Title: Aunolan perhe : Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta
Author: Impola, Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aunolan perhe : Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta" ***


AUNOLAN PERHE

Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta


Kirj.

HEIKKI IMPOLA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.



I.

Mastopuu.


Pakkanen oli koko yön pitänyt ilvettään. Se oli takonut nurkkia ja
napsutellut seiniä. Nyt aamupuoleen oli se pois vetäytymässä. Mutta
ennen lähtöään jysähytti se vielä pirtin nurkkaan, että kartano
kajahti. Sitä se itsekin säikähti ja lähti pakoon, mutta ei malttanut
vielä mennessäänkään olla napsahuttamatta piha-aitaan. Sitten alkoi sen
ritinä ja rapsutteleminen kuulua talon vierestä metsästä.

Oli aikainen aamu; kello lie ollut tuossa kolmen tai neljän vaiheilla.
Taivas oli pilvetön ja sen laella kiilui lukematon paljous sädehtiviä
tähtiä, jotka hämärästi valaisivat lumisen pihan ja kinosten peittämän
talon ympäristön.

Se oli Hirsikankaan talo Pielaveden pitäjässä.

Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vasta
pirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseen
kuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niin
kaikui koko kartano raikkaasti.

Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät ne
pakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään olevia
heiniä.

Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuan
vanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli Hirsikankaan
Matti-isäntä.

Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjalla
kuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.

Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuin
olisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.

— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.

— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessa
paukahtelee, vastasi poika.

Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellut
sitä varoen.

Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reen
viereen ja sanoi uudelleen:

— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?

— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, että
olisi särkynyt.

— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäisellä
reellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.

— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti
Jaakko.

— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähti
pahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisesta
kaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sitten
pudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitä
tarkastella.

— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakko
suuttuneena.

— So, so! Olehan, poika, nyt... Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistä
pärettä, että näkisi! kehotti Matti.

— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolan
isäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.

— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.

Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Matti
saa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.

— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakko
vihoissaan. Mutta ääneensä ei hän uskaltanut mitään puhua, peläten
isänsä suuttuvan, eikä sitten päästävän häntä mastopuun vientiin
Raaheen.

— Eipä sitä tiedä uskoa... Parempi katsoa kuin katua, puheli Matti.

Samassa heilahteli punertava ja häilyvä päresoihtu lumisella pihalla.

Sen valossa tutki Matti sitten tarkoin rekeä. Huomatessaan sen eheäksi,
jysähdytti hän sen jalaksilleen ja pisti soihdun hankeen, missä se
sammua tupsahti.

Silloin uskalsi taasen pakkanen palata metsästä ja kävi jysäyttämässä
pirtin nurkkaa, että kartano kajahti. Sitten napsahutti se hiljemmin
navetan puolella ja siirtyi metsään rytyyttämään.

— Oh hoh! Kylläpä se nyt paukuttaa, puheli Matti-ukko ja puhalteli
kouraansa.

— Pakkoko oli ruveta rekeä kopeloimaan tämmöisessä pakkasessa, ei
Jaakko malttanut olla pistämättä.

— Nytpä sen tietää, että se on eheä, sanoi Matti ja talutti hevosen
aisojen väliin.

Jaakkokin nouti tallista hevosen ja valjasti sen jykevätekoisen
takareen eteen. Renki toi hänen perässään kolmannen hevosen, jolle
valjastettiin vain irtonaiset aisat. Myöskin kolmella naapuritalon
hevosella oli samalla tavalla irtonaiset aisat perässään.

Kun hevoset oli saatu valjaisiin, lähti matkue kartanosta ja painui
talon vierestä alkavaan metsään. Tiellä, mikä luikerteli puiden
välissä, oli aivan umpi; hevosten oli vaikea siinä kahlata, samaten
miestenkin, joille ei ollut turvaa hevosten perässä venyvistä aisoista.

Ainoastaan Matti-isännän hevosella oli reki. Hän ajoi koko jonon
etupäässä. Hänen perässään tulivat reettömät hevoset ja kaikkein
viimeisenä ajoi Jaakko, istuen takareen tukilla.

Näin mentiin noutamaan mastopuuta kuudella hevosella.

— Mutta eihän meiltä lie mitään unohtunut? huusi yht'äkkiä Matti ja
pysähytti hevosensa.

— Eipä tainnut unohtua. Illallahan jo kaikki lähtöä varten
varustettiin, sanoi renki, joka hevosineen rehki isännän perässä.

Matti antoi hevosensa seistä ja tuumaili hetken. Sitten huusi hän
viimeisenä ajavalle Jaakolle:

— Otitko rekeesi aisat siitä tallin seinustalta?

— En minä niitä huomannut, huusi Jaakko. Saapihan nuo aisat metsästäkin.

— Eipä sieltä petäjiköstä ole häävi aisapuuta löytää. Käännähän takasin
ja aja noutamaan!... Semmoista se on, että jos minä en kaikesta pitäisi
huolta, niin ei tulisi mistään mitään, puheli Matti rekeen juoksevalle
Latolan isännälle, joka oli heittänyt hevosensa irtaallaan kulkemaan.

Matti oli pyytänyt naapuriaan kolmella hevosella mastopuun nountiin ja
lähtemään sitten viemään sitä Raaheen. Sieltä palatessaan toisivat he
suolaa ja muuta tavaraa.

— Eiväthän ne nuoret tahdo niin kaikkea huomata, sanoi Latolainen
rekeen päästyään. Ethän sinäkään kaikkea aina muista.

— Sinä se vielä noita huolettomia puollat, jurisi Matti.

Siitä heillä juttu jatkui. Samasta asiasta olivat he usein ennenkin
väitelleet. Latolainen moitti Mattia, että hän on liian ankara
vaatimuksissaan. Nuoria täytyy kärsiä ja neuvoa. Mutta Matti oli sitä
mieltä, että jos heiltä ei vaadi täsmällisyyttä ja heidän joka työtään
tarkasta, niin heidän kanssaan ei tule toimeen.

Jaakon täytyi palata aisoja hakemaan. Ne kuuluivat hänen hevoselleen,
sillä takareessä olevat aisat tarvittiin sen ohjaamiseen sitten
mastopuuta tuodessa.

Hän istui takareen tukilla ja hoputti hevostaan tavottaakseen toiset.
Hän oli isälleen suutuksissa, kun hän oli tänä aamuna hänet jo kaksi
kertaa nöyryyttänyt. Äsken ei uskonut tarkastamatta muka, että reki on
eheä, ja nyt pakotti palaamaan aisoja noutamaan, vaikka olisihan ne
metsästäkin saanut. Sellainen oli isä aina, ei luottanut milloinkaan
toiseen, tahtoi aina oman päänsä pitää. Vielä oli hän kaikessa niin
turhan tarkka ja täsmällinen. Vainusi aina perässä kuin koira. Kaikilla
täytyi olla oma paikkansa, yksinpä hevosten loimivöilläkin tallissa.
Auta armias, jos loimivyönkään pani toiseen naulaan kuin missä sitä
pidettiin, niin sai siitä kuulla kauvan aikaa. Jaakko tunsi aina
tekevänsä parhaansa, mutta sittenkään ei isä häneen luottanut. Sehän
se juuri vihaksi kävikin, ja se, kun ukko luuli aina kaikkien olevan
huolettomia ja piti itseään erehtymättömänä. Vaikka unohti hänkin
toisinaan, teki toisin kuin oli tarkoitus; mutta menepäs häntä siitä
huomauttamaan!

Pian tavotti hän toiset.

Tie painui metsästä suurelle ja avaralle suolle. Sinnekin oli pakkanen
tullut. Metsän läpi kulkiessa oli se antanut siivo rauhan, mutta nyt
suolla nipisti se sormia ja pisti nenään, että oli vaikea hengittää.

Jaakko jäi reen perässä kävelemään voittaakseen pakkasen. Toisetkin
laskivat suitsiperät hevostensa selälle ja jäivät Jaakkoa odottamaan.
Siinä oli Latolan kaksi renkiä ja Latolainen ja heidän oma renkinsä.
Pian tuli kaikille lämmin ja puhe alkoi luistaa.

He juttelivat mastopuusta, jota he menivät noutamaan. Se kasvoi
Korkeallakankaalla, tämän ja toisen vielä suuremman suon takana. Sen
kasvupaikkaa ei heistä kukaan sen tarkemmin tiennyt. Matti Hirsikangas
oli puun löytänyt. Hän istua kökötti eellimäisen hevosen reessä ja ajoi
umpia auki.

Jaakolle tuli kuuma. Hän aukoi turkkinsa nappeja, heittääkseen sen pois.

— Älähän nyt vielä heitä! varotti Latolainen.

— Kyllä jo tarkenee, vastasi Jaakko ja paiskasi turkkinsa takareen
tukille. Rengitkin tekivät samaten.

— En minäkään miestä huonompi ole! hihkasi Latolainenkin ja paiskasi
turkkinsa päällimäiseksi.

— Vai etkö usko sitä! sanoi hän Jaakolle, tarttui hänen käsivarsiinsa
ja heitti hänet lumeen.

Lumisena kömpi Jaakko kinoksesta ja kävi kiinni Latolaiseen; mutta
eihän hän tälle mitään mahtanut, sillä Latolainen oli roteva ja
voimakas. Muutenkin oli hän mukava mies. Aina iloinen ja leikillinen.
Metsämatkoilla telmi hän kuin nuoret ja puhui hauskoja. Useinkin hän
leikin varjossa valitti, ettei hänellä ole poikaa. Lapsia oli hänellä
useitakin, mutta ne olivat kaikki tyttöjä. Yhden nimi oli Leena;
ja juuri hänen tähtensä tuntui tuo miellyttävä Latolainen Jaakosta
vieläkin miellyttävämmältä.

Hän vertasi häntä omaan isäänsä, pieneen ja kuivaan äijän käppyrään,
joka aina narisi, eikä koskaan ruvennut leikkisäksi. Nytkin istui hän
yksin reessä ja mietti, mitä lie miettinyt.

— Ollapa minulla tuollainen isä, kun on tuo Latolainen, ajatteli Jaakko.

He pääsivät suon yli metsäiselle ja leveälle kankaalle. Ja kun he sen
poikki tulivat, aukesi taasen heidän eteensä avara neva, minkä toisessa
laidassa kohosi hirsimetsää kasvava Korkeakangas.

Kun he saivat kulkeneeksi nevan yli, alkoi jo talvinen aamu sarastaa.
Itäisellä taivaalla, heidän takanaan, nevan toisella laidalla, näkyi
metsän latvoilla vaaleneva ja selkeä taivas, jota nouseva aurinko alkoi
ruskottaa. Pakkanen tuntui kiihtyvän nyt suurimpaan vimmaansa, mutta
miehille ei se enää mitään mahtanut, sillä lunta kahlatessa oli heille
tullut lämmin.

Kankaan laidassa poikkesi edellä ajava Matti-isäntä tavalliselta
talvitien uralta pitkin kankaan sivua kulkemaan. Siinä oli lunta
hevosta rintaan, sillä pitkin talvea oli tuuli sitä nevalta siihen
kinostanut.

Hetken ajeltuaan käänsi hän hevosensa kangasta kohti kohoamaan. He
nousivat yhä ylemmäksi loivaa rinnettä. Metsä alkoi muuttua mahtavaksi
hirsistöksi. Aina vähän päästä sivuuttivat he komean tupsulatva hongan,
jonka kerkkä huimaavassa korkeudessa humisi.

— Mihin asti sinä viet? Tässähän on jo mastopuita, ettei tiedä minkä
ottaisi, huusi Latolainen.

— Mennäänhän vielä vähän, niin ei tarvitse arvella ottaessa, huusi
Matti.

Hetken ajettuaan nousi hän reessä polvilleen, osotti kädellään ja huusi:

— Osaammeko oikeaa valita?

Kaikki katsoivat hänen osottamaansa suuntaan. Sieltä vilkkui toisten
hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli
kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut
väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa
hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo
silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli
siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan
kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti
oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan
sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja
tasaisen hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan
kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät
asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen
suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla.
Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui
vuosisataisiin oikeuksiin.

Nytkö oli hänen hetkensä tullut, metsän mahtavan jättiläisen viimeinen
hetki? Miehiä, joitten esi-isät monta polvea taaksepäin olivat hänen
mahtavuuttaan ihmetelleet, seisoi kirves kädessä hänen juurellaan;
ihmeissään he katsoivat hänen latvukseensa huimaavassa korkeudessa,
jossa se oli kestänyt vuosisatojen tuulet ja myrskyt.

He aikoivat kaataa metsän mahtavan jättiläisen, maahan vaivuttaa sen
korkealle kohoavan kruunun.

Mutta eihän heidän tekonsa ollut heidän syynsä. Mitäpä vihaa heillä,
sydänmaan rauhallisilla ihmisillä, oli Korkeankankaan kuninkaalle.
Heiltä hän olisi rauhan saanut, jos he eivät olisi joutuneet rantamaan
rauhattomien ihmisten kanssa tekemiseen. Nämä ne tämänkin metsän
jättiläisen olivat kuolemaan tuominneet näkemättä ja kuulematta.

— Jo siinä on puuta! sanoi Latolainen... Olisit saanut ottaa kahdeksan
hevosta sitä vetämään; tuskin se kuudella kulkee.

— Hyvätpä ovat meillä hevoset; koetetaan, niin sittenpähän nähdään,
kulkeeko tuo.

Puuta ihmeteltyään veivät miehet hevosensa etemmäksi ja antoivat heiniä
eteen.

Matti määräsi pari miestä tietä polkemaan ja telottamaan nevalle asti,
johon oli paksuin umpi. Latolan rengit saivat lähteä, vaikka mielellään
hekin olisivat olleet jättiläisen kaatumista katsomassa.

Katsottiin sitten, minne päin puu olisi kaadettava. Tyven täytyi jäädä
kotia kohti.

Alkoi pian kuulua kirveen kapse. Neljällä tasaterällä siinä sopi
hakkaamaan. Jaakko Latolaisen kanssa hakkasi toisella puolen ja
Hirsikankaan Matti renkineen toisella.

Hakatessaan vilkaisi Jaakko väliin isäänsä. Ukko iski kirveellään yhtä
tasasesti, aina vain yhtä tasasesti; ei kertaakaan lujemmin, eikä
kertaakaan löyhemmin, aina samalla tahdilla.

Sellainen oli se kaikessa muussakin.

Ja hän itse. Toisinaan iski hän kiihkeästi kuin raivoissaan, toisinaan
taasen levähti ja antoi silloin vain näön vuoksi kirveensä heilua.
Sellainen oli hän muussakin elämässään, vaikkei sitä huomannut. Siitäpä
juuri isä häntä moitti ja siitä johtui alituinen ristiriita heidän
välillään.

Lastuus syveni kummallakin puolen puuta, joka ei näyttänyt
turma-aikeista mitään tietävän; varistelihan vähän väliä lunta ja
kuuraa kaatajiensa niskaan.

— Oh hoh! Kylläpä siinä tarkenee, sanoi Matti, oikasi selkänsä ja jäi
seisomaan. Toisetkin lopettivat iskemisensä ja alkoivat puhella.

Puu seisoi vielä horjumatta.

Matti käski Latolaisen ja Jaakon hakata toiselta puolen, ettei väärälle
puolelle ryöstäytyisi, ja laitti renkinsä tietä polkemaan.

Jo vavahti jättiläinen; metsän kuningas säpsähti. Sitten se räsähti,
pani sillä äänellä, että miehet pelästyivät ja juoksivat etemmäs. Sen
sydänsuonet paukkuivat, että kangas kajahteli. Sen latvus vavahteli
kuolinkamppailussa, ja se alkoi kallistua. Ensin hiljaa, sitten
kiihtyen, kunnes se raivostuneena heittäysi koko painollaan maata
kohti, murskaten alleen pienempiä puita. Siinä silmänräpäyksessä
jytkähti jäätynyt kangas kuin maanjäristyksessä... Siinä makasi korven
jättiläinen värähtämättä.

Nyt vasta saivat sydänmaan miehet oikean käsityksen sen pituudesta.

Matti mittasi lähemmäs parikymmentä syltä sen tyvestä päin, iski
kirveellä kolon siihen. Siitä oli vielä pitkä matka latvaan, joka
ainaiseksi oli lakannut humisemasta. Kolon kohdalta alkoi hän naputtaa
puuta poikki. Toiset toivat reet lähemmäs ja ihmettelivät rantamaan
miesten laitoksia, kun he niihin tällaisia jättiläisiä tarvitsevat.

— Eivätkö nuo likempää saisi puita, kun jo täältä asti pitää vedättää?
arveli Latolan renki Pekka.

— Totta lienevät jo rantamaista suurimmat puut nokkineet, sanoi
Latolainen.

— Mutta Savossa on honkia sinnekin antaa, eikä loppumisesta ole
pelkoa, kehasi Hirsikankaan Matti... Viime syksynä sanoinkin Sovion
patruunalle, että minä en tyhjää teille tuokaan, jos vain hintaa
antanette. Lupasi tuo maksaakin, kun vaan tuon hyvän mastopuun. Sanoi:
Hyvästä hyvä hinta, huonosta ei mitään. Sitten se vei minut varviinsa
ja näytti siellä, että tällaisia pitäisi mastopuiden olla. Minä
sanoin, että kun kerran tuomaan lähden, niin paremman toki tuon kuin
on yksikään noista. Eihän se tahtonut uskoa, mutta nytpä näkee. Sanoi
vielä varvista tullessakin, että jos vain tuot paremman puun kuin mitä
paras oli, niin saat siitä sellaisen hinnan, ettei yhdestäkään puusta
vielä sellaista ole maksettu. Se on rento mies se Sovion patruuna, ei
se tyhjää kitsastele. Se antaa arvon talonpojallekin, eikä ole niinkuin
nämä meidän puolen herrat. Selvää suomea se haastaa, eikä venskaa
sekaan sotke niinkuin nämä.

Sydänmaan miehet kuuntelivat Matin puhetta hänen hakatessaan. He
tiesivät että Matti on tuttu Sovion patruunan kanssa ja että hän tietää
tarkoin kaupungin elämän, kun tekee joka vuosi matkoja sinne. Kuopion
kauppiasten kanssa ei Matti tahtonut olla missään tekemisessä, vaikka
se oli verrattain lähellä. Raaheen ja rantakaupunkeihin hän ajoi aina.

Matti antoi kirveen Jaakolle ja tämä alkoi hakata puuta poikki.

— Missähän asti tämäkin puu saanee kulkea laivan mastoksi jouduttuaan?
arveli hän hakatessaan.

— Kulkekoonpa mihin kulkee; viekööt vaikka veisivät turkkilaisille.
Me emme siitä välitä. Kunhan saamme puusta hinnan, niin muu meille on
samantekevää, sanoi hänen isänsä kuivasti.

Näin katkasi hän Jaakon ajatusten lennon.

Niin hän teki aina muulloinkin...

Siinä makasi nyt äsken niin mahtava honka poikki pantuna ja oksatonna.
Mahtava oli sen runko vielä nytkin, mutta se oli juureton, ja sen voi
viedä minne halutti. Se oli nyt Sovion patruunan omaisuutta. Aina
Savoon asti hänen valtansa ulottui. Metsän jättiläiset voi hän katkoa
satavuotisilta juuriltaan ja kuljettaa ne kaupunkiinsa. Syvälle oli hän
painanut nimensä talonpoikienkin mieleen aina Karjalan rajoille asti.
Moni Savon isäntä hänet tunsi ja kaikki tunsivat hänen nimensä. Oli
nimittäin niin, että maakauppa oli kielletty; maakauppiaita ei ollut;
talonpoikien täytyi tehdä kauppaa porvarien kanssa kaupungissa. Lyhin
matka oli Pohjanmaalle; sen kaupunkeihin virtasivat sisämaan tavarat
aina Savosta saakka.

Viime talvena oli Matti Hirsikangas Sovion patruunan kanssa joutunut
puhumaan hyvistä mastopuista. He olivat sopineet, että Matti toisi
hänelle sellaisen. Patruuna oli kieltänyt häntä kenellekään puhumasta
heidän sopimuksestaan, etteivät toiset laivanvarustajat tietäisi
kilpailla.

Tämä oli se puu. Se oli ensimäinen metsän jättiläinen, joka Savosta
rantamaihin kuljetettiin.

Oli vaivaa ja puuhaa saada mahtava runko reille. Mutta kuuden miehen
voimalla ja Hirsikankaan Matin kekseliäisyydellä se onnistui.

Kun hevoset oli valjastettu aina kaksi rinnakkain puun eteen, epäili
Latolainen:

— Mitenkähän kulkenee?

Matti rupesi nyt alussa ajamaan ensimäistä hevosparia sivulta. Hän
tarttui suitsiin ja vilkaisi taakseen. Nähtyään kaiken olevan kunnossa,
hihkasi hän iloisesti:

— Rahalla ja jyvillä, hevosilla hyvillä, pääsee mihin haluaa! Hei, hei!

Hevoset ponnistivat yhtäaikaa ja puu lähti kulkemaan. Reet painuivat
paksussa lumessa sen alla niin syvään, että se itsekin viilsi lunta.
Jaakko teutaroi sen päällä latvapuolella ja ohjasi ristiin köytetyistä
aisoista takarekeä.

Aina väliin pysähtyivät hevoset puhaltamaan; mutta kauvaa ei Matti
antanut niiden seistä, vaan hoputti vetämään.

Näin hiljalleen saatiin metsän jättiläinen nevalle, missä oli
ohuemmalti lunta.

Silloin päivä olikin jo sivuuttanut puolensa ja talvinen aurinko alkoi
aleta kaukana nevan laidassa kohoavan metsän taa.

Suurella ja aavalla nevalla kulki nyt kaatunut kuningas kuuden hevosen
vetämänä pitkin syvälle painunutta talvitien uomaa. Jaakko ohjasi sen
päällä takarekeä aisoista ja mietti ikihongan tulevia kohtaloita.

       *       *       *       *       *

Oli saman päivän ilta.

Mastopuu oli rekien päällä talon kohdalla maantiellä; siinä odotti se
rantamaihin lähtöä. Pakkanen oli päivän kuluessa karkkounut muille
maille. Lähtönsä edellä se lie viime yönä rytyyttänyt ja paukuttanut
tavattomasti. Nyt oli taivas vetäytynyt pilveen ja etelä leyhki
lauhasti talvi-illan pimeyden läpi.

Pirtin ikkunoista loisti iloinen takkatuli pimeälle kartanolle, jossa
oli kaksi rekeä kuormitettuna hevosten eväillä. Kummassakin oli vielä
sen lisäksi pari rekeä ja toisen perässäkin vielä reki, että niihin
voisi sitten Raahesta palatessa panna kuorman niille hevosille, jotka
menomatkalla vetivät mastopuuta.

Pirtissä häärivät naiset laitellen eväitä miehille heidän matkaansa
varten. Tarvittiinkin muonaa aika runsaasti, sillä matkalla viivyttiin
noin parisen viikkoa. Miehet istuskelivat nyt tänä iltana ilman
varsinaista työtä; puhdetyöt oli siirretty syrjään. Mikä heistä katseli
hevosen valjaita, mikä väänsi vitsaksesta savirikkoa särkymisen varalta.

Matti-isäntä valvoi naisten evästen laittoa, etteivät he vain mitään
unohtaisi. Siinä jutteli hän emännän kanssa, mitä kotona oli tehtävä
sinä aikana, kun hän on poissa.

Naiset lähtivät navettaan ja miehet jäivät istumaan tyytyväisinä
ja rauhallisina. Ainoastaan Jaakko näytti levottomalta ja vilkuili
ikkunasta pimeään iltaan. Hän hautoi taasen mielessään sitä, mitä jo
kauvan oli pohtinut. Jo pitkän aikaa oli hän ajatellut tehdä asian
selväksi naapurin Leenan kanssa.

Hän oli innokas metsästäjä ja hyvä saamaan otuksia. Nytkin oli hänellä
kartanolla olevissa kuormissa aika kimppu metsäeläinten nahkoja, joilla
hän kaupungista saisi sievät rahat. Ennenkin oli hän lähettänyt nahkoja
kaupunkiin, joten hänellä oli jonkun verran säästörahoja. Kun hän nyt
itse sinne menee, niin niillä voisi hän ostaa sievän silkin ja kihlat
Leenalle.

Latolan Leena oli paria vuotta häntä vanhempi ja kylän kauniimpia
tyttöjä. Silloin tällöin oli hän ollut Jaakonkin kanssa; istunut hänen
sylissään, suikannut suutakin ja muutamina öinä viime kesänä Päästänyt
aittaansakin, niinkuin oli tavallista siihen aikaan. Mitään sen
pysyvämpää suhdetta ei heidän välillään vielä ollut. Olihan vain Leena
kuin hauskuudekseen leikitellyt hänen kanssaan. Mutta siitä lähtien
oli Jaakko hautonut tosituumia tyttöä kohtaan. Yhä tulisemmin oli hän
alkanut tätä katsella ja etsiä hänen seuraansa. Mutta tähän asti ei hän
ollut tuumistaan tytölle tosissaan puhunut. Tänä iltana päätti hän sen
tehdä.

Naisten navettaan mentyä pujahti hänkin ulos ja suuntasi kulkunsa
naapuritaloon. Mutta pihalle tultuaan ei hän mennytkään sisälle,
vaan hiipi navetan puolelle, missä arvasi Latolan tyttöjen olevan
iltatöillään. Siellä pysähtyi hän navetan ja karjaladon väliseen
solaan. Navetan ovi oli auki ja sieltä kuului naurua ja puhetta. Pian
pääsi hän selville että siellä tytöt olivat omin päinsä. He rupesivat
lypsämään ja hänelle tuttu ja mieluinen ääni alkoi laulaa:

    "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
    Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
    Kun et tule jo!"
    — — — — —
    — — — — —

Henkeään pidätellen kuunteli Jaakko laulua. Hänestä tuntui, että
hänestä Leena laulaa, häntä kaipaa. Hänen mielensä teki mennä
navettaan, mutta sitten hän hillitsi halunsa ja siirtyi navetan oven
taakse piiloon.

Tytöt saivat lehmät lypsetyksi ja alkoivat kantaa ladosta
illallisheiniä. Jaakko oli oven suojassa, etteivät he häntä huomanneet.
Heitä oli navetassa kolme, Leena kolmantena. Jaakko näki hänen tulevan
heiniä noutamaan ja antoi hänen mennä sivutsensa... Niin sen pitää
tapahtua, mietti hän. Uskaltaa hän sen; monta kertaahan Leena on
ennenkin hänen sylissään istunut.

Kun Leena palasi toisen kerran heiniä noutamaan, kaappasi Jaakko hänet
äkkiä syliinsä.

Tyttö huudahti säikähtyneenä, mutta tuntiessaan samalla ryöstäjänsä,
alkoi nauraa ja löi Jaakolta lakin maahan.

— Olehan nyt hiljaa ja kuuntele! sanoi Jaakko tosissaan.

— No mitä sinulla on sanottavaa?

— Lähden aamulla mastopuuta viemään.

— Senhän olen tiennyt jo kauvan aikaa.

Puhellessaan veti Jaakko tyttöä kädestä ladon taakse, etteivät toiset
heitä huomaisi. Siellä sanoi hän:

— Olen ajatellut tuoda sinulle kaupungista jotakin... Huolisitko?

— Mitä tuot?

— Huolitko? Sano se ensin?

— Mistä minä tiedän sanoa; vaikka toisit piipun, — siitä minä en huoli.

— Kyllä sinä tiedät, mitä aijon tuoda. Otatko?

— Voi, voi sinua, poika kultaa, mitä sinä sanot! Oikeinko sinä totta
tarkoitat? Voi sinua, poika kulta! Kuulehan! Mistä sinulla olisi niin
paljon rahaa, että tämmöiselle tytölle tuomiset toisit? Oletko jo
puhunut isällesi, että hän antaisi sinulle rahat? ilveili Leena. Häntä
nauratti hirmuisesti Jaakon tuumat. Hän oli pitänyt Jaakkoa vielä
lapsena, jonka kanssa oli ollut hauska kujeilla. Hänen tiedossaan oli
sulhanen, joka suorastaan ei ollut vielä kosinut, mutta josta hän oli
varma, että se sen vielä tekee.

Jaakkoa suututti tytön nauru, ja hän sanoi ylpeästi:

— Itselläni minulla sen verran rahaa on, että kykenen silkin ja kihlat
tuomaan vaikka kahdellekin tytölle.

Mutta sitten muuttui hänen äänensä nöyräksi, sillä pilkasta huolimatta
tunsi hän pitävänsä äärettömän paljon tytöstä ja sanoi:

— Huolitko, Leena, jos tuon?

— Sittenhän sen sanoa tietää, kun tarjotaan, sanoi Leena hilpeästi.
Mutta nyt pitää minun mennä heiniä kantamaan, etteivät näe, että täällä
poikain kanssa kuiskuttelen... Älähän, Jaakko, nyt kaupunkimatkallasi
muihin rakastu! sanoi hän ja juoksi ladosta heiniä noutamaan.

Jaakko ei saanut asiaansa sen selvemmäksi. Suuttumus ja rakkaus
taistelivat hänen sielussaan. Rakkaus voitti. Eihän Leena ollut
kieltänytkään tuomasta. Päinvastoin tuntui Jaakosta kuin olisi hän
kehottanut. Kävellessään kotiinsa päin, päätti hän ostaa Leenalle
kihlat.

Ennen pirttiin menoaan poikkesi hän vielä katsomaan mastopuuta, joka
kartanon kohdalla maantiellä odotti lähtöään. Hän nousi sen tyvelle
seisomaan ja antoi ajatuksiensa liidellä kaupunkiin, jonne hän puun
mukana pääsee. Nyt hän sen näkee, näkee merimiehiä, porvareita,
laivavarvin, kauppapuodit ja kaiken sen, mistä hän oli kuullut paljon
puhuttavan. Sieltä tuopi hän Leenalle parhaimman silkin, minkä löytää...

Siitä kulki hän sitten pirttiin, missä miehet jo riisuskelivat saunaan,
ottaakseen kotoisen lähtökylvyn.

Paitsi omia, oli siinä pari muidenkin talojen miestä, jotka olivat
lähteneet hevosillaan viemään Hirsikankaan hevosten eväitä ja rekiä ja
tuodakseen palatessaan kaupungista tavarakuorman.

Isäntä oli kiirehtinyt saunan lämmitystä, sillä aamulla aikaisin oli
puhe lähteä.



II.

Raahe.


Kylmän kelmeällä taivaalla kajasti aamun sarastus. Siellä yläilmoissa
oli jo valoa, mutta alhaalla Pohjanlahden rannalla oli pienoinen
Raahen kaupunki hämärän verhossa. Sen satojen pikku talojen tuohikatot
olivat talven lumien peitossa ja niiden torneista kohosi savu pystyinä
patsaina kohti kelmeää taivasta.

Tällä samalla paikallaan oli Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen
valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja
vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut
kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli
Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari
Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi
kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka
Pohjois-Pohjanmaalla. Saloisten satamassa kävi jo paljon ennen Raahen
perustamista laivoja kauppamatkoilla aina Saksasta asti.

Kaupungin paikaksi ei kuitenkaan tullut ikivanha Saloisten satama, vaan
sille löytyi vieläkin sopivampi paikka muutama kilometri pohjoisempana
olevan pienoisen merenlahden poukamasta. Lahden pohjoispuolella
oli meren myrskyin suojana Långholmenin saari, joka nykyisin on
mantereeseen toisesta päästään maatunut. Eteläpuolella suojasi lahtea
Lapaluodon niemi, jonka ulompaan kärkeen on nyt rakennettu samanniminen
satama. Lännessä kaartui pitkä rivi saaria Långholmenin — nykyisen
Pitkänkarin — ulommaisimmasta nokasta Lapaluodon kärkeen.

Näin oli — ja on vieläkin — kaupungilla luonnon muodostama suojainen
satama.

Muitapa luonnon suomia etuja ei tuolla pienellä kaupungilla ollutkaan.
Ei virrannut sen vieritse mereen suurta, sisämaan vesiä vyöryttävää
jokea. Ei ollut sen ympärillä hedelmällisiä maita, eikä suuria
maalaiskyliä. Oli ainoastaan laajoja ja lohduttomia hiekkakankaita ja
soita peninkulmittain joka puolella. Lähimpänä maaseutuna oli etelässä
sen äiti, pieni Saloisten pitäjä, ja pohjoisessa tasainen Pattijoki ja
hiekkainen Olkijoen kylä.

Mutta Raaheen asettui heti alunpitäen asumaan keinokkaita porvareita,
jotka lähimmän maaseudun puutteessa matkustelivat laajalti sisämaassa.
Vuosikymmenien kuluessa saivatkin he sen aikaan, että Raahen "maaseutu"
käsitti suuren osan Pohjanmaata ja ulottui Savossa aina Karjalan
rajoille asti.

Heidän hyvänä liittolaisenaan olivat sen ajan kauppaa rajoittavat
asetukset, jotka pakottivat talonpojan kulkemaan kaupunkiin, kun kaikki
maakauppa oli kielletty. Niinikään olivat heidän liittolaisenaan
kehittymättömät kulkuneuvot, jotka ajoivat talonpojan sinne, minne
hevoskyydillä oli lyhin matka. Näin alkoi Raaheen virrata sisämaan
tavaroita: nahkoja, voita, jyviä, talia ja tervaa, ja kauppiaat
antoivat samaa tietä takaisin: suolaa, tupakkaa, ulkomaan kankaita ja
muuta tarvetavaraa.

Mutta älköön luultakokaan, että laaja kauppa-alue oli noin vain
vähällä voitettu. Raahen naapurikaupungit kiistivät kiivaasti sitä
vastaan. Monta tulista taistelua saivat Raahen entisajan porvarit
käydä kahdellakin suunnalla: maaseudulla ja — herrainpäivillä, ainapa
kuninkaankin luona. Maaseudun he kyllä puoleensa saivat, saivatpa
sieltä kannatustakin taistelussaan Oulua ja Kokkolaa vastaan. Mutta
näiden kanssa taistellessaan saivat he kaikki keinonsa hyvinkin tarkoin
käyttää. Olipa jo muutamia kertoja vaara aivan ovella: läheltä piti,
ettei koko kaupunkia lakkautettu sen kilpailijoiden eduksi.

       *       *       *       *       *

Kaupan ohella oli kaupungilla ollut tulolähteenä myöskin laivaliike.
Mutta 1800-luvulla alkaa tällä vasta olla merkitystä kaupungin
elämälle; ja 1850-luvulla sivuutti se kaupan ja astui etualalle.

Silloin nimittäin sitkeiden porvarien tarmokkaat jälkeläiset tulivat
tuntemaan kaiken katoavaisuuden oikein kouraantuntuvalla tavalla. He
näkivät, että vanha kaatuu ja täytyy luoda uutta sijaan.

Vaara uhkasi nyt kaupunkia kaukaa, aina Viipurin seuduilta asti. Se ei
vielä ennen ollut kilpaillut Pohjanmaan kanssa; vaan nyt se sen teki ja
teki tavalla, joka tuntui.

Suunniteltiin Saimaan kanavan rakentamista; ja rantamaan tarmokkaat
miehet käsittivät, että lopulta se viepi suuren osan heidän
kauppa-aluettaan. Silloin eivät enää Savon miehet tuo tavaroitaan
heille, eivätkä huoli heidän tavaroistaan. Siksi turvautuivat he
laivaliikkeeseen, jota tähän aikaan edistivät vielä ulkomaankin olot.
Itämainen sota oli päättynyt. Kauppalaivat oli osaksi tuhottu ja
rahdit korkeita. Silti laivojen "lyönti" oli erinomaisen kannattavaa.
Laivaveistämöstä tuli Sampo, joka jauhoi rahaa pikkukaupungin
yritteliäille liikemiehille ja hyvinvointia ja kunniaa koko
kaupungille. Tähän aikaan vielä, loppunsa edellä, kävi Savonkin liike
rantamaihin ja sillä kohosi pieni Raahe kaupan ja meriliikkeen alalla
kaupunkiemme ensimäisten joukkoon.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan oli Raahen laivaveistämö maamme suurimpia. Se oli
kaupungin lahden etelärannalla, mereen päin viettävällä rinteellä,
josta heti, rannasta alkaen, oli syvä vesi. Siellä oli viisi eri
veistämöä rinnakkain. Kussakin oli omat tapulinsa, joitten päällä
laiva tehtiin, paja oli jokaisessa ja väenpirtti, ja suuret puu- ja
lankkuvarastot.

Kaupungin ja veistämöalueen eli "varvin" välillä meren rannalla oli
pikipolttimo ja tervahovi monine pitkine makasiineineen. Terva oli
tärkeä vientitavara ja myöskin piki, jota paljon tarvittiin kotonakin
lukuisien laivojen rakentamisessa.

       *       *       *       *       *

Taivas kirkastui pienen kaupungin yllä, vaikka vielä katujen pohjalla
oli ohentunut hämärämeri, joka vaalenemistaan vaaleni. Varhaisesta
hetkestä huolimatta oli jo eloa ja liikettä hämyisillä kaduilla,
joita vielä silloin ei öilläkään valaistu. Porvarit olivat aukaisseet
puotinsa ovet ja ikkunaluukut ja odottivat ostajia. Heidän renkinsä
ajoivat kiiltokarvahevosilla mikä noutamaan niityltä heiniä, mikä
rannasta vettä. Merimiesten vaimoja tuli maidon hausta niistä taloista,
joissa oli lehmiä; ja maalaisia ajoi kuormineen kaupungin keskellä
olevalle kauppatorille, minne heitä jo oli kertynytkin aika paljon.

Jo paljoa aikaisemmin oli osa väestöä herännyt ja mennyt toimiinsa.
He olivat laivaveistämöiden sadat työmiehet, jotka jo ennen neljää
olivat pikkutaloistaan lähteneet toista kilometrin päässä olevaan
varviin, minne talvella kuljettiin suoraan yli jäätyneen meren lahden.
Työ alotettiin siellä kello neljältä. Hämärän aika iltaa ja aamua
työskenneltiin suuressa väenpirtissä. Toiset veistelivät vaarnoja,
toiset tekivät "plokeja" ja mikä mitäkin. Sitten päivän tultua
siirryttiin ulkotöihin rakenteella olevien laivan runkojen ääreen.
Silloin kuului sieltä pauke ja kalkutus aina kaupunkiin asti.

Päivän valjetessa kokoontui torille yhä enemmän kuormia ja ihmisiä.
Huomattavampana kauppatavarana oli puutavara. Siinä oli halkokuormia,
joiden ympärillä merimiesten vaimot häärivät, pelkkoja, lankkuja,
laivan kaaripuita ja jokunen mastopuukin. Siellä täällä kuormien
välissä liikuskeli kaupungin porvareita turkeissaan. Tingittiin ja
väiteltiin.

Yhä enemmän kokoontui puutavaraa torille. Kuormia alkoi jo olla
torille johtavilla kaduillakin. Siinä oli miehiä lähipitäjistä, mutta
paljon oli etempääkin tulleita. Sillä puutavaraa tarvittiin Raahessa
paljon, kun toisina vuosina rakennettiin lähemmäs kymmenkunnan laivaa.
Oli ukkoja kuormineen Kestilästä, Pulkkilasta ja Piippolasta, oli
Kärsämäeltä, Pihtiputaalta ja Keiteleestä. Useimmat olivat tuoneet
pelkkojaan, panttureitaan ja mastopuitaan ilman edeltä päin tehtyä
sopimusta; kaikki tiesivät, että he saavat tavaransa kaupaksi.

       *       *       *       *       *

Sillä hetkellä lähestyivät Pielaveden miehetkin etelätullin puolelta
kaupunkia. He olisivat päässeet tullin luota kaupungin laitaa
suoraankin varviin, mutta Matti Hirsikangas tahtoi ajaa patruuna Sovion
talon kautta, että saisi näyttää mastopuuta ennen veistämölle vientiä
patruunalle itselleen.

Patruunan talo oli torin kulmassa; sinne päästäkseen täytyi heidän ajaa
halki kaupungin.

Matti istui puun tyvellä ja ajoi kuutta hevosta.

Jaakko ohjasi takarekeä puun latvapuolella ja muut miehet kävelivät
sivulla. Heillä kaikilla muilla, paitsi Matilla ja Latolaisella, oli
paljon katseltavaa, sillä he eivät olleet vielä eläissään kaupungissa
käyneet.

Kun he sivuuttivat tullin ja lähtivät ajamaan Kirkkokatua, herätti
heidän tulonsa erikoista huomiota. Heidän puunsa oli suurempi kuin
monikaan oli nähnyt, vaikka oli ennenkin kaupunkiin suuria puita tuotu.
Kaikki näkivät heidän olevan tavallista pitemmän matkan takaa, koska
kahdella hevosella vedätettiin heidän eväitään ja rekiään.

Ennenkuin he olivat kerenneet pitkästikään ajaa, kertyi heille suuri
saattoväki. Siinä oli etupäässä kaupungin poikia, joista toiset
alkoivat kiipeillä puun päälle.

— Menettekö, sen vietävät! karjasi Matti ja huiskasi heihin päin
suitsiperillä.

Silloin livahtivat pojat puun päältä ja kuultuaan Matin puheesta miehet
savolaisiksi, he kaikin alkoivat kirkua:

— "Savolainen pulloposki, syöpi puuron leivän kanssa."

— Teillä, sen tuhannen kappaleilla, ei olisi syödä edes paljastakaan
leipää, jos me savolaiset emme toisi tänne jyviä ja jauhoja, senkin
rantamaan rakkikoirat! ärjyi Matti.

— Olesta hiljaa ja anna poikain huutaa! sanoi Latolainen Matille ja
nauroi.

Silloin pojat kertyivät hyväntuulisen Latolaisen kintereille ja
kärttivät häneltä lupaa nousta puun päälle. Muutamia hän nostikin sinne
ja sanoi sitten tasaisella tavallaan:

— Enempää eivät hevoset jaksa vetää.

Näin tulivat he likelle toria. Katu heidän edessään oli niin täynnä
kuormia, että heidän täytyi pysähtyä odottamaan. Siihen kertyi pian
väkeä suurta mastopuuta ja Savon miehiä ihmettelemään.

Etempää torilta riensi juoksujalkaa eräs hyvin pitkä ja punakka
vanhanpuoleinen mies. Tullessaan tyrkki hän tiellään olevia syrjään,
niin että kiitti kun pääsi hänen edestään väistymään.

— Hei, Savon ukko, myö puusi minulle! huusi hän rämisevällä äänellään,
että tori kaikui. Ja odottamatta vastausta kääntyi hän menemään ja
käski Matin ajaa perässään.

— Siirryttekö syrjään, senkin maalaistolvanat! Antakaa tietä oikealle
puulle, jollaista ette ole ainoakaan osannut tuoda!

Miehet koettivat arkoina avata tietä Korkeankankaan mahtavalle
jättiläiselle. Syntyi aika rytinä ja meteli rämeä-äänisen suuren miehen
edessä.

Hän oli patruuna Matti Sovio, Fredrik Sovion veli, jolla kolmannen,
Henrik-nimisen veljen kanssa, oli yhteinen laivaveistämö ja kauppaliike.

Hetken mentyään ja tietä tehtyään katsoi Matti Sovio taakseen ja kun
näki Savon miehet rauhallisina paikallaan, huusi hän.

— Etkö sinä s...n Savon ukko ajakaan?

— Enpä häntä, vastasi Matti Hirsikangas.

— Mitä odotat? Etkö puutasi myökään?

— Enpä mä häntä myö.

— Mikset myö.

— Kun jo on tullut toiselle myödyksi.

— No voi sun vietävän pässinpäätä! P----.ako et sitä ennemmin sanonut?
Mikä tuhat sinun kitaasi kiinni piti, senkin Savon pallinaama! raivosi
Matti-patruuna ja palasi takasin ja pui nyrkkiään Hirsikankaan Matin
edessä.

— So so! Ihmisiähän mekin ollaan, sanoi Latolainen tyynesti ja astui
Matti-patruunan eteen.

