan sentään sivumennen kuulustella,
oliko perhe juuri nyt Mainzissa vai missä se oli, ja sitten menetellä,
miten parhaaksi näkisi.

Seuraavana aamuna hän oli vähällä nukkua liikaa, niin makeasti hän
uneksi kaikennäköisistä tarunomaisista lumoavista asioista, joissa
kaunis venakko tai puolatar -— kumpi, sitä hän ei vielä itsekään
tiennyt — luonnollisesti esitti pääosaa. Onneksi hän sentään heräsi
kylliksi ajoissa pukeutuakseen valmiiksi ja syödäkseen hiukan
joudutettua suurusta. Sitten tuli tarjoilija tuoden laskun ja ilmoitti
samalla, että omnibus odotti jo ovella ja naiset olivat juuri astuneet
siihen. Ja hän oli heti ensimmäisenä aamuna hidastellut — se oli
tosiaan liikaa ja piti jollakin tapaa korjata.

Naiset istuivat tosiaan jo vaunussa ja näyttivät häntä odottaneen;
oikeastaan omnibus ei ollut lähtenyt, ennenkuin oli saanut viimeisenkin
hidastelevan matkustajan. Hän pyyteli hartaasti anteeksi ja oli samalla
tulipunainen kasvoiltaan. Mutta Olga hymyili hänelle heti perin
suloisesti, niin että hänen rikkomuksensa näytti olevan jo anteeksi
annettu ja unohdettu, ennenkuin hän oli asettunut vaunussa paikalleen.

Ja kuinka ihmeellisen ihanalta nuori tyttö tänään näytti, — kuinka
aamuraikkaalta, mutta vanhalla naisella oli aina vain eilinen
valkea, kirjailtu ja hyvin likainen pukunsa, ja se jonkun verran
häiritsi Fritziä. Onneksi hän istui nuoren vieressä ja tämä rupatti
oikein mielellään ja nauroi vielä eilistä seuruetta Hanausta —
juutalaisperhettä ja kadotettua Jaakobia ja hukkuneita avaimia.

Aurinko valaisi koko loistollaan hedelmällistä Mainzin ja Reinin
laaksoa, jota pitkin he nyt kiitivät, ja vain lännen puolella kohosi
synkkiä pilvivuoria, jotka yhä enemmän mustenivat ja sen vuoksi
heittivät omituisen kajastuksen maisemaan. Se oli Ranskan vuoriston
takaa nouseva ukkonen, joka arvatenkin siellä jo valoi maahan hurjaa
ryöppyään, kun aurinko vielä paistoi täällä heleästi ja kirkkaana.

Mutta nopeastipa kului aika lyhyellä matkalla! Hän tuskin huomasi
lukuisia pysäkkejä, ja tuntui siltä kuin olisi mennyt vain muutamia
minuutteja lähdöstä siihen, kun he jo ratisivat komean Reininsillan
ylitse Mainzissa ja veturi päästi kimeän, pitkän huutonsa.

»Mutta mihin te asetutte Mainzissa?» kysyi Fritz äkkiä kuin unesta
heräten, sillä sitä hän ei vielä ensinkään ollut ajatellut.

Juna huristi juuri vallitusten ohitse ja sitten niiden puhki asemalle.

»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä», vastasi Olga ollen melkein hämillään
kysymyksestä; »voi sattua niin, että joku meitä odottaa asemalla.»

»Tosiaanko?» sanoi Fritz kummissaan, mutta ei ennättänyt kysyä enempää,
sillä juna hiljensi juuri vauhtiaan ja pysähtyi, ja naiset olivat
nousseet paikoiltaan kerätäkseen moninaiset kampsunsa kokoon, ovi
avattiin, ja kun Olga pisti ulos päänsä, huudahti hän iloisesti ja
heilutti nenäliinaansa siellä ulkona jollekulle, joka ei viivytellyt
tulemasta lähemmäksi. Fritz huomasi myöskin olematta siitä ollenkaan
mielissään hyvin pulskan, hiukan ulkomaalaiselta näyttävän, mutta
erittäin hienosti puetun nuorenmiehen, joka ylhäisen keveästi
läheni pitkin siltamaa ja nosti hattuaan naisille. Hän auttoi ensin
Olgaa vaunusta alas ja sitten vanhempaa naista — seuranaisesta
hän ei välittänyt — ja otti huostaansa tavarakuitin, jonka antoi
liveripukuiselle palvelijalle.

Fritz oli myöskin astunut ulos junasta ja seisoi hiukan hämillään
Olgan vieressä. Hän ei vielä näyttänyt olevan oikein selvillä siitä,
oliko hänen näin äkkiä sallittava vieraan karkoittaa itsensä — voihan
tuo varsin hyvin olla Olgan veli, hän vaihtoihin vieraalla kielellä
muutaman sanan vanhan naisen kanssa — kaiketi hän oli veli.

»Rakas Wladimir», sanoi sitten Olga ranskaksi, samalla kun hänen
katseensa sattumalta kohtasi Fritz Wesselin, »salli minun esittää
sinulle matkatoverimme, joka on pitänyt meistä hyvin ystävällisesti
huolta. En tiedä vielä edes nimeänne, hyvä herra.»

»Friedrich Wessel», änkytti Fritz punastuen oikein perinpohjin.

Vieras nuori mies nosti ylhäiseen tapaan hattuaan.

»Puolisoni», jatkoi Olga osoittaen häntä ja painautui hänen
käsivarttaan vasten, »meillä on ollut suurta iloa tuttavuudestanne.»

Pois hän lähti — vanha puolatar likaisen valkeassa hameessa laahusti
ylhäisesti tervehtien Fritzin ohitse — seuraneiti perässä kantaen kahta
matkalaukkua ja kolmea hattukoteloa, ja Fritz näki näiden olentojen
kulkevan sivutsensa kuin taikalyhdyssä ja seisoi paikkaansa kytkettynä
kuin puoleksi unessa, kun he jo aikoja olivat poistuneet asemalta.

»Puolisoni!» voihkaisi hän vihdoin hiljaa itseksensä, »puolisoni — ja
minun hän antoi puhutella itseänsä koko matkan arvoisaksi neidiksi!»

»Onko teillä matkatavaraa?» — Tällä kysymyksellä palautti eräs kantaja
hänet jälleen tavalliseen elämään.

»On — tietenkin —»

»Kuittinne!»

»Tässä!»

»Missä tahdotte asua?»

»Lähimmässä hotellissa.»

»Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!»

Fritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna
ei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin
mennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului,
olkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen
ottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti
itseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset!
mutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota
tuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa
erääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä
vasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan
Mainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata
kaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa?

Hän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin
Reinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut
merkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat
yksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan
riensi puoli tusinaa palvelijoita.

Ulkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen
mukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin
kaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan
terveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan
katukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja
sitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla
hän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi
lumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta
tyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut
sitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain
unohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin.

Toistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä
— toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen
ohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat
salamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita
raitoja ulkopuolelle.

Rosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt
hänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin
rumasointuinen.

»Viinuri, onko hotellissanne osoitekirjaa?»

»Heti kohta!» — Suuri, raskas kirja oli muutaman minuutin päästä
avattuna hänen edessään, ja pakostakin hän haki R-kirjainta. — Rappen
— Raquette — Raslob — Rasmus — Raspe, vihanneskauppias — Raspe,
peltiseppä — ei kelpaa — Raspe, kirjansitoja, ei myöskään — Raspe,
lääketiet. toht., Vuorikatu 32, ensimmäinen kerros — siinä se oli oikea
— Vuorikatu 32. —- Hm! siellä hän kerran voisi käydä kaikessa rauhassa
esittämättä heti suosituskirjettä. Herra tohtori Raspen ei tarvinnut
ollenkaan tietää, kuka hän oli — hän toi terveisiä Klausilta — oli
matkalla Mainzin kautta. Jos hän mainitsisi väärän nimen, pidettäisiin
sitä myöhemmin sittenkin pilana.

»Viinuri! Hakekaa ajuri!» Sade ei ollut vielä lakannut — ukkonen
oli mennyt ohitse; ei ainakaan jyrissyt eikä salamoinut, mutta sade
valui yhä, ja sillä aikaa kun ajuria haettiin, vaihtoi hän nopeasti
liinavaatteita.

»Minne tahdotte?» kysyi ajuri, kun hän vihdoin pääsi istumaan
odottaviin vaunuihin.

»Tohtori Raspelle.»

»Vuorikadulleko?» kysyi mies.

»Tunnetteko sen talon?»

»No, totta kai!» sanoi mies, päästäen hevosen ravaamaan.

Hän käänsikin heti itse kaupunkiin, ja Fritz tuli oikeastaan vasta
vaunuissa istuessaan ajatelleeksi ja punninneeksi itsekseen, miksi oli
pitänyt sellaista kauheata kiirettä käydäkseen tuon tohtori Raspen
luona, ja mitä järkevää ja mahdollista hän voisi esittää tekosyykseen.
Missään tapauksessa hän ei saisi sanoa tulleensa kaupunkiin juuri tällä
hetkellä — oli muka ollut pari kolme päivää Mainzissa ja tahtoi ennen
lähtöään toimittaa ystävänsä asian.

Mutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin
oli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis
sopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät
vaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin
kiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja
aivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis
kyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin
kappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään,
porttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon.

Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi
lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin
avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan
vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa
ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.

»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe
säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan
erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on
sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta
minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni
luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta
ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän
nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:

»Kenen luo te pyritte?»

Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko
häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan
ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis
kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:

»Onko herra tohtori kotona?»

»On.»

»Ei siis matkustanut?»

»Ei.»

»Eikö perhekään?»

»Ei — mitä häneltä tahdotte?»

Tämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se
tuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen
pitemmistä puheista hän sanoi:

»Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin
ilmoitettavaa.»

»Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää
sitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.»

Fritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka
oikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin
synkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla
hallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen
saliin.

Se mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi
katsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi
oli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten:

»Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä,
täytyy vain noutaa avain.»

Ja sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa
hitaasti päätänsä.

»Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän
mielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen
oikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä
vartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka,
ja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat
elämässä ainakin vaihtelua.»

Näin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita,
mutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta
edes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa.
Luultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli
tohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin
hotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten
hän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä
numeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta
ennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui
esille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen,
hulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen
muhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli
hetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti
häntä kohden.

Oliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä
oli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret
tummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja
kohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä,
vaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä
ei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli
olevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen,
melkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi:

»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten
olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»

»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole
kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»

»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein
sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen
ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen
jäljestänsä lukkoon.

Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä
juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti
ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin
tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli
vetäytynyt.

Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen
nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi
se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz
kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty,
oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa
kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta
ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija
portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan
oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.

»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on
tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan
huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»

Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja
nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen.
Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä
sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti
erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä
rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain
ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa
palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja
astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.

Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen
takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset?
Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä
sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka
vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin
halukas tutustumaan tohtori Raspeen.

Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään
vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan
punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät,
päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu
ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin
vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle
askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:

»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»

Vanhahko herra ei vastannut heti, katsoi vain Fritziin vakavasti ja
tutkivasti ja sanoi sitten syvällä ja sointuvalla äänellä:

»Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?»

Fritz olisi tietysti odottanut mitä tahansa muuta kysymystä, sillä mitä
ihmettä tohtori välitti siitä, oliko joku ventovieras, jonka nimeäkään
hän ei vielä tiennyt, jo kerran käynyt Nürnbergissä vai eikö. Hänen
ilmeensä lienee myös ollut jotenkin nolo, mutta hän hymyili kuitenkin
hämillään ja vastasi kohteliaasti:

»En, arvoisa herra — tähän asti en ole vielä käynyt Nürn—»

Enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa antoi hänelle aamunuttuinen ja
pitkäpiippuinen herra niin kauhean ja hyvin tähdätyn korvapuustin, että
hän varmasti olisi suistunut portailta alas, ellei olisi tasapainoansa
säilyttääkseen nopeasti tarttunut johteeseen. Isku tuli niin äkkiä
ja täysin odottamatta, ettei hän myöskään voinut sitä torjua tai
edes väistää, ja ihan huumaantuneena hän tuijotti töykeään ukkoon.
Tämä taas, välittämättä hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui
levollisesti käytävää pitkin takaisin, ikäänkuin olisi vain lyönyt
kärpäsen seinällä kuoliaaksi eikä loukannut nuorta miestä sielun
pohjaan saakka.



