Title: Sydänmailta : Novelleja ja tunnelmia
Author: Korhonen, Veikko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sydänmailta : Novelleja ja tunnelmia" ***


SYDÄNMAILTA

Novelleja ja tunnelmia


Kirj.

VEIKKO KORHONEN



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1915.



SISÄLTÖ:

Rikos.
Kauppatalo.
Huutokauppa.
Syvillä juurilla.
Hiljainen talo.
Aamutunnelma.
Verkkomökin salaisuus.
Ikuinen rauha.
Pakoon.
Armoa anomassa.
Kosto.
Öinen taistelu.
Sudet.
Kehrääjän tähdet.



RIKOS.


Laajan sydänmaan keskellä, musta vetisen suon laidassa on ränsistynyt
talo, jossa asuu puutteiden ahdistamana Pentti Ronkanen perheineen.

Asuintuvan akkunaruutuja on paikattu päreillä, ja portaat ja porstuan
permanto ovat kokonaan lahonneet. Rapakoisella tanhualla nuokkuu
ulkohuoneita hajallaan, ja rapakoinen kuisti johtaa karjatanhualta
takalistolle, missä Pentillä on pienet, rappiolle joutuneet työmaansa.

Pentti on itsekin joutunut rappiolle. Laihoilla hartioilla roikkuu
repaleinen päällystakki, jonka auenneista saumoista likanen pumpuli
työntyy näkymään. Jaloissa on rikkinäiset pieksut, jotka ovat pahasti
läntistyneet. Laihtuneilla kasvoilla törröttää vahva parransänki, ja
pienissä vettyneissä silmissä on arka, joskus himokas ilme.

Pentti on ikänsä kaiken kitunut köyhyydessä. Peloittava on ollut hänen
silmäinsä palo, milloin hän on nähnyt parempiosaisten raharikasta
elämää. Pentti liikkuu harvoin naapuritaloissa. Hänen vaimonsa
toimittaa siellä tärkeimmät talousasiat. Pentti itse käy puotiasioilla
kylän kaupassa, ja satuttaa siellä käyntinsä illalla samaan aikaan,
kun puodissa luetaan kassa, jossa on paljon paperirahaa, jota Pentti
salaa himoitsee, ymmärtämättä itsekään rahanhimoaan. Hänelle on parhain
nautinto nähdessään, kun kauppias ottaa paksun pinkan seteleitä
rahalaatikosta ja sormiaan kostuttaen alkaa niitä lukea. Ja kotiin
palatessaan pimeää metsätietä kertoilee Pentti kauppiaan setelien
lukua: «kymmenen... kaksikymmentä... viisikymmentä... sata —» Ja sateen
ropina syksyisessä metsässä kuuluu Pentin korviin setelien rapinalta,
ja hän on tuntevinaan sormiensa välissä setelit.

Eräänä iltana on Pentti taas ollut puodissa ja kuullut siellä
kerrottavan tulipalosta, joka äskettäin on sattunut jossakin
lähiseudulla. Salaisesti arvelevat miehet kartanon isäntää syylliseksi.
Kartano on ollut suuresta summasta vakuutettu, vaikka se on ollut jo
puoleksi vanha ja rappiolla. Mutta isäntä on saanut paljon rahaa, niin
että voi rakentaa uuden, uljaamman kartanon ja maksaa velkojansa.

Pentti on kuunnellut vaieten miesten puhetta, mutta kotiin palatessaan
on hänen päässään syttynyt ajatus, joka saa suonet pullistumaan päässä
ja sydämen takomaan rajusti.

Hänenkin talorähjänsä on vakuutettu sievästä summasta. Hänkin voisi
saada paljon rahaa, jos virittäisi tulet jonakin yönä pirtin ullakolla
olevaan tuohikasaan. Yksi humaus, ja silloin olisi hänellä paljon
seteleitä... paksu piukka paperirahaa.

Se ajatus saa Pentin seisattumaan keskellä pimeää metsätietä ja kädet
puristumaan nyrkiksi. Sadepisarain rapina soi taas Pentin korvaan
setelien rapinalta ja viimeiset lehdet, irtautuessaan puista ja hiljaa
leijatessaan maahan, näyttävät Pentin silmissä pieniltä viitosilta...

Kauppias on taas äsken lukenut myymäpöydällä rahaa ja Pentti on mennyt
aivan läheltä katsomaan. Siinä oli yksi kasa sekaisin kymmenen,
kahdenkymmenen ja sadan markan seteleitä, toinen kasa puhtaita
viitosia. Pentti seisoi siinä vierellä silmät jäykkinä päässä. Kauppias
kysyi häneltä jotain, vaan hänen kurkustaan ei lähtenyt oikeata ääntä,
jokin sekava mörähdys vain. Kauppias korjasi rahat pois, ja Pentti jäi
tuijottamaan myymäpöydälle. Tänään vielä sattui niin, että hänellä
itsellään ei ollut penniäkään kukkarossa, eikä kauppiaskaan antanut
velaksi tavaraa. Pentti kyllä tiesi sen puotiin mennessään, ettei
hänellä ollut rahaa, mutta hän meni muuten vain ja nähdäkseen taas
setelipinkat myymäpöydällä.

Metsätiellä seisoessaan on Pentti tehnyt päätöksen, ja hän aikoo
toteuttaa sen vielä tänä yönä. Hän astuu kiireesti rapakoista
metsätietä, eikä huomaa, että tuuli on kiihtynyt myrskyksi, jonka
kourissa alastomat puut ruskavat. Pilvet ovat taivaalla ohentuneet,
ja kapeina kaistaleina purjehtivat kuun ohi. Pentin sydän lyö rajusti
ja korvissa humisee oudosti. Kasvoille nousee kylmä hiki ja kädet
puristuvat nyrkeiksi. Mutta hän ei näe muuta kuin setelipinkan, joka
kasvaa kasvamistaan hänen silmissään. Pentti koettaa laskea, montako
viitosta ja kymppiä hän tulisi saamaan, jos hänen tekonsa onnistuisi.
Numero nousee kymmeniin, satoihin, ja viimein sekoittuu kaikki hänen
päässään yhdeksi sekavaksi huminaksi.

Pentti saapuu talonsa pihaan ja ensin silmäiltyään hätäisesti
ympärilleen, nousee portaita vapisevin polvin ullakolle, jonne muistaa
säilyttäneensä kasan kesällä kiskomiaan tuohia. Tulitikkulaatikko
putoaa vapisevista käsistä laipion multaukselle, mutta hetken
haparoituaan löytää Pentti sen ja raapasee tulen ja pistää naavaiseen
tuoheen, joka ritisten syttyy. Hetken kuluttua leimahtaa koko tuohikasa
tuleen. Pentin koko ruumis vapisee hänen laskeutuessaan portaita alas,
ja kylmä hiki juoksee kasvoilta. Porstuan permannolla Pentti seisahtaa
kuullakseen, onko tuli varmasti syttynyt, mutta kun liekit leimahtavat
jo kattopäreissä, lähtee hän horjuvin askelin ulos, jossa silmäiltyään
ympärilleen lähtee juoksemaan läheiseen metsään, päästäen mennessääin
kamalan naurun.

Tuli saa vauhtia kovasta tuulesta, ja pian on katto kokonaan tulessa.
Naavaisen kuusen juurella läheisessä metsässä kyyköttää Pentti, ja
silmät kiiluvina, leuka tutisten seuraa hän tulen nopeata työtä.
Yht'äkkiä hän muistaa, että vaimo ja lapset ovat pirtissä nukkumassa
ja laipio voi pian sortua alas. Pentti lähtee juoksemaan, vaikka jalat
tuntuvat mahdottoman raskailta, herättääkseen nukkujat pirtissä. Mutta
ennen kuin hän ehtii pihamaalle, syöksähtää vaimo lapsineen hurjasti
huutaen palavasta pirtistä ulos. Pentiltä takertuu ääni kurkkuun, ja
hän jää tuijottamaan tulen ryöppyihin.

       *       *       *       *       *

Pentti on mennyt muutaman askeleen päähän tiheään kuusikkoon ja
painautunut kuin vaaniva kissa maata vasten. Siinä hän tuijottaa
tylsästi savuaviin pirtin raunioihin. Päässä humisee oudosti ja
vaatteet ovat märkänä hiestä. Eikä hän kykene selvittämään itselleen,
mitä hän on tehnyt. Viimein hänelle selviää, että hän saa nyt yhtä
paljon seteleitä kuin kauppiaskin, ja kiireisin askelin lähtee hän
aamuhämärässä kylään, jossa kauppiaalle sammaltavin sanoin selittää
tulipalosta ja pyytää vakuutussummaa.

Unettomat yöt ja harhanäyt kiusaavat Penttiä lakkaamatta. Ei helpoita
sekään, että hänelle on luvattu maksaa vakuutussumma ja rikos on
pysynyt salassa. Outo pelko ahdistaa häntä lakkaamatta yöt ja päivät.
Vaimolleen ei Pentti uskalla ilmaista rikostaan. Yksin on hänen
kestettävä pitkien öiden pahat unet ja harhanäyt. Päivällä hän jo
voi olla rauhallisempi ja laskea montako viitosta hän tulee saamaan.
Rahanhimo yltyy uudelleen ja rauhoittaa vähitellen omantunnon nuhteet
ja ankaran pelon, jotka ovat yön hetkinä pahimmin häntä kiusanneet.

       *       *       *       *       *

Pentin rikos on kumminkin joutunut ilmi. Muutamat kalastajat ovat
nähneet, palatessaan yöllä verkon laskusta, Pentin hiipivän talonsa
ullakolle ja hetken perästä palaavan sieltä oudosti ympärilleen
katsellen, ovat nähneet talon syttyvän ja kuulleet Pentin kamalasti
nauravan.

Eräänä päivänä ilmestyy nimismies nokisen saunan ovelle. Pentti on
veistämässä kirvesvartta. Nähtyään nimismiehen ovella, hätkähtää Pentti
ja kirves putoaa hänen kädestään permannolle.

— Sinäkö olet Pentti Ronkanen? jyrähtää saunan ovella nimismies, joka
on huomannut Pentin säikähdyksen ja siitä tehnyt johtopäätöksen, että
Pentti on syyllinen.

— Sinua syytetään, että olet itse talosi polttanut, jyrähtää uudelleen
nimismies ja etsii taskustaan käsirautoja.

— Mi-minä en ollut kotona, sammaltaa Pentti, ja hänen ruumiissaan käy
outo puistatus, niinkuin joskus ennen vilutaudissa, ja hän kyyristyy
kuin haavotettu eläin saunan penkille.

— Parasta on että lähdet mukaan, jyrähtää taas ovensuusta, jossa
nimismies seisoo uhkaavana.

Mutta Pentti ei pääse paikaltaan liikkumaan. Hän yrittää nousta, mutta
painuu takaisin penkille. Jokin outo paino on hartioissa ja jalat
juuttuvat saunan siltaan kuin suohon.

Pentille välähtää mieleen setelipinkka, joka hänelle kohta oli luvattu
toimittaa ja joka nyt aiotaan riistää häneltä kuin luvaton lihapala
koiralta. Hän saa ponnistamalla kokoon viimeiset voimansa ja nousee, ja
ääni tulee kumeana kurkusta:

— Minä en ole polttanut, minä... en ollut kotona yöllä

— Sinut on nähty, kun olet mennyt talosi ullakolle, sanoo nimismies.

Pentti näkee vain setelipinkan silmissään, ja hän puolustautuu
epätoivoisella voimalla.

— Se on valhe.. olin metsässä.

— Sinä olet syyllinen, älä kiellä, ja sinun on nyt lähteminen, vaatii
nimismies.

Pentti horjahtaa takaperin kuin ankaran iskun saaneena ja tuntee
ruumiissaan voimattomuuden, joka pakottaa hänet painautumaan penkille.
Pelastumisen toivo on rauennut, ja kirvelevänä nousee hänelle kysymys:
mitä minä olen tehnyt?

Ja levottomana jatkuvat ajatukset käräjäsaliin ja sieltä vankilaan,
josta takaisin pirtin raunioille ja kauppiaan myymäpöydälle, jossa
pehmoiset setelit ovat kiehtoneet häntä. Rikoksen tunto palaa nyt
voimakkaana hänen mieleensä ja polttaa kuin tuli, ja lähtiessään
astumaan nimismiehen edellä, jupisee hän hampaittensa lomasta:

— Kirotut setelit...



KAUPPATALO.


Korkealla järveen pistävällä niemekkeellä se seisoo alakuloisena
ympäristöään katsellen ja niin kuin surren muisteleisi menneisyyttään.
Alakuloiselta se näyttää: vainiot ovat auraamatta, multa saroilla
syvälle painunut, heinäsarat juolavehnän vallassa, kauneimmat
pihakoivut ja rantapuut kaadetut, ja rikkaruoho rehoittaa puutarhassa.
Talon rappeutumista ei peitä rakennuksien laudoitus ja räikeät värit.
Niiden läpi kuultaa: tämä on kauppatalo, unhotettu, unhotettu...