— Mikä p...u sinä olet? karjasi tämä ja oikasi kättään kuin lyödäkseen.

— Elähän vaan lyö! Saat heti takaisin! sanoi Latolainen päättävästi.

— Ettäkö uskaltaisit minua lyödä?

— Koetappas kopasta, niin näet!

— Ka, Savon miestä! Ei se pelkää, sanoi Matti-patruuna ja nauroi
iloisesti siinä samassa hetkessä. Sitten kysyi hän Hirsikankaan Matilta
aivan toisena miehenä kuin äsken:

— Kuka tämän kamalan puun on jo ostanut?

— Patruunan veli, vastasi Matti.

— Se peto se kerkeää. Mutta kuulehan ukko! Tuo minullekin samallainen,
vieläkin suurempi! Rahan saat minultakin. Tuotko?

— Enpä mä häntä tiedä, jos..., eikä hän kerennyt sanoa: jos löydän,
ennenkuin Matti-patruunan kiivas veri kuohahti, — sillä hän vaati heti
aina selvän ja varman vastauksen — ja hän karjasi:

— Ole tietämättä, käppyrä! Tule sinä, suuri mies, tänä päivänä minun
konttoriini! sanoi hän Latolaiselle ja sitten suuttuneena huusi:

— Hei miehet! Kuulkaa nyt kaikki, niin monta kuin teitä lieneekin!
Ajakaa kuormanne, mastopuut, pelkat, pantturit ja kaikki mitä teillä
on, minun varviini! Tulkaa sitte noutamaan rahat meidän konttorista!...
Mitä töllötätte! Ettekö kuule?... Meillä on millä maksetaan! Hih hei!
hihkasi hän, löi kämmeniään yhteen ja pyörähti kantapäillään ympäri.

Sitten lähti hän kävelemään ja nauroi mennessään. Mutta päästyään
veljensä, Fredrik Sovion talon kohdalle, pui hän nyrkkiään sinne päin
ja kiroili suun täydeltä.

Tori alkoi tyhjetä ja puukuormat soluivat Isoakatua rantaan ja siitä
lahden yli Matti Sovion veistämölle.

Pielaveden jättiläinenkin pääsi liikkeelle. Se pysähtyi Fredrik Sovion
talon kohdalle. Hevosten eteen pantiin heiniä, eväskuormat ajettiin
Sovion suureen kartanoon ja Matti Hirsikangas lähti konttoriin. Sinne
kuljettiin pihan kautta. Konttorin mahtavat tammiovet näyttivät
sanovan: Jolla ei ole aikaa kiertää kartanon kautta, se pysyköön
poissa! Oven edessä rapisteli Matti kuuraa turkkinsa kauluksesta,
kopisteli lumen saappaistaan ja meni sisään.

Jaakko ja muutamia muita hänen matkassaan tulleita savolaisia jäi
kadulle puun viereen odottamaan Matin palaamista.

Jaakko nousi puun tyvelle istumaan ja katseli kaupungin elämää.
Isokatu, jolla hän oli, halkaisi kaupungin, alkaen sen pohjoistullista
ja loppuen mereen, jonka rannalla melkein kadun kohdalla oli
merimieshuonerakennus. Hänen toverinsa lähtivät Mattia odottaissaan
katselemaan kaupunkia, kulkien rantaan päin.

Kaikki oli hänestä outoa, kaupunki katuineen, talot, kauppapuodit
ja ihmiset. Varsinkin ihmisiä hän ihmetteli. — Tuossa katukäytävää
sipsutti muuan tyttö, jota hän ihan mielikseen katseli. Kuinka
notkeasti nousi hänen jalkansa, meni aivankuin tanssien! Hänen
jälkeensä katsoi Jaakko niin kauvan, kunnes tyttö kääntyi poikkikadulle
ja katosi: Hänen mieleensä tuli Leena ja kotikylän tytöt. Mitä
nämä kömpelöissä kengissään ja paksuissa vaatteissaan olivat
verrattuna tuohon sipsuttajaan! Leena oli ollut hänen tähänastinen
tyttöihanteensa; sen kauniimpaa ja miellyttävämpää ei hän maailmassa
luullut olevankaan. Ja kun hän siinä istui ja mietti, tunsi hän, että
se hehkuva polte, jonka Leena hänessä oli herättänyt, heikkeni ja
riutui, ja sen sijaan tuli kaipaus nähdä tuo äskeinen tyttö, tai jotain
hänen laistaan vielä uudelleen.

Hän muisteli ja ihmetteli kaupunkiin tulemistaan. Pojat, jotka nytkin
kilmuilivat hänen luonaan puun ympärillä, olivat merkillisen eläviä,
aivankuin oravat metsässä. Turkasen pahankurisia ne olivat! Hän ei
heitä uskaltanut paljon katsoakaan, peläten heidän rupeavan haukkumaan.
Ei koskaan ennen hän ollut osannut ajatellakaan poikien olevan
sellaisia kuin nämä. Ja entäpäs se pitkä ukko, joka äsken yritti heidät
syyttä suotta piestä! Mutta leppyi siinä samassa, kun Latolainen häntä
vastusti. Teki ihan toisin kuin hänen kotiseudullaan. Siellähän mies
suuttuu yhä enemmän, jos häntä vastustetaan. — Tämän kaupungin meno
tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä kaikin puolin. Vilkasta se oli ja
kiehtovaa. Olisi hirmuisen hupaista saada olla siinä mukana! Se vasta
olisi toista, verrattuna kotikylän nukkuvaan elämään.

Siinä istuessaan huomasi hän katua pitkin tulla köpittävän vanhan,
mutta vilkasliikkeisen äijän. Ukko pysähtyi, päästyään puun kohdalle.
Hänen silmänsä vilkuttivat kummallisen nauravasti.

— Onpa totta vie siihen ankkuroinut suuri puu... Kuusi pukseeria on
edessä. — Mistä asti ne ovat sitä vetäneet?... Häh, poika? ärjäsi hän,
kun Jaakko ei heti hänelle vastannut.

— Pielavedeltä, sanoi Jaakko.

— Vai aina Pielavedeltä... No tietääkö savolaisen poika, mitä
tämmöisestä hirrestä tehdään?

— Maston ne sanovat siitä tulevan.

— Aivan niin. Mutta kestäisikö savolaisen pojan pää nousta tuonne
latvaan, jos se pystyyn hiissattaisiin? Vai rupeaisiko päätä
fiiraamaan... Häh?

— Mitäpäs asiaa tuon latvaan olisikaan, sanoi Jaakko.

— Mitäkö asiaa latvaan? Sitä ei kysy kukaan muu kuin savolainen. Kuule!
Tämän puun latvassa kiikkuu vielä moni poika. Voi jos tietäisit, mitä
minä tiedän, niin jo nyt kuulisit kuinka tuuli viheltää ja vinkuu siinä
taklaasissa, mitä tämä puu on kantava. Näkisit miten nämä heiluu ja
huojuu ja miten poikia rimpuilee aina "puukempramraakalla" asti köysiä
selvittelemässä, katsoen silmät seisovina meren myllerrystä. Niitä
tulee aaltoja kuin vuoria toinen toistaan ajaen... Oh! Niin se on
poika... No eivätkö ne Savon ukot sitten puissa rimpuile? kysyi ukko ja
nauraa virnisteli.

— Eivät ne niin hulluja vielä ole olleet.

— Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla näkyy olevan noin vilkkaat
silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä
puussa. Jos vain aijot merimieheksi, niin kiipeä joka päivä kolme
kertaa Savon korkeimman hongan latvaan ja huuda sieltä kurkun täydeltä!
Jos niin teet, niin edestäsi sen löydät. Muista nyt, mitä Björkqvistin
Epu sinulle neuvoi!

Sen sanottuaan lähti ukko mennä keppasemaan katua pitkin. Jaakko istui
ja katsoi hänen jälkeensä ja ihmetteli kummallista ukkoa ja hänen yhtä
kummallista puhettaan.

Ihmisiä tuli ja meni. Porvarien rengit ajoivat välkkyväkarvaisilla
hevosillaan ja huutivat toisilleen. Kauppapuotien eteen pysähtyi jyvä-,
voi- ja nahkakuormia. Puotien ovet paukahtelivat... Silloin alkoi myös
laivaveistämöltä kuulua satojen kirveiden vilkas kalke ja satojen
vasaroiden kiihtyvä pauke... Aamu oli valjennut ja hämärä haihtunut
pienen kaupungin kaduilta. Sen yli kaartui kirkas ja kylmä talvinen
taivas; mutta alla, pakkasesta huolimatta, oli vilkas ja kiehtova
elämä. Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan tunsi Savon sydänmaan
poikakin vilkastuvansa. Kiehtova elämän hyörinä lumosi hänet. Tuo elämä
minkä hän ympärillään tunsi, minkä paukkeen ja kalkkeen hän kuuli,
ei ollut sydänmaan poikaakaan vierovaa. Se oli tervettä, voimakasta
ja yksinkertaista niinkuin entinen Raahekin tuohikattoisine, pienine
taloineen ja vaatimattomine ihmisineen.



III.

Kodista irti.


Kaupunkimatka oli tehty, ja Jaakko oli kotona. Hän teki töitä: ajoi
hevosella heiniä ja puita, kulki metsällä ja pyydysteli toisinaan
riistaa. Elämä näytti olevan entisenlaista ja kulkevan entistä tuttua
latuaan. Kaupunkimatka oli hetkeksi keskeyttänyt päivien tasaisen
kulun; oli katkaissut jokapäiväisten töitten yhtäläisen, alati
uusiutuvan sarjan. Se oli temmannut talon miehet hetkiseksi näkemään
toisellaista elämää, josta ei talon vaimoväkikään jäänyt osattomaksi,
sillä miesten palattua kuulivat naisetkin heidän kertovan kaupungista
niin paljon, että hekin saivat siitä jonkinlaisen kuvan. — Olipa
renki tavannut muutaman juopporatin merimiehen, joka oli opettanut
hänelle merikomennussanoja, tietystikin ryyppypalkkaa vastaan. Näitä
hullunkuriseksi vääntämiään sanoja opetti renki sitten mielellään
kaikille, jotka sitä halusivat.

Aikaa voittain unohtui kaupunkimatka vaikutuksineen; ei kukaan enää
siitä puhunut muuten kuin toisinaan sivumennen muun asian yhteydessä.
Se oli haihtunut miesten mielestä jättämättä mitään syvempää vaikutusta
jälkeensä.

Mutta toisin oli Jaakon laita. Hän ei matkasta puhunut kenellekään.
Toiset tyhjensivät itsensä, mutta Jaakko piti muistonsa omanaan ja
yksinään niitä mietiskeli. Vielä silloin, kun toiset olivat matkansa
unohtaneet, eli hän sen muistoissaan uudelleen.

Kotona oli hän aina ollut vähäpuheinen, mutta viime aikoina muuttui
hän yhä hiljaisemmaksi. Siihen osaltaan vaikutti hänen suhteensa
isäänsä. Isä suosi silminnähtävästi toisia veljiä. Niitä oli kaksi.
Jaakko oli keskimäinen. Vanhin veli oli isän tapainen: kova puhumaan
ja ovela joka tilaisuudessa tunkeutumaan etualalle. Samalla oli hän
kitupiikki, sellainen, ettei raskinut kulkea edes oikeissa vaatteissa,
vaan kävi aina rikkinäisissä. Hänet, joka oli isänsä kaima, Matti, oli
luonto vartavasten varustanut lahjoillaan Hirsikankaan suurimmaksi
perijäksi, isännäksi isänsä jälkeen. Nuorin veli, Samuli, oli vielä
melkein lapsi, mutta osottautui hänkin jo erilaiseksi kuin Jaakko. Hän
oli aina tyytyväinen, ei kaivannut mitään, eikä koskaan yrittänytkään
vastustaa ketään. Hän oli jo alunpitäen sellainen, että hänestä voisi
tulla, kun sattuu, mainio talon elatusvaari, joka syömällä kuluttaisi
perintö-osansa, se on: vaihtaisi perintönsä elinaikaiseen elatukseen.

Jaakko ei ollut kummankaan kaltainen. Hän oli hiljaisempi ja syrjään
vetäytyneempi kuin vanhempi veli, mutta ei hän kuitenkaan niinkuin
nuorempi, taipunut kaikkien talutettavaksi.

       *       *       *       *       *

Näin eleli hän Raahesta palattuaan omaa elämäänsä. Työssä ollessaan ja
iltasin maata mentyään muisteli hän kaupunkimatkaansa. Varsinkin oli
hänen mieleensä painunut kohtauksensa Björkqvistin Epun kanssa ja hänen
sanansa: Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät,
niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa... Se
tosin tuntui hänestä mahdottomalta, mutta kuitenkin kuvitteli hän sitä.

Hän kuvitteli kaupunkimatkaansa hiljaisuudessa. Muisteli miten hänen
isänsä ja Sovion patruuna olivat tulleet konttorista mastopuuta
katsomaan. Puun ympärillä olevat pikkupojat heittivät kirkumisensa ja
kohottivat lakkiaan patruunalle, joka kookkaana ja mahtava kävi puuta
tarkastamaan. Kulki tyvestä latvaan, hymähteli ja koputteli kädellään
jäistä puuta, palasi sitten taasen tyvelle ja hymähteli. Sanoi sitten,
näyttäen olevan hyvillä mielin: Viekäähän puu varviin!... Kyllä te
Hirsikankaan isäntä sananne piditte. Tulkaa sitte konttoriin, niin
sovitaan hinnasta!

Sitten lähtivät he veistämölle: ajoivat viettävää katua myöten meren
jäälle, jonne lahden yli näkyi veistämöltä laivanrungot. Niiden yli
kohosivat takana olevat lankkutapulit ja varastohuoneet.

Jota lähemmäksi he saapuivat, sitä selvemmin kuului sieltä pauke ja
kalkutus.

Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen
kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä
maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä
rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla
telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi
kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari;
eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli
Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa,
minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita,
mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.

Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja
itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää
hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille
mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten
heidän tuli puunsa vedättää.

He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui
puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun
latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen
harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui
kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan
savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni.
Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun
tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin
luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan.
Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun
savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä
väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä
siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi
nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin
apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin,
jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä
viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan
Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.

He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä.
Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen
päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat
rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.

Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta
tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa;
sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin
honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi
se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi
voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin,
vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan
laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut... Mutta sitä
eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet
nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä
kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan
vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin
muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.

Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän
kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin
muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö
oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta
hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti
silkin saatuaan pois.

Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja
tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä
mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.

       *       *       *       *       *

Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava
sisämaan kevät.

Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen
toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.

Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan.
Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon
toisen Jaakkoon.

Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä
välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki
häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut
mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?

Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan
ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen
aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä
odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika
merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi
aamutuulessa.

Jaakko oli lähellä rantaa korjaamassa pellon aitaa. Sen vieritse kulki
maantie; tien takaa alkoi metsä. Sieltä kuului naapurin lehmänkellon
kalke, joka eteni sydänmaalle päin. Sitten alkoi kuulua laulua.
Hän tunsi sen Leenan ääneksi. Kellon kalke eteni ja laulu loppui.
Jaakko teki työtään ja silmäili väliin kimaltelevaa järveä. Kaunis se
oli lehtevine rantoineen. Hiljaista ja rauhallista oli seutu; niin
hiljaista, että ihan painosti.

Siinä taaskin tuli hänen mieleensä talvinen kaupunki-matka. Hän
ajatteli, että miltähän mahtaisi nyt kaupunki näyttää? Minkälaisen
vaikutuksen tekisi kesällä meri, joka on niin laaja, ettei toista
rantaa erota. Veistämöllä käy varmaan kiire työ. Talvella tekeillä
olleet laivat lasketaan vesille. Miten se tapahtuu? Siitä hänellä ei
ollut selvää käsitystä.

Vaikka hän oli kotonaan, niin yllätti hänet ikävä. Hän halusi hartaasti
päästä näkemään merta, kaupunkia, laivaveistämöä, ihmisiä ja vilkasta
elämää.

Hänestä tuntui, ettei häntä kukaan kotona kaipaa; ehkä äiti kaipaisi,
jos hän lähtisi. Isä ei hänestä paljoa välitä. Vanhemman veljen kanssa
suunnittelee hän kaikki; sitä hän suosii, mutta kaikkien muitten täytyy
hänen kärtyisyyttään kärsiä; niin äidinkin, jolla ei koskaan ole ollut
sanan valtaa talon asioihin, niin myös hänen. Mutta rupeaako hän sitä
kaiken ikänsä tekemään?

Hänen työnsä oli melkein lopussa; vielä oli muuan vitsas kierrettävä
seipäisiin, vielä muuan aidas pantava. Silloin näki hän Leenan palaavan
tietä pitkin lehmiä viemästä. Leena huomasi hänet ja pysähtyi...
Hän hymyili iloisesti odottaen Jaakon jotain sanovan; mutta tämä ei
keksinyt mitä sanoisi. Hänestä tuntui koko tyttö niin ilmanaikuiselta.
Hän ei nähnyt enää hänessä mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hänet
muita tyttöjä miellyttävämmäksi... Hänen mieleensä tuli kihlat, jotka
hän oli Leenaa varten tuonut. Ne olivat vieläkin hänen kätkössään
vaateaitassa. Olkoot siellä!

Kun Jaakko ei puhunut mitään, kysyi Leena iloisesti:

— Mitä poika miettii?

— Enpä mitään erikoista.

— Mitä sinulle on oikeastaan tapahtunut? Kun...

— Miksi?

— Kun sinä olet muuttunut erilaiseksi kuin olit ennen... Et käy enää
meilläkään koskaan.

— Eihän tuota tule käydyksi...

— Kävithän ennen...

— Niin...

— Taisitpa jättää kihlasi sinne kaupungin tytöille, kun ei ole
kuulunut, että täällä olisit niitä kenellekään tarjonnut ja kun olet
muuttunut niin hiljaiseksi ja ikävöivän näköiseksi... sanoi Leena
kiusottelevasti. Mutta Jaakko kuuli, että hänen äänensä värähteli
kiihkeästä liikutuksesta.

— Kukapa noista täällä huolisikaan, sanoi hän välinpitämättömästi.

— Oletko tarjonnut?

— Tarjosinhan noita kerran, mutta ei ollut silkin ottajaa.

— Eihän niitä sinulla silloin ollutkaan.

Jaakko tunsi, mihin tyttö tähtää. Mutta se herätti hänessä
kyllästymistä. Hän sanoi:

— Ei ole nytkään sen enempää. Millä minä olisin saanut sellaiset, että
ne olisivat kelvanneet.

Leenan ilakoiva hymy kuoleutui hänen huulilleen. Hän näki selvästi,
ettei hän enää ole Jaakolle se, mikä oli ollut.

Hetken seisoi hän siinä neuvotonna ja katsoi miten Jaakko hänestä
välittämättä korjasi aitaa. Kun hän tunsi, ettei heillä ole mitään
puhuttavaa, lähti hän kävelemään tietä pitkin ja koetti laulaa
hyräillä. Mutta päästyään Jaakon näkyvistä hyrskähti hän itkemään.

Vaan Jaakko tunsi, että nyt on hänen suhteensa tyttöön aivan selvillä.
Se tuntui vapauttavalta, ja hänen mielessään kangasteli kuvia kaukaisen
seudun tytöistä, jotka astuvat keveästi ja ovat niin viekottelevan
näköisiä.

       *       *       *       *       *

Oltiin syksyssä. Ensimäiset kuurayöt olivat olleet ja niitä seurasi
sitten kirkkaita päiviä, jolloin syksyn monivärinen loisto puissa ja
maassa silmiä ilahdutti.

Peltojen kellertävillä sängillä seisoi ruiskuhilaita ja ohra oli koottu
suuriin aumoihin. Riihiä puitiin paraaltaan. Hirsikankaan talossa
puitiin kaikki vilja heti syksyllä, eikä jätetty sitä talven alle
niinkuin monessa paikassa Savossa tehdään.

Jaakko ja Matti ja heidän kumppaninaan yksi piioista puivat riihen joka
päivä. Heillä ei ollutkaan enää monta jälellä.

Eräänä iltapäivänä kun he olivat päässeet riihestä ja saaneet
saunatuksi, ehdotti Jaakko veljelleen, että he vetäisivät jälellä
olevat viljat riihen viereen, ettei niitä tarvitsisi enää joka päivä
pellolta noutaa.

Sinä iltana vedättivätkin he viljan riihen eteen.

Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt
järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi,
katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.

Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui
toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan,
solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle
viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni,
kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen
ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä...
Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana
soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset
liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.

Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä
riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen
yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona
näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan
metsän.

— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi
Latolan isäntä.

Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä,
etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.

Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen
tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli.
Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei
uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti
viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli
ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä
osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti
häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta
kestää... Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi?
Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä
lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.

Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa
huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.

Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan
itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken
malttinsa.

— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi
syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene
pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat
koko talon!

Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa
vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua
Jaakkoon.

Jaakko seisoi siinä kalpeana. Isä ei vielä koskaan ennen ollut käskenyt
häntä kotoa pois. Nyt kuuli hän sen. Hän kyllä ymmärsi, että kun isä
tyyntyy, niin hän ehkä katuu sanojaan, mutta sittenkin kävi isän vihan
purkaus häneen liian kipeästi.

Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen
seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.

       *       *       *       *       *

Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi
vuode tyhjä.

Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.

Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli
kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään
suuriakaan näyttänyt välittävän.

— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha
ruotilaismuori.



IV.

Harhailemassa.


Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut
enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän
sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.

Koko matkan oli hän kulkenut jalkaisin, laukussa jonkun verran evästä
ja kukkarossaan jonkun verran rahaa. Näillä varoilla oli hänen äitinsä
hänet kotoa lähtiessä varustanut.

Silloin yöllä, tulipalon jälkeen, oli hän ennen lähtöään mennyt äitinsä
puheille. Isä oli ollut vielä riihen raunioilla. — Äiti oli ensin
vastustanut hänen menoaan, mutta nähdessään, että Jaakko lähtee, kielsi
hän tai käski, oli hän varustanut hänelle eväslaukun ja antanut hänelle
säästörahansa. Sitten oli poika kenenkään huomaamatta kadonnut.

Oli jo pimeä ilta, kun hän pääsi tullista Kirkkokadulle, joka oli
paikkapaikoin aivan pimeä. Ainoastaan siinä näki eteensä, missä valo
talojen ikkunoista lankesi kadulle. Siellä täällä vilkkui hänen
edessään kaukana häilyviä valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joilla
jotkut kadulla kulkevat valaisivat tietään.

Muutaman talon portista tuli kadulle nainen, jolla oli lyhty kädessään.
Hän joutui juuri Jaakon edellä kulkemaan. Hänen perässään pääsi
Jaakko aina torille asti, jossa näki paremmin puotien ikkunoista
virtaavan valotulvan vuoksi. Siellä poikkesi Jaakon edellä kulkenut
nainen johonkin kauppaan. Entisestään tunsi Jaakko nyt paikat. Hän
päätti mennä ensi yöksi patruuna Sovion pirttiin, jossa hän oli viime
talvenakin ollut.

Torilta kääntyi hän Isollekadulle, joka johti rantaan. Tämä katu
oli jotenkin valoisa, sillä sen varrella, kummallakin puolen, oli
kauppapuoti melkein joka talossa. Kun hän kääntyi sinne, tuulahti häntä
vastaan rannalta merituuli; sieltä kuului myös rantaa vasten vyöryvien
aaltojen taukoamaton kohina. Hän tunsi tulleensa aavan veden äärelle,
sillä noin raskaasti eivät hänen kotirannallaan kovallakaan tuulella
aallot jymisseet. Hän tunsi outoa väristystä; yksinäisyyden tunne
valtasi hänet hetkeksi. Häntä oudostutti pitkä, puolittain pimeä katu,
jonka päästä kuului kumea meren pauhina, ja josta tuuli toi kirpeää
meren hajua.

Siinä samassa oli hän Sovion talon portilla, josta poikkesi avaraan
pihaan. Se ei ollut aivan pimeä, sillä ison rakennuksen akkunoista
lankesi valo melkein pihan perälle, josta loisti myöskin kahdesta
ikkunasta tuli. Ne olivat pirtin ikkunat. Pihalla häämötti paljon
matkamiesten kuormia ja kärryjä.

Hän astui pirttiin, missä oli joukko miehiä, mikä syömässä evästä
laukustaan, mikä juttelemassa kaupunki-asioista. He olivat kaikki
maalaisia, jotka olivat tuoneet Sovion patruunan makasiineihin
maalaistavaroitaan ja veivät palatessaan tavarakuorman takaisin.

Seinän vieressä pirtin perällä istui Sovion patruunan punakka renki.
Hänet tunsi Jaakko viime käymiseltään; mutta renki ei näyttänyt häntä
muistavan. Jaakon tulosta eivät muutkaan näyttäneet välittävän; toiset
kääntyivät katsomaan, mutta useimmat eivät kiinnittäneet häneen mitään
huomiotaan.

Hetken istuttuaan oven vieressä, siirtyi Jaakko likelle renkiä ja kysyi
arasti:

— Saako täällä olla yötä?

— Tietenkin. Pane vaan hevosesi talliin, jos sinne mahtuu. Kuormasi
säilyy kartanollakin aamuun asti.

Renki luuli hänen tuoneen tavarakuorman kaupunkiin, eikä Jaakko
sen pitempiin puheisiin ruvennut. Hän siirtyi syrjemmälle ja alkoi
illasteli laukussaan olevilla evään jätteillä.

Vähän kerrallaan kävivät matkamiehet hevosiaan syöttämässä ja
paneutuivat levolle seinäsänkyihin, joita oli joka seinällä
päälletysten katonrajaan asti.

Muutamia ylimpiä sänkyjä jäi tyhjäksi ja yhteen kiipesi Jaakkokin, vei
mennessään laukkunsa asetti sen jalkapäähän. Sängyssä oli olkipatja
ja tyyny. Peitettä ei ollut, eikä sitä tarvinnutkaan korkealla
katonrajassa.

Kaikkien asetuttua levolle, sammutti renki lampun ja meni kamariinsa.

Kauvan vielä valvoi Jaakko pimeässä ja mietti uutta, outoa
tulevaisuuttaan. Mutta pitkästä kävelystään oli hän väsynyt ja vihdoin
alkoi hän hengittää rauhallisesti.

       *       *       *       *       *

Oli jo valkea päivä, kun hän heräsi. Pirtti oli tyhjä; kaikki olivat
menneet asioilleen.

Jaakko laskeutui lattialle ja alkoi miettiä, mihin hän ryhtyisi. Oli
tuollainen puolipilvinen syksypäivä, jolloin väliin aurinko revähtää
äkkiä paistamaan. Hän käsitti, että työtä täytyy hänen saada ja myöskin
asunto. Mutta kummankin löytäminen tuntui sangen vaikealta, paljon
vaikeammalta kuin hän oli osannut kotoa lähtiessä ajatellakaan. Kenen
neuvoon hän turvautuisi aivan oudolla paikkakunnalla? Kuka häntä
ohjaisi ja opastaisi?

Ensin päätti hän lähteä kaupunkia katsomaan; ehkä hän matkallaan jonkun
keinon pulaansa löytäisi.

Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä.
Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä,
vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä,
joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty
leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai
laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei
ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.

Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia
makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä
purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja
muuta tavaraa.

Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä
kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle
asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa
merta ei näkynyt, saaret sen estivät.

Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon
meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan
veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli
määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia
kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan,
vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.

Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko
pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen
matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka
häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.

Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.

Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä
köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:

— Kuulkaahan!

— Mitä?

— Ettekö tunne enää minua?

— Mistä hitosta minä sinut tuntisin... No tuhannen vietävä!... Olen
minä jolloinkin sinut nähnyt... Ethän vain lienekin se samainen
savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren
mastopuun tyvellä... Sehän ryökäle oletkin... Mitä sinä nyt olet tänne
tuonut?... Tervaa tietystikin.

— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.

— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun...

— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne... Ettekö tietäisi
neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?

— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?

— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada
vakituisempi asunto ja työtä.

— Etkö ole suuren talon poika?

— Olenhan minä.

— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä...
etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi,
joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika!
Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä... Kas sillä lailla!
Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän
vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä.
He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun
haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta
jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot
eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä
on... Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän
lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin
nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito
opetella, jos tänne jäät.

He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä.
Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin
suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.

— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt!
Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun
kanssasi, kun vain voisivat... Niin, mitä tuumaat?

— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä
neuvoa, miten saisin työtä.

— Menisitkö vaikka merelle?

— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.

— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota
häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos
tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti
sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä
osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan
ohjata. Nyt mennään!

He lähtivät.

Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He
tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä
tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.

Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta
hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen
merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi
pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä
kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset
olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta
— tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen
vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten
merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja
tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli
mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten
kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat
hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja
ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin
iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut
ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella,
että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin
vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut
alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut... Vieläkin häntä
puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt
mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin
täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön
hän sitte kullekin ansion jälkeen.

Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli
elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän
samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he
hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä
hän sille teki.

Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä
kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee
kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä
ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän
tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa
hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi
välttää, kun hän merielämään antautuu.

Näin ajatteli ukko, ja Jaakko ei tiennyt, mihin mentiin.

He saapuivat Tuomas Erkkilälle. Portilla ja kartanolla seisoskeli
sinipuseroisia miehiä. He ilostuivat ja tulivat Epun perässä sisään.

Se oli suuri huone, jossa oli kuluneita puupöytiä joka puolella. Siitä
vei ovia toisiin huoneisiin, joissa asui merimiehiä, joilla ei vielä
ollut perhettä ja omaa kotia.

Huoneessa istui pöytien ympärillä miehiä. He tarinoivat juuri äsken
lähteneistä tovereistaan. Tuntui kuin olisi iloinen tuulahdus
puhaltanut Epun tultua. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, ja eri
puolilta kuului ääniä:

— Tulkaa Epu meidän pöytään!

Epu meni keskilattialle ja seisahtui siihen. Jaakko jäi oven suuhun.

Epu katseli eri puolille ja kaikki odottivat jännittyneenä, mitä hän
sanoo. Sitten hän alkoi:

— Te kaikki taidatte olla merimiehiä?

— Aivan kaikki. Ei ole joukossamme yhtään "sinikäpälää" [sinikäpälä
= kisälli], eikä ainuttakaan renkiä... Mikä lienee tuo tuossa oven
pielessä? vastasi eräs nuori merimies ja osotti Jaakkoa.

— Siitä pojasta vastaan minä. Tule tänne poika! käski hän Jaakkoa.

Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.

— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.

Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:

— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä
varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän
asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon
ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren
jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän
peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän
kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut
kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä
tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?

— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!

Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.

Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:

— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.

Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat
kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun
joukkoonsa.

Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että
hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea
meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa
hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa
ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa
istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä
oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo
povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat
hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.

Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli.
Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten
miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä
lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan
lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä
maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan
miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat
he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet
rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he
toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen
tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät
he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston
unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.

Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja
ryyppiessään unohtanut huolensa.

Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän
suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja
toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää
hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.

       *       *       *       *       *

Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli.
Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen
ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas
kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi... Mutta kylmä tuuli virvoitti
hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän,
jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset
aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin
jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa
iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan
puistatti.

Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli
merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli
hän... Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin
Epun ja merimiehet... Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän
ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä
koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki
hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei
hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään
muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti
häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla
oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti
hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne.
Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä
lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti
kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan
työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli
hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.

Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen
voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut,
ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.

Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän
ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli
kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä
poltetta.

Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään
kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti
kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää®
hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.

Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen
viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän
käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta.
Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä
ollut tietoa, minne menisi.

Kun hän käveli huolissaan rantaan päin, näki hän etempänä kumman näyn.
Siellä seisoi muuan pieni ja paksu ukko pikkupoikien ympäröimänä,
jakaen näille taskustaan lakritsapalasia. Sitten järjesti hän
heidät riviin edelleen ja asettui itse taakse. Niin lähti poikarivi
marssimaan ja ukko käppäsi heidän perässään ja naurusuin komensi:
leuvvoi, pravvoi, leuvvoi, pravvoi! Sitä menoa hän tuli Jaakkoa vastaan
poikineen ja marssitutti heitä torille asti, jossa vielä antoi heille
makeisia ja laski heidät hajalleen.

Ihmeissään kääntyi Jaakkokin kulkemaan heidän jälessään.

Ukko oli Baltzar Fellman, jota yleisimmin kaupungissa sanottiin vain
Paltsu-patruunaksi.

Hän omisti veljensä Johanin kanssa suuren laivanvarustusliikkeen ja
kauppapuodin. Veli toimi laivanvarustusliikkeen hoitajana ja piti
huolta liikkeen ulkomaan kaupasta. Paltsu, joka oli puhelias ja
leikillinen, hoiti puotikauppaa ja laajaa maalaisliikettä.

He kumpikin olivat vanhoja poikia ja asuivat yhdessä ja olivat
yhteisesti koonneet suuren omaisuuden. Heidän monihaarainen liikkeensä
oli kaupungin senaikaisen vilkkaan elämän synnyttäjiä. Se antoi työtä
sadoille kaupungin miehille ja elätti heidän perheitään.

Mutta sentään tämänkin liikkeen johtajat, niin Paltsu-patruuna kuin
Johankin, elivät yksinkertaista, työteliästä elämää. Itse valvoivat he
laajoja, kaupungin ulkopuolella olevia peltojaan, kauppaliikettään ja
veistämöään.

Kun Jaakko näki poikien hajaannuttua Paltsun lähtevän kävelemään
takasin ja pujahtavan muutamasta portista, lähti hänkin ukon jälkeen.
Tullessaan sen portin kohdalle, minne ukko katosi, huomasi hän
täälläkin suuren kauppakartanon, jossa oli maalaisten hevosia ja
kuormia. Hän pistäytyi pihalle ja näki tämän perällä samallaisen pirtin
kuin oli Soviollakin. — Täällähän ensi yön saaneekin viettää, ajatteli
hän ja meni pirttiin.

Yösijan lupasikin hänelle talon renki, joka juuri oli syömässä
myöhästynyttä päivällistään. Mutta täällä hänen tulonsa herätti
suurempaa huomiotakuin eilen illalla Sovion pirtissä. Se johtui siitä,
että renki oli naimisissa ja asui joukkoineen pirtissä ja pirtin
perässä olevassa kahdessa kamarissa. Elämä täällä oli sen vuoksi
kodikkaampaa ja tulija joutui läheisempään tekemiseen asukkaiden kanssa
kuin Sovion yksinäisessä pirtissä, jossa naimaton renki oli valtiaana.

Jaakko sai rengille tehdä selkoa retkestään ja tämä kun kuuli hänen
olevan työtä vailla, lupasi puhua hänen puolestaan patruunalle.

Sitten illalla tulikin patruuna pirttiin. Se juuri olikin hänen
tapaistaan. Melkein joka ilta kävi hän pirtissä maalaisia
puhuttelemassa ja rengin lapsia polvellaan kiikuttamassa.

Nytkin istahti hän penkille maalais-isäntien joukkoon ja pian oli
vilkas juttelu käymässä vuodentulosta ja ensitalvisesta puunajosta.
Vaikka hän oli suuren pääoman omistaja ja satojen työmiesten isäntä,
ei kukaan häntä ujostellut. Kaikkihan tunsivat Paltsun, samaten
kuin hänkin tahtoi tuntea jokaisen, jonka kanssa hän pienimpäänkin
tekemiseen joutui. Virtanaan herui hänen suustaan puhe, jota hän vähän
väliä leikillisillä sutkauksilla höysti.

Ennenkuin renki kerkesi puhua mitään, huomasi Paltsu Jaakon.

— Mistä nuori mies on? kysyi hän ystävällisesti.

Kun hän kuuli sen, sanoi hän ihmettelevän näköisenä:

— Pielavedeltä asti. Kauvaksi jo Raahe kätensä ojentaa. Siellä päin on
kaiketi vain Sovion talonpoikia. Meillä ei ole yhtään tuttavaa siellä,
vaikka kyllä muualla Savossa on. Mutta mitä varten nuori mies on
liikkeellä? Oletko tuonut mitään myötäväksi?

Nyt ei Jaakon auttanut muu, kuin selittää seikkailunsa.

Tätä kuunteli Paltsu-herra totisena. Ja kun Jaakko pyysi lopuksi työtä,
puisti hän päätään ja alkoi puhella:

— Ne nuoret, ne nuoret ovat huimapäitä! Ei saisi vielä sinun iälläsi
ilman isän suostumusta ruveta sellaisiin yrityksiin. Sinulle voi
käydä samansuuntaisesti kuin minun vanhemmalle veljelleni. Hänet
lähetettiin Englantiin, mutta siellä rupesi hän ominpäinsä merimieheksi
muutamaan Länsi-Intiaan menevään laivaan. Täällä suljettiin hänet
erehdyksessä kuumesairaalaan, mistä hänen onnistui päästä ainoastaan
karkaamalla pois. Vasta monien seikkailujen perästä pääsi hän kotiin.
Koeta nyt palata isäsi luo! Sovi hänen kanssaan ja tee niinkuin
neljännessä käskyssä neuvotaan! Sitäpaitsi en tiedä, olisiko sinulle
nyt sopivaa työtäkään. Varvin työhön sinusta ei heti ole, kun olet
tottumaton ja merellekään et enää tänä vuonna pääse, sillä tänä
aamuna meidän viimeisen lähtevän laivan miehet menivät "puuriin". —
Tulehan nyt huomen-aamulla meidän puotiin, niin koetan varustaa sinut
matkarahoilla, että pääsisit kotiisi.

Sen sanottuaan Paltsu-herra lähti. Pimeällä kartanolla kulki hän
koperoimassa makasiinien ovia, ettei vain jäisi yhdenkään suulle yöksi
avainta.

Mutta Jaakosta tuntui, että hänen tiensä nousee aivan pystyyn.
Huolissaan ja masentuneena kiipesi hän seinäsänkyyn nukkumaan.



V.

Matti-patruuna.


Seuraavana aamuna heräsi hän siihen, että renki tuli panemaan tulta
pirtin lamppuun; ulkona oli vielä aivan pimeä.

Maa oli yön aikana kohmettunut ja pakkanen oli ripotellut sen pinnalle
valkoisen kuurakerroksen. Kärrykeli oli parantunut ja siitä kuuli
Jaakko pirtissä olevien maalaisten iloitsevan. Ne heistä, joilla oli
valmiit kuormat ja muutkin asiat ajettuina, kiirehtivät taipaleelle.
Toiset taasen, jotka eilen iltapäivällä olivat tulleet, menivät
päivänkoitteessa kaupungille.

Jaakko jäi yksikseen. Hän kadehti niitä onnellisia, joilla oli
tiedossaan tämänkin päivän toimet ja työt. Häntä itseään poltti
epävarmuus ja pakollinen toimettomuutensa.

Renki tuli hevostaan ruokkimasta. Kun hän näki Jaakon mietteissään,
istahti hän hänen viereensä ja sanoi neuvovasti:

— Taitaapa olla paras, että teet niinkuin patruuna illalla puhui.

— Enpä sitä vielä tiedä, sanoi Jaakko ja naurahti katkerasti.

Sitä hän oli miettinyt, mutta ei ollut saanut vielä päätetyksi.

— Kyllä se vain parasta on. Nyt on jo puoti auki. Menehän sinne! Sieltä
hänet löydät.

Kun Jaakko ei puhunut mitään, jatkoi renki koettaen matkia isäntänsä
illallista puhetapaa:

— Kyllä se vain niin on, kun patruuna puhui. Et sinä pääse laivantyöhön
kenenkään varviin, kun olet aivan tottumaton. Onhan siellä kyllä
semmoistakin työtä, jota osaisit tehdä, mutta taitaa kaikilla olla
täydet miehet... Kunpa olisit ennemmin tullut, niin olisit päässyt
ensireissun pojaksi johonkin laivaan... Menehän nyt vain noutamaan
matkarahat pois!

— Saa nyt nähdä, sanoi Jaakko ja lähti ulos.

Siellä oli jo kirkas päivä. Jaakko meni portille ja katsoi kadulla
käyvää liikettä. Hän oli kahdenvaiheilla, mennäkö patruunan puheille
ja pyytää häneltä jonkinkaanlaista työtä, vai lähteäkö sitä muilta
etsimään. Kotiin paluuta hän ei ajatellutkaan, vaikka tuntuikin elämä
niin tukalalta ja tietymättömältä...

Samassa kääntyi joku hevosella portille. Kiireesti hypähti Jaakko siitä
kadulle ja lähti kaupungille.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa, kun Jaakko harhaili kaupungilla, oli patruuna Matti
Sovio jo palannut aamukävelyltään ja alottanut työnsä konttorissaan.
Hän oli pahalla päällä ja vihelsi istuessaan pöytänsä edessä, joka
oli pihanpuolisen ikkunan vieressä. Viheltäminen, mikä suinkaan ei
noudattanut tarkasti sävelmää, selvensi aina hänen ajatuksiaan.

Paha tuuli johtui tällä kerralla huonoista uutisista, joita hän
oli kuullut torin kulmaan kokoontuneitten herrojen puhuvan. Oli
nimittäin siihen aikaan tapana, että melkein kaikki porvarit kävivät
ennen aamiaista aamukävelyllä ja melkein säännöllisesti kokoontuivat
torin kulmaan tai johonkin muualle hetkeksi juttelemaan. Tällaisessa
ulkoilma-kokouksessa olivat puheen-aiheena kaupungin tapahtumat. Mutta
toisinaan johtui puhe avarammillekin aloille. Niinpä tänäkin aamuna oli
keskusteltu Saimaan kanavasta, jonka kohdakkoin, vuoden parin perästä,
oli määrä valmistua.

Jo kauvan, vuosikausia, oli Saimaan kanavarakentaminen uhkaavana
pilvenä painostanut Raahen, samaten kuin muidenkin Pohjanmaan
kaupunkien porvarien mieltä. Jota likemmäksi sen valmistuminen tuli,
sitä uhkaavammalta rupesi asema tuntumaan. Useimmat Raahen toimeliaat
porvarit olivat hengessään näkevinään kaupunkinsa kohtalon, sen
hiljaisen näivettymisen, kun kanava valmistuttuaan vetäisi Savon kaupan
kauttansa Wiipuriin.

He olivat aivan varmoja siitä, että suuri Saimaan kanava synnyttää
pienempiä kanavia latvavesille, aina heidän kauppa-alueelleen asti.

Silloin kohtaa kova kaupunkia. Toisen kovan se oli juuri kestänyt.
Englantilaiset olivat toista vuotta sitten käyneet polttamassa viisi
laivaveistämöä kaikkine huoneineen ja rakennusaineineen. Neljässä oli
parhaillaan ollut laiva rakenteella. Sama tuho oli kohdannut useita
satamassa olleita laivoja, niin myös pikipolttimoa ja tervahovia, jossa
oli tuhansia tynnyreitä tervaa. Kaikkine tuhoineen oli Raahea kohdannut
vahinko toista miljoonaa markkaa. Mutta se oli kuitenkin niitä
vahingoita, jotka voipi aikaa voittain korjata. Se olikin jo hyvällä
alulla, sillä heti seuraavana keväänä oli Raahen veistämöllä jo neljä
laivaa vesille laskettavana. Nyt ensi talven ajaksi oli suunniteltu
vielä useampia.

Elämä oli vilkasta ja maalaiskauppa kävi laajoilla aloilla. Mutta
kaiken tämän yllä leijaili tuhon enteet: Kanavat ja monet uutiset
höyryn uusista voitoista ulkomailla ja kotimaassakin olivat niitä.
Ainoastaan viisaimmat niihin huomionsa kiinnittivät. Kaupungin
monisatalukuinen työväestö ja pikkuporvarit eivät niistä mitään
tienneet. Heidän mielestään elämä päinvastoin vilkastui. Niinhän
olikin, sillä Itämaisen sodan päätyttyä oli rahtilaivojen kysyntä
vilkastunut ja rahdit tuottivat suurempia tuloja laivojen omistajille
kuin koskaan ennen. Sitä asiantilaa käyttivät Raahen laivanvarustajat
hyväkseen ja "lyöttivät" laivoja minkä ehtivät. Ja niin kohosi lopun
edellä elämä kaupungissa hyvinkin vilkkaaksi.

