Title: Aada Wilde : Norjalaisen naisen kohtaloa
Author: Krag, Thomas Peter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aada Wilde : Norjalaisen naisen kohtaloa" ***


AADA WILDE

Norjalaisen naisen kohtalo


Kirj.

THOMAS P. KRAG


Suomentanut

Jalmari Hahl



Helsingissä,,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1912.



I.


Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies
soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä
olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka
huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin
eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen.
Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä
kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan
nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli
neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä
pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin
takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan,
jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä
kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.

Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle
ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku
hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa
hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua
hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun,
rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä
ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja
pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti
talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää
laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen
kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen
jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.

Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde —
tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä,
joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon
tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti
hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka
keräytyivät hänen paariensa ympärille.

Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka
olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa
ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä,
jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon
viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko
sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan
merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta,
niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja
lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan
vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita
maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista
vilahdukselta mertakin.

Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän
hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä
ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä
läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet
ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena
kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat
suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen
juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.

Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä
tarunsa Huima härästä.

Se kerrottakoon.

Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen
karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan
itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine
ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita,
ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa
oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta
talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui
vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan
kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden
puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja
hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä
etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin
kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä
kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka
eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja
kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat
sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä
seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien
voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi
vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen
näköinen.

Sen sarvet olivat mustanruskeat, ja sen nahka oli pörröinen.

Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli
puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin
tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain
asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt
itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:

— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään.
Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan
jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen
jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää
kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi,
ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran
käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten
noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi...

Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli
pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen
tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian
hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka
sanoi:

— Sinä et ole se, joksi sinua luulin, Njell.

Taru Huimasta ei tähän pääty, mutta nyt seuraa kertomus sen taistelusta
Bö-tunturin karhun kanssa.

Bö-tunturin itäinen rinne oli loivan kalteva eikä siis likimainkaan
yhtä jyrkkä kuin etelärinne. Vuoren juuri oli katajien peittämä,
ylempänä kasvoi vuorikanervaa ja vaivaiskoivuja. Tällä kohdalla oli
monta vuotta asustanut karhu. Kesäisin sitä ei paljoa nähty, mutta
alkusyksystä se liikkui paljon, söi marjoja ja mehukkaita juuria ja joi
vuoripuron vettä.

Tapahtuipa eräänä iltapäivänä syyskuun alussa, että neljä miestä, jotka
olivat metsänhakkuulla vuoren rinteellä, kuuli kaukaista mylvinää:
härkä ja karhu vastasivat toisilleen. Tätä jatkui iltaan asti. Suuressa
metsäsalissa kohosivat puut liikkumattomina äärimäisten oksien lehtiä
myöten, länsitaivaan puna hohti tummana ja alinomaa kaikuivat molempien
eläinten äänet kautta metsän. Ja tätä jatkui yhä vaan; ei kumpikaan
suostunut vaikenemaan ensiksi; mutta ei kumpikaan myöskään tahtonut
ensiksi hyökätä kimppuun.

Mutta kun keskiyö laskeutui harmaine hämyineen, taisteltiin syvällä
Vorre-metsässä. Sieltä kuului murinaa ja läähättävää mylvinää, aika
ajoin voimakkaita ääniä, jotka kuulostivat taikakalulta. Moninkertainen
kaiku vastasi. Miehet, jotka juuri olivat paneutuneet levolle,
heräsivät, ja kun mylvinää jatkui, he kohosivat kuuntelemaan. Ja kun
taistelumelua jatkui vielä hyvin kauan, kiristivät miehet hampaansa
yhteen, heidän silmänsä verestivät, ja he sanoivat:

— Ottakaamme kirveet mukaan ja menkäämme katsomaan, miten ne siellä
elämöivät.

Ja he kulkivat melun suuntaan. Kaksi tuntia läpeensä kesti murinaa
ja mylvinää, ja yhtä kauan miehet kulkivat edelleen, itse huutaa
hoilottaen ja raivaten kirveellä tietä, missä oksat olivat esteenä.
Vasta kun aamu alkoi sarastaa, he osuivat Huiman kohdalle melkein
huomaamattaan. Se makasi siinä kuolleena; sen ympärillä oli heinää, ja
juuria oli nyhdetty ylös.

— Saipa Huima sentään lopulta haistella tannerta, huomautti eräs.

Mutta toinen osoitti leveätä verijuovaa, joka johti siitä pois.

— Se on karhun verta, hän sanoi.

Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi
kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.

Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän
kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli
taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli
täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin
kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan
lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven
sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun
tuli vieraita, kuoloonsa asti.

Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan
tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se
alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa,
hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä
tulevaisuudessa oli tarpeellista.

Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä
ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti
enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä
olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin
alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He
kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä
edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos
joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.

Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin
vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta
maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa
ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren
veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän,
liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa
polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen,
se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei
häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut
talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa
jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti
koristettuja kiviruukkuja.

Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä
upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli
onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli
heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri
syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet
tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa.
Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi.
Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen
alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä,
jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia.
Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan
päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella
ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias
Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli
niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun
hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli
oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja
sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä
teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon
metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen
virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella
ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta
ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa
linnuista ja eläimistä.

Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin
mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja
kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä
aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat
molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle
ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat
järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät,
etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli
niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat
paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta
käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan,
ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän
yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se,
etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono
ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että
ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin
sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään
metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti
koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet
koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa
kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa,
samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin
kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä
myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.

Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein
saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja
muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja
tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.



II.


Vähitellen Sakarias Wilde sai takaisin mielensä tasapainon, ja hänen
mennyt onnellinen yhdyselämänsä vaimonsa kanssa muuttui vähitellen
värikkääksi muistoksi. Hän ikäänkuin uudelleen sukelsi esiin
todellisuuteen. Silloin hän rupesi rakastamaan pientä tytärtäänkin,
veti häntä luokseen uudistuneen mielensä kiintymyksestä ja pakinoi ja
naureskeli hänen kanssaan. Jopa tästä pienokaisesta tuli hänelle tuki:
tytön syntymä oli tapahtunut siihen aikaan, joka oli tuottanut hänelle
suuren surun; mutta pienokaisen valoisa pää tuijotti sitä maailmaa
kohti, joka oli tulossa. Tästä tyttösestä tuli hänen menneisyytensä ja
tulevaisuutensa; jopa hänen suruttomat valkoiset lapsenkasvonsa usein
aiheuttivat sen, että hän itse tunsi itsensä suruttomaksi ja että uusi
nuoruus versoi hänessä. Ja niin hän päällepäätteeksi saattoi hakea
hilpeyttä ja naurua monen ystävänsä seurassa.

Sentähden sattui silloin tällöin kun Sakarias Wildellä ja kapteeni
Krusella oli ollut oikein hyvä onni metsällä, että edellinen sanoi,
noudattaen hiljaista sisäistä kapinan ääntä:

— Kruse, tänään pyydämme Bögin meille pitoihin.

Ja molemmat nyökäyttivät päätänsä ja panivat kokoon oivallisen
ruokalistan. Ja he lähettivät sanan päällikkö Bögille. Sillä päällikkö
Bög oli kyllä hyvin laiska, niin ettei itse käynyt metsällä; mutta
herkullisesta pöydästä hän piti kaikkein enimmin täällä maailmassa,
ja sentähden hän oli hyvä olemassa mukana, ja tullessaan hän aina
tiesi, mitä oli odotettavissa, ja sentähden hän aina tuli leveä hymy
huulillaan ja polttaen väkevää sinitäpläistä havannasikaariansa.
Hänellä oli aina tapana ensin mennä kyökkiin kuulemaan ruokalistan ja
nostelemaan padankansia ja antamaan ohjeita, sillä monen muun kykynsä
ohella oli päällikkö taitava kokkikin. Sitten meni hän sisälle ja
syleili herttaisesti molempia metsästäjiä.

— No hitto vieköön, hän aina sanoi, siitä tulee suuremmoista, hä!
Sinullahan on kalaa, Wilde! Saatpa siis tarjota meille Johannisbergeriä
vuodelta 10. Ja sitten paistin kera Bordeaux-viiniä, jonka pullossa
on vihreä nimilippu. Onko sinulla häränselkääkin? Vähän samppanjaa
sen lisäksi Wilde, vähän samppanjaa... häränverta ja samppanjaa, eikö
niin.... hiisi vieköön!

Kotvan myöhemmin istuivat sitten Sakarias Wilde ja molemmat upseerit
yhdessä syöden ja juoden. Wilde omasta puolestaan joi ateriaksi
kernaammin yhtä ainoata viiniä kolmen asemesta. Ateria ei suinkaan
ollut hienon hienoa, ainoastaan kalaa ja lihaa, paistettua ja keitettyä
ilman erityistä taidokkaisuutta. Siihen kuului keitettyä turskaa tai
kampelaa, kastikkeena sulatettua voita — Johannisberger viiniä, paistia
— Bordeaux-viiniä, paistettua häränselkää — samppanjaa. Luonnollisesti
viinit tekivät vaikutuksensa varsinkin päällikköön. Tämä oli jotenkin
paksu ja veltto; hän oli aina antanut elämän hiljalleen viedä häntä
eteenpäin. Mutta näiden aterioiden aikana hän sai melkein tavattoman
levottomuuden ruumiiseensa. Hän jutteli ääneensä, ja kaikki, minkä hän
sanoi, oli lausuttu pöytäpuheen muotoon. Hän virkkoi aina:

— Hyvät herrat!

Hieman myöhemmin saattoi huomata oireita siitä, että hän valmistautui
tuomaan esiin yhtä ja toista ajalta, josta ei koskaan muulloin puhunut,
paitsi kun oli juonut, ja jota silloin mainitsi »espanjalaisiksi
päivikseen». Yhtäkkiä hän hieman kohosi tuoliltaan ja huudahti:

— Hyvät herrat, tunnen itseni nuoreksi!

Tämä tiesi sitä, että hänen nuoruutensa seikkailut lähestyivät hänen
mieltänsä. Mutta lopulta hän nopeasti lykkäsi tuolin taakseen ja seisoi
siinä jäykkänä ja suorana, ja silloin molemmat toiset tiesivät: »Nyt
ovat seikkailut saapuneet». Ne olivat saapuneet ja innostivat hänet
usein laulamaan. Niin päällikkö Bög lauloi. Ensi kerran, kun hän sen
teki, Wilde totta puhuen hieman hämmästyi; mutta vähitellen hän siihen
tottui, jopa siitä pitikin; sillä päällikkö Bög ei laulanut huonosti:
hänen äänessään oli jotain, joka kajahti vaskitorven kirkkaille äänille.

Näin laulettuaan, hän tuli levollisemmaksi rykäisi, joi maljan ja kävi
vakavaksi. Mutta kotvan kuluttua tuli esille, mitä hän oikeastaan
tahtoi saada sanotuksi. Se oli kertomus kokemastaan tapahtumasta niiltä
ajoilta, jolloin hän aamulla auringon loistaessa yli kaupungin nousi
ja ajatteli: »Minkähän seikkailun tämäkin päivä on tuova mukanaan?»
Sillä missä luutnantti Bög kulki, siinä kertyi seikkailuja. Niissä
piili suurta elämäniloa noissa päivänpaisteisissa aamuhetkissä, kun
hän puki ylleen univormunsa, läksi ulos, katseli ympärilleen ja antoi
miekan riippua, niin että sen kärki ympäriltä hiipaisi katukäytävän
kivilaattoja... ja päivä kului ja hämärä laskeutui. Ja hämärä kului ja
yö tuli. Ja noina päivän ja yön välisinä hetkinä oli hänelle tapahtunut
jotain niin selittämätöntä, että hän itsekseen ajatteli: »Mitähän tämä
lieneekään? Mitä ihmeellistä, valkoista espanjatarta minä syleilen,
joka minua syleilee?... todellako häntä, tuota ylhäistä ja kaunista?
Kuinka tämä oikeastaan on tapahtunut?...» Ja aamulla, kun tuo nainen
vavahdellen oli avannut hänelle takaoven, kuiskaten, hän kun pelkäsi
miestään tai ankaraa veljeään, hän katsoi espanjattareen vielä kerran,
niin että tämä hengitti syvään ja kuiskasi tulevasta kerrasta hänen
korvaansa.

Silloin hän meni ulos kadulle, joka oli autio, sillä kaupunki nukkui.
Aamu sarasti idässä, ja hän kulki kotiapäin. Mutta hänen oli tarve
puhua parhaan ystävänsä kanssa onnestaan. Ja kulkiessaan ystävänsä
asunnon ohi, hän naputti ikkunaruudulle. Mutta ystävä oli valveilla;
hänelläkin oli ollut seikkailunsa, mutta ankarampaa lajia: taistelu
kolmen kanssa miekoilla. Hän oli omituinen synkkä merimies, joka ei
koskaan ollut jättänyt kieroa hymyä eikä pienintäkään ivallista sanaa
rankaisematta. Hän haki taistelua, hän rakasti taistelua, silloin
vasta hänen vahvat hermonsa huumautuivat, silloin vasta hän sai syvään
hengitettyä... Naiset merkitsivät hänelle vähemmän.

— Mutta me istuimme ja juttelumme yhdessä, minä omasta seikkailustani
ja hän omastaan. Hän sitoi käsivarteen saamansa haavan ja ojensi
käsivarttaan osoittaakseen, ettei se mitään merkinnyt ja hän huusi:
»Odottakoot vaan, kyllä he minut taas tulevat kohtaamaan».... Ja minä
tuijoitin eteeni, ja mieleeni muistui espanjattaren katse: »olen taas
kohtaava hänet!» — Nämä olivat päiviä, hyvät herrat, täynnä uljuutta ja
humua ja ruusujen tuoksua, hyvät herrat!

He saattoivat jäädä istumaan pöydän ääreen niin kauan, että pöydällä
olevat kynttilät savusivat ja itkivät runsaita kyyneleitä alas
kynttilärannikalle. Vähitellen tuli hiljaista suuressa huoneessa.
Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse eivät enää puhuneet. Päällikkö
kallisti päänsä pöydän laidalle ja nukahti. Tämä oli ikäänkuin
lähtömerkki. Wilde kutsui palvelijoita, antoi määräyksensä, ja
päällikkö kannettiin varovasti ylös vierashuoneeseen, häneltä
riisuttiin vaatteet ja hän pantiin telkkäpatja-peitteen alle. Heti
jälestä menivät Wilde ja kapteeni niinikään levolle.

Mutta aamulla päällikkö loikoi ja kolkutti seinään kapteeni Kruselle:

— Kuulehan, Kruse, miten kävikään eilen... mitä minä teinkään... enkö
lasketellut kelpo lailla loruja... samppanja varmaan minut pimitti...
vai mitä?

— No etpä sinä loruillut tavallista enempää, rauhoitti häntä kapteeni
Kruse; mutta olemme nukkuneet kauan, on parasta, että pukeudumme
aamiaiseksi.



III.


Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä
pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden,
syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli
kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat
sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä
aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.

Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde
vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä
käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli
rakennettu.

Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki
katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa.
Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa,
jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta
verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen,
oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina
tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme
tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin
iloisen yllätyksen.

Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin
harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten
tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä
olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa.
Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle
tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän
yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen
mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti
näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle,
joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita
palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli
poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota
aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä
luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.

Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin
moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori
oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton
toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot
korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne
kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli
toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha
pehtori saapa; mutta nyt hänen _täytyi_ pois toimestaan, nyt täytyi
talon saada uusi pehtori.

Ja metsä... Metsää _täytyi vartioida_, siitä varastettiin enemmän kuin
sietää saattoi. —

Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita
muutoksia.

Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi
päivälliseen.

Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa
epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien
ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa
tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta
metsänkaatamisesta.



IV.


Usein toivon, että ihmiset voisivat asua laajoilla alueilla, missä
saattaisivat nähdä tuntureita, vuonoja ja merta. Missä voisivat tuntea
sitä rikasta ilmaa, kun tuuli pyyhkäisee aavikolta aavikolle. Missä
voisivat päivisin nähdä auringon loistavan läpi kuultavan ilman, ja
missä yön tultua, kuu ja tähdet ilmaantuisivat heidän katseilleen, ja
missä näiden ollessa poissa, suuri rauhaisa pimeys tuudittelisi ja
tekisi heidän unensa vahvaksi ja virkistäväksi.

Toivon sitä, minä kun olen tavannut niin useita hyviä ja kauniita
ihmisiä sen väen keskuudessa, jonka suku on asunut ja joka itse
asuu korkeissa huoneissa lähellä metsää ja merta. Sillä ei suinkaan
ole mikään vähäinen asia astua omalla lattiallaan, saada ravintonsa
omasta maaperästään ja nähdä yrttien, puiden ja kukkien versovan omien
käsiensä aikaansaannoksina ja tietää, että täällä kulkivat isät siitä
alkaen, kuin olivat nuoria, siihen asti, kuin tulivat vanhoiksi,
ajoista alkaen, jotka näyttävät ikäänsä harmaantuneilta, tähän päivään
asti.

Olen nyt puhunut Wilden suvusta, mutta ainoastaan sen naisen tähden,
josta nyt aion kertoa. Sillä on parempi nähdä hänen seisovan heidän
taustaansa vasten, eikä yksin isänsä rinnalla; sillä oli enempi
jäntevyyttä Aada Wildessä kuin Sakarias Wildessä. Sillä samoin kuin
omenapuun valkoinen kukka on koko puun kaltainen, jonka oksalla se
puhkeaa, samoin Aada Wilde pohjaltaan oli vanhojen Wildein kaltainen,
ja hän kasvoi solakaksi ja vapaaksi Bö-tunturin ja Vorre-metsän
suojassa.



V.


Sanoin aikaisemmin, että Sakarias Wilde nosti päänsä pystyyn ja alkoi
elää uudestaan maailmassa, ja että hänen tukensa silloin oli pikku
tyttärensä. Mutta niin kauan kuin tämä oli aivan pieni, hän kuitenkin
tuotti isälleen ainoastaan hetken hauskutusta, eikä voinut kauempaa
kiinnittää hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää pienokaisen
jokeltamista (sitä eivät miehet koskaan opi ymmärtämään; naiset
ymmärtävät sitä heti ja ikäänkuin vaistomaisesti). Hän sai lapsesta
oikeata iloa vasta silloin, kun se oli varttunut niin, että se osasi
lausua oikeita sanoja, jotka hän ymmärsi ja joista hänen ei tarvinnut
suuttua kuin hepreasta.

Ennen hän oli pitänyt lapsesta sen valoisan hymyn ja kirkkaiden
silmien vuoksi ja niiden muistojen tähden, jotka siihen liittyivät.
Nyt tyttönen vähitellen kävi hänelle vallan korvaamattomaksi. Hän oli
pohjaltaan aina isän ajatuksissa — nämä pitivät hänestä kiinni kuin
kaksi varovaista kättä. Joka aamu hän meni lapsen luo, suuteli häntä ja
sanoi:

— Huomenta, Aada, miten olet nukkunut yöllä?

Ja päivällä tuotti hänelle tyyntä iloa puhella hänen kanssaan ja
kuulla, miten tytölle selvisi yhä enemmän asioita.

— Nyt hän ilmeisesti varttuu, Herra Jumala, totisesti hän varttumistaan
varttuu, näin hän itsekseen mutisi, joka kerta kun tyttö oli kysynyt
häneltä jotakin, mikä oli hämmästyttänyt häntä järkevyydellään. Jo
tytön ollessa nelivuotias hän osti hänelle kuvakirjoja ja näytti ja
selitti hänelle kuvia, ja nyt hän ei koskaan kulkenut iltakävelyllään
yksin: Aada oli aina hänen kanssaan, ja molemmilla oli paljo yhteistä
juteltavaa. Wilde puhui hänelle ruohosta ja kukista, lehmistä ja
hevosista, kuusta ja tähdistä — kaikesta, minkä pienokainen saattoi
nähdä ja kuulla. Jopa hän antoi hänelle oman lehmän ja kanan, ja suuri
keltainen espanjalainen kukkokin lopulta joutui hänelle.

Kuusivuotiaana sai Aada alkaa koulunkäyntinsä. Tätä koulua piti eräs
vanhanpuoleinen, herkkänauruinen neiti, joka aina käytti mustaa
silkkihametta. Joka aamu oli Aadan lähdettävä ajaen kouluun tuon neiden
kotiin, joka oli melkein neljänneksen matkan päässä Vorre-talosta.
Wilden ajatus oli alussa, että joku talon rengeistä kyyditsisi hänet
sinne, mutta vähitellen hän itse rupesikin kyyditsijäksi. Itsekin hän
ihmetteli, että säännöllisesti ja täsmällisesti kävi häntä noutamassa
kaksivaljakkoisilla kääseillään; muuten hänen usein oli vaikea saada
aikaansa sopimaan. Kun oli erittäin kaunis ilma ja Wilde oli erityisen
hyvällä tuulella, meni hän jalan noutamaan Aadaa. He kulkivat silloin
kotia vihreiden puiden alla, jotka ojensivat toisilleen oksiaan yli
lehtokujan. Aada kertoi isälleen kaiken, mikä oli tapahtunut koulussa,
ja isä kuunteli tarkkaavasti.

Ensimäinen tapahtuma Aadan koulunkäynnissä oli hänen kukkoaapisensa.
Tämä aapisen kukko oli nipasta napaan espanjalaisen kukon näköinen,
olipa sillä silmässä tuo sama hymyilevä välkekin, kuin espanjalaisella.
Mutta erityisesti oli merkille pantavaa, että tämä aapiskukko muni
kosolta hänen patjansa alle, kun aapinen oli valmiiksi luettu.
Koko juttu tapahtui seuraavasti: Isänsä neuvosta Aada pani aapisen
pieluksensa alle, ja seuraavana aamuna hän siitä löysi hunajakakkua,
suklaata, rintasokeria, rusinoita, manteleita ja leivoksia. Hän kertoi
siitä aamiaispöydässä ja katsoi kysyvänä isäänsä. Tämä istui vallan
levollisena ja virkkoi:

— Siinä nyt näet, teitpä hyvin kun panit sen siihen, kuten sinulle
sanoin.

Ja kun Aada juoksi noutamaan mitä oli löytänyt, isä sanoi:

— Niin, sillä kukolla on kyllä ollut vaivaa viime yönä!

Mutta aamiaispöydässä seuraavana päivänä sanoi Aada:

— Kysyin eilisiltana Kathrinelta (Vorre-talon palveluksessa oleva
eukko, joka lakaisi pihaa ja ruokki kanoja), ja hän sanoi: — Kukot
eivät voi munia.

Mutta tähän vastasi Wilde, että aapisen kannessa oleva kukko ei ollut
toisten kukkojen kaltainen.

Aada ei vielä ollut vallan varma siitä, oliko aapiskukko pannut namut
pieluksen alle. Ja vähän väliä hänen mielessään sukelsi esiin epäluulo
siitä, että kenties hänen isällään ja opettajattarella oli ollut jotain
asian kanssa tekemistä. Niin juuri opettajattarellakin. Sillä eräänä
päivänä, kun Aadan piti lähteä, otti tuo vanha nainen hänen päänsä
käsiensä väliin, katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi:

— No, Aada, kuulin, että kukko on muninut pieluksesi alle viime yönä?

— Mutta kukot eivät osaa munia, huomautti Aada.

Tämän kertoi vanha neiti Wildelle, kun hän ja Aada läksivät ajamaan
kotiapäin, ja Wilde nauroi sille. Silloin alkoi Aada ajatella, että
he varmaankin pitävät häntä pilanaan, ja oikeastaan hän ei ollut
mielissään koko tapahtumasta.

Aada ei tuottanut opettajattarelle paljoa vaivaa. Hän istui hiljaa
tunneilla, silloin tällöin hän tarkkaavasti katseli ympärilleen; jos
joku käyttäytyi sopimattomasti, näytti Aada sitä ihmettelevän; tuntui
siltä, kuin hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Pihalla, väliajoilla, hän
kernaasti kulki käsi kädessä pikku tytön kanssa, joka oli hänen paras
ystävänsä. Leikkiessään ja juostessaan Aada osoitti omituista varmaa
reippautta, ja hänen liikkeensä olivat pehmeät ja samalla levolliset;
niitä leimasi ominainen urhakka sulous.



VI.


Kun Aada Wilde myöhemmin elämässä palautti mieleensä sitä aikaa,
jonka oli asunut Vorre-kartanossa, muisti hän talon ja pihan ja
ulkorakennukset isoine asumattomine huoneineen, senlisäksi hän muisti
talon renkipojan, Perin, kanapiian, vanhan Kathrinen, ja kuskin,
Iisakin, sekä vieraat, joita yhtenään tuli ja meni. Papinkin hän
muisti, miehen, jolla oli ystävälliset kasvot suunnattoman suuren
hatun alla, lääkärin, ryppyisen miehen, jota hän hieman pelkäsi, hän
kun kiroili niin kauheasti. Kummallista kyllä, hän kaikkein viimeksi
muisti talon alituisia vieraita. Päällikön, jolla oli leveät, punaiset
kasvot, kapteeni Krusen, joka aina tuli niin tyynenä, sivellen ruskeata
kokopartaansa, ja kaikkein viimeksi hän muisteli isänsä ystävällisiä
kasvoja. Hänen Aada näki istuvan, epätietoista mistä syystä oikeastaan,
korkealla selkänojalla varustetussa, ruskeassa, nahalla päällystetyssä
tuolissa kulmahuoneessa, joka oli merelle päin.

Muuten hänen mieleensä parhaiten muistuivat kesät Vorre-kartanossa.
Talvisin hänen täytyi paljo pysytellä sisällä, ja silloin päivät
kuluivat hänen huomaamattaan. Mutta kesällä, kun kaiken ylitse liiteli
lämmin ilma, kun kaikki oli hiljaista, kun ilma humisi kuumuudesta,
ja hyönteiset lauloivat ja lehmä ravisti kelloansa, silloin häntä
miellytti kulkea ulkona ja katsella ympärilleen. Kaikki kukat kasvoivat
puutarhassa, niin että hän luuli sitä huomaavansa, ja vanhojen puiden
siimeksessä versoi muutamia matalia yrttejä paksuine varsineen ja
sienimäisine lehtineen.

Aada juoksenteli puutarhassa, niityllä ja metsän rinteessä. Hän katseli
kukkia, istuutui niiden ääreen ja nyökkäsi niille, kumartui alas niitä
kohti, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat alas kasvoilleen.
Valkoisilla, keltaisilla ja sinisillä kukilla oli kasvot ja silmät,
ja lehdillä oli sormet, ja kukat istuivat maassa ja osoittivat
sormillaan ja kurkistivat ympärilleen. Ja hänestä tuntui, kuin olisi
hän joskus ennen tuntenut kaikki nämä kukkaset. Ne olivat nuoria
tyttöjä kukkien parissa. Ja ne paksut kukat, jotka kasvoivat metsässä,
ja jotka haisivat pahalle ja hikoilivat, ne olivat kukkasten vanhoja
eukkoja, sellaisia, joilla oli ristiraitaiset huivit päässä, ja jotka
kernaimmiten istuivat paikallaan ja puhkivat.

Kaikista näistä Vorre-kartanon kukista muisti Aada kauimmin erästä
vaaleanvihreätä lajia, jolla oli sametinkaltaiset pehmeät lehdet ja
pienet punaiset kukat. Hän löysi sen eräänä päivänä paikasta, mihin
aurinko paistoi vahvasti. Hänen sormissaan oli, hänen kosketeltuaan
sitä, omituinen haju, joka ensi kerralla ei tuntunut hyvältä, mutta
josta hän, vedettyään sitä useammin sieramiinsa, piti yhä enemmän ja
enemmän, jota lopulta suorastaan rakasti. Hän kävi sitä joka päivä
katsomassa ja painoi joka kerta sormeaan yhtä sen lehteä vastaan.
Ainakin kuukauden ajan tuo kukka kasvoi siinä; mutta eräänä päivänä
hänen tullessaan, roikkuivat sen lehdet, ja sen pieni kukkakimppu oli
poissa, kukkaset olivat yhdessä tukussa kuihtuneina ja värittöminä.
Aada oli pahoillaan sen kuolosta ja kävi sitten usein sen luona — hän
oli kuullut useiden kukkien kuihtuvan, mutta taas puhkeavan esiin —
mutta hän ei enää löytänyt sitä.

Sitten Aada usein ajatteli tätä merkillistä kukkaa. Kukkaa, jota ei
koskaan enää löytänyt. Ja lopulta se muuttui hänen mielessään kuin
hänen lapsuudekseen, ja kun hän sitten ajatteli näitä menneitä päiviä,
palasi kukka aina mieleen, ja hänestä oli, kuin olisi tuntenut sitä
omituista tuoksua, joka piili sen vaaleanvihreissä lehdissä.



VII.


Kun olemme hyvin nuoria ja vastikään olemme alkaneet kiinnittää
huomiotamme aurinkoon, valoon, pimeään, kukkiin ja eläimiin, tuntuu
meistä vielä, kuin kaikessa olisi elämää. Sentähden mitä uhkuvimmat
sadut luonnon elävistä olennoista syntyvät lapsen asteella olevissa
kansakunnissa, ja sentähden lapset niitä tajuavat ja niihin uskovat.

Kun Aada kuuli vanhan kanapiian, Kathrinen, kertovan tarinoita
ihmisistä, jotka kulkivat metsässä ja kohtasivat eläimiä, mitkä
puhuivat, ja tuntureita, jotka aukenivat, ja linnuista, jotka lauloivat
tajuttavia sanoja, niin hän uskoi näihin taruihin. Hän luuli, että
se varmasti oli elävä olento, minkä näki ja mistä kuuli kerrottavan.
Tämä tunne ei ollut niin selvä päivällä. Enemmän yöllä ja hiljaisessa
aamuhämärässä ja illalla, kun aurinko oli laskenut ja pimeä levisi.
Mitä vuodenaikoihin tulee, tämä tunne viihtyi paraiten kesällä.
Tuntuipa Aada tosin syksyllä ja talvellakin uskovan tällaiseen elämään,
mutta silloin hän vaan kuunteli toisten kertomuksia siitä, sillä näiden
vuodenaikojen äänet olivat hänestä liian äreät. Mutta, kuten mainitsin,
kesäisin hän itse kuunteli luonnon elämää. Silloin oli yö niin valoisa
ja taivas niin kirkas, kun se uinaili tuolla ylhäällä jonkun valkoisen
tähden vilkkuessa. Aika katosi, niin että hän sen kuuli, ja yötuulesta
joku hänen korvaansa kuiskasi. Ja jos hän joskus oli herännyt puoliyön
aikaan, tuntia ennen kukon laulua, jos oli noussut ja katsonut ulos,
hän useimmiten huomasi jotain, mikä näytti elävän, nyt kun tämä oli
luvallista. Niityllä kiersi usvia piirissä, kerran, kahdesti tai moneen
kertaan, kunnes yksi niistä erosi muista, kohosi ja katosi. Kaukana
vilkkui tuli, joka sammui, ja sen sammuessa kuuli Aada huokauksen.
Silloin Aadaa peloitti, sillä hänestä tuntui ympärillään olevan jotain,
jota ei nähnyt, mutta jonka läsnäolon tunsi. Ja hän kömpi vuoteeseen,
piiloittautui peitteen alle, kääriytyi vallan kokoon ja sulki silmät.

Lapsi pelkää merkillisesti kyllä jotain tuntematonta, mikä näyttää
elävän ja vaikuttavan sen sieluun, jolla vielä on niin hento iho,
kuin valkoisella kukalla, mikä äsken on versonut esiin maasta. Se ei
vielä ole karaistunut elämään tämän maailman elämää, sentähden se
hieman arkailee sellaista, mikä tässä maailmassa on vaarallista. Se ei
vetäydy takaisin ammoittavan kuilun partaalta, se ei pelkää, jos sille
näytetään teräväksi hiottua veistä, se hymyilee loikoessaan raskaan
pyörän vieressä, joka seuraavassa tuokiossa voi sen murskata. Mutta
se pelkää pimeää, ikäänkuin siinä olisi jotain, minkä se ennestään
tuntee, jotain, mistä se ei vielä ole päässyt kyllin kauaksi. Mutta se
loittonee siitä loittonemistaan ja kohoaa uuteen maailmaan, elämään.
Ja maamme kukat muuttuvat sen omiksi kukkasiksi, joilla se itseään
koristaa. Elämän kuningas, aurinko vihkii sen omakseen, kultaa sen
posken ja paahtaa sisälle sen vereen tämän maailman vaistot, niin että
se kumeasti haluten pyrkii luomaan maailmassa jotain elävää.

Ulkoapäin katsottuna se varttuu, hymyilee, nauraa, rupeaa haluamaan
leipää ja lihaa, se saa raskaan unen, ja rakkaus tulee juhlineen: tämän
maapallomme olento, ihminen, on elävässä toiminnassa.



VIII.


Eräs päivä tältä puoleksi itsetiedottomalta, puoleksi kirkkaalta ajalta
oli erityisesti painunut Aadan muistiin: Se päivä, jona Martha täti
tuli Vorre-kartanoon.

Aada oli kuullut puhuttavan siitä, että Martha tädin piti tulla; mutta
hän ei ollut sitä sen enempää ajatellut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt
Martha tätiä, eikä tietänyt hänestä enempää, kuin että hän oli hänen
äitinsä sisar.

Sinä aamuna, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon, Aada heräsi
hyvin varhain. Se oli heinäkuulla, keskellä lomaa. Loiottuaan hetken
ja ollessaan jälleen vaipumaisillaan uneen, hän huomasi, että oli
levottomuutta pihalla. Hevoset potkivat, ja muudan mies torui. Aada
meni ikkunan ääreen ja näki tallirengin, Iisakin, harjaavan harmaata ja
ruskeata hevosta.

Aada oli nyt vallan hereillä. Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tarkasti
Iisakkia, hänen harjatessaan hevosia. Renki teki sitä hitaasti
ja veltosti, mutta Aada käsitti, että hän teki sen oikein. Hänen
harjatessa toista, harmaata ja sävyisää, kaikki kävi hyvin, mutta kun
alkoi harjata toista, ruskeata ja nuorta, jonka Aada muisti siitä asti
kun se oli pieni varsa, se kävi huonommin. Sillä tuo ruskea hevonen oli
levoton eikä pitänyt Iisakin harjasta. Se polki maata, niin että jymisi
ja painoi miestä tallin seinää vastaan. Iisak, tuo paksu vanha mies,
otti asian tyyneesti ja veltosti kuin edelläkin; hän tuuppasi hevosta
kerran kylkeen, niin että se säikähti ja päästi hänet vapaaksi...
Iisakin taas alkaessa, jälleen likistäen häntä seinää vastaan.

Aada kuuli nyt, että ulkona tiellä käveltiin, ja askelista hän päätti,
että se oli hänen isänsä. Hän meni ovelle, raoitti sitä ja huusi ulos:

— Isä, isä, lähdetkö matkaan?

— Sinäkö se olet, Aada? En, minä vaan lähden kaupunkiin noutamaan
Martha tätiä.

— Tuleeko Martha täti tänään?

— Tulee, hän on kaupungissa.

— Enkö minä saa tulla mukaan, isä?

— Jos sinulla on siihen halua, niin voit kyllä, mutta sitten pitää
sinun olla tuossa tuokiossa valmis.

— Tietysti heti.

Aada pukeutui ja hyppi ilosta päästä mukaan.

Kun hän tuli alas pihalle, ei Wilde vielä ollut saapunut; hän istui
sisällä ruokasalissa ja joi kupin kahvia, syöden palan leipää,
teroittaen emännöitsijän mieleen, että tämä pitäisi aamiaisen valmiina
kun hän palasi tunnin kuluttua.

Hetkeä myöhemmin vaunut pyörivät tiehensä. Aada oli iloinen ja kysyi
isältään paljon asioita ja malttoi tuskin odottaa vastausta. Tien hän
hyvin tunsi, omituiset punaisiksi maalatut talot, jotka yksitellen
tulivat näkyviin, ja suojaten metsätien seudun, mihin Aada katsoi
tarujen kuuluvan, kuten tuontuostakin kuuli kerrottavan. Olihan siinä
niin merkillisiä seikkoja, kuten suuri puu kummun luona, sen kummun,
jonka alla oli kuullut monta sataa vuotta sitten haudatun sankarin. Ja
sitten lampi, kirkas lampi, jonka pinnalla sudenkorennot lentelivät
hopeanvälkkeisine siipineen, ja missä lumpeet uiskentelivat ja
tulikonnat loikoivat hiljaa maassa.

Niukan puolen tunnin kuluttua he olivat kaupungissa. Wilde seisotti
hevosen matalan yksikerroksisen talon eteen, hypähti alas ja meni
sisälle. Vähää myöhemmin hän tuli ulos vanhanpuoleisen naisen seurassa,
joka oli pyntätty moneen saaliin. Tämä nyökkäsi vakavasti Aadalle, ja
kaikki kolme ajoivat takaisin.

Se oli Martha täti. Aada katsoi häneen ja tahtoi mielellään puhua
hänen kanssaan, mutta sai vaivoin mitään sanotuksi. Tämä johtui
kaiketi osaksi siitä, että hänestä tuntui, kuin ei hänen isänsä olisi
puhunut tädin kanssa, kuin muiden ihmisten kanssa, ja että Martha täti
puolestaan ei vastannut paljoa.

Lapset huomaavat kaikkea helposti. Aada oivalsi heti, että Martha
tädissä oli jotain, mitä ei ymmärtänyt.

Aadan mielestä kovin pitkän ajomatkan jälkeen he saapuivat
Vorre-kartanoon. Kotvaa myöhemmin he kaikki kolme istuivat
aamiaispöydässä, ja kohta Martha täti meni ylös huoneeseensa eikä enää
sinä päivänä tullut alas. Aada kysyi myöhemmin päivällä:

— Miksi, täti ei tule?

Hänen isänsä vastasi tähän tapaan:

— No, hän on kai tänään väsynyt.

Mutta seuraavana päivänä ei täti myöskään tullut alas, eikä sitä
seuraavanakaan. Aada ei enää kysynyt. Sen verran hän oli saanut
tietää, että tädin piti olla täällä sentähden, että ilma oli hänelle
terveellinen.

Mutta eräänä iltana, kun puhe isän ja tyttären keskustellessa kohdistui
Martha tätiin, Wilde sanoi:

— Niin, sinun tulee aina olla kiltti tädille, sillä onhan hän äitisi
sisar; mutta muuten sinun ei pidä liiaksi käydä ylhäällä hänen luonaan,
hän kun on kernaammin yksin.



IX.


Aadan ylimpiä ystäviä olivat Vorre-kartanon pysyvät vieraat, kapteeni
Kruse ja päällikkö Bög, Tätä ystävyyttä oli kestänyt Aadan lapsuuden
vuosista, ja hänen varttuessaan nuo molemmat huolellisesti seurasivat
hänen kehitystään ja rupesivat tuntemaan todellista hellyyttä häntä
kohtaan, kaiketi paljon sentähden, että itse olivat vanhojapoikia,
jotka pohjaltaan tunsivat itsensä yksinäisiksi. Heidän kummankin käytös
oli hieman erilainen. Heillä oli kummallakin ikäänkuin oma puolensa
hänestä. Kapteeni Kruse piti siitä, mikä hänessä oli hyvää ja vakavaa,
päällikkö Bög siitä, mikä oli nuorta ja somaa. Kapteeni Krusen mielestä
Aada muistutti erästä hänen sisartaan, joka nuorena oli kuollut,
ja jonka muisto oli hänelle kallis, päällikkö Bögin mielestä hän
muistutti pientä hurmaavaa muotokuvaa, jonka hän kerran oli omistanut
ja joka esitti erään Tanskan kuninkaan ystävätärtä, harvinaista pientä
norsunluulle maalattua muotokuvaa.

Kapteeni Kruse kohteli häntä aivan samoin hänen ollessa kuusivuotinen,
kuin hänen täyttäessä kuusitoista, jotavastoin päällikkö Bög tällöin
muutti kohtelunsa.

— Kun hän varttuu täyskasvuiseksi, on hänet totutettava vaatimaan
kunnioitusta ja ritarillisuutta miehiltä, hän sanoi, ja sen mukaan
hän toimi. Aivan pienenä tyttönä Aada aina oli tullut häntä
vastaanottamaan, huutaen ilosta, ja Bög oli ottanut hänet polvelleen
ja oli kutittanut hänen kasvojaan suurella viiksellään, johon Aada
puolestaan oli tarttunut ja josta oli nykäissyt molempien suureksi
iloksi. Tultuaan suuremmaksi hän ei enää istunut hänen polvellaan,
juoksi kuitenkin vielä häntä vastaan ja takertui kiinni häneen hellästi
kuin lapsi ainakin.