Talon rakensi metsänkävijä. Kesäisillä kalaretkillään soudellessaan
päivän, kaksi, ison selän rantoja, osui hänen venheensä tuntemattomaan
seutuun, joen uomaan, josta mies sauvoi ylös ja löysi salmen, rauhaisan
ja iki-ihanan. Rannikkolehtoja ja kunnaita ja peltomaita, eikä yhtään
asujaa, ei näkyvissä missään venhevalkamaa. Mies ihastui, nousi
maihin kauneimman niemekkeen kärkeen, asteli ylemmä, käänteleikse,
katseleikse, ja kauneimman paikan huomasi löytäneensä, salmeen pistävän
niemekkeen, jolla korkea kunnas, parahiksi laaja ja sileäpintainen;
rannoilla satavuotisia käkkyrämäntyjä, pohjoispuolella vankkaa
kuusikkoa, ja kunnaan keskellä komea koivikko kuin uhrilehto, ja eikö
liene uhrilehto ollutkin.

Mies päätti tupansa tehdä koivikon keskelle, saunansa rannalle ja
venhevalkamansa rantamäntyjen suojaan hietaiselle poukamalle. Ja kun
tupansa sai valmiiksi, ojitti ympäristön, rannoille viettävän kunnaan,
ja kohta kalkahti karjan kellot takalistolla, joka oli jo hänen
omaansa. Niin syntyi talo, ja Rauhaniemeksi mies sen nimitti, ja hän
kiintyi siihen niin kuin kunnon mies voi kiintyä maankamaraan, johon on
viimeisenkin hikipisaransa uhrannut.

Talo siirtyi hänen pojalleen, joka vuorostaan jätti sen perintönä
pojalleen, josta tuli renttu. Rauhaniemellä oli jo naapureita, monta
taloa rinnakkain salmen toisella rannalla. Läheinen kaupunki kasvoi
ja tehtaita rakennettiin, yksi Rauhaniemen lähelle. Talon metsä
pirstottiin tehtaissa ja metsän hinta meni kaupunkiin. Ja kun metsän
hinta loppui, tuli talon vuoro. Sekin meni samaa tietä.

Rauhaniemelle seurasi valoisampi aika. Taloon tuli mies, jonka
jokaisesta askeleesta talo kostui ja pellot höystyivät. Metsä sai
rauhassa kasvaa, uusia peltosarkoja lisääntyi ja talon arvo nousi
puolella, vaikka metsä oli hävitetty. Mutta miehellä ei ollut pääomaa.
Velan kirous painoi häntä yöt ja päivät. Se seurasi häntä painajaisena
metsään, metsästä kotiin, pelloille, niityille, navettaan ja viimeksi
vuoteelle, jossa painajainen riisti unen.

Oletteko nähneet miestä, jonka koko olento uhkuu maahenkeä ja joka
leveiden hartiainsa, ja vahvojen käsivarsiensa voimalla luo uusia
peltosarkoja, raivaa niittyjä koskemattomiin korpiin, jalostaa
karjansa, taistelee kontunsa puolesta, ja viimein sortuu: velka,
voimakkaampi kuin hänen vuosien kuluessa uhrattu voimansa, ajaa
hänet ulos. Oletteko nähneet velan sortaman miehen katsetta, kun hän
talostaan lähtee ja sille hyvästit heittää? Siinä on itkua, särkevää
uhmaa, vihlovaa huutoa, vaikka ääntä ei kuulu. Hän ei voisikaan huutaa
tuskaansa julki, hän ei voi rukoilla korkeuksien jumalaa, jolta hän on
turhaan apua pyytänyt. Mutta hänen sydämensä vavahtelee polttavassa
tuskassa ja hän on sairas, kuolemansairas.

Oletteko nähneet hävitystä tällaisessa talossa, jota velan kirous
painaa ja on saanut omistajan sortumaan. Oletteko katsoneet syvemmälle.
Pinnalta ei mitään huomaa.

Talossa ei voida häviön edellä enää mitään töitä säännöllisesti
toimittaa. Kohta seuraa huutokauppa, viimeinen ruoskan isku pois
lähtijälle. Omistajan täytyy nähdä miten hänelle rakkaiksi käyneitä
esineitä kannetaan pois ja raastetaan kotieläimiä, lyödään niitä,
huudetaan ja nauretaan. Se on helvettihetki sille, joka maataan
rakastaa.

Talo joutui nyt miehen käsiin, jolle pankeissa luvattiin kultaa. Hän
viljeli tilaa herrasmiehenä, siksi että oli huvittavaa omata maatila
kaupungin lähellä. Ei hän liioin omannut maahenkeä, eikä liioin
viihtynyt peltosaroilla, joilla alkoi rikkaruoho yhä enemmän voittaa.
Sitä peläten kylvettiin heinää peltosarkoihin, jotka voimattomuuttaan
jo valittivat. Karjaa myytiin ja tilalle ostettiin uusia, jotka kohta
kelpaamattomina myytiin teurastajalle.

Ja sen jälkeen kohtaa häväistys kartanoa. Entinen vankka ja
arvokas asuinrakennus puretaan ja sijaan nousee kömpelö, mauton ja
räikeävärinen huvila. Pihapuut kaadetaan ja istutetaan sijaan jalompia
puulajeja. Häväistys jatkuu ulkohuoneisiin, jotka hajotetaan maan
tasalle. Ja kun on kaikki vanha saatu häviämään, häviää sen mukana
salaa ja huomaamatta talon hyvät haltiahenget ja entinen viehätys,
joka sai virkamiehen harrastamaan maataloutta, mutta johon hän on nyt
kyllästynyt. Talon kylkeen lyödään hintalappu: siitä on vihdoin tullut
— kauppatalo.

Oletteko nähneet kauppatalon surullista muotoa, joka pilkistää esiin
joka sopesta, vaikka rakennukset komeilevatkin räikeissä väreissä
ja säännölliset käytävät kiertelevät jalompien puiden keskellä,
jalompien, kuin Suomen koivu ja pihlaja, kuusi ja haapa. Oletteko
nähneet kauppatalon peltosarkoja, joissa apilas surkastuu jo keväällä
ja juolavehnä ja kuivunut ruoho rehoittaa? Aurat ja työkalut ruostuvat
vajassa ja karjahuoneista ammottaa tyhjyys. Kaikki on kuollutta ja
häväistyä.



HUUTOKAUPPA.


Huutokauppa on ilmoitettu taloon, joka nykyhetkeen saakka on ollut
paikkakunnan varakkain, ja parhaimmin asuttu. Mies, talon haltija, on
viime vuosina uhrannut suuria summia suoviljelyksiinsä, lainannut ensin
pikkusummia omain varojen lisäksi, sittemmin velkamääriä suurentanut
päätellen, että viljelykset maksavat ne hyvinkin muutamana vuotena.

Naapurit ovat sanoneet: Kas, siinä on mies. Hän laittaa hyvään kuntoon
viljelyksensä. Mutta salaa ovat he kadehtineet miestä, joka niin
uskaltaa käydä maan kimppuun.

Ja kateus on paisunut naapurien povessa, kun silmänkantamaton suo on
viljavana ja lupaavana lainehtinut suvituulessa. Hänet on vaadittu
suorittamaan velkansa.

       *       *       *       *       *

Nimismies on saapunut ja toimitus alkaa.

Uteliaana kiertelevät miesparvet ulos kannettujen tavarain ympärillä.
Mies, talon haltija, kävelee masentuneena pihan ja karjakartanon
välillä.

— Millä keinoin saisi pelastetuksi parhaimmat karjasta... Mansikin,
Kestin, Helunan... Millä pelastaisi talon vanhimman hevosen vieraisiin
käsiin joutumasta. Ei millään, ei millään... Pankit ovat ovensa
sulkeneet, rahamiehet selkänsä kääntäneet hänelle. Ja naapurien viha
painaa pelottavana, kauhua herättävänä, käsittämättömänä. Se välähtelee
pihamaalla kävelevien miesten silmistä, se värähtelee heidän äänessään.
Ei, ei ole pelastusta...

Mies pakenee huoneisiin, jotka kolkosti kumajavat. Huonekalut on
kaikki viety ulos, missä nimismiehen ääni kuuluu: »kymmenen markkaa,
ensimäinen... toinen... ja kolmas kerta.»

Mies katselee ikkunasta. Hän jaksaa katsella, vaikka ei ole uskonut
voivansa. Hän on edeltäpäin pelännyt huutokauppapäivää kuin kuolemaa,
ja vielä enemmän, mutta nyt on hän herpautunut. Jännitys on lauennut.
Hän saattaa melkein rauhallisena katsella hävitystä, tuntien vain
sanatonta katkeruutta.

— Tämä on kauheata! Eikö voisi mitään pelastaa, edes talon
perhemuistoja, hopea-astioita.

— Vaikene vaimo! Antaa hurttain saada, mitä haluavat. Sinä tahtoisit
pelastaa hopeitasi, minä pelastaisin eläimiä, jos voisin, mutta minä en
voi.

— Kaikki menee siis.

— Kaikki...? Jäähän maa ja metsät, kartano... — Jos nuo riittävät, mitä
myydään, mutta jos eivät, niin...

Salamana välähtää miehen aivoissa ajatus:

— Ne eivät voisi riittää, ja silloin...

Häntä värisyttää, hän ei voi ajatella loppuun. Tuskan hiki nousee
ruumiista ja kädet vapisevat.

— Kuuletko, ne menevät monta vertaa alle arvonsa. Tuo mies lyö liian
nopeaan.

Sen huomion tekee hänen vaimonsa, joka kestävänä seisoo miehensä
rinnalla tuskan hetkellä.

Mies rientää ulos. Maanviljelyskalusto on jo myyty ja alle puolen
hinnan. Väkijoukko siirtyy pihan toiselle puolelle, jonne on kasattu
vaatteet ja huonekalut, astiat ja hopeat. Niiden ympärillä kiertelee
väkijoukko äänekkäänä, heitellen syrjäsilmäyksiä isäntään, joka
pihamaalla jäykkänä seisoo, kädet nyrkeiksi puristuneena.

— Kas noita hepeneitä — rähisee väkijoukko — ne ovat talon tyttärien
varmaan.

— Ei käy herrat hienommissa...

— No voi sun saateri noita turkiksia.

— Näitä hienoja liinavaatteita minä huudan.

— Ja minä noita herrojen juoma-astioita.

Myytävänä on talon sohva, jossa hän, talon haltija, on
sunnuntai-hetkensä viettänyt... parhaimmat lepohetkensä ja
suunnitelmansa uneksinut.

— Kymmenen markkaa, yksitoista... ensimäinen ja toinen...

— Se on siirtynyt tänne hänen lapsuudenkodistaan. Siinä ovat hänen
isänsä ja äitinsä nuoruutensa kauneimmat hetket uneksuneet.

— Viisitoista markkaa, ensimäinen, toinen ja kolmas kerta.

Kirous niinkuin ukkosen jyrähdys kajahtaa pihamaalta, ja isäntä tempaa
vasaran huutajan kädestä ja alkaa itse myymään.

Kesäpäivän aurinko paahtaa korkealta. Poutapilvi lepää liikkumatta
taivaan rannalla. Ruisvainion tähkät nuokkuvat viljavuuttaan raskaina,
valmiina korjattaviksi.

Väkijoukko on hätkähtänyt ja jäänyt ihmeissään katsomaan talon
haltijaa, joka jäykkänä, kasvot värähtämättä seisoo vilja-aitan
rappusilla ja jonka ääni kalskahtaa kuin metallin kaiku.

Kiusan henget, hänen entiset naapurinsa huutavat nyt kilvan, hinta
nousee ja hetkeksi värähtää talon haltijan kasvoilla ilonhäive: ehkä
jää koskematta maat ja metsät ja kotikontu.

Mutta hänen otsansa synkkenee, kun talon karja on ajettu tarhaan ja
parhaimmat karjasta menee puoleen hintaan.

— Satakymmenen... ensimäinen ja... kolmas kerta...

Itse hän maksoi siitä kolmesataa. Nyt sen sitoo uusi omistaja nuoraan
ja lähtee taluttamaan ulos portista. Se on emännän nimikkolehmä ja
se ei tahdo erota karjasta. Mutta kun uusi omistaja on sitä hetken
ruoskinut, lähtee se allapäin, surullisesti ynähtäen karjatarhasta.

Aurinko paahtaa kuumasti. Isännän otsalta vierii hikihelmet, mutta
hän ei nosta kättään niitä pois pyyhkäistäkseen. Ääni tulee kumeana
kurkusta ja poskipäillä uhman tuli palaa. Hän seisoo entisellä
paikallaan niinkuin vuori, ja raskaana kumahtelevat vasaran iskut. Hän
ei väisty, hän ei horjahda, vaikka raskaana kohtalon mahti häntä painaa.

Myyty on jo hevoset, eikä isäntä ole voinut ajokkiaan pelastaa.
Viimeiset hyvästit hän sille heittää, syleillen sen vielä vanhanakin
voimakasta kaulaa ja taputtelee sen selkää.

Viljavainiot on myyty. Toiselle nuokkuu rukiin tähkäpäät, toiselle
lainehtii laaja kaurapelto. Metsä on vielä myymättä, mutta sekin
myydään. Toiselle huojuu nyt uljas hongikko, jota hän on säästänyt
tähän asti kuin omaa silmäteräänsä.

Raskaana, musertavana, painaa kohtalon käsi talon haltijaa, mutta
horjumatta kuin kallio hän vilja-aittansa rapulla seisoo ja kumeasti
kajahtaa vasaran iskut, kun hän vuosikymmenien työn hedelmät toiselle
siirtää.



