| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Adolphe : Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina Author: Constant, Benjamin Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Adolphe : Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina" *** ADOLPHE Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina Kirj. BENJAMIN CONSTANT Suomentanut L. Onerva Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920. JOHDANTO. Benjamin Constant kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden historiassa. Romaani _Adolphe_ on tuon aikoinaan kuuluisan ranskalaisen poliitikon, puhujan ja sanomalehtimiehen ainoa kaunokirjallinen tuote, mutta siksi merkittävä, että sen tekijää sen pohjalta voidaan pitää koko nykyaikaisen psykologisen romaanin kanta-isänä ja uranuurtajana. Benjamin Constant de Rebecque syntyi Lausannessa v. 1767 protestanttisista ja alkuaan ranskalaisista vanhemmista, joista Nantes'in ediktin peruutus oli tehnyt sveitsiläisiä. Hänen erinomaiset hengenlahjansa ilmenivät jo aikaisin, ja isä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, antoi pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kasvatuksen Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, johon viimeksimainittuun hänet lähetettiin jo 13 v:n ikäisenä. Tällöin on hän jo pikkuvanha maailmanmies, varhaiskehittyneine elämänvaistoineen, jotka selvästi kuvastavat samaa epävakaista ja puolinaista luonnetta, joka on hänelle tunnusmerkillinen koko elämän ijän ja jota hän niin mestarillisesti on kuvannut _Adolphessa_. Äly ja tunteenherkkyys on hänessä kehittynyt tuntuvasti tahdon kustannuksella. Häntäkin painaa tuo monipuolisesti lahjakkaiden henkilöiden tavallinen kirous: keskityskyvyn puute, joka esiintyy hänessä tarmottomuutena, herkuttelevana ja samalla epätoivoisena toimettomuutena, elämäänkyllästymisenä, hienona itse-ivana ja samalla myrskyisenä alttiutena vaikutelmille, vaihtelun ja nautinnon haluna, rakkauden janona, jota on mahdoton tyydyttää, herkkähermoisena levottomuutena, epämääräisenä toiminnanviettinä, jota este kiihoittaa, mutta jonka menestys kuihduttaa, aiheettomana murhemielenä ja rajattomana kaipauksena, älyn ja tunteen ainaisena, ratkaisemattomana ristiriitana. Toisin sanoen: Constant on jo lapsesta pitäen n.s. "vuosisadan sairauden" tartuttama. Sisäisen särkyneisyyden ja jäytävän epäilyn kalvetustauti on tähän aikaan ilmassa, ja korkeimmat kirjalliset saavutukset 1800-luvun alkupuolella luodaan näissä merkeissä. Rakkaudella on tietysti tärkeä sijansa tässä "maailmantuskaisessa" melankoliassa. Samoin kuin Byron ja Musset, ei Constant’kaan voi elää naisten kanssa eikä ilman heitä. Hän suhtautuu rakkauteen elähtäneenä kyynikkona, armottomana, terävänäköisenä havainnoitsijana, mutta samalla hän on herkistyneessä hellämielisyydessään sen armoilla kuin lapsi. Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar. Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana. Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti vangitsevaa. [Kts. lähemmin _L. Onerva: Madame de Staël_. Merkkimiehiä. Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen. Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa, milloin tämän maatilalla Coppet’ssa, milloin maailman matkoilla. Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja, oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan, joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"! Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: _sola inconstantia constans_. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle: "Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle. Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset kuin _Cours de politique constitutionnelle_ (1817-20, 4 nid.), _Mémoires sur les cent jours_ (1822), _Du polythéisme romain considéré dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion chrétienne_ (1833, 2 nid.), _Mélanges de littérature et de politique_ (1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa uskonnon kehityksestä, _De la religion considèrée dans sa source, ses formes et ses développements_, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin _Le Génie du Christianisme'n_ veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään. Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet päiväkirjan sivut _Journal intime_ psykologisine paljastuksineen ja ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely _Adolphe_, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen. XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o. Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä. Jo Lesagen _Gil Blas_ ja vielä enemmän Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_ ja Marivaux'n _Marianne_ osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua. Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen. Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija, parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä, voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden" kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa _Wertherissä_, Byron koko tuotannossaan, etenkin _Child Haroldissa_, Rousseau _Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa_, Musset _Vuosisadan lapsen tunnustuksen_ erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand _René'ssä_ ja jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine, Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo Rousseaun _La nouvelle Héloïse_ ja Abbé Prévost’n _Manon Lescaut_ kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa. _Adolphen_ henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä, ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista, ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö. _Adolphe_ on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina, jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä, jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät. Helsingissä elokuulla 1920. _Suomentaja_. ADOLPHE. ERÄÄN TUNTEMATTOMAN PAPEREISTA LÖYDETTY TARINA. KUSTANTAJAN SELITYS. Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen, jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia, ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien varassa. Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti. Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä. Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa", sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua huolenpidostani ja lähti. Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois, lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen. Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla. I. Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt opintoni Göttingenin yliopistossa. — Isäni, joka oli vaaliruhtinas X:n ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa maissa. Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia minulle virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä valmistaa minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt kovin epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita. Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse tarjoamaankin avustusta. Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmaan valtaan, jotka tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisestä hymyili ja sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä, jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus, joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä. Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni. Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua, niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni, etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu, kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät, ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä, jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui. Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi henki oli alkanut kehittää omaani. — Tämäkin nainen oli, kuten niin monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan, jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa, tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä. Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni. Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat? Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä, jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani; mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä. Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi. Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely, kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan. Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet, jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi, eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa (jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista, yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän, jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa yksityiskohdissa. Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen, pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin, olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan. Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden; olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin oikeutettu vahingonkorvaus. En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi. Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme, ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa, jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään. Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä, sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja halveksinta on äänetön. Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen, etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa. II. Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa, joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti mielentilassani tärkeän muutoksen. Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen; uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta; siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta eivät koskaan määrittelemään. Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman tutusta sananparresta: _Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille niin suurta hupia!_ Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja, joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden. Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään, joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä. Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa, muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan, useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia. Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle, joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään, torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset, antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta. Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän pani niitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan, tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä, että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä, jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea, jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä. Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa. Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisestä kylläkin, mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan tuhansista asioista. Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni. Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea; mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan. Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia; keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt. Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut. Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni. Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa, puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni on toisen puolemme tarkastelija. Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu, heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään, olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön tai aivan kokonaan petollinen. Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä, ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman voimakkaasti. Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä: ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P. oli palannut kotiin. Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni, uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle; rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään keinoin edes välittää hänelle kirjeitä. Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun. Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla, ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas. Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle, salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman päivän kuluttua." Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut, alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan, jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet seurustelemaan Ellénoren kanssa. Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä. Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni, miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten ehkä häntä näkisikään. Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin, että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta. Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua. Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani, minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun toistaiseksi. Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen, erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut Ellénoren luo. — Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt. Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt. Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi. Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta. — Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää. — Adolphe! virkahti hän minulle empien. Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat, mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan. — Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan teitä... Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme pöytään. Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä. Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas. — Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja nytkin olen hyvin heikko. Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan. Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua; sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä, sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa toisistamme. — Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä järkyttää? III. Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin, nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä, ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa keskeyttämään puheeni: "Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte, ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti, todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään, en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää." Ellénore ei vastannut mitään. "Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut kärsimyksestä ja epätoivosta." Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin, jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut, pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta! Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa, ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen. Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut; samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia: pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan; se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa voittoaan yleisestä mielipiteestä. Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta. "Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne. Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä." Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen. "Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?" Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen jonkun kerran yksin. Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle rakastavansa minua. Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta, kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo, kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä olennon kanssa, joka vast’ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole; mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä. Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni, himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona, usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani, katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni. "Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä, kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä, mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa, jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy; jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden, että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni; minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä, tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni, tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani, aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen, joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä. Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää, uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä; ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona voisin hetkisen levätä." Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni ja soimauksenakin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi, jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui minulle kokonaan. Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko, että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät, jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka se hyvyydessään oli suonut minulle. IV. Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta, että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille, tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä, jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa, niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä, joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene sinua kuvaamaan! Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin. Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta, jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta, josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu, mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut, että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta, joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani. Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni; minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos, syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle. Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan, kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden. Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui, ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan. Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani välttämätön hänen onnelleen. Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa, meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä. Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi; minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema. "Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette; älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni. Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe, että minä kuolen teidän syliinne." Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana, Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena. Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle. "Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se tapahtuisi niin pian." Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle: "Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt mikään pitkä aika?" Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti saavani sen suostumuksen, jota pyysin. Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P. oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä, jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä, että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään. Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle. "Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että olette aikeissa matkustaa pois." Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään. "Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin minä." Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet. Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen, joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman, jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä, epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää hetkeäkään rauhassa. Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin. — Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle. — Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti. — Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta. — Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla erittäin ikävää laatua. — Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten itsestäni. — Ette myöskään paljoa toisten onnesta. Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä, että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä, että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme: mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa niihin lakkaamatta uudestaan. Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi, että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi. Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä innoittavaa, sentähden että tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni, sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen hinnalla. Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen luokseen. — Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan; mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä. Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä mielipiteestä. — Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen ansainnut. Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan. — Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne omikseen: hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat unohtaa äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää. Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin. — Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään. — En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette, sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki huomioon... — Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää nyt; älkääkä enää tulko tänne. Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä, ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi. Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin, että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa, hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran. Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea silmistäni vaikutelmani. "Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa. Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties minua tervehtimään." Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen, vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä, mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan, peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteenä vaivuttaisivat hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan. Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle, että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta, joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä mielellä. V. Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä, joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä. Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille. Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään, hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla päätöksellä? Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta, jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta. Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus, heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys, yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen omissa silmissä. Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen, minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä; ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto, esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana. Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta sydämen siteitä kohtaan. Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti, haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden, kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle, suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista, kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta, silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua. Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa, olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää; mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän. Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu, täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa meidän oli ilotonta olla yhdessä. Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena. Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta; mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon, että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja oli minulle sietämätöntä! Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt mitään keinoa voida matkustaa, En myöskään mahdollisuutta siihen, että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä, ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan, levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen. En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni, että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää, että suurin iloni olisi aina tietää hänet... sitten lisäsin, tehdä hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä, mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut, mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä. Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet totuudenmukaisia. Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin, nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt, niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa. Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu. Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä, sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista, vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi. Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä, mikä näin oli voinut minut harhauttaa. Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo. Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden, sanoi isäni minulle: "Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään täältä pois." Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan. "Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi ajoiksi." Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella, että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän, jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä, onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen jalkoihinsa pidättääkseni häntä. Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa hajallaan; tuloni hämmästytti häntä. "Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin. "Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole sinun ainoa turvasi?" Hän vastusteli. "Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua." Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle, että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä. Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen kasvonsa peittyivät synkkään pilveen. "Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan; te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin sääliä." Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata. VI. Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan. "Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin, salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa, että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani. Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja sellainen menetys on korvaamaton." Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse valinnut. Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin. Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta. Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi kuukautta kului täten. Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti. Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan. Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista, vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut", sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle. Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä, hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati, ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä. "Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto; valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi." Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä: "Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa, tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne." Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut luotaan. "Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää? Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea? Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut, menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?" Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä, koetin palauttaa häntä tajuihin. "Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni; minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella. Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin." Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan, jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin sidottu lujemmin kuin milloinkaan. Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta, jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa, pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa. Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa: hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella; täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana. "Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne, löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan, minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä: mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette, niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia." Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta. Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta, omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön. Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa, joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun päästä hänestä erilleni. Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme eivät enää löytäneet toisiaan. Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten, kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä, että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään. — Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia. — Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin vain haluatte. Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä. Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta, jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä; mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista kuin kuoleman jälkisato. VII. Ellénore sai, heti paikalle päästyään, hankituksi itselleen luvan ruveta sen omaisuuden haltijaksi, jota häneltä käräjöitiin pois, sillä ehdolla, ettei hän käyttäisi määräysvaltaansa ennenkuin oikeusjuttu oli päätöksessä. Hän asettui asumaan eräälle isänsä perintötilalle. Minun isäni, joka ei kirjeissään milloinkaan kosketellut mitään asiaa aivan suoraan, tyytyi höystämään ne matkaani vastaan tähdätyillä pistosanoilla. "Olitte ilmoittanut minulle", kirjoitti hän, "että ette lähtisi matkalle. Olitte esittänyt minulle laajasti kaikki ne syyt, jotka estivät teitä lähtemästä; siksi olinkin aivan varma siitä, että te matkustaisitte. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä siitä, että te, jolla on niin itsenäinen mielenlaatu, aina teette juuri sitä, mitä te ette tahdo. Muuten en mitenkään halua arvostella tilannetta, jota en täysin tunne. Tähän asti näytti minusta siltä kuin olisitte ollut Ellénoren suojelija ja siltä kannalta katsottuna oli teidän menettelytavassanne jotakin jaloa, joka oli kunniaksi luonteellenne, oli kiintymyksenne esine sitten millainen tahansa. Nyt ovat suhteenne toiset; nyt ette enää te suojele häntä, vaan hän suojelee teitä; te oleskelette hänen luonaan, te olette muukalainen, jonka hän tuo sukuunsa. Minä en sano mitään siitä asemasta, jonka täten valitsette itsellenne; mutta kun sillä saattaa olla hankaluutensa, tahtoisin vähentää niitä sikäli kuin minun vallassani on. Olen kirjoittanut parooni de T:lle, meidän ministerillemme siinä maassa, jossa oleskelette, suositellakseni teitä hänelle; en tiedä, suvaitsetteko käyttää hyväksenne tätä suositusta; nähkää siinä ainakin vain hartaan myötätuntoni osoitus, älkääkä mitenkään pitäkö sitä jonkinlaisena hyökkäyksenä itsenäisyyttänne vastaan, jota isäänne nähden aina olette osannut menestyksellä puolustaa." Tukahdutin ne mietelmät, joita tällainen tyyli minussa herätti. Maatila, jolla Ellénoren kanssa asustin, oli vähän matkan päässä Varsovasta; lähdin kaupunkiin parooni de T:n luo. Hän otti minut vastaan ystävällisesti, kyseli minulta Puolassa oleskeluni syitä, tiedusteli suunnitelmiani; en tiennyt oikein mitä vastata hänelle. Muutamia minuutteja kesti tällaista tukalaa keskustelua, sitten hän sanoi: — Minä tahdon puhua teille suoraan. Minä tunnen ne syyt, jotka ovat tuoneet teidät tähän maahan, isänne on ne minulle ilmoittanut; vieläpä ymmärränkin ne: ei ole ainoatakaan miestä, joka ei kerran elämässään olisi joutunut ristiriitaan toiselta puolen halutessaan rikkoa sopimattoman suhteen ja toiselta puolen pelätessään tuottaa surua sille naiselle, jota hän on rakastanut. Nuoruuden kokemattomuudesta johtuu, että paljon liioitellaan sellaisen tilanteen vaikeuksia; uskoo niin mielellään tosiksi kaikki nuo tuskan ilmaukset, joilla heikko ja tunnealtis sukupuoli korvaa kaikki voiman ja järjen menetelmät. Sydän kärsii, mutta itserakkaus nauttii sellaisesta; ja mies, joka toden teolla luulee uhrautuvansa sille epätoivolle, jonka hän on aiheuttanut, ei itse asiassa palvele kuin oman turhamaisuutensa harhakuvitelmia. Ei ole ainoatakaan intohimoista naista, jollaisia maailma on täynnä, joka ei olisi väittänyt, että hän kuolee, jos hänet hylätään; ei ole ainoatakaan, joka ei vielä olisi elossa ja joka ei olisi lohduttautunut. Minä tahdoin keskeyttää hänet. — Anteeksi, sanoi hän, nuori ystäväni, jos ilmaisen ajatukseni liian säälimättömästi; mutta se hyvä, mikä minulle on kerrottu teistä, lupaavat lahjanne, tuleva elämänuranne, kaikki tuo vaikuttaa sen, että tunnen velvollisuudekseni olla teiltä mitään salaamatta. Näen sieluunne, vasten tahtoannekin ja paremmin kuin te itse; te ette ole enää rakastunut siihen naiseen, joka teitä vallitsee ja raahaa mukanaan; jos te rakastaisitte häntä vielä, ette olisi tullut minun luokseni. Te tiesitte, että isänne oli kirjoittanut minulle; saatoitte helposti aavistaa, mitä minulla oli teille sanottavana; te ette ole pahastunut kuullessanne minun suustani samoja ajatuksia, joita itse itsellenne lakkaamatta toistatte ja aina turhaan. Ellénoren maine ei lainkaan ole tahraton. — Lopettakaamme, minä pyydän, vastasin minä, tämä hyödytön keskustelu. Onnettomat olosuhteet ovat voineet vaikuttaa Ellénoren varhaisempiin vuosiin; ihmiset voivat