Jotenkin tällaisia mietteitä hautoi mielessään patruuna Matti Sovio,
istuessaan tänä varhaisena aamuna konttorissaan. Hänen edessään oli
muutamia ulkomailta tulleita kirjeitä, jotka odottivat vastausta.

Hän oli juuri aikeissa käydä niihin käsiksi, kun viereisestä huoneesta
alkoi kuulua pianon soittoa. Se häiritsi ja suututti häntä ja hän alkoi
viheltää voimainsa takaa. Kun siitä ei tuntunut apua tulevan, huusi hän
rämeällä äänellään:

— Ole klinkuttamatta siellä ja tule töihisi!

Soitto lakkasi ja pian ilmestyi huoneeseen Matti-patruunaa
huomattavasti nuorempi mies. Hänkin oli pitkä ja pysty, mutta hänen
piirteensä olivat pehmeämmät ja veltommat kuin Matin. Hän oli Henrik
Sovio, Matti-patruunan nuorempi veli, joka asui heidän yhteisessä
vanhanpojan kodissaan ja hoiti yhteisesti veljensä kanssa heidän suurta
liikettään.

— Älä, veikkonen, vihellä noin julmasti! Aivanhan korvani halkeavat,
sanoi hän omituisen pehmeällä äänellä veljelleen.

— Perhanaako sinä klinkutat koko aamun, ettei talosta löydä rauhaisaa
paikkaa! murisi Matti.

— Onpa se oikein veljellinen aamutervehdys...

— Ole löpisemättä! Jos olisit herännyt ennemmin ja olisit ollut
kuulemassa eräitä asioita, niin etpä sen lämpimämpää tervehdystä
odottaisikaan, mampselli.

— Mitä on miehekäs veljeni nyt torikokouksessa nenäänsä saanut? kysyi
Henrik pehmeästi ääntäen.

Matti ei katsonut hänen kysymystään vastauksen arvoiseksi, vaan
kumartui työhönsä. Veli istui myös pöytänsä ääreen ja hyräili hiljaa
äsken soittamaansa sävelmää. Mutta pian hän heitti sen ja syventyi
työhönsä.

Siinä veljekset työskentelivät. He olivat kokonaan toistensa
vastakohdat. Matti oli rohkea, suora ja raju, kiroili kuin mustalainen
ja kun suuttui, oli hillitön kuin raju varsa. Yleensä oli hän
töykeäkäytöksinen ja karkea. Henrik taasen oli pehmeä ja saamattomampi,
rakasti musiikkia ja istui mieluummin pianon kuin konttoripöydän
ääressä. Hänellä oli siro ja sievistelevä käytöstapa. Hän oli
suorittanut perämiehen ja kapteenin tutkinnon ja oli onnellisesti
ohjannut pari laivaa — karille. Kolmatta laivaa ei Matti enää hänelle
uskonut.

Hetken perästä murahti Matti-patruuna pöytänsä äärestä:

— Saimaan kanava valmistuu ensi vuonna.

— Vai niin, sanoi Henrik välinpitämättömästi.

Hänen välinpitämättömyytensä suututti Mattia, tai liekö hän ajatellut,
ettei veli käsitä asian tärkeyttä. Oli miten oli, sähähti hänen
suustaan vihasesti:

— Aasi!

— Oliko se uusi kohteliaisuussana? kysyi Henrik sävyisästi.

— Aasi ja vielä sittenkin aasi, kun et käsitä, että se viepi meidän
Savon kauppamme aivan vähiin. Ja anna, kun kerkeävät rakentaa Savon
ylävesille vielä kanavat, niin me emme saa Savosta mitään.

— Se ei meitä horjuta. Jäähän meille Pohjanmaan laajat pitäjät.
Sitäpaitsi, laivaliikehän meitä nykyisin enin hyödyttää.

— Hyödyttää niin kauvan kun hyödyttää; mutta tiedätkö taata, kuinka
kauvan? Kun sekin loppuu, niin silloin ei Savon kauppa olisikaan aivan
merkityksetön.

— Mitä tarkotat? Aina vain sinä uskot rautaan ja höyryyn?

— Uskon mihin uskon. Mutta kyllä me ehkä kerkeämme nähdä vielä senkin
ajan, jolloin puukaukalot myydään polttoaineiksi...

— Nyt näet kummituksia kirkkaalla päivällä. Saamme huoletta rakennuttaa
puulaivoja Suomen hongasta minkä kerkeämme. Varmasti niille rahteja
riittää. Emmekö viime postissa saaneet useita kyselyjä, useampia, kuin
on antaa laivoja? Niin on vielä pitkän aikaa. Etkö osaa laskea sinä,
joka aina kehut pitkälle näkeväsi, kuinka paljon kalliimmaksi tulee
rautalaiva kuin suurinkaan puulaiva? Siinä on yksi ja luja syy, minkä
vuoksi meidän puulaivamme kestävät kilpailussa.

— Sinä puhut kuin keitetystä lampaanpäästä. Jos olisit enemmän näitä
asioita miettinyt, niin et hinnan eroa enää mainitsisikaan. Etkö ole
ajatellut sitä mahdollisuutta, että höyrylaivoista voidaan tehdä
vastaisuudessa kymmentä kertaa suurempia kuin puulaivoista; ja sitä,
että ne voivat kestää kymmenen kertaa enemmän ja että ne vievät lastin
perille kymmentä kertaa varmemmin ja nopeammin kuin mikään purjelaiva.
Kuka silloin tarvitsee sinun puukaukaloitasi?

Kun Matti-patruunan jyrisevä ääni lakkasi, istuivat he kumpikin hiljaa.
Henrikin täytyi itsekseen ihmetellä veljensä tulevaisuuden ennustuksia.

— Kaikki loppuu aikanaan, mutta minkä me sille mahdamme, sanoi Henrik
pehmeästi.

— Meidän on jotakin voitava. Ajattelen sitä, miten käy meidän
kaupungillemme, kun loppuu sen kauppa ja laivaliike?

— Siitä tuskin vielä kannattaa huolehtia, sanoi Henrik keveästi.

— Siitä on nyt huolehdittava. Sitten, kun kaikki muuttuu, on se
myöhäistä. Pitäisikö meidän istua kädet ristissä ja katsoa, miten elämä
muualla ryöppyää kuin kohiseva koski eteenpäin?

— Koski purkaa ryöppynsä suvantoon ja tyyntyy. Anna ryöpytä muualla!
Onhan meidän kaupungilla nyt niin vilkas liike kuin monella
suuremmallakin. Turha on sinun pelkosi vielä, sanoi Henrik.

— Pöllö! ärähti Matti. Siihen heidän keskustelunsa taasen katkesi.

Samassa katsahti Matti-patruuna ikkunasta kartanolle. Siellä näki hän
muutaman laukkuselkäisen nuoren miehen juttelevan renkinsä kanssa. Se
oli meidän tuttavamme Jaakko.

Renki puhdisti kartanoa maalaisten hevostenjätteistä ja roskasta.
Äsken aamukävelyltään palattuaan oli Matti-patruuna haukkunut hänet
pahanpäiväiseksi juuri siitä, että kartano oli vielä puhdistamatta.

Matti-patruuna näki renkinsä nuorelle miehelle jotakin neuvovan. Sitten
lähti poika konttorin ovea kohti.

— Mitä perhanaa hän tänne saapastaa? Työtä on varmaankin vailla, murisi
patruuna itsekseen. Samassa vilahti hänen kasvoillaan hymyn tapainen ja
hän jupisi: Työhön sinut panen.

Samalla astui Jaakko sisälle ja pysähtyi ujosti ovensuuhun. Hän kävi
hämilleen, kun kaksi komeata herraa tarkasteli häntä pöytiensä takaa.
Toisen heistä hän heti tunsi viime talviselta kaupunkiretkeltään. Sen
pöydän vieressä makasi suuri newfoundlandilainen koira, joka irvisteli
julmasti ikeniään; kidasta tuli kumea murina kuin maanaita.

— "Kaima", hiljaa siinä! ärähti Matti-patruuna koiralleen.

Melkein yhtä ystävällisesti murahti hän Jaakolle:

— Mitä asiaa?

— Olisin työtä vailla, sai Jaakko sanotuksi.

— Minkälaista työtä sinä osaat tehdä?

— En tiedä oikein mitä osaisin...

— Et tiedä ja tulet sentään kysymään. No minulta saat sellaista työtä,
jota osaat tehdä, kun vain viitsit... Nouda nyt tuolta meidän rengiltä
rautakanki ja tule sitten takasin!

— Tänne sisällekö? kysyi Jaakko ihmetellen.

— Tänne, tänne ja pian!

— Älä nyt taasen hulluttele! sanoi Henrik Jaakon mentyä.

— Ole hiljaa, äläkä sekaannu minun asioihini! murahti Matti.

Veli keikautti tyytymättömänä päätään, mutta piti parhaana olla hiljaa.
Hän arvasi, että tämä homma oli taasen hänen rajun veljensä omituisia
päähänpistoja, joihin hän oli kerennyt jo tottua. Useasti ennenkin oli
Matti-patruuna menetellyt samalla tavalla kuin nytkin työhön pyrkivien
kanssa, varsinkin silloin, kun kysyvä oli arkaileva, eikä osannut heti
sanoa, mihin hän kykenee.

Tämän huomasi myöskin renki, kun Jaakko tuli häneltä kankea tahtomaan.
Jaakko ihmetteli miksi hän kankea antaessaan naurahti niin omituisesti.

Kanki kädessä astui hän konttoriin ja pysähtyi ovensuuhun.

— Jaha! Panehan nyt kanki olallesi! komensi Matti-patruuna.

— Miksi?

— Tee niinkuin käsken!

Jaakko teki työtä käskettyä, vaikka häntä tämä kaikki kovasti ihmetytti.

— Nyt marssit kartanolle ja kävelet kanki olalla ympäri kartanoa niin
kauvan, kun tulen kieltämään. Mars eteenpäin!... Mitä töllötät! Etkö
ollut työtä vailla?

Mutta Jaakko seisoi paikallaan. Vihan puna karahti hänen kasvoihinsa.
Hänen mieleensä tuli miten Björkqvistin Epu ja merimiehet olivat
häntä petkuttaneet ja nyt tämä suorastaan pitää häntä hulluna.
Maailma musteni hänen silmissään väkevän suuttumuksen vaikutuksesta,
ja hän paiskasi raskaan kangen lattiaan, että rakennus jyrähti.
Newfoundlandilaiskoira karahti pystyyn ja pakeni isäntänsä turviin,
joka kunnioittavasti silmäili nuoren miehen vihaa.

— En piru vie minä mikään hullu ole. Mene itse kanki olalla kävelemään!
ärjäsi Jaakko ja ojensi nyrkkinsä patruunaan päin. Sitten lähti hän
pois ja paiskasi oven mennessään kiinni, että rakennus tärähti.

— Siitä sait! ilkkui Henrik ja nauraa hihitti. Vähällä oli, ettet itse
kangesta saanut.

— Kas, siinä pojassa oli sisua enempi kuin osasin odottaakaan,
sanoi Matti-patruuna. Sen me otamme työhön. Hänenlaisiaan miehiä me
tarvitsemme!

Sitten riensi hän portaille Jaakon jälkeen.

— Hullu poika! Palaa takaisin! Saat oikeaa työtä.

Jaakko oli jo portilla menossa ja pysähtyi, mutta ei näyttänyt palaavan
takaisin. Silloin meni patruuna hänen luoksensa ja taputti häntä olalle
ja puheli:

— Tule, tule! Kyllä me vielä sovimme. Sinä hän taidat ollakin oikean
miehen alku. Minä erehdyin.

Kun he pääsivät konttoriin ja juttelivat, selvisi siinä muunmuassa,
että Jaakko oli tottunut hevosia hoitamaan ja ajamaan. Silloin näytti
äkisti juolahtavan jotakin patruunan mieleen ja hän sanoi veljelleen:

— Tuossa pöydälläni on muutamia kirjeitä, joihin olisi vastattava. Tee
sinä se. Minä lähden varviin.

— Nyt, poika, saat näyttää mihin kykenet. Mene valjastamaan minulle
hevonen! Ottakoon renki kärryt liiteristä!

Tallissa oli kaksi hevosta. Toinen suuri ja raskas työhevonen, toinen
patruunan välkkyväkarvainen musta ori, yhtä raju ja hillitsemätön kuin
herransakin.

Jaakkoa hiukan pelotti mennä tuon villikon parteen panemaan valjaita
sen selkään. Mutta hän karkaisi luontonsa, eikä valjaitten laittaminen
tuottanut mitään vaikeuksia. Hänhän oli kotonaan tottunut hevosiin.

Kun hän oli saanut valjaat oriin selkään ja suitset sen suuhun, mietti
hän, veisikö sen tallista taluttamalla kartanolle, vai suitsillako
ajaisi. Mutta sitten päätti hän, että on kunniakkaampaa viedä se
taluttamalla.

Hän päästi oriin irti ja lähti. Mutta kun ori pääsi ovesta ulos,
kiljasi se ja kohosi takajaloilleen. Jaakko nousi ilmaan, ja näytti,
että ori tallaa hänet jalkoihinsa.

Matti-patruuna oli tullut portaille ja huusi:

— Päästä irti!... Hullu poika, päästä irti! Ja hän juoksi apuun.

Mutta Jaakko ei heittänyt, vaan tarttui, kun ori laskeusi
etujaloilleen, sitä toisella kädellään sieramiin. Se yritti uudelleen
kohota, mutta tunsi samassa vihlovaa tuskaa ja taipui nöyrästi Jaakkoa
tottelemaan.

Kun ori oli aisoissa, sanoi patruuna:

— Hulluhan sinä olit, kun lähdit sitä taluttamalla tuomaan.

— Olen minä kummempiakin kuljettanut taluttamalla, sanoi Jaakko
ylpeästi.

Se vastaus miellytti patruunaa; hän nousi kärryihin ja sanoi Jaakolle:

— Tulehan ajamaan, niin lähdemme sinulle työtä katsomaan!

Jaakko nousi, ja patruuna antoi ohjakset hänelle. Kun ori tunsi
ohjaksien kiristyvän, porhalsi se täyteen lentoon, mutta tottuneesti
Jaakko sen hillitsi. Heidän kadulle päästyään sanoi patruuna:

— Anna mennä!

Ja Jaakko antoikin mennä, että pienet kivet rattaitten alta sinkoilivat.

Aurinko valaisi syksyistä ilmaa ja aaltoilevaa merta, kun he pitkin
Rantakatua huristivat veistämön tielle päin. Suuri "Kaima"-koira
seurasi läähättäen perässä.

Matti-patruuna istui kärryissään ja katseli tyytyväisenä ja ihaillen
Jaakon varmaa ja tottunutta ajamista. Kaikki huolet ja harmit olivat
häneltä haihtuneet syksy-aamun kirkkaaseen ilmaan.

Kun he pääsivät kadulta veistämön tielle, niin yllytti Jaakko oriin yhä
tulisempaan juoksuun. Tiellä kulkevat naiset, jotka veivät miehilleen
veistämölle ruokaa, väistyivät kiljahtaen kauvas syrjään ja siunailivat
oriin hurjaa menoa.

He ajoivat myöskin Paltsu-herran sivu, joka mennä kykytteli jalkaisin
varviinsa. Hän huusi:

— Hei, Savon poika...

Muuta he eivät kerenneet kuulla. Mutta Matti-patruuna kysyi Jaakolta:

— Tunsiko hän sinut?

Jaakko selitti lyhyesti, miten Paltsu-herra toimitti häntä kotiin.

— Hulluhan se on! Niin reippaita poikia kuin sinä, me tarvitsisimme
oikein paljon.

Jaakko naurahti tyytyväisesti ja ymmärsi, että nyt on hänellä
tiedossaan työtä ja edessään se vilkas ja kiehtova elämä, josta hän
viime talvesta alkaen oli uneksinut.



VI.

Merimies Aunola ja hänen perheensä.


Kun Jaakko ja patruuna tulivat varviin, oli juuri aamiaisen aika.

Jaakko sitoi oriin pirtin seinään ja meni sitten patruunan perässä
sisään. Se oli avara ja valoisa huone. Siellä tuoksui terva ja
piki. Oven edessä oli useita hakkuupölkkyjä, joiden vieressä oli
lastukasa. Niiden päällä oli puhdetyönä veistelty vaarnoja ja tehty
muita laivarakennuksessa tarvittavia pienempiä töitä. Keskemmällä
oli purjeiden ompelijain matalat jakkarat ja niiden vieressä monen
muotoisiksi leikattuja purjekankaan palasia. Seinämillä oli isot
kasat purjevaatepakkoja ja lattialla ja pitkissä nauloissa suuria
köysirullia: tervaköyttä; paksua ja ohkasta, sekä aivan hienoa ja
valkoista liinaköyttä ja vielä lisäksi kaikki maailman köysilajit
niiden väliltä.

Näinä päivinä oli alotettu purjeiden teko kahteen uuteen keväällä
valmistuvaan laivaan.

Huoneessa istui muutamia kymmeniä ihmisiä, miehiä vanhoja ja nuorempia
ja jokunen nainenkin joukossa. Naisiakin oli purjetyössä ja toiset
heistä vetivät vertoja parhaimmille miesompelijoillekin. — Muutamat
olivat saaneet syödyksi ja istuivat poltellen lyhytvartisilla
savipiipuillaan, joita olivat ulkomailta tuoneet.

Patruunan tulo ei ketään häirinnyt. Likempänä ovea olevat vastasivat
hänen tervehdykseensä. Hän haki katseellaan jotakin miesjoukosta ja kun
ei häntä havainnut, kysyi:

— Missä Aunola on?

— Taisipa mennä puukantamusta kokoamaan. Olen luvannut hänelle
lastuni, kun en viitsi niitä itse kotiini asti kantaa, arveli muuan
vanhanpuoleinen mies, joka lykki kovaa leivän syrjää höylän pohjaa
pitkin. Leivän murenet tippuivat höylän silmästä alla olevaan kuppiin.

— Johan Makkonen on ruvennut sellaiseen työhön, jota en ennen ole
nähnyt tehtävän, sanoi patruuna hymyillen.

— Mikä muu auttaa, kun ei ole hampaita; täytyy höylätä.

— Pitäisi syödä pehmeää leipää.

— Ei passaa; pehmeä leipä pehmittää miehen. Kovaa sen olla täytyy.

— Makkonen on Makkonen ainapa syödessäänkin, sanoi patruuna nauraen ja
löi häntä olalle.

— Mihinkäpäs nahastaan pääsee... Mutta on tähän kätketty vielä
toinenkin asia...

— Mikä, vanha veitikka?

— Se, että jos pehmeää purisin, niin silloin kotonakin puolikymmentä
patakettua tekisi samaten ja se loppuisi pikemmin. Mutta kun jyrsimme
kovaa leipää, niin se riittää pitempään... ja...

— Ja pojista tulee yhtä kovia kuin isästäkin, sanoi patruuna nauraen.

— Aivan niin. Heistä saa patruuna vielä sitkeitä miehiä.

— Tuokaahan pari niistä jo tänne työtä oppimaan, jos ovat jo niin
kykeneviä, että kulkea jaksavat; koetan katsoa, että he leipänsä
ansaitsevat, sanoi patruuna.

— Suuri kiitos! Olenpa tuota miettinyt, vaan ei ole vielä tullut
kysytyksi, kun ovat olleet mielestäni liian kelvottomia.

Makkonen oli Pattijoelta, läheltä kaupunkia. Hän oli taitava "timperi"
ja oli ollut rakentamassa kymmeniä laivoja.

— Mennäänpäs nyt Aunolan puheille! sanoi patruuna Jaakolle.

He menivät rantaan, missä oli kaksi laivatapulia rinnakkain. Ne oli
tehty paksuista pelkoista mereen päin viettäviksi. Kumpaisenkin päällä
oli parhaillaan laivan emäpuu tekeillä.

Rannassa tapasivat he Aunolan, joka oli vanha, harmaatukkainen ja
-partainen, tuikean näköinen äijä. Parta hänellä oli niin pitkä, että
se oli pistetty puseron kauluksen alle. Hän seisoi aivan rannassa ja
varjosti kädellään silmiään, katsoessaan aaltoilevalle merelle.

— Tekeekö Aunolan äijän mieli vielä merelle, kun on tullut sitä
ruoka-aikana katselemaan? huusi hänelle patruuna.

— Ei tee vanhan mieli enää. Olen saanut siitä neljässäkymmenessä
vuodessa tarpeekseni. Katsonpahan vain noiden lähtöä.

Siellä oli lähdössä se parkkilaiva, jonka miehistön Jaakko oli eilen
kaupungin rannasta nähnyt lähtevän. Ankkuria juuri nostettiin ja
levitettiin purjeita. Sitten kääntyi laivan keula ulapalle ja tuuli
pullisti purjeet. Hyvässä tuulessa se eteni joutuin.

— Kuulkaa nyt, Aunola! Tässä tuon teille nuoren miehen, jota te saatte
ruveta neuvomaan. Ottakaa hänet toveriksenne purjeita ompelemaan!

— Aivanko merimiesten työhön suoraa päätä! Siinä kuluu aikaa meiltä
kummaltakin ja jälkeä tulee vähäsen, sanoi Aunola ja loi tuuheitten
kulmiensa alta katseensa Jaakkoon.

— Ei sillä väliä! Te olette jo eläissänne kerenneet saada paljonkin
jälkeä; neuvokaahan poikaa joku päivä, että nähdään, tuleeko hänestä
miestä.

— Onpa tullutkin, niinkuin patruuna sanoi, minulta jälkeä jo eläissäni
paljonkin. Olen ommellut jo monet purjeet, jotka Jumalan ilma on
säpäleiksi repinyt. Samaten on käynyt monelle muullekin työlleni. Ei
ole jälellä muuta kuin vanha äijän käppyrä, jonka kohta on astuttava
Herramme eteen tekemään tiliä töistään. Olen omiani nuorempia neuvomaan.

Silloin loppui ruoka-aika, ja miehiä tuli laivatapulien luo työhön.
Alkoi taasen pauke ja kalkutus. Sen alotti iloinen raudan kilinä
pajasta; siihen vastasivat raskaat jysähdykset tapulien päältä, missä
laivan emäpuita valmistettiin. Siinä samassa hetkessä syntyi eloa
toisissakin varveissa. Ja ennen pitkää kohosi koko veistämö-alueelta
kirkkaalle syksytaivaalle hilpeä työn melu.

Aaltoileva meri kimalteli ja kaukana ulapalla näkyivät äsken lähteneen
laivan pullistuneet purjeet.

— Nyt, nuori mies, me lähdemme ompelemaan, sanoi Aunolan äijä; ja hän
lähti Jaakon kanssa pirttiin.

Mutta Matti-patruuna kuljeskeli varvissaan ja iloitsi vilkkaasta
kalkkeesta.

Hän oli hyvällä päällä ja kaikki näytti paljon valoisammalta kuin
aamulla. Raskaat ajatukset olivat menneet; ne olivat paenneet työn
iloista pauketta.

— Ehkä ei sittenkään höyry niinkään pian jaksa tuulta voittaa, mietti
hän katsoessaan etenevää laivaa, joka vilkkui vain pienenä pisteenä
aaltojen yli.

Sitten lähti hän pirttiin. Täällä oli Jaakko jo täydessä toimessa.

Aunolan ukolle ja muille vanhoille miehille jakoi patruuna taskussaan
olevan hollantilaisen pikanellin ja jutteli heidän kanssaan iloisesti.
Työväki piti hänestä, vaikka hän toisinaan suuttuikin ja kiroili
kauheasti. Mutta siihen olivat kaikki tottuneet, samaten kuin
siihenkin, että raju-ilmaa seurasi aina kaunis sää, jolloin hän taasen
oli miesten parhaita.

Mutta äkkiä nousi hän, meni ulos, päästi oriin irti ja lähti
huristamaan kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Saapui ilta ja hämäryys tiheni niin, että se pakotti lopettamaan työt
ulkona. Miehet kokoontuivat pirttiin... Illan tullen yltyi tuulemaan ja
meri alkoi kumeasti jyristä veistämön rantaa vasten.

Miehet juttelivat aamulla lähteneestä laivasta ja ihastelivat sen hyvää
onnea, se kun pääsi heti hyvään tuuleen. He koettivat arvioida, missä
asti se jo mennee, sillä matka oli melkein kaikille tuttu; useimmat
olivat sen kymmeniä kertoja kulkeneet.

Pian tuli kello kahdeksaan. Silloin lopettivat kaikki työnsä ja
alkoivat etsiä eväslaukkujaan ja takkejaan... Melkein kaikki kokosivat
laivatapulien vierestä lastukantamuksen itselleen. Kaikki lastut,
mitä kirves irti sai, kuuluivat laivan rakennusmiehille. Nyt olikin
niitä suuret kasat, kun tehtiin suurta emäpuuta ja kaaripuita kahteen
laivaan... Useimmat kirvesmiehistä antoivat osastaan myöskin niille,
joitten työ ei lastuja tuottanut.

Aunolan äijä ja moni muu oli jo päivän näöllä koonnut kantamuksen
itselleen. Mutta paljon miehiä oli sentään siellä pimeässä lastuja
kokoomassa. Oli siellä vielä Aunolan äijäkin ja Jaakko, sillä he olivat
sopineet, että Jaakko saisi heille tulla yöksi, ja hän tahtoi viedä
Aunolalle kantamuksen.

Pian vallitsi veistämöllä hiljaisuus. Meri kohisi raskaasti pimeydessä.
Työväki painui kaupunkia kohti, mistä vilkkui syyspimeän läpi kirkkaita
tulia. Tyytyväinen puheen sorina kuului pitkin tietä. Kaikki olivat
levollisia ja rauhallisia, niinkuin aina sellaiset ihmiset, jotka ovat
tehneet päivän työtä ja tietävät todella ansainneensa yön suloisen
ja virkistävän levon. Sen perästä tulee taasen aamu, jolloin alkaa
työteliäs päivä uudelleen. Tällaista elämää olivat useimmat nuo tiellä
kulkevat miehet vuosikymmeniä viettäneet. Eivät he muuta kaivanneet.
Mitäpä he olisivat olleetkaan vailla, kun elämä oli antanut heille
parhaimman osan: työtä ja työn tuottamaa tyytyväisyyttä.

Sama tunne tarttui Jaakkoonkin, kun hän siinä Aunolan äijän rinnalla
astui, kantaen selässään raskasta lastutaakkaa.

Kaupunkiin tultuaan hajosi työväki eri suunnille. Kukin riensi pieneen
kotiinsa, missä odotti lämpöinen illallinen ja raukea, rauhallinen lepo.

       *       *       *       *       *

Aunolan pieni, tuohikattoinen asunto oli uudessa kaupunginosassa,
mihin monet muutkin merimiehet olivat viime vuosina vähäiset talonsa
rakentaneet.

Heidän kartanolle päästyään kehotti äijä Jaakkoa laskemaan
lastutaakkansa maahan. Oman kantamuksensa aikoi hän viedä kyökkiin.

Sitten nousivat he jyrkkiä portaita sisään. Äijä laski kantamuksensa
loimuavan pesän eteen ja oikasi huoahtaen väsyneen selkänsä.

— Käyhän istumaan! kehotti hän Jaakkoa ja meni itse pöydän viereen,
missä kahvikupit kerma- ja sokeriastioineen häntä odottivat.

— Mihinkähän muori on livistänyt? sanoi hän. Mutta silloin kaivattu
tuli, kantaen täysinäistä vesiämpäriä. Hän oli vanhahko, pyöreäksi
lihonut, kirkassilmäinen eukko, äijän monikymmenvuotinen elämäntoveri,
joka oli saanut useimmat vuosikymmenet elää yksin, kun mies enimmän
osan oli ollut merellä; käynyt väliin olemassa jonkun viikon kotona ja
sitten taas mennyt. Tällä ajalla oli heille kuitenkin syntynyt useita
lapsia, jotka nyt vuorostaan olivat menneet isänsä polkuja polkemaan.
Ainoastaan yksi heistä oli enää kotosalla — hänkin siksi, että oli
tyttö. Hän oli puotilaisena ja kävi kotonaan yötä, kun äijä ei tässä
merimiesten kaupungissa antanut hänen asua puotikamarissa.

— Johan tänne äijä on tullut. Pistäysin vettä noutamassa. Tuon kahvia...

— Panehan toinenkin kuppi pöydälle! Me kumpainenkin toimme sinulle
vankan kantamuksen lastuja.

Aunolaiska katsoi kysyen äijään, odottaen selitystä, kuka vieras on.

— Toin hänet meille. Hän on minun kanssani samassa työssä; vasta maalta
tullut.

— Kun et nyt Marjelunskan mukana laittanut sanaa, kun hän toi varviin
ruokaa, että olisin tiennyt ottaa makuuvaatteita vintiltä... ja
ruokaakin enempi laittaa...

— Enpä tuota huomannut... No, makuuvaatteet saamme nytkin alas
ja onhan sitä jotakin hampaan rakoonkin... Ne ovat nuo akat niin
kovin suuri-aikeisia... Ne luulevat, että mies nyt kovinkin isoja
valmistuksia vaatii... Eri elämää se merellä on. Siellä mies saa
minuutissa laitetuksi sen, mihin akat täällä kotona tarvitsevat
tunnin...

— Paremmaksipahan sanot toisinaan täällä oloa, vaikka merielämää mulle
aina kehut.

— Parempihan täällä on. Mutta sitähän tarkotan, että ei täälläkään
tarvitsisi niin suuria laittoja olla... Nyt näinä vuosina olet
totuttanut minut elämään kuin keisari...

— Älä sinä aina lorise! Elä vain niin hyvästi kuin minä osaan laittaa.
Emmehän me nyt merellä olekaan; meillä on enemmän aikaa kuin siellä,
sanoi Aunolaiska hilpeästi.

Hän oli sangen nopeakielinen eukko. Pian sai Jaakko tehdä hänelle selon
vaiheistaan. Ja ennenkuin kului pitkästikään, olivat he sopineet, että
Jaakko jääpi heille vakituisesti asumaan.

Pian sen jälkeen, kun miehet olivat varvista tulleet, saapui Aunolan
tytärkin kotiin. Hän oli vielä aivan nuori, alle kahdenkymmenen,
sirkeäsilmäinen, vähän lihavahko tytön tyllerö, nimeltä Matilda.
Jaakkoon hän teki omituisen vaikutuksen. Hänestä tuntui niinkuin olisi
hän ennenkin nähnyt saman tytön... Hänen mieleensä tuli ensi matkansa
kaupunkiin, jolloin hän oli istunut mastopuun tyvellä ja katsonut, kun
muuan tyttö oli keikutellut katua pitkin... Olisikohan tuo sama?

Sitä hän ei varmasti uskaltanut päättää, vaikka siltä tuntui.

Tyttö katsoi häntä oudostellen. Ja kun hän kuuli, että Jaakko
asettuu heille asumaan, nirpisti hän nenäänsä aivan kuin sanoakseen:
maalaismoukka.

Pian hänen jälkeensä tuli Aunolalle nuori merimies Launonen. Hän oli
juhlapukimissa. Heti huoneeseen tultuaan kävi hän Jaakkoa kättelemään,
sillä hän oli yksi niistä, jotka olivat Tuomas Erkkilän kapakassa
silloin, kun Jaakko juhli siellä Björkqvistin Epun kanssa. Mutta Jaakko
kohteli häntä kylmästi, sillä hän ei ollut vielä unohtanut silloista
pettymystään. Hän epäili, vaikkakin syyttä, että merimiehet olivat
pitäneet häntä hiukan pilkkanaan.

Pian huomasi hän, että iloinen merimies kulki Matilda-tytön vanavedessä.

Talvehtimaan jääneet merimiehet olivat näet täksi illaksi toimittaneet
kutsutanssit. Matildakin oli pyydetty sinne Launosen toimesta ja nyt
oli hän tyttöä hakemassa.

Olikin jo kiire, sillä tanssit olivat alkaneet jo tuntia ennemmin,
mutta Matilda ei silloin vielä ollut puodista päässyt.

Merkeistä päättäen ei hänen pääsemisensä ollut vieläkään aivan varma.
Sillä heti Launosen tultua olivat ukon tuuheat kulmakarvat käyneet niin
ryppyyn, että hänen tuikeat silmänsä melkein peittyivät niiden taa.

Tyttö seisoi kuin tulisilla hiilillä, mennäkö muuttamaan vaatteita,
vai ollako kotona. Vuoroin katseli hän äitiään, jonka kanssa Launonen
huolettoman iloisesti jutteli. Sille suunnalle uskalsi hän toivon
kipinän asettaa. Vuoroin katsoi hän isäänsä, joka istui kulmat
rypyssä ja vihaisen näköisenä kuin äkäinen kartanokoira. Kun ukko oli
tuollaisena, niin silloin hänen kanssaan ei ollut leikittelemistä.
Sen oli Matilda tottunut tuntemaan. Vavistuksella odotti hän, milloin
Launonen kysyy ja mitä äijä sanoo.

Taitavasti käänsi Launonen puheen tanssiaisiin ja kysäsi sivumennen
Aunolaiskalta, sopisiko Matildan lähteä.

— Mitä ukko tuumannee, sanoi tämä ja vilkaisi äkäisen näköiseen äijään,
ja sitten melkein säälien Matildaan, aivankuin tahtoen sanoa, että
kyllä minun puolestani, mutta ukko taitaa nostaa myräkän.

— Pysyköön tyttö kotona, jyräytti ukko.

— Mutta olettehan te aina ennenkin minut päästäneet, jupisi Matilda
itkun sekaisella äänellä ja katsoi kiusautuneena Jaakkoa, aivan kuin
mielisi sanoa: Tuonkin piti sattua tätä näkemään.

Iloinen Launonen istui nolon näköisenä pyöritellen merimieslakkia
käsissään.

Hän huomasi että ukolla oli jotain hampaan kolossa häntä vastaan ja
näki että on parasta olla häntä enempi kiusaamatta, vaikka tyttö oli
niin houkuttelevan näköinen. Siksi kysyi hän Jaakolta:

— Sinä ainakin lähdet? Minä kyllä toimitan, ettei sinua pois ajeta,
vaikk'et olekaan vielä meidän pelissä mukana.

— Enpä taida. Pitää herätä aamulla aikaisin työhön, sanoi Jaakko hiukan
vahingoniloisena, sillä hänestä ei ollut ollenkaan liiaksi, vaikka ukko
hiukan Launosta nöyryyttikin.

— Se on oikeaa puhetta se. Ne, jotka työtä tekevät, eivät jouda
alituiseen tansseissa kulkemaan, sanoi ukko.

— Eiköhän Aunolakin ole aikoinaan joutanut? arveli Launonen.

— Nyt ei ole siitä kysymys. Olen aina tehnyt työtä, jos joskus olen
talven kotona ollut. Niin tekivät kaikki muutkin minun nuoruuteni
aikana. Pidettiin tanssejakin, mutta ei niin paljon kuin te. Silloin ei
kukaan ollut koko talvea laiskana niinkuin nyt monet nuoret merimiehet.
Minua aivan kyllästyttää teidän elämänne. Hyi perhana! Ollaan muka niin
suuria herroja, ettei kotona saateta työhön ruveta. Juodaan ja pidetään
tansseja koko talvi ja sitten kevätpuoleen tehdään velkaa... Miten
sinäkin aijot elättää akkasi ja joukkosi, jos naimisiin menet?

— Kylläpähän itse siitä murehdin, sanoi Launonen ylpeästi.

— Niin se näyttää. Mutta nyt meillä pannaan nukkumaan ja ovet lukkoon,
sanoi äijä kärtyisästi.

Selvempää käskyä ei Launonen enää odottanut, vaan lähti nopeasti pois.
Portailta kuului hänen iloinen viheltämisensä, kun hän meni.

Merimies Launonen oli iloisimpia ja pidetyimpiä poikia tyttöväen
keskuudessa. Sinä syksynä ilmaantui hän kaupunkiin, jossa aikoi odottaa
ensi kevättä.

Matildan mieli oli aivan katkera isänsä menettelyn vuoksi ja vihaisesti
sanoi hän isälleen:

— Te olette hupsu!

— Mitä varten sinä hänet suututit? kysyi Aunolaiskakin.

— Sitä varten, ettei meidän tytön jälessä toista kertaa tule. Minua
suututtavat tuommoiset rentut... Täällä niin herroina eletään ja
tehdään velkaa... Ollaan hyviäkin muka... Ulkomailla on tuokin kuin
pakana... Kulkee kaikki ilopaikat ja rypee kuin sika... Vielä tämä
sitten meidän viattomia tyttöjä kuljettaisi!... Tiedä tyttö, ettet
päästä enää häntä kintereillesi! Tai jos sen teet, niin ei ole kotiisi
asiaa...

— Mistä sinä tiedät hänen tapansa? epäili Aunolaiska. Onhan hän niin
siisti poika.

— Varvissa tässä yhtenä päivänä tuli hänestä puhe. Siellä on työssä
eräs hänen kumppaleitaan. Hän tietää teille sanoa sellaista, mitä ette
osaa ajatellakaan... tästä lurjuksesta ja monesta muustakin, joita te
täällä pidätte kuin kukkaa kämmenellä.

— Vai on tämäkin sellaisia... Minä kun olen pitänyt häntä oikein
siistinä poikana... Olipa hyvä, että tulin tietämään...

— Sen minä olen nähnyt ja olen ajatellut, että odotahan, kun tulee
sopiva tilaisuus... Tuskinpa se enää meille nokkaansa pistää...

Äijän tiukat rypyt silenivät; hyvillä mielin istui hän pesän eteen
polttelemaan lyhytvartisella piipullaan. Se oli sekin omituinen
kapine: Ruskeaksi palanut savipiippu, varsi katkaistu runsaan tuuman
pituiseksi. Savipiippuja oli äijä tuonut viime matkaltaan koko
tusinan. Aina kun yksi joutui hukkaan — mikä vahinko kuitenkin harvoin
tapahtui — haki hän kätköistään uuden ja katkaisi siitä siron varren
lyhyeksi. Vaikka hänen partansa oli monta kertaa vaarassa palaa,
piti piipussa kuitenkin olla lyhyt varsi, että se sopi hyvin liivin
taskuun, missä hän oli tottunut sitä pitämään. Uuden piipun vuoksi
oli hänellä kuitenkin aina suuri puuha, viikkokausien vaiva, kun piti
saada se entisen veroiseksi ja läpi ruskettuneeksi. Tämä touhu oli nyt
vast'ikään loppunut, ja piipun ansio oli osaltaan, että äijä Launosen
karkoitettuaan istui siinä sangen tyytyväisenä ja katsoi, kun eukko ja
Matilda laittivat illallista.

Matilda ei sen sijaan ollut ollenkaan tyytyväinen. Puhumattomana ja
ylpeästi niskaansa keikautellen auttoi hän äitiään. Mutta mukista ei
hän uskaltanut, sillä sitä hän ei koskaan ollut ukon kuullen saanut
tehdä.

Heti illallisen jälkeen meni hän kamariinsa, missä nukkui,
harmittelemaan huonoa onneaan, kun ei päässyt hauskoihin tansseihin...

Vanhukset jäivät vielä kyökkiin Jaakon kanssa juttelemaan.

Ulkona oli syntynyt aika myrsky. Se ihan ulvoi pimeässä.

Kun äijä palasi ovia lukitsemasta, puheli hän:

— Enpä totta vie tahtoisi nyt olla "Tapiossa". Siellä on oikein koiran
ilma ja ovat pian kurkun kohdalla menossa.

Hän tarkoitti aamulla lähtenyttä laivaa.

Silloin havahtui Aunolaiska äkkiä ja kysyi äänen omituisesti
värähtäessä:

— Muistatko, mitä viime vuonna tänä päivänä tapahtui?

— Mitä? kysyi ukko.

— Etkö muista?... Nyt on lokakuun 20 päivä...

— Onko siitä jo vuosi kulunut!... Silloinhan se englantilainen höyry
törmäsi "Tähden" pohjaan Pohjanmerellä. Äijän kulmat rypistyivät taasen.

— Olen muistanut sitä koko päivän... Hain kapteenin kirjettä, mutta en
löytänyt... Sen kaiketi on Matilda korjannut taiteensa piirongista...
Olisi se vielä luettava... sanoi Aunolaiska ja meni Matildan luo
kamariin.

Sitten palasivat he yhdessä kyökkiin. Matildan kädessä oli kirje.

— Luehan nyt, että isäkin vielä kuulee! kehoitti häntä äiti.

Matilda katsoi epäröiden Jaakkoa, mutta äiti sanoi:

— Lue vaan! Eihän siinä mitään salaista ole.

Kirje oli tällainen:

                                     "Hull, lokakuun 23 päivä 1856.

 Merimies Jukka Aunola.

 Täten syvällä surulla ilmoitan, että t.k. 20 päivänä törmäsi "Tähden"
 upoksiin Englannin vesillä Pohjanmerellä muuan englantilainen
 höyrylaiva. Oli ilta ja meri kävi kovasti. Olimme kolilastissa
 ja meidän laivamme upposi heti. Meiltä hukkui seitsemän miestä,
 niiden joukossa myöskin Teidän poikanne Matti. Heidän vahtinsa oli
 silloin alhaalla ja he luultavasti jäivät laivaan. Me muut pääsimme
 höyrylaivaan, kun se palasi meitä hakemaan. Ottaen syvästi osaa
 suruunne ilmoitan tämän ja samalla myös, että poikanne jälelle jäänyt
 palkka on nostettavissa redarilta.

                                                A. Lindman,
                                                'Tähden' kapteeni."

Kun Matilda lopetti lukemisen, istuivat he kaikin aivan hiljaa.
Aunolaiska pyyhki esiliinallaan silmiään. Ulkona tohisi myrsky ja
pyyhki voimakkain puhalluksin pikkukaupungin mataloita kattoja, niin
että savutornit humisivat. Noiden kattojen alla olevat tunsivat
olevansa suojassa ja turvassa. Mutta meidän Herramme, joka asuu
korkeuksissa, sai sinä iltana ottaa monen sydämen huokauksen vastaan.
Sillä tuskin lie kaupungissa ollut montakaan sellaista kattoa, jonka
alla syntyneistä ei joku olisi sinäkin iltana ollut myrskyävällä
merellä. Aunolaiskakin huokasi sydämensä pohjasta: Herra armahtakoon
merellä olevia!... Äijän kulmat olivat tuikeissa rypyissä ja savipiippu
oli sammuksissa hänen kädessään. Matildakin unohti pahan tuulensa ja
seisoi huolestunut ilme kasvoillaan.

Jaakkoon vaikutti tämä kaikki niin syvästi, että hän koetti pidättää
hengitystäänkin, ettei häiritsisi noita, jotka vuosi sitten olivat
yhden joukostaan kadottaneet.

Ukko nieleskeli muutamia kertoja kuivalla kurkullaan ja hänen kasvonsa
saivat yhä vihaisemman ilmeen.

— Pirun keksintö koko höyrylaiva! tuli häneltä.

— So so, isä! varotti Aunolaiska.

— Mitä muutakaan sanoisi. Ajavat aavalla merellä päälle noki- ja
rasvaruuhellaan niinkuin siat... Eihän niissä ole edes oikeita
merimiehiäkään... Ottavat ketä saavat. Laivan pitää olla puhtaan,
ennenkuin siihen merimies lähtee... Eikä sitten ajeta toisten päälle...

Poikansa hukkumisesta asti oli äijä vihannut sydämensä pohjasta
höyrylaivoja. Hän ei löytänyt tarpeeksi voimakkaita sanoja niitä
haukkuakseen.