Mutta sinä päivänä, kun Bög tuli Vorre-kartanoon sen pitkänpuoleisen
ulkomaanmatkansa jälkeen, minkä Wilde oli tehnyt tyttärensä kanssa
ja mistä myöhemmin tulee puhe, silloin hän katsoi Aadaan, näytti
hämmästyneeltä ja sanoi häntä äkkiä neideksi.

— Aada, neiti Aada... vieläkö te minua tunnette?

Ensi päivinä oli Aadan hieman työlästä olla täyskasvuinen nainen vanhan
ystävänsä edessä. Mutta jonkun ajan kuluttua se ei ollenkaan ottanut
menetelläkseen. Saattoipa tapahtua, että Aada silloin tällöin piti
pilanaan vanhaa Bögiä, nauroi häntä vasten kasvoja, kuten nuoret naiset
joskus jotenkin voitonylpeinä tekevät talon vanhoille ystäville, jotka
muutama vuosi sitten ovat taputtaneet heitä leuan alle. Lopulta hän
eräänä iltana oltuaan hyvin vallattomalla päällä, joi veljenmaljat
hänen kanssaan ja antoi hänelle luvan suudella häntä poskelle,
osoitettuaan sormella mihin kohtaan, ja nimitti hänet sedäkseen.



X.


Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa
Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli
vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli
aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää
myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina
tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.

Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja
tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka
purjehti Tanskaan.

Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi
päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat
jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian
kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla
ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät,
millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He
luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti,
kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.

Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin
tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi.
Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat
iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet
pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat,
he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina
huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut —
ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli
asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat
aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui.
Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet,
joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli
ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen
mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen
ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten
ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa;
silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana.
Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.

Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli
heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät
ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat
mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat
lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli
heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he
jotenkin hiljaisina poistuivat.

Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea
kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä
Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että
vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä
elinaikaa.

— Onko hän sairas? kysyi Aada.

— Ei, mutta hän on liian vanha ja hidas jaloiltaan astuakseen yhtä
nopeasti kuin toiset, sentähden hän nyt jätetään jälelle kuolemaan;
joko hän kuolee nälkään, tai lyö joku nuoremmista hänet kuoliaaksi.

Aada, jota ensin nuo tummaihoiset ihmiset olivat miellyttäneet, piti
heitä nyt häijyinä, ei pitänyt siitä, että he häntä lähestyivät, eipä
edes sietänyt, että nuo suuret, mustat silmät tuijoittivat häneen.

Paljon turvallisemmalta hänestä tuntui ajajan luona, jolla oli nuo
lempeät kasvot ja tuo komea torvi.

Seutu, jonka läpi kulkivat, oli kaunis. Valoisia metsikköjä ja
vihantoja tasonko ja, joiden taakse aurinko laski vaaleanpunaiseen
usvaan, muun taivaan kuultaessa sinisenä. Nuoret tytöt ja pojat
kulkivat laulaen kotia maatöistään. Joskus, myöhemmin iltaisin, kuuli
juopunutta väkeä, joka niinikään laulaen kulki kotia. Usein nämä
lauloivat väärin, mutta väärien sävelten takana piili ikäänkuin nauru
ja ilo.

Vielä kerran he saapuivat kaupunkiin, jonka laidalla Wilde vuokrasi
koko pienen talon, (heillä oli kaksi palvelijatarta ja renkipoika
mukana). Täällä he asuivat syyskuukaudet lokakuun loppuun asti.
Sittemmin Aada muisti tästä kylästä vanhan kirkon, joka oli avoinna
koko päivän. Sen avarassa sisustassa oli niin hiljaista. Aada meni
joskus sinne sisälle ja istuutui katselemaan kuvia, jotka riippuivat
seinillä. Vanhoja pyhiä miehiä ja naisia, apostoleita, pyhimyksiä,
kaikki käsivarret ojennettuina ja hymy kasvoilla. Varsinkin kahteen
näistä kuvista hänen huomionsa kiintyi: toinen kuvasi helvettiä ja
toinen taivaan valtakuntaa. Helvetti oli täynnä verenpunaista tulta.
Saatana, vanha, käyräselkäinen mies, jolla oli musta karvainen ruumis,
seisoi kärsivällisesti odottaen. Useat nuoret kauniit miehet ja naiset
tulivat halaten toistensa vyötäisiä tanssien häntä vastaan.

Taivaan valtakunnassa näki: loistavan maiseman, missä käyskenteli
ihmisiä kultaisten palmujen ja punaisten kukkien keskellä. Kasvot
hymyilivät, ja ruusuja varisi, minkä kestäessä säteilevä aurinko näytti
nousevan.

Tässä kirkossa Aada usein rukoili Jumalaa. Ennen, kotona, hän niinikään
oli rukoillut, mutta ei siten, kuin täällä. Sillä kotona hän oli
rukoillut, hän kun tiesi, että Jumala oli hyvä, ja että yö oli niin
pimeä ja tuuli puhalsi niin omituisesti ulkona. Mutta hän ei koskaan
ollut rukoillut täydestä sydämestä muulloin kuin pelätessään. Ja
päivällä hän ei koskaan ollut rukoillut. Mutta tässä kirkossa hän
löysi Jumalan, Jeesuksen, Pyhän Hengen, jotka antoivat hänen rukoilla,
ilman että hänen ensin tarvitsi olla peloissaan, jotka antoivat hänen
tunteensa niin täysinä uhkua, että huulensa vaistomaisesti aukenivat
ja rukouksen sanat kulkivat niiden yli. Hän rukoili silloin itsensä ja
isänsä ja Martha tädin puolesta, ja usein kaikkien ihmisten puolesta.

Mutta mainittava on myös että muita maailman ajatuksia pujahti mukaan.
Mutta ne vaihtuivat valmiiksi ajateltuina suitsutuksella tuoksuvassa
kirkossa. Etupäässä kuvat ja musiikki vaikuttivat; sillä ne rukoukset,
jotka hän aamupäivällä oli rukoillut, tuntuivat hänestä usein
iltapäivällä sangen vierailta.

Kun kaupunkia ympäröivä metsä alkoi käydä ruskeaksi ja keltaiseksi, kun
viimeinen kesälintu ja kovakuoriainen lenteli ilmassa, kun hiljainen,
melkein raskas syysilma lepäsi pienen kaupungin ylitse, valmistautuivat
Sakarias Wilde ja hänen tyttärensä palaamaan kotia. Pitkä vaivaloinen
matka seurasi. Merimatka oli edessä, ja viimeisenä päivänä aaltoili
meri korkeana, niin että molemmat tulivat hyvin sairaiksi. Aada oli
iloinen, kun he vihdoin tulivat kotia.

Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman
epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se
tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena
tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä:
vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille
taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan
iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti
sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.



XI.


Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli
Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa
ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli
säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi
hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa
ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi
hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä
kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja
jota kenties ei oikein tuntenut.

Silloin tällöin hän kuuli palvelusväen puhuvan asiasta toisenkin sanan:

— Niin, niin, Herra tietää, mikä suru häntä painaa. Tai:

Hän on vetänyt kuoren ympärilleen, hän ei kuule mitään ulkoapäin.

Tai:

— Mutta hän kuuntelee jotain sisällänsä.

Tai vielä:

— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei
hän pyydä muuta.

Kaikki sellaista himmeätä kieltä, jota rahvas mielellään käyttää.

Ja nämä puheet sopivat monessa suhteessa ja olivat hyvin paikallaan
tässä, kun niiden käyttäjät eivät tietäneet mitään varmaa.

Martha täti istui melkein aina huoneessaan. Huonekalut siinä olivat
hänen omansa: kaksi korkeaselkänojaista tuolia, puuvuode, keltaiseksi
maalattu tummine koristeineen, sohva ja seinäkello; siinä oli raskaat
painot, jotka hitaasti liukuivat alas ja ylös. Vuoteen yläpuolella
riippui kuva, jonka Martha täti oli piirtänyt nuorena tyttönä ja
värittänyt vesimaalilla: varis istui kuusen latvassa ja katseli silmät
levällään metsästäjää ja koiraa, jotka seisoivat puun juurella ja
vuorostaan katselivat varista. Nämä esineet olivat aina samanlaiset:
vaalenneet huonekalut, kello, joka alinomaan käydä raksutteli ja
surisi joka tunnin kuluttua, ja maalaus, joka riippui tänään samoin
kuin vuosia sitten — — hitaasti kuluva aika vallitsi siellä yläkerran
huoneessa. Ja siinä asui Martha täti, joka ei enää odottanut mitään.

Aada näytti suuremmaksi tullessaan ymmärtävän, että Martha täti oli
onneton jonkun seikan vuoksi, ja kun täti puhui, avasivat hänen
sanansa ikäänkuin näköalan Aadalle outoon seutuun. Ennen hänestä aina
oli tuntunut kaikkein raskaimmalta surulta, mikä häntä olisi voinut
kohdata, jos hänen isänsä olisi kuollut. Nyt hänestä tuntui, kuin
olisi muita seikkoja voinut sattua, kuin omituiset ryömivät olennot
olisivat voineet hiipiä esiin pimeästä ja purra itsensä kiinni häneen
ja aikaansaada vielä pahempaa surua.

Usein saattoivat tädin sanat raskaasti koskettaa häntä. Kuten eräänä
päivänä, jolloin Aada istui ylhäällä hänen huoneessaan. Syksy oli
tullut, ja Aada näki ikkunasta, miten tuuli lakaisi piirinä puutarhan
kellastuneita lehtiä. Äkkiä hän nousi, juoksi alas puutarhaan ja toi
mukanaan muutamia syyskukkia ja laski ne pöydälle.

— Täti, tässä on sinulle muutamia kukkasia.

— Minulleko, Aada?

— Niin; siellä ei ole muita; muut ovat kuihtuneet.

— Tahtoisit kai, että olisi kesä, Aada?

— Niin, nyt on niin kylmä, kesällä oli kaunista. Silloin sanoi Martha
täti hiljaa:

— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä
niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.

Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan
niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli
lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin,
kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.

Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun
Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia
vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia,
jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen
hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat.
Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui
ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden
ilonsa yli.



XII.


Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä.
Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä.
Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja
kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei
kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat
hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin
kumeat vaarat.

Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet,
että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he
olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja
hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se
oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen
keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis...
tummatukkainen, kalpea... ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän
pyrki iloitsemaan elämässään.

Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän,
everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin
tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen
tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin
luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi
saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli
hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:

— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia
hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi
sinua talossani.

Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti
Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä
iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla,
että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen,
mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi
hetken kuluttua:

— En pidä hänestä, isä; toimita hänet pois.

Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa
matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona.
Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa
kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä
ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi
Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka
soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat.
Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies
oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista
silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta
ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko.
Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää
kohonnut entiseen elämäniloon.

Kapteeni Kruse sanoi lopulta ääni värisevänä:

— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy
ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh,
siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä
usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita
sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.



XIII.


Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi,
jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen
kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä
hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti
solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen
neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea,
ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen
tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui
raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset
kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet
piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.

Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi
älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä
välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota
punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se
oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän
tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen
vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet
hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään,
se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin
kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat
tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä
rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla,
kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän
kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena
hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä
valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin
hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni
kohosi näkyviin ohimolla.

Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet,
jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:

— Hän on varmaankin kylmä ja itseensätyytyväinen olento.

Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat
hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista
liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli,
millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän
antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista
tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he
ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa
kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes
tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti
alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki
muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada
kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin
oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi
tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he
tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä
sanoi vaan:

— Kaikessa sellaisessa teidän ilman muuta tulee noudattaa tyttäreni
tahtoa.

Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että
hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.

Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi.
Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei
voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi
Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa,
että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea
häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan
eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin
luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi
pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa,
hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui
kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti,
ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana
koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa
pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi
siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka
kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa
tässä asiassa.

— Eihän koira häntä purrut, sanoi toinen.

— Sehän on vaan vanha Kari Leegda sanoi toinen.

Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti
nuo molemmat liikkeelle.

— Tulkaa heti tänne! hän huusi.

Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan.
He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan
verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen
eukon otsalle.

— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa
kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset.
Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen
parastani.

Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän
korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden
kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin
ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka
usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat
tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha
kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä,
oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä
väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen
välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde
näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten
nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi:

— Niin katsoppa, hänellä ei näyttänyt olevan hyvä omatunto! Rakas
Aada, etpä nyt todellakaan ole valinnut aivan arvokkaita henkilöitä
auttaaksesi.

Mutta Aada vastasi:

— Rakas isä, katso noita ihmisiä; heidän elämänsä on täytynyt olla
hyvin paha, jotta voivat olla niin kurjia kuin ovat.

— No niin, olethan siinä oikeassa, oletpa viisas tyttö, pikku Aada.

Ja Aada nauroi koko asialle.

— Viisas? Hui, hai, totta kai minä olen viisas.

Monessa seikassa Aada sai tahtonsa perille, ilman että sitä huomattiin.
Ehkäpä juuri tämä valoisa vapaus, joka luonnollisesti johtui
sydämellisestä suhteesta isään, vaikutti sen, että Aada sai vapaasti
hengittää, niin ettei hänellä ollut mitään painostavaa veressä. Hänessä
ei näyttäynyt ainoatakaan noista rikkaruohoista, jotka tosin voivat
tuoksua erinomaisen makealle, mutta jotka kuitenkin ajan pitkään ovat
vastenmieliset. Aada Wilde, joka kasvoi tässä ilmapiirissä, oli hoikan
kasvin kaltainen, joka kantaa hillitynvärisiä kukkia ja jonka tuoksu
tuntuu kaukaa päivänpaisteisessa tuulenhenkäyksessä.



XIV.


Sillä iällään, joka lankeaa seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen
vuoden välille, tämä nuori neitonen kulkee isänsä talossa ja
maantiellä. Hän puhuu, hymyilee, eikä ajattele, että moni, joka puhuu
hänen kanssaan, näkee hänen hymynsä ja hänen silmänsä. Naisen hymyt
ovat niin moninaiset, ja naissilmät — niin vilkkaina liikkuvat ne
ympärillä! — vaaleansiniset, harmaat, ruskeat, tummat, kevytmieliset,
vakavat, aistilliset, levolliset. Ja kaikista niistä välkähtää esiin
säteitä kuin kesän kevyistä kasvikudoksista. Niin, missä nuori kaunis
nainen kulkee, siinä helisee kuin salaisia kieliä. Miehet muuttuvat
kummallisiksi nähdessään hänen kulkevan, milloin he hymyilevät,
milloin muuttuvat vakaviksi, kulkien edelleen, monasti käännyttyään
häntä katsomaan. Ja nuori nainen jättää miehet taaksensa, eikä peitä
vartaloaan, hymyään ja silmiään seuraavalta vastaantulijalta, ja miksi
hän sitä tekisikään?

Mutta sentähden hän kulkee ja viskaa ympärilleen kohtalon jyviä, jotka
usein ovat vaarallisia, kun ne saavat pehmeätä multaa itääkseen. Ja kun
hän tapaa toisia naisia, hän puhuu muista asioista, ja koko ajan hän
hymyilee ystävällisesti, eikä tiedä, mitä itse on tehnyt.

Aada kulki muiden nuorten neitosten tavoin. Hän kulki maantiellä
kesäisin, hän seisoi pihaan johtavalla veräjällä, kun syyslehvät
varisivat puista. Ja kun joku kulki ohi, hän ei luonut katseitaan alas.
Toisten nuorten neitosten tavoin hän kävi tanssiaisissa, hän nauroi
ja antoi käsivartensa levätä kavaljeerinsa käsivarren alla ja jutteli
välinpitämättömistä seikoista. Tuskin hän pani merkille, seurasivatko
jonkun nuoren miehen silmät häntä koko tanssiaisiltana. Hän ei koskaan
hengittänyt kiivaammin muusta syystä kuin siitä, että oli tanssiessaan
hengästynyt.

Hän täytti kokonaista yhdeksäntoista vuotta, eikä vielä mitkään
rakkaudentunteet olleet häntä liikuttaneet, eikä hän niille ollut
uhrannut ainoatakaan ajatusta.

Mutta mistähän johtuu, että nuori neitonen lähetessään
kahdettakymmenettä vuottaan, alkaa kaihota? Sisältääkö tämä luku
jonkun taian? Varmaa on, että Aadan täytettyä kaksikymmentä vuotta,
rakkaudenkaiho oli hänet vallannut. Hän kaihosi rakkautta sellaisena,
jommoiseksi sitä kuvitteli, jommoisena kauneimmat kirjat sitä hänelle
kuvasivat, jommoisena ihanimmat kuvat sitä esittivät. Sellaiseksi kuin
hän luuli sen olevan, kun kuuli niitä lemmenlauluja, joita kernaasti
kuunteli.

Ja Aada käsitti, että osasi herättää rakkautta nuorissa miehissä. Hän
huomasi sen siitä tavasta, millä he häntä katselivat. Mutta ei yksikään
niistä, jotka hän tunsi, ollut saanut hänen rakkauttaan heräämään.

Sitten tuli rakkaus eräänä päivänä Aadan vieraaksi ja valtasi hänet
täydelleen. Eräässä viulukonsertissa hän näki sen miehen, johon heti
rakastui.

Kaupungissa oli huhuiltu suuresta belgialaisesta mestarista, minkä
eräs kaupungin pohatoista, joka oli ollut hänen matkakumppaninaan,
oli taivuttanut antamaan konsertin kaupungissa, ennenkuin matkusti
edelleen. Kaupungin lehdissä oli ollut hänestä tietoja, ja Wilde sanoi
eräänä päivällisenä tyttärelleen:

— Häntä menemme kuulemaan, Aada.

Aada oli samaa mieltä. Hän ei itse soittanut, mutta oli hyvin
musikaalinen. Ja määräaikana he ajoivat kaupungin juhlasalille, missä
konsertti oli annettava.

Silloin — hetkenä ennen konsertin alkua, jolloin yleisöä vielä
kokoontui — näki Aada äkkiä nuoren miehen. Tämä tuli sisään
keskustellen vanhanpuoleisen naisen, pormestarin vaimon, kanssa. Hän
oli niitä nuoria miehiä, joista sanotaan:

— Hän näyttää vaaralliselta.

Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat,
ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää
ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa
koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa
kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä
janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.

Tuo vanha, rohkea sananparsi:

— Ken ei rakasta ensi katseella, ei myöhemminkään rakasta, sopi tähän.

Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet
täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi
soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti
kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka
tuntui häntä kantavan.

Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen
silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi
huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.

Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään
hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi
hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä
oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut,
nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä
se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä
pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin
iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois
kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että
elämä saattoikin olla niin kaunis!

Aada ajoi kotia sinä iltana eikä matkalla vastannut monta sanaa isänsä
puheisiin. Aada pani maata, mutta ei saanut unta kuten muulloin, ja
loikoessaan valveillaan, hän silloin tällöin ojensi käsivarsiaan kuin
hellyyden pakosta. Hän muisti tuon nuoren miehen silmät ja hymyn, hän
kaihosi häntä. Äkkiä hän nousi vuoteeltaan, puki ylleen silkkisen
aamuhameensa ja meni puutarhaan. Siellä oli kosteata äskeisestä
kevyestä kesäsateesta. Aada käveli siellä kädet ristissä. Silloin
tällöin märkä oksa hiipaisi hänen kasvojaan. Hän istuutui penkille ja
katseli kiveen veisteltyä kalaa, joka loikoi suu auki, pensaita ja
kukkia, mitkä epäselvinä haamoittivat hänen edessään kesäyönä. Hän
näki kaikki sen rakkauden valossa, jota sisällään tunsi. Äkkiä hän
ojensi käsivarsiaan, tarttui puutarhatuoliin, paiskasi sen maahan,
paiskasi kaksi ja kolme kertaa. Voiman ja suloisen hävittämishalun
tuntemus valtasi hänet vähitellen. Hän päästi moneen kertaan lyhyen,
terävän huudon ja tarttui kiinni tuoliin vahvoine valkoisine käsineen,
ja hiuksiensa irtaantuessa hajalle ja hameensa auetessa hän paiskasi
tuolia maahan kerran toisensa jälkeen, kunnes se meni palasiksi.

Vielä hetken hän käveli puutarhassa. Levoton ja harhaileva kaiho oli
vähitellen vallannut hänet, kaiho häneen, jonka oli nähnyt, mutta
jonka kanssa ei ollut vaihtanut ainoatakaan sanaa, jonka nimeä ei edes
tuntenut. Ja tämä kaiho kouristi häntä yhä lujemmin, eikä näyttänyt
tahtovan ollenkaan hellittää.

Lopulta hän meni sisälle, pani maata ja huomasi unen tulevan. Mutta
monet, kirkkaat sanat tulivat ja menivät kuin itsestään, kauniit sanat,
jotka loistivat ja katosivat. Viimein hän tunsi, miten uni otti hänet
kokonaan ja vei hänet mukaansa kuin leveässä keinussa ikään.

Seuraavana aamuna hän heräsi, ja ensi hetkinä hän ei muistanut mitään
siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sitten sukelsi kaikki
hitaasti esiin hänen eteensä. Hän hymyili. Hän ei tietänyt, pitikö
hänen nousta vuoteesta vai loikoa siinä, pitikö laulaa kaikuva laulu
vai vaieta. Äkkiä hän kavahti melkein tietämättään lattialle, pukeutui
ja meni alas aamiaiselle.

Isä ei ollut tullut. Hän meni sentähden puutarhaan häntä odottamaan
ja pyysi emännöitsijän kutsumaan häntä, kun isä tuli. Hän käveli
edestakaisin, sulki silloin tällöin silmänsä ja näki silloin edessään
hänet, jota ei tuntenut, mutta jota rakasti. Näki hänet siinä, missä
hän istui matkan päässä. Näki hänet varsinkin sinä hetkenä, jolloin
pelkäsi hänen huomanneen, kun hän, Aada häntä oli katsellut. Jolloin
hänellä oli ilme suun ympärillä... jonkunmoinen tukahutettu hymy...
ikäänkuin olisi hän tietänyt kaikki, mitä Aada ajatteli.

Kun hetken kuluttua emännöitsijä tuli puutarhaan ja sanoi:

— Aada neiti, isänne on tullut alas, Aada meni melkein närkästyksissään
sisälle. Hän olisi vielä niin kernaasti jonkun aikaa kävellyt täällä
itseksensä.

Sinä päivänä ja seuraavana päivänä Aada kulki omituisessa valoisassa
unenkaltaisessa tilassa, joka pohjaltaan oli hänelle vieras. Kauan
olivat hänen rakkaudentunteensa saaneet uinailla. Nyt kun ne viimein
olivat heränneet, olivat ne heränneet voimakkaina. Pitkään aikaan hän
ei ollut löytänyt ketään, jota olisi voinut rakastaa. Nyt kun hän oli
löytänyt hänet, joka, hänen tietämättään, häneen vaikutti monin verroin
voimakkaammin kuin muut miehet, riitti hänen pikainen näkemisensä
puhaltamaan hänen rakkautensa ilmiliekkiin.

Sakarias Wildelle selvisi pian, ettei hänen tyttärensä ollut kuten
ennen. Hän huomasi, miten hän välistä oli vilkas, välistä vaitelias,
miten hänen silmänsä toiste loivat pehmeitä katseita, kuin olisivat
ne kiintyneet johonkin rakkaaseen esineeseen. Kun hän kerran kysäsi
häneltä: — No, mitä sinä ajattelet Aada, hän huomasi, miten tyttärensä
väri vaihtui ja kuinka hänen oli vaikea vastata.

Sakarias Wilde käsitti, että jotain oli odotettavissa, ja ettei pitänyt
häiritä. Hän antoi hänen olla yksin, kun huomasi, että hän sitä halusi,
eikä tunkeutunut hänen läheisyyteensä. Hän näki, että hänen ensi
rakkautensa oli onnellinen. Miten hän muuten olisi voinut olla niin
kaunis? Tuo hiljainen juhla, joka lepäsi hänen ylitsensä, nuo punaiset
usvat, jotka kiitivät hänen kasvojensa ohi.

Mutta kukahan oli hänen rakkautensa esine? Hän arvaili arvailemistaan.
Istuessaan aamiaispöydässä hän alati vaipui ajatuksiin. Hän jäi
istumaan pitkiksi hetkiksi, toinen käsi poskea tukemassa ja toisella
leikellen juustoa pieniksi palasiksi, pistäen ne yksitellen haarukan
kärkeen ja pureksien niitä yksitellen, tuumiessaan: — Kukahan se
on? Eräänä iltana kulkiessaan Aadan kanssa niityn halki, hän oli
kysymäisillään sitä häneltä; mutta ei kuitenkaan voinut.

— Tulkoon hän itse minun luokseni, hän ajatteli.

Mutta hetken kuluttua hän taas ajatteli:

— Teen ehkä väärin siinä, etten sitä häneltä kysy... olenhan totisesti
lähin asiaa tietämään.

Mutta hän ei kuitenkaan sitä häneltä saanut kysytyksi.



XV.


Eräänä iltapäivänä kulkivat Sakarias Wilde, Aada ja päällikkö Bög
tietä pitkin, joka johti kaupunkiin. Kaksi ensinmainittua oli juuri
käynyt ratsastamassa, he olivat vielä ratsupuvuissaan; mutta Aada
oli kuumuuden vuoksi hieman nostanut hattuaan otsalta. Näiden kolmen
siinä kävellessä, tuli nuori mies heitä vastaan. Hän oli luutnantin
univormussa. Siitä johtui, että Aada vasta hänen tultua vallan
lähelle tunsi hänet. Se oli todella hän, joka koko tällä ajalla ei
hetkeäkään ollut poistunut Aadan ajatuksista. Nyt hän tuli lähemmäksi.
Vaistomaisesti Aada loi katseensa alas. Kuitenkin hän näki, että
luutnantti tervehti päällikköä, ja että tämä ojensi hänelle kätensä. Ja
hän näki ja kuuli päällikön esittävän häntä heille molemmille:

— Luutnantti Carsten Stahl... sitten he astuivat edelleen. Vieras
seurasi mukana.

Sakarias Wilde jutteli paljon siitä, että kyllä oli tuntenut luutnantti
Stahlin isä vainajan, eversti Alf Stahlin. Jopa hän saattoi kertoa
jotain ratsastusretkestä, jolloin eversti oli syöksynyt alas hevosen
selästä ja taittanut käsivartensa. Ja nuori luutnantti vastasi, että
niin todella oli laita, ja ettei isänsä koskaan ollut oikein parantunut
siitä vammasta... hänen toinen käsivartensa oli senjälkeen aina ollut
heikko.

Äkkiä tien mutkassa luutnantti joutui Aadan viereen. Ja nyt hän
puhutteli Aadaa, ja tämä vastasi. Ja he vaihtoivat sanojaan, siinä
astuessaan vierekkäin, molempien katsoessa toisiinsa — ja Aada tunsi
epämääräistä riemua ja outoa iloa.

Sakarias Wilde ja päällikkö olivat pysähtyneet katselemaan erään
talonpojan uutta hevosta. Wilde oli varma siitä, että se oli uusi.
Hevonen seisoi talon aidan luona ja näytti siltä, kuin olisi se
kernaasti halunnut toiseen paikkaan. Silloin tällöin se söi heiniä,
mutta hieroi itseään seuraavassa tuokiossa aitaa vastaan ja katsoi
kauas viisaine silmineen.

Siinä täytyi odottaa liian kauan, ja hitaasti kulkivat luutnantti Stahl
ja Aada eteenpäin.

Viimein molemmat vanhukset olivat tarpeeksi katselleet hevosta. He
jatkoivat siis matkaansa ja huomasivat, että Aada ja luutnantti
Stahl olivat pysähtyneet ja odottivat heitä. Mutta heidän tullessa
lähemmäksi, Sakarias Wilde säpsähti nähdessään tyttärensä. Sen näköinen
hän ei ollut, kun toiset nuoret miehet keskustelivat hänen kanssaan.
Wilde sai siitä miettimisen aihetta.

Vähää myöhemmin hän sanoi:

— Kuulkaapas, herra luutnantti, tehkääpä nyt tyttärelleni ja minulle
mieliksi poikkeamalla meille syömään illallista... ja viipymään
vielä hetkeksi jälkeen. Mitään erityistä minulla ei ole tarjottavaa,
ainoastaan kylmää ruokaa... mutta älkää kuitenkaan kieltäytykö. Sinä
Bög tietysti teet meille seuraa.

Molemmat kiittivät, ja yhdessä mentiin nyt Vorre-kartanon ovelle.

Ennenkuin ilta oli päättynyt, oli Sakarias Wilde varma siitä, että
tyttärensä ensi vahva rakkaus kohdistui luutnantti Stahliin, mieheen,
johon hän vasta sinä iltana oli tutustunut. Hänen järkevä, hänen
viisas pikku Aadansa oli toisin sanoin jonkun aikaa jo rakastanut
vierasta miestä. Niin hän todella oli tehnyt, ja siitä Wilde ja pastori
äsken olivat yhdessä jutelleet kuin aukaistusta kirjasta; Aadaa
pastori, Wilden myöntyvästi nyökäyttäessään päällään, oli maininnut
harvinaiseksi luonteeksi, joka epäilemättä oli osaava valita miehen,
jossa oli »paljon sisäistä kauneutta».

Mutta olikohan luutnantti Carsten Stahlilla paljon sisäistä kauneutta?
heh, heh... kyllä hän näytti löytävän kauniita sanoja, epäilemättä
hänellä oli hyvä äly, mutta tuo oikea sisäinen arvo... Wilde tuntui nyt
muistavan usean sanan eversti Stahlin pojasta, Herra tiesi, eivätkö ne
sanat kertoneet, että hän oli kevytmielinen ja tuhlaavainen nuori herra.

Ilta kului muuten varsin hupaisasti. Seuraavana päivänä luutnantti
Stahl taas tuli tervehtimään ja viipyi huomattavan kauan. Miten
hän asetti sanansa, sitä Wilde ei muistanut; mutta niin helposti
ja luonnollisesti tuli esiin, että hän ja Aada aikoivat lähteä
ratsastamaan seuraavana päivänä.

Hm, ajatteli Wilde, tässä pitäisi tehdä jotain; mutta oikeastaan: eihän
tässä sentään ole mitään tehtävissä.

Kun Bög sattumalta tuli sisään, Wilde kyseli häneltä tarkoin,
kerrottuaan tälle vanhalle talon ystävälle mitä hän itse, Wilde, luuli.
Bög nyökkäsi moneen kertaan:

— Niin, hän sanoi, minä huomasin sen niinikään, minäkin, rakas vanha
ystävä, voit uskoa, että minäkin sen huomasin... niin, niin, niin,
mitä pitää minun sanoa? Toistaiseksi tahdon sanoa, arvelevani, että
saattaa olla kunnon mies, mutta olla sopimaton avioliittoa varten.
Suoraan sanoen, minä pidän paljon Carstenista, mutta aviomieheksi,
ei! siihen hän on liian huikentelevainen. Ehkä hänen vaimonsa, niin
kauan kuin hän voi tuon miehen sitoa, saa taivaanvaltakunnan, mutta
sitten käy niin ja näin. Niin, sinä ymmärrät... minä, kuten sanoin
pidän hänestä paljon, mutta pidän yhtä paljon Aadasta. Ja hänen tulee
saada toinen mies. Niin totisesti. Miksi sinä kyselet? Näetkös,
lapsuudestaan asti Carsten on ollut raju ja samalla lahjakas poika.
Tavallisesti ihmiset kehittyvät pois rajuudestaan, mutta Carstenilla
on sitä vielä melkoisesti ruumiissaan. Katsohan vaan, miten hän käytti
niitä kymmentätuhatta riksiä, jotka hänen isänsä Alf Stahl jätti
jälkeensä. Mitä teki Carsten? Miten hän asiaa aprikoitsi? Sanoipa hän
nuo kevytmieliset sanat, että jos olisi perinyt satatuhatta riksiä,
niin olisi ollut varovainen, mutta näistä kymmenestätuhannesta muka
piti tehtämän loppu. Ja sen sijaan, että olisi järkevästi sijoittanut
nämä tuekseen myöhäisempää elämäänsä varten, hän matkusti ulkomaille
ja pani nuo rahat menemään parina vuotena... iloinen poika, kuten
siis huomaat. Sillä kertaa hän sanoi minulle: olet kai samaa mieltä
kanssani siinä, että nyt kun seikkailut ja sota ovat ohi, on arvokasta
maailmassa ainoastaan hyvä ruoka, hyvä viini ja kauniit naiset. Se oli
hänen mielilauseensa. No niin, eihän se ole hullumpaa. Ja ne, joilla
on tuollaiset periaatteet, eivät ole kaikkein huonoimpia... mutta
hyviä aviopuolisoja he eivät suinkaan ole. Puhuakseni suoraan, jos
minun se pitää tunnustaa, jos minun pitää se kuiskata esille, olen
itse kannattanut samaa periaatetta; mutta enpä koskaan ole nainut.
No, hyvä ystävä, voihan odottaa aikaansa, älähän nyt heti käy niin
vakavaksi. Kuka tietää, ehkä Aada voi olla kyllin vahva... kyllin
vahva... kiinnittääkseen häntä koko elämänajaksi. Jos joku nainen sen
yleensä saattaa tehdä, niin se kyllä on hän. Odottakaamme nyt siis,
mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

XVI.

Tuo katse, joka kahdelle henkilölle kertoo, että he rakastavat
toisiaan; se, joka tekee, että molemmat hymyilevät ja vaikenevat. Tuo
pitkä katse, joka panee veren kiertämään ja tuomaan mukanaan valoisia
näkyjä. Se, joka kertoo kaiken paremmin ja todemmin kuin monet sanat.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin juuri se katse vaihdettiin Aada
Wilden ja Carsten Stahlin välillä. Ja joko he istuivat Vorre-kartanon
salissa tai kävelivät yksinäisessä lehtokujassa — niin aina he
herkesivät puhumasta, hetken kiitäessä täynnä mitä rikkainta onnea.

Mutta eräänä iltapäivä-hetkenä, ei sen kauempaa kuin viikon päivät
senjälkeen, kuin heidät oli toisilleen esitetty, pysähtyi Carsten
Stahl, heidän kulkiessa lehtokujassa, ja tarttui Aadan käteen. Hän
kallisti päätänsä Aadan päätä kohti:

— Neiti Wilde... älkäämme kulkeko edemmäksi... odottakaamme hetkinen...
Tiedättehän, mitä nyt tahdon sanoa, ettekö tiedä?

Aada tuijoitti eteensä. Hän oli niin kalpea, että hänen piirteensä
muuttuivat himmeiksi, mutta hänen silmänsä olivat entistään tummemmat.

— Neiti Wilde, te sen tiedätte, olen sen nähnyt.

Hän veti hänet lähemmäksi luokseen.

— Olen nähnyt sen kaikesta, silmistänne ja hymystänne. Neiti Wilde,
minä rakastan teitä! Rakastan teitä, vastatkaa minulle, rohkenenko
toivoa.

Aada kallisti päänsä hänen olalleen. Tämä liike, joka oli täynnä
antaumusta ja hellyyttä, sanoi niin paljon. Carsten Stahl painoi häntä
poveansa vasten. Tuo nuori neitsyenruumis kohtasi niin pehmeänä hänen
vartaloaan.

— Neiti Wilde... voitteko vastata... pyydän teitä.

— Niin, niin... kuului kuiskauksena, tahdon... tahdon kaikkea... teidän
edestänne.

Hän tarttui kiinni häneen ja rupesi kuiskaamaan hänelle sanoja, makeita
sanoja, hehkuvia sanoja, jommoisia voimakkailla miehillä on tapana
käyttää.

— Aada, nosta päätäsi. Anna minun nähdä silmäsi: anna minun ihailla
sinua. Sinä kaunis, sinä olet minun, sinä olet minun. Aada, rakastan
sinua. Anna minun suudella sinua. Anna minulle ihana suusi ensi kerta.
Ei kukaan ennen minua... Aada minun.

Ja hän suuteli häntä rajusti ja palavasti, ja Aada vastasi suudelmiin
tyrmistyneenä ja lumoutuneena. Olihan hän hänen. Hän tarttui Carstenin
päähän valkeine käsineen, hän hymyili riemuiten, hän nojasi häneen.

He kulkivat hitaasti eteenpäin, kuiskaten ainoastaan toistensa nimiä,
antaen pitkien katseiden sanoa kaiken muun. Viimein he pysähtyivät
Vorre-kartanon portille, Carsten kuiskasi:

— Huomenna tulen puhumaan isäsi kanssa.

Aada meni sisälle ja istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos puutarhaan.
Vanhat puut keinuttelivat lehdistä raskaita oksiaan hitaasti ilmassa.
Kukkia kasvoi kimputtain, lintuja ja hyttysiä lenteli sinne tänne,
kaikki oli kuin ennen hänen ympärillään. Mutta hän istui siinä keskellä
tätä kaikkea ja oli toinen. Hän tunsi vielä Carstenin suudelmia
huulillaan ja hänen käsivarttaan vyötäisillään, ja hän hengitti
syvään, aavistaen jonkun sellaisen seikan lähestymistä, mikä oli vielä
kauniimpaa.

Siinä näin istuessaan hän kuuli isänsä tulevan, näki hänen pysähtyvän
keskelle lattiaa ja kuuli hänen kysyvän äänessä omituinen sävy, missä
ystävällisyys ja veitikkamaisuus koetti päästä voitolle, mutta mistä
vakavuus kuitenkin pilkoitti esiin:

No, mitä sinä ajattelet, Aada, näytät niin syvämietteiseltä.

Hän nousi ja meni isänsä luo, katsoi häntä syvälle silmiin ja kätki
päänsä hänen povelleen:

— Isä, isä.

Wilde silitti hitaasti ja helläkätisesti hänen hiuksiaan:

— Aada, rakas lapseni.

Hän ei sanonut enempää, mutta äänenpaino oli sellainen, että Aada
ymmärsi, että hän tiesi kaiken.

— Isä, hän tulee huomenna pyytämään sinua... Isä, enköhän minä saane
häntä?

— Rakas Aada, luuletko että hän voi tehdä sinut onnelliseksi?

— Varmasti, varmasti.

— No, kun niin luulet, niin suokoon Herra, että kaikki käy hyvin.

Seuraavana päivänä Carsten tuli puolisen aikana ja puhui melkein kaksi
tuntia Wilden kanssa. Lopuksi Wilde syleili häntä, suuteli häntä,
kutsui Aadaa, liitti yhteen heidän kätensä ja poistui huoneesta.

Olihan Wilde jo vanha mies, pian kuusikymmentä viisi. Häntä vallan
uuvutti kaikki tämä, joka keskeytti jokapäiväisen elämän rauhallisia
ajatuksia. Hänen täytyi tavata Bögiä ja puhua hänen kanssaan.
Sentähden hän valjastutti hevosen ja käski ajaa Bögin taloon, joka oli
huvilantapainen rakennus kaupungin laidassa. Bög oivalsi, mistä oli
kysymys, ja tuli heti.

— No, vanha ystävä, miten luonnistuvat asiat, miten käy lastemme?

He tekivät pitkän ajoretken ja juttelivat koko ajan. Wilde kertoi, että
luutnantti Stahl nyt oli Aadan sulhanen. Päällikkö ainoastaan nyökäytti
päätään. Wilde jatkoi, kertoi nuorten molemminpuolisesta rakkaudesta,
siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä Carsten Stahl häneen oli tehnyt
silloin, kun oli tullut pyytämään Aadan kättä. Muun muassa Carsten
silloin oli esittänyt muutamia tulevaisuudentuumia, jotka suuresti
olivat miellyttäneet Wildeä.

— Kuuden viikon kuluttua, näin jatkoi Wilde, Carsten matkustaa pois
puoleksi vuodeksi, hänen tulee olla kenraali Lerchen ajutanttina;
sitten hän aikoo hakea päällikön paikkaa Börgen linnoituksessa. Se on
syrjässä, ja heille tulee yksinäistä viettää vuotensa siellä, mutta
näetkös, juuri se seikka, että hän pyrkii Börgeen, tuntuu minusta
ilahuttavalta; eihän se viittaa siihen, että hän olisi tuollainen
huikentelevainen mies. No niin, hyvä ystävä, en minä missään
tapauksessa ole mies, joka rohkenee esiintyä liian ankarana tuomarina.
Antaa nyt Aadan ja Stahlin olla erillä toisistaan tuon puolen vuoden.
Jos heidän rakkautensa silloin vielä kestää, niin lähtekööt sitten
yhdessä Börgeen, niin saahan Herra sitten järjestää loput. Kun oikein
asiaa punnitsen, en saata tehdä muuten, kuin mitä teen.

