Title: Ikuinen arvoitus : Romaani
Author: Geijerstam, Gustaf af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ikuinen arvoitus : Romaani" ***


IKUINEN ARVOITUS

Romaani


Kirj.

GUSTAF AF GEIJERSTAM


Suomensi

Antti Kaila



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.



         Aber auch noch eure beste Liebe ist
      nur ein verziicktes Gleichnis und eine
      schmerzhafte Gluth. Eine Fackel ist sie,
      die euch zu höheren Wegen leuchten soll.
         Über euch hinaus sollt ihr einst lieben!

      (Mutta teidän parhainkin rakkautenne
      on vain vääristelty vertaus ja tuskallinen
      hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee
         valaista teitä korkeammille teille.
         Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran
      rakastaa!)

                         _Friedrich Nietzsche_.



I.


Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen
muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän
ja tahdoinhan antaa niin paljon... Oikeastaan pyysin vain saada antaa.

Ja kuitenkin...

Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani
öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin,
mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja
kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa.
Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin
tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani,
ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee
ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä
pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit
kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.

En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin
suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian
ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien
yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja
talvisin ei kulje junakaan niin usein.

Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin
paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani
eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.

Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme
hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa
katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja
sanoi:

— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?

— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin
tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton
nuoremman ystävänsä vuoksi.

Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni,
mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt
minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi
unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin
henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on
hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.

Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua
metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.

Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen
kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä
kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella
elämänsä.

En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen
aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin
minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua
ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja
minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa
siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut
sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut
omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin
keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää
sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.

Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut
luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita
tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat
sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä
erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon
satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä
kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin
tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa
ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen
huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma,
kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä
ritareista että kuninkaista.

Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä
miehestä, joka eleli yksinään metsässä.

Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja
kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli
kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.

Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän
muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli
aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti,
että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen
raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.

Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä,
ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta.
Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat
uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen
seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei
ollut koskaan nähnyt.

Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli
metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.

Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi
hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera
vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet
onnelliseksi.

He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka
hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa
käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä
oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime
viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut
silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon
suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois
puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun
kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.

Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi
hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli
tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa
huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.

Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.
Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.

Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän
ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä
häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.



II.


Niin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin
kukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun
veressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni.
Isäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan
tutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt.
Ylioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut
häntä.

Sitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana
minä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin
vieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain
sairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa.
Mutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen
seurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole
kylliksi?

Tiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa,
rakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin
minä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta
näköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud
tielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle
arvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan
minut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa,
sen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua
onnellisempi ei ole kukaan mies ollut.

Raskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi
myöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut.
Silloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä
etsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.

Ylimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään
ymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus,
jonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina
vaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee
sen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän
kotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi
sellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa
kanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita,
oli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän
olisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut
sellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui
ehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud
ja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita
luonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään
ystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat
ystävät päätään ja sanoivat: "Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on
liian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa." Me
mahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä
ja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin
muiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja
monien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät
sanoivat: "Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää."

Muuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti.
Korkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan
tavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt
kauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui
hyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi
sitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch,
kontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota.
Silloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin
tai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.

Harhaluuloja! Harhaluuloja!

Juuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se
oli jo kerrassaan ohi.

Siihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin
mieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun
varrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin
tavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat
yksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin
kipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti,
ikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja.
Kyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita
alas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne
huoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään
voinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää
hartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme
suojiinsa sulkeneet.

Ja kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa
enää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä.
Kuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse
rasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi
minulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin
olimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin
kaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi
saada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi.
Hän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama
kuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan.
Sitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.

Niin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli
niin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa
kujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta
valtasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin
melkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei
ollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri,
että minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman
kauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani.
Haaveilujenmaa oli poissa.

Se oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja
minä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina
kuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri
vuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme.
Virasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät
olisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille.
Kotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan
kuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Ensi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi
ollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet
nähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut
tehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani
itselleni.

Näin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon
miehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia
kuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä
heidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina
päivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin
ja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti.
Sillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä
minä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti
ihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani
vähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.

Virasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan
toisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää
niin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen
haavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa
istuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että
minullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä
nauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla
oli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se
haittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli
halveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän
joukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä
ei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota
rakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin,
kukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua.
Hän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet
toisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi
suuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi
ihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman
riehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua
sinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa
oli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut
paikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin
vain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin.
Olinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en
koskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä
kuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään
ei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon
melua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja
istuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin
usein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen
nimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt.
Siksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa,
että minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein
unhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin
joutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään.
Sielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui,
ja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.

Minulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo
toinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella
puolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä
ollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä
silloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen
kaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa
en vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa
lahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin
tuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja
hauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien
kesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.

Mitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden,
tuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut,
tammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan
syksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki
minä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä
paljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin.
Kaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.

Hänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni.
Ilman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon
vain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun
virkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä
tekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.

Silloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun
silmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin
päivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä
päivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta
elämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää
teoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka
päivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä
päivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin,
jälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai
synkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä
auringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena
minä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä
ympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine
huulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita
vaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä,
hyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen
povensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti
kateutta naisissa ja iloa miehissä.

Olinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni
vallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä
koskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni
lahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut
tehdä.

Minä tahdon alkaa alusta. Polttavina kuin tuli soluvat muistot
sielussani.

Muistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun
alkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa
käsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia
niitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin
vielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä.
Mutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman
siksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja.
Elämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen.
Upsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka
uneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua.
Minullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata
voimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan
lakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni,
minä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat
täyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin
itselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten
ihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien
yksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta
tuota näköhäiriötä todellisuutena.

Itämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista
erillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.

Nainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma
häiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni
ja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä.
Enemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä
hän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.



III.


Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi
sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä
annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan
voi kantaa toisen taakkoja.

Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin
hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja
pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa
oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia
esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina
ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä
ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se
olla totta?

Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti.
Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää
maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee
sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin
pelastavan minut.

Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei
ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen
kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi
lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus
tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen.
Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin
tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen
ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin
syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja
ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta
samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani,
ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä
sairaammaksi.

Niin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei
ollut voimia kestää minua.

Ja kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi
sisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi
minulle mitään.

Sillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen
jälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun
kanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.

Yhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu
ikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan
hänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.

Äärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän
tulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin
uskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli
ketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun
sävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. "Minä
en voi puhua niin paljon kuin sinä", sanoi hän. "Minä voin vain
suudella sinua."

Sävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta,
jota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta
ensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa,
jaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä
mailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä
uskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on.
Toista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse
vain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa
mitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan,
että voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen.
Huutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei
häntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät
jotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta
sisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen
täytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?

Milloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän
ja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin
muistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.

Hän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä.
Mutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä
tavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön
tunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:

— Kuinkas nyt, Maud?

Hän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin
minäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä
oli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran
rakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä
sanoin, vastasi hän vain: "Ei nyt. Ei nyt." — "Etkö voi puhua minulle?"
— "En nyt", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut
hillitä sanojaan: "Minä en ole sellainen kuin sinä."

Miksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä
menin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin,
työskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että
viime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme
sitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista
vuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois
muististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain,
kuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.

Sillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä
toisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja
minun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä,
niin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto
noista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa
siellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi
sanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain
sellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen
tapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä
muuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me
huomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme
kaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin
valppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä
arkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.

Nykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä
kosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee
myrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta:
mitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita
hirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen
joko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky
tulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin
tukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat
sanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee
jälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi
tuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen
ruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa
heikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä.
Mikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema.
Jos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme.
Tuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa
väkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.

Sen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä
hengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin,
ymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?

Rakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu
meissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on
riehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä
sanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä
ainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin
kutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme
vastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä
onnettomuus tuli.

Kuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja
kuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän
kaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena
ihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä
pakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta.
Ja kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.

O, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun
sellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä
tahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa.
Ja muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän
ajatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki
— viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä
kuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan
ja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut,
elottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat
himoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin
valveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran
voivani vihata naista.

Raskaina kuluivat päivät.

Aamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen
olisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta
sanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi
jälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua
entiselleen.

Sellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain
hiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.



IV.


Tähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme
läheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua,
jotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen
kahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana.
Haaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka
yhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan
kaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.

Siellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti
sanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen
sikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista
kyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan
jälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.

Tähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt
luonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle
olisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.

Nyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi.
Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli
huonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän
tai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka
minulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua.
Ystävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.

Silloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua
parhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin
unhoittanut ne jo aikoja sitten.

Onnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä
kadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin.
Talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla
oli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun
historian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa
jonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle
elämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää
vuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: "Mitä
sinä hymyilet?" — "Hiljaa", sanoin minä silloin, "minä näin juuri nyt
muutaman historian." Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin
ymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa
minulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla
niitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla
omansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia
muistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella
puhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa,
Saltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat,
kaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat
ihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet
kuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat
yhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä
minne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy
yhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä
leikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu
loppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.

Minä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin
ja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan
tuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla
vedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina
ja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi
ympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella.
Muuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä
pistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi
itku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut,
mahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika
olisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka
yksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.

Silloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta
oli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni
kulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla
heille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen
minuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti
minä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se
raatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta
mitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka
minua nyt seurasi?

Muistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan
koko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä
käännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin
sisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi.
Sade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin
kotia? Mikä minua siellä odotti?

Kumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin
kolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa
kiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin
huoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta
ruumiistani.

Otin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä
en voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään
edestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli.
Jos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi
siinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään
viihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna
tavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin
kävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen
laskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä
kävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin
puhua puolittain ääneensä itsekseni.

— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin
pyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu
nykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä.
Kaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun
ei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut
minulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on
sanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole
samoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään
niinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään
käynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat
hiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni.
Hän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten?
Tai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?

Keskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka
lyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni,
kuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani
pimeässä.

Mikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli
uinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä.
Se oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi,
että olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta
kihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen
tuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän
koskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.

Hänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin
häntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut
koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan
pitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka
ehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.

Häntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani
tyytyväinen häneen... Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta
tyhjääkin arvottomampi.

Minä seisoin rauhassa lattialla huohottaen raskaasti.

— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi
siis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan
kovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä
nyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja
uinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on
nyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä
särkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee
kivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä
istuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja
kun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin
levottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni
minä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet
vain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea
sydämeni kevenevän.

Mutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin
ikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa
vähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä
minut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli
parhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.

Minä vääntelin vihoissani käsiäni ja jatkoin:

— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun
ei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai
sen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet
kauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä
en voi.

Sen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän
ei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki
riidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista.
Mitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä
tulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin?
Oli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.

Minä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi
siinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.

— Mitä sinä teet? kysyi hän. Puhutko sinä itseksesi?

Hän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään
voi nukkua?

— Kello on viisi, kuulin hänen sanovan. Miksi olet yläällä?

En voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä
vastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään
selittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:

— Vaivaako Harrya joku?

— Ei, vastasin kummastellen.

— Minä luulin niin, kun olet näin myöhään yläällä, sanoi hän.

Ennenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa
valtasi minut ajatus:

Miksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko
hän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?

En koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka
se juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin
käsittämätöntä.

— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada
varmuuden!

Minä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta -
ennenkuin varmuus tuli itsestään.

Riisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin
olisin kantanut jotain liian raskasta.

— Oman kohtaloniko vain olen nähnyt? mutisin itsekseni.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin
raivossa itselleni:

— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi
tulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä
häiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en
tee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni
on vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes
jaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.

Niin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka
vielä viipyi.



V.


Mitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä
saisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä
tuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten
herättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.

Nyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään
kirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt
lumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja
viipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.

Istun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto
Maudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä.
Se tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta,
hänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli
todellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin
minä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta
päivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan
ulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti
kattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään
luokseni.

Sydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä
huone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle.
Levollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan
hän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka
vaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen
täyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain
yksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.

Silloin katsahti Maud minua ja hänen poskensa olivat tulehtuneen
punaiset.

— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.
Kukaan ei ole minulle mitään sanonut.

Näissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja
neitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se
liikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin
kuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.

Niin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon
harvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan
tultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin
tarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta,
joka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa
Maudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti
kiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut
epäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä
tapahtui viime yönä.

Itse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa
jännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät
minusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli
vaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa
merkitsi mustaa ja musta valkeaa.

Ahaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme.
Ja minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa
lausumansa sanat samassa kuin kysyin:

— Mitä Harry tekee?

Maud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti
minuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana
kuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:

— Hän lukee kait läksyjään.

Kokosin kortit ja aloin sekoittamaan niitä uudestaan.

— Kuinka kävi? kysyi Maud välinpitämättömästi.

— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän
aikaan.

Suhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme
puhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut
salata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.

— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut,
hänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on
toverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.

Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt
minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi
oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia
minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä
olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut.
Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.

Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka
Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä
kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä
hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan
vähäpätöistä.

Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli
se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa.
Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin
tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut
sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt
todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin
kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa
levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa
mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon
kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.

Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui
Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen
perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä
järjestyksessä kuin ne tulivat.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen
aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä
kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen
tarkoitus.

— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.
Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?

— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään
yhdistä.

Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin
aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen
ajatukseni.

Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa
uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:

— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?
Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.

— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.

Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella
äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä
vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä
hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli
hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan
hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä
hän sanoi:

— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.

Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti
vihani.

— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti
vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto!
Jaa, olethan nähnyt Hamletia?

Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut.
Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa
tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat
sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt
sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä?
Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä
selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta
oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli
kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi
hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain
luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni.
Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten
selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla
minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan
meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka
istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin.
En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut
suurempaa kauhua.

Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän
välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin
siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja
näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä
hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain
tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä
kiljuin raivossani:

— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.

Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne
lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni
ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas!
Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta
tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi
rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä
tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen,
rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.

Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten
minusta tuntui.

— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin
erästä toista.

— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.

— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua
enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen
minulle! Miksen rakastaisi toista?

En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes
totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain
loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea,
rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä
kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin
kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen
näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja
mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä
Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän
nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:

— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole
enää sellainen.

Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne
olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka
ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä,
kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En
koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia
sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot
voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä,
vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat,
jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia
epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..

Silloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani
katseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli
neljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin
kehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin
vaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat
katseemme.

— Miksi sinä hiivit tänne? alkoi vaimoni.

Ja minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka
poika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen
luonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt
äitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain,
joka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn
olkapäälle.

— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin
suinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti
siksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo
läksysi. Me emme vain huomanneet sinua.

Poika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata.
Mutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi
kädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa,
lähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän
uskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.

Maud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan
hänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.

— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle
kaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy
päästä kaikesta tästä.

Minä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän
vain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani
nähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.

— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä
ymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin
tietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain
uskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa.
Minä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja
huomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä.
Minä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:

— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin
vain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.

Sen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi
salaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin
tyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin
tuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi,
ikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja
sellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet
suljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine
kasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka
vapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.

Kaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt
läheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten
kulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.

Niin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen
aikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli
tulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain,
että tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.



VI.


Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta
sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista,
että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan
unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu
unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?

Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua
niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä
heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä?
Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain
hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain
niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi
luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät,
kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu
tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista
voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys
häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti,
kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää
nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun
ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan.
Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen
laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea
aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään
väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on
hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä
se on alleen haudannut.

Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia
vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan
Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi
hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä
tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi,
että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja
tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin
ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän
tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan
hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi,
olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen
kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli
siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä.
Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet
toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana
oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä
näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa
vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut
poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia
varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta
pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya,
oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi
muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla
katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli
surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut
ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle
tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä
oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan.
Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni
tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.

Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä
huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä
suoraan:

— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?

— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?

— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että
sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä
molempiakin kohtaan.

Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen
kasvojaan minä en voinut nähdä.

— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet
pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin
tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan
sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen
koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi
vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen
syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut
silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun
heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan
kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu
on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä
tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti
minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista
todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se
ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai
huomiooni ottanut.

Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:

— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan
"koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:

— Melkeinpä koko avioliittomme.

Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:

— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua
elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että
rakkaus on loppunut.

Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja
kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa
järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän
osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys.
Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia.
Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei
vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin
kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät
heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä
puuttui äidillisyyttä?

Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö
lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei
keskusteluamme enää jatkettu.

Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä
tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain
yksinäisyydessäni.



VII.


Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut
sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt
oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.

"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että
sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."

Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.

"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi
hän.

Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:

"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa,
niin minun täytyi mennä ulos."

Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi
tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä
heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että
minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi
Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin
kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei
voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin
ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa,
hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi
nähdessään äitinsä itkevän.

Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.

Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan
askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun
tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä
yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että
minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia
tietoja äidistä.

Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän
kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.

Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän
oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan
akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa
valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja
kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut
hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus
pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut
ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni
hänen olkapäälleen.

Tästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.

— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin
lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille.
Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä
olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas
oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.

— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.

Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti
konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen
kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi
uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.

Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä,
että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen
olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.

Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään.
Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes
itsellenikään.

Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään
ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen
rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin
hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin
toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi
sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua,
että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:

— Missä äiti on?

— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?

Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.

— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.

Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan
itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.

Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian
vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi
sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän
ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja
lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.

Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja
kerjäsi ja pyysi:

— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja
pelkäsin.

Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan
vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle
kerran myöhemmin — tavallaan.

Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä
ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa
meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi
pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa.
Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi
sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli
ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita
sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi
ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei
ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja
kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.

Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on
oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään
saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken,
mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina
saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten
välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin
en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka
kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun
lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa
omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella.
Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä
hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä
ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten
ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa
salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme
me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat
tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella
ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme
oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa
kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata
meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä
täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan
me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen
valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka,
kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme
mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon
taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta
meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka
meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla
me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme
niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi
ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi
niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse
ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin
kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan,
joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän
julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien
täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin
päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa
voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme
sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten
suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole
unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi
lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme,
ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on
tarttunut meihinkin."

Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet.
Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille.
Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän
vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat
kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti.
Nuoriso ei kiitä siitä meitä.

Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun
vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän
ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän
aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä
tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä
niinkuin olisi pitänyt olla.

Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli
minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen
sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua
Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.

Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:

— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän
elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?

Minä pudistin päätäni.

— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa...

— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla
on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.

— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?

-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen,
tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä
tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn
vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.

Siihen hän lisäsi levollisemmin:

— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.

Silloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:

— En, sitä en todellakaan tiedä.

Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.
Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:

— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.

Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole
koskaan häneltä kuullut:

— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi
nyt täällä.

Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään
arvelematta vastasin:

— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?

Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän
olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla
makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en
koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja
hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen
valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän
häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.

— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle
inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.



VIII.


Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani,
jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka
olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä
tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan?
Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia
mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut
levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon.
En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin
aina sen mukaan.

Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien
kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen
palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän
suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin
tulin kadulle.

Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu,
jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle
kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa
ja revontulien tuntureita valaistessa.

Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli
eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää
niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja
kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut
vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en
olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.

Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan
takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua.
Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni
Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku
seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani
en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli
tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin
ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena
eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja
kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku
oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin
seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli
minua seurannut.

Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin
rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:

— Ottakaa pois jalkanne.

Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:

— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.

— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.

Mutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.

Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä
uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin
miehen äänen sanovan:

— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.

Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki
vastustavan liikkeen.

— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.

Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi.
Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan
hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn
himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä
pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.

Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi
puhuin tavallista kovemmin.

— Tehän olette seurannut minua koko matkan...

Hän pudisti päätään.

— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.

— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.

Hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.

— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.

Käännyin osoittamaan Sturekadulle päin.

— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät
kysyessäni.

— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.

— Mitä tahdotte sitten? kysyin.

— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.

— Ketä tarkoitatte?

— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin
huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta.
Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä
lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna
pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin
epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää.
Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän
itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa
takaisin.

— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.

— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.

— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista,
katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain
aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.

— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön
puoleen!

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja
katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.

— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui
enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin
hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin
hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu
ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin
luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut
asiaan.

Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan
Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen,
kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui
koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki
minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua
ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva
korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian
kovaa.

— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun
hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin
paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja
hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän
ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä
viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee
vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana
täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata
työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään.
Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään.
Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan,
matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin
heille on kaikki luvallista ja mahdollista.

Hän seisahtui ja hengitti syvään.

— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.

— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi
niin paljon.

Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui
vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja
kalpeasti.

— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja
isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi,
kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka
ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona.
Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin
tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä
muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin
avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän
heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan
entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui
minusta ihmeelliseltä.

Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin,
aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme
hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin
aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen
surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua
rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa
yöni kulua turhaan hänen seurassaan.

Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi
itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa
puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.

— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette
vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka
se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen
ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista
minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen
ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu
juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja.
Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin
pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä.
Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään
sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei
tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu
myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita,
huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy
lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota
vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"

Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista
porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei
mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen
pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta
tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.

— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä
menemistä.

— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen
käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa
selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä
vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme
liian myöhään.

— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan
pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa
tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi.
Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä
tohtorin maksan.

— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.

Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin
hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän
kuiskasi salaperäisesti korvaani:

— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa,
kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon,
juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.

Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin
pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.

Päälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.

— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei
tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä
nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että
lääkäri tulee tänne.

— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta
teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista.
Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.

Hän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:

— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?

Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui
pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota
tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.

— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi
hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä.
Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja
ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette
oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin
paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.

— Tulkaa nyt!

Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka
johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen
lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän
minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.



IX.


Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat
aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti
kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti
saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta.
Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan
ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen
silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.

— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.

Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en
huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa
kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme,
joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.

— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.

— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi
vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:

— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel
Johansson, ulkotyöläinen.

Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän
kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa.
En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa
tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta
ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani
aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän
välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan
sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:

— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?

— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.

— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen
luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois
sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin
samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin
lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä
onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.

Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan,
ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet
korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut
tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on
estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.

Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin
lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset
koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies
itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei
olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:

— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan
kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen
aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään
muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa.
Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun
sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin
ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin
jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia.
Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi
minut.

— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?

Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin
ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä
edessäni seisovaan mieheen.

— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies.
Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin
tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä,
jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa
sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.

Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä
jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.

— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan
unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi
minuun itseeni.

Mutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.

— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä
mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin
kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos.
huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja
huomenna...

Mies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.

— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se
ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.

Tahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:

— Kuka?

— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa
muuten?

Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun
valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin
pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.

— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä
kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin
sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.

Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin
tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin
väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon
rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla
ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai
toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi.
Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt
minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo
aikoja sitten menettänyt.

Auttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta
kysymällä:

— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?

Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän
oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua
silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on
äkkiä herätetty raskaasta unestaan.

— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on
johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni
eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa,
vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä,
jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on
huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja
löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän
tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin.
Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet
meitäkin.

Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä
hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä
tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo.
Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman
käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää
minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta
ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka
hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista
elettään ja jokaista sanaansa.

Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi
ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin
rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:

— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta
lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä
laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne,
joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan
loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu
tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin
hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo
puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja
millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun
valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin.
Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta
kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet
minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää?
Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne?
Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään,
mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies.
Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun
kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset
ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet
kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla
siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa
siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän.
Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on
kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi
ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on
olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle,
onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä,
ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä
en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista.
Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja
lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin
olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin.
Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti
syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle
väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista
pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan
koomillista.

— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille
omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi
selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan?
Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman
paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?

Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän
kumartui päin ja kuiskasi:

— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain
saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin
osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne
kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on
talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat
vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää,
ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa
jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu
työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa
mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät
kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin
mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän
ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet.
Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan
talvisäiliöön.

Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain
odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan.
Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus
kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan
herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta
mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa
eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi
itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua
saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven
yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän
omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja
maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja
nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi
koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on
arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.

Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan,
aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.

Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin
sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän
pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies
tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan
ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan
päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti,
että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen
niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan
kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani
ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi
minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain
silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää,
että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni
kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja
raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut
heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain
ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt
itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.

Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan
kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet
minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen
yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin
voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja
tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa.
Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää
häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon
vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä
vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin
hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta
purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi
oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.

Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas
uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja
riuhtasi peitteen pois.

Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka
sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla
makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja
että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen
kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen
välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä —
vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan
hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat
elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme
odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan
kurkkuun.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni
oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta
ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon
kauhistuttavammaksi.

— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.

Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon
miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla
hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.

— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.

Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että
sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa
niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan
oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen
kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on
ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy
kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin
rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan.
Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi.
Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä
olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin
välttämättömyys, mitä on olemassa.

Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston
himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin...

Mutta se riittäköön tästä.

Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni.
Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa
työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan
kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman
pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka
vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet
jonkinlaiseen selvyyteen.

Äkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:

— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.
Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.

Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen
olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen
harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan
vihaisesti ja ääni sortui.

— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua
ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen
ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he
istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina
ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes
tiedätte yhtä paljon kuin minä.

Hän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.

— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää
sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin
häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä
ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.

Hän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi
minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?

Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan
tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän
sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.

— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.

Minä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.

— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin
kuin minäkin.

Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen
vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti
hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.

Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan.
Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä
sammuvan.



X.


Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä
kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut
enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.

Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain
selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse
asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia.
Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän
oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että
hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle
uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa
ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa
yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera
nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä
taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut
lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei
häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti
epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli
vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt
saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat
yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin
mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia
rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia
omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa,
joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun
kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen
kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin
en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat
kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani
tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa
istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.

Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen
rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti
mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut
selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni?
Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui
niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.

Niin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen
kuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä
näin itseni.

Mitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa
perästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät?
Onko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku
syy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi
ja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin
sattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään
herätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa
murtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat
ihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti
olevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut,
ettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa
vaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt
aivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä.
Ymmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut,
että hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta
lähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut
valehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh,
suuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.

Ei mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa,
niin tapahtui kaikista kauheinta: _ihmiset eivät tahtoneet uskoa
häntä_. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän
huomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella.
Tarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää
ja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan.
_Hän säästyy nyt kyselyiltä_. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan.
Välinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion.
Hän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.

Niin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan
sielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.

Kaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä
tiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi.
Sinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana
elonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen
asiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi
välttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa
hänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt
sen.

Luonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut
miehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.

Mutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa.
Kuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet
toisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin
mekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä
mielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä
sain olla todistajana.

Silloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli
olevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat
noista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja
kaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin
auringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista.
Mutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti
vain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen
valonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.

Koko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti,
etten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan
rappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin,
jossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin
ja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin.
Se oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan
holvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät
vaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua
samat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.

Olin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu.
Tuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada
tarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut
koskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä
pukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas
ja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä
voin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen
mallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen
alaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.

Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen!
Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie
menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten
useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin
olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin.
"Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta
muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.

Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee
muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva
kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että
minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin
selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen
pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä
en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen
kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat
silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti
kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla
Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani
mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän
pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein
hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni,
saan tuon veitsen hartioihini.

Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista
pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:

— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta
ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.

Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen
päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi?
Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen
virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa
korkeampi kuin sinä.

Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä
valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan
ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin
palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun
on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava
"nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä,
olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine
rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee
itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.

Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän
hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.

"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain
silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni
juottui yhdeksi.

— "Sinähän näyttelet lakeijaa", kuului äkkiä korvissani.

Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne
minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.

Minä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen
himmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian
kun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua
oveani sulkemasta. "Kirottu lakeija", sanon minä hänelle, "mitä sinä
minusta nyt tahdot?" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä
kuulen hänen äänensä kuiskaavan:

— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun
kanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä _neurastenisen_
työmiehen. Sehän on sinulle jotain.

Silloin syöksen hänen kimppuunsa ja tartun häntä kurkkuun.

— Jesus, Jesus, huudan minä. Oletko sinä minä tai minä sinä?

Minä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä
salamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.

Samassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus,
ja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?

Silloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä
kamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa
huokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin
koskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului
aivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni
menevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin
tuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo
melkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.

Nyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut
aivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui
minusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin
kurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.

Vapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin
aivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on
täytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen
pyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että
niin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto,
nousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma
siitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.



XI.


Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi
virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän
päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän
on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.

Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole
mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt.
Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin
raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen
ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää
sanottavaa minulle.

— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä
on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.

Kysyn häneltä ystävällisesti:

— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän
nauroi ylpeää naurua.

— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt
tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki
odottaa vapautumistaan.

Heti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:

— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.

— Odota, vastaa Harry.

Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.
Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:

— Äiti pettää sinua.

Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään
sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on
murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan
kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi
sitä salata enää, vaan kysyn:

— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?

Vastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:

— Viime keväästä saakka.

— Viime keväimestä?

Minä melkein huusin nuo sanat.

— Niin.

Siis vuoden tai lähes vuoden.

Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry
on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan.
Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja
minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.

Kuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja.
Tällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.

Äkkiä ottaa Harry käteni pois ja kysyy:

— Saanko nyt mennä?

— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen
tiennyt jo lähes vuoden?

Hänen huulensa vapisivat taas ja hän nyökäytti vain päätään minulle.

— Kyllä.

En voinut vastata mitään, mutta poika ehkä ymmärsi mitä ajattelin.

— En tohtinut puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Enkä tahtonutkaan puhua.

— Ei, ei, voin minä vain hänelle sanoa.

Sitten tuli hyvin matalalla äänellä:

— Nyt minusta tuntui, että minun täytyy.

— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos
olisit puhunut minulle mitä tiesit?

Ensi kerran Harry punastui aivan korviaan myöden.

— Onko hän itse sinulle sanonut jotain sellaista?

— On.

— Siis olet puhunut äidillesi tästä ja hän sinulle.

— Niin.

Mieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan
kohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti
kuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun
historiaani verraten, kuinka kamalan viatoin.

Harry keskeytti ajatukseni.

— Täytyykö äidin erota nyt sinusta? kysyi hän.

— En tiedä, vastasin.

Ajatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.

Hän hiipi luokseni ja kuiskasi:

— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?

— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.

Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun
täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.

Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan
oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein
kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo
kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain
tavalla kirkastunut minulle.

Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet
vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen
kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini
sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.

Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras
ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai
ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt,
mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.

Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla
oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa.
Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä,
ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä
helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.

Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni
asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat
tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa
tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja
suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt
mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies
yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.

Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista
tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä
ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan
ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan
ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja
kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa,
alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä,
jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat,
menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät,
kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa
ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä
naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä
vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä
tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he
vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.

Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä
hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi
heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja
menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun
menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni
ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia
tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä
matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.

En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana:
siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin
kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa.
En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka
sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään
muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään
vieras ääni häiritsisi lepoani.

Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä
enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä,
joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä
korviini.

Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja
teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei
valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja
lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka
oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt
voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.

Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein
hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin
julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen
itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.

Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin
sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle
onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä
autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista.
Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen
välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään
hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin
liian valoisaksi.