Oli aivan yleistä, että muutkin merimiehet kaupungissa halveksivat
höyrylaivoja, eivätkä niissä olevia miehiä pitäneet oikeina
merimiehinä... Oli aivan kuin he vaistomaisesti olisivat aavistaneet,
että näiden vuoksi heidän kotikaupunkinsa jonkun ajan kuluttua kadottaa
vilkkaan elämänsä...

Hetken mietittyään jatkoi ukko:

— Olen minäkin monta kertaa katsonut kuolemaa silmästä silmään ja
nähnyt, kun meri on viereltäni miehen vienyt. Mutta silloin siinä
tietää tehdä itselleen asian selväksi ja valmistua vähäsen Herramme
eteen menemään... Paljon kamalampi on herätä yht'äkkiä nukkumasta,
kun nokiruuhi puskee kylkeen ja painua pohjaan heti paikalla... Siinä
ei Herramme anna enää armon-aikaa, vaan ottaa sellaisenaan eteensä...
Kukapa meistä niin äkkiä on valmis Hänen eteensä menemään, vaikka
pitäisikin olla.

Sen jälkeen alkoi ukko riisuskella ja meni tupaan, kamarin ja kyökin
välillä olevaan huoneeseen, nukkumaan.

Aunolaiska ja Matilda tekivät kyökkiin Jaakolle vuoteen. Matildakaan ei
enää heittänyt niskaansa ylpeästi.

Vielä kauvan makaamaan mentyäänkin valvoi Jaakko ja kuunteli seinän
takana käyvän luotikellon harvanverkkaa nakutusta ja myrskyn huminaa...
Hetken perästä kuuli hän kellon lyövän heleästi... Sitten kuului tuulen
läpi yövahdin yksitoikkoinen huuto kadunkulmasta: "Kello on lyönyt
kymmenen"... Sen jälkeen meni sekaisin Aunolan pojan kuolema ja Matilda
ja kaikki... Tuli uni ja hän nukkui ensimäistä yötään Aunolalla.



VII.

Perhe-elämää merimiehen talossa.


Syksy tuli tuulisena ja sateisena. Se paljasti alastomaksi kaupungin
edustalla olevat lehtevät saaret. Meri möyrysi pilvisen ja sateisen
taivaan alla ja pieksi vimmatusti vihaisin aalloin saarien ja mantereen
rantoja. Laaja ulappa oli autio. Raahelaiset laivat olivat paenneet
lämpimille vesille kotimeren kylmien aaltojen keikuteltavista. — Siellä
ne kyntivät mikä Amerikan ja Englannin väliä, mikä Välimerellä ja
Mustallamerellä, ja olipa joku kulkeutunut aina päiväntasaajan vesiä
viillättämään.

Ne kyntivät talvenkin aikana kultaa, mikä hiljalleen virtasi Raahen
laivanvarustajien konttoreihin, mistä se pieninä pisaroina pirskahteli
yli kaupungin melkein jokaiseen asumukseen.

Se antoi elämää ja vilkkautta kaupungille, joka oli kuin muurahaispesä,
missä asukkaat eivät työn vaivaa valita. Siitä johtivat kovaksi
tallatut tiet läpi lumisten maitten kauvaksi sisämaahan. Teillä oli
kulkijaa kaikenlaista ja kuormia kuljetettiin kahdakäsin. Makasiineista
toiset täyttyivät ja toiset tyhjenivät, ja veistämöltä kuului hilpeä
työn kalke.

       *       *       *       *       *

Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat joka päivä veistämön työssä. Jaakosta
kehittyi pystyvä mies ja hän alkoi saada parhaimpia palkkoja. Palkka
ei siihen aikaan ollut sangen suuri. Mutta eiväthän menotkaan olleet
suuria, joten häneltä jäi osa säästöön. Tämän vuoksi olikin hän Aunolan
äijän mieleinen mies; sitä ei ukko salannutkaan.

Syksystä ja alkutalvesta oli Jaakko ollut hiljainen ja ujo. Mutta
viikkojen vieriessä alkoi hän saada reippautta ja ryhtiä.

Koko veistämöllä ei ollut muuta savolaista kuin hän. Sen vuoksi
sai hän usein kuulla pilkkasanoja leveästä murteestaan. Useimmiten
oli pilkka vain hyväntahtoista leikkiä, mutta sentään se ajanoloon
alkoi kyllästyttää. Hän koetti totutella murrettaan kiertämään ja
onnistuikin, ettei enää kovin leveästi vääntänyt.

Matti Sovion varvissa oli myöskin Launonen työssä. Sen perästä, kun
Aunolan äijä oli hänet haukkunut, oli Launonen heittänyt huolettoman
talven vieton. Kukaan ei Aunolalla tiennyt, oliko hän enää seurustellut
Matildan kanssa. Mutta Jaakko arvasi, että muutos miehessä tapahtui
tytön vuoksi. Sen hän tuli selvästi tuntemaan, kun Launonen pyrki hänen
seuraansa, kun hän asui Aunolalla, ja johti aina puheen Matildaan.

Mutta samalla tuli hän tuntemaan, että mitä hartaammin Launonen
häneltä tytön elämää tiedusteli, sitä vastahakoisempi oli hän hänen
uteliaisuuttaan tyydyttämään. Mitä selvemmin hän näki Launosen
Matildasta pitävän, sitä sietämättömämmältä hänestä iloinen toverinsa
tuntui. Hän alkoi karttaa ja melkeinpä vihata häntä. — Se täytyi hänen
itselleenkin tunnustaa, että Launonen oli reima mies niin työssä
kuin muuallakin. Hän oli aina iloinen ja omasi merkillisen taidon
huvittaa toisia jonkun onnettoman kustannuksella. Kuka milloinkin hänen
hammastettavakseen joutui, hänen ei ollut häävi olla. Sen vuoksi ei
Launonen ollutkaan kenenkään luotettava toveri, vaan oli useimmilla
jotain hampaan kolossa häntä vastaan.

Jaakko oli tähän asti häneltä säästynyt. Hän oli häntä suosinut ja
etsinyt hänen ystävyyttään. Monta monituista kertaa olisi hän ottanut
Jaakon mukaansa huvituksiinsa, varsinkin lauvantai-iltoina, mutta
Jaakko ei hänen seuraansa halunnut.

Tästä ja muutamista muistakin seikoista näki Launonen, että Jaakko ei
hänestä välitä. Se johti hänet epäilemään, että mahtaako Jaakollakin
olla hankkeita Matildan suhteen. Eikäpä Jaakko enää mikään vaaraton
kilpailija ollutkaan.

Näihin aikoihin hankki Jaakko itselleen uuden pyhäpuvun ja alkoi
silloin tällöin käydä merimiesten tanssiaisissa. Täällä eivät tyttöset
suinkaan olleet hänestä välinpitämättömiä, vaikka hän ei osannutkaan
tanssia.

Kun Launonen pääsi tämän käsittämään, oli hänen ystävyytensä lopussa ja
Jaakko sai rauhan.

       *       *       *       *       *

Muutamana lauvantaipäivänä olivat miehet taasen varvin pirtissä
purjeita ompelemassa. Siellä olivat myöskin Launonen ja Jaakko.
Launonen sommitteli erään toisen miehen kanssa muuatta pitkää saumaa.
Jaakko istui heidän vieressään ja sattui katsomaan heidän työtään. Hän
näki, että he erehdyksessä rupesivat kiinnittämään kangaslevyä väärin
päin.

— Teillä on vaate väärin päin, huomautti hän.

— Teillä lie, vaan ei meillä, savolaistollisko, äsähti Launonen. Hänen
äänensä oli kiukkua täynnä.

— Mitä sinä sanoit? kivahti Jaakko. Hän tunsi poskiansa kuumentavan.

— Sitä, että älä sinä maanmoukka tule merimiehiä neuvomaan! Launonen
hypähti Jaakon eteen.

— Ole, rähisijä, hiljaa ja mene minun edestäni pian pois! koveni Jaakko
nousten hänkin seisomaan.

Kaikkien huomio kääntyi heihin. Siinä vastakkain he seisoivat katsellen
toisiinsa vihaisin katsein. Muut eivät heidän kiukkuaan ymmärtäneet,
sillä riitahan alkoi aivan vähäpätöisestä syystä. Mutta kumpikin heistä
oli selvillä, ettei todellinen riidan syy ollut se, mistä se alkoi.
Syy oli syvemmällä; pitkin talvea kytenyt hiljainen epäluulo ja kateus
puhkesi nyt ilmoille kuin äkkinäinen raju-ilma. Syynä oli Aunolan ukon
sievä tyttö, jonka suosikiksi he toinen toistaan epäilivät.

— Siirry pois ja pian! kehotti Jaakko.

— Tahdotko, moukka, nähdä, miten engelsmanni antaa "mustat silmät?"
kysyi Launonen ivaten ja kääräsi hihansa kyynäspäitä myöten paljaiksi.

Hän oli aika taitava nyrkkeilijä ja oli talven kuluessa kerennyt
mukiloida monen merimiehen kasvot verille.

— Asetuhan nyt ja rupea työhön! ärähti Aunolan ukko, joka istui Jaakon
vieressä.

Mutta Launonen menetti malttinsa kokonaan, kun ukko äänsi hänelle. Hän
muisti miten ukko oli hänet ajanut kotoaan pois ja käsitti, että ukko
suosii Jaakkoa, eikä hänestä koskaan tyttärelleen mieheksi mielisuosin
huolisi. Hän töyttäsi Jaakkoa rintaan, saadakseen tämän suuttumaan,
että saisi sitten oikein perinpohjin antaa hänelle selkään. Mutta
ennenkun hän osasi odottaakaan, oikasi Jaakko kätensä ja antoi hänelle
olan takaa suoran suomalaisen kämmen-iskun korvalle. Se oli niin raju,
että Launonen pyörähti purjepakan päälle ja jäi siihen pyörtyneenä.

Ompelemassa olevat naiset kiljahtivat, ja lähinnä olevat miehet
hypähtivät Launosta katsomaan.

— Annoitpa, poika, vähän liian tuimasti, sanoi Aunolan äijä.

Jaakko seisoi säikähtyneenä osaamatta mitään sanoa ja ajatella.

— Ei vaaraa, sanoi Matela, vanha merimies, kohottaen Launosen päätä. —
Kyllä tästä vielä mies tulee, kunhan kerkeää. Noutakaa kylmää vettä!

Sitä tuotiin heti ja kun sillä valeltiin Launosen päätä, virkosi hän
verrattain pian. Kukaan ei syyttänyt Jaakkoa. Päinvastoin oli joukossa
niitäkin, jotka iloitsivat tapahtumasta.

Heidän mielestään sai Launonen nyt ansionsa mukaan. Sitä hän aina oli
ollut vaillakin. — Tämä tapahtuma kohotti Jaakon arvoa paljon. Useimmat
arvostelivat hänet nyt parhaimpien miesten vertaiseksi. Samassa
suhteessa aleni Launosen arvo. Nyt oli hänkin vertaisensa löytänyt.

Tämän pienen välinäytöksen perästä, jollaiset olivat aivan tavallisia,
jatkui työ niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Launonen makasi hammasta purren penkillä ja hautoi kivistävässä
päässään kostoa.

       *       *       *       *       *

Kun Aunolan väki oli illalla palannut rannasta ja he kaikin söivät
kyökissä illallista, otti ukko puheeksi päivällisen kahakan.

— Löitpä vähän liian lujasti, arveli hän Jaakolle.

— Tulipa lyödyksi, suutuin. Se on sellainen räyhääjä, aina jonkun
silmillä...

— Mistä ihmeestä te puhutte?... Ei kaiketikaan Jaakko ole tapellut?
hätäili Aunolaiska.

— Eihän se tappelua ollut... Hän vain hiukkasen neuvoi sitä
Launos-reuhkanaa, selitti ukko.

Sitten kertoi hän Aunolaiskalle ja Matildalle, mitä varvissa oli
tapahtunut. Aivan itsestään johtui hän siitä puhumaan, kuinka hänkin
ennen nuorempana oli puolensa pitänyt. Seurasi pari kertomusta
parhaimmista kahakoista, jotka Aunolaiska ja Matilda olivat jo satoja
kertoja kuulleet. Jaakolle ne olivat uusia. — Sietävät ne tuommoiset
lurjukset, kuin on tuo Launonenkin, saada vähän nenälleen, lopetti ukko
puheensa.

Kun Launosesta mainittiin, näytti Jaakosta, että se teki vaikutuksen
Matildaan. Hän oli näkevinään, että tytön kasvot kuumenivat ja helakka
poskien puna kävi väkevämmäksi.

Tätä asiaa aprikoi hän vielä maatessaankin sinä hiljaisena
lauvantai-iltana.

       *       *       *       *       *

Vaikka oli sunnuntai-aamu, heräsi Aunolan ukko aikaisin, yhtä aikaisin
kuin arkenakin. Häntä ei enää aamuisin unettanut. Lieneekö se
johtunut tottumuksesta, hänen kun oli aina täytynyt työhön kiiruhtaa,
vai lieneekö jo vanhuus häneltä aamu-unen vienyt ja antanut sijaan
ilta-unta. Illalla tahtoi häntä unettaa liiankin aikaisin.

Kun hän heräsi, nukkui eukko vielä sikeästi. Ukko koettamalla koetti
saada vielä unen päästä kiinni, vaan se pakeni; silmät tulivat
valppaiksi ja ajatukset kaikenlaiset heräsivät. Hän koetti muistaa,
että nythän on pyhä eikä ole kiirettä, mutta ei se auttanut, väkevästi
vain teki mieli nousta pystyyn. — Siinä hän varoen kääntelihe,
ettei eukko heräisi, hänelle kun uni näytti niin kovin makeata
olevan... Kello löi neljää. Nyt ei ukko malttanut enää olla kadulle
kurkistamatta; sänky oli lähellä kadunpuoleista ikkunaa. Mutta eihän
hän nähnyt muuta, kuin talviyön hämärään kääriytyneen kadun... Yhä
tukalammalta tuntui olo vuoteessa. Ei hän enää malttanut siinä maata,
vaan nousi varoen lattialle. Mutta eihän hän niin hiljaa päässyt kuin
tahtoi, vaan eukkokin havahtui ja kysyi unisella äänellä:

— Mitä sinä siinä koliset?

— Enpä häntä muuta, kuin haen piippuani... Nuku sinä vain.

Eukko koetti nukkua. Mutta kun oli kerran valpastunut, niin eihän enää
uni tullut. Ukkokin kun rapsutteli ja kyhni...

— Sinä olet, kun pyhänäkään et anna nukkua... Yöhän vielä on...

— Aamu alkaa olla... Siitä on jo kauvan, kun neljää löi... Mutta nuku
sinä!... Kun tietäisin, onko siellä poltetuita kahvia, niin menisin
keittämään... Nuku sinä vain...

— Saapi sitä sitten sanoa, että nuku sinä, kun ensin valpastuttaa,
mutisi eukko, haukotteli makeasti ja kohottelihe istumaan... — Ota nyt
tuli lamppuuni. Eihän siitä nukkumisesta enää mitään tule...

Näin he jankkasivat ystävällisesti puoliääneen pukeutuessaan.

— Panetko sinä arkivaatteet pyhänäkin? sanoi Aunolaiska, kun ukko veti
liiviä päälleen.

— Panenpahan nyt aamuksi... Kylläpä on sitten päivemmällä aikaa muuttaa.

— Onpa kyllä... Sitä varten sinä nousitkin niin aikaisin...

Ukko teki tulen kyökin pesään ja istui sitten pesän eteen polttelemaan.
Eukko laitteli kahvipannua... Sitä oli niin mukava ukon siinä katsella.

Pian se kiehahtikin. Ja kahvia juodessaan oli Aunolaiskan harmi ja
tipotiessään.

— Mitä tässä nyt ruvetaan tekemään, kun näin aikaisin herätit?
tiedusteli hän nauraen ukolta.

— Panehan partavesi kiehumaan! kehotti ukko ja haki kintaansa, takkinsa
ja lakkinsa ja lähti ulos.

Siellä oli yön aikana hiukan pyryyttänyt. Sen verran vain, että se
helposti luudalla lähti. — Ensi töikseen kopisteli äijä porrashaot
ja lakaisi porrasten edun. Sitten haki hän huoneen alta uusia hakoja
kuluneitten tilalle ja latoi ne sievästi oven alle. Sen tehtyään alkoi
hän lakaista tietä porttikäytävää pitkin kadulle, nuuski talvi-aamun
raikasta ilmaa ja seisoi ja töllisteli kumpaisellekin suunnalle katua.
Kaikkialla oli hiljaista... Katukäytävän talonsa kohdalla puhdisti
hän lumesta perin pohjin. Sitten nouti hän huoneen alta hiekkaa ja
ripotteli sitä tasaisesti ja sievästi katukäytävälle... Tämä kaikki
vei koko joukon aikaa. Ukko ei pitänyt kiirettä, sillä raikkaassa
aamu-ilmassa oli niin virkeä oleskella. Hän vain tasaisesti toimitteli
näitä aamutöitään ja koetti niitä pitkittää. Hän säästi: työtä
aivankuin saituri rahojaan, peläten sen loppuvan. Muutahan hommaa ei
pyhänä olisikaan.

Kun hän vihdoinkin oli saanut aamutyönsä tehdyksi, sarasti jo valju
kevättalven päivä.

Kun ukko viimein kerkesi sisälle, oli täällä jo paikat puhtaana. Jaakko
ja Matilda olivat jo nousseet; ja mikä tärkeintä, parranajovesi oli
jo kuumaa. Parranajo pyhä-aamuin oli sangen tarkka ja tärkeä tehtävä
Aunolan talossa. Tavallaan se vaikutti kaikkiin, vaikka ainoastaan ukko
ajoi partaansa ja vaikka vain ylähuuli ja posket oli ajettava.

Sitä varten piti olla kuumaa vettä astiassa tuolilla, sen vieressä
peili ja saippuapala. Sillä aikaa kun eukko näitä varusteluja
teki, etsi ukko tuvan kaapin ylälaatikosta veistä, kovasinta ja
teroitushihnaa. Se laatikko, missä hän näitä säilytti, oli oikea
aarre-aitta, täynnänsä tavaraa. Siellä oli paksukantinen "Se
Usi Testamentti", joka uskollisesti oli ollut meriarkussa ukon
matkatoverina hänen kaikilla matkoillaan. Lieneekö sitä luettu ja
siitä vahvistusta etsitty, vai oliko se ollut "sanattomana" ystävänä,
on asia, josta kukaan muu paitsi ukko itse, ei ole selvillä. Oli
siellä myös Afrikasta tuodusta ebenholtsista sorvattu pitkänpuikea
purjeneularasia, purjekintas, "malspiikki", "prikkari", hohkakiveä,
tuotu Välimeren vesiltä, ja sangen paljon muuta tavaraa. Enin
osa oli aivan joutavaa rojua, mutta sentään säilytti ukko sitä
huolellisesti. Usein kun hän sieltä tavaroitaan etsi, unehtui hän
jotain pikku esinettä pitkäksi aikaa hypistelemään. Se muistutti
hänelle entisiä matkoja, toi mieleen päivänpaistetta ja myrskyä,
nuoruuden ihania aikoja, kaukaisia vieraita maita, joissa hän oli
vuosikymmeniä kulkenut; tavaralaatikollaan näki hän sielunsa silmillä
meren, tuon rannattoman ja valtavan suuren meren, milloin vihaisin
tuulin ja vuorina vyöryvin aalloin, milloin tyvenenä peilikirkkain
pinnoin, jolloin aurinko on laskullaan ja purjeet riipuksissa... Ah,
hän vanha mies unohtui uneksimaan rojulaatikon ääressä!... Kaiken
lisäksi vallitsi laatikossa suloinen epäjärjestys, siellä olivat
kaikki sekaisin. Kun ukko rupesi sieltä jotain etsimään, ei sitä
heti löytynyt. Silloin hän tuskitteli: Kuka taasen on käynyt minun
"lootallani?" Muorilla oli oma käsityksensä äijän laatikosta... Kerran
ukon työssä ollessa oli hän ruvennut sitä puhdistamaan ja kantanut
mielestään tarpeettoman rojun roskaläjään ulos. Vaan kun sen perästä
ukko meni tavaravarastolleen, suuttui hän silmittömäksi. Ei koskaan
ennen muistanut Aunolaiska hänen niin vihainen olleen... Yhdessä
täytyi heidän rauhan palauttamiseksi mennä roskaläjästä ukon tavaroita
etsimään. Ja katso! Täältä löytyi mahdottoman paljon sangen arvokasta
rojua, jonka ukko kantoi takaisin laatikkoonsa. Sen perästä sai se
eukon puhdistusinnolta rauhan.

Sitten kun ukko sai veitsensä teräväksi ja istui tuolin viereen
partaansa ajamaan, piti kaikkien liikkua varoen, eikä kukaan saanut
tulla aivan lähelle.

Kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu kaikella perinpohjaisuudella,
alkoi jo kevättalven aikainen sarastus ikkunoista sisälle pilkistää.

       *       *       *       *       *

Oli jo valkea päivä, kun kellotapulista alkoi kumahdella pyhäinen
soitto.

Ukko ja Aunolaiska valmistelivat itseään kirkkoon. Aunolaiska oli
mustissa vaatteissa ja musta silkkiliina päässään. Sen oli ukko tuonut
ennenmuinoin ulkomailta. Kädessä oli eukolla suuri virsikirja. Ukko
oli juhlallisen näköinen leveälahkeisissa sinertävissä housuissa ja
takissa. Puvun oli hän Englannista tuonut, maksaen siitä täsmälleen
viisi puntaa... Ukko oli jo monta kertaa hoputtanut eukkoa joutumaan,
mutta vielä täytyi Aunolaiskan laskea kirja kädestään ja mennä peilin
eteen; liina oli uudestaan solmittava... Vieläkin tuli yksi pysähdys:
Kun he jo menivät portaita alas, huomasi eukko ukon takin kauluksessa
pölyä. Sitä siinä ei saanut olla. Ukon täytyi vielä pysähtyä ja
odottaa, kun eukko kävi noutamassa harjan. Sillä hän hankasi ja ukko
ärisi tavallista ärinäänsä akkojen hidastelemisesta.

Pyhäinen rauha ja hiljaisuus vallitsi Aunolalla. Matilda valmisti
päivällistä kyökissä. Äiti oli määrännyt tavalliset pyhäpäiväruuat:
Perunalaatikkoa ja uunissa paistettua ryynipuuroa ja näiden lisäksi
pannukakkua.

Jaakko makaili tuvan sohvalla ja nautti kyökistä leviävästä ruokien
tuoksusta. Huone oli tulvillaan kevät-talven päivänpaistetta. Ikkunan
valotulvassa seisoi keinutuoli ojennetuin käsivarsin, aivankuin
oudostellen, kun ei ukko ollut siinä nytkyttelemässä, vaikka oli
pyhäpäivä. Korkean piirongin päällä kimaltelivat monikierteiset
simpukankuoret ja niitä vartioi kaksi äkäisen näköistä posliinikoiraa.
Ikkunan edessä pöydällä oli paksu kuvaraamattu, saarnapostilla ja
muita kirjoja, joita seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva katseli.
Toisella seinällä purjehti täysin purjein laiva: se oli puusta
veistetty korkokuva.

Kun Matilda oli saanut ruuat uuniin paistumaan, tuli hän lämpöisenä
ja pehmeänä tupaan. Jaakko ei hänestä enää tuntunut ollenkaan
vastenmieliseltä. Hän istahti keinutuoliin ja katseli miten savu
pulppusi kadun toisella puolen olevan talon tornista kirkkaaseen
talvi-ilmaan.

— Kuulehan! sanoi Jaakko ja nousi istumaan.

— Mitä?

— Sinun pitää opettaa minut kirjoittamaan.

— Ettäkö osaisit sitten, kun merelle menet, kirjoittaa kullallesi
kirjeen?

— Niin.

Matilda hyräili hiljaa jotain tanssin säveltä ja sanoi sitten hilpeästi:

— Kyllä minä opetan, kun vain annat opettaa muutakin...

— Mitä muuta?

— Sinut tanssimaan.

Heitä kumpaakin nauratti.

— Missä sinä opettaisit?

— Vaikkapa nyt tässä.

— Eihän ole soittajaakaan.

— Minä suullani soitan... Tulepa koettamaan!... Minun tekisi niin
hirmuisesti mieleni tanssia, sanoi tyttö ja tuli Jaakon luo.

— Tuleeko minusta tanssijaa, epäili Jaakko. Mutta nousi kuitenkin
seisomaan, sillä tyttö oli niin lämpöisen ja viekottelevan näköinen,
että hänen teki mielensä häneen koskea.

Matilda hyräili ja he alkoivat pyöriä. Mutta eihän se käynyt. Nauraen
painoi hän päänsä Jaakon rintaan ja työnsi hänet sohvalle istumaan.

— Koetetaan vielä! sanoi tyttö — Nyt se kävikin jo paremmin. Mutta
lattia oli umpimatossa ja ne olivat esteenä. Tyttö veti innoissaan
matot pois keskilattialta ja neuvoi sitten toverilleen perinpohjin
tanssin taitoa.

Väleen pääsi Jaakko alkuun ja tanssi alkoi käydä notkeammin.

— Sinun pitää nyt tänä iltana, kun menemme tansseihin, oikein soiton
tahdissa minua tanssittaa! sanoi Matilda, kun he levähtivät.

— Jos vain opetat kirjoittamaan, ilveili Jaakko.

— Ihan varmasti...

He alottivat uudelleen. Matilda ei muistanut ruokia uunissa. Ne
paloivat, että savu suitsui. He eivät huomanneet ajan kulkua eivätkä
kuulleet, kun Aunolaiska tuli kyökkiin ja siunaili savun paljoutta
siellä. Nopeasti pelasti hän ruuat uunista, tuli tuvan ovelle ja löi
ihmetellen kätensä yhteen:

— Kaikkea tässä nähdä pitää!... Pyhäpäivänä tuommoista elämää!... Ja
ruuat uunissa kartena.

Äkkiä heittivät nuoret tanssin ja Matilda riensi uunin luo. Mutta
nähdessään ruuat pelastuneina, rauhoittui hän.

Jaakko seisoi nolon näköisenä keskellä lattiaa. Hän ei tiennyt mihin
mennä. Se alkoi Aunolaiskaa huvittaa ja Matildaa toruessaan ei hän
sisäiseltä naurun pakotukselta saanut tarpeeksi pontta sanoihinsa.

— Sinä tyttö viettelet toisenkin kanssasi hulluttelemaan... Ja sinäkin
mokoma seisot siinä kuin... sanoi hän Jaakolle ja purskahti iloiseen
nauruun.

He nauroivat kaikin sydämensä pohjasta.

— Mutta pankaa nyt, hyvät lapset joutuin matot suoraksi, ennenkuin äijä
kerkeää! Se jäi vähän jälkeen, sanoi Aunolaiska.

Juuri, kun he olivat saaneet matot suoraksi, tuleskeli ukkokin. Mutta
tanssin jäljet olivat häneltä peittyneet.

Kyllä olisikin tyttö kunniansa kuullut ja samaten Jaakko, kun vain äijä
olisi pikkuista ennen kerennyt. Äijä kun oli erittäin ankara pyhän
vietosta.

       *       *       *       *       *

Painostava, mutta samalla viihdyttävä oli iltapäivä. Ukko makaili ja
imi piippuaan; eukko istui ikkunan edessä ja lehteili virsikirjaa.
Välillä pysähtyi hän ajattelemaan: Kunpa tulisi joku vieras, tai:
Olisiko lähteä kylään. Matilda istui ikkunassa ja katseli autiolle
kadulle, jossa myös näytti olevan pyhäinen rauha, jota kukaan kulkija
ei häirinnyt. Jaakko makaili kyökin sohvalla puolittaisessa, unen
horroksessa, kuitenkin kuullen pienenkin risahduksen.

Ukko nousi vihdoin ja mennä köpitti pesän luo piippuaan kopistamaan.
Palattuaan istahti hän keinutuoliin ja kehoitti:

— Luehan tämän päivän saarna!

Eukko otti pöydältä suuren saarnapostillan, etsi sieltä päivän saarnan
ja alkoi laulavalla äänellä sitä lukea. Ukko keinutteli hiljalleen ja
kuunteli. Hän nautti "sanasta" ja viihdyttävästä pyhä-illan rauhasta.

Jaakko makasi kyökin sohvalla ja kuunteli eukon harrasta ääntä. Se
tuuditti hänet suloiseen rauhaan. Hän ei kaivannut mitään, hän oli
täysin tyytyväinen. Kaikki ajatuksetkin olivat tipotiessään. Hän vain
kuunteli Aunolaiskan äänen hyminää ja vähän kerrallaan se kuin unilaulu
lapselle, painoi hänen silmänsä umpeen.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi siihen, että tuvasta kuului vilkasta puhelua ja naurua.
Aunolaiska oli saanut vieraita. Oli tullut Matelaiska ja Rajaniemiskä.
Edellisen poika ja jälkimäisen mies olivat merellä samassa laivassa
kuin Aunolankin toinen poika.

He kaikki olivat äskettäin saaneet omaisiltaan kirjeen. Ne olivat
tulleet Englannista ja vastaukset käskettiin osoittaa Portugaliin
Lissaboniin. Nyt olivat he tulleet Matildalla kirjoituttamaan yhteistä
kirjettä kaikille kolmelle. Matelaiska ei osannut itse kirjoittaa
ja Rajaniemiskälläkin oli kirjeen valmistuminen sangen ankaran työn
takana. Vaikutti siihen myös toinenkin syy. Postimaksu oli sangen
kallis vielä siihen aikaan ulkomaille — nykyisessä rahassa noin nelisen
markkaa. Se oli pienistä varoista tuntuva meno, jonka voi tasata
kirjoittamalla yhteisen kirjeen, kun miehetkin kerran olivat samassa
laivassa. Eihän kenelläkään ollut mitään erikoista asiaakaan. Kunhan
vain näkevät siellä ulkomailla, että kotona voidaan hyvin, "jota
kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin".

Ennen kirjeen kirjoittamista käski Aunolaiska Matildaa kahvin keittoon.
Matilda tuli juuri kyökkiin, kun Jaakko aukoi unisia silmiään ja
ihmetteli vilkasta puheen porinaa, mikä tuvasta kuului.

Kevättalven ilta alkoi hämärtyä, mutta vielä ei kuitenkaan tarvinnut
tulta ottaa lamppuun. Kahvin tuoksu levisi kaikkiin huoneisiin ja sai
eukkojen kielet yhä vilkkaampaan liikkeeseen. Pannu pihisi tulella,
laulaen sunnuntai-illan hiljaista ja kodikasta tunnelmaa.

Kun Matilda sai kahvin laskeutumaan, tuli hän Jaakon luo ja puheli
hiljaa:

— Pyydä sinä isältä, että minäkin pääsisin tänä iltana tansseihin.
Sinun kanssasi hän minut päästää.

— Niinkö luulet?

— Luulemattakin se on selvää. Sinuunhan se kaikessa luottaa... Saat
sitten tanssittaa minua niin paljon kuin tahdot... Vieläkö sinä osaat?

— Koetetaan!...

— Älä höpsi!... Koetetaan sitten illalla... Mitähän, jos se päivällä
olisi kerennyt tulla, kun matot olivat läjässä... Olisit sinäkin
saanut... Mutta pyydätkö?... Ei hän minua yksin päästä, kun viikollakin
olin tansseissa.

— Koetanpa häntä pyytää.

Tytön teki mieli tarttua pojan kaulaan... Mutta hän kieltäytyi siitä ja
sanoi hilpeästi:

— Minun pitää viedä akoille kahvia.

Sitten alkoi yhteisen kirjeen kirjoitus... Kun se oli valmis, olikin jo
ilta.

Vieraat lähtivät pois. Matilda koetti monilla salaisilla merkeillä
kiiruhtaa Jaakkoa kysymään lähtölupaa.

Kun Jaakko esitti ukolle pyynnön, sanoi tämä:

— Se se tanssimista on... Mutta menköön tyttö, jos vain tuot hänet
oikealla ajalla takaisin... Ja sinun pitääkin lähteä heti, kun Jaakko
tahtoo! sanoi ukko tytölle erikoisesti.

— Kyllä, kyllä, sanoi tyttö ilosta loistavin silmin.

Muutamassa hetkessä joutuivat nuoret lähtemään; ja vanhukset jäivät
kahden iltaansa viettämään.

— Hyvä poika se on tuo Jaakko, sanoi Aunolaiska hetken kuluttua.

— Oikein rehti mies, vahvisti ukko.

Se olikin korkein kiitos, minkä hän kenestäkään antoi.

       *       *       *       *       *

Ilta kului. Ukko istui lampun vieressä ja luki virsikirjan alussa
olevaa "Ajantietoa" ties kuinka monetta kertaa. Siinä kerrottiin
kuivasti ja yksitoikkoisesti aina Adamista aikain. Oli siinä mainittuna
Egyptin faraot ja "Ruomin" keisarit, kuuluisat paavit ja muut
merkkihenkilöt; siinä oli "kauheat nälkävuodet", ruttovuodet ja taudin
raivot, kaikki asiat aina ukon aikoihin asti. Vaikka se oli kuiva ja
mehuton, viehätti se sittenkin. Kun hän sai sen tutkituksi, rupesi
hän lukemaan "Sitä Jerusalemin, pyhän kaupungin, kauheata hävityksen
historiaa", "kerrottuna Flaavius Joseefukselta" y.m.

Eukko valmisti illallisen. Ja kun se oli syöty, olikin jo ilta.
Kumpikin vanhus istui lampun ääressä sen hiljalleen siristessä. Eukko
otti virsikirjan ja muistaen poikiaan alkoi lukea "Jokapäiväistä
rukousta merellä": "O Herra, tässä me toimimme, tässä me makaamme
heikossa haahdessa, joka pian voipi turmeltua; me kiitämme Sinua, ettäs
meitä näihin asti niin armollisesti olet ulapalla aukealla johdattanut"
j.n.e. Sitten seurasi "Ehtoosiunaus sunnuntaina".

Ukko kuunteli hartaana eukon laulavaa, nuotikasta lukemista. Mutta
pian alkoi häntä nukuttaa, vaikkei vielä myöhäinen ollut. Nyt viime
vuosina oli hän tullut iltauniseksi; nukkui aina heti, kun sänkyyn
pääsi. — Elämän iltahan olikin hänellä käsillä. Aamu oli kulunut ja
päivä laskullaan. Hän odotti, milloin meidän Herramme sammuttaisi hänen
elämänsä liekin ja kutsuisi hänet eteensä. Ei hän sitä peljännyt, vaan
puhui siitä ja toivoikin toisinaan sen pian tapahtuvan. Hänestä se oli
luonnollinen asia; yhtä luonnollinen kuin päivän sammuminen, jolloin
aurinko painuu mereen ja kultaa ruskollaan taivaan rannan... Siellä
sitten Herramme luona hän näkee meren, niin kauniin ja hurmaavan, että
kieli ei voi kertoa.

Ennenkuin eukko kerkesi riisuutua, kuorsasi jo ukko. Sitten sammutti
Aunolaiska lampun ja meni hänkin levolle. Hiljainen pimeys peitti
huoneen. Mutta meidän Herramme valvova silmä näki sen lävitse kaksi
ihmistä, joissa ei vilppiä ollut.



VIII.

Keväistä elämää.


Kevät teki tuloaan.

Päivä päivältä kiipesi aurinko yhä korkeammalle. Sieltä valoi se valoa
ja lämpöä pikkuisen Raahen matalille ja lumen peittämille katoille, ja
suorille, säännöllisesti toisiaan leikkaaville kaduille, jotka olivat
paksun lumen alla.

Eipä aikaakaan, kun katoilta alkoi keskipäivillä tipahdella
kirkkaita ja välkkyviä pisaroita alla kulkevien niskaan. Iltakylmä
ja aamupakkanen valoivat noista tipahtelevista pisaroista pitkiä
jääkynttilöitä pikku talojen räystäitä koristamaan. Mutta ne eivät
olleet pitkä-aikaisia. Lempeä auringon lämpö tiputteli ne pisara
pisaralta pienemmiksi, ja lumikin loppui päivänpuolisilta katoilta
kaikki tyyni. Kadut syöpyivät kalteviksi; maalaisten kuormat niillä
kaatuilivat. — Meren jäälle kaupungin lahdessa kokoontui kevätvettä
niin vahvasti, että työmiesten täytyi ruveta kulkemaan varviin
kesätietä.

Sitten tuli pilvisiä päiviä. Niitä seurasivat leudot yöt. Silloin
loppui pohjanpuolisiltakin katoilta lumi; kadut muuttuivat sohjuisiksi
ja kevätvesi lisääntyi meren jäällä. — Pikku talojen miehet aukoivat
illoin työstä palattuaan talojensa kohdalla lumeen ojia, joita pitkin
vesi iloisesti lirisi. Pojat tekivät kaarnalaivoja, joita katuojissa
uittelivat.

Taivas kävi yhä sakeampaan pilveen; ja vihdoinkin puhkesi ensimäinen
kevätsade, joka sulatti viimeisenkin lumen ja lisäsi vettä kaduille ja
kartanoille. Sitä karttui niin paljon, että se valui kellareihin ja
muihin matalampiin paikkoihin. Silloin pikku talojen miehet kantoivat
hiki päässä vettä kellareistaan, ettei se pilaisi siemenperunoita.

Alkoivat puhaltaa kevään myrskytuulet. Ne rikkoivat hauraaksi
pehmenneen meren jään. Meri rupesi jymisemään ja aallot nakkelivat
jäätelejä suuriin kasoihin aukeille rantamille. Silloin olivat jo kadut
lumetonna ja tiet kärryillä ajettavia.

       *       *       *       *       *

Kunnon raahelaiset tuskin joutivat keväimen vaihteluja tarkkaamaan.
Kaikilla oli kiire ja varsinkin varvissa kävi vilkas hyörinä. Siellä
tuoksui terva ja piki.

Rakenteella olevat alukset kohosivat tapuleissaan korkealle.
"Timpermannit" tekivät niissä sisustöitä: silittivät "täkkiä",
laittivat "skanssia", kajuttaa y. m. Toiset miehet tilkitsivät saumoja
rohtimilla, pikesivät ne ja sitten pohja tervattiin. Sitä ennen oli
vettä ruiskuamalla koetettu pitäväisyyttä, ettei vain jäisi salaista
reikää minnekään.

Olikin jo pitkät päivät, joten voi työskennellä ulkosalla koko päivän.
Kaikilla oli työtä. Mikä ei muuhun kyennyt, pantiin laivan pohjaa
tervaamaan. Tervaa upposikin kevätpaahteella honkapuuhun niin paljon
kuin sitä hirvesi panna.

Tehtiin myös valmiiksi mastot ja raa'at, jotta ne heti laivan vesille
laskettua olisivat nopeasti paikoilleen pantavissa.

Talvea kotona olleet laivat lähtivät ulkomaille. Ensimäiset
lähtötanssit pidettiin ja ensimäiset erokyyneleet vuosivat. Mutta
myöskin iloisesta odotuksesta sykki monen sydän. Olihan tiedossa, että
taasen moni laiva tulee kotikaupungissa käymään.

Silloin moni vaimo saapi miehensä ja moni morsian sulhasensa usean
vuoden pitkän odotuksen jälkeen.

Mutta kevät oli kylmä. Tuuli pysytteli pohjoisessa ja luoteessa,
pyörähti väliin lännelläkin. Sieltä se jäiden päältä toi kylmää. Ei
satanut moneen viikkoon; maa oli mustana talven jäleltä. Pohjatuuli
alensi merestä veden, että matalilla rantamilla pohja paistoi.

Se oli oikea rantamaan kolkko ja kylmä kevät. Kaikki odottivat tuulen
kääntymistä etelään. Silloin puhkeaisi puihin lehti, ruoho peittäisi
kedot ja kentät. Tuomi ja pihlaja aukaisisivat tuoksuvat kukkansa.
Silloin myöskin nousisi vesi meressä.

Tuulen kääntymistä odottivat teloillaan olevat laivat, nuo koko talven
yhteisen työn saavutukset; sitä odottivat laivain isännät, "timperit"
ja merimiehet. Etelätuuli kohottaisi veden, sillä matalan veden aikana
ei laivoja voinut vesille laskea, ne kun karahtaisivat pohjaan kiinni.

Mutta tuuli pysyttelihe vain pohjoisessa, viikkokaudet se puhalsi,
vaikka koko kaupunki hartaasti toivoi sen kääntymistä.

       *       *       *       *       *

Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat työssä varvissa. He olivat kantaneet
rakennuksen alustan lastuja puolilleen. Koko kesäksi oli niistä
keittopuita. Siitä ukko oli erinomaisen tyytyväinen.

Oli muuan ilta kesäkuun alkupäivinä. Työväki oli tullut varvista
kaupunkiin. Mutta sentään oli siellä vilkas liike. Sinne oli
kokoontunut kaupungin nuoriso huvittelemaan. Valmiiden laivojen uudet
ja sileät kannet olivat kuin tehdyt mainioksi tanssipaikaksi. Ei ollut
esteenä se, että terva ja piki tuoksui, eikä myöskään se, että sinne
korkealle kannelle oli tyttö-ihmisten hiukan vaikea nousta. Siellä oli
raitis ilma; ja meri välkkyi suurenmoisena laskevan auringon valossa.

Tänä iltana oli taaskin kokoonnuttu varviin. Oli valittu tanssipaikaksi
Matti Sovion toinen rakenteella oleva laiva. Se alkoi ollakin aivan
valmis. Kunhan vain olisi vesi kohonnut, että olisi saanut päästää sen
mereen.

Jaakko ja Matildakin olivat nuorten joukossa. Jaakko oli oppinut
jo taitavaksi tanssijaksi ja myöskin — kirjoittamaan. Näistä
kumpaisestakin taidosta oli hän kiitollinen Matildalle. Oikeastaan
tunsi hän muutakin kuin kiitollisuutta tyttöä kohtaan, vaikkei ollut
saanut sitä vielä hänelle sanotuksi.

Siinä laivan ympärillä hääri nyt nuorten joukko. Ketään ei ollut
kiivennyt vielä kannelle. Tytöt estelivät sinne menoa, kun telineetkin
oli otettu jo pois, eikä ollut muuta menotietä kuin jyrkät tikapuut.

Silloin tarttui Launonen reippaasti muutamaan, otti hänet kainaloonsa
ja talutti sillä tavoin kannelle. Toiset pojat tekivät samoin ja pian
oli ilakoiva nuorten joukko ylhäällä.

Sitten alkoi tanssi, mikä antoi lämpimän, vaikka kylmä merituuli tuolla
ylhäällä tuntui sangen kovin.

Heti alussa otti Launonen Matildan haltuunsa, eikä päästänyt häntä
vapaaksi koko iltana. Tyttö puolestaan näytti olevan iloisesta
merimiehestä niin huvitettu, ettei hän Jaakkoa ollut huomaavinaankaan.

Se teki Jaakon mielen apeaksi ja hän vetäytyi syrjään vannoen
mielessään, että hänen puolestaan saapi tyttö ilakoida Launosen kanssa
vaikka ikänsä. Muiden huomaamatta nousi hän laidan yli ja laskeutui
erästä tukea myöten alas. Sitten lähti hän hiljalleen kulkemaan
kaupunkiin, koettaen olla tyttöä ajattelematta. Hän mietti, että heti
kun ensimäinen "hyyrynotto" tulee, ottaa hän pestin. Sitten lähtiessä
sanoo hän tytölle hyvästit ijäksi... Ei hän saanut tyttöä mielestään
pois. Hän vihasi tuota heilakkaa. Tyttö teki hänen mielestään
äärettömän pahasti, kun ei totellut isäänsä, vaan liehakoi Launoselle,
vaikka ukko oli sen kieltänyt. Vihasta puristi hän nyrkkejään, mutta
jos tyttö olisi ollut siinä, niin olisi hän hänet ihan kuoliaaksi
tukehduttanut rakkaudellaan.

Hiljalleen kävellen läheni hän kaupunkia.

