Title: Nuoren naisen kohtalo
Author: Fontane, Theodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren naisen kohtalo" ***


NUOREN NAISEN KOHTALO

Kirj.

Theodor Fontane


Suomentanut [alkuteos: »Effi Briest»]

J. Hollo



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1924.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa
olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas
päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston
ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus
leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja
sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja
jonka kehän muodosti _canna indica_ ja rabarberipensaat. Suunnilleen
kaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa,
näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänä
ja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle,
ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattain
kullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus,
kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsä
pienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiin
lammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivan
lähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoran
varassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikon
ja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.

Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita ja
pari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samalla
kaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinä
annettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkin
talon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävän
syvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointa
ikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljä
askelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti ja
tytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistä
tilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsi
lukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkiona
sekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta ja
suuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmasti
liikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsä
tarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaa
neulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
kumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman.
Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaan
hieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinä
seisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkain
korkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikin
työstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonut
ilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikka
sellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu.
Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainen
liinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinen
nahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laaja
merimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsa
vallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivat
suurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntä
nimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koska
hänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.

Effi oli jälleen noussut ja käännähteli liikkeitään suorittaen vuoroin
oikeaan, vuoroin vasempaan, kun äiti irroitti katseensa neulomuksestaan
ja virkkoi: »Kuulehan, Effi, sinun olisi oikeastaan pitänyt ruveta
kaunoratsastajaksi. Aina trapetsilla, aina ilmojen tyttärenä. Luulenpa
melkein, että se on halusi.»

»Voipa olla, äiti. Mutta jos niin olisi, kuka on syypää? Keneltä se on
peritty? Sinultapa tietenkin. Vai arveletko sen johtuvan isästä? Jo
täytyy itsesikin nauraa. Ja minkätähden pistät minut tähän pussiin,
tähän pojanmekkoon? Toisinaan ajattelen, että joudun vielä lyhyitä
hameita kantamaan. Ja kun _ne_ ovat jälleen ylläni, niin minä niiaankin
taasen niinkuin tyttöheilakan tulee, ja kun tulevat tänne Rathenowista,
istun eversti Goetzen syliin ja ratsastan hopp, hopp. Miksi en sitä
tekisi? Kolme neljännestä on hänessä setää ja vain yksi neljännes
liehittelijää. Oma syysi. Minkätähden en saa kunnollisia vaatteita?
Miksi et tee minusta täysikasvanutta?

»Tekisikö mielesi?»

»Ei.» Samassa Effi juoksi äidin luo, syleili häntä kiihkeästi ja
suuteli.

»Ei niin rajusti, Effi, ei niin kiihkoisasti. Minä käyn aina kovin
levottomaksi, kun näen sinut tuollaisena...» Ja äiti tuntui vakavasti
aikovan jatkaa huoltensa ja pelkojensa esittämistä. Mutta hän ei
päässyt pitkälle, sillä samassa astui kirkkomaan aidassa olevasta
pienestä rautaovesta puutarhaan kolme nuorta tyttöä, jotka astelivat
hiekoitettua käytävää pitkin pyöreätä kukkalavaa ja aurinkokelloa
kohti. He heiluttivat kaikin päivänvarjojansa tervehdykseksi Effille
ja kiiruhtivat rouva von Briestin luo suudellakseen hänen kättänsä.
Rouva von Briest esitti nopeasti muutamia kysymyksiä ja kehoitti sitten
tyttöjä olemaan puolisen tuntia heidän tai ainakin Effin seurana.
»Minulla on muutenkin paljon tekemistä, ja nuoret viihtyvät parhaiten
toistensa parissa. Voikaa hyvin.» Sitten hän nousi puutarhasta
kylkirakennukseen johtavia kiviportaita.

Nyt olivat nuoret yksin.

Kaksi tytöistä — pieniä, pyöreitä olentoja, joiden kesakot ja
hyvätuulisuus erinomaisesti sopivat heidän kihariin, vaaleanruskeisiin
hiuksiinsa — olivat Hansaliittoa, Skandinaviaa ja Fritz Reuteria
ehdottomasti ihailevan kanttori Jahnken tyttäriä. Kanttori olikin
mecklenburgilaiseen maanmieheensä ja mielirunoilijaansa nojautuen
ja Miningin ja Liningin suomaa esikuvaa silmälläpitäen antanut
omille kaksosilleen nimet Bertha ja Hertha. Kolmas nuori neito oli
Hulda Niemeyer, pastori Niemeyerin ainoa lapsi; hän käyttäytyi
täysikasvaneemmin kuin molemmat toiset, mutta oli sensijaan
ikävystyttävä ja omahyväinen, pöhöttynyt, vaaleaverinen tyttö, jonka
hieman ulkonevat silmät tylsyydestään huolimatta näyttivät alinomaa
jotakin etsivän. Husaari Klitzing olikin hänestä sanonut: »Eikö
näytä siltä kuin hän odottaisi joka hetki enkeli Gabrielia?» Effin
mielestä oli hieman kriitillinen Klitzing liiankin oikeassa, mutta
siitä huolimatta hän karttoi erilaista suhtautumista näihin kolmeen
ystävättäreensä. Kaikkein vähimmin teki hänen nyt mielensä siten
menetellä. Hän laski kätensä pöydälle ja virkkoi: »Tämä ompeleminen on
ihan kuolettavan ikävää. Jumalan kiitos, että tulitte.»

»Mutta äitisi me olemme ajaneet pakoon», sanoi Hulda.

»Ette suinkaan. Hän olisi lähtenyt muutenkin, kuten jo teille sanoi;
hän näet odottaa vierasta, vanhaa ystävää tyttöajoiltansa. Minä
kerron hänestä teille myöhemmin; se on lemmentarina sankareineen
ja sankarittarineen ja se päättyy kieltäymykseen. Suurin silmin
sitä ihmettelette. Minä olen muuten jo nähnyt äidin vanhan ystävän
Schwantikowissa; hän on piirineuvos, hyvävartaloinen ja erittäin
miehekäs.»

»Se on pääasia», virkkoi Hertha.

»Epäilemättä. Naiset naiselliset, miehet miehekkäät — se, kuten
tiedätte, on isän lempilauseita. Mutta auttakaa nyt minua tämän pöydän
järjestämisessä, muuten saan jälleen kuulla nuhdesaarnan.»

Käden käänteessä siirtyivät kaikki vyyhdit koriin, ja kun kaikki
jälleen istuivat, sanoi Hulda: »Nyt, Effi, on aika esittää
kieltäymykseen päättyvä lemmentarina. Vai eikö se olekaan niin paha?»

»Kieltäymykseen päättyvä tarina ei ole milloinkaan paha. Mutta en voi
aloittaa, ellei Hertha maista karviaismarjoja — näenhän, ettei hän
käännä niistä katsettansa. Ota muuten kuinka paljon tahansa, voimmehan
myöhemmin poimia uusia, mutta heitä kuoret kauas tai mieluummin tähän
sanomalehdelle, teemme siitä sitten tötterön ja toimitamme kaikki pois.
Äiti ei siedä, että kuoria on kaikkialla, hän sanoo voivan luiskahtaa
ja katkaista säärensä.»

»En usko», virkkoi Hertha, ahkerasti käyttäen hyväkseen karviaismarjoja.

»En minäkään», vahvisti Effi. »Ajatelkaahan: minä kaadun joka päivä
vähintään kaksi tai kolme kertaa, mutta en ole vielä katkaissut mitään.
Eihän kunnon sääri hevin katkea, ei minun eikä sinunkaan, Hertha. Mitä
arvelet sinä, Hulda?»

»Ei pidä kiusata kohtaloansa; ylpeys käy lankeemuksen edellä.»

»Aina kuin kotiopettajatar; sinä olet ihan ilmetty vanhapiika.»

»Mutta toivon kumminkin joutuvani naimisiin. Ehkäpä ennen sinua.»

»Olkoon menneeksi. Luuletko minun sitä odottelevan. Se vielä puuttuisi.
Minä muuten saan sulhasen, ehkä piankin. Se ei minua pelota. Hiljattain
sanoi minulle pieni Ventivegni tuolta toiselta puolen: 'Lyödäänkö
vetoa, neiti Effi; täällä vietetään häät jo tänä vuonna'.»

»Entä mitä sanoit sinä?»

»Varsin mahdollista, sanoin minä, varsin mahdollista; Hulda on meistä
vanhin ja voi mennä naimisiin milloin hyvänsä. Mutta hän ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavankaan, vaan sanoi: 'Ei, vaan eräs toinen nuori
neiti, joka on yhtä ruskea kuin neiti Hulda on vaalea. Samalla hän
silmäili minua aivan vakavasti... Mutta minä joudun tässä ihan pois
ladulta ja unohdan kerrottavani.»

»Niin, sinä keskeytät kerran toisensa jälkeen; et kenties tahdokaan
kertoa.»

»Tahdonpa kyllä, mutta kertomukseni tosiaankin aina katkeaa, sillä koko
juttu on hieman omituinen, melkeinpä romanttinen.»

»Mutta sanoithan, että hän on piirineuvos.»

»Niin onkin. Ja hänen nimensä on Geert von Innstetten, parooni von
Innstetten.»

Kaikki kolme nauroivat.

»Mitä nauratte?» kysyi Effi loukkaantuneena. »Mitä tämä merkitsee?»

»Ah, Effi, emmehän tahdo loukata sinua enempää kuin parooniakaan.
Sanoitko Innstetten? Ja Geert? Eihän täällä ole ketään sennimistä
ihmistä. Mutta aateliset nimet ovat usein naurettavia.»

»Niin, rakkaani, epäilemättä. Mutta ovatpahan sensijaan aatelisia. He
voivat sen itselleen sallia, ja mitä kauemmaksi siirrytään taaksepäin
— tarkoitan ajassa — sitä enemmän he voivat itselleen sallia. Siitä
te ette ymmärrä mitään, mutta älkää panko pahaksenne, että sen sanon.
Pysymmehän sittenkin hyvinä ystävinä. Siis Geert von Innstetten ja
parooni. Hän on ihan yhtä vanha kuin äiti, päivälleen.»

»Ja kuinka vanha on oikeastaan äitisi?»

»Kolmenkymmenenkahdeksan.»

»Kaunis ikä.»

»Onpa niinkin, varsinkin jos on säilynyt näöltään sellaisena kuin
äiti. Onhan hän oikeastaan kaunis nainen, eikö teidänkin mielestänne?
Ja kuinka hän onkaan kaikesta selvillä, aina varma ja samalla hieno
eikä milloinkaan sopimaton niinkuin isä. Jos olisin nuori luutnantti,
rakastuisin äitiin.»

»Kuinka voitkaan sanoa niin, Effi?» virkkoi Hulda. »Sehän on neljännen
käskyn rikkomista.»

»Joutavia. Kuinka se voisi olla neljännen käskyn rikkomista? Luulenpa,
että äiti olisi mielissään, jos saisi kuulla minun niin sanovan.»

»Mahdollista kyllä», keskeytti Hertha. »Mutta nyt vihdoinkin kertomaan!»

»Olehan huoletta, minä jo aloitan... Siis parooni Innstetten! Hän
ei ollut vielä kahdenkymmenen vuoden ikäinen palvellessaan tuolla
Rathenowin rykmentissä, ja silloin hän vieraili usein täkäläisillä
tiloilla, mieluimmin Schwantikowissa isoisäni Bellingin luona.
Tietenkään ei isoisän vuoksi, ja kun äiti siitä kertoo, voi kuka
hyvänsä helposti huomata, kenen tähden se oikeastaan tapahtui. Ja
luulenpa, että asia oli molemminpuolinen.»

»Entä kuinka kävi sitten?»

»Kävi niinkuin käydä täytyi ja niinkuin aina käy. Hän oli vielä aivan
liian nuori, ja kun sitten ilmaantui isäni, joka oli jo ritarineuvos
ja omisti Hohen-Cremmenin, ei ollut puhettakaan pitkistä aikailuista,
äitini otti hänet ja oli siitä lähtien rouva von Briest... Ja mitä
muuta vielä tuli, sen tiedätte... se muu olen minä.»

»Niin, se muu olet sinä, Effi», virkkoi Bertha. »Jumalan kiitos,
meillä ei olisi sinua, jos olisi käynyt toisin. Mutta kerrohan, mitä
Innstetten teki, mitä hänestä tuli! Missään tapauksessa hän ei ole
itseänsä surmannut, sillä niin ollen ette voisi odottaa häntä tänään
luoksenne.»

»Ei, hän ei ole surmannut itseänsä. Mutta jotakin sentapaista sentään
sattui.»

»Yrittikö hän?»

»Ei yrittänytkään. Mutta hän ei voinut enää jäädä näille main, ja koko
sotilaselämä alkoi varmaan häntä kyllästyttää. Silloinhan olikin rauhan
aika. Sanalla sanoen, hän otti eron ja alkoi opiskella lakitiedettä,
'oikein olut-innoin', kuten isä sanoo. Vuonna seitsemänkymmentä, sodan
puhjetessa, hän palasi palvelukseen, mutta ei entiseen rykmenttiinsä,
vaan Perlebergin, ja sai ristin. Luonnollisesti, sillä hän on erittäin
reima. Heti sodan loputtua hän istui jälleen asiakirjojensa ääressä,
ja sanotaan, että Bismarck pitää häntä suuressa arvossa samoinkuin
keisarikin, ja niin hänestä tuli piirineuvos Kessinin piiriin.»

»Missä on Kessin? Minä en ole kuullut sellaisesta.»

»Ei, se ei olekaan meidän tienoillamme; se sijaitsee sievoisen matkan
päässä täältä, Pommerissa, jopa Taka-Pommerissakin, mikä ei kumminkaan
paljoa merkitse, koska se on kylpypaikka (siellä onkin pelkkiä
kylpypaikkoja), ja parooni Innstettenin nyt suorittama lomamatka on
oikeastaan lankomatka tai jotakin sentapaista. Hän tahtoo tavata
vanhoja tuttaviaan ja sukulaisiaan.»

»Onko hänellä täällä sukulaisia?»

»On ja ei ole, kuinka tahtoo asian ymmärtää. Innstettenin sukua täällä
ei enää ole, eipä liene yleensäkään enää olemassa. Mutta hänellä on
täällä kaukaisia serkuksia äidin puolelta, ja ennen kaikkea hän lienee
tahtonut nähdä jälleen Schwantikowin ja Bellingin kartanon, johon häntä
liittävät monet muistot. Toissapäivänä hän oli siellä, ja tänään hän
saapuu tänne Hohen-Cremmeniin.»

»Entä mitä sanoo siihen isäsi?»

»Ei mitään. Hän ei ole sellainen. Sitäpaitsi hän tuntee äidin. Hän vain
kiusoittelee äitiä.»

Samassa kuuluivat keskipäivän lyönnit, ja jo ennen äänten häipymistä
ilmaantui Wilke, Briestin talon kaikkikaikessa tuoden Effille tietoa:
»Armollinen rouva käskee sanoa että armollisen neidin tulee pukeutua
hyvissä ajoin; kohta kello yhden jälkeen saapunee parooni.» Tuota vielä
ilmoittaessaan Wilke jo alkoi korjata pois pöydällä olevia esineitä
tarttuen ensinnä sanomalehteen, jolla karviaismarjankuoret lepäsivät.

»Ei, Wilke, ei niin; se on meidän asiamme... Hertha, sinun pitää tehdä
tötterö ja pistää siihen kivi, jotta se paremmin uppoaisi. Ja sitten
me lähdemme pitkänä surusaattona ja hautaamme tötterön avoimelle meren
selälle.»

Wilke muhoili. »Aika villitty, meidän neitimme», oli suunnilleen hänen
ajatuksensa. Mutta Effi laski tötterön keskelle kokoonkaapaisemaansa
pöytäliinaa ja sanoi: »Nyt käymme kiinni, kukin kulmaltansa, ja
laulamme jotakin surullista.»

»Niin, niinpä sanot, Effi. Mutta mitä laulamme?»

»Jotakin; mitä tahansa, kunhan loppusointuun sisältyy syviä ja
surullisia ääntiöitä. Lauletaan siis:

    »Vuoksi, vuoksi,
    tuo kaikki jälleen luoksi...»

Effin alkaessa juhlallisesti laulaa litaniaansa kaikki neljä lähtivät
liikkeelle kohti lammen laituria, astuivat venheeseen ja antoivat siinä
seisten tötterön hiljalleen liukua lampeen kivineen päivineen.

»Nyt on syyllisyytesi upotettu syvyyteen, Hertha», sanoi Effi. »Johtuu
tässä muuten mieleeni, että ennen vanhaan hukutettiin tällä tavoin
venheestä käsin onnettomia naisraukkoja, tietenkin uskottomuuden
vuoksi.»

»Ei kumminkaan näillä main.»

»Ei, ei näillä main», nauroi Effi, »täällä ei sellaista tapahdu. Mutta.
Konstantinopolissa, ja johtuupa vielä mieleeni sekin, että sinun täytyy
tietää asia yhtä hyvin kuin minun, koska olin läsnä, kun maisteri
Holzapfel kertoi meille siitä maantiedetunnilla.»

»Niin kyllä», sanoi Hulda, »se kertoi aina sellaisia. Mutta ne asiat
unohtuvat toinen toisensa jälkeen.»

»Minä en unohda. Minun muistissani ne pysyvät.»



TOINEN LUKU.


He juttelivat niin vielä hetken aikaa muistellen närkästyneinä ja
mielihyvin yhteisiä koulutuntejansa ja kaikenlaisia Holzapfelin
kertoelemia sopimattomia asioita. Jutuista ei tahtonut tulla
loppuakaan, kunnes Hulda yhtäkkiä virkkoi: »Nyt on aika, Effi; sinä
näytät, niin, kuinka sanoisinkaan, sinä näytät sellaiselta kuin tulisit
kirsikoita poimimasta, kaikki on ihan rypyssä; liinakangas painuu
ainakin moniin laskoksiin, ja iso valkoinen kääntökaulus... niin,
totisesti, sinä olet ihan kuin laivapoika.»

»Midshipman, jos suvaitset. Täytyyhän minulla olla jotakin hyötyä
aateluudestani. Olinpa muuten midshipman tai laivapoika, joka
tapauksessa on isä luvannut minulle hiljattain jälleen mastopuun, joka
pystytetään tuohon keinun viereen raakapuineen ja köysitikapuineen. Se
olisi totisesti minulle mieleen, ja viirin minä tahtoisin välttämättä
itse kiinnittää sen huippuun. Ja sinä, Hulda, kiipeät toista puolta
ylös, ja siellä korkealla me huudamme hurraa ja suutelemme toisiamme.
Tuhat tulimmaista, se joltakin maistuisi!»

»'Tuhat tulimmaista...' miltä tuo nyt kuulostaakaan... Sinä puhut
tosiaankin kuin midshipman. Mutta varonpa kiipeämästä jälkeesi,
en ole niin uhkarohkea. Jahnke on ihan oikeassa sanoessaan, että
sinussa on paljon bellingiläistä, äidiltäsi perittyä. Minä olen vain
pastorinlapsi.»

»Joutavia. Syvässä vedessä isot kalat uivat. Muistatko vielä, kuinka
serkku Briestin ollessa täällä kadettina laskit mäkeä vajan katolta,
vaikka olit jo varsin iso. Ja minkätähden? Enpä tahdo ilmaista sitä
salaisuutta. Mutta tulkaa keinumaan, kaksi kummallekin puolen; ei se
suinkaan katkea, mutta ellei teillä ole halua — nolo ilmeenne näyttää
siihen viittaavan — niin ollaan hippasilla. Minulla on aikaa vielä
neljännestunti. En halua vielä lähteä sisään, kun ei ole parempaa asiaa
kuin sanoa hyvää päivää piirineuvokselle, vieläpä sellaiselle, joka
tulee Taka-Pommerista. Onhan hän jo iällinenkin, voisi melkein olla
isäni, ja jos hän tosiaankin asuu merikaupungissa — Kessinin sanotaan
olevan jotakin sellaista — niin silloinhan minun merimiespukuni
oikeastaan täytyy miellyttää häntä kaikkein parhaimmin, jopa tuntua
suurelta huomaavaisuudeltakin. Sen verran olen kuullut isältäni, että
ruhtinaatkin toisiaan vastaanottaessaan pukeutuvat vierailijan maassa
käytettyyn asepukuun. Ei siis hätää mitään... hei, hei, ottakaa kiinni,
tuossa rahin vieressä on 'vapaa'.»

Hulda tahtoi tehdä vielä pari rajoitusta, mutta Effi kiiti jo lähintä
polkua ylös, vasemmalle, oikealle, kunnes yhtäkkiä kerrassaan hävisi.
»Effi, se ei käy päinsä; missä olet? Emmehän ole piilosilla, vaan
hippasilla!» Sellaisia moitteita esittäen ystävättäret riensivät hänen
jäljessään, kauas istutuspyörylän ja sivulla seisovien plataanien
toiselle puolelle, kunnes kadonnut äkkiä syöksyi esiin piilostaan ja
saapui vaivattomasti vapaalle alueelle rahin luo, koska takaa-ajajat
olivat jo ehtineet hänen ohitsensa.

»Missä sinä olit?»

»Rabarberipensaitten takana: niissä on suuret lehdet, vielä suuremmat
kuin viikunapuussa...»

»Hyi...»

»Ei, vaan hyi teitä, kun pelin hävisitte. Hulda suurine silmineen
ei taaskaan nähnyt mitään, aina taitamaton.» Samassa Effi kiiti
jälleen yli istutuspyörylän kohti lammikkoa, luultavasti aikoen ensin
piiloutua siellä kasvavaan tiheään pähkinäpuuviidakkoon, kiertää
sitten suuressa kaaressa kirkkomaan ja päärakennuksen ja saapua
vihdoin kylkirakennuksen luo ja rauhoitetulle alueelleen. Kaikki oli
hyvin harkittu; mutta hän ei ollut ehtinyt vielä kiertää puoltakaan
lammikkoa, kun jo kuuli nimeänsä huudettavan. Kääntyessään hän näki
äitinsä viittovan nenäliinallaan kiviportailta. Seuraavana hetkenä Effi
jo oli hänen edessään.

»Nyt sinä olet yhä vieläkin mekossasi, ja vieras on saapunut. Sinä et
ole milloinkaan valmis ajallasi.»

»Minä kyllä pidän vaarin ajastani, mutta vieras ei ole niin tehnyt.
Eihän kello ole vielä yksi, ei likimainkaan.» Sitten hän kääntyi
kaksosiin päin (Hulda oli loitompana) ja huusi heille: »Leikkikää vain
edelleen; minä tulen aivan kohta.»

* * * *

Jo seuraavana hetkenä Effi astui äitinsä kanssa suureen puistosaliin,
joka täytti melkein koko kylkirakennuksen.

»Äiti, älä minua moiti. On tosiaankin vasta puoli yksi. Minkätähden hän
tulee niin varhain. Kavaljeerit eivät saavu liian myöhään, mutta vielä
vähemmin liian aikaisin.»

Rouva von Briest oli ilmeisesti hämillään, mutta Effi painautui
hyväillen häntä vasten ja sanoi: »Suo anteeksi, minä pidän nyt
kiirettä; tiedäthän, että voin olla nopsakin. Viidessä minuutissa
muuttuu Tuhkimo kuninkaantyttäreksi. Niin kauan hän voi odottaa tai
jutella isän kanssa.»

Äidilleen nyökäten hän aikoi lähteä pieniä rautaportaita, jotka
johtivat salista yläkertaan. Mutta rouva von Briest, joka toisinaan
saattoi jättää sovinnaiset säännöt huomiotta, pidätti äkkiä
poisrientävää tytärtään, loi silmäyksen nuorekkaan viehättävään
olentoon, joka leikin kiihdyttämänä seisoi hänen edessään kuin kaikkein
raikkaimman elämän kuva, ja sanoi melkein tutunomaisesti: »Lienee
lopultakin parasta, että tulet tässä asussasi. Niin, tule tosiaankin.
Sinä näytät erittäin somalta. Ja ellei niinkään olisi, näytät
valmistautumattomalta, koristelemattomalta, ja sehän onkin tärkeintä
ensi hetkenä. Minun näet täytyy sanoa sinulle, Effi kultaseni...» hän
tarttui lapsensa molempiin käsiin... »minun täytyy sanoa sinulle...»

»Äiti, mitä nyt? Minua alkaa ihan pelottaa.»

»... Minun täytyy sanoa sinulle, Effi, että parooni Innstetten on
vastikään pyytänyt sinua vaimokseen.»

»Minua vaimokseen? Tosissaanko?»

»Se ei ole mikään leikin asia. Sinä näit hänet toissapäivänä, ja
luulenpa, että hänkin miellytti sinua. Hän on tosin sinua vanhempi,
mikä kaiken kaikkiaan on vain onneksi, sitäpaitsi mies, jolla on luja
luonne, hyvä asema ja hyvät tavat, ja ellet sano 'en', mitä tuskin voin
odottaa älykkäältä Effiltäni, olet kahdenkymmenen iällä siinä, mihin
toiset ehtivät neljäkymmentä täytettyään. Sinä ehdit paljoa kauemmaksi
kuin äitisi.»

Effi oli vaiti ja haeskeli vastausta. Mutta ennenkuin vastaus löytyi,
hän kuuli viereisestä, vielä päärakennukseen kuuluvasta takahuoneesta
isänsä äänen, ja kohta senjälkeen astui sisään ritaristoneuvos
von Briest, hyvin säilynyt ja nimenomaan hyvätuulisen näköinen
viisikymmenvuotias herra — ja hänen kerallaan parooni Innstetten,
solakka, tummapintainen ja ryhdiltään sotilaallinen.

Hänet nähdessään Effi alkoi hermostuneesti värähdellä; mutta se ei
kestänyt kauan, sillä melkein samana hetkenä, jolloin Innstetten
ystävällisesti kumartaen lähestyi häntä, ilmaantuivat villiviinin
kiertämään avoimeen ikkunaan kaksosten pellavapäät, ja Hertha,
vallattomampi, huusi saliin: »Tule, Effi!»

Sitten hän hävisi näkyvistä, molemmat sisarukset hyppäsivät
rahinselukselta, jolla olivat seisoneet, ja kuului vain vielä heidän
hiljainen hihityksensä ja naurunsa.



KOLMAS LUKU.


Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin
morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti
sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana
kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva
von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja,
joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto
häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli
siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties
paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin
hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan.
Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos
alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen
perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli
hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä
täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä
varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen
kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja
omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin
nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse
puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana
pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä
taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista
mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä
— niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt,
merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla
»Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari
katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi
lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest,
puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta
suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi
ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä
enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»

Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan
sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan.
Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin
itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin
toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi
moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä
asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia.
»Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut,
niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina
yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä
alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat
vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut
taloudenhoitajattarensa.

Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen.
Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon
edustalla olevassa puutarhassa.

»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat
oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä
sinusta oikeastaan tuntuu?»

»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme
ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten
muistaakseni jo olen maininnutkin.»

»Niin olet. Mutta minua sittenkin kovin peloittaa. Onkohan hän oikea?»

»Epäilemättä hän on oikea. Sinä et sitä ymmärrä, Hertha. Kuka hyvänsä
on oikea. Hänen täytyy tietenkin olla aatelinen ja hyvässä asemassa ja
kaunismuotoinen.»

»Siunatkoon, Effi, kuinka puhut. Olethan ennen puhunut aivan toisin.»

»Niin, ennen.»

»Ja oletko jo ihan onnellinen?»

»Ihminen, joka on vasta kaksi tuntia kihloissa, on aina ihan
onnellinen. Ainakin minusta nähden.»

»Ja eikö sinusta ollenkaan tunnu, kuinka nyt sanoisinkaan, hieman
tukalalta?»

»Hieman tukalalta kyllä tuntuu, mutta ei sentään kovin. Ja luulenpa,
että siitä selviydytään.»

Pappilassa ja lukkarilassa suoritettujen vierailujen jälkeen,
jotka eivät olleet kestäneet puolta tuntia, Effi oli palannut
takaisin kotiin, missä oltiin parhaillaan istuutumassa kahvipöytään
puutarhanpuolisella kuistikolla. Appiukko ja vävypoika käyskelivät
hiekkakäytävällä suurten plataanien välimaalla. Briest puhui
piirineuvoksen asemaan liittyvistä vaikeuksista; hänelle oli virkaa
tarjottu monet kerrat, mutta hän oli aina kieltäytynyt. »Minulle on
aina ollut mieluisinta saada menetellä oman mieleni mukaan, joka
tapauksessa se on ollut mieluisampaa — anteeksi, Innstetten — kuin
joutua alinomaa suuntaamaan katsettaan yläilmoihin. Sellaisessa
tapauksessa ihmisellä on ainoastaan korkeihin ja korkeimpiin esimiehiin
kohdistuvaa oivallusta ja kunnioitusta. Se ei ole minua varten. Täällä
minä elelen miten mielin ja iloitsen jokaisesta viheriästä lehdestä ja
villiviinistä, joka kasvaa tuolla ikkunassa.»

Hän puhui vielä enemmänkin samanlaista, virallisuutta vastustavaa, ja
pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi, eri tavoin muovaten lausetta
»_Pardon_, Innstetten!» Viimeksimainittu nyökkäsi konemaisesti,
mutta kiinnitti oikeastaan vain vähän huomiotansa asiaan ja katseli
kuin lumoutuneena ikkunaa kiertävään villiviiniin, josta Briest oli
vastikään puhunut, ja niin tehden hänestä tuntui kuin näkyisivät
jälleen viiniköynnösten välitse vaaleat tytönpäät ja kuuluisi vallaton
huuto: »Tule, Effi!»

Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin
kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei
kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti
haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin
ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.

* * * *

Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois
jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin,
sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat
kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin
tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon
syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena
päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara
pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat
ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä,
niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje,
mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla
merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.

Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja
hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se
seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää.
Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä
asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa
— häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia
kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan,
oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias
kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä,
mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta.
Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä
selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin
hankkimaan _trousseauta_ prinsessa Effille, kuten Briest asian
ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin
enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan
Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan
Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin
kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä
sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen,
ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja
hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat,
äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen
päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja
muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä
kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri
Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva
serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi
»Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui
kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he
istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana
aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan
nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert,
mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä».
Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä
päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan,
koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren».
»Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan
sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten
saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli
niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä
muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei
suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella
ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja
tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta
ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä
tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä,
ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta,
niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest,
joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei
ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon,
vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat»,
ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän
elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin
korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan,
niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä
palttinaa.»

Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten
enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei
paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den
Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat
tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti
häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin
Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti
häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin
vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle
enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä
oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi
jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin
välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista.
Ja sikäli hän oli vaatelias.



NELJÄS LUKU.


Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle
Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea
myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien
ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese»,
oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää
meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin.
Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli
vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa
yksimielisyyden merkiksi.

Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli
ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen
hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein
perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että
tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi
Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään,
ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei
kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset.
Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni
kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin
parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella
junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.

Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta
ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin
iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen
toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta.
Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle
äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä
on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme
Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein
sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita
sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen
kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta
jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»

Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun
kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti
Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi,
että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta;
pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese
oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti
vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen
levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia
ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka
ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin.
»Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta
mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa
elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun
tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa
ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä
arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat
kumminkin!»

Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa
»Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin,
joka ei kuitenkaan ollut suuri.

       *       *       *       *       *

Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja
herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin
viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen
uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan
näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen,
Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa,
ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer,
joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan
Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse
teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon
ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa
ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin
yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita,
joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea
herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon.
Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja
terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise
— eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan
historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit
_eivät_ ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon
menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku
Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita
Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai
välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi
Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä
sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa,
mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»

Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi
tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen,
jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi
ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan
kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että
»Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen
aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee
mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos
viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi
käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen
ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen
erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili,
Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä
ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka
hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi
ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi
tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin
liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka
ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen
prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin
satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi
ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat
ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin
tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin
he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani
heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»

Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän
paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan.
Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään
joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan
tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään
Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi
huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla
älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin
puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan
kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.

»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von
Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen
kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot
yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä.
»Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on
pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos
mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä
tuulella.»

»Harvinaisen? Onhan hän aina hyvällä tuulella?»

»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää
hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui
monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»

»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki,
mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä _täällä_ tarvitaan. Mutta koska
kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen...
huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen
ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta... koska
kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»

»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän
sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»

»En; mutta sentään sinnepäin...»

»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun
matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin.
Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle
ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit
ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian
nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin
tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa
naamiohuveihin.»

       *       *       *       *       *

Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti
jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt
sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli
jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen
jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota
ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan
rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa.
Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin
koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen
etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä
päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti
liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan,
jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa
kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä,
ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.

»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja
onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää,
onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»

»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei
mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer
muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa?
Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi
se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on
Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu
omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut
liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin
vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja
häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu
muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän
keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin
mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni,
mitä vielä on sydämelläsi?»

»Ei mitään, äiti.»

»Eikö tosiaankaan?»

»Ei tosiaankaan; aivan totta... Mutta jos sittenkin pitäisi jotakin
olla...»

»Annahan kuulua!»

»... niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja
kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat... Ja sitten kenties
vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»

Rouva von Briest ei virkkanut mitään.

»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin
sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»

»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään
tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi.
Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi
tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta
ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen
selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan
ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu
kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun
hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»

Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen
minä olen.»

»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän
täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun
nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin
palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei
muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on
aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä
pahempaakin.»

»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta
minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja
runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»

Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä
olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on
toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla
on pelkkä pimeys.»

Effi näytti aikovan vastata, mutta samassa tuli Wilke tuoden kirjeitä.
Eräs oli Kessinistä Innstetteniltä. »Ah, Geertiltä», virkkoi Effi ja
jatkoi sitten, pistäen kirjeen piiloon, rauhalliseen sävyyn: »Mutta
sallithan ainakin, että asetan flyygelin saliin vinosti. Se on minusta
tärkeämpi seikka kuin liesi, jonka Geert on minulle luvannut. Ja sinun
kuvasi minä asetan sitten jalustalle; ihan ilman sinua en tule toimeen.
Ah, kuinka tulenkaan teitä ikävöimään, kenties jo matkalla, ja sitten
Kessinissä ihan varmaan. Siellähän ei kuulu olevan varusväkeä, eipä
edes sotilaslääkäriäkään, ja oiva onni, että se on edes kylpypaikka.
Serkku Briest — ja se olkoon lohdutuksenani — jonka äiti ja sisar
menevät aina Warnemündeen kylpemään — niin, minä en tosiaankaan voi
käsittää, minkätähden hän ei voisi suunnata rakkaita sukulaisia kerran
Kessiniinkin. 'Suunnata' — tuohan kuulostaa ihan pääesikunnalta, jota
kohti hänen kunnianhimonsa luullakseni pyrkii. Ja silloin hän tietenkin
tulee heidän kerallaan ja asuu luonamme. Minulle muuten kertoi
äskettäin joku, että kessiniläisillä on verrattain suuri höyryalus,
joka lähtee kaksi kertaa viikossa Ruotsiin. Ja laivalla on silloin
tanssiaiset (heillä on tietenkin soittokunta), ja hän tanssii erittäin
hyvin...»

»Kuka?»

»Dagobert, kukapa muu.»

»Luulin sinun tarkoittavan Innstetteniä. Joka tapauksessa on nyt aika
vihdoinkin saada tietää, mitä hän kirjoittaa... Onhan kirje vielä
taskussasi.»

»Oikein. Olinpa sen ihan unohtaa.» Effi avasi kirjeen ja lukaisi sen
nopeasti.

»Sinä et virka sanaakaan Effi. Et säteile etkä naurakaan. Kirjoittaahan
hän aina iloisesti ja hauskasti eikä ollenkaan isämäisen viisaasti.»

»Siihen en suostuisikaan. Hänellä on oma ikänsä ja minulla nuoruuteni.
Ja minä uhkaisin häntä sormella ja sanoisin: 'Harkitse, Geert, mikä on
parempi!'»

»Ja hän vastaisi sinulle: 'Se, mikä sinulla on, on parempi'. Hän näet
ei ole ainoastaan hienokäytöksinen mies, hän on myöskin oikeamielinen
ja ymmärtäväinen ja tietää varsin hyvin, mitä nuoruus merkitsee.
Hän ajattelee sitä aina ja soinnuttaa itsensä nuorekkaaksi, ja jos
hän säilyy avioliitossakin sellaisena, niin siitä syntyy esikuvaksi
kelpaava liitto.»

»Niin, sen uskon minäkin, äiti. Mutta ajattelehan — minua melkein
hävettää se sanoa — minä en toivo erikoisesti sitä, mitä nimitetään
mallikelpoiseksi avioliitoksi.»

»Se on sinun tapaistasi. Mutta sanohan, mitä oikeastaan toivot!»

»Minä toivon... niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi
hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska
rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä
kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon,
johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai
metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan
jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä,
toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren
keskiaition viereen.»

»Sanotko tuon vain vallattomuudesta tai päähänpistosta?»

»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta
sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin,
huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy
nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»

»Kuinka oletkaan tullut toimeen meidän seurassamme?»

»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella
tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai
kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja
pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin
silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta
muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen...»

Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja
suuteli hänen molempia käsiään.

»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen
joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta
tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään
erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»

»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen
mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan
minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen
kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»

»Lue, lue!»

»Rakas Effi!... Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää
minua 'Pikku Eevakseen'».

»Lue, lue... Onhan asiasi nyt lukea.»

»No niin: Rakas Effi! Mitä lähemmäksi siirtyy hääpäivämme, sitä
harvemmin saapuu sinulta kirje. Postin tultua minä etsin aina ensin
sinun käsialaasi, mutta kuten tiedät (ja enhän minäkään ole muuta
toivonut) yleensä suotta. Talossa on nyt käsityöläisiä, joiden tulee
järjestää tosin vähälukuiset huoneet sinun tuloksesi. Paras osa työtä
tapahtunee vasta meidän ollessamme matkalla. Verhoilija Madelung, joka
kaikki toimittaa, on originaali, josta sinulle kohdakkoin kerron, mutta
ennen kaikkea sanon, kuinka iloitsen sinusta, sinä suloinen, pikku
Effini. Maaperä tuntuu polttavan jalkojeni alla, ja samalla muuttuu
kelpo kaupunkimme yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Viimeinen
kylpyvieras matkusti pois eilen; hän kylpi lopulta 9 asteen vedessä, ja
kylvettäjät olivat aina iloiset, kun hän hengissä asiasta suoriutui. He
näet pelkäsivät halvausta, joka saattaisi kylpylän huonoon maineeseen,
ikäänkuin aallot olisivat täällä huonommat kuin missä muualla tahansa.
Minä riemuitsen ajatellessani, että saan jo neljän viikon kuluttua
matkustaa kanssasi Piazzettalta Lidoon tai Muranoon, jossa valmistetaan
lasihelmiä ja kauniita koruja. Kaunein olkoon sinua varten. Paljon
terveisiä vanhemmille ja hellin suutelo sinulle Geertiltäsi.»

Effi taittoi kirjeen jälleen kokoon pistääkseen sen kuoreen.

»Erittäin sievä kirje», virkkoi rouva von Briest, »ja erikoisena etuna
on vielä se, että hän noudattaa kaikessa kohtuutta.»

»Epäilemättä, hän noudattaa kohtuutta.»

»Rakas Effini, salli minun kysyä jotakin: olisiko sinulle mieluisempaa,
ellei kirje noudattaisi kohtuutta, toivoisitko sen helläksi, kenties
ylenmäärin helläksi?»

»En, en, äiti. Totta totisesti en. Näin on sentään parempi.

»Näin on sentään parempi. Miltä tuo nyt taas kuulostaakaan. Oletpa
merkillinen. Ja taanoin sinä itkit. Mitä sinulla onkaan sydämelläsi?
Vielä on aikaa. Etkö rakasta Geertiä?»

»Minkätähden en häntä rakastaisi? Minä rakastan Huldaa ja rakastan
Berthaa ja rakastan Herthaa. Rakastanhan vanhaa Niemeyeriäkin. Ja enpä
tahdo puhuakaan siitä, kuinka teitä rakastan. Minä rakastan kaikkia,
jotka tahtovat parastani ja ovat minulle hyviä ja hemmottelevat minua.
Ja Geert tulee varmaan hänkin minua hemmottelemaan. Tietenkin omalla
tavallaan. Tahtoohan hän jo lahjoittaa minulle koruja Veneziassa. Hän
ei aavistakaan, etten välitä mitään koruista. Mieluummin minä kiipeilen
ja keinun, ja kaikkein mieluimmin aina peläten, että se voi katketa ja
että voin syöksyä maahan. Eihän siinä heti pää mene.»

»Entä rakastatko kenties myöskin serkkuasi Briestiä?»

»Erinomaisesti. Hän ilahduttaa minua aina.»

»Ja olisitko halunnut mennä naimisiin serkun kanssa?»

»Naimisiin? Herra varjelkoon! Hänhän on vielä melkein poikanen. Geert
on mies, kaunis mies, mies, jonka kanssa voin esiintyä edukseni ja
josta jotakin tulee maailmassa. Mitä ajatteletkaan, äiti?»

»Hyvä niin, Effi, se on minulle mieleen. Mutta onko sinulla vielä
jotakin sydämelläsi?»

»Voi olla.»

»Sanohan!»

»Näetkös, äiti, se seikka, että hän on minua vanhempi, ei ollenkaan
haittaa, onpa kenties aivan hyväkin: eihän hän ole vanha, hän on
terve ja reipas ja sotilasmainen ja terävä. Voisinpa sanoa olevani
ehdottomasti hänen puolellaan, ellei... niin, kunhan hän olisi hieman
toisenlainen.»

»Kuinka niin, Effi?»

»Niin, kuinka. Et saa minulle nauraa. Vasta äskettäin satuin sen
kuulemaan, tuolla pappilassa. Me puhuimme Innstettenistä, ja yhtäkkiä
veti vanha Niemeyer otsansa laskoksiin, tosin kunnioituksen ja ihailun
laskoksiin, ja sanoi: 'Niin, parooni! Hän on lujaluontoinen mies, mies,
jolla on periaatteet'.»

»Niin onkin, Effi.»

»Epäilemättä. Ja luulenpa Niemeyerin myöhemmin sanoneen niinkin, että
hän on mies, jolla on lujat valta-aatteet. Ja se luullakseni merkitsee
vielä enemmän. Ah, ja minulla... minulla ei ole mitään sellaista.
Näetkö, äiti, siinä piilee jotakin kiduttavaa ja pelottavaa. Hän on
minulle hyvä ja hellä ja lempeä, mutta... minä pelkään häntä.»



VIIDES LUKU.


Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet
pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.

Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat
mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien,
Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin
rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki
oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli
edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin
ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein
kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa
eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä;
vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin
heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun
olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest
oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan
osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli
saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa
Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin
lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi.
Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa
jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan
valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä
käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen»
merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla
loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään,
että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi,
Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan
sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan
talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen
oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien
välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.

Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti,
ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului
hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että
oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli
eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän
filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että
tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen
näköinen... niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin
hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti
käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä
etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan
olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina
vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä
kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli
tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän.
»Liian paljon lämpöä... kerrassaan mainiota... Minun täytyy muuten
kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta
siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli
vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui
yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest,
jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi
Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke,
kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että
leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine
leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»

Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja
selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä
tietenkään lukuunottamatta.

»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle
on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä
tietäisi, minkätähden.»

»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni
mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka
emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi
on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui
lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa,
että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta —
Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta
hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi
rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä
taideinnollansa.»

»Jokainen kiduttaa vaimoansa. Ja taideinto ei suinkaan ole pahinta.»

»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään,
siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä,
niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut
Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»

»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä
on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun
vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet
nuoruusajan asioihin.»

»Tahdoin vain saada mielialasi vilkastumaan.»

»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani
_on_ vilkas.»

»Ja hyväkin?»

»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan
vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»

»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli
omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen
eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan
sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi
vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka
se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista
eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan
itselleen tätä rakkautta.»

Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin
hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen
sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin
on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»

»Onko hän purkanut sinulle sydämensä?»

»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta,
mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat
omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä
umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»

»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut,
mistä sen tiedät?»

»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei
ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen.
Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli
kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä
syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin
sattumalta.»

»Milloin se tapahtui ja missä tilaisuudessa?»

»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa
askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun
Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa,
ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä,
että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään
muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin,
että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa
asioissa voi varmuutta saada.»

»Aivan oikein, aivan oikein.»

»Mitä tarkoitat?»

»Tarkoitanhan vain... Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä
korvana.»

»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa
vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman
kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä
mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä
kovin liehitellyt.»

»Entä sitten?»

»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli
nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti,
joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa,
naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka
yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»

»Entä kuinka sen selität?»

»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein
intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin,
jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon
nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti
ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut
rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista
sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä,
Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta
ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä
varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»

»Mitä siis on olemassa? Mitä hänessä on?»

»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa:
huvitteluhalu ja kunnianhimo.»

»Se käy laatuun. Minä olen ihan rauhallinen.»

»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu,
se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis
ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»

»Niinpä kyllä. Sehän on hyvä.»

»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen
kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin
ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin
huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja
innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän
pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä
henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta
hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on,
ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia
olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan
vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia
häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet
Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi
toimia aivan arvelematta.»

Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja
havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista
oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten
onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti
Nienkerkenin kanssa.

»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia
ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä
Nienkerkeniä.»

»Minä ymmärrän hänet täydellisesti.»

»Eihän hän voi mennä hänen kanssaan naimisiin.»

»Ei.»

»Miksi siis?»

»Onhan siinä avarat alat, Luise.»

       *       *       *       *       *

Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin
saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet
vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä
Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä
en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on
kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin
enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta
rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme
'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että
ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta
mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun
täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin
sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen
edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin
äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer
on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta
myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»

Sellaisia kortteja saapui nyt joka päivä, Innsbruckista, Veronasta,
Vicenzasta, Paduasta. Kaikki alkoivat tähän tapaan »Me kävimme tänään
aamupäivällä täkäläisessä kuuluisassa taulukokoelmassa», ja ellei
ollut kysymyksessä taulukokoelma, niin sen sijaan jokin areena tai
kirkko, jonka nimenä oli Santa Maria ja vielä jotakin lisäksi. Paduasta
tuli kortin keralla oikea kirjekin. »Eilen olimme Vicenzassa. Vicenza
täytyy nähdä Palladion vuoksi; Geert sanoi minulle, että hänestä
juontuu kaikki nykyaikainen. Tietenkin vain, mikäli on kysymyksessä
rakennustaide. Täällä Paduassa (jonne saavuimme tänään varhain aamulla)
hän sanoi hotellin vaunuissa muutamia kertoja itsekseen 'Hän lepää
haudattuna Paduassa', ja oli ihmeissään kuullessaan minulta, etten
ollut vielä milloinkaan noita sanoja kuullut. Mutta lopulta hän sanoi,
että oli oikeastaan varsin hyvä, vieläpä etukin, etten siitä mitään
tietänyt. Hän on yleensäkin erittäin oikeamielinen. Ja ennen kaikkea
hän on minulle hyvä kuin enkeli eikä ollenkaan kopea eikä myöskään
ollenkaan vanha. Minun jalkojani yhä pakottaa, ja kirjan selaileminen
ja pitkäaikainen kuvien edessä seisominen uuvuttaa minua. Mutta sehän
on välttämätöntä. Minä iloitsen kovin Veneziasta. Siellä me viivymme
viisi päivää, kentiespä kokonaisen viikonkin. Geert on jo ihastuneena
kertonut minulle Markus-torin kyyhkysistä ja että siellä saa ostaa
hernetötteröitä ruokkiakseen niitä somia eläimiä. Kuuluu olevan kuvia,
jotka sitä esittävät, kauniita, vaaleita tyttöjä, 'Huldan tyyppiä',
sanoi hän. Tuostapa johtuvatkin mieleeni Jahnken tytöt. Ah, mitä
antaisinkaan, jos saisin istua heidän kanssaan vaununaisalla pihallamme
ja ruokkia _meidän_ kyyhkysiämme. Mutta kupukyyhkystä te ette saa
surmata, tahdon saada sen vielä nähdä. Ah, täällä on erinomaisen
kaunista. Kuuluuhan tämä olevankin maailman kauneimpia paikkoja.
Onnellinen, mutta hieman väsynyt Effinne.»

Luettuaan kirjeen ääneen rouva von Briest sanoi: »Lapsi rukka. Hän
ikävöi.»

»Niin», virkkoi Briest, »hän ikävöi. Tuo kirottu matkusteleminen...»

»Minkätähden sanot niin nyt? Olisithan voinut sen estää. Mutta se on
juuri sinun tapaistasi: näytellä jälkeenpäin viisaan osaa. Kun lapsi on
pudonnut kaivoon, määräävät raatiherrat kaivon katettavaksi.»

»Ah, Luise, älä huoli minulle esittää sellaisia juttuja. Effi on meidän
lapsemme, mutta lokakuun kolmannesta päivästä lähtien hän on paroonitar
Innstetten. Ja jos hänen miehensä, meidän herra vävymme, tahtoo tehdä
häämatkan ja siinä tilaisuudessa laatia uuden luettelon jokaisesta
taidekokoelmasta, en voi häntä siitä estää. Se on juuri sitä, mitä
naimisiinmenoksi nimitetään.

»Nyt siis sen myönnät. Minun kanssani sinä olet aina väitellyt, et ole
tahtonut tunnustaa, että nainen on pakonalaisessa asemassa.»

»Niinpä olen. Mutta miksi siitä nyt kiistelisimme. Joudumme liian
avaroille aloille.»



KUUDES LUKU.


Marraskuun keskivaiheilla — matkustajat olivat ehtineet Capriin ja
Sorrentoon saakka — Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka
noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä
hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa
Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi
ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin
junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja
pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin
kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin
toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi
ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti
tarkoitetun kehoituksen »käydä joskus katsomassa». Junan jo liikkuessa
Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja
sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi
Innstettenille kätensä.

Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin
asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan
Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin
viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa
siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin
oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi
»Feeniks», jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana
hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta.
Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen
Kruselle: »Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä
avoimet vaunut.»

Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen
asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten
herrasväen ajomies ainakin.

»No, Kruse, onko kaikki järjestyksessä?»

»Kuten käskette, herra piirineuvos.»

»Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.» Effin noudattaessa kehoitusta
ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan
Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava
perille myöhemmin omnibus-vaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui
paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä
olevalta ja huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse». Ja niin ajettiin
yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina,
vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella
sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä »Ruhtinas Bismarck».
Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin,
vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä
seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja
turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin
kunnioittavasti kohotti. »Kuka hän oli?» kysyi Effi, jossa kaikki
näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli
mitä parhaimmalla tuulella. »Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka
minun totta puhuen onkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa
nähnyt.»

»Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta
osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin
jokin sellainen. Hän näet on puoli-puolalainen, nimeltään Golchowski,
ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu
ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan
luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee
kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi,
hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on
ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi
rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä
seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan
muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja
kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.»

»Mutta hän oli hyvännäköinen.»

»Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia.
Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne
ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän
kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi
luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.»

»Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää
täällä heidän kanssaan.»

»Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan.
Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet
tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.»

»Kelpo kessiniläiset. Onko se ivaa, vai ovatko he tosiaankin hyviä.»

»En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat
kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta
täkäläistä maaseutuväestöä.»

»Mistä se johtuu?»

»Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan.
Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kasubeja,
joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo
tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin. Kaikki ne, jotka
asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa,
sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan
välitä kasubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan
hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset
niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa
kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin
heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo
Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.»

»Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta,
ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman.
Kaikenlaista ulkomaista. Eikö totta, niinhän tarkoitit?»

Innstetten nyökkäsi.

»Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai
turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.»

»Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä
vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen
ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon
ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas,
näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien
välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli,
ja meren kohina kuuluu aina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.»

»Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta
lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia
enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä
kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.»

»Ei hän sitä teekään.»

»Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin
se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle
mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko
teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?»

»Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat,
ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan
toisaalla.»

»Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata.
Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.»

»Niinpä kyllä», nauroi Geert. »Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos,
aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties
hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina
valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin,
täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta
muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut,
annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.»

»Niin, Geert, tee se!»

»Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä
asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito
skotlantilainen ja ylämaalainen.»

»Onko hänellä vielä ylämaalaisen pukukin?»

»Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti
ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa
talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri,
Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista,
joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka — Meza, Beza,
sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä
jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen
kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta,
niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi,
ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo
vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut
kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta
käsittelevän pienen teoksenkin...»

»Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi
romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa
poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan
erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan
olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja
tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku
lentävä hollantilainen tai...»

»Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut
merirosvona mustalippujen joukossa.»

»En tunne. Keitä ne ovat, mustaliput?»

»Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä... Mutta ihmisten
joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.»

»Minä sentään pelkäisin häntä.»

»Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä
silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona,
sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo...»

»Rollo?»

»Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai
Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet
normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta
se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua
ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan
kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi
ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö
olekin kaunis?»

Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti,
puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti
oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta
nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri
kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka
Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo mereltä tulvivien
vesienkin muodostama _haff_.

Effi oli kuin huumautunut. »Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis,
mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa. Italiassa minä en ole
kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä
Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin
sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se
johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?»

Innstetten nauroi. »Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa
pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa,
ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet
hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista
koskevan kertomukseni vuoksi.»

»Ethän ole minulle mitään kertonut.»

»En, olen hänet vain maininnut. Mutta kiinalainen on jo sinänsä
kokonainen juttu...»

»Niinpä kyllä», nauroi Effi.

»Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen
rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun
olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin
molemmat...»

»Onko siellä kaksi?»

»On, Kessin on kohentumassa. Siellä on nykyjään katolinenkin kirkko.»

       *       *       *       *       *

Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa
päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen
ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin
johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien
välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä
vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä
varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä,
toisella puolen katua.

Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa
paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja
ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet
koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo,
joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi
ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle
käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi,
jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien
koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö,
jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin
kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa
riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan
turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle
ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle
heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään
näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa
parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse... Tämä on vanha
Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa... Eikö totta, Friedrich,
ne ajat kelpasivat... ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin
sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on
Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin
ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja
tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»

Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti
iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä
herransa olkapäille.

»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen
kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että
suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen
eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa
kättään se sitä hyväili.

Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen.
Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus
häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään
kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset,
pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta.
Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja,
seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen
etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta
kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin
merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat
katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen,
korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi
ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla
sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.

»Mikä tuo on, Geert?» kysyi hän.

»Se on haikala.»

»Entä tuo kauempana, tuo, joka näyttää tupakkamyymälän edustalla
riippuvalta isolta sikarilta?»

»Se on nuori krokodiili. Mutta sinä voit katsella kaikkea paremmin
ja tarkemmin huomenna; tule nyt juomaan teetä. Kaikista vaipoista
ja peitteistä huolimatta olet varmaan ollut viluissasi. Lopulta oli
tuntuvan kylmä.»

Hän tarjosi nyt Effille käsivartensa, molemmat palvelijattaret
vetäytyivät pois, ja he astuivat ainoastaan Friedrichin ja Rollon
saattamina vasemmalle, talonherran oleskelu- ja työhuoneeseen. Effi
oli täällä yhtä hämmästynyt kuin eteisessä, mutta ennenkuin hän ehti
mitään virkkamaan, Innstetten siirsi syrjään oviverhon, jonka takana
oli toinen, pihan ja puutarhan puolella sijaitseva huone. »Tämä tulee
siis olemaan sinun, Effi. Friedrich ja Johanna ovat sen järjestäneet
niin hyvin kuin osasivat, minun määräysteni mukaisesti. Minä pidän sitä
varsin siedettävänä ja olisin iloinen, jos se sinuakin miellyttäisi.»

Effi irroitti käsivartensa ja kohottautui varpaisilleen antaakseen
hänelle hellän suutelon.

»Kuinka hemmotteletkaan minua vaivaista. Flyygeli ja matto, luullakseni
kerrassaan turkkilainen, kala-allas ja vielä kukkapöytä! Pelkkää
hemmottelua, minne katsonkin.»

»Niin, rakas Effi kultani, siihen sinun nyt täytyy suostua, eipä
ollakaan suotta nuori ja kaunis ja rakastettava, minkä kessiniläisetkin
lienevät jo kuulleet, Jumala tiesi miten. Kukkapöytä näet ei ainakaan
ole minun omallatunnollani. Mistä tulee kukkapöytä, Friedrich?»

»Apteekkari Gieshübleriltä... Siinä on kortti mukana.»

»Ahaa, Gieshübleriltä, Alonzo Gieshübleriltä», virkkoi Innstetten ja
ojensi nauraen, melkeinpä vallattominkin elein Effille kortin, johon
oli painettu nimi ja hieman vieraalta kajahtava etunimi. »Gieshübler,
hänestä olen unohtanut kertoa — hän käyttää muuten tohtorintitteliäkin,
mutta ei kuule mielellään itseään sillä nimellä mainittavan, koska
arvelee oikeiden tohtorien siitä vain sydämystyvän, mikä lieneekin
oikeaan osattu. Luulenpa, että opit hänet piankin tuntemaan; hän on
meidän paras numeromme, kaunosielu ja originaali ja ennen kaikkea
erinomainen ihminen, mikä onkin aina pääasia. Mutta jätetään nyt ne
jutut ja istutaan teetä juomaan. Missä sen juomme? Täällä sinun luonasi
vaiko tuolla minun suojassani? Muuta mahdollisuutta näet ei ole. Ahdas
ja pieni on majani.»

Effi istuutui arvelematta pieneen kulmasohvaan. »Tänään jäämme tänne.
Tänään sinä olet minun vieraani. Tai paremmin näin: teen juomme
säännöllisesti minun luonani, aamiaisen nautimme sinun huoneessasi;
niin saa kumpainenkin oikeutta, ja minä olen utelias näkemään, missä
paremmin viihdyn.»

»Se on aamu- ja iltakysymys.»

»Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai
oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.»

Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.

»Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään
kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä.
Sinulle minä olen...»

»Mikä?»

»Olkoon. Enpä mieli sitä sanoa.»



SEITSEMÄS LUKU.


Kun Effi seuraavana aamuna heräsi, oli jo kirkas päivä. Hänen oli
vaikea heti perehtyä uuteen asioiden tilaan. Missä hän olikaan?
Oikein, Kessinissä, piirineuvos Innstettenin talossa, ja hän itse
oli piirineuvoksen puoliso, paroonitar Innstetten. Hän kohottautui
ja katseli uteliaana ympärilleen. Edellisenä iltana hän oli ollut
liian väsynyt voidakseen lähemmin tarkastella kaikkea sitä puolittain
oudonlaista, puolittain vanhanaikaista, mikä häntä ympäröi. Vuoliaisia
tukemassa oli kaksi pylvästä, ja viheriät verhot erottivat muusta
huoneesta alkovintapaisen makuusuojan, jossa olivat vuoteet; vain
keskeltä verho puuttui tai oli siirretty syrjään, joten hän voi
makuusijaltaan helposti huonetta tarkastella. Molempien ikkunoiden
välissä oli kapea, lähelle katonrajaa ulottuva seinäkuvastin, ja
vasemmalla sen vieressä, eteisen seinän puolella, kohosi iso musta
kaakeliuuni, jota (sen hän oli huomannut jo edellisenä iltana)
lämmitettiin vanhan tavan mukaan ulkoapäin. Nyt hän tunsi, kuinka
siitä uhosi lämmintä. Kuinka suloista sentään olikaan omassa kodissa;
sellaista mielihyvää hän ei ollut kokenut koko matkan aikana, ei
Sorrentossakaan.

Mutta missä oli Innstetten? Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään,
ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kuuli vain pienen heilurikellon
tikityksen ja silloin tällöin uunista kumean äänen, jonka nojalla
päätteli, että eteisestä käsin lisättiin uuniin puuta. Vähitellen
hänen mieleensä johtui, että Geert oli edellisenä iltana puhunut
soittojohdosta. Hänen ei tarvinnutkaan sitä kauan etsiä; ihan hänen
pieluksensa vieressä oli pieni valkoinen norsunluinen nuppi, jota hän
kevyesti painoi.

Kohta senjälkeen ilmaantui Johanna. »Armollinen rouva on käskenyt.»

»Ah, Johanna, luulenpa nukkuneeni liian kauan. On varmaan jo myöhä.»

»Täsmälleen yhdeksän.»

»Entä herra...» Hänestä tuntui vaikealta puhua muitta mutkitta
»miehestänsä». »Herra on liikkunut hiljaa, sillä minä en ole kuullut
mitään.»

»Epäilemättä. Ja armollinen rouva on varmaan nukkunut sikeästi. Pitkän
matkan jälkeen.»

»Niin olen. Entä herra, nouseeko hän aina niin varhain?»

»Aina, armollinen rouva. Siinä suhteessa hän on ankara. Hän ei siedä
liikaa nukkumista, ja kun hän tulee huoneeseensa, täytyy uunin olla
lämmin, ja kahvikaan ei saa viipyä.»

»Hän on siis jo syönyt aamiaista?»

»Eipä suinkaan, armollinen rouva... armollinen herra...»

Effi käsitti, ettei hänen olisi pitänyt tuota kysyä ja että olisi
ollut parempi jättää lausumatta se otaksuma, ettei Innstetten ollut
voinut häntä odottaa. Senvuoksi hän tahtoi korjata virhettänsä,
mikäli se oli mahdollista, nousi, asettui kuvastimen eteen ja aloitti
keskustelun uudelleen: »Herra on muuten aivan oikeassa. Varhainen
nouseminen oli sääntönä vanhempienikin kodissa. Siellä, missä ihmiset
viettävät aamunsa vuoteessa, ei ole koko päivänä mitään järjestystä.
Mutta herra ei varmaankaan ole ylen vaatelias minuun nähden; minä
valvoin yöllä vähän aikaa, vieläpä hieman pelkäsinkin.»

»Mitä ihmettä, armollinen rouva! Mikä olikaan vikana?»

»Yläpuoleltani kuului aivan omituinen ääni, ei voimakas, mutta erittäin
itsepintainen. Ensin kuulosti siltä, kuin olisivat pitkät laahustimet
permantoa viistäneet, ja olinpa kiihtyneessä mielentilassani pari
kertaa näkevinäni valkoisia atlaskenkiä. Minusta tuntui kuin
yläkerrassa olisi tanssittu, mutta aivan hiljaa.»

Keskustelun aikana Johanna katseli nuoren rouvan olkapään yli korkeaan,
kapeaan kuvastimeen voidakseen paremmin tarkastella Effin ilmeitä.
Sitten hän sanoi: »Niin, se kuuluu yläkerran salista. Aikaisemmin se
kuului keittiöönkin. Mutta nyt me emme sitä enää kuule; olemme siihen
tottuneet.»

»Onko siinä jotakin erikoista?»

»Taivas varjelkoon, ei ollenkaan. Ensin ei oikein tiedetty, mistä
se johtui, ja herra saarnaaja näytti hämmentyneeltä, vaikka tohtori
Gieshübler aina vain nauroi asialle. Mutta nyt tiedämme, että se johtuu
uutimista. Sali on hieman ummehtunut, ja senvuoksi ovat ikkunat aina
auki, ellei satu olemaan rajuilma. Siitä syystä on ylhäällä melkein
aina ankara veto, joka viistättää ylen pitkiä uutimia pitkin lattiaa,
edestakaisin. Se kuulostaa kuin silkkihameiden kahinalta tai kuin
atlaskenkien askelilta, kuten armollinen rouva äsken sanoi.»

»Niin, tietysti. Mutta enpä käsitä, minkätähden uutimia ei oteta
pois. Tai voisihan ne lyhentää. Sellainen omituinen ääni häiritsee
kenen hermoja tahansa. Antakaahan nyt, Johanna, tuo pieni liina,
ja pyyhkäiskää otsaani. Tai ottakaa mieluummin pirskotinpullo
käsilaukustani... Ah, se on oivallista ja virkistävää. Nyt lähden
toiseen huoneeseen. Onhan hän vielä siellä, vai onko hän jo lähtenyt
ulos?»

»Armollinen herra oli jo ulkona, luullakseni virastossa. Mutta
hän palasi neljännestunti sitten. Minä käsken Friedrichiä tuomaan
aamiaisen.»

Sen sanottuaan Johanna poistui huoneesta. Effi loi vielä silmäyksen
kuvastimeen ja kulki sitten eteisen läpi, jonka iltainen loihtuisuus
oli päivänvalossa melkoista vähäisempi, Geertin huoneeseen.

Viimeksimainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli verrattain
kömpelörakenteinen, mutta josta hän ei tahtonut luopua, koska se oli
vanhempien kodista saatu perintökalu. Effi seisoi hänen takanansa ja
syleili ja suuteli häntä, ennenkuin hän ehti paikaltaan nousemaan.

»Näin varhain?»

»Varhain, sanot. Tietenkin minua pilkaten.»

Innstetten pudisti päätänsä. »Kuinka voisinkaan?» Mutta Effiä miellytti
itsensä syyttäminen, ja hän ei tahtonut kuullakaan, kun hänen miehensä
väitti puhuneensa ihan vilpittömästi. »Täytyyhän sinun jo matkaltamme
tietää, etten ole milloinkaan antanut itseäni odottaa aamusella. Päivän
mittaan — niin, se on toista. En tosin ole kovin täsmällinen, mutta
en unikekokaan. Sikäli ovat vanhempani luullakseni kasvattaneet minut
hyvin.»

»Sikäli? Joka suhteessa, suloinen Effini.»

»Sinä sanot niin vain senvuoksi, että vietämme vielä
kuherruskuukauttamme... mutta ei, mehän olemme jo sen viettäneet.
Taivaan tähden, Geert, sitä en ole tullut vielä ollenkaan ajatelleeksi,
mehän olemme olleet naimisissa jo yli kuusi viikkoa, kuusi viikkoa ja
päivän. Niin, se on toista; niinpä en käsitäkään sitä enää imarteluksi,
vaan pidän sen täytenä totena.»

Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden kahvia. Aamiaispöytä oli
vinosti pienen kulmasohvan edessä, joka tarkoin täytti huoneen erään
nurkan. He sijoittuivat siihen molemmin.

»Kahvi on oivallista», sanoi Effi, samalla tarkastellen huonetta ja
sen sisustusta. »Tämä on vielä hotellikahvia tai kuin Bottegonessa...
muistatko, Firenzessä, tuomiokirkko näköalana. Siitä minun täytyy
kirjoittaa äidille, tällaista kahvia ei ole meillä Hohen-Cremmenissä.
Yleensäkin, Geert, minä huomaan vasta nyt, kuinka hienosti olen mennyt
naimisiin. Meillä oli kaikki vain jotenkuten mukiinmenevää.»

»Hullutuksia, Effi. En ole nähnyt milloinkaan parempaa taloudenhoitoa
kuin teillä.»

»Ja millainen onkaan asuntosi. Ostettuaan uuden pyssykaapin ja
kiinnitettyään kirjoituspöytänsä yläpuolelle puhvelinpään ja heti sen
alle ukko Wrangelin (hän näet oli aikoinaan ukon adjutanttina) isä
luuli jo jotakin tehneensä; mutta kun katselen täällä ympärilleni,
niin koko Hohen-Cremmenin ihanuus on tämän rinnalla vain puutteellista
ja jokapäiväistä. En tiedä ollenkaan, mihin tätä kaikkea vertaisin;
jo eilen illalla, nopeasti katsahdettuani, johduin ajattelemaan
kaikenlaista.»

»Mitä, jos saan kysyä?»

»Niin, mitä. Mutta et saa sille nauraa. Minulla oli kerran kuvakirja,
jossa nähtiin persialainen tai intialainen ruhtinas (hänellä näet oli
päässään turbaani) istumassa punaisella silkkityynyllä, jalat allansa,
ja hänen takanansa oli sitäpaitsi vielä iso punainen silkkipielus, joka
pursui esiin pulleana vasemmalta ja oikealta, ja huoneen takaseinä oli
ihan täynnä miekkoja ja tikareita ja pantterinnahkoja ja kilpiä ja
pitkiä turkkilaisia pyssyjä. Aivan samanlaista on täällä sinun luonasi,
ja jos vielä vedät jalat allesi, niin yhtäläisyys on täydellinen.»

»Effi, sinä olet ihastuttava, suloinen olento. Et ollenkaan tiedä,
kuinka vakuutettu olen siitä ja kuinka mielelläni tahtoisin joka hetki
sinulle osoittaa, että olen siitä vakuutettu.»

»Onhan sinulla vielä aikaa aivan riittävästi; minä olen vasta
seitsemäntoista vuoden ikäinen enkä aio vielä kuolla.»

»Et ainakaan ennen minua. Minä tosin ottaisin sinut mieluimmin mukaani,
kun kuolema tulee. En tahdo jättää sinua kenellekään toiselle. Mitä
siitä arvelet?»

»Sitä asiaa minun täytyy vielä ajatella. Tai oikeammin: jättäkäämme
se juttu. Minä en puhu mielelläni kuolemasta, minä kannatan elämää.
Sanohan nyt, kuinka täällä elelemme? Olet kertonut minulle matkalla
kaikenlaista merkillistä maaseudusta ja kaupungista, mutta et
sanaakaan siitä, kuinka me itse tulemme täällä elämään. Huomaan
tosin, että täällä on kaikki toisenlaista kuin Hohen-Cremmenissä ja
Schwantikowissa, mutta täytyyhän meidän voida löytää hieman seuraa
tässä 'kelpo Kessinissäkin', kuten sinä paikkakuntaa aina nimität. Onko
tässä kaupungissa jalosukuisia?»

»Ei, rakas Effi; siinä suhteessa joudut kokemaan suurta pettymystä.
Lähiseudulla asuu eräitä aatelisia, joihin tulet tutustumaan, mutta
täällä kaupungissa ei ole mitään.»

»Ei mitään? Sitä tuskin voin uskoa. Onhan teitä suunnilleen
kolmetuhatta henkeä, ja täytyyhän täällä vähäpätöisten henkilöiden,
sellaisten kuin parturi Beza (sehän hänen nimensä oli), ohella olla
jonkinlainen valiojoukko, arvohenkilöitä tai jotakin sentapaista.»

Innstetten nauroi. »Niin, onhan täällä arvohenkilöitä. Mutta tarkoin
katsoen se ei suuriakaan merkitse. Meillä on tietenkin saarnaaja ja
tuomari ja rehtori ja luotsipäällikkö, ja sellaiset virkahenkilöt
täyttänevät kokonaisen tusinan, mutta useimmat heistä ovat hyviä
ihmisiä ja huonoja soittoniekkoja. Ja kaikki muut ovatkin sitten vain
konsuleita.»

»Vain konsuleita! Kuinka voitkaan niin sanoa, Geert? Onhan se jotakin
suurta, tekisipä mieleni sanoa melkein pelottavaakin. Konsulit,
nehän ovat niitä, jotka kuljettivat raippakimppuja, niistä kirves
kurkistamassa.»

»Ei ihan, Effi. Heitä nimitettiin liktoreiksi.»

»Aivan oikein, ne olivat liktoreita. Mutta onhan konsulina-olo sentään
jotakin erittäin ylhäistä ja korkeasti laillista. Olihan Brutuskin
konsuli.»

»Oli, Brutus oli konsuli. Mutta meikäläiset eivät kovinkaan häntä
muistuta. He tyytyvät kaupitsemaan sokeria ja kahvia tai murtamaan auki
appelsiinilaatikon, josta sitten myyvät sinulle hedelmiä kymmenestä
pennistä kappaleen.»

»Eihän se ole mahdollista!»

»On varmaakin. He ovat pieniä viekkaita kauppiaita, tarjoavat
neuvojansa vieraille aluksille, jotka tänne saapuessaan eivät oikein
tiedä, miten menetellä jossakin liikeasiassa, ja kun ovat neuvonsa
antaneet ja siten suorittaneet palveluksen jollekin hollantilaiselle
tai portugalilaiselle alukselle, tulevat lopulta sellaisten
vieraiden valtakuntien valtuutetuiksi edustajiksi, joten meillä on
täällä Kessinissä ihan yhtä paljon konsuleita kuin Berlinissä on
lähettiläitä, ja kun sattuu jokin juhlapäivä — ja niitä sattuu täällä
tuhkatiheään — vedetään kaikki liput tankoon. Jos sattuu olemaan kirkas
auringonpaiste, näet sellaisena päivänä koko Euroopan liputtavan meidän
katoillamme, ja lisäksi tähtilipun ja kiinalaisen lohikäärmeen.»