— Hyvä ystävä, vastasi Bög, luulen, että sinun joka tapauksessa pitäisi
olla levoton antamaan pois Aadaa; onhan hän kasvanut niin kauniisti
täällä monta vuotta. No, mutta muuten... Kruse sanoi jotain hyvää
tänään, kun ohimennen mainitsin Aadan ja Carstenin välit. Hän virkkoi:

— Vanha sananparsi sanoo: emme aina tule onnellisiksi sen kanssa, josta
pidämme, mutta tulemme aina onnettomiksi sen kanssa, josta emme pidä.



XVII.


He olivat kihloissa. Luutnantti Stahl tuli joka päivä Vorre-kartanoon
ratsastaen somalla voikkohevostammallaan, jonka hän oli ristinyt
Bellaksi, minkä nimisenä se kulki, kunnes Aada sai päähänsä, että »Isa»
oli kauniimpi nimi, minkä jälkeen Carsten heti oli samaa mieltä ja
risti sen uudelleen Isaksi.

Ja Carstenin Isa ja Aadan Maja, kaunis nelivuotias harmaankimo,
kantoivat heitä edelleen yhteiselle ratsuretkelle Vorre-rantaa
kiertävälle yksinäiselle tielle. Silloin tällöin heidän oli tarve
ratsastaa nopeasti, kiitää eteenpäin lyhyttä, tulista ravia. Heistä
oli suloinen huvi tuntea vauhdin pistelevän ruumista, senjälkeen
ratsastaakseen yhä levollisemmin, lähestyäkseen toisiaan, huohottaen ja
voimasta uhkuen, kunnes Carsten puun siimeksessä kumartui Aadan puoleen
ja suuteli häntä — hitaita suudelmia, jotka hengästyttävät heitä
molempia.

Kun eivät lähteneet ratsastamaan, vaan yhtä kernaasti juttelivat
keskenään, he menivät kävelemään Vorre-metsään, jonka Aada niin tarkoin
tunsi, ja missä hän vaistomaisesti ohjasi poluille, joita ei kukaan
koskaan astunut.

Ratsastusretkillä Aada oli nuori ja hurmaantunut; näillä
metsäkävelyillä hän oli herttaisen onnellinen. Tulevaisuus ikäänkuin
lauloi häntä vastaan ratsastusretkillä, nopealla kululla Carstenin
vieressä; näillä kävelyillä se niinikään oli läsnä; mutta täällä se
tuli lapsuuden päivien seurassa, jotka eivät laulaneet, mutta jotka
kuiskasivat ja hyräilivät. Kaiken Aada täällä tunsi, ja kaikki näytti
hänestä häntä tuntevan. Keltaiset ja valkoiset kukat tervehtivät
häntä ja hymyilivät: — Muistatko sen kerran, kun juoksentelit täällä
pikkutyttönä... muistatko?... onnittelemme sinua, Aada!

Ja puut, vanhat puut, joiden juurella hän vuosien kuluessa niin usein
oli levännyt, ne seisoivat sangen hiljaisina ja tarkkasivat: — Olet
onnellinen; mutta silti kai et ole kokonaan unhoittanut meitä.

Ja Aadan valtasi liikutus, jota ennen ei ollut tuntenut, sellainen,
joka vaipui hänen onneensa kuin alakuloisuus, ja hän saattoi nyökäyttää
päätään kukille ja vanhoille puille ja näyttää niitä säälivän, ne kun
alati olivat yksin, ilman että kukaan huoli niistä.

Kerran, kun nämä ajatukset äkkiä olivat panneet hänet vaikenemaan,
Carsten kysyi:

— No, mitä sinä ajattelet?

Ja Aada hymyili hänelle ja kertoi hänelle paljon lapsuudestaan:
tytöistä ja vanhoista eukoista kukkien parissa, vaalean vihreästä
kukasta, jolla oli samentinkaltaiset lehdet, mitkä hänen surukseen
olivat kuihtuneet.

Carsten nauroi ja sanoi:

— Olethan tavallasi todellinen seikkailuprinsessa, joka on elänyt niin
piilossa.

Ja hän katsoi häneen, hymyillen ja intohimoisesti, ja Aada unhoitti
kaiken hänen tähtensä.

Kihlausaika — ei mikään aika ole nuorelle naiselle sitä hehkuvampi.
Hänen rakkautensa, joka ennen uinaili, on nyt herännyt nuoren miehen
monista hyväilyistä, kun samalla unelma vielä vallitsee, kaihomielinen
unelma, mikä tavoittelee sitä salaperäistä, jota hän ei vielä tunne,
mutta joka on tuleva. Ja kun unelma aina on rajaton ja kun sillä on
yliluonnollisia värejä ja tuoksuja, sentähden se huumaten hämmentää
mielen varsinkin kun sitä tukee painostava kesäyö siihen aikaan,
jolloin viimeiset zhasmiinit kukkivat. Sillä silloin kuiskaavat
rakastavat, jotka vielä kaihoten pyrkivät hääyötä kohti, hehkuvia
sanoja. Ja sellaisille kihlautuneille pareille riittää kyllin, että
paholainen kulkee lehdossa ja rukoilee yöltä kukkaistuoksua ja pimeää,
ja hänen kielensä on punainen lieska.

Sanalla sanoen: sattui kerran Carstenille ja Aadalle, että heidän nuori
verensä kuohahti niin kuumana, että Aada ynnä hänen neitsyytensä olisi
ollut hänen vallassaan, jota hän rakasti, ellei sula sattuma olisi sitä
estänyt.

Oli ilta heinäkuun lopulla. Ilma oli kuuma, melkein raskas. Carsten
ja Aada kävelivät yhdessä puutarhassa. He aikoivat moneen kertaan
mennä sisälle Wilden luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja
luki; mutta aina, kun ensi askeleet ylös portaita oli astuttava, he
nauroivat, kääntyivät ja palasivat alas puutarhan polkuja pitkin
metsäviiniköynnösmajaan. He kulkivat pääportailta huvimajaan
lukemattomat kerrat, ja joka kerta he kulkivat hitaammin. Puiden lehvät
tuuhuttelivat heidän kasvoilleen haaleata ilmaa, yö oli pian tulossa,
kaikki oli omansa houkuttelemaan ja kiihoittamaan, jopa kuukin oli
esillä. Se hiipi kirkkaana taivaanrantaa pitkin, matkallaan sytyttäen
muutamia pitkiä pilvenkaistaleita himmeään hehkuun.

Aada ja Carsten eivät nyt puhuneet monta sanaa, tuntui, kuin eivät
olisi rohjenneet sanoa, mitä ajattelivat. He kulkivat aivan likekkäin
edestakaisin ja istuutuivat joka kerta hetkeksi lehtimajaan.

Heidän näin kulkiessa Carsten kerran äkkiä pysähtyi, tarttui unikkoon,
taittoi sen ja pisti pitkän vihreän varren Aadan poveen, niin että se
ryömi kuin kostea pieni käärme alas, kunnes se oli vallan piilossa ja
itse kukka loisti hänen kaulallaan.

— Aada, hän kuiskasi, anna se nyt minulle.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Etkö tiedä, mitä se merkitsee?

— En tiedä... luulen... sanohan sinä.

Ja tuijottaen hänen silmiinsä hän kuiskasi, heidän huuliensa melkein
kosketellessa toisiaan:

— Kun yö peittää kaiken, kun uni laskeutuu kaikkien silmille — silloin
tule luokseni.

Melkein tietämättään Aada kuiskasi: tulen. Hän painoi häntä itseensä,
Aada sulki silmänsä.

— Aada, sinä, minä rakastan sinua. Juuri sinulla pitää olla sellainen
suuri punainen kukka ja antaa se minulle. Sinulla, joka olet niin
vaaleaverinen ja hieno.

He kulkivat hoiperrellen lehtimajaa kohti. Samassa kuului Wilden ääni
portailta. He näkivät hänen seisovan leimuava kynttilä kädessä.

Aada ikäänkuin heräsi. Ollen omituisessa mielentilassa, melkein
heikkoina he hitaasti kulkivat ylös rakennukseen.

— Rakkaani... ilta on jo myöhäinen!... tulkaa nyt ylös, rakastunut
parini, sanoi Wilde.

Aada kavahti onnellisena isänsä kaulaan: nyt hän oli iloinen, että isä
juuri silloin oli heitä kutsunut.

Hetkeä myöhemmin Carsten ratsasti kaupunkiin.



XVIII.


Päivät kuluivat liian nopeasti. Se aika jo läheni, jolloin Carstenin
oli matkustaminen.

Loppupäivinä emien hänen lähtöänsä hän ja Aada kulkivat pitkillä
kävelyillä ja puhuivat siitä, millaista heidän oli oleva seuraavana
vuotena samaan aikaan. Luultavasti he silloin jo olivat muuttaneet
saareen. Kaiketi asuivat vanhassa linnoituksessa jotenkin yksinänsä,
viihtyivät kai hyvin, eivätkä toivoneet ketään vierasta.

Nyt, kun eron pitkät hetket lähestyivät, he eivät niin paljoa tunteneet
entistä himoitsevaa rakkautta. Se oli väistynyt syvän hellyyden tieltä.
Heitä miellytti noina päivinä istua hiljaa, vallan likellä toisiaan ja
puhua siitä ajasta, joka oli heidät eroittava: mitä silloin aikoivat
tehdä ja miten tulivat muistelemaan sitä kaunista kuukautta, jonka nyt
olivat viettäneet ja miten aikoivat yrittää saada ajan kulumaan niin
nopeaan kuin suinkin, jotta sitä pikemmin voisivat yhtyä.

Eronpäivä tuli. Päivällisaikaan Sakarias Wilde kyyditsi tyttärensä ja
hänen sulhasensa kaupunkiin vallan lähelle siltaa, jonka luona vene
odotti valmiina viemään Carstenia siihen pieneen laivaan, jolla hänen
oli määrä matkustaa. Aada oli rohkea, hän osasi niin pidättää itkuaan,
että hymyilikin viimeisen hyvästin hetkenä, vaikka tämä hymy olikin
jotenkin himmeä.

Sitten Carsten matkusti, ja Aada palasi isänsä kanssa kotia odottamaan
häntä syksyn, talven ja kevään, kaikkiaan seitsemän kuukautta.

Vaikka lokakuu jo oli käsissä, viipyi syksy yhä vielä. Usein tuntui
siltä, kuin olisi kesä vielä kulkenut yli maan. Mutta eihän enää
ollut kesä. Puisto, lehtokuja ja metsä kellastuivat vähitellen.
Auringonlaskukohta lähetti suuria valojuovia kauas taivaalle, ja niiden
levittämä kullanhohteinen valo houkutteli jonkun linnun laulamaan.
Muutamat kylmät viimat harhailivat pohjoisesta ja ilmoittivat, tosin
eivät voimakkuudellaan, vaan sen enemmän turvallisella leveydellään,
että ne saapuivat onkalosta, missä oli paljon ammennettavaa. Ne eivät
kuitenkaan hävittäneet ja riipineet. Metsät, lehtokuja ja puutarha
olivat vielä lokakuun väririkkaan komeissa puvuissa ja odottivat
kuolemaa.

Mainitsin aikaisemmin, että Aada oli niiden kukkaisten kaltainen,
joiden väri on himmeä, ja joiden tuoksu on kaukaisen hienoa. Mutta nyt
oli rakkaus ja kaiho valanut hänen vereensä vierasta mehua. Hänellä ei
enää ollut tuota himmeätä väriä. Hän käveli puistossa, lehtokujassa
ja metsässä kaikilla niillä paikoilla, missä oli kulkenut Carstenin
kanssa, ja hänen ajatuksensa olivat painostavia kuin niiden kukkien
tuoksu, jotka aukenevat yöllä.

Hän kaihosi sitä miestä, jota rakasti. Hän kaihosi häntä päivä
päivältä. Lopulta hän tottui kaihoonsa; sentähden hän usein sanoi
aikaisin hyvää yötä isälleen ja meni huoneeseensa, riisui vaatteensa ja
meni vuoteeseen ja loikoi ennenkuin nukkui, hiljaa silmät ummessa ja
ajatteli häntä ja toivoi loikovansa näin koko yön.

Aika kului muuten häneltä nopeammin kuin mitä oli toivonutkaan. Melkein
joka toinen päivä tuli Carstenilta kirje, ja näiden kirjeiden lukeminen
ja vastaaminen niihin vei melkein koko ajan pimeänä talvena.

Sitten lähestyi vähitellen toukokuu, viimein se oli tullut ja viimein
oli sekin päivä tullut, jolloin Carstenin, kuten oli kirjoittanut, oli
määrä palata Vorre-kartanoon. Aada istui ikkunan ääressä, ja kun tiesi
Carstenin matkustavan lopputien maitse, hän katseli kaikkia ajoneuvoja,
mitkä lähestyivät.

Illan suussa hän tuli. Aada näki hänet taas samanlaisena kuin ennen;
hänen vartalonsa, silmänsä, hänen suunsa, hänet itsensä... hän oli
todella saanut hänet takaisin.



XIX.


Hääpäivä tuli. Valmistukset vihkiäisiin kirkossa, joukko kukkia, jotka
tuoksuivat niin vahvasti, paljon ihmisiä, joita Aada oikein ei ensi
näkemältä tuntenut, mutta joita hänen täytyi tervehtiä ja useita,
jotka hän tunsi ja joiden kanssa täytyi puhua. Carsten Stahlin äiti
ja vaaleaverinen kaunis sisar, joka usein suuteli Aadaa, päällikkö
Bög, rakastettava kuin aina, yllään juhla-univormu ritarimerkkineen,
Kapteeni Kruse, vakava kuten aina, ja Carsten itse, jonka kanssa Aada
ei vielä ollut ehtinyt olla kahdenkesken, niin että hän kaikessa tässä
levottomuudessa tuntui hänestä vieraalta.

Aada huomasi tai luuli huomaavansa, kun he astuivat kirkkoon, että se
oli täynnä ihmisiä.

Urut soivat, ja kuorossa laulettiin. Sitten vaikenivat urut, ja melkein
hänen tietämättään hänet vei lattian yli mies, jonka äkkiä huomasi
isäkseen. Ja nyt hän näki vieressään Carstenin, ja heidän molempien
edessä papin... papin takana hän näki alttarilla palavat kynttilät ja
vilahdukselta alttaritaulun kullanväriset kuvat.

Pappi puhui kauan, ja tämän puheen aikana Aada hieman tointui siitä
horroksentapaisesta tilasta, minkä valloissa oli ollut aamusta
alkaen. Seisoihan hän nyt Carstenin vieressä, hän piti kätensä hänen
käsivarrellaan, hän tajusi papin sanat; nyt hän heidät vihki avioon, ja
hänen käyttämänsä sanat olivat vanhoja ja tunnettuja.

Tosin hän vielä oli hieman rasittunut, ja vasta kun tulivat kotia ja
istuivat hyvän pöydän ääressä, saivat ruuat ja viinit hänet täydelleen
entiselleen. Nyt vasta hän tunsi vieraat kunkin erikseen, nyt vasta
hän nyökkäsi ja hymyili heille vuoroonsa. Niin, nyt he sanoivat häntä
»rouva Stahliksi», nyt hän oli Carstenin vaimo. Ei mikään enää voinut
heitä eroittaa. Ei mikään matka. Jos Carsten matkusti pois, hän seurasi
mukana. Heidän piti aina olla yhdessä... Ilo valtasi hänet äkkiä;
vaistomaisesti hän tarttui Carstenin käsivarteen ja Carsten painoi
hänen kättään ja kuiskasi hänelle:

— Nyt sinä olet rohkea taas, eikö totta?

— Enkö sitten ennen ole ollut rohkea?

— Aada, vähän kalpea, rakas, onhan se niin luonnollista. Aadani... nyt
sinä olet kaunis.

Siinä pidettiin useita puheita. Carsten puhui kauniisti apelleen,
ja Wilde vastasi puhuen Carstenille ystävänsä, eversti Alf Stahlin,
pojalle ja kohdisti lopulta koko maljan everstinrouva Stahliin. Bög,
joka oli hyvin liikutettu, puhui nuorelle naiselle, Aada Wildelle,
jonka oli oppinut tuntemaan, josta oli pitänyt niin paljon ja jota aina
oli muistava.

Kapteeni Kruse puhui metsästäjä Wildelle, jonka seurassa ennen oli
tehnyt niin monta retkeä, mutta jonka metsästäjäinto oli laimentunut
Aadan varttuessa. Hän toivoi nyt saavansa metsätoverinsa takaisin,
vaikka heidän kai nyt, molempien tultua vanhoiksi, täytyi liikkua
varovasti. Mutta vaikka hän iloitsi metsätoveristaan, hän samalla
oli pahoillaan siitä, että menetti Aadan; Aadan, tuon nuorekkaan,
kuten runoilija sanoisi... nyt hän vaan lopuksi tahtoi lausua vanhan
metsämiehensä tervetulleeksi, ja hän tahtoi sanoa Aadalle hyvästi ja
toivottaa hänelle kaikkea elämänonnea.

Tämän lisäksi pidettiin vielä useita puheita. Mutta lopuksi niitä
pitivät eräät, jotka viini oli tehnyt hilpeiksi ja joilla itse teossa
ei ollut mitään sanottavaa. Aada milloin kuunteli, milloin taas vaipui
omiin ajatuksiinsa. Kerran häneen laskeusi omituinen kylmyys. Hänestä
tuntui kuin ei hänellä oikeastaan olisi ollut mitään tekemistä täällä
kaikkien näiden häävieraiden keskellä... Kernaimmiten hän olisi
halunnut mennä yksin ylös huoneeseensa ja istua hetken ikkunan ääressä
ennenkuin meni levolle...

Silloin äkkiä juolahti hänen mieleensä, ettei hänellä tästälähin
enää ollut omaa hiljaista huonettaan, omaa vuodetta, mitähän tämä
merkitsikään? Hän katsoi Carsteniin, ja kun tämä taas katsoi häneen ja
hymyili, hänestä tuntui, että nyt varmuus tuossa hymyssä oli lähinnä
voittoriemua; tiesihän hän, että Aada oli hänen vallassaan... jotain
levottomuuden tapaista hiipi hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin ei
Carsten olisi ollut sama kuin ennen ... mitähän tulikaan tapahtumaan,
kun kaikki muut olivat menneet ja hän ja Carsten jäivät yksikseen?

Mutta hetki kului, ja hän katsoi taas Carsteniin, ja lehti kääntyi; nyt
hän tunsi rakkauden häneen valtaavan itsensä. Eihän Aada ainoastaan
ollut hänen, hän oli myös Aadan. Ja kuinka hän oli hieno ja kaunis...
Miksi ei hän aina olisi hänen läheisyydessään? Eihän Carsten tahtonut
hänelle tuottaa mielipahaa... niin, hän tahtoi kernaasti olla hänen
luonaan... hän tahtoi olla hänen luonaan yön, samassa huoneessa ja
hänen vieressään... miksi nyt olla siitä huolissaan? Olihan hän ennen
monta kertaa sitä kaihonnut. Olihan heillä jo ollut yhdessä monta
sellaista lemmestä uhkuvaa hetkeä kuin se ilta, jolloin Carsten antoi
hänelle unikukan. Oliko tämä meluava hääjuhla syynä siihen, että
Carsten ikään kuin oli joutunut kauemmaksi hänestä? Hän sitä melkein
luuli.

Alinomaa hänen ajatuksensa vaihtuivat, milloin omituisen kylminä,
milloin levottomina, milloin turvallisina, milloin rohkeasti katsoen
tulevaisuuteen, valmiina antautumaan tuntemattoman elämän valtoihin,
milloin kaihoten pois valosta, melusta, sitä rauhallista hiljaisuutta
kohti, missä hänen elämänsä siihen asti oli kulunut.



XX.


Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada
olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta
hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä
oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän
sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha
täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.

Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin,
kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä
tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto,
joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole
järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa
helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin.
Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta
kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä
päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli
mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi.
Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet
nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen
valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti
neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili
sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja
purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki
huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita
huivia isommaksi.

Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja
hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli
kihloissa.

Mutta nyt hääpäivällään Aada tahtoi mennä sinne ylös.

Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä
portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.

Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada
saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat
paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli
huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.

Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi
häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa
tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään
liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua,
nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn
ja kiusatun... ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään
hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä,
painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä
koskaan olisi pysähtyvät.

Lämpimien kyynelten kosketuksesta tuntui Martha täti värähtelevän.

Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat
palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja
jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka
jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on
nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi
ainoastaan:

— Kuinka hieno ja valkea sinä olet, ole aina samanlainen kuin olet nyt.

Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut
punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä
oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä
topaaseja.

Martha täti otti kaulavitjat ja nosti ne ylös.

— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta,
hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä
samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.

Hän ojensi Aadalle lippaan ja istuutui jälleen.

Aada sai vaivoin kuiskatuksi:

— Kiitos, kiitos.

Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä
katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas
nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.



XXI.


Hääjuhla herättää lemmentunnelman. Nuorten neitosten leimuava hymy,
nuorten miesten kuiskaavat keskustelut, kun he katselevat morsianta.
Joskus tämä lemmentunnelma kohoaa niin korkealle, että morsian on
häpeissään.

Näitä häitä vietettiin heinäkuun keskivaiheilla. Pimeä tuli sentähden
myöhään. Mutta tullessaan se saapui varjon tavoin, joka levisi ja
painoi.

Jo joutui se aika, jolloin Aadan ja Carstenin oli määrä olla
kahdenkesken. Sakarias Wilde oli syleillyt ja suudellut tytärtään
ja oli ollut mielenliikutuksen valloissa antaessaan hänet Carstenin
valtaan, sanoen:

— Niin, nyt sinä enemmän kuulut hänelle kuin minulle. Muista, että te
nyt olette samaa lihaa, ja rakastathan sinä häntä, niin että se on ilo,
elämän rikkain ilo. Hyvää yötä, rakas lapseni.

Everstinrouva Stahl tuli nyt siihen, ja hän ja Aada menivät yhdessä
morsiushuoneeseen. Tänne oli ennen heitä tullut Aadan vanha lapsenlikka
ja riisui Aadan vaatteet, melkein samoin kuin hänen ollessa pieni.

Kun Aada vihdoin oli päässyt vuoteeseen, häntä ikäänkuin paleli, tuo
merkillinen levottomuus uudelleen hänet valtasi. Hän tunsi, että
rouva Stahl suuteli häntä, ja hän näki hänen menevän pois. Hän kohosi
istumaan ja näki, ettei kukaan ollut saapuvilla; nyt hän pelkäsi. Hänen
siinä näin istuessaan, koputettiin ovelle; hän piiloittautui peitteen
alle. Carsten tuli sisälle. Kauniina ja vakavana hän meni Aadan luo,
polvistui vuoteen viereen ja suuteli hänen kättään. Hetkeä myöhemmin
hän sammutti molemmat kynttilät.

Aada loikoi aivan hiljaa ja kuuli sydämensä sykkivän. Hän huomasi, että
Carsten oli huoneessa. Kotvan kuluttua hän kuuli hänen astuvan yli
lattian.

— Carsten, hän kuiskasi, Carsten, missä sinä olet, sytytä kynttilä,
Carsten.

Silloin hän tunsi hänen loikovan vieressään, ja kesäyössä hän näki
hänen kasvonsa.

— Carsten, sinäkö se olet? Sano, että se olet sinä.

— Rakas Aada, oletko minun? Miksi minua niin pelkäät?

— Enhän minä.

— Pelkäätpä, Aada, miksi et minua suutele? Miksi et halaa minua
kaulasta, kuten muutoin?

Aada katsoi häneen, ja rakkaus häneen valtasi hänet. Hän kietoi
käsivartensa Carstenin kaulaan ja suuteli häntä väristen ja tunsi että
Carsten, heidän suudellessa toisiaan, veti hänet luokseen.



XXII.


Aada ja Carsten olivat ennen häitä päättäneet viettää muutaman viikon
kuherruskuukauttaan Olle-virran rannoilla. He eivät katuneet tätä
päätöstä; sillä näytti tulevan kaunis kesä.

Eräänä päivänpaisteisena selkeätaivaisena aamuna he heittivät
jäähyväiset. Ensin Sakarias Wilde kyyditsi heitä muutaman peninkulman.
Heidän oli määrä käydä tervehtimässä perintötalollista Öjvind Galtea,
niin sanottua Galten Jarlia. Hänet oli kutsuttu häihin, mutta hän oli
kieltäytynyt kiittäen:

— Veljeni kuoli äsken. Mutta jos sinä, Sakarias Wilde, tai nuori pari,
tai kernaimmiten te kaikki kolme tulette minun mailleni, niin tiedän
varmasti, että ette kulje taloni ohi.

Muutama päivä myöhemmin saattoi Sakarias Wilde vastata:

— Tulemme vieraiksesi kaikki kolme.

Ja Galten Jarli vastasi:

— Olette tervetulleet.

Nyt heitä odotti päivällinen Galtessa, ja siitä oli vannaankin tuleva
mainiota.

— Kun Öjvind Galte kutsuu vieraita, sanoi Wilde, niin luottakaa siihen,
että hän osaa olla isäntä kuin harvat.

Päivällisaikaan he saapuivat hänen taloonsa, näkivät suuren harmaan
rakennuksen, jossa oli monta kuistia ja uloketta ja jonka yli
lukemattomat vuodet näyttivät kulkeneen, ja tämän rakennuksen ympärillä
viisi, kuusi ulkorakennusta. Asuinrakennuksesta vallan kuin vilkkui
ulos rikkautta, ja avarat puna-apilan peittämät maa-alueet ja tiheät
metsät liittyivät siihen molemmin puolin.

Ulkona portailla seisoi Öjvind Galte itse ja odotti heitä, yllään
sarkapuku hopeanappineen sekä hopeasolkineen kaulan kohdalla ja suuri
hopeahelainen veitsi kupeella. Hän oli tummapartainen mies, joka
näytti, kuten Wilde sanoi, olevan mies, joka kyllä tervehti, mutta
joka ei koskaan kellekään kumartanut. Hän polveutui vanhoista Norjan
kuninkaista, noista omituisista sotureista, jotka hävittävät kaikkein
suurimmat kaupungit ja kourallisella miehiä pirstoivat sotajoukkoja.
Hän oli sentähden mies, jonka kielellä liikkui taruja ja taisteluja,
joita hänen isänsä ennen häntä olivat taistelleet, ja joista hän
mielellään kertoi. Kun ylhäisiä aatelisia tuli hänen taloonsa, jos
kuningas tuli hänen taloonsa, niin oli miten oli, täytyi aatelisten ja
kuninkaan suostua kuulemaan, että Öjvind Galten esi-isät olivat olleet
herroja niinä aikoina jolloin heidän esi-isänsä olivat olleet alamaisia.

— Sinä kuningas, sanoi Öjvind Galte sillä kertaa kun kuningas kävi
hänen luonaan, tulet istumaan minun pöytäni ääressä; mutta miehesi (hän
tarkoitti hoviväkeä) saavat istua tuolla toisessa huoneessa.

Mutta sekin on mainittava, että kun köyhä matkamies tuli taloon, häntä
pyydettiin istumaan ja hänelle annettiin ruokaa, sillä Öjvind Galte oli
hyvä mies, ja hän oli lukenut vanhat laulut ja tiesi, että sen pitää
saada ruokaa ja juomaa, joka on kulkenut tunturien yli.

Öjvind Galten talossa he söivät päivällistä. Ensin he saivat
maitovelliä, karhunreittä ja paloviinaa, mutta sitten ruokalajeja,
joita paremmin tunsivat, lohta, häränlihaa, sianpaistia, teiriä, ja sen
lisäksi viiniä ja samppanjaa, joka vaahtosi pulloista alas raskaisiin,
tahottuihin laseihin ja kuohui hopeapikareissa. Paitsi Sakarias Wildeä
ja vastanaineita, oli läsnä ainoastaan kolme Öjvind Galten läheistä
sukulaista, jotka kaikki olivat hänen tapaisiaan etupäässä siinä, että
järkähtämättä ylpeilivät tuhatvuotisesta suvustaan. Vanhin heistä oli
hyvin iäkäs mies, jolla oli pitkä valkea parta ja käheä laulava ääni,
mikä pelkällä soinnullaan tuntui kertovan kunnaista ja metsistä. Mutta
ellei tuota sointua olisi ollut, olisivat sanat kuitenkin tuoneet
sieltä viestiä. Niin, kaikki kolme he istuivat ja puhuivat alinomaa
suurista kartanoistaan, jotka sijaitsivat itäisissä laaksoseuduissa,
ja heidän sanoistaan tunsi avaroiden maa-alueiden tuulahduksen,
kuuli virran pauhinan, ja kuuli aholla liikkuvien metsäeläinten
levottomuutta, jotka illan pimetessä pujahtivat ulos metsästä. Näitä
ajettiin takaa; varsinkin lähinnä vanhin Galte oli suuri metsästäjä,
joka edellisenä vuonna oli tappanut karhun ja kaksi sutta.

Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden
neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut;
mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen
kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.

— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian
matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka
hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse
lausuakseen sanan.

Hän huomautti saman Wildelle, ja tämä virkkoi:

— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä
soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla,
mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.

Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän
soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan
luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa
kirkastuessa kauniista hymystä:

— Ottakoon siis morsian vastaan lahjansa.

Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka
yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.

Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli
kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:

— Näkee, että hopea hänelle hyvin sopii.

Monet hyvästit vaihdettiin, ja Galte saattoi vieraansa valtatielle.

Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle,
ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä
hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki,
pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta,
ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan
ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille
jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi
hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde
antoi heille hyviä neuvoja matkalle.

Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein
nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi
hevosen, viittasi ja ajoi pois.

Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa
ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin
venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon,
mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen
heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan
päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään
muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat
korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi
kahdeksi viikoksi.

Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema.
Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli
muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli
kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin
kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin
olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä
maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät
viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne
Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo
vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein
kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia,
jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia
sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän.
Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.

Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin
korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan
näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.



XXIII.


Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei
itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo
oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista
ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä
sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.

Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut.
Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka
oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen
mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja
hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama,
unelma oli haihtunut. Ja Carsten... Carsten ei ollut sama kuin ennen.
Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan
hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.

Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat
kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat
seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa,
johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo
valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä
odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi
tapahtua.

Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka
hänellä aina oli ollut vahva:

— No niin, ei kannata luulla, että kaikki käy niin, kuin olemme
uneksineet. Ja hän läksi pitkälle kävelylle ja ikäänkuin valmistautui
sitä aikaa varten, joka oli tuleva, ja hän koetti repiä irti
lemmenunelman. Mutta se oli pohjaltaan ainoa, minkä hänen voimakas
luontonsa oli uneksinut, ja sentähden hänestä oli tuskallista kuolettaa
sitä.

Toiste hän ajatteli:

— Mutta rakastanhan Carstenia, eikä hän ole mitään rikkonut; voihan
rakkauteni häneen taas palata samanlaisena kuin ennen. Ja kerran, kun
sellaiset ajatukset hänet vakasivat, hän juoksi Carstenia vastaan,
kun tämä tuli sisään. Mutta hän pettyi; Carsten tarttui häneen heti
tavalla, jota hän ei ollut tahtonut.

Pieni seikka, mitätön itsessään, tuli lisäksi ja teki sen, että hän
pudisteli päätään sitä ajatellessaan: hänen nimittäin oli mahdoton
saada Carsten hereille aamulla lähteäkseen katsomaan auringonnousua
Lo-tunturilla. Aada ei suorastaan ollenkaan huolinut näköaloista,
auringonnoususta ja -laskusta; mutta hänen isänsä oli kehoittanut häntä
katselemaan päivännousua sieltä, se oli viimeinen seikka, minkä hän oli
sanonut, tuo vanha, hieno isä, joka itseään pahoittaen heistä erosi ja
jolla oli niin vakavat silmät, kun hän nyökäytti hyvästiään...

Mutta hänen oli mahdoton saada hereille Carstenia niinä kahtena
kertana, jolloin oli häntä herättänyt; hän nukkui suu puoleksi auki
ja näytti siltä, kuin olisi hän voinut nukkua vaikka kuinka kauan.
Kolmantena yönä Aadan sentään onnistui saada hänet valveille; mutta
silloin hän kavahti istumaan kovin suutuksissaan ja kysyi, mikä oli
hätänä.

— No, eikö muuta, mitä hiivatin päähänpistoja... no lupasinhan kyllä,
mutta sellaiset lupaukset...

Hän mutisi vielä muutamia sanoja ja kääntyi muitta mutkitta seinään
päin ja jatkoi untansa.

Usein Aada heräsi näinä tyyneinä öinä tunturilla ja ajatteli
kaikenlaista.

Hän oli pohjaltaan kummallinen olento. Ei ollut useita kuukausi siitä,
kun hän kaihosi tätä aviota. Hän oli kaihoten ja ikävöiden ajatellut
sitä aikaa, jolloin ainaisesti oli oleva Carstenin oma. Ja nyt hän taas
ajatteli kadonneita päiviään yhtä kaihomielisenä.

_Hän_ teki niin, jota kaikki pitivät niin järkevänä.

Eiköhän Carsten tuntenut itseään pettyneeksi häneen nähden? Eikö hänen
pettymyksensä ollut syynä siihen, että hän oli epäystävällinen Aadalle.
Eihän Aada ollut hänelle se, mikä hänen olisi pitänyt olla.

Loikoessaan eräänä yönä hereillä, hän sai halun lähteä Lo-tunturille
katsomaan auringonnousua. Ensin hän aikoi herättää Carstenin, mutta
sitten hän siitä luopui. Itse teossa hän tahtoihin kernaimmin mennä
tunturille yksin.

Hän nousi vuoteelta ja katsoi ulos ikkunasta. Oli harmaa yö. Sumu
lepäsi Lo-tunturilla, mutta ilma oli selkeä. Korkealla ylhäällä tuikki
joku valkea tähti. Hän oli kerran pienenä nähnyt yön kuvattuna suurena
vanhuksena, jolla oli kultakruunu päässä. Se kuva sopi tähän. Hän
pukeutui ja iloitsi viileästä yöilmasta. Pian hän oli pukeutunut ja
läksi ulos.

Yö kohisi. Kaukainen humu, joka saattoi tulla taivaalta tai tuulen
viimasta huipuilta. Hän astui yli nurmen, joka kasvoi talon viereisellä
karulla niityllä. Ilma oli viileä; hän tunsi virkeyttä, kulkiessaan
tuonne Lo-tunturin juurelle.

Lo-tunturilla oli kyllä se korkea harja, jota Sjur Aasen oli Aadalle
näyttänyt; mutta sen rinne yleni vähitellen. Sentähden Aada kuljettuaan
jonkun aikaa, oli koko ylhäällä, ennenkuin luulikaan, että varsinainen
Lo-tunturi oli alkanut. Häntä ihmetytti, että se kävi niin helposti;
kaukaahan tunturi näytti niin jyrkältä.

Kuljettuaan hetken ylöspäin, hän kääntyi, ja nyt hän pysähtyä
tuijottamaan näkyä, joka oli hänen edessään. Ne olivat pilviä, jotka
kävivät tervehtimässä kuolleita vuoria. Etäällä alhaalla nämä pilvet
liitelivät, silloin tällöin ne pysähtyivät tunturin kylkeen ja
harhailivat ylöspäin tai jakautuivat, rientäen kukin taholleen. Joku
pilvi kenties erkani toisista ja liiti kauan itsekseen.

Aada kulki ylemmäksi, häntä veti eteenpäin halu päästä tunturin
huipulle ja nähdä, mitä siellä oli nähtävää.

Mutta kun hän seisoi ylhäällä ja tunsi ylätunturin tuulen liehuvan
ympärillään, silloin hän näki koko sotalauman kullattuja huippuja,
jotka vieretysten kohosivat kaukana. Mutta nyt hän myös näki idän
valkenevan lähenevästä auringosta. Hän istuutui; nyt hän pian oli saapa
nähdä auringonnousun Lo-tunturilla.

Eikä, kestänyt kauan, ennenkuin valoisa puna tummeni ja sai sekaansa
kultaa. Nuo ylpeät värit levisivät siinä ja lauloivat mahtavaa
voittolaulua, pimeän huoaten paetessa länttä kohti. Ja monet yön
pilvistä kokoontuivat ja antoivat auringon punan niitä kaunistaa; mutta
tämä ilo maksoi niille niiden synkän elämän, ne kun haihtuivat pois
kuin henkäys ilmaan. Mutta kuitenkin kokoontui yhä useampia pilviä
auringonnousun kohdalle, ja ne leimusivat valoa, upoten aamunloistoon
ja kadoten. Ja kun aurinko ilmaantui, ne värisivät ja välkähtivät
kuin pitkät rihmasäikeet, ja ne kaunistivat itse auringon loiston
kuollessansa.

Mutta muutamat vanhat, sokeat pilvet eivät ottaneet poistaakseen. Ne
liitelivät ensi ruskon näyttäydyttyä tunturin pimeällä puolella. Ja
siihen ne jäivät liitelemään. Ja kaukana tunturirotkoissa piili usea
pilvi väijyksissä... ja kaikki nämä, ulkopuolella ja sisällä olevat
eivät tahtoneet tulla päivän puolelle ja muuttua ilmaksi kourallisesta
purppuraa, ne tahtoivat kuulua yön valtakuntaan. Yhdessä pöllöjen,
yölepakkojen ja pimeän eläinten kanssa, joiden silmät syttyvät tähtien
mukana, ne tahtoivat solua sisälle vanhoihin kallionhalkeamiin,
seuraavana yönä taas livahtaakseen ulos ja kokoontuakseen yön
suhistessa.

Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli
tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen
mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.

Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas.
Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän
ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.

Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden
yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.

Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo
oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat
erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä
olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä
punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne
sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.

Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän
kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä
äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus
pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään
eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota
tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut
Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina
hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän
oli, olivat saattaneet hänet kotia.

Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka,
ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät
olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista
ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara
oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt
tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko
paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.

Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli
kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli
ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken
ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun
kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä
hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen,
saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi.
Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli
lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja
saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin
että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi
ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti
sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen
mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut.
Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan
hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.

Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja
soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi
aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää
ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen
astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta
silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän
astui hitaammin.

Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän
tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein
istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän
hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää;
se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi
selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen
tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta:
— Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin
voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos
olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä
ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja
hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.

Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan,
että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat
asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen
tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita
ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän
tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia... kuinka hän kaihosi
häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?... Niin, hän tahtoi
syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat
käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta
tästä utuisesta, pimeästä.

Äkkiä hän näki tunturiharjanteen huipulla punasen majan joka ei ollut
aivan kaukana. Hän meni lähemmäksi ja näki nyt, että ruskea lehmä kulki
majan edessä syöden ruohoa... Hän odotti hieman, meni sitten ovelle
ja kolkutti. Ei kukaan avannut. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Ei
kukaan tullut häntä vastaan. Hän meni sisemmälle, keittiöön, ja nyt
joku nousi rahilta. Se oli mustatukkainen talonpoikaistyttö, joka oli
siinä maannut. Aada kertoi eksyneensä Lo-tunturilla ja kysyi, oliko
pitkältä Sjur Aasenin majalle. Melkein kaksi peninkulmaa. Tiesikö hän
tien? Totta kai hän sen tiesi. Tahtoiko tulla saattamaan, jos sai
maksua? Sen hän tahtoi, näin sanoi tyttö ja nousi heti.

Aadan täytyi ensin istuutua ja hieman levätä; sillä hän oli hyvin
väsynyt. Yhtenään tyttö puhui Aadalle, vaikka tämä vaan puoleksi
saattoi kuunnella, isästään, äidistään ja sisaruksistaan; edelliset
olivat sen talollisen niityllä, joka omisti nämä maat, ja he löivät
heiniä. Hänen veljensä oli merillä, ja vanhempi sisar kaupungissa.

Hetkeä myöhemmin he läksivät liikkeelle. Ellei palaamisen kaiho olisi
ollut niin voimakas, ei Aada ikinä olisi jaksanut astua niin nopeasti.
Olihan pian päivällisaika, ja hän oli poistunut Sjur Aasenin majasta
tuntia puoliyön jälkeen. Mutta hän astui nyt niin joutuisasti, että
tyttö yhtenään jäi muutaman askeleen jälelle.

Polku, jota kulkivat, oli tasainen ja hyvä, milloin se polveili puiden
lomiin, milloin se johti vanhoista hirsistä tehdylle puron sillalle,
milloin se hitaasti ryömi syrjään suohon ja kosteikolle, joiden
yläpuolella varikset lentelivät ja rääkyivät. Aada ajatteli koko ajan:
milloin tulen kotia, milloin tulen kotia... tulenkohon todella kotia...
mitähän Carsten ajattelee?

Viimein hän jälleen näki Sjur Aasenin mökin, ja hetken kuluttua hän
oli siellä sisällä. Maalaisvaimo riensi häntä vastaan suu auki: oliko
hän siis tullut takaisin? Luutnantti oli lähtenyt häntä etsimään,
varmaankin hän pian palasi. Hän oli kulkenut edestakaisin varhaisesta
aamusta alkaen ja kysynyt, eikö Aada ollut tullut.