Mutta tällä välin oli ilmassa tapahtunut äkkinäinen muutos. Jotenkin
voimakas pohjatuuli oli tyyntynyt ja ilma tuoksui lämpimältä ja
sateelta. Siinä oli kevättä, tuota maan, veden ja metsän tuoksua,
mikä panee keuhkot laajenemaan ja silmät loistamaan, mikä ihan ilosta
pyörryttää.

Kun Jaakko saapui Aunolan kartanolle, näki hän ukon paitahihasillaan
kaivolla. Hän oli perunamaansa kastelupuuhissa. Aunolaiska seisoi
porstuan ovella käsivarret rinnan päällä ristissä ja kehoitteli ukkoa
sisälle. Mutta ukko oli iloissaan ilmanmuutoksesta ja oli kepperä kuin
nuori poika.

— Tule, tule jo nukkumaan, kun koko päivän olet työssä ollut!

— Kylläpä sitä aina nukkua saa... Perunan taimet kaipaavat vettä...

— Minäkin tulen kantamaan, ehdotti eukko ja astui kynnykseltä
porrashaoille.

— Älä tule! Kohta onkin perunamaa kasteltu, sanoi ukko, tarttui
ämpäreihin ja kiidätti niitä juoksujalkaa perunamaalle.

Kevät karkoitti ukonkin silmistä tavallisen iltaunen ja teki hänet niin
virkeäksi, että hän olisi voinut valvoa koko yön.

— Etkö tunne, kun ilma tuoksuu? kysyi hän eukolta palatessaan ja tyhjiä
ämpäreitä tuoden.

Silloin juuri Jaakko tuli portista pihaan.

— Mihin tyttö jäi? kysyi äijä.

— Sinne jäi varviin, sanoi Jaakko. Hänen mielensä teki sanoa,
että Launosen seuraan jäi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Olisi
pian voinut käydä niin, että ukko olisi heittänyt perunamaansa ja
vesiämpärinsä ja mennä köpittänyt tyttöä hakemaan. Se olisi ollut
liian suuri häpeä tytölle, vaikkakaan ei liian suuri rangaistus Jaakon
mielestä.

Hän meni auttamaan ukkoa veden kantamisessa. Mutta tämä sanoi:

— Heitetäänhän nyt tältä illalta... Eukkokin tahtoo nukkumaan... Ja
tuntuu kuin tulisi sade... Kastelkoon Jumala perunamaan. Se paraiten
vaikuttaa.

He menivät sisään.

Ukko päivitteli, kun tyttö taasen jäi. Mutta eukko sanoi:

— Mikä hätä sillä on. Tottapahan tulee sitten kun toisetkin... Riisuhan
nukkumaan, että heräisit aamulla ylös! pisti hän piloillaan.

Ukkoa nauratti, kun eukko heräämisestä puhui.

       *       *       *       *       *

Jaakko jäi valvomaan. Häntä jo kadutti, että tuli lähdetyksi
varvista ennen muita. Mutta kun tyttö kiemaili Launoselle, ei hän
jaksanut sitä nähdä... Hän istui ikkunan pielessä ja katsoi kevätyön
valaisemaa katua, missä ei ollut ainuttakaan sielua liikkeellä.
Taivas oli lientynyt pilveen ja tummeni yhä sakeammaksi. Näytti
hankkivan sadetta... Hän avasi akkunan. Ulkoa tuulahti lämpöinen
ja sateelta tuoksuva ilma. Eikä aikaakaan, niin alkoi tipahdella
joitakin pisaroita. Hetki hetkeltä niiden tulo tiheni ja niistä syntyi
lämpöinen ja suhiseva sade. Sitä hän katsoi ja kuunteli ja hengitti
keuhkojen täydeltä kosteata sadeilmaa. Hän ei hennonnut sulkea ikkunaa
ja mennä nukkumaan, vaan silmäili kadun hiekkaa, miten se sateessa
muuttui tummemmaksi ja alkoi ahnaasti imeä vettä sisäänsä. Siitä
sivu kulki yövartia niska kyttyrässä. Hiekkaan jäi hänen mentyään
valkoiset jäljet, jotka vähän kerrallaan hävisivät, kun pisaroita
niihin tipahteli... Sitten alkoi etempää kuulua iloista hälinää ja
naurua. Sade oli ajanut nuoret varvista pois. Hälinä läheni ja kävi
kuuluvammaksi. Nopeasti sulki hän ikkunan ja vetäytyi syrjemmälle. Hän
näki heitä olevan suuren lauman. Nyt tulee Matilda, mietti hän, eikä
ollut enää hänelle ollenkaan suutuksissa. Mutta sitten huomasi hän,
että heidän joukossaan oli Launonenkin, vaikka hän olisi päässyt toisia
katuja suorempaan. Siis sittenkin lähentelee hän taasen Matildaa. Ei
epäilemistäkään. Se näyttää olevan tytöstäkin mieluista. Mutta olkoon!
Mitä se minuun kuuluu, mietti Jaakko.

Pian kuului oven takaa naputus. Hän meni avaamaan.

— Miksi lähdit pois aikaisemmin kuin me? kysyi Matilda iloisesti.

— Rupesi nukuttamaan, sanoi Jaakko jurosti.

— Mutta ethän sinä ole vieläkään nukkumassa; et riisunutkaan.

— Jaakko ei vastannut mitään, vaan käänsi tytölle selkänsä.

— Miksi mökötät? kysyi Matilda ja yritti kurkistaa Jaakkoa silmiin.

Tämä murahti jotain kärsimättömästi ja siirtyi etemmäksi. Silloin tyttö
keikautti ylpeästi niskaansa ja meni pois. Ovessa katsoi hän vielä
ihmeissään suuttuneen näköistä poikaa.

       *       *       *       *       *

Tuli muutamia sateisia päiviä. Mutta sade oli niin lämmintä ja
leppoisaa, että teki mieli seisoa taivaan alla ja antaa sen kastella ja
liottaa märäksi. Se oli todellinen kesän tuoja, tuo suhiseva sade. Se
kasteli maan perinpohjin ja liotti roudan pois. Parissa päivässä alkoi
maa vihoittaa ja puut puhkaista lehteä. Ilma oli lämmintä ja kesän
tuoksuista.

Kun muutamia päiviä oli satanut, alkoi tuulla. Aallot kohisivat ja vesi
nousi. Sitä oli koko kaupunki odottanut.

Tuuli repi taivaan pilvipeitteen repaleiseksi. Sitten se äkkiä lakkasi
ja taivas kirkastui kokonaan. Oli miltei täysi kesä.

       *       *       *       *       *

Aurinko paistoi täydeltä terältä. Aunolan pihalla oli lämpöistä kuin
etelän maissa. Rakennukset ja lankkuaita suojasivat, ettei tuulen väre
päässyt kuumuutta hälventämään. Pihan perällä oli tuomipensas melkein
täydessä kukassa. Kärpäset surisivat sen ympärillä; räystään alla
tirskuttivat pääskyset ja katolla kurnutti lihavia kyyhkysiä.

Suurimman osan pienestä pihamaasta täytti perunamaa, jossa voimakkaita
taimia siellä täällä penkeissä vihoitti. Perunamaata ympäröi vihertävä
piennar, missä keltanot ja voikukat loistivat. Muutamia penkkejä oli
mullattu; tuore ja muheva multa tuoksui väkevältä.

Aunolan äijä multasi parastaikaa perunamaataan. Hitaasti ja huolella
teki hän työtään, koettaen varoa, etteivät taimet vahingoittuisi.

Tänään oli hän jäänyt varvista pois, osaksi perunamaan tähden ja
osaksi siksi, kun oli juhlapäivä. Hän oli jo vanha ja hidas, sen hän
tunsi itsekin; tunsi, ettei hän tänä päivänä, jolloin laiva vesille
työnnettiin, olisi paljoakaan apuna, vaan päinvastoin toisten tiellä.
Olkoot nuoremmat nyt toimessa, mietti hän aamulla herätessään ja jäi
perunamaataan multaamaan.

Hiki valui hänen otsaltaan, kun hän kumarruksissaan loi multaa. Vaon
päähän päästyään istahti hän pientareelle tuomipensaan alle. Sen
oli hän itse istuttanut silloin, kun oli talonsa rakentanut. Tuomi
tuoksui ja aurinko hellitti; äijä pyyhki paitansa hihaan hikeä. Hän
mietti, lähteäkö katsomaan laivan "lykkäystä", vai jäädäkö multaamaan
perunamaataan. Jos jääpi, tulee peruna mullatuksi, muuten siirtyy se
tältä päivältä.

Eukkokin ilmestyi porstuan ovelle kesäpukimissa, valkoinen "röijy" ja
vaalea liina päässään. Nähdessään ukon pientareella, lähti hän vakoa
myöten hänen luokseen. Aina vähän väliä kumartui hän katsomaan perunan
taimia. Kun hän tuli ukon luo, sanoi tämä hänelle iloisesti:

— Antoipa Luoja oikean kesän.

— Kyllä peruna nyt kasvaa, iloitsi myös eukko.

— Ei viivy monta viikkoa ennenkuin saat uutisperunoita keittää.

— Ei viivy, ei.

— Kyllä on tuo tuomi kaunis. Tuoksuu niin voimakkaasti... Pitäisi ottaa
joitakin oksia sisällekin, sanoi eukko.

— Varo, ettet vain suurempia taita! varoitti ukko. Samassa kepsahti hän
seisomaan ja taittoi itse joitakin terttuja, antaen ne eukolle. Hän
suojeli kaunista tuomea kuin silmäänsä.

— Etkö uskaltanut antaa minun taittaa? pilaili eukko. Sitten hän sanoi:

— Siellä olisi kahviakin.

Yhdessä lähtivät he sisään. Ovi jäi auki, auki oli myöskin ikkuna.
Kesäinen ilma leyhki läpi puhtaan ja siistin kyökin... Eukko laitteli
tuomen oksia vesilaseihin joka huoneeseen. Sitten kaatoi hän kahvia.

Vanhukset olivat kahden kotona. Jaakko oli varvissa ja Matilda
puodissa...

Kun puolenpäivän aika lähestyi, ei ukko malttanut jäädä perunamaalleen,
vaan hankki varviin lähtöä.

Tuli taasen jankkina vaatteista. Eukko olisi vaatinut ukon pukeutumaan
puolittain juhlapukuun, kun ei kerran ollut työssäkään. Mutta eihän
ukko nyt arkipäivänä sellaiseen taipunut. Vaivoin sai eukko hänet
vaihtamaan puhtaan puseron ylleen.

Sitten pantiin ovet lukkoon ja he lähtivät veistämölle.

       *       *       *       *       *

Koko kaupunki oli liikkeellä: herrat, työmiehet, kotona olevat
merimiehet, naiset, lapset, vanhat ja nuoret, kuka vain kykeni ja
pääsi, riensi veistämön tietä yhteistä työn juhlaa viettämään.
Puolenpäivän aurinko hellitti täydeltä terältä, meri välkkyi, ja
tuoreen lehden lemu täytti ilman. Ilo ja odotus loisti ihmisten
silmistä; olihan juhla kaikkia koskeva. Olihan vesille laskettavaan
laivaan sen omistaja uhrannut rahaa, työmiehet työtä; ja vesille
jouduttuaan tuottaisi se kaikille hyötyä: varustajalle rahtimaksuja,
merimiehille ansiota ja heidän perheilleen elannon, tai myöskin —
onnettomuuden, jos meidän Herramme sen myrskyn kautta upottaisi. Mutta
sekin olisi yhteinen onnettomuus, se koskisi kaikkiin. Silti tämäkin
juhla oli kaikkien yhteinen.

Kun Aunolan vanhukset ehtivät veistämölle, oli täällä jo laivatapulin
ympärys väkeä mustanaan. Tuoksui terva ja piki, meri läikkyi rantaa
vasten ja iloinen hälinä kohosi kirkkaaseen ilmaan.

Siinä oli joukossa Björkqvistin Epu persomassa ryyppyjä, kun niitä
työmiehille jaettiin, oli siinä monta muutakin vanhaa merimiestä,
poikia, tyttöjä, ukkoja ja akkoja. Muutamilla akoilla oli ämpäri
ja kauha kädessään, että he heti laivan vesille mentyä saisivat
kootuksi tapulin ränneihin jääneen lipeän ja saippuan. Oli siinä itse
Matti-patruunakin veljensä ja muutamien toisten herrojen kanssa.

Joukko pikkupoikia ja merimiehiä oli kiivennyt laskettavan aluksen
kannelle, saadakseen siellä hauskan kyydin, kun alus vesille keikahtaa.

Siinä lepäsi se valmiina, odottaen irti päästämistä. Kahta puolta
sen pohjan alla oli tapulissa mereen asti ulottuvat rännit, joiden
vieressä oli parikymmentä syltä pitkät, pelkoista pultatut kelkat.
Parast'aikaa valutettiin ränneihin liukasta lipeää ja leikattiin
saippuaviiluja. Nyt alettiin kiilata paksuilla puukiiloilla alusta sen
pohjan alta. Vähän kerrallaan kohosi se ja pystyssä pitävät sivupönkät
kaatuivat. Kun se oli saatu tarpeeksi koholleen, vyöräytettiin kelkat
ränneihin ja särjettiin sen alta pölkyt, ja silloin laskeusi laiva
kelkkojen kannatettavaksi. Väki kävi ympärillä hiljaiseksi ja kaikki
odottivat jännittyneenä viimeistä toimitusta. Laivan rakentajamestari
loi tarkastavan silmäyksen, että oliko kelkkojen edessä olevissa
pönkissä köydet paikoillaan ja miehet köysissä, että ne heti, kun
komennetaan, vetäisivät pönkät pois. Sitten hän huusi: Lukot auki!
Silloin vetäistiin kelkkojen edestä olevat pönkät pois ja katkaistiin
kirveellä laivasta maahan kiinnitetty paksu köysi; kajahti voimakas
isku perävanaan ja silloin lähti laiva kelkkojen kannattamana liukumaan
mereen. Sen vauhti; kiihtyi, tapuli rusahteli ja monikymmenkertainen,
eläköön-huuto täytti ilman juuri silloin, kun aluksen keula puski
voimakkaasti eteensä suuren aallon, joka alkoi uutta meren kyntäjää
keikutella. Siitä luisui alus etemmäs, jättäen kelkat sivulleen
kellumaan. Sen vauhdin pysähdytti maalle kiinnitetty kettinki, joka
pingahti lujalle aluksen ehdittyä niin kauvaksi.

Kauniisti makasi vesirajaansa myöten uljas alus, kiittäen sillä
rakentajiaan. Eläköon-huudoista ei tahtonut loppua tulla. Sitä huusivat
Aunolan ukko ja eukkokin ja kaikki, niin että se kiiri kaupunkiin asti.
Mutta ämpäri kädessä olevat eukot eivät joutaneet enää huutamaan, vain
riensivät kilvan kokoamaan ränneihin jäänyttä lipeää ja saippuaa.

"Timpermannit" soutivat ruoria paikoilleen panemaan. Valmiiksi tehdyt
mastot ja raa'at saivat odottaa toisia päiviä. Niiden pystyttäminen
kuuluikin merimiehille. Rakentajat olivat ruorin paikoilleen saatuaan
työstään irti, vapaat juhlimaan. Juhla-ainetta olikin Matti-patruuna
varustanut pirttiin ämpäreittäin. Silloin juhlittiin, että vielä
huomennakin olivat päät sekavina.

Katsoja-joukko hajausi. Heiltä oli sen päivän juhla lopussa. Mutta
huomenna, tai ehkä jonain muuna päivänä, oli toinen samallainen, sillä
teloillaan odotti vielä viisi alusta vesille pääsemistä.

Aurinko paistoi, meri kimalteli ja leppoinen etelä leyhki lauhaa.

Kun Aunolan eukko ja ukko palasivat tietä pitkin muitten kanssa
kaupunkiin, juoksi heitä vastaan pikkupoikia, jotka huusivat: Kraaselin
tornissa on "flaku". Se vaikutti kuin sähkö-isku. Syntyi hälinä ja
kiire. Ensimäinen laiva tänä keväänä oli kaupunkia lähestymässä.
Kukaan ei vielä tiennyt, mikä laiva se oli, ja kenen omaiset olivat
monen vuoden matkalta kotiutumassa. Toiset palasivat takaisin varviin,
toiset kiiruhtivat kaupunkiin rientääkseen kirkon tapulista tulijaa
tunnustelemaan.

— Älähän nyt jätä! kielteli Aunolan ukko eukkoa, joka melkein juosten
meni.

— Ajattele, jos meidän Kalle tulisi! sanoi eukko ja kiirehti läähättäen.

— Eikä tule. Nehän lähtivät vasta muutamia viikkoja sitten Amerikasta
Englantiin.

— Eipä tiedä, vaikka jo olisivat kerenneet tänne...

— Lossata ja lastata... ja lentää, ärisi ukko.

— Mitähän, jos Kalle tulisi... enkä ole tiennyt ollenkaan...

— Höppänä, kun ei ymmärrä, etteivät he ole vielä mitenkään kerenneet,
murisi ukko koettaen tulla perässä. Eukko meni kuin siivillä,
kuvitellen saavansa poikansa kotiin.

Taasen juoksi muutamia poikia heitä vastaan.

— Se on "Norden", huusivat pojat ohi juostessaan. — Kirkon tapulista on
Pekuri sen tuntenut.

Silloin pysähtyi Aunolaiska. Siinä laivassa ei hänen poikansa ollut...
Hän tunsi väkevää väsymystä, sydän löi, henkeä ahdisti ja hiki helmeili
otsalla... Hänen poikansa ei siis vielä tullutkaan.

— Istutaan tähän tien viereen, sanoi hän ukolle ja istahti ja läähätti.

— Joko maltat istua?... Höppänä!... Johan heti sanoin, etteivät he
vielä olisi kerenneet, murisi ukko ja istui hänen viereensä.

— Niin mutta kun minä luulin...

— Kyllä ne tulevassa kuussa kukaties tulevat, sanoi äijä vähän päästä
eukkoa lohduttaen.

— Niinkö luulet, ilostui Aunolaiska, ja äskeinen pettymys väistyi
toivon tieltä.

— Parempihan on hyvä päivä edessä, myhähti ukko tavallista leppoisammin
ja katsahti lämpimästi eukkoa. Sitten jatkoi hän:

— Vaivansa ne ovat täällä maalla olevillakin.

— Sano sinä!... vahvisti Aunolaiska.

Sitten lähtivät he hiljalleen kulkemaan kaupunkiin, mikä laivan
tulemisen vuoksi oli kuohuksissaan.



IX.

Merelle.


— Lähde nyt Jaakko sinäkin!

— Enpä viitsi.

— Tule nyt! kehoitti vielä ovella Matilda.

— Lähde pois! kehoitti Matildan velikin.

— En viitsi, sanoi Jaakko ja heittäytyi sohvalle kyljelleen. Heidän
mentyään kavahti hän pystyyn ja meni ikkunasta katsomaan. Hänen
mielensä teki nyt mennä heidän peräänsä, ottaa Matilda syliinsä ja
kantaa hänet sisälle ja selittää hänelle kaikki, mitä hän tunsi.
Kun hän lakkasi heitä näkemästä, istui hän sohvalle ja puristeli
nyrkkejään. Tämä oli erilaista, kuin ennen kotona Latolan Leenan
tähden. Leena haihtui hänen mielestään, mutta Matilda ei koskaan
unohdu. Häntä täytyy hänen aina muistaa, tahtoi hän sitä tahi ei, joko
rakastaa tai vihata, riippuen siitä, miten asia lopulta kehittyy.

Tämä tapahtui Aunolan kyökissä kesäpäivän iltana. Aurinko oli jo
alennut kadun takana olevan talon harjan tasalle ja valaisi kirkkaan
iloiseksi kyökin.

Aunolaiska oli saanut Kalle-poikansa kotiin. Oli iloa ja riemua näinä
päivinä. Täksi illaksi olivat kotiutuneet merimiehet hommanneet komeat
tulotanssit. Sinne lähtivät Matilda ja hänen veljensä!

Ukko ja Aunolaiska olivat perunamaataan kitkemässä. Jaakko jäi yksin
kyökkiin.

Hänen ei haluttanut lähteä. Mitäpä hän siellä... kun Matilda toisten
kanssa liehuu. Sitä hän kuitenkin tekee, vaikka hänkin on mukana. Tekee
niin kipeää, varsinkin se, kun hän Launosen kanssa tanssii ja käypi
vilvoittelemassa.

Nämä ajatukset häntä vaivasivat, kun hän siinä istui.

Näitä asioita hautoen oli hän viime viikkoina vetäytynyt nuorten
joukosta erilleen jurottamaan.

       *       *       *       *       *

Ne viikot olivat iloisia viikkoja kaupungissa. Laivoja tuli ja toisia
lähti. Silloin saivat pikkukaupungin asukkaat kuulla kaukaisten maiden
asioita, maistella etelänmaiden hedelmiä ja poltella ulkomaan tupakkaa.
Ja myöskin nähdä merkillisiä kaukaisten maiden eläimiä, strutsin munia
ja vieläpä villien ruumiin verhojakin.

Pidettiin iloisia tulotansseja ja surunsekaisia lähtötansseja. Oli
häitä ja kuuliaisia, kun meriläiset valitsivat kaupungin tyttäristä
itselleen vaimon, jättääkseen hänet lyhyen ajan perästä yksin
muistelemaan alkuunsa loppunutta onnen aikaa. Mutta olihan tiedossa,
että kun mies muutaman vuoden perästä palaa, on nuorella vaimolla
näyttää hänelle pieni poika tai tyttö, joka isän poissa ollessa on
tähän maailmaan tullut.

Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Pikkukaupungin yllä väreili lämmin ilma
ja taivas oli kuultavan kirkas. Juhlatunnelma ja pyhäinen rauha oli
laskeutunut taivaasta alas. Se tuntui hienoisessa tuulen väreilyssä ja
lämpöisessä päivänpaisteessa; sitä heijasti tyven meri ja rauhaisat
rannat. Se täytti myöskin ihmisten sydämet ja teki heidät raukeiksi ja
rauhallisiksi. Pikku talojen pihanurmella paistattivat päivää viikon
työtä tehneet miehet; rauhallisina, paitahihasillaan he lepäilivät. Se
oli todellista lepoa, sellaista, mikä vaikuttaa sieluun ja ruumiiseen,
mitä voi tuntea ainoastaan sellainen ihminen, joka on koko viikon
tehnyt ahkerasti työtä. Laiskurit ja ajantuhlarit eivät sitä tunne,
sillä heidän ruumiinsa ei lepoa kaipaa ja heidän sielunsa on rauhaton.
Mutta niitä ei liene ollut monta koko kaupungissa.

Pyhäinen rauha oli myöskin Aunolassa. Ukko ja hänen äsken mereltä
palannut poikansa makasivat tuomipensaan kalveessa. Jaakko oli siinä
lähellä lauta-aidan varjossa ja kuunteli, kun Kalle kertoi ukolle viime
matkalla heille sattunutta onnettomuutta Pohjanmerellä. Se oli vienyt
yhden miehen...

Silloin kajahti tyvenen ilman halki kellon kumahdus. Alettiin ensi
soittoa kirkkoon. Aunolaiska tuli kiirehtimään miehiä.

Matilda jäi kotiin päivällistä laittamaan. Kun nyt poika oli ensimäistä
pyhää tulonsa jälkeen kotona, niin eihän sopinut ilman juhla-ateriaa
olla.

Poikansa kanssa vanhukset lähtivät. Jaakko tuli portille ja katsoi
heidän peräänsä. Melkein joka talon portista pujahteli ihmisiä
kadulle ja he lähtivät hiljalleen kulkemaan kirkkoa kohti. Tuttavat
nyökäyttivät tervehdyksiä toisilleen ja liittyivät yhteen matkaan.
Naisilla oli virsikirja kädessään; useimmat miehet olivat ilman sitä.
Kaikkien olennosta kuvastui pyhäinen hartaus. Kirkkoon menevien
joukossa oli useita sellaisia, jotka vasta olivat mereltä palanneet,
ja hartain, juhlallisin mielin kulkivat he tuttuun kotikaupungin
temppeliin, johon liittyivät monet nuoruuden ajan valoisat muistot.

Jaakko seisoi ja katsoi päivänpaisteiselle kadulle niin kauvan, kunnes
viimeiset menijät katosivat kirkkoon johtavalle poikkikadulle.

Hänen mielialansa oli herkkä ja kaipaava.

Hän lähti sisään, missä Matilda oli. Tämä hymyili iloisesti ja lupasi
keittää makean kahvin. Mutta Jaakko oli tavallista vähäpuheisempi
ollen omissa mietteissään. Se johtui siitä, että hän muutamana päivänä
luuli tulleensa näkemään, ettei Matilda välitä hänestä muualla kuin
ainoastaan kotona. Asia oli näin: Eräänä iltana edellisellä viikolla
oli hän työstä palattuaan lähtenyt kaupungille. Hänen matkansa oli
kulkenut Rantakadulle. Siellä olivat Launonen ja Matilda tulleet häntä
vastaan. He juttelivat niin hartaasti, etteivät havainneet häntä
ennenkuin aivan lähellä. Hänet huomattuaan karahti Matilda punaiseksi
ja Launonen naurahti niin merkillisesti. Tämän tapahtuman yhdisti hän
tansseissa ja monissa muissa tilaisuuksissa näkemiinsä seikkoihin.
Olihan Launonen liian paljon Matildan kanssa, ollaksensa aivan vieras.
Sen hän kyllä ymmärsi, etteihän Matildalla ollut mitään velvollisuuksia
häntä kohtaan, sillä eihän hän ollut sanallakaan hänelle rakkaudesta
puhunut. Launosen kanssa oli Matilda ollut tuttava jo kauvan. Mutta kun
ukko ei Launosta sietänyt, niin olivat koettaneet olla salaa yksistä
tuumin. Launonen oli hänet voittanut ja pitää Matildan. Hänen on
väistyttävä.

Hetken istuttuaan vetäsi hän takin päälleen miettien lähteä
kaupungille. Tytön kanssa kahdenkesken oli olo liian tukalaa. Mitäpä
hän ilakoi toisen oman kanssa. Jos hän jää, niin pian Matilda saapi
taasen hänet asian unohtamaan, ja hän rupeaa luulottelemaan tytön
hänestä pitävän.

— Minne sinä lähdet? kysyi Matilda.

— Menenpähän vähän kävelemään.

— Oletko sinä kauvan? Kahvi joutuu tuossa paikassa.

— En tiedä, vastasi Jaakko tylysti ja painoi oven kiinni.

Kun hän käveli katua pitkin rantaan, oli hänen mielessään epämääräinen
tunto siitä, että hän ovea kiinni painaessaan oli nähnyt Matildan
kasvoilla tuskallisen pettymyksen ilmeen. Se häntä kiusasi.

       *       *       *       *       *

Hän vietti koko päivän ulkona, kuljeskeli rannoilla ja makaili puitten
varjossa.

Ennen hän ei vielä ollut käynyt Pitkänkarin takarannalla. Nyt lähti hän
joutessaan sinne. Hän haki syvempää yksinäisyyttä ja rauhaa kuin mitä
likempänä kaupunkia sai, saadakseen miettiä, mitä tekisi.

Lahden yli johti silta Pitkällekarille. Siitä alkoi kapea ja suora
polku, tuuhean kuusikon läpi. Kun hän pääsi niemen poikki polun päähän,
aukeni hänen eteensä saareton ja avara meri, joka aivan tyvenenä
kimalteli puolenpäivän auringon paahteessa. Ranta oli kivikoista ja
karua. Hän istui muutamalle kivelle lähelle vedenrajaa. Hänen takanaan
oli tumman viheriä kuusikko ja edessään sinertävä ulappa. Hän antoi
katseensa liidellä aavaa selkää aina sinne, missä meri ja taivas
yhtyivät. Hiljaisena kuin erämaa lepäsi meren rannaton ja kimalteleva
pinta. Se tuoksui voimakasta tuoksuaan ja läikkyi hiljalleen rantaa
vasten, vaikka olikin aivan tyven. Rauha ja yksinäisyys aivan
huumasi hänet. Ei koskaan ennen hän ollut merta noin suuremmoisena
nähnyt. Levossaankin se oli voimakas ja pelottava. Sen hiljaisuus
oli äärettömän totinen niinkuin ijankaikkisuus, jonne se ajatukset
johtaa. Sitä katsoessaan unohti hän huolensa. Rajattoman voimakkaasta,
väkevätuoksuisesta merestä imi hän itseensä sen suurta voimaa, mikä
huolet vaimentaa. Hän katsoi taivaanrantaa ja ajatteli: Tuonne minä
menen. Kun sinne pääsen, en näe muuta kuin rannattoman ulapan ja sen
yli kaartuvan taivaan. Silloin pienen tyttölapsen tuottama mielenapeus
haihtuu.

Siinä istuessaan päätti hän sinä iltana mennä merimieshuoneelle ja
ottaa pestin parin viikon perästä lähtevään laivaan.


       *       *       *       *       *

Soitettiin iltakirkkoon.

Taasen kulkivat pienen kaupungin asukkaat päivän lämmittämiä katuja
valkoiseen ja viileään Herran huoneeseen. Se oli vanhan, puistikkoisen
ja jo täyteen haudatun kalmiston keskellä.

Jaakko oli käynyt päivällisellä kotona ja lähtenyt uudelleen
kaupungille, mennäkseen sitten illalla merimieshuoneelle pestin ottoon.
Vanhan tavan mukaan tapahtui tämä toimitus vasta iltakirkon jälkeen.

Odottaessaan kulki Jaakkokin kirkkoon.

Kun hän tuli sinne, oli se väkeä täynnänsä. Entisiä raahelaisia ei sovi
syyttää siitä, etteivät he kirkkoaan käyttäneet.

Korkeista, pyöreäkaarisista ikkunoista virtasi ilta-auringon punertava
ja lämpöinen valo; sen säteet välkkyivät valkoisen saarnatuolin
runsaskoristeisissa kultauksissa ja monissa katosta riippuvissa
kristallikruunuissa. Valkoisessa laessa riippui viheriäksi maalattu
kirkonlaiva. Se johdatti ajatukset meren myrskyihin ja muihin elämän
vaaroihin ja korkeimman kapteenin puoleen apua anomaan.

Alhaalla penkeissä istui harras väki. Siinä oli monenlaista ihmistä:
Vanhoja merenkulkijoita, jotka olivat asettuneet kotiinsa odottamaan
viimeistä matkaansa. Oli myös äsken mereltä tulleita, jotka
jälleennäkemisen ilolla antoivat katseensa liidellä pitkin valkoisen
temppelin seiniä ja kattoja. Oli joukossa myös sellaisiakin, jotka
aivan ensi päivinä olivat aikeissa lähteä monen vuoden matkalle. He
istuivat vakavina miettien, että he voivat ehkä olla viime kertaa tässä
huoneessa.

Muutamia ikkunoita oli auki ja niistä leyhki kesä-illan leppoisa ilma
sisään ja kuului lintujen liverrys.

Jaakko istui seinän vieressä olevalla penkillä ikkunan alla ja katsoi
noita tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä.

Häneenkin tarttui harras, ihmeellisen valoisa ja rauhoittava tunnelma.

Urut alkoivat soida ja täysistä sydämistä kaikui kaunis suvivirsi
kantautuen avonaisista ikkunoista kesä-illan loisteeseen. Se johdatti
ajatukset ihmeelliseen, päivänpaisteiseen Itämaahan, missä kasvoivat
Saaronin liljat ja tuoksuivat Libanonin ruusut ja missä syntyi se
ruusu, jonka tuoksu ja kauneus on kestänyt vuosituhansia antaen armoa
ja lohdutusta miljoonille ihmisille. Ja sitten kaikui herkän tunteen
kannattamana tuolle ruusulle pyyntö:

    "Maan meren anna kantaa
    runsaasti lahjojas,
    tarpeemme meille antaa
    Sun siunauksestas!
    Suo suloisuutta maistaa
    myös sielun sanassas,
    ain' armos sille paistaa,
    niin on se autuas."

Loppuvärssyn aikana astui sanaa selittämään kaikille tuttu vanha
pastori, joka aina alotti saarnansa tällä merkillisellä rukouksella:
"Kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!"

Suvi-illan houkuttelemana eksyi hän varsinaisesta tekstistään ja rupesi
puhumaan suloisesta suvesta, johtuen siitä selittämään sitä suvea, mikä
kestää ijankaikkisesti.

Mieli herkkänä ja täysinäisenä sekä avartunein katsein solui ihmisvirta
jumalanpalveluksen loputtua varjoisasta ja valkoisesta temppelistä
ilta-auringon kullassa lepäävään kirkkotarhaan. Siitä hajautui väki
pikkukaupungin kaduille, vieden sieluissaan valoisan hohteen koteihinsa.

       *       *       *       *       *

Tuulen värettä ei käynyt. Meri kimalteli sileänä ja lämpimänä. Illan
aurinko loisti kirkkaana lähellä rantaa olevan Fantin saaren yli.
Merimieshuoneen seinustalla istui päivänpaisteessa joukko merimiehiä
tarinoiden ja poltellen. Katolle nostettu lippu riippui velttona
tangossaan. Se oli merkkinä, että merimiesten pestaus oli alkanut.
Kirkosta päästyään tuli Jaakkokin tänne. Siihen istui hän miesten
joukkoon ja kuunteli heidän jutteluaan. Puhe kosketteli merelle
lähtöä, laivaa, kapteenia, muita päälliköitä ja palkkaa. Palkkaa ei
kukaan moittinut. Laiva oli myöskin uusi ja hyvä purjehtimaan. Mutta
kapteenista puhuttiin paljon. Hän oli pahankurinen ja saita, piinasi
miehiä nälällä, kun ei koskaan raskinut hankkia tarpeeksi ruokaa, joka
loppui aina kesken matkan.

Muutamia miehiä oli jo mennyt sisään ottamaan pestiä. He olivat niitä,
joilta varat oli kaikki, joten täytyi lähteä; muuten saisi joukko
puutetta kokea. Paremmin toimeentulevat eivät aikoneet ollenkaan
lähteä, kuultuaan lopullisesti, kuka kapteeniksi tulee.

— Joko aiot "herneen" ["herneen"-otto = hyyrynotto: koska
pääasiallisimpana ruokana merellä oli hernekeitto] ottaa? tiedusteli
Jaakolta se mies, jonka viereen hän istui.

— Niinpä olen ajatellut, sanoi Jaakko. Joko siellä sisällä on ketään?

— Kyllä sinne jo muutamia hätäisempiä meni.

— Odottaisit joitakin viikkoja, että pääsisit paremman kapteenin
mukaan, neuvoi mies Jaakkoa vähän ajan kuluttua ja tarjosi tupakkaa.

— Mitäpä se paljon parannee, sanoi Jaakko. Luulisihan tuota toimeen
tulevan siinä missä muutkin.

— Miks'eikäs sitä nyt toimeen tule, vaikka onhan sekin monenlaista. —
Lupasivathan nuo ensireissun pojillekin hyvänlaisen palkan, joten sen
puolesta kannattaa lähteä.

— Aiotko sinä lähteä? tiedusteli Jaakko hetken perästä.

— Pitäisi oikeastaan lähteä, mutta eipä se eukko mielellään päästäisi.
Kohta kuulemma saapi pikkuisia; tahtoisi niin kauvan olemaan kotona.
En taida ainakaan tähän laivaan lähteä. — Sinulla sitä ei vielä ole
eukosta eikä mukuloista huolta, sanoi mies melkein kadehtien Jaakolle.

— Ei ole, sanoi Jaakko. Hän puolestaan kadehti miestä, kun muisti
Matildan. Mutta siinä tuli hänen mieleensä taasen Launonenkin, joka
hänen luulonsa mukaan tytön viepi. Mitäpä hänellä enää täällä tehdään,
mietti hän, ja nyt kypsyi hänen aikomuksensa ottaa pesti varmaksi
päätökseksi, oli kapteeni sitten minkälainen hyvänsä.

Samassa tuli sisältä miehiä. He olivat saaneet kuukauden palkan
etukäteen ja muuan heistä löi rentona taskuaan osoittaakseen, että
siellä on rahaa.

— Ensi reissun poikia siellä kaivattiin, sanoi miehistä yksi. — Mene,
Jaakko, ottamaan "herne", jos aiot lähteä!

Silloin Jaakko meni ottaakseen pestin Välimeren vesille lähtevään
laivaan.

       *       *       *       *       *

Samana iltana makaili Jaakko pihanurmikolla. Avonaisesta ikkunasta
kuului vilkasta puhelua ja naurua. Aunolalle oli tullut naapurin
eukkoja pyhäiltaansa viettämään.

Aikansa maattuaan ja kun ilta-aurinko painui talojen taa, että piha
tuli varjoisaksi, nousi hän ja lähti sisään.

Matilda oli kahvitarjotin kädessään viekaskielisen Aholaiskan edessä,
kun hän tuli. Eukko alkoi pärpättää:

— Sieltäpä uusia merimiehiä tulee. Minkälainen merimies sinä olet, kun
ei "herne" janotakaan? Meidän poika lienee jo "tuuplokina" ja moni
muu. Ei häntä ole sitten kotona näkynyt, kun puolenpäivän jälkeen meni
"hyyrynottoon". Kari kävi äsken meillä, ja sanoi, että Jaakkokin otti
"hyyryn".

Ukko ja Aunolaiska katsoivat ihmetellen ja kysyen Jaakkoon. Heitä
ihmetytti, ettei hän heille ollut ilmoittanut; ei mitään puhunut
nytkään illalla, kun oli kaupungilta palannut. Mutta Jaakko ei
välittänyt heidän ihmettelystään. Hän katsoi Matildaa, miten tämän
käsistä oli tarjotin pudota, kun Aholaiska ilmoitti hänen merelle
menostaan. Tyttö karahti punaiseksi ja kiiruhti kyökkiin niin joutuin
kuin kerkesi. Ihan selvään näki Jaakko hänen mielenliikutuksensa.

Maailma lehahti hänelle valoisaksi ja hän kiitteli mielessään tuota
suulasta akkaa, joka oli asian puheeksi ottanut.

Sitten selitti hän iloisesti Aunolan ukolle, että hän oli ottanut
pestin muka aivan ajattelematta, kun olivat muutkin sen tehneet. Siltä
se nyt rupesi hänestä tuntumaan.

Koko illan oli hän puhelias ja hilpeä. Hänen oli niin hyvä olla, ettei
koskaan ennen Aunolassa.

       *       *       *       *       *

Oli jo aivan ilta, lämmin, kesäinen sunnuntaista. Matilda istui
pihan perällä tuomipensaan alla ja sitoi piharuohosta arpaa. Hän oli
alakuloinen ja raukea. Häntä kyllästytti koko maailma. Hän ei ollut
osannut aavistaakkaan, että Jaakko niin aikomatta lähtisi. Nyt hän
kuitenkin lähtee. Menee, eikä heidän välinsä tule sen selvemmäksi.
Tietenkään ei Jaakko pidä häntä sen arvoisena, että pyytäisi
vaimokseen. Olisihan hän jo sen kerennyt tehdä. Hän oli tähän asti
pitänyt sitä niin varmana, ettei enää ollut epäillytkään; olipa
kiusoitellutkin Jaakkoa olemalla toisten seurassa. Ja nyt hän menee
merelle.

Hän ei tiennyt että Jaakko istui portailla ja katsoi häntä oven raosta.
Siitä nousi hän äkkiä ja lähti tytön luo istuen hänen viereensä.

— Mitä arvalta kysyt?

— Onhan niitä asioita, sanoi Matilda ja kehitti keskisolmua auki. Kun
hän levitti arvan, oli se aivan selvä.

— Niin on kuin ajattelit, sanoi Jaakko.

He istuivat sitten hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän välillään
tapahtuu nyt ratkaisu. Matilda näki sen Jaakon päättävästä,
aransekaisesta olennosta ja hänen silmänsä loistivat onnesta. Mutta
hänkin oli arka ja hänen mielensä oli herkkä. Hän sanoi hiljaa:

— Minkä vuoksi sinä niin sanan puhumatta otit hyyryn? Isäkin sitä äsken
ihmetteli.

— Kenelleppäs olisin siitä ilmoitellut? Kukapa minusta välittänee, olin
minä merellä tai täällä kotona? sanoi Jaakko puolittain keveästi ja
katsoi salavihkaa tyttöä.

Tämä ei osannut siihen mitään sanoa.

— Kenelle minun olisi pitänyt sinun mielestäsi aikeeni ilmoittaa? kysyi
Jaakko aivan hilpeästi.

— En tiedä, sanoi tyttö hämillään. Isällekihän olisit voinut sanoa.

— Ja kenelle myös?

— Olisihan se riittänyt, kun hänelle olisit puhunut, sanoi Matilda
aivan hiljaa ja tuli yhä enemmän hämilleen.

— Olisitko sinä sen tahtonut tietää?

— Sinäpä nyt kyselet.

— Sanopas! Olisitko?

— Älä kiusaa!

— Mikset sano, että saman tekevä se minulle on? Sano niin, jos vain
siltä tuntuu?

— Ethän sinä puhu mitään, sanoi Jaakko ja siirtyi tyttöä lähemmäs. Hän
näki hänen onnellisesti hymyilevän.

— En minä tiennyt sinun siitä välittävän. Olisinhan puhunut ja enkä
vielä olisi lähtenytkään... Minusta on näyttänyt ja tuntunut, että sinä
välität enemmän jonkun toisen lähdöstä kuin minun ja silti olin hiljaa.

— Ja mökötit. Voi sinua! Matilda nauroi sydämensä pohjasta.

Näin yksinkertaisesti tuli heidän välinsä selville. Kumpikaan ei
puhunut rakkaudesta sanaakaan.

Mutta Jaakon mieltä kaiveli eräs asia. Hetken perästä sanoi hän:

— Olisi minun sijassani joku toinenkin luullut ja tehnyt samalla
tavalla kuin minäkin.

— Miksi?

— Kun sinä olit liian paljon sen Launosen kanssa.

— Minkä minä sille tein, kun se sitä halusi. Sinä olet jurottanut jo
monta kuukautta ja... ja minusta on sentään miesväki niin mieluista,
etten malttanut aivan ilmankaan olla... Tahdoin vielä sinua kiusata,
kun näin, että se jotakin vaikuttaa. Odotin, että milloin sinäkin
heräät. Enhän nyt ruvennut sinua suoraan kosimaan, sanoi Matilda
kiusotellen.

— Mitenkäs sinä maltat sitten Launosesta erilläsi pysyä, kun minä menen
merelle? sanoi Jaakko.

— Pitääkö minun sitten pysyä aivan erillään?

— Pitää, sanoi Jaakko kiivaasti.

— Launonenhan menee myöskin merelle.

— Ei hän vielä lähde.

— Pelkäätkö sinä, että hän minut sinulta vie?

— Jos sinä et nyt puhu vakavasti, niin... sanoi Jaakko suuttuneena ja
nousi seisomaan.

— Kuulehan nyt ja istu vielä! sanoi Matilda ja veti hänen kädestään.

Kun Jaakko istui, sanoi hän:

— Muistatko, kun tässä muutamana iltana tulimme sinua vastaan Launosen
kanssa?

— Muistan.

— Arvaatko, mitä hän silloin sanoi?

— Mitä?

— Hän pyysi minua vaimokseen.

— Ja sinä.

— En tietystikään ruvennut, koska muistin, että sinäkin olet olemassa.
Vaikka olihan se vaarallista niinkin tehdä, koska et ollut vielä mitään
puhunut ja ei ollut tietoa, puhutkokaan.

— Sinä olet aika vekkuli, sanoi Jaakko. Heillä oli niin paljon
puhumista, etteivät he huomanneet, miten ilta vaihtui valoisaksi ja
varjottomaksi yöksi ja miten kaikki melu tyyntyi hiljaisuudeksi.

— Tuletteko jo sieltä nukkumaan! kuulivat he Matildan äidin porstuan
ovelta hiljaa sanovan. Sitten katosi hän äänettömästi sisään.

He nousivat ja lähtivät myöskin sisään. Kun he kiipesivät portaita
puolihämärässä eteisessä, kääntyi Matilda äkkiä ja tarttui Jaakkoa
kaulaan ja hänen huulensa hakivat kiihkeästi suudelmaa. Sitten
riistäytyi hän irti ja juoksi sisälle.