5. PELIHELVETISSÄ


Fritz Wessel jäi vähäksi aikaa samaan asentoon, sillä näin
perinpohjaisen yllätyksen sattuessa käy useinkin niin, että hämmästys
ja neuvottomuus pitää hetkisen lumoissaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli tällainen: »Tuo kirottu tohtori Raspe on pitänyt sinua tietysti
ihan toisena, ja korvapuusti oli tarkoitettu jollekin mainzilaiselle
Mutterille tai Meierille.» Mutta suuttumus pääsi nopeasti voitolle
— kohtelu oli ollut niin halpamaista, ja itse korvapuusti niin
ankara, että hän oikein tunsi poskensa turpoavan; rankaisematta ei
sentään tohtorikaan saisi niin menetellä. Tosin tässä oli sattunut
väärinymmärrys, sillä tuo kysymys: kävittekö jo ennen Nürnbergissä?
koski kaikissa tapauksissa jotakin toisen miehen tuottamaa loukkausta,
josta hän itse ei mitään tiennyt, mutta silti ei olisi sopinut iskeä,
ennenkuin oli ihan varma siitä, että edessä oli juuri tuo syyllinen.

Näin ajatellen Fritz hyppäsi viimeisetkin askelet ylös, rientääkseen
ilkimyksen perässä, mutta juuri silloin aukeni ovi hänen likellään,
ja sieltä ilmestyi käytävään eräs herra, ruskea päällystakki yllä,
silmälasit nenällä ja kirja kädessä, ja kiirehti samoin tuota luultua
tohtoria kohti.

»Mitä te täällä ulkona teette, herra kapteeni?» huusi hän. »Ettekö
tiedä, että kenraali on antanut ankaran määräyksen, jonka mukaan kukaan
hertoista upseereista ei saa lähteä kortteeristaan? Pitääkö minun
toimittaa teistä raportti?»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», vastasi aamunuttuinen herra.

Sensijaan, että hän äsken oli käyttäytynyt niin raa’asti, esiintyi hän
nyt perin arasti, kasvoillaan mitä nöyrin ilme.

»Minä olin niin ajatuksissani, herra tohtori», jatkoi hän puolusteluaan.

Ja sitten hän pujahti kuin iloissaan, että pelastui enemmistä
moitteista, sisään eräästä ovesta, joita oli täällä ylhäällä samoin
kuin alakerrassa pitkin käytävää. Ruskeatakkinen herra huomasi nyt myös
vieraan taikka ainakin kääntyi nyt vasta hänen puoleensa, vaikka olikin
ehkä jo ennen nähnyt.

»Mitä te haluatte ja kenen kanssa minulla on kunnia puhua?»

»Onko minulla ilo tavata juuri herra tohtori Raspe?» kysyi Fritz, joka
ennen kaikkea tahtoi saada varmuuden oikeasta nimestä, aikoen sitten
myöhemmin itse puhua herra kapteenin kanssa, jonka suhdetta tohtoriin
hän ei vielä kuitenkaan täysin käsittänyt.

»En tiedä, olenko oikein ymmärtänyt teitä», vastasi silmälaseja
käyttävä herra. »Minä olen tohtori Aspelt — tahdotteko puhutella minua?»

»Aspelt?» huudahti Fritz nolostuneena. »Minä haen tohtori Raspea, ja
ajuri toi minut tämän talon eteen.»

»Se on siis pelkkä erehdys», selitti tohtori Aspelt kylmästi. »Tohtori
Raspe asuu kyllä tämän saman kadun varrella, mutta kuuden tai seitsemän
talon verran edempänä vastakkaisella puolella.»

»Sitten pyydän anteeksi, että olen teitä häirinnyt», vastasi Fritz,
jota tämä asian käänne ei erikoisesti huvittanut. »Mutta samalla tekee
mieleni tietää sen herran nimi, jonka kanssa juuri keskustelitte, ja
tahtoisin, ennenkuin lähden talosta, puhua pari sanaa hänen kanssaan.»

»Minkä vuoksi, jos saan kysyä?»

»Hän on loukannut minua mitä karkeimmalla tavalla, ja tahtoisin pyytää
häneltä selitystä.»

»Tapasitteko hänet tässä portailla?»

»Tapasin.»

»Ja hän kysyi teiltä, olitteko käynyt Nürnbergissä?» jatkoi tohtori
Aspelt.

Fritzistä näytti melkein siltä kuin toisen huulilla olisi ollut hymyn
vivahdus.

»Juuri niin», vastasi Fritz synkkänä rypistäen kulmakarvojaan, sillä
hän ei ollenkaan aikonut suvaita itseään vielä ivattavan, »mutta heti
sitten, ilman pienintäkään aihetta —»

»Te annoitte kai kieltävän vastauksen?»

»Tietysti.»

»Hyvä herra», sanoi nyt tohtori Aspelt, »ennen kaikkea pitää minun
teille huomauttaa, että olette erehdyksestä joutunut yksityiseen
mielisairaalaan ja mielipahakseni tavannut erään muutoin ihan
vaarattoman potilaani.»

»Onko tämä hulluinhuone?» huudahti Fritz melkein säikähtyneenä.

»On kyllä, ja kapteenilla, vaikka hän muuten on ihan vaaraton, on
se ainoa päähänpisto, että hän käy käsiksi jokaiseen, joka kieltää
olleensa Nürnbergissä, koska hän väittää, että koko ihmissuku on
sieltä syntyisin. Minun ovenvartijani oli niin hölmö, ettei tullut
sitä huomauttaneeksi teille, mutta toivoakseni ette kuitenkaan tahdo
onnettomalta mieheltä hyvitystä.»

»Entä se tyttö alakerrassa?»kysyi Fritz ihan ymmällä.

»Mikä tyttö?»

»Kuvankaunis nuori tyttö, joka tuli portaita lähinnä olevasta ovesta
ja kuiskasi minulle, että minun pitäisi paeta talosta niin pian kuin
suinkin.»

»Kreivitär-parkani!» lausui lääkäri. »Hän joutui vanhempiensa kanssa
Italiassa ryövärien käsiin ja menetti silloin järkensä. Naispotilaani
ovat kaikki alakerrassa.»

»Kohteleeko se kapteeni kaikkia tännetulijoita samalla tavalla?»

»Ei», vastasi tohtori hymyillen. »Jos he vastaavat myöntävästi hänen
kysymykseensä, on hän erittäin rakastettava, puristaa kättä ja kutsuu
seuraavaksi päiväksi suurille päivällisille, joita hän on aikonut pitää
jo kolmen vuoden aikana.»

»Hyvin hauskaa», sanoi Fritz, joka kuitenkin oli hiukan loukkautunut
siitä, että tohtori otti asian näin leikilliseltä kannalta.

Mutta hänellä ei ollut erikoista halua jatkaa keskustelua portailla.
Sitäpaitsi ei mielenvikaiselta voinut vaatia hyvitystä. Onnettomuus
oli kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä ollut enää muuta tehtävänä kuin
mahdollisimman pian poistua tästä kamalasta talosta.

»Suonette anteeksi, herra tohtori», jatkoi hän kylmän kohteliaasti,
»että olen kuluttanut arvatenkin kallista aikaanne.»

»No no, ei se mitään — tohtori Raspen talon löydätte vinosti
vastapäätä, numero 32, luullakseni.»

»Kiitos!»

»Pyydän, odottakaa hiukan», jatkoi kuitenkin tohtori ja painoi pientä,
salaista nastaa, jolloin Fritz kuuli alhaalta heikkoa kilinää.
»Ovenvartijani on ensin avattava, muutoin voisi teille sattua
alakerrassa taaskin ikävyyksiä. Siellä on eräitä naisia, jotka meidän
oman väen kanssa seurustelevat viattomasti, mutta eivät voi sietää
vieraita kasvoja.»

»Kiitän teitä», sanoi Fritz. »Olen saanut yhdestä kohtauksesta ihan
kyltikseni, niin että sen muisto säilynee pari päivää.»

»Olen todellakin hyvin pahoillani», sanoi tohtori, Fritzin samalla
huomatessa, kuinka hänen oli vaikea pidättää salaista nauruaan.

Hänellä ei ollut muuten erikoista halua sen kauempaa olla tohtorin
pilkallisten katseiden alaisena. Alhaalta kuului oven avaamista, ja
silloin hän, kumarrettuaan hyvästiksi, riensi portaita alas eikä
pysähtynyt alakerrassakaan, jossa vain hätäisesti vilkaisi ympärilleen,
olisiko taas vältettävä jotakuta vaarallista olentoa. Mutta käytävä
oli ihan tyhjä, ja hän kiirehti alas toistakin porrasjaksoa, jonka
päässä hänen kuitenkin piti sisemmällä ovella odottaa hitaasti jäljessä
tulevaa sulkijaa.

Ja poskikin teki niin kipeää! Hän saattoi suorastaan tuntea, että se
minuutti minuutilta paisui yhä enemmän. — Kirottu kapteeni merkillisine
päähänpistoineen!

Ovenvartija tuli nyt alas ja avatessaan katsoi kieroon Fritzin ohitse
hyvin omituinen piirre suun ympärillä. Fritz käänsi häneen päin
mikäli mahdollista oikean poskensa, jottei toinen huomaisi onnetonta
pullistumaa vasemmassa poskessa. Mies ei sanonutkaan mitään, päästi
hänet etuhalliin ja avasi sitten varsinaisen ulko-oven. Vasta sitten,
kun hän sen avasi, ja ennenkuin Fritz ennätti ulos, kysyi hän kuivalla
ivallisella äänensävyllä, suunnaten katseensa taas toiseen suuntaan:

»Te kai ette ole vielä käynyt Nürnbergissä?»

»Piru teidät vieköön!» huusi nyt nuori maalari, vimmastuneena
riipaisten oven auki ja rientäen kadulle.

Mitä hänen tarvitsi välittää, vaikka pahanilkinen palvelija nauroi
hänen selkänsä takana? Nenäliinaa poskellaan pitäen hän kiirehti
jälleen katua pitkin, kunnes kohtasi ajurin ja kapusi vaunuihin. Hän
käski ajaa suoraa päätä takaisin hotelliin, sillä kasvojen ollessa
tällaisessa kunnossa oli mahdotonta näyttäytyä tohtori Raspelle ja
hänen kahdelle tyttärelleen. Eihän hänen sopinut millään ehdolla tehdä
itseään naurunalaiseksi.

»O mon Dieu!» sanoi saksalainen viinuri, kun hän astui vaunuistaan
maahan, »teillä on kaiketi hammassärkyä?»

»Niin vietävästi», vastasi Fritz. »Kävin juuri hammaslääkärillä.
Kuulkaa, milloin lähtee seuraava juna pohjoiseen?»

»Seuraava junako? Kello puolikaksi.»

»Matkustan sillä; pyydän, tuokaa laskuni.»

»Ettekö tahdo ensin aterioida!»

»Ei, kun poski on näin turvoksissa. Rientäkää nyt vain!»

»Kuten käskette!»

»Ja palvelija tuokoon alas tavarani.»

»Kutsun hänet heti.»

Puoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla
tuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan
lähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois
Mainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä
puolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän
olisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut
poskensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan
junassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä
hän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä.

Minne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt;
parasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan
voisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen
varalta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla
vieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi
edeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi
uudestaan sattua.

Juna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin,
kun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä
toisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan
ja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti,
että hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei
ollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin,
joista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi
kellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla
naurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka
oli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle
ystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut
sitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia
talossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja
sellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan.
Ensimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina
yksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa
suopeata arvostelua.

Seuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana
pahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän
ei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa.
Siksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda
ruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon
alentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista
pullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen
kipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä
Koblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta,
ja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen
vapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin.

Hänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo
aikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän
nopeasti täytäntöön päätöksensä.

Mainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin
menemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja
viehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki
tullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli,
että yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja
kiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa
niitä torjua.

Muuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan
ja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän
matkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää
epämukavuuksia.

Matka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja
äkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja
ihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat
tälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin
kokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen
täytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja
kaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän
tyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin
ehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit
eivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain
vastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa,
jättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö.

Fritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen,
hauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja
kuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin,
katsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan
varsinaista elämää ja hyörinää.

Luonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi,
kuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa
ollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut
viettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy
saleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja
siellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten
tahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon,
joka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli
pelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten
voitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin.
Pyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä
vain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka
asettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä,
vain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen.

Fritz, joka myöskin heti meni rouge-et-noir-pöydän ääreen, huvitteli —
koska hän periaatteensa mukaan ei itse pelannut — varsinkin siten, että
tarkasteli naismaailman eri vivahduksia, vieläpä hän päätti jonakin
seuraavana iltana ottaa pienen luonnoskirjan mukaansa laatiakseen pari
harjoitelmaa, mikäli se kävisi päinsä huomiota herättämättä. Aiheita
oli täällä kylliksi, etenkin »kauniimman sukupuolen» joukossa.

Itse pöydän ympärillä istui neljä »rouvashenkilöä», jos sellaisia
naikkosia voi sillä nimellä kunnioittaa. Heillä oli maalatut,
elähtäneet, intohimojen kuluttamat kasvot — lukuunottamatta erästä
nuorta täyteläistä naista, joka hyvin avokaulaisena ja huomattavan
runsaasti koristeltuna vallattomasti pelasi ranskalaisilla kultarahoilla
ja kaiketikin oli pankin palveluksessa viettelijänä, sillä hänen
ympärillään tungeskeli joukko nuoria herroja, mutta, kuten Fritz
mielihyväkseen huomasi, pelkkiä ranskalaisia, yksi tai pari venäläistä
mukana.

Kerrassaan inhoittavaa oli tarkata, kuinka näennäisen kylmäkiskoisesti
nuo sievistellyt syöjättäret harjoittivat peliä, ja kuinka ahneesti
he kuitenkin sieppasivat haltuunsa kultaa, jos voittivat, ja sitten
merkitsivät numeroita vieressään oleville pienille tauluille.
Kuuluivatko he ylhäisiin perheisiin? Sitä ei ollut helppo päättää,
sillä pelin intohimo oli vienyt kaiken aateluuden heidän piirteistään
ja jättänyt sijalle vain julkeuden ja ahneuden leiman.

Toisella puolella seisoi kaksi rouvashenkilöä merkitsemässä pisteitä,
mutta eivät näyttäneet oikein viihtyvän tässä seurassa. He eivät olleet
vielä menettäneet kaikkea häveliäisyyttään, ja heidän piirteensä
ilmaisivat — mitä ei koskaan saa näkyä oikeassa pelaajassa — suurta
iloa, jos he voittivat, ja pahaa pettymystä, jos tuli häviö.

Pöydän ympärillä liikkui hienostoa, eikä silloin ollut harvinaista
nähdä jonkun nuoren viehättävän naisen hyvin ylhäiseltä näyttävän
herran kainalossa kuiskaavan tälle punastuen pari sanaa, jolloin
herra hymyillen nyökkäsi suostumukseksi ja astui heti hänen kanssaan
pöydän ääreen. Nuori rouva laski sitten arasti, epäröiden silmäiltyään
pöytää, kahden taalerin rahan tai louisdorin jollekin ruudulle, ja jos
hän hävisi, oli hän aluksi hyvin soma säikähtyessään ja nauroi sitten
sydämellisesti, ja jos hän voitti, ei hän ensin tahtonut ollenkaan
ottaa rahaa, jota puolison piti hänelle suorastaan tyrkyttää, ja sitten
he nauraen ja rupattaen menivät edelleen salien läpi.

Fritz oli tutkinut näitä erilaisia ympäröiviä ilmiöitä niin
tarkkaavaisesti, ettei tullut vähääkään panneeksi merkille, kuinka
jotkut ihmiset pitivät häntä itseään silmällä, ja että sitten muutamat
kuiskasivat jotakin hiljaa toisillensa ja yhä uudestaan katsahtivat
häneen päin. Vasta sitten, kun pöydän ääressäkin oleviin oli tarttunut
sama harrastus ja he kesken pelinkin tähystivät häntä silmälaseillaan
ja oopperakiikareilla, alkoi se herättää hänen huomiotaan, ja nyt hän
tarkasteli naapureitaan, olisiko heidän joukossaan joku merkillinen
henkilö, jota niin yleisesti silmäiltiin. Mutta hän ei voinut keksiä
mitään sellaista, vieläpä hän huomasi olevansa melkein yksinään, niin
että vain muuan vanha, hyvin arvokkaalta näyttävä herra vielä oli hänen
lähellään, mutta, kuten hän nyt vasta näki, jonkunlainen virkapuku
yllä, siis kaikissa tapauksissa kuuluen pelisalien virkamiehistöön.

Mitä hittoa tämä taas merkitsi? Oliko hänen omassa puvussaan, hänen
tietämättään, jotakin silmäänpistävää tai epäkuntoon joutunutta? Hän
tarkasteli itseään niin paljon kuin kävi päinsä olematta naurettava,
ylhäältä alas asti, mutta ei voinut huomata mitään vikaa; sen ohessa
kävi kuiskutus yhä kiihkeämmäksi. Vieläpä tuo vanha herra, jolla
näytti olevan pankin ylijohto, puheli pelipöydän kaitsijan kanssa,
ja tämä taas viittasi luokseen palvelijan, kuiskasi hänelle jotakin
ja antoi nähtävästi jonkin tehtävän. Palvelija nyökkäsi myöntävästi,
osoittaakseen ymmärtäneensä, ja peräytyi sitten taas ovelle, kadoten
jonnekin.

Ei kestänyt ainakaan kymmentä minuuttia, ennenkuin hän tuli parin
muun palvelevan olennon kanssa takaisin ja viittasi näille — Fritz
piti häntä tarkasti silmällä — ihan varmasti juuri häntä kohti.
Molemmat miehet lähestyivätkin hitaasti; mutta kun nuori ystävämme jo
toivoi vihdoinkin saavansa jonkinlaisen selityksen, jäivät he vain
näennäisesti peliä katsellen hänen läheisyyteensä, ja melkein kaikkien
silmät tähystivät häntä, tietenkin nähdäksensä, kuinka hän menettelisi.
Vieläpä tulvi lähimmistä saleista muutamia ryhmiä uteliaita katsojia,
jotka ilmeisesti pyysivät näyttämään, missä hän seisoi, ja sitten mitä
hävyttömimmin tuijottivat häneen.

Se ei ollut enää leikintekoa, ja kun veri nousi hänen päähänsä ja
hän oikein tunsi käyvänsä yhä punaisemmaksi, iski hän muutamiin
töllisteleviin tuiman silmäyksen, päättäen edes jostakin henkilöstä
ottaa selon, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta se ei onnistunut. Ne,
joihin hän lujasti katsoi, käänsivät joka kerta kasvonsa sivulle; ja
samalla hän tunsi kaikkien muiden katseiden olevan itseensä tähdätyt.
Viimein hän väsyi olemaan sellaisen huomion esineenä, kääntyi poispäin
ja astui seuraavaan saliin. Hänelle annettiin tilaa kohteliaasti,
helpomminkin kuin muille, ja kun ihmislauma jäi pelisaliin, luuli
hän jo päässeensä eroon kaikesta kiusasta. Mutta kun hän katsahti
taakseen, näki hän, että molemmat palvelijat tulivat hänen perässään,
ja vaikkeivät he olleet hänestä vähääkään välittävinään, eivät he
kuitenkaan päästäneet häntä näkyvistään.

Hän astui suureen saliin, jossa kaikkialla istui hienopukuisia herroja
ja naisia ryhmittäin, rupatellen tai kävellen; palvelijat pysyttelivät,
vaikka jonkun matkan päässä, kuitenkin hänen lähellään. Hän meni sitten
lukusaliin, heittäytyi nojatuoliin ja tarttui johonkin aikakauskirjaan.
Eräs palvelija tuli samassa sisään, alkoi siivota pöytää ja pysyi siinä
hommassa niin kauan, että Fritz jälleen nousi ja jätti paikkansa. Hän
siirtyi nyt ravintolan puolelle, mutta tulos ei ollut sen parempi;
päinvastoin oli ihan ilmeistä, että vainoojat kuiskasivat hänestä
jotakin ravintoloitsijalle, minkä jälkeen viinurit supattivat toistensa
korviin ja sitten taas tarkkasivat visusti kaikkia hänen liikkeitään.

Hän tilasi lasin punssia, maksoi siitä hävyttömän kalliin hinnan ja sai
vielä sen kiusan, että hänen heille heittämäänsä taaleria tutkittiin
epäluuloisesti, pudoteltiin ja näyteltiin miehestä mieheen.

»Luuletteko minun antaneen teille väärää rahaa?» huusi hän lopulta
vihoissaan.

»No no», sanoi ylikellarimestari hartioitaan kohauttaen, »onhan sitä
liikkeellä niin paljon väärääkin.»

»Tahdotteko antaa minulle siitä takaisin vai ettekö?»

»Suurimmalla mielihyvällä», vastasi palvelija, jolla oli keskellä päätä
jakaus kuin mikäkin viertotie.

Nyt ei Fritzillä ollut enää halua viipyä hetkistäkään kauempaa tässä
rakennuksessa; hän pisti kolikot niitä laskematta taskuunsa ja lähti
heti palatakseen kortteeriinsa. Hän oli myös vakavasti päättänyt
ensimmäisellä aamujunalla poistua Eilisistä. Mutta hotellissa tuli
hänelle taaskin yllätys.

Saavuttuaan huoneeseensa hän tapasi siellä kaksi poliisia
kärsivällisesti odottamassa. He kysyivät hänen nimeään heti kun hän oli
päässyt ovesta sisälle ja pyysivät häntä avaamaan matkakirstunsa.

»Mitä lempoa tämä on!» huusi Fritz nyt oikein suutuksissaan. »Keneksi
te minua luulette?»

»Sitä on vielä vaikea arvostella», vastasi toinen omituisen
leikillisesti, »ennenkuin edes olemme nähneet matkakirstunne.»

»Mutta kuka on teille siihen antanut oikeuden?»

»Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja
poliiseilla on aina oikeus.»

»No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz
epätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen
käskystä te toimitte.»

»Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön
määräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä
ollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.»

Fritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi
arkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan.
Sitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja
heittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen
toimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta,
ja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella
tarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven
ja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä
täällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä.

Poliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä
ja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he
läpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä
arkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista
muuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa
tahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle
ei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena
miehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista.

Mutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä
matkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei
ainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi.

»Eikö teillä ole muita tavaroita?»

»On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin,
sisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun
kalkin?»

Poliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun.

»Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.»

»Ei ole tarpeellista», vastasi mies. »Toivotan teille oikein hauskaa
iltaa.»

»Kiitoksia, samaten!» vastasi Fritz ja aukaisi taas oven. Se saattoi
olla molemmille poliisimiehille myöskin merkkinä, että he saisivat
puikkia tiehensä.

Ulkona portailla käytiin kovaäänisiksi — ne olivat kaiketikin hotellin
asukkaita, jotka tulivat kaupungilta ja olivat kysyneet palvelijoilta,
mitä yläkerrassa oli tekeillä, sillä Fritz erotti selvästi sanat:
»Veijaria epäillään — arkku tarkastettavana.» Se siis vielä puuttui!
Mutta hittoako hän huoli vieraista ihmisistä! Mitä tekemistä hänellä
oli heidän kanssaan! Vielä tänä iltana kello kymmenen aikaan — sillä
nyt hän ei enää viipyisi yhtään neljännestuntiakaan Emsissä — hän voisi
matkustaa takaisin Koblenziin.

Toinen poliisimies oli jättänyt silmälasiensa kotelon hänen
huoneeseensa. Fritz piti hänelle ovea auki ja kutsui samalla
palvelijaa, pyytääkseen laskua. Joku tuli portaita ylös. Juuri
silloin, kun poliisi poistui hänen huoneestaan, astui lampun heleästi
valaisemana eräs nainen portaista esille, ja Fritz katseli ihan
jäykkänä säikähdyksestä — se oli Olga. Tyrmistyneenä hän tuli kuitenkin
tervehtineeksi, mutta tyttö ei vastannut siihen ollenkaan, siirsi vain
katseensa puolittain halveksivaksi, puolittain ylpeänä poliiseihin,
kääntyi sitten poispäin ja riensi käytävää pitkin omaa huonettansa
kohti.