»Sinä olet ivallisella tuulella, Geert, ja lienetpä oikeassakin. Mutta
minun vähäisen täytyy puolestani tunnustaa, että pidän kaikkea täällä
ihastuttavana ja että havellandilaiset kaupunkimme joutuvat tämän
rinnalla ihan häpeään. Kun siellä vietetään keisarin syntymäpäivää,
näkyy liehumassa ainoastaan mustaa ja valkoista ja korkeintaan hieman
punaista lisäksi, mutta eihän se ole mitään niiden lukemattomien
lippujen rinnalla, joista kerroit. Kuten sinulle jo sanoin, on
mielestäni täällä kaikki jollakin tavoin vierasmaalaista, ja enpä
ole kuullut enkä nähnyt vielä mitään, mikä ei olisi minua tavallaan
hämmästyttänyt heti eilen illalla tuo merkillinen laiva eteisessä ja
sen takana haikala ja krokodiili ja sitten tämä sinun huoneesi. Kaikki
on niin itämaista, aivan kuin intialaisen ruhtinaan luona, sanon sen
vieläkin...»

»Olkoonpa menneeksi. Minä onnittelen, ruhtinatar...»

»Ja yläkerrassa sali, jonka pitkät uutimet viistävät permantoa.»

»Mitä tiedätkään siitä salista, Effi?»

»En mitään muuta kuin sen, mitä sanoin. Kun yöllä heräsin, minusta
tuntui tunnin ajan kuin olisin kuullut silkkikenkien lattiaa hipovan,
kuin olisi tanssittu ja melkeinpä kuin olisi soittoakin kuulunut. Mutta
kaikki ihan hiljaa. Kerroin sitten kaikki Johannalle tänä aamuna, vain
selittääkseni, minkätähden olin niin kauan nukkunut. Ja hän sanoi sen
johtuvan pitkistä uutimista salissa. Ajattelenpa, että päätämme asian
lyhyeen leikkaamalla kappaleen uutimista, tai ainakin suljemme ikkunat;
alkaahan muutenkin kohta olla myrskyinen sää. Marraskuun keskivaiheilla
on jo aika.»

Innstetten katseli hetkisen hämillään eteensä ja näytti olevan
kahden vaiheilla, vastaisiko tuohon kaikkeen. Lopulta hän päätti
olla mitään sanomatta. »Olet aivan oikeassa, Effi; me lyhennämme
yläkerran pitkiä uutimia. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä,
varsinkaan kun ei ole varmaa, että siitä tulee apu. Asiaan voi olla
syynä jokin muu, savupiippu tai puuta kovertava mato tai hilleri.
Täällä näet on hillereitä. Ennenkuin ryhdymme toimittamaan muutoksia
taloudessamme, sinun täytyy siihen perehtyä, tietenkin minun
opastamanani; me suoriudumme siitä neljännestunnissa. Ja sitten
sinä pukeudut, järjestäydyt, vain hieman, sillä oikeastaan olet
näin kaikkein viehättävin. Kello käy jo yhtätoista, ja erehdynpä
kovin, ellei ystävämme Gieshübler ilmaannu tänne yhdentoista aikaan
tai myöhäisintään kellon kahtatoista lyödessä lausuakseen sinut
kunnioittavimmin tervetulleeksi. Sellainen puhetapa näet on hänen
suosimansa. Muuten, kuten jo sanoin, miesten mies, josta tulee
ystäväsi, jos tunnen oikein hänet ja sinut.»



KAHDEKSAS LUKU.


Kello kävi jo kauan kahtatoista, mutta Gieshübleriä ei ollut vielä
ilmaantunut. »Minä en voi odottaa kauemmin», sanoi Geert, jonka täytyi
lähteä virastoonsa. »Jos Gieshübler vielä saapuu, ole mahdollisimman
kohtelias, niin kaikki käy erinomaisesti. Hämilleen joutuessaan hän ei
tiedä, mitä sanoa, tai puhuu mitä eriskummallisimpia asioita; mutta
jos osaat herättää hänessä luottamusta ja hilpeyttä, niin hän puhuu
kuin kirja. Sinä varmaan asiasta selviydyt. Älä odota minua ennen kello
kolmea; minulla on kaikenlaista suoritettavaa. Mitä yläkerran saliin
tulee, harkitsemme asiaa vielä; mutta luulenpa olevan parasta jättää se
ennalleen.»

Innstetten lähti ja jätti nuoren vaimonsa yksin. Effi istui hieman
taaksepäin nojautuneena somassa nurkassa ikkunan luona ja nojasi
siinä katsellessaan vasenta käsivarttansa pieneen lautaan, joka oli
vedetty ulos kirjoituspöydän sivusta. Katu oli rannalle johtava
valtaväylä, ja kesällä vallitsi siinä vilkaskin liike, mutta nyt,
keskivaiheilla marraskuuta, oli kaikki tyhjää ja hiljaista. Vain
muutamia köyhiä lapsia, joiden vanhemmat asuivat »Plantaašin»
äärimmällä laidalla sijaitsevissa olkikattoisissa hökkeleissä, astua
kapsutti puukengissään Innstettenin talon ohi. Effiä ei yksinäisyys
kumminkaan rasittanut, sillä hänen mielikuvituksensa askarteli yhä
niissä ihmeellisissä asioissa, joita hän oli nähnyt vähän aikaisemmin,
taloa tarkastellessaan. Tarkastelu oli alkanut keittiöstä, jonka
liesi havaittiin rakenteeltaan uudenaikaiseksi; katonrajassa taas
kulki aina palvelijattarien huoneeseen saakka ulottuva sähköjohto
— molemmat laitteet olivat vasta äskettäin järjestetyt. Effi oli
ollut iloissaan Innstettenin tuosta kertoessa, mutta sitten hän
oli lähtenyt keittiöstä takaisin eteiseen ja eteisestä pihamaalle,
jonka alkupuolen muodosti pelkkä kahden kylkirakennuksen välinen
verrattain kapea kujanne. Noihin sivusuojiin oli sijoitettu kaikki,
mitä talouteen vielä kuului: oikealla olivat palvelijattarien ja
palvelijoiden suojat ja mankelihuone, vasemmalla tallin ja vaunuvajan
välissä sijaitseva ajomiehen asunto, joka oli Krusen perheen
hallussa. Sen yläpuolella, lakassa, olivat saaneet sijansa kanat, ja
tallin yläpuolella oleva kattoluukku oli kyyhkysten kulkuaukkona.
Kaikkea tuota Effi oli katsellut suurin mielenkiinnoin, mutta hänen
mielenkiintonsa lisääntyi verrattomasti, kun hän pihalta etusuojaan
palattuaan nousi Innstettenin opastamana yläkertaan johtavia portaita.
Portaat olivat vinot, rappeutuneet ja pimeät; eteissuoja, johon ne
päätyivät, vaikutti sensijaan melkein iloiselta, koska oli valoisa
ja tarjosi kauniin näköalan: toisella puolen näkyi kaupunginrannan
kattojen ja »Plantaašin» takana korkealla rantasärkällä seisova
hollantilainen tuulimylly, toisella puolen Kessine-joki, joka tässä,
lähellä mereenlaskua, oli verrattain leveä ja vaikutti komealta. Tuota
vaikutelmaa oli mahdoton välttää, ja Effi olikin ilmaissut vilkkaasti
riemastustansa. »Niin, erittäin kaunista, kuin maalaus ikään», oli
Innstetten vastannut. Sitten hän oli asiaan enempää kajoamatta avannut
hieman vinona riippuvan kaksoisoven, joka johti oikealle niinsanottuun
saliin. Sali oli koko kerroksen pituinen; etu- ja takaikkunat olivat
avoinna, ja monestimainitut pitkät uutimet liikkuivat voimakkaassa
ilmanhengessä edestakaisin. Toisella pitkällä seinämällä ulkoni
liesi suurine kivilevyineen, ja vastakkaisella seinällä oli kaksi
läkkipeltistä kynttilähaarukkaa, kummassakin kaksi kynttilänsijaa,
aivan samanlaiset kuin alakerrassa, mutta tummat ja hoidottomat. Effi
tunsi itsensä hieman pettyneeksi ja selitti haluavansa aution ja
vaivaisen salin asemesta nähdä eteisen toisella puolen olevat huoneet.
»Siellä ei ole oikeastaan mitään», oli Innstetten vastannut, mutta oli
kuitenkin avannut ovet. Siellä oli neljä huonetta, jokaisessa yksi
ikkuna, kaikki keltaiseksi maalatut ja yhtä tyhjät kuin sali. Vain
eräässä oli pari kaislatuolia rikkinäisille istuimineen, ja erään
tuolin selustaan oli kiinnitetty pieni, vain puolen sormen pituinen
kuva, joka esitti kiinalaista sinisessä nutussa, roimahousuissa ja
päässä lattea hattu. Effi näki sen ja kysyi: »Mikä on tuo kiinalainen?»
Innstetteniä itseäänkin näytti kuva ihmetyttävän, ja hän vakuutti,
ettei tietänyt siitä mitään. »Sen on siihen liimannut Christel tai
Johanna. Leikintekoa. Voit nähdä, että se on leikattu aapisesta.»
Effi oli samaa mieltä ja ihmetteli vain, miksi Innstetten suhtautui
kaikkeen niin vakavasti, ikäänkuin asiassa sittenkin olisi jotakin
piillyt. Sitten Effi oli vielä vilkaissut saliin ja sanonut olevan
oikeastaan valitettavaa, että kaikki oli tyhjänä. »Meillähän on
alakerrassa ainoastaan kolme huonetta, ja kun joku tulee vieraaksemme,
emme tiedä, mitä tehdä. Etkö luule, että salista voisi tehdä kaksi
kaunista vierashuonetta. Se olisi jotakin äidille; hän voisi nukkua
takasuojassa, josta on näköala joelle ja molemmille aallonmurtajille,
ja etupuolella hän näkee kaupungin ja hollantilaisen tuulimyllyn.
Hohen-Cremmenissä meillä on yhä vielä vain pukkimylly. Sanohan, mitä
siitä arvelet! Toukokuussa äiti varmaan tulee.»

Innstetten oli suostunut kaikkeen ja oli vain lopuksi sanonut: »Kaikki
hyvin. Mutta luulenpa, että on sittenkin parempi, jos sijoitamme äidin
tuonne virastorakennukseen; koko ensimmäinen kerros on siellä tyhjä
aivan samoin kuin täälläkin, ja hän on siellä enemmän omissa oloissaan.»

       *       *       *       *       *

Tuo oli ollut ensimmäisen talossa suoritetun kierroksen tuloksena.
Sitten Effi oli pukeutunut, ei aivan niin nopeasti kuin Innstetten oli
otaksunut, ja istui nyt miehensä huoneessa ajatellen vuoroin yläkerran
pientä kiinalaista, vuoroin Gieshübleriä, jota ei vieläkään kuulunut.
Neljännestuntia aikaisemmin tosin oli kadun toista puolta kulkenut
pienikokoinen, vinohartiainen ja melkeinpä vialliseltakin näyttävä mies
puettuna lyhyeen hienoon turkisnuttuun ja korkeaan, erittäin sileäksi
harjattuun silkkihattuun ja oli katsellut ikkunoihin. Mutta se ei
varmaankaan voinut olla Gieshübler! Ei, tuon vinohartiaisen herran,
joka samalla näytti erittäin hienolta, täytyi olla oikeudenpresidentti,
ja Effi tosiaankin muisti jossakin seurassa täti Theresen luona
sellaisen nähneensä, kunnes hänen mieleensä äkkiä johtui, että
Kessinissä oli vain alemman asteen tuomari.

Effin ollessa vielä näissä mietteissään tuli hänen ajatustensa esine,
joka oli ilmeisesti ollut aamu- tai kenties vain rohkaisukävelyllä
Plantaašin ympärillä, jälleen näkyviin, ja minuuttia myöhemmin
Friedrich ilmoitti apteekkari Gieshüblerin saapuneen.

»Minä pyydän.»

Rouva-rukan sydän tykytti kovin, koska hänen nyt piti ensimmäisen
kerran esiintyä talon emäntänä, vieläpä kaupungin ensimmäisenä rouvana.

Friedrich auttoi Gieshüblerin yltä turkit ja avasi sitten jälleen oven.

Effi ojensi tulijalle kätensä, jota viimeksimainittu suuteli verrattain
kiihkeästi. Nuori rouva näytti vaikuttaneen häneen heti voimakkaasti.

»Mieheni on minulle jo kertonut... Mutta minä otan teidät vastaan
täällä mieheni huoneessa... Hän on virastossa ja voi palata milloin
tahansa... Saanko pyytää tulemaan minun huoneeseeni?»

Gieshübler seurasi edellä astelevaa Effiä sivuhuoneeseen, jossa hänelle
osoitettiin nojatuoli; Effi itse istuutui sohvaan. »Kunpa voisin teille
sanoa, millaista iloa minulle tuotitte eilen kauniilla kukilla ja
kortillanne! Minä lakkasin heti tuntemasta itseäni täällä vieraaksi ja
kun kerroin sen Innstettenille, hän sanoi, että me tulisimme yleensäkin
olemaan hyvät ystävät.»

»Niinkö hän sanoi? Kelpo piirineuvos. Niin, herra piirineuvos ja te,
armollisin rouva, rohkenenpa sanoa, että siinä ovat löytäneet toisensa
kaksi herttaista ihmistä. Minä näet tiedän, millainen puolisonne on, ja
näen, millainen olette te, armollisin rouva.»

»Kunhan ette vain näe liian suopein silmin. Minä olen kovin nuori. Ja
nuoruus...»

»Ah, armollisin rouva, älkää moittiko nuoruutta. Nuoruus on
virheineenkin kaunis ja rakastettava, ja vanhuus ei kelpaa
hyveineenkään juuri mihinkään. Minä puolestani en tosin voi tästä
asiasta paljoakaan sanoa, korkeintaan vanhuudesta, mutta nuoruudesta
en, sillä en ole oikeastaan milloinkaan ollut nuori. Minunlaiseni
henkilöt eivät ole koskaan nuoria. Saanen sanoa, että se on
surullisinta koko jutussa. Ihmisellä ei ole oikeata uskallusta, ei
luottamusta itseensä, tuskin rohkenee pyytää naista tanssiin, koska
haluaa säästää häntä hämillejoutumasta, ja niin kuluvat vuodet, ihminen
vanhenee, ja elämä käy köyhäksi ja tyhjäksi.»

Effi ojensi hänelle kätensä. »Ah, ette saa niin sanoa. Me naiset emme
suinkaan ole niin pahoja.»

»Ettepä suinkaan...»

»Ja kun palautan asioita mieleeni», jatkoi Effi, »kaikkea mitä olen
eläessäni kokenut... paljoa siinä ei ole, sillä minä olen joutunut vain
vähän pois kotoa ja olen melkein kaiken aikaa asunut maaseudulla...
mutta kun palautan kaikkea mieleeni, huomaan kuitenkin, että me aina
rakastamme sitä, mikä on rakastettavaa. Ja näenpä myös heti, että te
olette toisenlainen kuin muut, sellaisissa seikoissa meillä naisilla
on terävä katse. Voipa olla niinkin, että tässä tapauksessa vaikuttaa
osaltaan nimi. Se oli aina vanhan pastorimme Niemeyerin mieliväite;
hän sanoi, että nimi, erittäinkin ristimänimi, vaikuttaa salaperäisen
määräävästi, ja Alonzo Gieshübler avaa mielestäni näkyviin kokonaisen
uuden maailman, tekisipä mieli kerrassaan saada sanoa, että Alonzo on
romanttinen nimi, Preziosa-nimi.»

Gieshübler hymyili aivan erikoisesti mielissään ja rohkeni laskea
kädestään hänen oloissaan ihan liian korkean silkkihatun, jota oli
toistaiseksi pidellyt ja pyöritellyt. »Niin, armollisin rouva, siinä
osutte oikeaan.»

»Ah, minä ymmärrän. Olen kuullut konsuleista, joita sanotaan Kessinissä
olevan paljonkin, ja teidän arvoisa isänne on varmaan oppinut Espanjan
konsulin luona tuntemaan jonkun meri-capitanon tyttären, luultavasti
jonkun kauniin andalusiattaren. Andalusian naiset ovat kaikki kauniita.»

»Aivan niinkuin otaksutte, armollisin. Ja äitini oli tosiaankin kaunis
nainen, vaikka ei olekaan minun asiani käydä sitä todistamaan. Mutta
teidän puolisonne saapuessa tänne kolme vuotta sitten hän oli vielä
elossa, ja hänen silmänsä olivat yhä yhtä tuliset. Herra piirineuvos
voi sanani todistaa. Minä puolestani olen pikemmin Gieshüblerien
heimoa, väkeä, jonka ulkomuodosta ei käy paljoakaan puhuminen, mutta
joka muuten pitää säällisesti virastaan vaarin. Me olemme täällä
jo neljännessä polvessa, täydet sata vuotta, ja jos olisi olemassa
apteekkariaatelia...»

»Niin te voisitte vaatia sen itsellenne. Minä puolestani otaksun sen
todistetuksi, vieläpä ilman minkäänlaisia rajoituksia. Meille, vanhojen
sukujen jäsenille se on helpointa, koska me — ainakin ovat minun
vanhempani minua niin kasvattaneet — hyväksymme ilomielin jokaisen
hyvän mielenlaadun, ilmaantuipa se miltä taholta hyvänsä. Minä olen
omaa sukuani Briest: ja polveudun siitä Briestistä, joka Fehrbellinin
taistelun edellisenä päivänä suoritti hyökkäyksen Rathenowia vastaan,
josta kenties olette kuullut...»

»Tietysti, armollisin rouva, sehän on minun erikoisalani.»

»Siis Briest. Ja isäni on minulle sanonut — sata kertaa ei riitä
mihinkään — hän on sanonut: Effi (se näet on nimeni), Effi, tässä se on
aateluus, vain tässä, ja kun Froben vaihtoi hevosta, hän oli aatelinen,
ja kun Luther sanoi Tässä seison', hän oli aivan erikoisesti aatelinen.
Ja luulenpa, herra Gieshübler, Innstettenin olleen aivan oikeassa
minulle vakuuttaessaan, että meistä tulee hyvät ystävät.»

Gieshübler olisi mieluimmin tunnustanut heti rakkautensa ja pyytänyt
saada Cidin tai jonkun muun campeadorin tavoin taistella ja kuolla
hänen puolestaan. Mutta koska se ei käynyt päinsä ja koska hänen
sydämensä ei enempää sietänyt, hän nousi, etsi hattuansa, jonka onneksi
kohta löysi, ja vetäytyi nopeasti pois suudellen kättä kahteen kertaan,
mitään enempää virkkamatta.



YHDEKSÄS LUKU.


Sellainen oli ollut Effin ensimmäinen Kessinissä viettämä päivä.
Innstetten antoi hänelle vielä puoli viikkoa aikaa erinäisten
Hohen-Cremmeniin lähetettävien kirjeiden sepittämistä varten — äidille,
Huldalle ja kaksosille; mutta sitten olivat alkaneet vierailut,
joille usein lähdettiin suljetuissa vaunuissa (satoi näet juuri
niin uutterasti, että sellainen säännöttömyys kävi päinsä). Siitä
suoriuduttua tuli maalaisaatelin vuoro. Se vaati enemmän aikaa,
sillä suurten etäisyyksien vuoksi voitiin suorittaa ainoastaan yksi
vierailu päivässä. Ensinnä käytiin Rothenmoorissa Borckein luona,
sitten Morgnitzissa, Dabergotzissa ja Kroschentinissä, missä oltiin
Ahlemannien, Jatzkowien ja Grasenabbien vieraina. Sitten seurasi
vielä pari muuta, niiden joukossa Papenhagenin vanha parooni von
Güldenklee. Effin saama vaikutelma oli kaikkialla sama: keskinkertaisia
ihmisiä, enimmälti epäilyttävän ystävällisiä, jotka muka Bismarckista
ja kruununprinsessasta puhuessaan oikeastaan vain tutkivat Effin
vaatetusta, jonka toiset havaitsivat liian vaateliaaksi niin nuorelle
naiselle, toiset taas liian vähässä määrin säädylliseksi hänen
asemassaan olevalle naishenkilölle. Kaikessa havaittiin Berlinin
koulun vaikutusta: vaistoa ulkonaiselle ja merkillistä hämmennystä ja
epävarmuutta, kun tulivat esille suuret kysymykset. Borckein luona
Rothenmoorissa ja samoin Morgnitzin ja Dabergotzin perheissä hänet
huomattiin »ratsionalismia potevaksi», ja Kroschentinin Grasenabbien
luona hänet selitettiin kerrassaan »ateistiksi». Vanha rouva von
Grasenabb, joka oli kotoisin Etelä-Saksasta (syntyjään Stiefel von
Stiefelstein), oli tosin tehnyt heikon yrityksen pelastaakseen Effin
ainakin deismille, mutta Sidonie von Grasenabb, kolmenviidettä vuoden
ikäinen vanhaneito, oli puuttunut karusti puheeseen: »Minä vakuutan
sinulle, äiti, kerta kaikkiaan ateisti, ei tuumaakaan vähempää,
ja sillä hyvä.» Vanha rouva, joka pelkäsi tytärtänsä, oli silloin
viisaasti vaiennut.

Koko kiertoretki oli kestänyt suunnilleen kaksi viikkoa, ja kun
viimeiseltä vierailulta palattiin, myöhäisenä iltahetkenä, oli
joulukuun toinen päivä. Tämä viimeinen vierailuretki oli tehty
Papenhageniin Güldenkleen luo, ja siinä tilaisuudessa Innstetten ei
ollut voinut väistää kohtaloansa: hänen oli täytynyt puhua politiikasta
vanhan Güldenkleen kanssa. »Niin, parahin piirineuvos, kun ajattelee,
kuinka ajat ovat muuttuneet! Ihmisikää aikaisemmin, tai suunnilleen
silloin, oli myöskin joulukuun toinen päivä, ja kelpo Louis ja
Napoleonin-serkku — _jos_ hän se oli eikä polveutunut jostakin aivan
toisaalta — paukutteli raehauleilla Parisin roskaväkeä. No, _se_
hänelle annettakoon anteeksi, siihen työhön hän oli oikea mies, ja
minä puolestani kannatan periaatetta: 'Jokaisen olo on täsmälleen niin
hyvä tai huono kuin hän ansaitsee'. Mutta että hän sittemmin menetti
kaiken arvostelukykynsä ja aikoi vuonna 70 käydä muitta mutkitta meidän
kimppuun, se oli, mitä sanonkaan, se oli hävytöntä. Saipa hän siitä
veronsa. Vanha Herramme tuolla ylhäällä ei anna itseänsä pilkata, _hän_
on meidän puolellamme.»

»Niin», sanoi Innstetten, joka oli kyllin älykäs näennäisen vakavasti
käsitelläkseen sellaisiakin poroporvarillisia väitteitä. »Saarbrückenin
sankari ja valloittaja ei oikein tietänyt, mitä teki. Mutta ette saa
tuomita liian ankarasti häntä itseänsä. Kukapa onkaan ehdoton käskijä
talossaan? Ei kukaan. Minäkin varustaudun jo laskemaan hallitusohjakset
toisiin käsiin, ja Louis Napoleon, niin, hän oli kuin vahakappale
katolisen tai paremmin sanoen jesuiittamaisen vaimonsa käsissä.»

»Vahakappale vaimonsa käsissä, ja vaimo teki hänelle sitten pitkän
nenän. Epäilemättä, Innstetten, se hän oli. Mutta ettehän tahdo siten
pelastaa tuota nukkea? Hän on tuomittu ja pysyy tuomittuna. Sinänsä ei
muuten ole vielä ollenkaan todistettu», ja hänen niin sanoessaan hänen
katseensa etsi pelokkaasti oman aviosiipan silmiä, »eikö naisvaltikka
voi olla eduksikin, kunhan on nainen sen mukainen. Mutta mikä oli se
nainen? Hän ei ollut mikään nainen, vaan parhaassa tapauksessa daami,
ja siten on kaikki sanottu; 'daamissa' tuntuu jo melkein aina sivumaku.
Tuo Eugenie, jonka suhteesta juutalaiseen pankkiiriin mielelläni
olen mitään mainitsematta, koska vihaan hyveenkopeutta, oli jossakin
määrin kotoisin _café chantant'ista_, ja jos se kaupunki, jossa hän
eli, oli Babel, niin hän oli Babelin nainen. En voi lausua ajatustani
selvemmin, koska tiedän», tässä hän kumarsi Effille, »mitä olen velkaa
saksalaisille naisille. Anteeksi, armollisin, että olen ollenkaan
kosketellut näitä asioita teidän kuultenne.»

Niin oli keskustelu jatkunut, kun oli sitä ennen puhuttu vaaleista,
rapsista ja muusta, ja nyt istuivat Innstetten ja Effi jälleen kotona
jutellen vielä puolisen tuntia. Molemmat palvelijattaret olivat jo
makuulla, sillä oli kohta puoliyö.

Innstetten asteli edestakaisin lyhyessä kotinutussa ja
safiaanikengissä; Effi oli vielä vierailupuvussaan, viuhka ja käsineet
lepäsivät hänen vieressään.

»Niin», sanoi Innstetten keskeyttäen kävelynsä, »tätä päivää meidän
oikeastaan pitäisi juhlia, mutta en vielä tiedä miten. Tuleeko minun
soittaa sinulle voittomarssi tai keinuttaa haikalaa tai kantaa sinut
riemukulussa läpi eteisen? Jotakin täytyy tapahtua, sillä tiedäthän,
että tänään suoritimme viimeisen vierailumme.»

»Jumalan kiitos», virkkoi Effi. »Mutta se tunne, että nyt olemme
rauhassa, on luullakseni meille riittävä juhla. Vain suutelon
voisit minulle antaa. Mutta sitä et ajattelekaan. Koko matkalla et
kajonnutkaan, kylmä kuin lumiukko. Ja aina vain sikari suussa.»

»Annahan olla, minä kyllä parannan itseni, tahdon vain toistaiseksi
tietää, kuinka on tämän koko seurustelukysymyksen laita. Tunnetko vetoa
toisen tai toisen puoleen? Ovatko Borcket voittaneet Grasenabbit vai
päinvastoin, vai onko vanha Güldenklee sinun mieleisesi? Se, mitä hän
Eugeniestä sanoi, vaikutti erittäin jalolta ja puhtaalta.»

»Kas vaan, herra von Innstetten osaa olla ivallinenkin! Minä opin
tuntemaan sinut ihan uudelta taholta.»

»Ja ellei aatelimme kelpaa», jatkoi Innstetten häiriytymättä, »niin
kuinka on laita Kessinin arvohenkilöiden? Mitä arvelet seuraelämästä?
Siitähän lopultakin kaikki riippuu? Minä näin sinun hiljattain
juttelevan reserviluutnantti-tuomarimme kanssa, sievän miehen, joka
kenties kelpaisi, kunhan hän vihdoinkin pääsisi vapautumaan siitä
luulosta, että Le Bourget tuli valloitetuksi takaisin sen nojalla,
että hän ilmaantui rintaman sivustalle. Ja hänen rouvansa! Häntä
pidetään Kessinin parhaana bostoninpelaajana, ja hänellä on kauneimmat
pelimerkit. Siis vielä kerran, Effi, kuinka tulee olemaan laita
Kessinissä? Voinetko tänne eläytyä? Tulletko kansanomaiseksi ja takaat
minulle enemmistön, kun tahdon päästä valtiopäiville? Vai puollatko
erakkuutta, erottumista kessiniläisistä, sekä kaupunkilaisista että
maalaisista?»

»Luultavasti valitsen erakkuuden, ellei Mustanmiehen apteekki tempaa
minua ulos. Sidonie tosin tulee ajattelemaan minua vieläkin ankarammin,
mutta ei auta; tämä taistelu on taisteltava. Minun tukeni ja turvani
on Gieshübler. Kuulostaa kenties hieman naurettavalta, mutta hän on
tosiaankin ainoa, jonka kanssa täällä voi kunnollisesti keskustella,
ainoa oikea ihminen.»

»Niin onkin», sanoi Innstetten. »Sinä osaat hyvin valita.»

»Olisitko _sinä_ minun, ellei olisi niin laita?» virkkoi Effi
painautuen hänen käsipuoleensa.

       *       *       *       *       *

Tämä tapahtui joulukuun toisena päivänä. Viikkoa myöhemmin Bismarck oli
Varzinissa, ja nyt tiesi Innstetten, että hänen rauhalliset päivänsä
olivat olleet ja menneet jouluun asti, kenties kauemmaksikin. Ruhtinas
piti hänestä erikoisesti Versaillesin ajoilta asti ja kutsui hänet
usein päivällisille, kun hänellä oli vieraita, mutta myöskin yksinään,
sillä nuorekas, yhtä ryhdikäs kuin älykäskin piirineuvos oli yhtä hyvin
ruhtinattarenkin suosiossa.

Joulukuun neljäntenätoista saapui ensimmäinen kutsu. Oli satanut lunta,
joten Innstetten aikoi ajaa reessä kaksituntisen matkan asemalle,
josta oli vielä tunnin rautatiematka. »Älä huoli minua odottaa, Effi.
En voi saapua takaisin ennen keskiyötä; todennäköisesti tulen vasta
kahden aikaan tai myöhemminkin. En kumminkaan sinua häiritse. Voi
hyvin, ja näkemiin huomenna aamulla.» Niin hän istuutui rekeen, ja
isabellaväriset juoksijat kiitivät läpi kaupungin ja sitten maaseudulle
kohti rautatieasemaa.

Tämä oli ensimmäinen pitkä ero, melkein kaksitoista tuntia kestävä.
Effi rukka! Kuinka hän saisikaan illan kulumaan? Oli vaarallista
mennä varhain makuulle, koska hän silloin heräsi varhain, ei voinut
enää päästä uneen ja kuunteli kaikkea. Ei, ensin oikein väsyneeksi ja
sitten sikeään uneen, se oli parasta. Hän kirjoitti kirjeen äidilleen
ja lähti sitten rouva Krusen luo, jonka mielisairas tila — hän piti
usein myöhään yöhön sylissään mustaa kanaa — herätti Effissä osanottoa.
Hänen siten ilmaisemaansa ystävällisyyteen ei kumminkaan millään tavoin
vastannut ylen kuumassa pirtissä istuva ja hiljaa ajatustaan hautova
nainen. Huomatessaan, että hänen käyntinsä tuntui pirtissä pikemmin
häiritsevältä kuin ilahduttavalta asialta, Effi poistui tiedustellen
vain, tahtoiko sairas saada jotakin. Mutta hän torjui kaikki tarjoukset.

Sillävälin oli tullut ilta, ja lamppu oli jo sytytetty. Effi asettui
huoneensa ikkunan luo ja katseli ulos metsikköön, jonka oksilla lepäsi
kimmeltelevä lumi. Näkymö otti hänet kerrassaan valtoihinsa, joten
hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui huoneessa hänen takanansa.
Käännyttyään jälleen taakseen katsomaan hän huomasi Friedrichin hiljaa
asettaneen sohvapöydälle tarjottimen ja lautaset. »Ah, niin, iltanen...
Täytyneepä istua syömään.» Mutta ruoka ei tahtonut maittaa, ja niin
hän jälleen nousi ja luki vielä kerran äidille kirjoittamansa kirjeen.
Jos hänet oli jo aikaisemmin vallannut yksinäisyyden tunne, niin nyt
kaksin verroin. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisivat astuneet
huoneeseen Jahnken pellavapäät tai vaikka vain Hulda. Viimeksimainittu
tosin oli aina liikatunteellinen, ja häntä askarruttivat enimmälti
hänen omat voittonsa; mutta olivatpa nuo voitot kuinka epäiltäviä ja
kiistanalaisia tahansa, Effi olisi sittenkin mielellään kuullut niistä
nyt kerrottavan. Vihdoin hän avasi flyygelin soittaakseen jotakin;
mutta se ei luonnistunut. »Ei, siitä minä muutun ihan synkkämieliseksi;
mieluummin luen.» Hän alkoi etsiä jotakin kirjaa. Ensimmäinen hänen
käsiinsä osunut oli paksu punainen matkakäsikirja, mahdollisesti
Innstettenin luutnanttiajoilta. »Niin, sitäpä minä luenkin; ei ole
mitään rauhoittavampaa kuin sellaiset kirjat. Vaarallisia ovat vain
kartat; mutta sen silmäjauheen, jota vihaan, minä kyllä vältän.» Niin
hän avasi onnen kaupalla: s. 153. Viereisestä huoneesta kuului kellon
tikitys, ja ulkona haukahteli Rollo, joka oli pimeän tultua lähtenyt
suojastaan ja asettunut tänä iltana, kuten ainakin, makuuhuoneen edessä
olevalle isolle punotulle matolle. Sen läheisyyden tietoisuus lievensi
yksinäisyyden tunnetta, Effi saavutti melkein jonkinlaista tunnelmaa
ja alkoi viipymättä lukea. Hänen avaamallaan sivulla oli puheena
»Eremitage», tunnettu rajakreivin huvilinna Bayreuthin läheisyydessä;
tuo houkutteli lukijaa — Bayreuth, Richard Wagner — ja niin hän luki
eteenpäin: »Eremitagen kuvien joukosta mainitsemme vielä erään, joka
ei vetoa mielenkiintoon kauneudellaan, mutta kylläkin iällään sekä
esittämänsä henkilön vuoksi. Se on tummunut naisen muotokuva, pää
pieni, kasvojenpiirteet karut, hieman kaameat, ja kaulassa röyhelö,
joka näyttää päätä kannattavan. Toiset arvelevat, että hän on joku
vanha rajakreivitär viidennentoista vuosisadan lopulta, toiset ovat
sitä mieltä, että hän on kreivitär Orlamünde; mutta siinä suhteessa
ovat kaikki yksimieliset, että kuva esittää sitä naishenkilöä, joka
on myöhemmin saavuttanut hohenzollerien historiassa eräänlaista
kuuluisuutta 'valkoisen naisen' nimellä.»

»Osuinpa oikeaan», virkkoi Effi laskien kirjan kädestään; »haluan
säästää hermojani, ja ensimmäisenä sattuu käsiini kertomus 'valkoisesta
naisesta', jota olen pelännyt niin kauan kuin ajatella voin. Mutta
koska kammo kerran on jo olemassa, niin luenpahan loppuun.»

Hän avasi jälleen kirjan ja luki: »... Juuri tämä vanha muotokuva
(jonka esittämä _henkilö_ näyttelee erikoista osaa hohenzollerien
sukuhistoriassa), näyttelee _kuvana_ eräänlaista osaa Eremitage-linnan
erikoishistoriassa, ja tämä seikka johtunee siitä, että se on
kiinnitetty vieraalta silmältä salattuun tapettioveen, jonka takana
ovat pohjakerroksesta ylös johtavat portaat. Kerrotaan, että
kun Napoleon vietti täällä yötä, 'valkoinen nainen' oli astunut
kehyksestään ja liikkunut hänen vuodettaan kohti. Keisari oli
kavahtanut kauhistuneena istualleen, huutanut adjutanttiansa ja puhunut
aina elämänsä loppuun asti suuttuneena tuosta kirotusta linnasta
(_maudit château_).»

»Minun täytyy luopua yrityksestäni päästä rauhoittumaan tämän luettavan
avulla», sanoi Effi. »Jos luen lisää, joudun varmaan kellariholviin,
josta paholainen on ratsastanut tiehensä viinitynnörin selässä.
Saksassa on luullakseni paljon sellaista, ja matkaoppaaseen täytyy
tietenkin koota kaikki. Niinpä suljenkin mieluummin silmäni ja yritän
parhaani mukaan muistella häitteni aattojuhlaa. Kaksoset eivät
kyenneet kyyneliltään jatkamaan esitystänsä, ja serkku Briest väitti
juhlallisesti, kaikkien silmäillessä toisiaan hämillään, että sellaiset
kyynelet avaavat ihmiselle paratiisin. Hän oli tosiaankin ihastuttava
ja aivan ylen veitikkamainen... Entä minä? Ja juuri täällä. Ah, enhän
minä kelpaa ollenkaan suuren maailman naiseksi. Äiti olisi tänne
sopinut, hän olisi määrännyt asiain sävyn, kuten piirineuvoksettaren
sopii, ja Sidonie Grasenabb olisi ollut ihan nöyrä hänen edessään eikä
olisi liikoja huolehtinut hänen uskostaan tai uskon puutteestaan. Minä
sitävastoin... minä olen lapsi ja tulen luultavasti lapsena pysymään.
Kerran kuulin sanottavan, että se on onni. En kumminkaan tiedä, liekö
tuo totta. Täytyyhän ihmisen sentään aina sopia siihen, miksi hänet
kerran on asetettu.»

Samassa tuli Friedrich pöytää korjaamaan.

»Onko jo myöhäkin, Friedrich?»

»Käy yhdeksää, armollinen rouva.»

»Sitä kelpaa kuulla. Lähettäkää Johanna luokseni.»

       *       *       *       *       *

»Armollinen rouva on suvainnut käskeä.»

»Niin, Johanna. Minä aion mennä nukkumaan. On oikeastaan varhaista.
Mutta olen kovin yksinäni. Viekää tuo kirje postilaatikkoon, ja kun
ehditte takaisin, niin sittenpä jo lieneekin aika. Ja vaikka ei
olisikaan.»

Effi otti lampun ja lähti makuusuojaansa. Aivan oikein, kaislamatolla
makasi Rollo. Nähdessään Effin tulevan se nousi päästääkseen hänet
kulkemaan ja sipaisi korvallaan hänen kättänsä. Sitten se jälleen
paneutui pitkäkseen.

Johanna oli sillävälin lähtenyt viemään kirjettä viraston
postilaatikkoon. Hän ei ollut pitänyt erikoista kiirettä, vaan oli
alkanut keskustella rouva Paaschenin, vahtimestarin vaimon kanssa.
Tietenkin nuoresta rouvasta.

»Millainen hän sitten on?» kysyi rouva Paaschen.

»Erittäin nuori hän on.»

»Se ei ole mikään onnettomuus, pikemmin päinvastoin. Nuoret — ja se
juuri onkin hyvä — seisovat alinomaa vain kuvastimen edessä ja nykivät
ja asettelevat paljoakaan näkemättä tai kuulematta, eivät ole vielä
sellaiset, että aina laskevat kynttiläntynkiä eivätkä salli toisen
saada suuteloa, koska eivät itse enää sitä saa.»

»Niin», virkkoi Johanna, »sellainen oli minun edellinen rouvani ja ihan
suotta. Mutta meidän armomme ei ole ollenkaan sellainen.»

»Onko herra hyvinkin hellä?»

»Erinomaisen hellä. Kuten ajatella voitte.»

»Mutta että hän jättää hänet yksin...»

»Parahin rouva Paaschen, älkää unohtako... ruhtinas. Ja onhan hän
sitäpaitsi piirineuvos. Ja pyrkii kenties vielä korkeammallekin.»

»Epäilemättä. Ja tulee pääsemäänkin. Hänessä on sellaista kurssia. Sitä
sanoo aina Paaschenkin, joka tuntee ihmiset.»

Käynti virastorakennuksessa oli vienyt suunnilleen neljännestunnin, ja
kun Johanna palasi, istui Effi jo kuvastimen edessä odottamassa.

»Te viivyitte kauan, Johanna.»

»Niin, armollinen rouva... Armollinen rouva suonee anteeksi... Tapasin
rouva Paaschenin ja viivähdin vähän aikaa. Täällä on kovin hiljaista.
On aivan iloinen tavatessaan ihmisen, jonka kanssa voi hieman
keskustella. Christel on erittäin hyvä ihminen, mutta hän ei puhu, ja
Friedrich on uninen ja varovainenkin eikä tahdo kunnolla mitään sanoa.
Ihmisen täytyy luonnollisesti osata olla vaitikin, ja Paaschen, joka
on ylen utelias, ei oikeastaan ole laisinkaan minun mieleiseni, mutta
hupaisaa on sentään, kun joskus jotakin kuulee ja näkee.»

Effi huokasi. »Niin, Johanna, se onkin parasta...»

»Armollisen rouvan hiukset ovat erittäin kauniit, pitkät ja
silkinhienot.»

»Niin, ne ovat erittäin hienoiset. Mutta se ei ole hyvä, Johanna.
Millaiset hiukset, sellainen luonne.»

»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan pehmeä luonne parempi kuin kova.
Minun hiukseni ovat myös pehmeät.»

»Niin ovat, Johanna. Ja sitäpaitsi vaaleat. Sellaisista miehet eniten
pitävät.»

»Ah, se asia on hyvin erilainen, armollinen rouva. Onhan paljon
sellaisiakin, jotka pitävät mustista.»

»Onpa kyllä», nauroi Effi, »minäkin olen sen jo huomannut.
Asia johtunee jostakin aivan muusta. Mutta niillä, jotka ovat
vaaleatukkaiset, on aina vaalea hipiäkin, niin teilläkin, Johanna,
ja tahtoisinpa panna itseni vedon pantiksi, että teitä paljon
ahdistellaan. Minä olen vielä sangen nuori, mutta sen tiedän sentään
minäkin. Sitäpaitsi minulla on ystävätär, hänkin vaalea, ihan
pellavanvaalea tukka, vielä vaaleampi kuin teillä, papin tytär...»

»Niinpä kyllä...»

»Mitä tarkoitattekaan sanoessanne 'niinpä kyllä', Johanna? Tuohan
kuulostaa kerrassaan vihjailevalta ja omituiselta; eihän teillä
voi olla mitään papin tyttäriä vastaan... Hän oli erittäin sievä
tyttö, ja upseerimmekin — meillä näet oli upseereja, vieläpä lisäksi
punaisia husaareja — olivat aina sitä mieltä. Sitäpaitsi hän ymmärsi
hyvin pukuasiat — musta samettimiehusta ja siinä kukka, ruusu tai
heliotrooppikin — ja kunhan silmät eivät olisi olleet niin ulkonevat...
ah, teidän olisi pitänyt nähdä ne, Johanna, ainakin noin suuret,
(Effi venytti nauraen oikeata silmäluontansa), niin hän olisi ollut
kerrassaan kaunotar. Hänen nimensä oli Hulda, Hulda Niemeyer, ja me
emme olleet edes erikoisen läheiset ystävät; mutta jos hän olisi nyt
täällä ja istuisi tuossa, pienen sohvan kulmassa, juttelisin hänen
kanssaan puoleenyöhön saakka tai kauemminkin. Minä ikävöin kovin ja...»
hän veti Johannan pään ihan lähelle »... pelkään.»

»Ah, se asia kyllä paranee, armollinen rouva, niin on ollut meidän
kaikkien laita.»

»Teidän kaikkien laita? Mitä se merkitsee, Johanna?»

»... Ja jos armollinen rouva tosiaankin kovin pelkää, niin voinhan
asettaa tänne yösijani. Otan olkimaton ja kumoan tuolin, jotta pääni
saa tukea, ja sitten nukun täällä huomisaamuun tai kunnes armollinen
herra on palannut.»

»Hän ei tule minua häiritsemään. Hän lupasi sen nimenomaan.»

»Tai istuudun vain sohvannurkkaan.»

»Niin, se kenties kävisi päinsä. Mutta ei, sekään ei käy. Herra ei
saa tietää, että olen peloissani, hän ei pidä siitä. Hän tahtoo minun
olevan urhoollisen ja päättäväisen, kuten hän itse. Ja sitä minä
en voi; olen ollut aina hieman vauhko... Mutta ymmärränhän hyvin,
että täytyy hillitä itseänsä ja yleensäkin tehdä hänen mielikseen
sellaisissa asioissa... Ja onhan minulla Rollo. Se makaa oven edessä.»
Johanna nyökkäsi jokaiseen sanaan ja sytytti sitten Effin yöpöydällä
palavan kynttilän. Sitten hän otti lampun. »Käskeekö armollinen rouva
vielä jotakin?»

»En, Johanna. Ovatko ikkunaluukut hyvin suljetut?»

»Vain kiinni, armollinen rouva. On muuten kovin pimeätä ja
ummehtunutta.»

»Hyvä, hyvä.»

Sitten Johanna poistui; Effi meni vuoteeseensa ja kietoutui peitteisiin.

Hän jätti kynttilän palamaan, koska ei aikonut heti nukkua, vaan
tahtoi nyt palauttaa mieleensä häämatkaansa samoinkuin oli aikaisemmin
muistellut häiden aattoiltaa ja antaa kaiken liikkua sisäisen katseensa
ohi. Mutta kävi toisin kuin hän oli ajatellut, ja kun hän oli ehtinyt
Veronaan ja etsi Julia Capuletin taloa, hänen silmänsä jo painuivat
kiinni. Pienessä hopeisessa kynttilänjalassa palava kynttiläntynkä
lyheni vähitellen, leimahti vielä kerran ja sammui.

Effi nukkui vähän aikaa aivan sikeästi. Mutta yhtäkkiä hän kavahti
ääneen huutaen hereille, kuullen vielä oman huutonsa ja Rollon
haukahduksen — »vau-vau» kajahti kautta eteissuojan, kumeasti ja
melkein pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi seisahtunut; hän
ei kyennyt huutamaan, ja samassa huiskahti jotakin hänen ohitsensa, ja
eteiseen johtava ovi avautui. Mutta tämä äärimmäisen hädän hetki oli
samalla vapahduksen tuokio, koska näet ei tullutkaan mitään kauheata,
vaan tuli Rollo, joka etsi kuonollaan hänen kättään ja sen löydettyään
paneutui hänen vuoteensa eteen levitetylle matolle. Effi puolestaan oli
kolmeen kertaan painanut soittokellon nastaa, ja eipä kulunut puolta
minuuttia, kun jo ilmaantui Johanna, paljain jaloin, hame käsivarrella
ja iso ruudukas huivi pään ja hartiain yli heitettynä.

»Jumalan kiitos, Johanna, että tulitte.»

»Mitä olikaan, armollinen rouva? Armollinen rouva on uneksinut.»

»Niin, minä olen uneksinut. Jotakin sellaista sen täytyi olla... mutta
oli siinä varmaan jotakin muutakin.»

»Mitä sitten, armollinen rouva?»

»Minä nukuin ihan sikeästi ja yhtäkkiä kavahdin hereille ja huusin...
se oli kenties painajainen... se on meidän suvussamme, isääni se myös
vaivaa, ja hän pelottaa sillä meitä, ja vain äiti sanoo aina, että
hänen tulisi hieman hillitä itseänsä; mutta helppo on niin sanoa...
minä kavahdin hereille ja huusin, ja kun katsahdin taakseni, niin hyvin
kuin se kävi päinsä pimeässä, väikähti jotakin vuoteeni ohi, juuri
siinä, missä nyt seisotte, Johanna, ja samassa se oli tiessään. Ja kun
oikein ajattelen, mikä se oli...»

»Mikä se olikaan, armollinen rouva?»

»Ja kun oikein ajattelen... en osaa sitä sanoa... mutta luulen, että se
oli kiinalainen.»

»Yläkerran kiinalainenko?» ja Johanna yritti nauraa, »pieni
kiinalaisemme, jonka olemme liimanneet tuolin selustaan, Christel
ja minä. Ah, armollinen rouva on nähnyt unta, ja jos olittekin jo
valveilla, niin kaikki oli kuitenkin vain unennäköä.»

»Tekisi mieleni niin uskoa. Mutta ihan samana hetkenä alkoi Rollo
ulkona haukkua; sekin siis näki jotakin, ja sitten lennähti ovi auki,
ja kelpo koira syöksähti luokseni, ikäänkuin olisi tullut minua
pelastamaan. Ah, rakas Johanna, se oli kauheata. Ja minä olen niin
yksin ja niin nuori. Kunpa minulla olisi täällä joku, jonka luona
voisin itkeä. Mutta minä olen ylen kaukana kotoa... Ah, kaukana
kotoa...»

»Herra voi palata milloin tahansa.»

»Ei, hänen ei pidä tulla; hänen ei pidä nähdä minua tällaisena. Hän
kenties minulle nauraisi, ja sitä minä en voisi antaa hänelle anteeksi.
Se näet oli kauheata, Johanna... Teidän pitää nyt jäädä tänne... Mutta
antakaa Christelin nukkua ja samoin Friedrichin. Kenenkään ei pidä
saada siitä tietoa.»

»Tai kenties voin noutaa rouva Krusen; hän ei nuku, vaan istuu kaiken
yötä.»

»Ei, ei, hän on itse sitä lajia. Se mustan kanan piteleminen on samaa
lajia; hän ei saa tulla. Ei, Johanna, te jäätte tänne yksin. Ja
kuinka hyvä, että olette vain vetänyt ikkunaluukut kiinni. Työntäkää
ne auki, oikein äänekkäästi, jotta kuulen inhimillisen äänen, jonkin
inhimillisen äänen... minun täytyy nimittää sitä niin, vaikka se
kuulostaakin omituiselta... ja avatkaa sitten hieman ikkunaa, jotta
saan ilmaa ja valoa.»

Johanna teki kuten käskettiin, ja Effi vaipui takaisin pielukselleen ja
kohta senjälkeen unenhorrokseen.



KYMMENES LUKU.


Innstetten oli palannut Varzinista vasta kuuden aikaan aamulla ja
oli Rollon hyväilyt torjuen vetäytynyt mahdollisimman hiljaa omaan
huoneeseensa. Hän asettui levolle niin mukavasti kuin voi ja salli
Friedrichin vain tuoda matkapeitteen. »Herätä minut yhdeksän aikaan!»
Niin olikin tapahtunut. Hän nousi nopeasti ja sanoi: »Tuo aamiainen!»

»Armollinen rouva vielä nukkuu.»

»Mutta onhan jo myöhä. Onko jotakin tapahtunut?»

»En tiedä; tiedän vain, että Johannan on täytynyt nukkua yönsä
armollisen rouvan huoneessa.»

»Lähetä siis Johanna tänne!»

Johanna tuli. Hänen hipiänsä oli yhtä rusottava kuin ainakin, joten hän
ei näyttänyt erikoisesti huolestuneen yön tapahtumista.

»Mitä on tapahtunut? Friedrich sanoo jotakin sattuneen ja kertoo teidän
nukkuneen armollisen rouvan luona.»

»Niin, herra parooni. Armollinen rouva soitti kolme kertaa nopeasti
peräkkäin, joten heti ajattelin sen jotakin merkitsevän. Ja niin olikin
laita. Hän oli kaiketi uneksinut tai kenties se oli se muu.»

»Mikä muu?»

»Ah, tietäähän sen armollinen herra.»

»Minä en tiedä mitään. Joka tapauksessa on siitä tehtävä loppu. Ja
missä tilassa tapasitte rouvan?»

»Hän oli kuin suunniltaan ja piteli kiinteästi kaulahihnasta Rolloa,
joka seisoi armollisen rouvan vuoteen vieressä. Ja koira oli sekin
peloissaan.»

»Entä mitä hän oli uneksinut, tai olkoon menneeksi: mitä hän oli
kuullut tai nähnyt? Mitä hän sanoi?»

»Hän sanoi sen hiipineen ihan hänen ohitseen.»

»Minkä? Kenen?»

»Sen tuolta yläkerrasta. Salista tai pienestä kamarista.»

»Mielettömyyttä, sanon minä. Yhä uudelleen samaa typerää lorua; en
tahdo enää kuulla siitä puhuttavankaan. Ja sitten te jäitte rouvan luo?»

»Niin, armollinen herra. Tein itselleni makuusijan ihan lähelle häntä,
Ja minun täytyi pitää häntä kädestä, ja sitten hän nukahti.»

»Nukkuuko hän vieläkin?»

»Ihan sikeästi.»

»Se huolestuttaa minua, Johanna. Ihminen voi nukkua itsensä terveeksi,
mutta yhtä hyvin sairaaksikin. Meidän täytyy herättää hänet, tietenkin
varovasti, jottei hän jälleen säikähdä. Friedrichin ei pidä tuoda
aamiaista, minä odotan, kunnes rouva tulee. Menetelkää varovasti.»

       *       *       *       *       *

Puoli tuntia myöhemmin tuli Effi. Hän näytti viehättävältä, oli ihan
kalpea ja nojasi Johannaan. Mutta Innstettenin nähdessään hän syöksyi
hänen luokseen ja syleili ja suuteli häntä. Samalla virtasivat kyynelet
pitkin hänen poskiansa. »Ah, Geert, Jumalan kiitos, että olet kotona.
Nyt on kaikki jälleen hyvin. Et saa enää lähteä, et saa jättää minua
yksin.»

»Rakas Effi... jättäkää siihen, Friedrich, minä järjestän sen
itse... rakas Effi, enhän jätä sinua yksin välinpitämättömyyden
tai päähänpiston vuoksi, vaan pakosta; minulla ei ole valitsemisen
varaa, olen palveluksessa oleva mies, en voi sanoa ruhtinaalle enkä
ruhtinattarellekaan: Teidän korkeutenne, en voi tulla, vaimoni on
yksinään tai vaimoni pelkää. Jos niin sanoisin, joutuisimme verrattain
naurettavaan valoon, minä epäilemättä ja samoin sinäkin. Mutta juohan
ensin kuppi kahvia.»

Effi joi ja vilkastui siitä ilmeisesti. Sitten hän jälleen tarttui
miehensä käteen ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot; minä ymmärrän, ettei
se käy päinsä. Ja tahdommehan me sitäpaitsi päästä ylenemäänkin. Sanon
me, sillä minä toivoelen sitä oikeastaan kiihkeämmin kuin sinä...»

»Sellaisia ovat kaikki naiset», nauroi Innstetten.

»Asia on siis päätetty; sinä noudatat kutsuja kuten tähänkin asti,
ja minä jään tänne odottelemaan 'korkeata herraani', johtuen siitä
ajattelemaan Huldaa syreenipuun alla. Kuinka hän voinee?»

»Huldan laiset naiset voivat aina hyvin. Mutta mitä aioit vielä sanoa?»

»Aioin sanoa, että jään tänne, yksinänikin, jos se on välttämätöntä.
Mutta en tähän taloon. Vaihdetaan asuntoa. Vallin luona on kauniita
taloja, eräs konsuli Martensin ja konsuli Grützmacherin välissä ja eräs
torin varrella, Gieshübleriä vastapäätä; miksi emme voi asua siellä?
Minkätähden juuri täällä? Vierailevilta ystäviltä ja sukulaisilta
olen usein kuullut, että Berlinissä perheet muuttavat pianonsoiton
tai torakkain tai epäystävällisen portinvartijanvaimon vuoksi; jos se
tapahtuu sellaisten joutavien asioiden vuoksi...»

»Joutavien asioiden? Portinvartijanvaimon? Älähän sano...»

»Jos se on mahdollista sellaisten asioiden vuoksi, niin täytyyhän sen
olla mahdollista täälläkin, missä sinä olet piirineuvos ja ihmiset
noudattavat mieltäsi ja monet ovat kiitollisuudenvelassakin. Gieshübler
varmaan meitä avustaisi, jo yksin minun tähteni, sillä hän varmaan
minua säälii. Sanohan, Geert, että lähdemme tästä noidutusta talosta,
talosta, jossa liikkuu...»

»... Kiinalainen, tarkoitat. Näetkö, Effi, tuon kamalan sanan voi
lausua hänen ilmaantumatta. Se, mitä siellä näit tai mitä luulosi
mukaan hiipi vuoteesi ohi, oli pieni kiinalainen, jonka tytöt ovat
liimanneet yläkerran tuolin selustaan; panenpa vetoa, että sillä oli
yllään sininen nuttu ja päässä ihan litteä lakki kiiltävine nappeineen.»

Effi nyökkäsi.

»Unennäköä siis, aistiharhaa. Ja Johanna lienee kertonut sinulle eilen
illalla jotakin, yläkerrassa vietetyistä häistä...»

»Ei.»

»Sitä parempi.»

»Hän ei ole kertonut minulle sanaakaan. Mutta huomaanhan kaikesta, että
täällä on jotakin eriskummallista. Ja krokodiili; täällä on kaikki ylen
kaameata.»

»Ensimmäisenä iltana, nähdessäsi krokodiilin, sinä pidit sitä
tarumaisena...»

»Niin, silloin...»

»... Sitäpaitsi, Effi, en voi helposti muuttaa täältä pois, vaikka
olisi mahdollistakin talo myydä tai vaihtaa. Asian laita on samoin kuin
Varziniin lähetettävän kieltäytymisen. En voi sallia kaupunkilaisten
sanovan, että piirineuvos Innstetten myy talonsa, koska hänen rouvansa
on nähnyt liimatun pienen kiinalaisen haamuna vuoteensa vieressä. Jos
niin menettelen, olen hukassa, Effi. Sellaisesta naurettavuudesta
ihminen ei kohennu milloinkaan entiselleen.»

»Oletko siis varma siitä, ettei sellaista ole olemassa, Geert?»

»Niin en tahdo väittää. Se on asia, jonka voi uskoa tai vielä
mieluummin olla uskomatta. Mutta jos otaksumillekin, että sellaista on
olemassa, mitä se haittaa? Se seikka, että ilmassa lentelee basilleja,
joista lienet kuullut, on paljon pahempi ja vaarallisempi kuin koko
tuo haamutemmellys. Edellyttäen, että ne temmeltävät, että sellaista
tosiaankin on olemassa. Sitäpaitsi minua hämmästyttää, että havaitsen
sellaista pelkoa ja vapistusta sinussa, Briest-suvun jäsenessä.
Aivan kuin polveutuisit jostakin pienestä porvariperheestä. Aave on
samanlainen etu kuin sukupuu ja muu samanlainen, ja tunnenpa sukuja,
jotka yhtä mielellään sallisivat riistää itseltään vaakunansa kuin
'valkoisen naisensa', joka tietenkin voi yhtä hyvin olla musta.» Effi
oli vaiti.

»Effi, sinä et vastaa mitään?»

»Mitäpä vastaisin? Olen myöntynyt ja osoittautunut halukkaaksi
noudattamaan toivomuksiasi, mutta sinä puolestasi olisit nähdäkseni
voinut olla myötätuntoisempi. Kunpa tietäisit, kuinka kaipaan juuri
sitä. Olen kärsinyt kovin, tosiaankin, ja sinut nähdessäni ajattelin
kohta vapautuvani pelontuskastani. Mutta sinä sanot minulle vain, ettet
halua tehdä itseäsi naurettavaksi, et ruhtinaan etkä kaupunkilaisten
silmissä. Se on laiha lohdutus. Minä pidän sitä vähänä ja sitäkin
vähempänä, kun lopulta vielä puhut ristiriitaisesti, et ainoastaan
näytä itse uskovan noita asioita, vaan vaadit minulta vielä aatelista
aaveylpeyttä. Sitä minussa ei kumminkaan ole. Ja kun puhut suvuista,
joille heidän aaveensa on yhtä arvokas kuin heidän vaakunansa, niin
minä sanon tuota makuasiaksi; minulle on vaakuna arvokkaampi. Meillä
Briesteillä ei ole aavetta, Jumalan kiitos. Briestit ovat aina olleet
erittäin hyvää väkeä, ja asia johtunee siitä.»

       *       *       *       *       *

Kiista olisi luultavasti jatkunut ja voinut johtaa vakavaankin
mielialan rikkoutumiseen, ellei Friedrich olisi tullut tuomaan
armolliselle rouvalle saapunutta kirjettä. »Herra Gieshübleriltä. Tuoja
odottaa vastausta.»

Effin kasvoista hävisi heti kaikki harmi; pelkkä Gieshüblerin nimen
kuuleminen vaikutti häneen mieluisasti, ja kirjeen tarkasteleminen
lisäsi tuota mielihyvän tunnetta. Kirje oli todellisuudessa vain
kokoontaitettu paperiarkki, johon oli erinomaisin kansliakäsialoin
kirjoitettu osoite »Rouva Paroonitar von Innstetten, o.s. von Briest»
ja jossa sinetin sijaan oli kiinnitetty pieni pyöreä kuva, lyyra ja
siinä sauva. Sauva saattoi esittää nuoltakin. Effi ojensi kirjeen
miehelleen, joka sitä samoin ihasteli.

»Luehan.»

Effi avasi kirjeen ja luki: »Korkeasti kunnioitettu rouva,
armollisin rouva paroonitar! Sallikaa minun liittää kunnioittavimpaan
aamupäivätervehdykseeni kaikkein nöyrin pyyntö. Päiväjunalla saapuu
tänne monivuotinen hyvä ystävättäreni, eräs kelpo kaupunkimme
Kessinin tyttäriä, neiti Marietta Trippelli, ja viipyy luonanne
huomisaamuun saakka. T.k. 17 p:nä hän on Pietarissa, missä antaa
konsertteja tammikuun keskivaiheille asti. Ruhtinas Kotšukov avaa
hänelle tälläkin kertaa vieraanvaraisen kotinsa. Minulle muuttumatonta
ystävällisyyttänsä osoittaen on Trippelli lupautunut viettämään
tämän illan luonani ja esittämään muutamia lauluja ehdottomasti
minun valintaani noudattaen (hän näet ei tiedä mitään vaikeuksista).
Voisikohan rouva paroonitar suostua olemaan läsnä tässä musikaalisessa
illanvietossa, joka alkaa kello seitsemältä. Herra puolisonne,
jonka toivon varmasti saapuvan, tulee varmaan kannattamaan nöyrintä
pyyntöäni. Vieraita on ainoastaan pastori Lindequist (joka säestää) ja,
luonnollisesti, leskirouva Trippel. Erinomaisin kunnioituksen tuntein
A. Gieshübler.»

»Mitä arvelet?» kysyi Innstetten. »Suostummeko vai kieltäydymme?»

»Tietenkin suostumme. Se tempaa minut toisiin ajatuksiin. Ja enhän voi
torjua kelpo Gieshübleriäni heti hänen ensi kertaa kutsuessaan.»

»Sitä minäkin. Friedrich, sanokaa siis Mirambolle, joka kirjeen lienee
tuonut, että me rohkenemme kutsua noudattaa.»

Friedrich lähti. Hänen mentyään Effi kysyi: »Kuka on Mirambo?»

»Varsinainen Mirambo on afrikalainen rosvopäällikkö...
Tanganjika-järveltä, jos maantiedon tuntemuksesi riittää niin
kauas... mutta tämä on vain Gieshüblerin hiiliproviisori ja faktotum
ja tulee todennäköisesti esiintymään tänä iltana hännystakkiin ja
puuvillakäsineihin puettuna.»

Pieni välikohtaus oli ilmeisesti vaikuttanut Effiin suotuisasti ja
suurelta osalta palauttanut hänen mielensä keveyden, ja Innstetten
tahtoi tehdä parastaan edistääkseen tätä toipumista. »Olen iloinen, kun
suostuit ja niin nopeasti ja arvelematta, ja nyt tahtoisin ehdottaa
sinulle vielä jotakin saadakseni sinut täysin entisellesi. Huomaan
selvästi, että sinua vaivaa vielä jokin yöllinen asia, joka ei sovi
Effiini ja joka on välttämättä karkoitettava, ja siihen ei ole parempaa
lääkettä kuin raitis ilma. Sää on oivallinen, sekä raikas että leuto,
tuskin tuulen henkäystäkään; mitäpä arvelet, jos lähdemme ajelemaan,
mutta kauas eikä vain Plantaašin ympäri, tietenkin reessä, ja kulkusin
ja valkoisin rekipeitoin, ja palattuamme kotiin neljän tienoissa sinä
lepäät, ja seitsemän aikaan olemme Gieshüblerin luona kuulemassa
Trippelliä.»

Effi tarttui hänen käteensä. »Kuinka hyvä oletkaan, Geert, ja kuinka
suopea. Minä näytin sinusta varmaan lapsekkaalta tai ainakin kovin
lapselliselta; ensinnäkin se, että pelkäsin ja sitten, että neuvoin
sinua myymään talon ja, mikä pahempi, järjestämään toisin asioita
ruhtinaan kanssa. Sinunko pitäisi kääntyä yrmeäksi häntä kohtaan —
sehän on naurettavaa. Onhan hän lopultakin se mies, joka ratkaisee
meidän kohtalomme. Minunkin. Et voi uskoa, kuinka kunnianhimoinen olen.
Olen mennyt kanssasi naimisiin oikeastaan vain kunnianhimon vuoksi.
Mutta älä sentään huoli näyttää niin vakavalta. Rakastanhan sinua...
kuinka sanotaankaan, kun taitetaan oksa ja riivitään siitä lehdet?
Riemuellen, itkeskellen, ylenpalttisesti.»

Hän nauroi helakasti. »Sanohan minulle», jatkoi hän Innstettenin yhä
ollessa vaiti, »minne tästä lähdetään?»

»Ajattelin, että ajaisimme rautatieasemalle, mutta kiertoteitse, ja
sitten viertoteitse takaisin. Aterioimme asemalla tai paremminkin
Golchowskin luona 'Ruhtinas Bismarckin' majatalossa, jonka ohi ajoimme
tänne saapuessamme, jos vielä muistat. Sellainen vierailu on aina
hyödyllinen, ja minä ja starosta Effin armosta juttelemme hieman
vaaleista. Vaikka hän henkilönä ei olekaan suuriarvoinen, hän pitää
kuitenkin järjestyksessä taloutensa ja keittiönsä sitäkin paremmin.
Täkäläiset ihmiset osaavat syödä ja juoda.»

Tämä keskustelu tapahtui suunnilleen yhdentoista aikaan. Kahtatoista
lyödessä Kruse ajoi reen oven eteen, ja Effi sijoittui siihen. Johanna
aikoi tuoda jalkapussin ja turkit, mutta Effi kaipasi kaiken sen
jälkeen, mikä häntä yhä painosti, raitista ilmaa siinä määrin, ettei
suostunut niitä ottamaan, sallihan vain kietoa peitteen kaksin kerroin
ympärilleen. Innstetten virkkoi Kruselle: »Kruse, nyt ajetaan asemalle;
missä olimme jo kerran tänä aamuna. Ihmiset varmaan ihmettelevät, mutta
eipä haittaa. Ajattelen että ajamme Plantaašin ohi ja sitten vasemmalle
kohti Kroschentinin kirkontornia. Antakaa hevosten juosta. Meidän
täytyy olla asemalla kello yhden aikaan.»

Niin lähdettiin. Kaupungin valkoisten kattojen yöpuolella leijui
savu, sillä ilma tuskin liikkui. Utpatelin myllykin kiersi siipiään
vain hitaasti, ja nopeasti kiiti reki eteenpäin, ihan kirkkomaan
vieritse. Pensaiden oksat ulottuivat ristikkoaidan yli ja viistivät
kärjillään Effiä niin että lunta varisi hänen rekipeitollensa. Tien
toisella puolen oli aidattu alue, ei paljoa suurempi kuin kukkalava, ja
sisäpuolella ei näkynyt mitään muuta kuin sen keskeltä kohoava nuori
mänty.

»Onko tuossakin joku haudattuna?» kysyi Effi.

»On. Kiinalainen.»

Effi säpsähti; se oli kuin isku. Hänellä oli kumminkin kyllin voimia
hillitäkseen itsensä ja sanoakseen näennäisen rauhallisesti: »Meidänkö
kiinalaisemme?»

»Niin, meidän. Seurakunnan kalmistoon häntä ei tietenkään voitu
sijoittaa, ja niin kapteeni Thomsen, joka oli tavallaan hänen
ystävänsä, osti tuon paikan ja antoi haudata hänet siihen. Siinä on
myöskin kivi ja kirjoitus. Kaikki tietenkin ennen minun tänne tuloani
tapahtunut. Mutta siitä puhutaan yhä vielä.»

»Siinä siis kuitenkin piilee jotakin. Tarina. Sanoithan jo tänä aamuna
jotakin sellaista. Ja lienee lopulta parasta, että saan kuulla, kuinka
on laita. Niin kauan kuin en sitä tiedä, olen kaikista hyvistä aikeista
huolimatta aina kuvitelmieni uhri. Kerro minulle asia sellaisena kuin
se todellisuudessa on. Todellisuus ei voi kiduttaa minua niinkuin oma
kuvitteluni.»

»Hyvä, Effi. En tahtonut siitä puhua. Mutta nyt se tapahtuu itsestään,
ja se on hyvä. Siinä ei muuten oikeastaan ole mitään.»

»Yhdentekevää, eikö ole mitään vai onko paljon tai vähän. Aloitahan.»

»Niin, se on helposti sanottu. Alku on aina hankala, tarinoissakin.
Luulenpa, että on paras aloittaa kapteeni Thomsenista.»

»Hyvä, hyvä.»

»Thomsen, jonka olen jo sinulle maininnut, oli monet vuodet niinsanottu
Kiinan-kävijä, kuljetti riisilasteja Shanghain ja Singaporen väliä ja
lienee ollut jo kuudenkymmenen iässä saapuessaan tänne. En tiedä, oliko
hän täällä syntynyt vai oliko hänellä täällä muita suhteita. Sanalla
sanoen, hän tuli tänne ja möi aluksensa, vanhan laatikon, josta ei
paljoakaan saanut, ja osti itselleen talon, sen, jossa me nyt asumme.
Hän näet oli kerännyt ulkona maailmalla melkoisen varallisuuden. Hänen
perujaan ovat krokodiili ja haikala ja luonnollisesti myöskin laiva...
Thomsen siis oli täällä, erittäin taidollinen mies (niin ainakin
minulle on kerrottu) ja yleisesti suosittu. Hänestä piti myöskin
pormestari Kirstein ja ennen kaikkia silloinen Kessinin pastori, eräs
berliniläinen, joka oli tullut tänne hieman aikaisemmin kuin Thomsen ja
jolla oli täällä paljon vihollisia.»

»Sen uskon. Olen huomannut, kuinka ankaroita ja itsekylläisiä ihmiset
täällä ovat. Se on luullakseni pommerilaisuutta.»

»Asia on niin eikä ole niin, miten siihen suhtautuu. On olemassa
toisia seutuja, joissa ihmiset eivät ole ollenkaan ankaroita ja
joissa kaikki menee ylösalaisin... Mutta katsohan, Effi, tuossa on
Kroschentinin kirkontorni ihan edessämme. Emmekö luovu alkuperäisestä
suunnitelmastamme ja aja mieluummin vanhan rouva von Grasenabbin luo?
Jos olen asian oikein käsittänyt, ei Sidonie ole kotona. Voisimme siis
uskaltaa...»

»Mitä ajatteletkaan, Geert? Onhan kerrassaan taivaallista kiitää tällä
tavoin eteenpäin, ja minä ihan tunnen, kuinka alkaa tuntua oloni
vapaalta ja kuinka minusta karisee kaikki pelko. Pitäisikö minun nyt
luopua kaikesta tästä vain pistäytyäkseni vanhojen ihmisten vieraana
ja todennäköisesti tuottaakseni heille hämminkiä? Taivaan tähden ei.
Sitäpaitsi tahdon ennen kaikkea kuulla tarinan. Oli siis puheena
kapteeni Thomsen, jonka otaksun tanskalaiseksi tai englantilaiseksi;
hän oli varmaan erittäin siisti, korkea valkoinen kaulus ja hohtavan
valkoiset liinavaatteet...»

»Aivan oikein. Sellaiseksi hänet kuvaillaan. Ja hänen mukanaan oli
eräs nuori henkilö, suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen,
jonka toiset sanoivat olleen hänen veljentyttärensä, mutta useimmat
hänen tyttärentyttärensä, mikä muuten ikävuosiin nähden oli tuskin
mahdollista. Ja paitsi tätä sukulaista oli vielä eräs kiinalainen,
samainen, joka nyt lepää tuolla rantasärkkien välissä ja jonka haudan
ohi vastikään ajoimme.»

»Hyvä, hyvä.»

»Tuo kiinalainen oli Thomsenin palvelija, ja Thomsen piti hänestä
siinä määrin, että hän oli pikemmin ystävä kuin palvelija. Ja niin
kuluivat vuoden päivät. Sitten kerrottiin yhtäkkiä, että Thomsenin
tyttärentytär, jonka nimi luullakseni oli Nina, tulisi menemään
naimisiin, ukon toivomuksen mukaan erään kapteenin kanssa. Ja niinpä
olikin laita. Talossa vietettiin suuret häät, berliniläinen pastori
vihki heidät, ja mylläri Utpatel, joka oli lahkolainen, ja Gieshübler,
johon kirkollisissa asioissa ei häneenkään oikein luotettu, olivat
saaneet kutsun; mutta ennen kaikkea oli häävieraiden joukossa paljon
kapteeneja puolisoineen ja tyttärineen. Ja ilo oli suuri, kuten
ajatella saattaa. Illalla tanssittiin, ja morsian tanssi kaikkien
kanssa, lopulta kiinalaisenkin kanssa. Sitten kuultiin yhtäkkiä
sanottavan, että hän oli poissa, nimittäin morsian. Ja hän oli
tosiaankin poissa, minne lieneekään joutunut, kukaan ei tiedä, mitä
oli tapahtunut. Ja neljäntoista päivän kuluttua kuoli kiinalainen;
Thomsen osti sen hautapaikan, jonka sinulle osoitin, ja siihen
hänet haudattiin. Mutta berliniläinen pastori kuuluu sanoneen, että
kiinalaisen olisi yhtä hyvin voinut haudata kristittyjen kirkkomaahan,
koska hän oli ollut erittäin kunnollinen mies ja aivan yhtä hyvä
kuin muutkin. Keitä hän noilla 'muilla' oikeastaan tarkoitti, on
epätietoista, sanoi minulle Gieshübler.»