Mutta sinä iltana ei Jaakko tahtonut päästä nukkumaan. Hän valvoi
vielä, kun pikku kaupungin kattojen yli ruskotti idästä aamu-auringon
punertava sarastus.

       *       *       *       *       *

Suuri laivavene keikkui merimieshuoneen rannassa. Se oli täynnä koreja,
säkkejä ja merimiesten tavara-arkkuja. Väkeä seisoi rannalla muutamia
kymmeniä. Kävi hiljainen puheen sorina, ja odotus ja suru kuvastui
ihmisten kasvoista.

Oli pilvinen päivä, mutta ei satanut. Tuuleskeli ja harmajat pilvet
kiisivät taivaalla ikäänkuin toisiaan ajaen; meri aaltosi ja oli synkän
ja pelottavan näköinen. Tuntui aivan kuin olisi ollut syksy, vaikka oli
paras kesäsydän.

Miehet siinä rannalla olivat "puuriin" lähdössä. Laiva oli ankkurissa
saarten takana, jonne heidän piti soutaa. Se ei lähtenyt vielä päivään
pariin, mutta siellä oli töitä, puhdistusta, ruokavarojen sijoitusta,
veden-ottoa ja muuta sellaista, jonka vuoksi miesten oli oltava
paikoillaan. Tämä lähtö oli kuitenkin todellinen, sillä laivaan mentyä
ei sieltä saanut enää maissa käydä.

Muiden miesten joukossa oli myöskin Jaakko. Hän oli nyt ensi kertaa
merelle menossa. Kolmeksi vuodeksi ja muutamaksi kuukaudeksi oli hän
sitoutunut laivaan.

Heitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, kajuuttapoika kolmastoista.
Ensimäinen perämies oli myöskin heidän kanssaan. He kaikin odottivat
kapteenia.

Vihdoinkin olivat he kaikki siinä. Usea heistä oli koettanut viivyttää
lähtöä, miten oli voinut. Monet olivat aivan juovuksissa koko
aamupäivän kaupungin kapakoissa kierreltyään. Lähenevä eronhetki pani
monen hakemaan lasista lohdutusta.

Kokolailla juovuksissa hoipertelee siinä Kankaan Antti; vaimo pitää
hänen käsivarresta ja varoittelee, että hän muistaisi joukkoaan: viittä
lasta ja eukkoa, eikä kaikkea ryyppäisi.

— Kyllä, kyllä; saat nähdä, että joka pennin sinulle lähetän... joka
pennin, joka pennin saat, törisee Antti ja sivelee vaimonsa käsivartta.

Siitä siirtyy hän Jaakon luo, jonka vieressä Matilda seisoo. Hetken
aikaa katsoo hän heitä ja alkaa laulaa loilottaa:

    "Ämmät häijyt ärisee
    ja nauraa pahat naiset;
    ja nuo nuoret vaimotkin
    on juuri samanlaiset."

Sitten vetää hän pullon povestaan ja tarjoaa Jaakolle.

— He! Etkö ota? Häh? Eikö oikea aine kelpaa? Minkälainen mies sinä
olet!... Jaa jaa, kyllä huomaan. Siinä akka paimentaa vieressä. Se on
aamulla juottanut lämpimällä maidolla ja pitänyt hyvänä... Helkkari!
Onhan minullakin akka, mutta minäpä en häntä tottelekaan... Äriseehän
se, mutta mitä siitä. Taasen kun palaan, niin hyvänä se pitää, vaikka
vähän tämmöisenä iloluontoisena lähden.

— Älä nyt, Antti, tyhjää! Eihän Matilda vielä ole mikään akka, sanoo
vaimo ja koettaa vetää Anttia pois.

— Niin, niinhän se onkin. Mutta akka siitä tulee. Helkkarin sievä
tuleekin... Ota vain Jaakko ryyppy.

    "Mistäpä se joka likka
    juomattoman ottaa...
    — — — — —"

Vaimo saapi Antin lähtemään veneeseen, jonne tämä säkkien päälle pian
nukkuu.

On rannalla myöskin vanha ja parrakas Kari niminen mies, joka aina
lähtee viime reissulle. "Kun tämän matkan teen, niin sitten en enää
lähde", sanoo hän joka kerta, mutta sentään hän menee uudelleen. Häntä
vanha eukkonsa varoittaa suojelemaan itseään kylmältä, ettei kolotus
pahenisi.

Äidit, puolisot ja morsiamet ovat siinä hätääntyneen näköisinä ja
koettavat salata mielenliikutustaan.

Matilda puhuu hiljaa Jaakolle. Hän selittää panneensa koriin
päällimmäiseksi pannukakkuja ja muuta hyvää. Pohjalla on useita pareja
villasukkia ja lankaa, neuloja, sakset ja muita ompelutarpeita, että
saapi korjata, mitä rikki kuluu.

— Osaatko sinä? kysyy hän naurussa suin, vaikka silmistä kuvastuu suuri
tuska.

— Pitää opetella, sanoo Jaakko ja hymyilee.

Matilda selittää vielä muutakin. Suu puhuu jokapäiväisiä asioita, jotka
kyllä osoittavat huolenpitoa ja rakkautta. Mutta sydän on pakahtua. Hän
ei voi enempää kuin toisetkaan naiset selittää sanoin, miltä tuntuu,
kun pitää päästää rakkaimpansa kolmeksi, neljäksi vuodeksi, eikä tiedä
vaikka hänet nyt viimeistä kertaa näkisi. Silmä pyrkii kosteaksi ja
huulet vavahtelevat.

Mutta Kankaan Antti ei tiedä surusta. Hän herää, koettaa nousta
istumaan ja loilottaa juopuneen veltolla äänellä:

    "Tämä poika Raahesta
    ei tappelua pelkää;
    raudasta on niskasuoni,
    teräksestä selkä-ä-ää..."

Vaimo seisoo rannalla ja katsoo huolestuneena häntä. Vesiä pyörii hänen
silmissään, kun täytyy tällä tavalla erota.

— Koettakaa te pitää Antista huolta, pyytää hän Karia.

— Aikainen mies. Tottapa itsestään huolehtii, sanoo tämä.

— Se on selvillään niin hyvä, mutta taasen saivat sen narratuksi aivan
lähdön edellä, vaikka se eilen lupasi, ettei maistakaan... Koettakaa
katsoa ja varottaa sitä satamissa, pyytää vaimo.

— Kyllä koetan, jos se vain auttaa, sanoi Kari.

Kapteeni ja perämies ajoivat "redarin" kanssa rantaan. He juttelivat
hetken, sitten "redari" kättelee perämiestä. Kapteeni jää vielä maihin.
Nyt on lähtöhetki. Vaihdetaan kädenpuristuksia ja hiljaisia sanoja.
Sitten kiiruhtavat miehet veneeseen, joka heilahtaa aina, kun toinen
toisensa perään siihen astuu... Vene päästetään irti ja työnnetään
rannasta. Airot lasketaan sivuun ja keula kääntyy ulappaa kohti. Aallot
lyövät sen laitaan ja voimakkain vedoin alkaa se rannasta loitota.

Silloin vuotavat rannalle jääneiden silmistä kyyneleet; sydäntä
kouristaa nähdessä omaisensa etääntyvän; vielä hänet näkee, mutta ei
enää ylety koskemaan.

Veneessä alottaa joku laulun:

"Ei ollut mun majani mantereell'..." — —

Toisetkin yhtyvät lauluun. Siihen sulautuu heidän yhteinen kaihonsa ja
katkera erontunne kotirannan jättämisestä.

Laulu jatkuu ja vene etenee. Fantin saaren nokalla nostavat soutajat
aironsa pystyyn ja hurraavat kolme kertaa rannalla oleville hyvästiksi.
Nämä vastaavat siihen samalla tavalla. Vielä kerran kuuluu veneestä
hurraa-huuto, niin haikeasti ja viiltävästi. Sitten katoaa vene Fantin
suojaan.

Rannalle jääneet lähtevät kulkemaan kaupunkiin...

Nyt oli heidän vuoronsa surra; huomenna toisten. Kesässä kerkeää
lähteä ja tulla kymmeniä laivoja. Suru ja ilo vuorottelevat pienessä
kaupungissa.



X.

Ensi matkalla.


Eivät ainoastaan rannalle jääneet kyyneliä vuodattaneet, vaan sitä
tekivät myöskin miehet veneessä. Toiset heistä saivat estetyksi sen
näkymästä, mutta oli joukossa sellaisiakin, joitten silmät olivat
kyynelsumussa.

Kolakka merituuli alkoi selvitellä Kankaan Antin humalaista päätä.
Hän istui teljolla veneen laidalla ja valeli merivedellä poltteista
otsaansa. Aivot alkoivat toimia selvemmin, ja mieleen tuli apeita
ajatuksia... Hän muisti, että lapset jäivät aamulla kotiin, kun hän
lähti kaupungilla käväsemään. Tarkoitus oli palata vielä syömään ja
tavaroita noutamaan. Vaimo lupasi laittaa juhla-aterian, ja lapset
varoittivat vielä ikkunasta, ettei isä viipyisi kauvan... Ruoka on
tainnut jäähtyä, ja lapset... saavat he isää odottaa. Hän tapasi
kaupungilla hyviä tovereita eikä muistanutkaan palata. Aika kului
kapakoissa, ja toverit toimittivat hänet rantaan... Hän katseli siinä
ympärilleen ja näki veneessä omat tavaransa...Vaimo oli ne kulettanut
sillä aikaa kun hän itse juopotteli... Antin mieli kävi yhä apeammaksi.
Hän ei muistanut, sanoiko hän hyvästikään vaimolleen, vai jättikö hän
hänet niinkuin vieraan ihmisen rannalle itkemään... Hänen mieltään
viilsi niin kipeästi, että katkerat nyyhkytykset alkoivat häntä
puistattaa.

Hiljaisina olivat kaikki muutkin. Perämies istui ruorissa ja soutajat
kiskoivat tasaisessa tahdissa. Vanha Kari penkoi koriaan ja Vaalan
ukko, "seelimaakari", leikkasi uutta tupakkaa suuhunsa. Jaakko istui
aivan kokassa ja katsoi vakaisena veneen vanavettä... Joku alotti
taasen laulun, johon melkein kaikki yhtyivät:

    "Kuule sinä merimies,
    minä kirjoitan sinun ties.
    Sinun ties on onnetoin
    ja muista verratoin.

    Sinä nuoren ikäsi,
    iloiset päiväsi,
    kulutat yksinäs,
    näet harvoin ystäväs.

    Et unta silmään saa,
    kun kuuluu huuto taas:
    Nyt sukkelana vaan,
    te, pojat, reivaamaan!"

    Sillä ilma yltyypi
    ja aallot vyöryypi.
    Niin reippahasti taas
    te, pojat, reivatkaas!

    Harvoin saat lautoja,
    kun menet hautahan.
    Tuoll' pahain kalain kidas
    on sinun kirkkomaas.

    "Ei ole siellä sulla
    ystävää yhtäkään,
    ken heittäisi haudan päälle
    muistoksi kukkaisen."

Kun laulu loppui, olivat he lähellä laivaa. Perämies huudahti:

— Hei, pojat! ja kohotti kättään. Silloin raikui reipas hurraa-huuto
alukselle tervehdykseksi. Se kohotti koko paljon miesten painunutta
mieli-alaa.

Vene laskettiin laivan sivuun ja miehet kiipesivät kannelle. Siinä
oli heidän kotinsa, jossa heidän oli määrä viettää monet vuodet. He
kiertelivät ympäri laivaa ja kurkistelivat laidan yli mereen.

Sitten ryhtyivät he nostamaan tavaroitaan kannelle ja sijoittamaan
niitä "skanssiin". Juhlapuku heitettiin pois, ja jokainen pukeutui
työtamineisiin: siniseen puseroon, pien tahraamiin housuihin ja
raskaisiin merisaappaisiin.

Kokki rupesi illallista keittämään, ja muun miehistön komensi perämies
työhön. Sitä olikin paljon. Varvin kaivosta piti vesisäiliöt soutaa
vettä täyteen ja joitakin venelasteja oli noudettava keittopuita.

Työssä reipastui miesten mieli, ja lähtö-ikävä alkoi haihtua.

       *       *       *       *       *

Saapui ilta. Tuuleskeli navakasti ja meri kävi. Perämies lähti yöksi
kaupunkiin. Miehistön piti jäädä laivaan "konstapulin" kanssa.
Perämies, nimeltään Anders Hultman, oli vielä nuori, ensi kertaa tällä
paikalla. Hän oli vakavaluontoinen, ja miehistö piti häntä muutenkin
kelpo miehenä.

Kankaan Antti istui laivan syrjällä, jalat ulos päin ja katsoi, kun
perämies veti veneessä purjeita ylös. Äkkiä juoksi hän veneen kohdalle
ja pyysi lupaa päästä kotona käymään. Hänen teki hartaasti mieli
nähdä vielä vaimo ja lapset, heittää hyvästit selvillä päin... Toiset
kuuntelivat uteliaana, mitä perämies tekee. Hän vain pudisti päätään ja
sanoi:

— Kankaanpää on vieläkin sekaisin aamullisesta ryyppimisestä. Kyllä se
riittää.

Antti aukaisi huulensa selittääkseen mieli-alaansa, mutta kun oli niin
paljon muita miehiä ympärillä, ei hän puhunutkaan mitään, vaan siirtyi
syrjemmälle.

Perämies irroitti veneensä ja käänsi sen tuuleen. Kateellisin silmin
katsoivat miehet hänen menoaan.

Taivas oli vaan yhä pilvessä, meri myllersi synkkänä ja tuuli valitti
taklaasissa.

Vanhemmat miehet menivät "skanssiin" nukkumaan. Ainoastaan nuorempia
jäi enää kannelle. Mukana oli neljä ensi reissun poikaa: Jaakko,
Kamutta, Luoto ja Mattila. He katselivat oudostellen kamalan korkeita
mastoja ja lukuisia köysiä. Tottuneemmat toverit selittivät heille eri
kohtia köysistössä ja kertoivat seikkailuistaan. Samalla kehottivat he
poikia menemään mastoon. Sillä heti kun kapteeni tulee laivaan, täytyy
heidän käydä ylhäällä.

Kankaan Antti oli jo ihan selvä. Hän rupesi poikia opastamaan. Hän
kiipesi kuin orava märssykoriin ja huusi sieltä, että jokainen voi ensi
yrityksellä sinne tulla. Pojat alkoivat kiivetä vantteja ylös, hiljaa
ja varoen. Lujalle se otti, varsinkin Mattilan, joka oli vasta maalta
tullut. Hän ryömi vantteja pitkin kuin mato. Puttinkivanteille hänkin
pääsi niinkuin toisetkin. Siinä he kaikin pysähtyivät miettimään,
uskaltaako puttinkivantteja pitkin, vai meneekö koiranreijästä. Kaikki
muut, paitsi Jaakko, valitsivat koiranreijän, sillä tuntui kamalalta
heittäytyä selkä alaspäin puttinkivanteille.

— Sinusta tulee pian merimies, kehasi Kankaan Antti Jaakkoa, kun he
sitten kaikin seisoivat märssykorissa.

Siitä alkoi Antti mennä ison raa'an pärttiä pitkin raa'an nokkaan.
Luoto ja Mattila jäivät märssykoriin, mutta Jaakko ja Kamutta
seurasivat. Sieltä tulivat he takaisin ja alkoivat kiivetä
pramsaalingeille. Sitä ylemmäksi ei Kamutta enää lähtenyt, vaan jäi
siihen istumaan. Antti ja Jaakko menivät puuvenprammille asti.

— Kun kerran on lähdetty, niin mennään perille asti, sanoi Jaakko ja
alkoi touvia pitkin kiivetä toppiin.

Kannella olevat alkoivat hänelle hurrata... Palatessaan pysähtyi hän
Kamutan luo pramsaalingille. Siinä istuen katselivat he kuohuvaa
merta ja pilvi-ilman hämärässä olevaa kaupunkia. Sinne ei enää pääse,
tiesivät he, vaan tuonne on mentävä aavalle merelle, joka myllersi
Kraaselin takana mustana ja valkoisena pilvisen illan hämärässä.

— Tällaistako tämä onkin, sanoi Jaakko hiukan ylpeänä, tultuaan
kannelle.

— Sitten sen vasta tiedät, kun olemme merellä, naurahti Kankaan Antti,
joka alakuloisena seisoi laivan parrasta vasten ja katseli kaupunkiin
päin.

       *       *       *       *       *

Aamu valkeni kirkkaana.

Jo aikaisin tulivat kapteeni ja perämies kaupungista. Laiva oli
lähtövalmis; levitettiin purjeet ja nostettiin ankkurit.

Pian olivat he aavalla merellä, ja kotiranta jäi.

Päästyään rantavesistä, saivat he kääntää piilivinniin ja lähteä
navakassa länsipohjoisessa merenkurkkua kohti, jossa he tiesivät
saavansa peräntakaisen, jos vain tuuli piti suuntansa.

Kapteeni Kanniainen, tuikea ja lihava merikarhu, seisoi peräkannella ja
komensi nostamaan purjeita toisen toisensa perään, kunnes joka repale
oli levällään.

Mastot taipuivat, taakit ja köydet pingottuivat, vesi alkoi kohista
koskena kokassa.

       *       *       *       *       *

Kaikki miehet olivat kannella. Useampien silmät seurasivat kauvaksi
haipuvaa kotikaupungin kirkontornia. Kapteeni ja perämies kävelivät ja
juttelivat peräkannella. Vanha Kari oli ruorissa.

Kapteeni Kanniainen oli karaistu merimies, kuljettanut jo kauvan
kotikaupunkinsa laivoja. Nykyinen parkki "Aalto" oli melkein uusi ja
hyvässä maineessa. Kapteeni tahtoi matkan alussa koetella sen kuntoa
ja siksi hän heti lähtiessä panetti kaikki "seelit" auki. Siitä he
perämiehen kanssa juttelivat.

Kaikki miehet olivat työssä. Kokki keitti herneitä pehmeäksi. "Timperi"
näperteli "täkillä", ja "seelimaakari", vanha Vaalan ukko, veti "pakan"
alta poikien kanssa purjevaatepakkoja esiin. Hän oli pieni ja sangen
musta ukon käppyrä. Kerrottiin, että hänen tapanaan oli aina lämpimille
vesille päästyä tervata ruumiinsa ylt'yleensä ja sitten paahdattaa
pintaansa päivänpaisteessa. Muuten oli hän hauska ukko, harvasanainen,
mutta silti innokas juttelemaan. Hän neuvoi mielellään ensi reissun
poikia ja kertoi heille monia seikkailuitaan. Toisinaan ne olivat niin
hullunkurisia, että pojat tahtoivat nauruunsa pakahtua. Mutta ukon
naama pysyi muitten nauraessakin totisena. Totuuden nimessä on myöskin
sanottava, että tuskin toista parempaa valehtelijaa eli hänen aikanaan.

"Timperin" kanssa oli toimessa muuan Rusin Samppa, jolle kerrottiin
Odessassa kerran kuumana kesäpäivänä käyneen niin hullusti, että hän
maista palatessaan kaatoi juovuspäissään pikipytyn kannelle ja lankesi
siihen selälleen. Siinä pysyi hän sitten niin kauvan, kunnes toverit
hänen tilansa huomasivat ja tulivat pelastamaan.

Maa alkoi häipyä näkyvistä. Silloin tuli kapteeni kannelle ja komensi:

— Pojat vanteille! Hirsikangas ja Kamutta isoon mastoon, Mattila ja
Luoto keulamastoon! Teidän jokaisen pitää käydä märssykorissa.

He olivat siellä jo eilen illalla käyneet, joten se nyt kävi melko
reippaasti.

Kapteeni Kanniainen oli merimiesten mielestä pahankurinen ja ilkeä.
Hän antoi väelle huonoa ruokaa ja teetätti ankarasti työtä. Mutta kun
merimiehiä oli runsaasti tarjolla, ja laivanvarustajat pitivät hänestä,
sai hän aina niinkuin muutkin, täyden miehistön. Hän oli sellainen
kapteeni, että hän teki matkat paljon nopeammin kuin kukaan toinen;
hän ei säästänyt purjeita eikä mastoja; muuten piti hän laivan hyvässä
kunnossa. Harvoin sentään repi myrsky häneltä purjeita, vaikka hän oli
sangen hidas niitä vähentämään. Sen johdosta sanoivatkin merimiehet
hänen myyneen sielunsa pirulle. Siihen puheeseen antoi aihetta
sekin, että hän kuului vapaamuurareihin; Englannissa tai missä lie
heihin liittynyt. Kaiken lisäksi oli hän vähäpuheinen, eikä koskaan
seurustellut tuttavallisesti miesten kanssa. Hän käski ja häntä oli
toteltava.

Kaikkien kapteenien tapana oli heti matkan alussa totuttaa ensi
reissun poikia merityöhön. Mutta kukaan ei liene ollut niin ankara
siinäkään kuin Kanniainen. Poikien oli joka päivä käytävä mastossa
harjoittelemassa kaikkea työtä. Useinkin, alkumatkasta ihan syyttä
suotta komensi kapteeni reivaamaan purjeita saadakseen pojat siihen
harjaantumaan. Mutta tästä oli se seuraus, että pojat aivan pian
kykenivät menemään sinne, minne milloinkin miestä tarvittiin ja
tekemään pahallakin ilmalla matruusin työn. Ensi reissun tehtyään
pääsivät he täydelle palkalle, ja heitä otettiin kilvan merelle.

Muutaman tunnin perästä komensi kapteeni pojat taasen ylös. Nyt täytyi
heidän käydä alimmaisten raakain nokalla. Päivällisaikaan ei ollut
pitkästi. Siihen mennessä piti jokaisen tehtävänsä tehdä, jos vain
aikoi syödä. Se, joka siihen asti ei kerkeäisi alas, ei saisi ruokaa
ennen iltaa.

Kaikki muut, paitsi Mattila, kerkesivät alas ennen syöntiä. Kun ruualle
huudettiin, yritti hänkin tulla raa'an tyveltä vanteille. Mutta silloin
kapteeni kielsi sen jyrkästi. Mattila-paran täytyi jäädä miettimään,
mennäkö, vai ei. Päätä huimasi, mutta mennä täytyi. Vihdoin uskalsi hän
mennä pärtin päälle ja alkaa hivutella raa'an nokkaan.

Vielä samana päivänä täytyi poikien käydä saalingilla asti.

Ja kun kolmantena päivänä päästiin Itämerelle väljemmille vesille,
komensi kapteeni pojat tekemään puuvenprammia kiinni. Kankaan Antti sai
mennä heille opastajaksi.

Antti meni juoksujalkaa vantteja ylös. Jaakko seurasi hänen
kintereillään. Hän koetti panna parhaansa näyttääkseen mastossa
oikealta merimieheltä. Yht'aikaa pääsivät he perille ja rupesivat
työhön, toiset olivat tulossa vasta puolivälissä.

Kaikki muut pääsivät oikealla ajalla ylös, paitsi Mattila, jonka
päätä rupesi pyörryttämään. Hän jäi valkoisena kasvoiltaan vapisemaan
pramvanttein puoliväliin. Kapteeni kiroili alhaalta hänelle ja aikoi
ampua hänet kuin variksen ja sitten hirttää ison raa'an nokkaan.
Mattila-parka ei uskaltanut ylös eikä alas, kun kuolema uhkasi häntä
kumpaisellakin suunnalla.

Toiset tekivät puuvenprammin kiinni ja sitten auki, ja palasivat
tyytyväisenä alas.

— Tulehan mukaan! Ei se ukko sentään hirtä, vaikka se uhkaa, sanoi
Kankaan Antti Mattilalle, joka nolona vapisi pramvanteilla.

Kun he pääsivät kannelle, meni kapteeni Mattilan eteen, polki jalkaa,
karjui ja kiroili hirmuisesti.'

— Sinä p—u saisit ruveta kokiksi, mutta et sinä siksi kykene. Minä
teen sinusta laivakarhun. Timperi saa tehdä täkille häkin, johon sinut
pannaan ja ruokitaan, pauhasi kapteeni.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän päästä tultiin Tanskan vesille. Lähestyttiin
Collen'in saarta. Tässä tapahtui aina "raakaaminen". Joku miehistä
pukeutui Collen ukoksi, pitkään tappurapartaan ja viittaan. Hänellä
oli ämpärissä tervan rapaa ja muuta moskaa ja puinen veitsi vyöllä.
Hän tiedusteli, onko laivassa "raakattavia". Kysyttiin ensi reissun
miehiltä, taipuvatko he maissa antamaan koko miehistölle ryypyt, vai
ei. Jos oli sellaisia äkäpäitä, jotka ryyppyä eivät luvanneet, he
joutuivat Collen ukon "raakattavaksi". Siinä ei auttanut rimpuileminen,
sillä ylivoiman edessä oli jokaisen alistuttava. Tapa oli vuosikymmeniä
vanha ja niin syvälle syöpynyt, ettei siinä usein auttanut
kapteeninkaan kielto.

Oli raikas aamu. Collen'in saari oli näkösällä. Mennä rynkytettiin
vastahankaan tyyrpurin halsseilla pohjoislänsipohjoiseen.

Ensi reissun pojat näkivät, että muulla miehistöllä oli jotain salaista
keskenään; Rusin Samppa oli kadonnut jonnekin laittautumaan Collen
ukoksi. Kapteeni ja perämies olivat myöskin tulleet kannelle leikkiä
katsomaan. Mutta ensi reissun miehet olivat yhteisesti päättäneet,
etteivät he taivu ryyppyjä antamaan eikä "raakattavaksi".

Silloin ilmestyi Collen ukko kannelle. Hänellä oli vyötäröille
ulottuva parta ja pitkä, vettä valuva tukka. Yllään oli hänellä
purjevaatekauhtana vyötettynä köydellä; vyöllä oli pitkä puuveitsi ja
kädessä vanha pikipytty, täynnä ilkeää moskaa.

— Onko tässä laivassa "raakattavia"? kysyi hän juhlallisesti.

Kaikki väki kerääntyi ukon ympärille. Ensi reissun pojat vain pysyivät
työssään. Jaakko sieppasi kaiken varalta rautaisen piikin käteensä ja
päätti, että vasta viime tingassa hän taipuu toisten leikkikaluksi.

— Miten on, pojat, annatteko maissa ryypyt, vai "raakataanko?" huusi
pojille Vaalan ukko.

— Ei tule kumpaisestakaan mitään! karjasi Jaakko, joka oli hypännyt
reelingille isonmaston vanttien viereen istumaan.

— Sitten ukko "raakaamaan"! Saippuapensseli valmiiksi! huusivat miehet.

Kolme neljä heistä juoksi Jaakkoa kohti. Mutta hän näytti heille
piikkiä ja uhkasi halkaista kallon jokaiselta, joka vain käy häneen
käsiksi.

Eiväthän miehet säikähtäneet, vaan kävivät häntä kiinni ottamaan.
Lepistö-niminen, aika veikale, tarttui häntä jalkaan ja rupesi vetämään
alas. Mutta silloin iski Jaakko hänen käteensä, että käsi retkahti
hervottomaksi. Hän oli osansa saanut ja huusi, että kalvonen meni
rikki. Toiset säpsähtivät, ja Jaakko kohosi muutamia tikkaita ylemmäksi.

— Odotahan siellä! huusi hänelle Kankaan Antti.

Kapteeni siveli mielihyvästä partaansa, sillä leikistä näytti tulevan
jännittävämpi kuin tavallisesti.

Tällä aikaa olivat toiset miehet menneet vantteja vartioimaan, etteivät
muut ensi reissun pojat päässeet ylös.

Kamutta joutui ensimäisenä kiinni, ja tappeli vimmatusti, kun häntä
vietiin Collen ukon eteen. Ylivoima voitti hänet, ja ukko siveli hänen
kasvonsa pensselillään perinpohjin, säästämättä silmiä ja suutakaan.
Sen tehtyään ajoi hän puuveitsellä Kamutan kasvot. Toiset pitivät
kiinni, ja Kamutta vannoi ja kiroili tappavansa Collen ukon, kun irti
pääsee. Mutta irtipäästyään oli hänellä kiire kasvojaan pesemään. Sillä
aikaa saatiin Mattila kiinni. Hän taipui lupaamaan ryypyt ja säästyi
"raakaamisesta". Viimeksi joutui Luoto kiinni ja hänelle kävi niinkuin
Kamutallekin.

Jaakko oli vielä "raakaamatta". Hän istui vanteilla, ja kaikki
kokoontuivat hänen alleen.

— Lupaa ryypyt ja tule alas! kehotti häntä Kankaan Antti.

— En koskaan, vastasi Jaakko jyrkästi.

— Et sinä ole sen parempi kuin muutkaan. "Raakattavaksi" joudut lopulta
kuitenkin, ilkkui Lepistö käsi siteessä.

— Sinuthan minä jo "raakasin" ja teen saman jokaiselle, joka vain
koskemaan tulee, uhkasi Jaakko.

— Saat sinne nälkään kuolla, jos et taivu. Ennen et alas pääse, huusi
Lepistö.

Vaalan ukko puheli hiljaa miehille:

— Mitä siinä muuta kuin toiset menevät tyypurin vantteja märsrangin yli
ja toiset paapurin puolelta vastaan. Silloin ei pelasta miestä mikään.

Tehtiin niin.

Mutta Jaakko huomasi miesten aikeen. Hän kapasi märssykoriin ennenkuin
tyypurin puolelta kiipeävät miehet kerkesivät perille.

— Syyttäköön itseään jokainen, jos huonosti käy, uhkasi hän sieltä ja
jatkoi vihan vimmassa:

— Minä olen vapaa mies, enkä taivu koskaan ketään juottamaan, enkä
liioin anna itseäni sotkea.

— Pojat, varokaa päätänne! Hän näyttää olevan vihassa! huusi kapteeni.
— Yksi jo sairastaa; varokaa, ettei kenellekään toiselle käy samoin.

— Ei vaaraa, kapteeni! kuului huuto vanteilta. — Ei hän ole parempi
jäämään "raakaamatta" kuin toisetkaan.

Miehet alkoivat lähetä joka puolelta märssykoria. Jaakko seisoi
valmiina iskemään jokaista, joka vain tekee hänelle väkivaltaa. Hän
oli suutuksissaan, sillä leikki tuntui hänestä tyhmältä, siinä kun
väkivallalla vapautta rajoitettiin. Hän ei ajatellutkaan taipua.

Jatkola, suuri ja voimakas mies, pisti ensimäisenä päänsä
koiranreijästä ja tarttui Jaakkoa jalkaan.

Silloin iski Jaakko häntä hartioihin, että häneltä salpautui henki ja
hän jäi vanteille retkottamaan. Jaakko sai häntä niskasta kiinni, ettei
hän päässyt putoamaan. Puttinkivanteilla näkyi muutamia käsiä ja päitä.
He koettivat kurkottaa Jaakkoon. Hän näppäsi muutamien kynsille ja ne
heltisivät. Sitten käski hän toisia auttamaan Jatkolaa, ettei tämä
putoaisi.

Kaikki näkivät, että Jaakko oli suutuksissaan ja etteivät he häntä
alas saa, hänellä kun on niin hyvä ase ja hyvä puolustuspaikka. He
laskeutuivat alas ja veivät mennessään Jatkolan, joka kannella alkoi
pian hengittää.

Collen ukko istui ja odotti. Miehet kokoontuivat hänen ympärilleen.
Kaikki olivat neuvottomia mitä tehdä. Olisi häpeä antaa yhden miehen
voittaa koko väestön, mutta kenenkään mieli ei tehnyt mennä noutamaan
Jaakkoa alas, kun näkivät miten Lepistölle ja Jatkolalle kävi. Collen
ukko ei voinut kovin kauvan odottaa; eikä hänelläkään ollut halua
Jaakkoa "raakata", kun näkyi olevan niin tulinen mies; ei tiedä, mitä
tekisi jälestä päin... Hän lähti vehkeineen sinne, mistä oli tullutkin,
ja muut miehet hajaantuivat kiroillen ja uhkauksia syytäen töihinsä.

Samassa käski kokki eineelle.

Kapteeni ja perämies menivät kajuuttaan. Kapteenia nauratti Jaakon
menettely ja mennessään viittasi hän Jaakkoa alas.

Mutta Jaakko ei lähtenyt ennenkuin näki Rusin Sampan olevan
tavallisissa vaatteissaan.

Sitten vasta kapusi hän kannelle ja jäi "raakaamatta".

Hänen arvonsa kohosi paljon tämän tapahtuman kautta.

Kun he muutaman päivän perästä menivät Pohjanmerellä, olivat Lepistö
ja Jatkola hänen kanssaan yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin ja kehuivat
Jaakon sisua. Mutta Jaakko lupasi vapaaehtoisesti kaikille ryypyt, että
vanha tapa tulisi edelleenkin voimassa pidetyksi, vaikkakin jalommalla
tavalla.

Hyvässä tuulessa menivät he jonkun ajan perästä Gibraltarin läpi
Välimerelle, tuodakseen Odessasta nisulastin Englantiin.



XI.

Pikainen kotonakäynti.


"Aalto" kävi Odessassa. Nisulastissa pääsi se onnellisesti Välimerelle.
Mutta Balearien eteläpuolella yllätti sen äkkinäinen myrsky, joka
tuhosi sen hylyksi. Muuan englantilainen höyrylaiva toi miehistön
Englantiin. Osa heistä otti pestin ulkolaisiin laivoihin. Päällystö
ja osa miehistöäkin pyrki kotiin; he saapuivat Raaheen syksyllä.
Palaavien: joukossa oli Jaakko ja toiset ensi reissun miehet.

       *       *       *       *       *

Oli varhainen aamu.

Kapteeni Kanniainen oli menossa Sovion veljesten konttoriin. Perämiehen
ja miehistön oli myöskin määrä tulla sinne tilille.

Heti Englantiin päästyään oli kapteeni antanut merivahinkoselityksen ja
sähköttänyt isännistölle onnettomuudesta.

Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla
Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä
hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri
pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi
Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin
nousta myrsky.

Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä
ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja
katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli
kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen
lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä
niissä kaivellut... Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän...

Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni
tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän
vanhentunut sitten viime näkemän... jalka oli kankea ja raskas, askelet
lyhyet ja hitaasti eestyi taival.

— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti
mennä äänettömänä ohi.

Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen
takkiinsa.

— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne...
Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu
loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.

— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut... Koetin vain, että tunnetteko
te minut... Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja
puristi äijän kättä.

— Mikäs pahan tappaa... Etteikö tuo nyt ylpeyttä ollut? sanoi Epu
epäillen ja katsoi tutkivasti hämärtävillä silmillään.

— Ei ollut, uskokaa pois! vakuutti kapteeni.

— Johan ajattelinkin, että olisiko oman kaupungin poika ja vielä
naapurin poika niin pilalle mennyt...

— Miten olette jaksaneet? .. Terveenä vain ja...?

— Eipä tahdo olla enää hääviä... jalat kangistuvat, henkeä ahdistaa,
vanhuus tulee ja maa vetää puoleensa... Loppu on käsissä; kohta
Epu-parka lusikkansa ja pikarinsa jättää.

— Mistä te nyt tuleskelette?

— Sieltä vanhasta helvetistäni... Kävin Erkkilällä aamunaukuilla...
Siellä on turkasen paljon poikia, niin rikkaita nyt syksyllä, niinkuin
ymmärrät... niillä on tuhannen hyvää rommia... No etkö sinä aijo
tuloryyppyjä antaakaan?

— Eihän minulla tässä ole. Ja ei ole aikaa minnekään lähteä, kun pitää
joutua konttoriin... Mutta tulkaa illalla meille! Älkää nyt tänä
päivänä menkö enää Erkkilälle, että olette kunnossa, kun tulette... Se
meidän mamma on niin...

— Se taitaa pitää sinut kovassa kurissa?

— Aivan tarpeeksi lujalla. Mutta hyvähän se on...

— Hyvinkin hyvä... Kunpa minunkin eukkovainajani olisi ollut sellainen!

— Teillä on tallella entinen luonto... ja muistatte hauskoja juttuja?

— Luonto on entinen, vaikka ruumiista ei ole paljoa jälellä.

— Pitää lähteä...

— No älähän vielä! .. Kuulehan! Miten teille oikein siellä
"Metelhaavissa" kävi?

— Puhutaan siitä illalla.

— Sinä menet konttoriin!

— Niin.

— Varohan päätäsi! Siellä on Matti pahalla päällä. Kartanolta kuului
kamala noituminen, kun siitä sivu tulin, kertoi Epu.

Sitten hän lähti hiljalleen hissuttamaan. Kapteeni Kanniainen katsoi
taakseen. — Ei ole Epusta paljoa jälellä, ajatteli hän.

       *       *       *       *       *

"Aallon" miehet seisoskelivat Sovion portilla, kun kapteeni tuli. He
kertoivat, että kun olivat konttoriin yrittäneet, oli Matti-patruuna
kiroillen keppi kädessä ajanut heidät ulos... Perämies istui eteisessä
kapteenia odottaen.

— Tulkaa vaan sisälle! kehotti kapteeni ja meni edellä konttoriin.

Matti-patruuna istui pöydän edessä ja nähtyään tulijat, heristi hän
nyrkkiään; Kaima-koira hänen jalkainsa vieressä irvisteli ja murisi
kumeasti.

— Sieltäkö te perkeleen laivanupottajat tulette... Palkkaa perimään
tietenkin... Ette saa penniäkään... Teidän pitää maksaa laiva minulle!
ärjyi hän.

— Herra Patruuna, puhumallahan asiat selvenevät. Minä tulin sitä
varten...

— Puhu pukille!... Sinä juuri heitit minun laivani.

— Englannissa annoin meriselityksen. Se on oikeaksi todistettu.
Siitä näette, etten minä eikä miehistö ole syypäät... Miehiltä jäi
palkka tänne, ja me tulimme sitä nostamaan, puhui kapteeni Kanniainen
hätäilemättä.

— Vielä te perkeleet palkkaa... Menkää ulos ja joutuin! Älkääkä tulko
yksikään sorkka minun nähtävilleni!

— Pitäisihän siinä palkkaa olla, kun hukutitte laivan, sanoi
Henrik-velikin, joka tähän asti oli ollut hiljaa.

— Onko niin, ettei patruuna maksa miehille palkkaa? kysyi kapteeni.

— En penniäkään.

— Silloin maksan minä heille sen omistani. Tulkaa, miehet, iltapäivällä
meille, sanoi kapteeni.

— Millä sinä maksat?... Köyhä kuin kirkon rotta, ärjyi Matti-patruuna.

— Köyhä olen, mutta rehellinen. Menkää miehet kotiin ja tulkaa
iltapäivällä meille! sanoi kapteeni ylpeästi.

Miehet alkoivat poistua, mutta silloin karjasi Matti-patruuna:

— Seis! ja ärjyi kapteenille: Sinäkö minun miehiäni komennat? Et
olekaan nyt laivassa! Istukaa miehet!

Miehet istuivat ja odottivat. Matti-patruuna haki tilikirjan ja alkoi
luetella, mitä mikin on saapa.

— Onko niin? karjasi hän sitten. Miesjoukosta kuului hyväksymisen
murina.

— Vanhimmalle ensin, sanoi patruuna ja käski Vaalan ukon eteensä.

Sitten sai Kari.

Vaalan ukko tuli paikalleen ja luki rahojaan, ihmetteli ja luki
uudestaan. Sitten hän sanoi:

— Herra patruuna! Taisi tulla erehdys... Tässä on rahaa kaksinkerroin.

— Niin on minullakin, sanoi Karikin.

— Olkoon vaan, sanoi Matti-patruuna lyhyesti ja maksoi edelleen
kaksinkerroin kaikille.

— Mitä sinä taasen hulluttelet! hätäili Henrik hämmästyneenä.

— Ole hiljaa ja painu hiiteen! murahti Matti-patruuna.

Henrik luikki joutuin toisiin huoneisiin.

Mutta kapteeni hymyili miehille, ja miehet hänelle. Taisi
Matti-patruunankin jämeröillä kasvoilla väreillä leppeä ilme.

Taivas oli seestynyt ulkonakin, ja samassa pilkahti aurinko
paistamaan... Pilviä ja myrskyä seurasi kirkas syksypäivä.

       *       *       *       *       *

Syksykesällä oli varvissa valmistunut uusi laiva. Se oli Fredrik Sovion
lähemmäs neljänsadan lästin suuruinen "Ino"-fregatti. Siihen pestattiin
miehistö saman viikon lopulla, jonka alkupäivinä "Aallon" miehet olivat
koteutuneet.

Kävi niin, että "Inon" kapteeni sairastui juuri muuatta päivää ennen
lähtöä. Sentähden tarjottiin päällikön paikkaa Kanniaiselle. Hän oli
päättänyt olla talven kotona ja keväällä lähteä johonkin Matti Sovion
laivaan, mutta tarjous ja hyvä palkka viekotteli hänet rupeamaan "Inon"
päälliköksi.

Jaakko Hirsikangas oli kahden vaiheilla, ottaako pesti, vai ollako
talvi varvin työssä. Jos hän jäisi kotiin, niin voisi olla mahdollista,
että hän menisi jo talven kuluessa naimisiin. Sitä tahtoi Matilda;
mutta Jaakko ajatteli, ettei hänellä vielä ole varoja niin paljon,
että voisi kunnolleen perheestä huolehtia. Varvin työssä ansaitsisi
niin niukasti, että hädintuskin sillä eläisi; säästöä ei karttuisi
ollenkaan. Hän tahtoi tulla omillaan toimeen heti alunpitäin. Merellä
ansaitsi enemmän talven aikana, ja sitten palatessa voi perustaa kodin.
Voisihan kyllä mennä naimisiinkin, mutta vajaassa viikossa — jos hän
"Inoon" lähtee — ei sitä kerkeäisi.

Aunolan ukko hyväksyi hänen tuumansa, vaikka naisväki koetti inttää
vastaan.

Muutaman päivän kotona oltuaan ottikin Jaakko pestin "Inoon".

Oli niin kiire lähtö, että heti pestatessa tehtiin merimiesvala.
Aamulla aikaisin oli mentävä "puuriin".

"Ino" meni Ouluun noutamaan sekalastia, jonka se veisi Englantiin, ja
rupeaisi kulkemaan sitten Amerikan ja Englannin väliä.



XII.

Myrskyssä.


"Ino" oli matkalla Montrealista puulastissa Englantiin. Mentiin
kohtalaisessa tuulessa S:t Lawrence-lahdella.

Kapteeni Kanniainen oli Montrealista ostanut muonaa laivaan: lihaa,
leipää, voita, herneitä ja muitakin ruoka-aineita. Saadakseen hiukan
omaan kukkaroonsa, oli hän ostanut halvinta, mitä oli löytänyt. Mutta
tästä oli seurauksena, että keulassa kiroiltiin hirmuisesti joka
syöntikerta. Kokkiparka oli lujalla, ja uskalsipa jokunen moittia
Kariakin, joka oli "konstapulina" ja jakoi ruoka-annokset miehille...
Miehet näkivät, että kokki kantoi perän puoleen kelvollista ruokaa,
hyvästä aineesta keitettyä... sitä siis oli laivassa... katkeruus ja
kiukku yltyivät.

Oli aamiaisen aika; viikon ruoka oli jaettu miehille. Keulan puolessa
oli aika myräkkä. Voi oli haisevaa, melkein mädännyttä, leipä toukissa,
että aivan tippui, ja liha samanlaista. Hirmuinen porina kävi
"skanssissa"; jokainen huusi, että on mentävä "äijän" puheille, sillä
ruoka oli aivan kelvotonta.

Jaakolla samaten kuin muillakin, oli verinen nälkä; Montrealista lähdön
jälkeen hän ei ollut saattanut tarpeekseen syödä. Hän nousi yht'äkkiä,
otti voi-annoksensa käteensä, juoksi portaita kannelle ja lähti perään
päin. Melu hiljeni, sillä kaikki näkivät, mikä hänellä on mielessä.