Fritz tajusi kyllä, että arvatenkin myös vanha nainen ynnä Olgan
puoliso tulivat portaita ylös, mutta hänellä todellakaan ei ollut halua
odottaa vielä näitä. Niinpä hän veti oven kiinni, riipaisi kiivaasti
soittokelloa, selitti nuolennopeasti saapuneelle palvelustytölle,
että hänen piti tuoda lasku ja ajuri, koska hän tahtoi jo seuraavalla
junalla lähteä Koblenziin, ja järjesti sitten kiukusta sanatonna
sekaiseksi pengotun arkkunsa kuntoon.



6. HOTELLISSA


Fritz oli tosin vielä hetkisen kahden vaiheilla, eikö lopultakin olisi
pitänyt, ennenkuin lähti Emsistä, mennä vaatimaan poliisikamarista
selitystä tähän ilkeään epäluuloon — ainakin kysymään syytä; mutta
pian hän muutti mieltään. Eihän se ollut muuta kuin hänen vanha huono
onnensa: häntä oli luultu joksikin muuksi miesparaksi, joka oli hänen
näköisensä; se siinä vain kirottua, että kaikki hänen näköisensä eivät
olleet kunnollisia ihmisiä, vaan päinvastoin kelvotonta roskaväkeä ja
olemassa vain saattaakseen hänet pulaan. Mitä siis auttoi senvuoksi
jäädä tänne? Hän saisi vain kokea, että jonkun Schultzen tai Schmidtin
epäiltiin varastaneen joitakin kapineita, ja että häntä — huomattavan
yhdennäköisyyden vuoksi — pidettiin rikollisena. Sen kiusan hän ainakin
tahtoi välttää; ja tuskin puolta tuntia myöhemmin hän jo istuikin
rautatievaunussa, joka vei hänet juuri suoritetun matkan jälkeen
takaisin Koblenziin.

Siellä hän viipyi vain yön, tällä kertaa toisessa hotellissa, sillä
matkustajia kulki tämän kaupungin ja Emsin välillä tuhkatiheään,
eikä hän tahtonut joutua epämieluisasti tapaamaan ketään niistä,
jotka olivat hänet siellä nähneet ja kaiken edellä tapahtuneen
johdosta pitivät häntä huonona ihmisenä. Entä Olga? — No, se nainen
ei ollut muuta kuin keimailija, lisäksi vielä huonointa lajia: mitä
siitä tarvitsi välittää! Kuitenkin hän tunsi sydämessään pistoksen
ajatellessaan sitä katsetta, jonka Olga oli häneen luonut astuessaan
hotellissa hänen ohitsensa ja nähdessään poliisien tulevan hänen
huoneestaan. Mitä hän lieneekään ajatellut? Eikö näin äkillistä
poistumista ollut pidettävä pikemmin pakona kuin hyvän omantunnon
todisteena?

Mutta sitähän ei enää voinut auttaa; se oli kerran tapahtunut, ja hänen
piti nyt vain toivoa, ettei koskaan eläissään tapaisi tätä kaunista,
viekoittavaa naista. Mitä muuta Olga voisi tästedes ollakaan kuin
onneton muisto epämieluisista matkaseikkailuista! Mitä pikemmin ne voi
uhontaa, sitä parempi.

Koblenzissa hän siis viipyi vain yön, esiintyen nyt oikealla nimellään,
sillä viime seikkailu oli tehnyt hänet hiukan epäluuloiseksi; poliisin
ei ainakaan pitänyt saada mitään aihetta häntä ahdistaa. Aamujunalla
hän matkusti Kölniin.

Siellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan
Reinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos
Brunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia
ja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui
tekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle
kiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä
päättyisi siihen.

Sen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä
mielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa,
katseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista
rakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi
illalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi
tämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon
paremmanpuoleista viiniä.

Hänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta
Reinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän
päätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari
Hassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä
sivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan
hotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen
suuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä
»Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista
perheineen; huone numero 35.

Se oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä
suorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen
kanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana,
ikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt
tilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä
jälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen
huoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä;
se oli totisesti liiankin selvä.

Vaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa
itselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun
jälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi
oli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä
komeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko
vieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien
rakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan
hänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko
missään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata,
sillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin
erottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja
vanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä
saadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja
vaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti
ihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään
tulokseen.

Sitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä.

»Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä
vaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne
päin.

»No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta
kaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme
sellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja
suljetaan. Mutta minne Rosa jäi?»

»Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen
oikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola.

Kummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti
olla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle
Violalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn
tylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen
herättämää kuvaa.

— Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat
täyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se
olisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon
väärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun
mielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine
taikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen
ei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten
Aatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain
utelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla.
Tohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli
hänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan
ja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä
liian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin
hiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa
ovea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä.

Nyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän
ei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan
ollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea;
sen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä
paljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut
sanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja
ystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz
vähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin
oli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä
tuttavuutta.

Mutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä —
ennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta
huomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi
huoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua
hän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! —
tuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin
askelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän
tahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin.

Kaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman
pian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa
käytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi
moitteettomassa asussa esiintyä naisille.

Perhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli
vasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan
kanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui
aluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni
perhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että
hän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja
rupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan.

— Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä
hämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa
heidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha
herra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se
kyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli
siellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan
tukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä
ystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui
Violan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen.

Molempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen
luun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta
myöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan
kuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan
vielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua
ihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he
hänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle,
ja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi
jännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi
suuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti:

»Ette kai enää tunne minua?»

»Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra,
mutta katseli häntä sentään tarkemmin.

»Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?»

»Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä,
joka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta.

»Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin
täydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta
nulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi
kävitte Hassburgissa?»

»En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti,
missä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin
teille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa
— jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä
tavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni
eivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.»

»Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis
ole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?»

»Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät
keskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.»

»Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen
vallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä
uskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös
teidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —»

»Minunko molemmat tyttäreni?»

»Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.»

»Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos
kuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.»

Henriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan
vallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan
mielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.»

Fritz änkytti nousten hämillään seisaalle:

»Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi,
että olen teitä näin häirinnyt.»

»Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa
anteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?»

»Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.»

»Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas
paikalleen syömään kyljystä.

Fritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille
kumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä
salista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen
kehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa
saavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää
ollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi
parempi onni.

Vuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki
sen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä
sillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen
kuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja
arkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja
kuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään
pitänyt arkistoneuvoksesta.

Mutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka
kanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla
neideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he
illalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista
naapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa
juuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin,
mutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän
itse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna
paistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi.

Isä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja
lähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä
poika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz
ei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina;
mitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen,
kunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen;
silloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa.

Ettei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta,
joka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella
vahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe
kahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä
toisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei
tietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla,
vaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi
ilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta
hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää
kuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella.

Tultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän
tiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja
kun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä
siellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen,
jonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet
silmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi
tuimana edessä.

»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista
sääli.

»No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri
ylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään
odottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen
nokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee,
ja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään
saatavamme.»

Nuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja
katsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi:

»Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.»

Fritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän
oli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä.

»Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta
tutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —»

»Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja
hänen tyttärensä Olgan seurassa.»

»Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka
oli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan
olennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut
merkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt
seuranne?»

Taaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta
hän sanoi hiljaa:

»Minä melkein pelkään, että he ovat jättäneet minut ja häpeällisellä
tavalla työntäneet luotaan.»

»Mitä vielä, vanha juttu», sanoi yliviinuri ylenkatseellisesti, »ei
muuta kuin valeita ja juonittelua.»

»Te hävytön mies!» huusi Fritz kiivastuen, sillä häneltä ei jäänyt
huomaamatta, kuinka turvaton tyttöparka kävi kuolonkalpeaksi näin
julkeasta syytöksestä; »kuinka te ilkeätte sillä tavalla loukata
naista?»

»Malttakaa, herra», vastasi yliviinuri, jolla ei ollut pienintäkään
arvonantoa yksinäistä matkustajaa kohtaan, joka oli tullut jalkaisin,
asui kolmannessa kerroksessa ja oli kirjoittanut porvarillisen,
vieläpä saksalaisen nimen, esiintyen maalarina vierasluettelossa;
»liikeasioissa lakataan olemasta suotta liian kohteliaita, mutta
jos nainen maksaa velkansa, alan minäkin taas käyttää toisenlaista
puhetapaa.»

»Herran nimessä!» ärjäisi Fritz, joka muuten oli hidasverinen, mutta
joka kuitenkin, niinkuin sellaisille luonteille on ominaista, saattoi
äkkiä villiytyä, »minä opetan teidät jo sitä ennen kohteliaaksi. Vielä
yksikin hävytön sana — ja hitto minut periköön, ellen silloin tartu
kaulukseenne ja heitä teitä alas portaita.»

»No no, herra!» huusi yliviinuri, mutta sittenkin hiukan arastellen ja
perääntyen.

»Minkä verran neiti on velkaa?»

»Hm — tahdotteko te siis maksaa?»

»Kysyn teiltä, kuinka paljon hän on velkaa.»

»Hyvä juttu! — Hänellä on ollut kolme huonetta ensimmäisessä
kerroksessa tilattuna kaksi päivää, lasketaan siitä halvimman
taksan mukaan kaksitoista taaleria, sitten hän on asunut itse
täällä, kahvia, päivällistä, illallista, kynttilät ja passaus
yhteensä seitsemän taaleria, tekee siis yhdeksäntoista taaleria;
sitäpaitsi sähkösanomamaksua kuusitoista hopeagroschenia, siis summa
yhdeksäntoista taaleria kuusitoista hopeagroschenia; palvelijan
kantovaivat kaksi ja puoli groschenia kuusi pfennigiä.»

Fritz otti sanaakaan virkkaamatta lompakkonsa, kun vieras nainen
huudahti:

»Mutta, hyvä herra, enhän voi sitä sallia; kuinka te voisitte
ventovieraan puolesta —»

»Rauhoittukaa, hyvä neiti», vastasi Fritz, otti esiin kolmenkymmenen
viiden taalerin setelin ja ojensi sen viinurille. »Te olette pyytänyt
minua todistajaksenne, ja nyt on teidän myös suvaittava, että lunastan
teidät vapaaksi. Minulla on siihen myös omat erikoiset syyni, jotka
eivät tietenkään koske teitä, vaan tuota perhettä. Teiltä pyydän»,
jatkoi hän kääntyen hyvin nöyräksi muuttuneen viinurin puoleen,
»asianmukaista laskua kreivittären nimeen — mikä hänen nimensä olikaan,
arvoisa neiti?»

»Rosowska.»

»Hyvä; kreivitär Rosowskan nimeen on siis laadittava lasku ja
kuitattava. Nyt pyydän, neiti, vain lyhyin sanoin kertomaan hiukan
tarkemmin niistä asianhaaroista, joista äsken mainitsitte. Herra
yliviinuri, olen pyytänyt kuitattua laskua. Teitä ei keskustelussamme
kaivata.»

Hännystakkisen herran kasvot eivät olleet juuri ystävälliset, kun hän
vetäytyi konttoriinsa, ja nuori nainen kertoi nyt muutamin sanoin,
kuinka oli joutunut seuraneidiksi kreivitär Rosowskan palvelukseen
pari kuukautta sitten ja noin kuusi viikkoa matkustellut molempain
naisten kanssa Reinin varrella ja lähiseuduilla. Kaksi viikkoa
takaperin oli kreivitär tavannut nuoren kreivi Wladimirin ja esittellyt
hänet puolisonaan. Hän vakuutti, ettei ollut oikein viihtynyt siinä
perheessä, vaan alkanut vihdoin epäillä asioiden olevan toisella
kannalla kuin oli hänelle kerrottu, mutta hänen oli omien perheolojensa
vuoksi ollut pakko kestää. Palkkaansa, vaikka siitä olikin sovittu
heidän kesken, hän ei ollut koko aikana saanut eikä toisaalta
uskaltanut vaatia; lopulta oli kreivitär itse ottanut sen puheeksi
ja sanonut että heillä oli Kölnissä nostettavana jokin rahasumma; he
aikoivat kaikki tulla tänne, mutta Bingenissä he poistuivat junasta,
mainiten menevänsä tapaamaan siellä erästä ystävätärtä ja tulevansa
jäljestä iltalaivalla. Hänelle oli annettu tehtäväksi sillä välin
tilata täällä hotellissa huoneita ja odottaa heitä; tähän asti se
oli ollut turhaa, ja nyt hänellä oli kyllin syytä pelätä, että outo
herrasväki oli petkuttanut häntä oikein inhoittavalla ja kavalalla
tavalla.