»Minä puolestani olen siinä asiassa aivan toista mieltä kuin pastori;
sellaista ei saa lausua, sillä se on uskallettua ja sopimatonta. Niin
ei olisi sanonut Niemeyerkään.»

»Pastori-parkaa, jonka nimi oli Trippel, moitittiin senvuoksi kovin,
joten oli oikeastaan onni, että hän aivan pian kuoli, koska olisi
muuten menettänyt virkansa. Vaikka näet kaupunki oli hänet valinnut,
se oli kuitenkin häntä vastaan, aivan samoinkuin sinä, ja konsistorio
tietenkin aivan erikoisesti.»

»Trippel, niinkö sanoit? Niinpä hän lienee jossakin yhteydessä sen
pastorinrouva Trippelin kanssa, jonka tulemme näkemään tänä iltana?»

»Luonnollisesti. Pastori oli hänen miehensä, ja Trippellin isä.»

Effi nauroi. »Trippellin! Nyt vasta asian oikein ymmärrän. Gieshübler
mainitsi jo kirjeessään, että hän on Kessinissä syntynyt, mutta minä
ajattelin, että hän on jonkun italialaisen konsulin tytär. Onhan täällä
viljalti ulkomaalaisia nimiä. Mutta hänpä onkin hyvä saksalainen ja
polveutuu Trippelistä. Onko hän tosiaankin niin oivallinen, että on
uskaltanut muuttaa itsensä italialaiseksi?»

»Maailma on sen, joka uskaltaa. Hän on muuten varsin etevä. Hän
opiskeli pari vuotta Parisissa, missä oppi tuntemaan myöskin venäläisen
ruhtinaan — venäläiset ruhtinaat näet ovat erittäin valistuneita, eivät
välitä pienistä luokkaennakkoluuloista, ja Kotšukov ja Gieshübler,
jota hän muuten nimittää 'sedäksi' ja jota melkein sopii nimittää
synnynnäiseksi sedäksi, he molemmat oikeastaan ovat tehneet pikku
Marian siksi, mikä hän on. Gieshübler auttoi hänet Parisiin ja Kotšukov
on sitten muuntanut hänet Trippelliksi.»

»Ah, Geert, kuinka viehättävää tämä kaikki onkaan, ja millaista
arkielämää olenkaan elänyt Hohen-Cremmenissä! Ei koskaan sattunut
mitään erikoista.»

Innstetten tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Niin et saa puhua, Effi.
Aaveista sopii ajatella, mitä haluaa. Mutta varo erikoista tai sitä,
mitä erikoiseksi nimitetään. Sen, mikä näyttää kovin houkuttelevalta
— ja siihen lajiin kuuluvaksi minä luen myöskin Trippellin viettämän
elämän — saa yleensä maksaa onnellaan. Minä tosin tiedän, kuinka
rakastat Hohen-Cremmeniä ja olet siihen kiintynyt, mutta usein sitä
pilkkailetkin ollenkaan aavistamatta, mitä merkitsevät hiljaiset
päivät, sellaiset kuin Hohen-Cremmenissä vietetyt.»

»Niin ei ole laita», väitti Effi. »Tiedän varsin hyvin, mitä ne
merkitsevät. Kuulen vain mielelläni jostakin muusta, ja sitten tekee
mieleni saada olla mukana. Mutta olet ihan oikeassa. Ja oikeastaan
minäkin ikävöin vain lepoa ja rauhaa.»

Innstetten varoitti sormellaan. »Kallein Effi kultani, tuon sinä vain
jälleen keksit. Pelkkiä haaveita, milloin niin, milloin näin.»



YHDESTOISTA LUKU.


Matka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kello yhden aikaan reki
pysähtyi ratavallin luona »Ruhtinas Bismarckin» majatalon eteen, ja
Golchowski, joka oli onnellinen nähdessään piirineuvoksen luonaan
teki parastaan toimittaakseen hyvän päivällisaterian. Kun vihdoin
tuotiin pöytään jälkiruoka ja Unkarin viiniä, Innstetten kutsui silloin
tällöin näyttäytyneen ja asiain säännöllistä kulkua valvovan isännän,
kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja kertomaan jotakin. Golchowski
olikin oikea mies siihen virkaan; kahden peninkulman kehässä ei munittu
munaa, josta hän ei tietänyt. Se kävi ilmi tänäänkin. Kuten Innstetten
oli aivan oikein arvannut, oli Sidonie Grasenabb tänä samoinkuin
edellisenäkin jouluna matkustanut neljäksi viikoksi »hovisaarnaajan»
luo; rouva von Pallesken oli täytynyt yhtäkkiä erottaa kamarineitsyensä
palveluksestaan ikävän jutun vuoksi, ja ukko Frauden laita oli
huonosti — tosin kerrottiin hänen vain nyrjähdyttäneen jalkansa, mutta
todellisuudessa oli sattunut halvauskohtaus, ja Lissassa husaarina
olevaa poikaa odotettiin joka hetki saapuvaksi. Tällaisten juttujen
jälkeen oli siirrytty vakavampiin asioihin ja johduttu puhumaan
Varzinista. »Niin», virkkoi Golchowski, »onpa omituista ajatella
ruhtinasta paperimyllärinä! Koko asia on sangen merkillinen; oikeastaan
hän ei voi sietää kirjoittelemista, ja painettua paperia vieläkin
vähemmän, mutta perustaa nyt kuitenkin paperitehtaan.»

»Aivan oikein, parahin Golchowski», virkkoi Innstetten, »mutta
sellaisista ristiriidoista ei elämässä selviydy. Ja siinä ei auta
mikään ruhtinas eikä mikään suuruus.»

»Ei, ei, siinä ei auta mikään suuruus.»

Tämä ruhtinasta koskeva keskustelu olisi kenties vielä jatkunut, ellei
aseman merkkikello olisi samassa ilmoittanut junan saapuvan. Innstetten
katsahti kelloonsa.

»Mikä juna tämä on, Golchowski?»

»Danzigin pikajuna; se ei pysähdy tässä, mutta minä menen kuitenkin
aina ja lasken vaunut, ja toisinaan on ikkunassa joku, jonka
tunnen. Tästä ihan pihani perältä johtavat portaat ratavallia ylös,
ratavartijan asumus 417...»

»Ah, sitä me käytämme hyväksemme», sanoi Effi.

»Minä katselen kovin mielelläni junia...»

»Siinä tapauksessa on pidettävä kiirettä, armollinen rouva.»

Kaikki kolme lähtivät ja asettuivat ratavartijan asunnon vieressä
sijaitsevaan kapeaan puutarhaan, joka tosin nyt oli lumen peitossa,
mutta jossa oli eräs vapaaksi luotu kohta. Ratavartija oli jo
siinä, lippu kädessään. Sitten kiiti juna asemalle ja samassa
silmänräpäyksessä pienen vartijatuvan ja puutarhasaran ohi. Effi
oli niin kiihdyksissä, ettei nähnyt mitään, katselihan vain kuin
huumaantuneena viimeistä vaunua, jonka korkeassa kopissa istui
jarruttaja.

»Kymmenen minuuttia vailla seitsemän se on Berlinissä», virkkoi
Innstetten, »ja tuntia myöhemmin voivat Hohen-Cremmenin asujaimet,
jos tuuli on suotuisa, kuulla sen kolistavan ohi. Haluaisitko lähteä
mukaan, Effi?»

Effi ei vastannut mitään. Mutta katsahtaessaan häneen Innstetten
huomasi hänen silmässään kyynelen.

       *       *       *       *       *

Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen.
Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin
vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista
asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi
Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu,
etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä
Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa
puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen
kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka
hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen,
hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen
asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan
päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen
vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän
Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen
kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan
mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva
virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.

Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta
olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist,
vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler —
sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset,
ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin
tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler
kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä:
parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti
Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi
hymyillen taampana.

Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin
miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn
saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän
asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä
pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne
taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan
— voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä
Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on
hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»

»Mutta Marietta...»

»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä
vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta
noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä
allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa
niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli
lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
»Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»

Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti
hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan
sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain
lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän
itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen,
»te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta
mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä
asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas
Kotšukov...»

»Ah, Gieshübler, jättäkää _hänet_, minä pyydän. Aina vain Kotšukov.
Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon
ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain
tuhat sielua, toisin sanoen _omisti_ (aikaisemmin, kun laskelmat
perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen
tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina
arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on
kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista
asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka
säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat
suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai
oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän
ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja
verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi
kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»

Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti
mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä
huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti
soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino
oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta
valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos
niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö
tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler
lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi.
Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette
kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai
kenties vasta pöydästä noustua...»

»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole
mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi —
ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin
— ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.

»Ensin taide ja sitten pähkinäjäätelö, se on oikea järjestys.»

»Saanko siis tuoda teille nuotteja, Marietta?»

»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli
teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän
minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! _Millaisia_
nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat
alttoäänelle...»

»Minä tuon oikeita.»

Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen.
Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen
siten istumaan ihan Effin viereen.

»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui
siitä hieman hämilleen.

»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on
Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista... Yleensäkin, armollinen
neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että
olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni
soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne,
äänenne... olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut
aina vain lyhyen ajan Berlinissä... ja sitäpaitsi olen ollut vielä
melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai
'Vestaalia'.»

Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut
väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden
puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti
tarkasti. »'Keijujenkuningas'... uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa...'
Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän
vuotta... Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta.
'Speierin kellot'... Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on
kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf...
no, se käy päinsä.»

Hän nousi ja lauloi pastorin säestämänä 'Olafin' erittäin varmasti ja
taidokkaasti saavuttaen yleistä suosiota.

Sitten löytyi vielä monta samanlaista romanttista, jotakin 'Lentävästä
Hollantilaisesta' ja 'Zampasta' ja sitten 'Nummenpoika'. Hän esitti
ne kaikki yhtä taidokkaasti kuin levollisestikin Effin joutuessa kuin
huumauksen valtoihin tekstien ja sävellysten vuoksi.

Laulettuaan 'Nummenpojan' Trippelli sanoi: »Jo riittää.» Tämä selitys
oli niin päättävä, ettei Gieshübler enempää kuin kukaan muukaan
uskaltanut käydä pyynnöllään häntä ahdistelemaan. Kaikkein vähimmin
Effi. Gieshüblerin ystävättään istuessa jälleen hänen vieressään
hän vain virkkoi: »Kunpa voisin sanoa teille, armollisin neitini,
kuinka kiitollinen olen teille! Kaikki niin kaunista, niin varmaa ja
taidokasta. Mutta jos sallitte, ihailen melkeinpä vieläkin enemmän
erästä seikkaa, nimittäin sitä levollisuutta, joka esityksestänne
uhkuu. Minä antaudun helposti vaikutelmieni valtoihin, ja pienimmänkin
kummitusjutun kuullessani vapisen niin, että tuskin tiedän, miten tulla
toimeen. Mutta te esitätte laulujanne valtavasti ja järkyttävästi ollen
itse ihan hilpeä ja hyvätuulinen.»

»Niin, armollisin rouvani, eipä ole taiteessa toisin laita. Varsinkaan
ei teatterissa, josta olen onneksi pelastunut. Sillä vaikka tunnenkin
puolestani voivani voittaa kaikki sen kiusaukset, se kuitenkin pilaa
maineen — siis parhaan, mitä ihmisellä on. Sitäpaitsi se tylsyttää,
kuten ammattitoverini ovat minulle sata kertaa sanoneet. Siellä
myrkytetään ja surmataan tikarilla, ja Romeo kuiskaa kuolleelle
Julialle korvaan kehnon sukkeluuden tai ilkeydenkin, tai pistää hänen
käteensä lemmenkirjeen.»

»Se on minusta käsittämätöntä. Puhuakseni vieläkin vain siitä, mistä
olen teille tänä iltana kiitollisuudenvelassa, esimerkiksi 'Olafissa'
ilmenneestä aavemaisuudesta, vakuutan teille, että jos uneksin jotakin
ahdistavaa tai olen kuulevinani yläpuoleltani hiljaista tanssia tai
soitantoa, vaikka siellä ei olekaan ketään, tai jokin hiipii vuoteeni
ohi, niin olen ihan suunniltani enkä voi unohtaa sitä päiväkausiin.»

»Niin, armollisin rouva, se mitä kuvailette, on toista, se on
todellista tai ainakin voi olla todellista. Jos balladissa liikkuu
aave, en siitä ollenkaan säikähdä, mutta haamu, joka liikkuu
huoneessani, on minulle erittäin epämieluisa, samoinkuin kenelle muulle
tahansa. Sikäli siis ovat tuntomme samanlaiset.»

»Oletteko siis joskus sellaista kokenut?»

»Epäilemättä. Vieläpä Kotšukovin luona. Ja nyt olenkin asettanut
ehdoksi, että minulle on annettava toinen makuusuoja, kenties
englantilaisen kotiopettajattaren huoneessa. Hän näet on kveekari, ja
siinä tapauksessa voi olla ihan huoleton.»

»Ja pidättekö sellaista mahdollisena?»

»Armollisin rouva, kun ihminen on ehtinyt minun iälleni ja on liikkunut
paljon maailmalla, on ollut Venäjällä ja puoli vuotta Romaniassakin,
niin hän pitää kaikkea mahdollisena. On olemassa ylen paljon pahoja
ihmisiä, ja kaikki muu ilmaantuu sen keralla, se ikäänkuin kuuluu
yhteen.»

Effi kuunteli tarkkaavasti.

»Minä kuulun erittäin valistuneeseen perheeseen», jatkoi Trippelli,
»ainoastaan äitini laita ei ole ollut ihan oikein, mutta siitä
huolimatta sanoi isäni, kun psykografiaa aljettiin harrastaa:
'Kuulehan, Maria, siinä asiassa piilee jotakin'. Ja hän oli oikeassa,
siinä tosiaankin piilee jotakin. Yleensäkin ihmistä väijytään joka
puolelta, edestä ja takaa. Te opitte sen vielä tuntemaan.»

Samassa saapui Gieshübler, joka tarjosi Effille käsivartensa,
Innstetten lähti Mariettan keralla, ja sitten seurasivat pastori
Lindequist ja leski Trippel. Niin mentiin aterialle.



KAHDESTOISTA LUKU.


Oli jo myöhä, kun hajauduttiin. Pian kymmenen jälkeen Effi oli jo
sanonut Gieshüblerille: »Lienee jo aika lähteä; täytyyhän neiti
Trippellin, joka ei saa junasta myöhästyä, lähteä Kessinistä jo
kuuden aikaan.» Mutta vieressä seisova Trippelli, joka oli nuo sanat
kuullut, oli hänelle ominaisella kaunopuheisuudella torjunut sellaista
huomaavaisuutta. »Ah, armollisin rouva, te luulette meikäläisen
tarvitsevan säännöllistä unta, mutta niin ei ole laita; me tarvitsemme
säännöllisesti vain suosionosoituksia ja korkeita pääsylipun hintoja.
Niin, naurakaahan vain. Sitäpaitsi minä voin nukkua junavaunussakin
(siihen tottuu), jokaisessa asennossa, jopa vasemmalla kyljelläkin ja
tarvitsematta edes pukuani avata. Totta kyllä, etten ole milloinkaan
pahassa pinteessä; rinnan ja keuhkojen täytyy olla aina vapaina, ja
ennen kaikkea sydämen. Niin, armollisin rouva, se on pääasia. Ja
mitä uneen tulee, niin ratkaiseva seikka ei ole sen paljous, vaan
laatu; viisi minuuttia kestävä hyvä uinahdus on parempi kuin viiden
tunnin levoton heittelehtiminen, milloin vasempaan, milloin oikeaan.
Venäjällä muuten nukkuu oivallisesti, väkevästä teestä huolimatta.
Sen vaikuttanee ilma tai myöhään nautittu runsas ateria tai se, että
ihmistä siinä määrin hemmotellaan. Surua ei Venäjällä ole ollenkaan;
siinä suhteessa — mitä rahaan tulee, on asia molemmissa maissa sama —
Venäjä on Amerikkaakin parempi.»

Trippellin annettua tuon selityksen Effi oli lakannut kehoittamasta
lähtemään, ja niin ehti puoliyö. Erottiin iloisina ja herttaisina ja
eräänlaisin tutunomaisin tunnoin.

Matka Mustanmiehenapteekista piirineuvoksen asuntoon oli verrattain
pitkä, mutta se lyheni sen nojalla, että pastori Lindequist pyysi
saada vähän matkaa saatella Innstetteniä ja rouvaa sanoen kävelyretken
tähtitaivaan alla olevan parhaan keinon hälventää Gieshüblerin
reininviinin vaikutuksia. Matkalla tietenkin puhuttiin väsymättä
kaikenlaisista Trippelliä koskevista seikoista; Effi aloitti
esittämällä, mitä hänen muistiinsa oli jäänyt, ja heti hänen jälkeensä
tuli pastorin vuoro. Pastori, iroonikko, oli kysellyt Trippelliltä
kaikenlaisia maallisia ja lopulta uskoa koskeviakin asioita saaden
siten kuulla, että Trippelli tunsi ja tunnusti yhden ainoan suunnan,
nimittäin oikeauskoisen. Hänen isänsä tosin oli ollut ratsionalisti,
melkeinpä vapaa-ajattelijakin, ja olisi senvuoksi mieluimmin haudannut
kiinalaisen seurakunnan kalmistoon; mutta Trippelli oli aivan toista
mieltä, vaikka henkilökohtaisesti nauttikin sitä suurta etua, ettei
uskonut yhtään mitään. Trippelli oli nimenomaisen ei-uskovaisuutensa
ohella joka hetki tietoinen siitä, että tuo oli erikoinen ylellisyys,
jota voi nauttia ainoastaan yksityishenkilönä. Valtiossa leikki
loppuu, ja Trippelli sanoi, että jos hänen ohjattavanaan olisi
kultusministeristö tai kerrassaan konsistoriohallinto, hän menettelisi
säälimättömän ankarasti. »Minä tunnen itsessäni Torquemadan luontoa.»

Innstetten oli erittäin hilpeällä tuulella ja kertoi puolestaan
tahallaan kartelleensa arkaluontoisia dogmaattisia asioita, mutta
asettaneensa sen sijaan moraalisen elämän nimenomaan etualalle.
Tärkeimpänä keskusteluaiheena oli ollut viekoittelevaisuus, alinomainen
vaaranalaisuus, jota sisältyy kaikkeen julkiseen esiintymiseen. Siihen
Trippelli oli vastannut kevyesti ja vain lauseen jälkipuolta korostaen:
»Niin alinomaa vaarassa; varsinkin ääni.»

Niin jutellen he vielä ennen eroamistaan kertailivat mielessään
Trippelli-iltaa, ja vasta kolme päivää myöhemmin muistutti Gieshüblerin
ystävätär jälleen itsestään lähettämällä Pietarista Effille osoitetun
sähkösanoman. Se kuului näin: _Madame, la Baronne d'Innstetten, née
de Briest. Bien arrivée. Prince K. à la gare. Plus epris de moi que
jamais. Mille jois merci de votre bon accueil. Compliments empressés à
Monsieur le Baron. Marietta Trippelli_.

Innstetten oli ihastuksissaan ja ilmaisi ihastustaan niin vilkkaasti,
ettei Effi voinut sitä käsittää.

»En ymmärrä sinua, Geert.»

»Koska et ymmärrä Trippelliä. Minua ihastuttaa aitous; siinä on kaikki,
aina i:n pistettä myöten.»

»Pidät siis kaikkea pelkkänä komediana?»

»Minäpä muunakaan? Kaikki on suunniteltu sikäläisiä ja täkäläisiä,
Gieshübleriä ja Kotšukovia varten.. Gieshübler varmaan tekee
lahjoituksen, kenties myös vain jälkisäädöksen Trippellin hyväksi.»

Gieshüblerin soitannollinen iltama oli vietetty joulukuun
keskivaiheilla, kohta senjälkeen alkoivat jouluvalmistelut, ja Effi,
jonka olisi muuten ollut vaikea suoriutua näistä päivistä, siunasi
sitä, että hänellä itsellään oli kotiväkeä, jonka vaatielmat oli
tyydytettävä. Oli harkittava, kyseltävä, ostettava, ja kaikki tuo
esti synkkiä ajatuksia mieleen nousemasta. Aaton aattona saapui
lahjoja vanhemmilta Hohen-Cremmenistä, ja samaan laatikkoon oli
sälytetty kaikenlaisia kanttorista saatuja pieniä lahjoja: oivallisia
reinetteomenia puusta, jonka Effi ja Jahnke olivat yhdessä oksastaneet
useita vuosia sitten, ja lisäksi ruskeita ranteen- ja polvenlämmittäjiä
Berthalta ja Herthalta. Hulda kirjoitti vain muutamia rivejä puolustaen
itseään huomauttamalla, että hänen oli vielä virkattava matkapeitto
erästä henkilöä varten. »Se on pelkkää juttua», sanoi Effi. »Lyönpä
vetoa, ettei tuota erästä henkilöä ole olemassakaan. Merkillistä, ettei
hän voi olla ympäröimättä itseään tuulesta temmatuilla ihailijoilla!»

Sitten tuli jouluaatto.

Innstetten itse oli järjestämässä, joulukuusi paloi, ja pieni enkeli
väikkyi ylhäällä ilmassa. Seimikin oli koreine lauselmineen, joista
eräs viittasi hellävaroen erääseen Innstettenin perheessä seuraavana
vuonna odotettavaan tapahtumaan. Effi luki sen ja punastui. Sitten hän
astui kohti Innstetteniä aikoen häntä kiittää, mutta ennenkuin hän ehti
niin pitkälle, lensi vanhan pommerilaisen joulutavan mukaan eteiseen
lahja: suuri laatikko, jossa oli valtava määrä esineitä. Lopulta
löytyi pääasiakin, siro, kaikenlaisin japanilaisin kuvin kaunistettu
pieni lipas, jossa varsinaisen sisällyksen ohella oli vielä pieni
paperilappu. Siihen oli kirjoitettu:

    Oli Kristuksen luo kolmen tietäjän tie,
    Eräs mustien ruhtinas ollut lie; —
    Apoteekkari mustain nyt saapuvi luo
    Ja mausteita parhaita hänkin tuo;
    Jos mirhami, suitsuke puuttuvat tässä,
    Pistasia- ja mandelimöykyt on lässä.

Effi luki sen pariin kolmeen kertaan ja iloitsi siitä. »Hyvän ihmisen
ystävyydenosoitus vaikuttaa aina erinomaisen hyväätekevästi. Etkö ole
sinäkin samaa mieltä, Geert?»

»Epäilemättä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka ihmistä ilahduttaa tai
jonka ainakin pitäisi häntä ilahduttaa. Jokaisella näet on sen ohella
kaikenlaiset ikävyytensä. Minullakin. Mutta ihminen on epäilemättä
sellainen kuin on.»

Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken
luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta
Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona».
Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena.
Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä
heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset,
joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä
siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto.
Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa
tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin,
lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa
käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli
palanut kolme riihirakennusta.

Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään
toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi
vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin,
sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen
kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan
kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten
viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.

 »Kessinissä, joulukuun 31 p:nä. Rakas Äiti! Tästä voi sukeutua
 pitkäkin kirje, koska en ole — korttia lukuunottamatta — pitkiin
 aikoihin antanut itsestäni mitään tietoa. Viimeksi kirjoittaessani
 olin vielä keskellä jouluvalmisteluja, mutta nyt ovat joulupäivät
 jo olleet ja menneet. Innstetten ja hyvä ystäväni Gieshübler olivat
 tehneet parhaansa tehdäkseen jouluaaton minulle mahdollisimman
 mieluisaksi, mutta sittenkin tunsin itseni hieman yksinäiseksi ja
 ikävöin teitä. Vaikka minulla yleensäkin on erittäin paljon syytä
 olla kiitollinen, iloinen ja onnellinen, en kumminkaan voi vapautua
 yksinäisyyden tunteesta, ja jos olen aikaisemmin ivaillut Huldan
 ikuista tunnekyyneltä, niin nyt saan rangaistukseni ja joudun itse
 taistelemaan samaa kyyneltä vastaan. Innstetten näet ei saa sitä
 nähdä. Uskon kuitenkin varmaan kaiken paranevan, kun kotoinen
 elämämme vilkastuu, ja niin tulee käymään, rakas äiti. Se, mihin jo
 aikaisemmin viittasin, on nyt varmaa, ja Innstetten ilmaisee minulle
 joka päivä iloansa sen johdosta. Minun ei tarvinne tehokkaammin
 vakuuttaa, kuinka onnellinen olen itse jo siitä syystä, että sitten
 tulee ympärilläni olemaan elämää ja huvia tai, kuten Geert sanoo,
 'rakas lelu'. Niin sanoessaan hän lienee oikeassa, mutta parempi
 olisi, ellei hän tuota lausepartta käyttäisi, koska mieltäni joka
 kerta hieman kirvelee, kun muistan, kuinka nuori olen ja että kuulun
 vielä puolittain lastenkamariin. Tämä ajatus ei lähde mielestäni
 (Geert pitää sitä sairaalloisena) ja saa aikaan, että se, minkä
 pitäisi olla ylin onneni, on melkein vieläkin enemmän alinomaisena
 vastuksenani. Niin, rakas äiti, kun Flemmingin kelpo naiset hiljattain
 tiedustelivat minulta kaikenlaista, minusta tuntui kuin olisin
 ollut huonosti valmistuneena suorittamassa tutkintoa, ja luulenpa
 vastanneenkin sangen tuhmasti. Sitäpaitsi olin harmissani. Paljon
 siitä, mikä näyttää myötätunnolta, onkin näet pelkkää uteliaisuutta
 ja vaikuttaa sitäkin tungettelevammalta, kun minun täytyy odottaa
 iloista tapahtumaa vielä varsin kauan, aina kesään saakka. Se tapahtuu
 luullakseni heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Silloin täytyy sinun
 tulla, tai vielä parempi, jos minä hieman toivuttuani otan täältä
 lomaa ja tulen sinne Hohen-Cremmeniin. Ah, kuinka iloitsenkaan
 sitä ajatellessani, iloitsen jo muistaessani Havellandin ilmaa —
 täällä näet on melkein aina kylmän kalsea sää — ja sitten joka
 päivä ajeluretki, kaiken ollessa punaista ja keltaista, ja olenpa
 jo näkevinäni, kuinka lapsi ojentaa käsiänsä sitä kohti, koska
 arvatenkin tuntee olevansa vain siellä oikein kotonansa. Mutta tästä
 minä kirjoitan ainoastaan sinulle, Innstetten ei saa siitä tietää,
 ja sinultakin minun täytyy pyytää anteeksi, että tahdon tulla lapsen
 keralla Hohen-Cremmeniin ja ilmoitan jo nyt tulostani sen sijaan,
 että kutsuisin sinua, rakas äiti, oikein hartaasti tulemaan tänne
 Kessiniin, missä on joka kesä tuhatviisisataa kylpyvierasta, laivoja,
 joissa liehuu jos jonkinlaisia lippuja, vieläpä rantahotellikin. Mutta
 se seikka, että osoitan vain vähän vieraanvaraisuutta, ei kumminkaan
 todista minulta niitä tunteita puuttuvan, niin kovin en ole suvustani
 vieraantunut, vaan syynä on yksinomaan piirineuvoksen asumus, joka
 kaikesta somuudestaan ja erikoisuudestaan huolimatta ei kumminkaan
 ole mikään oikea talo, vaan korkeintaan kahden ihmisen asunto,
 tuskin sekään, sillä meillä ei ole edes ruokasalia, joka seikka on
 ikävä, kun sattuu tulemaan vieraisiin pari henkilöä. Meillä tosin on
 suojia toisessakin kerroksessa, suuri sali ja neljä pientä kamaria,
 mutta ne eivät ole ollenkaan kodikkaita, ja minä nimittäisin niitä
 romukamareiksi, jos niissä olisi romua; mutta ne ovat aivan tyhjät,
 paria kaislatuolia lukuunottamatta, ja vaikuttavat lievimmin sanoen
 erittäin oudoilta. Sinä kaiketi arvelet, että tuo kaikki on helposti
 korjattavissa; mutta niin ei ole laita, sillä meidän talossamme...
 kummittelee; siinä se nyt on sanottuna. Pyydän sinua muuten hartaasti
 olemaan mitään vastaamatta tähän tiedonantooni, sillä minä näytän
 Innstettenille aina teidän kirjeenne, ja hän olisi suunniltaan, jos
 saisi tietää, että olen tuon sinulle ilmoittanut. En olisikaan sitä
 tehnyt, sitä vähemmän, kun olen saanut olla rauhassa viikkokausia
 ja olen lakannut pelkäämästä; mutta Johanna sanoo, että sellaista
 sattuu yhä uudelleen, varsinkin kun taloon tulee joku uusi henkilö.
 Ja enhän voi asettaa sinua alttiiksi sellaiselle vaaralle, tai jos
 tuo on liikaa, sellaiselle omituiselle ja epämukavalle häiriölle!
 Itse asialla en tahdo sinua nyt vaivata, en missään tapauksessa
 seikkaperäisesti. Se on tarina, jossa esiintyy eräs vanha kapteeni,
 niinsanottu Kiinan-kävijä, ja hänen tyttärentyttärensä, joka oli
 lyhyen ajan kihloissa erään täkäläisen nuoren kapteenin kanssa ja
 äkkiä hävisi hääpäivänänsä. Tuo kävisi vielä laatuun. Mutta tärkeämpää
 on, että eräs nuori kiinalainen, jonka vanha kapteeni oli tuonut
 mukanaan Kiinasta ja joka oli aluksi hänen palvelijansa ja myöhemmin
 hänen ystävänsä, kuoli pian senjälkeen ja on haudattu yksinäiseen
 paikkaan kirkkomaan kupeelle. Minä ajoin siitä hiljattain ohi, mutta
 käännyin nopeasti toisaalle, koska otaksuin muuten näkeväni hänet
 haudallaan istumassa. Seikka näet on valitettavasti se, rakas äiti,
 että olen hänet kerran todellakin nähnyt, tai ainakin minusta siltä
 näytti, kun nukuin ja Innstetten oli vierailemassa ruhtinaan luona.
 Se oli kauheata; en tahtoisi milloinkaan enää sellaista kokea. Ja
 sellaiseen taloon, olipa se muuten kuinka soma tahansa (se on,
 merkillistä kylläkin, samalla kertaa sekä kodikas että kaamea), minä
 en voi sinua niinkään kutsua. Ja vaikka olenkin monessa suhteessa
 samaa mieltä kuin Innstetten, rohkenen kumminkin sanoa, ettei hän ole
 käyttäytynyt asiassa aivan moitteettomasti. Hän vaati minua pitämään
 tuota kaikkea vanhana akkojen loruna ja nauramaan sille, mutta sitten
 hän taas näytti sen uskovan ja, kumma kyllä, vaati minua pitämään
 sellaista kummittelua ylhäisenä ja vanhaan aateluuteen kuuluvana
 asiana. Mutta sitä minä en voi enkä tahdokaan. Vaikka hän muuten
 onkin hyvänluontoinen, hän ei kumminkaan käyttäydy tässä kohden minua
 kohtaan kyllin suopeasti. Johannan ja myöskin rouva Krusen kertomien
 nojalla minä näet tiedän, että asiassa jotakin piilee. Rouva Kruse on
 ajomiehemme vaimo, joka istuu aina ylen lämpimässä huoneessaan mustan
 kanansa keralla. Tämä kaikki on jo kyllin pelottavaa. Ja nyt tiedät,
 minkätähden tahdon tulla, kun asia on ehtinyt niin pitkälle. Ah, kunpa
 jo oltaisiin niin kaukana. On olemassa paljonkin syitä, joiden vuoksi
 sitä toivon. Tänään pidetään uudenvuodentanssiaiset, ja Gieshübler —
 ainoa miellyttävä ihminen täällä, vaikka hänen toinen olkapäänsä onkin
 korkeammalla, tai oikeastaan enemmänkin — Gieshübler on lähettänyt
 minulle kameliankukkia. Minä kenties kumminkin tanssin. Lääkärimme
 sanoo, ettei siitä ole minulle vahinkoa, päinvastoin. Ja minua melkein
 hämmästytti, että Innstettenkin suostui. Ja nyt tervehdi ja suutele
 isää ja kaikkia muita rakkaita. Onnea uudelle vuodelle.

                                                      Tyttäresi Effi.»



KOLMASTOISTA LUKU.


Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä
oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa,
jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi
tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä
tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen
pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin
vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin
aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on
ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi
aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana
puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään
laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja
läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät
itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli
haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton,
vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän
kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien
ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen,
vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin
ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita
olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän
piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi
olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun
ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan
siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului
tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta
ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty
lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin
levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän
tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita,
suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja
kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen
itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa,
jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja
ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä
usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä
puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat
kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan
päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin
hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui:
kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia.
Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut.
Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus,
että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli
käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi
vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas
juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään
siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai
kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli
silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan
käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo,
me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä
juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla
oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi,
jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä,
ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot
moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista
ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli
kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan
jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin
ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut;
toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän
näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas
otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen.
Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten
oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti
hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.

       *       *       *       *       *

Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha
alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa
kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat
ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty
Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan
sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen
varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että
hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti,
minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert
oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea,
en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta,
ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien
hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein
pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei
liian pahasti eikä liian lähelle!»

Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu.
Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä.
Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon
yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan
katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta
kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman
kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan
unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka
saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin?
Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy
sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt
samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en
osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties
oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa,
ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä
kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli
kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja
kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen
tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun
huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen
nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä
voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei
hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas
on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista
vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden
ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä.
mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin
lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin
kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen
kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten
rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen
siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet
kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka,
joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei
hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun
erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta
olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten
Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja
sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra
ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa;
tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään
silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan
hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton,
siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin
kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa.
Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri,
tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa
kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin
luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut
tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia
ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin
Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään
mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»

       *       *       *       *       *

Effi oli ollut aivan oikeassa: Crampasin pariskunnan kanssa ei
syntynyt mitään lähempää suhdetta. Heidät nähtiin kerran Borckein
luona, toisen kerran ohimennen rautatieasemalla, ja muutamia
päiviä myöhemmin venhe- ja huviretkellä, joka tehtiin Breitlingin
varrella sijaitsevaan suureen pyökki- ja tammimetsään; ei lausuttu
kumminkaan muuta kuin lyhyet tervehdykset, ja Effi oli iloinen, kun
kesäkuun alussa kylpykausi alkoi. Kylpyvieraita tosin ei ollut vielä
sanottavasti ollenkaan, sillä heitä saapui yleensäkin ennen juhannusta
ainoastaan joitakin yksityisiä, mutta valmistelutkin olivat jo mieltä
virkistäviä. Plantaašiin järjestettiin karusellejä ja ampumaratoja,
laivurit tilkitsivät ja maalasivat aluksiansa, jokainen pienikin
asumus sai uudet uutimet, ja ne huoneet, jotka olivat kosteat ja
joiden katonrajassa niinmuodoin kasvoi sientä, käsiteltiin rikillä ja
tuuletettiin.

Effinkin asunnossa oli kaikki eräänlaisen kiihtymyksen vallassa,
tosin ei uuden kylpyvieraan, vaan toisenlaisen tulokkaan vuoksi;
rouva Krusekin tahtoi auttaa, mikäli osasi. Mutta siitä Effi kovin
säikähti ja; sanoi: »Kunhan vain rouva Kruse ei puutu mihinkään;
siitä ei voi koitua mitään hyvää, ja minä olen muutenkin riittävästi
peloissani». Innstetten suostuikin kaikkeen, olihan Christelillä
ja Johannalla kyllin aikaa. Saadakseen nuoren vaimonsa ajatukset
yleensäkin suuntautumaan toisaalle, hän lakkasi kerrassaan puhumasta
valmisteluista ja kysyi sen sijaan, oliko Effi jo huomannut, että kadun
toiselle puolen oli jo saapunut kylpyvieras, ei nimenomaan ensimmäinen,
mutta joka tapauksessa ensimmäisten joukkoon kuuluva.

»Herrasmieskö?»

»Ei, eräs rouva, joka on jo aikaisemmin täällä ollut, aina samassa
asunnossa. Hän tulee aina varhain, koska näet ei voi sitä sietää, kun
kaikki on jo täynnä.»

»Siitä en voi häntä moittia. Kuka hän on?»

»Registraattorin leski, rouva Rode.»

»Merkillistä. Minä olen aina ajatellut, että registraattorien lesket
ovat köyhiä.»

»Niin», nauroi Innstetten, »yleensä, onkin niin laita. Mutta tässä
on poikkeus. Joka tapauksessa hänellä on enemmän kuin pelkkä
leskeneläke. Hänellä on aina mukanaan paljon tavaraa, paljoa enemmän
kuin hän tarvitsee, ja hän näyttää yleensäkin varsin omituiselta
naiselta, on eriskummallinen, sairaalloinen ja varsinkin jaloiltaan
heikko. Senvuoksi hän ei luotakaan itseensä, vaan pitää aina luonansa
vanhanpuoleista palvelijatarta, joka on kyllin voimakas suojellakseen
tai kantaakseen häntä, jos hänelle sattuu jotakin tapahtumaan.
Tällä kertaa hänellä on uusi. Mutta jälleen varsin tanakka henkilö,
Trippellin lainen, mutta vielä voimakkaampi.»

»Hänet minä olen jo nähnyt. Hyvät ruskeat silmät, jotka katselevat
ihmistä uskollisesti ja luottavaisesti.»

»Mutta hieman typerä.»

»Oikein; se on hän.»

       *       *       *       *       *

Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla.
Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille
käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin,
kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua,
koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin
se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution
kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin
ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten
nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin
hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi,
palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan
lisäksi jonkin tarinankin.

Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä
sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten
laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja
matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta
saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet
suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät
piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva
Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset
sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet,
olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet
Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen
juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä
oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen
neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri
kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin
hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka
ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä
kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli
osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä
heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot,
jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin
kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin.
ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen
nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten
ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea
henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu
oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä,
vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua;
erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi
melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan
mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien
kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun
asunnon toiseen kertaan.

Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan
puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä
elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus
oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki
mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle
retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että
runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä
vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan,
hatun ja _entoutcas_-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin»
ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien
vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa
hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia
hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli
ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan
mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä
hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle
yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli
kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan
varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja,
joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja
väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista
ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän
tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle,
joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä
laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke
aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä
merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee
Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten
tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.»
Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta
sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein
säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista
ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä
asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä
ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun
toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen... Ei, ei, minä
en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä
takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer
kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille
ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti
hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä
elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on
viidenkymmenenseitsemän.»

Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä
tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo
noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin
nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti
rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui
olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset
liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari
lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo
ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa
yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka
muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit.
Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun
hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo
puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin
leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen.
Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen
kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa
täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen
kaksi tuntia.

»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos
sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:

»Se olisikin parasta.»

»Kuinka niin?» J

»Pääsisin tästä elämästä.»

»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on
onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä
hyvinkin?»

»Minäkö? Häntä? Jumala varjelkoon!»

»Olette kuitenkin kovin surullinen. Siihen on varmaan syynsä.»

»Onpa niinkin, armollinen rouva.»

»Tunnetteko minut?»

»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä
vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut
kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli
varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän
jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen...»

»Oliko hän hyvä rouva?»

»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja
kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin
on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt.
Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä
pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen
Berlinistä... riitelivät aina yöhön asti... niin, ne eivät nekään
kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta
ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä
ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on
vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi
saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään
vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle
repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen
luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta
minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes
kuolen... Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja
olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut
olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi.
Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua;
lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun
puolestani elää edelleen... Hän olisi mielellään jäänyt elämään;
sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla
kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»

Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli
suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi
ja laski päänsä hänen polvelleen.

Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä
merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää,
katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa
pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko,
mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»

»Rollo», sanoi Effi.

»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on
omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»

»Mikä on nimenne?»

»Roswitha.»

»Niin, se on harvinainen nimi; sehän on...»

»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun
lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä.
Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja
katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat
niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan
tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo
kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten
Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan
pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin,
ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan
sääntöjen mukaisesti.»

»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen
viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»

»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään.
Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes
kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset
luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin,
luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen
siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen
kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»

»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te
'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»

»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu
tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi
antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen
edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan
eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se
kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento,
joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen
heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin
imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne
myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva,
sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»

»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan
teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat
toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa.
Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi
teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista.
Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt,
sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä
voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko
tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»

Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen
ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun
hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että
asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät
todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä
päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit
kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä
Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa,
kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä
päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»

»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta
nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti
porttia.»

Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi
jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa
käytävää hautausmaan portille.

Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja
kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä
tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes
vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan.
Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa
lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Ei kulunut neljännestuntia, kun he jo olivat perillä. Kun he sitten
astuivat viileään eteissuojaan, oli Roswitha aivan kuin hämillään
nähdessään siellä kaikenlaista merkillistä. Effi ei kuitenkaan sallinut
asian johtaa mihinkään enempiin katselmuksiin, vaan virkkoi: »Kas niin,
Roswitha, menkää te nyt tuonne. Se on se huone, jossa me nukumme. Minä
menen ensin mieheni luo virastoon — se on se iso rakennus sen pienen
rakennuksen vieressä, jossa olette asunut — ja sanon hänelle, että
tahdon ottaa teidät lasta hoitamaan. Hän luullakseni suostuu asiaan,
mutta minun täytyy ensin saada hänen sanansa. Ja kun hän suostuu, niin
meidän on sijoitettava hänet muualle, ja te nukutte minun kanssani
alkovissa. Luulenpa, että tulemme sopimaan.»

Kuullessaan, mistä oli kysymys, Innstetten virkkoi reippaasti ja
hyvätuulisesti: »Olet tehnyt aivan oikein, Effi, ja ellei hänen
palveluskirjansa kerro mistään pahoista asioista, otamme hänet hänen
hyviin kasvoihinsa turvaten. Onhan, Jumalan kiitos, harvinaista, että
ne pettävät.»

Effi oli erittäin onnellinen kohdatessaan niin vähän vaikeuksia ja
virkkoi: »Nyt kaikki käy hyvin. Minä en pelkää enää ollenkaan.»

»Mitä et pelkää?»

»Ah, tiedäthän sen... Mutta kuvittelut ovat kaikkein pahinta, toisinaan
pahempaa kuin mikään muu.»

       *       *       *       *       *

Roswitha muutti jo samalla tunnilla vähine nyytteineen piirineuvoksen
asuntoon ja sijoittui pieneen alkoviin. Kun päivä oli kulunut, hän meni
varhain levolle ja nukkui väsyneenä aivan kohta.

Seuraavana aamuna tiedusteli Effi, joka oli joitakin aikoja jälleen
ollut pelon vallassa (oli näet täysikuu), kuinka Roswitha oli nukkunut
ja eikö hän ollut mitään kuullut.

»Mitä olisi pitänyt kuulla?» kysyi Roswitha.

»Oh, ei mitään. Tarkoitan vain: ikäänkuin joku olisi luudalla lakaissut
tai lattian yli hiihdätellyt.»

Roswitha nauroi, ja se vaikutti hänen nuoreen emäntäänsä erikoisen
mieluisasti. Effi oli protestanttisesti kasvatettu ja olisi kovin
säikähtänyt, jos hänessä ja hänen toimissaan olisi havaittu jotakin
katolista; mutta siitä huolimatta hän uskoi katolisuuden paremmin
suojelevan ihmisiä sellaisia asioita vastaan kuin »tuolla yläkerrassa»,
ja olivatpa nämä harkinnat huomattavasti osaltaan vaikuttaneet hänen
päättäessään ottaa Roswithan luoksensa.

He tottuivat pian toisiinsa, sillä Effissä oli sama rakastettava piirre
kuin useimmissa markkimaan nuorissa naisissa: hän kuuli mielellään
kerrottavan kaikenlaisia pieniä tarinoita, ja registraattorin
rouva-vainaja, hänen karuutensa, hänen veljenpoikansa ja heidän
vaimonsa tarjosivat ehtymättömiä aiheita. Johannakin kuunteli
mielellään näitä kertomuksia.

Effin usein ääneen nauraessa räikeissä kohdissa Johanna tosin hymyili
ja ihmetteli kaikessa hiljaisuudessa, kuinka armollinen rouva voi pitää
kaikkea tuota typerää juttua niin miellyttävänä; mutta tuo ihmettely,
johon liittyi voimakas ylemmyydentunto, oli toisaalta onneksi,
koska siten estyivät kaikki arvojärjestystä koskevat riitaisuudet.
Roswitha oli yksinkertaisesti vain koomillinen olento, ja jos Johanna
olisi häntä kadehtinut, hän olisi yhtä hyvin voinut kadehtia Rollon
erikoisasemaa.

Niin kului viikko hauskasti juteltaessa melkein hupaisesta koska Effi
nyt ajatteli rohkeammin kuin ennen sitä, mikä häntä odotti. Hän ei
myöskään otaksunut tapahtuman olevan niin lähellä. Mutta yhdeksäntenä
päivänä oli jutteleminen ja hupaisuus ohi; silloin juostiin ja
häärittiin, itse Innstettenkin unohti tavanomaisen kylmäverisyytensä,
ja heinäkuun kolmannen päivän aamuna oli Effin vuoteen vieressä kätkyt.
Tohtori Hannemann taputti nuoren rouvan kättä ja sanoi: »Tänään on
Königgrätzin päivä, vahinko, että tuli tyttö. Mutta onhan vielä aikaa
tulla muitakin, ja preussilaisilla on paljon voiton päiviä.» Roswitha
lienee ajatellut jotakin samanlaista, mutta iloitsi aivan rajattomasti
siitä, mikä oli olemassa, ja nimitti lasta muitta mutkitta »Pikku
Anniksi», mikä tuntui nuoresta äidistä ennustuksenomaiselta. »Roswithan
on täytynyt saada tuo nimi jonkinlaisen mieleenjohdatuksen nojalla.»
Itse Innstettenkään ei osannut nimeä moittia, ja niin puhuttiin Pikku
Annista jo kauan ennen kastamistilaisuutta. Effi, joka tahtoi olla
elokuun keskivaiheilta saakka vanhempiensa luona Hohen-Cremmenissä,
olisi mielellään siirtänyt ristiäiset siihen asti. Mutta se ei käynyt
päinsä; Innstetten ei voinut ottaa lomaa, ja niin määrättiin tietenkin
kirkossa suoritettavaa kastetoimitusta varten elokuun 15 päivä,
huolimatta siitä, että se oli Napoleonin-päivä (jota seikkaa muutamat
perheet sitten moittivatkin). Koska piirineuvoksen talossa ei ollut
salia, pidettiin tilaisuuteen liittyvät pidot seurahuoneella, ja kaikki
lähiseudun aateliset olivat kutsua noudattaneet. Pastori Lindequist
piti äidille ja lapselle herttaisen ja yleistä ihailua saavuttavan
maljapuheen, ja Sidonie Grasenabb huomautti sen johdosta vieressään
istuvalle aateliselle asessorille, joka oli ankaran suunnan miehiä:
»Niin, hänen tilapäispuheensa käyvät laatuun. Mutta saarnojansa hän
ei voi puolustaa Jumalan eikä ihmisten edessä; hän on puolinainen,
eräs niitä, jotka kadotetaan, koska he ovat laimeita. En tahdo toistaa
Raamatun lausetta sananmukaisesti.» Kohta senjälkeen nousi puhumaan
myöskin vanha herra von Borcke, joka esitti Innstettenin maljan.
»Arvoisat naiset ja herrat, ne ajat, joissa elämme, ovat vaikeita
aikoja; kapinaa, uhmaa, kurittomuutta, minne katseemme luommekin.
Mutta niin kauan kuin meillä on vielä miehiä, ja saanen lisätä naisia
ja äitejä (tässä kohden hän kumarsi kohti Effiä suorittaen hienon
kädenliikkeen)... niin kauan kuin meillä on vielä miehiä sellaisia
kuin patooni Innstetten, jonka ystävyydestä olen ylpeä, niin kauan
tullaan vielä toimeen, niin kauan vanha Preussimme vielä kestää. Niin,
ystäväni, Pommerin ja Brandenburgin avulla me asiasta selviydymme
ja murskaamme kumouksen lohikäärmeen myrkyllisen pään. Lujina ja
uskollisina, niin me voitamme. Katolilaiset, meidän veljemme, joita
meidän täytyy kunnioittaa, vaikka? taistelemmekin heitä vastaan,
puhuvat 'Pietarin kalliosta', mutta meillä on Rocher de Bronce.
Parooni, Innstetten eläköön!» Innstetten kiitti aivan lyhyesti. Effi
sanoi vieressään istuvalle majuri Crampasille: »Tuo 'Pietarin kalliota'
koskeva kohta oli varmaan tarkoitettu Roswithan ylistykseksi; minä
lähden myöhemmin kysymään vanhalta oikeusneuvos Gadebuschilta, eikö hän
ole samaa mieltä.» Crampas piti, kumma kyllä, tuota huomautusta täytenä
totena ja neuvoi luopumaan aikeesta. Se huvitti Effiä sanomattomasti.
»Olenpa tosiaankin pitänyt teitä parempana sielunlukijana.»

»Ah, armollisin rouva, kun ovat kysymyksessä kauniit nuoret naiset,
jotka eivät ole vielä täyttäneet kahdeksaatoista, niin kaikki lukutaito
osoittautuu riittämättömäksi.»

»Te pilaatte asian lopullisesti, majuri. Voitte nimittää minua
isoäidiksi, mutta vihjausta siihen, etten ole vielä kahdeksantoista
vuoden ikäinen, teille ei voida antaa milloinkaan anteeksi.»

Kun oli noustu aterialta, tuli iltapuoli-höyry Kessine-jokea alaspäin
ja laski laituriin hotellia vastapäätä. Effi istui Crampasin ja
Gieshüblerin keralla kahvia juoden ja katseli avoimista ikkunoista
edessään olevaa näytelmää. »Huomenna kello yhdeksän aikaan aamulla
sama alus kuljettaa minut virtaa ylöspäin, puolenpäivän aikaan olen
Berlinissä ja illalla Hohen-Cremmenissä, ja Roswitha kulkee vierelläni
kantaen lasta käsivarrellaan. Toivottavasti se ei huuda. Ah, kuinka
mieleni jo läikkyy! Parahin Gieshübler, oletteko tekin joskus iloinnut
päästössänne jälleen näkemään vanhempienne kotia?»

»Minä tunnen asian, armollinen rouva. Se vain erona, etten tuonut
mukanani mitään Pikku-Annia, kun ei sattunut sellaista olemaan.»

»Tulee, kun ehtii», virkkoi Crampas. »Maljanne, Gieshübler; te olette
ainoa järkevä mies koko joukossa.»

»Mutta meillähän ei ole kuin konjakkia.»

»Sitä parempi.»



VIIDESTOISTA LUKU.


Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla
hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän
oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli
omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain
porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen
äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää
valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»

Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt
»loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa
oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei
vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin
ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin
kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan
Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat
olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt,
kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja
tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan:
»Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli
tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi
siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä,
jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista
ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja
Hohen-Cremmenissä.

Nämä olivat jokapäiväisiä pieniä huveja, joihin toisinaan liittyi
tavallisesti metsästysvaunuissa suoritettuja retkeilyjä; mutta kaikkein
tärkeimmät olivat Effille ne juttuhetket, joita hän melkein joka aamu
vietti äitinsä seurassa. He istuivat ilmavassa, suuressa salissa,
Roswitha tuuditteli lasta ja lauleli thüringiläisellä alasaksan
murteella kaikenlaisia tuutulauluja, joita ei kukaan kunnollisesti
ymmärtänyt, kenties ei hän itsekään. Effi ja rouva von Briest
siirtyivät avoimen ikkunan luo ja katselivat keskustellessaan alas
puistoon, näkivät aurinkokellon tai päiväkorentoja, jotka liitelivät
melkein paikaltaan liikahtamatta lammen yläpuolella, tai kivetyn
käytävän, missä Briest itse istui porrasulkoneman luona lukien
sanomalehteä. Lehteä kääntäessään hän aina ensin otti lasit nenältään
ja tervehti vaimoaan ja tytärtään. Kun sitten tuli viimeisen lehden
vuoro — se oli tavallisesti »Havellandin Uutiset», Effi lähti alas
joko istuutuakseen hänen luoksensa tai kuljeskellakseen hänen kanssaan
puutarhassa ja puistossa. Erään kerran he niillä matkoilla ollessaan
astuivat hiekkakäytävältä pienen, syrjemmällä sijaitsevan muistomerkin
luo, jonka oli jo Briestin isoisä pystyttänyt Waterloon taistelun
muistoksi. Se oli ruostunut pyramidi, jonka etupuolella nähtiin valettu
Blücher ja takasivulla samanlainen Wellington.

»Käveletkö sinä näin Kessinissäkin», kysyi Briest, »ja saatteleeko
sinua Innstetten kertoellen kaikenlaista?»

»En, isä, näin minä en kävele. Se on kerrassaan mahdotonta, sillä
meillä on vain pieni puutarha talon takana, oikeastaan ei mikään
puutarha; siinä näet on vain pari puksipuulavaa, vihannesviljelyksiä
ja kolme neljä hedelmäpuuta. Innstetten ei sellaisesta välitä eikä
luultavasti aio jäädä enää pitkäksi aikaa Kessiniin.»

»Mutta täytyyhän sinun saada liikuntoa ja raitista ilmaa, lapseni,
olethan siihen tottunut.»

»Saankin. Talomme sijaitsee metsikössä, jota nimitetään Plantaašiksi.
Siellä minä olen usein kävelemässä, ja Rollo kerallani.»

»Aina vain Rollo», nauroi Briest. »Ellei paremmin tietäisi, voisi
melkein luulla, että Rollo on sinulle rakkaampi kuin mies ja lapsi.»

»Ah, isä, sehän olisi kauheata, vaikka — se minun täytyy myöntää —
olikin eräs aika, jona en olisi mitenkään tullut toimeen ilman Rolloa.
Se oli silloin... tiedäthän... Silloin se minut kerrassaan pelasti,
niin ainakin minusta tuntui, ja siitä lähtien se on minun hyvä ystäväni
ja aivan erikoinen turvani. Mutta onhan se kuitenkin vain koira.
Ihmiset ovat tietenkin etusijalla.»

»Niin, niinhän aina sanotaan, mutta minulla on siinä suhteessa omat
epäilykseni. Luontokappaleita koskeva kysymys on sekin aivan erikoinen,
ja lopullisesti ei ole vielä päätetty, mikä siinä suhteessa on oikeata.
Usko minua, Effi, siinäkin aukeevat eteen laajat alat. Merkillistä on
ajatella, että jonkun henkilön joutuessa venhematkalla tai heikolla
jäällä hukkumisen vaaraan, sellainen koira, sanokaamme sellainen kuin
sinun Rollosi, mukana ollen ei lepää, ennenkuin saa vaarassa olevan
maihin. Ja jos onnettomuuden uhri on jo kuollut, se asettuu kuolleen
viereen ja haukkuu ja ynisee, kunnes joku tulee, ja ellei ketään tule,
se jää vainajan viereen makaamaan, kunnes kuolee siihen itse. Ja niin
menettelee sellainen eläin aina. Ajattele sensijaan ihmisiä! Jumala
minulle syntini anteeksi antakoon, mutta monesti minusta tuntuu kuin
luontokappale olisi ihmistä parempi.»

»Kuulehan, isä, jos kertoisin tuon Innstettenille...»

»Jätä se mieluummin tekemättä, Effi...»

»Rollo minut tietenkin pelastaisi, mutta Innstetten pelastaisi minut
hänkin. Onhan hän kunnian mies.»

»Epäilemättä.»

»Ja rakastaa minua.»

»Selvä juttu. Ja missä on rakkautta, on myöskin vastarakkautta. Niin on
laita kerta kaikkiaan. Minua vain ihmetyttää, ettei hän ole kertaakaan
ottanut lomaa ja pistäytynyt täällä luonamme. Kun miehellä on niin
nuori vaimo...»

Effi punastui, koska ajatteli aivan samoin. Hän ei kumminkaan tahtonut
sitä myöntää. »Innstetten on erittäin tunnollinen, tahtoo luullakseni
pysytellä suosiossa ja suunnittelee tulevaisuuttaan; onhan Kessin vain
eräs asemapaikka. Ja onhan lopulta niinkin laita, etten karkaa pois.
Minä pysyn hänen omanaan. Kun mies on liian hellä... ja sitäpaitsi on
ero iässä... niin ihmiset vain hymyilevät.»

»Niin tekevät, Effi. Mutta siitä ei saa välittää. Älä muuten virka
siitä mitään, älä äidillekään. Siinä joutuu liian avaroille aloille.»

       *       *       *       *       *

Tällaisia keskusteluja oli Effin kotona ollessa sattunut useita
kertoja, mutta onneksi ne eivät olleet vaikuttaneet kauan jälkeenpäin.
Samoin oli se hieman apea vaikutelma, jonka Effi oli kokenut kotiinsa
Kessiniin palattuaan, sekin nopeasti haihtunut. Innstetten osoitti
monin tavoin pientä huomaavaisuutta, ja kun tee oli juotu ja kaikki
kaupungin asiat ja ilmenneet lemmenseikat oli mitä hilpeimmän mielialan
vallitessa käsitelty, tarttui Effi hellästi hänen käsivarteensa
jatkaakseen keskustelua hänen huoneessaan ja kuullakseen vielä
muutamia juttuja Trippellistä, joka oli jälleen ollut vilkkaassa
kirjeenvaihdossa Gieshüblerin kanssa ja nyt, kuten aina ennenkin
sellaisissa tapauksissa, lisännyt milloinkaan tasoittamattoman
tilinsä velkapuolta. Effi oli tämän keskustelun aikana erittäin
hilpeä, tunsi itsensä nimenomaan nuoreksi rouvaksi ja oli iloinen
päästessään epämääräiseksi ajaksi eroon Roswithasta, joka sijoitettiin
palvelijoiden suojiin.

Seuraavana aamuna hän sanoi: »Sää on kaunis ja leuto, ja minä toivon
Plantaašin puolella olevan kuistikon olevan vielä siinä kunnossa, että
voimme nauttia siellä aamiaisemme. Huoneissamme saamme olla riittävän
kauan; onhan Kessinin talvi tosiaankin neljä viikkoa liian pitkä.»

Innstetten oli aivan samaa mieltä. Se kuistikko, josta Effi oli
puhunut ja jota olisi kenties oikeammin pitänyt nimittää teltaksi, oli
järjestetty jo kesällä, neljä viikkoa ennen Effin Hohen-Cremmeniin
lähtemistä. Siinä oli suuri puupermantoinen koroke, etualalta avoin,
yläpuolella valtavan suuri ulkokaihdin ja vasemmalla ja oikealla leveät
palttinauutimet, jotka liikkuivat renkaitten varassa rautatangoissaan.
Se oli viehättävä olopaikka, ja kaikki kylpyvieraat, joiden kesän
aikaan täytyi kulkea siitä ohi, olivat sitä ihailleet.

Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja
virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana
isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa,
ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan,
ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle
korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski
siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.

»Kuinka olet oikeastaan tullut toimeen ilman minua?»

»Sangen huonosti, Effi.»

»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään
ole totta.»

»Mutta Effi...»

»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi —
itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle
korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä
ollenkaan kiirehtinyt...»

»Mitä sitten?»

»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi
jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin
siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke
ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään —
ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian
vanha.»

»Kuinka puhutkaan, Effi! Tiedätkö, että olet pieni keimailija?»

»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan
teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi
hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin,
Geert... Oikeastaan sinä olet...»

»Mikä?»

»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin
hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi,
hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli
aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja
ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä
kärsimään. Osunko oikeaan?»

Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät
minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi.
Mutta yhtäkkiä...»

»Mitä sitten?»

»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän
sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»

»Mitä?»

»Sinussa on jotakin viettelevää.»

»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista;
nyt mieleni vasta oikein keventyy... Anna minulle vielä puoli kuppia...
Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy
olla vietteleviä, muuten emme ole mitään...»

»Onko tuo omia ajatuksiasi?»

»Voisi olla omianikin. Mutta olen sen saanut Niemeyeriltä...»

»Niemeyeriltä! Taivaallinen isä, onpa siinä pastori. Ei, sellaisia ei
ole täällä. Mutta kuinka _hän_ johtui sellaista sanomaan? Sehän on kuin
jonkun Don Juanin tai sydäntensärkijän lausuma.»

»Niin, kukapa tietää», nauroi Effi... »Mutta eikö tuolla tule Crampas?
Ja rannalta. Eihän vain liene ollut kylpemässä? Syyskuun 27:nä
päivänä...»

»Hän tekee usein sellaisia tekosia. Pelkkää kerskailuhalua.»

Crampas oli sillävälin ehtinyt aivan lähelle ja tervehti.

»Hyvää huomenta!» huusi hänelle Innstetten.

»Tännepäin, tänne!»

Crampas astui luo. Hän oli siviilipuvussa ja suuteli tuolissaan
edelleenkin keinuvan Effin kättä. »Suokaa anteeksi, majuri, että minä
toimin aivan huonosti emäntänä; mutta kuistikko ei ole mikään talo, ja
kello yhdeksän aamulla ei oikeastaan ole mikään aika. Silloin ihminen
paneutuu tavoista piittaamattomaksi tai, jos niin tahdotte, intiimiksi.
Istukaahan nyt ja tehkää tiliä edesottamuksistanne. Hiuksistanne —
toivoisin niitä olevan enemmän — näkee selvästi, että olette ollut
kylpemässä.»

Crampas nyökkäsi.

»Anteeksiantamatonta», virkkoi Innstetten, puolittain vakavasti,
puolittain leikillään. »Neljä viikkoa sitten näimme, miten kävi
pankkiiri Heinersdorfin, joka hänkin otaksui meren ja suurenmoisten
hyökylaineiden kunnioittavan häntä, miljoonanomistajaa. Jumalat
ovat toisilleen kateellisia, ja Neptunus asettui muitta mutkitta
vastustamaan Plutoa tai ainakin Heinersdorfia.»

Crampas nauroi. »Niin, miljoonanomistajaa! Parahin Innstetten, jos minä
olisin siinä asemassa, en luultavasti olisi uskaltanut; vaikka näet
sää onkin kaunis, vedessä on vain yhdeksän astetta. Mutta meikäläinen,
jolla on miljoona takatekoa — sallittehan hieman kehuskella —
meikäläinen voi uskaltaa niin menetellä pelkäämättä jumalten
kateellisuutta. Sitäpaitsi; täytyy hakea lohdutusta siitä lausumasta,
jonka mukaan 'ei voi veteen hukkua se, joka on hirttä varten syntynyt'.»

»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne,
tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että... tarkoitan
_sitä_, mistä vastikään puhuitte... että sen ansaitsee jokainen, toinen
suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri...
majurille...»

»... Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne
myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä
edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin
oikeammin _façon de parler_. Ja kuitenkin on asiassa jotakin
vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda.
Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen
sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen
kaiku kuuluu omassa mielessäni.»

Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä
suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne
taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut
kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo
kuolla sotilaan kuoleman...»

»... Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten.
Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on
jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän
tuntee teihin kohdistuvaa _likingia_ — kansanomaisempaa lausepartta en
tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan
voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman
sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»

Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli
niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen,
että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti
aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti
niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri,
minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä
meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»

Crampas nyökkäsi.

»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on
täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on
kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut,
ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista
muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille...
Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta
sellaiseen... käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja
lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava
ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka,
että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää
ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen
silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle
huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs,
majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta
puhumattakaan.»

»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan
loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä
avustaa. Trippelli tulee...»

»Trippelli? Silloinhan minä olen tarpeeton.»

»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa
sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on
elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen
onnellinen avioliitto.»

»Jos onnellisia avioliittoja on olemassa, minun liittoani
lukuunottamatta...» sanoi Effi ojentaen kätensä Innstettenille.

»Siis vaihtelua», jatkoi Crampas. »Ja sen voittamiseksi meille ja
huviseurallemme, jonka varapuheenjohtajana oleminen on nykyisin
kunniakkaana velvollisuutenani, vaatii kaikkia taattuja voimia.
Liittyessämme yhteen me varmaan saamme tämän koko loukon ylösalaisin
kääntymään. Teatterikappaleet on jo valittu: Sota rauhan aikana,
Monsieur Herkules, Wilbrandtin Nuoruudenrakkaus ja kenties
Gensichenin Euphrosyne. Te olette Euphrosyne, minä vanha Goethe.
Varmaan hämmästytte nähdessänne, kuinka hyvin minä trageeraan vanhaa
runoruhtinasta... jos 'trageerata' on oikea sana.»

»Epäilemättä. Olenhan minä alkemistisen salakirjeenvaihtajani
tiedonannoista jo havainnut, että olette kaiken muun hyvän ohella vielä
runoilijakin, kun niikseen sattuu. Aluksi ihmettelin...»

»Koska minä en ollut mielestänne sen näköinen.»

»Niin. Mutta saatuani tietää, että uiskentelette yhdeksän asteen
vedessä, olen muuttanut mieltäni... yhdeksänasteinen Itämeri, se on
toista kuin Kastajan lähde...»

»Jonka lämpösuhteet ovat tuntemattomat.»

»Eivät minulle; ainakaan ei kukaan tule väittämään minua vastaan. Mutta
nytpä täytyy tästä nousta. Tuolla tulee Roswitha tuoden Pikku-Annia.»

Hän nousi nopeasti, astui Roswithan luo, otti lapsen hänen
käsivarreltaan ja nosti sen korkealle ylpeänä ja onnellisena.



KUUDESTOISTA LUKU.


Päivät olivat kauniit ja pysyivät sellaisina aina lokakuuhun asti.
Siitä johtui muun muassa, että puolittain telttamainen kuistikko pääsi
oikeuksiinsa, siinä määrin, että ainakin aamupuoli säännöllisesti
vietettiin siellä. Yhdentoista tienoissa tuli sitten tavallisesti
majuri, joka aluksi tiedusteli armollisen rouvan terveyden tilaa ja
hieman juoruili hänen kanssaan osoittaen siinä taidossa suoranaista
mestaruutta, ja sopi sitten Innstettenin kanssa suoritettavasta
ratsastusretkestä, joka suuntautui usein maaseudulle, Kessine-jokea
ylöspäin Breitlingiin saakka, ja vielä useammin kohti aallonmurtajia.
Herrojen ollessa poissa Effi leikki lapsen kanssa tai selaili
Gieshüblerin hänelle edelleenkin lähettämiä sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, kirjoitti äidilleen tai sanoi: »Roswitha, lähdetäänpä
Annin kanssa ajelemaan.» Silloin asettui Roswitha korivaunujen eteen
vetäen ne, Effin astellessa jäljessä, pari sataa askelta metsikköön,
erääseen paikkaan, jossa oli maassa kastanjoja; niitä sitten keräilyin
ja annettiin lapselle leluiksi. Kaupungissa Effi kävi harvoin; siellä
ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut kunnollisesti pakista. Uusi
yritys päästä seurustelusuhteisiin rouva von Crampasin kanssa oli sekin
epäonnistunut; majurin rouva oli ihmisvauhko ja pysyi sellaisena.

Sillä kannalla olivat asiat viikkokausia, kunnes Effi äkkiä ilmaisi
halunsa päästä mukaan ratsastamaan: hän sanoi kerta kaikkiaan olevansa
intohimoinen ratsastaja ja väitti olevan liikaa, jos kessiniläisten
puheenpauhinan vuoksi piti luopua sellaisesta arvokkaasta asiasta.
Majuri piti asiaa oivallisena, ja Innstettenin, jolle se ilmeisesti
oli vähemmän mieluisa — jopa niinkin vähässä määrin, että hän kerran
toisensa jälkeen huomautti olevan vaikeata löytää naisratsastajalle
hevosta — täytyi myöntyä, kun Crampas vakuutti, että se oli jäävä hänen
huoleksensa. Toivomusten, esine löytyikin, ja Effi oli riemuissaan
saadessaan kiidättää pitkin rantaa nyt, kun »Naistenkylpylä»
ja »Herrainkylpylä» eivät enää olleet mitään peloittavia ja
rajaamerkitseviä sanoja. Useimmiten oli Rollo mukana retkillä, ja kun
oli pari kertaa sattunut, että haluttiin rannassa levähtää tai kulkea
osa matkaa jalkaisin, sovittiin siitä, että asiaankuuluva palvelusväki
otettiin, myötä. Siinä tarkoituksessa muutettiin majurin palvelija,
vanha Treptowin ulaani nimeltä Knut, ja Innstettenin ajomies Kruse
ratsupalvelijoiksi, tosin verrattain epätäydellisesti, koska heidät,
Effin suureksi harmiksi, puettiin haaveellisiin livereihin, joissa
heidän alkuperäinen toimensa valitettavasti vielä oli havaittavissa.

Oltiin jo puolivälissä lokakuuta, kun sellaisin varustein lähdettiin
ensimmäisen kerran matkaan, etunenässä Innstetten ja Crampas, Effi
heidän välissään, sitten Kruse ja Knut ja viimeisenä Rollo, jota
jäljessä juoksenteleminen ei kumminkaan kauan miellyttänyt ja joka
niinmuodoin pian oli ensimmäisenä. Kun oli kuljettu nyt autiona olevan
Rantahotellin ohi ja pian senjälkeen, kohtalaisten rantahyökyjen
kastelemaa rantatietä kulkien, saavuttu aallonmurtajan luo, teki
retkeläisten mieli astua satulasta ja tehdä kävelyretki aallonmurtajan
päähän asti. Effi ehti ensimmäisenä maahan. Kessine-joki virtaili
kiviäyräittensä välissä leveänä ja tyynenä kohti merta, joka lepäsi
heidän nähtävissään aurinkoisena pintana, vain siellä täällä kevyen
aallon värähdyttämänä.

Effi oli täällä ensimmäistä kertaa. Edellisenä vuonna, kun hän oli
marraskuussa Kessiniin saapunut, oli jo myrskyjen aika, ja kesän
tultua hän ei enää kyennyt lähtemään pitkille retkille. Hän oli
nyt ihastuksissaan, piti kaikkea suurenmoisena ja ihanana, esitti
Hohen-Cremmenin järveä ja merta koskevia, edellistä loukkaavia
vertailuja ja sieppasi aina tilaisuuden sattuessa kappaleen aaltojen
rannalle ajamaa puuta heittääkseen sen vasemmalle mereen tai oikealle
Kessine-jokeen. Rollo oli aina iloinen saadessaan valtiatartaan
palvellen syöksyä heitettyjen kappaleiden jälkeen; mutta yhtäkkiä
sen tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, se liikkui varovasti,
melkeinpä pelokkaastikin eteenpäin ja hyppäsi kohti erästä etualalla
näkyviin tullutta esinettä, tosin turhaan, sillä samassa liukui
päivänpaisteiselta ja viheriäin meriruohojen peittämältä paadelta hylje
sulavasti ja äänettömästi vain viiden askelen päässä olevaan mereen.
Vähän aikaa oli vielä pää näkyvissä, mutta sitten sekin sukelsi pinnan
alle.

Kaikki olivat kiihdyksissä; Crampas haaveksi hyljejahdista ja siitä,
että seuraavalla kerralla piti ottaa mukaan pyssy, »sillä noilla
elukoilla on luja nahka.»

»Ei käy päinsä», sanoi Innstetten; »satamapoliisi.»

»Mitä kuulenkaan», nauroi majuri. »Satamapoliisi. Ne kolme virkakuntaa,
jotka meillä täällä on, voinevat ummistaa silmiään keskenään. Täytyykö
kaiken tapahtua kamalan laillisesti? Kaikki laillisuudet ovat
ikävystyttäviä.»

Effi taputti käsiään.

»Niin, Crampas, teille sopii hyvin tuollainen puhe ja Effi, kuten
näette, osoittaa teille suosiotaan käsiä taputtamalla. Selvä asia;
naiset huutavat heti poliisia, mutta laista he eivät tahdo mitään
tietää.»

»Se on naisten oikeutena ikimuistoisista ajoista, me emme kykene sitä
muuksi muuttamaan, Innstetten.»

»Emme tosiaankaan», nauroi Innstetten, »enkä minä sitä tahdokaan.
Sellaiseen turhaan vaivaan en ryhdy. Mutta teidänlaisenne miehen,
Crampas, henkilön, joka on kasvanut kurinpidon lipun alla ja
varsin hyvin tietää, ettei ilman kuria ja järjestystä voida tulla
toimeen, teidänlaisenne miehen ei oikeastaan pitäisi niin puhua, ei
leikilläkään. Tiedän kumminkin, että olette taivaallisen huoleton ja
ajattelette, ettei taivas tuossa paikassa maahan putoa. Eipä niinkään,
ei aivan pian. Mutta kerran se tapahtuu.»