saada epäedullisen käsityksen hänestä valheellisen varjon nojalla; mutta minä olen tuntenut hänet jo kolme vuotta, ja koko maan päällä ei ole sen ylevämpää sielua, jalompaa luonnetta, ei puhtaampaa eikä alttiimpaa sydäntä. — Kuten haluatte, vastasi hän, mutta tuollaisiin vivahduksiin ei yleinen mielipide kiinnitä huomiota. Tosiasiat puhuvat lahjomatonta kieltään, ne ovat kaikkien tiedossa; jos kiellättekin minua niihin kajoamasta, niin luuletteko sillä voivanne ne hävittää? Kuulkaahan jatkoi hän: tässä maailmassa täytyy jokaisen tietää, mitä hän tahtoo. Te ette kai nai Ellénorea?... — En tietenkään, huudahdin; hän itsekään ei ole sitä koskaan halunnut! — Mitä siis aiotte tehdä? Hän on kymmenen vuotta teitä vanhempi; te olette kahdenkymmenen kuuden vuotias; te hoidatte häntä vielä kymmenen vuotta; hän tulee vanhaksi; te olette päässyt elämänne keskipäivään ehtimättä mitään alkaa, mitään lopettaa, joka tyydyttäisi teitä. Ikävystyminen valtaa teidät; hän käy huonotuuliseksi; hän miellyttää teitä päivä päivältä yhä vähemmän; te olette hänelle päivä päivältä yhä välttämättömämpi: ja koko teidän ylhäinen syntyperänne, suuri varallisuutenne, hienostunut älynne ei ole johtanut sen parempaan tulokseen kuin että vetelehditte joutilaana jossakin Puolan loukossa, ystävienne unohtamana, maineettomana, naisen kiduttamana, naisen, joka ei koskaan, teitte te mitä tahansa, kuitenkaan tule olemaan tyytyväinen teihin. Lisään vain yhden seikan ja sitten emme enää milloinkaan palaa tähän aiheeseen, joka on teille kiusallinen. Kaikki tiet ovat teille avoinna, kirjallisuus, sotalaitos, hallitus; teillä on edessänne mitä loistavimmat avioliittomahdollisuudet; te olette luotu menemään ties' kuinka pitkälle: mutta painakaa tarkkaan mieleenne, että teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi yli pääsemätön este ja että tämä este on Ellénore. — Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu osaa kyllin panna arvoa hänen tunne-elämänsä aitouteen ja syvyyteen. Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan, kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni hyödyttömästi. Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve olla yksin. Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen. Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää, mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä, joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä. Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T. ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa, arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut, sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan, mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi. Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi, kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa, joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle, joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä, vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin! Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille! Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki nämä muistot inhoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani, jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille; hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu. Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan, jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät, virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä, niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon, joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa, myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin taas kuulisin hänen äänensä. Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa. Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen. Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi, loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa, jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni, olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa. Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden, raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia, jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta. Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla, puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla! Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta? Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin, osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta. Päivä alkoi koittaa; erotin jo esineet. Huomasin olevani jotensakin etäällä Ellénoren asunnosta. Saatoin kuvitella hänen levottomuuttaan ja joudutin askeleitani kiirehtiäkseni hänen luokseen niin paljon kuin väsymykseltäni jaksoin, kun vastaani tuli ratsastaja, jonka hän oli lähettänyt minua etsimään. Tämä kertoi, että Ellénore oli kaksitoista tuntia ollut mitä suurimman pelon vallassa, että hän käytyään Varsovassa ja etsiskeltyään kaikki lähiseudut oli palannut kotiin sanoin kuvaamattomassa tuskassa ja että kylän asukkaat olivat joka taholta lähteneet ulos minua etsiskelemään. Tämä kertomus vaikutti minuun ensin jokseenkin tuskastuttavasi ja kiusallisesti. Minua harmitti olla noin Ellénoren pääsemättömän valvonnan alaisena. Turhaan sanoin itselleni, että tämä kaikki johtui vain hänen rakkaudestaan: eikö tämä rakkaus ollut juuri koko onnettomuuteni syy? Kuitenkin onnistui minun voittaa itsessäni tämä tunne, jota en hyväksynyt. Tiesin, että hän oli hätäytynyt ja onneton. Nousin hevosen selkään. Nopeasti ratsastin sen välimatkan, mikä meidät erotti. Hän otti minut vastaan rajattomalla riemulla. Hänen liikutuksensa liikutti minua. Meidän keskustelumme oli lyhyt, sillä hän muisti kohta, että minä olin levon tarpeessa; ja minä jätin hänet sanomatta ainakaan tällä kertaa mitään, joka olisi voinut pahoittaa hänen mieltään. VIII. Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin mitkä olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina päivinä levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore päästä perille sen syystä minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas uuteen teeskentelyyn. Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä, missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen. Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden; jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä, myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin. Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan niitä muuttaen ne tomuksi. Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin henkilökohtaisia hyökkäyksiä. "Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi." Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen sydämiemme välille. Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi. — Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa? — Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne; ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän sydämeenne. Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan. Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut. Ellénore päätti asettua kanssakäymiseen niiden aatelisperheiden kanssa, jotka asuivat naapuristossa tai Varsovassa. Minun oli helppo huomata, mitkä vaarat ja vastoinkäymiset piilivät näissä hänen suunnitelmissaan. Ne sukulaiset, jotka riitelivät häneltä pois perintöä, olivat paljastaneet hänen entiset harha-askeleensa ja levittäneet hänestä jos jonkinlaisia panettelevia juoruja. Minua hirvitti ne nöyryytykset, joita hän aikoi uhmata, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä yrityksestä. Minun vastaväitteenä olivat turhat; minä loukkasin hänen ylpeyttään pelonsekaisilla aavistuksillani, vaikkakin ilmaisin ne hänelle vain varovaisesti. Hän luuli, että arkailin suhdettamme, sentähden että hänen asemansa oli niin epämääräinen; siksi oli hän vain sitä innokkaampi valloittamaan itselleen kunnioitettua asemaa seuraelämässä: hänen ponnistuksensa onnistuivatkin osittain. Hänen suuri omaisuutensa, hänen kauneutensa, jota aika ei vielä ollut kuin hipaisemalla himmentänyt, yksinpä huhut hänen seikkailuistaankin, kaikki hänessä oli omiaan herättämään uteliaisuutta. Piankin oli hän saanut ympärilleen lukuisan seurapiirin; mutta salainen hämmingin ja levottomuuden tunto vaivasi häntä. Minä olin tyytymätön omaan tilanteeseeni, hän kuvitteli, että tyytymättömyyteni kohdistui hänen asemaansa; hän hääräsi siitä päästäkseen; hänen palava halunsa esti häntä tekemästä mitään laskelmia, hänen kiero asenteensa teki epätasaiseksi hänen käytöksensä ja äkkityöntöisiksi kaikki hänen toimenpiteensä. Hänellä oli tervejärkinen, mutta sangen vähän laaja ajatuskyky; hänen luonteensa kiihkeys turmeli hänen henkensä selvänäköisyyden ja hänen älynsä ahtaus esti häntä keksimästä taitavinta menettelytapaa ja tajuamasta hienoimpia vivahduksia. Ensimäisen kerran elämässään hänellä oli päämäärä; ja syöksyessään tätä määrää kohti liian kiireisesti hän ampui ohi maalin. Kuinka paljon ikävyyksiä hän nielikään minulle mitään niistä hiiskumatta! Kuinka monta kertaa minä punastuinkaan hänen tähtensä rohkenematta sitä hänelle sanoa! Sellainen