SYVILLÄ JUURILLA.



Elokuun hämärä hiipi hiljaa Hakalan tupaan. Hakalan nuori mies, talon
isäntä, oli ohrapellolla laskenut sirppinsä kuhilaan kärkeen ja hänkin
astunut tupaan ja istahtanut peräpenkille vaimonsa viereen, joka ruokki
nuorinta poikalastaan. Hakala painoi päänsä käsien varaan ja huokasi
raskaasti.

— Mitä nyt? kysyi ihmetellen hänen nuori vaimonsa. Hän ei usein nähnyt
miestään masentuneena. Roteva savolainen, voiman perikuva hän oli, ja
aina iloinen, ja lauleskellen kävi työhön aamuin, illoin. Mikä häntä
nyt vaivasi? Ja vaimo laski kätensä miehensä olkapäälle ja koetti hänen
avoimista kasvoistaan arvailla syytä hänen alakuloisuuteensa.

— Ei ole syyt suuren suuret, jotka mieltäni painavat. Sitä vaan olen
ajatellut tänäänkin, niin kuin usein ennenkin, että olisi kumminkin
pitänyt ostaa Vuoriniemi. Minua kyllästyttää ympäristöni, naapurini,
joskus tämä kotinikin, vaikka pitäisihän minun tässä viihtyä. Mutta
naapurit, joita ei saa mihinkään edistyspuuhaan käsiksi, ja tämä
erämaa, jossa ei kuulu muuta kuin karjan kellot ja lintujen laulu
kesällä ja huhkaimen huuto talvella ja missä aina saa näännyksiin
rehkiä, kun lähtee kirkonkylään asioilleen.

Iloinen hymy värehti nuoren naisen huulilla, miehensä puhuessa tuttua,
hänelle mieluista asiaa, josta jo ennen oli sadat kerrat puhuttu, yhtä
monet miettimiset mietitty. Vuoriniemi oli hänen kaunis kotitalonsa
kaukana Hämeessä, pikku järven rannalla, kaupungin lähellä. Sieltä!
oli Hakala hänet noutanut tänne Savoon, jossa hän ei tahtonut viihtyä.
Vuoriniemestä oli tullut kauppatalo, ja hän oli monet kerrat miestään
kehoittanut myymään Hakalan ja ostamaan Vuoriniemen.

— Voisithan sinä saada Vuoriniemen vieläkin, virkkoi vaimo.

— Jos ei ole jo muille myyty.

— Ei ole myyty, menisit vaan heti.

— Mutta sääli on tämäkin Hakala jättää. Kun ei olisi noita pihapuita
eikä tuota kalaista järveä.

— Säälii on nähdä ja kuulla Vuoriniemenkin aina kädestä käteen
siirtyvän. Ajattele, Lauri, niitä mahdollisuuksia mitä Vuoriniemessä
olisi. Karjaa saisi lisätä, maidolla saisi hyvän hinnan kaupungissa
lapset voisi kouluttaa, ja...

— Kyllä tiedän ja olen miettinyt sen hyvät puolet.

— Onko pahojakin puolia, kysäsi hänen vaimonsa.

— On, ja niistä suurin on se, että Vuoriniemi ei ole syntymäkotini,
niinkuin tämä Hakala, ja sepä se painaakin.

— Mutta naapurit, jotka täällä sinulle aina kuoppaa kaivavat, puhui
vaimo hetken kuluttua. Ja kaukana kirkonkylässäkö lapsia koulitaan?
Sinä kerroit siellä kansakoulussa ollessasi koti-ikävän kovin
kiusanneen.

Se sattui Hakalaan.

— Pitänee käydä kuulemassa, joko Vuoriniemi on myyty.

Hakalan vanha äiti oli keskustelun aikana hiljaa tullut tupaan ja
istunut karsinapenkille.

— Eiköpä liene niin, että 'oma maa mansikka, muu maa mustikka’, virkkoi
hän.

— Siellä saisi Hakalan karjasta viisituhatta vuodessa ja täällä
ainoastaan kaksi... virkkoi Hakala ajatuksissaan.

— Ja mummo saisi käydä joka sunnuntai kirkossa, virkkoi nuori vaimo
ja istui mummon viereen ja laski kätensä hyväillen mummon kädelle. —
Kirkon katto näkyy kotipihaan.

— Ja pelloilla ei yhtään kiveä, jatkoi Hakala yhä mietteissään.

— Ja kalavesi yhtä hyvä kuin täälläkin.

— Lienee parempikin, koskapa talvellakin saa tuoretta kalaa, silloin
kun tahtoo.

Hakala nousi ja nyt kuvastui hänen kasvoillaan päättävä rohkeus.

— On parasta, että lähden heti. Laittanet evästä konttiin.

Mummo hymähti surullisesti. Poika jätti syntymäkotinsa, jossa nyt oli
jo kaikki valmista. Hänen esi-isänsä eivät sitä jättäneet, vaikka oli
monet vastukset voitettavana. Mutta koti-ikävä se toisi vielä Laurin
takaisin Hakalaan, siitä hän oli varma.

Hakalan vanha isä oli tullut tupaan ja katseli kysyvästi poikansa
lähtövalmistuksia.

— Minne aiot lähteä?

— Menenpähän Vuorinientä katsomaan.

— Mitä siinä on katsomista?

— Jos sattuisi ostamaan.

— Joko taas käy tuuli sieltä päin. Mene, mutta minä en lähde. Ja muista
minun sanoneen, että kadut kun kotitalosi jätät.

Saatuaan eväskonttinsa hymyilevältä vaimoltaan ja valjastettuaan
hevosensa, nousi Hakala rattaille, ohjasi ajokkinsa maantielle ja
painui elokuun hämärään yöhön.

       *       *       *       *       *

Ajaessaan hämärien metsien ja vainioiden läpi keltaisena nauhana
kiertelevää maantietä, jouti Hakala miettimään kaikenmoista omasta
elämästään, varsinkin sen varjoisia puolia, jotka saivat hänet aina
ankaraan taisteluun oman itsensä kanssa. Mikä sai hänet nytkin tekemään
niin yht'äkkiä päätöksen ja lähtemään tälle matkalle ja mikä sitä ennen
kiintymään erottamattomasti Vuoriniemeen. Vuosikaudet hän oli aika
ajoin tätä kysymystä miettinyt. Ja usein oli hän ajatuksiinsa niin
syventynyt, että Hakalan peltoja kyntäessään oli Vuoriniemen peltoa
kyntävinään, Hakalan maita kulkiessaan luuli Vuoriniemen lehdoissa
liikkuvansa.

Oliko oikein jättää syntymäkoti, perintömaa, rauhainen saloseutu,
ja muuttaa vieraalle, joskin mieluisalle maalle? Oliko suurikin
rikos jättää perintömaansa, joka polvesta polveen oli siirtynyt jo
vuosisatoja. Hakala tunsi kipua ajatellessaan Hakalan maita ja metsiä
toisen miehen viljeleminä ja hallitsemina, mutta hiljaista mielihyvää
kun ajatukset siirtyivät Vuoriniemen siteille, järven rantaan
viettäville peltosaroille. Kohtalon käsi oli laskeutunut painavana
hänen hartioilleen ja sen ohjausta täytyi seurata.

       *       *       *       *       *

Hakala soutaa yksin pienellä venheellä tyynenä uneksuvan järven
pintaa, soutaa hetken, ja laskien sitte aironsa veteen katselee
rantoja, taloja rannoilla ja peltoja talojen ympärillä. Ei missään
maailmassa ole maisemat tämän veroisia, miettii hän ja tuntee hiljaista
jälleennäkemisen iloa katsellessaan seutuja, jotka kerran, vuosia
sitten, kävivät hänelle rakkaiksi.

Elokuun päivä on painunut matalan, metsäisen kukkulan taakse. Kauempaa
kuuluu kaupungin tornikellon tasaiset lyönnit. Hakala ohjaa venheensä
Vuoriniemen rantaan ja noustuaan maihin, jää hetkeksi katselemaan
salmelle, johon kuvastuu vastaiselta rannalta talojen punaiset
rakennukset, kukkulaiset, muhevamultaiset pellot, tasaisesti järven
rantaan viettäen, toisissa kirkkaan vihreä oras, toisissa auran jälki
näkyen, harmaat aidat ja venhetalaat. Se oli näkemisen arvoista. Hakala
ei muistanut Savossa nähneensä missään samansuuntaista. Hän lähti
rantapolkua nousemaan ylös taloon ja teki huomioitaan.

— Vieläpähän on siinä verkkomökki ison petäjän juurella, ja vanha venhe
sen takana kumoon kaadettuna. Jopa on komea laiho pellossa... Kas,
kun on uusi saunakin rakennettu... entinen olisi kyllä välttänyt...
Huonosti on tuossa kynnetty, kerrassaan kehnosti sileätä maata, ja
ojatkin on tukossa... tietää sen, kauppatalon... Mutta auraamaton
sänki näyttää, että hyvän se on rukiin kasvanut. Onpahan naulattu uusi
katto vaateaittaan ja vanhoja aittoja on purettu, hävitetty — suotta
hävitetty — ja tuparakennustakin on maalattu ja tuhrailtu. Rumemmaksi
vaan on käynyt. Ovatpahan toki pihapihlajat säilyneet, ja koivu navetan
nurkalla.

Hiljaisena ja hartaana astui Hakala Vuoriniemen pihaan, josta näkö-ala
aukeni etelään ja länteen vielä kauniimpana kuin rannalta.

       *       *       *       *       *

Hakalan väki teki Vuoriniemeen lähtöä. Nuori emäntä ajeli karjaa
portista metsätielle ja huuteli iloisesti hoidokeilleen, samalla
komennellen muuta väkeä, joiden piti olla apuna karjaa ajamassa.
Välttämättömät talouskapineet oli lähetetty jo edeltäpäin ja Hakala
valmistelihe viimeisenä lähtemään. Hetkiseksi hän seisahti pihamaalle
ja huokasi raskaasti. Pihapuissa olivat lehdet jo kellastuneet, ja
hiljaisen tuulen mukana niitä lenteli pihanurmelle ja perkosaroille.
Haapa portin pielessä oli vielä säilyttänyt lehtensä vihreinä, ja ne
lipattivat kuin hiljaa puhellen: Väärin teet, kun syntymäkotisi jätät.
Eivät esi-isäsi maataan jättäneet, vaikka joskus korpea raivatessaan
petäjäistä söivät. Eivät jättäneet, vaikka veronkantajat joskus kaiken
viljan veivät ja vihollinen polki vainiot ja poltti kartanon.

Hakalan pää painui ja silmiin ilmestyi jotain kosteata, jota piti kuin
häveten pois pyyhkäistä.

Eikö Hakala jaksanut elättää sinua — jatkoi haapa puheinaan — kun piti
muka paremmille maille päästäksesi? Vai joko pojasta polvi huononi, kun
täytyi kivettömiä peltoja hakea? Mene, mutta muista siellä viljavassa
Hämeessä, että karussa Savossa ovat juuresi, ja ne ovat syvällä, ja
muista — haapa jatkoi vielä — kuka sinulle hiljaista kieltään humisi
kesäilloin lapsuus- ja nuoruusvuosinasi.

Hakala kääntyi menemään ja kuumat kyyneleet varisivat pihanurmelle.

Hakalan vanha vaari katseli pellolla poikansa lähtöä, lapioon nojaten.
Kaikki muut lähtivät, mutta hän ei suostunut lähtemään eikä talon vanha
kissa Mikko, joka karkasi lähtijäin käsistä ja kuin turvaa hakien
riensi vanhan vaarin luokse ja siellä vasta rauhoittui.

— Pidetään me, Mikko, taloa kahden... antaa muitten reissata
maailmalle, puheli vanhus kissalle. Ollaan me savolaisia kuolemaan
saakka.

Ja vanhus jäi miettimään mitä hänen isänsä oli hänelle kertonut talosta
ja sen vaiheista.

Suvun kantaisä oli sortunut hämäläisen kirveen iskusta heimokahakoissa.
Hänen isänsä veli oli kaatunut Lapualla ja isänsä sieltä haavoittuneena
palannut kotitantereille.

Hän ja hänen isänsä saivat niittää rauhan viljaa, parannettuaan
vainolaisten tekemät vauriot, mutta hänen pojalleen ei kelvannut isien
työ.

Vanhus huokasi ja tarttui lapioonsa, lopettaakseen työnsä, jonka oli
aamulla aloittanut.

       *       *       *       *       *

Hakala viihtyi ensitilalta hyvin uudessa maaperässä. Vuoriniemessä oli
paljon korjaamista, ja Hakala kävi näihin puuhiin innolla käsiksi.
Aamusta iltaan hän puuhaili pelloilla jaellen käskyjä ja itse kävi
käsiksi kovimpiin töihin. 'Pitäisi näyttää hämäläisille, mitä heidän
maistaan saa savolainen irti, hän ajatteli. Tottunut hevospari
veti auraa aamusta iltaan. Kauniina ja tasaisena kiilteli kynnös
syysauringossa. Ystävälliset hämäläis-naapurit kävivät tervehtimässä ja
toivottamassa onnea uudelle isännälle.