Tulisissa tauloissaan meni hän kajuuttaan. Kapteeni, perämies ja
"konstapuli" olivat juuri syömässä. Heidän edessään oli kunnollista
ruokaa. Se kuohutti vielä enemmän Jaakon sisua. Hän löi voi-annoksensa,
pilaantuneen ja ilkeän moskan, keskelle pöytää, mistä se räiskyi
ympäriinsä, ja sanoi:

— Sinä syötät miehille kaikki moskat... emme me sikoja ole... haistele
ja maistele nyt meidänkin ruokaa!

Kapteeni ja toisetkin ällistyivät tästä äkkinäisestä raju-ilmasta
niin, että olivat kotvan aivan äänettömänä... Oli aivan kuulumatonta
raahelaisissa laivoissa, että merimies tulee päällikkönsä kimppuun...

Kapteeni nousi suuttumuksesta punaisena, löi nyrkkiä pöytään, astui
Jaakon luo ja kävi häneen käsiksi... Suuttumus salpasi häneltä hengen.
Mutta Jaakko, nuori, notkea ja voimakas kun oli, otti kapteenia
niskasta kiinni ja väänsi hänet lattiaan. Silloin kävivät häneen
takaapäin kiinni perämies ja "konstapuli". Kapteeni pääsi seisaalleen,
ja kolmen miehen he saivat Jaakon alleen.

Kapteeni haki käsiraudat ja kytki Jaakon niihin. Sitten talutettiin
hänet kannelle ja kutsuttiin kaikki miehet kuulemaan Jaakon tuomiota.
Kapteeni määräsi hänet kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin vedelle
ja leivälle ja ilmoitti panevansa Jaakon mainekirjan kelvottomaksi.

Miehistö seisoi äänetönnä. Kunnioitus päällikköä kohtaan oli niin
suuri, ettei kukaan uskaltanut tyytymättömyyttään ilmaista, eikä
kättään kohottaa.

       *       *       *       *       *

Oltiin New-Foundlandin matalikon eteläpuolella. Kapteeni Kanniainen
koetti oikaista matkaa ja mennä niin läheltä matalikkoa kuin suinkin.
Montrealista lähtien oli ollut tuulta vähänpuoleisesti; oli hitaasti
päästy eteenpäin.

Kapteeni oli pahalla päällä ja oli harmissaan naukkaillut itsensä
puolihumalaan. Hänestä tuntui kaikki menevän päin hiiteen. Miehet
olivat laiskoja ja hitaita; eikä perämiehelläkään mitään tehnyt, hän
kun oli uskovainen, mikä lie ollut, ei edes ryypystä huolinut.

Perämiehenä oli Anders Hultman, sama kuin "Aallossakin". Miehistö oli
myöskin osaksi sama. Mukana olivat Vaalan ukko, Rusin Samppa, Kankaan
Antti, Kamutta ja joitakin muitakin.

Kankaan Antti oli ruorissa. Vaalan ukko ompeli Jaakon kanssa purjeita;
muut miehet olivat mikä missäkin töissä. Jaakko oli äsken päässyt
rangaistuskopista ja saanut enimmän kiukkunsa puretuksi.

Oli kirkas keskipäivä. Meri välkkyi päivän paisteessa ja tuulta oli
lännenpuoleisesta etelästä vain siksi, että purjeisiin otti.

Perämies istui Vaalan ukon vieressä jutellen kaiken maailman asioista.
Puhe johtui siinä kotiin, jonne tiettiin päästävän heti sen perästä,
kun he tekevät vielä yhden matkan Englannista Amerikaan.

Yht'äkkiä tohahti ilman läpi tuulen henki. Se tarttui purjeisiin,
laiva kallistui hiukan ja keulasta rupesi kuulumaan kohina. Mutta pian
meni se ohi, laiva kohosi ja etempänä värehtivä meren pinta näytti
tuuliaisen kulkusuunnan.

— Mitä se merkitsi? huudahti perämies.

— Tuota olen odottanutkin, sanoi Vaalan ukko.

— Arveletko tulevan toista perässä? kysyi Jaakko.

— Tulee lisän kanssa. Ennenkuin on ilta, emme tarvitse muuta kuin
märssyt ja liivarit... Tuskin niitäkään kaikkia... Pari päivää on
oikeata ronkkaani kolottanut niin vietävästi... Katsokaa, pojat,
tyyrpurin puolelle!

Sieltä tuli toinen vihuri, edellistä voimakkaampi. Se jo vingahteli
taklaasissa, pullisti purjeet ja napsutti prosseja ja kuutteja. Laiva
kallistui enemmän kuin äsken, ja keulasta alkoi kuulua kovempi kohina.

— Sietäisipä "ukolle" huomauttaa, että ottaisi suunnan itä-etelään,
niin pääsisimme ennen yötä selvälle vedelle. Tässä matalikkojen likellä
ei kohta ole häävi olla, puheli Vaalan ukko.

— Tuollahan tuo ahterin puolella näkyy ilmaa nuuskivan, sanoi Jaakko.

Tohinan kuultuaan oli kapteeni tullut kannelle, avopäin ja
liivisillään. Hänen pitkä, punertava partansa liehui tuulessa, kun hän
kurkisteli ylös purjeisiin. Hetken töllisteltyään meni hän kajuuttaan,
missä panihe pitkälleen ja nukahti rauhallisesti.

Kaikki tiesivät, että hän on liian uhkarohkea. Hän tahtoi säästää
aikaa, ja purjehti täysin purjein niin kauvan kuin sieti. Useinkaan
ei hän ennen myrskyn voimaa uskonut, ennenkuin jotkut purjeet menivät
säpäleiksi.

— Eipä se näyttänyt hätäilevän, naurahti perämies.

— Ei se poika hätäile, sanoi Vaalan ukko. Kova pää sillä on. Kerrankin
— siitä on jo kymmenkunnan vuotta — olimme matkalla Etelä-Ranskaan
puulastissa niinkuin nytkin. Olimme menossa Biskajassa yksin matkoin
muutaman norjalaisen parkin kanssa. Nousi aika Jumalan ilma — se onkin
Biskajassa ilkeä kun sattuu — ja Norjalainen teki melkein alussa
purjeet kiinni; koetti rynkyttää vain prammeilla ja liivareilla.
Meidän ukko ei hätäillyt, teettihän näön vuoksi ylimmät purjeet
kiinni. Puolessa päivässä jätimme norjalaisen näkösältä. Se oli menoa.
Vasta kun mesaanin prammit repi rikki, ja mastot alkoivat rusahdella,
teetti ukko muutkin prammit kiinni. Sen vähemmällä se ei riisunut. Me
melkein lensimme... Vasta kahta päivää jälempänä pääsi norjalainen
Marseilleen... Kyllä he siellä ihmettelivät meidän menoa.

— Meidän mastot eivät rusahtele, sanoi Jaakko, mennen isonmaston
juureen ja alkaen sitä kädellään taputella.

— Mistä tiedät taata? kysyi perämies.

— Miksi en tietäisi, kun se on minun kotitaloni maalla kasvanut ja olen
sen itse kaatanut ja varviin tuonut.

— Tehän olette sitten sukulaisia, nauroi perämies.

— Se oli vasta puu! Siitä tuli tämä alamasto ja märssytanko; taisivat
saada latvasta vielä puuvenpramraakankin, selitti Jaakko.

— Näyttää siltä, että kohta saatte kumpainenkin kuntoanne osoittaa,
sanoi perämies.

Tyyrpurin puolelta tuli kolmas vihuri, joka jo kohotti aallot
vaahtopäiksi ja koetti purjeiden kestävyyttä. Se oli kuin
myrskyvihollisen etujoukko ennen päähyökkäystä.

— Kyllä joku toinen jo vähentäisi purjeita,-sanoi Vaalan ukko vakavana.

Tuulen perälle ilmestyi pilviä, jotka sakenemistaan sakenivat...
Tuuliaiset muuttuivat yhtäjatkoiseksi tohinaksi, joka kohotti aallot
yhä korkeammiksi. Aurinko meni piiloon, meri synkkeni, ja köydet
alkoivat laulaa.

— Taitaa olla parasta, että venytämme nämä vehkeet pakan alle, sanoi
Vaalan ukko, osottaen keskentekoisia purjeita.

— Viekää aika kyytiä ja laittakaa valmiiksi varapurjeet! sanoi perämies.

Meri yhä synkkeni ja vettä tuli tuulen kanssa yhtenä ryöppynä.

— Eiköhän äijä aijo muuttaa suuntaa etemmäksi matalikolta? puheli
perämies.

— Tietenkin se aikoo yrittää niin suoraan kuin pääsee. Säästämmehän
siinä päivän, pari...

— Tai menetämme laivan, jatkoi perämies Vaalan ukon lausetta.

Tuuli yhä yltyi. Myrskyn päävoimat alkoivat saapua, jymisi, vinkui ja
vonkui, aallot kohosivat monen sylen korkuisiksi, ja laiva kallistui
yhä enemmän ja lensi aaltojen halki kuin lintu.

Perämies meni kajuuttaan ja herätti kapteenin, joka vihaisena murisi
tultuaan unesta häirityksi.

— Olisi syytä vähentää purjeita, sanoi perämies.

— Mitä perhanaa! Sinäkö minua neuvot! Mene hiiteen! karjui kapteeni,
mutta seurasi kuitenkin perämiestä kannelle.

Kun hän näki, miten meri myllersi ja mastot sujuivat, käski hän
reivaamaan. Kaikki miehet olivat valmiina. Mutta käsky tuli liian
myöhään. Tuskin pääsivät miehet lähtemään, kun alkoi kuulua kovia
paukahduksia ylhäältä... Sitten näkyi purjeen palasia ilmassa; ne
kohosivat levällään kuin suuret lokit, pyörivät tuulen kynsissä ja
katosivat... Sitten paukahti taasen ja kuului kolinaa. Mesaanimaston
kaikki purjeet menivät, ja prammitanko tuli jyristen alas. Sitä
pidättävät köydet täytyi hakata poikki ja antaa sen mennä mereen.

Myrsky yhä yltyi. Komentosanoja ei kuulunut. Kaikki näkivät, että
fokkamasto murtuu, jos purjeita ei saada kiinni. Jokainen meni sinne.
Muutamat purjeet saatiin tehdyksi, toiset repi tuuli. Masto jäi
pystyyn, mutta se oli saanut vian.

Kaikki tiesivät, etteivät isonmaston purjeetkaan kauvan kestä, sillä
ilmassa ei enää käynyt tuuli, vaan se oli vihaisten voimien ulvontaa,
lyöntiä ja repimistä. Mies ei enää sen edessä irtaallaan kestänyt, vaan
jokaisen täytyi pitää kynsin hampain kiinni pysyäkseen laivassa. Aallot
vyöryivät vuorina ja menivät jymisten kannen yli, vieden mennessään
pelastusveneet ja kaiken, mikä vain löysemmässä oli.

Jaakko seisoi isojen vanttein puolivälissä ja katsoi myrskyn
myllerrystä. Vettä tuli taivaastakin ihan syytämällä. Masto oli
sujuksissa, sillä uudet purjeet olivat ihmeen kestäviä. Mutta sentään
piti vähentää ison maston purjeita. Miehet nousivat sinne, minkä
tuulelta pääsivät... Vaan ennenkuin he kovinkaan korkealle kerkesivät,
alkoi ylhäältä kuulua ankaroita paukahduksia niinkuin kanuunalla olisi
ammuttu. Kiihtyvä myrsky repi kaikki purjeet rikki ja särki samalla
märssyistä prossit ja muut köydet. Ylimmäisistä raa'oista särkyivät
rakkiraudat ja raa'at tulivat kolisten alas ja menivät mereen. Tavaton
Jumalan ilma alkoi muokata irralleen päässeitä märssyjä, että masto
huiskahteli... Mutta Korkeankankaan jättiläinen seisoi itse pystyssä
vankkana ja vakavana. Se oli voittanut valtameren myrskyn äärettömän
painon ja oli laivan viimeisenä turvana, kun molemmat sen pienemmät
veljet olivat vioittuneet.

Nyt oli laivan kohtalo uhkaava. Se ei totellut ruoria, kun ei ollut
purjeita. Vuorina vyöryvät aallot paiskoivat sitä hirmuisella voimalla.
Jokainen tiesi, että muutaman tunnin ajelehdittuaan se joutuu
matalikolle ja pirstoutuu. Oli kysymys elämästä.

Kapteeni seisoi komentosillalla ja syyttävät ajatukset ahdistivat
häntä. Hän oli taasen ollut liian kovapäinen ja antautunut taisteluun
voimakkaamman kanssa. Jos hän myrskyn alussa olisi reivauttanut ja
ohjannut etemmäs matalikolta, niin hänen vastattavanaan ei olisi nyt
niin monen miehen kuolema, eikä laivan tuho.

Pelastuminen riippui siitä, kerettiinkö saada purjeita ylös ennen
matalikolle ajautumista, että laiva tottelisi ruoria. Purjeiden saantia
vaikeutti se, että raa'at olivat irti ja muokkasivat taklaasia, minkä
ne jo osaksi olivat särkeneetkin.

Alimmaisesta märssystä oli paapurin puoleinen prossi poissa. Raaka
keikkui vain toisen prossin ja rakki-raudan varassa. Rakistakin oli
muuan rauta vääntynyt väärään, ettei raakaa saanut pystyyn. Piti saada
viedyksi toiseen päähän prossi, mutta se oli äärettömän vaikeaa, kun
pärttiköysikin, jota pitkin sinne kuljettiin, oli rytäkässä mennyt
rikki.

Useimmat olivat rohkeita, ja jokainen tiesi, että kuolema voi tulla
millä hetkellä hyvänsä, sillä joka silmänräpäyshän se vierellä
irvisteli. Mutta tuntui kaksin kerroin kamalalta lähteä viemään köyttä
heiluvan raa'an nokkaan ilman pärtti-nuoraa tällaisessa tuulessa,
missä irtonaiset köydet ja purjeenrepaleet muokkasivat ja pitivät
helvetillistä melua. Se teko olisi enemmän kuin kuoleman odottaminen
paikallaan.

Jaakko huusi vieressään oleville, että he menisivät noutamaan köyttä;
hän lähtee viemään sen paikoilleen.

Prossi-köysi saatiin raa'an päälle ja Jaakko lähti hivuttelemaan
sen kanssa nokkaan. Kukaan ei uskonut hänen perille pääsevän, sillä
joka silmänräpäys oli hän vaarassa tipahtaa mereen. Mutta meni hän
kuin menikin ja sai kiinnitetyksi köyden ja antoi merkin. Silloin
kiinnittävät toiset prossin ja raaka lakkasi heilumasta. Ennenkuin
hän tuli takaisin, korjasi hän vielä pärtinkin, niin että toisten oli
parempi tuoda käärittyä purjetta.

Tässä työssä viipyi kauvan. Monta kertaa tahtoivat hänen voimansa
loppua. Mutta hän teki työnsä, jota tavallisissa oloissa olisi sanottu
sankarilliseksi; merellä myrskyn kynsissä ei kuitenkaan joudeta
sellaisista välittämään. Siellä tavallaan on julmalla ilmalla joka mies
sankari, vaikka se sitten kauniilla ilmalla unohdetaan.

Saatiin purje auki; se rupesi kestämään. Laiva alkoi totella ruoria ja
päästiin onnellisesti väljemmille vesille.

       *       *       *       *       *

Kolmen vuorokauden kuluttua asettui ilma. Tuli päiväksi melkein tyven.
Miehet olivat nihki väsyksissä, sillä kolmeen vuorokauteen ei kukaan
ollut silmää ummistanut, eikä paljon syönytkään. Nyt tarkastettiin
laivan vauriot ja koetettiin niitä korjata parhaan mukaan.

Silloin huomattiin, että oli mennyt myöskin mies: vanha Kari,
"konstapuli", oli kadonnut. Hän oli aina aikonut viime reissulle, kun
kolotus oli jäytänyt hänen vanhaa ruumistaan. Tämä ainakin oli hänen
viimeisensä; kolotuksestaan oli hän vihdoinkin päässyt ja odotti
satojen peninkulmien päässä sitä viimeistä suurta päivää, jolloin "meri
antaa ylös kuolleensa ja ruostuneet ankkurinsa".

Kun kaikesta oli selvitty, kutsui kapteeni miehistön perään. Silloin
oli hyvänpuoleinen tuuli; päivä paistoi ja meri kimalteli. Kapteenin
teki mieli kiittää kaikkia, mutta hän ei ollut mikään puhuja. Sentähden
kävi hän suoraan asiaan ja sanoi:

— Me menetimme "konstapulin". Olen ajatellut yhtä teidän joukostanne
hänen sijaansa. Luulen, että kaikki ovat valintaani tyytyväisiä... Hän
pysähtyi, ja kaikki odottivat jännittyneenä; sitten hän jatkoi: Ilman
häntä voisimme ehkä olla siellä, missä on Kari-vainajakin... Sen vuoksi
olkoon merimies Jaakko Hirsikangas "Inon" "konstapulina"... Ja nyt
hänen ensimäinen tehtävänsä on antaa meille kaikille kelpo ryyppy.

Sitten ojensi kapteeni Jaakolle ruokasäiliöiden avaimet.

Hyväksymisen murina kuului miesjoukosta. Kaikki ymmärsivät, mitä
kapteeni tarkoitti, kun hän ruuanjakajaksi pani saman miehen, joka
muuan päivä sitten oli hänen kimppuunsa käynyt. Nyt he kaikki saivat
mieluisan hyvityksen...

       *       *       *       *       *

"Ino" meni joutuin hyvässä tuulessa ja ilmassa. Oli kirkkaita päiviä,
lumoavia auringonlaskuja ja ihania kuutamo-öitä, jolloin suuremmoinen
tähtitaivas kuvastelee rajattomalta näyttävän valtameren syvyydessä...

Miehillä ei ollut paljon työtä; samaan suuntaan purjehdittiin
vuorokausikaupalla. Silloin oli Vaalan ukollakin aikaa vahtia
vaihtaessa nukkuville lauleskella tavallista "purraus"-laulua:

    "Styyrpuursvakten reis å på täcken,
    En man till rotret, och en tsik på packen!
    Se noka sejlaren och se efter lant!
    I kuts namn: åtta klass!"



XIII.

Vielä vähän Aunolan ukosta ja Paltsu-herrasta.


Toiselta matkalta palattuaan vietti Jaakko iloiset häät Aunolan
Matildan kanssa. Mutta heti seuraavana syksynä lähti hän "konstapulina"
Fellmanin komeaan ja suureen "Delphin"-frekattiin, joka oli parhaimpia
purjehtijoita Raahen laivastossa. Se lähti neljättä vuodeksi kulkemaan
Englannin ja Amerikan väliä.

Miehensä mentyä aikoi nuori vaimo olla entisessä paikassaan puodissa,
mutta se ei käynyt päinsä; hänen täytyi tulla kotiin odottamaan
muutaman pienen raahelaisen maailmaan tuloa.

Se oli poika. Hän tuli siinä kevään puhetessa ja vetten auvetessa.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan alkoi Aunolan ukkoakin jo vanhuus vaivata. Hän tunsi ja
tunnusti sen itsekin; ja ettei hän olisi varvissa nuorempien tiellä ja
ansaitsematta palkkaa nostaisi, heitti hän varvin työn.

Olihan hänellä vanhanpäivän varaa.

— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi
hän leikkisästi.

Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että
kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen.
Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan
aivan kateeksi.

— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo
raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida
enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.

Hän vuoleskeli pojalle kaikenlaisia leikkikaluja; ukkoja, hevosia ja
venheitä. Sitten iltasin oli hänellä aikamoinen touhu, kootessaan hujan
hajan olevat tavarat laatikkoon.

— Järjestys täytyy kaikessa olla, oli jokaiki-iltainen neuvo naisille.
— Täällä maalla se nyt menee, mutta olisittepa merellä, niin
oppisitte...

Tämä aina uusiutuva neuvo kyllästytti toisinaan heitä, mutta useimmiten
he nauroivat ukolle, vaikka hän tavaroita kokoillessaan oli äreän
näköinen.

Kun poika kasvoi suuremmaksi ja taas uuden kevään tullen pääsi ulos,
niin oli vanhalla ja varsalla hauska. Varsinkin semmoisina päivinä,
jolloin päivä lämpimästi pihanurmelle hellitti, unohti ukko pitkäksi
aikaa työnsä ja taipui hevoseksi, elefantiksi, kameeliksi ja vaikka
miksi, pojan suureksi riemuksi.

Ukolla oli aina työtä. Hän varasi rakennuksen alustan halkoja täyteen.
Tämä into johtui melkein yksinomaan siitä, että hän saisi puun
pienimistä. Ovien ja lukkojen piti joka hetki olla hyvässä kunnossa,
samaten koko rakennuksen. Kesällä tuoksui aina jokin paikka tärpätin
sekaiselta maalilta. Siitä naisväki tahtoi olla kyllissään, kun sai
vaatteitaan aina varoa. Mutta kun ukko tahtoi maalata, niin täytyihän
heidän hengittää maalin katkua ja varoa vaatteitaan.

       *       *       *       *       *

Kun poika oli kolmannella vuodella, vei hänen äitinsä hänet kerran
rantaan. Siellä näki pikkunen laivoja. Äiti selitti hänelle, että
sellaisella isä on mennyt kauvaksi.

Kotiin palattua kiipesi lapsi ukon polvelle ja hetken punottuaan hänen
partaansa selitti hänelle lapsellisella kielellään, että vaarin on nyt
tehtävä hänelle sellainen, jolla isä on mennyt kauvaksi. Laiva sana oli
häneltä unohtunut. Vaari joutui vähän ymmälle ensin, mutta sitten asia
heille kumpaisellekin selvisi, ja pojan suureksi riemuksi sanoi vaari:

— Laiva sinulle. Sen sinä olet saapa.

Sen perästä muisti poika aina laiva-sanan.

Ukko muisteli, että vintillä taitaa olla poikien vanha laiva, jota nämä
ennen olivat "seelauttaneet" rannassa.

Hän kiipesi sitä hakemaan.

Siellähän se olikin rojun joukossa; mutta missä kunnossa! Keskimasto
poikki ja riki aivan rikki.

Ukko kantoi sen alas. Koko päiväksi oli hänelle siinä työtä. Aina
väliin piti käydä ison kaapin laatikosta etsimässä aseita, purjenuoraa
y.m. Pari kertaa piti ottaa koko laatikko lattialle, niin että poikakin
sai kurkistaa sinne ja imeä sisäänsä sen suloista tuoksua, joka
tavaroiden mukana oli kokoontunut sinne kaiken maailman ääriltä. Eikä
ukko kieltänyt häntä, vaikka hän otti sieltä jonkun esineen käteensäkin
ja pyöritteli sitä.

— Menisipä joku muu noin tekemään! suhahti Matilda äidilleen ja he
kumpikin naurahtivat.

Illalla oli laiva valmis. Silloin pikkumies jo nukkui. Mutta laiva oli
pantava hänen vuoteensa viereen, että hän sen aamulla heti herättyään
näkisi.

Mutta seuraavana päivänä oli se ukon mielestä huono. Taklinki siinä
meni mukiin, mutta runko oli kömpelö ja liian leveä. Kun he muutamana
päivänä sitä pojan kanssa saavissa rännin alla "seelauttivat", näki
ukko, että se "makasi" keula pahasti. Se oli merisika.

— Tuolla, sinä poika rukka, kastelet vielä itsesi. Se ottaa vettä
sisäänsä. Vaari tekee sinulle uuden laivan.

Ja samana päivänä rupesi hän jo sitä tekemään.

— Mitä se Janne sillä vielä...? Hän on liian kelvoton "seelauttamaan",
sanoi Aunolaiska.

— Kylläpä hän siitä kasvaa. Teenpä hänelle vielä viime muiston,
ennenkuin kuolen; näkee siitä sitten isompana, että oli se
vaari-vainaja merimies, tuumi ukko.

Siitä oli työtä moneksi päivää. Sitä laitellessaan kertoi ukko pojalle
ja Aunolaiskalle, kuinka hän kerrankin muutamassa laivassa oli tehnyt
kapteenin pojalle laivan sellaisen, että sitä kaikki ihailivat.

       *       *       *       *       *

Aunolan ukon laivannäpertelystä levisi pian tieto kaupungin
pikkumiehille. Ukko sai uteliaita vieraita, jotka hartaasti seurasivat
hänen työtään. Ja kun se alkoi valmistua, rohkeni yksi kysyä, eikö
Aunola korjaisi hänenkin laivaansa: siinä on taklinki hiukan rempallaan.

Olihan Aunola ennenkin silloin tällöin tehnyt laivoja tutuille pikku
pojille, kun oli sattunut muun työn välipäätä. Mutta nyt oli hänellä
aikaa antautua melkein kokonaan tähän työhön.

Hänelle syntyi oma varvi, jossa oli katsojia päivät päästään kuin
konsanaan "laivanlykkäjäisissä" isossa varvissa.

Mutta pojat tiesivät olla ihmisittäin. Kun vain jotakin sopimatonta
tapahtui, niin ukko ärähti ja silloin oli leikki niin kaukana, että
poikien piti siksi päiväksi karkkoutua pois. He eivät uskaltaneet muuta
kuin lauta-aidan raosta naapuritalon pihamaalta ukkoa kurkistella.

Hyvässä sovussa ollessaan kertoi ukko pojille kummia ja kiehtovia
asioita laveasta maailmasta. Silloin saivat pojat purjehtia koko
maailman ympäri.

       *       *       *       *       *

Vaikka "Vällmannin Paltsu" ei ollutkaan Jaakkoa työhön huolinut silloin
kun hän oli ensimäisiä päiviä Raahessa, otti hän hänet mielellään
merelle "Delphiniin".

Paltsu-patruuna halusi oppia tuntemaan perinpohjin työväkensä ja
valvoi heidän elämäänsä silloinkin, kun he olivat ulkomailla. Hän
kävi eukoilta tiedustelemassa, lähettääkö mies rahaa, vai ryyppiikö
sen suuhunsa. Tämän perusteella tapahtuivat sitten palkankorotukset,
joita hän toisinaan miehille antoi. Useasti sattui niinkin, että kun
eukko ei saanut säännöllisesti mieheltään rahaa, Paltsu-herra rupesi
huikentelevaisen holhoojaksi ja maksoi eukolle kuukausittain suurimman
osan paikasta. Mies sai tyytyä satamissa jäännökseen. Kaikki tiesivät,
että Paltsu-herra oli tavattoman tarkka. Säästäväisyyteen kehoitti hän
työmiehiäänkin, että jäisi pahan päivän varaa.

Kerrottiin, kuinka hän kerrankin varvin tiellä oli ruvennut
tarkastamaan kahden pienen pojan astioita, kun he veivät isälleen
päivällistä. Toisella pojalla oli astiassa lihaperunoita. Sen
nähtyään oli Paltsu tyytyväinen. Mutta kun hän aukasi toisen pojan
astian, oli hän säikähdyksestä selälleen lentää, sillä astiassa oli —
riisiryynipuuroa voisulan kanssa. Se oli hänen mielestään kohtuuttoman
suurta tuhlausta.

— Riisiryynipuuroa ja voisilmä arkipäivänä! päivitteli hän haikeasti.

Tämän tähden olivat työmiesten vaimot hänelle vihoissaan. Ei uskaltanut
vapaasti lähettää miehelleen makupaloja, sillä eihän tiennyt, millä
kerralla Paltsu on tiellä ja vaatii ruuan tarkastaakseen. Hänen
menettelynsä ei johtunut yksin itaruudesta. Sitä osoittaa hänen
leipäjuttunsa. Hän oli jossain kulkiessaan oppinut perunaleivän
valmistuksen. Se tuli halvemmaksi kuin tavallinen leipä. Tämän hyvän
tahtoi hän levittää merimiestensä keskuuteen. Hän antoi muutamalle
leipurille jauhosäkin ja valmisti yksissätuumin hänen kanssaan
perunaleipiä. Aamulla meni hän kadulle ja kun vastaan tuli pieni poika
tai tyttö, antoi hän niin monelle kuin kohtasi leivän hinnan ja käski
mennä ostamaan leipurilta perunaleipää. Leipä kävi kaupaksi ja Paltsu
oli tyytyväinen.

Muutamana päivänä tuli hänen luoksensa erään sukulaisen pikku poika.
Hän kertoi sedälle innokkaasti Aunolan äijän varvista. Asian loppu oli
se, että setä lupasi hänelle laivan, ihan täysin taklatun parkin, jonka
hän itse käypi tilaamassa.

Olihan Paltsun hauska tulla tietämään, minkälainen mies Jaakko
Hirsikangas on, koska aivan äsken kuuluivat muutamat "Delphinin" miehet
lähettäneen rahaa kotiin.

       *       *       *       *       *

Oli muuan kaunis kevät-aamu, kun "Paltsu" vääntäysi huohottaen
lihavuuttaan Aunolan ovesta sisään.

Aunola näperteli jotain kyökin ikkunan edessä ja pikku Janne seisoi
hänen polveaan vasten odottavan näköisenä.

Aunolaiska tahtoi viedä harvinaisen vieraan tupaan, mutta Paltsu-herra
istui mieluimmin kyökissä ukon kanssa. Siinä ei auttanut Aunolan muorin
päivittelemiset.

Ensimäiseksi rupesi Paltsu pikku pojan kanssa pakisemaan.

— Mikä sinun nimesi on?

— Janne.

— Tämä on vävynne poika?

— Niin on.

— Hän on meidän "Delphinissä"?

— Niin on.

— Tämähän on liian siisti, arveli Paltsu, katsellessaan hyvin puettua
lasta. — Onko hän terve?

— Voi hyvänenaika, kun patruuna olisi illalla tullut, niin olisitte
nähneet, millaiseksi se oli itsensä sotkenut, ehätti Aunolaiska
selittämään.

— Kyllä sinusta sitten mies tulee, arveli Paltsu-herra. — Onko nuorella
muorilla ikävä? tiedusteli hän sitten Matildalta veitikka silmässä.

— Ei pahastikaan.

— Etpä taida sanoa totta siinä. Mutta kyllä tulevana kesänä ikävä
lähtee. Silloin "Delphin" palaa kotiin, selitti hän.

— Huolitko sinä tällaisesta? kysyi hän pikku pojalta, ojentaen hänelle
suurta "rössokeri"-palaa.

Ja vähässä ajassa tuli hänestä pojan kanssa niin hyvä ystävä, että
poika kantoi hänen katseltavakseen kaikki tavaransa, kiipesi hänen
polvelleen ja sai yhä enemmän Paltsu-herran taskun aarteita.

— Miksi olet noin paksu? kysyi poika yht'äkkiä häneltä, kun oli aikansa
katsellut Paltsu-herran pulleaa vatsaa.

— Herran tähden! huudahti Aunolaiska ja löi kätensä yhteen.

Mutta Paltsu-herra nauroi ja kysyi:

— Etkö sinäkin tahdo tulla yhtä paksuksi?

— En tahdo, se on rumaa.

— Voi tuota poikaa! Tule pois höpsimästä! sanoi Matilda ja meni
ottamaan poikaa pois.

— Antakaa olla. Kas tästä saat kaikki, mitä minulla on, sanoi Paltsu ja
antoi pojalle kourat täyteen "rössokerin" palasia.

Siinä pojan kanssa kujeillessaan johti hän puheen Jaakkoon, tiedusteli
hänen elämäänsä ja sai sen ohessa tietää, että Jaakko oli lähettänyt
suurimman osan palkastaan kotiin.

Sen kuultuaan nyökytteli hän tyytyväisenä päätään ja sanoi muutaman
kehaisevan sanan Aunolan vävystä. Hän tilasi ukolta laivan ja yritti
lähteä. Mutta eihän Aunolaiska häntä kahvitta hennonnut päästää.

— Juodaanko teillä kahvia joka päivä? kysäsi Paltsu.

— Monestikin päivässä se eukko sitä tahtoo, sanoi Aunola ja vilkutti
silmää eukolle, joka loi ukkoon hätääntyneen katseen. He arvasivat,
mihin Paltsu-herra tähtää.

Kaupungissa kerrottiin yleisesti, että Paltsu-herra muka hämärän aikaan
kulkisi merimiesten talojen ikkunan alla kuuntelemassa, mistä kuuluu
kahvimyllyn ritinä.

— Jaa, jaa. Teillähän lienee varaa juodakin kahvia; mutta kun sitä
sellaisissakin paikoissa juodaan, missä ei ole tarpeeksi leipääkään,
niin se on jo liikaa.

Sitten seurasi pitkä saarna kahvin tarpeettomuudesta ja sen
turmiollisesta leviämisestä maaseudullekin.

— Sitä alkaa olla jo talonpojillakin. Mihin meidän maassamme vielä
tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin
se käy, voivotteli Paltsu.

— Käyneekö nyt sentään niin hullusti, epäili Aunola.

— Kyllä käy. Meidän pitäisi osata säästää. Pahat päivät tulevat,
eivätkä ole kaukanakaan.

— Mitä patruuna tarkoittaa? kysyi Aunola, terästäen kuuloaan.

— Tarkoitan vaan, että pahat päivät kohtaavat meidän kaupunkiamme.
Siitä kuolee kauppa ja liike...

— Aikooko patruuna veljineen lopettaa kauppa- ja laivaliikkeensä? kysyi
ukko.

— Emme lopettaisi, jos vain ei tulisi pakkoa. Nyt se juuri ei vielä
tunnu, mutta kymmenen, parinkymmenen vuoden perästä meidän on
lopettaminen; meidän ja kaikkien muiden, jotka suurempaa liikettä
harjoitamme. Me, te ja minä, emme Jumalan kiitos taida olla sitä
näkemässä; mutta varma on, että pahat päivät kohtaavat niitä, jotka
silloin elävät.

Paltsu-patruuna puhui vakavasti, ja Aunolan väki kuunteli häntä
ihmeissään. He eivät vieläkään ymmärtäneet, mitä patruuna tarkoittaa.
Ukko kysyi sen vuoksi:

— Mitä patruuna oikein tarkoittaa tuolla puheella?

— Ettekö ole kuulleet, että Saimaan kanava on valmistunut? kysyi Paltsu.

— Niinhän se kuulemma on.

— Se lopettaa meidän Savon kauppamme. Tai jos ei nyt heti sitä
kokonaan lopeta, niin ainakin vähentää sen niin vähiin, ettei se tuota
mitään. Savolaiset rupeavat viemään tavaraansa Viipuriin ja sinne päin
laivoilla. Tänne tuovat mitä tuovat mastopuita tuodessaan. Mutta emme
me enää niitäkään kauvan tarvitse.

— Eihän laivaliikettä tarvinne lopettaa? arveli ukko.

— Ei juuri vielä. Mutta jonkun ajan perästä loppuu sekin. Eikö Aunola
ole kuullut höyrylaivoista puhuttavan?

— Olenhan noista vietävistä kuullut ja olenhan noita nähnytkin. Yksi
niistä lemmoista upotti "Tähden", jonka mukana meidänkin poika hukkui,
puhui ukko kiihtyneenä.

— So, so isä! varoitteli muori tapansa mukaan.

— Eihän sitä oikeastaan saisi suuttua, mutta vihaan minä niitä
nokiruuhia, että aivan sydämeni vapisee. En tiedä mikä siihen on syynä.
Ennen pojan hukkumistakin en niitä tuhannen törötorvia kärsinyt.

— Vihata niitä saattekin, te ja me kaikki. Ulkomailla alkaa jo olla
niin, että ne vievät parhaimmat rahdit. Vuosikymmenen, parin perästä
jääpi purjelaivoille ainoastaan rahtien jätteet. Silloin ei meidän
enää kannata laivoja rakentaa. Vanhat lahovat ja uusia ei lyödä. Se on
meidän kaupungissamme kaiken loppu.

— Herra Jumala! Millä täällä sitten eletään; huudahti Aunolaiska.

— Sanokaa te! Niin se käypi kuitenkin. Me elämme vanhan ja uuden ajan
murroskautta; sen näemme, mitä uusi aika meiltä viepi, mutta emme
tiedä, mitä se tuopi, puheli Paltsu-herra.

Painostava ahdistus täytti Aunolan väen mielen. Jokainen heistä
kuvitteli sitä aikaa, jolloin ei enää olisi laivoja eikä varvia. Ennen
he eivät olleet osanneet tällaista ajatellakaan. Nyt yllätti se heidät
yhtäkkiä. He eivät osanneet ajatella mitään elämisen keinoa, jos
nykyinen vilkas laivaliike loppuisi. Se olisi kaiken elämisen päätös.
Tuntui niin kamalalta, puistatti, kun sitä ajatteli.

— Emme me vanhat sitä aikaa saane kokea. Nuoret sen näkevät. Kylläpä he
huolehtinevat sitten elämisestään. Emme huoli sitä surra. Onhan meidän
kaupunkimme ennenkin kokenut hyvää jos huonoakin ja kestänyt. Niin se
käypi vastakin. Ja mikäpä tietää, vaikka uusi aika toisi parempaa vielä
kuin on tämä nykyinen tila. Me emme vain sitä näe.

Aunolaiska oli kahvin tarjoamisen ihan unohtanut. Nyt havahtui hän ja
huomasi kahvipannun.

— Tuokin mokoma kaduttaa aivan, kun tuli keitetyksikin, jos siitä vielä
niin pahat ajat tulevat, sanoi hän puolittain leikillään, vaikka ei
siitä ollut tosikaan kaukana.

— Antakaahan nyt kahvianne. Emme me jätä sitä ryyppimättä, kun se
kerran on keitetty, sanoi Paltsu-herra.

       *       *       *       *       *

Baltzar Fellman asui veljensä Johanin kanssa. Tämä oli häntä muuatta
vuotta vanhempi. Hän oli yhtä lyhyt kuin Baltzarkin, mutta ei ollut
niin paksu, ja yhtä vähäpuheinen kuin Baltzar puhelias. Hän kuljeskeli
aina yksin kaupungilla ja karttoi kaikkien seuraa, kävi jalan joka
päivä varvissa ja katseli siellä, mutta ei näyttänyt ketään näkevän.
Kukaan ei tiennyt, mitä ajatuksia hän mielessään hautoi. Mutta kaikki
merimiehet ja työmiehet päättivät hänen olevan hyvin oppineen, sillä
veljesten palvelija kertoi hänellä olevan mahdottoman paljon kirjoja,
joita hän alituiseen luki. Hänelle tuli useita sanomalehtiä, jopa
englantilaisiakin, joista hän valppaasti seurasi maailman tapahtumia.

Häneltä se Baltzarkin oli saanut tiedot höyryn voittokulusta merellä
ja maalla ja synkät ennustuksensa kotikaupungin kohtalosta. Olipa
Johan jo kehoittanut lopettamaan koko laivaliikkeen, ennen kuin piti
ruveta tappiota kärsimään. Mutta vielä jatkoivat he liikettä, vaikkakin
luovuttivat siitä osia muillekin.

Kun Baltzar palasi Aunolasta, tapasi hän veljensä lukemassa juuri äsken
postin tuomaa englantilaista lehteä.

— Katsopas, mitä Glasgowissa on tapahtunut! sanoi Johan ja ojensi
veljelleen lehden.

— En minä tästä saa oikein selvää; mitä siinä sanotaan? sanoi Baltzar
ja antoi lehden pois.

— Glasgowin telakalta on laskettu vesille noin tuhannen lästin
suuruinen rautalaiva, johon pannaan niin voimakkaat koneet, että se
kulkee toistakymmenen solmun nopeudella.

— Katso hirmua! huudahti Baltzar.

— Niin, sanoi Johan painavasti. Hetken perästä puheli hän;

— Olenhan sanonut, että höyry voittaa. Vielä parikymmentä vuotta, niin
meidän kaupungissa ei ole yhtään laivaa. Kauppa loppuu, liike loppuu,
satama maatuu ja meidän kaupunkimme on kuin vanha museo.

— Voi, voi ihmisraukkoja! Millä he sitten täällä elävät? sanoi Baltzar
surkeasti ja heilutti lihavaa ruumistaan.

— Olisimme vain nuorempia, niin saisimme me eloa! Mutta ei kannata enää
yrittää. Ei ole monta vuotta enää elämää jälellä, sanoi Johan synkeänä.

— Kuulehan! sanoi Baltzar vilkkaasti. — Olen monta kertaa ajatellut,
että meiltä kun ei jää liikkeen jatkajaa, niin meidän pitäisi
jollain tavalla muuten hyödyttää tätä kaupunkiamme. Voisimmehan
tehdä jonkinlaisen lahjoituksen, josta olisi pysyväistä hyötyä.
Muistaisivathan ihmiset sitten meitä vanhoja poikiakin.

— Sitäpä sopii ajatella; ei olekaan hulluin tuuma, sanoi Johan. — Nyt
lähden kävelemään, sanoi hän sitten ja poistui.

Hän meni rantaan päin. Kulki pää kumarruksissa, katse katuun
kiinnitettynä, näkemättä ja tervehtimättä ketään. Sitten pysähtyi hän
rantaan laiturin partaalle ja tuijotti veteen. Rannalla olevat pikku
pojat siirtyivät arkana etemmäksi.

— "Vällmannin kapteeni" tuijottaa, suhisivat he.

— Hän on niin oppinut, että hän pääsisi vaikka sotalaivan kapteeniksi,
pihisivät pojat hiljaa.

Mutta kapteeni seisoi nyt tavallista kauvemmin ja tuijotti veteen,
mikä läikkyi laituria vastaan; hän mietti veljensä ehdotusta, miten
parhaiten voisi syntymäkaupunkiaan hyödyttää.

Sitten lähti hän varviin.

Hänen mentyään juoksivat pojat rantaan ja katsoivat veteen, mistä
kuulsi heleä hiekkapohja.

— Mitähän se katsoi? kyselivät he toisiltaan.

Sehän käypi joka aamu tässä seisomassa, selittivät toiset.

Mutta se ei anna milloinkaan "rössokeria".

— Paltsupa antaa.

Samaan aikaan istui Baltzar Fellman konttoorissaan ja kirjoitti
"Delphinin" kapteenille kirjettä, missä hän käski nostaa "konstapuli"
Jaakko Hirsikankaan palkkaa.

       *       *       *       *       *

Aunolan ukon ei tarvinnut nähdä merielämän loppumista, sillä muutama
päivä tämän perästä lähti hän isiensä luo. Se tapahtui hyvin
mutkattomasti ja yksinkertaisesti.

Koko edellisen päivän — se olikin lauantai — oli hän työn touhussa.
Illalla oli hän saunassa ja pani levolle aikaisin, valittamatta
vähääkään sairautta. Mutta sitten sunnuntai-aamuna — ei hän varahin
herännytkään, vaan — nukkui sitä pitkää unta, josta enkeli Gabriel
torvellaan valveille puhaltaa.

Sitten pääsi hän puistikkoiseen hautuumaahan, syvään hiljaisuuteen ja
rauhaan, toveriksi niille monille muille merikarhuille, jotka meri oli
säästänyt vaikka he sen pinnalla olivat eläneet suurimman osan ikäänsä.

Haudalle hankki eukko yksinkertaisen rautaristin, jossa oli valkoiseksi
maalattu pelti, mihin oli mustilla kirjaimilla merkitty:

       "Tässä lepää
          Merimies
        JUKKA AUNOLA
       s. 1782 k. 1861
    Odottaen ijankaikkista
      kirkastumistaan."

Pään puoleen istutti eukko tuomipensaan samana keväimenä. Siitä puusta
oli ukko aina pitänyt; ja vielä viime iltanakin oli hän istuessaan
pihaikkunan edessä ihaillut tuomensa tuuhevuutta.

Eukon istuttama pensas rupesi hyvin kasvamaan, ja muutaman vuoden
perästä varisti se keväällä kukillaan haudan aivan valkoiseksi...

Siitä on kulunut jo kauvan. Tuomi on kasvanut suureksi puuksi, versoen
juuresta uusia, kukkia kantavia haaroja, jotka sulkevat hautaristin
sisäänsä. Samaten on käynyt myöskin kaupungin asukkaille: Vanha
merimiespolvi on painunut "odottamaan ijankaikkista kirkastumistaan",
ja uudet vesat ovat nousseet heidän tilalleen.