Crampas joutui hetkiseksi hämilleen, koska luuli, että kaikki tuo oli
sanottu määrätyssä tarkoituksessa. Niin ei kumminkaan ollut laita.
Innstetten vain piti erään pieniä moraalisia esitelmiään, joihin
hän yleensäkin taipui. »Gieshübler on minun mieleiseni», virkkoi
hän sovittelevasti, »aina kavaljeeri, mutta siitä huolimatta varmat
periaatteet.»

Majuri oli sillävälin toipunut hämmingistään ja virkkoi entiseen
sävyyn: »Niin, Gieshübler; maailman parhain mies, ja periaatteet, jos
mahdollista, sitäkin paremmat. Mutta mistä ja miksi oikeastaan? Siitä,
että hänellä on oma 'harminsa'. Sellainen henkilö, jonka varressa
ei ole vikaa, on kevytmielinen. Elämä ilman kevytmielisyyttä ei
yleensäkään ole laukauksen arvoinen.»

»Kuulkaahan, Crampas, toisinaan jää tulos sittenkin ylen niukaksi.»
Samalla hän silmäili majurin vasenta, hieman lyhentynyttä käsivartta.

Effi ei ollut kuullut paljoa tuosta keskustelusta. Hän oli astellut
siihen kohtaan, jossa hylje oli maannut, ja Rollo seisoi hänen
vieressään. Sitten he katselivat molemmin paadelta merelle odotellen
tulisiko 'merenneito' vielä kerran näkyviin.

       *       *       *       *       *

Lokakuun lopulla alkoi vaalitaistelu, joka esti Innstetteniä lähtemästä
mukaan huviretkille, ja Crampasin ja Effinkin olisi kaiketi ollut kelpo
kessiniläisten vuoksi niistä luovuttava, elleivät Knut ja Kruse olisi
olleet jonkinlaisena kunniakaartina. Siitä johtui, että ratsastusretket
jatkuivat aina marraskuuhun saakka.

Sää tosin oli muuttanut luonnettaan, alinomainen luodetuuli ajeli
valtavia pilvijoukkoja, ja meri kuohui voimallisesti, mutta
sadetta ja pakkasta vielä puuttui, ja niin olivat nämä harmaan
taivaankannen alla ja rantahyrskyjen pauhatessa suoritetut huviretket
melkein kauniimmatkin kuin aikaisemmat, päivänpaisteen ja tyynen
meren suosimat. Rollo kiiti edellä silloin tällöin vaahtohyrskyn
kastelemana, ja Effin ratsastushatun harso hulmusi tuulessa. Oli
melkein mahdoton mitään puhua; mutta kun sitten käännyttiin pois
meren rannalta, suojaavien rantasärkkien taakse tai vielä paremmin
etäämpänä sijaitsevaan petäjistöön, niin ilma tyventyi, Effin harso
lakkasi liehumasta, ja kapea tie pakotti ratsastajat ihan toistensa
viereen. Siinä, jo tielle ulottuvien kyhmyisten juurien vuoksi astuen
ajettaessa, sopi ryhtyä jälleen jatkamaan aaltojen pauhinan katkaisemaa
keskustelua. Crampas, joka oli hyvä juttelija kertoi silloin sota-
ja rykmenttijuttuja, myöskin pieniä ja luonteenomaisia tarinoita
Innstettenistä, joka vakavana ja vaiteliaana ei ollut milloinkaan
oikein sopinut toverien vallattomaan piiriin, joten häntä oli aina
oikeastaan enemmän kunnioitettu kuin rakastettu.

»Sen arvaan», virkkoi Effi. »Onni vain, että kunnioitus on pääasia.»

»Niin, aikanaan. Mutta aina se ei kumminkaan sovellu. Ja kaiken muun
lisäksi tuli hänen mystillinen taipumuksensa, joka toisinaan herätti
pahennusta, ensinnäkin siitä syystä, etteivät sotilaat yleensä ole
sellaiseen taipuvaiset, ja toiseksi senvuoksi, että me, kenties väärin,
otaksuimme hänen sittenkin suhtautuvan niihin asioihin hieman toisin
kuin hän koki meille uskotella.»

»Mystillinen taipumuksensa?» virkkoi Effi. »Mitä sillä tarkoitattekaan,
majuri? Eihän hän ole voinut pitää salaisia hartauskokouksia eikä
näytellä profeetan osaa. Ei edes sen, joka esiintyy oopperassa... olen
unohtanut hänen nimensä.»

»Ei, niin pitkälle hän ei mennyt. Mutta lienee parasta olla asiasta
enempää puhumatta. En tahtoisi hänen selkänsä takana sanoa mitään
sellaista, mikä voitaisiin tulkita väärin. Sitäpaitsi ne ovat asioita,
joita voi varsin hyvin käsitellä hänen läsnäollessaankin, asioita,
jotka tahtoen tai tahtomattaan paisutetaan joksikin eriskummalliseksi,
ellei hän ole itse kuulemassa voiden joka hetki puuttua puheeseen meitä
vastustaakseen tai kenties meille nauraakseenkin.»

»Mutta sehän on julmaa, majuri. Kuinka voitte tuolla tavoin kiduttaa
uteliaisuuttani? Ensin se on jotakin, ja sitten se jälleen muuttuu ihan
olemattomaksi. Entä mystiikka! Onko hän henkiennäkijä?»

»Henkiennäkijä! Sitä en tahdo nimenomaan mennä väittämään. Mutta
hän kertoili meille mielellään kummitusjuttuja. Ja kun hän siten
oli saanut meidät suuren kiihtymyksen valtaan, toisia kenties
kerrassaan säikähtymäänkin, näytti yhtäkkiä jälleen siltä, kuin hän
olisi vain tahtonut pitää pilkkanaan kaikkia herkkäuskoisia. Sanalla
sanoen, kerran sattui, että minä lausuin hänelle ihan avoimesti:
'Mitä joutavia, Innstetten, tuohan on kaikki pelkkää komediaa.
Minua ette petä. Te vain laskette leikkiä meidän kustannuksellamme.
Oikeastaan ette usko enempää kuin mekään, mutta tahdotte tehdä itsenne
mielenkiintoiseksi, koska ajattelette, että epätavalliset seikat
ovat ylempien silmissä parempana suosituksena. Korkeampiin virkoihin
ei tahdota ottaa mitään arki-ihmistä. Ja koska olette sellaisissa
aikeissa, olette etsinyt jotakin erikoista ja olette niin menetellen
tavoittanut aaveet'.»

Effi ei virkkanut sanaakaan, ja vaitiolo alkoi vihdoin rasittaa
majuria. »Te olette vaiti, armollinen rouva.»

»Niin olen.»

»Saanko kysyä minkätähden? Olenko jollakin tavoin loukannut? Vai
pidättekö epäritarillisena, että olen rohjennut, kuten kaikesta
huolimatta myönnän, hieman moitiskella poissaolevaa ystävää? Mutta
siinä tapauksessa teette minulle kuitenkin vääryyttä. Koko tämä
keskustelu voi huoletta jatkua hänen kuultensa, ja minä toistan silloin
jokaisen sanan, jonka olen nyt lausunut.»

»Sen uskon. Nyt Effi katkaisi vaitiolonsa ja kertoi, mitä oli
piirineuvoksen asunnossa kokenut ja kuinka merkillisesti Innstetten oli
silloin asiaan suhtautunut. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja minä en
saanut hänestä mitään selkoa.»

»Siis aivan vanhallaan», nauroi Crampas. »Sellainen hän oli silloinkin,
kun olimme samassa leirissä ensin Liancourtissa ja sitten Beauvaisissa.
Hän asui siellä eräässä piispanpalatsissa — sivumennen sanoen teissä
herättänee mielenkiintoa se seikka, että Orleansin Neitsyen tuomitsi
roviolla poltettavaksi eräs Beauvaisin piispa, onneksi 'Cochon' (Sika)
nimeltään — ja niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, toisin sanoen
yhtään yötä, jona Innstetten ei olisi kokenut uskomattomia asioita.
Tosin vain jollakin tavoin puolinaisesti. Saattoi olla niinkin, ettei
se ollut mitään. Kuten kuulen, toimii hän yhä vielä saman periaatteen
mukaisesti.»

»Hyvä, hyvä. Ja nyt vakava sana, Crampas, sana, johon pyydän yhtä
vakavaa vastausta: kuinka selitätte kaiken tuon?»

»Nähkääs, armollisin rouva...»

»Ei mitään verukkeita, majuri. Tämä kaikki on minulle erittäin
tärkeätä. Hän on teidän ystävänne ja minä olen teidän ystävänne. Minä
tahdon tietää, kuinka on asian laita. Mitä hän siitä ajattelee?»

»Niin, armollisin rouva, Jumala näkee sydämeen, mutta piiripäällikön
komennuskuntaan kuuluva majuri ei näe minnekään. Kuinkapa minä
kykenisin ratkaisemaan sellaisia sielutieteellisiä ongelmia. Minä olen
yksinkertainen mies.»

»Ah, Crampas, älkää puhuko niin typerästi. Minä olen liian nuori
ollakseni etevä ihmistuntija, mutta minun täytyisi olla ihan
ripilläkäymätön, melkeinpä kastamatonkin, jos pitäisin teitä
yksinkertaisena miehenä. Päinvastoin, te olette vaarallinen...»

»Imartelevinta, mitä voidaan sanoa hyvälle neljänkymmenen ikäiselle,
jonka käyntikortissa on luettavana lisä 'eron saanut'. On siis
kysymyksessä, mitä Innstetten siitä ajattelee...»

Effi nyökkäsi.

»Niin, jos minun on välttämättä puhuttava, sanon hänen ajattelevan,
että piirineuvosparooni Innstettenin laisen miehen, joka voi tulla
milloin tahansa ministeristönjohtajaksi tai muuksi sellaiseksi (voitte
näet uskoa, että hän tähtää korkealle), ettei parooni Innstettenin
lainen mies voi asua aivan tavallisessa talossa, ei sellaisessa
töllissä kuin piirineuvoksen asumus oikeastaan on, pyydän anteeksi,
armollisin rouva. Niinpä hän auttaa asiaa. Talo, jossa kummittelee, ei
ole mikään tavallinen talo... Se on eräs seikka.»

»Eräs seikka? Hyvä Jumala, onko teillä vielä jotakin sanottavana?»

»On.»

»Hyvä, minä olen pelkkää korvaa. Mutta jos mahdollista, sallikaa sen
olla jotakin hyvää.»

»Sitä en varmaan tiedä. Se on jotakin arkaluontoista, melkein
uskallettua, varsinkin teille sanottavaksi, armollisin rouva.»

»Tuo tekee minut vain sitäkin uteliaammaksi.»

»Hyvä. Innstetten siis tahtoo kiihkeästi päästä ylenemään
virkaurallaan, maksoi mitä maksoi, vaikkapa olisi kummituskin avuksi
otettava, mutta sen ohella hänessä on vielä eräs toinen intohimo; hän
näet toimii kasvattavasti, on synnynnäinen pedagogi ja olisi, Basedow
vasemmalla ja Pestalozzi oikealla puolellaan, (mutta kirkollisempana
kuin kumpikaan heistä) oikeastaan soveltunut Schnepfenthaliin tai
Bunzlauhun.»

»Tahtooko hän siis kasvattaa minuakin? Kasvattaa kummituksen avulla?»

»Kasvattaminen kenties ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa
kasvattaa kiertotein.»

»En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»

»Nuori rouva on nuori rouva, ja piirineuvos on piirineuvos. Hän ajelee
usein piirissään, ja silloin talo on yksin ja asumattomana. Mutta
sellainen kummitus on kuin enkeli tulisine miekkoineen...»

»Ah, nytpä olemme ehtineet jälleen ulos metsästä», virkkoi Effi. »Ja
tuolla on Utpatelin mylly. Nyt on vain vielä kuljettava hautausmaan
ohi.»

Kohta senjälkeen he kulkivat rotkotietä hautausmaan ja aidatun paikan
välitse, ja Effi katseli kiveä ja kuusta, joiden alla kiinalainen
lepäsi.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Takaisin ehdittäessä kello löi kaksi. Crampas sanoi hyvästi ja ratsasti
kaupunkiin pysähtyen siellä torin varrella sijaitsevan asuntonsa
eteen. Effi vaihtoi vaatetusta ja yritti nukkua, mutta se ei ottanut
onnistuakseen, sillä hänen apeutensa oli väsymystäkin voimakkaampi.
Se seikka, että Innstetten piti varalla kummitusta, jottei asuisi
aivan tavallisessa talossa, kävi vielä laatuun, se sointui hänen
taipumukseensa erottua ihmisten suuresta joukosta; mutta toinen seikka,
että hän käytteli kummitusta kasvatuskeinona, oli sentään paha ja
melkein loukkaavakin. Ja Effi oli selvillä siitä, että 'kasvatuskeino'
oli aivan liian lievä nimitys; Crampas oli tarkoittanut paljoa
enempää, eräänlaista pelosta johtuvaa ja laskelmiin nojautuvaa asiain
järjestelyä. Siitä puuttui kaikki sydämen hyvyys ja se lähenteli
julmuutta. Veri syöksähti Effin päähän, hän puristi pienen kätensä
nyrkkiin ja aikoi suunnitella jotakin, mutta samassa hänen jo täytyi
nauraa. »Olenpa lapsellinen houkkio! Kuka takaa minulle, että Crampas
on oikeassa? Crampas on hupainen, koska juoruilee, mutta hän on
epäluotettava ja pelkkä hulluttelija, joka ei kelpaa Innstettenille
kyytipojaksikaan.»

Samassa ajoi oven eteen Innstetten, joka palasi tänään tavallista
varhemmin. Effi hypähti seisaalleen käydäkseen tervehtimään häntä
jo eteisessä ja oli sitä hellempi, kun tunsi olevansa velvollinen
hyvittämään jotakin. Täydellisesti hän ei kumminkaan kyennyt torjumaan,
mitä Crampas oli sanonut, ja kesken hellyydenosoituksiaan ja näennäisin
mielenkiinnoin kuunnellessaan hän kuuli yhä uudelleen mielessään
soivan: »Siis laskelmiin perustuva kummitus, kummitus, jonka asiana on
pitää sinua kurissa.»

Lopulta hän asian unohti ja tyytyi luontevasti häntä kuuntelemaan.

       *       *       *       *       *

Marraskuu oli ehtinyt keskivaiheilleen, ja myrskyksi kiihtyvä
luodetuuli puski puolitoista vuorokautta niin itsepintaisesti päin
aallonmurtajia, että yhä enemmän patoutuva Kessine-joki tulvi yli
äyräittensä ja virtasi kaduille. Aikansa raivottuaan rajuilma kuitenkin
lauhtui, ja sitten tuli vielä muutamia aurinkoisia myöhäissyksyn
päiviä. »Kukapa tietää, kuinka kauan ne kestävät», sanoi Effi
Crampasille, ja niin päätettiin lähteä seuraavana aamupäivänä vielä
kerran ratsastajaan; Innstettenkin, jolla oli vapaapäivä, lupasi lähteä
mukaan. Matkan oli määrä suuntautua jälleen aallonmurtajien luo, siellä
astuttaisiin satulasta, käyskeltäisiin hieman rannalla ja nautittaisiin
vihdoin aamiaista rantasärkkien suojassa, missä oli tyven.

Määrättynä hetkenä ratsasti Crampas piirineuvoksen talon eteen;
Kruse piteli armollisen rouvan hevosta, ja Effi, joka nopeasti nousi
satulaan, pyysi samalla Innstettenin puolesta anteeksi, että hän oli
sittenkin estynyt: edellisenä yönä oli jälleen ollut suuri tulipalo
Morgenitzissä — kolmas kolmen viikon aikana, siis murhapoltto — ja
hänen oli täytynyt lähteä sinne, valitettavasti, sillä hän oli kovin
iloinnut tästä ratsastusretkestä, joka todennäköisesti tulisi ole maan
viimeinen tänä syksynä.

Crampas lausui valittelunsa, kenties vain jotakin sanoakseen tai
kenties vilpittömästikin, sillä vaikka hän olikin häikäilemätön
ritarillisissa lemmenseikkailuissaan, hän oli toisaalta myöskin hyvä
toveri. Kaikki tietenkin aivan pinnallista. Ystävän auttaminen ja
viiden minuutin kuluttua hänen pettäminen, olivat asioita, jotka hyvin
sointuivat hänen kunniakäsitteeseensä. Hän menetteli kummassakin
tapauksessa uskomattoman hyvätuulisesti.

Ratsastus suuntautui nyt kuten ainakin läpi Plantaašin. Rollo oli
jälleen etunenässä, sitten tulivat Crampas ja Effi, sitten Kruse. Knut
ei ollut mukana.

»Minne olette Knutin jättänyt?»

»Hänessä on sikotauti.»

»Merkillistä», nauroi Effi. »Oikeastaan hän näytti aina sellaiselta.»

»Aivan oikein. Mutta näkisittepä hänet nyt! Tai paremmin varokaa
näkemästä. Sikotauti on tarttuvaa pelkästä näkemästä.»

»Enpä usko.»

»On paljon asioita, joita nuoret naiset eivät usko.»

»Ja toisaalta he uskovat paljon sellaista, mitä heidän ei pitäisi
uskoa.»

»Oliko tuo tarkoitettu minua varten?»

»Ei.»

»Vahinko.»

»Tuo 'vahinko' sopii teille erinomaisesti. Luulenpa tosiaankin, majuri,
että pitäisitte ihan luonnollisena asiana, jos tunnustaisin teille
rakkauteni.»

»Niin pitkälle en tahdo mennä. Mutta haluaisinpa nähdä sen, joka ei
sellaista itselleen toivoisi. Ajatukset ja toivelmat ovat tullivapaat.»

»Siitä sopii kiistellä. Sitäpaitsi on olemassa eroa ajatusten ja
toivelmien välillä. Ajatukset ovat yleensä jotakin sellaista, mikä
sijaitsee vielä taka-alalla, mutta toivelmat ovat tavallisesti jo
huulilla.»

»Kunhan ette olisi lausunut juuri _tuota_ vertausta!»

»Ah, Crampas, te olette... te olette...»

»Narri.»

»Ette suinkaan. Te liioittelette jälleen. Mutta te olette jotakin
muuta. Hohen-Cremmenissä sanottiin aina, ja minä sanoin muiden mukana,
ettei ole olemassa mitään itserakkaampaa kuin kahdeksantoista vuoden
ikäinen husaarivänrikki...»

»Entä nyt?»

»Nyt sanon, ettei ole mitään itserakkaampaa kuin neljänkymmenenkahden
vuoden ikäinen maanpuolustusväen majuri.»

»Ne kaksi vuotta, jotka armollisesti iästäni vähennätte, korjaavat
kohta asian — suutelen kättä.»

»Niin, 'suutelen kättä', siinä on sana, joka sopii teille mainiosti.
Se on wieniläistä. Ja wieniläiset minä olen oppinut tuntemaan
Karlsbadissa, neljä vuotta sitten; he liehakoivat minua, neljäntoista
vuodet ikäistä tyttölasta. Mitä kaikkea siellä kuulinkaan!»

»Ette varmaankaan enempää kuin oli oikeus ja kohtuus.»

»Jos niin olisi laita, täytyisi sen, mikä minua imartelee, olla
verrattain säädytöntä... Mutta katsokaahan noita reimareita, kuinka
ne uivat ja tanssivat! Pienet punaiset liput on niistä poistettu.
Tänä kesänä, uskaltaessani muutamia kertoja liikkua rannalla saakka,
ajattelin aina: tuolla on Vineta, sen täytyy olla tuolla, torninhuiput
näkyvät...»

»Se johtuu siitä, että tunnette Heinen runon.»

»Minkä?»

»Vinetaa koskevan.»

»En, sitä en tunne; tunnen yleensäkin vain vähän, Valitettavasti.»

»Vaikka teillä on Gieshübler ja lukukerho! Heine onkin muuten
antanut runolleen toisen nimen, luullakseni 'Meren aave' tai jotakin
sentapaista. Mutta Vinetaa hän on tarkoittanut. Ja hän itse — suokaa
anteeksi, että tässä muitta mutkitta selostan runon sisältöä —
runoilija makaa sen paikan yli kuljettaessa laivankannella, katselee
alas syvyyteen ja näkee kapeita keskiaikaisia katuja ja myssypäisiä
astua sipsuttelevia naisia, joilla on kaikilla virsikirjat käsissä, ja
kaikki ovat menossa kirkkoon, ja kaikki kellot soivat. Ja kun hän sen
kuulee, hänenkin alkaa sanomattomasti tehdä mieli mennä kirkkoon, ellei
muun vuoksi, niin myssyjen tähden, hän huutaa ilmi kaipauksensa ja
aikoo syöksyä syvyyteen. Mutta samassa tarttuu kapteeni hänen sääreensä
ja huutaa hänelle: 'Tohtori, piruko teitä riivaa?'»

»Sehän on somaa. Sen lukisin mielelläni. Onko se pitkäkin?»

»Ei, se on oikeastaan lyhyt, hieman pitempi kuin 'Timantit ja helmet
on sulla' tai 'Sormet hennot, liljanvalkeet'...» ja Crampas kosketti
hiljaa Effin kättä. »Mutta olipa pitkä tai lyhyt, siinä ilmenee tavaton
kuvausvoima, ihmeellinen havainnollisuus. Hän on mielirunoilijani,
ja minä osaan hänet ulkoa, vaikka en muuten runoudesta suuriakaan
välitä, omista tilapäisistä runosynneistäni huolimatta. Heinen laita
on toisin: kaikki on elämää, ja ennen kaikkea hän ymmärtää rakkautta,
joka kuitenkin pysyy pääasiana. Hän ei muuten ole siinä suhteessa
yksipuolinen...»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan, ettei hänelle ole tärkeä yksin rakkaus...»

»Jos hän olisikin siinä määrin yksipuolinen, se ei lopultakaan olisi
kaikkein pahinta. Mitä hän vielä pitää tärkeänä?»

»Hän taipuu kovin romanttiseen, joka tosin seuraa heti rakkauden
jäljessä ja on eräiden mielestä ihan sama asia. Minä puolestani en
kumminkaan sitä usko. Hänen myöhemmissä runoissaan, joita on nimitetty
'romanttisiksi', tai oikeastaan on hän itse niitä niin nimittänyt,
näissä romanttisissa runoelmissa mestataan alinomaa, tosin usein
rakkauden tähden. Mutta useimmiten kuitenkin toisista karkeammista
vaikuttimista käsin, niihin luettuna ensi sijassa politiikka,
joka on melkein aina karkeata. Niinpä esimerkiksi kantaa; eräässä
näistä romansseista Karl Stuart päätänsä kainalossaan, ja vieläkin
kohtalokkaampi on Vitzliputzlin tarina...»

»Kenen?»

»Vitzliputzlin. Vitzliputzli näet on meksikolaisten jumala, ja kun
meksikolaiset olivat saaneet vangiksi, kaksi- tai kolmekymmentä
espanjalaista, täytyi nuo kaksi- tai kolmekymmentä uhrata
Vitzliputzlille. Se oli siellä maan tapana, uskonnollisena
palvontamenona, ja kaikki tapahtuu kädenkäänteessä, vatsa auki, sydän
ulos...»

»Ei, Crampas, niin ette saa puhua. Se on sopimatonta ja samalla
inhottavaa. Ja tuo kaikki melkein samana hetkenä, jona meidän on määrä
aterioida.»

»Minä puolestani en huomaa sen mitenkään asiaani vaikuttavan ja annan
yleensäkin ruokahaluni riippua ainoastaan ruokalistasta.»

Sillävälin he olivat aivan ohjelmanmukaisesti kulkeneet rannalla jo
puolittain hiekkasärkkäin suojassa olevalle penkille, jonka edessä
seisoi ylen alkuperäinen pöytä, kaksi paalua ja lauta niiden varassa.
Kruse, joka oli ratsastanut edellä, oli jo pöydän kattanut; siinä oli
teeleipiä ja kylmän paistin leikkeleitä, lisäksi punaviiniä ja pullon
vieressä kaksi somaa, siroa juomalasia kultareunoineen, sellaisia,
joita ostetaan kylpypaikoissa tai hankitaan muistoiksi lasitehtailta.
Sitten astuttiin satulasta. Kruse, joka oli kietonut oman hevosensa
ohjakset erään kääpiömännyn ympärille, kulki molempien toisten
hevosten kanssa edestakaisin; Crampas ja Effi, jotka voivat kapean
särkkäaukeaman läpi vapaasti katsella rannalle ja aallonmurtajalle
päin, sijoittuivat katetun pöydän ääreen.

Merelle, jossa kävivät vielä myrskypäivien korkeat mainingit, valoi
puolittain talvimainen marraskuun aurinko kelmeätä valoansa. Silloin
tällöin tuli tuulenpuuska ajaen vaahtoa aina heidän luokseen asti.
Ympärillä kasvoi rantakauraa, ja immortellien kirkas kelta erosi
värisukulaisuudesta huolimatta selvästi siitä keltaisesta hiekasta,
jossa ne kasvoivat. Effi toimi emäntänä. »Valitettavasti minun täytyy
tarjota teille leipää tästä kori-rukasta...»

»Kori-rukka ei merkinne rukkasia...»

»... Mutta Kruse on niin tahtonut. Ja siinäpä olet sinäkin, Rollo.
Mutta eväissämme ei ole sinun varaasi. Mitä nyt teemme?»

»Minä ehdotan, että annamme sille kaikkea, mitä meillä on; minä teen
sen jo pelkästä kiitollisuudesta. Nähkääs, parahin Effi...»

Effi katsahti häneen.

»... Nähkääs, armollisin rouva, Rollo johdatti jälleen mieleeni sen,
mitä ajattelin kertoa Vitzliputzlin jatkona tai vastineena — vain
paljoa pikantimpi juttu, koska se on lemmentarina. Oletteko kuullut
kerrottavan Pedro Julmasta?»

»Jotakin epämääräistä.»

»Hän oli eräänlainen sinipartakuningas.»

»Hyvä niin. Sellaisesta kuulee aina mieluimmin, ja muistanpa, että
ystävättärestäni Hulda Niemeyeristä puhuessamme, nimenhän jo tunnette,
aina väitimme: hän ei tiedä historiasta mitään muuta kuin Henrik
kahdeksannen, tuon englantilaisen Siniparran — jos nimi hänelle riittää
— kuusi puolisoa. Ne hän tosiaankin osasi ulkomuistilta. Ja olisittepa
kuullut, kuinka hän heidän nimensä lausui, niin kamalasti hämillään
kuin kohta tulisi hänen itsensä vuoro... Mutta suvaitkaa nyt kertoa Don
Pedron tarina...»

»Niin, Don Pedron hovissa oli kaunis, tumma espanjalainen ritari,
jolla oli povellaan Kalatravan risti — se merkitsee suunnilleen
samaa kuin saksalaiset kunniamerkit Musta kotka ja _Pour le merite_
yhteensä. Risti kuului asiaan, heidän täytyi sitä aina kantaa, ja tällä
Kalatrava-ritarilla, jota kuningatar luonnollisesti salaa rakasti...»

»Minkätähden luonnollisesti?»

»Koska olemme Espanjassa.»

»Ah, niinkö.»

»Ja tällä Kalatrava-ritarilla, sanon, oli ihmeen kaunis koira,
newfundlandilainen, vaikka sellaisia ei silloin ollut vielä
olemassakaan, koska näet tämä tapahtui tasan sata vuotta ennen Amerikan
löytöä. Ihmeen; kaunis koira, sanokaamme sellainen kuin Rollo...»

Rollo haukahti nimensä kuullessaan ja heilutti häntäänsä.

»Niin kului aikoja. Mutta tuo salainen rakkaus, joka luultavasti ei
säilynyt ihan salaisena, oli kuitenkin kuninkaasta liikaa, ja koska hän
ei yleensäkään voinut oikein sietää tuota kaunista Kalatrava-ritaria
— hän näet ei ollut ainoastaan julma, vaan lisäksi kadepukkikin, tai
ellei sana oikein sovi kuninkaalle, vielä vähemmin rakastettavalle
kuulijalleni, rouva Effille, niin sanokaamme vain kadehtija, — hän
päätti mestauttaa Kalatrava-ritarin hänen salaisen rakkautensa vuoksi.»

»Enpä voi häntä siitä moittia.»

»Kuinka lienee, armollisin rouva. Kuulkaahan lisää. Ei vähästä väliä,
mutta se oli liikaa, kuningas meni mielestäni ilmeisesti liian
pitkälle. Hän näet teeskenteli tahtovansa järjestää ritarille hänen
sotaisten sankaritekojensa vuoksi juhlan, ja siihen toimitettiin pitkä
pitopöytä, ja kaikki valtakunnan grandit istuivat pöydän ääressä,
keskellä kuningas, ja kuningasta vastapäätä oli sija _hänelle_, jota
varten koko juhla oli järjestetty, siis tänä päivänä juhlittavalle
Kalatrava-ritarille. Ja kun hän melkoisesta odottelusta huolimatta ei
kuulunut tulevaksi, täytyi juhla vihdoin aloittaa ilman häntä, joten
pöytään jäi tyhjä paikka — ihan kuningasta vastapäätä.»

»Entä sitten?»

»Ajatelkaahan, armollisin rouva, kun kuningas Pedro aikoo nousta
teeskennellen valittaakseen, ettei hänen 'rakas vieraansa' ollut
vieläkään saapunut, kuuluu ulkoa portaista kauhistuneiden palvelijoiden
huuto, ja ennenkuin kukaan tietää, mitä on tapahtunut, kiitää jokin
pitkän pitopöydän viertä, hyppää tuolille ja laskee irroitetun pään
tyhjälle paikalle, ja tuon pään yli tuijottaa Rollo vastapäätä istuvaan
kuninkaaseen. Rollo oli seurannut isäntäänsä hänen viimeisellä
matkallaan, ja samana hetkenä, jona teloittaja iski iskunsa, oli
uskollinen koira siepannut putoavan pään, ja siinä se nyt oli,
ystävämme Rollo, pitkän pitopöydän ääressä syyttämässä kuninkaallista
murhamiestä.»

Effi oli painunut ihan hiljaiseksi. Vihdoin hän virkkoi: »Crampas,
tuo on tavallaan erittäin kaunista, ja koska se on erittäin kaunista,
tahdon antaa sen teille anteeksi. Mutta voisitte sentään menetellä
paremmin ja samalla minulle mieluisemmin, jos kertoisitte minulle
toisenlaisia tarinoita. Heinestäkin. Eihän Heine liene runoillut
ainoastaan Vitzliputzlista ja Don Pedrosta ja teidän Rollostanne
— minun Rolloni näet ei olisi milloinkaan sellaista tehnyt. Tule,
Rollo! Eläin-parka, en voi enää sinua nähdä samalla ajattelematta
Kalatrava-ritaria jota kuningatar salaa rakasti... Kutsukaa Kruse,
jotta hän kerää kokoon, mitä tässä pöydällä on, ja kun ratsastamme
takaisin, teidän pitää kertoa jotakin toista, jotakin ihan toista.»

Kruse tuli. Mutta kun hän aikoi ottaa lasit, sanoi Crampas: »Kruse,
jättäkää yksi lasi, tuo tuossa. Minä otan sen itse.»

»Kuten käskette, herra majuri.» J

Effi, joka oli keskustelun kuullut, pudisti päätänsä. Sitten hän
nauroi. »Crampas, mitä johtuukaan mieleenne? Kruse on kyllin typerä
ollakseen asiaa enempää ajattelematta, ja jos sitä ajatteleekin, hän
ei onneksi keksi mitään. Mutta eihän se kumminkaan oikeuta teitä tätä
lasia... tätä Josefina-tehtaan kolmenkymmenen pennin lasia...»

»Minusta se tuntuu sitäkin arvokkaammalta, kun mainitsette noin
ivallisesti sen hinnan.»

»Yhä samanlainen. Teissä on paljon huumoria, mutta aivan omituista
lajia. Jos ymmärrän teidät oikein, te aiotte — se on naurettavaa, ja
minun on melkein tukala sitä sanoa, — te aiotte ennen aikojanne käydä
esittämään Thulen kuninkaan osaa.»

Crampas nyökkäsi, kasvoissa kujeellinen vivahdus.

»Olkoonpa menneeksi. Kukin kantaa omaa hattuansa; te tiedätte, mitä.
Mutta minun täytyy kuitenkin saada teille sanoa, että minulle siinä
suunnittelemanne osa on minusta liian vähän imarteleva. En tahdo
kuljeksia teidän kuningas Thulenne riimisanana. Pitäkää lasi hyvänänne,
mutta älkää tehkö sen nojalla johtopäätöksiä, jotka saattavat minut
huonoon valoon. Minä kerron asian Innstettenille.»

»Sitä ette tee, armollinen rouva.»

»Miksi en?»

»Innstetten ei ole mies suhtautumaan näihin asioihin niinkuin niihin on
suhtauduttava.»

Effi silmäili häntä hetkisen terävästi. Mutta sitten hän loi katseensa
alas hämmentyneenä ja melkein hämillään.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Effi oli itseensä tyytymätön ja iloitsi siitä, että nuo yhteiset retket
nyt keskeytyivät koko talven ajaksi... Muistellessaan mitä kaikkien
kuluneiden viikkojen ja päivien aikana oli puhuttu, käsitelty ja
vihjauksin, mainittu, hän ei keksinyt mitään, mistä olisi nimenomaan
voinut itseään moittia. Crampas oli älykäs mies, kokenut, humoristinen,
vapaa, vapaa hyvässäkin merkityksessä, ja olisi ollut pikkumaista
ja vaivaista, jos Effi olisi hänen seurassaan jäykistänyt itsensä
ja noudattanut joka hetki ankaria sopivaisuussääntöjä. Ei, Effi
ei voinut moittia itseään siitä, että oli suostunut noudattamaan
hänen sävyänsä, mutta siitä huolimatta hänen mielessään oli vieno
sivuutetun vaaran tunto ja hän onnitteli itseään, että kaikki, kuten
hän otaksui, nyt oli ohi. Taajempaa toistensa kohtaamista _en famille_
näet ei käynyt ajatteleminenkaan, sen tekivät Crampasin kotoiset
olot melkein mahdottomaksi, ja tapaamiset lähiseudun aatelisten
luona voivat seuraavan talven kuluessa olla vain harvalukuiset ja
ohimenevät. Effi oli yhä tyytyväisempi kaikkea tuota ajatellessaan
ja huomasi vihdoin, ettei hänen lopultakaan ollut erikoisen vaikea
luopua siitä, mitä majurin kanssa seurusteleminen hänelle tarjosi.
Lisäksi tuli se seikka, että Innstetten ilmoitti Varzininmatkojen
jäävän tänä vuonna pois ohjelmasta, koska ruhtinaan asuinpaikkana tuli
nyt olemaan Friedrichsruh, johon hän tuntui yhä enemmän kiintyvän.
Toisaalta Innstetten tuota pahoitteli, toisaalta sanoi sen olevan
mieluista, koska hän nyt voi omistaa aikansa kokonaan perheelleen —
jos Effi halusi, voisivat he ajatuksissaan suorittaa vielä kerran
Italianmatkansa Innstettenin muistiinpanojen nojalla. Hänen mielestään
sellainen kertaaminen oikeastaan oli pääasia, sen nojalla ihminen
vasta pysyvästi omaksui kaikki näkemänsä, ja sellaisetkin asiat, joita
tuskin tiesi mielessään piilevän, tulivat vasta sellaisten jälkeenpäin
suoritettujen tutkimusten varassa täysin tietoisiksi ja omiksi.
Innstetten selitti asiaa laajemminkin ja lisäsi, että Gieshübler, joka
tunsi koko »Italian saappaan» aina Palermoon saakka, oli pyytänyt
saada olla hänkin läsnä. Effi, jolle aivan tavallinen juttelu-ilta
ilman »Italian saapasta» (oli näet määrä katsella valokuvia) olisi
ollut verrattomasti mieluisempi, vastasi hieman väkinäisesti. Mutta
Innstetten, joka oli oman suunnitelmansa lumoissa, ei huomannut mitään,
vaan jatkoi: »Gieshübler ei tietenkään ole ainoa läsnäolija, Roswithan
ja Annin täytyy olla heidänkin mukana, ja kun ajattelen, kuinka
livumme pitkin Canale grandea ja kuulemme aivan loitolta gondolierein
laulun Roswithan kumartuessa kolmen askelen päässä meistä Annin yli
esittäen omia viisujansa, niin luulenpa siitä voivan koitua kauniita
talvi-iltoja sinun istuessasi siinä kutomassa minulle isoa talvimyssyä.
Mitä siitä arvelet, Effi?»

Näitä illanviettoja ei ainoastaan suunniteltu, ne aloitettiinkin
ja olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan jatkuneet monet viikot,
ellei viaton, vaaraton Gieshübler, joka oli erinomaisen haluton
kaksimieliseen toimintaan, sittenkin olisi yrittänyt palvella kahta
herraa. Toinen oli Innstetten, toinen Crampas, ja jos hän jo Effin
vuoksi mitä vilpittömintä iloa tuntien noudatti Innstettenin kutsua
italialaisiin illanviettoihin, oli hänen ilonsa Crampasia totellessaan
vieläkin suurempi. Crampasin suunnitelmien mukaan näet oli esitettävä
jo ennen joulua »Askel tieltä», ja kun kolmas italialainen ilta oli
tulossa, Gieshübler käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen asiasta
Effin kanssa, jonka oli määrä näytellä Ellan osaa.

Effi oli kuin sähköistynyt; mitäpä merkitsivätkään tuon rinnalla
Padua ja Vicenza! Effi ei huolinut uudelleen lämmitetystä, hän
kaipasi raikkautta, asiain vaihtelua. Ikäänkuin jokin sisäinen ääni
olisi kehoittanut häntä varomaan, hän kumminkin kysyi kesken iloista
kiihtymystään: »Onko tämän suunnitelman laatinut majuri?»

»On. Tiedättehän, armollinen rouva, että hän valittiin yksimielisesti
huvikomiteaan. Voimme vihdoinkin toivoa hupaista talvikautta. Hän on
siihen toimeen kuin luotu.»

»Tuleeko hänkin esiintymään näytelmässä?»

»Ei, hän on kieltäytynyt. Valitettavasti, täytyy sanoa. Osaahan hän
mitä tahansa ja olisi varmaan esittänyt Arthur von Schmettwitzin osan
oivallisesti. Hän on vain ottanut pitääkseen huolta ohjauksesta.»

»Sitä pahempi.»

»Sitä pahempi?» toisti Gieshübler.

»Ah, älkää huoliko suhtautua siihen niin juhlallisesti; se on pelkkä
puheenparsi, joka oikeastaan merkitsee vastakohtaansa. Toisaalta on
myönnettävä, että majuri on väkivaltainen, tekee mielellään päätöksiä
toisen mieltä kysymättä. Ja näyteltävä on niinkuin hän tahtoo eikä
niinkuin itse haluaa.»

Gieshübler puhui enemmänkin ja joutui yhä vaikeampiin ristiriitoihin.

       *       *       *       *       *

»Askel tieltä» tuli tosiaankin esitetyksi. Oli aikaa vain runsaasti
kaksi viikkoa (viimeinen viikko joulun edellä ei tullut kysymykseen),
kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, ja se onnistui erinomaisesti;
näyttelijöille, erittäinkin Effille, osoitettiin suurta suosiota.
Crampas oli tosiaankin tyytynyt ohjaamiseen, ja vaikka hän olikin
suhtautunut ankarasti kaikkiin toisiin, Effin näyttelemiseen hän ei
ollut harjoituksissa ollenkaan kajonnut. Mahdollista, että Gieshübler
oli hänelle kertonut keskustelustaan Effin kanssa, mahdollista myös,
että hän oli itse huomannut Effin pyrkivän hänestä loittonemaan.
Ja hän oli kyllin älykäs ja kyllin hyvä naisten tuntija ollakseen
häiritsemättä luonnollista kehityskulkua, jonka kokemustensa nojalla
liiankin hyvin tunsi.

Teatteri-iltana erottiin toisistaan myöhään; oli jo keskiyö, kun
Innstetten ja Effi saapuivat jälleen kotiin. Johanna oli vielä
valveilla ollakseen apuna, ja Innstetten, joka hyvinkin ylpeili
nuoresta puolisostaan, kertoi Johannalle, kuinka viehättävältä
armollinen rouva oli näyttänyt ja kuinka hyvin hän oli näytellyt.
Vahinko, ettei hän ollut tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi,
Christel ja Johanna, vieläpä vanha kurnuttaja rouva Krusekin,
olisivat voineet varsin hyvin olla soittoparvekkeella katselemassa;
siellä oli ollut paljonkin väkeä. Sitten Johanna poistui, ja Effi,
joka oli väsynyt, meni levolle. Mutta Innstetten, joka tahtoi vielä
jutella, siirsi tuolinsa luo ja asettui vaimonsa vuoteen viereen häntä
ystävällisesti silmäillen ja hänen kättään pidellen.

»Niin, Effi, se oli kaunis ilta. Sievä kappale huvitti minua. Ja
ajattelehan, sen tekijä on oikeusneuvos, oikeastaan ihan uskomatonta.
Ja lisäksi Königsbergistä. Mutta kaikkein eniten minua ilahdutti
viehättävä pikku vaimoni, joka sai kaikki päästä pyörälle.»

»Ah, Geert, älä puhu niin. Minä olen jo riittävästi itserakas.»

»Riittävästi itserakas, voipa niin olla. Mutta et läheskään niin
itserakas kuin toiset. Ja se on sinun seitsemän kauneutesi...»

»Seitsemän kauneutta on kaikilla.»

»... Minä erehdyin sanoessani; voit hyvinkin kertoa luvun itsellään.»

»Kuinka kohtelias oletkaan, Geert. Ellen sinua tuntisi, voisin pelätä.
Vai piileekö asian pohjalla tosiaankin jotakin?»

»Onko omatuntosi rauhaton? Itse oven takana seisonut?»

»Ah, Geert, minä olen tosiaankin levoton.» Effi kohottautui vuoteessaan
ja silmäili miestään jäykin katsein. »Kutsunko vielä Johannan ja pyydän
häntä toimittamaan teetä? Sinä juot sitä mielelläsi ennen makuulle
menoa.»

Innstetten suuteli hänen kättänsä. »Ei, Effi. Puolenyön jälkeen ei
keisarikaan voi enää vaatia teetä, ja tiedäthän, etten tahdo vaivata
väkeäni enemmän kuin on välttämätöntä. Ei, minä en tahdo mitään muuta
kuin katsella sinua ja iloita siitä, että olet minun. Toisinaan ihminen
tuntee voimakkaammin, millainen aarre on hänen hallussaan. Voisithan
olla sellainenkin kuin rouva Crampas rukka; hän on kamala nainen,
ei kenellekään ystävällinen, ja sinut hän olisi mieluimmin tuhonnut
Jumalan maan päältä.»

»Ah, mitä ajatteletkaan, Geert; tuo on jälleen vain sinun kuvitteluasi.
Naisrukka! Minä en ole mitään huomannut.»

»Koska et mitään sellaista huomaa. Mutta asia oli niinkuin sanon:
Crampas parka oli senvuoksi ihan hämillään, vältteli sinua aina
ja tuskin katsahtikaan sinuun. Sehän on aivan luonnotonta, sillä
ensinnäkin hän on naisten mies ja toiseksi hänen intohimonaan ovat
nimenomaan sinunlaisesi naiset. Ja lyönpä vetoa, että sen asian tietää
kaikkein parhaiten pikku vaimoni itse. Tarvitsee vain ajatella, kuinka
loru luisti — anteeksi — kun hän aamuisin ilmaantui kuistikolle tai kun
ratsastimme rannalle tai olimme kävelemässä aallonmurtajalla. Asia on
niinkuin sinulle sanon: hän ei tänään uskaltanut, pelkäsi eukkoansa. Ja
minä en voi häntä siitä moittia. Majurin rouva on hieman meidän rouva
Krusea muistuttava ja jos minun olisi valittava jompikumpi, en tiedä
kumman heistä ottaisin.»

»Minä kyllä tietäisin; onhan siinä sentään eroa. Majurin rouva rukka on
onneton, rouva Kruse on kaamea.»

»Ja sinä taivut enemmän onnettomaan?»

»Aivan varmaan.»

»Kuulehan, tuo on makuasia. Huomaa helposti, ettet ole vielä ollut
onneton. Crampas muuten osaa mainiosti pujahduttaa piiloon eukkonsa.
Hän keksii jos jotakin jättääkseen hänet kotiin.»

»Mutta tänään hän oli läsnä.»

»Niin, tänään. Ei käynyt toisin päinsä. Mutta minä sovin hänen kanssaan
siitä, että lähdemme kolmantena juhlapäivänä ylimetsänhoitaja Ringin
luo, hän, Gieshübler ja pastori, ja olisitpa nähnyt, kuinka taitavasti
hän todisti, että hänen, rouvan, oli jäätävä kotiin.»

»Tuleeko siis retkelle vain herroja?»

»Eipä suinkaan. Siinä tapauksessa en minäkään huolisi lähteä. Sinä
tulet mukaan ja vielä pari kolme rouvaa puhumattakaan tiloilla
olevista.»

»Mutta silloinhan hän, tarkoitan Crampasta, menettelee rumasti, ja
sellainen menettely kostaa aina itsensä.»

»Niin, kerran se maksetaan. Mutta luulenpa, että ystävämme kuuluu
niihin, jotka eivät kasvata itselleen harmaita hiuksia tulevaisten
tapahtumien vuoksi.»

»Pidätkö häntä huonona?»

»En, en huonona. Melkein päinvastoin; joka tapauksessa hänellä on
hyvät puolensa. Mutta hän on sellainen puoli-puolalainen, häneen ei
voi oikein luottaa, oikeastaan ei missään asiassa, kaikkein vähimmin,
kun ovat kysymyksessä naiset. Pelaajaluonne. Hän ei istu pelipöydän
ääressä, mutta pelaa alinomaa uhkapeliä elämässä, ja häntä täytyy pitää
aina silmällä.»

»Olen iloinen siitä, että tuon minulle sanot. Minä olen varuillani
hänen seurassaan.»

»Tee niin. Mutta ei liiaksi; silloin se ei auta ollenkaan. Luontevuus
on aina parasta, ja tietenkin kaikkein parasta luonne ja lujuus ja, jos
saan käyttää sellaista jämeätä sanaa, puhdas mieli.»

Effi katseli häntä suurin silmin. Sitten hän sanoi: »Niin, epäilemättä.
Mutta älä huoli nyt enää puhua, kun sitäpaitsi koskettelet vain
sellaisia asioita, jotka eivät voi tehdä mieltäni oikein iloiseksi.
Tiedätkö, minusta tuntuu kuin kuulisin tanssia yläkerrasta.
Merkillistä, että se yhä toistuu. Ajattelin, että se oli pelkkää
leikintekoa sinun taholtasi.»

»Niin en sentään tahdo sanoa, Effi. Mutta olipa miten tahansa, täytyy
pysyä järjestyksessä ja pitää huoli siitä, ettei tarvitse pelätä.»

Effi nyökkäsi ja johtui samassa jälleen ajattelemaan, kuinka Crampas
oli puhunut hänen miehestään »kasvattajana».

       *       *       *       *       *

Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena;
Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen
muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin:
lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua
kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi
kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli
luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli
ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen
herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi
paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä
masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä,
Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista
joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta
taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen
välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki
ollut niin kuin olisi olla pitänyt.

»Sinä olet kovin levoton», sanoi vihdoin Innstetten.

»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se
rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»

»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin
laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»

Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet
kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista
kaksimielistä sanantapaa.

Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä
tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä
olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli
tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen
palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta
ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä
matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä.
Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen
varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä
uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen
Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat,
suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten,
että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja
viipymättä käymään retken johtoon.

Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten
täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas
reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen
vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler
ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa,
jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin
kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan
ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä,
hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten
Lindequist oli aivan oikein otaksunut.

Jo parin minuutin kuluttua oli ehditty Utpatelin myllyn ohi.

Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien
temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta
hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella
pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka
leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän
sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa
näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan
istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista
kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne
olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan
parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän
ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.

Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät
jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan
luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä
vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä
Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin
valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita,
jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi
työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti
ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva,
luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen
joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä
seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa,
joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei
purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä
enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista
vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin
vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja
molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi
jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja
virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»

Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin
tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».

»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain
hämillään vain jotakin sanoakseen.

Sidonie nyökkäsi. »Sepä se. Ei ole kuria. Se on aikamme tunnuksena.»

Effi ei virkkanut enempää.

Kahvi oli pian nautittu. Noustiin ja lähdettiin puoli tuntia kestävälle
kävelyretkelle ympäröivään metsään, lähinnä erään aitauksen luo, jossa
oli kesyä riistaa. Cora avasi ristikkoportin, ja oli tuskin astunut
sisään, kun jo tuli kauriita luo. Se oli oikeastaan viehättävää, ihan
kuin satua. Mutta itserakas nuori tyttö, joka oli tietoinen siitä, että
muodosti kauriittensa keralla ihailtavan elävän kuvan, ei kumminkaan
herättänyt puhdasta vaikutelmaa, kaikkein vähimmin Effissä. »Ei»,
ajatteli hän, »tuollainen en sentään ole ollut. Minulta on kenties
puuttunut kuria, kuten tuo kauhea Sidonie äsken huomautti, kentiespä
vielä muutakin. Minulle oltiin kotona liian hyviä, minua rakastettiin
liiaksi. Mutta sen saanen sanoa, etten ole milloinkaan teeskennellyt.
Se oli aina Huldan asiana. Senvuoksi hän ei minua miellyttänytkään, kun
hänet tänä kesänä näin jälleen.»

Metsänhoitajan asunnolle palattaessa alkoi sataa? lunta. Crampas
lyöttäytyi Effin seuraan ja lausui hänelle valittelunsa sen johdosta,
ettei ollut saanut aikaisemmin tilaisuutta tervehtiä häntä. Samalla hän
osoitti putoavia suuria lumihiuteita ja sanoi: »Jos tätä jatkuu, niin
lumisade tukkii meiltä paluutien.»

»Se ei olisi pahinta. Sellaiseen tapahtumaan liittyy mielessäni
vanhoista ajoista mieluisa suojan ja avun mielikuva.»

»Tuo on minulle uutta, armollinen rouva.»

»Niin», jatkoi Effi yrittäen nauraa, »mielikuvat ovat omituisia
asioita; me emme muodosta niitä itsellemme vain sen nojalla, mitä
olemme henkilökohtaisesti kokeneet, vaan myöskin sen varassa, mitä
olemme joskus kuulleet tai sattumalta saaneet tietoomme. Te olette
paljon lukenut, majuri, mutta näyttääpä siitä, että minä tunnen erään
teille vieraan runon — tosin ei Heinen sepittämää, en mitään 'Meren
aavetta' enkä 'Vitzliputslia'. Runoni nimenä on 'Jumalan muuri', ja sen
opetti minulle Hohen-Cremmenin pastori monta vuotta sitten, kun olin
vielä aivan pieni.»

»'Jumalan muuri'», toisti Crampas. »Sievä nimi; ja millainen on
sisältö?»

»Pieni tarina, aivan lyhyt. Oli sota jossakin, talvisotaretki, ja
eräs vanha leski, joka ankarasti pelkäsi vihollista, rukoili Jumalaa
'rakentamaan muurin hänen ympärilleen varjelukseen häntä hyökkääjiltä,
ja Jumala antoi asumuksen peittyä lumeen, ja vihollinen kulki sen ohi.»

Crampas ilmeisesti hämmästyi ja vaihtoi puheenaihetta.

Hämärtyessä kaikki olivat ehtineet takaisin ylimetsänhoitajan asuntoon.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat
siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu,
sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin
perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea
hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia
ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä,
että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan
huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär.
Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset:
viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja
Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä
jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena
ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella
kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui
vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan
vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa
ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota
sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen.
Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha
Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.

Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa,
mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen
vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin.
Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta
lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja
virkkoi Coran havaitessaan: »Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön
otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä
viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa
ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi
ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni
tietää, mitä siitä syntyy.»

Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman
sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: »Niin, armollinen
neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.» Sidonie kääntyi
silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: »Sanokaahan,
pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo
opetusta teidän luonanne?»

»Nauttii, armollisin neiti.»

»Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni:
te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole
helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä,
joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata
vakavuutta. Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.»

Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan
oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.

»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä
en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon
tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi,
tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu
liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä
takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta
kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta...»

Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo
annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei
sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti
jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin
kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen
erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen
satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi
siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli
kösliniläinen silittäjätär.»

»Minä en huomaa siinä mitään pahaa.»

»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa
pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä,
vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat
yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman
enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia
viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on
asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»

Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän
hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin
teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei
juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon
Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka
taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia
tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse,
joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän
juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria
hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä
kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden,
joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen
»Ringin lasintäyttö _en cascade_». Suihku kaartui kullanpunervana,
pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen
piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen
ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin
herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina
tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä',
renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti,
»vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja
mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet
voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että
sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen
sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää
'_Ringfingeriksi_' kahdessakin merkityksessä...

»Kuulumatonta», kuiskasi Sidonie pastorille.

»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen,
»monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa
kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta',
juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut
aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon.
Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän
kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä _en_ pidä noista kolmesta
'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä,
joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen
pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa
pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan
avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä
muutamia olemassa (äänekästä riemua). _Siitä_ Ringistä minä pidän. Hän
eläköön!»

Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa
uskoa »kaataminen _en cascade_» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi;
mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo
ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa
seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen... ja
preussiksi jään».

»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen
vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»

»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta
isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»

Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven
edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut
odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin
piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää
palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka
auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä,
muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen
näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului
sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan
liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen
melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi
Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»

»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen
hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja
huutaa.»

Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään
ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin
kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi
toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka
kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.»
Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut
kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes
Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit,
tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen
verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä
piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta
rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen
ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas
ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin
Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo
ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija.
»Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä
pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain
Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun
täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja
isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»

Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan
mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin
astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet
paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten
lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen
näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti
rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti
Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi
kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli
raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä
loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen
vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa
ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita
vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie
oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin
epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi
Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken
vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli
vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti
nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään
yhä enemmän vasemmalle.

»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu
kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa,
eipä hakojakaan sitä varten.»

»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen.
Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin
suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä
siitä... Ettekö muuten kuule mitään?»

»En.»

»Ettekö kuule kuin soittoa.»

»Urkujenko?»

»Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren
ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein
kuin ihmisen ääni...»:

»Ne ovat harha-aistimuksia», virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui
otollisen hetken tulleen. »Te olette hermosairas. Kuulette ääniä.
Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.»

»Minä kuulen... niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän,
sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan... Mutta
sanokaahan, mitä tuo on. Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin.
Varmaankin revontulia.»

»Niin», virkkoi Sidonie. »Armollinen rouva puhui siitä ikäänkuin
mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin,
meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On
muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme
ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista
puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain
hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta.
Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin
häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on
hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä
ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän
maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi,
joille sielun pelastus on vakava asia.»

»On ylen vaikea nähdä ihmisen sydämeen!»

»Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin
helppoakin.» Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän
kiinteästi.

Effi oli vaiti ja kääntyi kärsimättömänä toisaalle.

»Monessa tapauksessa se on helppoa», toisti Sidonie, joka oli
saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: »ja
näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan
henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa
on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään.
Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai
metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä
milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä...»

Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen
saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla
puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat molemmat
toisetkin reet pysähdyksissä — kauimpana oikealla Innstettenin ohjaama,
lähempänä Crampasin reki.

»Mitä nyt?» kysyi Effi.

Kruse kääntyi puolittain taakseen ja vastasi: »Schloon, armollinen
rouva.»

»Schloon? Mikä se on? Minä en näe mitään.»

Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että
kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet
ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi
tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja
niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.

»Niin, armollinen rouva», virkkoi Sidonie, »asia on tosiaankin huonolla
tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi,
kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat
hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se
vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.»

»Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko
siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä
hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä
main.»

»Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä
Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin
järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan
kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään
tietämättäkään.»

»Entä talvella?»

»Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti.
Silloin siitä tulee Soog.»

»Hyvä Jumala, millaisia nimiä ja sanoja!»

»... Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli
käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta
niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin
varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko
hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa
sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen
vajoo kuin suohon.»

»Sen tunnen», virkkoi Effi vilkkaasti. »Sama juttu kuin meidän
järvellämme.» Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi
yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.

Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt
kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin
kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi
uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten
ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan.
Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan
uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran... Innstetten
sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset
olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan
merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti
yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen
(siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos
reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.

Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien
naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan
saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei
oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi
Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse!»

Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja
toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti
sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja
syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.

»Ei käy päinsä», sanoi Crampas, ja Kruse nyökkäsi.

Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien
ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään,
oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka
tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta
mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät
auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli
kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin
pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä.
Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan
kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty,
yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä
uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis
juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui
piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä
puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle
lankkusillalla saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja
Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli
laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen
Effin luo ja virkkoi: »Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen
rouva.»

Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle,
ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.

Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli
liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa
mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain
siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea
menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa.
Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä
vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä.
Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan
maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota
oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin
suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki
lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen
ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan
metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut
ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat
hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen
ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät
kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta,
jonka nimi oli »Jumalan muuri», ja samoinkuin mummo oli rukoillut,
samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen
ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta
yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta
oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.

»Effi», kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän.
Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja
peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua
tainnoksiin.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän
matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se
kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona käännyttiin
rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet
rakennukset lumisine kattoineen.

Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi
piirineuvoksen talon eteen.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Innstetten, joka oli Effiä reestä auttaessaan terävästi häntä
tarkastellut kuitenkaan virkkamatta mitään omituisesta kahden matkasta,
oli seuraavana aamuna varhain valveilla ja koki hillitä yhä tuntuvaa
mielenapeutta niin hyvin kuin voi.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi hän Effin tullessa aamiaiselle.

»Olen.»

»Hyvä sinulle. Minä puolestani en voi sanoa samaa. Minä näin unta,
että sinä olit rekinesi vajonnut Schlooniin ja että Crampas yritti
sinua pelastaa; minun on sitä niin nimitettävä, mutta hän vaipui sinun
kerallasi.»

»Sinä lausut tuon niin omituisesti, Geert. Siinä piilee moite, ja minä
arvaan mistä syystä.»

»Varsin merkillistä.»

»Sinua ei miellytä, että Crampas tuli tarjoamaan meille apuansa.»

»Meille?»

»Niin, meille. Sidonielle ja minulle. Sinä lienet kerrassaan unohtanut,
että majuri tuli sinun lähettämänäsi. Ja kun hän siinä istui, aluksi
kurjan kapealla pienalla, pitikö minun ajaa hänet pois, kun Grasenabbit
tulivat ja matka yhtäkkiä jatkui? Olisin tehnyt itseni naurettavaksi,
ja siinä suhteessa sinä olet kovin arkatuntoinen. Muista, että olemme
sinun suostumuksesi mukaisesti monet kerrat olleet ratsastusretkillä,
ja nytkö minun olisi pitänyt olla lähtemättä hänen kanssaan? On
väärin, sanottiin kotonani, osoittaa jaloon mieheen kohdistuvaa
epäluuloisuutta.»

»Jaloon mieheen», toisti Innstetten korostaen.

»Eikö hän se ole? Olethan itse nimittänyt häntä kavaljeeriksi, vieläpä
moitteettomaksi kavaljeeriksi.»

»Niin», jatkoi Innstetten, ja hänen äänensä muuttui ystävällisemmäksi,
vaikka siinä kuuluikin yhä hieno iva. »Kavaljeeri hän on ja moitteeton
kavaljeeri aivan varmaan. Mutta jalo mies! Effi kulta, jalo mies on
toisennäköinen. Oletko jo havainnut hänessä jo takin jaloa? Minä en ole
havainnut.»

Effi katseli eteensä ja oli vaiti.

»Näyttää siltä, että olemme samaa mieltä. Muuten kuten jo sanoit,
on syy minun; en tahdo käyttää sanaa _faux pas_, koska se ei tunnu
tässä yhteydessä hyvältä. Olen siis itse syypää, ja mikäli voin asian
estää, se ei tule enää tapahtumaan. Mutta jos sallit minun neuvovan,
ole sinäkin varuillasi. Hän on häikäilemätön mies, ja hänellä on omat
nuoria rouvia koskevat käsityksensä. Minä tunnen hänet jo entisiltä
ajoilta.»

»Minä otan huomioon sanasi. Mutta sinä luullakseni tuomitset häntä
väärin.»

»Minä en tuomitse häntä väärin.»

»Tai minua», virkkoi Effi voimiaan ponnistaen ja yrittäen kohdata
miehensä katsetta.

»En _sinuakaan_, rakas Effini. Sinä olet viehättävä pikku rouva, mutta
lujuus ei ole erikoisia ominaisuuksiasi.»

Hän nousi lähteäkseen. Kun hän oli ehtinyt ovelle, astui sisään
Friedrich tuoden Gieshüblerin lähettämän kirjeen, joka oli tietenkin
osoitettu armolliselle rouvalle.

Effi otti sen. »Salainen kirjeenvaihto Gieshüblerin kanssa», sanoi hän;
»uuden mustasukkaisuuden aihetta ankaralle herralleni. Vai eikö?»

»Ei, ei ihan niin, rakas Effi. Minä olen kyllin typerä erottaakseni
toisistaan Crampasin ja Gieshüblerin. He eivät niin sanoakseni ole
samaa karaattia; karaatin mukaan näet lasketaan puhdas kulta-arvo, kun
sattuu, myöskin silloin, kun on puhe ihmisistä. Minulle puolestani,
sanoakseni vielä senkin, Gieshüblerin valkoinen poimukaulus on
melkoista mieluisampi kuin Crampasin punerva vallinkaivajanparta,
huolimatta siitä, ettei kukaan ihminen enää poimukaulusta käytä. Mutta
hyvin luultavaa on, että naisten maku on siinä suhteessa toisenlainen.»

»Sinä pidät meitä heikompina kuin olemme.»

»Siinä lohdutus, jonka käytännöllinen arvo on erinomaisen vähäpätöinen.
Mutta jätetään se asia. Luehan mieluummin.»

Effi luki: »Saanko tiedustella armollisen rouvan vointia? Tiedän vain,
että olette pelastunut Schloonista, mutta metsän läpi ajettaessa
oli vielä vaaroja aivan riittävästi. Vastikään palasi Uvaglasta tri
Hannemann, joka tyynnyttää mieltäni, mitä Miramboon tulee; eilen hän
oli pitänyt asiaa arveluttavampana kuin oli tahtonut meille sanoa,
tänään ei. Se oli viehättävä huvimatka. — Kolmen päivän kuluttua
vietämme uudenvuodenaattoa. Sellaista juhlatilaisuutta kuin viime
vuonna emme nyt saa toimeen, mutta tanssiaiset meillä tietenkin on,
ja teidän läsnäolonne onnellistuttaisi tanssimaailmaa eikä vähimmin
nöyrimmin kunnioittavaa palvelijaanne Alonzo G:ä.»

Effi nauroi. »Niin, mitä sanotkaan?»

»Samaa kuin aina ennenkin: että näen sinut mieluummin Gieshüblerin kuin
Crampasin seurassa.»

»Koska suhtaudut Crampasiin liian vaikeasti Gieshübleriin liian
kevyesti.»

Innstetten uhkasi häntä leikkisästi sormellaan.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi
viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle
joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan
sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu
nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista
perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei
ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen
välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin
vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista
taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka
eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja
joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat
tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan
ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von
Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli
joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella
uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto
oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän
meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen
verrattuna eräänlainen _esprit fort_. Toisaalta hänessä oli — kenties
siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen
ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli
ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja
kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja
kirkollista vastustajaakin.

»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan
voitte?»

»Hyvin, armollisin rouva; minulla on erinomainen mies.»

»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen
mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»

Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan
rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se
seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin
virkistävämmäksi.

»Ah, armollisin rouva...»

»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat
muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku
rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä
vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi
melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät
enkelit riemuitsevat!»

»Ah, armollisin rouva. Se on usein varsin vaikeata.»

»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee
iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia,
joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se
on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin
Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»

»En, armollisin rouva.»

»Minä lähetän ne teille.»

Samassa astui majuri Crampas Effin luo pyytäen saada tiedustella
hänen vointiansa. Effin kasvoihin tulvahti veri, mutta ennenkuin hän
ehti vastata, virkkoi Crampas: »Saanko pyytää, armollisin rouva,
esittelemään minut?»

Effi mainitsi Crampasin nimen. Crampas oli jo ennakolta aivan selvillä
asioista ja kertoi kevyesti jutellen kaikista niistä Paddeneista ja
Titzewitzeistä, joista oli joskus kuullut. Samalla hän pyysi anteeksi,
ettei ollut vaimoineen vieläkään käynyt Kessine-joen toisella puolella
asuvien herrasväkien luona ja viittasi veden merkilliseen erottavaan
voimaan. Aivan samoin kuin Englannin kanaali...

»Kuinka?» kysyi vanha rouva Titzewitz.

Crampas puolestaan piti asiattomana ryhtyä sellaisiin selittelyihin,
jotka kumminkaan eivät olisi johtaneet mihinkään, ja jatkoi:
»Kahtakymmentä Ranskaan menevää saksalaista ei vastaa yksikään
Englantiin menevä. Sen vaikuttaa vesi; sanon vieläkin, että vedellä on
erottava voima.»

Rouva von Padden, joka vaistomaisesti aavisti tuossa piilevän jotakin
salavihjausta, aikoi käydä vettä puolustamaan, mutta Crampas jutteli
yhä vuolaammin ja kiinnitti naisten huomiota kauniiseen neiti von
Stojentiniin, joka oli »epäilemättä tanssiaisten kuningatar». Samalla
hänen katseensa osui ihaillen Effiin. Sitten hän kumarsi kaikille ja
poistui nopeasti.

»Kaunis mies», sanoi rouva von Padden. »Seurusteleeko hän teidän
perheessänne?»

»Hieman.»

»Tosiaankin», toisti rouva von Padden, »kaunis mies. Hiukan liian
varma. Ja ylpeys käy lankeemuksen edellä... Mutta katsokaahan, tuolla
hän tosiaankin käy tanssiin Grete Stojentinin kanssa. Oikeastaan hän on
kumminkin liian vanha; vähintään puolivälissä neljääkymmentä.»

»Hän täyttää neljäviidettä.»

»Kas, kas, näyttepä hänet hyvin tuntevan.»

       *       *       *       *       *

Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi
mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi
tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi,
ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut
päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton
päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista,
ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät
kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja
rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot
olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta
Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich
oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi
varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna
75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli
onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan
liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut
punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka
ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.

»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi
heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät
myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona
he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen
laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi
myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta
liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin
luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin
tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään
vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin
lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin
edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua
miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt
rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen
saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen
siitä, että oli niin laita.

Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi
levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten
oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin
luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä
kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka
kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin
sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta
ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja
kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä
siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien
viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä
tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin
punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja
viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.

»Sinä et sano mitään, Effi.»

»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten
iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko
he aivan varmaan?»

»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät
kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen
sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta
kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista,
he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat
kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa
piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä
rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja
hankkia ristikkoikkunat.»

»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin
husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja
tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis
tyttäriä?»

»Epäilemättä; kokonaista kolme. Mutta ne ovat kaikki _hors concours_.»

Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei
kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui
lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle.
Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin
vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.

Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin
voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne;
hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian
olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut
asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty,
salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.

Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen,
tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän
säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan
eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä
kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa
kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja
samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän
malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se
ei ollut _tuo_», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta.
»Se oli jotakin toista... omatuntoni... Effi, sinä olet hukassa.»

Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja
se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat
välttämättömiksi.

Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta
vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä,
joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä
Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin
Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat
samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän
harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä
yhteenkuuluvaisuutta.

»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani
jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut
jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun
mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet
tahdo.»

»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot
myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä
lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt
noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä,
kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun
ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta
ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle
kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan
minusta tosin tuntuu...»

»Mitä sanotkaan, Effi...»

»... Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä
seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin
myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa
Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin.
Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»

Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat
portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään
metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle
eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi
takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä.
Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki
kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on
oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään
sanoa.»

Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin
huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut
yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen
iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli
kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti
yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä
menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle;
siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme
koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä
tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä
koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»

Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin
tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla
rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka
ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa
he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat
olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin
syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo
näyttää.»

Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa
karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten
palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä
viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»

Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli
kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut,
mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä
nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli
kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä.
Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi,
Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui
ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen
päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni
armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»

Hän luki sen Effille, joka pysyi tyynenä. Vihdoin hän sanoi: »Hyvä
niin.»

»Mitä tarkoitat?»

»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa.
Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»

Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään,
ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois»,
sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin,
samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini
tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo
Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä
päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi... se ei tulle enää...
tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa... Mutta jos kumminkin, niin onhan
sinulla Rollo ja Roswitha.»

Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman
alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli
ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt
kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri
kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut
paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin
mieleen.

Kolmantena päivänä matkusti Innstetten pois.

Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oli
Berliniin lähtenyt.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi
Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua
ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin
paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja
erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta
esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun
Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot,
ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen
tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti
asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama
konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä
suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan
aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti
Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän
kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa,
ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia
hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei
ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin
lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan
lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja
Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone.
Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin
todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.

Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät
olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa,
jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt
huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen
kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava,
puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä
rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin
suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä
ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä
sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin
määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai
hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin,
etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et
minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en
edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan
ihmistä.»

Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha
ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien
yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään
merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee
kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin
kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu
asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää
terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa
tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»

»Minä tuon armolliselle rouvalle sadeviitan.»

»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan
toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole
kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän
tähden.»

Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa
juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa
minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on
aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse
mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä
kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»

Rouva Kruse nyökkäsi.

»Se oli», jatkoi Roswitha, »joko onnetonta rakkautta (rouva Kruse
nyökkäsi jälleen), tai saattoi olla onnellistakin, mutta kiinalainen
ei voinut sietää ajatusta, että yhtäkkiä oli kaikki lopussa. Ovathan
kiinalaisetkin ihmisiä, ja heidän laitansa on kai joka suhteessa samoin
kuin meidänkin.»

»Joka suhteessa», vakuutti rouva Kruse tahtoen todistaa vakuutustaan
kertomuksellaan, kun samassa astui huoneeseen hänen miehensä sanoen:
»Kuulehan, maammoseni, voisit antaa minulle nahkalakkapullon; silain
täytyy kiiltää huomenna, kun herra palaa kotiin, hän näkee kaikki, ja
vaikka hän ei mitään sanoisikaan, huomaa kuitenkin hänen nähneen.»

»Minä tuon sen teille, Kruse», sanoi Roswitha. »Rouvanne vain kertoo
minulle tässä jotakin; mutta kertomus on kohta lopussa, ja sitten minä
tulen heti sen tuomaan.»

Parin minuutin kuluttua Roswitha tosiaankin tuli ulos, lakkapullo
kädessään, ja asettui silain viereen, jotka Kruse oli vastikään
nostanut puutarhanaidalle. »Eihän siitä suurta apua ole», sanoi hän
ottaessaan pullon Roswithan kädestä, »sataa tihuuttaa lakkaamatta,
ja kiilto on kohta tiessään. Mutta ajattelen, että kaikki on pantava
järjestykseen.»

»Epäilemättä. Sitäpaitsi, Kruse, tämä on oikeata lakkaa, sen näen heti,
ja oikea lakka ei ole kauan tahmeana, sen täytyy kuivaa heti. Ja jos
huomenna onkin sumuista tai sateista, niin se ei enää haittaa. Mutta se
minun täytyy sanoa, että tuo kiinalaisen juttu on varsin merkillinen.»

Kruse nauroi. »Joutavia, Roswitha. Eukkoni ei kerro koskaan asiaa
oikein, vaan juttelee muuta, mitä jutteleekaan, ja kun minä aion vetää
ylleni puhtaan paidan, niin siitä puuttuu nappi. Sitä hyvää se on ollut
kaiken täällä olomme ajan. Hänellä on päässään vain sellaisia juttuja,
ja kaiken muun lisäksi on vielä tuo musta kana. Ja musta kana ei edes
muni. Ja mistäpä sille munat tulisivat? Eihän se pääse koskaan pihalle,
ja pelkästä kukerikuusta ei sellaista synny. Sitä ei voi vaatia miltään
kanalta.»

»Kuulkaahan, Kruse, tämän minä kerron rouvallenne. Minä olen aina
pitänyt teitä säädyllisenä ihmisenä, ja nyt te puhutte tuollaista —
kukerikuusta. Miehet ovat sittenkin vielä huonompia kuin luulisi. Ja
minun pitäisi nyt oikeastaan heti ottaa sivellin ja maalata teille
mustat viikset.»