Nyt Aadalle selvisi, miten helposti kaikki olisi voinut käydä mitä
pahimmin. Carstenilla saattoi olla syytä olla vihainen hänelle tästä.
Mutta oli hän nyt millainen tahansa, niin Aada häntä kaihosi.

Kului lähes tunti, kunnes Aada näki hänen nopeasti astuvan taloa kohti.
Mutta kun hän kotvaa myöhemmin astui sisään ja näki Aadan tulevan häntä
vastaan, hänen piirteensä kävivät jäykemmiksi. Hän tarttui kovasti
hänen käsivarteensa ja huudahti:

— Aada, missä olet ollut? Sinäkö se olet? Miksi olet tämän tehnyt?

Aada soperteli, missä oli ollut.

— Niin, Carsten huusi, mutta mitä tämä merkitsee, etkö ajattele minua?
Etkö hetkeäkään ajattele minua? Kuinka moinen voi johtua mieleesi (hän
kalpeni ja kiristi hampaitaan), mitä sinulla pohjalta on minua vastaan?
Ymmärrätkö... että... että olet luvannut olla minun, ymmärrätkö, että
sinun täytyy olla minun... että sinun täytyy olla minulle alamainen. No
niin, jos käy välttämättömäksi, minä näytän, kuka olen!...

Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi
Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän
kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat
aaltoillen hänen kasvoilleen.

— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois
sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen,
että olen taas luonasi... minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi,
anna minulle anteeksi!

Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut
enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin
hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.

Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi
heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen
rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon
ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi
hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta
syleilyään.

Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä
oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui
täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen
poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo
pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.

Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi
ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli
ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun
maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen.
He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä
hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.

Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi
häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa
kietoutuneina sisälle huoneeseensa.



XXIV.


Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä
tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen.
Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa.
Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa
suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle,
tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden
rakasti häntä vielä enemmän.

Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi
ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat
yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja
koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana
olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen
kanssaan läksivät tuulastamaan... Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi
niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.

Silloin tällöin saattaa kesä täällä Pohjolassa auringonpaahteineen
ja etelätuulineen käydä niin kuumaksi, ettei sitä voi kestää. Kaikki
lymypaikat ja rotkot, jotka muuten ovat kylmiä, kuumenevat. Ei mikään
voi vastustaa auringon voimaa.

Sellainen oli heinäkuun loppupuoli; aurinko kulki taivaan yli mahtavana
ja hehkuen, ja kuumuutta säteili alas, niin että ihmiset toivoivat
lunta ja kylmää.

Aada valitti kuumuutta; mutta kun Sjur sen kuuli, hän sanoi:

— Jäähdyttäkää itseänne Olle-virrassa, molemmat... se antaa
viileyttä... minä näytän teille paikan, missä pohja on hieno ja ruskea
pitkän matkaa, niin että voitte kulkea sukeltamatta. Syvää on kyllä
kauempana, niin että, jos tahdotte uida, niin voitte.

Ja hän näytti heille joen kohdan, missä laakea kallio ja ruskea hieta
muodosti pohjan. Silloin molemmat iloitsivat tästä. Aada unhoitti,
ettei hänellä ollut uimapukua mukana. Jo seuraavana aamuna varhain
hän siellä kylpi ja palasi sitten taloon, raikkaana ja ihmeen somana,
paksu keltainen tukka punervana kiiltäen selkää pitkin. Ja sitten tuli
Carstenin vuoro, ja hän viipyi niin kauan vedessä ja ui niin kauas,
että Aada puoleksi pelästyneenä huusi Sjuria ja hänen vaimoansa,
niin että molemmat tulivat ulos katsomaan. He olivat molemmat hyvin
innoissaan ja ihastuneet Carstenin uintiin, ja vaivoin Aada sai
uskollisen talonpoikaisvaimon mukaansa, kun Carsten vallan alastomana
nousi maihin.

Kun he enemmän tottuivat viileään veteen, he kävivät useammin uimassa,
ja silloin tällöin, kun yö oli erittäin kuuma, sattui, että toinen
heistä kuumuuden kiusaamana, hiipi ylös vuoteelta, puki vähän vaatteita
ylleen ja kulki tietä pitkin Olle-virralle, laskeutui kirkkaaseen
veteen ja uiskenteli siinä.

Sellaisena yönä, kun Aada oli uimassa, hän näki jonkun tulevan, ja hän
kuuli Carstenin äänen:

— Älä pelästy, Aada, se olen minä.

Hän ei vastannut, vaan pysähtyi ja odotti. Hetken kuluttua Carsten
kahlasi jälestä ja kumartui hänen puoleensa. Hän otti hänen
päänsä käsiensä väliin ja katsoi häneen vakavasti; mutta Aada ei
piiloittautunut häneltä eikä pyytänyt häntä menemään. He uivat yhdessä
suloisen kesäyön puolihämärässä.

He uivat yhdessä monena yönä. Aada oli ensi kerrat levoton kuin se,
joka on lähellä jotain vaarallista. Mutta hän hillitsi pelkonsa, niin
nainen ja alaston kuin olikin. Hän oli täälläkin oma itsensä, hän oli
nytkin Aada, tuo hieno, tuo ylpeä, ja niin hän oli, vaikka kenties
hänen omituinen valoisa hehkunsa ei koskaan leimunnut korkeammalle kuin
näinä valvottuina öinä.

Tämä aika tunturilla muodostui hänelle kaunisten ja luonnonraikkaiden
hetkien sarjaksi. Ilma oli kuultavan korkea, elämä oli hiljaista. Hänen
päänsä yläpuolella kaikui.

— Carsten... rakastan sinua, Carsten! hän mutisi näin monta kertaa,
syleillen häntä nuorena ja huimana.

Carsten Stahl nauroi kerran ja kuiskasi:

— Olipa oikeastaan onnellista, Aada, että silloin eksyit Lo-tunturilla.

— Tulinhan kuitenkin takaisin luoksesi, Carsten. Sinun olisi vaan
pitänyt hieman odottaa. Kaikki oli minulle niin outoa. Mutta tulinhan
kuitenkin, sillä rakastin sinua.

— No niin... mutta muistatko sen ensimäisen illan täällä... niin
kylmää... niin kylmää... Tahdoit kernaimmin, että olisimme istuneet
yhdessä ja jutelleet. Meidän muka ei olisi pitänyt mennä sisälle
huoneeseemme. Täytyihän minun olla kohtelias viimeiseen asti ja sanoin:
— Sinä johdat mieleeni kirkkaan lammen. Mutta ajattelin itsekseni: —
hyvin viileätä. Ja nyt... ha, ha, haa... kuinka aurinko toki saattaa
paahtaa kuumana sellaista lampea, Aada.

He viipyivät tunturilla kauemmin, kuin mitä ensin olivat ajatelleet.

Mutta eräänä auringonpaisteisena päivänä — tämä kesä ei näyttänyt
ollenkaan loppuvan — he matkustivat pois Sjur Aasenin majasta. Sjurin
vaimo oli suorastaan menehtyä suruun ja vuodatti kirkkaita kyyneliä,
kun Aada jäähyväisiksi häntä suuteli. Sjur Aasen kyyditsi heitä toista
tietä, kuin mitä olivat tulleet. Pieni tanakka hevonen, joka ei koskaan
astunut harhaan, juoksi kääsejä vetäen neljä tuntia. Sitten Sjur
niinikään heitti heille jäähyväiset ja palasi kotiansa. Nyt oli heidän
kulkeminen tunturin yli; sitä matkaa kesti puoli päivää, ja loppumatkan
he kulkivat veneessä jokea pitkin, virta auttoi, niin että se sujui
nopeaan.

Aada istui lopulla vallan hiljaa ja katseli taakseen. Hän tunsi, ettei
koskaan ollut palaava takaisin sinne, mistä nyt tuli, ja hän tiesi,
etteivät ne päivätkään enää palanneet. Sentähden hän nyökäytti päätään
niitä harmaita tunturihuippuja kohti, joiden takana Sjur Aasenin
vuorimaja, Olle-virta ja Lo-tunturin harja piilivät.



XXV.


He tulivat Vorre-kartanoon jo seuraavan päivän iltana ja viipyivät
siellä viikon. Mutta kahdeksantena päivänä he heittivät jäähyväiset
Sakarias Wildelle ja Vorre-kartanolle, ja pienellä höyrylaivalla (joka
oli ensimäisiä Norjassa rakennettuja) he matkustivat enemmän kuin kaksi
vuorokautta, ja saapuivat sitten iltapäivällä Börgeen. Linnoitus oli
saaressa. Se oli vanha linnoitus, josta kauas näkyi sen vaaleanharmaa
muuri ja sen torni. Se ei salassa lymynnyt, vaan huusi ikäänkuin
kaukaa: tässä olen.

Siinä talossa, jossa heidän oli määrä asua, oli ainoastaan muutamia
huoneita; mutta siihen kuului iso puutarha ja sitäpaitsi kaksi suurta
ulkorakennusta, jotka haisivat homeelle ja kuivatetulle kalalle.
Päällikön rakennuksen entinen asukas, äsken kuollut suuriperheinen
kapteeni, oli sinne ripustanut kaloja kuivamaan. Hänen leskensä, joka
vielä asui saarella, järjestäen muutamia huonekaluja, mitkä aiottiin
myydä salmen vastaisella rannalla, kertoi, näyttäessään Aadalle
paikkoja, paljon siitä, kuinka hyvä miehensä oli ollut, kuinka hän
oli tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa lasten edestä; he molemmat, hän ja
vaimonsa, olivat enimmäkseen syöneet kalaa, jota kapteeni itse pyysi;
heillä oli ollut lihaa ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Koulunkäynti
ja ylläpito kaupungissa kolmelle pojalle ja kahdelle tytölle maksoi
paljon.

Tämä rouva oli laiha ja pieni, ja hänellä oli suippo nenä ja pienet
kirkkaat silmät. Hän oli varmaankin kerran ollut kaunis, mutta hyvin
pitkän aikaa sitten. Hänen äänensä, joka nyt oli ohut ja kimakka,
saattoi joskus saada helakan kaiun, varsinkin kun hän ajatteli sitä,
mikä oli ollut kerran, ja kun siitä puhui — samoin kuin vanha kulunut
piano, silloin tällöin saattaa purkaa esille hienoja kaikuvampia ääniä.

Kun Stahl puolisot muutaman päivän kuluttua olivat päässeet levollisiin
oloihin, Aada malttoi eräänä iltapäivänä mennä katselemaan saarta,
missä asuivat. Siinä oli enimmäkseen tummia tuntureita, joilla
niukasti kasvoi katajia, kanervaa ja orjantappuroita. Edessä leviävä
meri oli mahtava ja vaihteli melkein aina levottomana. Mutta kun se
joskus oli levossa, oli sen hiljaisuus hyvin syvä, ja sen rauha tuntui
hurskaalta. Ensimäisenä iltana Aada meni pitkänlaiselle kävelylle
ja istuutui penkille, joka arvatenkin oli pantu siihen paikkaan
näköalan katselemista varten. Hän näki silloin äärettömän jonon
kiviä, ja meren, jonka yli kaareutui ohutpilvinen taivas. Hänestä
tämä kokonaisuus tuntui joltisenkin hyvältä. Hetken kuluttua kulki
vanha mies ja nainen ohi, molemmat katsoen eteensä häntä huomaamatta.
Alhaalla rannalla kulki kaksi sotamiestä polttaen tupakkaa. Toisella
heistä oli puupalikkasoitin kainalossa. Silloin tällöin hän kosketteli
sitä vasaralla samalla laulaen nenäänsä korkealla äänellä tuollaista
surullista laulua, joita sotilasten ja merimiesten on tapana laulaa,
kun kaiho kotiin ja lemmittyihinsä heidät valtaa.

Kun Aada tuli kotia, istui hänen miehensä perhehuoneessa ja puhui
kahden kersantin kanssa; nämä nousivat ja kumarsivat jäykästi, kun
Carsten esitti:

— Vaimoni.

Aada nyökkäsi; istuutui ja otti esille käsityön ja kuuli nyt
pitkällistä puhelua jostakin kalkista ja sementistä, mikä ei vielä
ollut tullut perille, ja aseista, jotka oli hankittava. Tämä keskustelu
vaikutti melkein nukuttaen häneen. Viimein oli sillä kertaa valmista.
Luutnantti Stahl pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä konttoriin
täsmälleen kello 10.

Mutta kun Carsten ja Aada olivat jääneet yksikseen, hän meni nuoren
vaimonsa luo ja kumartui hänen puoleensa.

— Rakas Aada, hän sanoi, etkö lopulta ole ikävystynyt, että olen
kuljettanut sinut tänne.

Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskelleen:

— En, en mitenkään, hän kuiskasi innoissaan, luulen että meidän tulee
täällä hyvä olla, etkö luule, kunhan saat nähdä.

Päivät menivätkin hyvin. Syksy ja talvi kului, ilman että he sitä
huomasivat. Oli niin rauhallista ja turvallista päällikön asunnossa.
Aada kulki huolehtien kaikesta. Hänen talonsa oli lopulta mitä
parhaimmassa kunnossa. Hän tiesi hyvin, missä kaikkea säilytettiin,
niin hyvin varsin mitättömät esineet, jotka olivat ullakossa
kirstuissa, kuin vaatteet ja hopea-astiat, jotka olivat vaatekaapeissa
ja hopeansäilytys-lippaissa.

Kun kevät tuli, Aada alkoi järjestää taloa ulkopuolelta. Rappeutunut
veranta korjattiin ja sai purjekangasta katteeksi. Myöhemmin —
kesäkuulla — tuli lisää kesäinen kalusto: bambu-tuoleja, bambupöytä,
millä aina oli pullo kesäjuomaa, jonka Aada ketterästi valmisti: hieman
hapanta sitruuna-mehua, johon oli sekoitettu vähän vaniljia.

Mutta etupäässä hän piti huolta puutarhasta. Siinä kulki aina
puutarhuri kastellen, leikaten ja istutellen. Usein iltapäivisin, kun
aurinko kallistui länteen, kuuli hänen keritsimiensä äänen, jotka
leikkasivat puita; lyhyitä teräviä kalskahduksia. Jo kesän ensi
kuukausina oli puutarhaa kaunis nähdä. Monet kauniit kukat viihtyivät
yltympäri lavoissa. Ja verannan juurelle oli istutettu muutamia juuria,
harvinaisia lehtikasveja, joiden lehdet liehuivat, joko solakoita,
vihreitä, tai sellaisia, jotka kasvoivat vahvasti ja imivät aurinkoa ja
kosteutta, jos ne olivat matalavartisia, tumman kirjavan värisiä.

Aada harrasti suuresti kaikkea tätä; häntä ei ollenkaan rasittanut
kaiken tämän hoitaminen ja järjestäminen. Hän seurasi ainoastaan
sisällään olevaa vaistoansa, kuten lintu, joka levittää siipensä.

Ja kuten tässä suhteessa, hän oli kaikissa muissakin askareissaan ja
yrityksissään.

Jopa osanotossaan siihen, jota monet kummalliset ihmiset pitävät
jonakin alhaisempana toiminta-alana, nimittäin keittiö-toimiin, hän
oli erittäin innokas. Varsinkin ruuanvalmistukseen hän aika ajoin
osoitti suorastaan rajatonta harrastusta. Hän oli muun muassa kodistaan
Vorre-kartanosta löytänyt vanhan keittokirjan, jota mielellään luki;
Tämä keittokirja oli kuin mikäkin seikkailukirja: siinä vilisi
metsälintuja ja vesilintuja, häränlihaa, jäniksiä ja hirviä. Sitten
pienempiä lintuja, rastaita, lehtokurppia, sorsia ja kananpoikia ja
lopuksi nuo vanhanaikuiset ylpeät ruokalajit: karhun kylkiluita,
paistettuja pippurin ja suolan sekaisina ja metsäsika, joka tuotiin
pöytään, kokonaisena paistettuna ja koristettuna hopealla ja silkillä.

Aada oli kyllin rohkea ryhtyäkseen tekemään vaikeita ruokalajeja,
joita tässä selitettiin, ja joista ennen ei ollut kuullut puhuttavan.
Stahl seurasi tätä touhua, iloitsi usein ja piti ruokia oivallisina ja
sanoi, että ne johtivat mieleen sen ja sen ruokalajin ulkomaalaisissa
ravintoloissa. Kunnes molemmat, hän ja Aada, eräänä päivänä saivat
vatsakipua erityisestä ruokalajista, jolla niinikään oli sijansa
tuossa runsasaineisessa keittokirjassa. Silloin nauroi Stahl ja
meni keittiöön ja pyysi halonhakkaajaa ja keittäjätärtä pitämään
silmällä kelpo emäntää, joka pian ei enää ollut hillittävissä. Ja
keittäjätär ja halonhakkaaja, jotka sinä päivänä olivat ihmetelleet
Aadan keittotaitoa, nauroivat hekin, ja Aadakin luonnollisesti nauroi
katuvaisena ja päätään pudistaen.

Mutta siitäperin hän hylkäsi nuo vaikeat ruokalajit ja tyytyi paistiin,
pihviin ja kotletteihin, joita opetti palvelijatarta paistamaan, niin
että ne loistivat mehukkaina ja houkuttelevina.

Tuo roomalainen piirakka oli ainoa hullutus, johon Aada oli eksynyt.
Muuten hän ei ollut kovin levoton. Hänen vaatimuksensa elämään nähden
eivät olleet suuria, ja hänen ylellisyytensä oli varsin vaatimaton.
Silloin tällöin pullo Maria Farinaa, jota hän käytti tehdäkseen
pesuveden raittiimmaksi. Hänen pukunsa tosin oli hyvin tyylikäs, mutta
silti hyvin yksinkertainen. Kesällä hän kernaasti käytti valkoisista
tai helmenharmaasta kankaasta tehtyjä pukuja, joita koristivat Wildein
vanhat hopeasoljet ja Öjvind Galten hopeavyö. Talvella hän enimmäkseen
piti mustasta ja jostakin kultakoristeesta, minkä vuosien kuluessa oli
saanut isältään.



XXVI.


Aada tiesi, että hänen syntymänsä oli ollut syynä hänen äitinsä
kuolemaan. Ja hän muisti hyvin, mitä eräs vanha eukko Vorre-kartanossa
oli sanonut monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi:

— Niin, kun hänestä kerta tulee äiti, niin ei hänen käy hyvin.

Häntä kammotti, kun ensi kerran tunsi jotain elävää liikkuvan sydämensä
alla. Muutaman päivän hän tunsi mielessään pelkoa, jota ei ennen ollut
kokenut. Mutta sitten tämä tunne katosi vähitellen, ja rauhoittava
levollisuus, joka ei enää poistunut, valtasi hänet.

Se päivä tuli, jolloin hän ilman suuria tuskia synnytti lapsen. Se oli
poika.

Lähimpänä aikana häntä hoidettiin huolellisesti, vaikka hän ei olisi
sitä erityisesti tarvinnut. Kasvot hymyilevinä ja terveinä hän katseli
vastasyntynyttä ja painoi sitä rinnalleen. Pian hänen voimansa taas
palasivat. Jo viikkoa myöhemmin hän taas oli jalkeilla ja liikkui kuin
ennen.

Carsten oli hyvin mielissään siitä, että oli saanut pojan. Mutta muuten
hän oli useimpien isien kaltainen. Hän ei kokonaan voinut tottua tuohon
pieneen avuttomaan olentoon, jolla oli märkä suu ja pikkaraiset sormet.
Tuo pieni parkuja, joka ei ottanut huomioon mitään paikkaa, joka ei
rahtuakaan välittänyt Carstenin yölevosta, vaan porasi milloin ikinä
suvaitsi, tuskastutti häntä.

Lopulta lapsen parkuminen kävi hänestä niin sietämättömäksi, että hän
muutti ylös vierashuoneeseen, ja siellä hän asui lopun talvea.

Kun kevät tuli, ja Carstenin piti toimittaa sotilasvirkaansa kentällä,
kolmen peninkulman päässä, päätettiin, että Aada ja pikku Alf (poika
oli saanut nimensä Carstenin isän mukaan) lähtisivät Vorre-kartanoon
ja asuisivat siellä pari kesäkuukautta. Tämä ilahutti Aadaa monestakin
syystä. Ensiksikin hän kaihosi jälleen nähdä Vorre-kartanoa, lisäksi
hän luuli, että metsästä ja niityiltä puhaltava ilma oli tekevä pikku
Alfille hyvää ja päällepäätteeksi siten noudatti isänsä toivomusta,
tämä kun kirjeessään heti hyvin lämpimästi oli kehoittanut heitä
tulemaan. Vielä sananen näistä Sakarias Wilden kirjeistä: ne
värähtelivät ilosta, vanha isoisä oli hyvin utelias tutustumaan
nuoreen herra Alfiin, ja hän antoi Aadalle joukon hyviä neuvoja
poikasen viihtymisen varalle. Näistä neuvoista muutamat olivat vallan
taikauskoisia, ja ne päättyivät jotenkin näihin sanoihin:

— Niin, naura sinä vaan, kun vanha isäsi kirjoittaa sellaista; mutta
sano mitä tahdot, sellaisia vanhojen akkojen neuvoja ei totisesti pidä
halveksia.

Aada kirjoitti eräänä päivänä Vorre-kartanoon näin:

— Rakas isä... nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi... näet meidät
ennenkuin aavistatkaan.

Ja seuraavana päivänä hän matkusti. Hän tahtoi yllättää heidät kaikki.

Usein saattaa huomata tällaisia päähänpistoja muuten tasaisissa
ihmisissä.

Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta
mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada
riensi häntä syleilemään:

— Rakkaani, joko sinä olet täällä, Aada?

Ja koko palvelusväen täytyi tulla sisälle tervehtimään häntä.

Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan
illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.

Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan.
Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen.
Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää
kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka
oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja
ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti... juuri tässä hän ennen oli
loikonut ja ajatellut häntä... kaikki oli käynyt niin kummallisesti.

Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän
ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen
laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä
ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa,
ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy
haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon
paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta
tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun
ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän
sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja
hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle,
joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti
iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli
pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui
ijäiseen autiuteen.

Se päivä tuli, jolloin Martha täti kuoli. Se päivä, jolloin hänen
hymynsä oli kummallinen, kaikkea uhmaileva, jolloin hänen soperteleva
äänensä puhui sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, mutta joita kaikki
kuuntelivat.

Pappi tuli, mutta hänen sanansa tuntuivat niin ohuilta täällä. Kaikki
olivat ääneti, ja hänkin vaikeni. Kun hän taas alkoi, hän ehkä tunsi,
että oli julkea, kun puhui tälle vainajalle. Ja hän vaikeni, ja kaikki
olivat vaiti.

Yöllä kuoli Martha täti. Tuli hiljaista siinä ruskeassa huoneessa
vanhoine huonekaluineen. Nyt vasta huomasi, mikä taistelu oli taisteltu
tässä äänettömässä ilmassa, missä huokaukset olivat olleet syvät, ja
missä tuo huulien humina oli ollut mahtava. Nyt vasta huomasi, miten
siinä oli taisteltu, ja mitä oli murtunut.



XXVII.


Aada viipyi Vorre-kartanossa kaikkiaan kaksi kuukautta. Pikku Alf
viihtyi hyvin: hän tuli isommaksi ja sai kirkkaammat silmät. Hän osasi
hymyillä ja eroitti äitinsä ja isoisänsä vieraista. Hän sen hyvin
selvästi osoitti: kun jompikumpi näistä kahdesta otti hänet syliinsä
ja puhui hänelle, hän hymyili tyytyväisenä ja tavoitteli heitä pikku
käsillään; mutta jos joku vieras tuli häntä liian lähelle, päästi hän
melkein aina muutaman voimakkaan ja hillittömän huudon.

Noiden kahden kuukauden kuluttua Aada matkusti Alfin kanssa takaisin
Börgeen. He saapuivat sinne elokuun loppupäivänä, juuri kun syksyn
ensimäiset merkit alkoivat näyttäytyä. Muutaman päivän kuluttua Carsten
tuli kotia harjoituskentältä voimakkaana ja päivettyneenä. Carstenin ja
Aadan jälleennäkeminen oli hyvin sydämellinen.

Sinä vuonna, kuten ennenkin, kesä kului hiljaa. Sen soihtu vaipui,
ja pimeä laskeusi. Saareen painui autio leima. Niin kauan kuin
auringonpaisteiset päivät säteilivät, saari ei ollut yksinäinen: sillä
aurinko antaa kovalle kivellekin lämpimän, elävän hohteen.

Mutta nyt jäykistyi kaikki ohuessa, kylmässä tuulessa. Puutarhassa
kuihtuivat lehdet, ja kukat jo loikoivat kasoina maassa. Ja kosteasta
mullasta nousi omituinen, kuolemalle lemuava haju.

Aada rakasti näitä kukkia ja näitä lehtiä. Nyt, kun ne kaikki
lakastuivat, hän oli murheissaan. Hän käveli hitaasti puutarhan
poluilla, ja hän kuunteli viuhuvaa tuulta ja näki viimeisten
muuttolintujen lentävän etelää kohti.

— Kuinka olet murheissasi sentähden, että syksy tulee. Jospa aina
olisit sellainen, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä. —

Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota
hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan
sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.



XXVIII.


Niin merkilliseltä kuin tuntuukin, Aada huomasi vähänväliä, ettei
Carstenin mieliala ollut kuin ennen; hän ilmeisesti ikävystyi. Hän ei
puhunut vilkkaasti ruokapöydässä, ja melkein joka ilta hän toi mukaansa
kotia pari luutnanttia, joiden seurassa istui myöhäiseen yöhön. Joskus
tapahtui, että hän tuli melkoisen päihtyneenä makuuhuoneeseen keskellä
yötä ja melusi ja raastoi alas, kun ei löytänyt tulitikkuja. Tätä
välttääkseen Aada sytytti pienen yölampun, joka alussa häiritsi häntä,
mutta johon vähitellen tottui. Mutta jotenkin usein se paloi aamuun
asti, kun Carsten humalapäissään ei ollut huomannut sitä sammuttaa.

Eräänä päivänä, kun Carsten istui eikä sanonut sanaakaan, Aada
meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi tyynesti ja
vilpittömästi:

— Carsten, mitä sinä ajattelet... et ole tähänasti sanonut minulle
mitään... enkä minä ole sinulta kysellyt... Sinä olet muuttunut,
Carsten, mikä sinun onkaan?

Hän nousi ja tallusti yli lattian. Hetken kuluttua hän alkoi puhua,
kylläkin rehellisesti tuoden esiin syynsä:

— Suoraan puhuakseni, Aada, en pian enää voi kestää täällä-oloa. Olen
menetellyt tyhmästi, ottaessani tämän paikan, sinunkin tähtesi. Tahdon
koettaa päästä pois, niin pian kuin voin. Eikö totta. Oletko samaa
mieltä?... Miksikö sitä hain? Sentähden, että luulin täällä olevan
toisin, kuin mitä on. Minua on vedetty nenästä. On puhuttu jotain
suuresta toisella puolen salmea olevasta metsästä, puolen tunnin
soutumatkasta, missä muka on runsaasti riistaa, jäniksiä, metsoja ja
riekkoja... pari vanhanpuoleista upseeria, isäni ystäviä, sanoi sen
minulle... varsinkin toinen oli suuri valhettelija. Hän sanoi:

— Sinä voit elää kuten se nuori mies, mikä pohjalta olet, voit
ratsastaa, metsästää, kalastaa, käydä seuroissa, milloin tahdot, ja
olla yksin, milloin tahdot... No katsokaammehan tätä jänis-, metso-
ja riekko-metsästystä... loruja, riista on sukupuuttoon hävitettyä...
onhan tosin muutamia harvoja jäniksiä jälellä; mutta ne ovat vanhoja
peloitettuja eläimiä, jotka kuuntelevat korvin, silmin, päin...
Jumala varjelkoon minua, kun eläimet kuuntelevat... muutamia oikeita
viimeisiä mohikaaneja, jotka lisäksi ovat välttäneet niin monen koiran
ja metsästäjän, että ovat hyvin kokeneita ja että niitä on vaikea
ampua. Niin, täten on metsästysmaiden laita... samoin on seuraelämän
— eikö totta? Nuo salmen tuolla puolen asuvat perheet ovat aivan
liian ikäviä, nuo virkamiesten rouvat, jotka juttelevat lastensa
merkillisistä ominaisuuksista ja piikojensa irstailuista... sehän on
suorastaan rahvasta. Minä vakuutan sinulle, etteivät he voi meistä
ollenkaan pitää. Sinä ja sinun tyylikkäisyytesi suututtaa noita
paksuja ja tyhmiä rouvia... Niin, minä vakuutan, en ole tahtonut
sitä sanoa; mutta olen useammin kuin kerran nähnyt heidän rypistävän
nenäänsä, kun sinä tulit sisään, ja sangen mykkinä he ovat katselleet
sinun hamettasi, jota luonnollisesti pitävät käsittämättömän hienona.
No, ja mitä tulee useimpiin upseereihin... niin on merkillistä,
kuinka upseerikunnan mitätön osa on kokoontunut tänne... jokunen
heistä kelpaa juomatoveriksi, siinä kaikki. Heissä ei ole jälkeäkään
upseerimaisuudesta. Niin, niin on laita, tiedän, mitä sanon... ja
lopuksi on edessä taas tuo: — Voithan olla itseksesi... myönnetään,
myönnetään täydellisesti... mutta en luule nuorelle pariskunnalle
olevan hyvä olla niin aivan yksin, täytyy olla säästeliäs rakkauteen
nähden... täytyyhän sitä riittää koko elämäksi.

Aada ei vastannut mitään, hän sai ikäänkuin pienen iskun suulleen hänen
viime sanoistaan. Hän ei kokonaan ymmärtänyt, mitä Carsten tarkoitti.

— Niin, jotain vaihtelua täytyy olla, hän lopetti.

Sanottuaan kerran, miksi ikävystyi, hän kävi entistään puheliaammaksi;
mutta kaikki hänen puheensa pyörivät sen kysymyksen ympärillä, miten
hän oli jaksava kestää tätä elämää täällä. Hänellä ei ollut toivoa ensi
tilassa päästä muuttamaan, ja miten oli hän siis saava ajan kulumaan?

Kerran Aada ei malttanut olla halaamatta häntä ja katsomatta häntä
silmiin sanoen:

— Kerran ei sinun ollut ikävä, kun me olimme yhdessä... minulla ei ole
ikävä, mutta sinulla on.

— Rakas Aada, toistan vaan, mitä sanoin: Vaihtelu miellyttää.



XXIX


Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli
sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka
kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.

Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen
hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:

— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta
ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on
rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla... merkillinen
ihminen... niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra,
keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä
syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:

    Mun tieni erämaahan ilta johti,
    ja mieli pyrki unta kohti...

Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa
meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta...

Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän
demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän
saattoi naistuttavaansa tanssijaisista... hän ei mennyt hänen luokseen
vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella
kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä... totisesti...
miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät;
minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin
liikkui.

No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse
hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt
jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä,
ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan
on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus.
Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta
ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän
on kyllä hervaantunut... ja herkuttelija... se on hullunkurista
hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se,
että häränliha on huonosti paistettu... tai että hänelle tarjotaan
huonoa punaviiniä... No, mutta hän on hieno sielu... ja tunteellinen
sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies
kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils
Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat
nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin... silloin hän oli kaunis
ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena,
mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.

Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, että
vieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikä
Carstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta.
Olihan vierashuone täydessä kunnossa.

Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi,
kun Carsten eräänä päivänä sanoi:

— Ylihuomenna Nils tulee.

Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime
kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen
tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi
kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki
vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se
oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli,
toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi
jotain, mille itse nauroi.

Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut
saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan
pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin
mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen
keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä
ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä
olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä
johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan
sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi
leimansa.

Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja
katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana
hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli
hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta
se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän
paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin
iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja
ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta.
Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin.
Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän
leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän
saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta.
Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista,
vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri
viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä
syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita
matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin
kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli
niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi
esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa.
Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista,
mitä ansaitsi kuunnella.

Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. Käynti
Pekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Vuosi
Japanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymy
huulillaan.

Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle
outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä
sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti
mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset
laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja
joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa
uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan,
huiluäänet, kirkuna, kellonäänet ... ehkä tuuli, joka lauloi puun
latvoissa.

Taruja oli noissa Ameriikan saloseuduissa, villejä ja surunomaisia
taruja. Nuoria tyttöjä, jotka iloitsivat päivin, mutta jotka valtasi
selittämätön suru, kun yö tuli. Toisia, jotka öisin kukoistivat kuin
ruusut ilosta, mutta jotka synkkämielisinä pakenivat aamukoiton ensi
välkkeessä ja piiloittautuivat aaveiden tavoin metsän pimeimpään
seutuun. Kummallinen metsästäjä, joka ei koskaan löytänyt sitä naista,
jota olisi voinut rakastaa ja joka luuli, että tällainen nainen kerran
oli elänyt ja kärsinyt kaihosta, kun ei ollut voinut häntä löytää. Ja
suuret kaupungit tulivat esiin hänen kuvauksistaan, nuo suunnattoman
suuret elävät kaupungit, missä kaikki ilot ja surut kukoistavat,
kaikki hyveet ja paheet. Suuret hotellit, minne vieraat parit
poikkesivat, ja mistä taas matkustivat pois... kuuli suihkulähteen
pulppuilevan eteisessä, näki peilejä ja marmorisekoa. Sitten seurasivat
bulevardit humuineen, julkiset puutarhat, kävelijät toisella, ja
komeat ratsastajat ja ajoneuvot toisella puolella. Minkätähden ihmiset
suurkaupungeissa elivät niin kauan, kuin elivät, huolimatta tavallista
rasittavammasta elämästään? Sentähden, etteivät he siellä viettäneet
suljettua elämää, heidän oma itsensä tungettiin taaksepäin ja he
antautuivat etupäässä solumaan ulos voimakkaaseen hyörinään.

Hetkenä, jolloin Aada poistui huoneesta, hän kuiskasi Carstenille:

— Suoraan puhuakseni, saattaapa olla, että tunnemme itsemme
neuvottomiksi vieraiden parissa; mutta yhtä kaikki... suurissa
kaupungeissa vasta oikein elää. Silloin tällöin kyllä ajattelen
vetäytyä syrjään maailman humusta; mutta yksinäisyys ei ole hyvä;
ainoastaan henkilöt, jotka ovat hyvin tyytyväiset itseensä voivat
viihtyä yksinäisyydessä, ja minä en oikeimmiten ole tyytyväinen itseeni.

Kun Aada palasi, siirtyi keskustelu toisiin seikkoihin. Muun muassa he
pohtivat sotilastointa. Nils Maag kertoi vaikutelmiaan käynneiltään
ulkomaalaisissa rykmenteissä.

Hetken kuluttua Aada nousi ja pyysi anteeksi; hän oli väsynyt ja tahtoi
sanoa hyvää yötä. Sitten hän sanoi hymyillen.

— Niin, nyt minua kyllä haluttaisi kuulla, mitä merkillistä Carsten voi
kertoa ulkomaanmatkaltaan... kun olen mennyt. Siitä matkasta kai olette
kuullut puhuttavan, herra luutnantti?

— Totta kai, mutta mitä se nyt toimittaa, huudahti Nils hymyillen, hän
on nyt vangittu, hyvä rouva, ja iloitsee siitä! Carsten ei koskaan ole
näyttänyt niin tyytyväiseltä kuin nyt.

Aada kumarsi hymyillen päätään ja meni...

— Kuulehan, sanoi Nils Maag lyhyen vaitiolon jälkeen, enpä saata kyllin
kiittää viehättävää vaimoasi. Sen sinä hyvin itse tiedät, miten soma
hän on. Sinä olet ylpeä hänestä, sen näen, ja sinulla on oikeus siihen.

— No hyvä, vastasi Carsten, olen siis täällä. Rauhallinen aviomies...
annappa minun nyt kuulla jotain sinun kokemuksistasi... pienistä
voitoistasi. Muista, että minä elän syrjässä, anna minun saada jotain,
mikä palauttaa mieleen riemuvuoteni. Kerro, mitä tahdot, tiedän, että
tässä suhteessa olet etevä.

Nils Maag ei vastannut heti, viimein hän virkkoi nauraen:

— Hyvä mies, todella asut syrjässä, kun vaadit, että minun,
vanhanpojan, pitää kertoa sinulle sellaisia seikkailuja... mutta olenpa
totisesti liian hyvin kasvatettu nostaakseni alkooviani ihmisten
nenän alle. Niin, mitä niihin niin sanottuihin voittoihin tulee, niin
onpa se hieman jokapäiväinen tuo ihanne, jota useimmat miehet salaa
ihailevat, nimittäin se miehen ihanne, jonka saavutuksena on mitä
useimman naisruumiin kosketteleminen. Eikö miehessä siis ole muuta
kuin himoa? Onko herkullisuus, jotta en sanoisi häveliäisyys hänelle
jotain vallan vierasta? Jos tuo Don Juan, joka on rakastanut laihoja,
lihavia, tummia, vaaleita, sieviä, häijyjä eroituksetta... niin jos
tuo mies istuisi vieressäni, ja jos ajattelisin samalla häntä ja
hänen urotöitään, niin pitäisin häntä puoleksi naurettavana, puoleksi
vastenmielisenä, ja pyytäisin häntä menemään tiehensä, tai menisin itse
tieheni.

— No, sinä olet hyvin ankara. Et ehkä ollenkaan ole ansainnut
mainettasi.

— Onhan minulla, kuten voit aavistaa, ollut eräitä kokemisia siihen
suuntaan; mutta ne eivät ole olleet päämääränäni, ne eivät edes ole
vaikuttaneet elämäni suuntaan. Olen käyttänyt noita suloisia olentoja
jotenkin samoin, kuin juomme viiniä tässä matoisessa maailmassa.
Naiset ovat viiniä. Voit löytää samppanjaa heidän joukostaan, voit
löytää makeaa ja lämpimän väristä lajia, voit löytää »kuivaa», hieman
hermostunutta. Voit löytää Bordeaux-viiniä. Se sopii pöytäviiniksi,
sinä ymmärrät, arkiviiniksi, avioksi, jos niin saan sanoa. No,
eteenpäin. Voit löytää tokaijeria, makeaa, tummaa... No niin, sitten
tulevat liköörit, liian sokeroidut, kuumeenhehkuvat, kokoonpannut
monista kummallisista nesteistä ja väkimehuista... oh, mitä pitääkään
minun sanoa? Lopulta he ovat sieviä esineitä. Ha, ha, haa, pitäisikö
meidän silti suostua antamaan Don Juanin jäädä istumaan, jos hän nyt
istuisi täällä, ja emmekö katsoisi häneen liian paheksuvasti? Olemmehan
lopulta siinä suhteessa kaikki samanlaisia, me miehet. Mutta älkäämme
nyt enää puhuko siitä. Eihän minulla vielä ole ollut tilaisuutta kysyä,
miten sinun on olla, ja miten olet tyytyväinen... Olethan onnellinen,
eikö totta?... Niin älä nyt vaan sano tuota vanhaa kulunutta lausetta,
ettemme koskaan ole onnellisia elämässä. Tarkoitan, tulet kai
ylimalkaan toimeen?

— Niin, eipä ole niinkään helppoa vastata siihen, mitä kysyt. Tavallaan
minun on syytä olla tyytyväinen, mutta en silti viihdy, minun on täällä
ikävä. Minulla on se tuntemus, että nämä vuodet voisivat kulua paljon
sisällysrikkaampina, kuin mitä kuluvat.

— Sisällysrikkaampina? kysyi Nils Maag ja katseli ylös, riippuu
siitä, mitä sillä sanalla tarkoitat. Tarkoitatko vaihtelevina,
muuttelevina?.... Tuossa on sinulla nuo kaksi nuottivihkoa (hän meni
ja otti kaksi nuottivihkoa hyllyltä), minä en ole nuottitaitoinen,
mutta olen musikaalinen, ja sinä tulet kyllä minua ymmärtämään.
Toinen niistä, siis tämä, sisältää, sanokaamme, koko joukon pieniä
hauskoja ja huokailevia sävelmiä sekaisin, tässä myllertää esiin
pieniä seikkailuja, pieniä iloja ja pieniä suruja, ja sinusta tuntuu
kuin jokainen niistä itsekseen olisi hyvä; mutta kun olet kuullut ne
loppuun, istut ja ajattelet: Mitä tuo kokonaisuudessaan oikeastaan
oli? Minne se joutuikaan?... Lyhyesti: et oikein tiedä, mitä olet
kuullut. Mutta tuo toinen vihko, tämä siis, sisältää yhden kappaleen,
koko kappaleen, joka edistyy levollisesti... kullakin yksityisellä
pienellä osalla on niin vähän sanottavaa, sinun tekee usein mieli sanoa
tuota kappaletta yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Mutta silloin tällöin
esiintyy harvinainen soinnos, joka luo valoa edelliseen, muutamat
kipinät singahtavat esiin, ja sinä alat ymmärtää, että tässä on jotain
kuitenkin, jotain, mikä pyrkii esille. Ja kun viimeiset soinnokset
kuolevat, niin silloin entiset yksitoikkoiset kielet rupeavat soimaan,
valo lankeaa kokonaisuuteen, ja sinä istut ääneti ja nyökkäät...
Käsität, että tässä oli sisällystä, rikkaampaa sisällystä kuin
vaihtelevissa varietee-lauluissa.