»Eikö teillä ole aavistustakaan heidän olinpaikastaan?»

»Ei mitään.»

»Sitten voin antaa teille tarkan osoitteen», sanoi Fritz nauraen.
»Emsissä, Balzerin hotellissa.»

»Emsissä?»

»Siellä näin saman nuoren naisen vielä eilen.»

»Ja mitä hän sanoi?»

»Minulla ei ollut kunnia puhutella häntä», vastasi Fritz, »sillä me
tapasimme toisemme hyvin omituisissa oloissa. Mutta minäkin melkein
uskon, että teitä on petetty, sillä he eivät nähtävästi aio ollenkaan
tulla Kölniin. No, mitä te nyt aiotte tehdä?»

»Enhän minä tiedä — minulla kai ei ole muuta neuvoa kuin matkustaa
takaisin Koblenziin.»

»Asutteko siellä?»

»Isäni asuu siellä.»

»Onko hänellä siellä jokin toimi?»

»Ei», vastasi nuori tyttö arasti, ja Fritz pani merkille, että hänen
kysymyksensä vaivasi. Viinuri tuli samassa takaisin, tuoden kuitatun
laskun ja jäännöksen rahoista.

»Voinko olla teille vielä jollakin tavalla avuksi?» kysyi Fritz
ystävällisesti. »Jos teiltä puuttuisi rahaa matkustaaksenne kotiin —»

»Ei — kiitän teitä kaikesta sydämestäni», vastasi tyttöparka kainosti.
»Te olette jo tehnyt enemmän puolestani kuin koskaan olisin voinut
toivoa. Sitä vain pyydän teiltä: sanokaa osoitteenne, että isäni voi
kotiin tultuani suorittaa velkani, johon tänään olen joutunut.»

Yliviinuri pisti molemmat kädet taskuihinsa, kääntyi pois ja meni
viheltäen alas portaita, mutta Fritz ei välittänyt hänestä vähääkään.

»Tässä, hyvä neiti», sanoi hän, »on nimikorttini! Mutta älkää Herran
tähden olko siitä huolissanne. Vielä yksi asia — enkö saa tietää
nimeänne?»

»Nimeni on Margaret», ilmoitti nuori tyttö hiljaa.

»Ja liikanimenne?»

»Margaret», toisti tyttö vieläkin hiljempää kuin ensin.

»No, se riittääkin», vastasi Fritz hyvällä tuulella, »en tahdo
tunkeutua yksityisiin asioihinne. Ja nyt, hyvä neiti Margaret», jatkoi
hän ojentaen tytölle kätensä, »jääkää hyvästi! Toivoakseni ei kukaan
tässä talossa enää tee teille kiusaa.»

Hänen antaessaan tytölle kättä tuli pari nuorta naista yliviinurin
saattamina portaita ylös, naureskellen keskenään. He menivät Fritzin
ohitse ja katsoivat häneen. Fritzillä oli nyt muuta mielessä, eikä hän
siis tarkannut heitä, vaan harppasi portaita alas ja riensi hotellista,
mennäkseen aiotulle kävelylleen.



7. TOHTORI RASPE PERHEINEEN

S Fritz ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen itseensä, kun äskeistä
kohtausta ajatellen käveli pitkin Reinin rantaa, sillä hän uskoi
varmasti taaskin tehneensä jonkin tyhmyyden. Hän ei voinut mielestään
karkoittaa yliviinurin kirottua vihellystä; tiesihän sen, mitä se mies
sillä tarkoitti. Entä jos hän nyt taaskin oli antanut vetää itseään
nenästä? Mutta nuori tyttö näytti niin perin somalta ja hyvältä —
vaikka siltähän »kreivitär» Olgakin oli näyttänyt — mutta tällä oli
niin uskolliset, rehelliset silmät, eikä hänen koko olennossaan ollut
mitään keimailevaa, ei niin hitustakaan, kun taas toisaalta hänen
piirteissään näkyi ikäänkuin salaista murhetta.

»Niin, murhetta muutamat teeskentelevät silläkin tavalla», sanoi hän
itsekseen, »ja jos koko juttu oli keksitty — niinkuin yliviinuri
ainakin näytti ajattelevan — vähät siitä», lisäsi hän itseään
lohdutellen, »silloin olen vain kahtakymmentä taaleria köyhempi ja saan
ainakin uskoa tehneeni hyvän työn — mutta Olga? Minäpä menen ainakin
vielä kerran takaisin Emsiin! Hitto vieköön, pitäähän itse poliisinkin
siellä antaa minulle hyvitystä, ja kenties saan myös lähempiä
tietoja Rosowskan perheestä. En ole vielä unohtanut sitä katsetta,
jonka armollinen kreivitär minuun loi nähdessään poliisien tulevan
huoneestani.»

Hän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran
näköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina
hänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan
näkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin
kiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä
välin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin,
mennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli
noussut makuulta.

»Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan
jälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko
tohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija
vastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin.

Mies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään:

»Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?»

»Kyllä.»

»Numero 36?»

»Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?»

»Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen.
Mutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen
kääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran:

»Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?»

»Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko
sen perheen?»

»En, mutta tahtoisin heihin tutustua. Ehkä viitsitte ilmoittaa minut
heille vai onko minun pyydettävä siihen jotakin viinuria?»

»Ei tarvitse, kyllä minä toimitan sen itse», huudahti ovenvartija,
käyden äkkiä tavattoman kohteliaaksi. »Onko teillä ehkä nimikortti?»

»On tässä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa herra tohtorille, että
tahtoisin käydä häntä tervehtimässä. Menen nyt huoneeseeni, ja te
voitte tuoda minulle sinne kohta vastauksen. Tohtorillahan on huoneet
kolmekymmentäneljä ja -viisi, eikö niin?»

»Juuri niin, herra Wessel», vastasi ovenvartija,, katsellen korttia.
»Minä toimitan asianne täsmällisesti.»

Fritz ei välittänyt hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui
hitaasti portaita ylös huoneeseensa.

Ovenvartija taivutti heti vieraan poistuttua erään sanomalehden
kiireesti kokoon, pisti sen povitaskuunsa ja riensi sitten ruokasaliin,
jossa tiesi tapaavansa isännän. Tälle hän näytti erästä kohtaa lehdessä
ja saamaansa nimikorttia, ja he kuiskuttelivat hetkisen keskenään.
Sitten ovenvartija nousi yläkertaan toimittaakseen Fritzin asian.

Noin kymmentä minuuttia myöhemmin hän koputti numero 36:n ovelle
ilmoittaen, että tohtori Raspe ottaa hänet vastaan: hänen sopi vaikka
heti tulla tohtorin huoneeseen.

Fritz oli vielä kahden vaiheilla, antaisiko heti isänsä kirjeen vai
aluksi esittelisi itsensä — hän inhosi kaikenlaisia suosituskirjeitä,
ja vaikka hän kotona salli isänsä melkein kokonaan johtaa itseään,
oli hänestä kuitenkin vastenmielistä täälläkin matkoilla, missä
hänen oikeastaan oli esiinnyttävä itsenäisesti, olla riippuvainen
kirjoitetusta paperilapusta, joka yksin toimittaisi hänelle
ystävällisen vastaanoton. — Ei, hitto vieköön, — tuumi hän itsekseen,
— mies on mies, esittelenpä juuri senvuoksi itseni, ja ellei minua
oteta ilman syntymätodistuksen varmennusta sydämellisesti vastaan, niin
olkoot ottamatta, enkä minä ole heidän takiaan mitään menettänyt.»

Näin päätettyään hän otti hattunsa ja hansikkaansa, seuratakseen
kehoitusta. Ovella hän kysyi vielä kerran:

»Kuulkaahan, ovenvartija, onko se nuori nainen, jonka kanssa yliviinuri
äsken riiteli, poistunut hotellista?»

»Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä
laiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne,
sitä en tiedä.»

»Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti
hiljaa.

»Sisään!»

Fritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen.
Isä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin
nyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä
nojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa,
jonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan
ääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit,
tietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo
etukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen
muuten siinä helposti onnistuvansa.

Mutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut
odottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt
edes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti
tuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien
silmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi
toisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne
vieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä
läsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat
kaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten
Fritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi
naisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan
— vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä
ja sanoi sydämellisesti:

»Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan
ystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset.
Myöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset
terveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä
kovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra
ottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle
tarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.»

»Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta
kuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla
tarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen
puristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin
olisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta.

— Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä
olevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei
isääni olisi olemassakaan.

»Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä
terävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut
siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?»

»Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli
kuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta.
Luulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.»

Nuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta
eivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat,
sitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa
vastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa
hän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun
joutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis
ollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei
vain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta
suorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon.

Vanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen
huomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa
sanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja
katsoi siihen.

— Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän
ihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt
kuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua
kaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria
neitosia.

Noudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa
hän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa
pöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä:

»Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun
en vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata,
kumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?»

Kumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he
olisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan
lähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö
te minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella
unohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?»

»Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä
tuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet
ja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään,
herra Wessel.»

»Mutta, Viola!» sanoi sisar.

»Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt
tiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille
kaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi
minua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni
nauttia seurastanne.»

»Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti
katsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan
hätkähti.

»Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun
perättömiä?»

»Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin
sanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin
monella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.»

»En ymmärrä tarkoitustanne.»

»Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.»

»Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?»

»No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava
ilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja
tarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain
perättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt
välitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten
kesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi;
suokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja
niin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys
— eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen
väärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään
niinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja
kohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä
voi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti
keikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.»

Nuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan
tähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä
oikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain
hartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä
selville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa
vanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja
nuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein
rohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen.

»Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin
suinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti
kädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita
tavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten
voimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään.
Mutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —»

»Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa
silmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea
teille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?»

Kysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin
kummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin
melkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli
tosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä
tarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan
näennäisen pelästyksen ja huudahti:

»Oi, älkää yhtään pelätkö, herra Wessel. Mitä isä nyt tahtoo lukea, se
vain lähemmin selittää, mitä itse juuri lausuitte.»

»Tosiaanko, neiti?» sanoi Fritz hätkähtäen tällaisesta jatkosta;
»jos te sen jo edeltäpäin tiedätte, on se vain omansa herättämään
uteliaisuuttani nähdäkseni, kuinka kauas teidän aavistelukykynne
ulottuu.»

»Aavistuskyvystä ei tässä voi olla puhetta», sanoi tohtori kuivasti,
»koska olen lukenut tyttärilleni tämän kirjoituksen juuri ennen teidän
astumistanne huoneeseen. Sallinette siis, että luen?»

»Suurimmalla mielihyvällä!» vastasi Fritz ja käänsi päänsä taas
tohtoriin päin tarkkaavaisena.

»Hyvä», jatkoi tohtori, sovittaen silmälasit paikalleen. »Siis kuulkaa:
Tämän kuun kolmantena päivänä varastettiin hotellinomistaja Braunilta
Bonnissa yhdeksän hopealusikkaa ja hopeinen silinterikello, jossa
oli kultareunus ja sekuntiviisari. Kello on yhdeksäntoista linjaa
läpimitaten — mutta sen lähempi kuvaaminen saa kai jäädä sikseen.
Eteenpäin siis: Lisäksi hävisi eräältä matkustajalta ihan uusi
päällystakki. Näiden esineiden varastamisesta epäillään vahvasti erästä
nuorta miestä, joka poistui hotellista maksamatta melkoista laskuaan.
Viranomaisia kehoitetaan siis pitämään rikollista silmällä seuraavien
tuntomerkkien mukaan, ottamaan kiinni, jos tavataan, ja hänen
hallussaan olevien esineiden kera toimittamaan tänne. Bonn, 5:ntenä
päivänä heinäkuuta 18—. Yleinen syyttäjä.»