Vaikka Hakala oli iloinen ja tyytyväinen, tahtoi sentään joskus
ikävä painaa. Se tuli varsinkin yöllä unessa, raskaana ja vaativana.
Hän kävi alakuloiseksi, kun ajatukset alkoivat päivisinkin viihtyä
lapsuuskodissa, eikä ajatuksia voinut työkään karkoittaa. Muutamana
yönä hän näki unta, että kotipuolen miehet tulivat häntä tervehtimään.
Juroina ne astuivat pihaan ja naurahtivat hänelle, kun hän sivusta
katsoi entisten naapurien saapumista. Hän näki heidän ivalliset
silmänluontinsa ja hän kirosi mielessään: 'enkös minä teistä päässyt
vielä täälläkään rauhaan!’

— Tämän tähdenkö sinä Hakalan jätit? virkkoi ensimäinen. En minä vaan
olisi Hakalaa tähän vaihtanut.

— Hakalassa oli komea metsä — alotti toinen — mutta mitäs täällä.
Riittäneekö polttopuiksikaan. Ja pienemmäthän tässä on pellotkin kuin
Hakalassa.

— Tietääkö se entinen naapuri, että nyt kulkee jo uusi maantie Hakalan
peltojen ohitse, ja kylään rakennetaan kansakoulua — virkkoi kolmas. —
Ja postikin tulee kaksi kertaa viikossa.

— Joko nyt, virkkoi Hakala ja kummasteli sitä edistyksen paljoutta,
mitä oli saatu aikaan hänen poissa ollessaan.

Neljäs, hänen pahin vihamiehensä, tuli ivahymy huulilla ja virkkoi:

— Saisi sitä nyt Hakalan karjasta rahaa sielläkin. Maitokilolta saamme
nyt siellä kaksikymmentä penniä, ja Hakalan vuokraajalla on siellä
suurimmat tulot karjasta.

Hakala kääntelihe tuskasta. Häneltä pääsi haikea kirous, 'enkö minä saa
heiltä haudassanikaan rauhaa?'

Hakala heräsi tuskaisena ja märkänä hiestä. Hän ei saanut enää unta.
Olikohan hänen Vuoriniemeen kiintymisensä kestävää, ajatteli hän. Eikö
se ollut vaan hetkellistä mieltymystä kivettömiin peltoihin, kauniiseen
näköalaan ja liikeseutuun?

Vuosi oli kulunut. Se meni hyvin, vaikka Hakala olikin surkastunut
ja laihtunut. Mutta sitten eräänä yönä tulivat esi-isäin henget. Ne
tulivat juroina, yksitellen, häntä tilille vaatien. Ensimäisenä tuli
suvun kantaisä, synkkäotsainen, harmaahapsinen vanhus, vainolaisen
kirveen haava ohimolla ammottaen.

— Mitä sinä pakenit Hakalasta? Katsos — ja hän osotti haavaa
ohimollaan, josta tihkui verta — _minä_ en lähtenyt pakoon, kun
vainolainen ahdisti, vaan kaaduin. Minä ilolla katselin jälkeläisteni
työtä, miten hyvin he edistyivät Hakalassa, mutta nyt, kun sinä tänne
muutit, en saanut haudassanikaan rauhaa.

Ukon jälestä tuli Hakalan isoisä, joka oli saanut haavansa Lapualla ja
palannut sieltä kotitantereille ja vielä ennen kuolemaansa perkannut
pelloksi koskemattoman korven. Hän tuli uhkaavana:

— Kurja, joka vieraalle jätit isiesi työn. Katsos, — ja hän osoitti
arpeutuneita haavoja — minä sain yksitoista haavaa maata puolustaessa,
mutta minut pelasti rakkaus kotiturpeeseen. Nyt minä saan hävetä
lapseni lasta vielä haudassani. Sitten tuli hänen iso-isänsä veli ja
puhui surullisena:

— Minä olin isäsi kanssa Hakalassa korpea aukomassa, mutta sitte tuli
vainolainen maahan ja minun täytyi lähteä sitä lyömään, ja sen tiedät,
että isku tuntui, kun näet nämä kädet. Vihollista kaatui kuin korpea,
mutta minä taistelinkin kotikontuni puolesta. Kotiin minä en kumminkaan
päässyt, vaan — kaaduin sen puolesta. Sinä sait valmiit ohjakset
käteesi, mutta et pitänyt niitä.

— Riittää, jo riittää! huusi Hakala ja heräsi.

— Mitä sinä valitat unissasi ja vääntelehdit? Sinähän olet ihan
märkä, sanoi hänelle vaimonsa. Et ole enää pitkiin aikoihin nukkunut
rauhallisesti. Mikä sinua vaivaa?

— Koti-ikävä.

Mutta aamulla sanoi Hakala vaimolleen:

— Minä luulen, että minun on lähdettävä Hakalaan. Esi-isäin henget
eivät muuten anna minulle rauhaa. Ne tulevat unessa ja vaativat minua.

— Vai niin se onkin, että unet saavat sinut lähtemään Vuoriniemestä,
sanoi vaimo tyytymättömänä.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina toukokuun päivänä puuhaili Hakala muuttoa entiseen
kotitaloonsa. Vaimonsa oli päättänyt järkähtämättä jäädä Vuoriniemeen,
mutta miehen luja tahto voitti, ja nyt nuori emäntä tyytymättömänä
murjotellen ohjaili lehmiä ulos veräjästä muuttoväen jälkeen niitä
saatellakseen.

Raskaalta tuntui Hakalastakin jättää Vuoriniemen syvämultaiset pellot,
joissa kevätoras kauniina vihoitti. Mutta painavana laskeutui kohtalon
käsi hänen hartioilleen ja vaati lähtemään.

       *       *       *       *       *

Toukokuun päivä paistoi ja järvi lepäsi tyynenä sen säteilyssä. Hakalan
vaari souteli ruuhellaan rantavesillä ja päästeli runsasta saalista
verkoistaan. Ukin kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun hän oli saanut
kuulla, että hänen poikansa oli paluumatkalla entiseen kotiinsa.

— Sanoinhan sen — mietti vaari — että vielä se katuu ja takaisin
palaa. Ja nyt se kuuluu tulossa olevan, karjoineen, kaikkineen. Ehken
jo tänään kotiutuu, arveli sanan tuoja. Saa tästä nyt kotoveden kalaa
tulijaisikseen. Mahtanee poika olla häpeissään, mutta pitää olla niin
kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin kuin kylämatkalta tulisi...
Mitäpä hänestä muistuttelemaan, kun kerran katui ja palasi. Parhaiksi
ehti talon vuokraajakin lähteä kaluineen, kiluineen.

Ukki vetää venheensä maalle ja kerättyään kalansa konttiin lähtee
nousemaan rantapolkua pihaan. Tien kahden puolen vihoittaa lupaavana
kevätoras, jonka ukki on vielä omin käsin kylvänyt. Ja kun on
saanut kuulla, että poikansa palaa, on laittanut punamaaliin
pirttirakennuksen, yllättääkseen kotiväkensä, ja muutenkin siistinyt
kartanoseutua.

Jo ennen puolta päivää saapui muuttoväki. Ensimäisenä tuli karja
ajomiehineen, kellokas eellimäisenä. Niiden jälessä tavarakuormat talon
entisten'ajokkien vetäminä, uutta maantietä, joka oli tehty heidän
poissaollessaan ja kulki suorana nauhana aivan Hakalan karjaportin
ohitse. Tulijat ihmettelivät:

— Onpas täällä ennätetty...

— Kas kun pirttirakennus on punamaalissa. Kukahan se...

— Tuohon on tehty uutta aitaa.

— Ja tuohon uusi portti. Kas, kun täällä on siistitty. Ja noin kaunista
orasta...

Hakalan viisitoistavuotias Anna se näin iloisesti huudahteli ja
hypellen riensi pihaan, navettaan ja saunaan ja sieltä pirttiin,
kamareihin ja maitohuoneeseen.

— Kun on pirttikin katajan havuilla koristettu! Vaariko se näin...?

Ja pihamaalla muuttoväen joukossa mielihyvästä tepasteleva vanhus
sai lämpimän tervehdyksen tyttöseltä. Nuorin poika, Tapani, kiipesi
vaarin syliin. Hakala riisui ajokkinsa, jolla oli vanhan emännän kanssa
saapunut. Hepo hirnahteli iloisena tuntiessaan entisen kotipihansa.
Piehtaroi, päristeli ja oikasi piha-aidan yli heinäpeltoon.

Vähitellen kaikki kotiutuivat ja mentiin pirttiin. Takassa loimottaa
iloinen tuli, ja kalakeitto kiehuu liedellä.

— Kas, kun vaari on kalaakin keittänyt.

— Eikö liene itse pirttiäkin pessyt, ihasteli vanha emäntä valkosena
hohtavia permantopalkkeja.

— Oli tässä vaimoväkeä apuna...

       *       *       *       *       *

Hehkuva päivä painuu tyynenä uneksuvan Hakaveden taakse. Käki
kukahtelee havumetsässä ja rastas visertää rantakuusessa.

Hakala on rantapellolla kyntämässä ja kun vako päättyy korkeimman
kummun laelle, seisottaa hän hevosensa. Katse siirtyy järven kirkkaalle
pinnalle, siitä peltoaukeamalle, joka tasaisena leviää etelään,
mutta kohoaa kumpareiseksi pohjoispuolelta. Peltojen keskellä, muita
korkeammalla töyräällä, kartano levollisena, hymyilevänä kevätillan
kuulakkaassa valossa.

— Suotta läksin muualta kauniimpaa hakemaan, ajattelee Hakala. —
En olisi kumminkaan huomannut, että niin syvillä juurilla olen
kotiturpeeseen kiinnitetty, jos eivät isäin henget olisi siitä minulle
puhuneet.



HILJAINEN TALO.


Juna vierii pikkukaupungin asemalle. Hän, oma ystäväni, ohjaa minut ohi
ihmisvirran ja matalain puutalojen, kapean kaislikkorantaisen järven
lahdelmaan, jossa pieni, valkea venhe odottaa soutajaansa. Hän istuu
alatuhdolle soutamaan ja minä ohjaan venhettä. Venhe piirtää hiljaa
tyynenä uneksuvaa vedenpintaa, ja kohta olemme toisella rannalla,
jossa korkealla kunnaalla on hänen kotinsa, jonne hän on tullut minua
noutamaan.

Venheen kokka kohahtaa kaislikkoon ja noutajani hyppää reippaasti
maihin ja hymyten toivottaa minut tervetulleeksi kotirannalleen.

Laskevan päivän punerrus on sammunut lännen rannalta. Pehmeä hämärä
hiipii hiljaa vesien yli hiljaisille rannoille, missä kaislat uneksuen
nuokkuvat. Yksinäinen mänty kumartuu mietteissään verkkomökin
seinustalla, jonka ohi kapea, hauska polku vie pihaan.

Terve, hiljainen talo, peltojesi ja täyteläisinä uhkuvien
viljavainioittesi keskellä. Terve, harmaiden aittojen keskellä uinuva
pihamaa, jossa resedat tuoksuvat ja ruusupensaat hymyilevät.

Niin olet kuin salainen satumaailma, niinkuin pyhitetty paikka meluavan
maailman ja kaupunkilaisympäristösi keskellä.

Astun hiljaa ylös portaita, etten häiritsisi talon haltiahenkiä.
Huoneisiin on hiipinyt hiljainen hämärä. Kukkaset tuoksuvat maljakoissa
ja hämärissä nurkissa «nuokkuu valkokukkainen kiertoheinä ja ikkunalla
hymyilee verenpisara, kukkasista ihanin. Tuvan ikkunalla kukkii
elämänlanka lumivalkoisena kuin nuori morsian, ja honkaiselta penkiltä
löytyy kannel, jonka kielet kauniisti helähtää, kun niitä hiljaa
kosketan.

Terve, hiljainen tupa, jossa hyvät haltiahenget liikkuvat, ja jonka
ikkunalla kukkii elämänlanka ja jonka honkaisella penkillä helähtää
kannel kultainen, sen kirkkaita kieliä hiljaa näppäillessäni. Terve,
oman ystäväni pieni kamari, hiljainen pyhäkkö, jonka ikkunalla myrtti
loistaa kukkasissaan, ja pöydällä nuokkuu punainen ruusu.

Joka nurkassa tervehtii minua talon hyvät haltiahenget; ystävällisinä
ne minulle hymyilevät, niinkuin olisivat jo kauan tulevaksi vuottaneet,
ja tietäneet ystäväinkin minua odottaneen.

Ja joka kerta, kun saavun hiljaiseen taloon, muuttuu painavinkin mieli
kevyeksi. Hiljainen rauha täyttää mieleni, kun astun resedatuoksuisen
pihamaan yli pirttiin, missä ihmeellinen rauha on piirtänyt leimansa
ihmisiin ja ympäristöön. Ja kun ilta hämärtyy ja istun kannel polvella
sitä soitellen ja ystäväni silmät minulle hymyilevät, silloin on onneni
ehjin ja ihmeellinen rauha täyttää mieleni.



AAMUTUNNELMA.


Syystalven sunnuntaiaamu.