Malta asettua lepoon, ystäväni, tai oikeammin, luo ylös katseesi ja
näe, että sinulla on hyvät edellytykset tulla onnelliseksi. Onhan
sinulla viehättävä vaimo ja kaunis poika. Ole nyt varovainen, älä
ole tuhma; pohjoismaalaisen tulee mennä naimisiin ja asua vahvoissa
taloissa. — —

Carsten vastasi:

— No niin — älkäämme nyt tulko liian abstraktisiksi. Sinä arvostelet
minua itsesi mukaan, mutta muistahan, etten minä ole sinä. Sinä et
oikeastaan kuitenkaan ole itseesi tyytyväinen; minä olisin itseeni
hyvin tyytyväinen, jos voisin matkustaa toisesta suuresta kaupungista
toiseen. Sinä olet muuten merkillisellä tavalla puhunut ristiin...
tuntia sitten viritit ylistyslaulun suurille kaupungeille ja hotellien
peileille.

— Usko minua, vastasi Nils Maag, minä en koskaan kerro itsestäni; mutta
sen verran voit saada tietää, että sellaiset huvitukset, joista tänä
iltana olen puhunut, eivät pohjaltaan minua liikuta. Kuuntelen pieniä
hilpeitä sävelmiä... jotta, jotta en joutuisi kiusaukseen kuuntelemaan
liiaksi suurta sävelmää, harvinaista taikalaulua (hän hymyili
ivallisesti), jota Onnettareni laulaa... Mutta nyt panemme pilkun i:lle
tänä iltana, muuten muutumme pian kahdeksi viisaaksi yöpöllöksi... ja
sitähän emme tahdo. Maailma kulkee vanhaa kulkuansa, jospa me sitä
pohdimme, tai emme. Hyvää yötä, Carsten, onko sinulla antaa minulle
vuode, olen todella väsynyt.

Carsten seurasi vierasta hänen huoneeseensa.

Nils Maag viipyi Börgessä kokonaista kaksi viikkoa. Mutta niin
avomielinen kuin tuona ensimäisenä iltana, hän ei koskaan senjälkeen
enää ollut. Jopa hän muutaman kerran oli vallan vaiti. Mutta aina
hänessä oli jotain, mistä huomasi, että hän oli läsnä. Ja aina hän oli
ystävällinen, vaikka hän tällä, ystävällisyydellään — sitä saattoi
aavistaa — ainoastaan tahtoi peittää itseään, niin ettei kukaan voisi
arvata, mitä hän itse teossa tunsi sisällään.

Hän matkusti pois eräänä iltapäivänä toukokuun alussa. Minne hän aikoi
lähteä, sitä ei virkkanut.

— Hän on hieman muuttunut siitä, kun viimeksi hänet tapasin, sanoi
Carsten, kun hän ja Aada palasivat kotia, saatettuaan hänet veneeseen,
joka oli soutava hänet salmen poikki.



XXX.


Nils Maagin matkustettua Carsten kulki entistään vaiteliaampana ja
sulkeutuneempana itseensä. Hänen oli päivä päivältä yhä ikävämpi, ja
tämä hänen ikävänsä ilmaisi itsensä mitä kummallisimmilla tavoin.
Hän esimerkiksi hankki itselleen useita uusia pukuja pääkaupungista
ja joukon hienoja pukuesineitä. Ja joka aamu hän suki hiuksiaan ja
voiteli niitä mitä huolellisimmin ja meni konttoriinsa ja palasi
päivällisaikaan, heiluttaen sauvaansa, joka oli niin hieno ja kiiltävä,
kuin olisi hän kävellyt jollakin europpalaisella bulevardilla. Aada ei
tähän kaikkeen sanonut mitään, mutta kerran kun Carsten tuli sisään
keikaripuvussaan, ja hänen suippokärkinen kenkänsä oli ryvettynyt
kosteasta savesta (oli toukokuu, ja tiet olivat vielä märät), ei
Aada voinut pidättää nauruaan. Sen näki Carsten ja ymmärsi, että hän
nauroi hänelle. Hän kiivastui ja sanoi, että täytyi olla piimäpytty,
jos ei täällä ikävystynyt. Aada ei vastannut mitään, mutta kävi
äkkiä vakavaksi. Mutta kun Carsten lausui useamman epämiellyttävän
sanan, katsoi Aada häneen ja kohotti hieman kulmakarvojaan, näyttäen
ihmettelevän hänen käyttäymistään. Sitten hän sanoi tyynesti:

— Rakas Carsten, ponnista voimasi päästäksesi pois täältä, toimita
niin, että pääset kaupunkiin, niissä on julkisia kävely-paikkoja.
Silloinhan voit olla niin hieno kuin tahdot... silloin se on
paikallaan. Mutta älä kulje näin, niin kauan kuin olet Börgessä...

Nämä olivat ensimäiset epäystävälliset sanat, joita Carsten ja Aada
olivat vaihtaneet. Ja Carsten oli lennättänyt ensi sanan. Ja se sana,
jonka hän oli lausunut, oli ollut täynnä kylmyyttä.

Kun rakkaus vallitsee, saattaa kyllä esiintyä pahoja sanoja, mutta
ne ovat levottomia sanoja; ne lausutaan vihapäissä, ja ne värähtävät
sisäisestä intohimosta; ne vivahtavat keskikesän myrskyyn ja ukkoseen,
jotka seuraavassa tuokiossa vaihtuvat paahtavaan aurinkoon. Mutta kun
rakkaus vallitsee, eivät koskaan levollisesti harkitut epäystävälliset
sanat tule esiin, yhtä vähän kuin juhannuksena tyyni kylmyys.

Sentähden Aadan mieli kävi raskaaksi, kun hän kuuli nuo sanat; ja hän
tunsi tyhjyyttä ympärillään.

Ennen hän ei ollut tietänyt, mitä tottumus-elämä oli. Hänen päivänsä
Vorre-kartanossa olivat kuluneet yksitoikkoisina, mutta valoisina, ja
sitten oli Carstenin rakkaus luonut tuntematonta väriä elämään. Nyt kun
hän tunsi, ettei tämä rakkaus ollut kuin ennen, nyt tapahtui, että hän
aamuin heräsi vastaanottamaan päivää, joka ei enää häntä viehättänyt,
mutta joka oli harmaana hänen edessään, eikä häntä liikuttanut.

Kesä, syksy ja talvi tuli ja katosi. Mutta eräänä päivänä kevätaikaan
heräsi Carstenin hyvä tuuli jälleen. Hänellä oli suuret toiveet päästä
piirtymään Sandbyn kaupungin prikaatiin.

Kuukauden kuluttua tuli nimitys. Jo elokuulla oli heidän määrä muuttaa
Sandbyhyn. Se oli miellyttävä olopaikka, kertoi Carsten, kunhan siellä
vaan ensin tuli tunnetuksi.

Hän puhui edelleen sen perheistä: siellä asui upseereja ja koko joukko
siviili-virkamiehiä, ja siellä oli useita rikkaita kauppahuoneita. Eikä
pitänyt unhoittaa kolmea tai neljää herraskartanoa, jotka sijaitsivat
kaupungin likeisimmässä lähistössä. Siellä he kyllä voivat viettää
monta hauskaa hetkeä. Kaikki näytti lupaavalta... Ja sitten lyhyt matka
Vorre-kartanoon... tuskin päivänmatka...

— Nyt joudumme parempiin oloihin, Aada, näin hän lopetti... ja sitten
pitää meidän unhoittaa, ettemme viime aikoina ole olleet toisillemme
niin rakastettavia, kuin olisi pitänyt olla. Eikö totta, Aada, sen
tulemme unhoittamaan?...

Elokuu tuli, ja sen mukana se kiireisen touhuillen viikko, jolloin he
muuttivat Börgestä Sandbyhyn.



II.



I


Sandbyssä oli tuskin enempää kuin kaksitoista tuhatta asukasta. Mutta
tätä maaseutukaupunkia verhosi ilma, joka oli ollut kotoisin niistä
maaseutukaupungeista, jotka pyrkivät etusijalle ja jotka sentähden
pitivät ääretöntä melua, eikä se liioin ollut tuota norjalaista
pääkaupungin ilmaa, jossa on paljo täyshoitolan tuoksua. Tämä kylä oli
syrjäinen ja hiljainen; ainoastaan asioihin perehtyneet tiesivät, missä
elettiin, ja missä elettiin hyvin, niin, missä silloin tällöin elettiin
jotenkin hurjasti, ja missä kuitenkin elettiin hämmästyttävän kauan.

Rahoja oli tässä kaupungissa entisajoilta, sota-ajoilta ja muutamilta
vuosilta, jolloin ankarat myrskyt ajoivat kokonaisia laivalasteja
maihin tuohon oivalliseen satamaan. Tämä kaupunki oli mammonan
kehystämä: kauppatalot olivat meren rannalla lännessä, ja vanhat
maatilat olivat lähistössä itään päin.

Kun tuli kaupunkiin meren puolelta (minkä useimmat tekivät), näki ensin
kauppatalot puoleksi poiskuluneine kyltteineen, jotka kaupunkilaiset
osasivat ulkoa, sitten näki leveät, matalat laivasillat, joiden luona
oli tukevia lastialuksia ja köykäsiä huvipursia. Ja kumartuneina, kuin
käyräselkäiset mustanlikaiset työläiset, törröttivät puodit esiin;
mutta päärakennusten alapuolella oli puutarhoja täynnä paksuja puita ja
kauniita kukkia.

Näillä silloilla, myymälöillä ja puutarhoilla oli kullakin runoutensa,
tarinansa, laulunsa.

Sillat lauloivat vanhojen purjealusten vieressä, jotka eivät enää
kyenneet kellumaan vedessä, ja jotka loikoivat puoleksi rannalla,
tummenneiden messinkitähtiensä ja melkein kuluneiden nimiensä
koristamina; nämä purjealukset huokailivat ja vaikeroivat, kun
nopeakulkuinen höyrylaiva kiiti ohi ja pani veden liikkeelle. Liian
nopeakulkuisiakin laivoja oli, jotka joka vuosi näkivät ylpeitä
kaupunkeja: Rion, Valparaison, Aleksandrian, Tunisin, Formosan.

Ja myymälät niinikään lauloivat, myymälät köysineen, tervatynnyrineen,
vanhoine lyijyvarastoineen, myymälät, joissa oli paksut naulat
seinissä, vuosiluvut punaisiksi maalatuissa puupylväissä, muistoksi
siitä vuodesta, kun kauppahuone ansaitsi nuo kolmekymmentä tuhatta
riksiä kuljetuspalkkana ja siitä suuresta vuodesta, jolloin voitettiin
neljäkymmentä tuhatta riksiä.

Ja puutarhat lauloivat: polkujen vaaleanharmaa kulunut hiekka,
zhasmiini- tai metsäviiniköynnös-majat pöytineen ja penkkeineen,
joiden sisällä lesiäinen sahata raksutteli, ja vanhat puut kaarnaan
leikattuine nimineen, jotka nyt enää olivat melkein näkymättömiä arpia,
vaikka aikoinaan hyvinkin selvät: kun isoisä vainaja eräänä tähellisenä
aamuna oli leikannut ne syvälle, niin että pihka ja mahla, puiden vesi
ja veri, ensi aikoina oli pulppuillut ulos leikkauksesta.

Näin oli meren rannalla; mutta idän puolella olivat vanhat maatilat,
asuinrakennus tavallisesti tummanvihreän lehtokujan päässä. Jotenkin
usein kohtasi näissä lehtokujissa tai valtatiellä hienon ratsastajan,
tavallisesti vanhanpuoleisen herran, jolla oli monokkeli ja
hopeanuppinen ratsuruoska. Se oli jonkun tuollaisen maatilan herra.
Nämä herrat elivät enimmäkseen itsekseen, solmivat ainoastaan harvoin
tuttavuuksia, olivat nuorina paljon matkustelleet ja innostuivat joskus
vielä vanhoilla päivillään menneiden Parisin aikojen muistoista, tuon
ensimäisen ja viimeisen kaupungin, joka veti heitä puoleensa. Eikä
tarvittu paljoa, ennenkuin he vielä kävisivät siellä, jos jonakin
ikävänä hetkenä ne himmeät muistot tuulahtivat esiin, joita säilyttivät
nuoruutensa päiviltä.

Senpä teki eräs Reinoldeista. Ja aihe oli ainoastaan se, etteivät hänen
vaimonsa ja tyttärensä ajoissa palanneet iltakävelyltä.

Herra Peter Reinold istui siis illallispöydässä ja söi yksin. Hänen
vaimonsa ja tyttärensä olivat antaneet hänen odottaa puolen tuntia,
jopa kauemminkin. Tuo muuten hilpeä herra oli nyrpeä. Hän söi
kylmää lintua ja huuhteli sitä alas punaviinillä. Palvelija seisoi
siinä täyttäen tarjoilijan tehtäviään, ja pakinoitsi ja selitteli
kaikenlaista, miksi luuli rouvan ja neiden viipyvän niin kauan. Hän
puheli, ilman että hänen mielipidettään kertaakaan oli kysytty. Hän
hymyili kuitenkin, mulkoili isäntäänsä päin, ja äkkiä hän sanoi,
vaihtaessaan lautasta juustoa ja voita varten:

— Pitäähän herran sitäpaitsi muistaa, että herra monta kertaa on
antanut rouvan ja neiden odottaa... kuten silloin, kun täällä oli
sirkus... niin että tämä vaan sopii herralle... herralle se vaan tekee
hyvää.

Herra Peter Reinold, joka siihenasti oli antanut hänen loruilla, jopa
välistä oli jotain hänelle vastannutkin, käänsi nyt päänsä ja katsoi
häneen terävästi:

— Mikä sinua vaivaa? hän mutisi.

Mutta nähdessään veitikkamaisuutta silmissä ja suupielissä, hän ei
voinut pidättäytyä nauramasta:

— No... olet hyvällä tuulella tänään, Hans.

— Niin olen. Veljeni on lähettänyt minulle rahoja Parisista. Hän
on palvelijana isossa tanssihuvihuoneustossa. En koskaan luullut,
että saisin nuo rahat, sillä Mathis on aina ollut epäluotettava
raha-asioissa. Mutta tulivatpa ne kuitenkin. Siinä on viisikymmentä
riksiä isäni peruja.

— Vai niin, mikä on tuon huvihuoneuston nimi?

— Sen nimeä on sangen vaikea sanoa. Tässä on kirjekuori. Siinä sen
lukee.

Herra Peter Reinold tarkasti kirjekuorta... Boccaccio! hän mutisi...
Sali Boccaccio... sepä oli kummallista... niin se on vallan sama.

Nyt vanha herra vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän virkkoi hiljaa:

— Onko Monsieur Ernesto Stollo, tai oikeammin Signor Ernesto Stollo
vielä sen isäntänä?

— Siitä hän ei kirjoita mitään. Mutta hänellä on paljon kerrottavaa...
paljon uskomatonta.

— Tekisikö sinun mielesi matkustaa Parisiin tänä iltana, Hans? Saada
lähteä tervehtimään veljeäsi?

— Ei toki, kiitoksia. Minulla on muita koloja rahoilleni.

— Sinun rahasi? Hui, hai! Pane ne pöytälaatikkoosi. Mutta lyhyestä
tärkeimpään (Herra Peter Reinold viskasi lautasliinan pois, niin että
punaviinipullo ja muutamat lasit kaatuivat kumoon), onhan se taivaan
antama viittaus, että Örnin »Stella» lähtee satamasta tunnin kuluttua.
No niin, ymmärrätkö? Me matkustamme heti. Ei sanaakaan, on kiire...
Niin, sinä tulet mukaan, mitenkäs muuten! Mene heti Joelin luo ja käske
hänen valjastaa hevonen. Käske sitten Barbaran tulla auttamaan minua
panemaan tavaroita matkalaukkuun.

Herra Peter Reinold matkusti todella Parisiin, ja vasta kun hänen
vaimonsa kirjeissään uhkasi tulla jälestä, hän palasi kotia yllään
ylen uudenmuotinen puku, ommeltu kuin nuorelle keikarille ikään. Mutta
alkuaikoina kotiapaluunsa jälkeen hän hyvin halukkaasti vihelteli
iloisia lauluja ja jutteli salaa Hansin kanssa, jota rouva tuon
Parisin-matkan jälkeen ei voinut kärsiä, ja jota sanoi »rengiksi».

Paljon olisi sanottavaa, jos tahtoisi kertoa kaikki näiden herrojen
pienet urotyöt.

Mainittava on herra Randolf, joka mielellään koetti saada ihmisiä
uskomaan mahdottomuuksia. Eräänä päivänä hän osti niin monta
verimakkaraa, kuin suinkin oli saatavissa ja ripusti ne talonsa
edustalla kasvavaan veripyökkiin. Hän käveli nyt talon edessä ja sanoi
niille, jotka kohtasi — etenkin naisille, jotka ovat herkkäuskoisimmat
— että nämä verimakkarat olivat kasvaneet esiin pyökistä samoin kuin
omenat kasvavat omenapuussa. Ja tätä uskottiin, ja pari naishenkilöä
pyysi istukkaita tuosta puusta, ja ne heille annettiin.

Herra Randolf oli rehti mies, iloinen ja avomielinen. Mutta herra
Otto Ullgaard, jonka talo oli jotenkin lähellä suurta Blaa-jokea,
oli pöyhkeä ja tavattoman suuremmoinen. Viime kemuissaan hän antoi
kestitä vieraitaan puutarhassaan. Se oli juhannuksen tienoissa, ja
ilma oli kaunis, niin että kaikki kävi hyvin, ja kaikki vieraat olivat
tyytyväisiä, vaikkakin useimmat, ihmettelivät, ettei isäntä ollut
saapuvilla. Mutta kun vähitellen ruvettiin huhuilemaan, että herra
Ullgaard oli kieltänyt vierailtaan pääsyn itse taloon, väheni ilo
melkoisesti. Eikä se parantanut, kun viimein nähtiin herra Ullgaardin
istuvan isolla alttaanilla tirkistämässä vieraitaan, kuin olisivat he
olleet merkillisiä eläimiä.

Yhdellä näistä maatilan herroista (en muista, kuka se oli) oli tapana
viimeisinä ikävuosinaan lähteä ratsastamaan varhain aamuisin ja
silloin puhaltaa merkillisiä toitotuksia metsästystorvestaan. Mutta
tämä, samoin kuin edellä kerrottu pöyhkeyden esimerkki ja vielä
moni muu omituinen seikka johtui siitä, että nuo herrat huomasivat,
että vanhenivat ja että kuolema kuroitti pitkiä sormiaan heitä
kouristaakseen.

Paitsi hyviä huonekaluja ja kauniita kukkia oli useilla näillä
tilanomistajilla viinikellareja, joiden edessä täytyi nostaa hattua.
Polvesta polveen he olivat jokaisen juhlallisen tilaisuuden johdosta
piiloittaneet viiniä kellariin. Häissä neljäsataa pulloa, pojan
syntyessä neljäsataa pulloa, tyttären syntyessä kaksisataa, hopea-
ja kultahäitä vietettäessä he olivat siihen panneet viiniä, jota
ei käytetty jokapäiväisessä elämässä, ja nämä viinipullot olivat
kasaantuneet sinne hämähäkkien ja isojen päivänvaloa karttavien koirien
parissa, nuo viinipullot, jotka oli ostettu juhlapäivän kunniaksi,
juhlallisena yltäkylläisyytenä ja kullasta hohtavalla kukkarolla. Ja ne
loikoivat siellä ja vanhenivat vanhenemistaan, tullen yhä jalommiksi,
vaalenneita kummallisia viinilajeja, jotka puhuivat himmeää kaunista
oraakeli-kieltä, jotka kuiskivat entisaikojen auringontäysinäisyyttä —
pitkien päiväsarjojen muistoja — jotka loristen kertoilivat Reinistä,
jotka mutisivat Loiresta ja Garonnesta. Ne loikoivat siellä, käyden
yhä vaaleammiksi. Usein niillä ei ollut mitään määrättyä väriä.
Kuten esimerkiksi eräs portviini-laji, joka oli yli sadan vuoden
vanhaa. Kun vanha isoisänisä syntyi, jonka pitkäperuukkinen kuva
riippui sirkkilöidyssä kehyksessä, silloin istutettiin tätä viiniä,
silloin se punaisena hohti maassa, silloin se puserrettiin, silloin
se kävi ja valui viimein pulloihin. Ja nyt ... noilla viinipulloilla
oli himmeä-piirteiset nimilaput, joihin oli kuvattu kolme Bakkuksen
papitarta ja näiden alla koreili kömpelökirjaiminen nimi: Punaista
Portviiniä. Kenties se kerran oli ollut punaista mutta kun nyt
kaasi sitä lasiin, huomasi, ettei se enää ollut punainen, se oli
harmaantunut, se oli samanväristä kuin vanha peltilevy — onko se ruskea
vai keltainen? — Mutta se oli ihmeellisen kirkasta, ja se mutisi ja
hyräili.

Rypäleistä tehty viini tuo mukaansa kesää. Se on moninaista ja
vaihtelevaa: Iloinen samppanja tuikkii, burgundinviini uneksii,
synkkänä ja alakuloisena, sherry on viileä ja selkeä syysaamu
puistossa, ja jalo portviini on terveyden huumaus. Ja kaikki ne ovat
auringonpalvelijoita.

Mutta näiden talojen ovi ei auennut vieraille. Useimmista nuorista
henkilöistä kaupunki sentähden tuntui ikävältä ja omituiselta, elleivät
tunteneet ketään kaupungin »Otava»-seuran jäsenistä. Se kuului
kaupunkiin yhtä hyvin kuin kauppahuoneet ja tilanomistajat, sillä se
edusti sitä huvitusta, sitä naurua ja hyvää tuulta, mitä täällä kosolta
oli tavattavissa.

Tuota ryhmäkuntaa sanottiin yleisesti Otavaksi, sillä kun alussa oli
ollut seitsemän jäsentä piirissään, ja kun nämä seitsemän usein näki
yhdessä. Myöhemmin oli ystävysten luku vähentynyt. Yksi oli matkustanut
pohjoiseen, ja yksi Chikagoon.

Ryhmäkunnan herrat oleskelivat paljon klubissa: talvella pienessä
huoneessa, jonka erityisesti olivat vuokranneet, ja kesällä kauniissa
klubipuistossa, missä löivät keiliä. Tai he istuivat huvimajan katolla,
jota sanottiin torniksi.

Ennen he olivat asustaneet sisällä itse huvimajassa: suuressa
valoisassa huoneessa, jonka seinillä riippui muutamia naurettavia
vanhoja öljypainoksia entisen pörssin ajoilta, ja jossa oli mukavia
keinutuoleja ja sohvia. Mutta heidän täytyi muuttaa sieltä pois, sillä
selittämättömästä syystä tulivat seinät kesällä täyteen muurahaisia,
tavattoman mustia ja ruskeita muurahaisia, jotka riippuivat suuret
keltaiset munat kidoissaan kulkien aina kattoon asti, niistä ne
silloin tällöin tipahtivat herrojen päähän. Mutta näitä muurahaisia
nuo häiritsemättömyyttä rakastavat herrat eivät lainkaan voineet
kärsiä, ja kun tuollainen hyönteinen putosi jonkun päähän ja syhytti
häntä ja ruiskutti väkevää nestettään hänen niskaansa, hän keikahti
pystyyn, raastoi tukkaansa ja käyttäytyi kuin hurjistunut ihminen
ainakin. Alussa toiset nauroivat ystäviensä hyppäyksille, mutta kun
lopulta jokainen oli saanut osansa (se, joka tätä kesti kauimmin, sai
palkinnoksi kalloonsa kokonaista kaksi muurahaista, jotka ilmeisesti
olivat aviopari), niin he muuttivat yksin voimin punssimaljansa ylös
katolle, minne mukavat portaat johtivat, ja mistä heille aukeni näköala
yli puiston..

He pyysivät klubin isäntää tekemään voitavansa, karkoittaakseen
muurahaiset. Syyskesällä, kun illat kävivät viileiksi, he näet
tahtoivat päästä takaisin tuohon huoneeseen. Isäntä oli alussa hyvin
aulis, sätti muurahaisia paholaisiksi ja antoi pestä sekä voidella
huonetta jauheella, jonka piti olla vahingollista muurahaisille. Mutta
se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Mutta kun herrat taas valittivat,
isäntä löi asian leikiksi ja sanoi:

— No, mitä? Eiväthän ne totta puhuen ole muuta kuin viattomia
hyönteisiä.

Eikä hän tehnyt asiasta sen enempää. Herrojen täytyi jäädä katolle, ja
kun syyspuolella satoi, he siirtyivät pieneen sisähuoneeseen.

Ja sille kannalle jäivät asiat sitten. Sentähden istui nyt Otava joka
kesäilta ylhäällä huvimajan katolla. Useimmiten he olivat siellä kaikki
viisi; jos jonkun oli lähdettävä toisaalle, hän tavallisesti lähetti
ystäville sanan, ettei voinut tulla.

Se, joka jotenkin aina oli saapuvilla, ryhmän vanhin ja johtaja, oli
lakitieteen kandidaatti Frederik Rick. Hänestä mainittakoon ensin
muutama sana, ja sitten kustakin erikseen.

Herra lakit. kand. Frederik Rick ei ollut voinut ajatella
mahdolliseksikaan istua virastossa ja antaa monena vuotena perätysten
jonkun virastopäällikön häntä komentaa. Eikä hänellä ollut sen
huomattavampaa halua asianajotoimeen. Hänellä oli kaikeksi onneksi
joltinenkin omaisuus, jonka oli perinyt muutama vuosi sitten kuolleilta
vanhemmiltaan, laivanvarustaja Simon Rickiltä ja tämän vaimolta,
omaa sukuaan Tönder, ja nyt hän antoi maapallon pyöriä ja päivien
kulua, saattoipa silloin tällöin kehaista, että nyt siitä kai pian
sai tulla jotain. Seuraus tästä kaikesta oli se, että Frederik Rick
vielä kolmannellakuudennella ikävuodellaan yhä vaan oli lakit,
kandid. Frederik Rick, ja että hän yhä vaan asui tässä kaupungissa ja
vanhempiensa talossa, missä vanha uskollinen palvelijatar huolehti
hänestä ja hemmoitteli häntä joka tavalla ja oli hyvin lempeä niihin
hullutuksiin nähden, joiden hän käsitti käyvän laatuun, kun herra
Rickillä oli talossa seuranaan naisia ja herroja.

Lakit, kand. Frederik Rick oli ollut laiska poika kouluaikanaan.
Hän oli ollut suuri vallattomien temppujen keksijä ja oli usein
jäänyt luokalle. Hän vaan halusi päättää koulunkäyntinsä ja tulla
ylioppilaaksi, ja valmistuttuaan, hän heti paikalla kehittyi
täydelliseksi keikariksi. Jonkun aikaa häntä huvitti käydä
pääkaupungissa tupsulakki päässä, ja hän pimitti loisteliaisuudellaan,
huonosta luonteestaan huolimatta, useimmat rillejä kantavat ja
kalpeat laudaturi-ylioppilaat, jotka kulkivat niska kumarassa ja
käyttäen hansikkaita, jotka istuivat kömpelösti, kädessä sauva, jota
eivät osanneet liikutella, ja tupsu heiluen sinne tänne jotenkin
merkityksettömästi. Mutta Frederik Rick tähtäsi vielä korkeammalle; hän
viskasi pian nurkkaan tuskallisen tupsulakin ja rupesi muotiherraksi,
päässä silkkihattu ja yllään uudenaikainen puku, joka oli ommeltu
parhaan räätälin liikkeessä. Jos muuten oli tilaisuus näyttäytyä, niin
hän kyllä sitä käytti: naamiohuveissa, yksityistanssiaisissa — aina
hän keksi jotain, mikä pani ihmiset hänestä puhumaan, ja nämä milloin
suuttuneina, milloin vakavina pudistivat päätään, silloin tällöin
vaivoin peittäen hymyä; olihan hän sentään koko hauska nuori mies.

Todella oli merkillistä, että Frederik Rick keskellä kaikkea
tätä mellakkaa ja toveruutta sai aikaa suorittaa lainopillisen
tutkintonsa, mutta saipa hän sen suoritettua ja palasi heti senjälkeen
kotikaupunkiinsa tosin muka aikoen levätä muutaman kuukauden, ennenkuin
oli ryhtyvä etsimään pysyvää tointa. Mutta nyt hän huomaamatta liukui
toimettomaan virattomuuteen, ja hänestä tuli vähitellen hiljainen
ja vaatimaton johtaja sille ryhmäkunnalle, jolla oli nimenä Otava.
Hänellä oli omat etuoikeutensa klubissa, omat aikansa tulla ja mennä,
omat sikaarinsa ja omat viininsä, jopa joskus oma ruokalistansakin.
Eikä ollut onnetonta klubille, että hän oli sen ensimäinen mies.
Frederik Rick osasi näet järjestää asiat siinä pikkukaupungissa,
missä oli syntynyt, niin ettei kukaan sen enempää puuttunut hänen ja
hänen ystäviensä elämään, jota kaikki kuitenkin pitivät moitittavana.
Olihan hän lopulta kuitenkin ihminen, jonka elämää täytyi sietää.
Hän ei tuntenut vilpillisyyttä. Ja hänellä oli älyä ja luontevuutta.
Hän oli lisäksi muodostanut itselleen jonkunlaisen elämänfilosofian
kaikessa tyhjäntoimittajaelämässään, ja se oli hänen ystäviensä
arvostelun mukaan merkillinen kyllä ja oli saattanut hänet vähitellen
luopumaan kaikesta teeskenteleväisyydestä ja tehnyt hänet siksi, mikä
hän nyt oli, tyylikäs ja sisimmässään itsetietoinen herra täynnä
hyväntahtoisuutta ja rakastettavaisuutta. Hänen ystävänsä pitivät
paljon hänestä. — Kas tuossa on Frederik, he huusivat, kun näkivät
hänen tulevan, ja kun hän astui heidän keskelleen, heillä oli se
tuntemus, että nyt tuli rakastettavaisuus omassa persoonassaan.

Toinen järjestyksessä tässä seurassa oli luutnantti Tambs,
orhiksi mainittu. Hän oli vaaleanverinen, ja hänellä oli suuret
vaaleankeltaiset viikset, jotka suorastaan pärskyivät. Hän ei ollut
saanut liikanimeään sen nojalla, että olisi ollut paljon tekemisissä
hevosten kanssa, vaan sentähden, että hän kerran, kun teki matkustavaan
teatteriseurueeseen kuuluvalle pikku naiselle hellän ehdoituksen, sai
vastaukseksi: — Teidän kanssanne en totisesti rohkene olla tekemisissä,
te näytätte jotenkin himokkaalta, tehän olette vallan orhin näköinen.

Luutnantti Tambs oli kaiketi suurin yöeläjä joukossa. Ensi iltahetkinä
hän saattoi olio koko kiivas ja urhea. Usein hän puhui siitä, että
tunsi itsensä suljetuksi tässä kaupungissa ja torui Frederik Rickiä,
kun tämä sitä puolusti. Hän näytti yleensä siltä, että vieraan piti
luulla: — Nyt luutnantti ikävystyy, pian hän kyllä ottaa lakkinsa ja
menee. Mutta niin eivät Otavan herrat ajatelleet. He tiesivät, ettei
luutnantti Tambs ollenkaan mennyt pois, vaan että hän päinvastoin
jäi istumaan, niin kauan kuin suinkin sai jonkun heistä istumaan
mukanaan. Ja mainiota oli, että hän selvisi humalastaan illan kuluessa.
Hän puheli paljon, hyräili pikkulauluja, innokkaasti punoessaan
viiksiään, jopa hän sieti, että nuori Christian Dahm siveli hänen
partaansa, jos hän vaan ei jatkanut liian kauan, niin että parta joutui
epäjärjestykseen, sillä jos Christian Dahm tämän aiheutti, silloin
tirkisteli orhi tyytymättömänä vasemmalla silmällä ja lopsutteli nuoren
herran perään suurine valkoisine hampaineen.

Christian Dahm oli tämän piirin nuorin jäsen, ainoastaan
kaksikymmenvuotias. Hän oli sen nopsajalkainen Hermes, siivet
kantapäissä. Hän juoksenteli ympäri kaupunkia, kuuli uutta ja kertoi
uutta, ja nauroi paljon. Jos jotain oli tekeillä, jos liikkui
mielenkiintoinen, jännittävä mutta sekava huhu, ja jos Otavan herrat
kernaasti tahtoivat saada selville oliko se tosi, vai oliko se
keksitty, he sanoivat Christian Dahmille:

— Kuule, Christian, sinä olet tietysti kuullut, mitä kerrotaan siitä
seikasta. Nyt sinun vihdoinkin tulee saada tietää, miten sen laita
oikeastaan on. Tapaat meidät sitten tornissa kello 8 tänä iltana.

— Sen teen kyllä, sanoi Christian ja nauroi.

Sitten hän lähti ja kysyi joka vastaantulijalta, nauroi usein, kuin
olisi tuntenut koko jutun, yllätti ne, jotka eivät tahtoneet mitään
sanoa ja asetti niin, että ennenkaikkea tapasi kaikkein suurimpia
juorukontteja. Ja hän kuunteli ja jutteli, ja kun kello löi kahdeksan,
kiipesi Christian Dahm ylös tornin portaita ja sanoi:

— Iltaa... nyt pamahtaa. Nyt se asia on selvillä... niin ja niin on sen
laita.

On ihmisiä, joilla on suuri taito urkkia esiin kaikki, mikä on
yhteydessä skandaalien kanssa. Ja jos skandaali koskee luvatonta
rakkautta, ovat vallan nuoret henkilöt kaikkein taitavimpia. He
ovat kai nauttineet jotain, mutta useimmiten ainoastaan vähän tämän
maailman ihanuuksista; heidän kärsimättömyytensä ja uteliaisuutensa
panevat heitä tarkkaamaan silmillään ja korvillaan, niin, kaikilla
aistimillaan. He saavat aavistuksia, he saavat kuin vainun, koiran
tavoin, joka ajaa takaa jänistä.

Ei voi kieltää, että, jos kiertelevät huhut lähtivät salatusta
rakkauden Edenistä, ei kenenkään tarvinnut kehoittaa Christiania
lähtemään tutkisteluilleen, ei, silloin hän kehoittamatta meni niitä
urkkimaan;, hän kiersi kaupunkia, jutteli ja nauroi. Mutta kun hän
oli päässyt asian perille, silloin takaisin ystävien luo torniin
sitä kertomaan! Se hänen pakostakin täytyi tehdä. Hänelle tuotti
sydämellistä iloa ilmoittaa ystävilleen tuo asia. Hän ei voinut elää
ilman sitä.

Sellainen oli Christian Dahm. Joku vakava mies pitänee häntä ehkä
sietämättömänä; hän oli poikamainen, siinä kaikki. Ja sentähden on
hänen lavertelemisensa annettava anteeksi. Hänen kielensä ei koskaan
ollut häijy. Hänen halunsa tutustua toisten seikkailuihin johtui hänen
haluunsa saada itse kokea samoja seikkailuja. Ja kun siis Christian
Dahm jonkun ajan kuluttua itse muuttui erinomaiseksi seikkailijaksi, ei
hän enää kulkenut kertomassa toisten seikkailuja.

Neljäs piirissä oli nuori asianajaja Karl Beck. Hän oli hyvin innokas
luonne, ja tapahtui varsin usein, että hän koko illan piti seuran
hereillä puheillaan ja laulullaan. Hän lauloi etenkin ruotsalaisia
juomalauluja, noita omituisia, puoleksi hurjia ja hilpeitä, puoleksi
syvästi synkkämielisiä lauluja. Ne olivat sangen hyvin paikallaan
myöhäisenä iltahetkenä, kun kuu kumoitti ja tähdet loistivat. —
Teatteriasioitakin hän harrasti; kun kaupungin nuoret naiset ja
herrat esittivät jonkun näytelmän vanhassa teatteritalossa, hän oli
aina mainetta niittävä ensimäinen näyttelijä. Eräänä päivänä, kun
muuan teatteriseurue matkusti pois kaupungista, hän lähti mukaan ja
tahtoi kaikinmokomin naida primadonnan, keski-ikäisen jotenkin lihavan
naishenkilön... Niukuin naukuin hänen perheensä sai tämän estetyksi.

Seuraa sitten viides ja viimeinen (emme tiedä mitään noista
kahdesta, joista toinen on pohjoisessa, toinen Chikagossa), »poika»
arvossapidetyssä toiminimessä Fr. Reffson ja Poika. Hän oli mies,
jota ei oppinut tuntemaan parissa kolmessa päivässä. Mitä piti
oikeastaan hänestä uskoa?... Niin arvollinen, niin jäykän tarkka
kaikissa toimissaan: kun hän istui pulpettinsa ääressä ja ojensi
jonkun paperin konttoristille ja matalalla, melkein kuulemattomalla
äänellä antoi hänelle määräyksen, niin täytyi se ymmärtää. Sillä jos
sitä ei ymmärretty, tuli pieni ryppy nuoren liikkeenjohtajan otsaan,
joka ei suinkaan jäänyt konttoristilta huomaamatta. Ja kadulla hän
kulki aina hienosti puettuna — useimmiten mustissa. Eipä hän näyttänyt
mieheltä, joka luki nuo levottomat ihmiset, Rick ja Tambs, läheisiksi
ystävikseen. Ei, hän näytti siltä, kuin olisi kuulunut vallan toiseen
jäykkään seurapiiriin. Mutta kun joku näistä kohtasi hänet, ja kun
molemmat ystävykset kulkivat tuttavallisesti yhdessä, näki kyllä, että
he pohjaltaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Kun he siinä niin
kulkivat ja juttelivat, huomasi, jos ohikulkiessa sai kuulluksi jonkun
sanan heidän keskustelustaan, että herra Reffson oli se, joka oli
käyttäytynyt vallattomimmin heidän viime kekkereissään.

       *       *       *       *       *

Näin olen kertonut kaupungin merkillisyyksistä, kaikista torneista,
kaikista pikku vesoista. Tasaiset talot ovat jo sulkeneet ovensa:
kaikki ne kunnon työteliäät ihmiset, jotka kukko herättää työhön
ja joille pimeä laskeutuu uneksi. Kaikki ne hyvät aviomiehet
ja isät, jotka kävelivät vaimoineen ja lapsineen tietä pitkin
sunnuntai-iltapäivinä, aina maaseudulle asti, missä laskeutuivat
lepäämään vanhan puun juurelle, ottivat esille leipää ja maitoa
eväspussista ja iloitsivat apilan tuoksusta ja poutapilvien kiillosta.
Kaikki vanhat isoisät, jotka istuivat sohvan kulmassa ja häpesivät,
että elivät lastensa armoilla, kaikki vanhat naiset, jotka lukivat
postilloja, ollakseen valmiit täältä-lähtöön... Niin, sellainen oli
tämä kaupunki.

Ja aurinko paistoi taas päivän työn yli, ja pimeä laskeusi, ja kaikki
vaipui lepoon — lukuunottamatta muutamaa ulos jätettyä koiraa, joka
haukkui kuuta, tai jotain »Otavan» herraa, joka hieman horjuen kulki
kotia...



II.


Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta.
He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet
hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus,
kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan
edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun
päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen
päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan.
Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita
viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle
sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He
nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti
joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä
nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia,
joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja
Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan
lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse
syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten
puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän
oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli
pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.

He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä
päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan
eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi
kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.

Kun iltapäivällä pari kaupungin rouvaa tuli käynnille (kaupungin rouvat
olivat yleensä hyvin uteliaat), herrat vetivät verukkeeksi toimensa ja
menivät suoraapäätä klubi-puistoon, missä Carsten tornissa esitettiin
»Otavan» herroille. Carsten oli pian kotiutunut heidän parissaan ja sai
lopulta heiltä kutsun illaksi klubiin. Hän lähetti sanan kotia ja käski
pyytää anteeksi jos palasi myöhään.

Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kauan illallispöydässä, missä
tarjottiin voileipäpöytää ja yhtä lämmintä ruokaa, lampaan kyljyksiä.
Sitten he kokoontuivat torniin oivallisen punssi-maljan ääreen, ja
viimein he läksivät kävelemään kaduille, missä kaikki oli hiljaista.
Levottomina, kuten ne ihmiset ainakin, jotka eivät tahdo palata kotia,
he lopulta menivät alas laivasillalle, missä heitä odotti oikein
pieni seikkailu. He tapasivat siellä neljä juopunutta merimiestä,
joiden teki mieli tapella, ja jotka sylkivät kouriinsa. Yksi heistä
jo riisui takkinsa. Rick rauhoitti heitä kysymällä, olivatko
norjalaisia. Totta kai he sitä olivat jokikinen, ja eihän siis
sopinut olla vihamiehiä. Tämä miellytti noita neljää merimiestä. He
muuttivat silloin menettelyään, kävivät ystävällisiksi ja kertoivat,
että heidän oli määrä seuraavana päivänä matkustaa Grönlantiin, ja
että nyt odottivat mielitiettyjään, heittääkseen heille jäähyväiset.
Sentähden he olivat suuttuneet, kun olivat luulleet, että Otavan herrat
tahtoivat riistää heiltä heidän lemmittynsä. Rick, joka täälläkin
oli hiljainen rauhanhieroja, vakuutti, ettei tahdottu riistää heidän
lemmittyjään, mutta että heidän annettiin valita kummanko ottaisivat,
lemmittynsä, vaiko jotain väkevää juotavaa. Tuumittuaan he valitsivat
väkevän juotavan. Heidät vietiin silloin klubi-puistoon, viimein ylös
torniin, missä he synnyttivät pahaa kohuaa portaissa ja kiroilivat
karkeasti, luullen puoleksi, että tahdottiin tehdä heille pahaa.
Samoin, kun punssia kaadettiin laseihin: ensin he sitä haistelivat,
ennenkuin joivat, he kun pelkäsivät, että rotan myrkkyä oli pohjalla.
Mutta saatuaan varmuuden siitä, että aine oli puhdasta, he joivat
halukkaasti ja vilkuttivat silmiään mielissään sen voimasta ja
makeudesta. Vähitellen he sulivat ja kertoivat matkoistaan meren poikki
Grönlantiin, missä viettivät talven kalastaen turskaa. He mainitsivat
niiden kaupunkien nimet, joihin olivat tulleet. He panivat ajattelemaan
merta ja kuolemaa. Erään paikan nimi oli »Sininen Syvyys», erään
valotornin nimi oli »Haudan Lyhty».

Heidän puhuessaan loi Rickin sytyttämä kynttilä valoaan heidän
kasvoilleen. Kaksi heistä oli tyhmiä, vaaleansilmäisiä, tukka keltainen
ja vanukkeinen; mutta kaksi oli tummaihoisia ja -tukkaisia, ja heillä
oli mustat silmät ja parrat. Nämä näyttivät kummallisilta punaisilla
kaulahuiveilla.

Otavan herrat istuivat kauan heidän parissaan. Jokunen heistä tahtoi
kyllä aika ajoin poistua, mutta hänet esti siitä Rick, joka, kuten
monet elähtäneet ja sisällään alakuloiset miehet, löysi suoranaista
virkistystä näiden miesten seurasta, joiden mielessä ei ollut olemassa
mitään epämääräistä surua, jotka elämöivät, kunnes pökertyivät, jotka
antoivat kaiken mennä, niin kauan kuin se kävi päinsä, uhraamatta
millekään seikalle ainoatakaan ajatusta.

— Odotappas, Rick aina huusi, kun toiset tahtoivat mennä, onhan
virkistävää tavata tälläistä väkeä. Nyt he lähtevät tuolle
merimatkalle... ja jos sieltä pääsevät hengissä tänä vuonna, se on
hyvä, mutta tuskinpa pääsevät tulevana vuonna tai sitä seuraavana.
Meillä on totisesti jotain opittavaa heiltä.

Ja hän kävi vielä tarkkaavaisemmaksi, kun toinen tummapartaisista
kertoi, että oli kotoisin saaresta, missä ei ollut haudattuna
ainoatakaan miestä, sillä kaikki miehet oli meri vienyt. Tämä ei ollut
tyhjää puhetta, se oli totta.

Lopulta Otavan herrat menivät katsomaan kalastajien alusta,
leveäkokkaista, kokokannen peittämää venettä, joka oli uloinna sillan
laidassa. Pienessä kopissa oli seinällä kuva, öljyllä maalattu,
esittäen myrskyä, ja sen alla oli kirjoitettuna: Näin on, kun silmäni
sulkeutuvat, ja meri ympärillä on täynnänsä vaaroja.

Nämä miehet olivat nyt heidän mielestään enempää kuin edellä. He eivät
enää olleet puolijuopunutta irvinaamaista meriväkeä, joka juoksentelee
viinan ja naisten jälessä. Sellaisina kuin he istuivat siinä myrskyn,
meren ja raakojen irstailujen merkitseminä, he muuttuivat näiden
herrain mielessä joksikin synkäksi, voimakkaaksi, joksikin, mikä toi
sanoman pitkistä sumuisella merellä vietetyistä öistä ja vieraissa
satamissa koetuista hurjista seikkailuista.

— No niin, sanoi Carsten luutnantti Tambsille, kun he viimein astuivat
kotiapäin ja kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. — Olipa tämäkin
ilta! Onhan se joka tapauksessa parempaa kuin loikominen Börgessä;
onhan se jotain uutta — vaikka ei juuri sitä, jota minä oikeastaan
haluan... onpa se ikävää, etten voi rauhassa viihtyä täällä. Toiset
elävät kuitenkin sangen tyytyväisinä täällä, Rick esimerkiksi, joka
kyllä voisi matkustella; mutta hän ei siitä välitä, hän istuu täällä
paikoillaan koko vuoden. Ulkomaanmatka kummittelee nyt veressäni, enkä
koskaan pääse siitä rauhaan.

Luutnantti Tambs oli vallan samaa mieltä ja sanoi nyt kuten muulloin
tätä kaupunkia nurkkalaksi.

— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten,
ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta
kärsimään.



III.


Carsten ja Aada tekivät käyntejään kaupungin lähistössä asuvilla
maatilanomistajilla ja kaupungin virkamiehillä ja upseereilla. Ja ennen
pitkää he saivat kutsut sinne ja tänne. Vanhan herra Randolfin luona he
viettivät illan; mutta hänen seuransa ikävystytti, hän kun alituisesti
ja yksinomaan puhui omista seikkailuistaan: miten kerran oli piessyt
nimismiestä, ilman että tämä oli asiasta hiiskunutkaan, miten kerran
oli ajanut kaupunkiin kaksi mullia vaunujen edessä ja miten kerran oli
päästänyt kaikki vasikkansa metsään ja miten hän itse ja Otto Ullgaard
olivat niitä metsästäneet. Hän näytti nyt ylen havainnollisesti
Carstenille ja Aadalle, uhaten kaataa kumoon huonekalut, miten
vasikat olivat juosseet pahanpäiväisesti ja miten ne olivat hyppineet
sääret jäykkinä, kun luoti niihin osui. Ja lopuksi hän antoi melkein
sopimattoman kuvauksen siitä, mitä ne säikähdyksissään olivat itsestään
päästäneet.

Muutama päivä myöhemmin he kävivät Herra Reinoldin lesken luona; mutta
ainoa, mihin tuo vanha nainen osoitti mielenkiintoa oli pitää silmällä,
että hänen neljää koiraansa kunnollisesti pestiin. Hän juoksenteli
edestakaisin talon ja pihan välillä ja torui pesijöitä.

Carsten pettyi toiveissaan saada näissä taloissa viettää miellyttäviä
hetkiä. Todellisuudessa näiltä ihmisiltä puuttui nuoruutta. Nuo
sisällä-eläjät olivat ryppyiset ja piiloon pannut kuin vanhat omenat.

Sitten he kävivät niinikään eräiden siviili- ja sotilas-virkamiesten
luona, missä heillä ei ollut hauska eikä ikävä, missä eivät suorastaan
istuneet toivoen, että pian pääsisivät pois — minkä itse teossa olivat
tehneet herra Randolfilla ja leskirouva Reinoldilla — mutta minne eivät
liioin ikävöineet takaisin.

Seuraus oli, että Carsten vietti useimmat hetkensä, jotka olivat
vapaina, ulkopuolella kotiansa, Otavan herrojen parissa.

Mutta eräänä päivänä Aada kohtasi kadulla ystävättären kouluajoilta,
Margrethe Bjelken, jonka kanssa usein välitunnilla oli kulkenut käsi
kädessä, ja jota aina oli ihaillut hänen kullankeltaisen tukkansa ja
suurten sinisilmiensä vuoksi. Heidän välillään ei oikeastaan ollut
koskaan vallinnut lämmintä ystävyyttä, ja he olivat sillä ajalla,
kun eivät olleet toisiaan nähneet, tuskin uhranneet toisilleen
ajatustakaan, mutta kohdatessaan toisensa tässä kaupungissa, missä he
molemmat oikeastaan olivat vieraita, he melkein syleilivät toisiaan. Ei
kumpikaan ollut aavistanut, että toinen asui täällä. Niin, Margrethe
olikin juuri muuttanut kaupunkiin ylempänä olevasta laaksosta, missä
oli asunut sen kesän.

— Oi, rakas Aada, hän sanoi, minä niin suuresti kaihoan metsäilmaa...
minun on usein niin vaikea hengittää.

Ja hän painoi hymyillen valkoista tavattoman kaunista kättänsä
povelleen.

— Mieheni on tuolla alhaalla sillalla, hän jatkoi, tule mukaani, Aada.

— Mutta, Margrethe, oletko naimisissa?

— Vai etkö sitä tiedä, totta kai... hän kumarsi... saanko esittää
sinulle konsulinrouva Lydersin, omaa sukuaan Bjelke... olen hyvin,
hyvin tyytyväinen. Mutta hyvä Jumala, Aada, kuinka sinä olet ollut
kauan poissa... Börgen linnoituksessa... niin tulehan nyt...
toivon, että voimme seurustella. Onhan tämä kaupunki muuten sangen
mukiinmenevä. Saatpa nähdä, että meidän tulee hauska täällä yhdessä...
meillä on niin sievä asunto.

Aada meni ystävättärensä kanssa ja hänet esitettiin hänen miehelleen,
konsuli Lydersille, vanhanpuoleiselle, varsin komealle herralle, joka
oli tavattoman kohtelias. Tuttavuus oli pian solmittu, ja jo seuraavana
iltana Aada ja Carsten olivat heillä pienessä piirissä talon parhaita
ystäviä. Konsulin keittiö ja viinit tekivät Carsteniin suuremmoisen
vaikutuksen.

Kun tulee vieraaseen kaupunkiin, kulkee kuurusilla, etsiessään
tuttavuuksia. Pysähtyy milloin toisen, milloin toisen kohdalle
tunnustellen. Muutamat hylkää, oltuaan heidän parissaan hetken,
toisten seurassa viipyy ja ottaa heidät ystävikseen. Konsuli Lydersin
perheeseen olivat Stahlit ensi kerran pysähtyneet. Seuraava talo, johon
pysyvästi kotiutuivat, oli laivanvarustaja Ornen; mutta on tarpeellista
heistä ensin mainita pari sanaa.

Laivanvarustaja Orne ja hänen nuori vaimonsa asuivat kappaleen matkan
päässä ulkopuolella kaupunkia. Heillä oli koko talo omissa hoteissaan.
Se oli yksikerroksinen talo, jossa oli kuusi huonetta, missä heillä
oli enempi kuin riittämiin, he kun olivat paljon itsekseen. Kerran he
olivat hakeneet hieman seurustelijoita, mutta olivat siitä herjenneet.
Sillä kun kaupungin väki oli ollut vieraina laivanvarustaja Ornen
talossa, ei oltu päästy oikeaan äänilajiin. Kun isäntä ja emäntä
olivat ottaneet johdon, eivät vieraat oikein olleet seuranneet mukana;
kun vieraat olivat ottaneet johdon, eivät isäntä ja emäntä olleet
ymmärtäneet mitään. Laivanvarustaja Ornen kemuissa saatiin hyvää ruokaa
ja hyviä viinejä. Isäntäväki oli rakastettavaa, ja kuitenkin puuttui
tuo hyvä sopusointu — mistä se johtuikaan?

Kun vieraat menivät kotia sellaisista pidoista, he sanoivat toisilleen:

— No, nämä pidot aina ovat hyvin erilaisia... Eivät Ornen puolisot
kuulu meidän joukkoomme, ei, se ei käy laatuun.

He olivat oikeassa; sillä laivanvarustaja Orne ja hänen vaimonsa eivät
olleet sen kaupungin oikeita lapsia.

Tuo siihen aikaan varakas laivanvarustaja Orne oli köyhän miehen poika
siitä kaupungista. Kansakoulussa, jota hän lapsena oli käynyt, oli
opettaja kiinnittänyt huomionsa hänen hyviin lahjoihinsa, varsinkin
hänen laskutaitoonsa, ja tämän opettajan välityksestä hän sai paikan
puotipalvelijana rikkaan kauppias Peder Gamalin luona. Oltuaan tämän
liikkeessä jonkun vuoden ja saatuaan hieman rahoja säästöön, hän
matkusti Etelä-Ameriikkaan, ja nyt hän näytti olevan tietämättömiin
kadonnut. Kului vuosi toisensa jälkeen. Ei kukaan kuullut hänestä
puhuttavan. Opettaja ja Balduinin äiti luulivat, että hän kai aikoja
sitten oli kuollut — saattaahan tässä maailmassa tapahtua niin paljon
seikkoja — ja molemmat muuttivat siinä uskossa ollen manalle. Lopuksi
ei kukaan enää häntä muistanut.

Yli kolmekymmentä vuotta kului. Silloin eräänä päivänä kaupunkiin
tuli aviopari, joka poikkesi kaupungin parhaaseen hotelliin. Paljon
matkatavaroita heillä oli mukanaan. Käännyttiin katselemaan tätä
pariskuntaa, kun se näyttäytyi kaupungilla ja ajateltiin: Ne ovat
rikkaita ulkomaalaisia, jotka jälleen matkustavat pois huomenna
tai ylihuomenna... Miestä ei kukaan erityisesti katsellut. Hän oli
tumma, kuiva ja jäntevä, pikemmin ruma kuin kaunis. Jokainen ajatteli
katseillaan verratessaan häntä ja hänen vaimoansa, jonka kanssa kulki
käsikädessä.

— Tuo kaunis nainen on varmaankin ottanut hänet rahojen vuoksi.

Liian kaunis hän oli. Orhi tuli eräänä iltapäivänä hengästyneenä ylös
torniin ja huusi:

— Jumalainen näky!

Ja sitten hän kertoi tuosta ihmeen kauniista naisesta ja keltaisesta,
tummasta miehestä, jota piti röyhkeänä sentähden, että hän yleensä
kulki tuon naisen seurassa. Hän oli jännityksessä (tarvittiinpa jotain
erinomaista, jotta Orhi olisi tullut näin intoihinsa), ja Christian
Dahm lähetettiin tiedustelemaan, keitä nämä aviopuolisot olivat.

Mutta sillä kertaa Christian ei päässyt niin hevillä selville. Ei
kukaan tietänyt, keitä nuo puolisot olivat. Vasta vähitellen alettiin
kertoa jotain, mitä seurasi enempää: Miehen nimi oli Orne... Balduin
Orne... Ja vähitellen kerrottiin, että tuo mies oli syntyisin tästä
kaupungista. Aivan harvat sanoivat:

— Balduin Orne... aivan oikein, muistelen sennimistä. Balduin Orne?
Niin todella, sennäköinen hän hyvinkin saattaa olla.

Joku, joka oli tuntenut Balduin Ornen pitkä aika sitten, meni hänen
luokseen ja kysyi, tunsiko hän jälleen lapsuudentoverin. Ei, ei hän
tuntenut. Mutta kun tuo toveri oli puhunut kauan, hymyili Orne, niin
että kaikki hampaat näkyivät ja muisti kuitenkin paljon asioita...
niin, hän oli kyllä ajatellut tätä kaupunkia kaikkina noina vuosina;
koti-ikävä olikin suureksi osaksi saattanut hänet matkustamaan tänne
takaisin.

Ja nyt hän jutteli aikaisemmat vaiheensa ja kertoi, miten hänen oli
ollut noina kolmenakymmenenä vuotena.

Näiden lapsuudentoverien kertomuksista: ei siis Balduinin omien sanojen
mukaisesti, vaan niin, kuin niitä käsitettiin, levisi kaupungille
seuraavaa:

Noilla kaukaisilla seuduilla, joita harvat tuntevat, hän oli käynyt
kauppaa omin päin, oli ostanut maalattuja savipiippuja ja paloviinaa
englantilaisilta kauppiailta ja oli matkustanut arojen halki
puolivillien intiaaniheimojen luo ja oli vaihettanut piiput ja viinan
eläinnahkoihin. Ja nämä hän jälleen myi turkkureille. Tätä hän oli
jatkanut muutaman vuoden. Sitten hän oli ryhtynyt kaivamaan kultaa. Ei
seikkailijan tavoin, joka kaivaa kolme päivää, joka löytää kimpaleen ja
juo sen pois kapakassa, löytää seuraavalla kerralla, nälkää nähtyään,
taas kyllä kimpaleen, jonka taas kuluttaa juomiseen ajatellen, että
pian taas tulee uusi kimpale... ei, Balduin Orne kaivoi ahkerana kuin
muurahainen, hän kulutti sormensa verille, hän teki kauan työtä eikä
löytänyt kultaa kimpaleittain, vaan hietajyvinä, jotka pesi puhtaiksi
ja joita ei juonut eikä pelannut pois, vaan jotka pani säästöön.

Hän oli koonnut paljon rahoja uutteralla työllään; mutta hänellä
ei ollut aikaa muuhun kuin maan kaivamiseen. Eikä hän koskaan ohut
tuhlannut shillingiä turhaan. Hän ei ohut koskaan käynyt tanssiaisissa,
ei koskaan ravintoloissa, hän oli edelleen köyhän miehen poika,
kotoisin pienestä länsirannan kaupungista Norjassa, hän käänteli
shillingiä ja kätki taalerin kirstun pohjalle.

Mutta eräänä päivänä hän kohtasi sen naisen, johon rakastui. Niin,
hän, joka ei koskaan ohut antautunut mihinkään lemmenhankkeeseen,
rakastui, kuten tuollaiset keski-ikäiset miehet: silmät tuijottaen,
kitalaki kuivana ja huulet kalpeina hän tunsi niin voimakasta
intohimoa, että veri nousi päähän, paksuna ja raskaana. Ja tuo nainen,
jota hän rakasti, sopi merkillisesti hänelle. Hän ei ollut järkevän
sukkatavara-kauppiaan eikä minkään muun ahkeran miehen tytär, vaan
yhden tuollaisen eriskummallisen »kenraalin», joita kaukaisessa
lännessä on useita, jotka kantavat loisteliasta univormua ja joilla
on säteilevä sukupuu. Tämä kenraali kertoi kaikille, jotka tahtoivat
juoda pullon viiniä hänen kanssaan ja maksaa sen, isoisästään, joka
oli Espanjan grandi ja joka oli ollut naimisissa keltapuna-tukkaisen
saksalaisen naisen kanssa. Kun näki hänen tyttärensä, saattoi uskoa,
että tässä puheessa ehkä oli perää: tuon tyttären vartalo oli rehevä,
mutta joustava, hänen tummat silmänsä alussa polttivat, mutta vaipuivat
kauan tuijoitettuaan makeaan lemmenkaihon raukeuteen. Ja yhden seikan
kaikki miehet huomasivat ollessaan hänen läheisyydessään: että
hänen ylitsensä lepäsi yö. Sillä toiset naiset ovat päivän lapsia,
aviovaimoja, emäntiä ja perheenäitejä, ja mitkä heidän nimensä
lienevätkin. Toiset ovat yön lapsia, luodut rakastamaan ja yksinomaan
rakastamaan. Ja tämän naisen yli liiteli yö, lämminhengityksinen yö,
yö, joka laskeuu täynnä huokauksia ja hillittyä naurua... niin, kun
hänet näki, ajatteli ehdottomasti vartaloa, joka ojentihe velttona,
joka notkistui täyteläänä ja valkoisena, jokaisen liikkeen ollessa
hekumallista suloa täynnä. Näki pään, jonka silmät olivat puoleksi
ummessa tai jonka silmät hymyilivät, kun samalla rivi valkoisia
hampaita välähti esiin huulien värisevän lihan takana. Tämän lisäksi
tuli hänen etelämaalainen rotunsa: jotain, minkä aurinko oli paahtanut,
mikä loisti itsestänsä. Hän oli niitä naisia, jotka joskus äkkiä
ilmaantuvat rannikkokaupunkeihimme, missä on suuri laivakulku ja
vilkas kauppa. Yksi niitä, jotka ovat tuodut meren takaa kaukaisilta
rannikoilta. Yksi niitä, joka panee kaihoamaan sitä maata, mistä hän
tuli, yksi niitä, jonka pelkkä läsnäolo kaupungissa ehdottomasti kokoaa
kaikki rajut pojat joukkoon ja panee heidät kuuntelemaan vanhempien
merimiesten kertomuksia kaikesta siitä pirullisen mielenkiintoisesta,
mitä on tuolla kaukaisissa satamissa.

Tämän naisen oli ahkera ja varovainen Balduin Orne nainut, hän,
työmuurahainen oli todella mennyt naimisiin. Kävi, kuten saattoi
odottaakin. Tuo nainen pani hänen rahojaan menemään. Hameita ja
koristeita hän etenkin himoitsi, mutta nämä voivat maksaa paljonkin,
ja niihin meni niin runsaasti kahtena vuotena, että Balduin Orne
pelkäsi joutuvansa puille paljaille, ennenkuin aavistikaan. Näin
ollen hän oli astunut laivaan, joka matkusti siihen kaupunkiin, missä
hän oli viettänyt lapsuutensa. Mutta hän oli ollut kauan poissa, ja
juuria hänellä ei koskaan ollut Sandbyn maaperässä. Sentähden hän ei
löytänyt oikeata kotia siellä, ei hän, eikä vaimonsa; sillä tämä oli,
suoraan sanoen, liian kaunis, liian omalaatuinen. Ihmiset eivät oikein
rohjenneet ruveta tekemisiin hänen kanssaan.



IV.


Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen
ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he
kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien
englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen
konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla
pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli
ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa
seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi
ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli
koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti
hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli
hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä
pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla,
jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden
laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä
tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa
ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään
kuulevinaan.

Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että
rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä,
mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada
uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan
surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja
puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan
tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini
osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta... joka tapauksessa se
oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta,
ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan
miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:

— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua
samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin
tänne turhan vuoksi... jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän,
en olisi antanut vetää itseäni nenästä.

Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu
neuvona.

Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka
palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa:

— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut
välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia:
heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi;
mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt...
ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan
hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja
liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan.
Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa... Mutta olihan heillä
kuitenkin huvipursi... eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan
purjehtimaan?

Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään.
Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi
nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan
johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli.
Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että
tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu
sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme
tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla
ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen
suuhun ja valkoisiin hampaisiin.

Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun
aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin
tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä
pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä
ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva
Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko
aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi.
Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon
Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin
kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen
ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:

— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse... onhan tässä
oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa.
Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä
kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa... ja tästä on soma näköala... kas,
meri on tyyni... oi nyt olisi herkullista uida.

Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi,
jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa.
Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda
virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat
ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen
iltailman jäähdyttää heitä.

Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen.... eikä
hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä
puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin
rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä
täydelleen; mutta... oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja... se olisi
ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut
vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se
oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä
ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään
ja käsillään... kuten kuuromykät... Mutta jos niiksi tuli, täytyi
kanssapuhujien silmien olla kauniit... hm, paljoa kauniimmat kuin
noiden upseerien... niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli
noissa upseereissa... ne olivat niin jänteviä ja luisevia... ja melkein
kaikilla punainen poskiparta... Muutamat kadeteista olivat muuten
kauniit... varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät
silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!... Olipa
ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.

— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä
olet aivan samanlainen kuin ennen... haaveilet vallan kuin silloin
ennen kauniista, kauniista, kauniista.

— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan
vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin!
Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!... Olisinhan sanonut sen
heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin
olleet niin hyviä ystäviä... Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä
vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias
kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien
upseerien vuoksi... Niin, minä aavistan sellaista... minä luulen, että
siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi... Ehkä pieni viittaus
pitkällä etusormella... Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista
luisevista pyysi minua tanssimaan.

— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl
hienoin kavaljeeri täällä... kas tuossa hän on... katso, kuinka hyvin
hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.

Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui
levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain
melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen
joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan,
mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa
osakseen arvonpanoa.

Nyt tapahtui seuraava seikka: Rouva Lyders istui siinä yhä katsoen
Carsteniin päin, vielä sittenkin, kun Aadan huomio oli kääntynyt
toisaanne... Silloin Carsten taas meni rouva Ornen luo.

Rouva Lyders katseli Carstenia, mutta äkkiä hän jälleen katsoi Aadaan
ja huomasi hänen olevan kaatamaisillaan itselleen lasiin hedelmäviiniä
ja että hänen katseensa kenties oli kohtaava Carstenin silloin, kun
nosti lasin huulilleen juodakseen. Tuon vaaleatukkaisen rouvan silmät
kävivät levottomiksi, ja äkkiä hän katsoi merelle ja osoitti samalla
sormellaan sinnepäin.

— Katso, Aada, katso, tuolla merellä salamoi!

Aada katsoi sinne, mihin ystävätär osoitti.

— Odota, hän sanoi, odota vähän, se uusiintuu taas.

— Mutta, rakas Margrethe, onhan taivas kirkas.

— Saattaa silti salamoida, ohrasalama kenties, eikö se välkähtänyt
taas?...

— Ei suinkaan, sinä olet erehtynyt.

— No, ehkä se oli tähdenlento.

Hetken kuluttua sanoi rouva Lyders:

— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole
puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas
vähän, niin tuon hänet tänne.

Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut
rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:

— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja
kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte
hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä... silloin hänelle
varmaankin on paljo älyä... jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee
omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl...
muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä
koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan
estetyksi sitä näkemästä... minun täytyi noutaa salama selkeältä
taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.

Hän nauroi:

— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä
Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte...
niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset
kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei
siitä sen enempää...

— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää
meille seuraa.



V.


Stahlit seurustelivat edelleen vieraina laivanvarustaja Ornen talossa.
Tämä koskee kuitenkin etupäässä Carstenia. Sillä Aada liittyi yhä
enemmän rouva Lydersiin. Carsten meni silloin useimmiten yksin
Orneille. Joko hän istui heidän kodissaan, tai meni kävelylle heidän
kanssaan. Hänet nähtiin kahdenkesken rouva Ornen seurassa, mutta hyvin
harvoin. Paljoa useammin nähtiin hänet yksin Balduin Ornen seurassa.
Usein he molemmat kävivät yhdessä metsällä ja tulivat kotia metsälaukku
täynnä rastaita, joita oli viljalti puissa ulkopuolella kaupunkia.
Silloin tällöin he olivat yötä jossakin talonpoikaistalossa maalla.

Näiden molempien miesten ystävyys oli omansa herättämään ihmettelyä;
sillä pohjaltaan he soveltuivat varsin vähän yhteen. Eivätpä he edes
voineet jutella keskenään, kuten ystävillä on tapana. Useimmiten oli
heidän välillään vallan äänetöntä. Sitten toinen vaivaloisesti ryhtyi
keskusteluun, ja toinen iski siihen kiinni ja pani parastaan. Mutta
ei auttanut, vaikka molemmat kuinkakin olisivat ponnistelleet. Kotvan
kuluttua he olivat vaiti taas.

Carsten Stahlilla oli muuten jonkunmoinen vaikutusvalta Balduin Orneen.
Kun hän jotain ehdoitti, Orne aina myöntyi, silloinkin, kun ensin itse
oli ehdoittanut jotain muuta.

Mutta kun Carstenin ystävät näkivät hänen ja Balduin Ornen tulevan
katua pitkin tai maantiellä, toisen vaaleaverisenä, huolellisesti
puettuna, toisen laihana ja pakollisena, silmissään, nenässään ja
viiksissään jotain, mikä johdatti mieleen tähystelevän kotkan — niin
ystävät tervehtivät Carstenia naurunvälke katseessa, ja hän vastasi
heille omituisesti hymyillen.

Ei kestänyt varsin kauan, ennenkuin alettiin mutista muutamia sanoja
luutnantti Stahlista ja rouva Ornesta. Ilkeät kielet kertoivat, että he
olivat olleet yhdessä uimassa, kaukana merellä, missä saattoivat olla
kahdenkesken kuin huoneessa, missä voivat nähdä jokaisen, joka lähestyi
aina peninkulman päästä. Olipa heidät molemmat niinikään tavattu
kahdenkesken kävelemässä metsässä ulkopuolella kaupunkia.

Kun hyvät kielet huomauttivat, että Carsten oli itse Ornen hyvä
ystävä... että hän paljoa useammin käveli miehen kuin vaimon kanssa,
niin jatkoivat ilkeät kielet: juuri se oli merkille pantavaa, että
hän käveli hänen miehensä kanssa. Luutnantti ei olisi ottanut
sellaista ikävyyttä niskoilleen, ellei senkautta olisi ollut jotain
voitettavissa... ei, juuri tuo ystävyys herätti epäluuloa... mitä
ihmeessä oli luutnantti Stahlilla Ornen kanssa tekemistä?... Ei,
asianlaita oli se, että hän luuli peittävänsä aikeitaan olemalla muka
Ornen ystävä. Mutta hän erehtyi, siten hän vaan paljasti itsensä.

Carstenin ystävyys Ornen ja rouvan kanssa ei kuitenkaan ollut yleisenä
puheenaineena. Ainoastaan harvat siitä puhuivat, eivätkä nämäkään
rohjenneet sanoa mitään varmaa. Joka tapauksessa olivat molemmat, sekä
Carsten Stahl, että rouva Orne, jos heillä oli joku rakkaussuhde, hyvin
varovaiset ja viisaat.

Mutta yksi seikka oli aivan varma: sittenkuin Stahlin ystävyys oli
alkanut, ei laivanvarustaja Orne enää koskaan tehnyt kauppamatkoja.
Ne jätti hän liikeapulaisensa toimeksi. Ehkä hän lisäksi näytti
huonommalta ja rasittuneemmalta kuin muulloin.



VI.


Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin
hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän
aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui
häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo
uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän
istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta
istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat
silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä,
että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin
suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:

— No niin... onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on
hyvä laulun ääni, rouvaseni.

Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään
koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun
tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan,
miten häntä kuulusteltiin.

Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä
aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun
aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään
tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä
tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä,
oliko kukko ne muninut, vai ei.

— No sille kannallehan pojan oikeastaan tulee asettua tällaiseen asiaan
nähden, Aada ajatteli itsekseen.

Silloin tällöin rouva Lyders meni Aadan mukana kouluun ja molemmat
istuivat hetken kuunnellen opetusta. Kerran hän sai Carsteninkin
mukaansa; mutta hän ei jaksanut kestää edes sitä puolta tuntia.

Alf, joka varttui suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, Margrethe Lyders,
josta päivä päivältä tuli yhä parempi ystävätär ja ennen kaikkea
Carsten kiinnittivät Aadan koko huomion. Sillä Carsten oli taas
muuttunut tarkkaavaiseksi ja hienotunteiseksi. Ainoastaan yksinäisyys
oli häntä painanut Börgessä.

Ja kuitenkin... huolimatta hänen vilkkaudestaan ja
rakastettavaisuudestaan... kaikesta huolimatta, johtui varsinkin
yksinollessa muuan kysymys Aadan mieleen: mitä hän oikeastaan ei
Carstenissa ymmärtänyt?... huomasihan hän, nyt, kun Carsten ei ollut
saapuvilla, ettei tämä ollut aivan kuin ennen ... Sanoikohan hänen
kasvojensa ilme sen hänelle? ... Vai oliko se Carstenin äänenpaino?

Tämä kysymys saattoi vaikuttaa tuskallisesti, ja ahdistuksentapainen
tunne joskus hänet valtasi.

Kunnes hän itse tuli, ja Aada näki hänet ja kuuli hänen puhuvan. Sillä
silloin hän taas rauhoittui, ja hänestä tuntui, että hän kuitenkin oli
sama Carsten kuin niinä aikoina, joita ei voinut unhoittaa... hänestä
tuntui, että hän oli se Carsten, jota rakasti, jota oli rakastanut ja
tuli rakastamaan.

Ihmiset, jotka lapsuudestaan ovat eläneet puhtaassa ilmapiirissä,
jotka hitaasti ovat kasvaneet vankkojen tunturien ja vihreiden puiden
turvissa, jotka ovat pyrkineet elämää ja valoa kohti, ja jotka viimein
ovat avanneet sisimpänsä olennolle, joka heistä näyttää luodun elämän
ja valon kuvaksi — he ovat ylen uskollisia, ja on olemassa jotain, mitä
he eivät voi ajatella eivätkä tehdä. Sillä heissä on jotain taivaan
sateen tapaista, ja heidän povessaan pulppuilee sentapainen kirkas
lähde, joka kumpuaa esiin maan syvyydestä.



VII.


                               Vorre-kartanossa, 20:s päivä elokuuta.

 Ainoa rakkahin tyttäreni!

 Ehkä arvelet, etten viime aikoina ole kirjoittanut sinulle niin usein,
 kuin minun hellänä isänä olisi pitänyt; mutta tiedätkö, Aadaseni,
 että rupean käymään vanhaksi, ja silloin päätökset ja ajatukset
 tulevat hitaasti. Niin, todella, olihan minulla ennenkin ikää,
 mutta, ei enempää kuin pari vuotta sitten sanoin Bögille: tunnen
 itseni usein vallan nuoreksi. Mutta nyt en enää voi sitä sanoa, eikä
 toimita mitään valehdella itselleen ja muille. Me istumme, Bög ja
 minä, paljon yhdessä ja juttelemme sinisessä huoneessa. Siellä on
 hyvin lämmin talvella ja hyvin vilponen kesällä. Kapteeni Krusehan
 on jättänyt meidät. Hänet syrjäytettiin aivan vääryydellisesti viime
 viranylennys-aikana. Hän oli ollut itsenäisempi mies kuin mitä monet
 sietävät. Bög ja minä koetimme lohduttaa häntä lausumalla tämän
 toden sanan; mutta eipä ole niin helppoa lohduttaa sellaisissa
 tilaisuuksissa. Sillä on kyllä totta, että hyvä omatunto on mainio
 asia; mutta vääryys on hyvin katkera, ja hyvin katkeralta tuntunee
 nähdä itsensä syrjäytetyksi elämänsä ehtoona, kun koko elämänsä on
 tehnyt ei ainoastaan sitä, minkä velvollisuus, vaan myös minkä ankara
 omatunto vaatii. Vaikkapa ei omantunnon vaatimus ole sopusoinnussa
 eräiden pienten salaisten puustavien ja merkkien kanssa, jotka
 määräävät, mitä menettelytapaa pitää noudattaa. No, sanalla sanoen,
 Kruse ei jaksanut sulattaa tätä syrjäytystä. Hän kävi katkeraksi ja
 käytti ivallisia sanoja, ja hän otti heti eron ja on nyt matkustanut
 synnyinkaupunkiinsa, missä nyt elää hiljaa ja syrjässä, muistellen
 lapsuutensa ja nuoruutensa päiviä. Bög on viime aikoina muuttunut
 heikkonäköiseksi, ja hänen jalkansa kantavat huonosti. Hän kulkee
 sauva kädessä, ja minä tuen häntä usein toisesta käsivarresta. Täten
 kävelemme lehtokujassa ja puistossa, ja nyt kun kesän viimeiset
 kukat kukkivat ja syksy pian tulee, me nautimme myöhäisten kukkien
 kauneudesta, ja iloitsemme vielä usein siitä, minkä Herra on luonut.
 Rakas Aadani, kuinka puhumme sinusta, kuinka paljon me molemmat sinua
 rakastamme, ainokainen lapseni. Bög käy vallan surumieliseksi ja
 itkee, kun hän palauttaa mieleeni yhtä ja toista, eikä ole helppoa
 pysyä kyyneltymättä niin vanhan isän sellaisina hetkinä.

 Muuten ei ole mitään erikoista kerrottavaa Vorre-kartanosta kuin
 että ajat ovat maamiehelle huonoja. Tämän seudun talonpojat saavat
 kovaa kokea niukan toimeentulonsa tähden. Eikä Vorre-kartanokaan
 tuota suuria rikkauksia. Usein on pelkkää sattuman kauppaa olla
 maanviljelijä. Niin paljon seikkoja voi ilmaantua, jotka kumoavat
 kyvykkään ja kokeneenkin maanviljelijän laskelmat.

 Miten elätte sitten sinä itse ja Carsten ja pikku Alf — niin nyt hän
 kai jo on iso poika. Toivon, että ainakin ensi kesänä tulet tänne,
 niin että saan jälleen nähdä sinut ja Alfin ja Carstenin, tervehdi
 häntä minulta moneen kertaan.

                                              21:nen päivä elokuuta.

 Pysähdyin tähän eilen, rakas tyttäreni, enkä silloin tahtonut saattaa
 sinua levottomaksi. Mutta minusta tuntuu nyt, etten liioin tahdo
 sinulta salata, mikä minulle tapahtui noin vähän toista viikkoa
 sitten. Sillä kun silloin astuin tietä pitkin, olin ollut tavallisella
 kävelylläni, niin maa äkkiä katosi jalkojeni alta, ja sydämeni
 pysähtyi sykkimästä, lyhyesti, minä pyörryin, niin, suoraan sanoen,
 minut kouristi lievänlainen sydänhalvaus. Ja minä tulin taas tajuihini
 vasta kun makasin vuoteessani, tosin ilman hengenvaaraa, mutta vielä
 hyvin heikkona ja pää hyvin raukeana ja väsyneenä. Olin vuoteen
 omana muutaman päivän, ennenkuin toinnuin. Nyt olen, Jumalan kiitos,
 jälleen voimissani, mutta en kiellä, että tämä äkillinen ja raivokas
 pahoinvointi — niin tuo täydellinen tajuttomuuden tila, tuotti minulle
 tuskallista levottomuutta, että levottomuuden jyvä vielä piilee
 ruumiissani ja tekee, etten ole vallan entiselläni. Oi, kuinka usein
 ihmisen henki riippuukaan heikosta rihmasta!

 Mutta, rakas tyttäreni, älä ollenkaan ole huolissasi! Ajattelin, että
 kun nyt todella olen terve, en ollenkaan olisi sitä sinulle maininnut;
 mutta miksi en sitä mainitsisi? Tiedänhän, että niin varmasti kuin
 minä, ollessani vahva ja voimakas mies ja sinä heikko lapsi, ajattelin
 sinua, yhtä varmasti et sinä tahdo, joka nyt olet vuorostasi rohkea ja
 vahva, olla ajattelematta minua, vanhaa ja heikkoa isääsi. Sentähden
 kirjoitan kaikesta, niin kuin se on, samalla pyytäen sinua muistamaan,
 että sinä ennen kaikkea olet vaimo ja äiti. Meidän vanhojenhan joka
 tapauksessa pian on lähteminen täältä. Mutta jos sinä, ilman että se
 haittaa taloasi, voisit tulla luokseni lyhyeksi aikaa, niin tuottaisit
 minulle suuren ilon. Niin, ehkä silloin tulisin vahvaksi, että vielä
 kerran voisin olla vahvempi, ja voisin, vaikka en olekkaan nainen,
 tuudittaa sinut uneen ja rukoilla hyviä enkeleitä seuraamaan jälkiäsi.
 Monet terveiset lähettää sinulle uskollinen isäsi.

                                             _Sakarias Wilde_.

Samana päivänä päätettiin, että Aada oli matkustava Vorre-kartanoon.
Carsten ei voinut lähteä mukaan. Juuri niinä päivinä oli kaksi
kanuunaa asetettava paikoilleen ja koeteltava. Carsten käveli
edestakaisin lattialla (niinkuin aina teki, kun oli innoissaan) ja
sanoi valittavansa, ettei voinut lähteä tervehtimään appiukkoansa,
»rakastettavinta ja hienointa miestä, minkä koskaan oli kohdannut».

— Mutta toinen seikka, hän jatkoi hetken kuluttua, joka onneksi ei ole
mahdoton, on, että otat Alfin mukaasi sinne. Hän ei mielestäni näytä
oikein terveeltä, ja luulen, että hän ottaa tämän koulunkäyntinsä
liian vakavalta kannalta. Hän istui eilen ja luki ääneensä koko
tunnin. Menenpä johtajan luo ja selitän hänelle koko asian... sitten
matkustatte molemmat appiukon luo ja viivytte siellä viikon tai pari.
Tervehdi häntä sydämellisesti minulta ja sano, että hyvin kernaasti
matkustan sinne. Mutta se on mahdotonta... Toivota hänelle hyvää
terveyttä.