Fritz nauroi.

»Mutta, arvoisa tohtori», sanoi hän, »luuletteko siis, että tämä
tyylillisesti kenties hyvinkin laadittu kuulutus voi minua tai näitä
nuoria naisia vähääkään huvittaa?»

»Pyydän, kuulkaa edelleen», sanoi tohtori. »Tuntomerkit ehkä huvittavat
teitä enemmän. Siis — tuntomerkit: Ikä noin kaksikymmentäkahdeksan,
enintään kolmekymmentä vuotta, pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa,
tukka tummanruskea, kasvot soikeat, ihonväri terve, vartalo tavallinen,
pienenpuoleiset viikset, erikoistuntomerkkejä: sujuva ja hyvin
säädyllinen käytös.»

»Nuo tuntomerkit sopivat ainakin kymmeneen tuhanteen mieheen!»
huomautti Fritz nauraen.

»Matkusti viimeksi», jatkoi tohtori, »Hassburgista nimellä Friedrich
Wessel —»

»Jopa nyt hitto!» huusi Fritz säikähtäen. »Pyydän tuhannesti anteeksi»,
lisäsi hän kiireesti, »mutta te myöntänette, ettei sellainen kaima voi
olla minulle erittäin miellyttävä.»

»On myöskin», jatkoi tohtori levollisesti lukemistaan, »antanut aihetta
siihen perusteltuun epäluuloon, että hän mukavuudekseen vaihtaa nimeä.
Tähän asti on hänen pyrkimyksenään ollut hännystellä kunnollisia
perheitä, ollen erittäin kohtelias naisille, mutta hän odotti vain
tilaisuutta, tehdäkseen jonkun tuntuvamman varkauden, ja katosi sitten
jäljettömiin.»

»Näppärä mies!» myönsi Fritz.

»Hänen tuntemistaan voisi kenties vielä helpottaa», lopetti tohtori
yhä lukien lehdestä, »että hän jonkun aikaa oli tekemisissä erään
puolalaisen perheen kanssa ja varsinkin Bonnissa tilasi heille
kortteerin, mutta ketään ei tullut. Myöhemmin häntä ei ole heidän
seurassaan nähty, mutta kaikissa tapauksissa on häntä katsottava
vaaralliseksi ja yleistä vahinkoa tuottavaksi olennoksi. Vasta
Mainzissa on päästy jälleen hänen jäljilleen, siellä hän kirjoitti
hotellin luetteloon taas toisen nimen — tällä kertaa hän oli parraton
— ja sitten katosi ties minne. Viidenkymmenen taalerin palkinto on
mainitun hotellin isännän puolelta luvattu hänen kiinniottajalleen.»

Tohtori vaikeni, ja Fritz, joka sattumalta katsahti naisiin,
huomasi, kuinka heidän silmänsä olivat tuskallisessa ja odottavassa
jännityksessä suunnatut häneen. Koska hän ei voinut muuta uskoa kuin
että hekin tajusivat hänen asemansa kiusallisuuden, kun hänellä
oli sama nimi kuin jollakin ihmisellä ja poliisin etsiskelemällä
veijarilla, taikka ainakin käytetään hänen nimeään väärin, virkkoi hän
olkapäitään kohouttaen:

»Niin, mitä sille voi? Nimi Wessel ei tosin liene kovin yleinen; mutta
se mahdollisuus on kyllä olemassa, että se on myös hänen nimensä, ja
siinä tapauksessa voin vain toivoa pääseväni pian poliisin avulla eroon
tästä kaimasta.»

»Ettekö te itse tiedä mitään noista puolalaisista naisista?» sanoi
Viola, ja hänen katseensa tuijotti häneen niin tutkivasti kuin etsivä
poliisi.

»Mistä puolalaisista naisista, hyvä neiti?» kysyi Fritz, nyt tosiaankin
ensi kerran ymmällä.

»No niistä», vastasi nuori tyttö, »joiden kamarineidolta te tänä aamuna
otitte niin hellät jäähyväiset portailla ja jonka puolesta maksoitte
lisäksi hotellilaskun.»

»Jopa nyt jotakin!» huusi Fritz katsellen nuorta naista kummastuneena.
»Kysymys tuntuu kai epähienolta, mutta sittenkin: kuinka vanha te
olette, arvoisa neiti?»

»Se kysymys», vastasi nuori Juno majesteettisen vihaisena, »ei ole
ainoastaan epähieno, vaan hävytön!»

»Minun täytyy itse pyytää teitä lopettamaan tämän keskustelun,
hyvä herra», sanoi nyt tohtori »sillä täytyyhän teidän käsittää
näyttelevänne täällä sen jälkeen, mitä teille juuri olemme ilmaisseet,
hyvin epäkiitollista osaa.»

Fritz nauroi nyt avomielisesti. »Te siis pidätte minua tuona
veijarina, joka käyttää minun omaa nimeäni? Sitten on totisesti
jalomielistä teidän puolestanne, ettei mielenne tee ansaita niitä
viittäkymmentä taaleria, jotka Bonnin ravintolan isäntä on luvannut
kiinnniottamisestani.»

Viola katsoi Fritziin julmistuneena, mutta ennen kuin hän ennätti
mitään vastata — sillä hän tässä näytti puhetta johtavan — koputettiin
ovelle hyvin kovasti, ja tohtorin huudettua: »sisään!» astui kaksi
poliisimiestä yliviinurin ohjaamina huoneeseen.

»Tuossa on se herra, jota etsitte», sanoi yliviinuri hyväntahtoisesti
hymyillen ja osoittaen Fritziä. — »Ikävä vain, että se mamselli jo
aamulla ehti matkustaa, sillä minä luulen melkein, että tämä pari
kuuluu yhteen.»

»Sinä kirottu lautasia nuoleva hännysherra!» karjaisi nyt Fritz,
unohtaen naisten läsnäolon, vihansa vimmassa, »jos vielä uskallat sanoa
yhdenkään sanan —»

»Pyydän, hyvä herra», keskeytti toinen poliisi, »teitä seuraamaan
meitä; jos saan antaa neuvon, niin tulkaa, sillä muutoin asemanne vain
pahenee.»

»Mainiota!» vastasi Fritz nauraen ja Laski leikillisyytensä taas
valloilleen, sillä olihan tämä juttu etusijassa hullunkurinen. »Sehän
vielä puuttuikin. Älkää pelätkö, ankaran oikeuden arvoisa valvoja, että
tahtoisin tuottaa teille pienintäkään vaikeutta; sallinettehan vain,
että annan tälle herra tohtorille isäni suosituskirjeen, vaikkei siinä
tarkoituksessa, että hän voisi oikeudessa todistaa, kuka minä olen.
Tässä, arvoisa herra; koska en sitä enää aio käyttää, kelpaa se teille
ehkä kahtena puoliskona. Se voinee sittenkin vakuuttaa sekä teille että
lempeälle tyttärellenne, neiti Violalle, että minä olen juuri se, joksi
itseäni sanon, taidemaalari Friedrich Wessel.»

Samalla hän otti taskustaan kirjeen tohtori Raspelle, repi sen keskeltä
kahtia ja laski sen sitten kohteliaasti pöydälle. Hän lausui myös
naisille kunnioittavat jäähyväiset, eikä häneltä jäänyt huomaamatta,
että Rosa katsahti häneen arkana ja ikäänkuin hämillään, mutta Viola
seisoi yhä uhmaten; sitten laskien levollisesti kätensä hiukan
hämmästyneen poliisin käsivarrelle hän astui ovesta ulos käytävään.

Hänen tavaransa piti tietysti myös viedä poliisikamariin
tarkastettavaksi; hän tilasi hevosen, mutta samalla myöskin
kaupunginpalvelijan, joka sai tehtäväkseen rientää kanslianeuvos
Brunon luo mukanaan avoin kirjelappu. Siinä hän pyysi kanslianeuvosta
saapumaan viipymättä poliisikamariin ottaakseen siellä vastaan erään
kirjeen ja vapauttaakseen hänet epämieluisasta tilanteesta, koska he
olivat persoonallisesti tuttuja.



8. MAJURI VON BUTTENHOLT


Poliisit näkyivät itsekin olevan hämmästyneitä nuoren miehen
levollisesta käyttäytymisestä samoin kuin numerossa 35 asuvan herran
silminnähtävästi nolostumisesta. He kohtelivat vankiaan — yliviinurin
kadottua näkyvistä — ainakin hyvin säädyllisesti, eivätkä millään
tavalla häirinneet hänen yksityisiä asioitaan. Poliisivirastoon
tultua ilmoitettiin hänet myös heti poliisipäällikölle, joka tarkasti
hänen papereitaan, luki myöskin Fritzin avaaman kirjeen pankkiiri
Sölenkampille ja vielä sai pian saapuneelta kanslianeuvos Brunolta sen
vakuutuksen, että pidätetty ei ainakaan matkustanut väärällä nimellä
ja että tässä siis oli tapahtunut väärinkäsitys. Sitäpaitsi ilmestyi
paikalle heti senjälkeen sähköteitse kutsuttu ravintoloitsija Bonnista
ja selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt tätä herraa, joka tosin oli
hyvin samaa näköä kuin varas. Poliisipäällikkö kohautteli hartioitaan
ja pyysi anteeksi.

»Hyvä herra Wessel», sanoi hän ystävällisesti, »olen pahoillani,
kun olen tuottanut teille tällaisen ikävyyden, ja vain tilapäinen
yhdennäköisyys jonkun maankiertäjän kanssa lienee syynä koko juttuun.»

»Sehän onkin minun ainoa vastukseni!» huudahti Fritz leikillisessä
epätoivossa, »että olen kaikkien ihmisten näköinen ja että minua aina
pidetään jonakin toisena. Mutta nyt olen päättänyt kasvattaa itselleni
oikein jättiläisparran, kerrankin saadakseni toisenlaiset kasvot, sillä
tämännäköisenä en enää aio samota pitkin maailmaa.»

»Vain yhteen kysymykseen pyydän teitä vielä vastaamaan», lisäsi
poliisipäällikkö. »Missä suhteissa olitte siihen puolalaiseen
perheeseen, jonka palvelijattaren tai seuranaisen laskun te tänä aamuna
maksoitte?»

»Mistä te senkin jo tiedätte?»

»Hotellin yliviinuri kävi luonani tänä aamuna.»

»Vai niin», sanoi Fritz. »Sen asian voin teille kertoa muutamin sanoin.»

Lyhyesti ja vakuuttavasti hän kertoi, kuinka oli tavannut puheena
olevat naiset, joista hän sitten erosi jo Mainzissa; luonnollisesti hän
salasi, ettei se oikeastaan ollut hänen ensi aikomuksensa, että kreivi
Vladimirin kiusallinen ilmestyminen oli siihen ollut syynä; itse kreivi
hänen kuitenkin piti mainita.

»No tiedättekö mitään tarkempaa tuosta kreivistä?»

»Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin
asemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.»

»Ja minkä näköinen hän oli?»

»Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en
tosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä
vuoksi te sitä kysytte?»

»Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille
tehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata.
Olemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden
mukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli
teidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.»

»Hitto vie!»

»Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.»

»Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä
vielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä
Balzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en
ollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.»

»Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?»

»En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut
suotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa,
koska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta.
Myöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua
taskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin
pidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!»

Poliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei
sitä sopinut jättää heti käyttämättä.

»Hyvä herra», sanoi hän, »minua ei ollenkaan kummastuttaisi, jos
havaitsisimme tuon valepuvussa matkustavan räätälinsällin olevan
juuri saman veijarin, joka on väärinkäyttänyt teidän nimeänne ja
lisäksi on kotoisin samasta kaupungista kuin tekin. Oletteko keksinyt
mitään yhdennäköisyyttä kreivi Wladimirin ja itsenne välillä?
Ihmeellisempiäkin asioita on sattunut.»

»Ei se mitään kummallista olisi», huokasi Fritz. »Se minua enemmän
ihmetyttäisi, ellen olisi hänen näköisensä, sillä minulla lienee niin
kirotun tavallinen naama, että se sopii kaikkiin muotoihin.»

»Viivyttekö kauan Kölnissä?»