»Teidän kädestänne, Roswitha, suostuu mielellään ottamaan
sellaistakin», virkkoi Kruse, joka enimmältä näytteli arvokkaan osaa,
ja näytti olevan siirtymässä yhä kujeellisempaan sävyyn, kun samassa
huomasi armollisen rouvan, joka tänään tuli Plantaašin toiselta
puolelta ja kulki puutarhanaidan ohi.

»Hyvää päivää, Roswitha, sinähän olet ihan vallaton. Miten on Annin
laita?»

»Anni nukkuu, armollinen rouva.»

Roswitha oli kumminkin tuota sanoessaan punastunut, keskeytti
seurustelunsa ja lähti sisään auttamaan armollista rouvaa vaatteiden
vaihtamisessa. Oli näet kysymyksenalaista, oliko Johanna kotosalla. Hän
oli nykyisin usein »virastossa», koska talossa oli vähemmän tekemistä,
ja Friedrich ja Christel ikävystyttivät, kun eivät koskaan mitään
tietäneet.

Anni nukkui vielä. Effi kumartui kätkyen yli, riisui sitten hattunsa
ja viittansa ja istuutui pieneen sohvaan makuusuojaansa. Kosteat
hiuksensa hän suki hitain liikkein taaksepäin, laski jalkansa matalalle
jakkaralle, jonka Roswitha oli siirtänyt luo, ja virkkoi, samalla
ilmeisesti nauttien mieluisaa lepoa verrattain pitkän kävelyretken
jälkeen: »Minun täytyy huomauttaa sinulle, Roswitha, että Kruse on
naimisissa.»

»Minä tiedän sen, armollinen rouva.»

»Niin, ihminen tietää hyvinkin kaikki, mutta toimii sittenkin ikäänkuin
_ei_ tietäisi. Siitä ei voi milloinkaan tulla mitään.»

»Eihän siitä pidäkään mitään tulla, armollinen rouva...»

»Jos näet otaksut, että rouva Kruse on sairas, niin laadit laskusi
isännältä kysymättä. Sairaat ne kauimmin elävät. Sitäpaitsi hänellä on
musta kana. Sitä kavahda, se tietää kaikki ja juoruilee kaikki. Kuinka
lieneekään, mutta minä kammoksun sitä. Ja lyönpä vetoa, että kaikki,
mitä tuolla yläkerrassa tapahtuu, johtuu kanasta.»

»Oh, sitä en usko. Mutta kamalaa se sittenkin on. Ja Kruse, joka aina
väittää vaimoansa vastaan, ei kumminkaan saa minua vakuutetuksi.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän sanoi, että siellä on vain hiiriä.»

»Paha niinkin. Minä en voi sietää hiiriä. Mutta näinhän selvästi,
kuinka juttelit Krusen kanssa, olit tutunomainen ja taisitpa aikoa
hänelle viiksiäkin maalata. Se merkitsee jo sangen paljoa. Ja sitten
jäät istumaan niine hyvinesi. Sinähän olet vielä sievä tyttö, ja
sinussa on jotakin sellaista. Mutta varo, sen vain voin sinulle sanoa.
Kuinka kävikään oikeastaan ensi kerrallasi? Onko asia sellainen, että
voit siitä kertoa?»

»Voinpa kylläkin. Mutta kamalaa se oli. Ja kun se kerran oli niin
kamalaa, niin armollinen rouva voi olla aivan rauhallinen mitä Kruseen
tulee. Se, jonka on käynyt niinkuin minun, on saanut siitä kyllikseen
ja pitää varansa. Toisinaan minä vieläkin näen siitä unta, ja silloin
olen seuraavana päivänä kuin runneltu. Sellainen kamala pelko...»

Effi oli noussut istumaan ja nojasi päätään käsivarteensa. »Kerrohan.
Kuinka saattoikaan olla laita? Kotoani tiedän, että teidän käy aina
samoin...»

»Niin, aluksi asia taitaa olla aina samanlainen, ja minäkään en tahdo
luulotella, että minun asiani oli jotakin erikoista, en ollenkaan.
Mutta kun minulle sitten suoraan sanoivat ja minun täytyi kerta
kaikkiaan myöntää 'niin, niin on asia', niin se oli kauheata. Äiti,
niin, se vielä menetteli, mutta isä, jolla oli kylässä paja, oli
ankara ja rajupäinen, ja saatuaan sen kuulla kävi minua päin kädessään
pihdit, jotka oli vastikään ahjosta temmannut, ja aikoi minut surmata.
Minä kiljaisin ja pakenin ullakolle ja piilouduin ja makasin siellä
vapisten ja tulin alas vasta sitten, kun huusivat minua ja sanoivat,
että tulisin. Ja sitten minulla oli vielä nuorempi sisar, joka aina,
osoitti minua sormellaan ja sanoi: 'Hyi'! Ja sitten, kun lapsi oli
tulossa, minä menin erääseen vajaan, kun en uskaltanut kotiin jäädä.
Sieltä minut löysivät vieraat ihmiset puolikuolleena ja kantoivat minut
kotiin ja vuoteeseeni. Ja kolmantena päivänä ottivat minulta lapsen,
ja kun kysyin, missä se oli, sanoivat: sen olevan hyvässä tallessa.
Ah, armollisin rouva, pyhä Jumalan äiti teitä sellaisesta surkeudesta
varjelkoon.»

Effi säpsähti ja katseli Roswithaa suurin silmin.

Hän oli pikemmin säikähtynyt kuin suuttunut. »Mitä sanotkaan! Olenhan
naimisissa. Niin et saa sanoa, se on sopimatonta, säädytöntä.»

»Ah, armollisin rouva...»

»Kerro minulle mieluummin, kuinka sinun sitten kävi. Olivat ottaneet
lapsesi. Niin kauas olit ehtinyt...»

»Ja sitten, muutaman päivän kuluttua, saapui joku Erfurtista
kylänvoudin luo tiedustelemaan, eikö ollut imettäjää saatavissa.
Kylänvouti vastasi myöntävästi. Jumala sen hänelle palkitkoon; vieras
herra otti minut heti mukaansa, ja siitä saakka ovat päiväni olleet
paremmat; registraattorinrouvan luonakin olo oli sentään siedettävää,
ja vihdoin olen tullut teidän luoksenne, armollinen rouva. Ja se oli
parasta, kaikkein parasta.» Sen sanottuaan Roswitha tuli sohvan luo ja
suuteli Effin kättä.

»Roswitha, sinun ei pidä aina suudella kättäni, se ei ole minulle
mieleen. Ja varo Krusea. Olethan muuten hyvä ja ymmärtäväinen
ihminen... Naineen miehen kanssa... se ei ole milloinkaan hyväksi.»

»Ah, armollinen rouva, Jumala ja hänen pyhänsä johdattavat meitä
ihmeellisesti, ja siinä onnettomuudessa, joka meitä kohtaa, on
onnensakin. Ja ketä se ei paranna, sitä ei voi auttaa... Minua miehet
oikeastaan hyvinkin miellyttävät...»

»Näetkö, Roswitha, näetkö.»

»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se
mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian
kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko
sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin
minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi
lakkaamatta.

»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa.
Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»

»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja
minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko
muotilehden?»

»Tuo, ja tuo lamppukin.»?

Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä
kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen
puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin
ajatuksiin.»

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän
ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin
vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli
iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista.
Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos,
puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan;
kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin
sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput
ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien
välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.

»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme.
Muistatko, Effi?»

Effi nyökkäsi.

»Vain haikala havuineen on tänään tyynempi, ja Rollo esiintyy
pidättyvästi eikä enää nosta käpäliään olkapäilleni. Mikä sinua vaivaa,
Rollo?»

Rollo kulki herransa ohi häntäänsä heiluttaen.

»Se on tyytymätön johonkin, joko minuun tai muihin. Tahdon otaksua
asian koskevan minua. Joka tapauksessa käymme nyt sisään.» Hän astui
huoneeseensa, istuutui sohvaan ja kehoitti Effiä istuutumaan viereensä.
»Berlinissä oli olo sievää, en ollut osannut odottaakaan; mutta
kaikesta ilostani huolimatta olen koko ajan ikävöinyt takaisin. Ja
kuinka kauniilta näytätkään! Hieman kalpea ja hieman muuttunut, mutta
se sopii sinulle.»

Effi punastui.

»Ja nyt sinä punastutkin. Mutta asia on kuten sanon. Sinä muistutit
jossakin määrin hemmoteltua lasta, mutta nyt olet yhtäkkiä täysi
nainen.»

»Tuon kuulen mielelläni, Geert, mutta luulenpa, että vain sanot sen.»

»Ei, ei, voit lukea sen hyväksesi, jos se on jotakin hyvää...»

»Luulisinpä olevan.»

»Ja arvaahan nyt, keneltä tuon terveisiä sinulle.»

»Vaikeata on arvata, Geert. Sitäpaitsi me naiset, joiden joukkoon nyt
palattuasi saan itseni laskea (hän ojensi miehelleen nauraen kätensä),
me naiset arvaamme helposti. Emme ole yhtä vaikeakäänteisiä kuin te.»

»Keneltä siis?»

»Tietenkin serkku Briestiltä. Onhan hän ainoa, jonka Berlinissä tunnen
lukuunottamatta tätejä, joita et liene käynyt tapaamassa ja jotka ovat
aivan liian kateellisia lähettääkseen terveisiään. Etkö ole sinäkin
huomannut, että kaikki vanhat tädit ovat kateellisia?»

»Niin, Effi, se on totta. Ja tuon saneessasi sinä olet jälleen vanha
Effini. Sinun näet tulee tietää, että se vanha Effi, joka oli vielä
ihan lapsen näköinen, oli sekin mieleiseni. Aivan samoin kuin nykyinen
armollinen rouva.»

»Niinkö arvelet? Entäpä, jos pitäisi valita jompikumpi...»

»Se on tohtorikysymys, siihen en kajoa. Mutta tuossapa tuo Friedrich
teetä. Kuinka olenkaan ikävöinyt tätä hetkeä! Olen sen sanonutkin,
serkuiksikin, kun istuimme Dresselissä ja joimme šamppanjamaljat sinun
terveydeksesi... Lieneepä korviasi kuumentanut... Ja arvaahan, mitä
serkku Briest silloin sanoi?»

»Varmaankin jotakin typerää. Se hänelle luonnistuu.»

»Tuo on kaikkein mustinta kiittämättömyyttä, mitä olen ikäpäivinäni
joutunut kuulemaan. 'Me juomme Effin, kauniin serkkuni maljan, sanoi
hän. 'Tiedättekö, Innstetten, että mieluimmin haastaisin teidät
ja ampuisin kuoliaaksi? Effi näet on enkeli, ja te olette minulta
riistänyt sen enkelin'. Tuota sanoessaan hän näytti niin vakavalta ja
alakuloiselta, että olisi melkein voinut uskoa hänen olevan tosissaan.»

»Sen mielialan tunnen hyvin. Monesko oli kallistumassa?»

»En voi enää sanoa, ja kenties en olisi silloinkaan osannut enää tehdä
siitä tiliä. Mutta uskon varmaan, että asia oli hänelle ihan vakava. Ja
ehkäpä olisi ollut niin oikeinkin. Etkö usko, että olisit voinut elää
hänen kanssaan?»

»Voinut elää? Se on vähän, Geert. Mutta melkeinpä tekisi mieleni sanoa,
etten olisi voinut elääkään hänen kanssaan.»

»Miksi et? Hän on tosiaankin rakastettava ja sievä mies ja aivan
älykäskin.»

»On kyllä...»

»Mutta...»

»Mutta hän on hopsakka. Ja siitä ominaisuudesta emme me naiset pidä,
emme silloinkaan, kun olemme vielä puolittain lapsia, johon luokkaan
olet aina minut laskenut ja lasket kenties vieläkin, kaikista
edistysaskelistani huolimatta. Hopsakkuus ei meille kelpaa. Miesten
tulee olla miehiä.»

»Hyvä, että sen sanot. Tuhat tulimmaista, onpa pidettävä varansa. Ja
voinpa pitää itseäni onnellisena, kun tulen sellaisten asiain parista,
joita sopii nimittää varansa-pitämiseksi tai jotka ainakin vaativat
varansa pitämistä tulevaisuudessa... Sanohan, millaiseksi ajattelet
ministeriön?»

»Ministeriön? Niin, se voi olla kahta laatua. Ensinnäkin voivat olla
kysymyksessä ihmiset, älykkäät, ylhäiset herrat, jotka johtavat
valtiota, tai sana voi tarkoittaa vain rakennusta, jotakin palazzoa,
Palazzo Strozzia tai Pittiä, tai elleivät ne sovi, jotakin muuta.
Näetkö, etten ole suotta suorittanut Italianmatkaani?»

»Ja voisitko suostua asumaan sellaisessa palazzossa? Tarkoitan
sellaisessa ministeriössä?»

»Herra varjelkoon, Geert, eiväthän ole tehneet sinusta ministeriä?
Gieshübler kertoi jotakin sellaista. Ja ruhtinas voi tehdä mitä
tahansa. Hyvä Jumala, hän on kenties saanut sen aikaan, ja minä olen
vasta kahdeksantoistavuotias.»

Innstetten nauroi. »Ei, Effi, ministeriksi ei ole vielä ehditty. Mutta
voihan sattua, että minussa ilmenee vielä kaikenlaisia lahjoja, ja
silloinhan se ei ole mahdotonta.»

»Siis ei vielä; et ole vielä ministeri?»

»En. Ja totta puhuakseni emme tule edes asumaan ministeriössä,
mutta minä käyn joka päivä ministeristössä, samoinkuin nykyjään
piirineuvoksen virastossa, esittelen asioita ministerille ja matkustan
hänen kanssaan hänen ollessaan tarkastamassa provinssivirastoja. Ja
sinusta tulee ministerineuvoksen puoliso, sinä asut Berlinissä, ja
puolen vuoden kuluttua tuskin tiedätkään olleesi täällä Kessinissä,
missä sinulla ei ollut muuta kuin Gieshübler ja rantasärkät ja
Plantaaši.»

Effi ei virkkanut sanaakaan, hänen silmänsä vain suurenivat
suurenemistaan; suupielissä näkyi hermostunut värähtely, ja hänen
herkkä vartensa vavahteli. Mutta yhtäkkiä hän liukui istuimeltaan
Innstettenin eteen, tarttui lujasti hänen polviinsa ja sanoi hartaasti:
»Jumalan kiitos!»

Innstettenin kasvoista hävisi väri. Mitä tuo merkitsi? Jotakin, mikä
oli jo viikkokausia ohimennen, mutta alinomaa uudistuen ahdistanut
hänen mieltänsä, oli jälleen läsnä ja ilmeni hänen katseessaan
niin selvänä, että Effi sitä säikähti. Hän oli viehtynyt kauniin
tunteen valtaan, joka ei merkinnyt paljoa muuta kuin syyllisyyden
tunnustamista, ja oli niinmuodoin tullut sanoneeksi enemmän kuin oli
lupa sanoa. Hänen täytyi tuo jälleen korvata, täytyi keksiä jotakin,
jonkinlainen keino, maksoi mitä maksoi.

»Nouse Effi. Mikä sinua vaivaa?»

Effi nousi nopeasti. Hän ei istuutunut enää sohvaan, vaan siirsi luo
korkeaselustaisen tuolin, ilmeisesti siitä syystä, ettei tuntenut
olevansa riittävissä voimissa istuakseen ilman tukea.

»Mikä sinua vaivaa?» toisti Innstetten. »Luulin sinun viettäneen täällä
onnellisia päiviä. Ja nyt sinä huudat 'Jumalan kiitos', ikäänkuin
kaikki olisi täällä ollut sinulle pelkkää kauhua. Olenko minä ollut
sinulle kauhuksi? Vai jokin muu? Sanohan!»

»Kuinka voitkaan vielä kysyä, Geert», virkkoi Effi ponnistaen voimiaan
äärimmilleen estääkseen ääntänsä vapisemasta. »Onnellisia päiviä! Niin,
epäilemättä onnellisia päiviä, mutta epäilemättä myöskin toisenlaisia.
En ole milloinkaan vapautunut täällä pelostani, en milloinkaan. Ei
ole kulunut kahtakaan viikkoa siitä, kun se jälleen katsoi olkapääni
yli, samat kasvot, sama kelmeä iho. Ja näinä viimeisinä öinä, joina
olit poissa, se oli taasen täällä, ei näkyvänä, mutta kahisi jälleen,
Rollo alkoi taas haukkua, ja Roswitha, joka hänkin oli sen kuullut,
tuli vuoteeni luo ja istui siinä, ja me nukuimme jälleen vasta päivän
koittaessa. Tässä talossa kummittelee, ja minun on pitänytkin se
uskoa — sillä sinä olet kasvattaja. Niin, Geert, se sinä olet. Mutta
olkoon miten tahansa, joka tapauksessa tiedän tässä talossa pelänneeni
kokonaisen vuoden ja kauemminkin, ja kun pääsen täältä pois, se
luullakseni minusta kirpoaa, ja minä olen jälleen vapaa.»

Innstetten oli silmäillyt häntä kiinteästi ja kuunnellut tarkoin
hänen sanojansa. Mitä merkitsikään tuo »sinä olet kasvattaja» ja se,
mitä Effi oli sanonut sitä ennen: »ja minun on pitänytkin se uskoa?»
Mitä tämä kaikki olikaan? Mistä se johtui? Innstetten tunsi hiljaisen
epäluulonsa jälleen heräävän ja juurtuvan syvempään. Hän oli kuitenkin
kyllin vanha tietääkseen, että kaikki merkit voivat pettää ja että
mustasukkaisuus sadoista silmistään huolimatta johtaa ihmistä harhaan
vieläkin pahemmin kuin sokea luottamus. Voihan olla laita niinkuin hän
sanoi. Ja jos niin oli, minkätähden hän ei olisi huudahtanut: »Jumalan
kiitos»?

Siten, ottaen nopeasti huomioon kaikki mahdollisuudet, Innstetten
jälleen hillitsi epäluulonsa ja ojensi vaimolleen kätensä pöydän yli:
»Suo anteeksi, Effi, mutta tuo kaikki minua kovin hämmästytti. Se
tosin lienee oma syyni. Minä olen kaiken aikaa askarrellut liiaksi
omassa itsessäni. Me miehet olemme kaikki egoisteja. Mutta asian tulee
nyt muuttua. Eräs hyvä ominaisuus Berlinillä joka tapauksessa on:
siellä ei ole sellaisia taloja, joissa kummittelee. Mistäpä ne sinne
tulisivatkaan? Lähdetään nyt tästä Annia katsomaan; muuten Roswitha
syyttää minua tylyksi isäksi.»

Effi oli hänen puhuessaan vähitellen tyyntynyt, ja se tunne, että oli
onnellisesti vapautunut itse aiheuttamastaan vaarasta, loi häneen
jälleen jäntevyyttä ja hyvää ryhtiä.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Seuraavana aamuna he nauttivat toistensa seurassa hieman myöhästynyttä
aamiaistansa. Innstetten oli voittanut mielenapeutensa ja kaiken
pahemmankin, ja Effi eli vapautumisensa tunnossa siinä määrin,
että kykeni teeskentelemään eräänlaista hyvätuulisuutta, olipa
yhtä luonnollinenkin kuin ennen. Hän oli vielä Kessinissä, mutta
siitä huolimatta hänestä tuntui kuin ne ajat olisivat jo kaukana
menneisyydessä.

»Minä olen asiaa harkinnut, Effi», sanoi Innstetten; »sinä et ole
niinkään väärässä moittiessasi täkäläistä asuntoamme. Kapteeni
Thomsenille se hyvinkin kelpasi, mutta ei nuorelle, hemmotellulle
rouvalle; kaikki on vanhanaikaista ja ahdasta. Berlinissä tulee olo
mukavammaksi, saat salinkin, mutta toisenlaisen kuin, täällä, ja
eteisessä ja porraskäytävässä on korkeat, värilliset lasi-ikkunat,
niissä keisari Wilhelm valtikkoineen ja kruunuineen tai jotakin
kirkollista, pyhä Elisabeth tai Neitsyt Maria. Sanokaamme Neitsyt
Maria, sillä sen olemme Roswithalle velkaa.»

Effi nauroi. »Olkoonpa niin. Mutta kuka etsii meille asunnon? Enhän
voi lähettää serkku Briestiä sitä haeskelemaan. Tätejä vielä vähemmän!
Heidän mielestään on kaikki kyllä hyvää.»

»Niin, asunnon etsintä! Sitä ei suorita kenellekään kukaan pelkästä
kiitoksesta. Luulenpa, että sinun itse täytyy lähteä.»

»Milloin ajattelet?»

»Maaliskuun keskivaiheilla.»

»Silloin on aivan liian myöhäistä, Geert, silloinhan ovat kaikki hyvät
huoneistot jo mennyttä. Ne eivät varmaankaan huoli meitä odottaa.»

»Voipa niin olla. Mutta minä olen palannut tänne vasta eilen, joten
en voi sanoa: 'matkusta huomenna'. Se olisi sopimatonta eikä vastaisi
mieltäni; olen iloinen, että olet jälleen luonani.»

»Ei», virkkoi Effi, kiihtyvää hämminkiään salatakseen verrattain
meluisasti kooten kahvikuppeja, »ei saa käydä niinkään, ei tänään
eikä huomenna, mutta kuitenkin lähipäivinä. Ja jos löydän jotakin
sopivaa, palaan aivan pian. Mutta vielä eräs seikka: Roswithan ja
Annin pitää tulla mukaan. Parasta olisi, kun voisit tulla sinäkin.
Mutta ymmärrän hyvin, ettei se käy päinsä. Ja luulenpa, ettei ero tule
pitkäaikaiseksi. Minä tiedänkin jo, mistä vuokraan...»

»Mistä?»

»Se jää salaisuudekseni. Minäkin tahdon omistaa salaisuuden. Asia tulee
sitten sinulle yllätyksenä.»

Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden saapunutta postia. Siinä
oli enimmälti virallisia kirjelmiä ja sanomalehtiä. »Kas, tuossahan
on kirje sinullekin», sanoi Innstetten. »Ja ellen erehdy, on käsiala
äitisi.»

Effi otti kirjeen »Niin, se on äidiltä. Mutta siinähän ei ole
Friesackin postileimaa; katsohan, siinä on selvästi Berlin.»

»Epäilemättä», nauroi Innstetten. »Sinusta se näyttää ilmeiseltä
ihmeeltä. Äiti on varmaan Berlinissä ja on kirjoittanut lemmikilleen
kirjeen hotellista.»

»Niin», sanoi Effi, »niin asia lienee. Mutta minä olen sittenkin
melkein peloissani enkä voi saada oikeata lohdutusta siitä, mitä Hulda
Niemeyer aina sanoi; parempi on pelätä kuin toivoa. Mitä sinä siitä
arvelet?»

»Papintyttären sanomaksi se ei liene aivan paikallaan. Mutta luehan nyt
kirje. Tässä on paperiveitsi.»

Effi leikkasi kirjeenkuoren auki ja luki: »Rakas Effi. Olen ollut
vuorokauden täällä Berlinissä, kysymässä neuvoa Schweiggeriltä. Minut
nähdessään hän onnittelee minua, ja kun ihmeissäni kysyn, minkä
johdosta, saan kuulla ministeristönjohtajan Wüllersdorfin vastikään
käyneen hänen luonansa ja kertoneen, että Innstetten on kutsuttu
ministeristöön. Olen hieman, suutuksissani siitä, että täytyy kuulla
sellaisia asioita sivullisilta. Mutta ylpeydessäni ja ilossani annan
teille anteeksi. Olen muuten aina tietänyt (jo silloin, kun I. oli
vielä Rathenowin rykmentissä), että hänestä tulee jotakin. Nyt asia
koituu _sinun_ hyväksesi. Teidän täytyy tietenkin hankkia huoneistot
ja uusi kalusto. Jos sinä, rakas Effini, luulet tarvitsevasi siinä
suhteessa neuvojani, niin tule niin pian kuin aikasi suinkin sallii.
Minä jään tänne viikoksi parannuksille, ja ellei siitä ole apua,
kenties hieman pitemmäksikin aikaa; Schweigger ei ole sanonut mitään
ehdottoman varmaa. Olen vuokrannut yksityisasunnon Schadow-kadun
varrelta; huoneeni vieressä on vielä huoneita vapaina. Siitä, mikä
silmääni vaivaa, kerron lähemmin suullisesti; toistaiseksi askarruttaa
mieltäni teidän tulevaisuutenne. Briest tulee olemaan erinomaisen
iloinen; hän on aina olevinaan välinpitämätön sellaisiin seikkoihin
nähden, mutta on oikeastaan kiintynyt niihin enemmän kuin minä.
Tervehdi Innstetteniä, suutele Annia, jonka kenties tuot mukanasi.
Sinua aina hellästi rakastava äitisi Luise von B.»

Effi laski kirjeen kädestään mitään virkkamatta. Hän tiesi hyvinkin
mitä oli tehtävä, mutta ei tahtonut sitä itse lausua; Innstettenin piti
sitä ehdottaa, jotta hän voi sitten epäröiden suostua.

Innstetten tosiaankin meni satimeen. »Mitä arvelet, Effi, olet kovin
rauhallinen!»

»Ah, Geert, kaikissa asioissa on kaksi puolta. Toisaalta olisin iloinen
saadessani nähdä äidin, vieläpä kenties muutaman päivän kuluttua. Mutta
paljon on sellaisiakin seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan.»

»Mitä sitten?»

»Kuten tiedät, on äiti erittäin jyrkkä ja tunnustaa ainoastaan oman
tahtonsa. Isän kanssa hän on voinut menetellä mielensä mukaan. Mutta
minä tahtoisin mielelläni saada asunnon, joka on oman makuni mukainen,
ja uuden kaluston, joka miellyttää minua itseäni.»

Innstetten nauroi. »Ja siinäkö kaikki?»

»Olisihan siinäkin jo riittävästi. Mutta ei siinä kyllin.» Hän rohkaisi
mielensä, katsoi miestään silmiin ja sanoi: »Sitäpaitsi, Geert, en
tahtoisi lähteä kohta pois luotasi.»

»Sinä veitikka, sanot niin vain siitä syystä, että tunnet heikkouteni.
Mutta me olemme kaikki niin itserakkaita, ja minä tahdon sen uskoa.
Tahdon sen uskoa ja siitä huolimatta näytellä sankarillista,
kieltäytyvää. Matkusta niin pian kuin katsot tarpeelliseksi; ja voit
asian oman sydämesi edessä puolustaa.»

»Niin et saa puhua, Geert. Mitä merkitsee tuo: 'puolustaa oman
sydämeni edessä? Siten sinä puolittain väkivaltaisesti pakotat minut
näyttelemään hellämielisen osaa, ja minun täytyy pelkän keimailun
vuoksi sanoa: 'Ah, Geert, niin ollen minä en matkusta milloinkaan'. Tai
ainakin jotakin sentapaista.»

Innstetten uhkasi sormellaan. »Effi, sinä olet liiankin hienosyinen.
Minä olen pitänyt sinua kaiken aikaa lapsena, mutta huomaankin, että
täytät saman mitan kuin kuka muu tahansa. Mutta jätetään tämä asia,
tai, kuten isäsi tapana on sanoa: 'siinä joudumme liian avaroille
aloille'. Sanohan mieluummin, milloin tahdot matkustaa.»

»Tänään on tiistai. Sanokaamme siis perjantaina puolenpäivän aikaan
laivalla. Silloin olen illalla Berlinissä.»

»Olkoon menneeksi. Ja milloin palaat?»

»Sanokaamme maanantai-iltana. Siis kolme päivää.»

»Ei käy päinsä. Se on liian varhaista. Kolmessa päivässä et saa mitään
toimeen. Ja äitisikään ei päästä sinua pois niin pian.»

»Siis miten sopii.»

»Hyvä.»

Innstetten nousi lähteäkseen virastoonsa.

       *       *       *       *       *

Päivät ennen matkalle lähtöä kuluivat kuin siivillä. Roswitha oli
ylen onnellinen. »Ah, armollinen rouva, Kessin, niin, miksei... mutta
Berlin se ei ole. Ja hevosrata. Ja kun siinä sitten kilisee eikä tiedä,
mennäkö oikeaan vai vasempaan, ja toisinaan minusta on jo tuntunut kuin
kaikki olisi kulkenut suoraan ylitseni. Ei, sellaisesta ei täällä ole
tietoa. Luulenpa, ettemme monena päivänä näe kuutta ihmistä. Ja aina
vain hiekkasärkät ja kauempana meri. Ja se pauhaa, pauhaa, mutta mitään
sen enempää ei ole.»

»Niin, Roswitha, olet oikeassa. Pauhaa ja pauhaa, mutta mitään oikeata
elämää ei ole. Ja siitä koituu mieleen kaikenlaisia typeriä ajatuksia.
Täytyyhän sinun tunnustaa, ettei se Krusen-juttu ollut aivan niinkuin
olla piti.»

»Ah, armollisin rouva...»

»Enpä tahdo enempää tutkistella. Et kumminkaan tunnustaisi. Ja muista,
ettet ota liian vähän tavaroita mukaan. Omat tavarasi voit oikeastaan
ottaa mukaan kaikki, samoin Annin.»

»Ajattelin, että tulemme vielä takaisin.»

»Minä tulen. Se on herran toivomus. Mutta te voitte kenties jäädä
sinne, äitini luo. Pidä sinä vain huolta siitä, ettei hän liiaksi
hemmottele Annia. Minulle hän oli toisinaan ankarakin, mutta
lapsenlapsi...»

»Onhan Anni sitäpaitsi suloinen kuin sokeri. Siinä täytyy kenen tahansa
olla hellä.»

Tämä tapahtui torstaina, lähdön edellisenä päivänä. Innstetten oli
lähtenyt maaseudulle, ja hänen odotettiin palaavan vasta illalla.
Iltapuolella Effi lähti kaupunkiin, vanhalle torille asti, astui
apteekkiin ja pyysi saada pullon _sal volatilea_. »Ei voi koskaan
tietää, kenen kanssa joutuu matkustamaan», sanoi hän vanhalle
apulaiselle, jonka kanssa tavallisesti jutteli ja joka ihaili häntä
samoinkuin itse Gieshübler.

»Onko herra tohtori kotona?» kysyi hän pistettyään pullon
käsilaukkuunsa.

»Epäilemättä, armollinen rouva; hän on viereisessä huoneessa ja lukee
sanomalehtiä.»

»Enhän häntä häiritse?»

»Ette missään tapauksessa, armollisin rouva.»

Effi astui sisään. Huone oli pieni, korkea, seinillä hyllyjä, joissa
oli kaikenlaisia tislausastioita; eräällä seinällä sijaitsivat
aakkosellisesti järjestetyt, rautarenkailla varustetut lipastot, joissa
säilytettiin reseptejä.

Gieshübler oli iloinen ja hämillään. »Mikä kunnia! Täällä minun
retorttieni keskellä. Saanko pyytää armollista rouvaa hetkeksi
istuutumaan?»

»Epäilemättä, parahin Gieshübler. Mutta tosiaankin vain hetkiseksi.
Tulen sanomaan teille hyvästi.»

»Mutta palaattehan toki, armollisin rouva. Olen kuullut, että vain
kolmeksi neljäksi päiväksi...»

»Niin, parahin ystäväni, minun on määrä tulla takaisin, onpa sopimus
sellainenkin, että minun pitää olla viimeistään viikon kuluttua jälleen
Kessinissä. Mutta voihan käydä niinkin, etten tule takaisin. Täytyykö
minun teille sanoa, millaisia tuhansia mahdollisuuksia on olemassa...
Minä huomaan teidän aikovan sanoa, että olen vielä nuori... mutta
voivathan nuoretkin kuolla. Ja lisäksi vielä paljon muuta.
Niinpä sanonkin teille mieluummin hyvästi ikäänkuin ikiajoiksi.»

»Mutta armollisin rouva...»

»Ikäänkuin ikiajoiksi. Ja kiitän teitä, parahin Gieshübler. Te näet
olitte täällä parasta; luonnollisesti, koska olitte täällä paras.
Ja vaikka eläisin satavuotiaaksi, en milloinkaan teitä unohda. Olen
tuntenut itseni täällä toisinaan yksinäiseksi ja toisinaan ahdisti
sydäntäni, enemmän kuin voitte arvatakaan; en näet ole aina asioita
oikein järjestänyt; mutta kun olen nähnyt teidät, ensimmäisestä
päivästä saakka, olen aina tuntenut oloni ja itsenikin paremmaksi.»

»Mutta armollisin rouva...»

»Ja siitä tahdoin teitä kiittää. Ostin vastikään itselleni hajusuolaa;
junavaunussa on toisinaan merkillisiä olentoja, jotka eivät edes
salli ikkunaa avattavan, ja jos silloin kenties — se näet nousee ihan
päähän, tarkoitan hajusuolaa — silmäni kyyneltyvät, mm ajattelen teitä.
Hyvästi, parahin ystävä, ja tervehtikää ystävätärtänne Trippelliä. Olen
viime viikkoina usein ajatellut häntä ja ruhtinas Kotšukovia. Omituinen
suhde se joka tapauksessa on. Mutta en voi oikein käsittää... Ja
antakaahan tietoa itsestänne. Tai minä kirjoitan.»

Sitten Effi poistui. Gieshübler saatteli hänet torille asti. Hän oli
kuin huumaantunut, siinä määrin, ettei ollenkaan ajatellut niitä monia
arvoituksellisia sanoja, jotka hän oli lausunut.

       *       *       *       *       *

Effi palasi kotiin. »Tuokaa minulle lamppu, Johanna», sanoi hän, »mutta
makuuhuoneeseeni. Ja kuppi teetä. Minua viluttaa, ja minä en voi
odottaa, kunnes herra ehtii kotiin.»

Käskyä noudatettiin. Effi istui jo pienen kirjoituspöytänsä ääressä,
paperiarkki edessään ja kynä kädessään. »Tee tuonne pöydälle, olkaa
hyvä, Johanna.»

Johannan jälleen poistuttua huoneesta Effi lukitsi oven, katseli
itseään hetkisen kuvastimessa ja istuutui taas. Sitten hän kirjoitti:
»Minä matkustan huomenna laivalla, ja nämä ovat jäähyväisrivejä.
Innstetten odottaa minua takaisin muutaman päivän kuluttua, mutta
minä en tule takaisin... Te tiedätte, minkätähden en tule takaisin...
Olisi ollut parempi, ellen olisi milloinkaan nähnyt tätä maanpaikkaa.
Pyydän teitä hartaasti olemaan käsittämättä tuota moitteeksi; syy on
yksin minun. Kun katselen taloanne... teidän menettelynne voi olla
anteeksiannettavaa, minun ei. Minun syyllisyyteni on syvä, mutta
kenties voin siitä vielä vapautua. Se seikka, että meidät kutsuttiin
täältä pois, tuntuu minusta osoittavan, että voin vielä löytää armon.
Unohtakaa se, mitä on tapahtunut, unohtakaa minut. Teidän Effi.»

Hän silmäili rivejä vielä kerran. Vieraimmalta tuntui hänestä »_te_»,
mutta senkin täytyi siinä olla; sen tuli ilmaista, ettei minkäänlaista
siltaa ollut enää olemassa. Sitten hän sulki rivit kirjekuoreen ja
kulki erään talon luo, joka sijaitsi hautausmaan ja metsänrannan
välimaalla. Savu nousi nuoraisena puolittain sortuneesta uuninpiipusta.
Siihen taloon Effi jätti kirjeensä.

Hänen palattuaan Innstetten oli jo kotona, ja Effi istuutui hänen
viereensä kertomaan Gieshübleristä ja _sal volatile'staan_.

Innstetten nauroi. »Mistä oletkaan oppinut latinasi, Effi?»

       *       *       *       *       *

Laiva, kevyt purjealus (höyrylaivat kulkivat ainoastaan kesäisin) lähti
kahdentoista aikaan. Jo neljännestuntia aikaisemmin olivat Effi ja
Innstetten laivalla, samoin Roswitha ja Anni.

Matkatavaroita oli enemmän kuin muutamaksi päiväksi suunniteltu matka
näytti voivan vaatia. Innstetten keskusteli kapteenin kanssa. Effi,
jolla oli yllään sadeviitta ja vaaleanharmaa matkahattu, seisoi
peräkannella, lähellä ruoria, ja tarkasteli sieltä laituria ja sitä
somaa rakennusriviä, joka seurasi laituririviä. Maihinnousupaikkaa
vastapäätä oli Hoppensackin hotelli, kolmikerroksinen rakennus, jonka
päädystä riippui keltainen lippu risteineen ja kruunuineen velttona
tyynessä, hieman sumuisessa ilmassa. Effi katseli hetkisen lippua,
mutta antoi sitten katseensa painua alemmaksi ja viivähtää vihdoin
muutamissa ihmisissä, jotka uteliaina seisoskelivat laiturilla. Samassa
soitettiin kelloa. Effin mielessä oli omituinen tunne; laiva lähti
hitaasti liikkumaan, ja vielä kerran tarkastellessaan laivaporrasta
Effi näki Crampasin seisovan etumaisten joukossa. Hän säikähti,
mutta oli samalla iloinenkin. Crampas puolestaan, koko ryhdiltään
toisenlaisena kuin ennen, oli ilmeisen liikutuksen vallassa ja tervehti
häntä vakavasti. Effi vastasi tervehdykseen samoin, mutta samalla
erittäin ystävällisesti; hänen katseessaan oli jotakin anelevaa. Sitten
hän meni hyttiin, jonne Roswitha oli jo sijoittunut Annin keralla.
Siellä, hieman ummehtuneessa suojassa, hän viipyi, kunnes oli joelta
saavuttu Breitlingin avaraan poukamaan; silloin tuli Innstetten
kutsumaan häntä kannelle ihailemaan juuri tässä kohden erikoisen ihanaa
maisemaa. Hän lähtikin ylös. Vedenpinnan yläpuolella riippui harmaita
pilviä, ja vain silloin tällöin välkähti pilvistä auringon puolittain
harsoutuva katse. Effi ajatteli sitä päivää, jona hän tasan viisi
neljännesvuotta sitten oli ajanut avoimissa vaunuissa tämän saman
Breitlingin rantaa. Lyhyt ajanjakso, ja elämä oli usein ollut hiljaista
ja yksinäistä. Mutta sittenkin: mitä kaikkea olikaan siitä lähtien
ehtinyt tapahtua!

Niin kuljettiin vesireittiä ylöspäin ja oltiin kello kahden tienoissa
asemalla tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Kun kohta
senjälkeen kuljettiin »Ruhtinas Bismarckin» majatalon ohi, seisoi
Golchowski jälleen ovellaan ja saatteli herra piirineuvoksen ja
armollisen rouvan aina pysäkin portaille saakka. Junaa ei ollut vielä
ilmoitettu tulevaksi, ja Effi ja Innstetten astelivat asemasillalla
edestakaisin. Heidän keskustelunsa koski asuntokysymystä; mitä
kaupunginosaan tulee, vallitsi yksimielisyys: sen tuli sijaita
Eläintarhan ja Eläintieteellisen tarhan välillä. »Minä tahdon kuulla
peippojen viserrystä, mutta myöskin papukaijojen kirkunaa», sanoi
Innstetten, ja Effi oli samaa mieltä.

Mutta nyt kuului vihellys, ja juna saapui asemalle; asemapäällikkö oli
erinomaisen aulis, ja Effi sai kokonaisen vaunuosaston.

Vielä kädenpuristus, liinanheilutus, ja juna lähti jälleen liikkeelle.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Friedrichstrassen-asemalla oli ankara tungos, mutta Effi oli siitä
huolimatta tuntenut jo vaunusta äitinsä ja hänen vieressään seisovan
serkku Briestin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, matkatavarain
odottaminen ei asettanut kärsivällisyyttä liialliselle koetukselle,
eikä kulunut viittä minuuttia, kun vaunut jo vierivät raitiotien
vieritse Dorotheankadulle ja kohti Schadowkatua, jonka lähimmässä
kulmassa »Pensiooni» sijaitsi. Roswitha oli ihastuksissaan ja iloitsi
Annista, joka ojensi kätösiään kohti valoja.

Oltiin perillä. Effi sai kaksi huonetta, jotka vastoin odotusta eivät
sijainneet rouva von Briestin huoneiden vieressä, mutta sentään samassa
käytävässä, ja kun kaikki oli paikoillaan ja järjestyksessä ja Anni oli
onnellisesti sijoitettu ristikkovuoteeseensa, ilmaantui Effi jälleen
äitinsä huoneeseen, pieneen saliin, jonka liedessä paloi heikko tuli;
oli näet leuto, melkein lämmin sää. Pyöreällä pöydällä oli lamppu
viheriöine varjostimineen ja kolmet lautaset, ja pienellä sivupöydällä
teetarjotin.

»Asuntosi on kerrassaan viehättävä, äiti», virkkoi Effi istuutuessaan
vastapäätä olevaan sohvaan, mutta nousi sitten heti puuhailemaan
teepöydän ääressä. »Saanko jälleen ottaa esittääkseni teeneidin osaa?»

»Epäilemättä, rakas Effi. Mutta vain Dagobertia ja itseäsi varten.
Minun puolestani täytyy luopua, ja se tuntuu melkein vaikealta.»

»Ymmärrän, silmiesi vuoksi. Mutta sanohan, äiti, kuinka on laita?
Vaunuissa, jotka lisäksi kovin kolisivat, me puhuimme koko ajan
Innstettenistä ja ylenemisestämme, aivan liian paljon. Se ei käy
päinsä; saat uskoa, että silmäsi ovat minulle tärkeämmät, ja eräässä
suhteessa huomaan niiden olevan, Jumalan kiitos, ihan entisellään: sinä
katselet minua yhtä ystävällisesti kuin ennenkin » Hän kiiruhti äitinsä
luo ja suuteli hänen kättänsä.

»Effi, sinä olet kovin raju. Aivan ennallasi.»

»Ah, en, äiti. En ole ennallani. Toivoisin olevani. Mutta avioliitto
muuttaa ihmistä.»

Serkku Briest nauroi. »Enpä huomaa suurtakaan muutosta, serkku; olet
vain tullut yhä kauniimmaksi, siinä kaikki. Ja rajuuskaan ei liene
tyystin hävinnyt.»

»Sepä serkunlaista», vakuutti äiti. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla
asiasta puhuttavankaan, vaan sanoi: »Kuulehan, Dagobert, sinä olet mitä
tahansa, mutta et ihmistuntija. Merkillistä. Te upseerit ette ole hyviä
ihmistuntijoita, nuoret kaikkein vähimmin. Te silmäilette aina vain
itseänne tai rekryyttejänne, ja ratsumiehillä on vielä ratsunsa. Ne
eivät tiedä yhtään mitään.»

»Mutta mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi, serkku?
Ethän tunne ketään upseereja. Mikäli olen lehdistä lukenut,
ovat kessiniläiset kieltäytyneet ottamasta vastaan heitä varten
tarkoitettuja husaareja, tapahtuma, joka lienee ainut laatuansa
maailmanhistoriassa. Vai tahdotko puhua vanhoista ajoista? Olithan
vielä pelkkä lapsi, kun Rathenowin husaarit tulivat luoksenne.»

»Voisin sinulle vastata, että lasten havainnot ovat terävimmät. Mutta
enpä huoli, onhan se kaikki pelkkää joutavaa. Tahdon tietää, kuinka on
äidin silmien laita.»

Rouva von Briest kertoi nyt, että lääkäri oli selittänyt kivun
aiheutuvan veren tunkeutumisesta aivoihin. Siitä johtui silmien
huikeneminen. Asia oli korjattava ruokajärjestyksen avulla, oli
lakattava nauttimasta olutta, kahvia ja teetä ja käytettävä paikallista
suoneniskua, niin tapahtuisi piankin käännös parempaan. »Hän puhui
suunnilleen kahdesta viikosta. Mutta tunnenhan minä lääkärien
määräykset: kaksi viikkoa merkitsee kuutta viikkoa, ja minä olen täällä
varmaan vielä silloinkin, kun Innstetten tulee ja te muutatte uuteen
asuntoonne. Ja tunnustanpa suoraan, että se on minulle parasta koko
jutussa ja jo ennakolta lohduttaa minua tämän pitkän parannuksellaolon
vaikeuksissa. Etsikää vain itsellenne jotakin sievää. Minä olen
ajatellut Landgrafen- tai Keithstrassea, jotka ovat hienot, mutta eivät
liian kalliit. Teidän näet täytynee rajoittaa menojanne. Innstettenin
asema on kunniakas, mutta ei kovin tuottoisa. Ja Briest valittaa
hänkin. Hinnat alenevat yhä, ja hän kertoo minulle joka päivä, että
hänen on pakko lähteä Hohen-Cremmenistä kerjuupussi olalla, ellei
määrätä suojelustulleja. Tiedäthän, että hän mielellään liioittelee.
Mutta käyhän nyt käsiksi, Dagobert, ja kerro meille jotakin hupaista,
jos käy päinsä. Sairaskertomukset ovat aina ikävystyttäviä, ja
rakkaimmatkin ihmiset kuuntelevat vain senvuoksi, etteivät voi olla
kuuntelematta. Effi kuuntelee varmaan hänkin mielellään jotakin juttua,
pilalehdistä löytämääsi. Mutta Kladderadatsch ei kuulu enää olevan yhtä
hyvä kuin ennen.»

»Oh, se on ihan entisellään. Heillä on vielä Strudelwitzit ja
Prudelwitzit, ja niinhän asia sukeutuu ihan itsestään.»

»Minun suosikkejani ovat Karlchen Miessnick ja Wippchen von Bernau.»

»Niin, ne ovatkin parhaat. Mutta Wippchenillä, joka muuten — anteeksi,
kaunis serkku — ei ole mikään Kladderadatschin hahmo, Wippchenillä ei
ole enää nykyjään tekemistä, kun ei enää käydä sotaa. Valitettavasti.
Meikäläinenkin tahtoisi kerran päästä vuorolleen ja vihdoinkin päästä
tästä», hän viittasi peukalollaan napinläven ja olkapään välimaalle,
»kamalasta tyhjyydestä.»

»Ah, sehän on kaikki pelkkää turhuutta. Kerrohan mieluummin. Mitä
siellä nyt loruillaan?»

»Niin, serkku, asia on omalla tolallaan. Se näet ei ole ketä tahansa
varten. Nyt on raamatullisten sutkausten vuoro.»

»Raamatullisten sutkausten? Mitä se merkitsee?... Eiväthän Raamattu ja
sutkaukset kuulu yhteen.»

»Siitä syystä sanoinkin, ettei se ole ketä tahansa varten. Mutta
olipa lupa tai ei, joka tapauksessa ne ovat nyt korkeassa hinnassa.
Muotijuttu kuin hyypänmunat.»

»Elleivät ole liian hurjia, niin kerrohan jokin näyte. Käykö päinsä?»;

»Epäilemättä. Ja tekisipä mieleni lisätä, että osut kysymään
onnelliseen aikaan. Se pila, joka nyt on liikkeellä, on näet
erinomaisen hieno, koska yksinkertaiseen raamatunkohtaan liittyy vielä
eräs kielellinen kaksimielisyys. Kysymys — kaikki nämä sukkeluudet
esiintyvät kysymysten muodossa — on muuten sangen mutkaton ja kuuluu
näin: 'Kuka oli ensimmäinen ajomies?' Nyt arvaa!»

»Kukaties Apollo.»

»Varsin hyvin. Oletpa pätevä, Effi. Minä en olisi tuota keksinyt. Mutta
etpä sittenkään osu mustaan.»

»Kuka se siis oli?»

»Ensimmäinen ajomies oli 'kärsimys'. Jo Jobin kirjassa näet luetaan:
'Leid soll mir nicht widerfahren' (Kärsimyksen ei pidä minua kohdata —
'ajaa minua vastaan') tai 'wieder fahren' (ajaa jälleen).»

Effi toisti päätään pudistaen lauseen lisäyksineen, mutta ei
kaikesta vaivannäöstään huolimatta saanut siitä selkoa; hän kuului
aivan nimenomaisesti niihin onnellisiin, jotka eivät ollenkaan
tajua tuollaista, ja niin joutui serkku Briest siihen, ei suinkaan
kadehdittavaan asemaan, että hänen täytyi yhä uudelleen huomauttaa
sanojen »widerfahren» ja »wieder fahren» yhtäläisestä ääntämisestä ja
niiden merkityksessä ilmenevästä erotuksesta.

»Ah, nyt ymmärrän. Ja sinun pitää antaa anteeksi, että kesti niin
kauan. Mutta se on tosiaankin liian typerää.»

»Niin, typeräähän se on», virkkoi Dagobert nolostuneena.

»Typerää ja sopimatonta, ja voi kerrassaan saada ihmisen inhoamaan
Berliniä. Onhan merkillistä, että kun lähtee Kessinistä päästäkseen
jälleen ihmisten joukkoon, saa kohta kuulla raamatullisen sukkeluuden.
Äitikin on vaiti, ja se sanoo riittävästi. Mutta minä teen
peräytymisesi helpommaksi...»

»Tee se, serkku.»

»... peräytymisesi helpommaksi ja pidän aivan hyvänä merkkinä, että
serkkuni Dagobert sanoo minulle kohta tänne tultuani: 'Kärsimyksen
ei pidä minua kohdata'. Merkillistä, serkku, vaikka juttu onkin
sukkeluutena kovin heikko, olen siitä kuitenkin sinulle kiitollinen.»

Tuskin paulasta päästyään Dagobert yritti ivailla Effin juhlallisuutta,
mutta lakkasi niin tekemästä huomatessaan hänen siitä harmistuvan.

Pian kello kymmenen jälkeen hän lähti, luvaten tulla seuraavana päivänä
kuulemaan käskyjä.

Kohta hänen mentyään Effi vetäytyi huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli erittäin kaunis sää, ja äiti ja tytär lähtivät
varhain matkaan, aluksi silmäsairaalaan, missä Effi jäi etuhuoneeseen
ja selaili aikansa kuluksi jotakin albumia. Sitten mentiin Eläintarhaan
ja »Zoologisen» läheisyyteen, mistä etsittiin huoneistoa. Sattui
tosiaankin niin, että Keithstrassen varrelta, jonne toivomukset olivat
alun pitäen suuntautuneet, löytyi sopiva huoneisto, tosin aivan äsken
rakennetussa talossa, joten se oli vielä kostea ja epävalmis. »Se ei
käy päinsä, rakas Effi», sanoi rouva von Briest, »jo terveydelliset
syyt tekevät sen mahdottomaksi. Ja eihän salaneuvos ole mikään
huoneistonkuivaaja.»

Vaikka huoneisto Effiä kovin miellytti, hän oli kuitenkin samaa
mieltä, sitäkin enemmän, kun asian nopea järjestäminen ei ollut
hänelle ollenkaan tärkeätä, vaan päinvastoin ajan voittaminen
merkitsi kaiken voittamista — koko asian tuonnemmaksi siirtäminen oli
oikeastaan hänelle kaikkein mieluisinta. »Me säilytämme kuitenkin
muistissamme tämän huoneiston; äiti, se sijaitsee kauniilla paikalla
ja täyttää kaikki oleelliset vaatimukseni.» Sitten molemmat naiset
ajoivat takaisin kaupunkiin, aterioivat ravintolassa, jota oli heille
suositeltu, ja lähtivät illalla oopperaan; lääkäri oli siihen suostunut
sillä ehdolla, että rouva von Briest kuuntelisi enemmän kuin katselisi.

Seuraavat päivät kuluivat samaan tapaan; he olivat vilpittömästi
iloissaan siitä, että saivat jälleen olla toistensa seurassa ja
pitkistä ajoista jälleen mielin määrin jutella. Effi, joka ei
ainoastaan osannut kuunnella ja kertoa, vaan parhaalla tuulellaan
ollessaan oivallisesti juoruellakin, johtui monet kerrat vanhaan
vallattomuuteensa, ja äiti kirjoitti kotiin, kuinka onnellinen oli
havaitessaan »lapsen» jälleen niin iloisena ja naurunhaluisena ja
kuinka he kaikin elivät uudelleen kaunista aikaa kaksi vuotta sitten,
jolloin oli ostettu kapioita. Serkku Briestinkin hän sanoi olevan
ihan entisellään. Niin oli tosiaankin laita, se vain erona, että hän
näyttäytyi harvemmin kuin ennen ja syytä tiedusteltaessa näennäisesti
ihan vakavasti selitti: »Sinä olet minulle liian vaarallinen, serkku.»
Siitä oli äidillä ja tyttärellä joka kerta ilon aihetta, ja Effi sanoi:
»Dagobert, sinä tosin olet vielä sangen nuori, mutta et kuitenkaan
kyllin nuori käyttääksesi sellaisia liehittelytapoja.»

Niin oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa. Innstetten kirjoitti yhä
vaativammin ja muuttui verrattain käskeväksi, melkeinpä anoppiakin
kohtaan, joten Effi huomasi, ettei asiaa käynyt enää tuonnemmaksi
siirtäminen, vaan täytyi tosiaankin vuokrata. Mutta entä sitten?
Muutto Berliniin tulisi tapahtumaan vasta kolmen viikon kuluttua, ja
Innstetten vaati pian palaamaan. Oli siis olemassa yksi ainoa keino:
täytyi jälleen esittää komediaa, sairastua.

Useistakin syistä se oli hänelle vaikeanlaista; mutta niin täytyi
menetellä, ja kun tuo oli varmaa, oli myöskin selvää, kuinka osa oli
esitettävä, pienimpiä yksityiskohtia myöten.

»Kuten näet, äiti, alkaa viipymiseni hermostuttaa Innstetteniä.
Ajattelen siis olevan parasta, että lähdemme ja vuokraamme heti tänään.
Ja huomenna minä matkustan. Ah, minun on vaikea erota sinusta.»

Rouva von Briest suostui. »Minkä huoneiston aiot valita?»

»Tietenkin ensimmäisen, Keith-strassen varrelta; se miellytti minua
alun pitäen ja samoin sinua. Se ei liene vielä kuiva, mutta nyt
on kesäkausi, ja se on tavallaan lohdutukseksi. Ja jos kosteus
on liiallinen ja tulee hieman luuvaloa, niin onhan minulla vielä
Hohen-Cremmen.»

»Älä sitä kutsu, lapseni; luuvalo tulee usein ihan tietämättäkin.»

Äidin sanat olivat Effin mieleen; hän vuokrasi huoneiston jo samana
aamupäivänä ja kirjoitti Innstettenille kortin sanoen aikovansa palata
seuraavana päivänä. Kohta senjälkeen matkalaukut tosiaankin säälittiin
kokoon ja suoritettiin kaikki valmistelut. Mutta kun sitten tuli
seuraava aamu, käski Effi kutsua äidin vuoteensa luo ja sanoi: »Äiti,
minä en kykene matkustamaan. Minua repii ja riipoo, koko selkääni
pakottaa, ja luulenpa melkein, että se on luuvaloa, olisi uskonut sen
olevan niin tuskallista.»

»Mitä sinulle sanoinkaan; ei pidä maalata pirua seinään. Vielä
eilen puhuit siitä kevytmielisesti, ja tänään se jo sinua vaivaa.
Schweiggerin tavatessani minä kysyn, mitä sinun tulee tehdä.»

»Ei, älä kysy Schweiggeriltä. Hän on spesialisti. Se ei käy päinsä, ja
hän voi loukkaantuakin, jos häneltä kysytään neuvoa toisissa asioissa.
Luulen olevan parasta, että odotamme, kuinka se kehittyy. Voihan se
olla ohimenevääkin. Minä nautin koko päivän vain soodavettä ja teetä,
ja kun pääsen hikoamaan, kenties siitä vielä pelastunkin.»

Rouva von Briest sanoi asiaan suostuvansa, mutta vaati häntä hyvin
itseänsä hoitamaan. Aikaisempi muoti, jonka mukaan ei saanut mitään
nauttia, oli hänen mielestään väärä ja vain heikentävä; siinä suhteessa
rouva von Briest sanoi kannattavansa ehdottomasti uutta koulukuntaa:
oli syötävä kunnollisesti.

Effi imi itseensä melkoista lohdutusta noista mielipiteistä, lähetti
Innstettenille sähkösanoman, jossa puhui »ikävästä sattumasta» ja
valitettavasta, mutta kuitenkin vain tilapäisestä viivytyksestä, ja
sanoi sitten Roswithalle: »Roswitha, sinun pitää hankkia minulle
kirjoja; se ei käy vaikeaksi, sillä minä tahdon vanhoja, ihan vanhoja.»

»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan lainakirjasto tässä ihan lähellä.
Mitä minun pitää tuoda?»

»Minä kirjoitan muistiin, kaikenlaista valittavaksesi, sillä toisinaan
niillä ei ole juuri sitä, mitä haluaa.» Roswitha toi kynän ja paperia,
ja Effi kirjoitti: Walter Scott, Ivanhoe tai Quentin Durward; Cooper,
Vakooja; Dickens, David Copperfield; Willibald Alexis, Herra von
Bredowin housut.

Roswitha luki luettelon ja leikkasi toisessa huoneessa viimeisen
rivin pois; hän häpesi itsensä ja rouvansa vuoksi jättää luetteloa
alkuperäisessä muodossaan.

Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Seuraavana aamuna potilaan
tila ei ollut parempi, eikä kolmannenkaan päivän koittaessa.

»Effi, tämä ei käy kauemmin päinsä. Kun sellainen tauti pääsee
juurtumaan, niin siitä ei vapaudu enää milloinkaan. Sellaisesta
pitkittymisestä lääkärit eniten varoittavat, ja aivan oikein.»

Effi huokasi. »Niin, äiti; mutta kenen me kutsumme? Missään tapauksessa
ei ketään nuorta; en tiedä, mutta minua hävettäisi.»

»Nuori tohtori on aina kiusallinen, ja ellei, niin sitä pahempi. Mutta
ole aivan levollinen minä tuon aivan vanhan, joka hoiti minua jo
silloin, kun olin Heckerin koulukodissa, siis suunnilleen kaksikymmentä
vuotta sitten. Hän oli silloin kohta viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja
hänen hiuksensa olivat kauniit, harmaat ja ihan kiharaiset. Hän oli
naistenmies, mutta oikeissa rajoissa. Lääkärit, jotka sen unohtavat,
joutuvat tuhon omiksi, ja toisin ei voi käydäkään; naisemme, ainakin
seurapiireihin kuuluvat, ovat yhä ytimeltään hyviä.»

»Luuletko? Olen aina iloinen kuullessani sellaista hyvää. Toisinaan
näet kuulee toistakin. Ja vaikea asia lieneekin toisinaan. Mutta mikä
onkaan vanhan salaneuvoksen nimi? Otaksun, että hän on salaneuvos.»

»Salaneuvos Rummschüttel.»

Effi nauroi helakasti. »Rummschüttel! Hänkö lääkitsemään ihmistä, joka
ei kykene liikahtamaan.»

»Effi, sinä puhut merkillisesti. Tuskasi eivät varmaankaan voi olla
erikoisen suuret.»

»Ei, eivät juuri nyt; se muuttuu alinomaa.»

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ilmaantui salaneuvos Rummschüttel. Rouva von Briest
otti hänet vastaan, ja nähdessään Effin vanha tohtori sanoi kohta:
»Ilmetty äitinsä.»

Viimeksimainittu ei tahtonut vertailuun suostua ja arveli, että
kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin oli sentään pitkä aika; mutta
Rummschüttel ei luopunut väitteestään, vaan vakuutti lisäksi: »Jokainen
ihmispää ei painu muistiin, mutta kun olen kerran saanut vaikutelman,
niin se jää lähtemättömäksi. Kuinka onkaan, armollisin rouva von
Innstetten, mikä vaivaa, millä tavoin tulee teitä auttaa?»

»Ah, herra salaneuvos, minä joudun ihan pulaan, kun on teille
sanottava, mikä vaivaa. Se vaihtuu alinomaa. Tänä hetkenä se on kuin
poispyyhkäisty. Aluksi ajattelin sen olevan luuvaloa, mutta luulenpa
melkein, että se onkin neuralgiaa, selkääni riipoo, ja minä en voi
nousta. Isäni potee neuralgiaa, olen jo aikaisemmin nähnyt saman asian.
Se onkin kenties hänen perintöänsä.»

»Sangen todennäköistä», sanoi Rummschüttel, joka oli koetellut
valtimoa ja katsellut potilasta ohimennen, mutta terävästi. »Sangen
todennäköistä, armollisin rouva.» Mutta itsekseen hän virkkoi hiljaa:
»Koulukipeä, ja taitava näyttelijä; Eevan tytär _comme il faut_.» Hän
ei kumminkaan mitään ilmaissut, sanoihan vain niin vakavasti kuin
suinkin sopi toivoa: »Lepo ja lämpö ovat parasta, mitä voin teille
neuvoa. Lääke, joka muuten ei ole ollenkaan pahanmakuista, tekee sitten
tehtävänsä.»

Hän nousi kirjoittaakseen reseptin: _Aqua amygdalarum amararum_, puoli
unssia, _Syrupus florum aurantii_, kaksi unssia. »Tätä lääkettä pyydän
ottamaan joka toinen tunti puolen teelusikallista. Se tyynnyttää
hermojanne. Sitäpaitsi pyydän hartaasti välttämään kaikkea henkistä
ponnistusta; ei vierailuja eikä lueskelua.» Samalla hän viittasi
vieressä olevaan kirjaan.

»Scottin teos.»

»Oh, sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Parasta luettavaa ovat
matkakertomukset. Minä käyn huomenna jälleen katsomassa.»

Effi oli käyttäytynyt oivallisesti, oli pysynyt erinomaisesti
esitettävässään osassa. Jäätyään jälleen yksin — äiti saatteli
salaneuvosta — hän kuitenkin tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän oli
varsin hyvin huomannut, että lääkäri oli vastannut hänen komediaansa
toisella samanlaisella. Salaneuvos oli ilmeisesti erinomaisen kokenut
herra, joka varsin hyvin huomasi kaikki, mutta ei tahtonut kaikkea
huomata, kenties siitä syystä, että tiesi sellaisenkin käyttäytymisen
olevan toisinaan kunnioitettavaa. Eikö näet ollut olemassa
kunnioitettavia komedioja, ja eikö se, jota hän, Effi, parhaillaan
esitti, kuulunut niihin?

Pian senjälkeen äiti palasi, ja äiti ja tytär kiittelivät kilvan hienoa
vanhaa herraa, jossa melkein seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan
huolimatta oli jotakin nuorekasta. »Lähetä vain Roswitha heti
apteekkiin... Mutta sinun tulee ottaa vain joka kolmas tunti, sanoi
hän minulle vielä nimenomaan. Samanlainen oli hän jo siiloinkin:
ei kirjoittanut milloinkaan usein eikä paljoa, mutta aina jotakin
tehokasta, ja se auttoikin aina heti.»

       *       *       *       *       *

Rummschüttel tuli toisena päivänä ja sitten joka kolmantena, koska
huomasi, millaista hämminkiä hänen käyntinsä aiheutti nuoren rouvan
mielessä. Tuo seikka sai Effin häneen mieltymään, ja kolmannen käynnin
jälkeen oli tohtorin mielipide valmis: »Tässä on jotakin, mikä pakottaa
rouvan menettelemään niinkuin hän menettelee.» Hän oli jo aikoja sitten
oppinut olemaan sellaisesta loukkaantumatta.

Tullessaan neljännen kerran Rummschüttel näki Effin istuvan
keinutuolissa, kirja kädessä, Anni vieressään.

»Ah, armollisin rouva! Sepä ilahduttavaa. En lue sitä lääkkeen
ansioksi; kauniin sään vallitessa, kirkkaina, raikkaina maaliskuisina
päivinä sairaus karisee pois. Onnittelen teitä. Entä kuinka voi rouva
äiti?»

»Hän on lähtenyt ulos, herra salaneuvos, Keithstrasselle, josta olemme
vuokranneet huoneiston. Minä odotan nyt miestäni, jonka on määrä saapua
muutaman päivän kuluessa ja jonka kovin mielelläni teille esittelen,
kunhan asuntomme ehtii kuntoon. Saanen toivoa, että tulevaisuudessakin
otatte minua hoivataksenne.»

Salaneuvos kumarsi.

»Uusi huoneistomme», jatkoi Effi, »vasta valmistuneessa rakennuksessa,
minua tosin huolestuttaa. Luuletteko, herra salaneuvos, että kosteat
seinät...»

»Eipä suinkaan, armollisin rouva. Antakaa lämmittää kolme neljä päivää
kelpo tavalla ja pitäen koko ajan ovet ja ikkunat avoinna, niin voitte
huoletta sinne muuttaa, minun vastuullani. Ja teidän neuralgianne ei
ollut mitään vaarallista. Iloitsen kumminkin varovaisuudestanne, joka
soi minulle tilaisuutta vanhan tuttavuuden uudistamiseen ja uuden
solmiamiseen.»

Hän kumarsi jälleen, katsoi vielä Annia ystävällisesti silmiin ja sanoi
hyvästi pyytäen tervehtimään äitiä.

Hänen tuskin lähdettyään Effi istuutui kirjoituspöydän ääreen ja
kirjoitti: »Parahin Innstetten! Rummschüttel oli täällä vastikään
ja totesi minut parantuneeksi. Voisin nyt matkustaa, esimerkiksi
huomenna; mutta tänään on jo 24:s, ja sinä olet luvannut saapua
tänne 28:na. Sitäpaitsi olen vielä heikko. Otaksun, että olet samaa
mieltä, kun luovun matkasta. Ovathan tavarat jo matkalla, ja jos
tulisin, niin meidän täytyisi asua vieraiden tavoin Hoppensackin
hotellissa. Kulungit on nekin otettava huomioon, koska menoja muutenkin
kasaantuu; muun muassa on suoritettava palkkio Rummschüttelille,
vaikka hän jääkin meidän lääkäriksemme. Hän on muuten erittäin
rakastettava vanha herra. Hän ei ole ensiluokkaisen lääkärin maineessa,
'naistohtoriksi' nimittävät häntä vastustajat ja kadehtijat. Mutta
tuohon nimeen sisältyy samalla kiitostakin; jokainen näet ei osaa
kanssamme seurustella. Se seikka, etten henkilökohtaisesti sano
jäähyväisiä kessiniläisille, ei paljoa merkitse. Gieshüblerin luona
minä olin. Majurin rouva on aina suhtautunut minuun torjuvasti, jopa
säädyttömyyteen saakka. Jäljelle jäävät vielä pastori, tri Hannemann ja
Crampas. Sano terveiseni viimeksimainitulle. Maalla asuville perheille
lähetän kirjekortteja; Güldenkleet, kuten kirjoitit, ovat Italiassa
(en tiedä, mitä he siellä tekevät), joten jäljelle jää ainoastaan
kolme muuta perhekuntaa. Pyydä anteeksi puolestani niin hyvin kuin
käy päinsä. Sinähän olet muodollisuuksien mies ja osaat tavoittaa
oikean sanan. Rouva von Paddenille, joka minua erinomaisesti miellytti
uudenvuodenaattona, minä kenties kirjoitan itse lausuen hänelle vielä
valitteluni. Lähetä minulle sähkösanoma, jotta saan tietää, suostutko
kaikkeen. Kuten ainakin sinun Effi.»

Effi vei kirjeen itse postiin, ikäänkuin olisi siten voinut kiirehtiä
vastauksen saapumista, ja seuraavana aamupäivänä tulikin Innstetteniltä
odotettu sähkösanoma: »Suostun kaikkeen.» Effin sydän riemuitsi, hän
kiiruhti alas kadulle ja lähimmälle ajuriasemalle. »Keithstrasse 1 C.»
Ja niin kiitivät vaunut Unter den Linden- ja Eläintarhankatua pitkin
pysähtyen vihdoin uuden asunnon eteen.

Huoneistossa olivat edellisenä päivänä saapuneet tavarat vielä
hajallaan, mutta se ei häntä häirinnyt. Hän astui leveälle muuratulle
parvekkeelle, ja kanavasillan toisella puolen lepäsi hänen edessään
Eläintarha, jonka puissa näkyi kaikkialla jo vieno viherrys.
Yläpuolella kaareutui kirkas sininen taivas ja hohteli heleä aurinko.

Effi vapisi kiihtymystään ja hengitti syvään. Sitten hän astui
parvekkeelta takaisin kynnyksen yli, kohotti katseensa ja laski kätensä
ristiin.

»Siis Jumalan avulla uuteen elämään! Asian täytyy muuttua toiseksi.»



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Kolme päivää myöhemmin, verrattain myöhään, kahdeksan jälkeen,
Innstetten saapui Berliniin. Kaikki olivat asemalla: Effi, äiti ja
serkku; vastaanotto oli sydämellinen, sydämellisin Effin taholta, ja
oli ehditty jo puhua lukemattomista asioista, kun vaunut pysähtyivät
Keithstrasselle. »Oletpa valinnut hyvin, Effi», virkkoi Innstetten
astuessaan eteiseen, »täällä ei ole haikalaa, ei krokodiiliä ja
toivottavasti ei kummitustakaan.»

»Ei, Geert, se aika on nyt ohi. Nyt koittaa uusi aika; minä en enää
pelkää, ja tahdon olla parempikin kuin ennen ja käyttäytyä enemmän
sinun mielesi mukaisesti.» Kaiken tuon hän kuiskutti miehelleen, kun
he nousivat matoin peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Serkku oli
tarjonnut käsivartensa äidille.

Huoneistosta puuttui vielä paljonkin, mutta kodikkaasta vaikutuksesta
oli pidetty huolta, ja Innstetten lausui ilonsa sen johdosta. »Effi,
sinä olet tosiaankin pieni nero.» Mutta Effi torjui kiitoksen ja
osoitti äitiä, jolle todellinen ansio hänen mielestään kuului. »Tähän
me sen asetamme», oli hän sanonut, mitään vastalauseita sietämättä, ja
oli aina osunut oikeaan, joten oli tietenkin säästetty paljon aikaa ja
vältetty hyvän mielialan häiriytyminen. Vihdoin tuli Roswithakin herraa
tervehtimään ja sanoi neiti Annin pyytävän anteeksi, ettei voinut
tänään näyttäytyä. Roswitha ylpeili tuosta pienestä leikinlaskusta,
joka tosiaankin saavutti täysin tarkoituksensa.

Sitten asettuivat kaikki jo katetun pöydän ääreen, Innstetten täytti
lasinsa, joi kaikkien keralla tulevien onnellisten päivien maljan ja
tarttui Effin käteen sanoen: »Kuulehan, Effi, kerro minulle, kuinka
oikeastaan oli sen sairastumisesi laita!»

»Joutavia, jätetään koko juttu, joka ei ole mainitsemisen arvoinen; se
oli hieman ikävä ja pahoin häiritseväkin, koska rikkoi suunnitelmiamme.
Mutta enempää se ei merkinnyt, ja nyt on kaikki ohi. Rummschüttel
osoittautui kelvolliseksi; hieno, rakastettava vanha herra, kuten
luullakseni sinulle jo kirjoitin. Hän ei kuulu nimenomaan loistavan
tieteessään, mutta äiti sanoo sen olevan vain eduksi. Ja hän lienee
oikeassa, kuten ainakin. Kelpo tohtori Hannemannimmekaan ei ollut
mikään nero, mutta sai kuitenkin aina asiasta selkoa. Mutta kerrohan,
mitä tekevät Gieshübler ja muut.»

»Niin, keitä ovatkaan ne muut? Crampas lähettää terveisensä
armolliselle rouvalle...»

»Ah, erittäin kohteliasta.»

»Ja pastori pyytää samoin tervehtimään puolestaan; ainoastaan maalla
asuvat herrasväet olivat verrattain kuivia ja tuntuivat pitävän
minuakin syyllisenä siihen, että olit poistunut hyvästelemättä.
Ystävättäremme Sidonie oli kerrassaan pisteliäskin, ja vain kelpo rouva
von Padden, jonka luona eilen vartavasten kävin, iloitsi vilpittömästi
terveisistäsi ja hänelle lähettämästäsi rakkaudentunnustuksesta.
Hän sanoit että olet viehättävä rouva, mutta kehoitti sinua hyvin
varjelemaan. Kun vastasin siihen sanoen sinun ilmankin olevan sitä
mieltä, että olen pikemmin 'kasvattaja' kuin aviomies, hän virkkoi
puoliääneen ja melkein kuin tietämättään: 'Karitsainen, lumivalkoinen'
Ja siihen hän katkaisi keskustelun.»

Serkku Briest nauroi. »'Karitsainen, lumivalkoinen...' Siinä sen
kuulit, serkku.» Hän aikoi jatkaa pilailuaan, mutta luopui siitä
huomatessaan hänen kalpenevan.