Hiljainen talo kattoineen, vainioineen, polkuineen ja metsineen on ensi
lumen peitossa, Valkoinen vaippa on yöllä tullut hiljaa ja käärinyt
kaikki pehmeästi, niinkuin pumpuliin. Lumen peitossa on rantaan
vieryvät pellot, salmen jää, salmen takana talojen tanhuat ja talojen
takana kukkulaiset metsät.

Hiljainen talo on lumen peitossa, ensi lumen. Se on käynyt vielä
hiljaisemmaksi, niinkuin ikuinen, lempeä rauha lepäisi peltojen
ja kattojen yllä. Navetassa ei karja moraja, talleissa ei hevonen
hirnahda, ja kissa hiipii hiljaisin askelin talon kivijalkaan. Teeri
lentää hiljaa riihikoivuun ja orava, ääntä päästämättä- varistelee
lumia männyn oksalta.

Talossa liikutaan hiljaa, mitään puhelematta. Isäntä on herättyään
silmännyt ikkunasta ulos ja hyvä mieli on värähtänyt hänen kasvoillaan
hänen sanoessaan: jopahan on satanut ensi lumen. Hän mittaa hevosille
kauroja ja päästää varsan ulos tallista, ja varsakin unohtaa hyppimisen
ja jää katselemaan ihmeissään lumen peittämiä maisemia.

Talossa liikutaan hiljaa, puhutaan hiljaa. On juhlahetki,
sunnuntaiaamu, kun on satanut ensi lumen. Lapsetkin halusta
lumisotasilla kirkuisivat, mutta luonnon ihmeellinen rauha pakottaa
heidätkin vaikenemaan.

Salmen jäällä ei näy kulkijoita. Lahden pohjassa, ruohikon rinnassa,
kalastaja kokee koukkujaan. Jänöjussi on tepertänyt rantapenkereellä,
laukannut salmen jäällä ja sieltä puikkelehtinut tasaisin hypyin
rantanäreikköön.

Salmen toisella rannalla näkyy kirkon luminen katto kuusikon keskellä;
toisella rannalla pappila huurteisten koivujen keskellä. Eikä
hiljaisuutta riko sielläkään muu kuin maantiellä ajelevien hevosmiesten
tiukujen helinä.

Ja kun hämärä aamu on verkkaan vaiennut hiljaiseksi, pilviseksi
päiväksi ja olen jälleen noussut rantatietä hiljaisen talon pihaan,
kumahtaa kirkonkellojen hiljainen ääni salmen toiselta rannalta
kirkkoon kutsuen. Ja kun on alkanut hiljaa putoilla lumen hiutaleita
harmaista, liikkumattomista pilvistä, en minä sen hetken tunnelmaa
mihinkään muuhun maailman ihanuuteen vaihtaisi.



VERKKOMÖKIN SALAISUUS.


Aukean ahon laidassa luminen metsä, hämärä ja hiljainen; metsän takana
huurteinen koivikko, joka loivasti laskeutuu yksinäiseen lahdelmaan,
jonka rannalla kyyköttää näreikköön kallistuneena vanha verkkomökki.

Lahden yli vie viitoitettu tie, kaartaen rannalla kaukaa ohi
verkkomökin, joka on saanut rauhassa jäädä aarteitaan vartioimaan.
Valtatieltä johtaa vain kapea askelpolku sankan näreikön suojassa
verkkomökille, jonne aamuvarhaisin astuu mies, lapikasjalka,
konttiselkä, pyydyksiään parantelemaan ja kala-avannoitaan kokemaan
lahden pohjukassa.

Ja siitä verkkomökin ohi hiihtäessään hämäränä talviaamuna selviää
vieraalle, miksi mies on verkkomökkinsä satavuotisten kuusten suojaan
rakentanut ja sinne johtavan polkunsa sakeimman näreikön suojaan
tallannut. Se on siellä kuin suojassa ohikulkijani katseilta, hänen
kalavehkeittensä ja verkkojensa vartio, lahonnut lautaseinäinen mökki.
Sitä ei kukaan huomaa, eikä mies sitä kellekään näytä. Tarkasti oven
salpaa, eikä avaa, jos on liikoja lähellä liikkumassa.

Ja siksi minusta tuntuu, kuin olisi verkkomökillä suuri salaisuus
vartioitavana. Ja eikö lienekin, koska mökki niin salaperäiseltä
näyttää ja mies niin arkaillen polkuaan astuu ja varovasti mökin oven
avaa ja sisään katoaa. Koetan arvailla, mitä mies verkkomökissään
säilyttää: Peräseinällä on verkot roikkumassa, orrella merrat ja
haavit. Peränurkassa tuulaskoura ja ahrain ja kumoon kaadettu kalavasu,
polot ja koukut ja ongen siimat. Ovinurkassa hauvin ja lohen pääkallot,
kalataiat, joilla toisten kalaonnen hävittää ja omansa nostaa. Ja sitte
on vielä — paljon muuta, joka on vaan verkkomökin salaisuus, jota minä
en saa tietää, enkä voi arvata.



IKUINEN RAUHA.


Tupa valoisa ja seinät valkoiseksi veistetyt kaukana salolla, korven
laidassa, hiljaisen lammen rannalla. Ei muita asukkaita kuuluvilla, ei
naapurin peltosarkoja ja pirtin savuja näkymässä. Ei muuta kuin korven
hiljainen rauha tupani ympäristössä ja naapurina ja ystävinä Tapion
asukkaat ryteikkökorvessa.

Kun niin olisi...

Tupa hiljainen, valoisa ja avara. Hiilos liedellä hehkumassa ja
vanha mummo hiljaisin askelin karsinanurkassa liikkumassa, ja kissa
kehräämässä uunin pankolla. Pöytä papereineen ikkunan ääressä ja
honkaisella penkillä kannel, jonka kieliä hiljaa koskettaisin, kun ilta
hämärtyy.

Ja siinä soitellessani unohtuisi suruni siitä, mitä en ole saavuttanut
ja mitä en ole löytänyt, ja ajatukset kulkisivat kaukaisilla mailla,
muinaisissa muisteloissa ja uusissa kultaisissa unelmissa.

Ja siinä soudellessani hiljaisessa hämärässä kannel polvella ja
katsellen ikkunasta pakkasyön väräjäviä tähtiä, unohtaisin minä raskaat
elämäni hetket.

Pirtissäni ja sen ympäristössä olisi ikuinen rauha, kesät ja talvet.
Kesällä päivänpaisteinen, humiseva metsä ja tyven lampi, jonka rannalla
kaislikossa kalavenhe. Talvella luminen korpi, pakkaskiteinen, ja
pirtin nurkalla huurteinen koivu, ja öisin tähtikiiluva taivas ja
kaiken yllä ikuinen rauha.



PAKOON.


Kala-Jaakko on ollut pyydyksiään kokemassa. Vähäinen on taaskin
saalis ollut, vaikkakin verkkonsa ja siimansa viritti parhaimmille
kalapaikoille. Mutta tietäähän sen, kun on hänen kalavesillään kaiken
maailman kalastajat. Jos salmeen verkkosi virität, niin selkäpuolen
salmesta verkoillaan tukkeavat ja kuin ilkkuen pistävät koukkupolonsa
hänen polojensa viereen, siksi lähelle, ettei juuri langat
toisiinsa takerru. Jos etsit itsellesi uuden pyyntipaikan kauvempaa
kaislikkolahtien pohjasta tai selän salaisilta luodoilta, niin paikalla
ovat jälillä ja siihen pyydyksensä panevat kuin kiusalla.

Vanha Jaakko, Kala-Jaakko, äijä partasuu, lapikas-jalka, konttiselkä,
soutaa vihan vimmassa venhettään selkäluodolle, missä hänellä on vielä
pyydyksiä kokematta, soutaa niin, että hankavitsa katkeaa ja venhe
soluu vielä soutamattakin pitkän matkaa tyyntä vedenpintaa.

Saatuaan uuden hankavitsan ja soudettuaan luodolle, jatkaa Jaakko
äskeisiä ajatuksiaan.

— Ja kun ovat kiusalla koukkunsa ja verkkonsa omiesi lähelle laskeneet,
niin kuka takaa, etteivät niistä saalistakin veisi. Kovin on viime
aikoina saalis niukaksi käynyt. Kah, onpahan nytkin lanka katkaistu...
hauki sitä ei katkaise. Ja polo on siirretty toiseen paikkaan.

Saatuaan koukkunsa venheeseen, kääntää Jaakko venheensä koti
lahdelmaan, missä hänellä on verkkotalaansa ja verkkomökkinsä
kaislikkopoukamassa naavakuusien juurella.

— Sovussa tässä on soudettu näillä vesillä tähän asti, kun ei ole
liikoja kalankävijöitä ollut. Rauhassa nuo on näihin asti saanut
pyydyksetkin olla, mutta nyt ei näy enää saavan... Samoin käy järvellä
kuin metsässäkin». Pois kaikkoaa riista, kun eränkävijöitä lisääntyy.
Sovussa on soudettu näillä vesillä, mutta nyt ei enää soudeta...
Kauemmaksi täytyy siirtyä. Tähän jääkööt kalavedet ja riistamaat,
soutakoot, hiihdelkööt, ottakoot niin paljon kuin saavat. Löytyy niitä
vielä yhdelle erämiehelle kaukaisia saloja ja metsäjärviä, mieluisampia
pyyntipaikkoja, joihin ei liikoja eksy häiriötä ja sekaannusta
saattamaan.

Päivä on laskenut ja kesäyö hämärtynyt. Sumu nousee rantalahdelta ja
rastas visertää naavakuusen oksalla.

Jaakko vetää venheensä telalle, kokoilee langat ja saaliin venheestä ja
noustessaan pihaan puhelee itsekseen:

— En laske lankojani enkä verkkojani näille vesille. Pois näiltä
mailta pitää päästäkseni. Jos kauemmaksikin pohjoiseen samoan, niin
ehdin vielä ennen syksyä tupani tehdä ja kalasaunani rakentaa salolle
semmoiselle, jonne ei ole vielä yksikään erämies latua polkenut.

Raskain askelin käy Jaakko pirttiin ja heittää konttinsa eukolleen,
joka on jo odotellut kalassakävijää ja illallisenkin jo valmiiksi
pirtin pöydälle tuonut.

— Eipä ole sinusta enää erämieheksi, sanoo tämä silmättyään tyhjää
konttia.

— Ei näillä mailla eikä vesillä. Pois korjasin pyydykseni, enkä niitä
enää laske.

— Parasta onkin, kun kaskia kaadat.

— En kaada kaskia näillä mailla.

— Miks’et?

— Siksi, että muutamme tästä muille maille.

— Pöh, ja tähän kontusi jättäisit.

— Kyllä tällaisia kontuja aina saa.

— Käyhän saunaan, äläkä turhia siinä...

Saunassa miettii Jaakko, miten saisi parhaiten poismuuttoon vaimonsa
suostumaan. — Ei se hennoisi lähteä. Tähän nuorikkona toin, ja tässä
on sen jälkeen yhtä mittaa samoilla tanhuvilla liikkunut. Yhdessä on
kasket kaadettu ja pellot raivattu — se mitä on raivattu — ja yhdessä
on säästöt koottu — mitä on koottu — ja yhdessä on kalassakin käyty ja
hauskoja päiviä eletty, ja elettäisi vielä eteenkinpäin näillä samoilla
tanhuvilla, kun ei olisi naapureita ilmestynyt eikä eränkävijöitä!
pyydysmaille ja kalavesille. Ei se hevillä lähde, arvaa sen, mutta
lähdettävä on, ja heti, kun mökin ja lehmän saan myydyksi. Ei se tähän
jäämisestä parane, pahenee vaan. Rauhaisampi paikka on etsittävä, jos
semmoisen vain löytää, ja miks’ei löydä, kun siirtyy asumattomille
seuduille.

Saunasta palattuaan ihastelee Jaakko ja istuu pirtin ikkunan alle
mietiskelemään. Saunasta palajaa pian Liisakin — Jaakon vaimo — ja
istuu illalliselle.

— Etkö sitte aio enää kevätkalaan? kysäsee hän mieheltään.

— En. Näille vesille en verkkojani laske, enkä näitä erämaita kauan
hiihtele. Pois pitää täältä päästäkseni.

— Pois..? ja mihin sinä sitte...?

— Vaikka Lappiin, jos ei likempää asumatonta seutua löydy.

— Mistä sinä nyt niin olet suuttunut?

— Ka, mistäkö...? Kun ei saa enää rauhassa pitää pyydysmaitaan ja
kalavesiään, ja veronkantajakin joskus liiaksi vierailee.

— Tähän pellot ja kaskimaat jäisivät. Et jaksane enää uutta pirttiäkään
veistellä.

— Vaikka talon minä jaksan vielä tehdä. Eikähän me enää laajoja peltoja
ja kaskimaita tarvita. Kunhan on rauhalliset kalapaikat ja riistainen
korpi lähellä.

Mietittyään hetken, jatkaa Jaakko: Vaikka talon minä jaksan tehdä,
kunhan mieluisamman paikan löydän. Mutta taloja ei tarvitakaan eikä
laajoja peltoja. Tupa valoisa ja tilava ja sauna vähän alemmaksi
kumpareen alle. Mitäpä pelloilla... kaadetaan kaski, aikamoinen
huhta. Siitä saadaan leipää moneksi vuodeksi. Minä kesäisin kalassa
käyn, talvisin pyydyksilläni hiihtelen ja jousellani lävistän
metso-könkäleitä ja jänö-jusseja. Ka, on mitä patahan panna. Ei ole
vastusta verottajasta eikä kirkonherrasta eikä vieraista kalavesillä,
eikä vaivaa liikojen liikkumisesta pyydysmailla.