»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä, sillä tahdon teille suoraan
tunnustaa, että olen perin kyllästynyt elämään täällä Reinin varrella.
Olen tullut tänne huvittelemaan, mutta kohta kun joudun tämän ihanan
virran lähelle, en pääse eroon pulista ja ikävyyksistä.»

»Siitä olen totisesti pahoillani!» sanoi poliisipäällikkö, »mutta jos
te jäisitte tänne pitemmäksi aikaa tai ehkä tulisitte takaisin, olisin
iloinen saadessani tavata teitä uudestaan.»

»Samalla tavalla kuin tänäänkin ehkä?»

»Ei», vastasi toinen nauraen, »vaan vapaaehtoisesti, taikka antaisitte
edes tiedon, missä olette tavattavissa, sillä hyvin mahdollisesti
tarvitsemme teidän läsnäoloanne.»

»Tällä kertaa», sanoi kanslianeuvos, »tahdon minä ottaa tämän nuoren
herran haltuuni, ja jos hän oleskelee Kölnissä, herra poliisimestari,
niin pyydän vain lähettämään sanan minun kotiini, jossa hänet tapaatte
tai ainakin saatte kuulla, missä hän on.»

»Mutta hyvä herra kanslianeuvos —»

»Ei mitään estelyjä, nuori ystäväni! Nyt menemme ensin hotelliinne,
maksakaa siellä laskunne, ja sitten katsotaan, kuinka olonne meillä
järjestäytyy — pois en teitä päästä, sillä minä pelkään teidän
uudestaan joutuvan poliisin käsiin. Odottakaa siis kauniisti minun
luonani, kunnes partanne on kasvanut.»

Fritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen
vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai
pian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä
elänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja
riippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento,
johon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa,
pari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt
tyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi,
tekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin
oli mainion hyvä oleskella.

Kölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja
Fritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja
laatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli
luopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika
nolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili
hän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta
kohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi
pikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen
tulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava.

Seuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi
kertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla
seuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli
nyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut
näyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä
liian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa
jossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa
niin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman.
Sitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää
Koblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut
tämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja
tästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt
todennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä
häntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että
hän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut
paljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja
sitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi
saataisiin lähempiä tietoja.

Sinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä
hyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia
viikkoja Reinin rannoilla.

Laivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa:
pari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä
eivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä
räätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden
verran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat
omaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan
matkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista
roskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja
vanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät
hytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun
suuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa,
eikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että
Fritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt
hänet paljoa nopeammin vuoristoon!

Ja matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät
perin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli
tullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni
työläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia
myöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille,
että hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen
takia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi
jäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle.

Fritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja
otti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä
Ehrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua
majurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa.

Hotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri
Buttenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja
hotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä
joku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli
joutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen.
Kenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja
joltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen
piti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti.

Fritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja
eräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon;
majuri Buttenholtia hän ei tuntenut.

Komendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi
vanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin.

»Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo
päällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.»

»Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’

»Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa,
Mühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan
liian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan,
enkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.»

»Jaksaako hän hyvin?»

»Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies,
»ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä
täällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut
kylliksi, mutta vain vähän iloa —»

»Pojastansako?»

»Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja
lähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja
siviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan
isänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin
paljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin
päähänsä.»

»Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa »

»Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille,
ettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet
löydettiin.»

»Vanhusparka!»

»Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä
velkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee
ypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.»

»Eikö hänellä ole muita lapsia?»

»On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä
palvelemaan jotakin ansaitakseen.»

»Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?»

»Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki,
ja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.»

Tänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää
lupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta
seuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi
isänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten
hän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan
viikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja!

Matka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä
ihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas
mennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla
väreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä
näköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi
— mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä
unohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa
ja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään
Reiniä ja sen ihania maisemia.

Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle
Mühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä
erikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon
jo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä
ja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat
hetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin.

Tie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki,
ja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa
Koblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan
kuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin
vaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa,
sillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä
ja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja
paljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä
ei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin
vaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan.

Se oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi
olla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja
liuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin
vieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä
jalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän
kasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli
vain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli
ennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa:
majuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon.
Sensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi.

Fritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään,
kun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään.
Vanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi
kesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta
avattiin.

»Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz
säikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän
huoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.»

»Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas,
kunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja
vielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä
voin teitä palvella?»

»Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri —
suvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?»

»Isännekö?»

»Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.»

»Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin
silmin, »ja mistä te nyt tulette?»

»Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.»

»Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten
sen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin
kotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen
ympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa
oloissa.»

Fritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli
totisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes
päiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva
majuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli
keskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen
pienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme
puistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä
ajoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita
herttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin
puhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille
ollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään
salonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä,
luki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti
ainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa:

»Nuori ystäväni, asiaa ei voi auttaa. Tosiseikkoja, jotka itse omin
silmin näette, on mahdoton pitää salassa. Minä — en enää elä niissä
oloissa, joihin isänne ennen sai tutustua, ja ainoastaan siksi voin
helpommin kestää kohtaloani, että olen siihen itse syytön.»

»Arvoisa herra majuri —»

»Pyydän, antakaa minun puhua loppuun. Jos olisi toisin laita, seuraisi
itsestään, että rakkaimman nuoruudénystäväni pojan pitäisi asua
luonani.»

»Mutta, hyvä herra, olenhan vain ohimennen tullut tervehtimään —
tuodakseni vain isäni terveiset ja vihdoinkin voidakseni antaa hänelle
tietoja teistä, kun hän ei ole saanut kirjeisiinsä mitään vastausta.»

»Kirjoitin hänelle eilen.»

»Eilenkö?»

»Niin! Minun oli maksettava hänelle muuan velka.»

»Velkako? Siitä hän ei ole koskaan minulle maininnut.»

»Sen uskon — se olikin hiljattain otettu — mutta siitä myöhemmin.
Lasillisen maalaisviiniä voin teille kuitenkin tarjota ja voileipää,
jotta kerran saisimme keskenämme kilistää — minä olen sitäpaitsi vielä
teillekin velkaa.»

»Minulle velkaa! Nyt en ymmärrä vähääkään.»

»Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa
niin hyvä, pysykää täällä!»

Fritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein,
ettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää
tuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se
nostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä
voi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen
tarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa
jyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin.

Ovi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui
nuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti
tervehtien.

Missä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät
ja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla
tytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän
olisi joka tapauksessa pannut merkille.

Nuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä
välin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen
päin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko
heillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään?
Pikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan
purppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi
sydämellisesti:

»Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta,
jonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt,
kuinka olisin pulasta selvinnyt.»

»Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi
hotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —»

»Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi
olla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti.
»Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne,
ja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle
annoitte, rakas nuori ystäväni.»

»Arvoisa herra majuri —»

»Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun
lapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle
nimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin
kiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että
tulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni
tervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla,
kuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.»

»Hyvä herra, se viinuri käyttäytyi niin raa’asti ja lurjusmaisesti —»

»Se ei muuta asiaa; lapsiparka oli teille kuitenkin ihan vieras eikä
voinut sillä hetkellä pelastaa itseään. Puolalainen perhe on kohdellut
häntä häpeällisesti.»

Fritz pysyi ääneti, häntä tuskastutti se ajatus, että vanhan, nimestään
ja arvostaan varmastikin ylpeän herran oli ollut pakko päästää ainoa
lapsensa vieraisiin ihmisiin palvelukseen, ja että se oli ollut
pakollista, sen hän näki kaikesta, mikä häntä ympäröi, ollen todisteena
äärimmäisestä köyhyydestä ja suurimmasta säästäväisyydestä. Mutta vanha
majuri, joka lienee aavistanut, mitä hän ajatteli, työnsi lasin hänen
eteensä ja huudahti väkinäisen hilpeästi:

»Ja nyt ryyppy, rakas nuori ystävä! Tämä on tosin vain silkkaa
maalaisviiniä, mutta ei huonointa, ja hyvän tahdon pitäisi myös korvata
laatu. Myöhemmin sitten kerrotte vanhasta, oivallisesta ystävästäni,
isästänne, ja hänen terveydekseen juomme ensimmäisen lasin!»

Hän kaatoi lasiin, eikä Fritz suinkaan voinut vastustaa näin herttaista
kehoitusta. Se oli kuitenkin »pelkkää maalaisviiniä», ja jossakin
hotellissa olisi hemmoiteltu nuori mies sen varmasti halveksuen
työntänyt syrjään; täällä hän tuskin maistoi, mitä joi, ja kun Margaret
toi tuoretta voita ja suuren mustan leivän, laskien ne pöydälle,
sitten istui ikkunan ääreen ja otti esille käsityönsä kuunnellakseen
keskustelua, kertoi Fritz ensin kotioloistaan, mitä isä puuhasi ja
kuinka hän voi — olihan hänellä vain hyvää kerrottavana —, ja johtui
sitten omaan matkaansa, jonka pieniä vastuksia hän kuvasi niin
leikillisesti ja hullunkurisella tavalla, että vanha majurikin hymyili;
pari kertaa tulivat Margaretinkin helmenkaltaiset hampaat näkyviin.
Mutta kun hän pääsi Kölnin tapahtumiin ja siihen epäluuloon, joka oli
kohdistunut valekreivi Wladimiriin, huudahti vanhus:

»Sittenhän Margaret on kuitenkin ollut oikeassa! Se veijari ei kulje
oikeilla asioilla. Siinä on kieroa peliä; kunhan nyt vain päästäisiin
sen joukon jäljille! Mutta sellainen sakki osaa tavallisesti pysyä
turvassa, ja kirottu suosio, jota pelipöytäin kaitsijat hotelleissa
osoittavat tuollaiselle roskaväelle, kun se vain on muukalaista
ja esiintyy oikein hävyttömän ylhäisenä, toimittaa sille keinot
päästä karkuun, eikä rankaisemisesta tule mitään. Kuinka he ovatkaan
kohdelleet lapsiparkaani!»

»Olivatko naiset myös epäystävällisiä teitä kohtaan?»

»Ei vanhempi heistä, mutta nuori kuuluu olleen oikea paholainen.»

»Kreivitär Olgako?»

»Hän oli oikein häijy ja kova minulle», sanoi Margaret hiljaa, »ja minä
tein kuitenkin kaikki, mitä hänen silmistään voin nähdä.»

Fritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena,
kuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka
olikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta,
vain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli
tyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori
mies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa
hurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt
naisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen
päässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata
Koblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi
tulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli
myöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi,
pysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin.

Ihan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon
sytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla
majurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli
kuvitellut.

»Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä
sikaarit ovat hyviä.»

»Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en —
sietänyt tupakkaa.»

Fritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan.
Vanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä
ja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja
säilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa
polkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin
linnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen
päässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun
eikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat
kasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet.



9. LOPPU — JA TIETYSTI HÄÄT


Hän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli
häntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan
välittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen
eteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

»Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?»

Fritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen
silmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi:

»Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti
eteenpäin.

»Mutta sehän ei voi olla mahdollista!» huusi toinen hänen jälkeensä.
»Wladimir!»

Tämän nimen kuullessaan Fritz hätkähti.

Wladimirko? — Hän melkein pysähtyi.

»No, tiesinhän, etten voinut erehtyä. Sanohan vain, miekkonen,
kuinka sinä vielä tulet sen jälkeen, mitä Emsissä tapahtui, tänne
preussilaiseen linnoitukseen? Oletko ihan hullu?»

Fritz oli kääntynyt ympäri ja katsoi kysyjään jäykästi ja tarkkaavasti.
Toinen lienee myöskin, tarkemmin katsottuaan, havainnut jotakin
vierasta hänen piirteissään, sillä hän kävi jälleen epätietoiseksi.

»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi Fritz levollisesti. »Enkö jo
sanonut, etten minä ole se mies?»

»Hyvä on, herra!» vastasi vieras hämillään. »Mahdollisesti te ette
olekaan se, jota tarkoitan, mutta vaikka niinkin on laita, niin
sallikaa minun huomauttaa, että teillä on sellaiset kasvot, joita
vaanii poliisin kuulutus. Te olette siis hyvin vaarallisesti erään
kolmannen henkilön näköinen —»

»Jonka nimi on Wladimir?»

»Aivan niin!»

»Kai puolalainen kreivi ja teidän ystävänne?»