Keskustelu, joka kosketteli enimmäkseen etäisiä suhteita, jatkui
vielä vähän aikaa, ja Effi sai vihdoin erinäisistä Innstettenin
lausumista tietää, että kessiniläisestä palveluskunnasta oli vain
Johanna ilmoittanut olevansa valmis siirtymään Berliniin. Hän oli
tietenkin vielä jäänyt Kessiniin, mutta hänen piti saapua parin kolmen
päivän kuluttua tuoden loput tavaroista mukanaan. Innstetten sanoi
iloitsevansa hänen päätöksestään, koska hän oli aina ollut kelvollisin
ja nimenomaan suurkaupunkilaista kuosia. Ehkäpä hieman liiaksikin.
Christel ja Friedrich olivat kumpikin selittäneet olevansa liian
vanhat, ja Krusen kanssa neuvottelemista ei ollut sopinut ajatellakaan.
»Mitäpä me täällä ajomiehellä?» päätti Innstetten puheensa. »Hevoset
ja vaunut ovat _tempi passati_, siitä ylellisyydestä on Berlinissä
luovuttava. Emmehän olisi voineet saada täällä sijaa edes mustalle
kanalle. Vai arvioinko huoneiston liian vähäiseksi?»

Effi pudisti päätänsä, ja kun syntyi pieni vaitiolo, nousi äiti
sanoen kellon olevan kohta yksitoista. Hänellä oli vielä pitkä matka
kuljettavana, mutta kenenkään ei pitänyt häntä saatella, koska
ajuriasema oli aivan lähellä — aie, jonka serkku Briest tietenkin
torjui. Pian senjälkeen erottiin toisistaan, kun oli sitä ennen tehty
huomista tapaamista koskeva sopimus.

Effi oli verrattain varhain valveilla ja oli — sään ollessa melkein
kesäisen leuto — antanut siirtää kahvipöydän lähelle avattua parvekkeen
ovea. Innstettenin tultua hän astui hänen kerallaan parvekkeelle ja
sanoi: »Mitä arveletkaan? Sinähän tahdoit kuulla Eläintarhasta peipon
viserryksen ja Zoologisesta papukaijojen kirkunan. En tiedä, tulevatko
ne molemmat tekemään mieliksesi, mutta onhan se mahdollista. Kuuletko?
Se kaikui tuolta, pienestä puistosta. Se ei ole varsinainen Eläintarha,
mutta sentään melkein.»

Innstetten oli ihastuksissaan ja niin kiitollinen kuin Effi olisi
kaiken tuon yksin esiinloihtinut. Sitten he istuutuivat, ja jo
saapui Annikin. Roswitha vaati Innstetteniä havaitsemaan lapsessa
tapahtuneen suuren muutoksen, ja Innstetten vihdoin sen havaitsikin.
Sitten juteltiin edelleen, Kessinissä ja Berlinissä suoritettavista
vierailuista ja viimein kesämatkastakin. Mutta keskustelun täytyi jäädä
puolitiehen, koska heidän oli pakko pitää huolta siitä, että ehtivät
ajoissa kohtauspaikalle.

       *       *       *       *       *

Kohdattiin toisensa sopimuksen mukaisesti Helmsissä, Punaista Linnaa
vastapäätä, käytiin erinäisissä myymälöissä, aterioitiin Hillerissä ja
palattiin hyvissä ajoin kotiin. Yhdessä-olo oli ollut miellyttävää,
Innstetten iloitsi sydämestään ollessaan jälleen keskellä suuren
kaupungin elämää ja saadessaan antaa sen vaikuttaa itseensä. Seuraavana
päivänä, huhtikuun ensimmäisenä, hän meni kanslerinpalatsiin
kirjoittautuakseen (henkilökohtaisen tervehdyskäynnin hän
jätti tekemättä huomaavaisuussyistä) ja sieltä ministeristöön
ilmoittautumaan. Hänet otettiinkin vastaan, vaikka päivä oli täynnä
virallista ja seurallista levottomuutta, huomasipa Innstetten tulevan
esimiehensä käytöksessä erikoista aulista rakastettavuuttakin. Esimies
sanoi tietävänsä, millaisen miehen sai työtoverikseen, ja olevansa
varma siitä, ettei hyvä suhde milloinkaan häiriydy.

Kotonakin sujui kaikki hyvin. Effi valitti vilpittömästi sitä seikkaa,
että hänen äitinsä, oltuaan alkuperäisen otaksumansa mukaan melkein
kuusi viikkoa parannuksilla, palasi Hohen-Cremmeniin, ja tätä ikävyyttä
lievensi vain jossakin määrin samanaikainen Johannan saapuminen
Berliniin. Joka tapauksessa tämä saapuminen jotakin merkitsi, ja
vaikka sievä vaalea tyttö ei ollutkaan yhtä lähellä Effin sydäntä
kuin täysin epäitsekäs ja rajattoman hyvänluontoinen Roswitha, oli
hän kuitenkin samoin Innstettenin kuin nuoren rouvankin suosiossa,
koska oli erittäin kätevä ja kelvollinen ja suhtautui miesväkeen
nimenomaisen ja itsetietoisen pidättyvästi. Kessiniläisen huhun mukaan
johtuivat hänen olemassaolonsa juuret eräästä aikoja sitten eläkkeelle
joutuneesta Pasewalkin garnisonin suuruudesta, ja tämän juontumisen
nojalla tahdottiin selittää myöskin hänen ylevä mielenlaatunsa, kaunis
vaalea tukkansa ja hänen kokonaishahmonsa erikoinen plastillisuus.
Johanna itse otti osaa hänen saapumisensa yleisesti herättämään
iloon ja oli nimenomaisesti suostuvainen palvelemaan Effiä sisäkkönä
ja kamarineitinä, kuten ennenkin; Roswithan, joka oli melkein
vuoden kuluessa oppinut suunnilleen kaikki Christelin keittotaiteen
salaisuudet, piti käydä keittiöalueen johtoon. Annin hoito ja huolto
jäi Effin itsensä huoleksi, mikä seikka tosin nauratti Roswithaa. Hän
näet tunsi nuoret rouvat.

Innstetten eli yksinomaan virkaansa ja kotiansa varten. Hän oli
onnellisempi kuin aikaisemmin Kessinissä, koska hyvin huomasi,
että Effi käyttäytyi luontevammin ja iloisemmin. Effi voikin niin
esiintyä, koska tunsi itsensä vapaammaksi. Menneisyys tosin silmäili
yhä vielä hänen elämäänsä, mutta ei enää häntä peloittanut, tai
ainakin paljoa harvemmin ja ohimenevämmin, ja kaikki se, mitä vielä
hänessä jälkikaikuna värisi, loi hänen käytökseensä erikoista
viehätystä. Kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin alakuloista, ikäänkuin
anteeksipyyntöä, ja hän olisi tuntenut itsensä onnelliseksi, jos olisi
saanut tuon kaiken vieläkin selvemmin ilmenemään. Mutta se tosin ei
käynyt päinsä.

Heidän suorittaessaan vierailukäyntejään huhtikuun ensimmäisten
viikkojen aikana suuren kaupungin seurallinen elämä ei ollut vielä
sammunut, mutta oli sammumassa, ja siitä johtui, etteivät he päässeet
enää ottamaan siihen kunnollisesti osaa. Toukokuun jälkipuoliskolla se
sitten kerrassaan häipyi olemattomiin, ja entistäkin onnellisemmalta
tuntui saada päivällistunnin aikana, Innstettenin tullessa
ministeristöstään, kohdata toisensa Eläintarhassa tai tehdä kävelyretki
Charlottenburgin linnan puutarhaan. Astellessaan linnan ja ansaripuiden
pitkää välimaata edestakaisin Effi katseli kerran toisensa jälkeen
siellä suurilukuisina seisovia Rooman kuninkaita, havaitsi Neron
ja Tituksen välillä vallitsevan merkillisen yhtäläisyyden, kokoeli
pudonneita käpyjä ja asteli sitten, käsi miehensä kainalossa, Spreen
varrella yksinäisenä sijaitsevaan »Belvedereen» saakka.

»Tuolla kuuluu myöskin aikoinaan kummitelleen», sanoi Effi.

»Ei, siellä on ollut vain henkinäkyjä.»

»Sehän merkitsee aivan samaa.»

»Toisinaan», vastasi Innstetten. »Mutta oikeastaan siinä on kuitenkin
eroa. Henkinäyt aiheutetaan aina keinotekoisesti — ainakin kuuluu
olleen niin laita täällä Belvederessä, kuten serkku Briest minulle
vielä eilen kertoi — mutta kummittelua ei aiheuteta milloinkaan
keinotekoisesti, kummittelu on luonnollista.»

»Sinä siis kumminkin sen uskot?»

»Epäilemättä. Sellaista on olemassa. Mutta sitä mitä meillä Kessinissä
sellaista oli, en oikein usko. Onko Johanna jo näyttänyt sinulle
kiinalaisensa?»

»Minkä?»

»Meidän kiinalaisemme. Vanhasta talostamme lähtiessään hän on
irroittanut sen tuolin selustasta ja pistänyt kukkaroonsa. Näin sen
siellä hiljattain vaihtaessani hänen kanssaan rahaa. Ja hän tunnustikin
asian hämillään ollen.»

»Ah, Geert, se sinun olisi pitänyt sanoa minulle. Nyt siis on sittenkin
jälleen sellaista talossamme.»

»Käske hänen se polttaa.»

»Ei, sitä en tahdo, ja se ei auttaisikaan. Mutta minä pyydän
Roswithaa...»

»Mitä tekemään? Ahaa, jo ymmärrän, aavistan, mitä aiot. Roswithan pitää
ostaa pyhänkuva ja pitää sitä kukkarossaan. Niinkö?»

Effi nyökkäsi.

»Tee miten tahdot. Mutta älä virka siitä kenellekään.»

Effi arveli lopulta, että oli sittenkin paras jättää se tekemättä.
Kaikenlaisin pienin keskusteluin, joissa kesämatkan suunnitelmat saivat
yhä suurempaa sijaa, he ajoivat takaisin aina »Suureen Tähteen» saakka
ja kulkivat sitten Korsoa ja leveätä Friedrich-Wilhelmstrassea pitkin
kohti asuntoansa.

       *       *       *       *       *

Heidän aikomuksenaan oli lähteä jo heinäkuun lopussa lomalle ja
matkustaa Baijerin vuoristoon, missä juuri tänä vuonna jälleen
esitettiin Oberammergaun kärsimysnäytelmiä. Aie ei kumminkaan
toteutunut; salaneuvos von Wüllersdorf, jonka Innstetten tunsi jo
varhaisemmilta ajoilta ja joka nyt oli hänen lähin virkatoverinsa,
sairastui äkkiä, ja Innstettenin täytyi jäädä hänen sijaisekseen.
Vasta elokuun keskivaiheilla oli kaikki jälleen hyvin ja matkustaminen
niinmuodoin mahdollista; mutta nyt oli jo liian myöhäistä lähteä
Oberammergauhun, joten päätettiin viettää joitakin aikoja Rügenin
saarella. »Ensin tietenkin Stralsundiin, — siellä Schill, jonka tunnet,
ja Scheele, jota et tunne ja joka on keksinyt hapen, mitä ei kumminkaan
tarvitse tietää. Sitten Stralsundista Bergeniin ja Rugardiin, mistä,
kuten Willersdorf minulle sanoi, näkyy koko saari, ja sitten Ison ja
Pienen Jasmundin lahden välitse Sassnitziin. Rügeniin matkustaminen
näet merkitsee Sassnitziin matkustamista. Binz kävisi kenties vielä
päinsä, mutta siellä on — minun täytyy vieläkin vedota Wüllersdorfiin —
rannassa ylen paljon pieniä kiviä ja simpukankuoria, ja mehän tahdomme
uida.»

Effi suostui kaikkiin Innstettenin suunnitelmiin, ennen kaikkea myöskin
siihen, että koko taloudenpito lakkautettiin neljäksi viikoksi,
Roswitha ja Anni lähtivät Hohen-Cremmeniin ja Johanna hieman nuoremman
velipuolensa luo, jolla oli sahalaitos Pasewalkin tienoilla. Kaikki
olivat niinmuodoin hyvässä tallessa. Seuraavan viikon alussa tosiaankin
lähdettiin matkaan ja jo samana iltana oltiin Sassnitzissa. Majatalon
seinästä luettiin »Fahrenheitin hotelli». »Hinnat toivottavasti
noudattelevat Réaumuriä», lisäsi Innstetten nimen luettuaan.
Mitä parhaimman mielialan vallitessa tehtiin illalla kävelyretki
kallioiselle rannalle, jonka ulkonemalta avautui näkyviin tyyni
kuutamon valossa väräjöivä poukama. Effi oli haltioissaan. »Ah, Geert,
tässähän on Capri, tässähän on Sorrento. Niin, me jäänemme tänne. Mutta
emme tietenkään hotelliin; tarjoilijat ovat minusta liian hienoja;
hävettää tilata soodavesipulloa...»

»Niin, pelkkiä attašeoja. Mutta ehkäpä löydämme yksityisasunnon.»

»Uskon löytävämme. Aljetaan heti huomenna etsiä.»

Aamu oli yhtä kaunis kuin ilta, ja aamiainen nautittiin ulkona.
Innstetten sai muutamia kirjeitä, joihin oli heti vastattava, ja Effi
päätti käyttää siten vapaaksi jäävän tunnin asunnon etsimiseen. Hän
kulki ensin aidatun niityn, sitten rakennusryhmän ja kaurapeltojen
ohi ja kääntyi vihdoin tielle, joka rotkomaisesti johti merenrantaan
päin. Siinä, missä tämä rotkotie tavoitti rannan, sijaitsi korkeiden
pyökkien varjostama majatalo, ei niin juhlallinen kuin Fahrenheitin
hotelli, pikemmin pelkkä ravintola, joka tänä varhaisena hetkenä oli
vielä ihan tyhjä. Effi sijoittui sellaiseen paikkaan, josta avautui
hyvä näköala, ja hän oli tuskin ehtinyt maistaa tilaamaansa šerryä, kun
isäntä jo tuli hänen luoksensa puolittain uteliaisuuden, puolittain
kohteliaisuuden yllyttämänä punomaan keskustelua.

»Seutu miellyttää meitä, miestäni ja minua; lahdelle avautuva näköala
on suurenmoinen. Haluaisimme vain löytää asunnon.»

»Se lienee varsin vaikeata, armollinen rouva...»

»Mutta onhan nyt jo syksypuoli...»

»Siitä huolimatta. Uskallanpa taata, ettei täältä Sassnitzista löydy
mitään; mutta kauempana rannalla, missä lähin kylä alkaa, — voitte
nähdä tuolla rakennusten kiilteleviä kattoja — saattaa jotakin olla.»

»Mikä on kylän nimi?»

»Crampas.»

Effi ei tahtonut uskoa korviansa. »Crampas», toisti hän väkinäisesti.
»En ole kuullut sitä nimeä milloinkaan ennen paikannimenä... Ja muuten
ei mitään lähiseuduilla?»

»Ei, armollinen rouva. Ei näillä tienoilla. Mutta kauempana pohjoisessa
on jälleen kyliä, ja aivan lähellä Stubbenkammeria sijaitsevassa
majatalossa teille varmaan voidaan antaa asiasta tietoja. Sellaiset,
jotka haluavat mielellään vielä vuokrata, jättävät sinne osoitteitaan.»

Effi iloitsi siitä, että oli ollut yksin keskustelemassa, ja kun hän
vähän myöhemmin kertoi asiasta miehelleen jättäen vain mainitsematta
Sassnitzin läheisyydessä sijaitsevan kylän nimen, virkkoi Innstetten:
»Ellei näillä mailla ole mitään saatavissa, lienee parasta, että
otamme vaunut (ne ovat hotelliin saavuttaessa aina suositukseksi) ja
muutamme kohta ylemmäksi, Stubbenkammeriin päin. Jokin idyllinen paikka
kuusamamajoineen sieltä löytynee, ja ellei löydy, niin onhan aina
hotelli käytettävänämme. Eihän toinen oikeastaan ole toistaan kummempi.»

Effi suostui, ja he saapuivat jo puolenpäivän aikaan siihen majataloon,
josta Innstetten oli vastikään puhunut, ja tilasivat itselleen
välipalan. »Mutta vasta puolen tunnin kuluttua; tahdomme sitä ennen
lähteä kävelyretkelle, Hertha-järveä näkemään. Onhan opas saatavissa?»

Kysymykseen vastattiin myöntävästi, ja eräs keski-ikäinen mies saapui
kohta matkustajien luo. Hän oli niin tärkeän ja juhlallisen näköinen
kuin olisi ollut vähintään apulaispappina vanhaa Hertha-palvontaa
suorittamassa.

Korkeiden puiden reunustama järvi sijaitsi aivan lähellä, rannassa
kasvoi kaislaa, ja tyynessä tummassa pinnassa ui lukuisia ulpukoita.

»Tämä näyttää tosiaankin sellaiselta», sanoi Effi, »kuin olisi tässä
Herthaa palvottu.»

»Niin, armollinen rouva... Sitä todistavat vielä kivetkin.»

»Mitkä kivet?»

»Uhrikivet.»

Keskustelun siten jatkuessa kaikki kolme astuivat järven puolelta
luotisuorasti leikatun sora- ja saviseinämän luo, johon nojasi muutamia
sileiksi kiilloitettuja kiviä, kaikissa matala koverrus ja muutamia
alaspäin johtavia kouruja.

»Entä mitä nuo tarkoittavat?»

»Jotta se vuotaisi helpommin pois, armollinen rouva.»

»Lähdetään», sanoi Effi, tarttui miehensä käsivarteen ja lähti hänen
kanssaan takaisin majataloon, missä nyt tarjottiin aikaisemmin tilattu
aamiainen paikassa, josta avautui laaja näköala merelle. Lahdelma
lepäsi aurinkoisena heidän edessään, muutamia purjevenheitä lipui
pitkin sen pintaa, ja läheisten karien vaiheilla liitelivät lokit.
Se oli erittäin kaunista Effinkin mielestä; mutta kun hän sitten
silmäili yli välkkyvän pinnan, hän huomasi jälleen etelän puolella sen
pitkulaisen kylän kirkkaina hohtelevat katot, jonka nimi oli häntä
aamulla kovin säikähdyttänyt.

Vaikka Innstetten ei tietänyt eikä aavistanut, mitä hänen mielessään
liikkui, hän kuitenkin huomasi selvästi, että häneltä puuttui iloa ja
huvia. »Mieltäni pahoittaa, Effi, ettei asia sinua oikein ilahduta.
Sinä et voi unohtaa Hertha-järveä, vielä vähemmän uhrikiviä.»

Effi nyökkäsi. »Olet oikeassa. Ja minun täytyy sinulle tunnustaa, etten
ole eläessäni nähnyt mitään, mikä olisi saattanut minut siinä määrin
murheelliseksi. Jätetään koko asunnon etsiminen; minä en voi jäädä
tänne.»

»Ja eilen se oli sinulla vielä Napolin lahti ja jos jotakin kaunista.»

»Niin, eilen.»

»Entä tänään? Eikö tänään ole enää jälkeäkään Sorrentosta?»

»Jälkeä kyllä, mutta vain jälkeä; se on ikäänkuin Sorrento, jonka tekee
mieli kuolla.»

»Hyvä niin, Effi», virkkoi Innstetten ojentaen hänelle kätensä. »En
tahdo sinua enempää kiduttaa Rügenillä, joten luovumme siitä. Päätetty
asia. Meidän ei ollenkaan tarvitse tarrautua kiinni Stubbenkammeriin
tai Sassnitziin enempää kuin mihinkään muuhunkaan paikkaan näillä
seuduilla. Mutta minne lähdemme?»

»Voimme mielestäni jäädä vielä päiväksi odottamaan höyrylaivaa, joka
luullakseni huomenna saapuu Stettinistä ja menee Kööpenhaminaan.
Siellähän kuuluu elämä olevan hupaista, ja minä kaipaan kerrassaan
sanomattomasti jotakin hupaista. Täällä minusta tuntuu kuin en voisi
enää nauraa koko elämäni aikana ja kuin en olisi milloinkaan nauranut,
ja tiedäthän kuinka mielelläni nauran.»

Innstetten osoitti täydellistä hänen mielentilaansa kohdistuvaa
myötätuntoa, sitäkin enemmän, kun tunnusti hänen olevan monella muotoa
oikeassa. Kaikki oli tosiaankin alakuloista, joskin kaunista.

He siis odottivat Stettinin laivan tuloa ja saapuivat ylihuomisin
varhain aamulla Kööpenhaminaan, missä asettuivat asumaan Kongens
Nytorvin varrella olevaan hotelliin. Kahta tuntia myöhemmin he jo
olivat Thorvaldsen-museossa, ja Effi sanoi: »Niin, Geert, tämä on
kaunista, ja olenpa onnellinen, että tulimme tänne.» Pian senjälkeen
he lähtivät aterialle ja tutustuivat yhteisessä päivällispöydässä
heitä vastapäätä istuvaan juutinmaalaiseen perheeseen, johon kuuluva
kuvankaunis tytär, Thora von Penz, kiinnitti heti sekä Innstettenin
että Effin melkein ihastelevaa huomiota. Effi ei voinut kyllikseen
katsella hänen suuria sinisiä silmiään ja pellavankarvaista
tukkaansa, ja kun puolentoista tunnin kuluttua noustiin pöydästä,
lausuttiin Penzin perheen taholta — heidän täytyi valitettavasti
poistua Kööpenhaminasta jo samana päivänä — se toivomus, että
nuori preussilainen pariskunta suvaitsisi aivan pian käydä heitä
tervehtimässä Aggerhuusin linnassa (puolen peninkulman päässä
Limfjordista), ja Innstetten suostui kutsuun paljoakaan epäröimättä.
Niin kului aika hotellissa. Mutta siihen ei rajoittunut kaikki hyvä
tänä muistettavana päivänä, joka oli Effin mielestä merkittävä
almanakkaan punaisena. Jotta onnen mitta tulisi ihan kukkuraiseksi,
oltiin illalla Tivoli-teatterissa, missä esitettiin italialaista
pantomiimia Arlecchino ja Colombine. Effiä nuo pienet kujeet kerrassaan
hurmasivat, ja illalla, kotiin palattaessa, hän sanoi: »Tiedätkö,
Geert, nyt tunnen vähitellen toipuvani. Kauniista Thorasta en puhukaan;
mutta kun ajattelen, että tänään aamupuolella olimme Thorwaldsenin
museossa ja nyt illalla näimme tuon Colombinen...»

»... Joka oikeastaan oli sinulle vielä mieluisampi kuin Thorwaldsen...»

»Totta pulmakseni on niin laita. Sellainen on kerta kaikkiaan mieleni
mukaista. Kelpo Kessinimme oli minulle onnettomuudeksi. Kaikki rasitti
hermojani. Rügen melkein samoin. Ajattelenpa, että jäämme vielä pariksi
päiväksi tänne Kööpenhaminaan ja tietenkin retkeilemme Fredriksborgiin
ja Helsingöriin ja myöhemmin Juutinmaahan. Olen tosiaankin iloinen
ajatellessani, että saan jälleen nähdä kauniin Thoran, ja jos olisin
mies, rakastuisin häneen.»

Innstetten nauroi. »Ethän vielä tiedä, mitä teen.»

»Se olisi mieleistäni. Silloin syntyy kilpailua, ja saatpa nähdä, että
minussa on vielä voimia.»

»Sen uskon mielelläni vakuuttamattasikin.»

       *       *       *       *       *

Niin matka sitten tehtiinkin. Juutinmaalla he kulkivat Limfjordia
ylöspäin Aggerhuusin linnaan saakka, jossa viipyivät kolme päivää
Penzin perheen vieraina, ja palasivat sitten, oleskellen pitempiä
ja lyhempiä aikoja Viborgissa, Flensburgissa ja Kielissä, heitä
erinomaisesti miellyttävän Hampurin kautta takaisin kotimaahan
— ei suoraan Berliniin, Keithstrassen varrelle, vaan aluksi
Hohen-Cremmeniin, missä tahtoivat nauttia hyvinansaittua lepoa.
Innstetten voi viipyä ainoastaan muutamia päiviä, sillä hänen lomansa
oli lopussa, mutta Effi jäi vielä viikoksi luvaten saapua kotiin
hääpäivänänsä, lokakuun kolmantena.

Anni oli mainiosti varttunut maa-ilmassa, ja Roswithan suunnitelma,
että hän astelisi äitiä vastaan töppösissään, toteutui täydellisesti.
Briest osoittautui helläksi isoisäksi; varoitti liiallisesta
rakkaudesta ja sitäkin enemmän liiallisesta ankaruudesta ja oli joka
suhteessa entisellään. Oikeastaan hänen koko hellyytensä kuitenkin
kohdistui Effiin, joka alinomaa askarrutti hänen mieltänsä, enimmälti
silloinkin, kun hän oli kahden kesken puolisonsa kanssa.

»Mitä arvelet Effistä?»

»Hellä ja hyvä kuten aina ennenkin. Emme voi kyllin kiittää Jumalaa
siitä, että meillä on sellainen tytär. Ja kaikesta erinomaisen
kiitollinen ja aina iloinen siitä, että on jälleen meidän suojissamme.»

»Niin», virkkoi Briest, »se hyve on hänessä kehittynyt enemmänkin kuin
on minulle mieluista. Hän tuntuu oikeastaan pitävän tätä yhä vielä
kotopaikkanansa. Onhan hänellä mies ja lapsi, ja mies on päärly ja
lapsi enkeli, mutta siitä huolimatta näyttää kuin Hohen-Cremmen olisi
hänelle yhä tärkein asia ja kuin mies ja lapsi eivät merkitsisi paljoa
meihin verrattuina. Hän on oivallinen tytär, mutta minun mielestäni
liiallisessa määrässä. Se peloittaa minua hieman. Ja onhan se väärinkin
Innstetteniä kohtaan. Kuinka oikeastaan on laita?»

»Niin, Briest, mitä tarkoitan?»

»Tarkoitan mitä tarkoitan, ja sinäkin tiedät varsin hyvin mitä. Onko
hän onnellinen? Vai onko siinä suhteessa sittenkin jonkinlaista
estettä? Alun alkaen minusta tuntui kuin hän, pikemmin kunnioittaisi
kuin rakastaisi Innstetteniä. Ja se on nähdäkseni paha juttu.
Rakkauskaan ei kestä aina, mutta arvonanto sitäkin vähemmän. Naiset
oikeastaan harmittelevat, jos heidän täytyy antaa arvoa jollekin.
Aluksi he harmittelevat, sitten ikävystyvät ja vihdoin nauravat.»

»Oletko joutunut itse sellaista kokemaan?»

»Sitä en tahdo väittää. Minuun kohdistuva arvonanto ei ollut riittävän
suuri. Mutta emme huoli ruuvata enempää, Luise. Sanohan, kuinka on
laita!»

»Niin, Briest, sinä palaat kerran toisensa jälkeen näihin asioihin.
Kymmenen kertaa ei riitä mihinkään, olemme paljoa useammin siitä
puhuneet ja mielipiteitämme vaihtaneet, mutta siitä huolimatta tulet
yhä uudelleen ollen kaikki paremmin tietävinäsi ja kysyt samalla niin
kamalan naivisti kuin minä kykenisin näkemään kaikkiin syvyyksiin. Mitä
ajatteletkaan nuoresta rouvasta ja erikoisesti omasta tyttärestäsi?
Luuletko, että kaikki on ihan selvänä edessäsi? Tai että olen oraakkeli
(en voi heti muistaa henkilön nimeä) tai että totuus on ilmiselvänä
edessäni, kun Effi on purkanut minulle sydämensä? Tai mitä sillä
nimellä mainitaan. Mitä näet merkitseekään sydämen salaisuuksien
purkaminen? Tärkeimmät seikat jäävät sittenkin salatuiksi. Hän varoo
ilmaisemasta minulle salaisuuksiansa. En muuten tiedä, keneltä lienee
perittyä... hän on, niin, hän on erittäin viekas pieni henkilö, ja tuo
hänen viekkautensa on sitäkin vaarallisempi, kun hän on erinomaisen
rakastettava.»

»Sen siis sentään myönnät... rakastettava. Ja myöskin hyvä?»

»Myöskin hyvä. Toisin sanoen täynnä sydämen hyvyyttä. En kuitenkaan
varmaan tiedä, kuinka on muuten laita; luulenpa, että hän taipuu
pitämään rakasta Jumalaa hyvänä miehenä ja lohduttamaan itseään sillä
ajatuksella, ettei hän tule kohtelemaan häntä ylen ankarasti.»

»Niinkö luulet?»

»Niin. Uskon muuten monen seikan kääntyneen paremmaksi. Hänen
luonteensa on ennallaan, mutta heidän muuttonsa jälkeen ovat olosuhteet
paljoa suotuisammat, ja he lähenevät toisiaan yhä enemmän. Hän on
minulle sanonut jotakin sellaista, ja, mikä tärkeämpää, olen havainnut
sen todeksi omin silmin.»

»Mitä hän sanoikaan?»

»Hän sanoi: 'Äiti, kaikki luonnistuu jo paremmin. Innstetten on aina
ollut erinomainen mies, jollaisia ei ole paljon, mutta minä en päässyt
oikein häntä lähenemään, hänessä oli jotakin vierasta. Ja vieras hän
oli hellyydessäänkin. Niin, silloin kaikkein vierain; on ollut aikoja
jolloin olen sitä pelännyt'.»

»Tuttu juttu, tuttu juttu.»

»Mitä tarkoitatkaan, Briest? Minäkö olisin pelännyt, vai tahdotko sanoa
itse pelänneesi? Kumpikin asia on mielestäni yhtä naurettava...

»Sinä aioit kertoa Effistä.»

»Niin, hän tunnusti minulle, että tuo vierauden tunne on hänestä
hävinnyt ja että hän tuntee itsensä niin ollen erittäin onnelliseksi.
Kessin ei ollut ollut hänelle oikea paikka, talo, jossa kummitteli, ja
ihmiset, toiset liian hurskaita, toiset liian latteita; mutta Berliniin
muutettua hän tuntee olevansa paikallaan. Innstetten, sanoo hän, on
kaikkein paras ihminen, hieman liian vanha hänelle ja liian hyvä
hänelle, mutta hän on nyt joka tapauksessa pahimmasta selviytynyt. Hän
käytti tuota lausepartta, joka tosin herätti huomiotani.»

»Kuinka niin? Eihän tuo ole ihan moitteeton, tarkoitan lausepartta,
mutta...»

»Siinä piilee jotakin. Ja hän on tahtonut sen minulle vihjaistakin.»

»Luuletko?»

»Luulen, Briest. Sinä luulet, ettei hän voi mitään vettä samentaa.
Mutta sikäli sinä erehdyt. Hän vierii helposti virran mukana, ja jos
aalto on hyvä, on hän itsekin hyvä. Taistelu ja vastarinta eivät ole
hänen asioitansa.»

Roswitha tuli Annin keralla, joten keskustelu katkesi.

       *       *       *       *       *

Näin keskustelivat Briest ja hänen puolisonsa sinä päivänä, jona
Innstetten oli matkustanut Hohen-Cremmenistä Berliniin jättäen Effin
ainakin viikoksi vanhempiensa luo. Hän tiesi, että Effin mielestä oli
kaikkein kauneinta saada huolettomana ja uneksien elellä pehmeissä
mielialoissa, kuulla alinomaa ystävällisiä sanoja ja vakuutuksia, että
hän oli rakastettava. Niin, juuri tuo oli hänelle mieluisinta, ja hän
nautti siitä nytkin täysin siemauksin ja mitä kiitollisimpana, vaikka
kaikenlainen hyvä puuttui; vieraita tuli harvoin, koska Effin naimisiin
mentyä ei ollut mitään varsinaista kiintokohtaa, ei ainakaan nuorella
väellä, ja pappila ja koulukaan eivät enää olleet sellaiset kuin vielä
vuosi sitten. Varsinkin koulutalossa oli kaikki puolittain autiota.

Kaksoset olivat keväällä menneet naimisiin. Kummankin mies oli opettaja
Genthinin seuduilta, ja suurista kaksoishäistä oli kirjoitettu
»Havellandin Uutisiin». Hulda oli Friesackissa hoitelemassa erästä
vanhaa perintötätiä, joka muuten, kuten tavallistakin, osoittautui
paljoa pitkäikäisemmäksi kuin Niemeyerit olivat otaksuneet. Hulda
kirjoitti kuitenkin aina erittäin tyytyväisiä kirjeitä, ei senvuoksi,
että olisi ollut todella tyytyväinen (päinvastoin), vaan siitä syystä,
ettei tahtonut herättää luuloa, että hänenlaisensa erinomaisen olennon
elämä voisi olla muuta kuin erittäin onnellista. Niemeyer, heikko isä,
näytti kirjeitä iloisena ja ylpeänä, ja samoin kokonaan tyttäriensä
vuoksi elävä Jahnke oli puolestaan ennakolta laskenut, että molemmat
nuoret rouvat tulisivat synnyttämään ihan samana päivänä, nimittäin
jouluaattona. Effi nauroi herttaisesti ja ilmaisi isoisälle _in spe_
ensinnäkin toivomuksensa päästä molempien lastenlasten kummiksi, mutta
jätti sitten perhe-asiat, kertoi »Köbenhavnista» ja Helsingöristä,
Limfjordista ja Aggerhuusin linnasta, ja ennen kaikkea Thora von
Penzistä, jonka voi kuvailla vain »tyypilliseksi skandinaavialaiseksi»:
siniset silmät, pellavainen tukka, ja aina yllä punaiset samettiliivit.
Jahnke näytti kerrassaan kirkastuvan tuota kuunnellessaan ja virkkoi
kerran toisensa jälkeen: »Niin, sellaisia ne ovat, puhtaita germaaneja,
paljoa saksalaisempia kuin saksalaiset.»

Effi tahtoi olla jälleen Berlinissä hääpäivänään, lokakuun kolmantena.
Nyt oli edellinen ilta, ja Effi oli vetäytynyt verrattain varhain omaan
huoneeseensa, sanoen kokoavansa tavaroitaan ja tahtovansa varustautua
lähtemään. Mutta oikeastaan hän vain tahtoi olla yksin; vaikka näet hän
mielellään jutteli, oli kuitenkin hetkiä, joina hän kaipasi rauhaa.

Ne yläkerran huoneet, joissa hän asui, olivat puutarhan puolella;
pienemmässä, jonka ovi oli raollaan, nukkuivat Roswitha ja Anni,
suuremmassa, joka oli hänen itsensä hallussa, hän asteli edestakaisin;
alemmat ikkunanpuolikkaat olivat auki, pienet valkoiset uutimet
näyttivät tuulenhengessä paisuvan ja vaipuivat sitten vitkalleen tuolin
selustalle, kunnes tuli uusi tuulahdus, joka ne jälleen vapautti. Oli,
niin valoisa, että sohvan yläpuolella kapeissa kullatuissa kehyksissään
riippuvien kuvien nimet voi vaivatta lukea: »Hyökkäys Düppeliä vastaan,
vallitus N:o V», ja sen vieressä: »Kuningas Wilhelm ja kreivi Bismarck
Lipan kukkulalla». Effi pudisti hymyillen päätänsä. »Kun tulen tänne
toiste, pyydän toisia kuvia, sillä tuollaista sotaisuutta en voi
sietää.» Sitten hän sulki ikkunan ja istuutui toisen, avoimen luo.
Kuinka hyvältä tuntuikaan siinä olo. Kirkontornin vieressä paistoi
kuu luoden valoansa aurinkokello-nurmikolle ja heliotrooppilavoihin.
Kaikki kimalteli hopeisena, ja varjosarkojen välillä lepäsi valkoisia
valojuovia, niin valkoisia kuin olisi siihen levitetty palttinaa
valkenemaan. Mutta etäämpänä seisoivat korkeat rabarberipensaat,
lehdet syksyisen keltaisina, ja Effi johtui pakostakin ajattelemaan
vasta hieman kolmatta vuotta sitten elettyä päivää, jona oli leikkinyt
Jahnken tyttöjen ja Huldan kanssa. Sitten hän oli vieraan saavuttua
noussut penkin viereltä kohoovia portaita, ja tuntia myöhemmin hän oli
ollut morsian.

Effi nousi, meni ovelle ja kuunteli; Roswitha nukkui jo, samoin Anni.

Yhtäkkiä, hänen siinä katsellessaan nukkuvaa lasta, hänen mieleensä
nousi kaikenlaisia kuvia menneiltä Kessinin ajoilta: piirineuvoksen
talo päätyineen ja kuistikkoineen, josta avautui näköala Plantaašiin,
ja hän itse istumassa keinutuolissa; sitten tuli Crampas häntä
tervehtimään, tuli Roswitha lapsen kanssa, ja hän otti sen, kohotti
korkealle ja suuteli sitä.

»Se oli ensimmäinen päivä; siitä se alkoi.» Siten menneitä
muistellessaan Effi lähti huoneesta, jossa molemmat nukkuivat, istuutui
jälleen avoimen ikkunan luo ja katseli ulos hiljaiseen yöhön.

»Minä en voi siitä vapautua», sanoi hän. »Ja pahin seikka, joka saa
itsenikin ymmälle on se...»

Samassa alkoi tornikello lyödä, ja Effi luki lyönnit.

»Kymmenen... Huomenna tähän aikaan olen Berlinissä. Ja me puhumme
siitä, että on hääpäivämme, ja hän puhuu minulle ystävällisesti, ehkäpä
hellästikin. Ja minä istun siinä kuunnellen, ja sieluani rasittaa
syyllisyys.»

Hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti eteensä vaieten.

»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se _on_
sielussani. Mutta _rasittaako_ se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä
säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista —
pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin
tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi... häpeä. Minä häpeän. Mutta
samoinkuin minulta puuttuu oikea katumus, samoin oikea häpeäntunnekin.
Minä häpeän vain iänikuista petosta ja kavaluutta; ylpeytenäni on
aina ollut, etten voi valehdella ja ettei minun tarvitse valehdella.
Valehteleminen on kovin alhaista, mutta nyt minun on sittenkin
täytynyt valehdella, hänelle ja kaikille, suurissa ja pienissä
asioissa. Rummschüttel on sen huomannut, on kohauttanut hartioitaan ja
ajatellut minusta, mitä lieneekään ajatellut, ei missään tapauksessa
kaikkein parasta. Niin, minua kiduttaa pelko ja lisäksi valheellisen
pelini aiheuttama häpeä. Mutta syyllisyyteni ei herätä minussa
häpeäntunnetta, ei ainakaan kunnollisesti tai ei riittävästi, ja se
seikka, ettei minussa sitä tunnetta ole, minut kerrassaan tuhoaa. Jos
kaikki naiset ovat sellaisia, niin asia on kamala, ja elleivät ole,
kuten toivon, niin silloin on minun laitani huonosti; sielussani on
jotakin epäjärjestyksessä, minusta puuttuu oikea tunne. Ja sen sanoi
minulle kerran vanha Niemeyer hyvinä päivinäni, kun olin vielä melkein
lapsi: oikea tunne, sanoi hän, on tärkein asia, ja jos se ihmisessä
on, hänelle voi tapahtua kaikkein pahintakin, ja ellei sitä hänessä
ole, hän on ikuisessa vaarassa, ja se, mitä paholaiseksi nimitetään,
saa hänet varmasti valtoihinsa. Jumalan laupeuden nimessä, onko niin
laitani?» Hän laski päänsä käsivartensa varaan ja itki katkerasti.

Jälleen siitä suoristautuessaan hän oli tyynempi ja katseli taas ulos
puutarhaan. Kaikki oli ihan hiljaista, ja vieno, vaisu ääni, kuin
kaukainen sateen humina, kuului plataaneista.

Niin kului hetki. Kylätieltä kuului hälinää: vanha yövartija Kulicke
siellä huusi yön tunteja, ja hänen vihdoin vaiettuaan kuului kaukaa
junan rämy sen kulkiessa Hohen-Cremmenin ohi puolen peninkulman
etäisyydessä. Sitten häly jälleen heikkeni, häipyi vihdoin
olemattomiin, vain kuutamo lepäsi yhä nurmella, ja plataaneista humisi
yhä kuin hiljainen sade.

Mutta se oli vain öisen tuulenhengen humua.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Seuraavana iltana Effi oli jälleen Berlinissä. Innstetten oli häntä
vastaanottamassa asemalla, mukanaan Rollo, joka juoksi vierellä heidän
ajaessaan jutellen läpi Eläintarhan.

»Minä jo ajattelin, ettet pitäisi sanaasi.»

»Mitä ajatteletkaan, Geert, pidänhän toki sanani, sehän on ensimmäinen
asia.»

»Älä sano niin. Poikkeukseton sanassaan pysyminen merkitsee erittäin
paljoa. Ja toisinaan ihminen ei sitä voikaan. Muistelehan vain. Minä
odotin sinua silloin, kun olit täällä asuntoa vuokraamassa, mutta Effiä
ei vain kuulunut.»

»Niin, se oli toista.»

Hän ei voinut sanoa »olin sairas», ja Innstetten ei siitä välittänyt.
Hänen päänsä oli täynnä toisia ajatuksia, jotka koskivat hänen
virkaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. »Oikeastaan, Effi,
meidän elämämme Berlinissä alkaa vasta nyt. Kun saavuimme tänne
huhtikuussa, oli seurallinen kausi loppumassa; tuskin vielä ehdimme
käydä esittäytymässä, ja Wüllersdorf, ainoa henkilö, johon olimme
lähemmin tutustuneet — niin, hän on valitettavasti vanha nuorimies.
Kesäkuusta alkaen sitten kaikki vaipuu horrokseen, ja alaslasketut
kaihtimet julistavat jo sadan askelen päästä 'Kaikki tiessään';
samantekevää, onko tuo totta vai ei... Niin, mitä olikaan vielä
jäljellä? Sopi toisinaan jutella serkku Briestin kanssa, toisinaan
aterioida Hillerissä, mutta eihän se ole varsinaista Berlinin elämää.
Nyt olen merkinnyt muistiin kaikkien niiden neuvosten nimet, jotka
ovat vielä kyllin liikkuvaisia kelvatakseen seuraelämään. Me pidämme
puolestamme mekin siitä huolta, otamme vieraita vastaan, ja kun sitten
saapuu talvi, niin koko ministeristössä pitää sanottaman: 'Niin,
kaikkein rakastettavin rouva nykyisten rouviemme joukossa on rouva von
Innstetten'.»

»Ah, Innstetten, en sinua ollenkaan tunne; sinähän puhut kuin
liehittelijä.»

»Onhan hääpäivämme, ja niinmuodoin sinun täytyy suvaita jotakin minun
puoleltani.»

       *       *       *       *       *

Innstetten aikoi vakavasti aloittaa piirineuvoksen virassa viettämänsä
hiljaisen elämän jälkeen toisen, seurallisen kauden sekä oman
itsensä että vielä enemmän Effin vuoksi; mutta aluksi aie oli vain
puutteellisesti toteutettavissa, oikea aika ei ollut vielä tullut,
ja paras, mitä uusi elämän vaihe heille lähinnä tarjosi, oli nyt
samoinkuin edellisenkin puolen vuoden kuluessa kotoista elämää.
Wüllersdorf kävi usein talossa, samoin serkku Briest, ja kun he olivat
vieraina, lähetettiin kutsumaan Gizickejä, nuorta avioparia, joka
asui heidän yläpuolellaan. Gizicki itse oli ylioikeuden neuvos, hänen
älykäs virkeä puolisonsa syntyjään neiti von Schmettau. Toisinaan oli
musiikkia, yritettiinpä lyhyt aika pelata whistiäkin, mutta luovuttiin
siitä aivan pian, koska havaittiin juttelu miellyttävämmäksi. Gizickit
olivat eläneet aina näihin aikoihin asti eräässä Ylä-Schlesian
kaupungissa, ja Wüllersdorf oli, tosin jo monta vuotta sitten,
asustanut erinäisissä Posenin pikkukaupungeissa ja toisteli yhtä
ponnekkaasti kuin mielelläänkin niihin kohdistuvia pilkkarunoja. Kukaan
ei iloinnut niistä enemmän kuin Effi, ja siten saatiin aihetta kertoa
runsaat määrät pikkukaupunkien juttuja. Kessin Gieshüblereineen ja
Trippelleineen, ylimetsänhoitaja Ring ja Sidonie Grasenabb tulivat
nekin silloin puheeksi, ja Innstetten haasteli hyvällä tuulella
ollessaan mitä keveimmin. »Niin», sanoi hän, »kelpo Kessinämme!
Täytyypä myöntää, että se oikeastaan oli rikas kaikenlaisista
hahmoista, ylinnä Crampas, majuri Crampas, täysi keikari ja puoli
Barbarossaa, johon vaimoni kovin kiintyi, en tiedä, olisiko sanottava
käsitettävästi vai käsittämättömästi...» — »Sanokaamme käsitettävästi»,
virkkoi Wüllersdorf, »sillä otaksun, että hän oli huvitoimikunnan
puheenjohtaja ja esiintyi näytelmissä rakastajien ja maailmanmiesten
osissa. Ehkäpä enemmänkin, hän oli kenties tenori.» Innstetten
vahvisti oikeaksi nuo otaksumat, ja Effi koki hänkin nauraen yhtyä
leikinlaskuun, joka kuitenkin onnistui hänelle vain vaivoin, ja kun
vieraat sitten poistuivat ja Innstetten vetäytyi omaan huoneeseensa
tutkiakseen vielä joukon asiakirjoja, Effi tunsi mieltään kiusaavan
vanhojen muistojen, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin varjo liikkunut
hänen vaiheillansa.

Sellaista ahdistusta ilmeni myöhemminkin. Mutta se esiintyi sentään
harvemmin ja heikompana mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun ottaa
huomioon, millaiseksi hänen elämänsä muodostui. Se hellyys, joka tuli
hänen osakseen Innstettenin, mutta myöskin etäisempien henkilöiden
taholta, eikä suinkaan vähimmin se melkein rakastava ystävyys, jota
hänelle osoitti ministerin rouva, itsekin vielä nuori henkilö — kaikki
tuo ainakin lievitti menneiden päivien aiheuttamia suruja ja pelkoja,
ja kun oli tullut seuraava vuosi ja keisarinna oli valinnut »rouva
salaneuvoksettaren» hovinaistensa joukkoon ja vanha keisari Wilhelm
oli hovitanssiaisissa lausunut armollisia, suopeita sanoja kauniille
nuorelle naiselle, josta sanoi jo kuulleensa, niin kaikki entinen
karisi vähitellen pois. Se oli ollut joskus olemassa, mutta kauan,
kauan sitten, ikäänkuin jossakin toisessa tähdessä, ja kaikki hajosi
kuin sumukuvaksi ja muuttui unennäöksi.

Hohen-Cremmenin haltijat tulivat toisinaan vierailemaan ja
iloitsivat lasten onnesta. Anni kasvoi ja varttui — »kauniiksi kuin
isoäiti», sanoi vanha Briest — ja jos kirkkaalla taivaalla oli vielä
pilvenhäivää, niin se oli siinä, että nyt täytyi melkein varmaan
otaksua Pikku-Annin jäävän ainoaksi lapseksi, joten Innstettenit
(ei näet ollut olemassa samannimisiäkään) luultavasti olivat nyt
sukupuuttoon kuolemassa. Briest, joka käsitteli toisten sukujen
säilymistä kevyesti, koska oikeastaan uskoi ainoastaan Briestien
säilymiseen, laski toisinaan asiasta leikkiä sanoen: »Niin, Innstetten,
jos tätä jatkuu, niin Anni joutunee aikoinaan jollekin pankkiirille
(toivottavasti kristitylle, jos sellaisia on vielä olemassa), ja hänen
majesteettinsa, ottaen huomioon Innstettenien vanhan vapaaherrallisen
suvun, käskee mainita Annin _haute finance_-lapset Gothan kalenterissa,
tai, mikä vähemmän tärkeätä, sallii heidän elää edelleen Preussin
historiassa.» Näihin huomautuksiin Innstetten aina vastasi hieman
hämillään ollen, rouva von Briest olkapäitään kohauttaen ja Effi
hilpein mielin. Vaikka näet hän ylpeilikin aateluudestaan, koski tuo
ylpeys ainoastaan häntä itseään, ja hieno, maailmaakokenut ja ennen
kaikkea erittäin rikas pankkiiri ei olisi suinkaan rikkonut niitä
toivelmia, joita hän kohdisti tulevaan vävyynsä.

Niin, Effi, kuten nuoret viehättävät rouvat yleensä, suhtautui
perillisiä koskevaan kysymykseen keveästi; mutta kun sitten oli ehtinyt
kulua varsin pitkä aika — he olivat jo seitsemättä vuotta uusissa
oloissaan — kysyttiin vihdoin rouva von Briestin välityksellä neuvoa
vanhalta Rummschütteliltä, jolla oli joltinenkin maine gynekologina.
Rummschüttel määräsi Effin lähtemään Schwalbachiin. Mutta kun Effiä
oli viime talvesta lähtien vaivannut katarrikin, olipa pari kertaa
keuhkojakin kuunneltu, niin Rummschüttel päätti vihdoin: »Siis aluksi
Schwalbachiin, armollinen rouva, sanokaamme kolmeksi viikoksi, ja
sitten yhtä pitkäksi ajaksi Emsiin. Emsissä voi herra salaneuvoskin
olla mukana. Kaikkiaan siis kolmen viikon erossaolo. Enempää en voi
tehdä hyväksenne, parahin Innstetten.»

Niin asia päätettiin, ja Effin oli määrä matkustaa erään
salaneuvoksetar Zwickerin keralla, »ollakseen hänen suojanansa»,
kuten Briest sanoi. Hän ei ollutkaan varsin väärässä, sillä rouva
Zwicker, joka tosin oli jo viidennelläkymmenellä, tarvitsi suojaa
paljoa enemmän kuin Effi. Innstetten, jolla oli sijaisena jälleen
paljon tekemistä, valitti, ettei hän, Schwalbachista puhumattakaan,
luultavasti voisi saapua yhdessä viettämään Emsin päiviä. Kesäkuun 24
päivä, juhannuspäivä, määrättiin lähtöä varten, ja Roswitha auttoi
armollista rouvaa matkatavaroiden kokoamisessa ja liinavaatteiden
muistiin merkitsemisessä. Effi oli yhä vielä Roswithaan kiintynyt,
kuten ennenkin, sillä olihan Roswitha ainoa henkilö, jonka kanssa hän
voi vapaasti keskustella kaikista menneistä asioista, Kessinistä ja
Crampasista, kiinalaisesta ja kapteeni Thomsenin sisarentyttärestä.

»Kuulehan, Roswitha, sinä olet oikeastaan katolinen; etkö mene
milloinkaan ripille?»

»En.»

»Miksi et?»

»Aikaisemmin menin. Mutta en ole kumminkaan asiaa oikein kertonut.»

»Se on kovin väärin. Siten menetellen se ei tietenkään voi auttaa.»

»Ah, armollinen rouva, kotikylässäni menettelivät kaikki niin. Olipa
sellaisiakin, jotka vain nauraa hykersivät.»

»Etkö ole milloinkaan joutunut kokemaan, millainen onni on, kun jokin
mieltä painanut asia voidaan vierittää pois?»

»En, armollinen rouva. Tosin pelkäsin, kun isäni hyökkäsi minua kohti
hehkuva rauta kädessään; niin, silloin pelkäsin kovin, mutta enempää
siinä ei ollutkaan.»

»Etkö pelännyt Jumalaa?»

»En oikein, armollinen rouva. Kun ihminen pelkää isäänsä niinkuin
minä olen pelännyt, niin hän ei pelkää kovin Jumalaa. Minä olen aina
ajatellut, että Jumala on hyvä ja auttaa minua vaivaista.»

Effi hymyili, katkaisi keskustelun ja piti aivan luonnollisena, että
Roswitha rukka puhui niinkuin puhui. Hän sanoi kuitenkin: »Tiedätkö,
Roswitha, meidän täytyy vielä kerran puhua asiasta vakavasti, kunhan
palaan. Olihan se oikeastaan suuri synti.»

»Se lapsen asia, ja että se on nälkään nääntynyt? Niin, armollinen
rouva, aivan varmasti. Mutta enhän sitä minä... toisethan ne... Ja
sitäpaitsi siitä on jo pitkä aika.»



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Effi oli nyt poissa jo kolmatta viikkoa ja kirjoitti iloisia, melkeinpä
vallattomiakin kirjeitä, varsinkin saavuttuaan Emsiin, missä sanoi
olevansa sentään ihmisten, t.s. miesten joukossa — Schwalbachissa
oli heitä näkynyt vain vahingossa. Salaneuvoksetar Zwicker, hänen
matkakumppaninsa, tosin oli mitä ehdottomimmin väittänyt, ettei
sellainen lisä ollenkaan kuulunut parannuksellaoloon, mutta hänen
kasvojensa ilme oli vakuuttanut suunnilleen päinvastaista. Zwicker
oli viehättävä, hieman vapaakäytöksinen, luultavasti sitä ja tätä
maailmassa kokenut, mutta erittäin hupainen, ja Effin mielestä häneltä
voi erittäin paljon oppia; Effi ei ollut viidestäkolmatta ikävuodestaan
huolimatta tuntenut itseään milloinkaan siinä määrin lapseksi kuin
tähän rouvaan tutustuttuaan. Sitäpaitsi hän oli erittäin perehtynyt
kirjallisuuteen, vieraiden maidenkin, ja kun Effi oli hiljattain
puhunut Nanasta ja kysynyt »oliko se tosiaankin niin kauhea», oli
rouva Zwicker vastannut: »Ah, rakas paroonitar, mitä merkitsee
kauhea? On olemassa aivan toisenlaisia asioita.» »Hän tuntui», päätti
Effi kirjeensä, »tahtovan tutustuttaa minut noihin 'toisenlaisiin
asioihin'. En kumminkaan suostunut, koska tiedän, että sinä arvelet —
ja kaiketi aivan oikein — aikamme siveettömyyden johtuvan näistä ja
muista samanlaisista seikoista. Helppoa se ei minulle kuitenkaan ollut.
Lisäksi tulee vielä, että Ems sijaitsee kattilamaisessa laaksossa.
Kuumuus rasittaa meitä täällä sanomattomasti.»

Innstetten oli lukenut tämän viime kirjeen kahtalaisin tuntein,
jossakin määrin iloisena, mutta myöskin hieman harmistuneena.
Zwicker ei ollut oikea nainen Effiä varten, joka luonnostaan taipui
ajautumaan vasempaan; mutta hän ei huolinut mitään asiasta kirjoittaa,
ensinnäkin, koska ei tahtonut pilata hänen mielialaansa, mutta sitäkin
enemmän siitä syystä, että arvasi sen hyödyttömäksi. Samalla hän
hartaasti odotti vaimoaan palaavaksi ja valitteli virkaansa, joka
ei ainoastaan vaatinut olemaan aina paikalla, vaan nyt, kaikkien
ministeristöneuvosten joko ollessa lomalla tai lomalle pyrkiessä, teki
kaksinkertaisen työajan välttämättömäksi.

Niin, Innstetten olisi mielellään keskeyttänyt alinomaisen työnsä
ja yksin-olonsa, ja samanlaiset tunteet vallitsivat keittiössäkin,
missä Anni oppituntien päätyttyä mieluimmin aikaansa vietti, mikä
olikin varsin luonnollista, koska Roswitha ja Johanna rakastivat
nuorta neitiä samoinkuin ennen ja olivat keskenäänkin mitä parhaissa
suhteissa. Tämä molempien tyttöjen välinen ystävyys oli perheen
tuttavien mieluisena puheenaiheena, ja ylioikeuden neuvos Gizicki
saattoi sanoa Wüllersdorfille: »Siitä jälleen näkee, kuinka tosi
on vanha viisas lause, jonka mukaan lihavien henkilöiden seura on
ihmiselle otollisin, Caesar oli todellinen ihmistuntija ja tiesi, että
sellaisia asioita kuin elämän mukavuutta ja seurallisuutta voidaan
löytää ainoastaan siitä, missä on pyylevyyttä.» Viimeksimainittu
määre oli tosiaankin sovellettavissa molempiin tyttöihin, se vain
erona, että Roswithasta puhuttaessa olisi sopinut käyttää vieläkin
voimallisempaa sanaa, Johanna sitävastoin ei oikeastaan ollut ylen
lihava, vaan nimenomaan pyöreä ja pyylevä ja katseli hänelle varsin
hyvin sopivin voittajanilmein sinisillä silmillään normaalipovensa
ylitse. Ryhdikkyyttä ja sopivaisuutta noudatellen hän eleli siinä
korkeassa tunnossa, että oli hienon perheen palvelijana, ja Roswithaan
kohdistuva paremmuudentunto oli hänessä siinä määrin kehittynyt, että
hän vain hymyili nähdessään Roswithaa toisinaan pidettävän parempana.
Sellainen menettely, jos se oli etusijalle-asettamiseksi katsottava,
oli armollisen rouvan pieniin rakastettaviin omituisuuksiin kuuluva
ja sen voi hyvinkin suoda kelpo Roswithalle, joka kertoi iänikuista
kertomustansa »isästä ja hehkuvasta raudasta». »Kunhan ihminen pitää
itseään parempana, niin sellaista ei voi sattua», ajatteli Johanna,
ajatustaan kumminkaan julki lausumatta. Yhteinen elämä oli tosiaankin
mieluisaa ja ystävällistä. Mutta erikoisesti edisti rauhaa ja hyvää
sopua se seikka, että molemmat palvelijattaret olivat jakaneet
keskenään Annin hoidon ja melkeinpä kasvatuksenkin. Roswitha piti
huolta runollisesta puolesta, satujen ja tarinoiden kertomisesta,
Johanna taas hyvään käytökseen totuttamisesta, ja jako oli vakaantunut
siinä määrin, ettei pätevyyskiistoja liene ilmennyt. Annin luonne tuli
siinä suhteessa avuksi; hän näet taipui nimenomaisesti korostamaan
armollista neitiä, ja siinä suhteessa hän ei olisi voinut saada
parempaa opettajaa kuin Johanna.

Molemmat tytöt olivat siis Annin silmissä yhdenarvoiset. Mutta näinä
päivinä, Effiä odoteltaessa, Roswitha oli jälleen hieman etukynnessä,
koska koko vastaanottotoimitus oli nimenomaan hänelle kuuluvana
jätetty hänen asiakseen. Vastaanottajaiset jakautuivat kahteen osaan;
ensimmäisen muodostivat köynnökset ja seppele, toisen runonlausunta.
Seppele ja köynnökset eivät lopultakaan aiheuttaneet mitään erikoisia
vaikeuksia, — vaikka olikin joitakin aikoja epäröity, pitikö valita
kirjainkoristeeksi »TT» vaiko »Ev.l» — lemmikeistä muodostettu »T(erve)
T(uloa)» oli saanut etusijan. Sitä suuremman pulman näytti muodostavan
runokysymys, joka olisi kenties jäänyt kerrassaan ratkaisemattakin,
ellei Roswitha olisi rohjennut käydä portaissa oikeudenistunnosta
palaavaa oikeusneuvosta vastaan ja urheasti esittää hänelle »värssyjä»
koskevaa suunnitelmaansa. Gizicki, joka oli erittäin laatuisa herra,
oli heti luvannut, ja jo samana ehtoopuolena oli hänen keittäjättärensä
tuonut vaaditut säkeet, jotka tietenkin opeteltiin ulkoa vielä samana
iltana ja joutuivat sen ohella esteettisen kritiikin esineiksi. Sitä
seikkaa, että runossa tehostettiin puuttuneen »äidin ja puolisonkin»,
Johanna ei aluksi pitänyt mitenkään mahdottomana; mutta lähemmin
asiaa tarkastaen hän kuitenkin huomasi siihen voivan sisältyä jotakin
pahennusta herättävää ja sanoi, että hän itse »äitinä ja puolisona»
siitä varmaan loukkaantuisi. Anni, jota tuo huomautus hieman säikytti,
lupasi viedä runon seuraavana päivänä opettajattarensa nähtäväksi.
Palatessaan hän ilmoitti opettajattaren katsoneen »äidin ja puolison»
täysin luvalliseksi, mutta sitä enemmän moittineen säettä »Roswithan,
Johannan on naurussa suu». Siihen Roswitha vastasi, että neiti on tyhmä
hanhi ja että siitä näki, mihin liiallinen oppi johtaa.

       *       *       *       *       *

Tytöt ja Anni olivat näin keskustelleet eräänä keskiviikkona, ja
moitittua säettä koskeva kiista oli laantunut. Seuraavana aamuna
— Effiltä saapuvaksi odotetun kirjeen piti tarkemmin ilmoittaa
luultavasti seuraavan viikon loppupuolella sijaitseva tulopäivä —
Innstetten meni ministeristöön. Nyt oli puolipäivä, koulutunnit olivat
lopussa, ja Anni, joka asteli kanavan puolelta kohti Keithstrassea,
koululaukku selässään, tapasi Roswithan asunnon edustalla.

»Koetetaanpa», sanoi Anni, »kumpi ehtii ennen portaita ylös.» Roswitha
ei halunnut suostua sellaiseen kilpajuoksuun, mutta Anni alkoi kiitää
edellä, kompastui ylös ehdittyään ja kaatui niin onnettomasti, että
iski otsansa lähellä portaita olevaan rautaiseen pyyhkimeen. Veri vuoti
virtanaan. Vaivalloisesti jäljessä puuhkuttava Roswitha tempasi nyt
kellon nauhaa, ja kun Johanna oli kantanut sisään hieman säikähtyneen
lapsen, neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. »Lähetetään hakemaan
lääkäriä... lähetetään hakemaan armollista herraa... portinvartijan
Lene on varmaa jo palannut koulusta.» Mutta kaikista noista aikeista
luovuttiin, koska ne vaativat liian paljon aikaa; oli tehtävä jotakin
heti, ja niin sijoitettiin lapsi sohvaan ja aljettiin valella haavaa
kylmällä vedellä. Kaikki kävikin niin hyvin, että voitiin rauhoittua.
»Nyt sidomme haavan», virkkoi vihdoin Roswitha. »Täytyyhän täällä
jossakin vielä olla se pitkä side, jonka armollinen rouva leikkasi
viime talvena, nyrjähdytettyään jalkansa jäällä...» »Epäilemättä»,
vahvisti Johanna, »mutta mistä siteen nyt otamme?... Oikein, jopa
muistan, se on ompelupöydän laatikossa. Se lienee lukossa, mutta
eihän sellainen lukko mitään; haehan taltta, Roswitha, niin murramme
kannen auki.» He ponnistivat tosiaankin kannen auki ja alkoivat
etsiä laatikoista, yltä ja alta; mutta kokoonkäärittyä sidettä ei
tahtonut löytyä. »Minä tiedän aivan varmaan sen nähneeni», sanoi
Roswitha, ja hänen siinä etsiessään edelleen puolittain harmistuneena,
lensi kaikki, mitä hänen käsiinsä sattui, leveälle ikkunalaudalle:
ompelukojeita, neulatyynyjä, lanka- ja silkkirullia, pieniä kuivuneita
orvokkikimppuja, kortteja, paperilippuja ja vihdoin pieni käärö
kirjeitä, jotka olivat olleet ihan laatikon pohjalla, punaisella
silkkinauhalla sidottuina. Mutta jalkasidettä ei vieläkään löytynyt.

Samassa astui huoneeseen Innstetten.

»Hyvä Jumala», virkkoi Roswitha asettuen säikähtyneenä lapsen viereen.
»Ei mitään vaaraa, armollinen herra; Anni kaatui jalkapyyhkimeen...
Hyvä Jumala, mitä sanookaan armollinen rouva! Mutta sittenkin on onni,
ettei hän ollut kotona.»

Innstetten oli ottanut pois kääreen ja huomannut, että haava
oli syvänlainen, mutta ei vaarallinen. »Se ei ole mikään vaikea
asia», sanoi hän; »mutta kaikesta huolimatta meidän on kutsuttava
Rummschüttel. Lene voi lähteä, hänellä lienee aikaa. Mutta mitä ihmettä
onkaan tapahtunut ompelupöydälle?»

Roswitha kertoi, kuinka he olivat etsineet kerälle kierrettyä sidettä,
mutta sanoi nyt mieluummin siitä luopuvansa ja leikkaavansa palttinasta
uuden siteen.

Innstetten oli samaa mieltä ja istuutui, molempien tyttöjen pian
huoneesta poistuttua, lapsen luo. »Sinä olet kovin raju, Anni, siinä
suhteessa olet tullut äitiisi. Aina kuin mikäkin tuulenpyörre. Mutta se
ei johda milloinkaan mihinkään, korkeintaan tällaisiin juttuihin.» Hän
osoitti haavaa ja suuteli tytärtänsä. »Mutta sinä et ole itkenyt, olet
urhoollinen, ja siitä syystä annan sinulle rajupäisyytesi anteeksi...
Tohtori saapuu luullakseni tunnin kuluessa; tee vain kaikki, mitä hän
käskee, ja kun hän on haavan sitonut, älä sitä temmo äläkä puristele;
sitten se paranee nopeasti, ja äidin tullessa on kaikki jälleen hyvin
tai ainakin melkein. On kuitenkin onni, ettei hän palaa ennenkuin ensi
viikolla, ensi viikon lopulla, kuten hän minulle kirjoittaa; sain
häneltä vastikään kirjeen, hän lähettää terveisiä ja sanoo iloitsevansa
siitä, että saa jälleen nähdä sinut.»

»Voisit oikeastaan lukea kirjeen minulle, isä.»

»Sen teen mielelläni.»

Mutta ennenkuin ehdittiin niin pitkälle, tuli Johanna sanomaan, että
pöytä oli katettu. Haavastaan huolimatta Anni nousi, ja isä ja tytär
istuutuivat pöytään.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


Innstetten ja Anni istuivat hetkisen vaieten toisiaan vastapäätä;
vihdoin, kun vaitiolo kävi kiusalliseksi, Innstetten esitti pari
kysymystä, jotka koskivat koulun johtajatarta ja tiedusteli, mistä
opettajasta hän oikeastaan eniten piti. Anni vastasi, mutta oikeastaan
haluttomasti, koska tunsi, ettei Innstetten asiasta paljoakaan
välittänyt. Mieliala kohosi vasta sitten, kun Johanna toisen
ruokalajin tuotuaan kuiskasi Annille, että oli vielä jotakin tulossa.
Ja tosiaankin, kelpo Roswitha, joka luuli olevansa jotakin velkaa
lemmikilleen tänä onnettomuuden päivänä, oli ylimääräisesti valmistanut
omenaomeletin.

Sen havaitessaan Anni kääntyi puheliaammaksi, ja Innstetteninkin
mieliala kohentui, kun kohta senjälkeen soi kello ja salaneuvos
Rummschüttel astui huoneeseen. Aivan sattumalta. Hän oli tullut vain
tervehtimään ollenkaan aavistamatta, että häntä oli lähetetty hakemaan
ja pyydetty käymään talossa. Hän oli tyytyväinen nähdessään, että oli
käytetty kylmiä kääreitä. »Antakaa hakea hieman lyijyvettä, ja jääköön
Anni huomenna pois koulusta. Yleensä on pidettävä huolta levosta.»
Sitten hän vielä kysyi, kuinka armollinen rouva voi ja millaisia
uutisia oli saapunut Emsistä ja sanoi tulevansa jälleen seuraavana
päivänä.

       *       *       *       *       *

Kun oli noustu pöydästä ja siirrytty viereiseen huoneeseen — siihen,
josta oli ylen innokkaasti, mutta turhaan etsitty haavansidettä —
sijotettiin Anni jälleen sohvaan. Johanna tuli ja istuutui lapsen luo,
ja Innstetten alkoi järjestää takaisin ompelupöytään kaikkia niitä
esineitä, jotka lepäsivät kirjavana rykelmänä ikkunalaudalla. Silloin
tällöin hän epäröi ja kysyi neuvoa Johannalta.

»Missä olivat nämä kirjeet, Johanna?»

»Kaikkein alimmaisina», vastasi Johanna, »tässä laatikossa.»

Kysymyksen ja vastauksen aikana Innstetten silmäili hieman tarkemmin
pientä, punaisin nauhoin sidottua kääröä, jonka näyttivät muodostavan
pikemmin keräellyt paperiliput kuin varsinaiset kirjeet. Hän taivutti
kirjekääröä kuin korttipakkaa peukalonsa varassa, ja muutamat rivit,
oikeastaan vain muutamat yksityiset sanat, pistivät siinä hänen
silmiinsä. Tuntemisesta ei voinut olla puhettakaan, mutta sittenkin
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt saman käsialan jossakin
aikaisemmin. Pitikö hänen katsoa tarkemmin?

»Johanna, voitte tuoda meille kahvia. Annikin juo puoli kuppia. Tohtori
ei ole sitä kieltänyt, ja mikä ei ole kiellettyä, on luvallista.»

Niin sanoessaan hän siirsi punaisen nauhan syrjään ja tarkasti
Johannan poistuttua nopeasti koko käärön sisältöä. Ainoastaan kahdessa
kirjeessä oli osoite »Rouva Piirineuvos von Innstettenille». Nyt
hän tunsi käsialan; se oli majurin. Innstetten ei tietänyt mitään
Crampasin ja Effin välisestä kirjeenvaihdosta, ja hänen päässään
alkoi kaikki pyöriä. Hän pisti käärön taskuunsa ja palasi omaan
huoneeseensa. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Johanna ja koputti
hiljaa ovelle, siten ilmoittaen, että kahvi oli pöydässä. Innstetten
vastasi, mutta siihen se jäi; oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Vasta
neljännestunnin kuluttua kuultiin hänen astelevan matolla edestakaisin.
»Mikä vaivanneekaan isää?» virkkoi Johanna Annille. »Sanoihan tohtori
hänelle, ettei asia ole ollenkaan vaarallinen.»

       *       *       *       *       *

Kävelystä ei kuulunut tulevan loppuakaan. Vihdoin ilmaantui Innstetten
jälleen viereiseen huoneeseen ja virkkoi: »Pitäkää huolta Annista,
Johanna, ja katsokaa, että hän pysyy kauniisti sohvassa. Minä lähden
kävelemään tunniksi, kenties pariksikin.»

Sitten hän silmäili tarkkaavasti lasta ja poistui.

»Näitkö, Johanna, minkä näköinen isä oli?»

»Näin, Anni. Hän on varmaan ollut kovin vihoissaan. Hän oli ihan
kalpea. Sellaisena en ole vielä milloinkaan häntä nähnyt.»

Kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut, ja vain punainen kajaste
lepäsi vielä kattojen yllä, kun Innstetten palasi. Hän antoi Annille
kättä, tiedusteli, kuinka hän voi ja käski sitten Johannaa tuomaan
lampun hänen huoneeseensa. Lamppu tulikin. Viheriässä varjostimessa oli
puolittain läpikuultoisia soikioita ja niissä hänen vaimonsa valokuvia,
joita oli valmistettu jo Kessinissä, siihen aikaan kun Wichertin
»Askel tieltä» oli siellä esitetty, erinäisiä kanssanäyttelijöitä
varten. Innstetten käänsi varjostinta hitaasti vasemmalta oikealle ja
tarkasteli jokaista kuvaa erikseen. Sitten hän lopetti sen puuhan,
avasi parvekkeen oven, koska tuntui tukehduttavalta, ja otti vihdoin
kirjekäärön uudelleen käsille. Hän näytti ensi lukemaltaan valinneen
niistä pari ja asettaneen ne päällimmäisiksi. Ne hän nyt luki vielä
kerran puoliääneen.

»Ole tänään iltapäivällä jälleen rantasärkillä. Vanhan Adermannin luona
voimme jutella kaikessa rauhassa, onhan talo kyllin syrjäinen. Sinun ei
pidä olla kaikesta niin kovin peloissasi. Onhan meilläkin oikeutemme.
Ja jos sanot itsellesi niin kyllin vakuuttavasti, kaikki pelko
luullakseni sinusta karisee. Elämä ei olisi elämisen arvoinen, jos
olisi pätevää kaikki se, mitä sattumalta pätevänä pidetään. Kaikkein
paras on aina niiden rajojen ulkopuolella. Opi siitä iloitsemaan.»

»... Pois, kirjoitat sinä, paetkaamme. Se on mahdotonta. Minä en voi
jättää vaimoani pulaan ja kaiken muun lisäksi vielä puutteeseen. Se
ei käy päinsä; meidän täytyy suhtautua asiaan kevyesti, muuten olemme
köyhät ja kadotetut. Kevyt mieli on parasta, mitä meissä on. Kaikki on
kohtaloa. Niin on olla pitänyt. Ja tahtoisitko sinä, että olisi toisin,
ettemme olisi milloinkaan toisiamme nähneet?»

Sitten kolmas kirje.

»... Ole tänään jälleen entisessä paikassa. Kuinka tulevatkaan päiväni
täällä kulumaan ilman sinua! Tässä autiossa pesässä. Olen ihan
suunniltani, ja vain sikäli olet oikeassa: se on pelastus, ja meidän
täytyy lopultakin siunata sitä kättä, joka on tämän eron osaksemme
määrännyt.»

Innstetten oli tuskin ehtinyt siirtää kirjeet syrjään, kun ulkoa kuului
ovikellon soitto. Kohta sen jälkeen Johanna ilmoitti: »Salaneuvos
Wüllersdorf.»