       *       *       *       *       *

Kala-Jaakko on muutamana päivänä ketterästi kylällä liikkunut, mökkiään
ja tavaroitaan vaihtamassa rautaan ja suoloihin. Vaihdetuksi on hän
ne saanut ja sieltä palatessaan miettii ahovieren kivikkopolkua
kävellessään:

— Nyt meni mökki ja tavarat ja hyvän hinnan sain... enemmän sain kuin
luulin saavani. Lehmästään on Liisa haikeissaan, kun tänne jää, mutta
hyvällepä omistajalle jää ja samoille laitumille. Ja saahan sinne Liisa
lehmän, kun saan ensin valmiiksi saunan ja navetan.

Päästyään kotimökilleen, köpselehtii Jaakko lähtöpuuhissa. Ei ole
muuttotavaroissa muuta kuin iso tuohikontti, johon on vaatteita
sullottu ja raavasnahkainen kenkäpari. Liisan on määrä kantaa
eväskonttia.

— No ettäkö heti nyt pitäisi lähteä...? Ehtii sitä vielä huomennakin...
saisi vielä yhden yön nukkua omassa sängyssään, valittaa Liisa. — Kyllä
sinulle nyt hoppu tuli muuttoon.

— Laita vaan eväs konttiin... ehtii tässä vielä viilettää hyvänkin
taipaleen ennen päivän laskua.

Venhettään ja verkkojaan ei ole Jaakko myynyt. Ne on määrä kuljettaa
mukana selät ja salmet soutamalla, joet ja kosket sauvomalla ja
vetämällä yli maataipaleet.

Ja kun ovat siitä viimein selvinneet lähtöön ja sulkeneet saunaveräjän
jälkeensä ja Liisa erojaisiksi alkanut itkua tihertää, ärähtää Jaakko:

— Mitä tuossa vetistelet. Ei ole minkään puutosta, vaikka Lappiin
mentäisi. Saahan sen lehmän takamaillekin kulkemaan, ja pirtin minä
veistelen entistä isomman. Hyvä on siellä ollaksemme, hyvä elääksemme.

       *       *       *       *       *

Yhtä mittaa on soudettu laajoja järvenselkiä, tyyniä salmekkeita ja
sauvottu ylös koskista, vedetty venhe kapeista maataipaleista, ja yön
tullen on nuotiotulilla levätty lehväisellä vuoteella. Jaakosta on
matka ollut mieleistä, eikä hän ole väsymystä tuntenut. Viikkokausia
ovat järvien selät ja salmet tyynenä uneksuneet paahtavassa
kuumuudessa, joskus on myötäinen tuuli matkaa jouduttanut. Mihin on
yöksi asetuttu, siinä on verkot laskettu, kalat keitetty ja paistettu,
ja lehdesvuoteella on Jaakko nukkunut makeat unet. Liisaa on matkan
teko jo väsyttänyt, ja väliin mukisee hän Jaakolle:

— Kuinkahan kauan tätä kulkemista piisaa, kohta viikko lienee kulettu,
eikä vieläkään ole mieleistäsi paikkaa löytynyt. Kyllä tämä vaellus nyt
jo piisaisi.

— Elähän hätäile, eukko. Liiaksi asutuita on vielä seudut. Kunhan
vielä viikon soutelemme, niin eiköhän jo löytyne paikka semmoinen,
johon sopii saunan salvosta alottaa, rauhoittelee Jaakko ja asettuu
loikomaan pehmoiselle ja tuoksuvalle lehdesvuoteelle tervastulien
ääreen. Päiväkausi on taaskin soudettu tyyniä vesiä; joihin vaan joskus
on tuulenhenki hopeajuovan vetänyt. Yöksi on asetuttu kapean salmen
rannalle, sileälle nurmelle, rantakuusien suojaan. Jaakko on salmen
yli verkkonsa vetänyt ja saanut runsaamman saaliin, kuin mitä kuluttaa
jaksaa. Suu mielihyvän mareessa odottelee hän kalakeiton valmistumista.

       *       *       *       *       *

Kun vielä muutamia päiviä on soudeltu saarisia vesiä, on Jaakko
viimeinkin mieleisensä paikan löytänyt. Suuri selkä on soudettu ja
sauvottu joki ja pikku koski, ja kaunis, kapea salmi on eteen auennut,
kaislikkorantainen ja rauhaisa. Salmen itärannalla lahden poukama,
jonka rannat sileät ja muheamultaiset, vaikka pelloksi tekisi. Ja
siihen on Jaakko tupansa paikan katsonut. Taustana on komea korpi,
jossa riistaa liiaksikin yhdelle erämiehelle. Ranta kasvaa haapaa
ja pihlajaa, ja sileä kumpare on kuin pirtin paikaksi luotu. — Ei
kuulu kirkonkellojen ääni, eikä ole naapureitakaan lähellä, ja hyvää
kalavettä riittävästi.

Muutamana päivänä on Jaakko laskenut verkkonsa salmeen ja soudellut
samalla seutuja tarkastelemassa. Palattuaan on Jaakolla kantamus kaloja
ja naurusuin hän Liisalle haastaa:

— Katsohan tätä saalista. Ei ole vielä näiltä vesiltä ja mailta riista
loppunut. Huomenna alan saunaa veistellä. Hauska elämä tässä meille
alkaa. Ja Liisan kohentaessa tulta kalapadan alle miettii Jaakko: Hyvä
oli että tänne muutin, että en enää sinne jäänyt. Täällä on rauhaisa
kalastaa, ja syksyn tullen saa korvesta otuksen kaataa, silloin kun
mieli tekee, kaskimaita on, jos häntä kaataa jaksaa ja ehtii...

Jaakon sydänalassa sykähtää ja tuntuu oudon suloiselta siinä loikoessa
ja katsellessa tyyntä salmea, jossa ahvenet ja hauet pulikoivat ja
sorsapoikue ui ruohistossa, ja vaimolleen hän virkkaa:

— Löytyipähän kalaranta ja eräkorpi, jossa ei liikoja liiku, löytyi
paikka, mihin ei kuulu kirkonkellojen ääni eikä ylety veronkantajan
käsi.

Ja kun ovat illastaneet ja verkon laskusta palattuaan laskeutuneet
havuiselle vuoteelle, ympäröi heitä ihana erämaan rauha.



ARMOA ANOMASSA.


Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen
alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova
eteläisellä ilmanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun
sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangelta
hävinnyt niiden keltainen heijastus.

Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua
korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet
jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa
siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle
ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten
ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.

Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana
Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta
muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille,
hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja
linnaleiristä armoa anomaan.

Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty,
jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina
parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit
käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti
hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla
ja naurishutulla. Jo kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt
lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle
vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä
ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:

— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.

— Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa..., lausui mies.

— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti
vaimo.

— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs
pysyy. Ja takaisinhan sieltä tulen varmasti.

— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä
vaimo.

— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen
luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja
nahkakiihtelyksiä selkäänsä.

Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän
aamun sarasteessa.

Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli
kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista
leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan
vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta
kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille,
jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten
välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa
saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa
hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.

Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle,
missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät
pyörähtelemään kovalla tiellä.

Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten
puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin,
että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu
tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten
vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja
heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä
uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että
niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta
kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua
niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin
että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla,
mutta selvyys on kerrankin saatava.

Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo
hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja
iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla
ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä
matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin
eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää
matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja
kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti,
että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.

Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin,
mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen
korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio
tulenpitopaikka.

Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja
veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen.
Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies
paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.

       *       *       *       *       *

Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita
seutuja ja vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskenut latuskaisilla
suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet
linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille
pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin.
Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen
matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. — — —

Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut,
ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle
tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien
kosteaan kammioon.

Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:

— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne
valittamaan?

Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt
valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän
vastasi:

— Koko kansan puolesta puhun.

— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja
vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä
jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran
tehtävä loppu ja valituksista myös.

Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:

— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä
tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.

— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä
on, ja mittaavat liika suurella mitalla.

— Mitäs vastustelette veronkantajia.

— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta...

— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne
liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien
joukkoon.

Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei
hänet monia käytäviä pitkin pimeään ja kolkkoon kammioon, minne hän sai
jäädä miettimään marskin antamaa vastausta. Sitä ennen oli vankilaan
heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin
saivat miettiä keinoja pelastuakseen.

       *       *       *       *       *

Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin
poika Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin
hän tuli heidän kahleensa aukomaan.

Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti
hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille
taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään
vaivaloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen
päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.



KOSTO.


Simo Metsoisen pirttiin hiipi hiljainen talvi-illan hämärä. Miehet
olivat palanneet ulkotöistään ja veistelivät nyt takkatulen valossa
rekiä ja talouskaluja. Naiset kehräsivät pimeässä karsinanurkassa.
Talon nuori tytär Riitta oli siirtänyt värttinänsä takan ääreen,
jossa talon palkkapoika, nuori ja verevä Maunu, veisteli vartta
karhukeihääseensä. Nuoret puhelivat ahkerasti keskenään, ja tavallista
hellempiä lienevät keskustelut olleet, koskapa välillä värttinä
seisahti ja kirves lakkasi heilumasta. Kuhertelusta kertoivat lämpimät
silmäyksetkin, joita nuoret ahkeraan vaihtoivat.

Metsoisen talo oli varakas. Sitä todisti pirtin lasi-ikkunakin,
jommoisia tapasi vaan herrastaloissa. Vasta äsken oli pitäjän
sielunpaimenenkin asuntoon semmoiset saatu.

Sattuipa nyt tuvan akkunan ääreen Metsoisen poika Mikko. Hän huomasi
ulos katsellessaan joukon ratsumiehiä taloa lähestymässä, katsoi
tarkemmin tulokkaita, jo tunsi heidät ja huudahti:

— Huovit tulevat!

Miehet lakkasivat veistämästä ja värttinät naisten puolella
seisahtuivat. Pelätty vieras oli tulossa. Mauri Skytten ja hänen
joukkonsa maine oli jo ehtinyt Rautalammin saloille asti, jonne
huovilauma oli nyt matkannut ryöstämään ja hävittämään sekä vaatimaan,
milloin vain halutti, muonitusta itselleen. Vähän aikaa oli
Metsoisenkin talossa saatu olla rauhassa voudin miehiltä, nyt oli raaka
huovijoukko taas rauhaa häiritsemässä.

Vanha Simo oli ehtinyt tointua säikähdyksestään ja hoputtanut naisiaan
piiloon menemään, itse katsellen peräseinältä sotakirvestään. Naisista
ehtivätkin muut piilottautua, nuori Riitta vaan jäi punastuneena ja
värisevänä takan eteen seisomaan, kun huovit astuivat tupaan.

— Terve taloon! Tulin miehineni teiltä muonitusta saamaan. Ja Mauri
Skytte heitti kypäränsä ja miekkansa pöydälle merkiksi, että hän tahtoi
saada sovinnossa saatavansa.

— Mistäpä vieraille annamme, kun ei ole itselläkään syötävää. Sen
verran vaan petäjäistä, että hengen pitimiksi, puheli Metsoinen
tyynesti.

— Missä emäntä on? Pöty pöytään, meillä on nälkä. Totta kai Metsoisella
ruokaa on, kosk'on lasi-ikkunakin, rehenteli Skytte käskevästi.

— Sen verranhan tuota lienee, että yhden murkinan saatte, sanoi
Metsoinen puhellen keskeytyneen työnsä ääressä. — Mutta enempää ei
tule, lisäsi hän tiukasti.

— Kas, onhan täällä tyttönen, soreapa onkin, ja Skytte sieppasi takan
luona seisovaa Riittaa vyötäisiltä. — Laitahan, tyttö, ruoka pöytään.
Varmasti siitä meiltä palkkasi saat.

Riitta katsahti kysyvästi isäänsä, pitäisikö huovien käskyyn suostua.
Tämän nyökätessä myöntävästi, livahti tyttö ulos ja kantoi kohta
pöytään leipää, juustoa ja lampaan reiden, lisäksi vielä oluthaarikoita.

Maunu oli mennyt ulos ja vartosi tilaisuutta saadakseen puhutella
Riittaa. Tyttö kohta tulikin ja seisahti kysyvästi porstuan kynnykselle.

— Miksi annoit huovin itseäsi halailla? kysyi Maunu tiukasti.

— Enhän mitä voinut, kun huomaamattani kävi kiinni. Mitäs sinä nyt
siitä. Ja tyttönen naurahti Maunun aiheettomalle kiukulle.

— Sen sanon, että eivät hengissä täältä lähde, jos vaan sinuun
koskevat, huomautti Maunu.

— Hyvähän se, että minua suojelet, naurahti tyttönen ja livahti
tiehensä.

Mutta Skytte oli ehtinyt jo murkinoida ja tullessaan ulos kuuli
hän keskustelun ja kävi nyt Maunun eteen, syIkäsi hänen paitansa
rintamukselle ja kivahti:

— Mitä sinä, penikka, puhutkaan. Eihän mielitiettysi siitä pahene, jos
me sitä vähän likistämmekin. Ja totta tosiaan niin teenkin, ennen kun
tästä talosta lähden.