VIII.


Aada ja Alf matkustivat Vorre-kartanoon seuraavana päivänä. Kyytipoika
seisoi takana kaksivaljakko-kääseissä ja puheli kaikesta, mitä näki.
Lopulta hän rupesi laulamaan, ja monet kohdat hänen laulussaan
kuuluivat niin sukkelilta, että Aada nauroi, vaikka hän sisimmässään
oli alakuloinen siitä, että nyt oli jälleen näkevä isänsä sairaana ja
heikkona.

Hevonen oli tavattoman vahva ja kestävä, minkä vuoksi he saapuivat
Vorre-kartanoon jo seuraavana päivänä päivällisaikaan. Sakarias
Wildessä herätti heidän tulonsa vilpitöntä iloa; olihan hän
aavistanutkin, että he oikein pian tulisivat.

Oikeastaan ei häntä nyt mikään vaivannut.. Hän näytti jotenkin
terveeltä. Tosin oli hänen tukkansa tullut ohuemmaksi, ja vaalean värin
oli harmaa melkoisesti syrjäyttänyt; mutta hän liikkui vielä vahvasti
jaloillaan, ja hänen naurunsa oli olennaisesti sama kuin ennen. Aada
käsitti, että hänen isäänsä oli lohduttanut, mitä lääkäri samana
päivänä oli sanonut: ettei hänen ollenkaan tarvinnut huolestua tuosta
pyörtymyksestä; hän saattoi elää vielä monta vuotta vahvana ja terveenä.

Aada kirjoitti Carstenille ja kertoi hänelle millä kannalla asiat
olivat ja lisäsi jäävänsä vielä joksikin aikaa Vorre-kartanoon. Kaksi
päivää myöhemmin hän sai Carstenilta kirjeen, jonka sisällys eräässä
suhteessa oli hänen vaikea ymmärtää.

 — Rakas Aadani! Kiitos kirjeestäsi, niin, tuhannen kiitosta. Vaikka
 sydämeni pohjasta ikävöin sinua, rakas vaimoni, toiselta puolen
 ihailen uhrautuvaa tyttärenrakkauttasi, ja vaikka sydämeni on pakahtua
 kaihosta levätä lähellä sinua, niin täytyy minun kuitenkin suostua
 siihen, että viivyt poissa luotani ja isäsi tykönä vielä jonkun aikaa.
 Rakas Aadani! Rakastathan minua nyt yhtä voimakkaasti kuin ennen?
 Minusta tuntui kuin viime kirjeesi olisi ollut kylmä, ja se tuotti
 minulle surua!

 Tervehdi isääsi ja Alfia minulta. Mutta lämpimimmin sinua tervehtii
 sinua iäti rakastava

                                              _Carsten Stahl_.

Kuinka kummallisesti tämä kirje vaikutti häneen. Tulihan siitä esille
lämpimiä sanoja, mutta mikähän kaikissa näissä sanoissa vaikutti, että
Aada tunsi olevansa niin kaukana hänestä.

Mutta eräänä yönä hänellä oli uni. Carsten oli hänen luonaan, ja he
olivat onnelliset yhdessä. Suudelmat ja hyväilyt, joita vaihtoivat,
olivat, kuten joskus unissa, polttavat, valtaavat. Kun Aada aamulla
mieli vielä täynnä tuota unta, jälleen luki kirjeen, se tuntui hänestä
kauniilta ja todelta. Ja kun hänen isänsä edelleen oli levollinen ja
terve, meni Aada saman päivän puolisen aikaan hänen luokseen ja sanoi,
että hänen kai nyt oli matkustaminen, hän kun luuli, että Carsten häntä
kaihosi, ja hän itsekin ikävöi häntä...

Mutta jouluksi, isä, siis kolmen kuukauden kuluttua, tulemme luoksesi
kaikki kolme.

Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei
ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei
ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa
isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan
suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa... Hän aikoi
kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.

Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja
poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä...

Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena...
olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin
hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä
jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.

Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen
Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?... sitä hän ei
nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään
tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi
ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi
viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut...

No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja
tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi
suuresti hänen luoksensa!

Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi
hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli
lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata
saada se avattua... Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut.
Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa...
Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen
tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois... odottamaton
virkamatka...

Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan
avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä
selittämättömämmäksi.

Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle.
Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan.
Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan
isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli
tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä
tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.

Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan
avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain,
oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja
mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada
löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti
palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada
riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko
ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä
palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla.
Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven
pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin
toiseen, sitten toiseen huoneeseen.

Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt
hän tunsi omituista lemua... missä hän ennen olikaan tuntenut tuon
saman hajuveden tuoksua?... sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli
tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita
hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.

Silloin äkkiä jotain pisti hänen silmäänsä. Naisen, hattu, jota koristi
iso kamelikurjen sulka... Rouva Ornen, hän tunsi sen!... Hän jäi
siihen seisomaan ja tuijoitti näihin esineisiin. Nyt hän äkkiä näki
harsonkin...

Hän meni hitaasti ruokasaliin, missä ei ollut ketään. Ja hän aukaisi
makuuhuoneen oven.

Huuto kajahti häntä vastaan. Samassa silmänräpäyksessä kaksi
ihmishahmoa kavahti ylös. Hän näki miehensä ja tunsi rouva Ornen. Hän
näki, että molemmat olivat alasti. Hän näki heidät, ja nähtyään heidät,
hän meni hitaasti ulos huoneesta. Hän meni ruokasalista molempien
huoneiden läpi käytävään. Hän kulki vallan vaistomaisesti, sitä
huomaamattaan. Hän seisattui, sitä huomaamattaan.

Äkkiä hänen ajatuskykynsä tuli merkillisen selväksi, hän ajatteli
asiaa uudelleen, ja nyt hän näki sen selväpiirteisempänä, nyt vasta
hän sen käsitti. Viimein hän näki, hatun, harson, pitkät hansikkaat,
huoneessa liitelevän kevyen lemun, hän tunsi makuuhuoneen raskaan
tuoksun, nuo molemmat alastomat, hajalla olevat vaatekappaleet, sikin
sokin kaikkialla, jopa lattiallakin. Hän oli kompastunut mustaan
silkkihameeseen, jonka kiillon nyt vasta oikein näki.

Hän jäi seisomaan. Äkkiä alkoi hänen povensa nousta ja laskea, hänen
silmänsä sulkeutuivat puoleksi, hän puri hampaansa yhteen, hänen
hienot sieramensa värisivät, vastustamaton viha ponnistelihe hitaasti
esiin hänestä. Hän puristi nyrkkejänsä ja oli valmis karkaamaan esiin.
Jokin valtasi hänet — oliko se voima, jonka oli saanut haltuunsa
Vorre-metsän huminasta, laajojen kenttien tuulahduksesta ja Lo-tunturin
väkevyydestä? — Hän tahtoi kouristaa nuo kaksi siellä sisällä. Hän
tahtoi lyödä rikki jotain heissä, joiden vihollinen oli. Tuossa riippui
punottu ratsupiiska, olihan se vallan hänen kätensä kohdalla; hän
tarttui sen varteen ja tunnusteli letkua, hän kiljahti äkkiä — kirkui
kuin hurja kotka raivoissaan, kun sitä haavoittaa lymyävän miehen
luoti. Hän hyökkäsi sisään rientäen läpi huoneiden, piiska sojossa
ja huiskien ympärilleen, niin että suhisi; hän kirkaisi ajan, päästi
lyhyitä vihanhuutoja, jotka vihloivat kuin tuskanhuudot ainakin. Hän
saapui makuuhuoneeseen, hänen miehensä tuli häntä vastaan, kirvelevä
piiskanlyönti raapasi tämän kasvoja, voimakkaan käden suuntaama. Hän
huusi kovemmin, lyödä läimäsi pari kertaa ilmassa, niin että piiska
vinkui ja hän tavoitteli miestään kokonaista kolme kertaa, niin että
tämä kääntyi pois. Hän meni edelleen melkein alastoman naisen luo,
joka vielä istui hänen vuoteessaan, siinä vuoteessa, missä Carsten
oli käynyt häntä tervehtimässä morsiusyönä, missä hän senjälkeen oli
ollut hänen omansa, missä hän oli lapsensa synnyttänyt. Täällä hän taas
kirkaisi, ei mitään vaikeroimista, ei mitään surua, taaskin nuoren
kotkan terävä tuskanhuuto, mutta vihan purkamana, vaikka tuska onkin
kuollettava. Hän raastoi tuon vieraan naisen vuoteesta lattialle, ja
hän löi häntä kerran toisensa jälkeen, tarttui hänen tukkaansa ja löi
sitten taas, toisen sillä aikaa väännellessä itseään hänen käsissään ja
lopulta puolustautuessa.

Silloin nauroi Aada lyhyesti ja kiljasi äänekkäästi kuin
ivaten molempia. Hän kääntyi ja meni ulos taas, näki pienen
käsi-matkalaukkunsa siinä, otti sen ja poistui, tietämättä minne.

Hän kulki tietä pitkin hetken, kääntyi sitten ja palasi samaa tietä.
Hän aikoi mennä Margrethe Lydersin luo.

Mutta astuttuaan hetken, hän pysähtyi. Mitä hän toimittaisikaan
Margrethen luona nyt?... Kertoisiko tämän?... Sitä hän ei voinut.

Hän meni saman ajurin luo, joka viime kerralla oli antanut hänelle
kyyditsijän Vorre-kartanoon. Hän ymmärsi, että tämä myöhäinen hetki
herätti ihmettelyä. Kotvan kuluttua hän lähti matkaan kääseissä.
Puoliyön aikaan hän tuli taloon, jonka oven edessä riippui lyhty. Hän
kuuli kyytipojan sanovan, että sieltä kyllä sai huoneen yöksi. Ja äkkiä
hän tunsi tarvetta päästä sisälle huoneeseen ja saada olla, missä ei
ketään ollut, päästä vuoteeseen, sammuttaa tulen ja loikoa pimeässä.

Hän käski kyytipojan tiedustella, saiko hän sieltä huoneen yöksi.
Poika meni auliisti naputtamaan ikkunalle, jonka sisäpuolelta hohti
valoa. Hetken kuluttua tuli ulos mies ja sitten vaimo. Kyytipoika
puhui muutaman sanan heidän kanssaan. He ottivat Aadan hyvin vastaan
ja pyysivät häntä pitämään hyvänään, mitä oli tarjottavana. Tultuaan
huoneeseensa hän kuuli avoimesta ikkunasta, että mies ja kyytipoika
kiistelivät siitä, missä hevosen piti olla yötä. Heidän äänensä
kaikuivat niin vierailta hänen korviinsa.

Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja
herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona.
Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet,
syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.

Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli
ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka
viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta
kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen
vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja
jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi,
etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.

Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen.
Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle
vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja
saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.



IX.


On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se
lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät
säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa,
ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on
poistunut, mikä ei koskaan palaa.

Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan
on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin.
Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut
tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena
yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja
lehdet varisevat.

Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat
eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän
parastansa.

Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema
keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan
tuskan nostama huuto...

Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei
huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä
pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.

Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli
antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut
hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut
peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.

Nyt hän kumarsi päänsä maata kohti, ja hänet kouristi tuska, jota ei
voinut kantaa...

Kun tavallinen karkea kivi saa kolhauksen, se pysyy koossa melkein
samanlaisena kuin ennen. Kun kristalli saa iskun, se murtuu palasiin.
Iloiset varpuset ja ohdakekasvit ovat sitkeähenkisiä; mutta syvältä
metsässä lentelee lintuja, jotka levittävät höyheniään auringonnousun
aikana; nämä kaatuvat niin helposti pyssyn laukauksesta ja vuodattavat
verensä kuiviin.

Niin, nyt kuoli Aadassa se, mikä oli kirkasta, mikä oli pehmeää. Lapsen
sävy, joka aina oli ollut vahva hänessä, haihtui. Ja samassa kuoli
hänessä se elämä, joka nostaa katseensa taivasta kohti ja riemuitsee.
Hitaasti kuolonväristys tuli hänen ylitsensä. Lopulta hän käveli
ajatellen, että kerran kaikki oli oleva ohi, että häneltä kerran olivat
raukeavat kaikki tunteet.

Sakarias Wilde ei sanonut paljoa; mutta tämä seikka koski häneen
sanomattoman kipeästi. Hän alkoi tylsyä tämän jälkeen. Silloin tällöin
hän nousi ja pusersi nyrkkiään ja mutisi, että tahtoi lähteä lyömään
Carsten Stahlia.

Kerran Wilden ollessa kävelemässä, tuli päällikkö Bög hiljaa ja kertoi
avuttomana ja kyynelsilmin Wilden käyneen hänen luonaan ja soimanneen
häntä siitä, että hän muka oli kehunut Stahlia. Wilde oli sanonut:
— Sinä kehuit häntä, vaikka tiesit, että valehtelit! Mutta mitä
olikaan tämä? Saihan se mennä, kun Wilde sanoi, että hän valehteli...
aikaisemmin se ei olisi käynyt päinsä... mutta eihän hän, Bög, ollut
Carstenia kehunut... eihän hän ollut häntä kehunut, hän oli sanonut: —
Aadan pitää saada toinen.

Tiedän sen, setä, sanoi Aada tyynesti, antakaa anteeksi isälle, onhan
hän vanha ja suruissaan.

Nyt päällikkö itki vielä enemmän:

— Rakas lapsi, eivätkö välit voi tulla hyviksi taas? Muistahan, kuinka
aina olen pitänyt paljon sinusta, eivätkö välit vielä voi tulla
hyviksi? Jos hän vastaisuudessa on uskollinen. Muista, että me kaikki
olemme heikkoja olentoja, ja tuo nainen... usko minua, Carsten rakastaa
yksistään sinua... Aada, ole lempeä.

— Rakas setä, en voi sinulle vastata. Mahdollisesti voi sanoa paljon
siitä, minkä Carsten on tehnyt... voiko sen antaa anteeksi, vai eikö
sitä voi antaa anteeksi. Sinä saat arvostella sitä, niin kuin sinusta
näyttää, ja toiset saavat arvostella sitä taas oman käsityksensä
mukaan. Minä tiedän vaan itsestäni, etten ole kuin ennen.... Kyllä minä
koetan tuntea toisin, setä Bög, mutta olen niin heikko. En tiedä, miten
laitani on.

Hän nojasi päänsä käsiinsä; kotvan kuluttua hän jatkoi:

— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin.
Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki... kaikki, minkä näin sinä
päivänä, oli unta... Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta... jos
saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun... että hän
koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin
kyllä... mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi
kyllin vahva siihen... Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi
kuin ennen... Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi
jotain sisälläni.

Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä
hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki... niin, hän
nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.

       *       *       *       *       *

Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui
vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui
vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä,
jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren
nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.

Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan
vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen
alkoiko päivä jo valjeta.

Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka
muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla.
Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.

Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt
aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin
käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää
niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan
hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut
sen.

Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä
onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun
huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin
kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden
tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen
voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja
Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan
muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän
kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat.
Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi,
kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne
lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän
tappoi muistot yksitellen.

Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä
valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot
olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä
nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet.
Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan
ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee
niitä, jotka ovat sille rakkaita.

Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea,
vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.



X.


Tähän aikaan Aada sai kirjeitä Carstenilta. Hän luki ne ja niissä
olevat selitykset, eikä löytänyt mitään vastattavaa. Nyt vasta hän
ymmärsi, kuinka vieras hän oikeastaan oli hänelle.

Hän sai niinikään kirjeitä ainoalta ystävättäreltään, Margrethe
Lydersiltä; mutta vieraaksi hän tunsi itsensä häneenkin nähden. Tuo
myöntyminen, joka aina oli piillyt hänen sanoissaan, nuo silmät, jotka
aina olivat leveästi hymyilleet, suun ollessa tunteellisen pehmeänä...

Aada meni joskus talon ylikertaan ja katsoi ulos ikkunasta, ja silloin
hän tunsi, että kernaimmin tahtoi olla täällä Vorre-kartanossa,
vaikkapa yksinkin. Ihmiset tuolla ulkona maailmassa olivat hänelle
vieraat...

Sellaisina hetkinä hän rupesi rakastamaan tätä taloa, missä olivat
asuneet hänen kaltaisensa esi-isät, ja missä hän itse oli elänyt niin
monta vuotta. Tämä iso, vanhoista tammi-palkeista kyhätty talo, joka ei
antanut hänen olla koditon, nuo palkit jotka vielä tulivat kantamaan
häntä monta vuotta — — —

Seuraavana aikana tapahtui oikeastaan niin vähän. Silloinkin, kun
päällikkö Bög kuoli, liikkuivat vaan muutamat muistot, tuotiin
muutamia kukkia ja seppeleitä hänen paareilleen, laulettiin virsiä ja
vuodatettiin kyyneliä — sitten kului aika taas kuin ennen.

Sakarias Wilde sanoi lähinnä seuraavina päivinä:

— Onhan Bögin kuolema viittaus minulle... ja jonkun päivän hän kulki
ikäänkuin odottaen lähempää sanaa.

Mutta ei tullut mitään sanaa. Se pyörtymys, joka tuonoin oli häntä
pelästyttänyt, ei enää toistunut. Usein hän virkkoi:

— Niin, niin, ihmiset usein turhaan surevat! Jos silloin olisin
tietänyt, että olin elävä niin monta vuotta ilman kipuja, olisin kyllä
ollut paremmalla tuulella näinä kuluneina vuosina.

Muuten näyttäytyi varmoja merkkejä siitä, että hän oli elänyt aikansa.
Hänen muistinsa petti ja silloin tällöin hän oli jotenkin itsepäinen.
Mutta toiste hän taas oli mitä rakastettavin, ja silloin hän kyllä
tunsi, ettei aina ollut, niin kuin olisi pitänyt olla. Koko hänen
menettelynsä oli noina hyvinä päivinä anteeksi pyyntiä.

Aada oli joka päivä hänen kanssaan kävelyllä. Hän vei hänet jollekin
lähistössä olevalle penkille, niissä ilman ollessa suotuisa, istuivat
keskustellen. Tapahtui tällöin että Wilde kutsui luokseen ohikulkijoita
ja puheli heidän kanssaan hetken, vaikka ei heitä tuntenutkaan. Usein
ne olivat vanhoja talonpoikia, joilla oli ryppyinen iho, puoliavoin
suu, vaaleahkot silmät. Heidän siinä seisoessa puhelemassa, niin
tyyneinä, niin valmiina kaiken suhteen, Aada äkkiä huomasi, mitä ei
koskaan ennen onnenpäivinään ollut nähnyt, nimittäin ettei tämä rahvas
elänyt hyvissä oloissa.

Jos ohikulkija oli Vorre-kartanon alustalaisia, pysäytti Sakarias Wilde
hänet aina ja kyseli hänen toimeentuloaan. Varsinkin hän mielellään
ajomies Iisakin kanssa puheli säästä.

— Tänään on mainio ilma metsälintujen ampumista varten, saattoi Iisakki
sanoa. Auringonnousunaika tulee olemaan kirkas.

(Tämä puhe metsälinnuista oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin Sakarias
Wilde ja kapteeni Kruse olivat metsästäjiä, ja jolloin he kysyivät
Iisakilta neuvoa ilmaan nähden.)

Tai saattoipa Iisak sanoa:

— Tänään ei kannata lähteä metsälle, sillä lähestyvätpä ilmat, jotka
tulevat viipymään kauan. Sillä tulen juuri Böhrig-harjulta, ja mustaa
on lännessä ja lähemmäksi se tulee. Aloin jo huomata sitä eilen illalla.

— Mutta eilen oli kaunis ilma.

— Niin oli. Mutta tähdet tuikkivat ihanasti, ja monet liekehtivät
keltaisina, punaisina ja sinisinä... ja se merkitsee myrskyä
yläilmoissa... ja kohta se on täällä, sillä se laskeutuu alemmaksi...

Näin kuluivat päivät ja vuodet.

Mutta eräänä kevätpäivänä — Sakarias Wilde kävi silloin
kahdeksattakymmenettä — hän läksi kävelemään päivällisaikaan, ilman
että Aada oli mukana, ja kun aurinko paistoi hyvin lämpimästi, hän
riisui takkinsa ja istuutui lepäämään kivelle tien laitaan. Mutta talvi
piili tuossa isossa kivessä, ja talven jäätävä viima liikkui niinikään
tuulessa, joka silloin tällöin puhalsi, kun aurinko meni pilviin.

Vanha mies tunsi äkkiä jäätävää kylmyyttä... häntä paleli, niin että
värisi ja että hampaat kalisivat.

Hän luuli itse, että se vaan oli yleistä pahoinvointia. Mutta
seuraavana aamuna hän oli hyvin sairas. Lääkäri noudettiin ja hän
selitti heti, että Wildellä oli keuhkokuume, ja että oli hyvin
epäilyttävää, oliko hän voittava tämän taudin.

Näyttäysikin ennen pitkää, että tauti johti kuolemaan. Vaaleaverinen
Sakarias Wilde, joka aina oli kovin pelännyt kuolemaa, sama mies
makasi nyt ja odotti sitä sangen levollisena. Näytti siltä, kuin olisi
hän iloinnut tästä kuolemasta, tuosta hitaasta solumisesta toiseen
maailmaan.... Tuntui siltä, kuin olisi hän iloinnut siitä, ettei
halvauskohtaus sentään ollut saanut häntä nujerretuksi.

Kuolinpäivättään hän sanoi Aadalle, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä:

— Kuten tiedät, tyttäreni... täytyy meidän kerta lähteä täältä...

— Täällä tulee ilo ja täällä tulee suru.

— Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa.

Hetken kuluttua, Aadan polvistuessa vuoteen luo, hän jatkoi:

— Koti on onni... Ilman kotia ei mitään onnea...

— Katso, että annat lapsellesi kodin... anna pojallesi koti...

— Katso, onko Carsten Stahl muuttunut... onnettomuuden jälkeen.

— Onko hänestä tullut toinen... Koeta antaa pojallesi isä...

Aada vastasi:

— Teen kaiken, mikä on vallassani... antaakseni pojalleni kodin. Ja
tehdäkseni hänet onnelliseksi. Olen tutkiva itseäni ja ponnisteleva
tehdäkseni kaiken... Ja kun sen teen, olen muistava, mitä sinä olet
sanonut.

Sakarias Wilde oli hetken ääneti. Sitten hän virkkoi, ääni kaikuen
kaukaiselta ja rasittuneelta:

— Älä väärinkäsitä minua... Tee se, jos voit sen tehdä...
vahingoittamatta sieluasi...

— Ilman että sinun tarvitsee nöyrtyä, ilman että sinun tarvitsee polkea
sitä ylpeyttä, joka sinussa on kaunis ja tosi.

Myöhemmin illalla Sakarias Wilden ääni kävi hyvin heikoksi. Hän puhui
usein sellaista, mitä ei voitu ymmärtää, mutta väliin tuli selviä
sanoja:

— Nyt pitää kaikkien ihmisten nukkua.

Mutta äkkiä hän sanoi jotenkin ääneensä:

— Onpa merkillistä... katsokaa käsiäni... ne eivät ole puhtaat... Aada,
tahdon vettä... pestäkseni itseäni... En voi... ymmärtää tätä.

Aada huomasi, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuten sen ainakin,
jota kuolema lähestyy ja melkein koskettelee. Ainoastaan silmät elivät,
ja nämä tuijoittivat järkähtämättä käsiä. Aada katsoi niihin: ensin hän
ei nähnyt siinä mitään erityistä; olivathan ne sangen valkeat. Mutta
sitten hän huomasi, että kynnet olivat kauttaaltaan sinertävät... Ja
nämä siniset kynnet eivät jättäneet häntä rauhaan.

Aada toi vettä ja pesi hänen kätensä. Hän tunsi nyt, että isän
sormenpäät olivat jääkylmät ja jäykät, ja hän käsitti, että kuolo teki
tuloaan, ja että se kai teki kynnet tummiksi.

Kun hän näki, että tuo tumma väri pysyi, tahtoi hän, että hänen kätensä
uudelleen pestäisiin. Mutta sitten hän äkkiä taas vaikeni ja kuiskasi:

— Voihan se jäädä... huomiseen. Mene kotia, Aada, ja pane maata.
Nukkukaamme... kaikki tyyni.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kuoli helposti ja hiljaa. Kylmä viima
kulki samassa huoneen läpi.

Aada tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi isänsä kuoltua. Hän istuutui
vuoteen ääreen, missä vainaja makasi vanhana ja harmaana, vaikkakin
harmaiden hiusten joukossa oli useita keltaisia. Kahtena viimeisenä
päivänä ennen hautajaisia hän istui tunti tunnilta ruumiin ääressä, ja
hän joutui omituisten tunteiden valtaan. Vanhus vainajan ummistuneet
silmät, äänetön lepo, joka peitti hänen kasvonsa, nosti hänessä
voimakkaan levon kaihon, syvän, pitkällisen unen, jopa kuoleman ikävän.

Kerran hän nukahti, ja hän tuntui nyt liikkuvan paikoilla, missä
kaikki oli rauhoitettua, missä ei aurinko paahtanut taivaalta. Missä
himmeä valo lepäsi kaikkialla — ikäänkuin toisesta valonlähteestä kuin
auringosta lähteneenä.

Hautauspäivä tuli. Mustiinpuetut ihmiset, jotka lauloivat, pappi, joka
puhui, vahva kukkaistuoksu... kaikki teki, että hän yhä pysyi siinä
omituisessa ilmapiirissä, missä oli ollut viime päivinä.

Kirkkomaan kulmassa oli ison kalliolohkareen luona paikka, missä oli
malmiaitauksen ympäröimänä Wildein vanhat perhehaudat. Kesäisin sinne
ryhmittyi kauniita kukkia, ja syksyisin oli kivi punaisen hohtava
auringon laskiessa, ja talvisin kasaantui lunta kiven ympärille kuin
hohtava torni ikään. Tämä kiven läheinen hautauspaikka — viisi kyynärää
leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä, oli Wilden perheen oma, eikä sitä
koskaan voitu riistää heiltä eikä heidän vainajiltaan. Sillä kun eräs
ensimäisiä Wildejä myi ahon kirkkomaaksi, hän meni ja aitasi tuon
paikan lähellä kalliota ja sanoi:

— Kaiken muun saatte, mutta tätä paikkaa en myy. Se on oleva minun ja
jälkeläisteni, siihen asti, kuin kivi on vajonnut maahan. Suostutteko
siihen?

Ja he suostuivat, he kun olivat saaneet ahon halvalla. Mutta kun kauppa
oli pantu paperille ja allekirjoitettu, lisättiin nämä hänen sanansa ja
vahvistettiin nimikirjoituksilla.

Tähän haudattiin Sakarias Wilde, vaalein Wilde suvun jäsenistä. Uusi
risti hakattiin isoon kiveen, ja siihen liitettiin hänen nimensä,
syntymä- ja kuolinvuotensa.



XI.


Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen.
Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä
pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen
ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion
konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei,
Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.

Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän
tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta
mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai
nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että
tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat
hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.

Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai
hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä,
tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen
toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin
»villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä
johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli
viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.

Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös
Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat
polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan
tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin
tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni
Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.

Mutta hänen mielensä keveni, kun Alf oli kertonut koko asian:

Hän ja kolme toveria olivat olleet retkellä merellä. He olivat
loikoneet saarella ja sytyttäneet valkean. Lähtiessään saarelta päivän
sarastaessa ja tultuaan taas merelle, he näkivät, että vanha maja
(jossa muuten ei kukaan asunut) alkoi palaa. He palasivat saareen ja
koettivat sammuttaa tulen, mutta eivät saaneet sitä tukahutetuksi. Nyt
tuli äreä harmaapartainen mies esiin ja sanoi, että he muka olivat
sytyttäneet mökin palamaan, sanoi edelleen tietävänsä, kutka he
olivat, ja että he saivat vastata teostaan, sillä maja oli hänen. Kun
he vastasivat, etteivät olleet sytyttäneet majaa, hän ärjäsi, että he
kyllä tiesivät sen tehneensä. Jos eivät suorastaan olleet sitä omin
käsin sytyttäneet, niin olivat kipinät heidän nuotiovalkeastaan sen
sytyttäneet... he saattoivat luopua enempää puolustautumasta. Ja sitten
he olivat menneet tiehensä; mutta toisilta he olivat saaneet kuulla,
ettei se mies ollut suurenarvoinen... hän oli puoleksi maankulkija. Kun
kerran venäläisiä oli soutanut saaren suojaan, eräiden, jotka aikoivat
siinä kalastaa, ampui heitä siinä joku suolalla vastakkaisella puolella
olevalta tunturilta... Ja se oli varmaankin tämä mies.

— No, mutta miksi et ole tätä aikaisemmin kertonut?

— Sentähden... että pelkäsin, etten useammin saisi lähteä sinne
retkille.

Aada käski Alfin tuomaan mukaansa toverinsa siltä retkeltä. Sen Alf
teki, ja he selittivät jotenkin samaa. He olivat kaikki vihoissaan
tuolle harmaapartaiselle miehelle; mutta he eivät liioin rohjenneet
väittää, etteivätkö säkenet nuotiosta olleet sytyttäneet majaa.

Välttääkseen enempiä rettelöitä, Aada maksoi miehelle majan hinnan.

Vuosien kuluessa mainitsi Alf usein sanan, joka osoitti, että hän
vähimmin kaikista ajatteli ruveta maanviljelijäksi. Retket tuntureille
ja metsälle kävivät yhä harvemmiksi. Ainoa, mikä hänelle kelpasi,
oli soutu ja purjehtiminen — sisällä lahdissa tai aavalla merellä.
Loma-ajoilla hän usein oli niin kauan ulkona, että Aada oli hyvin
levoton hänen tähtensä, kun nousi kova myrsky.

Mutta aina hän palasi takaisin ja nauroi niin turvallisena, kun äitinsä
kertoi hänelle, miten levoton oli ollut hänen tähtensä. Eräänä iltana
Alf sanoi kotia tullessaan:

— Katso minua, äiti! Minulle ei koskaan voi tapahtua mitään merellä.

Äiti katsoi häneen katsomistaan. Tavallaan hän häntä ymmärsi, mutta
sanoi kuitenkin:

— Mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Alf?

— Niin, onpa ihmisiä, jotka voivat lähteä merille, mutta joista ei
kuitenkaan koskaan tule merimiehiä; mutta toiset taas tulevat siksi
luonnostaan. Ei mikään onnistu heille huonosti. Pahinkin kapteeni
leppyy heille. Eivätkä he koskaan huku merellä... he aina selviytyvät,
kävi, miten kävi. Sellainen merimies olen minä, äiti! Kapteeni Fjelde,
hän, jota sanovat »Sudeksi», sanoi sen minulle tänään.

— Se- on hyvin kummallista, vastasi Aada, että sinä niin paljon pidät
merestä. Minä pidän enemmän tasangosta ja metsästä. Olen harvoin ollut
merellä.

Muutaman päivän kuluttua Aada sanoi hänelle:

— Rakas Alf... olet jo niin iso, että sinun pitäisi ajatella
tulevaisuuttasi. Koulussa on käynyt huonosti; mutta olethan sinä
kuitenkin osoittanut, että sinulla on älyä ja hyvät voimat. Rakas Alf!
olen aina ajatellut, että sinä ottaisit Vorre-kartanon johdon... En voi
ajatella, että kartano on siirtyvä vieraisiin käsiin.

— Teen, niinkuin sinä tahdot. Jään sinun luoksesi, äiti, vastasi Alf.

Nämä sanat, jotka hänen poikansa tässä lausui, olivat muutamia niistä
monista, hänen viime aikoina sanomistaan, joiden äänenpaino pani äidin
kuuntelemaan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä äänenpaino ilmaissut
hänelle, että poika tiesi, mikä oli syy siihen, että hänen äitinsä
ja hän nyt asuivat täällä, kun sillävälin hänen isäänsä ei koskaan
näkynyt, vaikka tämä eli.

— Teen, mitä tahot... tahdon jäädä sinun luoksesi, äiti.

Ja siinä piili samalla salainen äidin menettelyn hyväksyminen, ja
samalla kiitollisuuttakin näiden sanojen sävyssä.

Vähän myöhemmin alkoi Alf harjoittautua maanviljelyksessä. Hän pani
aikaisin maata, nousi varhain ja otti usein osaa kaikkein kovimpaan
maatyöhön. Hän hankki itselleen myös ne kirjat, jotka käsittelivät
maataloutta, ja hän matkusti pääkaupunkiin hankkimaan paraita koneita.

Mutta lyhyesti: hän ei siinä viihtynyt. Silloin tällöin hän
huomaamattaan mutisi itsekseen:

— Niin, nyt kuluu aika.

Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain,
mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.

Aada huomasi koko asianlaidan. Ja eräänä päivänä hän sanoi Alfille:

— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse
tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä
sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona...
Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne
lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi...
Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä
vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja
silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille... jotka voivat olla
pahempia.

Alf halasi häntä ja sanoi:

Saanko matkustaa kauas pois, äiti?

— Tahdotko todella kauas, Alf?

— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin...
jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla... keskellä isoja meriä...
kummallisen nimisiä saaria... jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne...

Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat
nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.

— Matkusta siis niin kauas, Alf... mutta älä unhoita äitiäsi... tule
takaisin... eikö totta, tulethan takaisin?

Alf vastasi:

— Tulen... en koskaan... voi unhoittaa äitiä.

Aada oli kyllä suruissaan siitä, että Alf matkusti, mutta hän oli
kuitenkin tyyni. Se suru, joka hänellä oli ollut elämässä, oli tehnyt
hänet hieman kiihkoiseksi. Eihän onni ja onnettomuus riippunut
ulkonaisista seikoista.

Sentähden hän levollisempana katseli Alfin matkaa, kuin mitä moni äiti
olisi tehnyt. Ja kuitenkin rakkaus tähän hänen ainoaan poikaansa oli
suurempi kuin useiden äitien.

Kun Alf oli matkustanut, hänelle selvisi, että hän nyt todella oli
yksin. Olihan hänellä paljon tointa Vorre-kartanon hoidossa, ja olihan
työ hyvä... mutta kuitenkin.... ihminen kaihoaa muuta, kuin satunnaista
tointa. Hän ikävöi jotakin, mihin silmänsä kohdistuisi, hän ikävöi
henkilöä, jolle voisi sanoa: — katso nyt se on pian valmista! — katso,
nyt se on täytetty!

Miksi hän nyt vaivasi itseään? Jos nyt Alf valitsi merimiesuran...
jos hän oli, kuten sanoi, syntynyt merimieheksi?... Sellaisia usein
oli mahdoton saada asumaan maalla. Hän oli nähnyt sellaisia aito
merimiehiä, jotka kulkivat mailla sangen vaivaloisesti ja kasvoissaan
ja silmissään ilme, joka viittasi siihen, etteivät täällä olleet
kotonaan. Eiköhän Alfilla ollut jotain sellaista eriskummallista
luonnossaan?... Epäilemättä hänellä se oli! Hänen viime päivinään
kotona Aada oli nähnyt jotain sellaista askaroituvan esille hänestä,
hänessä oli huomannut sisäistä ponnistelua ja se oli ilmaissut itseään
vaikenemisen muodossa, samoin kuin linnussa, joka on ääneti sinä
hetkenä, jolloin se valmistautuu koettelemaan voimakkaita siipiään.

Toiste Aada luuli varmasti, että hän oli palaava kotia ja jäävä sinne
asumaan. Ja iloiten hän ajatteli hänen tulopäiväänsä ja niitä päiviä,
kun he yhdessä tulivat kulkemaan vanhoja tuttuja teitä ja jolloin hän
oli sanova äidilleen: — nyt olen iloinen siitä, että taas olen kotona.

Kuukauden päivät Alfin lähdön jälkeen Aada odottamatta sai vieraakseen
rouva Lydersin. Hän oli matkalla veljensä, rovasti Bjelken luo, joka
asui noin kymmenen peninkulmaa kauempana laaksoseudussa... eikä hän
voinut kulkea Vorre-kartanon ohi tervehtimättä rakasta ystävätärtään.
Mutta miksi ihmeessä he eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen
vuoteen? Kuinka kummallista se oli, he kun kuitenkin asuivat niin
lähellä toisiaan! Aada epäilemättä oli elänyt hyvin yksinäisenä. No,
olihan se hänen tapaistaan. Oli, niinkuin eräs herra pitkän aikaa
sitten oli sanonut eräässä seurassa, missä Aada oli läsnä: — hänessä
on jotain samantapaista kuin vanhassa perityssä maassa... niin, hän ei
todella koskaan ollut voinut sekoittua säälittäviin porvarisieluihin...
Mutta joka tapauksessa... olisi ollut niin hyvä, jos he olisivat
tavanneet toisensa noina ensimäisinä kymmenenä vuotena... viime aikoina
hän, rouva Lyders, oli ollut niin paljon matkoilla.

Rouva Margrethe Lyders oli vielä hyvin kaunis nainen, ja hänellä oli
tavattoman sievä esiintyminen. Hymy hänellä vielä oli tarjona, ja se
vaikutti sangen miellyttävältä; mutta kaikki nuo pienet lempeät sanat,
jotka olivat vaikuttaneet niin kiehtovasti, kun niitä käytti tuo
nuori nainen, olivat nyt tuon nelikymmenkuusi-vuotiaan naisen suussa
muuttuneet hieman häiritseväksi sanatulvaksi.

Hetken kuluttua Margrethe Lyders siirtyi vakaviin asioihin:

— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa
käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet
asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen
muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo
onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee
siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä
meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä
on aikaa... sillä Carsten Stahl matkustelee joskus... Mutta (hän
hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa... Herra tietää minne hän on
joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.

Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän
ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän
sanoi sentähden pian:

— Rakas Margrethe... muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin
paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt
vähän.

— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään
pidä liiasta puhelemisesta... ohhoh, minulla usein on niin kova
hengenahdistus.

Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan,
valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti,
että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.

Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouva
Margrethe Lyders matkusti eteenpäin.



XII.


Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut
turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen
satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä
päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi,
vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.

Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen:
— Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä,
kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle
puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja
myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten
ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti
esiin sumusta.

Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta.
Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut
iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki
edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.

Ilma kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi. Useimmat talonpojista
ja kalastajista jäivät seisomaan paikoilleen; mutta molemmat
herrat menivät kajuuttaan, jota ensiluokan matkustajat käyttivät
tupakkahuoneena. Siinä he istuutuivat. Ohuen lautaseinän läpi virtasi
sisään lämpöä pannuhuoneesta. He nojasivat molemmat tätä seinää vastaan
ja pudistelivat itseään täynnä mielihyvää. Sitten he sytyttivät
sikaarinsa ja puhelivat yhdessä. Tasaisesti ja tyynesti tulivat sanat,
kuten on laita, kun keskustelijat ovat hyviä ystäviä ja tyytyväisiä
oloonsa. Ensin he puhuivat yksityisasioista, mistä ilmeni, että toinen
oli tullivirkamies, toinen asianajaja-apulainen, molemmat sillä haavaa
asuen läheisellä satamapaikalla; lisäksi, että asianajaja-apulainen oli
syntyisin Sandbystä ja sitten että he nyt olivat matkalla kaupunkiin
ottaakseen osaa juhlaan, jota vietettiin samana iltana, sen johdosta,
että klubi-seuran perustamisesta oli kulunut puolisataa vuotta.

— Naurettavaa, sanoi asianajaja-apulainen nauraen, että noiden
molempien vanhusten pitää olla mukana... Muuten luulen, että kaikki on
hyvin onnistunutta... mutta että nuo vanhukset on kutsuttu... ja vielä
lisäksi kunniavieraina... se on totisesti nurinkurista.

— Nuo molemmat vanhukset? Kutka ne ovat?

— Kaksi ukkoa. Vallan nuorina he olivat mukana perustamassa klubia. Ne
ovat lihan-vientimies... entinen suolalihan-vientimies Smuk ja eräs
vanha herra Grunck... myöskin joku entinen... luullakseni viinikauppias.

— No... mitä muuta merkillistä heissä on?

— Toista, lihan-vientimiestä Smukia... sanotaan ystävien kesken
Yorkshir-siaksi. Sen nimen hän sai monta vuotta sitten. Muuan
teurastaja Sandbyssä oli ostanut mustan yorkshir-sian, joka
loikoi laatikossa ja jota monet kävivät katsomassa. Silloin tuli
taidemaalaaja; hän oleskeli ulkopuolella kaupunkia ja maalasi Otto
Ullgaardin talon kuvan — sitten hän tuli ja kurkisti alas laatikkoon ja
sanoi:

— Mutta tuossahan makaa lihanvientimies... Hyvää huomenta, Smuk!

Ja silloin kaikki luonnollisesti nauroivat, niin että heitä hikoitti.
No, ei se ollut hullummin sanottu. Onhan mies jotenkin sennäköinen.