Muistan vielä silloin ajatelleeni:

— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja
onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?

Silmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni.
Mutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään
siirtää sitä paikaltaan.



XII.


Oli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai
teki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui
minusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin
pienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän
muistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.

Ja kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun
ja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä
tuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka
paljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä
päivältä yhä paremmin ja paremmin.

Levollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet,
kuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta,
mikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta
muutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry
liikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja
hänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin
ollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle
luontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen
jokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.

Kaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se
vastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja
enemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää.
Siinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi
koko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista,
että se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä
oli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi
kätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä
avioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En
voinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.

Minä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan
minuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän
kautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin
kerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti
minä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen
päivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia
teitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista?
Luonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi
valjeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan
silloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa
kanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole
meidän päivinämme kukaan.

Sitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli
suuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä
mahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä
silloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea
enkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.

Ja kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin
on ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes
kysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan?
Eikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut
vain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä
yksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on
ohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö
olivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun
keskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä.
Me vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta.
Äärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut
välillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja
Maud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt
sellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain
välttämättömyytenä, sellaisia me olimme.

Siksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana
kääntyy minuun päin ja sanoo:

— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.

Säpsähdän ja vastaan lyhyesti:

— Miten niin?

— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä
tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.

Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee
minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut
takaisin.

Levollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:

— Sinä näytät tyytyväiseltä... ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi
minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut
turmelemaisillaan.

En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan
oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole
mitään osaa.



XIII.


Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin
välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun
osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää
toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida
selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme
ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en
tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme
— sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä
päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme
likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki
mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian
usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.

Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän
perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa
nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä,
joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen
tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi
olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.

— Älä mene, pyysi hän.

Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja
kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:

— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?

— Ehkä, vastasi Maud.

Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein
sortuneella äänellä:

— Ethän sinä tiedä mitään minusta?

Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä,
mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi
kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen
hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:

— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.

— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä
olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä
olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä
olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun
menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta
elämää.

— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.

— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme
säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan
niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä
olevan kuohuksissa.

— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan
tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että
se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin
mikään muu mailmassa.

Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän
jatkoi, ei ääni enää vapissut.

— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä
elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.

Sitten hän jatkoi levollisesti miettien:

— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut
minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä?
Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse
kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö
luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan
unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut?
Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena?
Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui?
Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit
vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä
ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit
minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit
sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä
koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on
tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.

— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä,
joka...

En voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.

— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan
Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.

Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin",
ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut
takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni
ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla
äänellä.

— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin
luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi.
Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua
sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.

— Onko se totta?

— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle,
Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä
sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin.
Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi,
että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten.
Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta
tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut
tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et
enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus
kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. —
Kiusaanko sinua nyt liian paljon?

— Et, vastasin lyhyesti.

— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne
meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun
löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin
teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo _uskoa_ sitä.

Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa
kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:

— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni,
eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.

Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en
uskonut. Sanoin kuitenkin:

— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan
tunsin onnettomuuden tulevan.

— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja
hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.

— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä
saada jäädä luoksesi.

— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin
minä.

Näitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.

Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot
käsiinsä.

Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin
pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja
laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron,
mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin
vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut
minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.

— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota
kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.



XIV.


Maud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui,
aivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä
toivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle,
ja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen
katseessaan oli kiitollisuudenilme.

— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä
kaikki ole niin... luonnollista, ja... niin yksinkertaista kuin tämä.
Se johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit
minut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin.
Kaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä,
kaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn
nähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.

— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit.
Minä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni
sen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin
se oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja
niin olin vihdoinkin valveillani.

Hän vaikeni äkkiä, ja minä näin nyt, ettei hän _tahtonut_ jatkaa.

Silloin minä jatkoin hänen puolestaan.

Tuntui aivankuin joka sana olisi tullut minulle suoraan hänen
sielustaan:

— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot —
silloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.

Ajattelematta vastasi Maud:

— Niin se oli.

— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun
pitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy
minusta nyt tuntua kevennykseltä.

— Minä ymmärrän, vastasi Maud soinnuttomasti.

— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka
sanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi
muistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole
koskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle
monta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota
sinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin
sisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä
ollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se
jäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.

Ja kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin,
joka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja
voinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko,
kuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli
minulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua.
Kaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni
sinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen,
että meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin.
Ja minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme
ei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä.
Vitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme
kärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain
siksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.

Muistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi
vuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi,
ettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma
huoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että
jälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa
mitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en
edes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi
kuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin
oli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun
muuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin
toivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä
taistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin
jotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se
oli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua.
Miksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?

Mutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä
nyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla,
sitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun
emme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin
yksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten,
silloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin
kirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut
antaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen
lukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.

Mutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se
ei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu
minulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua.
Siksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt
istumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin.
Selvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat,
mitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun
kanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan
nyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin
luulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä
kysyin häneltä:

— Sano, Maud, jos... en olisi... koskaan... saanut tietää sitä, mitä
nyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.

Maud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet
unestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti
unissakulkijan katsetta.

— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut
ajatelleeksi.

Mutta heti senjälkeen lisäsi hän:

— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna
olin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani.
Ei! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme
olleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.

— Ja nyt?

Maud säikähti. Hänen piirteensä muuttuivat aivan yhtäkkiä toisiksi.

— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena
nyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää.
Sinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä
sanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä
olen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin
sanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun
lähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin
minun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy
niin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka
minun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä
tulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin
hän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta
tulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin
selvänäköiseksi on elämä minut opettanut.

Se päivä varmasti tulisi, jolloin hän huomaisi kuinka vanha minä olen.



XV.


Hetken vaiettuaan jatkoi Maud

— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä
sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten
naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He
levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi
sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta
kuin aavistitkaan.

Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin
mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on
ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.

Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se
voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se
on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät,
Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et
ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani
kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin.
En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia.
Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä
ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja
mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin
kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut,
että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.

Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni
paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota!
Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun
unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa
unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi
aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme
molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko
tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin
vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei
osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää
selvemmin elämästä puhuessamme.

Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien
käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.

— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää
ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin
tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän
jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo
sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on
ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi
yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen,
jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä
teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut
kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi,
niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä
olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada
antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.

Katsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:

— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?

Hän pudisti tarmokkaasti päätään.

— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä
pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin
kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on
päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole
koskaan ikävöinyt.

Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan
unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni.
Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:

— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika.
Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun
kerran...

Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka
olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.

— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja
lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta
menneisyyttä ei.

Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.
Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:

— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa?
Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut?
Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä.
Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni
vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä
ollutkaan.

Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan
sieluunsa, kun hän vastasi:

— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?

— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.

— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa
kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan
tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka
painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki
kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?

— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut
koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että
se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut,
heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin
hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.

— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun
minut tapasit.

Suunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:

— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä
päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on
ollut minun ja sinun välillä.

Ensi kerran kuohahti Maudkin.

— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua
sitä kantaessasi?

— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin
itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt
katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä
se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä
viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille
tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla
on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.

Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.
Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.

Silloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.

— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.

— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä
sanomatta, vastasi Maud.



XVI.


Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita
hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.

Kun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:

— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti.
Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat,
elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin
vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta
sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi
minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt
minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en
jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla
ei ollut tilaa.

Etkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin
sinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta
sinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle
jotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen
huoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo
silloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin
kuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää
niin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää
ajatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle
sellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua
selvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en
koskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että
olit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua
vain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä
väsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa
saada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa,
minä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni
vallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle
lahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se
oli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin
aikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä
onnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä
yksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa,
Karsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko
sisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin
silloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja
kurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.

Senjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko
minua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.

Hieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu
vain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta
kuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on
tapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle
sen melkein velkaa.

Rolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi
kaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa
mitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän
pitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi
siten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule,
että minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle
uskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet
huomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo-
ja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän
niitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin
minä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit
myöskin usein meidät kahden kesken.

Mutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt.
Sinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon
enemmän kuin itsekään tiesit.

Ja sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun
ystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia
sillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin
vähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja
silloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta
sanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä
kohtaan, kaikkia kohtaan.

Hänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin,
eikä hän kysellyt minulta koskaan.

Maud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä
erikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:

— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan
hänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä
minussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin —
kuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita
ei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.

Nainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi,
nainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua,
elänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun
— sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä
en ole koskaan voinut.



XVII.


— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys,
kun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka
en olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!

Voitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme
lakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään,
Karsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet
kuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia
siitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle
lahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida
nähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani
yhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en
tiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla
sellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai
surullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut.
Ylipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun
tyytyväinen sellaisena kuin olin.

Jospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota,
kun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä
sellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön
minuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut,
että minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit
alakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen
tullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja
rakkaus ei elä ilman vapautta.

— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole
sanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?

Maud epäili hetkeen.

— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä,
niinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota
puhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa
rinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole
koskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi
polvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä
voinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että
se oli minun lapseni.

Mutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle
lahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka...

Hän vaikeni äkkiä.

— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa
rikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse
sanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen
jälleen hyväksi... Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut,
kuten sinä kerran sanoit.

Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme
Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin
aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme
kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme
kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme
sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi
polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.

Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen
kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.

Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen
usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään
tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää.
Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin
pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä
harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten,
julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani.
Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla
oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä
vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen
äiti, sellainen kuin minä.

Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin
tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse
muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani.
Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.

Välillämme vaihdettiin vain muutamia sanoja. Harry kysyi:

— Miten nyt kaikki muuttuu?

Ja minä vastasin:

— Mitä sillä tarkoitat?

Silloin hän kysyi minulta:

— Matkustaako äiti nyt pois meidän luotamme?

Siis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä.
Hänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut
estää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että
minä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani
myrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.

— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et
sitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule
tapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.

Silloin hän katsoi minuun.

— Minä en voi isälle valehdella, sanoi hän.

Silloin tartuin hänen käsivarteensa ja vastasin:

— Hiljaa, Harry, ja kuule nyt.

Niin vakuuttavasti kuin voin, sanoin hänelle:

— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää,
niin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?

Hän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois
suunniltaan.

— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin
ne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää
yötä, niin uudistin ne vielä kerran.

Niin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa
myrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin
sen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan
sellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli
pakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja
isoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta
vaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.

Ja sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi
kaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten
kanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään
muuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin
koko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin
vahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla,
kaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni.
Yhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin
rohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä,
joina unhoitin, että olin erään perheen äiti.

Mutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle
aivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.

Maudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa
oli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan,
jolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen
tiensä harhaan astumatta.

Raskaasti ja ontosti hän lisäsi:

— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani
hänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut
minussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry
on siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.

Kiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella
tunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka
oli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin
ensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen
valittavan huudon, kun peikko jätti hänet.

— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole
vielä kulunut.



XVIII.


Maud ajatteli hetkisen. Sitten hän palasi taas kertomuksen juoneen, ja
hänen huulillaan väikkyi kummallinen hymy.

— Muistatko, kysyi hän, sitä yötä, kun istuit valveilla huoneessasi
kummastellen kuinka olin voinut kuunnella sinua ja kuinka olin päässyt
siitä?

— Muistan hyvinkin.

— Minä en ollut niin voimakas kuin olisin tahtonut olla. Minä elin
haaveistani ja nukkuessani näin usein unia. Usein heräsin säikähtäen
unestani ja kummastelin, miten minusta tuntui aivankuin jokin
onnettomuus odottaisi minua. Silloin aina johtui ajatukseni Harryyn.
Minä näin hänen kärsivän, ja minä olin aina inhonnut julmuutta lapsia
kohtaan. Sinä yönä olivat pahat unet kiusanne» minua tavallista
enemmän. Säikähdin unissani ja heräsin. Salin kello löi viisi.
Ympärilläni oli aivan pimeä. Silloin olin kuulevinani ääntä sinun
huoneestasi. Kuuntelin ja kuulin selvästi ameriikkalaisen keinutuolisi
vieterien narisevan.

Tiedätkö mitä minä silloin luulin ja miksi tulin luoksesi? Minusta
tuntui niin varmalta, että nyt on tapahtunut jotain. Harry on sairaana,
Karsten ei ole vain tahtonut herättää minua. Jos poika on sairaana,
niin hän ei voi hillitä itseään. Tarvitaan vain, että Harry sairaana
tai kuumehoureessaan huudahtaa, ettei hän tahdo nähdä minua. Silloin
Karsten utelee häneltä syytä, ajattelin. Ja kaikki toiveeni ovat
menneet hukkaan.

Siksi minä mainitsin heti Harryn nimen, ja kun näin ilmeistäsi, että
kaikki mitä olin luullut, oli vain turhaa pelkoa, palasin huoneeseeni
ja uskottelin sinulle, että olin väsynyt. Mutta minä en ollut väsynyt.
Makasin siellä aivan valveillani. Ja ruumistani kirveli kuin olisi
tuhansilla neuloilla pistelty. Koskaan en ole ollut niin vähällä
ilmaista salaisuuttani.

Muistatko seuraavaa päivää? Ja keskusteluamme saman päivän illalla? Se
oli ihmeellinen keskustelu! Silloinkin olin vähällä ilmaista. Se, mitä
ajattelin sinä yönä, vainosi minua. Minusta tuntui kuin sinun olisi
täytynyt tietää kaikki, — ja kuitenkin oli se kerrassaan mahdotonta.
"Hän kuvittelee mielessään", ajattelin. "Hän tietää kaikkityyni."
Kaikessa, mitä sanoit tai teit, minä huomasin kaksinkertaisen
tarkoituksen. Pelkoni muuttui mielikuvaksi ja vaikka sanoin itselleni,
että kaikki oli vain luulottelua ja heikkoutta, vainosi kuitenkin
ajatus: »Karsten tietää kaikkityyni — jokaisessa hänen sanassaan
piilee kaksinkertainen tarkoitus. Minä näin sinun suuttuvan ja
kuulin äänesi vihasta vapisevan. Oo, sinullahan oli syytäkin — muuten
sitä tietämättäkään. Mutta minä en voinut nähdä käytöstäsi muuten
kuin sen yhteydessä, mikä yöt ja päivät täytti minut. Yövalvonta
ja kuumehoureeni olivat turmelleet minut. Koko elämänihän oli vain
houretta. Hän puhuu arvoituksilla, ajattelin minä. Hän lähestyy ainetta
kiertoteitse.

Kun kysyit minulta: "Ketä sinä hait viime yönä?" silloin et tiennyt
vielä, että sinulla oli syytä kysyä niin. Sanat pääsivät vain muuten
suustasi. Se oli tarkoitukseton mielenpurkaus. Mutta minä en _voinut_
ymmärtää sitä niin.

Tiedätkö, Karsten, mitä minä ajattelin? Nyt hän murhaa minun. Kaikki
mitä hän nyt sanoo, sanoo hän vain kiduttaakseen minua. Niin rajaton
on hänen vihansa, ettei hän tyydy ainoastaan murhaamiseen. Mutta
minä en tuntenut vähääkään tuskaa enkä pelkoa. Kun elää sellaisessa
jännityksessä, kun minä olen viime vuosina elänyt, niin silloin
unhoittaa kuolemanpelonkin. Ja sillälailla minä odotin — en voi sanoa
pelänneeni, sillä en tuntenut mitään pelkoa — kuolemaa sinun kädestäsi
ja silloin minä olisin sen ottanut ajattelemattakaan vastustaa. Se
olisi ollut minulle vain sanomaton nautinto, jollaista en ole koskaan
tuntenut.