Syksy-myrskyt ja kevätsateet ovat liottaneet maalin ja kirjoituksen
hautarististä ja vuosikymmenet haihduttaneet Aunolan ukon elämän
nuorempien mielestä, niin että tuskin kenkään tietää, kuka sen suuren
tuomipensaan alla lepää. Mutta vaikka ajan karkea käsi onkin tämän
tehnyt, niin ei ukko siitä huoli, vaan odottaa meritoveriensa kanssa
sitä "ijankaikkista kirkastumista", johon hän eläessään vahvasti luotti.



XIV.

Kotiin tulo.


Kävi hienoinen tuulen henki. Ulapalla, saarien ulkopuolella, jymisivät
kohtalaisen korkeat aallot, ottaen siellä täällä harjalleen valkoista
vaahtoa; meri kimalteli kirkkaana; aurinko paistoi länsi-etelästä,
mistä tuulikin puhalsi.

Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Kraaselin
majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle.
Ihan silmiin koski veden kimallus aurinkoon päin katsoessa. Sieltä
antoi hän katseensa liukua maan puolelle. Siellä oli lahti jotenkin
tyven. Sen rannalla oli kaupunki, josta hän oli tänne vuorolleen
aamulla tullut. Mutta siitä ei näkynyt muuta saarien yli kuin hoikka
kirkontorni ja sen vierellä kellotapuli, jonka ikkunat välkkyivät
auringon paisteessa. Varvista päin kohosi pikipolttimon korkea torni,
joka syöksi mustaa savua kirkkaaseen ilmaan.

Vanhaa Eerikkilää raukaisi meren kohina, päivän paiste ja yksinäisyys.
Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja oikaisi komeronsa penkille hetkeksi
pitkäkseen. Vanhuus jo alkoi vaivata ja jalkoja kolotti. Toista olisi
olla kotona, kyhniä siellä kaikenlaista pikkutyötä. Monta kertaa oli
Eerikkilä aikonut heittää toimensa, mutta aina kesän tultua tuli
lähdetyksi tänne. Vaikka eihän se olisi niin pakollista ollut, sillä
olihan hänellä siksi varoja, että olisi jo voinut huolettomia vanhuuden
päiviä viettää. Mutta Eerikkilään oli elämän varrella tarttunut
hiukkasen ahneuden syntiä. Onhan hyvä, että raha säästyy ja elelee
palkalla; eihän tiedä, kuinka kauvan vielä pitää elää ja vaikkapa
säästöt tulisikin tarvituksi ennenkuin elämä loppuu.

Hän nousi taasen katsomaan merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi
kaukana pienen pisteen. Siinä samassa oli raukeus pois pyyhälletty,
eikä tuntunut kolotustakaan. Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan
oikein! Siellä oli laiva tulossa. Mutta se oli niin etäällä, ettei
vielä selvään erottanut, tuleeko se kaupunkiin, vai meneekö sivu.
Tunnin, toistakin piti hän sitä silmällä. Sitten näki hän, että tulija
suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle. Silloin vetäisi hän kiiruusti
lipun tankoon. Tuulen henki tarttui siihen ja se hulmahti iloisesti
elämään.

Sitä katsoessaan meni Eerikkilän suu hymyyn: Hän oli näkevinään,
mitä hänen tekonsa saapi aikaan kaupungissa. Ensin huomaa sen
kirkontapulissa palovartia. Hän ilmoittaa siitä sivukulkijoille.
Silloin syntyy elämää ja liikettä.

Eerikkilä katsoi uudelleen kiikarilla. Nyt hän jo tunsikin tulijan.
Sehän oli "Delphin", aivan entisellään. Tasaisessa tuulessa läheni
se aika nopeasti. Hän muistutteli mieleensä, ketä miehiä siinä
olikaan. Muistikinhan hän ne melkein kaikki. Kyllä ovat äijäparat
nälkiintyneitä. Sellaisen kapteenin, kitupiikin kanssa he ovatkin
olleet. Hyi! Homehtunutta ja toukkaista leipää ovat saaneet purra
monta vuotta. Kun leivän syrjää on pöytään kopistanut, niin niitä on
aivan tippunut. Ja entäs se liha! Se on melkein itsestään liikkunut.
Ja herneet! Hyi! Mutta mitäpäs siitä. Kapteeni on saanut halvalla
sellaista ruokaa. Pistänyt rahan jäännöksen taskuunsa. Senhän olisi
tehnyt moni muu. Itseään ei Eerikkilä pitänyt ollenkaan parempana,
sillä jos hänellä olisi ollut semmoinen tilaisuus, niin pikemmin olisi
hän sitä käyttänyt kuin käyttämättä jättänyt. Vaikka eihän se oikein
ole. Kaukana siitä! Mutta kun ihminen on kerran ihminen, niin ei saa
tuomita.

Mutta sitten vetäytyi Eerikkilän suu taasen hymyyn. Kylläpä eukot nyt
koettavatkin ukkoja hyvänä pitää. Varsinkin nuoret. Hän oli näkevinään,
miten pikku taloissa oli iloinen touhu. Onhan nyt jo kaupungissakin
joku tuntenut laivan... Ketäs siinä taasen tuleekaan?... Se ja se...
Nuoria miehiä melkein kaikki... Kylläpä muijat liehuvat... Pesevät ja
puhdistavat, keittävät ja paistavat. Laittavat itsensä niin helkkarin
nätiksi. Ja sitten rantaan... Sieltä kotiin... Ja sitten siellä...
Eerikkilä muisteli nuoruuden aikaa ja melkein kadehti tulijoita.

       *       *       *       *       *

Tapahtuikin niinkuin hän mietiskeli.

Ukko Pellikka, palovartia, istui kellotapulissa vahtikamarissaan.
Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen,
samoin myöskin laivan. Kiikarilla tunsi hän sen "Delphiniksi",
joka oli ollut neljättä vuotta matkalla. Hän katseli vahtikoppinsa
ikkunasta alas kadulle, näkyikö ketään kulkijaa, että saisi ilmoittaa
laivan tulon. Siinä sivussa piti hän silmällä kirkonkelloa. Samassa
osoittikin se viittä. Pellikka otti rautatangon, aukaisi seinässä
olevan luukun ja löi sen edessä riippuvaan kolmirautaan viisi heleätä
lyöntiä. Se kaikui yli kaupungin. Kaduilla kulkevat merimiehet vetivät
taskustaan kellonsa, nähdäkseen, käykö se oikeassa. Pellikan lyönneistä
kantautui ääni aina varviin asti. Siellä pysähtyivät miehet työssään
kuunnellakseen "kirkonkellon" lyöntiä.

Mutta Pellikka ei sulkenutkaan luukkua, vaan jäi kurkistelemaan
kadulle. Hän toivoi, että saisi ensimäisenä ilmoittaa laivan tulon,
mikä olikin oikeus ja kohtuus. Vanhaa Pellikkaa harmitti aina sangen
kovasti, jos vain joku kaupungissa sattui ennen häntä huomaamaan laivan
tulon. Hänen täältä korkeudesta oli niin mukava antaa sytyttävä tieto
ja katsella, mihin liikkeeseen kaupunki joutuu.

Eipä aikaakaan, niin hän näkee kadulla tulevan nais-ihmisen. Kuka hän
lienee? Jo hän tuntee tulijan. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän
on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja,
kun "järtskotit" yhä vaivaavat. Jopa sattui sopivasti! Saan ilmoittaa,
että mies on tulossa. Saan sanoa, että jo tänä iltana saat sen
viereesi. Pellikka ihan innosta vapisee. Ja kun Matilda kerkeää hänen
alapuolelleen tapulin juureen, huutaa hän täysin keuhkoin:

— Hoi, ho-hoi! Matilda hoi!

Tämä pysähtyy kuuntelemaan ja kohottaa katseensa.

— "Delphin" tulee! kuuluu ylhäältä.

Matilda on katuun lysähtää. Kuuliko hän oikein? Sydän rupeaa lyömään
kiihkeästi, ja polvet notkahtelevat. Ääretön riemu täyttää hänen
mielensä.

Kun hän siitä selvenee, on hänen ensimäinen ajatuksensa mennä tapuliin
näkemään varmuudella se asia, minkä hän kuuli.

Nopeasti rientää hän tapuliin, juoksee portaita, ohi kellojen, aina
Pellikan komeron ovelle, jonka ukko on aukaissut kuullessaan kolinan
portailta.

— Onko se "Delphin"? kysyy hän hengästyneenä rientäen ikkunaan.

— Katso itse! Mutta eihän nyt sellaista hätää, ei, ei! Vielä ne
viipyvät monta tuntia, ennenkuin ankkuriin pääsevät.

— Missä se tulee?

— Tuolla. Katso minun kättäni pitkin merelle! sanoo Pellikka ja ohjaa
Matildaa hartioista oikealle suunnalle.

— Tuoko! huudahtaa Matilda. Mistä sen tuntee, onko se "Delphin", vai
joku muu? kysyy hän pettyneenä.

— Etkö näe. Luulisihan tuon nyt tuntevan, kun Jaakkokin seisoo
fokkaraakan nokalla ja heiluttaa lakkiaan, virnistelee ukko.

— Te olette, kun viitsitte narrata, sanoo Matilda pettyneenä.

— Katsopas tällä! sanoo Pellikka ja ojentaa hänelle kiikarin.

Matilda katsoo. Mutta eihän hän tunne muuta kuin että se on laiva.

— Onko se todella "Delphin"?

— On se, sanoo ukko mahtavasti.

— Mistä te sen tunnette?

— Tunnenpa hyvinkin. Enhän kehtaisi tällä tavoin narrata. Ymmärräthän
sen. Mene vain laittamaan Jaakolle illallista! Hänellä on nälkä.

Matilda lähti rientämään alas jyrkkiä portaita.

— Sanohan muillekin, että tietävät! huutaa hänen jälkeensä Pellikka.

Sitten asettui hän taasen katsomaan luukusta. Ja aina, kun joku tuttava
käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi hän:

— Hoi, ho-hoi! "Delphin" tulee!

Pian on tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisevät tulijain ja
menijäin alla. Kaikki katsovat merelle, missä komea laiva levitetyin
purjein lähenee. Jokaiselle selittää Pellikka mielellään:

— Kun minä satuin vilkaisemaan merelle, niin näin Kraaselissa "flakun".
Silloin oli kello justiinsa viisi. Sitten minä aloin kiikaroida ja heti
tunsin, että sieltä tulee "Delphin". Sitten sattui Aunolan tyttö tästä
alta menemään, niin minä sille huusin, — sen mies kun on "Delphinissä"
— että "Delphin" tulee. Se tahtoi siihen paikkaan tupertua. He heh!
Se juoksi tänne ja luuli, etten minä muka laivaa tuntisi. Minä sanoin
hänelle, että juokse vain joutuin puuroa keittämään! Uskoi se ja lähti;
meni kuin noidan nuoli, he heh!

Vihdoin loppui ihmisten tulva tapulissa. Jo aikoja oli Pellikka
sulkenut vahtikoppinsa oven. Ihmiset pääsivät ainoastaan kelloihin
asti ja sieltä luukuista merelle katsomaan. Pellikan kammiossa oli
muutamia ukkoja ja hänelle tuttuja pikku poikia. He pitivät silmällä
laivan tuloa; sen saattoikin jo paljaalla silmällä helposti tuntea.
Oli jo ilta. Aurinko oli melkein laskullaan ja loi välkkyvään mereen
punertavan juovan, mikä näytti ulottuvan auringosta rantaan asti.

Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se
pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa;
sen ohessa toi se makeita pisketeitä, savipiippuja, silkkihuiveja
ja paljon muuta. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiinkin. Nyt oli se
kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Raskan "redille".
Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit
laskettiin. Se oli perillä.

Sitten reivattiin purjeet. Se tuli alastomaksi. Kaupungista ajoivat
varvin tietä lääkäri, redari ja tullarit Maivaperään. Hetken perästä
laskettiin laivasta kapteenin vene sivuun ja se lähti noutamaan herroja
laivantarkastukseen.

Siinä viipyi kappaleen aikaa.

Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa
arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää
vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan.

       *       *       *       *       *

Päästyään tapulista kadulle, lähti Matilda kiireesti kotiin. Vaikka
apteekki oli kirkon vieressä, ei hän muistanut asiaansa.

Kotiin palatessaan tuli hänen mieleensä, että mitähän, jos laivalla
olisi tapahtunut jokin onnettomuus; jos se olisi kohdannut Jaakkoa!
Pohjanmerikin on aina myrskyinen, ja heidän Englannista lähdettyään
ei kukaan ole voinut heistä tietoa saada. Hän tunsi suurta tuskaa
ajatellessaan tätä mahdollisuutta.

Kotinsa portille päästyään tyyntyi hän ja sai pahat ajatukset
karkoitetuksi. Juoksujalkaa kiiruhti hän sisään.

— "Delphin" tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, puhui hän huoneeseen
rynnättyään.

— Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä.

Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliinsä ja loruili
onnellisena:

— Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt,
eikä hän sinua... Saapa nähdä, tunnetteko toisenne? Vai rupeatko
huutamaan, kun isä ottaa sinut syliinsä? Isä on semmoinen suuri mies,
partasuu... Saat vetää sitä parrasta... Voi, kun meillä on lysti! Minä
panen päällesi pyhäpuvun.

— Aivanhan sinä olet hupsu. Sehän kerkeää sotkea vaatteensa moneenkin
kertaan, ennenkuin isä tulee. Mutta missä on pullo?

— Voi herran tähden! En minä muistanut koko tippoja, kun kuulin, että
Jaakko tulee...

— Semmoista se on! Lähti noutamaan, eikä tuonutkaan.

— Ihmekö tuo.

— Ihme se on, kun noin mieli menee. Aivanhan sinä olet sekaisin
päästäsi, kun panet pojan puhtaalle sängynpeitteelle.

— On teidänkin päänne sekaisin ollut, kun isä ennen on mereltä palannut.

— En minä noin hupsuna sentään. Minä rupesin laittamaan ruokaa,
puhdistamaan huoneita ja kävin pyytämässä Erkkiläiskää saunaansa
lämmittämään. Siitä ukko piti. Ja luulen, että niin tekee Jaakkokin. Ei
hän loruilemisesta välitä, vaan hän tahtoo jotakin suuhun pantavaa.

— Kyllä me Jannen kanssa sen teemme. Emmekö teekin? Mummu saa ottaa
Jannen, että äiti saa ruveta isälle keittämään ja hakea puhtaat
vaatteet.

— Missä asti laiva tuli? kysyi Aunolaiska.

— Siellä se merellä tuli. Kaukana oli vielä.

— No eivät he sitten kerkeä ennenkuin iltayöstä kotiin, sanoi
Aunolaiska. — Onpa sitten aikaa laittaa vaikka mitä.

Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. He alkoivat tuulettaa ja
puhdistaa joka paikkaa talossa, sillä kodin piti olla puhtaan ja
siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja
seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot.

— Minkä liinan panen tähän "klahvun" päälle? kysyi Matilda ja nosti
kaksi suurta, monikierteistä simpukan kuorta tuolille. Kuoret oli
ukko ennen meriltä palatessaan tuonut. Ne, samaten kuin kaksi
hollantilaisesta posliinista tehtyä koiraa, olivat peilin kahta puolta
piirongin päällä.

— Anna hyvä ihminen nyt sen "klahvun" päällystän olla! Särjet vielä
ne ukon tuomat koirat ja simpukat, kun olet niin kiihdyksissä, sanoi
Aunolaiska ja tuli itse piirongin päällystää puhdistamaan. Kaikki, mikä
muistutti ukkoa, oli hänestä niin pyhää, että hän varjeli sitä kuin
silmäteräänsä.

— Ala jo joutua rantaan! Kyllä minä saan täällä työt tehdyksi, kehoitti
hän Matildaa.

Kaikki olikin jo kunnossa. Puhtaus tuoksui kilpaa ruokien kanssa.
Tuvassa piirongin päällä irvistelivät posliinikoirat tyytyväisinä,
ja monikierteisissä simpukoissa ei ollut pölyn hiventä. Pihan
puoleisella seinällä purjehti laiva täysin purjein päivänpaisteessa.
Kadunpuolisista ikkunoista paistoi aurinko. Laiva oli korkokuva,
puusta tehty ja maalattu; se oli pantu kehyksiin ja lasin alle. Kadun
puolisella seinällä oli lempeässä kesä-illan varjossa ristiinnaulitun
kuva. Hän oli punaisessa purppuravaipassa, ruoko kädessä,
orjantappurakruunu päässä; veripisarat tipahtelivat hänen päästään
vaipalle. Mutta hänen kärsivät kasvonsa olivat lempeät ja hän katsoi
hyväksyen äidin ja tyttären iloista touhua. Hänkin näytti ikäänkuin
kehoittavan, kiirehtivän Matildaa: Riennä, tyttäreni häntä vastaan,
jota olet hartaasti päivällä ja yöllä muistellut! Mielelläni suon
sinulle tämän illan riemut.

       *       *       *       *       *

Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli
jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle,
joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa.
Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli
halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin"
miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä
pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.

Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja
sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja
huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä,
jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen
olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.

Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista
nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta
vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät
tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä.
Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi
pakahtunut.

Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet
nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui.
Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi
rannalla seisova väkijoukko.

Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja
liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät
veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa,
ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi
vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman
suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.

Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä
tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa.
Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä
olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon.
Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret
kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin
kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi
ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita
ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa
kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli
oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas,
sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.

Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin
merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä
olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta
kaupungin pieniin taloihin.

Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan
arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja
löydä; sitä saattaa vain elää.

— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.

— Miten päin?

— Olet miehistynyt. Et ole enää poikasen näköinen.

— Sinä olet myös muuttunut.

— Olenko?

— Olet tullut niin... komean ja arvokkaan näköiseksi, että oikein
pelottaa.

— Älä sinä. — Mitä sinulla on siinä korissa?

— Sinulle tuliaisia.

— Mitä? Sanopas!

— En sano, ennenkuin kotona.

— Onpa minullakin sinulle tuliaisia.

— Mitä?

— Kotona näet, sanoi Matilda ja hänen silmänsä loistivat.

He olivatkin jo kotiportilla. Sitten pihalla ja pian eteisessä.

Aunolaiska löi kätensä yhteen, taputteli ja hyväili Jaakkoa.

       *       *       *       *       *

— Tahdotko nähdä, mitä olet minulta saanut? kysyi Matilda, kun he
olivat hiukan tyyntyneet.

Hän vei Jaakon kamariin.

— Tuossa se on! sanoi hän onnesta ylpeänä ja osoitti sänkyyn, missä
poika nukkui. — Älä herätä häntä! sanoi hän ja meni hillitsemään, kun
Jaakko yritti ottaa poikaa syliinsä.

— Anna herätä! sanoi toinen ja pyrki lapsen luo.

— Se säikähtää.

— Eihän se ole sitten mieskään, jos se omaa isäänsä säikähtää.

Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen
poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.

Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin.
Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen
sylissä.

— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta
sylissään.

— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.

Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.

Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti
lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea...
Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja
puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo
täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi
täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.



XV.

Isä ja poika.


Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus
Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet,
jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se
pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä,
metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun
mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia
joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien
takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset
kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita
vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.

Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut
aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat
väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa
ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista
vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa
merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin
mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.

       *       *       *       *       *

Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä
talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain
rakennettiin.

Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä
kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei
tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä
oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.

Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä
tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski
poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei
tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta,
oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä
kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään
ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti
hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten
äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä
mitään tietoja saanut.

He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat
eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi
kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin.
Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän,
ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää,
että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli
syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät
talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän
oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta
emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki
mieli hiukan miettiä.

Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen
nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle
pojalleen.

Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja
pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.

Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi
tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa
Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä
isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita.
Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että
nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada
viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä
ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää.
Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa
ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato
tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta
kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille
antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia,
mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin
kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.

He tulivat Aunolalle.

Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut
kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa
pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä
ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi
ukkoa kuin piispaa pappilassa.

Ukko olikin oloonsa sangen tyytyväinen ja lupasi olla yötäkin.

Sitten päivemmällä lähti Jaakko hänen kanssaan Fellmanin veljesten
puheille, että ukko saisi näiltä ostetuksi haluamansa jyvät. Asia
onnistuikin hyvin, ja seuraavana aamuna aikoi ukko lähteä kotiin.

       *       *       *       *       *

Illalla istuivat Aunolan väki ja Hirsikankaan Matti-vaari Aunolan
tuvassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ukko puheli kotiseudun kuulumisia
ja mainitsi jossain yhteydessä kehuvasti Matti-poikaansa.

— Ei se ole parempi kuin tämäkään poikanne, sanoi Aunolaiska
tarkoittaen Jaakkoa.

— Miten lienee... Matti on kova työmies ja tottelevainen... Hyvä mies.

— Työmies Jaakkokin on. Noin nuorena pääsi jo viime reissulla
"konstapuliksi". Siksi ei kelvoton kelpaa.

— Onko siinä toimessa hyvä palkka? kysäsi ukko.

— Toista sataa sai Jaakko kuussa; siinä on jo palkkaa.

— Onpa kyllä... Vai tuli siitä semmoinenkin mies, sanoi ukko hyvillään.

— Mies siitä on tullut. Ja siksi te teitte aivan väärin, kun panitte
Jaakon tyhjänä niin isosta talosta lähtemään, sanoi Aunolaiska
korottaen ääntään.

— Voi tuota äitiä! päivitteli Matilda.

— Ole sinä hiljaa ja anna meidän puhua! sanoi Aunolaiska ja jatkoi: —
Ettekö tehneet väärin?

— Enpä häntä tiedä, arveli ukko.

— Nyt te aijotte antaa talonne Matti-pojalle. Oletteko ajatellut antaa
Jaakolle mitään? kysyi Aunolaiska tiukkana.

Matilda lähti toiseen huoneeseen, sillä häntä hävetti, kun äiti otti
tuollaisen asian puheeksi. Mennessään sanoi hän:

— Eihän Jaakko tarvitse mitään. Meillähän on jo säästössäkin.

— Nyt ei olekaan kysymys siitä, tarvitseeko vai ei; nyt puhutaan siitä,
mikä on oikein ja mikä on väärin... Niin, oletteko aikonut antaa
Jaakolle mitään?

— Enpä häntä ole ajatellut, kun se hänen kotoa lähtönsä oli niin
äkkinäistä... Enhän ole tiennyt, minkälainen mies hänestä on tullutkaan.

— Niin, ajatelkaahan nyt mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teette
oikein, niin teidän on hyvä olla; mutta jos teette lapsianne kohtaan
vääryyttä, niin kyllä sen tunnette. Senkin puolesta pitää teidän
miettiä... Kun olette jo noin vanhakin...

Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden
kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta
hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan
runsaaseen sanatulvaan.

Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten
puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran
löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.

Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja
juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja
lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin
miettivän näköinen koko illan.

       *       *       *       *       *

Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää
hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:

— Kuulehan... tuota... että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä,
että...

— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?

— Enhän minä enää... Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun
sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun
poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin
eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että
kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin
toisiakaan... Minä rupean elatukselle... On sitten samantekevää kuka
teistä maan ottaa... vaikkapa sinäkin... Niin eikö sinun sopisi nyt
lähteä kotiin... tehtäisiin asia valmiiksi.

— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi
Aunolaiska hilpeästi.

— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.

Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.

       *       *       *       *       *

Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä
kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.



XVI.

Parinkymmenen vuoden perästä.


Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä
se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa
nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.

Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat
hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy
ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se
aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea
myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin
ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea
kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän
oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.

Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan
ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta
jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko
kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.

Parikymmentä vuotta ei ollut myöskään kulunut jättämättä jälkeä
Matildaankin. Hänestä oli tullut pyylevä ja arvokkaan näköinen
merimiehen emäntä, nopeakielinen, päättäväinen ja itsetietoinen, joka
kykeni pitämään kurissa kuutta lastaan ja tarpeen vaatiessa myöskin
miestään, silloin kun tämä oli kotona käymässä.

Aunolaiska oli päässyt ukon viereen hautuumaahan, sen saman tuomen
alle, minkä hän oli istuttanut. Siitä oli kasvanut tuuhea pensas, mikä
voi antaa viileän varjon kahdellekin nurmen alla nukkujalle.

Ja Janne, joka oli "Vällmannin Paltsun" polvella kiikkunut, oli mennyt
ensi merimatkalleen, polkemaan vaarinsa ja isänsä polkuja. Ukon tekemä
laiva oli jäänyt nuorempien "seelautettavaksi". Niitähän oli tullut se
määrä, minkä ukko oli ennustanut.

       *       *       *       *       *

Parinkymmenen vuoden aika oli jättänyt hävittävän jälkensä myöskin
kaupunkiin kokonaisuudessaan. Raahe oli nyt niinkuin kuiva kivi
tulvaveden jättämän virran rannalla. Liike, joka ennen oli virrannut
poikki maan rantakaupunkeihin, oli suunnattu nyt pitkin maata
kulkemaan. Saimaan kanava oli synnyttänyt muita pienempiä kanavia
latvavesille ja imi niiden kautta kaiken Savon liikkeen etelään. —
Höyry, vanhojen raahelaisten pelkäämä peikko, oli ruvennut maallakin
rytyyttämään. Länsirannikolle rakennettiin Pohjanmaan rautatie, joka
ylpeästi jätti Raahen kolmisen peninkulman päähän itsestään. Se vei
viimeisenkin tulevaisuuden toivon, sillä Pohjanmaan sisäpitäjätkin
hylkäsivät nyt Raahen ja antoivat liikkeensä suuntautua etelään ja
pohjoiseen.

Olihan Raahella vielä merensä; mutta sekään ei enää kyennyt antamaan
muuta kuin — kaloja. Sielläkin raivosi höyry täydellä voimalla. Se
alensi rahdit ja totutti liikemiehet vaatimaan nopeata ja täsmällistä
tavaran kuletusta. Siihen eivät raahelaiset laivat enää pystyneet,
niiden kulku kun oli ilmoista riippuvainen. Höyry ja rauta voittivat
tuulen ja järjestivät liikenteen maallakin. Se oli Raahen vilkkaan
elämän loppu. Muutamat laivanvarustajaliikkeet menivät vararikkoon
ja suuret vakavaraiset liikkeet lopettivat toimintansa, ennenkuin
kerkesivät kärsiä suurempia tappioita.

Varvi jäi autioksi. Tapulit, joitten päällä oli monta laivaa tehty,
purettiin ja mahtavat väenpirtit jätettiin kylmilleen. Laivat myytiin,
mikä ulkomaille, mikä Ahvenanmaalle. Väki sai palata hiljaiseen
kotikaupunkiin. Toiset merimiehet ottivat hyyryn ulkolaisiin laivoihin,
englantilaisiin, norjalaisiin ja mikä mihinkin, jatkaen siten
merielämää. Toiset asettuivat kotiin, ruveten kalastajiksi ja maata
viljelemään. Entiset porvarien suuret pellot kaupungin likellä myytiin
heille pieninä palasina.

       *       *       *       *       *

Muuan laivoista, jossa Jaakko Hirsikangas oli "konstapulina", myytiin
ahvenanmaalaiselle. Laivalla oli lasti Helsinkiin. Kun sinne päästiin,
tuli laivaan toinen päällikkö ja toinen miehistö. Entiset saivat lähteä
pyrkimään Pohjanmaalle. Eihän mitään estettä ollut sinne päästessä;
höyrylaivallahan sinne mentiin pitkin Pohjanlahtea. Mutta minkälainen
tulo se oli! Ei enää lippua Kraaselissa, eikä kaupunkia kuohuksissaan.
Höyrypurtilolla tultiin aina Tervahoville asti. — Kotiinpalaavat
näkivät ihmeekseen varvin autiona. Heidän ei tehnyt mielensä iloisesti
hurraamaan. Vaiti oli myöskin vastassa oleva kansa. Höyrylaiva yksin
uskalsi päästää käheän, korvia särkevän huudon. Muuan vanha, Aunolan
tapainen merikarhu murisi väen joukosta: "Vielä se piru kehtaa!"

       *       *       *       *       *

Oli muuan kesä-ilta.

Monta viikkoa ei ollut kulunut siitä, jolloin Jaakko Hirsikangas oli
palannut mereltä.

Hänen talonsa, Aunolan ukon entinen, oli sisältä melkein samassa
kunnossa kuin ennenkin. Tapeeteilla vain oli peitetty muinoin
liitujauhoilla valkaistut seinät. Joka huoneessa oli sama kalusto kuin
ennenkin; laivankuva oli vanhassa paikassaan tuvan seinällä ja sitä
vastapäätä toisella seinällä riippui ristiinnaulitun lempeä kuva.

Ulkopuolena olivat muutokset suuremmat. Tuohikatto oli tuomittu
revittäväksi ja sijaan oli pantu pärekatto. Seinät oli laudoitettu
ja maalattu keltaiseksi. Katu oli kivetty ja pihatuomi oli kasvanut
korkeutta ja versonut uusia haaroja.

Jaakko oli juuri tullut rannasta venettä tervaamasta. Hän oli ajatellut
ruveta kalastajaksi ja oli sitä varten hankkinut veneen ja joitakin
verkkoja.

Lapset olivat ulkona; isommat olivat rannassa ja pienemmät olivat
menneet naapurin lehmiä noutamaan.

Jaakko istui portaalla mietteissään ja tyytymättömän näköisenä.

Matilda raotti kyökin ovea. Sitten hänkin tuli käsitöineen portaille.

— Meillä aikoi tulla käymään tänä iltana Kankaan Antti, sanoi Jaakko
ja vilkaisi hyvinvoipaan vaimoonsa, joka istui siinä kukoistavana ja
hymyilevänä. Näytti kuin vuodet olisivat hyppineet hänen ylitsensä,
jättämättä minkäänlaista jälkeä hänen ulkomuotoonsa. Hän oli entinen
iloinen Matilda, oli tullut vain pyöreämmäksi ja arvokkaamman
näköiseksi.

— Mitä hän meille tulee? kysyi hän, laski työnsä helmaansa ja odotti
vastausta.

Jaakko mietti ennenkuin vastasi. Sitten sanoi hän epäröiden:

— Meillä oli vähän aikomusta, että jos tuota lähtisimme yksin
matkoin... merelle.

— Mihin laivaan?

— Siitä nyt ei ole vielä tietoa... Jos menisimme Liverpooliin ja sieltä
sitten ottaisimme hyyryn johonkin ulkolaiseen...

— Siitä ei tule kerrassaan mitään... Kaikkea tässä nyt kuulee! Pyh!
sanoi Matilda hyvin halveksiva väre äänessään niinkuin ainakin
sellaiselle, joka esittää aivan hullua tuumaa.

— Miksei?

— Siksei. Onhan hulluutta lähteä syyttä pakotta sinne retuuttamaan.

— Mutta ei tämäkään täällä vetele.

— Miksei vetele?

— Kun ei ole mitään työtä eikä ansiota. Saan vain sinua paimentaa...

— Kuka sinun on käskenyt minua paimentamaan? Mene työhön, niin ei tule
aika pitkäksi!

— Ei ole mitään sen määräistä työtä, jota kannattaisi tehdä...

— Kyllä tekevä työtä löytää. Mutta taitaa jo miestä kyllästyttää
tämä rauhallinen elämä. Tekee mieli mennä sinne maailman rantoja
koluamaan... Mitä sinä minua vastuksiksesi otitkaan ja lapsia laitoit,
kun et meidän kanssa olisi ollenkaan? Mene ja älä tule takaisinkaan!
kivahti Matilda suuttuneena ja kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä.

— So, so! Eihän tuosta nyt tuommoista elämää...

— Parikymmentä vuotta olet siellä ollut. Kotona olet ollut vain
käymäseltään, sen verran vain, että olet lähtiessä muistanut minne
palaat. Minä olen saanut lasten kanssa täällä olla niinkuin ei miestä
olisikaan. Ja nyt vielä aijot, vaikka minä luulin, että se meno
on jo loppunut... Eiväthän lapsetkaan tiedä, että heillä isää on
olemassakaan...

— Tiesitpä sinäkin sen, vaikka ukko oli aina menossa!

— Mutta sinun menosi pitää tähän loppua!

— Eihän sitä tiedä... Enhän minä muuten, vaan kun tuntuu täällä aika
hukkaan kuluvan... Kun ei saa työtä minkäänlaista...

— Mikset sitä saa... Pyydä kalaa, tai osta maata, tai tee mitä hyvänsä.
Mutta mennä et saa! Jos lähdet sinne maailman rantoja kiertämään,
niin pysy siellä! Minun luokseni sinulla ei sitten ole asiaa, sanoi
Matilda, keikautti päätään ja lähti kyökkiin. Mennessään löi hän oven
kiukkuisesti kiinni.

Jaakko jäi istumaan ja ihmettelemään hänen kiukkuaan. Hän alkoi
vihellellä. — Hän oli eukkoonsa hiukan tyytymätön, kun se tuommoisen
elämän nosti ja tahtoi vallan viedä; mutta samalla oli hän hyvinkin
tyytyväinen siitä samasta syystä.

Häntä tosiaankin oli kotona olo alkanut kyllästyttää, kun ei ollut
mitään säännöllistä työtä. Olihan syynä myöskin se, että hän kaipasi
sitä elämää, jota oli parikymmentä vuotta elänyt. Tämä nykyinen tuntui
liian rauhalliselta ja hiljaiselta. — Mutta kunhan siihenkin tottuu...
Kun on tuommoinen eukkokin, mietti hän, eikä saanut päätetyksi, mitä
Kankaan Antille sanoo, kun hän tulee.

       *       *       *       *       *

Illalla tuli Antti vaimonsa kanssa.

Jaakko oli kartanolla.

— Mitä tuumaat? kysyi Antti heti.

— Taitaa puhaltaa aivan vastaan, sanoi Jaakko. — Eukko löi maahan koko
aikeen.

— Niin on meilläkin, nauroi Antti. — Mutta mitä me heistä. Muuten
taitaa leipä oheta, jos emme lähde. Ei täällä perhanassa saa enää
mitään työtä... Sinullehan se ei haittaa tee, kun sinulla on varoja,
että voit jotain hommata; saat edes kalanpyydykset... Mutta minulla on
eri asia. Kohta loppuvat viime reissun rahat... Lähdetään! Sanokoot
eukot mitä hyvänsä.

— Kyllähän niitäkin on kuultava. Minun ei luvattu enää kotiin palata,
jos vain lähden, nauroi Jaakko.

— Vai otti niin kovalle...

Miesten jutellessa oli Antin vaimo mennyt sisään.

Hän oli rasittuneen näköinen. Heillä oli paljon lapsia, ja se asia oli
Antilta monta kertaa unohtunut satamissa. Palkka oli jäänyt sinne ja
vaimo oli saanut tulla toimeen lasten kanssa miten oli voinut.

Kun miehet kerkesivät siitä sisään, ryöpsähti heitä vastaan sellainen
sanaryöppy, että he eivät kerenneet muuta kuin kuunnella. Matilda
soitti pää-ääntä ja Antin vaimo auttoi häntä. Siinä saarnassa oli
kovuutta ja hyvyyttä niin runsaasti, että Jaakko päätti jo luopua
matkasta. Mutta kuitenkin sanoi hän vielä:

— Laitapas minulle sitten työtä, jossa jotakin ansaitsen!

— Mitäs minä aikaisille miehille osaan neuvoa. Tottapahan itse jotain
keksinette.

— Siinäpä se on.

— Siinä se on. Jos nyt sentään tahdot merelle päästä, niin rakennuta
oma jahti! Tottahan sillä jotakin ansaitset. Saathan talvet olla kotona.

— Sinä sitten kapteeniksi mukaan, sanoi Jaakko leikillään. — Siihen
komentoon en suostu.

— Jos olet minuun niin kyllästynyt, niin en tahdo jalallani laivaasi
astua. Eikä sinunkaan tarvitse kesällä kertaakaan täällä käydä; kunhan
vain pysyt talvet sitten kotona.

— Se ei ole hulluin tuuma. Jos vain olisi varoja, niin heti teettäisin
jahdin, sanoi Antti ihan tosissaan.

— Eipä olisikaan hulluinta, myönsi Jaakko. — Mutta se tulee niin
tuhannen kalliiksi.

— On kai meillä sen verran varoja, sanoi Matilda ja katsoi
jännittyneenä Jaakon kasvojen ilmettä.

Jaakko mietti hetken. Sitten sanoi hän Antille:

— Rupea sinä kumppaniksi!

— Millä rahalla minä rupean. Olen köyhä kuin kirkon rotta.

— Kyllä sinullakin olisi, kun vain olisit osannut pitää, sanoi Antin
vaimo. Äänessä oli puoleksi kehumista ja puoleksi moittimista.

— Kyllä olisi, kun vain... sanoi Antti mielissään.

— Jos et rahaa yritykseen panisikaan; sinä rupeaisit merimieheksi...
Maksaisin sellaisen palkan kuin kannattaisi... Saisit jo heti työtä...
Aivan huomen aamulla menen joltakin porvarilta kysymään rakennuspuiden
jätteitä... Niitä näkyy varvissa olevan paljon jälellä... On siellä
vielä joku tapulikin, valmiit kelkat, pasa ja kaikki mitä tarvitsee...
Timpereitä on myöskin... Tänä kesänä saamme jahdin jo valmiiksi...
Jaakko puhui innostuneesti. Asia tuntui aivan mahdolliselta.

Matilda oli ylpeän näköinen. Hän oli keksinyt sellaista, johon miehiset
miehetkin innostuivat.

Merelle lähtö jätettiin niin kauvaksi kun saadaan selville, tuleeko
jahdin rakentamisesta mitään. Sitten, jos siitä tosi tulee, jää
ulkomaille lähtö kokonaan.

Kankaan Antin vaimon kärsineet kasvot kirkastuivat ja hänen
sammuksissa olevat silmänsä saivat uuden loisteen. Hän ajatteli
sitä mahdollisuutta, että Antti antaa tästä lähtien täyden palkan
perheelleen... nälkä pakenee ja hyvinvointi tulee sijaan... Ehkä
heidänkin elämänsä pääsee vielä kohoamaan.

Se ilta oli iloinen. Miehet pohtivat asiaa puolelta, jos toiseltakin.
Mitä enemmän sitä mietti, sitä todellisemmalta se rupesi tuntumaan.

Vasta puoli-yön aikana lähtivät Kankaan Antti ja hänen vaimonsa pois.

       *       *       *       *       *

Samana kesänä, syksypuolella, tuli Jaakon jahti valmiiksi. Nimekseen
sai se "Matilda", eikä aivan syyttä.

Ennen meren jäätymistä teki "Matilda" joitakin matkoja
rannikkokaupunkien välillä.

Kun Jaakko ja Antti tulivat sinä syksynä viimeiseltä matkaltaan,
kuulivat he, että Björkqvistin Epukin oli maallisen matkansa päättänyt.
Hänet oli tavattu kuolleena kamaristaan... Jaakko muisti, että osaksi
oli Epunkin syytä siihen, että hänestäkin tuli merimies. Epun sanat:
"Vielä sinäkin ehkä tämän puun latvassa kiikut" olivat antaneet hänelle
yllykettä merelle pyrkimään. Eipä hänellä ollut katumista vaikka Epun
ennustus olikin toteutunut...

Niin kauvan, kunnes "Matilda" joutui hylyksi, kuljetti Jaakko sitä.
Kumppaninaan oli hänellä sitten myöhemmin omat poikansa. Toisinaan
otettiin se oikeakin Matilda mukaan. Silloin saatiin hyvää kahvia ja
tavallista makeampia aterioita.

Muutamat toisetkin varakkaammat merimiehet rakensivat samallaiset
jahdit.

Siihen hupenikin aikoinaan niin mahtava Raahen laivasto.

       *       *       *       *       *

Ja nyt ei liene enää jälellä niitäkään.

Varvi on myöskin tyhjä; ruoho on kasvanut entisten tapulien paikalle.
Yhdessä kohti on vielä jälellä mahtava läjä pitkiä mastopuita, nekin
harmaita, ilmansyömiä.

Eivät enää rai'u kaupungin lahdella iloiset hurraa-huudot niinkuin
ennen merimiesten palatessa. Merimieshuoneen rannassa ei kukaan enää
kyyneleitä vuodata... Mutta meri kimaltelee vielä niinkuin ennenkin,
ja vanha, kaunis Raahe sen rannalla on entisen kaltainen, ainoastaan
hiljaisempi... Se elää entisillä muistoillaan... Vielä siellä elää
kuitenkin entinen merimieshenki, sillä tuskin löytynee sitä maailman
merta, missä ei vielä nytkin tapaisi joitakin raahelaisia merimiehiä —
vaikkakin vieraissa laivoissa.

Ja merimieshuone. Se on museona, jossa on nähtävyyksiä maailman
kaikilta ääriltä: strutsin munia, lämpimien maiden lintuja, villien
ruumiinverhoja, kiinalaisia päivänvarjostimia ja paljon muuta. Ne
kaikki ovat entisten merimiesten tuomia, samaten kuin museossa olevat
lukuisat fregatit, parkit, prikit ja kuunarit ovat heidän tekemiään.

Ja nämä vanhat merikarhut.

Heistä on suurin osa jo mennyt sinne, minne Aunolan ukkokin. Ainoastaan
muutamia on elossa, vanhoina ja lujina kuin tervaskannot; he surevat
entisen uljaan merielämän loppumista ja uskovat, että kun vielä
eläisivät entiset "patruunat", niin Raahekin eläisi.

Mutta iäksi ovat poistuneet "Vällmannin Paltsu" ja "kapteeni". Ennen
lähtöään muistivat he kotikaupunkiaan lahjoittamalla osan laivoistaan
ja niiden tuloista vasta kaupunkiin perustettavaa oppilaitosta
varten. Heidän lahjoituksestaan on kertynyt miljoonarahasto, jolla
on rakennettu kaunis koulurakennus varviin menevän tien viereen
Paavonperän mäelle, siihen, mistä alkaa "Fellmanin puistikkokatu"
johtaen rautatieasemalle.

Sovion veljekset saivat nähdä Raahen suuruuden lopun. Ennen kaiken
katoamista poistui toki tulinen Matti-patruuna jättäen Henrik-veljelle
suuren omaisuutensa. Tämä eleli sitten rauhallista vanhanpojan elämää
kitsaana ja säästeliäänä. Katkeralla mielikarvaudella näki hän
synnyinkaupunkinsa kohtalon. Saadakseen elämän alkuun, katsoi hän
viisaammaksi ruveta hieromaan sovintoa uuden ajan voimien kanssa. Hän
lahjoitti kaupungille huomattavan rahasumman, jolla saatiin aikaan
rautatie höyryveturineen. Sekin on siis palavan kotiseuturakkauden
aikaansaama. Sitä pitkin jyrräävät nyt junat Raaheen ja kiljahtelevat
iloisesti mennessään kaupungin ohi Lapaluotoon, missä niiden kuormat
puretaan suuriin höyrylaivoihin.

Aseman vieressä, rautatien toisella puolella, on puistikkoinen
hautuumaa. Siellä lepäävät he kaikki: Aunolan eukko ja ukko,
jonka yksinkertaisen elämänva'on aika on luonut umpeen, siellä
on Björkqvistin Epu, "Vällmannin" ja Sovion veljekset, joiden
kotiseuturakkautta osoittavat muistomerkit koulu ja asema lyövät
kauniisti kättä toisilleen "Fellmanin puistikkokatua" pitkin.

Kukaan ei tiedä, mitä he sanoisivat, jos he sinne turpeen alle
kuulisivat junan jyminän ja veturin kiljahdukset... Mahtaisi Aunolan
äijä vetää tuuheat kulmansa ryppyyn.

Mutta aika rientää ja järkähtämättä makaavat siellä pohjalaiset
merimiehet ja porvarit odottamassa, — kuten Aunolan ukon haudalla
sanottiin — "ijankaikkista kirkastumista".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aunolan perhe : Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.