Skytte pyörähti takaisin tupaan. Mutta Maunu kuohahti raivosta, ja
itsekseen hän jupisi:

— Koskekaahan tyttöön, eikö kallonne halkea.

Skytte tahtoi useamman päivän muonitusta miehilleen, mutta Metsoinen
ärähti:

— Johan sen kuulitte äsken, että yhden murkinan saatte mutta ei
enempää. Siinä on kaikki — ja Metsoinen viittasi ruuan tähteisiin
pöydällä — mitä on vieraalle tarjottavaa. Itse saamme syödä
petäjänkuorileipää.

— Mennäänpä katsomaan, uhkailivat huovit ja kävivät ulos särkemään
aittojen ovia.

— Pankaa vaan säkkiin mitä löydätte, minä tulen auttamaan, kehoitti
Skytte ja painoi kypärän päähänsä ja sitoi miekan vyölleen ja meni ulos
toisten jälkeen.

Metsoinen tempasi seinältä kirveensä, hujaisi sitä päänsä yli raivonsa
vallassa ja riensi ulos huovien jälkeen.

Aitan ovi oli jo lyöty rikki ja viljasäkit nostettu ulos. Joku
huoveista oli sullomassa säkkiin lihakonkareita ja leipiä, kun
Metsoinen hyökkäsi aittaan.

— Sinäkö täällä isäntä olet?

Ja raskas kirves upposi syvälle huovin kalloon. Mutta samassa sai
Metsoinen iskun takaapäin omaan päähänsä, ja verisenä painui hän
aittansa kynnykselle.

Maunukin oli ehtinyt kirveineen kahakkaan, mutta huovit kävivät häneen
kiinni, sitoivat kädet ja potkasivat kinokseen.

Metsoisen pojat eivät uskaltaneet käydä vastarintaan ylivoimaa vastaan.
Silmät verestävinä he seisoivat tuvan portailla ja katselivat, miten
huovit kantoivat viljat ja ruokavarat ratsujensa selkään.

— Odottakaahan, kunhan miehet metsältä palaavat, sähisi Maunu
siteissään. Joku huoveista kuuli tämän ja neuvoteltuaan keskenään
päättivät miehet lähteä heti suojapaikkaansa. Sillä he tunsivat hyvin
talonpoikien voiman ja raivokkuuden omaisuutensa puolustuksessa
erittäinkin silloin, kun heitä sattui enempi koossa olemaan.

Vasta kun huovit hyppäsivät ratsujensa selkään, uskalsivat Metsoisen
pojat päästää Maunun siteistään, ja tämä- lennätti lähtevien jälkeen
keihäänsä niin taidokkaasti, että se upposi syvälle viimeisenä ajavan
huovin niskaan, joka parkaisten horjahti satulassaan.

Metsoinen nostettiin tupaan ja ryhdyttiin hänen haavaansa hoivaamaan,
mutta heikolla äänellä Metsoinen puheli pojilleen:

— Ei tule minusta enää miestä. Niiden uhriksi jouduin, joita ikäni
vihasin. Olisin edes ehtinyt useamman kirveelläni kaataa... Kostakaa,
jos teissä miehuutta on.

Kasvot kalpenivat ja viimeinen huokaus nousi hänen rinnastaan.

Perheen kaikki jäsenet olivat kerääntyneet kuolevan ympärille, mutta
Riitta oli poissa.

— Missä on Riitta?

Etsittiin, huhuiltiin, vaan ei kuulunut tyttöstä mistään. Matti,
Metsoisen nuorin poika, polven korkuinen, kertoa tiesi:

— Riitta meni vieraiden mukana. Vieras otti syliinsä ja nosti hevosen
selkään.

— Kiesus auta! Huovit vieneet Riitan! huudahti Metsoisen vaimo ja
painui hervotonna penkille, pää käsien varaan. Uutena iskuna tuli tämä
tieto perheelle.

       *       *       *       *       *

Pyrynä lennähti Maunu suksilleen ja ensimäisenä pyörsi lähtijäin
jälkeen, synkästi kiroten, ettei heti huoveihin kirvestään iskenyt, kun
he taloon tulivat.

Hiihtäessään sen kuin sauvoista lähti, mietti Maunu, miten olisi paras
menetellä, mennäkö heti ja vaatia Riitta huovien kynsistä vai seuratako
salaa heitä ja vapauttaa hänet sopivassa tilaisuudessa. Jälkimäinen
ajatus tuntui viisaimmalta siihen nähden, että talonpoikain voimat
olivat vähäiset. Maunu kehoittikin tovereitaan kääntymään takaisin ja
lupasi yksin tuoda tyttösen kotiin.

Jonkun matkaa hiihdettyään näki Maunu huoviparven ratsuineen
kääntymässä nimismiehen taloon, johon luultavasti aikoivat yöksi
asettua. Riitta kiemurteli ja reuhtoi Skytten sylissä koettaen
vapautua. Uusi raivon puuska puistatti Maunua. Mutta tyttönen näytti
vähitellen rauhoittuvan. Huomasiko hän ehkä Maunun vai toivoiko
pelastuvansa nimismiehen tutussa talossa.

Kuu painui pilveen ja Maunun oli helpompi nyt seurata ratsumiesparvea.
Hiihtäessään lumisessa metsässä, mietti hän, miten pelastaisi Riitan,
ennen kuin hänelle tuho tulisi, ja miten parhaiten kostaisi naisen
ryöstäjälle.

Samassa, kun huovit seisottivat hevosensa nimismiehen talon pihaan,
seisotti Maunukin suksensa pellon laitaan, vajan kupeelle, pitääkseen
siitä silmällä, mihin Riitta vietäisiin ja milloin sattuisi sopiva
tilaisuus pujahtaa kartanolle. Ylötär, talon emäntä, näkyi olevan
tulijoita vastassa tuvan portailla ja siunaillen katseli Skytten
kantamusta tämän raahatessa Riittaa väkipakolla pirttiin.

— Tästä tuon kainaloisen kanan itselleni. Pidähän hyvänä, Ylötär,
tyttöä, ja lämmitä sauna, saattaakseni hänet sinne saunottajaksi. Mitä
pyristelet vastaan, tyttö, hyvällä sinun on suostuttava sulhasiin,
reuhasi Skytte.

Puhe kuului pihamaalta selvästi pajan kupeelle, ja Maunu oli vähällä
karjaista kiukkunsa raatelemana kuunnellessaan huovin raakaa puhetta.

Ylötär näkyi ottavan tytön huostaansa ja helpotuksen huokaus pääsi
Maunulta. Nyt hän on suojattuna huovien raakuudelta ainakin vähäksi
aikaa. Huovit menivät tupaan ja Maunu pujahti nopeasti pihaan ja sieltä
heinävajaan. Sieltä hän voi pitää silmällä, milloin Ylötär menee saunaa
lämmittämään ja hän saa vaatia Riitan pois heidän käsistään.

Pian tulikin Ylötär kantamaan puita saunaan ja Maunu pujahti hänen
jälessään.

— Täälläpäs kovin herroja kestitään, kun saunakin heille lämmitetään,
virkkoi Maunu.

— Eipähän heistä muuten rauhaan pääse. Mutta mistä sinä tulit? Tulitko
Riittaa hakemaan? Parhaiksipa tulit, kohta hänelle olisi tuho tullut,
puheli Ylötär.

— Sitä varten tulin. Toimittanettehan hänet tänne pihalle sopivaan
aikaan.

— Tuon toki mielelläni. Oikein säälikseni kävi, kun näin miten häntä
raastoivat. Mutta miten hänet kuletat, etteivät huovit saa tietää sinun
saalistaan vievän?

— Kyllä minä keinot keksin. Pitäkää vaan huolta, etteivät huovit heti
pääse meitä takaa-ajamaan.

— Tuon hänet nyt heti sinulle, kohta en enää häntä saakaan.

Riemastuneena potkaisi Maunu kujaan, jonne huovit olivat jättäneet
hevosensa, valikoi niistä parhaan ja talutti sen hiljaa metsätien
varteen. Huovit reuhasivat pirtissä oluttynnyrin ympärillä, eivätkä
osanneet mitään epäillä. Saatuaan hevosensa sopivaan paikkaan hiipi
Maunu pihalle, jonne Ylötär oli jo Riitan tuonut. Iloisena tyttö
kapsahti pelastajansa kaulaan ja Maunu riensi pois kantamuksineen.

— Mistä ne saivat sinut siepatuksi mukaansa, kysyi Maunu tytöltä heidän
päästyään salotielle.

— Navetasta olin tupaan tulossa, kun luulin jo huovien menneen, mutta
yksi oli vielä jälellä, ja se heitti minut hevosensa selkään, enkä
ääntä saanut päästetyksi.

— Tuho sinulle olisi tullut, jos en ehtinyt ajoissa pelastamaan.

       *       *       *       *       *

Metsoisen pihamaalla seisoi aseistettu miesparvi, valmiina lähtemään
huoveja takaa-ajamaan ja kostamaan tavattuaan heidät. Miesjoukon olivat
Metsoisen pojat yön kuluessa hiihtäneet kylistä kokoon ja joukon
johtajaksi lähti Maunu, joka vielä kääntyi porstuan ovella seisovaa
tyttöä hyvästelemään.

— Ethän mene, kun oikein kauniisti pyydän. Huovit siellä pääsi
halkaisevat, pyyteli Riitta Maunun olkapäähän päänsä painaen. — Älä
mene... tuho sinulle siellä tulee...

— Ole huoleti. Ennen iltaa olen jo luonasi, ja Maunu potkaisi
suksilleen. — — —

Kovin oli Skytte raivonnut, saatuaan tietää, että tyttö oli häneltä
haettu pois. Ylöttären hän olisi raivoissaan nuijinut, jollei
nimismies, Leinonen, sattunut tulemaan kotiinsa, ja hänpä varoitteli
huovipäällikköä kostoa niskaansa hakemasta ja uudelleen Metsoisen
taloon menemästä.

— Parasta kun suoriudut taipaleelle. Minä en heidän kostonhaluaan voi
hillitä.

— Sinäkö minua käsket lähtemään, karjasi Skytte.

— Saat lähteä tai olla lähtemättä. Päätäsi suojellakseni tässä vaan
niin puhun.

— Samapa se, jos lähdenkin. Tulen kohta suuremmalla joukolla uudelleen.

Ja Skytte hyppäsi ratsunsa selkään ja parin muun huovin kanssa lasketti
menemään, käskien toisten huovien tulla jälestä kun joutuvat.

Mutta he eivät päässeetkään lähtemään. Maunu saapui miehineen Leinosen
pihaan kohta, kun Skytte tovereineen oli lähtenyt. Huovit sidottiin
lyhyen vastarinnan jälkeen ja miehissä päätettiin, mitä heille olisi
tehtävä. Metsoisen vanhin poika Mikko, johon kovimmin oli koskenut
isänsä kuolema, keksi keinon, joka pantiin heti täytäntöön.

Huovit riisuttiin alasti ja sidottiin käsistään hevosten häntiin ja
hevoset talutettiin rantaan, mistä aukeni laaja selkä, äsken jäätynyt,
ja jossa vielä kauempana näkyi tummina pilkkuina sulia. Yksitellen
laskettiin hevoset menemään aukealle jäälle, muutamilla ruoskan
sivalluksilla alkuvauhtia antaen. Jää ulvahteli ja halkeili hevosten
alla, jotka kaikki hurjistuneina laukkasivat ulapalle.

Mutta Maunu sadatteli sitä, että naisen ryöstäjä pääsi tovereineen
karkuun ja että kosto ei tullut täydelliseksi.

Pakkanen paukahteli sinertävissä avaruuksissa ja aamutähdet kalpenivat
aamun tullessa valoisammaksi. Hurjassa laukassa etenivät huovien ratsut
jo kaukana ulapalla jälessään alastomat, sidotut miehet.



ÖINEN TAISTELU


Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana
keskitalven pakkas-iItana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja
kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen
lämmittelemään. Miehet olivat palanneet pitemmältä eräretkeltä Lapin
korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen
takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa
oli ollut Kanoisen kaksi poikaa. Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli
ensi kertaa pitemmällä eräretkellä, ja jolta raudan kova pakkanen oli
tulomatkalla jalat jäädyttänyt.

Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä
mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt
tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.

— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne, miehet, ja tarpeen se tänä
talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talven varoja
jättänyt. Kaikki vei, mitä ei piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta
takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan; milloin tänne asti
ehtinee.

Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa
tuleen tuijotellen.

Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään,
mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.

— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei
niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven
suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi
edes nuo siemeneksi säilymään.

— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä
Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei
riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin
käy raskaaksi marskin rautakoura.

— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan
saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.

Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen
mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja
saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä
singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja linnaleirin
huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien
omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan,
kaikista kalleimman.

Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä
kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut,
hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi
innoissaan puhumaan:

— Olisi tuossa nyt Suitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä
nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vaan
noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.

— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.
— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.
Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja
viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.

Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimo valaisi,
muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen
leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.

       *       *       *       *       *

Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta
työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen
nuorin poika Pertti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat
voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät
parhaillaan joka talossa.

Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.

— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.

— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja
hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut
viljatkin, vaan en ehtinyt, ennen kuin tulivat. Kohta kai tänne
saapuvat.

Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä
Kanoisen sotakirveen ja karjasi:

— Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.

Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti
raivostunutta miestä:

— Oletko hullu... yksi mies kymmentä vastaan... ja niitä voi olla
enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät
tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.

Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen,
ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullottu
ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti
pirttiin ja ärjäsi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:

— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä,
jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen
vastustelemisesi olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti
avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häjyimmän miehen Turkuun
matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?

Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki
Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä,
kasvot kiukusta vääntyneinä.

— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki,
mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on petäjäisen pitimenä syöty.
Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli
vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.

Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja
tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo
ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti
nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta
joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat
vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa.
Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle.
Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä
niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä
ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten salko
valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.

Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä.
Aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja
vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen
luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen
kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää
kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja
olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään
löydetty.

— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta
vapisten, — ... ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja
samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.

— En uskalla nyt.. mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja katkomme
kaulat verohurtilta.

— Missä?

— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.

— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi...

— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän,
salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.

— Tuletko varmasti?

— Tulen.

Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän
matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut
kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa
veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.

Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti
Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten
tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän
tahtonut ajatellakkaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä,
jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut
Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli
samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.

Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi
tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja
muutamien miesten seuraamana.

Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.

— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin
Vaitisen hevosella.

— Liinalla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.

— Niin.

— Mistä sait tietää?

— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.

— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä
kumarampana.

— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti
ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja
tahkoamaansa kirvestä.

Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria ja varsittivat keihäitä, ja ennen
puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja
hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.

Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle.
Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin
kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat
miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä
väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan.
Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudankova
pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt,
tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen
kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä
pitämään.

Se joutui.

Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien
valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla.
Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan,
riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan,
mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti
saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.

Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä.
Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten
talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja
taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta.
Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli
ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä,
huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi
ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului
hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan
jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan
hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika Pentti oli
piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan
ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita
huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi,
osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput
katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja
haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.

— Miksi ette valjasta hevosianne?

— Käykää taisteluun!

— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.

— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.

— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan
tervatun köydenpätkän.

— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni
huoveihin.

Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen
käsistään rekiin ja kartanon pylväisiin. Ja nyt saivat miehet mielin
määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut
kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään.
Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti
heilua.

— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte,
uhkasivat huovit, mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä,
ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin
maistelemaan huovien tallettamaa olutta.

Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti
toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit
hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä.
Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja
hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.

Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä.
Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista
haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi
turvautua raskaisiin kirveisiinsä.

— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja
lennähti tielle pakoonaikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä
iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen
poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi
taas peräytyä. Vilppu iski kirveensä samaiseen huoviin, joka oli hänen
salkonsa valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.

— Tuossa on hevosen varkaalle.

Huovi horjahti ja veri purskahti ruhjotuista kasvoista kauas hangelle.

Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon
Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita, joihin upotettiin loput
veronkantajajoukosta. Hangelle kaatuneet huovit kannettiin jäälle ja
annettiin mennä samaa tietä virran vietäväksi.

— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä
vedellä.

— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki
edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.

Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä
oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän
haavan. Mutta keventynein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha
nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu
täydellisesti.

Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli
taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi Tenhuinen:

— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän
saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee
tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa
se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.

Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi
öisen taistelun veriset jäljet.



SUDET.


Kauppi, Akseli Kurjen huovi, oli paluumatkalla Savon takamailta
lappalaisilta ja uutisasukkailta veroja kantamasta. Hänen toverinsa
oli jo edellisenä päivänä lähtenyt paluumatkalle, ja Kauppi ajeli nyt
yksin, turkkeihin kääriytyneenä, reessään keräämänsä nahkat.

Viikkokausia kestänyt pakkanen oli yöksi kiihtynyt ja kiristynyt.
Jää vonkui hevosen kavioitten alla, ja Kaupin naama oli peittynyt
jääpuikkoihin ja vahvaan huurteeseen. Tähdet värisivät sinertävällä
taivaalla, joka näytti kuin lumista maata vasten laskeutuvan.

Jäämatka loppui ja asumaton erämaan taival oli vielä katkaistava.
Hiljaisessa, lumisessa korvessa paukahteli pakkanen ja helyjen soitto
kuoleutui oksaholvien alle.

Kauppi istui mukavasti reessään ja kuunteli helyjen unettavaa soittoa.
Hyvin oli hänen matkansa onnistunut. Lappalaiset, joita vielä muutamia
asusti Savon takamailla, toivat nöyrästi veronahkansa rekeen.
Uutisasukkailta oli hänen ne itsensä otettava, vietävä väkipakolla.
Joskus täytyi asettakin käyttää. Veristä miekkaansa hän saa taas
Kurjelle näyttää.

Mutta mitä tuo on, tuo vihreä ja kiiluva, joka seuraa häntä kauempana
puiden lomitse, tasaisesti nousten ja laskien.

Kauppi nousi polvilleen rekeen. Ruoska heilui.

— Kiesus, Maaria! Susia!

Hevonen laukkasi. Mutta matka kiiluvasihnäisten ja hevosen välillä yhä
lyheni.

Miehen kädet vapisivat ohjaksissa. Ensi kertaa oli hän itseänsä
väkevämmän vallan kanssa vastakkain.

Susia oli kokonainen lauma. Ne näyttivät rohkeilta ja nälkiintyneiltä.
Mitä tehdä? Hevosen voimat pian loppuisivat.

Vapisevin käsin irroitti Kauppi nahkan reestä ja heitti sen tielle.
Sudet hetkiseksi seisahtuivat ja repivät sen kappaleiksi. Se kiihdytti
vaan heitä. Toinen nahka lensi tielle, kolmas... Ruoska vongahti
hevosen vaahtoaville kupeille, mutta sudet seurasivat yhä kintereillä.
Niiden raivoa ei näyttänyt mikään asettavan. Kokonaisina kiihtelyksinä
kimposivat nahkat tielle. Silmät palaen, kita auki syöksyivät sudet
niiden kimppuun. Hetkiseksi välimatka piteni, lyhetäkseen samassa kun
pedot saivat nahkat revityiksi.

Kaapille johtui mieleen, että uutisasukkaat ja lappalaiset taikoivat
sudet hänen jälkeensä tai muuttuivat itse kiiluvasilmäisiksi pedoiksi
ajaakseen häntä takaa ja vaatiakseen häneltä takaisin nahkansa.
Veronmaksajien, joita hän oli aseella ahdistanut ja petojen silmäin
tulessa oli hän huomaavinaan jotakin yhtäläisyyttä.

Hevonen rekineen lensi aukealle jäälle. Sudet seurasivat pitkässä,
lainehtivassa jonossa perässä. Kauppi heitti viimeisen kiihtelyksen
nahkoja tielle ja rukoili:

— Auta, pyhä jumalanäiti!

Mutta välimatka yhä lyheni, kun jäämatka loppui, ja hevonen alkoi jo
uupua. Kauppi heitti tielle turkkinsa ja taljansa, joiden lämmössä hän
äsken oli niin mukavasti istunut.

— Kosto, julma kosto tämä oli hänen tihutöistään, jotka hänen elämänsä
varrella eivät olleet vähäiset. Verotusmatkoilla oli hän petona
liikkunut. Nyt joutuu hän itse petojen ruuaksi.

— Auta, auta, pyhä jumalanäiti!

Pakkanen pureutui hänen ruumiiseensa, hevonen jo uupumuksesta
horjahteli. Kohta se kaatuisi jo... Luminen metsä pimeni hänen
silmissään, vaikka nouseva kuu sitä valaisi. Sudet hyppivät jo hevosen
ja reen ympärillä. Hän hosui niitä verisellä miekallaan, mutta yhä
hurjemmaksi yltyi niitten raivo.

Hevonen nousi takajaloilleen, korskahti kerran ja kaatui hengetönnä.
Kauppi hyppäsi reestä ja huitoen miekallaan lähti pakoon sen minkä voi
horjahtavilta jaloiltaan. Sudet eivät seuranneet. Ne jäivät repimään
hevosta ja Kauppi pakeni, kaatui kinokseen, nousi taas ja juostessaan
rukoili, kädet miekan kahvaan lujasti puristettuina.

— Pyhä Maaria, auta!

Vihdoin lähenivät asutut maat ja Kauppi horjahti väsyneenä hangelle.

Kun hän seuraavana päivänä pääsi Anolaan menehtyneenä ja vähän
hassahtavana, tiuskasi Anolan herra hänelle:

— Missä viivyttelit ja missä hevosesi ja veronahkat?

— Susia!

Muuta ei saanut puhutuksi säikähtynyt mies, jonka silmät pyörähtelivät
oudosti päässä ja joka itsekseen höpisi:

— Kosto, kosto se oli.

Uudelleen koetti Akseli Kurki saada huoviltaan selvää matkasta ja
onnettomuudesta, mutta mies supatti vaan omia sekavia sanojaan, ja
siihen sai herra tyytyä.

Kauppi, hirmuinen ja pelätty takamaiden verottajahuovi, oli mielipuoli.



KEHRÄÄJÄN TÄHDET.


Maantien laidassa mökki, puoleksi hankien peittämä. Mökissä harmajat
seinät, harmaja ikkunalauta ja alempia ruutuja jo päreillä paikattu.
Pyhä pihlaja ikkunan alla.

Mökissä vanha mummo, hänkin jo harmaantunut vuosien painosta ja
ikävästä. Lakkaamatta hän kehrää, kesällä ja talvella, syksyllä
ja keväällä hänen värttinänsä pyörii. Joskus hän työtään ja
yksinäisyyttään laulullaan lämmittää, mutta viime aikoina on laulunsa
käynyt jo heikommaksi. Se kuuluu tielle kuin nukkuvan laulu, ja kulkija
maantiellä pysähtyy, kuulostaa ja hymähtää: Kohta katkeaa mummon
elämänlanka... laulu kuuluu jo kuin maan alta. Vanha kirkkoherra tietää
kertoa, että lähes sata ajastaikaa on mummo mökissään kehrännyt ja
laulujaan hyräillyt. Ja niin kauan kuin seudun vanhimmatkin muistavat,
on hän asunut mökissään yksin. Ei ole häntä lapset ja lastenlapset
olleet hoivaamassa. Hänen poikansa ovat jääneet kaikki Suomen sodan
jalkoihin, kaatuneet kunnialla. Yksi kaatui Porrassalmella, toinen
Lapualla, kolmas Juuttaalla. Heidän isänsäkin jäi kaukaisille
sotaretkille.

Illan hämärtyessä hän värttinänsä seisottaa ja jää ikkunasta
katselemaan värähteleviä tähtiä taivaalla. Kolme tähteä siellä muita
kirkkaammin loistaa, ja hän kuvailee, että ne ovat hänen sotateillä
kaatuneet poikansa, jotka illoin häntä sieltä tervehtivät, autuasten
asuinsijoilta. Yksi, joka kaikista kirkkaimpana loistaa, on se, joka
kaatui Lapualla neljätoista haavaa ruumiissaan, mutta virkosi vielä
taisteluun, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja hänelle teki kunniaa.

Muutamana talvi-iltana astui vanha sielunpaimen hänen majaansa. Hiilos
hehkuu liedellä ja kissa kehrää uunin pankolla. Vanhus katselee
miettien ikkunassa tähtiään, eikä huomaa tulijaa:

— Tässä asuin jo silloin, kun ryssä maahan tuli. En pakoon lähtenyt,
niinkuin muut tekivät. Poikani suorivat sotateille, minä jäin yksin,
mutta kukaan ei rauhaani häirinnyt. Kukaan ei viitsinyt tupaani astua.
Olin näkemässä, miten sielunpaimen vangittiin ja kirkkoa ryöstettiin
ja häväistiin. Odottelin poikiani kotiin palaaviksi, mutta sainkin
sanoman, että ovat kaatuneet, ja kunnialla kaatuneet. Itkin ilosta, kun
kuulin, miten vanhin poikani Lapualla vielä verta vuotavana taisteli,
kun Adlercreutz häntä puhutteli ja kiitteli. Nyt ovat jo päiväni pitkät
ja ilottomat, mutta illoin nuo tähdet loistavat ikkunaani. Ne kutsuvat
minua, milloin sitte sinne joutunen.

— Onko teillä kaikkea, mitä tarvitsette? kysyi vanha sielunpaimen
keskeyttäen hänen mietteensä.

— Minulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Näkymättömät kädet tuovat
ruokani tupani kynnykselle eivätkä puut ole vielä pinostani loppuneet.

— Ette ole vuosikausiin naapureissa käyneet.

— En vuosikymmeniinkään. Vanhan kirkon aikana kävin kirkossa joka
sunnuntai, kerran kävin uudessakin herran huoneessa, mutta nyt en enää
käy.

— Miksi?

— Kirkkonne on liian suuri ja mahtava. En mene sinne. Elän täällä
omissa maailmoissani.

Ja mummo kääntyi taas ikkunaan katselemaan väräjäviä tähtiä kylmän
sinertävällä taivaalla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sydänmailta : Novelleja ja tunnelmia" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.