Mutta kun minä niin — sanojasi muunnellen, joilla minusta ei ollut
enää mitään merkitystä — vitkalleen heräsin ja ymmärsin, että kaikki
mitä minulle sanoit ja minä vastasin, kaikki mitä silloin välillämme
tapahtui, ei ollut muuta kuin sanoja, sanoja, vain sanoja, niin
silloin tapahtui jotain muuta. Silloin heräsi minussa puhtaasti
aistillinen vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme
rakkaudeksi. Silloin minä inhosin itseäni ja koko elämääni, ensisijassa
aistielämääni. Aivankuin likaisen veden päällä lepäävästä usvasta
minä kuulin sanojasi, ja samassa silmänräpäyksessä olin näkevinäni
ihmiselämän aistienraivon, joka alkaa verestä ja loppuu vereen.
Tiesinhän, että se oli vain silmänräpäyksessä ohimenevä harhanäky.
Tiesinhän mitä olin lukenut ja kokenut. Minä tiesin, että tämän
silmänräpäyksen kuluttua normaali-ihmiseni ikäänkuin ottaisi jälleen
normaalipalkkansa minussa. Ja kaikkea sitä, mitä nyt kummituksena näin,
voisin taas katsoa levollisesti ja sanoa sitä luonnolliseksi.

Se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen. Se ei vaikuta minuun sen enempää.
Minä tiedän sen. Mutta silloin minä näin itseni sellaisena kuin olin.
Minä kuulun niihin naisiin, joitten on hyvä olla niin kauvan kuin
nukkuvat. Kenenkään miehen ei olisi pitänyt herättää minua. Ei sinun
eikä kenenkään muunkaan. Nähdä se ja kuitenkin voida elää, sitä sinä et
tiedä... Kukaan ei tiedä sitä.

Maud vaikeni ja hengitti aivankuin olisi tahtonut pudistaa ajatukset
itsestään. Sitten hän jatkoi uudestaan. Mutta hänen äänensä oli väsynyt
ja välinpitämätön, jyrkkä vastakohta niille sanoille, mitä hän lausui:

— Olen toisinaan uskonut olevani lähempänä sitä suurta ihmissyvyyttä,
josta me kaikki polveudumme, ja johon meitä houkutellaan katsomaan —
kauhistuaksemme alkuperäämme.

Sinä nukuit muuten hyvin raskaasti sinä yönä, Karsten. Uni olikin
sinulle hyvään tarpeeseen. Minä yksin olin valveillani enkä voinut
saada lepoa. Ensi kerran koko tällä ajalla minä ajattelin sitä
mahdollisuutta, että voisin kaikki tehdä jälleen hyväksi. Oli aivankuin
olisin elänyt siinä harhaluulossa, että voin muuttaa luonteeni tai
tehdä kaikki tekemättömäksi. Hiivein hiljaa ympäri huoneustoa, menin
huoneesta huoneeseen, katselin kaikkia, mitkä olivat vuosien kuluessa
vitkalleen tulleet ja jääneet luoksemme.

Tiesin, että kaikki ajatukseni ja toiveeni olivat turhia. Ja kuitenkin
hiivein luoksesi. En tahtonut mitään muuta kuin vain kerran lähestyä
sinua tietämättäsi. Salin ovi oli auki ja siellä paloi tuli. Viipyi
hetkinen ennenkuin käänsin katseeni. Pelkäsin sinun heräävän.
Viimeinkin voin nähdä jokaisen pienimmänkin piirteesi. Seisoin
siellä liljaa ja näin kasvojesi ryppyjen unessa silenneen. Sinä olit
kaltaisesi, jollaisena minä muistan sinut silloin, kun ensi kerran näin
sinun nukkuvan.

— Seisoin kauvan siinä, jatkoi hän, ja tunsin mieleni heltyvän. Minä
tahdoin tehdä sinulle hyvää. Mitä tahdoin tehdä? Tahdoin herättää
sinut, Karsten, ja kertoa sinulle kaikkityyni. Olin vähällä sen tehdä.
Niin hirveän jännittyneeksi oli tilanne minut tehnyt. Minähän olin
ruhjonut kaikki mitä olin voittanut, Karsten. Kaikki minkä luulin
voittaneeni.

Olin hetkisen sellainen, jollaisen sinä luulit minun olevan, silloin
kuin menimme naimisiin. Olin vanhan ajan nainen, hän, joka taipui
hieman liian paljon, mutta ei koskaan pettänyt, ja joka voitti itsensä
olemalla nöyrä.

— Mitä sinä nyt puhut? keskeytin hänet. Ihmiset ovat aikojen alusta
pettäneet ihmisiä. Miehet naisia ja naiset miehiä. Mitä sinä puhut
vanhan ajan naisesta? Sehän on vain sanoja. Puuttuu vain, että sanot
itseäsi moderniseksi ja alat keskustelemaan.

Olin rajattomasti hermostunut. Kuulemani kiihoitti katkeruuttani
äärettömästi.

Mutta Maud ei sallinut häiritä itseään.

— Se on kuitenkin niin kuin äsken sinulle sanoin, sanoi hän.

Ja hänen piirteensä muuttuivat omituisen valoisiksi.

— Minä en herättänyt sinua, jatkoi hän levollisesti. Mutta varmasti
tahdoin herättää. Tahdon sen tunnustaa sinulle. Tiedätkö, mitä tahtoo
sanoa, tuntea polttavaa tunnustamishalua? En tahdo mitään voittaa.
Minä tahdon vain saada tunnustaa ja sitten jättää kotini. Huomen aamun
koittaessa minä tahdon olla poissa. Ja sinä saat olla vapaa minusta.
Sillä siinä on sinun onnesi.

Minua esti vain pieni, mitätön asia. Sinä käännyit unissasi ja sitä
säpsähtäessäni töyttäsin kynttiläjalan mansettia niin, että se kilahti.
Kummitusten pelko tai mikä lie vallannut minut? Pelästyin niin, että
syöksyin ulos ja vain väkisten voin seisahtaa ovella katsoakseni, jos
sinä heräsit. Mutta sinä et liikahtanutkaan. Sinä nukuit raskaasti.

Silloin menin huoneeseeni, Karsten, lukitsin oveni ja menin
vuoteeseeni. Makasin pimeässä vilusta väristen kuin eksynyt lapsi. Mitä
ajattelin tai mitä tunsin, sen koetan sinulle kertoa. Älä kuitenkaan
usko minua.

Mutta sen päivän perästä on elämäni kulunut aivankuin minua olisi
paholaiset ajaneet. En ole koskaan tuntenut rauhaa enkä tiennyt mitä
lepo tahtoo sanoa.

Vasta nyt...

Hän vaikeni ja sanoi hiljempaa:

— Uskotko minua, kun nyt sanon, että nyt minä tunnen jotain sellaista?

— Saan kai uskoa sinua, kun sinä sanot minulle, oli vastaukseni.

— Me olimme tarttuneet toisiimme, Karsten, jatkoi Maud. Olimme tulleet
siihen, ettemme enää tienneet erottaa mikä oli sinun mikä minun.
Silloin meidät riuhtaistiin rikki, tai me luisuimme pois toisiltamme,
kuten äsken sanoin. Mutta niin kauvan kuin kuljimme toistemme
läheisyydessä, mielimme toisiamme. Päästyäsi minusta sinä paranet.

— Ja sinä?

— Minä olen jo terve.

Kovasti ja terävästi tulivat viimeiset sanat. Se ei loukannut minua
kuitenkaan. Oliko Maudin puhunut totta tai valetta, sitä minä en
jaksanut ymmärtää. Meidän välillämme oli ikuinen arvoitus, miehen ja
naisen arvoitus. Se on hullu, joka koettaa ratkaista sitä arvoitusta
omaksi edukseen.

Olimme puhuneet kaikki toistemme kanssa. Mutta emme olleet kohdanneet.
Tahtomattani muistui mieleeni niitten paralleliviivojen määritys, jotka
eivät _voi_ kohdata.

Kysyin lopuksi ivallisesti:

— Kuinka sinä tulit niin selvänäköiseksi?

Maud säpsähti aivankuin olisin lyönyt häntä.

— Miten selvänäköiseksi? änkytti hän.

— Tarkoitan: niin selvänäköiseksi minun suhteeni, itsesi suhteen,
kaikkien suhteen, kuin nyt olet.