mahti on ihmisten kesken pidättyvällä ja määrämittaisella käytöksellä, että olin nähnyt kreivi de P:n ystäväin kunnioittavan Ellénorea hänen rakastajattarenaan enemmän kuin mitä hänen naapurinsa nyt kunnioittivat häntä rikkaana perijättärenä, keskellä hänen omia alustalaisiaan. Ollen vuoron perään karskea ja nöyrä, milloin miellyttävän kohtelias, milloin helposti närkästyvä, oli hänen teoissaan ja sanoissaan aina ikäänkuin jotakin rajua ja levotonta, joka tuhosi häneltä ihmisten arvonannon, jota ei voi saada muulla kuin levollisuudella. Tuodessani näin esiin Ellénoren viat syytän ja tuomitsen niistä vain itseäni. Yksi ainoa sana minun huuliltani olisi tyynnyttänyt hänet: minkätähden en voinut lausua tuota sanaa? Me vietimme kuitenkin nyt viihtyisämpää yhdyselämää; ihmisseura vapautti meidät tavallisen ajatuspiirimme ikeestä. Me olimme kahden kesken vain silloin tällöin; ja kun meillä kummallakin oli toisiimme rajaton luottamus, paitsi siinä, mikä koski sisäisiä tunteitamme, niin sijoitimme huomiot ja tapaukset näiden tunteiden sijaan, ja keskustelumme olivat siten käyneet jälleen verrattain viehättäviksi. Mutta e; aikaakaan, niin koitui tästä uudesta elämäntavasta minulle uutta hämminkiä. Siinä ihmisparvessa, joka Ellénorea ympäröi, huomasin herättäväni ihmettelyä ja pahaa verta. Lähestyi se aika, jolloin oli langetettava päätös hänen oikeusjutussaan; vastapuoli väitti, että Ellénore oli vieroittanut itsestään isänsä sydämen lukemattomilla hairahduksillaan; minun läsnäoloni antoi tukea heidän vakuutuksilleen. Hänen ystävänsä syyttivät minun vahingoittavan hänen asiaansa. He pitivät hänen rakkauttaan minuun anteeksi annettavana, mutta syyttivät minua hienotunteisuuden puutteesta: minä käytin väärin, niin he sanoivat, tunnetta, joka minun olisi pitänyt voida suistaa. Minä yksin tiesin, että jos olisin jättänyt hänet, olisi hän seurannut kantapäilläni ja olisi jättänyt sikseen kaiken omaisuutensa huoltamisen ja kaikki varovaisuuslaskelmat rientääkseen minun jälkeeni. Minä en voinut antaa yleisön tiedoksi tätä salaisuutta; niinpä minä Ellénoren talossa näytin olevan vain vahingollinen muukalainen, joka oli esteenä niiden toimenpiteiden menestymiselle, joista hänen kohtalonsa riippui; ja niin nurinkurisesti käännettiin tosiasiat, että häntä surkuteltiin minun vaikutusvaltani uhrina, vaikka minä itse juuri olin hänen järkähtämättömien mielijohteittensa uhri. Muuan uusi asianhaara teki tämän tuskallisen tilanteen vieläkin monimutkaisemmaksi. Ellénoren käytöksessä ja tavoissa tapahtui äkkiä kummallinen muutos: tähän hetkeen asti hän ei ollut näyttänyt välittävän kenestäkään muusta kuin minusta; äkkiä huomasin hänen rupeavan ottamaan vastaan ja tavoittelemaan häntä ympäröiväin miesten suosiota. Tämä niin hillitty, kylmä, arkaileva nainen näytti äkkiarvaamatta aivan muuttaneen luonnettaan. Hän alkoi keimailla, jopa antaa toiveitakin moniaille nuorille miehille, joista toiset olivat ihastuneita hänen ulkomuotoonsa ja toiset, huolimatta hänen entisyydestään, täydellä todella tavoittelivat hänen kättään; hän salli heille pitkiä kahdenkeskeisiä kohtauksia; hän käytti heidän seurassaan noita epämääräisiä, mutta silti ärsyttäviä muotoja, jotka pehmeällä torjumis-otteellaan vain kehoittavat jäämään, sentähden että ne ilmaisevat enemmän päättämättömyyttä kuin välinpitämättömyyttä, enemmän empimistä kuin hylkäämistä. Sain tietää häneltä myöhemmin, ja myös tosiasiat osoittivat sen minulle, että hän toimi näin surkuteltavan ja väärän laskelman pohjalta! Hän luuli elvyttävänsä minun rakkauttani kiihottamalla mustasukkaisuuttani; mutta kaikki oli pelkkää tuhkaan puhaltelemista, tuhkaan, jota ei enää mikään voinut lietsoa liekkiin. Kentiespä tässä laskelmassa oli hänen tietämättään myös hieman naisen turhamaisuutta! Hän oli loukkaantunut minun kylmyydestäni, hän tahtoi todistaa itselleenkin, että hän vielä osasi miellyttää. Kentiespä hän myös loppujen lopuksi tunsi jonkinlaista lohtua siinä autiossa yksinäisyydessä, mihin minä olin hänen sydämensä jättänyt, kuullessaan jälleen korvissaan rakkauden tunnustuksia, jollaisia minä en enää pitkään aikaan ollut tehnyt? Oli kuinka tahansa, ainakaan en minä hyvään aikaan arvannut hänen oikeita vaikuttimiaan. Luulin jo näkeväni vastaisen vapauteni aamuruskon; olin siitä hyvin iloinen. Peläten jollakin harkitsemattomalla mielenliikkeellä keskeyttää tämän suuren ratkaisun valmistusta, johon kiinnitin vapautuksen toivoni, muutuin lempeämmäksi, näytin tyytyväisemmältä. Ellénore luuli lempeyttäni hellyydeksi, toivoani nähdä hänet vihdoinkin onnellisena ilman minua haluksi tehdä itse hänet onnelliseksi. Hän oli mielissään salajuonestaan. Välistä hän kuitenkin hätäytyi siitä, etten enää näyttänyt minkäänlaisia levottomuuden merkkejä; hän nuhteli minua siitä, etten millään tavoin koettanut estää näitä mielistelyjä, jotka näennäisesti uhkasivat ryöstää hänet minulta. Torjuin nämä syytökset luotani leikinlaskulla, mutta en aina saanut häntä rauhoittumaan; hänen oma luonteensa nosti väkisinkin päätään sen teeskentelyn vaipan alta, johon hän oli kietoutunut. Meidän kohtauksemme alkoivat uudestaan toisella pohjalla, mutta eivät silti vähemmän myrskyisinä. Ellénore pani minun syykseni omat vikansa, hän antoi minun ymmärtää, että yksi ainoa sana palauttaisi hänet kokonaan minun omakseni; sitten loukkaantuneena vaitiolostani hän heittäytyi uudestaan kiemailuun aivan kuin raivolla. Etenkin tässä kohdin voidaan minua, tiedän sen hyvin, syyttää heikkoudesta. Minä tahdoin päästä vapaaksi, ja minä olisin voinutkin päästä saaden yleisen hyväksymisen menettelylleni; olin ehkä velvoitettukin vapautumaan: Ellénoren käytös oikeutti ja näytti suorastaan pakottavan minua siihen. Mutta enkö tiennyt, että tämä hänen käytöksensä oli minun aiheuttamani, enkö tiennyt, että Ellénore sydämensä syvimmässä ei ollut lakannut minua rakastamasta? Saatoinko rangaista häntä varomattomuudesta, jonka itse aiheutin, ja kylmän ulkokultaisena etsiä tästä varomattomuudesta tekosyytä hylätäkseni hänet säälittä? En tietenkään halua puolustella itseäni, tuomitsen itseäni ankaramminkin kuin mitä ehkä joku muu tekisi minun sijassani; mutta sen todistuksen voin tässä ainakin pyhästi antaa itselleni, etten koskaan ole toiminut kylmien laskelmien mukaan ja että luonnolliset ja tosi tunteet ovat aina ohjanneet tekojani. Mistä siis johtuu, että kaikkine näine tunteineni minusta ei ole ollut niin pitkän ajan kuluessa muuta kuin pahaa itselleni ja muille? Joka tapauksessa tarkkasivat ihmiset minua hämmästellen. Oleskeluani Ellénoren luona ei voinut selittää muuten kuin syvästä kiintymyksestä johtuvaksi, ja minun välinpitämättömyyteni niiden lemmenliittojen suhteen, joita hän näytti olevan valmis joka hetki solmimaan, todisti taas tätä kiintymystäni vastaan. Katsottiin tämän käsittämättömän suvaitsevaisuuteni johtuvan kevytmielisestä maailmankatsomuksesta, moraalin löyhyydestä, jotka todistivat minun olevan äärimmäisen itsekkään, maailman turmeleman ihmisen. Näitä arvelemia, jotka tekivät sitäkin varmemman vaikutuksen, kun ne juuri parhaiten kuvasivat niiden ilmituojien omaa sielunelämää, kerrottiin edelleen ja ne saavuttivat yleisen hyväksymisen. Tämä huhu saapui vihdoin minunkin korviini; minua suututti tämä odottamaton havainto: väärinymmärrys ja panettelu, siinä palkka pitkistä palveluksistani; naisen vuoksi olin unohtanut kaikki omat harrastukseni ja luopunut kaikista elämän iloista ja minä sain tuomion niskoilleni. Minulla oli tästä asiasta kiivas ajatustenvaihto Ellénoren kanssa: yksi ainoa sana pyyhki olemattomiin koko tuon ihailijajoukon, jonka hän oli päästänyt luokseen vain saadakseen minut pelkäämään sitä, että mahdollisesti kadottaisin hänet. Hän supisti seurapiirinsä muutamiin naisiin ja joihinkin vanhempiin herroihin. Kaikki meidän ympärillämme palautui säännöllisiin muotoihinsa: mutta me itse olimme vain entistä onnettomampia: Ellénore luuli saaneensa uusia oikeuksia; minä tunsin ylläni uusien kahleiden painon. En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja. En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse heittäytynyt sinne ennen häntä! IX. En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun: "Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa, että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä seuraelämässä." Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi. Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta. Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa, sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin, että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä; minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko ajan peittää. Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi. "Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni; mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan." Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään, mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea, joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä lämpimimmin pitänyt minun puoltani. Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja kalpenin. Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista arvonantoa. Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, sanoi hra de T. minulle: "Minä tahtoisin vieläkin kerran puhua teille avomielisesti. Minkätähden haluatte pitkittää tilannetta, josta te kärsitte? Kenelle teette sillä hyvää? Luuletteko, ettei tiedetä, mitä teidän ja Ellénoren välillä tapahtuu? Koko maailma on selvillä siitä, että te olette katkeria ja toisiinne tyytymättömiä. Te vahingoitatte asiaanne olemalla heikko, ettekä vähemmän olemalla kova; sillä kaiken epäjohdonmukaisuutenne huippu on siinä, että te ette sentään voi tehdä onnelliseksi tuota naista, joka tekee teidät itsenne niin onnettomaksi." Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani. Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni, tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän; parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana, mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen, nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni." Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut. Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä, että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten hän sitä nimitti. Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa seuraavana päivänä. Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä, että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin ääretön paino olisi nostettu hartioiltani. Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista kohtalokasta hetkeä. Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat saaneet hänet jälleen eristäytymään? Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä, jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani. Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin, katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä jälellä: tuntikin riitti. Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena. X. Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut; tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin viivyttää turmion hetkeä. Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta saattoivat olla viimeiset. Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen. Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai päästämästä minua hänen luokseen. Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut; avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt, miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä; Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä. Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle, toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää. Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi; mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun." Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan, ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos. Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi laskenut. Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt, kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut. — Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni, joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä. Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä; mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään. Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät ankarasta hermokohtauksesta. — Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon! Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje... Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä. — Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton, epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni? Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen? Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet, iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket. Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä. — Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne, perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!... — Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä... Hän huomasi, että epäröin. — Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa toivoa riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä hyvästä tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei tule vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta; mutta minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta... Älkää soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette ollut hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun elämäni; se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä muutamia päiviä. Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten. — Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla. Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani. — Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen. — Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton? — Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää kauan aikaa minua surkutella. Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista, jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi. — Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu. Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi. — Sitä olen aina toivonut, nyt olen varma siitä. Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata, jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore, ehdotti että menisimme ulos. — On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle. — Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne. Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan. — Pysähtykäämme hetkiseksi. — Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä tuette minua. Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan jäisen ruohon risahtelu. — Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa? Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja sanoi: — Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa, että jaksaisin kuunnella teitä. Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen: toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi, joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin julma oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen voimatta keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan kohti häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän leimansa noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin — mikä nöyryyttävä ja surkuteltava näky — ruumiillisen kärsimyksen jättävän tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen tuskattomammin elimien rappeutumiseen. Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin, missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin muistuttivat hänestä. Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa. Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon, joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan maailmassa tulisi saamaan rakkautta. Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. "Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut." Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui. "Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet, jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana: minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät onnelliseksi." Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini, väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä, ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi, ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa pyörteessä, joka meitä kiidättää? Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua. Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään, oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua, mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas; näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka, väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan; hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa: hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet; hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut. Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista. Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua tuo vapaus, jota olin niin kaivannut! Kuinka minun sydämeni nyt toivottelikaan takaisin tuota samaa riippuvaisuutta, jota vastaan usein olin kapinoinut! Äsken oli vielä kaikilla toimillani joku määrä; minä tiesin varmaan voivani jokaisella niistä säästää jonkun huolen tai tuottaa jonkun ilon; silloin valittelin sitä: minua tuskastutti se, että ystävän silmä tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni oli riippuvainen niistä. Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät liikuttaneet ketään; ei kukaan pyrkinyt riistämään aikaani eikä tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut minua takaisin, kun lähdin ulos: minä olin todellakin vapaa; minua ei enää rakastettu: minä olin vieras koko maailmalle. Minulle tuotiin kaikki Ellénoren paperit, niinkuin hän oli määrännyt; joka riviltä löysin uusia todistuksia hänen rakkaudestaan, uusista uhrauksista, joita hän minun vuokseni oli tehnyt ja jotka hän minulta oli salannut. Vihdoin löysin myös tuon kirjeen, jonka olin luvannut polttaa; en ensin tuntenut sitä siksi, siinä ei ollut osotetta, se oli avonainen: eräät sanat kiinnittivät katseeni aivan tahtomattani; koetin turhaan kääntää niitä pois; lopulta en voinut vastustaa haluani lukea koko kirje. Minulla ei ole voimaa jäljentää sitä kokonaan tähän: Ellénore oli kirjoittanut sen erään tuollaisen tuiman kohtauksen jälkeen, jollaisia meillä oli ennen hänen sairastumistaan. "Adolphe", sanoi hän siinä, "minkätähden olette niin vimmoissanne minulle? Mikä on minun rikokseni? Se, että rakastan teitä, etten voi elää ilman teitä. Mikä omituinen sääli estää teitä katkaisemasta suhdetta, joka painaa teitä, ja saa teidät näin raatelemaan sitä onnetonta olentoa, jonka luona te säälistä viivytte? Minkätähden kiellätte minulta murheellisen lohdun saada uskoa teitä ainakin jalomieliseksi? Minkätähden olette heikko ja raivoisa? Tieto minun tuskastani vainoaa teitä, eikä tuon tuskan näkeminen sentään voi kiinnittää teitä minuun. Mitä te vaaditte? Sitäkö, että minä jättäisin teidät? Ettekö siis näe, ettei minulla ole voimaa siihen? Oi, teidän, joka ette rakasta, teidän on saatava tuo voima tuolta minuun kyllästyneestä sydämestänne, jota ei edes näin suuri rakkaus kykene hellyttämään. Te ette anna tuota voimaa minulle, te riudutatte minut kyyneliin, te surmaatte minut jalkainne juureen..." "Sanokaa vain sana", kirjoitti hän toisessa kohden. "Onko sellaista maata, johon en teitä seuraisi? Onko sellaista lymypaikkaa, johon en kätkeytyisi saadakseni elää teidän lähellänne olematta teille taakkana? Mutta ei, te ette halua sitä. Kaikki ne ehdotukset, jotka teille teen ujona ja arkaillen, sillä te olette hyydyttänyt minut pelolla, hylkäätte kärsimättömästi. Vaitiolonne on parasta, mitä teiltä voin saada. Tuollainen kovuus ei kuulu luonteeseenne. Te olette hyvä; teidän tekonne ovat jaloja ja hyväätarkoittavia: mutta mitkä teot voisivat pyyhkiä pois sananne? Nuo kirvelevät sanat kaikuvat alati korvissani: minä kuulen ne öisin; ne seuraavat minua, ne kalvavat minua, ne turmelevat kaiken, mitä te teette. Täytyykö minun siis kuolla, Adolphe? No hyvä, tulette olemaan tyytyväinen; hän on kuoleva pois, tuo poloinen olento, jota olette suojellut, mutta johon nyt kohdistatte kaksinkerroin iskunne. Hän on kuoleva, tuo kiusallinen Ellénore, jota ette voi sietää lähellänne, jota pidätte jonkinlaisena esteenä, jolle ette löydä koko maan pinnalta sellaista paikkaa, joka ei teitä vaivaisi; hän on kuoleva: te saatte kulkea yksin tuon ihmismeren keskellä, johon te niin kärsimättömästi haluatte sekaantua! Te saatte oppia tuntemaan nuo ihmiset, joita nyt ylistätte siksi, että he ovat välinpitämättömiä, kentiespä eräänä päivänä vielä noiden tylyjen sydämien kolhimana te kaipaatte tätä sydäntä, joka oli kokonaan teitä varten, joka eli vain teidän ystävällisyydestänne, joka olisi uhmannut vaikka tuhansia vaaroja puolustaakseen teitä ja jota te ette enää suvaitse palkita edes yhdellä ainoalla katseella." KIRJE KUSTANTAJALLE. Lähetän Teille, herra kustantaja, tässä takaisin käsikirjoituksen, jonka hyväntahtoisesti olette uskonut luettavakseni. Kiitän teitä tästä ystävällisyydestä; vaikkakin se on herättänyt minussa eloon surullisia muistoja, jotka aika jo oli haihduttanut; olen tuntenut useimmat niistä henkilöistä, jotka esiintyvät tässä tarinassa, sillä se on, ikävä kyllä, liiankin tosi. Tapasin ennen useinkin tuon omituisen ja onnettoman Adolphen, joka on sen tekijä ja samalla sen sankari; koetin neuvoillani saada tuon suloisen Ellénoren, joka todella olisi ansainnut lempeämmän kohtalon ja uskollisemman sydämen, riistäytymään irti tuosta turmiota tuottavasta olennosta, joka ollen yhtä onneton kuin hänkin vallitsi häntä jonkinlaisella lumousvoimalla ja raateli hänen sydäntään heikkoudellaan. Voi, viimeisen kerran, jolloin näin hänet, luulin istuttaneeni häneen jonkinverran voimaa ja asestaneeni hänen järkensä sydäntä vastaan. Kun liian pitkän poissaolon jälkeen jälleen palasin niille seuduin, mihin olin hänet jättänyt, en enää löytänyt muuta kuin haudan. Teidän pitäisi, herra kustantaja, julkaista tämä pieni kertomus. Se ei voi nyttemmin enää loukata ketään, eikä se, minun ymmärtääkseni, olisi aivan hyödytöntäkään. Ellénoren onnettomuus todistaa, että intohimoisinkaan tunne ei voi taistella maailman järjestystä vastaan. Yhteiskunta on liian voimakas, se esiintyy liian monissa muodoin, se valaa liian paljon katkeruutta rakkauteen, jota se ei ole pyhittänyt; se valmistaa suotuisan maaperän kevytmielisyyden taipumuksille ja tuskastuneelle kyllästymykselle, noille sielun sairauksille, jotka äkkiä saattavat saada sen valtoihinsa keskellä hellintä suhdetta. Välinpitämättömillä ihmisillä on aivan ihmeteltävä into rettelöidä moraalin nimessä ja vahingoittaa toisia hyveen harrastuksesta; voisi vallan luulla, että hellemmän tunteen näkeminen kiusaa heitä, sentähden että he itse eivät kykene sellaista tuntemaan; ja jos he voivat käyttää hyväkseen jotakin tekosyytä, nauttivat he saadessaan hyökätä sen kimppuun ja tuhota sen. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta, silloin kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken, mikä siinä on hyvää. Adolphen esimerkki ei ole vähemmän opettava, jos lisäätte hänen tarinaansa sen, että hylättyään sen olennon, joka häntä rakasti, hän ei ollut lainkaan vähemmän levoton, vähemmän hermostunut, vähemmän tyytymätön; että hän ei millään tavoin käyttänyt tuota vapauttaan, jonka hän oli voittanut itselleen niin monien tuskan hetkien ja kyyneleiden hinnalla; ja että ansaittuaan niin viljalti moitetta hän lopulta ansaitsee myös sääliä. Jos tarvitsette todistuksia, herra kustantaja, niin lukekaa nämä kirjeet, jotka valaisevat Adolphen kohtaloa; te näette hänet monessa erilaisessa elämänkohdassa ja aina samanlaisen itsekkäisyyden ja tunteellisuuden uhrina, jotka ominaisuudet aina yhtyivät hänessä, hänen itsensä ja muiden onnettomuudeksi; aina ennalta aavistaen pahan, ennenkuin hän sen teki, ja sitten peräytyen epätoivoisena tehdyn teon edessä; saaden kärsiä vielä enemmän hyvistä avuistaan kuin vioistaan, sentähden että hänen hyvät avunsa johtuivat hänen tunteenherkkyydestään eivätkä hänen periaatteistaan; ollen vuoroin maailman sydämellisin ja kovin ihminen, mutta aina lopuksi päätyen kovuuteen alotettuaan sydämellisyydellä ja jättäen täten jälkeensä ainoastaan muiston vioistaan. VASTAUS. Tahdon julkaista palauttamanne käsikirjoituksen (en siksi, että olisin samaa mieltä kuin te sen mahdollisesta hyödyllisyydestä; jokainen oppii ainoastaan omalla kustannuksellaan tässä maailmassa, ja naiset, jotka sen lukevat, kuvittelevat kaikki kohdanneensa paremman miehen kuin Adolphe ja olevansa itse Ellénoren yläpuolella); mutta minä julkaisen sen tositarinana ihmissydämen kurjuudesta. Jos se mahdollisesti sisältää jonkun opetuksen, kohdistuu tämä opetus miehiin; se todistaa, että tuo äly, josta ollaan niin ylpeitä, ei kykene löytämään eikä antamaan onnea; se todistaa, että luonne, lujuus, uskollisuus, hyvyys ovat ne lahjat, joita meidän tulee anoa taivaalta; enkä tässä tarkoita hyvyydellä tuota ohimenevää säälintunnetta, joka ei pysyväisesti lannista kärsimättömyyttä eikä estä sitä repimästä auki haavoja, jotka hetken katumus oli lääkinnyt. Elämän suuri kysymys on se tuska, jonka ihminen tuottaa toiselle, eikä kekseliäimmälläkään metafysiikalla voida puolustaa sitä, joka on murtanut häntä rakastavan sydämen. Minä vihaan sitäpaitsi sellaisen hengen tuhmanylpeyttä, joka luulee tekevänsä anteeksi annettavaksi sen, minkä se voi selittää; minä vihaan tuota itserakkautta, joka vain askartelee itsensä kanssa kertoessaan siitä pahasta, minkä se on saanut aikaan, joka vaatii osalleen surkuttelua kuvatessaan itseään ja joka ladellen hävittämättömänä raunioiden keskellä erittelee itseään sensijaan että katuisi. Minä vihaan tuota heikkoutta, joka aina syyttää toisia omasta avuttomuudestaan ja joka ei huomaa, että vika ei ole suinkaan ympäristössä, vaan siinä itsessään. Olisin saattanut arvata sanomattakin, että Adolphen oma luonne rankaisi hänen luonnevikansa, että hän ei antautunut millekään määrätylle uralle, ei suorittanut mitään hyödyllistä elämäntehtävää, että hän kulutti lahjansa vain oikkujensa palvelukseen, hermoärtymys ainoana käyttövoimanaan; olisin saattanut, olkaa varma siitä, arvata kaiken tämän, vaikka ette olisikaan antanut minulle hänen kohtalostaan lisätietoja, joista en vielä tiedä, tulenko niitä ollenkaan käyttämään. Olosuhteet merkitsevät sangen vähän, luonne on pääasia; turhaan luopuu ulkonaisista olioista ja olennoista, kun ei kuitenkaan voi päästä eroon itsestään. Ihminen vaihtaa asemaa; mutta jokaiseen uuteen asemaan muuttaa hän mukanaan sen levottomuuden, josta hän juuri tahtoi vapautua; ja kun ihminen ei paranna vikojaan vaihtamalla olopaikkaa, tulee hän vain liittäneeksi uusia omantunnonvaivoja vanhaan mieliharmiinsa, uusia hairahduksia entisiin kärsimyksiinsä. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Adolphe : Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.