»Edellinen pitää paikkansa, jälkimäinen ei!» huudahti vieras tästä
puolinaisesta syytöksestä säikähtyen. Hän oli maininnut kuulutuksen
vain siksi, että saattaisi varoittaa, koska kahden vaiheellakin
ollessaan piti yhdennäköisyyttä perin merkillisenä, niin että epäili
toista sittenkin Wladimiriksi.

»Teidän on suotava anteeksi, mutta en ole ikinäni nähnyt kahta niin
toistensa näköistä miestä — se on liiankin ihmeellistä!»

»Ja voitteko ehkä sanoa, missä voisin tavata tuon herra Wladimirin,
saadakseni itsekin varmuuden tästä ilmiöstä?» kysyi Fritz kuullakseen
jotakin lisää, sillä ensimmäinen viittaus ilmaisi, että luuloteltu
kreivi tuskin enää oli Emsissä. Mutta vieras, jos hän asiaa muuten
tiesikään, ei mennyt ansaan, sillä hän oli kaiketi nyt itsekin käynyt
epävarmaksi.

»Arvoisa herra», sanoi hän kohteliaasti, »koska te ennestään tiesitte,
että Wladimir on puolalainen kreivi, on teidän täytynyt edes kerran
tavata hänet; minä olen vain ohimennen tullut hänet tuntemaan Emsissä,
ja sieltä luullakseni saatte kuulla hänestä lähemmin!» Ja hattuaan
nostaen hän kääntyi poispäin, jatkaen matkaansa ja jättäen Fritzin
äkäiselle tuulelle.

Kirottu kuulutus! Sillä vaikka hän voi todistaa, kuka hän oli, johtui
hänelle siitä kuitenkin ikävyyksiä ja hommia. Entä jos hän nyt ilman
muuta poistuisi Reinin varrelta ja matkustaisi pohjoiseen meren
rannalle? Eihän hän ollut vielä koskaan nähnyt merta; mutta voiko
hän nyt juuri lähteä, kun oli luvannut majurille vielä kerran käydä
katsomassa? No, mitä velvollisuuksia hänellä oli majuria kohtaan?
Ei suinkaan mitään, mutta sanaansa hän ei voinut syödä. Kirottu
puolalainen! Sekö todella hänen haamunaan kuljeskeli kautta maailman?
Itse hän ei kuitenkaan, silloin asemasillalla tavatessa, keksinyt
vähääkään yhdennäköisyyttä. Tosin sitä osasi itse harvoin arvostella,
vaan siihen tarvittiin vieraita silmiä. Ja Emsistä näytti se veijari
siis jälleen kadonneen. Mitähän siellä olikaan tapahtunut? Tämä oli
suorastaan epätoivoista.

Fritz käveli syvissä ajatuksissa Koblenziin takaisin, mutta hän
oli käynyt melkein ihmisaraksi, sillä hän ei voinut katsoa ketään
vastaantulevaa silmiin, aina peläten, että häntä puhuteltaisiin ja
pidettäisiin jonakin toisena. Hotelliinsa päästyään hän sulkeutui
heti huoneeseensa ja alkoi laatia isälleen kirjettä, jossa aikoi
selostaa tähänastisia kokemuksiaan. Merkillisen kevyesti ja nopeasti
hän sivuutti kaikki edelliset tapahtumat ja kuvasi tarkasti vain
kohtauksensa vanhan majurin ja hänen tyttärensä kanssa.

Kun hän oli lopettanut kirjeensä ja pyytänyt lähettämään mahdollisen
vastauksen Kölnin kanslianeuvoksen luo, lähti hän retkelle läheiseen
vuoristoon ja otti harjoitelmakirjansa mukaan. Hän tahtoi tavata
ihmisiä niin vähän kuin suinkin, aikoen siellä luonnossa valita
mieluisensa paikan. Oli jo hämärä, ennenkuin hän palasi Koblenziin;
seuraavana aamuna hän jo taas oli menossa Mühlheimiin, tarvitsematta
tällä kertaa opasta. Sinne hän osasi kyllä yksinkin, ja sitten hän
kävi siellä joka päivä, kunnes oli varma itsestänsä, ettei hän — jos
kerran piti naida — saisi ketään parempaa ja kunnollisempaa vaimoa koko
laajasta maailmasta kuin juuri Margaretin.

Tytön hiljainen huolenpito kodista, rakkaus isään, levollinen hilpeys
kaikessa surussa ja köyhyydessäkin, se kaikki sai usein kyyneleet
nousemaan Fritzin silmiin, kun hän salaa tarkasteli Margaretia, jolta
ei kuulunut valituksen sanaa. Kuinka toisenlaista oli hänen elämänsä
kuitenkin täytynyt olla lapsuudessa, jolloin hän, kuten vanhan
majurin puheista ilmeni, oli liikkunut onnellisissa oloissa, kun nyt
sitävastoin puute oli heillä vakinaisena vieraana.

Entä rakastiko tyttö häntä? Fritz uskoi, että siihen oli vastattava
myöntävästi. Hänellä ei tosin ollut muuta todistusta siitä kuin tytön
herttainen hymyily ja hiljainen punastus hänen tullessaan — se katse,
joka liittyi hyvästijättöön, kun hän sieltä lähti. Mutta hän toivoi,
että Margaret voisi hänen rinnallaan olla onnellinen, ja vaikkei hän
voinutkaan tarjota loistavaa tulevaisuutta, olisi heidän elämänsä
kuitenkin huoletonta.

Näihin aikoihin hän sai isältänsä kirjeen, jossa häntä hartaasti
pyydettiin ottamaan lähemmin selkoa majurin asioista ja tekemään kaiken
voitavansa ukon aseman parantamiseksi — rahaa hän voisi saada siihen
tarkoitukseen niin paljon kuin tarvitsisi, mutta isä pelkäsi, että
vanhaa itsepäistä sotilasta olisi vaikea suostuttaa.

Fritz naureskeli hiljaa itsekseen — hän tiesi keinon helpottaakseen
majurin tilaa ja marssi heti kirjeen saatuaan Mühlheimiin, mutta
hämmästyi siellä koko lailla nähdessään pienen matkakirstun valmiina
tuvassa ja Margaretin itkemässä. Niin sydämellisesti kuin majuri
olikin aina ottanut hänet vastaan, näytti tänään siltä kuin hän olisi
tullut hankalaan aikaan. Ukko tervehti puoleksi hämillään eikä ollut
epäilystäkään siitä, että hänellä oli mielessä jotakin, mistä hän ei
halunnut puhua vieraan läsnäollessa. Fritz yritti aloittaa huoletonta
keskustelua, mutta se ei onnistunut; majuri pysyi vaiteliaana ja
antoi vain vältteleviä vastauksia, ja kun Margaret lopulta ilmestyi
huoneeseen matkapuvussa, silloin ei enää mikään auttanut — oikeata
pääasiaa ei voitu enää välttää, siitä täytyi puhua.

»Te aiotte siis matkustaa, hyvä neiti», huudahti Fritz hämmästyneenä,
»ja ellen olisi sattumalta tullut tänne, en olisi edes saanut lausua
teille jäähyväisiä!»

»Se tuli niin äkkiä», vastasi Margaret hiljaa.

»Ja saanko tietää, minne menette?» kysyi nuori maalari ja loi tyttöön
samalla niin sydämellisen katseen, että hän punastuen painoi päänsä.

Hän ei vastannut sanallakaan, ja nyt tuli hiljaisuus, joka lopulta kävi
vanhalle miehelle tuskalliseksi.

»Niin, te saatte sen kyllä tietää», sanoi hän vihdoin, »sillä mikään
salaisuushan se ei ole. Eilen illalla Gretchen sai kirjeen, jossa
hänelle tarjotaan kotiopettajan paikka tunnetussa, hyvässä perheessä,
jos hän voisi heti tulla. Se oli tosin merkillinen yllätys, mutta —
sille ei kuitenkaan voi mitään.»

Vanha herra vaikeni ja kääntyi samassa poispäin, sillä nuoren maalarin
silmä, joka etsi hänen katsettaan, ei saanut nähdä sitä kyyneltä, joka
väkisinkin pyrki esille. Se ei kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta.
Kun Fritzin katse sitten osui tyttöön ja huomasi hiljaista, alistuvaa
surua hänenkin rakkailla kasvoillaan, silloin oli mahdotonta hillitä
tunteitaan.

»Herra majuri», sanoi hän liikutetulla äänellä, »älkää suuttuko minuun,
vaikka olen tunkeutunut perheenne asioihin, mutta minä tahtoisin olla
teille enemmän kuin vain vieras, vaeltava maalari, joka ohimennen käy
kotonanne ja sitten lähtee kauas. Te olette isäni vanha, koeteltu
ystävä. Isä on yhä kiintynyt teihin vanhalla rakkaudellaan ja
kirjoittaa minulle juuri tänäänkin, kuinka hän iloitsee siitä, että
olen käynyt luonanne, ja kuinka mielellään hän tahtoisi kuulla teistä
oikein hyvää.»

»Silloin hänen pitää vielä odottaa vähän aikaa», vastasi vanha sotilas
kuivasti. »Nykyinen hetki, kun minun pitää erota ainoasta lapsestani,
ei ainakaan ole omiansa sellaisen ilmoituksen antamiseen.»

»Ja ellei teidän tarvitse hänestä nyt erota?» huudahti Fritz
vapisevalla äänellä.

»Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä
tarkoitatte? Minä en ymmärrä!»

»Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin
pidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen
kanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa
myöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori
tyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan
huuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän
läheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette
minut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan.
Herra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.»

Vanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa
etsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka,
kuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti
hän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja
tarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti:

»Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?»

Silloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi
tuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!»
ja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi
ensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen.

Mahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen
kyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan.
Fritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri
saisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa
tyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen
asiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun
oli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään
mitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan,
sen hän takasi sydänverellään.

Majuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja
autuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi,
kuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan,
jotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti
vaimon avulla.

Margaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti
istuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä
todellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen
ja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen
häntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan
kuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me
kuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa.

Näinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä
kuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään
kanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä
saapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei
viivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä
häntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni,
olisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä
Kölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua.

Vaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin
taipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä
oli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin
toimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan
pari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli
sydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän
hämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti
vanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden
hyväksymisensä.

Miksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei
kanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt
sanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin
osoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin
kehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon,
koska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa.

Suoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä
ja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von
Senken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli
käynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista.
Hänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki
tunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo
Hassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi
ulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan,
ja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä
pelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan
Mainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin
sieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet
työnnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista.
Se selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän
kaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten
luultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän
enää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen.

Entä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä?

Ne olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä
ja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä
omanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen
virkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa.
Nyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen
kärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa.

Fritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi
kuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja
tehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua
uusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi
pian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä,
ja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa.

Toisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi
aamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle
eläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja
villejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja
nopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko
perheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä
Klaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään
sydämellisesti.

Sitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen
tästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset.
Tohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui
kuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi:

»Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen
sydämellisesti, että te —»

»... etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti
Fritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin
pahoillaan.»

»Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun
niinelläsi?» huusi Klaus.

»Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien
kanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki.
Mutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —»

»Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä
tulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.»

»Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi
Fritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei
morsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.»

»Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?»

»Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri
Buttenholtin tytär.»

»Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.»

»Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan,
jonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi.
»Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin
iloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän
taas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua
suosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen
hän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt,
ja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää.

Loppu on pian kerrottu. Kaksi päivää myöhemmin tuli hänen isänsä
Koblenziin, ja vanhojen herrojen tapaaminen lasten onnen vuoksi oli
oikein liikuttava.

Majuri vastusteli tosin aluksi Hassburgiin muuttamista, mutta se
ei auttanut: hallintoneuvos ei hellittänyt. Häitä joudutettiin
myös, ja neljä viikkoa myöhemmin matkusti nuori onnellinen pari,
isien siunaamana, Hampurin ja Berliinin kautta kotipuoleen, siellä
pystyttääkseen oman lieden, ja vasta Hampurissa Fritz ajatti jokseenkin
tuuheaksi kasvaneen partansa, sillä Margaret oli niin pyytänyt, hän kun
uskoi miehensä jo olevan kaikilta kiusoilta turvassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Harhateillä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.