Maud painoi päänsä alas niin, etten voinut nähdä hänen kasvojaan.

— Siihen minä en tahtoisi vastata, mutisi hän.

— Sinun täytyy, sanoin minä hiljaa ja käskevästi. Jotain sinä olet
minulle kuitenkin velkaa.

Maud ei kohottanut katsettaan minuun. Mutta minä voin nähdä punan
valahtavan hänen poskilleen ja kaulaansa kun hän vastasi:

— Nainen tulee näkeväksi, kun hän rakastaa kahta miestä. Hän tulee
näkeväksi siksi, että hän on syönyt tiedonpuun hedelmiä. Silloin hän
tietää hyvän ja pahan — ja enemmänkin. Mies taas... Hän keskeytti. Ja
minä ymmärsin, ettei hän enää sanoisi mitään.

— Mies, jatkoin minä sensijaan, voi syödä kuinka paljon tahtoo ja mitä
hän tahtoo. Side ei kuitenkaan putoa hänen silmiltään. Aijoitko sanoa
niin?

Maud katsoi minuun ja hänen kasvojensa ilmeet olivat muuttuneet. Hänen
katseessaan oli vihan ilme.

— Tämä on pahinta, mitä meidän välillämme on koskaan tapahtunut,
purskahti hänen suustaan.

Mutta mitkään sanat eivät voineet minua enää hillitä.

— Miksi mies pitää sidettä? sanoin minä. Onko se siksi, että hänen
luonteensa jää kuitenkin viattomammaksi kuin sinun, vaikka hän
kuinkakin rikkoisi? Minä en ole koskaan ennen sitä uskonut, mutta totta
tosiaankin sinä olet tällä hetkellä opettanut sen minulle.

Tuijotimme toisiimme saamatta sanaakaan suustamme. Huomaamatta olivat
yön tunnit meiltä kuluneet. Oli jo aamu. Uusi päivä oli tullut. Mutta
meidän ajatuksissamme liikkui enemmän kuin se. Me muistelimme molemmat
erästä toista yötä, jolloin myöskin tapasimme samassa huoneessa, sitä
yötä, josta juuri puhuimme. Silloinkin meidät tarkoitettiin kohtaamaan,
eikä kummankaan meistä tarvinnut muistuttaa toiselleen siitä. Samassa
silmänräpäyksessä kulki kuin kummitus välillämme, kummitus pelästytti
meidät molemmat.

— Onko tämä eronhetkemme? mutisi Maud.

En voinut vastata hänelle. Kummallinen ajatus, vielä kummallisemman
tunteen synnyttämä, liikkui aivoissani:

Sinulle puhuu nyt uusi nainen. Nainen, jota et ole koskaan ennen
tavannut kuin nyt.

Se oli kamalan kuohuttava ajatus. Se leikkasi haavan, polttavan haavan,
joka kirveli syvälti. Siinä oli samalla kertaa tuskaa ja raivoa.

Minä käsitin vitkalleen, mikä Maudin nyt oli muuttanut, ja miksi
kaikki se, mikä hänessä oli naista, nyt oli minulle niin vierasta.
Minä ymmärsin, että Maud nyt oli sellainen, millaiseksi toisen miehen
rakkaus hänet oli tehnyt, sen miehen, jota hän rakasti enemmän kuin
minua.

Uusi nainen. Toinen nainen kuin hän, jonka olin kerran syliini
sulkenut. Nöyryyttävä ja samalla kertaa kamala totuus vihloi sieluani.
Tuon tunteen pusertamana lähdin horjuen hyvästi sanomatta hänen
huoneestaan ja menin omaani.

Mennessäni näin Maudin ymmärtäneen mitä olin tuntenut, ja hänen
kasvojensa ilmeistä luin jotain, joka muistutti kostoa.

Makasin valveilla huoneessani ja katselin miten aamuaurinko värjäili
punaisia uutimia. Ne hehkuivat punaisina kuin veri. Ja minusta tuntui
kuin olisin tahtomattani saanut katsahtaa sen verhon taa, joka peittää
Kaikkeudenäidin, Isisjumalattaren kasvot.

Se mies tai nainen, joka uskaltaa kohottaa sitä harsoa, muuttuu kiveksi.



XIX.


Kun seuraavana päivänä tulin huoneestani, niin Maud oli poissa.
Metsänimpi oli vapautunut, ja koti, jonka hän oli jättänyt, oli tyhjä.

Menin virastooni ja tulin takaisin, söin päivällisen Harryn kanssa ja
olin taas yksin. Poika ei pyytänyt mitään selitystä. Minulla itselläni
ei ollut mitään hänelle antaa.

Kuljin huoneesta huoneeseen. Kuljin siksi kunnes väsymys pakotti
ruumistani, ja aivojani poltti kuin kuumeessa.

Tunsin itseni aivankuin väkivallalla entisyydestäni erilleen
leikatuksi. Tulevaisuus oli edessäni kylmänä ja selvänä.

Ja kuitenkin minä odotin koko ajan, että Maud tulisi takaisin.

Kun olin hullu. — — —



XX.


Yli taivaan väräjävät yössä revontulien liekit. Syvänä pimeytenä
peittää tunturin varjo laakson. Tuon varjon yläpuolelta häämöittää
tunturin huippu.

Pienen rautatieaseman edustalla levenee asemasilta puhtaana ja
lumettomana. Siellä minä kävelen verkalleen edestakaisin. Pakkasessa
jäätyneet lankut narisevat jalkojeni alla.

Siitä ei ole vielä kauvan kulunut, kun tuo kaikki tapahtui, josta olen
pimeinä talvikuukausina koettanut kirjoittaa itseni vapaaksi. Tuskin
vuottakaan on siitä päivästä, jolloin jäin yksin lapseni kanssa. Ja
kuitenkin minusta tuntuu se aika pitemmältä kuin muuten kymmenen
vuotta. Ei yhtään päivää ole kulunut, etten olisi saanut kokea jotain
uutta.

Kun hain tätä vaatimatonta virkaa ja sain sen, niin ihmiset kohauttivat
olkapäitään sellaiselle virkamiehelle, joka turmeli menestyksensä.
Siunattu olkoot ne äänet, jotka ajoivat minut pois. Siunattu se hetki,
jona tottelin niitä.

Erämaita täällä juna kiitää. Niin hiljaista täällä on, että sen jyminä
kuuluu laajalta. Kuusikosta, joka varjostaa laaksoa, se syöksyy esiin,
ja kun se on mennyt ohi, lepää savu raskaana pilvenä tunturin kupeella.
Juna tulee kaksi kertaa vuorokaudessa. Nyt on yö ja minä odotan
sitä sytytetyin lyhdyin. Huomenna päivänvalossa minä tervehdin sitä
punaisella lipullani. Siitä mailmasta, jonka jätin, minulla on vain
menevät ja tulevat junat jälellä. Enempää en tarvitsekaan.

Pitkiä ovat ne kuukaudet olleet, joina en ole aurinkoa nähnyt. Sehän
häviää täällä pohjosessa toisinaan, ja sille hyvästisanoessaan ei voi
aavistaakaan kuinka pitkäksi se aika tulee, jolloin ikävällä odottaa
jälleennäkemistä.

Mutta huomenna se taas tulee takaisin. Kellonmäärä on kalenterissa ja
minä puolestani aion olla varuillani katsomassa sitä. Silloin se nousee
kapeana, punakeltaisena raitana tunturin kupeen yli, ja alas laaksoon
valuu ensi kerran oikein kimputtain valoa. Silloin minä toivotan sen
tervetulleeksi, ja tätä ajatellessani minä värisen ilosta.

Mutta sen tultuakin, kun päivät pitenevät ja aurinko sulattaa maan,
silloinkin minä tulen selvin mielin jälleen ajattelemaan talviyön
pitkää hämärää.

Sen antoi minulle autio tunturi ja syvän laakson varjo, metsän musta
rinne valkeaa lunta vaste, ja sen yli kaartuva ääretön tähtitaivas.
Aurinko ennätti saada minua unhoittamaan mitä etsein ja löytää
yksinäisyydessäni.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ikuinen arvoitus : Romaani" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.