Wüllersdorf astui sisään ja huomasi heti, että jotakin oli täytynyt
tapahtua.

»Anteeksi, Wüllersdorf», virkkoi Innstetten kohta hänen tultuaan,
»että olen pyytänyt teitä vielä tänä iltana käymään luonani. Minä en
mielelläni häiritse kenenkään iltalepoa, kaikkein vähimmin kiusatun
ministerineuvoksen. Mutta eipä käynyt toisinkaan päinsä. Pyydän teitä
istuutumaan. Ja tässä on sikari.»

Wüllersdorf istuutui. Innstetten asteli jälleen edestakaisin ja olisi
kiduttavan levottomuuden vuoksi mielellään edelleenkin kävellyt, mutta
käsitti, ettei se käynyt päinsä. Niinpä hänkin otti sikarin, istuutui
vastapäätä Wüllersdorfia ja yritti olla levollinen.

»Olen pyytänyt teitä tulemaan kahden asian vuoksi», aloitti hän.
»Ensinnäkin pyydän teitä saattamaan perille erään haasteen ja toiseksi
olemaan sekundanttinani; ensimmäinen asia ei ole mieluinen, toinen
sitäkin vähemmin. Mitä sanotte?»

»Tiedättehän, Innstetten, että olen käytettävissänne. Mutta ennenkuin
asiaa tunnen, suokaa minulle anteeksi naivi ennakkokysymys: täytyykö
niin tapahtua? Olemmehan oikeastaan jo kaukana niistä vuosista, joina
teidän sopi tarttua pistoliin ja minun olla mukana todistajana. Älkää
kumminkaan ymmärtäkö minua väärin; tämä kaikki ei suinkaan merkitse
kieltoa. Kuinka voisinkaan teiltä mitään kieltää? Mutta sanokaahan,
mikä on asia.»

»Kysymyksessä on eräs vaimoni liehittelijä, joka samalla oli minun
ystäväni tai ainakin melkein.»

Wüllersdorf katsahti Innstetteniin. »Eihän se ole mahdollista,
Innstetten.»

»On enemmänkin kuin mahdollista, se on varmaa.
Lukekaa itse.»

Wüllersdorf silmäili kirjeitä hätäisesti. »Ovatko nämä teidän
rouvallenne osoitetut?»

»Ovat. Minä löysin ne tänään hänen ompelupöytänsä laatikosta.»

»Ja kuka on ne kirjoittanut?»

»Majuri Crampas.»

»Siis asioita, jotka ovat tapahtuneet teidän vielä Kessinissä
ollessanne?»

Innstetten nyökkäsi.

»Siis kuuden vuoden takaisia asioita tai hieman vanhempiakin.»

»Niin.»

Wüllersdorf oli vaiti. Hetkisen kuluttua sanoi Innstetten: »Näyttää
melkein siltä, Wüllersdorf, kuin nuo kuusi vuotta teihin kovin
vaikuttaisivat. On tietenkin olemassa vanhentumisteoria, mutta enpä
tiedä, onko tämä sellainen tapaus, johon se on sovellettavissa.»

»En tiedä minäkään», virkkoi Wüllersdorf. »Mutta tunnustan teille
avoimesti, että kysymys näyttää koskevan juuri sitä.»

Innstetten katseli häntä suurin silmin. »Sanotteko niin ihan vakavasti?»

»Ihan vakavasti. Tämä ei suinkaan ole sellainen asia, jossa ovat
paikallaan _jeux d'esprit_ tai dialektiset hiuksenhalkomiset.»

»Olen utelias kuulemaan, mitä tarkoitatte. Sanokaa avoimesti, kuinka
asiaan suhtaudutte!»

»Kuulkaahan, Innstetten, teidän asemanne on kamala, ja teidän
elämänne onni on mennyttä. Mutta jos ammutte rakastajan kuoliaaksi,
niin elämänne onni on tavallaan kaksin kerroin mennyttä, ja koetun
kärsimyksen tuottamaan tuskaan tulee lisäksi aiheutetun kärsimyksen
tuottama tuska. Kysymys koskee yksinomaan sitä, onko teidän välttämättä
niin meneteltävä. Tunnetteko itsenne niin loukatuksi, solvatuksi,
syvästi suuttuneeksi, että joko hänen tai teidän täytyy kuolla? Onko
niin laita?»

»En tiedä.»

»Teidän täytyy se tietää.»

Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti
ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi
nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».

»Kuinka siis?»

»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu,
häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole
minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni,
minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä
kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan
edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi
milloinkaan voinut uskoa, että _aika_, pelkkänä aikana, voi siten
vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka
onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka
pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin
siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän
sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen
syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»

Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi
kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja
sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin
antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen
seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin
jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin
laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»

»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut
asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän
kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta
kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi
päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin
osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän
ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi —
ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin
sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt,
ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä
yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä
on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka
säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia
ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä
halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään,
vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille
tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen
on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään
uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole
jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen
vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte,
tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei
rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa.
Minun täytyy.»

»En kumminkaan tiedä, Innstetten...»

Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello
kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa,
peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin,
silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista
mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan.
Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt
paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan
mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se
tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine
syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani.
Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut
pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää,
kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä
vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on
olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»

»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni
turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en
kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»

»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta
ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut
henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte,
ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne
yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä
olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne
esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja
jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on
teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni
puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä,
minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun
sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa,
'koska _dolus_ puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin
kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat
sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti
tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata
typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä
tukehduttanut'... Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»

Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että
olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää
sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen
kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin
toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat
'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään
sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin
nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava
niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»

Innstetten nyökkäsi.

He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin,
että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti
kahdentoista aikaan.

Sitten he erosivat lausuen lyhyesti: »Näkemiin Kessinissä».



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


Innstetten matkusti sopimuksen mukaan seuraavana iltana käyttäen
samaa junaa, jolla oli edellisenä päivänä matkustanut Wüllersdorf,
ja saapui kohta viiden jälkeen aamulla sille asemalle, josta tie
haarautui vasempaan kohti Kessiniä. Kuten ainakin kylpykauden aikana,
lähti nytkin heti junan saavuttua monestimainittu höyryalus, jonka
ensimmäisen soiton Innstetten kuuli jo astuessaan ratavallilta alas
johtavien portaiden viimeisiä askelmia. Laituriin ei ollut kuitenkaan
minuutin matkaa; Innstetten asteli sinne ja tervehti kapteenia, joka
oli hieman hämillään ja oli niinmuodoin eilispäivän kuluessa asiasta
jotakin kuullut. Innstetten istuutui ruorin läheisyyteen. Kohta
senjälkeen alus irroittui laiturista; sää oli ihana, aamuaurinko
paistoi kauniisti, ja laivassa oli vain vähän matkustajia. Innstetten
muisteli sitä päivää, jona oli Effin kanssa häämatkalta palatessaan
ajanut Kessine-joen rantaa avoimissa vaunuissa, — silloin oli ollut
harmaa marraskuun päivä, mutta hän itse oli ollut sydämestään iloinen;
nyt oli asia muuttunut aivan toiseksi: ulkopuolella oli valoisaa,
mutta hänen mielensä oli marraskuinen. Monet, monet kerrat oli hän
myöhemminkin kulkenut samaa tietä, ja vainioiden yli levinnyt rauha,
laitumella käyvä karja, joka hänen ohi ajaessaan kohotti päätään
kuunnellakseen, työssään olevat ihmiset, hedelmälliset pellot, kaikki
tuo oli tuntunut hyväätekevältä; nyt hän sitävastoin oli iloinen,
kun kasaantui hieman pilviä, jotka alkoivat hiljalleen himmentää
hymyilevää sinistä taivasta. Niin he liikkuivat virtaa alaspäin, ja
pian »Breitlingin» komean pinnan ohi kuljettua tuli näkyviin Kessinin
kirkontorni ja kohta senjälkeen laituri, pitkä rakennusrivi ja alukset
ja venheet sen edessä. Nyt oltiin perillä. Innstetten sanoi hyvästi
kapteenille ja kulki kohti porrasta, joka oli laskettu alas, jotta
maihin astuminen olisi mukavampaa. Wüllersdorf oli jo odottamassa.
He tervehtivät toisiaan aluksi enempää puhumatta ja lähtivät sitten
rantalaiturin yli Hoppensackin ravintolaan, missä istuutuivat
telttakatoksen alle.

»Minä majoituin eilen tänne», virkkoi Wüllersdorf, joka ei tahtonut
heti käydä itse asiaan. »Kun ottaa huomioon, että Kessin on vaivainen
pesä, niin kerrassaan hämmästyy löytäessään näin hyvän hotellin.
Uskon varmaan, että ystäväni ylitarjoilija puhuu kolmea kieltä; hänen
jakauksensa ja avorintaisten liiviensä nojalla voisimme rohkeasti
otaksua hänen vallitsevan neljääkin... Jean, tuokaahan meille kahvi ja
konjakkia.»

Innstetten ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Wüllersdorf puhui tässä
äänilajissa, ja oli puolestaan siihen suostuvainen, mutta ei kyennyt
hillitsemään levottomuuttaan, vaan veti tahtomattaankin esiin kellonsa.

»Meillä on aikaa», sanoi Wüllersdorf. »Vielä puolitoista tuntia tai
ainakin melkein. Olen tilannut vaunut neljänneksen jälkeen kahdeksan,
matka ei kestä kuin kymmenen minuuttia.»

»Missä se tapahtuu?»

»Crampas ehdotti aluksi hautausmaan takana sijaitsevaa metsän
kulmausta. Mutta sitten hän äkkiä virkkoi: 'Ei, ei siellä'. Sitten
sovimme siitä, että se tapahtuu eräässä kohden rantasärkkien välissä.
Aivan lähellä rantaa; ulommassa särkässä on aukko, josta näkee merelle.»

Innstetten hymyili. »Crampas näyttää hakeneen kaunista näköalaa.
Hänessä oli aina sellaisia taipumuksia. Kuinka hän käyttäytyi.»

»Suurenmoisesti.»

»Uhmaten? Kevytmielisesti?»

»Ei kummallakaan tavalla. Tunnustan teille avoimesti, Innstetten, että
se kerrassaan järkytti minua. Kun mainitsin teidän nimenne, hän kävi
kalmankalpeaksi ja pyrki säilyttämään malttiansa, ja minä näin hänen
suupielensä värähtelevän. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen, sitten
hän hillitsi itsensä, ja siitä saakka voin huomata hänessä ainoastaan
alakuloista alistumista. Uskon aivan varmaan hänen aavistavan, ettei
suoriudu asiasta eloon jääden ja ettei hän sitä tahdokaan. Mikäli osaan
häntä oikein arvostella, hän elää mielellään, mutta suhtautuu samalla
elämäänsä välinpitämättömästi. Hän ottaa kaikki ja tietää kuitenkin,
ettei se suuriakaan merkitse.»

»Kuka tulee olemaan hänen sekundanttinaan? Tai sanonko mieluummin:
kenet hän tuo mukanaan?»

Kun hän oli malttanut mielensä, oli tuo hänen tärkeimpänä huolenaan.
Hän mainitsi pari kolme lähiseudun aatelismiestä, mutta luopui
sitten ajatuksesta, koska he hänen mielestään olivat liian vanhoja
ja jumalisia, ja sanoi sähköttävänsä Treptowiin ystävälleen
Buddenbrookille. Hän onkin saapunut, oivallinen mies, terävä, mutta
toisaalta aivan kuin lapsi, Hän ei kyennyt rauhoittumaan, vaan käveli
ylen kiihtyneenä edestakaisin. Mutta kun olin hänelle kaikki kertonut,
sanoi hän aivan samoin kuin mekin: 'Olette oikeassa, niin täytyy
tapahtua!'

Kahvi tuotiin. Otettiin sikarit, ja Wüllersdorf aikoi jälleen suunnata
keskustelun yhdentekevämpiin asioihin.

»Ihmettelen, ettei kukaan kessiniläisistä saavu teitä tervehtimään.
Minä tiedän, että olette ollut täällä suuressa suosiossa. Varsinkin
ystävänne Gieshübler...»

Innstetten hymyili. »Te ette tunne oikein tämän rannikon asujaimia; he
ovat puolittain poroporvareita, puolittain viekkaita veitikoita, joista
en erikoisesti pidä; mutta eräs hyve on heissä kaikissa: he osaavat
käyttäytyä. Varsinkin vanha Gieshüblerini. Kaikki luonnollisesti
tietävät, mistä on kysymys; mutta juuri siitä syystä he varovat
esiintymästä uteliaina.»

Samassa tulivat vasemmalta näkyviin kiesit, jotka liikkuivat hitaasti,
koska ei vielä ollut määrätty aika.

»Ovatko nuo meidän?» kysyi Innstetten.

»Luultavasti.»

Kohta senjälkeen vaunut pysähtyivät hotellin eteen, ja Innstetten ja
Wüllersdorf nousivat.

Wüllersdorf meni ajomiehen luo ja sanoi: »Aallonmurtajalle.»

Aallonmurtaja oli vastakkaisella puolella, oikealla eikä vasemmalla,
mutta väärä käsky annettiin mahdollisten välikohtausten välttämiseksi.
Kuljettiinpa muuten oikealle tai vasemmalle, joka tapauksessa täytyi
ajaa Plantaašin läpi ja niinmuodoin myöskin Innstettenin entisen
asumuksen ohi. Rakennus lepäsi siinä entistäänkin hiljaisempana;
alakerran suojat näyttivät verrattain hoidottomilta; miten lieneekään
ollut yläkerran laita! Se Effiä ahdistanut kaameuden tunne, jota
Innstetten oli usein vastustanut, jopa pilaillenkin, valtasi nyt hänet
itsensä, ja hän oli iloinen päästyään asumuksen ohi.

»Tuo on ollut minun asumukseni», sanoi hän Wüllersdorfille.

»Se näyttää omituiselta, hieman autiolta ja hylätyltä.»

»Lieneekin sellainen. Kaupunkilaiset sanoivat siinä kummittelevan, ja
nähdessäni sen tuossa edessäni en voi väittää heidän olleen väärässä.»

»Kuinka olikaan laita?»

»Joutavia juttuja. Vanha merikapteeni ja hänellä tyttärentytär
tai veljentytär, joka katosi eräänä kauniina päivänä, ja lisäksi
kiinalainen, joka saattoi olla rakastajakin, ja eteissuojassa pieni
haikala ja krokodiili, molemmat nuorasta riippumassa ja alinomaisessa
liikkeessä. Mainiota kerrottavaa, mutta ei nyt. Päässä kummittelee
kaikenlaisia muita asioita.»

»Unohdatte, että asia voi vielä hyvinkin selviytyä.»

»Niin ei saa käydä. Äsken, Crampasista puhuessanne, tekin puhuitte
asiasta toisin, Wüllersdorf.»

Kohta senjälkeen oli kuljettu Plantaašin läpi, ja ajomies aikoi
kääntyä oikealle kohti aallonmurtajaa. »Ajakaa mieluummin vasemmalle.
Aallonmurtajalle ehdimme myöhemminkin.»

Ajomies käänsi leveälle ajotielle, joka johti miestenkylpylän taitse
suoraan kohti metsää. Kun oli saavuttu kolmensadan askelen päähän
siitä, Wüllersdorf pysähdytti vaunut, ja molemmat kulkivat sitten
pitkin verrattain leveätä ajotietä, joka kohtisuoraan leikkasi
kolmirivistä särkkäaluetta. Kaikkialla kasvoi sivuilla taajoja
rantakauramättäitä ja niiden ympärillä eternellejä ja muutamia
veripunaisia neilikoita. Innstetten kumartui ja taittoi itselleen
neilikan napinläpeen. »Eternellit jälkeenpäin.»

Niin he kulkivat viisi minuuttia. Ehdittyään siihen verrattain syvään
notkelmaan, joka sijaitsi molempien ulommaisten särkkien välissä, he
näkivät vasemmalla jo vastapuolueen: Crampasin ja Buddenbrookin ja
heidän joukossaan kelpo tri Hannemannin, joka piti hattuaan kädessään,
niin että harmaat hiukset liehuivat tuulessa.

Innstetten ja Wüllersdorf kulkivat notkelman pohjaa ylöspäin,
Buddenbrook tuli heitä vastaan. Tervehdittiin, ja sitten astuivat
molemmat sekundantit syrjään lyhyttä asiallista keskustelua varten.
Päätettiin, että oli edettävä _a tempo_ ja laukaistava kymmenen askelen
päästä. Sitten Buddenbrook palasi paikalleen; kaikki tapahtui nopeasti,
Crampas kaatui.

Innstetten astui muutamia askelia taaksepäin ja kääntyi pois.
Wüllersdorf oli lähtenyt Buddenbrookin luo, ja molemmat odottivat nyt,
mitä sanoisi tohtori, joka näkyi kohauttavan olkapäitään. Samalla
osoitti Crampas kättään liikahduttaen tahtovansa jotakin sanoa.
Wüllersdorf kumartui hänen puoleensa, nyökkäsi niihin muutamiin
sanoihin, jotka kuoleva sai tuskin kuuluvasti lausutuksi, ja meni
sitten Innstettenin luo.

»Crampas haluaa vielä puhua kanssanne, Innstetten. Noudattakaa hänen
tahtoansa. Hän ei elä enää kolmea minuuttia.»

Innstetten astui Crampasin luo.

»Tahdotteko...» oli hänen viimeinen sanansa.

Hänen kasvoissaan näkyi vielä tuskainen, melkeinpä ystävällinen hohde,
ja sitten oli kaikki ohi.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


Innstetten saapui jo saman päivän iltana takaisin Berliniin. Hän
oli ajanut tienristeykseen jätetyissä vaunuissa suoraan asemalle
poikkeamatta enää Kessinissä ja oli jättänyt molempien sekundanttien
asiaksi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Matkalla (hän oli yksin
vaununosastossa) hän harkitsi vielä kerran tapahtumia; ajatukset olivat
samat kuin pari päivää sitten, mutta liikkuivat nyt päinvastaisessa
suunnassa: lähtivät siitä vakaumuksesta, että hän oli menetellyt
oikeutensa ja velvollisuutensa mukaisesti, ja päätyivät sitä koskeviin
epäilyksiin. Jos syyllisyys yleensä jotakin on, niin se ei ole sidottu
paikkaan ja hetkeen eikä voine raueta olemattomiin päivästä toiseen
siirryttäessä. Rikos vaatii rangaistusta; siinä on järkeä.

Asian vanheneminen sitävastoin on puolinaisuutta, heikkoutta, joka
tapauksessa jotakin proosallista. Tuo ajatus rohkaisi häntä, ja hän
toisti itsekseen, että oli tapahtunut niinkuin oli täytynyt tapahtua.
Mutta samana hetkenä, jona tuo näytti hänestä varmalta, hän sen jälleen
kumosi. »Asiain vanhenemista täytyy olla olemassa, se on ainoa järkevä
mahdollisuus; yhdentekevää, onko se sitäpaitsi proosallistakin; järkevä
on enimmälti proosallista. Minä olen nyt viidenneljättä vuoden ikäinen.
Jos olisin löytänyt kirjeet viisikolmatta vuotta myöhemmin, olisin
ollut seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Silloin olisi Wüllersdorf
sanonut: 'Älkää olko narri, Innstetten!' Ja ellei sitä olisi sanonut
Wüllersdorf, niin Buddenbrook olisi sen sanonut, ja ellei hänkään, niin
minä itse. Tuo on minulle selvää. Jos asiaa liiaksi kärjistää, niin
liioittelee ja johtuu naurettavuuteen. Aivan varmaan. Mutta mistä se
alkaa? Missä on raja? Kymmenen vuotta vaatii vielä kaksintaistelua, ja
silloin puhutaan kunniasta, mutta yhdentoista tai kenties vain kymmenen
ja puolen vuoden kuluttua sitä nimitetään mielettömyydeksi. Raja,
raja! Missä se on? Oliko se olemassa? Oliko sen yli jo kuljettu? Kun
muistelen hänen viimeistä katsettaan, niin luulenpa sen alistuneena
ja kurjuudessaan yhä hymyillen minulle sanoneen: 'Periaatteilla
ratsastamista. Innstetten... Olisitte voinut säästää asian minulta
ja itseltännekin'. Ja hän oli kenties oikeassa. Jotakin sellaista
soi sielussani. Niin, jos olisin ollut täynnä kuolettavaa vihaa, jos
minussa olisi piillyt syvä kostontunne... Kosto ei ole mikään kaunis
asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta
näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi,
oli tehty juttu, puoli komediaa. Ja tätä komediaa minun täytyy nyt
näytellä edelleen, täytyy lähettää Effi pois, tuhota hänet ja itseni
hänen kerallaan... Minun olisi pitänyt polttaa kirjeet, ja maailman ei
olisi milloinkaan pitänyt saada asiasta tietää. Ja kun hän sitten olisi
tullut, mitään aavistamatta, olisi minun pitänyt sanoa 'Tuossa on sinun
sijasi' ja olisi pitänyt sisäisesti hänestä erota. Ei maailman nähden.
On olemassa paljon elämää, joka ei sitä nimeä ansaitse ja paljon
avioliittoja, jotka eivät avioliittoja ole... Onni olisi mennyttä,
mutta minä en näkisi alinomaa edessäni silmiä kysyvine katseineen ja
sanattomine syytöksineen.»

       *       *       *       *       *

Vähän ennen kymmentä Innstetten saapui asuntonsa oven eteen. Hän nousi
portaita ja soitti kelloa; Johanna tuli avaamaan.

»Kuinka voi Anni?»

»Hyvin, armollinen herra. Hän ei vielä nuku... Jos armollinen herra...»

»Ei, se vain saisi hänet levottomaksi. Käyn mieluummin huomenna aamulla
häntä katsomassa. Tuokaa minulle lasi teetä, Johanna. Onko joku käynyt
täällä?»

»Vain tohtori.»

Innstetten oli jälleen yksin. Hän käveli edestakaisin, kuten hänen
tapanaan oli. »He tietävät jo kaikki; Roswitha on typerä, mutta Johanna
on älykäs henkilö. Ja elleivät varmaan tiedäkään, ovat kuitenkin sitä
aprikoineet ja tietävät sittenkin. Merkillistä, mikä kaikki muuttuu
merkiksi ja lavertelee juttuja, ikäänkuin kaikki olisivat olleet mukana
näkemässä.»

Johanna toi teen. Innstetten joi. Hän oli ponnistusten jälkeen
sanomattoman väsynyt ja vaipui uneen.

       *       *       *       *       *

Innstetten nousi hyvissä ajoin. Hän kävi Annia katsomassa, jutteli
hänen kanssaan pari sanaa, kiitti häntä hyväksi sairaaksi ja lähti
sitten ministeristöön ilmoittamaan esimiehelleen tapahtumasta.
Ministeri oli erittäin suopea. »Niin, Innstetten, onnellinen se, joka
suoriutuu hyvin kaikesta, mitä elämä voi meille tuoda; teidän on niin
käynyt.» Hänen mielestään oli kaikki, hyvässä järjestyksessä, ja hän
jätti asian Innstettenin itsensä hoidettavaksi.

Innstetten palasi asuntoonsa vasta myöhään iltapuolella ja löysi
muutamia Wüllersdorfin kirjoittamia rivejä. »Tänään tullut takaisin.
Kokenut sanomattoman paljon, tavallista ja liikuttavaa; ennen kaikkea
Gieshübler. Miellyttävin kyttyräselkä, minkä olen koskaan tavannut.
Teistä hän ei paljoakaan puhunut, mutta rouvasta, rouvasta! Hän ei
voinut mitenkään rauhoittua, ja vihdoin tuo pieni mies alkoi itkeä.
Mitä kaikkea sattuukaan. Toivottavaa olisi, että olisi enemmän
Gieshüblereitä. Mutta valitettavasti on enemmän toisenlaisia. Ja sitten
kohtaus majurin kodissa... kauheata. Siitä ei sanaakaan. On jälleen
opittu, että tulee olla varuillaan. Käyn huomenna luonanne. Teidän W.»

Tuon luettuaan Innstetten tunsi mielensä kerrassaan järkytetyksi. Hän
istui kirjoittamaan puolestaan muutamia kirjeitä. Saatuaan ne valmiiksi
hän soitti: »Johanna, viekää kirjeet postilaatikkoon.»

Johanna otti kirjeet ja aikoi lähteä.

»... Sitten vielä eräs asia, Johanna: rouva ei tule takaisin. Saatte
muilta kuulla, minkätähden. Annille ei pidä asiasta ilmoittaa, ei
ainakaan nyt. Lapsi parka. Teidän tulee vähitellen hänelle selittää,
ettei hänellä enää ole äitiä. Minä en voi sitä tehdä. Mutta menetelkää
älykkäästi. Ja pitäkää varanne, ettei Roswitha tärvele koko asiaa.»

Johanna seisoi hetkisen kuin huumaantuneena. Sitten hän meni
Innstettenin luo ja suuteli hänen kättänsä.

Ehdittyään takaisin keittiöön hän oli ylen ylpeä ja täynnä paremmuuden,
melkeinpä onnenkin tuntoa. Armollinen herra oli sanonut hänelle kaikki,
olipa vielä lisännyt: »ettei Roswitha tärvele koko asiaa.» Se oli
pääasia, ja vaikka hänen hyvässä sydämessään olikin rouvaan kohdistuvaa
osanottoa, hänen mieltänsä askarrutti sittenkin kaikkein eniten se
seikka, että armollinen herra oli suhtautunut häneen tutunomaisesti.

Tavallisissa oloissa hänen olisi ollut varsin helppo ilmaista ja
tehostaa voittoansa, mutta tänään sattui niin onnettomasti, että hänen
kilpailijansa osoittautui enemmän tietäväksi, vaikka ei ollutkaan
mikään luottamushenkilö. Portinvartija näet oli suunnilleen samoihin
aikoihin kutsunut Roswithan pieneen suojaansa ja oli hänen sisään
astuessaan heti ojentanut hänelle luettavaksi sanomalehden. »Kas
tuossa, Roswitha, jotakin teitä varten; voitte myöhemmin tuoda sen
takaisin. Se on vain Fremdenblatt, mutta Lene on jo lähtenyt noutamaan
Journalia. Siinä on varmaan enemmän, ne tietävät aina kaikki. Kukapa
olisikaan voinut sellaista ajatella, Roswitha!»

Roswitha, joka ei yleensä ollut kovin utelias, oli kuitenkin lähtenyt
mahdollisimman nopeasti takaportaita ylös ja oli vastikään uutisen
lukenut, kun Johanna tuli.

Johanna laski Innstettenin hänelle antamat kirjeet pöydälle, silmäili
osoitteita tai oli silmäilevinään (hän tiesi jo hyvinkin, keille ne
olivat osoitetut) ja virkkoi teeskennellyn tyynesti: »Eräs kirje on
osoitettu Hohen-Cremmeniin.»

»Sen arvaan», sanoi Roswitha.

Johannaa tuo huomautus melkoisesti hämmästytti. »Eihän herra muuten
kirjoita koskaan Hohen-Cremmeniin.»

»Niin, ei muuten. Mutta nyt... Ajatelkaahan, tämän antoi minulle
vastikään portinvartija.»

Johanna otti lehden ja luki puoliääneen kohdan, joka oli merkitty
levein mustekynän vedoin: »Vähän ennen lehden painoon menoa saamme
luotettavalta taholta kuulla, että eilen aamulla on Kessinin
kylpypaikassa Taka-Pommerissa tapahtunut kaksintaistelu ministerineuvos
v. Im (Keithstrasse) ja majuri Crampasin välillä. Majuri Crampas
kaatui. Kerrotaan, että majuri ja neuvoksetar, kaunis ja vielä erittäin
nuori rouva, ovat olleet suhteissa.»

»Mitä kaikkea tuollaiset lehdet kirjoittavatkaan», virkkoi Johanna,
jota harmitti se, että hänen oma uutisensa oli jo vanhentunut.

»Niin», sanoi Roswitha. »Ja tuon nyt lukevat ihmiset ja parjaavat
rakasta rouva parkaani. Ja majuri rukka on nyt kuollut.»

»Niin, Roswitha, mitä oikeastaan ajattelette? Eikö hänen pidä olla
kuollut? Vai pitäisikö mieluummin armollisen herramme olla vainaja?»

»Ei, Johanna, armollisen herramme pitää hänenkin elää, kaikkien pitää
elää. Minä en kannata kuoliaaksi ampumista enkä voi edes kuunnella
pyssynpauketta. Mutta ajatelkaahan, Johanna, siitähän on jo pitkä,
puoli iäisyyttä, ja kirjeet, jotka minusta heti näyttivät omituisilta —
niissä oli punainen nauha ympärillä, pariin kolmeen kertaan kiedottuna
ja solmittuna, ilman ruusuketta — nehän näyttivät jo ihan keltaisilta,
niin pitkä siitä on. Mehän olemme olleet täällä jo yli kuusi vuotta, ja
kuinka voikaan sellaisten vanhojen juttujen vuoksi...»

»Ah, Roswitha, te puhutte niinkuin ymmärrätte. Ja tarkoin katsoen
on syy teidän. Kirjeistähän se johtuu. Minkätähden tulittekaan
talttoinenne ja mursitte pöydän auki. Eihän sellaista saa milloinkaan
tehdä; ei saa murtaa lukkoa, jonka toinen on sulkenut.»

»Mutta Johanna, teette tosiaankin liian pahoin sanoessanne minulle noin
vasten kasvoja. Tiedättehän hyvinkin, että olette itse syypää, että
syöksyitte keittiöön kuin hupsu ja sanoitte minulle, että ompelupöytä
oli avattava, koska siellä on haavanside. Sitten tulin minä ja toin
taltan, ja nyt olen muka minä syyllinen. Onpa totisesti...»

»Sitä en tahtonut väittää, Roswitha. Mutta ette saa tulla sanomaan:
majuri parka. Mitä merkitsee majuri parka! Koko majuri parka ei
kelvannut kerrassa mihinkään; mies, joka lakkaamatta vääntelee
sellaisia punervia viiksiänsä, ei kelpaa mihinkään, vaan saa aikaan
pelkkää vahinkoa. Kun on aina palvellut hienoissa perheissä... mutta
sitä teissä ei ole, Roswitha, se teistä juuri puuttuu... silloin
tietää, mikä sopii ja on kunniaksi, ja tietää, että jos sellaista
kerran sattuu, niin ei muu auta; tulee se, mitä nimitetään haasteeksi,
ja toinen ammutaan kuoliaaksi.»

»Tiedänhän tuon minäkin; en ole sellainen tolvana, jollaiseksi tahdotte
minut aina tehdä. Mutta kun on kulunut jo niin pitkä aika...»

»Niin, Roswitha, tuo teidän 'jo niin pitkä aika' se juuri osoittaa,
ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään. Te kerrotte aina vanhaa
tarinaanne isästänne, joka tulee tulisine rautoineen teitä kohti,
ja joka kerta, kun pistän hehkuvaa pulttia silitysrautaan, joudun
pakostakin ajattelemaan isäänne, näen aina, kuinka hän aikoo teidät
tappaa sen lapsen tähden, joka nyt on kuollut. Niin, Roswitha, siitä te
puhutte aina, puuttuu vain, että kerrotte jutun Annillekin, ja kun Anni
ripille pääsee, hän varmaan saa sen kuulla, kukaties jo samana päivänä;
ja se suututtaa minua, että olette sellaisissa asioissa mukana ollut,
ja olihan isänne vain kylän seppä, joka kengitti hevosia tai raudoitti
rattaita, ja nyt te tulette ja vaaditte, että armollisen herran tulee
tyytyä kaikkeen vain siitä syystä, että siitä on jo pitkä aika. Mitä
merkitsee pitkä aika? Kuusi vuotta ei ole mikään pitkä aika. Ja
armollinen rouvamme — joka ei kumminkaan enää tule takaisin, armollinen
herra sanoi minulle vastikään — armollinen rouvamme täyttää vasta
kuusikolmatta, ja elokuussa on hänen syntymäpäivänsä, ja te puhutte
pitkistä ajoista. Ja jos hän olisikin kuudenneljättä, minä sanon
teille, että kuudenneljättä iällä vasta pitääkin oikein pitää silmänsä
auki, ja jos armollinen herra ei olisi mitään tehnyt, niin ylhäiset
olisivat hänet 'leikanneet'. Mutta sitä sanaa te ette tunne, Roswitha
siitä te ette tiedä mitään.»

»En, siitä en tiedä enkä tahdokaan tietää; mutta sen tiedän, Johanna,
että te olette rakastunut armolliseen herraan.»

Johanna alkoi väkinäisesti nauraa.

»Niin, naurakaahan vain. Olen huomannut sen jo aikoja sitten. Teissä
on jotakin sellaista. Onni vain, ettei armollinen herramme sellaista
ollenkaan huomaa... Rouva parka, rouva parka.»

Johanna tahtoi välttämättä saada rauhan syntymään. »Älkää panko
pahaksenne, Roswitha Te olette jälleen vimmanne vallassa; mutta minä
tiedän, että se vaivaa kaikkia maalta tulleita.»

»Saattaapa niin olla.»

»Minä vien nyt kirjeet ja katsahdan, onko portinvartija ehkä jo
saanut toisen lehden. Jos oikein ymmärsin, on Lene jo lähetetty sitä
noutamaan. Ja täytyyhän siinä olla enemmän luettavaa; tämä on melkein
sama kuin ei mitään.»



KOLMASKYMMENES LUKU.


Effi ja salaneuvoksetar Zwicker olivat olleet melkein kolme viikkoa
Emsissä. He asuivat erään soman pienen huvilan alakerrassa. Heidän
asuinhuoneittensa välisessä yhteisessä salissa, josta avautui näköala
puutarhaan, oli palisanderiflyygeli, jolla Effi soitti toisinaan
sonaatin, rouva Zwicker toisinaan valssin; viimeksimainittu oli aivan
epämusikaalinen ja rajoittui pääasiallisesti ihastelemaan Niemannia
Tannhäuserin osan esittäjänä.

Oli ihana aamu; pienessä puutarhassa visersivät linnut ja viereisestä
talosta, jossa oli »lokaali», kuului varhaisesta hetkestä huolimatta
jo biljardipallojen kopsahtelu. Naiset eivät olleet nauttineet
aamuistaan salissa, vaan parin jalan korkuisella ulkopengermällä, josta
kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan, ulkokaihdin oli vedetty ylös,
jotta he voisivat esteettömästi nauttia raikkaasta ilmasta, ja Effi
ja salaneuvoksetar tekivät verrattain uutterasti käsityötänsä. Vain
silloin tällöin vaihdettiin jokin sana.

»Minä en käsitä», sanoi Effi, »minkätähden en ole saanut kirjettä
neljään päivään; hän kirjoittaa muuten joka päivä. Lieneekö Anni
sairas? Tai hän itse?»

Rouva Zwicker hymyili. »Saatte varmaan pian kuulla, rakas ystävä, että
hän on aivan terve, aivan terve.»

Noiden sanojen sävy vaikutti Effiin epämiellyttävästi, ja hän näytti
aikovan vastata, mutta samassa astui salista pengermälle, aamiaispöytää
korjaamaan, Bonnin tienoilta kotoisin oleva palvelijatar, joka oli
nuoruudestaan saakka tottunut vertailemaan moninaisia elämän ilmiöitä
Bonnin ylioppilaihin ja Bonnin husaareihin. Hänen nimensä oli Afra.

»Afra», virkkoi Effi, »kello on varmaan jo yhdeksän; eikö
postinkuljettaja ole vielä käynyt?»

»Ei, ei vielä, armollinen rouva.»

»Mistä se johtuu?»

»Tietenkin postinkuljettajasta. Hän on Siegeniläisiä ja hänessä ei ole
mitään reippautta. Olen sen jo hänelle sanonut, sanoin, että sellainen
on pelkkää hulttiomaisuutta. Ja missä kunnossa onkaan hänen tukkansa;
luulenpa, ettei hän edes kunnolla tiedä, mikä on jakaus.»

»Te olette, taaskin liian ankara, Afra. Ajatelkaahan, kuinka
postinkuljettajan oli liikuttava päivät pääksytysten alinomaisessa
helteessä...

»Niinpä kyllä, armollinen rouva. Mutta onhan toisia, jotka siihen
pystyvät; ne, jotka ovat sellaista ainesta, siihen kykenevät.» Niin
sanoessaan hän otti tarjottimen taitavasti viiden sormensa varaan ja
astui portaita alas mennäkseen keittiöön lyhintä tietä.

»Sievä tyttö», sanoi rouva Zwicker. »Ja nopsa ja näppärä, tekisipä
melkein mieleni sanoa luontevan viehättävä. Tiedättekö, rakas
paroonitar, että tuo Afra... muuten ihmeellinen nimi, ja kuuluu
olleen olemassa pyhä Afra, vaikka en usko meidän Aframme olevan hänen
jälkeläisiään...»

»Parahin salaneuvoksetar, nyt te jälleen syvennytte sivuasiaanne, jonka
nimi on tällä kertaa Afra, siinä määrin, että unohdatte kerrassaan,
mitä oikeastaan aloitte sanoa...»

»Enpä suinkaan, rakas ystäväni; joka tapauksessa löydän jälleen latuni.
Tahdoin sanoa, että tämä Afra muistuttaa tavattomasti sitä muhkeata
naishenkilöä, johon teidän talossanne...»

»Niin, olette oikeassa. Yhtäläisyyttä on olemassa. Meidän sisäkkömme
on vain melkoista sievempi ja varsinkin hänen hiuksensa ovat paljoa
kauniimmat ja täydemmät. En ole nähnytkään sellaisia kauniita
pellavaisia hiuksia kuin meidän Johannallamme. Jotakin sentapaista
tosin näkee, mutta ei niin runsaita...»

Rouva Zwicker hymyili. »Harvoinpa kuulee nuoren rouvan niin
innostuneesti puhuvan sisäkkönsä kauniista vaaleista hiuksista. Ja
vielä niiden runsaudestakin! Tiedättekö, se tuntuu minusta kerrassaan
liikuttavalta. Oikeastaanhan joutuu palvelijattaria valitessaan
alinomaa pulaan. Kauniita niiden pitää olla, koska loukkaa kaikkia
vieraita, ainakin miespuolisia, jos näkevät oviaukkoon ilmestyvän
pitkän hongankolistajan, harmaapintaisen ja mustareunaisen, ja on sula
onni, että käytävät yleensä ovat pimeät. Mutta jos taas pitää liian
suurta lukua sellaisesta edustuksesta ja niinsanotusta ensimmäisestä
vaikutelmasta ja jos vielä lahjoittaa sellaiselle henkilölle toisen
valkoisen koruesiliinan toisensa jälkeen, niin ihmisellä ei oikeastaan
ole enää rauhallista hetkeä, ja ellei ole liian itserakas ja liiaksi
itseensäluottava, joutuu itseltään kysymään, eikö ole tarpeen
jonkinlainen remeduuri. 'Remeduuri' näet oli Zwickerin lempisana, ja
sillä hän minua usein ikävystytti; mutta totta kyllä, että kaikilla
salaneuvoksilla on sellaisia lempisanoja.»

Effi kuunteli varsin sekavin tuntein. Jos salaneuvoksetar olisi ollut
vähänkin toisenlainen, niin tuo kaikki olisi voinut olla varsin
viehättävää, mutta kun hän kerran oli sellainen kuin oli, ei Effiä
erikoisesti miellyttänyt se, mikä kenties muuten olisi häntä kerrassaan
ilahduttanut.

»Olette aivan oikeassa, rakas ystävä, mitä salaneuvoksiin tulee.
Innstetten on hänkin omaksunut sellaisia lauseparsia, mutta nauraa
aina, kun häntä senvuoksi silmäilen, ja pyytää jälkeenpäin anteeksi
virallisia lausumiansa. Mutta teidän arvoisa puolisonne oli varmaan
palvellut kauemmin ja oli yleensäkin vanhempi...»

»Hieman», virkkoi salaneuvoksetar kärkevästi ja torjuvasti.

»Ja kaiken kaikkiaan minä en voi oikein käsittää kaikkia niitä pelkoja,
joista puhutte. Onhan se, mitä hyviksi tavoiksi nimitetään, yhä vielä
voima...»

»Niinkö luulette?»

»... Enkä voi varsinkaan ajatella, että juuri teidän osaksenne olisi
tullut sellaisten huolten ja pelkojen kokeminen. Teissä on — anteeksi,
että tässä ihan avoimesti asian mainitsen — juuri sitä, mitä miehet
mainitsevat viehätyksen nimellä; te olette hilpeä, huvittava, ja ellei
olisi epähienoa, tahtoisin nämä teidän etunne huomioonottaen teiltä
kysyä, perustuuko se mitä äsken sanoitte, kaikenlaisiin tuskallisiin
omiin kokemuksiin.»

»Tuskallisiin?» virkkoi rouva Zwicker. »Ah, rakas armollinen rouva,
tuskallinen on liian korkea sana, siinäkin tapauksessa, että ihminen
kenties on eläessään kokenut monenlaista. Tuskallinen on suoraan sanoen
liikaa, aivan liikaa. Ja onhan ihmisessä sitäpaitsi omat apukeinonsa ja
vastavoimansa. Ette saa suhtautua sellaiseen liian traagillisesti.»

»En voi luoda itselleni mitään oikeata käsitystä siitä, mitä
suvaitsette vihjailla. Tosin ei ole laita niin, etten tiedä,
mitä synti on, sen tiedän minäkin; mutta onhan sentään eroa, jos
ihminen sattuu joutumaan kaikenlaisiin huonoihin ajatuksiin tai jos
sellaiset asiat muodostuvat ihmiselle puolittaiseksi tai kokonaiseksi
elämäntottumukseksi. Ja vielä omassa kodissa...»

»Siitä en tahdo puhua, en tahdo suoraan niin sanoa, vaikka avoimesti
tunnustaakseni olen tai — kuten minun nyt on sanottava; asiat näet ovat
kaukana menneisyydessä — olin siinäkin suhteessa täynnä epäluuloja.
Mutta onhan tilaisuutta ulkopuolellakin. Oletteko kuullut huviretkistä?»

»Epäilemättä. Ja olisinpa mielissäni, jos Innstetten sellaista enemmän
harrastaisi...»

»Harkitkaa asiaa, rakas ystäväni. Zwicker oli aina Saatwinkelissä. Voin
teille vain sanoa, että aina, kun tuon nimen kuulen, sydäntäni vieläkin
kouristaa. Mitä ovat yleensäkin kaikki huvipaikat vanhan rakkaan
Berlinimme lähistöllä! Minä näet rakastan sittenkin Berliniä. Mutta jo
pelkät kysymykseen tulevien paikkakuntien nimet sisältävät kokonaisen
maailman huolta ja pelontuskaa. Te hymyilette. Mutta sanokaahan
itse, rakas ystävä, mitä voitte odottaa suurelta kaupungilta ja sen
siveellisiltä olosuhteilta, kun melkein sen porteilla (Charlottenburgin
ja Berlinin välillä näet ei enää ole mitään oikeata eroa) kohtaatte
tuskin tuhannen askelen alalla Pichelsbergin, Pichelsdorfin ja
Pichelswerderin. Kolminkertainen Pichel on jo liikaa. Voitte etsiä koko
maailmasta, mutta mistään muualta ette sellaista löydä.»

Effi nyökkäsi.

»Ja kaikki tämä», jatkoi rouva Zwicker, »tapahtuu tuoreessa puussa
Havelin puolella. Tämä kaikki on lännen puolta, missä on kulttuuria ja
korkeampaa sivistystä. Mutta lähtekäähän, armollinen rouva, toiselle
puolelle, Spreen varrelle. En puhu Treptowista ja Stralausta, ne ovat
pieniä asioita, viattomia, mutta jos otatte käsille erikoiskartan,
tapaatte ainakin omituisten nimien joukossa, kuten Kiekebusch,
Wuhlheide... olisittepa kuullut, kuinka Zwicker sanan lausui...
nimiä, jotka ovat luonteeltaan kerrassaan karkeita ja joilla en tahdo
korvianne loukata. Mutta ne juuri ovat tietenkin suosituimpia paikkoja.
Minä vihaan huviretkiä, jotka kansanmieli kuvittelee vaunuretkiksi
isänmaallisine lauluineen, mutta joissa todellisuudessa piilevät
yhteiskunnallisen kumouksen idut. Puhuessani 'yhteiskunnallisesta
kumouksesta' tarkoitan tietenkin moraalista kumousta, kaikki muu on
jo voitettu kanta, ja jo Zwicker sanoi minulle viimeisinä päivinänsä:
'Usko minua, Sophie, Saturnus syö lapsensa'. Ja vaikka Zwicker
saattoikin olla monella muotoa puutteellinen, minun on kuitenkin
tunnustaminen, että hän oli filosofinen pää ja tajusi luontoperäisen
vaiston nojalla historiallista kehitystä... Mutta nytpä huomaan, että
rakas rouva von Innstetten, joka yleensä on kovin kohtelias, kuuntelee
enää vain puolella korvalla, mikä onkin luonnollista, kun ottaa
huomioon, että postinkuljettaja on ilmaantunut näkyviin. Nyt hänen
sydämensä rientää sinne ja ottaa ennakolta kirjeestä rakkaat sanat...
No, Böselager, mitä tuottekaan?»

Puhuteltu oli sillävälin astunut pöydän luo ja latoi siihen tuomisensa:
useita sanomalehtiä, kaksi kähertäjän reklaamia ja suuren kirjatun
kirjeen rouva paroonitar von Innstettenille, synt. von Briest.

Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva
Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun
käyneen huokeammaksi.

Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili
sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu,
suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista
jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin
kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä
tullut yhtäkään riviä.

Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun
hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen
muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli
leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän
käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja
alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän
ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat
verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.

»Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Huonoja uutisiako?»

Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin
vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar,
mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni... Kunpa voisitte
lähettää Afran.»

Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea
palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella
sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden
avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen
pyörtyneenä.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle
tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut
edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä
tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko
voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten
hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja
nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta
jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne
lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin
täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois
tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa
tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei
varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.

»Minne lähteä?»

Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin
rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään?
Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut?
Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata,
parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle.
Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa
kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää
huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni
ajattelee.»

Tuon sanottuaan hän tarttui jälleen kirjeeseen lukeakseen sen loppuun.

»... Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa
elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme,
mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää
Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten
huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien
joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja
kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä
tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi.
Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu.
Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin,
mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti
tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään
hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme,
koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä
emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan
ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi'
nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei
siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa
väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä
sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme
lapsen menettelyn...»

Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja
turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää
ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.

       *       *       *       *       *

Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa
astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.

»Saanko tulla?»

»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi
sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja
olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa
tuolin itsellenne.»

Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen
ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä
muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä
hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän
tahtoi vain päästä pois.

»Olette saanut murheellisen uutisen, rakas, armollisin rouva...»

»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on
asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme.
Minun täytyy lähteä jo tänään.»

»En tahtoisi olla tungetteleva, mutta koskeeko asia jollakin tavoin
Annia?»

»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan
äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä
saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin
läsnä.»

»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että
minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko
tarjota teille palveluksiani?»

Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että
kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin
kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan
kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset,
ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.

Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi
ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten
Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.

Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten,
Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua
tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan
lähtevässä junassa.»

»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta
kauniit päivät alkavat.»

Effi hymyili.

       *       *       *       *       *

Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli
vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta».
»Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen,
ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri
sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi
jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin
oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan
kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.

Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että
hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut,
tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems
maailman paras paikka.

Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei
salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos
pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen
tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.

Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa
oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat
jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana
oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien
mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita
kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut
»pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa,
ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat,
varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se
oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret
keskenään vaihtoivat.

Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen
aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan
tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias,
avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä
(tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun
hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin
tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis
vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen,
ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä
koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties
kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä
piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi
ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän
mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin
hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse,
joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan,
— kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani... Mutta tuossapa tuleekin
Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa
pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä
näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen
sen kohdan...»

»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin
kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen
kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään
tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten
vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja
liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään
tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen
sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties
silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään
niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa
säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan
lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus
ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties
sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Kolme vuotta oli kulunut, ja Effi oli asunut melkein yhtä pitkän
ajan Königgrätzerstrassen varrella, Askanin torin ja Hallen portin
välillä sijaitsevassa pienessä asunnossa, jonka muodostivat kaksi
huonetta ja niiden takana sijaitseva keittiö palvelijattarensuojineen,
kaikki mahdollisimman keskinkertaista ja jokapäiväistä. Mutta
asunto oli sittenkin erikoisen sievä ja miellytti jokaista, eniten
kenties vanhaa salaneuvos Rummschütteliä, joka silloin tällöin kävi
katsomassa. Hän oli jo kauan sitten suonut nuorelle rouva-rukalle
anteeksi aikoinaan sattuneen reumatismi- ja neuralgiakomedian, vieläpä
kaiken muunkin, mitä oli myöhemmin tapahtunut — jos hän yleensäkään
katsoi asian mitään anteeksiantamista kaipaavan. Rummschüttel näet
tunsi aivan toisenlaisiakin asioita. Hänen ikänsä lähenteli nyt jo
kahdeksaakymmentä, mutta kun Effi, joka oli viime aikoina kääntynyt
sangen sairaalloiseksi, lähetti hänelle kirjeen pyytäen käymään
luonansa, hän saapui jo seuraavana aamupäivänä eikä tahtonut kuullakaan
anteeksipyyntöjä siitä, että asunto sijaitsi niin korkealla. »Ei mitään
anteeksipyyntöjä, parahin armollinen rouva; ensinnäkin se kuuluu
virkaani, ja toiseksi olen iloinen, melkeinpä ylpeäkin kyetessäni
vielä varsin hyvin nousemaan kolmanteen kerrokseen. Ellen pelkäisi
olevani teille vaivaksi ja rasitukseksi — tulenhan näet lääkärinä enkä
luonnonystävänä tai maisemainihailijana — tulisin kaiketi useamminkin
vain nähdäkseni teidät ja istuutuakseni muutamaksi minuutiksi ikkunanne
luo. Luulenpa, ettette anna näköalalle riittävää arvoa.»

»Annan toki», virkkoi Effi; mutta Rummschüttel ei sallinut itseään
häiritä, vaan jatkoi: »Armollinen rouva, suvaitkaa tulla tänne, vain
hetkiseksi, tai sallikaa, että vien teidät ikkunan luo. Kerrassaan
suurenmoista jälleen tänään. Katsokaahan noita eri ratavalleja,
kolme, ei, kokonaista neljä, ja kuinka junat lakkaamatta liukuvat
niitä pitkin... nyt häviää jälleen eräs juna puuryhmän taakse.
Tosiaankin suurenmoista. Ja kuinka aurinko valaiseekaan savupilviä!
Ellei Matteuksen kirkkomaa olisi kohta takana, se olisi ihanteellinen
näköala.»

»Minä katselen mielelläni kirkkomaita.»

»Niin, te voitte niin sanoa. Mutta meikäläinen! Meikäläinen johtuu
auttamattomasti kysymään, eikö siellä voisi levätä muutamia vähemmän.
Muuten, armollinen rouva, olen teihin tyytyväinen ja valitan vain,
ettette tahdo kuulla puhuttavankaan Emsistä; Ems tekisi ihmeitä teidän
katarri...»

Effi ei virkkanut mitään.

»Ems tekisi ihmeitä. Mutta koska ette halua sinne lähteä (ja minä
ymmärrän asian), juokaa terveysvettä täällä. Kolmessa minuutissa
ehditte Prinssi Albrechtin puutarhaan, ja jos puuttuvatkin
soittoesitykset, upeat puvut ja kaikki oikean terveyslähdepaikan
huvitukset, niin onhan itse terveysvesi sentään pääasia.»

Effi oli suostuvainen, ja Rummschüttel otti hattunsa ja keppinsä. Mutta
sitten hän astui vielä kerran ikkunan luo. »Olen kuullut, että aikovat
järjestää Kreuzbergin rinteen pengermiksi. Jumala kaupunginhallitusta
siunatkoon; kun tuo paljas kallion kylki alkaa vihertää... Kerrassaan
viehättävä asunto. Voisin teitä melkein kadehtia... Ja mitä olenkaan
aikonut teille sanoa jo aikoja sitten, armollinen rouva, te kirjoitatte
minulle aina ylen ystävällisesti. Kukapa ei siitä iloitsisi? Mutta
onhan siitä teille joka kerta vaivaa... Lähettäkää yksinkertaisesti
Roswitha.»

Effi kiitti häntä, ja niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

»Lähettäkää Roswitha...» oli Rummschüttel sanonut. Oliko siis Roswitha
Effin luona? Oliko hän Königgrätzer- eikä Keithstrassen varrella?
Epäilemättä, ja oli ollut jo kauan, aivan yhtä kauan kuin Effi oli
siellä asunut. Jo kolme päivää ennen sinne muuttamista Roswitha
oli ilmaantunut armollisen rouvansa luo, ja se oli ollut suuri
päivä molemmille, niin suuri, että sitä täytyy muistella nyt vielä
jälkeenpäin.

Vanhempien luopumuskirjeen saavuttua Effi oli matkustanut iltajunassa
Emsistä Berliniin, missä hän ei heti etsinyt itselleen omaa asuntoa,
vaan jäi aluksi erääseen täyshoitolaan. Hänen valintansa olikin
onnistunut kohtalaisen hyvin. Täyshoitolaa johtavat rouvashenkilöt
olivat sivistynyttä, huomaavaista väkeä ja olivat aikoja sitten
oppineet hillitsemään uteliaisuutensa. Heidän läheisyydessään liikkui
niin paljon ihmisiä, että olisi ollut aivan liian vaivalloista pyrkiä
jokaisen yksityisen salaisuuksiin perehtymään. Sellaiset pyrkimykset
olisivat vain olleet liiketoimen esteenä. Effi, jonka muistissa vielä
oli rouva Zwickerin katseiden toimeenpanema ristikuulustelu, oli
erittäin tyytyväinen huomatessaan rouvien hillityn käyttäytymisen;
mutta kahden viikon kuluttua hän kuitenkin selvästi havaitsi,
ettei täällä vallitseva yleinen ilmakehä, fyysillinen enempää
kuin moraalinenkaan, ollut helposti siedettävissä. Pöydässä istui
enimmälti seitsemän henkeä, nimittäin Effiä ja toista johtajatarta
lukuunottamatta (toinen hoiti talouspuolta) kaksi korkeakoulussa
käyvää englantilaista neitiä, eräs saksilainen aatelisnainen, erittäin
kaunis galizialainen juutalaisnainen, jonka varsinaisesta toiminnasta
ei kellään ollut selkoa, ja Pommerin Polzinista kotoisin oleva
kanttorintytär, joka aikoi tulla maalaajaksi. Se oli paha kokoomus, ja
eri tahoilla ilmenevät pöyhkeilyt, joissa englantilaiset, kumma kyllä,
eivät keikkuneet ehdottomasti ylinnä, vaan taistelivat etusijasta
kaikkein ylevimmän maalaajatunteen elähdyttämän polzinittaren
kanssa, olivat ikäviä. Siitä huolimatta olisi Effi, joka pysytteli
passiivisena, suoriutunut tämän henkisen ilmakehän painostuksesta,
ellei lisäksi olisi tullut puhtaasti ruumiillisesti ja ulkonaisesti
vaikuttava täyshoitolailma. Oli kenties kerrassaan mahdotonta saada
selville sen varsinaista kokoomusta, mutta varsin varmaa oli, että
se tukehdutti herkkätuntoista Effiä, joka niinmuodoin huomasi, tämän
ulkonaisen syyn vuoksi, aivan pian joutuvansa etsimään uutta asuntoa.
Hän löysikin sen verrattain läheltä. Se oli jo aikaisemmin mainittu
asunto Königgrätzerstrassen varrella. Hänen oli määrä muuttaa sinne
syysneljänneksen alussa, hän oli hankkinut itselleen mitä tarvitsi, ja
maksoi viimeisinä syyskuun päivinä täyshoitolasta vapautumisen vaatimat
lunnaat.

Eräänä näistä viimeisistä päivistä — hän oli neljännestuntia
aikaisemmin vetäytynyt, pois ruokasalista ja oli parhaillaan
aikeissa käydä lepäämään suurikukkaisin villakankain verhotulle
meriruohosohvalle — hänen ovelleen koputettiin hiljaa.

»Sisään.»

Toinen palvelijatar, sairaalloiselta näyttävä, neljännelläkymmenellä
oleva henkilö, joka alinomaa täyshoitolan käytävässä oleskellen
kuljetti siellä vallitsevaa usvakehää kaikkialle kurtuissaan, astui
sisään ja sanoi: »Armollinen rouva suonee anteeksi, mutta joku haluaa
häntä puhutella.»

»Kuka?»

»Eräs naishenkilö.»

»Onko hän maininnut nimensä?»

»On. Roswitha.»

Effi oli tuskin kuullut tuon nimen, kun hän jo karisteli pois
horroksensa, hypähti seisaalleen, juoksi käytävään, tarttui Roswithan
käsiin ja veti hänet huoneeseensa.

»Roswitha. Sinä. Sepä iloinen asia. Mitä tuotkaan tietonasi? Tietenkin
jotakin hyvää. Nuo hyvät vanhat kasvot voivat tuoda vain hyvää
mukanaan. Ah, kuinka iloinen olenkaan, voisin sinua suudella; en
olisi uskonut voivani olla vielä näin iloinen. Hyvä, kelpo ystäväni,
kuinka jakseletkaan sinä? Muistatko vielä ne ajat, jolloin kiinalainen
kummitteli? Ne olivat onnellisia aikoja. Minä pidin silloin niitä
onnettomina, koska en vielä tuntenut elämän karuutta. Sittemmin olen
oppinut tuntemaan. Ah, kummittelu ei ole läheskään pahinta! Tule, kelpo
Roswithani, tule, istu luokseni ja kerro minulle... Ah, minua jäytää
ankara ikävä. Kuinka Anni voi?»

Roswitha tuskin kykeni puhumaan; hän silmäili ympärilleen omituisessa
huoneessa, jonka harmaita ja pölyttyneiltä näyttäviä seiniä kehystivät
kapeat kullanväriset listat. Vihdoin hän sentään toipui ja kertoi
armollisen herran nyt päässeen pois Glatzista, vanha keisari oli
sanonut, että »kuusi viikkoa oli täysi määrä sellaisessa tapauksessa»,
ja hän, Roswitha, oli odottanut vain armollisen herran palaamista,
koska Annista oli pidettävä huolta. Johanna tosin oli siisti henkilö,
mutta vielä liian nuori, ajatteli liian paljon itseään, ja Jumala tiesi
mitä kaikkea hänen päässään liikkuikaan. Mutta nyt, kun armollinen
herra voi jälleen pitää kaikkea silmällä ja järjestyksessä, hän,
Roswitha, oli tahtonut lähteä kerran katsomaan, kuinka voi armollinen
rouva...

»Teit oikein, Roswitha...»

... Oli tahtonut käydä näkemässä, puuttuiko armolliselta rouvalta
jotakin ja tarvitsiko hän ehkä häntä, Roswithaa, joka siinä tapauksessa
tahtoi heti jäädä hänen luoksensa, auttaa häntä ja pitää huolta siitä,
että armollinen rouva jälleen voisi hyvin.

Effi oli nojautunut sohvankulmaukseen ja sulkenut silmänsä. Mutta
yhtäkkiä hän kohottautui ja virkkoi: »Niin, Roswitha, se, mitä
sanoit, on jotakin, siinä on ajatusta. Tiedätkö, minä en jää tänne
täyshoitolaan, olen vuokrannut itselleni huoneiston ja hankkinut
tarvittavan kaluston ja kolmen päivän kuluttua muutan sinne. Ja kun
tulisin sinne ja voisin sinulle sanoa 'Ei, Roswitha, ei siihen,
kaappi on sijoitettava tuohon ja kuvastin tuohon', niin olisihan se
jotakin, se miellyttäisi minua hyvinkin. Ja kun koko puuha sitten
ehtii meidät uuvuttaa, sanon: 'Kas niin, Roswitha, menehän noutamaan
karahvi Münchenin olutta, sillä ihminen, joka on tehnyt työtä, tahtoo
juodakin, ja jos voit, tuo vielä jotakin hyvää Habsburger Hofista,
voithan kuljettaa astiat myöhemmin takaisin — niin, Roswitha, kun
tuota ajattelen, niin kerrassaan tuntuu sydämeni keventyvän. Mutta
minun, täytyy kuitenkin sinulta kysyä, oletko asiaa hyvin harkinnut. En
tahdo puhua Annista, johon olet kiintynyt, onhan hän kuin oma lapsesi
— mutta Annista pidetään kumminkin hyvä huoli, ja onhan Johannakin
häneen kiintynyt. Siitä siis ei mitään. Mutta ajattelehan, kuinka
kaikki on muuttunut, jos tahdot jälleen tulla luokseni. Minä en ole
enää silloiseni; olen nyt vuokrannut aivan pienen huoneiston, ja
portinvartija ei varmaankaan pidä suurta väliä sinusta enempää kuin
romustakaan. Ja taloutemme tulee olemaan erittäin vähäinen, ateriana
aina se, mitä nimitimme torstairuoaksi, koska silloin oli siivouspäivä.
Muistatko? Ja muistatko, kuinka kelpo Gieshübler kerran sattui
tulemaan juuri parahiksi ja kuinka hän sitten sanoi, ettei ollut vielä
milloinkaan syönyt mitään niin 'delikaattia'? Muistat varmaan, hän oli
aina kauhean kohtelias, sillä oikeastaan hän oli koko kaupungissa ainoa
ihminen, joka ruoasta jotakin ymmärsi. Toiset pitivät kaikkea hyvänä.»

Roswitha iloitsi jokaisesta sanastaja näki jo kaikki parhaassa
käynnissä, kunnes Effi jälleen kysyi: »Oletko kaikkea hyvin harkinnut?
Olet näet nyt — minun täytyy se sinulle sanoa, vaikka se olikin oma
talouteni — olet nyt tullut monen vuoden aikana hemmotelluksi, koska ei
milloinkaan säästelty eikä tarvinnut säästellä; mutta nyt minun täytyy
olla säästäväinen, koska olen köyhä ja koska ainoina varoinani on se,
mitä Hohen-Cremmenistä minulle lähettävät. Vanhempani ovat minulle
hyvät, mikäli voivat, mutta he eivät ole rikkaat. Sanohan nyt, mitä
arvelet!»

»Minä sanon, että tulen ensi lauantaina laukkuineni, en illalla, vaan
heti aamulla, ja olen paikalla, kun huoneiden kuntoon järjestäminen
alkaa. Voinhan sentään käydä asiaan käsiksi toisin kuin armollinen
rouva.»

»Älä huoli niin sanoa, Roswitha. Osaanhan minäkin. Kun täytyy, osaa
mitä tahansa.»

»Ja sitten, armollinen rouva, teidän ei tarvitse pelätä minun
tähteni, että minä muka ajattelen: 'Tuo ei ole Roswithalle kyllin
hyvää'. Roswithalle on kyllin hyvää kaikki se, mitä hänen on jaettava
armollisen rouvan kanssa, ja parasta silloin, kun se on murheellista.
Niin, minä iloitsen siitä jo kovin ennakolta. Saattepa nähdä, että
osaan ja ymmärrän. Ja jos en ymmärtäisikään, niin jo toki oppisin.
En näet ole unohtanut, armollinen rouva, kuinka istuin siellä
hautausmaalla ypöyksinäni ja ajattelin, että olisi kaiketi parasta, jos
lepäisin siinä minäkin samassa rivissä. Kuka tulikaan silloin? Kuka
pelasti silloin henkeni? Onhan minulla ollut kärsittävää minullakin.
Kun isäni silloin tuli minua päin, kädessä hehkuva rauta...»

»Minä tiedän, Roswitha...»

»Niin, se oli jo kyllin pahaa. Mutta kun sitten istuin hautausmaalla
ihan köyhänä ja hylättynä, niin se oli vieläkin pahempaa. Ja silloin
tuli armollinen rouva. Ja enpä tahdo tulla autuaaksi, jos sen unohdan.»

Samassa hän nousi ja astui ikkunan luo. »Nähkääs, armollinen rouva, tuo
teidän täytyy myöskin nähdä.»

Effikin astui ikkunan ääreen.

Kadun toisella puolen istui Rollo katsellen täyshoitolan ikkunoihin.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin muutti Effi Roswithan avustamana
Königgrätzerstrassen varrella sijaitsevaan asuntoonsa, joka alun
pitäen häntä miellytti. Seuraa tosin puuttui, mutta täyshoitolassa
oli ihmisten seura ollut niin vähässä määrin ilahduttavaa, ettei
yksinolo käynyt hänelle vaikeaksi, ei ainakaan alkuaikoina. Roswithan
kanssa tosin ei käynyt aloittaminen esteettistä keskustelua, eipä edes
puhuminen siitä, mitä sanomalehdessä oli luettavana; mutta jos olivat
kysymyksessä puhtaasti inhimilliset asiat ja Effi aloitti lauseensa
sanoen »Ah, Roswitha, minua jälleen peloittaa», niin tuo uskollinen
sielu osasi joka kerta hyvin vastata, antoi aina lohdutusta ja
enimmälti neuvoakin.

Jouluun saakka kaikki kävi erinomaisesti; mutta jouluaatto oli jo
sangen murheellinen, ja kun ehti uusi vuosi, alkoi Effi painua
synkkämieliseksi. Sää ei ollut kylmä, mutta harmaa ja sateinen, ja
jos päivät olivat lyhyet, niin illat olivat sitä pitemmät. Mitä
tehdä? Effi luki, ompeli, asetteli pasianssia, soitti Chopinia, mutta
Notturnot eivät nekään olleet omansa luomaan valoa hänen elämäänsä,
ja kun Roswitha toi teetarjottimen, jossa teekupposten ohella oli
vielä pari pientä lautasta ja niillä muna sekä pieniksi viipaleiksi
leikattu wieniläinen kyljys, sanoi Effi pianoa sulkiessaan: »Käy tänne,
Roswitha. Ole seuranani.»

Roswitha tuli. »Jo tiedän, kuinka on laita. Armollinen rouva on jälleen
soittanut liian paljon; silloin te olette aina tuonnäköinen, poskissa
punaiset täplät. Onhan salaneuvos sen kieltänyt.»

»Ah, Roswitha, salaneuvoksen on helppo kieltää, ja sinun on helppo
matkia hänen sanojansa. Mutta mitä tekisinkään? Enhän voi istua
koko päivää ikkunassa katsellen vastapäätä olevaa Kristus-kirkkoa.
Sunnuntaisin, iltajumalanpalveluksen aikana, kun ikkunat ovat
valaistut, minä aina sinne katselen; mutta se ei minua ollenkaan auta,
sydäntä vain alkaa painostaa entistä enemmän.

»Niin, armollinen rouva, teidän pitäisi kerran käydä kirkossa. Toisitte
jo kerran siellä käydäkin?»

»Oh, useitakin kertoja. Mutta minulla ei ole ollut siitä suurta
voittoa. Hän saarnaa sangen hyvin ja on erittäin älykäs mies, ja minä
olisin iloinen, jos tietäisin sadannenkaan osan siitä, mitä hän tietää.
Mutta on sittenkin kuin kirjaa lukisi, ja kun hän vielä puhuu ylen
äänekkäästi ja huitoo käsiään ja pudistelee mustia kiharoitansa, niin
hartauteni on tiessään.»

»Tiessään?»

Effi nauroi. »Tarkoitat, ettei sitä ole vielä minussa ollutkaan. Ja
lienee tosiaankin niin laita. Mutta kenestä se johtuu? Ei suinkaan
minusta. Hän puhuu aina ylen paljon Vanhasta Testamentista. Ja jos se
onkin varsin hyvä asia, se ei kumminkaan minun mieltäni rakenna. Kaikki
tuo kuunteleminen ei yleensäkään ole oikeata. Näetkö, minulla pitäisi
olla niin paljon tekemistä, etten ehtisi ajatella sitä enkä tätä. Se
olisi jotakin minua varten. On olemassa sellaisia yhdistyksiä, joissa
nuoret tytöt oppivat taloustehtäviä, on kouluja ompeluopetusta ja
lastentarhatyötä varten. Etkö ole milloinkaan niistä kuullut?»

»Olen, olen kerran kuullut. Annin oli kerran määrä joutua
lastentarhaan.»

»Kas vain, sinä tiedät asian paremmin kuin minä. Ja minä tahtoisin
liittyä juuri sellaiseen yhdistykseen, jossa voi toimittaa jotakin
hyödyllistä. Mutta sitä ei käy ajatteleminenkaan; rouvat eivät minua
hyväksy eivätkä voikaan hyväksyä. Ja se juuri on kauheata, että
maailma on ihmiseltä niin suljettu ja ettei saa olla mukana edes hyvää
tekemässä. Minä en voi edes antaa apuopetusta köyhille lapsille...»

»Se ei olisikaan mitään teitä varten, armollinen rouva; lapsilla on aina
rasvaiset saappaat jalassa, ja kun sattuu kostea ilma, on sellainen
uho, ettei armollinen rouva sitä mitenkään siedä.»

Effi hymyili. »Lienetpä oikeassa, Roswitha; mutta on ikävä asia, että
olet oikeassa, ja minä huomaan siitä, että minussa on vielä liian
paljon vanhaa ihmistä ja että oloni ovat vielä liian hyvät.»

Mutta siitä Roswitha ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Ihmiselle,
joka on niin hyvä kuin armollinen rouva, eivät olot voi olla liian
hyvät. Ja teidän ei pidä aina näytellä vain murheellista, ja toisinaan
ajattelen, että kaikki muuttuu jälleen hyväksi, ja varmaan löytyy
jotakin.»

Niinpä löytyikin. Huolimatta polzinilaisesta kanttorintyttärestä, jonka
taiteellinen omahyväisyys yhä muistui Effin mieleen kamalana asiana,
hän tahtoi tulla maalaajaksi, ja vaikka hän itse nauroi aiettansa,
koska tiesi jäävänsä harrastelun alimmalle asteelle, hän kuitenkin kävi
kiihkein mielin siihen käsiksi, kun hänellä nyt oli toimi, vieläpä
aivan hänen mieleisensä, rauhallinen ja meluton. Hän ilmoittautui
oppilaaksi eräälle vanhalle maalaajaprofessorille, joka oli hyvin
perehtynyt Markkimaan aristokratiaan ja oli samalla niin leppoisa,
että Effi näytti alun pitäen voittaneen puolelleen hänen sydämensä.
Hän lienee ajatellut, että tässä oli sielu pelastettavana, ja niin hän
kohteli Effiä erikoisen ystävällisesti, kuin omaa tytärtänsä. Effi
oli siitä erittäin iloinen, ja se päivä, jona heillä oli ensimmäinen
oppitunti, merkitsi Effille käännettä hyvään päin. Hänen köyhä elämänsä
ei ollut niin köyhä kuin ennen, ja Roswitha riemuitsi siitä, että oli
ollut oikeassa ja että kuitenkin oli jotakin löytynyt.

Niin kului vuosi ja enemmänkin. Mutta kun Effi nyt oli jälleen
kosketuksissa ihmisten kanssa, niin hänessä heräsi halu nähdä noiden
kosketusten uudistuvan ja lisääntyvän. Halu päästä Hohen-Cremmeniin
heräsi hänessä toisinaan kerrassaan intohimoisena, ja vielä kiihkeämmin
hän halusi päästä näkemään Annin. Olihan Anni hänen lapsensa, ja kun
hän asiaa mietiskeli samalla muistaen Trippellin, joka oli kerran
sanonut »Maailma on niin pieni, että Afrikan sydänmailla joutuu
aivan varmaan kohtaamaan jonkun vanhan tuttavan», niin hän oli
syystäkin ihmeissään, ettei ollut vielä milloinkaan tavannut Annia.
Mutta asia muuttui eräänä päivänä. Hän tuli oppitunniltansa kulkien
eläintieteellisen puutarhan vieritse ja nousi pysäkin lähellä pitkää
Kurfürstenstrassea pitkin kulkeviin omnibus-vaunuihin. Oli erittäin
kuuma, ja alaslasketut uutimet, jotka leyhyivät voimakkaassa vedossa
paisuen toiselle ja toiselle taholle, tuntuivat hänestä mieluisilta.
Hän nojasi etusillan puolella olevaan kulmaukseen ja oli parhaillaan
tarkastelemassa muutamia lasiruutuun kuvattuja tupsuniekkoja sinisiä
sohvia, kun samassa näki hitaasti liikkuviin vaunuihin hyppäävän kolme
koulutyttöä, koululaukut selässä ja päässä pienet suipot hatut, kaksi
vaaleata ja vallatonta ja kolmas tumma ja vakava. Viimeksimainittu
oli Anni. Effi säpsähti ankarasti, ja lapsen kohtaaminen, jota hän
oli kauan kaivannut, täytti hänet nyt todellisella kuolemanpelolla.
Mitä tehdä? Hän avasi nopeasti ja päättävästi etusillalle johtavan
oven ja pyysi siellä yksin seisovaa ajomiestä sallimaan hänen astua
alas etusillalta seuraavalla pysäkillä. »On kielletty, neiti», sanoi
ajomies; mutta Effi pisti hänen käteensä rahaa ja silmäili häntä
niin anovasti, että hyvänluontoinen mies muutti mieltänsä ja virkkoi
itsekseen:

»Eihän se oikeastaan ole luvallista; mutta käyneehän tuo kerran
päinsä.» Vaunujen pysähtyessä hän irroitti ristikon, ja Effi hyppäsi
alas.

Effi oli vielä kotiin tullessaan ankaran kiihtymyksen vallassa.

»Ajattelehan, Roswitha, minä olen nähnyt Annin.» Hän kertoi koko
kohtauksen. Roswitha oli tyytymätön siihen, etteivät äiti ja
tytär olleet viettäneet jälleennäkemisen juhlaa, ja salli vain
vastahakoisesti vakuuttaa itselleen, ettei se käynyt päinsä niin
lukuisain ihmisten läsnäollessa. Sitten Effin täytyi kertoa,
millaiselta Anni oli näyttänyt, ja kun Effi oli äidillisen ylpeänä
hänestä kertonut, Roswitha sanoi: »Niin, hän on puolittain sitä,
puolittain tätä. Somuus ja, jos saan niin sanoa, omituisuus on
peräisin äidistä; mutta vakavuus on ilmettyä isää. Ja kun asiaa oikein
harkitsen, lienee hän kuitenkin enemmän armollisen herran kaltainen.»

»Jumalan kiitos!» sanoi Effi.

»Niin, armollinen rouva, se asia on vielä kysymyksenalainen. Ja
taitaapa olla paljon sellaisia, jotka pitävät enemmän äidistä.»

»Luuletko, Roswitha? Minä en sitä usko.»

»Minäpä en salli itselleni mitään uskotella ja arvaan armollisen
rouvankin varsin hyvin tietävän, kuinka oikeastaan on laita ja mikä
miehiä eniten miellyttää.»

»Ah, älä puhu siitä, Roswitha.»

Siihen keskustelu katkesi eikä sitä aloitettu uudelleen. Mutta vaikka
Effi varoikin puhumasta Roswithan kanssa nimenomaan Annista, hän ei
kumminkaan kyennyt sydämessään voittamaan kohtauksen aiheuttamaa
vaikutelmaa ja kärsi ajatellessaan, että oli paennut omaa lastansa.
Tuo kidutti häntä häpeään asti, ja halu saada tavata Anni kiihtyi
kerrassaan sairaalloiseksi. Mahdotonta oli kirjoittaa Innstettenille
ja pyytää häneltä lupaa. Effi oli hyvinkin tietoinen syyllisyydestään,
jota koskevaa tunnetta hän vaali melkein intohimoisen tahallisesti;
mutta keskellä syyllisyydentuntoa hänen mieltänsä toisaalta täytti
eräänlainen Innstetteniin kohdistuva kapinahenki. Effi ajatteli näin:
hän oli oikeassa ja vielä kerran ja vieläkin kerran oikeassa, mutta
lopulta hän oli sittenkin väärässä. Kaikki, mitä oli tapahtunut oli
kaukana menneisyydessä, uusi elämä oli alkanut, — hän olisi voinut
antaa sen tuhoutua, mutta sensijaan tuhoutuikin Crampas-raukka.

Ei, Innstettenille ei käynyt kirjoittaminen; mutta Annin hän tahtoi
nähdä, jutella hänen kanssaan ja painaa hänet sydäntänsä vasten, ja
päiväkausia asiaa harkittuaan hän oli vihdoin selvillä siitä, miten se
oli parhaiten järjestettävissä.

Jo seuraavana aamupäivänä hän pukeutui huolellisesti soveliaaseen
mustaan pukuun ja lähti tapaamaan ministerin rouvaa. Hän lähetti
käyntikorttinsa, johon oli merkitty vain »Effi von Innstetten, o.s.
von Briest». Kaikki muu oli jätetty pois, paroonitarkin. »Hänen
ylhäisyytensä pyytää käymään sisään.» Effi seurasi palvelijaa
eteissuojaan, istuutui ja alkoi kiihtymyksestään huolimatta tarkastella
seinillä olevia kuvia. Siinä oli ensinnäkin Guido Renin Aurora, ja
vastapäätä riippui englantilaisia vaskipiirroksia, Benjamin Westin
teosten jäljennöksiä, tunnettua aquatintatekotapaa noudattaen
valmistettuja, voimakkaine valo- ja varjovaikutelmineen. Eräs kuva
esitti kuningas Learia nummella rajuilman keskellä.

Effi oli tuskin ehtinyt lopettaa tarkastelunsa, kun viereisen huoneen
ovi avautui ja kookas solakka nainen, jonka ulkomuoto heti vaikutti
miellyttävästi anojaan, astui hänen luoksensa ja ojensi hänelle
kätensä. »Parahin armollinen rouva», sanoi hän, »olen erittäin iloinen
nähdessäni teidät jälleen...»

Niin sanoessaan hän siirtyi sohvaa kohti ja veti istuutuessaan Effin
viereensä.

Effiä liikutti kaikessa ilmenevä sydämen hyvyys. Ei jälkeäkään
kopeudesta tai moitteesta, pelkkää kaunista inhimillistä myötätuntoa.
»Miten voin teitä palvella?» virkkoi ministerin rouva vielä kerran.

Effin suupielet värähtivät. Vihdoin hän sanoi: »Minut tuo tänne eräs
pyyntö, jonka täyttymisen teidän ylhäisyytenne kenties voi tehdä
mahdolliseksi. Minulla on kymmenen vuoden ikäinen tytär, jota en ole
nähnyt kolmeen vuoteen ja jonka mielelläni näkisin jälleen.»

Ministerin rouva tarttui Effin käteen ja silmäili häntä ystävällisesti.

»Kun sanon, etten ole häntä nähnyt kolmeen vuoteen, en sano ihan
oikein. Minä näin hänet kolme päivää sitten.» Effi kuvaili erittäin
vilkkaasti sattunutta kohtausta. »Pakenemassa omaa lastani. Tiedän
tosin saaneeni ansioni mukaan enkä tahdo muuttaa mitään seikkaa
elämässäni. On oikein niinkuin on; en ole tahtonut sitä muuksi muuttaa.
Mutta tuo lasta koskeva asia on sentään liian ankara, ja minä toivon
saavani nähdä hänet silloin tällöin, ei salaa ja varkain, vaan kaikkien
asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan.»

»Kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan», toisti
ministerin rouva Effin sanat. »Toisin sanoen teidän puolisonne
suostumuksella. Minä huomaan hänen kasvatusmenetelmänsä pyrkivän
pitämään lasta loitolla äidistä enkä tahdo puolestani käydä asiaa
arvostelemaan. Hän on kenties oikeassa; suokaa anteeksi tämä
huomautukseni, armollinen rouva.»

Effi nyökkäsi.

»Te suostutte itsekin puolisonne menettelyyn ja vaaditte vain, että
luonnollinen tunne, kaiketi tunteistanne kaunein (ainakin me naiset
lienemme siinä kohden yhtä mieltä) saa oikeutensa. Osunko oikeaan?»

»Joka suhteessa.»

»Ja minun on niinmuodoin yritettävä saada lupa tilapäisiin kohtauksiin,
teidän luonanne, missä voitte kokea valloittaa takaisin lapsenne
sydäntä.»

Effi sanoi vielä kerran olevansa samaa mieltä, ja ministerin rouva
jatkoi: »Minä tulen niinmuodoin tekemään mitä suinkin voin, armollinen
rouva. Mutta asia ei suinkaan ole helppo. Teidän puolisonne — suokaa
anteeksi, että yhä edelleenkin häntä niin nimitän — on mies, joka ei
toimi mielialojen ja päähänpistojen, vaan periaatteiden nojalla, ja
niistä luopuminen, vaikkapa vain hetkellisestikin, käynee hänelle
vaikeaksi. Ellei olisi niin laita, hänen toiminta- ja kasvatustapansa
olisi jo aikoja sitten ollut toisenlainen. Hän pitää oikeana sitä, mikä
tuntuu teidän sydämellenne ankaralta.»

»Arveleeko siis teidän ylhäisyytenne, että minun olisi parasta
peruuttaa pyyntöni?»

»En. Tahdoin vain selittää, jotten sanoisi puolustaa puolisonne
menettelyä ja tahdoin samalla viitata niihin vaikeuksiin, joita
varsin todennäköisesti tulemme kohtaamaan. Mutta luulen sittenkin,
että asiasta suoriudumme. Kun näet älykkäästi asian aloitamme emmekä
jännitä jousta liiaksi, niin me naiset osaamme saada toimeen paljonkin.
Sitäpaitsi teidän puolisonne kuuluu erikoisiin ihailijoihini, joten
hän ei kieltäytyne täyttämästä hänelle esittämääni pyyntöä. Meillä on
huomenna pieni illanvietto, jossa hänet tapaan, ja ylihuomenna aamulla
te saatte minulta muutamia rivejä, jotka teille ilmoittavat, olenko
aloittanut asian älykkäästi, toisin sanoen onnistuneesti, vai en.
Otaksun puolestani, että asian voitamme; te tulette näkemään jälleen
lapsenne ja hänestä iloitsemaan. Kerrotaan, että hän on kaunis tyttö.
Eipä ihmekään.»



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


Kaksi päivää myöhemmin saapui lupauksen mukaisesti muutamia rivejä,
ja Effi luki: »Olen iloinen voidessani lähettää teille hyviä uutisia,
parahin armollinen rouva. Kaikki sujui toivomuksen mukaan; puolisonne
on liian suuressa määrin maailmanmies voidakseen torjua naishenkilön
hänelle esittämän pyynnön, mutta toisaalta — sitäkään seikkaa en saa
teiltä salata — huomasin selvään, ettei hänen myöntönsä vastannut
sitä, mitä hän pitää viisaana ja oikeana. Mutta älkäämme moitiskelko
siinä, missä on asiamme iloita. Sopimuksemme oli sellainen, että
Anninne tulee puolenpäivän aikaan, ja hyvä tähti valvokoon teidän
jälleennäkemistänne.»

Nuo rivit toi päivän toinen posti, ja Annin saapumiseen ei luultavasti
ollut enää kahta tuntia. Lyhyt aika, mutta silti yhä liian pitkä.
Effi kulki levottomana molemmissa huoneissa ja sitten jälleen
keittiössä, missä hän puhui kaikenlaisista mahdollisista asioista:
Kristus-kirkon murattipeitteestä, joka luultavasti kattaisi seuraavana
vuonna ikkunatkin, portinvartijasta, joka oli jälleen sulkenut
huonosti kaasuhanan (he lentäisivät varmaan kohta ilmaan), siitä,
että olisi parempi noutaa lamppuöljyä suuresta lamppukaupasta Unter
den Linden-kadun varrelta kuin Anhaltsrasselta, — hän puhui jos
jostakin, mutta ei virkkanut mitään Annista, koska ei tahtonut päästää
vallitsevaksi sitä pelkoa, joka ministerin rouvan lähettämistä riveistä
huolimatta tai kenties nimenomaan niiden vuoksi hänen mielessään eli.

Oli keskipäivä. Vihdoin soitettiin arasti ovikelloa, ja Roswitha lähti
katsomaan kurkistusreiästä. Oikein, siellä oli Anni. Roswitha suuteli
lasta, mutta ei virkkanut muuten sanaakaan, vaan johti lapsen aivan
hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut joku sairaana, ensin peräkamariin
ja sitten etumaiseen suojaan johtavalle ovelle.

»Mene sisään, Anni.» Hän ei sanonut muuta, koska ei tahtonut häiritä,
jätti lapsen yksin ja lähti jälleen keittiöön.

Effi seisoi huoneen toisessa päässä, selin kuvastinpylvääseen, kun
lapsi astui sisään. »Anni!» Mutta Anni jäi puoliavoimelle ovelle,
puolittain hämillään, mutta puolittain tahallaankin, ja Effi kiiruhti
lapsen luo, nosti sen korkealle ja suuteli sitä.

»Anni, rakas lapseni, kuinka olenkaan iloinen. Tule, kerro minulle»,
sanoi hän tarttuen Annin käteen ja lähtien kohti sohvaa siihen
istuutuakseen. Anni seisoi hänen vieressään ja tarttui, yhä arasti
äitiään silmäillen, vasemmalla kädellään pöytäliinan riippuvaan
kulmaan. »Tiedätkö, Anni, että olen sinut jo kerran nähnyt?»

»Niin, minustakin tuntui siltä.»

»Kerrohan nyt minulle oikein paljon. Kuinka oletkaan kasvanut suureksi!
Ja tuossa on arpi; Roswitha on siitä minulle kertonut. Sinä olit aina
kovin raju ja vallaton leikkiessäsi. Se on sinussa äitiäsi, hänkin oli
aina sellainen. Entä kuinka on laita koulussa? Luulenpa, että olet aina
ensimmäinen, minusta näyttää kuin sinun täytyisi olla mallioppilas ja
aina tuoda kotiin parhaat arvosanat. Olen kuullut senkin, että neiti
von Wedelstädt on sinua kovin kiittänyt. Se on oikein; minä olin
minäkin kunnianhimoinen, mutta kouluni ei ollut niin hyvä. Mytologia
oli minun paras aineeni. Entä sinun?»

»En tiedä.»

»Tiedät varmaan. Sellaisen asian tietää jokainen. Missä aineessa
sinulla on paras arvosana?»

»Uskonnossa.»

»Näetkös, tiesinhän sen. Se on hyvin ja oikein; minä en siinä
erikoisesti kunnostautunut, mutta se lienee johtunut opetuksesta.
Meidän opettajamme oli vain kokelas.»

»Meilläkin oli kokelas.»

»Onko hän nyt poissa?»

Anni nyökkäsi.

»Minkätähden?»

»En tiedä. Meillä on nyt jälleen saarnaaja.»

»Josta te kaikki kovin pidätte.»

»Niin; kaksi ylimmän luokan oppilasta aikoo vaihtaa.»

»Ah, minä ymmärrän; varsin kaunista. Entä mitä tekee Johanna?»

»Johanna saatteli minut portille asti...»

»Minkätähden hän ei saatellut sinua perille saakka?»

»Hän sanoi mieluummin jäävänsä alas ja odottavansa tuolla kirkon luona.»

»Ja sinä kaiketi noudat hänet sieltä?»

»Niin.»

»Toivottavasti hän ei käy siellä kärsimättömäksi. Siinä on pieni
puutarha kirkon edessä, ja ikkunat ovat jo puolittain muratin peitossa,
ikäänkuin se olisi vanhakin kirkko.»

»En kumminkaan mielelläni antaisi hänen odottaa.»

»Sinä näytät olevan erittäin huomaavainen, ja siitä minun täytynee
iloita. Pitää vain osata se oikein jakaa... Sanohan nyt, kuinka on
Rollon laita.»

»Rollo on erittäin hyvä. Mutta isä sanoo sen käyvän laiskaksi; se makaa
aina päivänpaisteessa.»

»Sen uskon. Niin oli laita jo silloin, kun sinä olit vielä aivan
pieni... Sanohan nyt, Anni, — tänään me olemme vain kohdanneet toisemme
jälleen — tuletko useinkin minun luokseni?»

»Aivan varmaan, jos saan luvan.»

»Voimme sitten mennä kävelemään Prinssi Albrechtin puutarhaan.»

»Aivan varmaan, jos saan luvan.»

»Tai menemme Schillingiin syömään jäätelöä, ananas- tai
vaniljajäätelöä, sitä minä söin aina mieluimmin.»

»Aivan varmaan, jos saan luvan.»

Tuo kolmas »jos saan luvan» oli jo liikaa; Effi hypähti seisaalleen
ja lapseen osui katse, jossa näytti leimahtavan ilmi syvä suuttumus.
»Luulenpa, että on jo aika lähteä; Johanna käy muuten kärsimättömäksi.»
Hän soitti kelloa. Roswitha, joka oli jo viereisessä huoneessa, astui
heti sisään. »Roswitha, saattele Anni kirkon luo. Johanna odottaa
siellä. Toivottavasti hän ei ole vilustunut. Olisin siitä kovin
pahoillani. Terveisiä Johannalle.»

Molemmat lähtivät.

Mutta tuskin oli Roswitha sulkenut ulkona oven, kun Effi,
joka tunsi kohta tukehtuvansa, tempasi pukunsa auki ja alkoi
kouristuksentapaisesti nauraa. »Sellainen siis on jälleennäkeminen!»
Hän syöksyi eteenpäin, avasi ikkunan ja etsi jotakin tuekseen. Ja apu
löytyikin hänen sydämensä hädässä. Ikkunan vieressä oli kirjahylly,
siinä muutamia Schillerin ja Körnerin teosten nidoksia, ja runoteosten
päällä, jotka kaikki olivat samaa kokoa, raamattu ja virsikirja. Hän
tarttui niihin, koska tarvitsi jotakin, minkä eteen voi polvistua
rukoilemaan, ja asetti kirjat pöydänreunalle siihen kohtaan, missä
Anni oli seisonut, heittäytyi äkkiä niiden eteen ja lausui puoliääneen
itsekseen: »Taivaan Jumala, anna anteeksi, mitä olen tehnyt; minä olin
lapsi... Ei, ei, ei, en ollut lapsi, olin kyllin vanha tietämään, mitä
tein. Minä tiesin sen enkä tahdo vähentää syyllisyyttäni... mutta tämä
on liikaa. Tämä rangaistus, jonka lapsi minulle aiheuttaa, ei tule
sinulta, Jumalalta, joka tahtoo minua rangaista, vaan häneltä, yksin
häneltä! Olen aina uskonut, että hänen sydämensä on jalo, ja olen aina
tuntenut itseni pieneksi hänen rinnallaan; mutta nyt tiedän, että _hän_
on pieni ja pikkumainen. Ja koska hän on pikkumainen, hän on julmakin.
Kaikki, mikä on pientä, on julmaa. Hän on sen lapselle opettanut, hän
oli aina koulumestari, Crampas nimitti häntä siten, ivallisesti, mutta
hän oli oikeassa. 'Aivan varmaan, jos saan luvan.' Sinun ei _tarvitse_
saada lupaa; minä en tahdo teistä enää tietää, minä vihaan teitä, omaa
lastanikin. Mikä on liikaa, on liikaa. Kiipijä hän oli, ei mikään muu.
— Kunnia, kunnia, kunnia... ja sitten hän ampui kuoliaaksi miesparan,
jota en edes rakastanut ja jonka olin unohtanut, koska en häntä
rakastanut. Typeryyttä oli kaikki, ja nyt verta ja murhaa. Ja minä
olen syypää. Ja nyt hän lähettää lapsen luokseni, koska ei voi kieltää
mitään ministerin rouvalta, ja ennenkuin lapsen lähettää, opettaa sen
papukaijan tavoin toistamaan 'jos saan luvan'. Minua inhottaa, mitä
olen tehnyt, mutta vieläkin enemmän minua inhottaa teidän hyveenne.
Korjautukaa pois! Minun täytyy elää, mutta ikuisia aikoja ei sekään
kestäne.»

Roswithan palattua makasi Effi lattialla, kasvot näkymättömissä, kuin
kuollut.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Rummschüttel, joka kutsuttiin, ei pitänyt Effin tilaa vaarattomana. Se
kuumehivutus, jota hän oli jo vuoden päivät Effissä huomannut, ilmeni
nyt entistä selvempänä, ja sitäkin pahempi seikka oli, että hermotaudin
ensimmäiset oireet olivat havaittavissa. Mutta Rummschüttelin
levollinen, ystävällinen sävy, johon liittyi hilpeyden vivahdus,
tuntui Effistä hyväätekevältä, ja hän oli tyyni tohtorin vielä ollessa
hänen läheisyydessään. Vanhan herran vihdoin poistuessa saatteli
Roswitha hänet eteiseen saakka ja sanoi: »Herra salaneuvos, minua
kovin pelottaa; jos se palaa, ja voihan niin käydä, niin hyvä Jumala —
silloinhan minulla ei ole enää yhtäkään rauhallista hetkeä. Mutta se
olikin liikaa, tuo kohtaus lapsen kanssa. Armollinen rouva rukka! Ja
vielä niin nuori — monet vasta aloittelevat sillä iällä.»

»Älkää olko huolissanne, Roswitha. Voi kaikki jälleen hyväksi kääntyä.
Mutta hänen täytyy päästä pois. Saammehan nähdä. Toiseen ilmastoon,
toisten ihmisten joukkoon.»

Seuraavana päivänä saapui Hohen-Cremmeniin tämä kirje: »Armollisin
rouva! Näiden rivien puolusteena ovat vanhat ystävälliset suhteeni
Briestin ja Bellingin perheisiin eikä suinkaan vähimmin se harras
kiintymys, jota tunnen teidän tytärtänne kohtaan. Tämä ei saa jatkua.
Ellei tapahdu jotakin, mikä tempaa tyttärenne hänen nyt jo vuosikausia
viettämästään yksinäisestä ja murheellisesta elämästä, niin hän riutuu
nopeasti pois. Hän on aina taipunut hivutustautiin, ja siitä syystä
minä jo vuosia sitten määräsin hänet lähtemään Emsiin. Mutta tuohon
vanhaan vikaan on nyt liittynyt uusi: hänen hermonsa kuluvat loppuun.
Jotta se estyisi, on ilmaston vaihdos välttämätön. Mutta minne?
Schlesian kylpypaikoista olisi helppo jotakin löytää, Salzbrunn on hyvä
ja Reinerz hermostollisen lisätaudin vuoksi sitäkin parempi. Mutta
kysymykseen saa tulla ainoastaan Hohen-Cremmen. Tytärtänne, armollinen
rouva, ei kykene parantamaan yksin ilma; hän kuihtuu pois, koska
hänellä ei ole ketään muuta kuin Roswitha. Palvelijan uskollisuus on
kaunis asia, mutta vanhempien rakkaus on sitä parempi. Suokaa anteeksi
vanhalle miehelle, että hän sekaantuu asioihin, jotka eivät kuulu hänen
lääkäriammattiinsa. Tai oikeastaan kuuluvat hyvinkin, koska tässä
lopultakin puhuu lääkäri esittäen velvollisuutensa nojalla, — sana
annettakoon anteeksi — vaatimuksia... Minä olen nähnyt paljon elämää...
mutta riittäköön jo tästä asiasta. Pyydän lausumaan parhaat terveiseni
puolisollenne. Syvästi kunnioittaen Tri Rummschüttel.»

Rouva von Briest oli lukenut kirjeen miehelleen; molemmat istuivat
varjoisalla puutarhakäytävällä selin saliin, rondelli aurinkokelloineen
heidän edessään.

Ikkunaa kiertävä villiviini huojui hiljaa tuulessa, ja lammen
yläpuolella väräjöi pari päiväkorentoa kirkkaassa auringonpaisteessa.

Briest oli vaiti ja rummutti tarjotinta sormellaan.

»Älä huoli rummuttaa; sano mieluummin, mitä ajattelet!»

»Ah, Luise, mitä sanonkaan. Rummutteluni sanoo jo aivan riittävästi.
Tiedäthän jo vuoden päivät, mitä asiasta ajattelen. Innstettenin
kirjeen saapuessa salamana kirkkaalta taivaalta olin samaa mieltä kuin
sinä. Mutta siitä on nyt jo kulunut puoli iäisyyttä; tuleeko minun
näytellä täällä elämäni loppuun asti suurinkvisiittorin osaa? Voin
sinulle sanoa, että olen siihen kyllästynyt jo aikoja sitten...»

»Älä huoli syyttää minua, Briest; minä rakastan häntä samoinkuin
sinä, ehkäpä enemmänkin; kullakin on oma tapansa. Mutta emmehän elä
maailmassa vain sitä varten, että olisimme heikkoja ja hellämielisiä ja
käsittelisimme sukoillen kaikkea sitä, mikä on vastoin lakia ja käskyjä
ja mitä ihmiset tuomitsevat ja tuomitsevat ainakin vielä toistaiseksi —
syystäkin.»

»Mitä joutavia. Eräs asia ennen kaikkea.»

»Niinpä tietenkin. Mutta mikä on se eräs asia.»

»Se, että vanhemmat rakastavat lapsiansa. Varsinkin kun sattuu vielä
olemaan yksi ainoa...»

»Silloin ovat katkismuksen ja moraalin ja 'seurapiirin' vaatimukset
turhat.»

»Ah, Luise, puhu minulle katkismuksesta miten paljon haluat, mutta älä
huoli puhua seurapiiristä.»

»Ylen vaikea on tulla toimeen ilman seuraa.»

»Ilman lasta samoin. Ja usko minua, Luise: 'seurapiiri' voi hyvinkin
painaa toisen silmänsä kiinni, kunhan tahtoo. Ja minun kantani on tämä:
jos rathehowilaiset tulevat, on hyvä, elleivät, hyvä niinkin. Minä
sähkötän muitta mutkitta: 'Tule Effi'. Oletko samaa mieltä?»

Rouva von Briest nousi ja suuteli miehensä otsaa. »Tietenkin olen.
Sinun ei pidä minua mitenkään soimata. Ei ole suinkaan helppoa niin
menetellä. Ja meidän elämämme muuttuu tänä hetkenä toisenlaiseksi.»

»Minä voin sen kestää. Rapsi on hyvässä hinnassa, ja syksyllä minä
voin ajaa jänistä. Ja maistuuhan minulle vielä punaviinikin. Ja kun
lapsi on jälleen kotona, se maistuu vieläkin paremmalta... Menen tästä
lähettämään sähkösanomaa.»

       *       *       *       *       *

Effi oli nyt ollut enemmän kuin puoli vuotta Hohen-Cremmenissä.
Hän asui niissä kahdessa yläkerran huoneessa, joissa oli asunut jo
aikaisemmin, vieraana ollessaan; suurempi huone oli järjestetty
häntä itseään varten, viereisessä huoneessa nukkui Roswitha. Se,
mitä Rummschüttel oli toivonut tästä oleskelusta ja kaikesta muusta
hyvästä, oli toteutunut siinä määrin kuin se voi toteutua. Yskä
helpotti, se katkera piirre, joka oli riistänyt lempeistä kasvoista
suuren osan niiden suloa, hävisi, ja tuli jälleen päiviä, joina hän
voi nauraa. Kessinistä ja kaikista menneistä asioista puhuttiin
vähän. Poikkeuksena olivat ainoastaan rouva von Padden ja tietenkin
Gieshübler, joka erinomaisesti miellytti vanhaa Briestiä. »Tuon
Alonzon, tuon Preciosa-espanjalaisen, jolla oli hallussaan Mirambo ja
joka koulutti Trippelliä — niin, hänen täytyy olla nero, kukaan ei voi
saada minua muuta uskomaan.» Sitten täytyi Effin suostua esittämään
hänelle koko Gieshübleriä, hattu kädessä ja lukemattomine kohteliaine
kumarruksineen. Luontainen jäljittelykyky tekikin asian Effille
helpoksi, mutta siitä huolimatta hän ei mielellään siihen suostunut,
koska piti sitä aina tuohon kelpo henkilöön kohdistuvana vääryytenä. —
Innstettenistä ja Annista ei puhuttu milloinkaan, vaikka oli päätetty,
että Anni saisi periä Hohen-Cremmenin.

Niin, Effi elpyi jälleen elämään, ja äiti, joka naisena ei ollut aivan
haluton pitämään koko asiaa, miten tuskallinen se muuten lieneekin
ollut, mielenkiintoisena tapauksena, osoitti miehensä kanssa kilpaillen
rakkauttaan ja huomaavaisuuttaan.

»Näin hyvää talvea meillä ei ole ollut pitkiin aikoihin», sanoi
Briest. Sitten Effi nousi ja silitteli hänen harventuneet hiuksensa
pois otsalta. Mutta miten kaunista tuo kaikki lieneekin ollut,
Effin terveyden kannalta se kuitenkin oli pelkkää silmänlumetta;
todellisuudessa tauti jatkui ja jäyti hiljalleen hänen elämäänsä. Kun
Effi — jolla oli jälleen yllään sini- ja valkojuovainen mekkohame
irtaimine vöineen, kuten sinä päivänä, jona hän oli mennyt kihloihin
Innstettenin kanssa — astui nopein ja joustavin askelin vanhempiensa
luo sanoakseen heille hyvää huomenta, katselivat viimeksimainitut
toisiaan iloisina ja ihmeissään, mutta samalla alakulosinakin, koska
eivät voineet olla huomaamatta, ettei tuohon solakkaan olemukseen
ja hohteleviin silmiin luonut omituista ilmettä heleä nuoruus, vaan
eräänlainen kirkastuminen. Kaikki, jotka katselivat häntä tarkemmin,
sen huomasivat; vain Effiltä itseltään se jäi havaitsematta. Hän eli
yksinomaan siinä onnellisessa tunnossa, että sai jälleen olla tässä
hänelle ystävällisessä rauhallisessa maanpaikassa, hyvässä sovussa
niiden kanssa, joita oli aina rakastanut ja jotka olivat aina häntä
rakastaneet, niinäkin vuosina, jotka hän oli viettänyt onnettomana ja
hylättynä.

Effi askarteli kaikenlaisissa talouspuuhissa ja piti huolta pienistä
somistuksista ja parannuksista. Kauneusvaistonsa nojalla hän siinä
aina osui oikeaan. Lukemisen ja varsinkin taiteiden harrastamisen hän
sitävastoin oli kokonaan jättänyt. »Olen kokeillut niitä niin paljon,
että olen onnellinen saadessani laskea käteni syliini.» Sellaiset asiat
lienevät liiaksi palautelleet hänen mieleensä menneitä murheen päiviä.
Sensijaan hän kehitteli itsessään taitoa katsella luontoa hiljaa ja
ihastuneena, ja kun plataanien lehdet putosivat, kun auringonsäteet
kimaltelivat pienen lammen pinnassa tai kun ensimmäiset krokuskukat
nousivat vielä puolittain talviseen kukkalavaan, niin tuo vaikutti
häneen hyväätekevästi ja hän voi katsella kaikkea tuntikaudet unohtaen
siinä, mitä hänen elämänsä oli jäänyt vaille, tai kaiketi oikeammin:
mitä hän oli itseltään riistänyt.

Talo ei jäänyt aivan ilman vieraita, kaikki eivät asettuneet häntä
vastustamaan; mutta parhaan seuransa hän löysi koululta ja pappilasta.

Se seikka, että koulutalosta olivat tytöt poissa, ei paljoa haitannut,
koska asia ei olisi muutenkaan enää oikein luontunut; mutta vanhan
Jahnken seurassa — joka ei pitänyt ainoastaan koko Ruotsin-Pommeria,
vaan myöskin Kessinin seutua skandinaavisena rajamaana ja alinomaa
esitti sitä koskevia kysymyksiä tämän vanhan ystävän seurassa hän
viihtyi paremmin kuin milloinkaan ennen. »Niin, Jahnke, meillä oli
höyrylaiva, ja kuten teille luullakseni jo kerran kirjoitin tai kenties
jo kerran sanoinkin, olimme vähältä joutua aina Visbyhyn saakka.
Ajatelkaahan, melkein Visbyhyn saakka. Naurettavaa tosin, mutta minä
voin oikeastaan sanoa monestakin asiasta elämässäni 'melkein'.»

»Vahinko, vahinko», virkkoi Jahnke.

»Niin, tosiaankin vahinko. Mutta Rügenissä minä tosiaankin matkustelin.
Ja se olisi varmaan ollut jotakin teille, Jahnke. Ajatelkaahan: Arkona
suurine vendiläisten leiripaikkoineen, joka kuuluu olevan vielä
nähtävissä minä näet en siellä käynyt — mutta verrattain lähellä
sijaitsee Hertha-järvi valkoisine ja keltaisine ulpukkoineen. Minun
täytyi hyvinkin ajatella teidän Herthaanne...»

»Niin, niin, Herthaa... Mutta tehän aioitte puhua Hertha-_järvestä_...»

»Niin aioin... Ja ajatelkaahan, Jahnke: aivan järven rannalla oli
kaksi suurta uhrikiveä ja niissä vielä kourut, joita pitkin veri on
virrannut. Siitä saakka minä ajattelen vendejä inhontuntein.»

»Ah, armollinen rouva, suokaahan anteeksi. Eiväthän ne olleet mitään
vendejä. Uhrikivet ja Hertha-järvi ja kaikki niiden yhteydessä olevat
asiat, nehän olivat vielä paljoa, paljoa varhaisempia, jo ennen
_Christum natum;_ puhtaita germaaneja, joista me kaikki polveudumme...»

»Tietysti», nauroi Effi, »joista me kaikki polveudumme, Jahnket aivan
varmaan ja kenties Briestitkin.»

Sitten hän jätti Rügenin ja Hertha-järven ja alkoi kysellä Jahnkelta
hänen lapsenlapsistaan, kumpaisetko olivat hänelle rakkaammat, Berthan
vaiko Herthan lapset.

Niin, Effi tuli hyvin toimeen Jahnken kanssa. Mutta vaikka Jahnke
kovin harrastikin Hertha-järveä, Skandinaviaa ja Visbytä, hän oli
kuitenkin vain yksinkertainen mies, ja eipä niinmuodoin ihmekään, että
yksinäinen nuori rouva paljoa mieluummin jutteli Niemeyerin kanssa.
Syksyllä, niin kauan kuin voi kävellä puistossa, keskustelutilaisuuksia
tarjoutuikin varsin runsaasti, mutta talven tullen asia keskeytyi
moneksi kuukaudeksi, koska Effi ei mielellään käynyt itse pappilassa.
Pastori Niemeyerin rouva oli ainakin ollut sangen epämiellyttävä nainen
ja käytteli nyt sitäkin kopeampaa sävyä, vaikka seurakunta oli sitä
mieltä, ettei hän itse ollut ihan moitteeton.

Sillä kannalla asiat olivat koko talven, Effin suureksi mielipahaksi.
Mutta kun sitten huhtikuun tullen pensaisiin ilmaantui viheriä nukka ja
puiston käytävät nopeasti kuivuivat, aloitettiin jälleen kävelykin.

Kerran he olivat jälleen sellaisella kävelyllä. Kaukaa kuului käen
huhuilu, ja Effi laski kukuntain lukua. Hän oli tarttunut Niemeyerin
käsivarteen ja virkkoi: »Niin, käki kukahtelee. En huoli kysyä siltä
tietoa. Sanokaa te, ystäväni, mitä elämästä arvelette.»

»Parahin Effi, sellaisia tohtorikysymyksiä et saa minulle esittää.
Sinun täytyy kääntyä jonkun filosofin tai kokonaisen tiedekunnan
puoleen. Mitä elämästä arvelen, mitä se minulle merkitsee? Paljon ja
vähän. Toisinaan sangen paljon, toisiaan taas erittäin vähän.»

»Se on oikein, ystäväni, se miellyttää minua; enempää en tarvitsekaan
tietää.» Kun hän oli ehtinyt sen sanoa, he olivat tulleet keinun
luo. Effi hyppäsi keinulaudalle niin sukkelasti kuin parhaina
tyttöaikoinaan, ja ennenkuin katseleva vanhus ehti säikähdyksestään
toipua, hän jo kyykistyi molempien kannatinköytten väliin ja sai
taitavasti ruumistaan liikutellen keinun käyntiin. Parin sekunnin
kuluttua hän heilahteli jo korkealle, piteli kiinni vain toisella
kädellään, tempasi toisella poveltaan pienen silkkiliinan ja heilutti
sitä ikäänkuin onnen ja vallattomuuden ilmaukseksi. Sitten hän salli
keinun liikkeen jälleen hidastua, hyppäsi alas ja tarttui Niemeyerin
käsivarteen.

»Effi, sinä olet yhä vielä aivan samanlainen kuin olit ennen.»

»En. Tahtoisin olla sellainen. Mutta se on kaukana menneisyydessä, ja
minä tahdoin vain vielä kerran koettaa. Ah, kuinka kaunista se olikaan
ja kuinka hyvältä tuntui ilma; tuntui kuin olisin lentänyt taivaaseen.
Pääsenköhän sinne? Sanokaa se minulle, ystäväni, teidän täytyy se
tietää. Sanokaa, olkaa hyvä...» Niemeyer otti hänen päänsä vanhojen
käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: »Pääset, Effi.»



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.


Effi vietti kaiket päivät ulkona puistossa, koska tunsi tarvitsevansa
raitista ilmaa. Vanha tohtori Wiesike suostui asiaan, mutta soi hänelle
siinä suhteessa liian paljon vapautta menetellä mielensä mukaisesti.
Eräänä koleana toukokuun päivänä Effi vilustui, joutui kuumeeseen
ja yski. Tohtori, joka muuten kävi joka kolmas päivä, tuli nyt joka
päivä eikä oikein tietänyt, miten menetellä, sillä niitä uni- ja
yskälääkkeitä, joita Effi halusi, ei kuumeen vuoksi voitu hänelle antaa.

»Kuulkaahan, tohtori», kysyi vanha Briest, »mitä tästä jutusta koituu?
Tehän tunnette hänet pienestä pitäen, olette hänet noutanut. Minua tämä
kaikki ei miellytä; hän laihtuu huomattavasti, ja poskissa on punaiset
täplät ja silmissä kiilto, kun hän toisinaan kysyvästi katsahtaa
minuun. Mitä arvelette? Miten käy? Täytyykö hänen kuolla?»

Wiesike keinutteli hitaasti päätänsä. »Sitä en tahdo sanoa, herra
von Briest. Se seikka, että hänessä on kuumetta, ei minua miellytä.
Mutta saanemmehan sen jälleen katoamaan, ja sitten hänen pitää lähteä
Sveitsiin tai Mentonaan. Puhdasta ilmaa ja ystävällisiä vaikutelmia,
jotka saavat vanhat unohtumaan...»

»Lethe, Lethe.»

»Niin, Lethe», hymyili Wiesike. »Vahinko, että muinaiset ruotsalaiset,
kreikkalaiset, ovat jättäneet pelkän sanan, mutta eivät lähdettä
itseänsä...»

»Tai ainakin reseptiä; vesiähän valmistetaan nykyjään keinotekoisesti.
Tuhat tulimmaista, Wiesike, olisipa se tuottoisa liike, jos voisimme
tänne järjestää sellaisen parantolan: Friesack unohduksenlähteenä.
Mutta toistaiseksi koettelemme Rivieraa. Onhan Mentone Rivieralla?
Viljan hinnat tosin ovat jälleen huonot, mutta minkä täytyy, sen
täytyy. Minä puhun asiasta vaimoni kanssa.»

Niin hän tekikin ja sai heti vaimonsa suostumuksen. Apuna oli se
seikka, että rouva von Briest, kenties yksinäisen elämän vaikutuksesta,
oli alkanut kovin ikävöidä etelään. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla
asiasta puhuttavankaan. »Kuinka hyvät olettekaan minulle! Ja minä olen
kyllin itsekäs; suostuisin tarjoamaanne uhraukseen, jos voisin siitä
jotakin toivoa. Mutta uskon varmaan, että siitä olisi minulle vain
vahinkoa.»

»Luulottelet vain, Effi.»

»En. Olen käynyt kovin ärtyisäksi, kaikki suututtaa minua. Ei täällä
teidän luonanne. Te hemmottelette minua ja korjaatte kaikki vastukset
pois tieltäni. Mutta matkalla oltaessa se ei käy päinsä, silloin ei voi
epämieluisia seikkoja niinkään helposti torjua; junailijasta se alkaa
ja viinuriin se päättyy. Minun tarvitsee vain kuvailla mieleeni heidän
itsekylläisiä kasvojaan, niin tunnen heti ihan kuumenevan!. Ei, ei,
sallikaa minun jäädä tänne. En tahdo poistua Hohen-Cremmenistä, täällä
on minun paikkani. Kukkalavan heliotrooppi, aurinkokellon ympärillä, on
minulle Mentonea rakkaampi.»

Tämän keskustelun jälkeen aikeesta jälleen luovuttiin, ja Wiesike,
joka oli toivonut Italian paljonkin auttavan, sanoi: »Sitä täytyy
kunnioittaa, se ei ole pelkkää päähänpistoa; sellaisissa sairaissa on
erittäin hieno vaisto; he tietävät hämmästyttävän varmasti, mikä heitä
auttaa, mikä ei. Ja onhan sekin, mitä rouva Effi junailijoista ja
viinureista sanoi, oikeastaan täysin pätevää: ei ole niin parantavaa
ilmaa, joka voisi korvata hotelliharmin (jos ihminen yleensä sellaista
harmia kokee). Sallikaamme siis hänen jäädä tänne; ellei se ole
parasta, niin ei varmaan pahintakaan.»

Arvelu osoittautuikin oikeaksi. Effi toipui, paino lisääntyi hieman
(vanha Briest kuului yltiöpunnitsijoihin), ja ärtyneisyys väheni
melkoisesti. Samalla hänen halunsa olla raittiissa ilmassa alinomaa
kasvoi, ja hän vietti tuntikausia ulkosalla varsinkin silloin, kun
puhalsi länsituuli ja harmaat pilvet riippuivat taivaalla. Sellaisina
päivinä hän lähti ulos vainioille, usein puolen peninkulman päähän,
istuutui väsyttyään risuaidalle ja silmäili unelmiinsa vaipuneena
tuulessa huojuvia leinikköjä ja suolaheiniä.

»Sinä kävelet aina yksinäsi», sanoi rouva von Briest. »Meikäläisen väen
joukossa voit liikkua huolettomasti; mutta näillä main liikkuu paljon
kehnoja vieraitakin.»

Tuo sentään vaikutti Effiin, joka ei ollut milloinkaan vaaraa
ajatellut, ja ollessaan jälleen Roswithan kanssa kahden kesken hän
sanoi: »Sinua en voi hevin ottaa mukaan, Roswitha; sinä olet liian
lihava etkä ole enää hyvä kävelijä.»

»Niin hullusti ei asianlaita sentään liene, armollinen rouva.
Kelpaisinhan minä toki vielä naimisiin.»

»Tietysti», nauroi Effi. »Se käy yhä päinsä. Mutta tiedätkö, Roswitha,
olisin iloinen, jos saisin koiran, joka minua saattelisi. Isän
jahtikoira ei ole minuun ollenkaan kiintynyt, jahtikoirat ovat ylen
tuhmia, se liikahtaa vasta silloin, kun metsästäjä tai puutarhuri ottaa
pyssyn naulasta. Minun on täytynyt usein ajatella Rolloa.»

»Niin», sanoi Roswitha, »sellaista kuin Rollo täällä ei ole. Mutta en
tahdo kumminkaan täkäläisiä moittia. Hohen-Cremmen on erittäin hyvä.»

       *       *       *       *       *

Kolme neljä päivää tämän Effin ja Roswithan kesken tapahtuneen
keskustelun jälkeen Innstetten astui työhuoneeseensa tuntia aikaisemmin
kuin tavallisesti. Kirkkaasti helottava aamuaurinko oli hänet
herättänyt; hän oli noussut, jottei jälleen nukahtaisi, ja ryhtynyt
suorittamaan erästä työtä, joka oli jo kauan odottanut vuoroansa.

Kello oli neljänneksen jälkeen kahdeksan. Hän soitti kelloa. Johanna
toi aamiaistarjottimen, jolla oli Kreuzzeitungin ja Norddeutsche
Allgemeinen vieressä kaksi kirjettä. Hän katsahti osoitteisiin ja tunsi
käsialasta toisen kirjeen ministerin lähettämäksi. Mutta entä toinen?
Postileimaa ei ollut helppo lukea, ja »Hänen Jalosukuisuutensa Herra
Parooni von Innstetten» osoitti onnellista tavanomaisiin arvonimiin
perehtymättömyyttä. Erittäin alkuperäinen käsiala oli sekin asian
yleisluonteeseen sointuva. Mutta asunto-osoite oli merkillisen tarkka:
W. Keithstrasse I C, II kerros.

Innstetten oli riittävässä määrin virkamies avatakseen ensin »hänen
ylhäisyytensä» lähettämän kirjeen. »Parahin Innstetten! Olen iloinen
voidessani teille ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa on suvainnut
vahvistaa nimityksenne, ja onnittelen teitä vilpittömästi.» Innstetten
iloitsi ministerin ystävällisistä riveistä melkein enemmän kuin itse
nimityksestä. Mitä virka-asteikossa kiipeämiseen tulee, hän oli
muuttunut hieman kriitilliseksi siitä aamuhetkestä lähtien, jona
Crampas oli Kessinissä sanonut hänelle hyvästi iäksi hänen mieleensä
painunein katsein. Siitä lähtien hän käytti toista mittakaavaa,
suhtautui kaikkeen toisin. Mitä olikaan kunnianosoitus loppujen
lopuksi? Useita kertoja oli yhä ilottomampina kuluvien päivien aikana
hänen mieleensä muistunut eräs puolittain unohduksiin joutunut
leikinlasku vanhemman Ladenbergin ajoilta. Saatuaan iätipitkän
odottamisen jälkeen Punaisen Kotkan ritarimerkin hän heitti kiukuissaan
sen syrjään ja huusi: »Makaa siinä, kunnes muutut _mustaksi_.» Se
olikin luultavasti myöhemmin muuttunut mustaksi, mutta aivan liian
myöhään ja tuottamatta saajalleen oikeata tyydytystä. Kaikki, minkä
on määrä tuottaa meille iloa, riippuu ajasta ja olosuhteista, ja
se, mikä meitä vielä tänään onnellistaa, on jo huomenna arvotonta.
Innstetten tunsi tuon syvästi, ja jos ylimmän vallan taholta tulevat
kunnian- ja suosionosoitukset olivatkin — tai ainakin olivat olleet —
hänelle tärkeät, hän oli nyt kuitenkin selvillä siitä, ettei asiain
näennäinen loisto kätkenyt itseensä paljoakaan arvokasta ja että se,
mitä »onneksi» nimitetään, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, on
jotakin muuta kuin tuo näennäisyys. »Onni sisältyy nähdäkseni kahteen
seikkaan: siihen, että ihminen on sillä paikalla, johon hän kuuluu
(mutta kuka virkamies voikaan sanoa niin itsestään), ja toiseksi —
mikä vielä tärkeämpää — siihen, että aivan jokapäiväiset asiat sujuvat
vaivattomasti, siis siihen, että ihminen on hyvin nukkunut ja etteivät
uudet jalkineet purista. Jos kaksitoistatuntisen päivän 720 minuuttia
kuluvat ilman erikoista mieliharmia, voi hyvinkin puhua onnellisesta
päivästä.» Innstetten oli tänäänkin sellaisiin tuskaisiin mietteisiin
taipuvan mielialan vallassa. Nyt hän otti käteensä toisen kirjeen. Sen
luettuaan hän pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli murheellisena, että oli
olemassa onni, että se oli ollut hänen omansa, mutta ettei sitä enää
hänellä ollut eikä voinut olla.

Johanna tuli sisään ilmoittamaan: »Salaneuvos Wüllersdorf.»

Wüllersdorf seisoi jo kynnyksellä. »Onnittelen, Innstetten.»

»Teidän onnittelunne uskon vilpittömäksi; toiset ovat varmaan
vihoissaan. Muuten...»

»Muuten! Ettehän aio moitiskella tätä hetkeä?»

»En. Hänen majesteettinsa armo saa minut häpeäntunteen valtaan, ja
ministerin suopeus, jota saan kiittää kaikesta, melkein sitäkin
enemmän.»

»Mutta...»

»Mutta minä olen unohtanut iloitsemisen. Jos sanoisin niin jollekin
toiselle henkilölle, niin sellaista puhetta voitaisiin pitää pelkkänä
tyhjänä lausepartena. Mutta te ymmärrätte sen varmaan oikein.
Katsokaahan ympärillenne: kuinka autiota ja tyhjää täällä on! Kun astuu
sisään Johanna, niinsanottu päärly, alkaa minua kerrassaan peloittaa.
Tuo itsensä-näytteleminen (Innstetten jäljitteli Johannan ryhtiä),
tuo puolittain koomillinen vartaloplastiikka, joka tuntuu asettavan
erikoisia vaatimuksia, en tiedä kenelle, ihmiskunnalleko vai minulle,
on sanomattoman viheliäistä, ja se olisi ammuttavaa, ellei se olisi
niin naurettavaa.»

»Tämänkö mielialan vallitessa te aiotte siirtyä uuteen virka-arvoonne,
parahin Innstetten?»

»Joutavia. Kuinkapa muutenkaan? Katsokaahan; nämä rivit olen vastikään
saanut.»

Wüllersdorf otti käteensä toisen kirjeen, jonka postileimasta oli
mahdoton saada selkoa, hymyili »Jalosukuisuudelle» ja siirtyi ikkunan
luo voidakseen paremmin lukea.

»Armollinen herra! Taidatte ihmetellä, kun teille kirjoitan, mutta teen
sen Rollon takia. Anni sanoi meille jo viime vuonna, että Rollo on nyt
liian laiska; mutta se ei haittaa täällä, se voi olla täällä kuinka
laiska tahansa, mitä laiskempi, sitä parempi. Ja armollinen rouva
näkisi sen kovin mielellänsä. Lähtiessään ulos vainiolle hän sanoo
aina: 'Oikeastaan minä pelkään, Roswitha, kun olen ihan yksin; mutta
kukapa minua saattelisi? Rollo, niin, se kävisi päinsä; se ei kanna
minulle kaunaa. Se on hyvä puoli, etteivät eläimet niin siitä välitä'.
Nämä ovat armollisen rouvan sanat, ja minä en tahdo sanoa sen enempää,
vaan pyydän vielä armollista herraa sanomaan terveisiä Annille. Ja
samoin Johannalle. Uskollisimman alamaiselta palvelijattareltanne
Roswitha Gellenhagenilta.»

»Niin», virkkoi Wüllersdorf kääntäessään paperin jälleen kokoon, »tuo
on meitä melkoisempi.»

»Niin minustakin.»

»Ja siitä samasta johtuu, että kaikki muu tuntuu teistä epäilyttävältä.»

»Osutte oikeaan. Asia on liikkunut jo kauan mielessäni, ja nuo
koruttomat sanat tahallisine tai kenties tahattomine syytöksineen ovat
saaneet minut jälleen ihan suunniltani. Asia kiusaa minua jo pitkät
ajat, ja minä haluaisin päästä koko tästä jutusta selviytymään; mikään
ei minua enää miellytä; mitä enemmän kunnianosoituksia minulle jaetaan,
sitä syvemmin tunnen, ettei tämä kaikki ole minkään arvoista. Elämäni
on hutiloitu pilalle, ja niin olen kaikessa hiljaisuudessa ajatellut,
ettei minun pitäisi ollenkaan välittää kaikista pyrkimyksistä ja
turhuuksista, vaan käytellä koulumestariluonnettani, joka lienee
omintani, jonakin korkeampana tapatirehtöörinä. Onhan sellaisia nähty
ennenkin. Minun siis pitäisi, jos mahdollista, muuttua sellaiseksi
kamalan kuuluisaksi hahmoksi kuin esimerkiksi tohtori Wichern Hampurin
kuritushuoneessa, se miraakkelimies, joka kesytti kaikki pahantekijät
katseellaan ja hurskaudellaan...»

»Hm, siihen ei ole mitään sanomista; se kävisi päinsä.»

»Ei, sekään ei käy päinsä. Ei edes sekään. Minulta ovat kaikki tiet
tukossa. Kuinka voinkaan voimallisesti koskettaa murhamiehen sielua?
Siinä tapauksessa täytyisi itse olla moitteeton. Ja ellei ole ja jos
omissa sormenpäissä on jotakin sellaista, täytyy käännytettävien
kanssaveljiensä edessä ainakin voida näytellä mielipuolen
katumuksenharjoittajan osaa ja esittää suunnatonta mielenmurtumusta.»

Wüllersdorf nyökkäsi.

»... Nähkääs, te nyökkäätte. Mutta tuohon kaikkeen minä en enää kykene.
Minusta ei ole enää katujan paitaan pukeutuvaksi, sitä vähemmän
dervisiksi tai fakiiriksi, joka itseänsä syyttäen tanssii itsensä
kuoliaaksi. Ja koska mikään sellainen ei käy päinsä, olen ajatellut
parhaaksi lähteä täältä pois, pois ja pelkkien pikimustien miesten
joukkoon, jotka eivät tiedä mitään kulttuurista ja kunniasta. Ne
onnelliset! Sillä juuri _se_, kaikki tuo pöty on kaikkeen syypää.
Kiihkeän tunteen nojalla, joka saattaisi syyksi kelvata, sellaista ei
tehdä. Siis pelkkien mielikuvien vuoksi... mielikuvien... ja sitten
tuhoutuu toinen, ja ihminen itse tuhoutuu myöhemmin. Vain paljoa
pahemmin.»

»Mitä joutavia Innstetten, nuo ovat pelkkiä mielijohteita,
päähänpistoja. Läpi mustien maanosan, mitä se sellainen? Se
kelpaa velkaantuneelle luutnantille. Mutta te! Tahdotteko istua
puheenjohtajana alkuasukkaiden neuvottelussa, punainen fetsi päässä,
tai solmia veriheimolaisuuden kuningas Mtesan vävyn kanssa? Vai
tahdotteko kulkea Kongon vartta päässänne hellekypärä, jonka pohjassa
on kuusi reikää, kulkea kopeloida eteenpäin, kunnes tulette jälleen
ilmoille Kamerunissa tai niillä main? Mahdotonta?»

»Mahdotonta? Miksi? Ja jos se on mahdotonta, mitä sitten?»

»Jäädä tänne ja harjoittaa alistumista. Kuka onkaan vapaa kaikesta
rasituksesta? Kukapa ei sano joka päivä: 'Oikeastaan epäilyttävä
juttu koko elämä'. Te tiedätte, että minullakin on kantamukseni, ei
juuri sama kuin teillä, mutta ei paljoa keveämpi. Aarniometsissä
harhaileminen tai termiittipesiin yöpyminen on pelkkää hullutusta; se
sopii, kenelle sopii, mutta meikäläiselle ei siitä ole. Parasta on
pysyä varustuksessaan, kunnes kaatuu. Mutta sitä ennen tulee ottaa
pienestä ja pienimmästä itselleen mahdollisimman suuri voitto ja kyetä
havaitsemaan, kuinka orvokit kukkivat tai Luisen-patsaan tienoo on
väriloistossaan tai pienet tytöt korkeine paulakenkineen hyppivät
nuoraleikissään. Tai lähteä Potsdamiin ja käydä Rauhankirkossa, missä
keisari Fredrik lepää haudattuna ja missä on vastikään aljettu rakentaa
hänelle hautakappelia. Ja kun siinä seisotte, ajatelkaa _hänen_
elämäänsä, ja ellette siitäkään tyynny, niin silloin teitä tosiaankaan
ei käy auttaminen.»

»Hyvä, hyvä. Mutta vuosi on pitkä, ja jokainen yksityinen päivä... ja
ilta lisäksi.»

»Siitä suoriutuu aina helpoimmin. Onhan meillä 'Sardanapalus' tai
'Coppelia' ja hyvät sikarit lisäksi, ja kun siitä suoriudutaan,
on varma viihdytyskeino kolme seideliä paremman tapin takaista.
On olemassa yhä vielä paljon, erittäin paljon sellaisia, jotka
suhtautuvat asiaan samoinkuin me, ja eräs, jolla oli ollut hänelläkin
paljon vastuksia, sanoi minulle kerran: 'Uskokaa minua, Wüllersdorf,
ilman apukonstruktioja ei pääse kerrassaan mihinkään'. Se henkilö,
joka tuon sanoi, oli rakentaja, joten hänen täytyi asia tietää. Ja
hän oli oikeassa. Ei kulu yhtään päivää, joka ei muistuta mieleeni
apukonstruktioja.»

Siten mielensä kevennettyään Wüllersdorf otti hattunsa ja keppinsä.
Innstetten, joka lienee ystävänsä sanojen johdosta tullut ajatelleeksi
omia aikaisempia »pienen onnen» harkintojaan, nyökkäsi puolittain
myöntäen ja hymyili itsekseen.

»Mihin menette nyt, Wüllersdorf? On liian aikaista lähteä
ministeristöön.»

»Minä otan itselleni tänään täyden vapauden. Kävelen ensin tunnin ajan
kanavan vartta Charlottenburgin sululle saakka ja sitten takaisin.
Sitten käväisen Huthissa, Potsdamer Strassen varrella, pieniä
puuportaita varovasti yläkertaan. Alakerrassa on kukkakauppa.»

»Ilahduttaako se teitä? Riittääkö se teille?»

»Sitä en tahdo väittää. Mutta se auttaa hieman. Tapaan siellä erinäisiä
vakinaisia vieraita, aamuhaarikan kallistajia, joiden nimet visusti
salaan. Toinen kertoo siinä Ratiborin herttuasta, toinen ruhtinaspiispa
Koppista ja joku kolmas kerrassaan Bismarckista. Jotakin voittoa siitä
aina on. Kolme neljännestä on pätemätöntä, mutta kunhan asiat kerrotaan
hupaisesti, ei huoli liikoja morkkailla, vaan kuuntelee kiitollisena.»

Niin hän lähti.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.


Toukokuu oli kaunis, kesäkuu sitäkin kauniimpi, ja kun Effi oli
onnellisesti vapautunut Rollon saapumisen hänessä aluksi herättämästä
tuskallisesta tunteesta, hän iloitsi kovin siitä, että tuo uskollinen
eläin oli jälleen hänen läheisyydessään. Roswithaa kiitettiin, ja
vanha Briest lausui puolisolleen tunnustuksen sanoja Innstettenistä,
joka hänen mielestään oli kavaljeeri, ei koskaan pikkumainen, ja
jonka sydän oli aina kohdallaan. »Vahinko, että tuon tuhman jutun
piti tulla asioita sotkemaan. Oikeastaan se oli mallipariskunta.»
Ainoa, joka jälleennäkemisen hetkenä pysyi rauhallisena, oli Rollo
itse — joko siitä syystä, ettei sillä ollut ajan kulumisen vaistoa,
tai senvuoksi, että se piti erossaoloa epäjärjestyksenä, joka oli nyt
vihdoin onnellisesti poistettu. Osaltaan oli kaiketi vaikuttamassa
sekin seikka, että Rollo oli ehtinyt vanhentua. Kiintymystään se
osoitti säästäen, samoinkuin oli ollut jälleennähtäessä säästeliäs
osoittaessaan iloaan, mutta sen uskollisuus oli, jos mahdollista,
entisestään lisääntynyt. Se ei väistynyt valtiattarensa viereltä.
Jahtikoiraa se kohteli hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin niinkuin
kohdellaan alemman kehitysasteen olentoa. Öisin se makasi Effin
huoneen oven edessä kaislamatolla, aamuisin, kun aamiainen nautittiin
ulkosalla, aurinkokellon vieressä, aina tyynenä, aina uneliaana,
ja vasta sitten, kun Effi nousi, lähti eteiseen ja otti naulakosta
ensin olkihattunsa ja sitten päivänvarjonsa, Rollo muuttui jälleen
nuoreksi. Ollenkaan kysymättä, joutuivatko voimat helpolle vai
kovalle koetukselle, se kiiti kylänraittia pitkin ja takaisin ja
tyyntyi vasta kun oli ehditty vainiolle. Effi, jolle raitis ilma
oli maiseman kauneuttakin tärkeämpi, vältteli pieniä metsäpolkuja
ja pysytteli enimmälti suurella, aluksi ikivanhojen jalavain ja
kauempana, viertotien alkaessa, poppelien reunustamalla valtatiellä,
joka johti asemalle ja tarjosi suunnilleen tunnin kävelyretken. Hän
iloitsi kaikesta, hengitteli iloisena rapsipelloilta ja apilaniityiltä
tulevia tuoksuja tai katseli ylös ilmoille kimpoilevia kiuruja ja
laski kaivonvinttejä ja altaita, joiden luo karja saapui juomaan.
Samalla kaikui hänen korviinsa etäinen kumahtelu, ja hänestä tuntui
kuin hänen täytyisi sulkea silmänsä ja painua suloiseen unohdukseen.
Aseman läheisyydessä, aivan viertotien alussa, oli valssikone. Siinä
oli hänen jokapäiväinen levähdyspaikkansa, josta hän voi katsella
ratapihalla tapahtuvaa hyörinää. Junia tuli ja meni, ja toisinaan hän
näki kaksi savulippua, jotka tuntuivat silmänräpäyksen ajan peittävän
toisensa ja hajosivat sitten oikealle ja vasemmalle, kunnes häipyivät
kylän ja metsikön taakse. Rollo istui silloin hänen vieressään
ottaen osaa hänen aamiaiseensa ja viimeisen palan saatuaan se kiiti,
kaiketi kiitollisuuttaan osoittaakseen, kuin mieletön pitkin jotakin
pellonvakoa pysähtyen vasta, kun pari häiriytynyttä hautovaa peltopyytä
pyrähti ilmaan viereisestä vaosta.

       *       *       *       *       *

»Kuinka kaunis onkaan tämä kesä! Enpä olisi vuosi sitten arvannut,
että voin olla vielä näin onnellinen.» Niin sanoi Effi joka päivä
kävellessään äitinsä kanssa lammen ympärillä tai taittaessaan puusta
varhain kypsyvän omenan ja urheasti sitä haukatessaan oivallisilla
hampaillaan. Rouva von Briest silitti silloin hänen kättänsä ja sanoi:
»Kunhan ensin tulet terveeksi, Effi, ihan terveeksi; onni kyllä löytyy
sitten, ei vanha, vaan uusi. On olemassa monenlaista onnea, Jumalan
kiitos. Ja saatpa nähdä, että löydämme sinulle jotakin.»

»Te olette ylen hyvät, vaikka olenkin oikeastaan muuttanut teidän
elämänne ja tehnyt teidät ennen aikojanne vanhoiksi ihmisiksi.»

»Ah, rakas Effi, älä puhu siitä. Sen tapahduttua minäkin ajattelin
niin. Nyt tiedän, että hiljaisuutemme on parempi kuin aikaisempi
äänekäs meno ja meteli. Ja jos toivut edelleen kuten tähän asti,
voimme vielä matkustaakin. Kun Wiesike ehdotti Mentonea, sinä olit
sairas ja ärtynyt ja olit aivan oikeassa sanoessasi junailijoista ja
viinureista mitä sanoit; mutta kunhan hermosi jälleen ovat kunnossa, se
käy päinsä, et enää suututtele, vaan naurat heidän suurenmoisuuttaan
ja käherrettyä tukkaansa. Ja sitten sininen meri ja valkoiset purjeet
ja kallionrinteet punaisen kaktuksen peitossa — en ole sitä vielä
nähnyt, mutta ajattelen sen sellaiseksi. Ja kovin tekee mieleni oppia
se tuntemaan.»

Niin kului kesä, ja tähdenlentoyöt olivat jo olleet ja menneet. Effi
oli sellaisina öinä istunut ikkunassa taakse puolenyön voimatta
katsella kyllikseen. »Minä olen ollut aina heikko kristitty, mutta
olemmekohan sittenkin kotoisin tuolta ylhäältä ja palannemmeko tämän
maisen elämän loputtua taivaalliseen kotiimme, tähtiin tai niitäkin
kauemmaksi! En sitä tiedä, en tahdokaan tietää, tunnen vain kaipauksen.»

Effi rukka, hän oli silmäillyt liian kauan taivaallisia ihmeitä ja
niitä mietiskellyt, ja seurauksena oli, että yöilma ja lammelta nouseva
usva heittivät hänet jälleen sairasvuoteeseen. Wiesike, joka kutsuttiin
luo, vei hänet nähtyään Briestin syrjään ja sanoi: »Ei ole enää toivoa;
teidän täytyy tyytyä siihen, että loppu tulee aivan pian.»

Hän oli liiankin oikeassa. Muutamia päiviä myöhemmin — ei ollut vielä
myöhä, kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää — tuli Roswitha alakertaan
ja sanoi rouva von Briestille: »Armollisin rouva, armollinen rouvani
voi huonosti; hän puhuu lakkaamatta hiljaa itsekseen ja toisinaan
tuntuu kuin hän rukoilisi, mutta hän ei tahdo sitä myöntää, ja enpä
tiedä, minusta on kuin loppu voisi tulla joka hetki.»

»Tahtooko hän puhua kanssani?»

»Sitä hän ei ole sanonut. Mutta luulen, että hän mielellään puhuisi.
Tiedättehän, millainen hän on: hän ei tahdo teitä häiritä eikä
säikyttää. Mutta olisi varmaan hyvä.»

»Hyvä niin, Roswitha», sanoi rouva von Briest, »minä tulen.»

Ennenkuin kello alkoi lyödä, rouva von Briest jo nousi portaita ja
astui Effin huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja Effi makasi sen vieressä
leposohvalla.

Rouva von Briest siirsi luo pienen tuolin, jonka ebenholtsinojassa oli
kolme ohutta kullattua pienaa, tarttui Effin käteen ja sanoi:

»Kuinka voit, Effi? Roswitha sanoo, että olet kuumeessa.»

»Ah, Roswitha, hän on aina peloissaan. Minä huomasin hänestä, että hän
luulee minun kuolevan. Enpä tiedä. Mutta hän ajattelee, että jokaisen
toisenkin pitäisi suhtautua asiaan yhtä pelokkaasti.»

»Ajatteletko rauhallisesti kuolemaa, rakas Effi?»

»Aivan rauhallisesti, äiti.»

»Etkö erehdy siinä asiassa? Kaikki riippuvat kiinni elämässä, nuoret
varsinkin. Ja olethan vielä varsin nuori, rakas Effi.»

Effi oli hetken vaiti. Sitten hän virkkoi: »Tiedäthän, etten ole paljon
lukenut; Innstetten sitä usein ihmetteli, ja se ei ollut hänelle oikein
mieluista.»

Hän mainitsi ensimmäisen kerran Innstettenin nimen, ja se vaikutti
äitiin voimakkaasti, koska hän siitä selvästi huomasi, että loppu oli
lähellä.

»Minä luulen», virkkoi rouva von Briest, »että aioit minulle jotakin
kertoa.»

»Niin, niinpä aioinkin, kun puhuit siitä, että olen vielä kovin nuori.
Epäilemättä olenkin. Mutta se ei haittaa. Menneinä onnellisina aikoina
minä luin iltaisin Innstettenille; hänellä oli erittäin hyviä kirjoja,
ja eräässä niistä kerrottiin, kuinka eräs henkilö oli kutsuttu pois
kesken hilpeiden pitojen ja kuinka hän seuraavana päivänä tiedusteli,
millaiseksi juhla oli myöhemmin muodostunut. Hänelle vastattiin; 'Ah,
olihan siinä vielä jos jotakin; mutta oikeastaan ette menettänyt
mitään'. Näetkös, äiti, nuo sanat ovat painuneet mieleeni — ei merkitse
paljoakaan, vaikka ihminen kutsutaan pois kesken pitojen.»

Rouva von Briest oli vaiti. Effi kohottautui hieman ja sanoi sitten:
»Koska tässä kerran olen puhunut vanhoista ajoista ja Innstettenistä,
minun täytyy sanoa sinulle vielä jotakin, rakas äiti.»

»Sinä kiihdyt siitä, Effi.»

»En, en; kun saan sanoa jotakin, mikä painaa mieltäni, en suinkaan
kiihdy, vaan tyynnyn. Minä aioin sinulle sanoa, että kuolen hyvässä
sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa, _hänenkin_ kanssaan.»

»Oliko siis sielussasi suurtakin katkeruutta häntä kohtaan? Suo
anteeksi, rakas Effi, että sanon sen vielä nyt, mutta oikeastaan olet
sittenkin sinä aiheuttanut kärsimyksenne.»

Effi nyökkäsi. »Niin, äiti. Ja murheellista kyllä, että on niin laita.
Mutta kun sitten tapahtui kaikki se kauhea ja lopuksi se Annia koskeva,
tiedäthän, niin minä, naurettavaa sanaa käyttääkseni, käänsin keihään
toisin päin ja eläydyin ihan vakavasti siihen ajatukseen, että hän on
syypää, koska hän on ollut kylmästi harkitseva ja lopulta julmakin. Ja
silloin nousivat huulilleni häneen kohdistuvat kiroukset.»

»Ja se rasittaa sinua nyt?»

»Niin. Ja minusta on tärkeätä, että hän saa tietää, kuinka näinä
sairauteni päivinä, jotka kuitenkin ovat olleet melkeinpä elämäni
kauneimmat, on minulle selvinnyt, että hän on menetellyt oikein
joka suhteessa. Mitä Crampas raukkaan tulee — niin, mitäpä hän voi
muutakaan tehdä? Ja oikeassa hän oli siinäkin, mikä minua syvimmin
loukkasi, että kasvatti lastani tavallaan minulle ynseäksi — vaikka se
minuun kovin koskeekin ja tuntuu tylyltä. Ilmoita hänelle, että olen
kuollut siinä vakaumuksessa. Se lohduttaa häntä, rohkaisee, ehkäpä
saa sovinnolliseksikin. Hänen luonnonlaadussaan näet oli paljon hyvää
ja hän oli niin jalo kuin voi olla ihminen, jossa ei ole oikeata
rakkautta.»

Rouva von Briest huomasi, että Effi oli väsynyt ja näytti nukkuvan tai
tahtovan nukkua. Rouva von Briest nousi hiljaa paikaltaan ja poistui.
Mutta hän oli tuskin ehtinyt huoneesta, kun Effikin nousi ja istuutui
avoimen ikkunan luo hengitelläkseen vielä kerran viileätä yöilmaa.
Tähdet vilkkuivat, ja puistossa ei lehtikään liikahtanut. Mutta mitä
kauemmin hän kuunteli, sitä selvemmin hän jälleen kuuli plataaneista
kuin hiljaisen sateen kohinan. Vapahtumisen tunne valtasi hänet.
»Rauhaa, rauhaa.»

       *       *       *       *       *

Kuukautta myöhemmin oli syyskuu lopullaan. Sää oli kaunis,
mutta puiston lehvissä oli jo paljon punaista ja keltaista, ja
syyspäiväntasauksen jälkeen, joka oli tuonut mukanaan kolme myrskyistä
päivää, lepäsi lehtiä kaikkialla maassa. Kukkatarhassa oli tapahtunut
pieni muutos: aurinkokello oli poissa ja sen sijalla oli eilisestä
saakka valkoinen marmoripaasi, jossa ei näkynyt muuta kuin »Effi
Briest» ja sen alla risti. Se oli ollut Effin viimeinen pyyntö:
»Tahtoisin saada hautakiveeni oman vanhan nimeni; toiselle en ole
tuottanut mitään kunniaa.» Ja hänen pyyntöönsä oli luvattu suostua.

Niin, eilen oli marmoripaasi saapunut ja sijoitettu paikalleen, ja
Briest ja hänen puolisonsa istuivat jälleen siinä lähellä katsellen
kiveä ja sitä ympäröivää heliotrooppia, jota ei ollut hävitetty. Rollo
makasi vieressä, pää käpäläin varassa.

Wilke, jonka säärystimet kävivät yhä väljemmiksi, toi aamiaisen ja
postin, ja vanha Briest virkkoi: »Wilke, järjestä kuntoon pienet
vaunut. Lähden tästä rouvan kanssa ajelemaan.»

Rouva von Briest oli sillävälin kaatanut kahvia kuppeihin ja katseli
kohti kukkatarhaa. »Katsohan, Briest, Rollo makaa jälleen kiven luona.
Siihen se on koskenut vielä syvemmin kuin meihin. Se ei syökään enää.»

»Niin, Luise, luontokappale. Sitähän minä aina sanon. Me emme ole niin
melkoisia kuin luulottelemme. Puhumme aina vaistosta. Lopulta se onkin
kaikkein parasta.»

»Älä puhu niin. Filosofoidessasi... älä pane pahaksesi, Briest, mutta
siihen ei sinusta ole. Sinulla on hyvä ymmärryksesi, mutta ethän voi
käydä sellaisia kysymyksiä...»

»Enpä oikeastaan.»

»Ja jos sellaisia kysymyksiä ylimalkaan pitää ajatella, niin onhan
niitä olemassa toisia, ja voinpa sanoa sinulle, Briest, ettei kulu
yhtäkään päivää, lapsirukan jouduttua tuohon leposijaansa, sellaisten
kysymysten mieleen johtumatta...»

»Millaisten kysymysten?»

»Emmekö ehkä sittenkin ole _me_ syylliset.»

»Joutavia, Luise. Mitä tarkoitat?»

»Eikö meidän olisi pitänyt paremmin häntä opastaa oikeaan. Juuri
meidän. Onhan Niemeyer oikeastaan ihan mitätön, jättää kaikki
epäilyksen valtaan. Ja sitten, Briest, ikävä sanoa... sinun alinomaiset
kaksimielisyytesi... ja vihdoin, mitä minuun itseeni tulee, sillä en
suinkaan tahdo suoriutua tästä asiasta viattomana, eikö hän sittenkin
ollut liian nuori?»

Rollo heräsi samassa, pudisteli hitaasti päätänsä, ja Briest virkkoi
tyynesti: »Ah, Luise, olehan... Siinä joudumme liian avaroille aloille.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren naisen kohtalo" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.