— Entä toinen, jatkoi apulainen, ja nauroi vielä kovemmin, hän on
totisesti kuin piru itse!... se on viinikauppias Grunck. Hänet saatiin
hinatuksi alas siitä huoneesta, missä hän viimekuluneena kymmenenä
vuotena on istunut ja päästänyt ääniä... käsität, minkälaatuisia.
No, ei hän sille mitään mahda; se on kivulloisuutta hänessä, ja
tohtori mainitsee sitä latinalaisella nimellä. Ja voihan hän siitä
huolimatta olla kunniallinen porvari. Mutta... mitä? Esittää sellaista
juhlalliselle seuralle? Tietysti... kun tuo kivulloisuus mainittiin
toimikunnalle, jolta kysyttiin, mitä aiottiin tehdä, jos nuo äänet
kuuluisivat juhlassa, niin herrat kynsivät korvallistaan ja päättivät
jättää miehen kotia. Mutta eihän silloin liioin käynyt laatuun pyytää
Yorkshir-sikaa... eihän hänkään ollut mikään loistokappale. No hyvä,
molemmat pyyhittiin luettelosta. Mutta eipä se vaan käynyt niin
helposti. Sillä Yorkshir-sika pitää hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja kun
hän vainusi, ettei puolisatavuotis-juhlaa vietetä ilman kumpaakaan,
niin... niin hän meni klubin johtokunnan luo ja nosti suuren melun
siitä, ettei häntä oltu kutsuttu. Ja lopuksi sekä hän että tuo toinen
äänekäs herra sai kutsun.

— No... ketä muita siellä vielä tulee olemaan? Enhän minä tunne melkein
ketään.

— Ei se tee mitään. Kyllä sinä tulet tutuksi. Niin, ketä siellä onkaan?
Siellä on esimies, konsuli Sparr, jonka sinäkin tunnet... ja kapteeni
Tambs ja kandidaatti Rick, hyvin tunnettu mies kaupungissa... niin ja
sittenhän siellä on kapteeni Stahl.

— Kapteeni Stahl? Kuinka? Onko hänkin siellä?

Hän oli komentajani kun harjoittelin kesäkentällä. Minusta tuntuu...
kuin olisi hän, miten sanoisin? kylmän näköinen. Oletko sinä nähnyt
hänet? Pane merkille ne silmät; ne ovat totisesti kylmät. Melkeinpä
tahtoisin sanoa: salakavalan kylmät.

— Niin, se on kyllä totta.

— Muistan, kuinka hän kerran näki sotamiehen pyörtyvän. Niin, mies
kaatui pitkäkseen maahan. Silloin huusi Stahl, niin kuin huudetaan
koiralle: ylös siitä! Ei mitään kujeita! Ei mitään ilveilyä!... no ei
se ollut ollenkaan ilveilyä... Sotamiehellä oli sydänvika... kuoli
parin päivän päästä.

— No niin... sellaista tulee helposti sanoneeksi, vaikka ei niin pahaa
tarkoita. Hän on pohjaltaan uljas mies... hän on kyllä elämöinyt
hurjasti aikoinaan.

— Niin... mutta voinpa kertoa, ettei hänen elämöimisensä aina ole
ollut iloista laatua. Kuuluu kyllä olevan jotain epäselvää, lievimmin
sanottuna epäselvää hänen oloissaan. Mutta, jumalparatkoon, onhan hän
monessa suhteessa kelpo soturi, ja taitaapa olla hyvissä kirjoissa
esimiestensä tykönä, mikäli olen kuullut... Hän osaa kyllä olla hieno
ja ystävällinen sopivaan aikaan. Näin hänet kerran, kun hän puhui
komentavan kenraalin kanssa... no, se vasta oli keskustelua. Niin,
kyllä kai häntä monessa suhteessa pidetään helpossa kurissa.

He istuivat hetken puhumatta. Äkkiä joku laivaväestöstä tuli sisälle ja
sytytti lampun. Molemmat herrat kysyivät: — Kuinka pitkällä ollaan? Ja
merimies vastasi: — olemme niemen kohdalla.

— No, huusivat molemmat. He nousivat ja menivät ulos kannelle. Sumu oli
harventunut, tai sitä ei ollut niin lähellä rantaa: taivas oli melkein
selkeä, ja kaupunki lyhtyineen näkyi sangen lähellä.

       *       *       *       *       *

Muutamat klubin jäsenistä alkoivat juhlanvieton jo kello kolme
iltapäivällä, mutta varsinainen juhla alkoi kello seitsemän. Mitä
hilpein mieliala vallitsi pian kaikissa. Kaikki olivat saapuvilla:
molemmat vanhukset, viinikauppias Grunck ja lihan-vientimies Smuk
istuivat kumpikin erikseen keskustellen parin klubin vanhemman ja
huomatun jäsenen kanssa.

Istuuduttiin pöytään hymyillen ja pakinoiden. Esimies kumarsi
molemmille vanhuksille ja asetti heidät istumaan pöydän yläpäähän
juhlatoimikunnan keskelle.

Ryyppyä tarjottiin ja senjälkeen lohta, joka oli loistavan punainen
ja hyvin lihava. Sen kera juotiin paljon Bordeaux-viiniä, hyvää
Leoville-lajia. Se tasoitti mielialan, asetti ikäänkuin tahtipuikon
ilmaan ja soinnutti seuran yhteiseen rauhalliseen innostukseen. Se
teki, ettei raa’asti räyhätty; naurettiin maltillisesti ja juotiin
toisten maljoja.

Mutta ruokalajit kulkivat yli pöydän toisten viinien seuraamina, ja
tunnelma kohosi. Vastaiseksi kaikki kävi hyvin sopusuhtaisesti. Silloin
kajahti äkkiä kova ääni eräästä pöydästä. Mitä se oli?... no, se oli
talonpoikais-upseeri Halvor Flaaland, joka pahoin morkkasi pöytäviinejä
ja tahtoi jotain väkevämpää. Ja hän saikin sitten käsiinsä pienen
ruskean rommi-pullon ja maisteli sen sisällystä ahkerasti. Mutta siihen
hänen ei olisi pitänyt kajota viinien jälkeen; sillä se ei vaikuttanut
hyvää. Alussa paljon naureskeltuaan ja iloittuaan hän kävi vallan
mykäksi. Ja vähitellen hän tuli kalpeammaksi — kunnes nousi ja meni
ulos, ja vanha tanskalainen tarjoilija Gulland meni hänen jälkeensä ja
pudisti hymyillen päätänsä:

— Pullo soodaa, herra luutnantti... tarvitsette soodavettä... Pitäkää
nyt vaan pahoinvointianne aisoissa, luutnantti Flaaland... ei täällä
sisällä luutnantti Flaaland... ei täällä sisällä.

Klubin illatsut ja juhlat olivat tunnetut koko levottomiksi. Tämä
puolisatavuotis-juhla näytti käyvän hyvin rauhattomaksi, huolimatta
rauhallisesta alusta. Niin, kun jälkiruoka ja samppanja tuli, pääsi
aika ajoin naurun remahdus valloilleen, niin että seinät paukkuivat.
Puheltiin kaksittain, ja puheltiin innokkaasti. Kaksi kapteenia piti
kiinni toisensa takin rinnusliepeistä ja väitteli siitä, oliko pari
patteria asetettava rannikkosaarelle vai kaupungin lähistöön. Toinen
huudahti monasti keskeytettynä:

— Mutta mitä nyt sanotte... mitä nyt sanotte... se ei pidä
paikkaansa... siitä muistuu mieleeni... mies, jonka piti saada uusi
satula... satula... ja hän sai sen satulasepältä... mutta sitten hän
sanoi satula... sepälle: mutta katsokaa, tämä satula ei ole tehty minun
pääni mukaan... niin satulaseppä vastasi: — ei se olekaan tehty...
teidän päänne, vaan peränne mukaan.

Toinen kapteeni vaipui pohtimaan tätä, ja samassa kumpikin unhoitti
molemmat patterit ja minne ne oli asetettava.

Kauttaaltaan viini vaikutti. Muutamat niistä monista puheista, jotka
pidettiin, päättyivät täydelliseen sekamelskaan. Mutta usein se
seikka, että puheita tulvi liiaksi esiin, oli omansa saattamaan niitä
vielä kiihkeämmiksi, ja puhujat huitoivat kädellään ja jatkoivat
loruilemistaan — kunnes joku tuuppasi heitä niskaan, niin että he
pudottivat lasinsa, tai kolhaisi heitä takaa polviniveleeseen, niin
että he kaatuivat kumoon.

Muutamat selväpäiset, järkevät miehet kulkivat ympäri ja pudistivat
päätään: Kun oltiin sivistyneitä ihmisiä, ei pitäisi elämöidä tällä
tavalla. Mutta ei auttanut, että he pudistivat päätään. Melu ei
siitä vähentynyt; täällä lauloi joku, tuolla oli toinen kymmenennen
kerran noussut pöydälle, mistä kaikin mokomin tahtoi pitää puheen
Iislannnille. Kaikki kävi vielä laatuun, niin kauan kuin oltiin
ystäviä. Mutta tuollahan jo seisoi vastatusten lattialla kaksi nuorta
miestä, jotka luettelivat toisilleen ansioitaan, molemmat viime
muodin mukaan puetut, toisella ruusu napinlävessä. Äkkiä satoi alas
korvapuusti ja seuraavassa tuokiossa he karkasivat toistensa kimppuun.
Koetettiin eroittaa heitä, mutta oli mahdotonta saada heitä irti
toisistaan. Ja kun he kopsahtivat kumoon ja kaatoivat pöydän sekä
juopuneen miehen, joka oli tahtonut välittää rauhaa, niin heidät muitta
mutkitta heitettiin ulos.

Luultiin, että he pian hellittäisivät. Mutta hetken kuluttua näkivät
muutamat sisään tulevan miehen, jota ensin eivät tunteneet, mutta
jonka sitten huomasivat toiseksi riitapukareista. Hänen tilansa oli
nyt surkuteltava. Hän ei ainoastaan ollut menettänyt ruusunsa, mutta
kauluksensakin, valkean kravattinsa ja toisen hännystakin liepeensä.
Nyt hän kulki tirkistellen vaivoin toisella käyttökuntoisella
silmällään; sillä toinen oli turvonnut kiinni. Kaksi tarjoilijaa
tarttui häneen ja hautoi hänen ohimoitaan, ja monet juopuneet
herrat tulivat paikalle ja käskivät heidän (he puhuivat kuin olisi
toinen ollut läsnä) olla ihmisiksi. Hieman myöhemmin toinen tuli
sisälle, ja hänetkin he ottivat hoitoonsa; sillä ei hänkään ollut sen
vähäisemmän hävityksen alainen. Äskeiset riitapukarit näyttivät nyt
katuvaisilta, ja kaikki luulivat, että he olivat tulleet järkiinsä.
Mutta vahvistettuaan itseään, he vielä kerran kohtasivat toisensa
käytävässä, missä ei kukaan heitä nähnyt. Ja kävivätpä he totisesti
kolmannen kerran toisiinsa käsiksi. Tietysti. Pitkän aikaa he loikoivat
ja vääntelivät itseään ja pieksivät toisiaan, ja kun tanskalainen
Gulland ja toinen tarjoilija sattumalta kulkivat siitä, he näkivät
siinä jotain loikovan ja liikkuvan, mikä havaittiin noiksi molemmiksi
riitaveljiksi, jotka nyt olivat sennäköiset, että tuskin saattoi tuntea
heidän kasvojaan.

Hieman erikseen toisessa salissa istuivat kapteeni Tambs ja kapteeni
Stahl. He olivat olleet yhdessä pitkällä ratsastusretkellä iltapäivällä
ja olivat saapuneet juhlaan ylen nälkäisinä. Ja he olivat syöneet
vahvasti ja juoneet yhtä vahvasti. Molempien pää punoitti, ja Carsten
Stahlin silmät hieman verestivät. Kuten aina, juotuaan paljon, hän
nytkin puhui vähän epäselvästi, ikäänkuin ei kokonaan olisi hallinnut
kieltänsä.

He näyttivät alussa ilkkuvan sitä juopumusta, joka hitaasti levisi
ympäri salia, ja sitä mieshukkaa, minkä se aiheutti. Itse he
samalla istuivat täynnä viiniä ja väkevämpiä juomia, mutta sangen
liikkumattomina.

Äkkiä sanoi Stahl vaiettuaan kauan aikaa:

— Sanoiko Orne tulevansa tänne tänä iltana?

— Sanoipa kyllä, että aikoi tulla.

— Eikö hän vielä ole tullut?

— Ei, en ole häntä nähnyt.

Carsten Stahl kaatoi itselleen täyteen ison lasin konjakkia ja tyhjensi
sen. Hänen päänsä alkoi vähän enemmän punoittaa. Hieman myöhemmin hän
sanoi:

Tahtoisinpa saada hänet oikein katseltavakseni, tuon kurjan
aisankannattajan.

Ja sitten hän lisäsi:

— Ha haa! Viime kerrallahan ivasimme häntä. Hänhän tuli liian
naurettavaksi, ja se teki häneen vaikutuksen, että me niin
vähän välitimme siitä, että hän sen huomasi. Käytimmehän häntä
vartijanvirkaan, mitä? Ha, ha, haa.

— No, eipä hän oikeastaan taida olla varsin urhoollinen.

— Urhoollinen, ei totisesti, sitä hän ei ole. Se oli meidän suurin...
meidän kaikkein suurin huvimme, että hän sen huomasi. Tuo nainen oli
viehättävä... oh, hän oli kerrassaan hurmaava! Ei kukaan ole hänen
kaltaisensa... Otin hänet usein vallan miehen nenän alta... kokonaista
neljä kertaa.

Tambs istui taapäin nojaten ja silmät puoleksi ummessa. Hän näytti
miettivän asiaa. Sitten hän sanoi:

— Minua ei miellytä, että sinä siitä ylpeilet... Sitä et olisi tehnyt,
jos hän olisi ollut minun vaimoni.

— Sinähän olet humalassa, mutisi Carsten Stahl ja vilkaisi ystäväänsä.
— Mitä sinä tarkoitat... sinun vaimosi?

— Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinä et olisi ylpeillyt, jos olisit ollut
rakastunut minun vaimooni.

— Oletko hullu?... Tahdotko verrata itseäsi Orneen?... Olethan sinä
mies.

— No, eikö siis Orne ole mikään mies; sinun ei tarvinnut häntä pelätä.
Sinä olit yksinkertaisesti... niin tahdonpa kerrankin saada sanotuksi
sen! (hän käänsi päänsä Carsten Stahlin puoleen ja tuijoitti häneen).
Sinä olit yksinkertaisesti raukkamainen ja paheinen ja julma, kun teit
tuon tekosi... Noita kolmea ominaisuutta sinulla aina on ollut vähän
pohjalla, niin sinähän... no, kun olit oikein nuori, ei kukaan olisi
sitä uskonut.

Vielä kapteeni Tambsin puhuessa Carsten Stahl käänsi päänsä hitaasti
ja tuijoitti taas kapteeni Tambsiin. Molemmat istuivat hetken ylen
punoittavina vastatusten. Lopulta Stahl hymyili ja mutisi:

— Älkäämme nyt tulko naurettaviksi. Olemmehan juovuksissa. Minä muuten
luulen, että sinä varmasti olet paljoa juopuneempi kuin minä. Olethan
sinä tuntenut minun oloni niin hyvin, että tiedät... että minulla... on
ollut tarpeeksi teko... kainoutta ja akkamaista haaveilua elämässäni...
ja sentähden panen arvoa luon... luonnollisuuteen.

Silloin nauroi kapteeni Tambs:

— No onhan... erilaisia luonteita maailmassa.

Sinä hetkenä tuli kolme herraa siihen ja istuutui heidän luokseen.
Näillä oli monta pikkutapahtumaa kerrottavana. Yleensä oli tämä
riemujuhla hyvin onnistunut. Olivathan monet tosin hyvin hillittömiä,
mutta vähät siitä. Eihän joka vuosi vietetty puolisatavuotis-juhlaa.

Äkkiä kuului kovaäänisiä naurunhohotuksia eräästä viereisestä
huoneesta. Se oli sellaista naurua, joka tietää, että jotain erityistä
on tekeillä. Nuo viisi herraa nousivat ja menivät sisälle huoneeseen,
missä nauru vallitsi. Se ei koskaan tahtonut loppua. Oli helppo nähdä,
että naurettiin viinikauppias Grunckille, sillä kaikki katselivat
häntä, joka seisoi keskellä huonetta nojaten pöytään. Itse hän ei
nauranut, pikemmin hän näytti hämmästyneeltä. Viimein nauru herkesi;
hänelle huudettiin:

— Jatka! Hyvä! Eläköön!

Vanhus huusi, ääni rasittuneena:

— Puhuin ensimäisestä keilanheitto-tilaisuudesta, hyvät herrat! Mutta
sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole naurunaihetta!... Sillä on
hetkiä, jolloin on sopimatonta... sopi... ma... tonta nauraa. Ja monet
muistot, jotka saattavat nostaa kyyneliä silmiin, liittyvät vanhaan
keilirataan, jota ei nyt enää ole olemassa. Mutta kun on vanha ja voi
sanoa, että on ollut iloinen elämässään... niin, sanon minä, onko
onnella määrää?

Nyt kuului vanhuksesta äkkiä jotain, mikä heti paikalla nosti uuden
naurunremahduksen, ja keskellä meteliä kuului:

— Siinä on kunnialaukaus! Siinä on torventoitotus!... Onko onnella
mitään määrää!

Ja nauru tarttui enemmän ja vähemmän juopuneisiin. Juomatoverit
syleilivät toisiaan ja ulvoivat. Muutamat puristivat nyrkkejään ja
huusivat:

— Paiskatkaa hänet maahan, tuo vanha raato! Antakaa hänelle potku
takapuoleen!... Tänne raakoja munia!

Ja äkkiä eräs otti täyden lasin punaviiniä, ja sen hän paiskasi vanhan
puhujan kasvoille.

Hurjaa räyhinää jatkui:

— Polttakaa hieman suitsutusta sen otuksen ympärillä!... polttakaa
paperia!... ikkunat auki.

Hänen jälkeensä heitettiin kaikenlaista: omenia, viinilaseja, pullon
tulppia, sokeroituja luumuja...

Vasta kun monet olivat hajaantuneet, tuli rauhallisempaa, mutta vielä
kaikui huminaa ja naurua joka taholla.

Vanha loruilija tietysti oli raivoissaan. Hän vapisi kiivaasta
vihanpurkauksesta. Hän puhkui ja polki lattiaa. Hän hyökkäsi sinne
tänne ja uhkasi joka taholle puristetuin nyrkein:

— Kirottua roskaväkeä! hän huusi, kirottua roskaväkeä! Kirottua
roska... väkeä!

Sitten hän katosi ovesta, eikä enää palannut.

Mutta tämän jälkeen ansaitsi näkemistä toinen vanhus, lihan-vientimies
Smuk, Yorkshir-sika. Hän tallusteli sinne tänne paksuilla säärillään ja
paisui pöyhkeydestä. Hän puristi esimiehen kättä ja sanoi: ikäänkuin
anteeksiantavasti pudistaen päätään:

— No, eihän se tee mitään! Olihan se oikeastaan hyvin hauska ilveily.

Yorkshir-sika joi yhä enemmän tämän jälkeen. Hän joutui istumaan
muutamien jotenkin nuorten herrojen pariin, ja hän kertoi heille
rivoja juttuja monenlaisista rikkaan elämänsä kokemuksista. Nämä
jutut herättivät innostusta, ja lopuksi eräs nuorista piti puheen
hänelle, joka oli sen iloisen vanhuuden edustaja, mikä oli nuoruuden
päämääränä...

— Kauan eläköön herra lihan-vientimies Smuk! Hurraa!

— Hurraaaa!

Yorkshir-sika nousi vaivoin ja hymyili ja kiitti ympärillensä. Mutta
niin juopunut hän oli, että hänen pian taas täytyi istuutua. Ja äkkiä
hän nukahti. Hän vaipui uneen siinä istuessaan, ennenkuin kukaan sitä
vähääkään aavisti. Nenästä tuli nyt pitkä säännöllinen ääni. Se kuului
hauskalta, kuin olisi hän nauttinut unestaan. Hänen vanhat lihavat
kasvonsa loistivat hiestä. Hän nukkui, kuin ei hän olisi enää koskaan
voinut herätä.

Nuoret herrat istuivat katsellen häntä, ja yksi rupesi toisia
hauskuuttaakseen koristamaan häntä. Hän otti georgineja ja astereita
maljakosta, ja näitä kukkia hän pisti nukkujan kaulaan, korvien taakse
ja povelle. Yorkshir-sika vaipui nukkuessaan alas sohvalle. Nuoret
herrat kohentelivat, niin että hän pian loikoi siinä pitkänään. Nyt
otti eräs nuppineulan ja pisti häntä moneen kertaan käsivarteen.
Kerran Yorkshir-sika huitoi kädellään, kuin olisi unissa karkoittanut
luotaan kärpäsiä. Mutta ainoastaan kerran. Tuo nuori herra pisti, niin
että toiset nauroivat ja huusivat yhtä aikaa. Yorkshir-sika ei enää
liikahtanut.

Yötä oli jo kulunut myöhäiseen. Monet juhlan herroista olivat menneet
kotia tai muualle. Isossa salissa oli sammutettu kaikki valot. Vielä
olivat useimmat pöydät täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja ja laseja,
joita tarjoilijat eivät ehtineet sinä yönä korjata pois. Koko tuo
monilukuinen seura oli sulanut kokoon pariin pieneen ryhmään, jotka
istuivat keskustellen pikkuhuoneissa.

Vihdoin olivat nuoret miehet nauraneet tarpeekseen
lihan-vientimiehelle, ja he aikoivat nousta (se huone, missä he
istuivat, oli puolipimeä; tarjoilija oli jättänyt yhden ainoan
lampun palamaan), kun Frederik Rick tuli siihen, missä he istuivat.
Ihmeteltiin, että hänet nyt vasta nähtiin: missä hän oli ollut? Miksi
ei häntä oltu nähty sinä iltana?

— No mitä? vastasi Frederik Rick, tapansa mukaan rakastettavana. Minä
olen vanha, siinä kaikki. Muistakaa, että otan suihkukylpyä joka
aamu rakkaan terveyteni vuoksi. Minulla ei ole varaa yhtenä iltana
tuhlata niin paljoa terveyttä, mitä moinen rämäkkä vaatii. Millaista
muuten on ollut?... loistavaa?... Mutta mitä tuo on? — hän osoitti
Yorkshir-sikaa. — Tuossahan makaa kaunis Smuckimme kukkien koristamana.
Kuka hitossa on tehnyt tuon mestariteon?... Onpa hän soman näköinen
nyt. Hän on aivan kuin paistettu sika... Niin, noin tarjottiin
vanhoina hyvinä aikoina sikoja, kun ne paistettiin kokonaisina. Hän
on tavallaan komea, tuossa loikoessaan... tyylikäs... onpa teillä
ahdas kauneuskäsitys, kun ette sitä myönnä. Hei, kuinka hän loistaa
valkoisena ja punaisena... kukkia korvien takana... mainiota!

— Mutta missä te olette ollut tänä iltana? Miksi te tulette nyt vasta,
herra kandidaatti?

— Niin, se on kokonainen tarina itsekseen, vastasi Frederik Rick ja
kaatoi itselleen aivan pienen lasillisen sherryä, — olen oikeastaan
ollut monessa paikassa... mutta kuulkaahan, onko kukaan nähnyt täällä
laivanvarustaja Ornea?

— Ei, hän ei ollenkaan ole ollut täällä.

— Eikö hän ollenkaan ole tullut? Luulin, että hän oli täällä. Erosin
hänestä puoli tuntia sitten. Hän sanoi lähtevänsä tänne. Ja hän meni,
ja minä astuin kotiapäin; mutta sitten sain halun tulla tänne näkemään
juhlan loppua, juoppouden huonoja seurauksia, ja niin tulin tänne
kuitenkin.

— Mutta missä monissa paikoissa olette ollut tänään?

— No, voinhan sitten kertoa koko jutun. Minulla oli siis se hyvä
aikomus, että en tulisi tänne, mutta että menisin aikaisin levolle ja
nukkuisin nuo tunnetut tunnit ennen puoliyötä. Istun siis huoneessani
ja luen kirjaa niistä monenlaisista hyönteisistä, jotka elävät meren
pohjalla — hyvin huvittavaa kirjaa. Silloin... juuri kun minä aion
nousta ja mennä makuuhuoneeseen, joku soittaa ovikelloa. Se on Orne.
Hän tuli sitten sisälle ja istui luonani tunnin tai pari. Sitten
olimme yhdessä pitkällä kävelyllä. Hänen talolleen, sen ympärillä ja
erään siellä olevan tunturi-joen rannalla. Niin, hän sai, omituista
kyllä, minut mukaansa, huolimatta myöhäisestä hetkestä. No, hän oikein
pyytämällä pyysi minua tulemaan kanssaan. Mutta, silloin teidän olisi
pitänyt kuulla hänen puhuvan siitä, mitä erityistä tuollaisessa
vuolaassa tunturijoki-vedessä on. Eräänä syysyönä, tyynenä syysyönä
— tuo vesikin oli tyyntä. Levottomana syysyönä, tuskan liidellessä
ilmassa — tuo tasainen, rauhallinen vesi loiski, se ikäänkuin kiiti
rannalla märin jaloin. Orne oli yleensä paljon askaroinut tuon
veden ääressä. Hän puhui jotain kummallista vedenpaisumuksesta...
kaikista kauniista naisista, jotka silloin hukkuivat. Hän väitti,
että turkkilainen oli säilyttänyt jotain vedenpaisumusaatteesta.
Turkkilaisethan kostavat uskottomuuden hukuttamisella. Kaikki
uskottomat naiset hukutetaan.

— Ha haa, etkö kysynyt häneltä, miksi hän antoi vaimonsa matkustaa
Etelä-Ameriikkaan?

— En, sitä en häneltä kysynyt, vastasi Frederik Rick lyhyesti:

— Niin, sehän tapahtui aikoinaan; mutta minä muistan, että rouva Orne
matkusti omituisella tavalla. Orne tosin sanoi eräänä päivänä: vaimoni
on matkustanut pois! mutta tuo vaimo oli kadonnut, siinä kaikki. Ei
kukaan nähnyt laivaa. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan laivaan. Kaikki
oli rouva Orne jättänyt jälkeensä... No, voihan sen kaiken selittää.
Mutta olisipa teidän pitänyt kuulla Ornen puhuvan tänä iltana. Se
oli erityistä puhetta, sen voitte uskoa... Hän on, jumalparatkoon,
varmaankin onneton.

Nuoret herrat mutisivat: niin, niin, hm.

Äkkiä sanoi Rick, kuin olisi jotain juolahtanut hänen mieleensä:

— Se on totta... Hän tulee lähtemään pois maasta muutaman päivän
kuluttua. Ja tiedättekö, että hän on myynyt liikkeensä? Sehän on
uutinen!

— Kenelle? kysyi eräs.

— Niin... en muista nimeä... se oli jollekin henkilölle
itäkaupungeista. No, siinähän Orne teki sangen viisaasti. Onhan hän
aina matkoilla, niin että sellainen liike kai paljon saa itse itseänsä
hoitaa.

Sinä hetkenä tuli tanskalainen tarjoilija Gulland tuoden pullon ja
muutamia laseja. Hän näytti lempeältä ja tuijoitti jäykästi eteensä,
niin kuin vanhan puoleisilla ihmisillä on tapana kun ovat lievästi
juopuneet. Hän kumarsi Frederik Rickille.

— En ole nähnyt kandidaattia aikaisemmin.

No, Gulland, vastasi Frederik Rick, oletteko kaihonnut minua?

— Juuri sitä olen tehnyt, vastasi Gulland, mutta nähkääs, herra
kandidaatti. Tunsinhan sen, että teidän piti tuleman, ja sentähden
panin syrjään tämän madeiran. Ei ollut muuta kuin neljä pulloa tätä
lajia. Se oli määrätty juhlatoimikuntaa varten, mutta minä panin sen
syrjään. Ja jos joku nuorista herroista tahtoo ilmiantaa minut, niin
ilmiantakoot. Minä sen kyllä kannan. Minulla on leveä selkä.

— Ja se on minua varten. Se on hyvin rakastettavasi tehty, Gulland.
Malvoisir-madeiraa... Kiitos paljon. No pankaa se sitten virtaamaan.

Gulland avasi pullon ja näytti tulppaa:

— Tahdotteko katsoa tätä tulppaa. Se on oikeata vanhaa tavaraa.

Sitten hän kaatoi laseihin, ja he joivat. Tuo madeira oli todella
erinomaista. Sillä oli tuo oikean hienon madeiran ominaisuus täyttää
suu maullaan; niin se levitti höyste-yrttien ja vanhan savun sekaisen
makunsa kitalaen kaukaisimpiin osiin.

Gulland seisoi vieressä ja oli palvelukseen altis. Hän katseli
kandidaatti Rickiä, ja tämä nyökkäsi vakavana.

— Niin, huudahti Gulland, se on madeiraa, joka juoksee sulavasti!

— Siinä olette oikeassa!... Kuulkaa, Gulland, ettekö ole nähnyt
laivanvarustaja Ornea täällä tänä iltana?

— Kyllä... näin hänet juuri nyt. Hän istuu pikkuhuoneessa... Siellä
istuu vielä muutamia herroja... muuten ovat kaikki lähteneet.

— Vai niin, onko hän siellä, no silloin menemme sinne. Tuokaa madeira
sinne, tehkää hyvin... Entä Smuk... mitä teemme hänelle?

He kävivät käsiksi lihan-vientimieheen, mutta hän makasi siinä raskaana
kuin jauhosäkki.

— Ei, jääköön hän makaamaan. Kohentakaamme nyt hänen asentoansa, ja
sitten hän saa maata huomiseen. On liian raskasta työtä kuljettaa häntä
mukanaan noin myöhään.

— Ei, ei se teekään mitään, jos hän loikoo täällä, huomautti Gulland,
onhan se tapahtunut ennenkin, sekä minun aikanani, että ennen minua.
Onhan hän vanha täällä. Ja jos herrat ovat valmiit täällä, sammutan
tulen.

He menivät sisälle pikkuhuoneeseen ja näkivät muutamien istuvan pöydän
ääressä. He säpsähtivät nähdessään Carsten Stahlin ja laivanvarustaja
Ornen istuvan jotenkin likellä toisiaan. Kapteeni Stahl ilmeisesti
taas alkoi selvitä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta
laivanvarustaja Orne punoitti ja oli innoissaan. Hän jutteli milloin
kenenkin kanssa. Mutta joskus hän vaikenikin, eikä kuullut ja nähnyt
mitään ympärillään. Sitten hän ikäänkuin taas heräsi ja jatkoi
puheluaan.

— Kas, herra kandidaatti, hän huusi, kun Rick istuutui. Minä koetan
selittää näille herroille sitä, minkä selitin teille, ja minkä te
tunnustitte oikeaksi; mutta täällä se ei käy niin helposti.

— Muistakaa, herra laivanvarustaja, että selititte sen minulle,
kuinka sanoisin, alkuperäisen luonnon helmassa ja yötuulessa, ettekä
neliskulmaisen pöydän ääressä.

— Ei sinne nyt sovi mennä, sanoi Orne vallan vakavana... Mutta minusta
tuntuu, kuin pitäisi sitä ymmärtää. Sanotaan, että turkkilainen on
julma. Mutta emme saa mitata häntä meidän kyynärämitallamme. Minä
siis väitän: kun turkkilainen hukuttaa uskottoman vaimonsa säkkiin
suljettuna, niin hän kostaa kaikessa hiljaisuudessa ja surullisena.

Kaksi vanhanpuoleista herraa nauroi paljon: — siis hiljaisesti ja
surullisesti hän kostaa vaimolleen, ha, ha haa.

— Niin, sanoi Orne, ja siveli ohutta harmaata tukkaansa, olen itse
kuullut sen turkkilaiselta, jonka hyvin tunsin. Olenhan tuntenut paljon
ihmisiä; sillä olen ollut monessa paikassa maailmalla. Ja tämä siis oli
turkkilainen, jonka tunsin. Minä sanoin hänelle: — luulenpa kuitenkin,
että turkkilainen itkee, hukuttaessaan uskottaman vaimonsa. — Ja hän
vastasi: — Muhamettilainen ei itke; mutta vaimonsa kuolema on hänelle
surullinen tyydytys kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta. Ettekö
käsitä, että silloin on, niinkuin olla pitää: lämpöinen, hekkumallinen
uskoton vaimo säkissä. Ja vielä enempikin: hän on säkissä, kun tämä
viskataan veteen ja vajoaa pohjaan. Katsokaahan, nyt loikoo tuo
valkoinen ruumis ja vääntelee itseään, liikkuu rajusti, lakkaamatta.
liikkukoon vaan, onhan se kyllin temmeltänyt niinä öinä, jolloin
petti miehensä. Oi, kuinka hänessä sentään on paljon elämää. No,
hetken kuluttua se asettuu, ehkä silloin tällöin raju nykäys, mutta
yhä hiljaisemmaksi se käy. Ja muhamettilainen näkee hänen lopulta
loikovan siinä liikkumattomana. Ja hänen suunsa ja silmänsä ja korvansa
ovat täynnä vettä, hän on kylmä ja jäykkä... kuolema sovittaa...
Muhamettilainen tuijottaa eteensä, ikäänkuin näkisi hänet. Kuten
sanottu, hän on saanut surullisen hyvityksen kaikesta kirvelevästä
tuskasta ja surusta... Niin, tuollaista hän puhui. Minä hänet ymmärrän.

Monet herroista katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Toiset rypistivät
nenäänsä ja kohottivat hartioitaan. Jokunen katsoi salaa kapteeni
Stahliin. Tämä ei sanonut sanaakaan, poltti hyvin tyynesti tummaa
sikaaria ja tuijoitti järkähtämättä laivanvarustaja Orneen, joka
nyt oli vaiti. Stahlin suu oli koko ajan vääntynyt hieman sivulle.
Jonkunlaista ivaa tai hymyä.

Mutta hetken kuluttua kapteeni Stahl nousi äkkiä ja poistui kulkien
huoneiden läpi, sanomatta kellekään hyvää yötä. Kuultiin hänen
hoipertelevan pöytiä vastaan, niin että laseja kaatui kumoon.

Useimmat katsahtivat kummastuneina. Muutamat nuorista herroista
hymyilivät. Eräs kuiskasi:

— Nyt hän meni. Hän käsitti kyllä, että Orne teki salaviittauksia.

Hieman jälkeen poistuivat toisetkin, juhlan viimeiset vieraat. Heitä
ihmetytti kuullessaan tarjoilijalta, joka päästi heidät ulos, ettei
tämä ollut nähnyt kapteeni Stahlin menevän ulos ovesta. Mutta he
olivat liian väsyneet, sitä sen enempää ajatellakseen. Kun he menivät,
kuuli yhden sanovan laivanvarustaja Ornelle: — Te saatte kauniin ilman
matkalle! Muuten kuuli ainoastaan välinpitämättömiä sanoja, kuten:

— Nyt on selkeä ilma, sangen selkeä... tuuliviiri osoittaa etelää
kohti... Sellaisia huomautuksia, joita tehdään säästä, kun mennään
kotia levottoman lokakuun yönä.

Syysyötä jatkui. Myöhään tuli pilvien lomista näkyviin alakuu. Se
punoitti kummallisena pilvien keskellä, eikä se loistanut selvänä,
ennenkuin kohosi korkeammalle. Silloin taivaanranta vielä oli täynnä
pilviä, jotka sukelsivat esiin ja liitelivät pois. Mutta käyrää kuuta,
joka kävi kirkkaammaksi, kuta ylemmäksi se nousi, ne eivät enää
kosketelleet. Se erosi vilkkuvan kirkkaana tummalta taivaan taustalta
ja valaisi kaikkialla, minne loi säteensä.

Se katsahti niinikään sisälle vanhan klubin ikkunoista, ja ikkunoista
se hiipi sisälle juhlan jälkeisiin tyhjiin huoneisiin ja saleihin,
ja sen vavahteleva loiste pani seinät vapisemaan ja ikäänkuin
perääntymään. Se ei kumoittanut mihinkään määrättyyn kohtaan. Kaikesta
mitä se kosketteli, se kosketteli ainoastaan osaa. Mutta sen valossa
tulivat näkyviin huoneet ja mitä niissä oli sisällä. Yorkshir-sika
näkyi siinä sohvalla loikomassa. Hän oli vaipunut rajattoman syvään
uneen. Hänen kasvonsa loistivat valkoisina kuutamon himmeydessä: Kukat
olivat vielä hänen kaulallaan ja povellaan. Hän loikoi selällään siinä
asennossa, mihin Gulland oli hänet yöksi pannut.

Mutta toisella sohvalla huoneen pimeässä kulmassa loikoi toinen mies
nukkumassa. Mutta unissa hän hampaitaan kiristäen päästi muutamia
pitkiä kumeita huutoja. Ja hieman senjälkeen hän meni kiemuraan ja
kaatui lattialle. Ja noita pitkiä kumeita huutoja jatkui kauan aikaa,
ja niihin sekaantui hampaiden kiristys. Lopulta tuli hiljaista. Eikä
hänestä enää kuulunut hiiskaustakaan.

Yö kului edelleen. Ainoastaan Yorkshir-sian hengitys kuului. Hän loikoi
siinä yhä vaan samassa asennossa. Eiväthän nuo pitkät kumeat huudot
olleet voineet häntä herättää.



XIII.


Alfin matkustettua pois Aada liikkui enimmäkseen yksin.

Eräänä päivänä saapui sanoma hänen miehensä kuolemasta aivan
odottamatta hänelle. Hän sai tietää enempää: Carsten Stahl oli eräänä
aamuna juhlan jälkeen löydetty hengettömänä eräästä klubihuoneesta. Hän
oli kuollut sydänhalvaukseen.

Juuri päivää ennen kuolinsanoman saapumista oli Aada saanut kirjeen
Alfilta, joka kirjettä kirjoittaessaan ei ollut hyvin kaukana. Aada oli
ajatellut tätä kirjettä lukiessaan: — tokko hän koskaan palaa kotia? Ja
kun hän nyt kulki näissä ajatuksissa, tuli sanoma Carstenin kuolemasta.
Se vaikutti häneen hyvin kamalasti. Hän ajatteli: — kuinka ihmiset ovat
yksinäisiä... kaikki olemme yksinäisiä... Carsten on yksin, ja Alf on
yksin, ja minä olen yksin. Hän loi katseensa Vorre-kartanon maille,
metsille ja tuntureille. Nyt ne eivät kehoittaneet häntä tulemaan
luokseen, kuten aina ennen. Nyt ne lepäsivät unisina ja äänettöminä.

Aada matkusti Sandbyhyn. Hän oli läsnä hautajaisissa. Ei kukaan
saattojoukosta häntä tuntenut. Hän istui itsekseen ajatuksineen. Sillä
paljon liikkui hänen sisällään. Ajatukset tulivat suurina joukkoina:
valkeat, kultaiset ja synkät ajatukset. Ja nämä ajatukset kulkivat
varjojen tavoin hänen ohitsensa. Äkkiä ne ilmaantuivat, äkkiä ne
katosivat.

Palattuaan Vorre-kartanoon hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja
lamautuneeksi. Hieman häntä tosin auttoi se, että hän lähimpänä aikana
sai paljon hommaa Carstenin raha-asioiden järjestämisestä (niin, tämä
toimi todella oli omansa hajoittamaan hänen ajatuksiaan), sillä Carsten
oli jättänyt jälkeensä paljon velkoja. Tiesihän Aada, että isänsä oli
maksellut niitä monta kertaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen isänsä
elinajoilta vielä paljon muitakin velkoja jälellä.

Ja kun tämä oli suoritettu, eräs toinen seikka siirtyi hänen
ajatusmaailmaansa: Alfilta tuli kirje, joka kertoi, että hän pian tuli
kotia — kuukauden tai parin kuluttua. Tarkemmin ei paluu-aikaa oltu
mainittu. Kuinka suuresti tämä kirje häntä ilahutti. Sillä edelliset
hänen saamansa kirjeet olivat hänen surukseen kertoneet, että hän, Alf,
nyt oli tullut perämieheksi englantilaisella parkkilaivalla: — missä
hyvin viihdyn. Kotona on niin hiljaista. Missä vaan liikkuu kotimaassa
etelässä tai pohjaisessa, on niin hiljaista. —

Eräänä päivänä hän äkkiä astui sisään ovesta äitinsä luo. Aada joutui
voimakkaan mielenliikutuksen valtaan näin odottamatta nähdessään hänet.
Ensi hetkinä hän saattoi mutista ainoastaan muutamia epäselviä sanoja.
Alf otti hänen päänsä käsiensä väliin, nyökkäsi hänelle ja suuteli
häntä moneen kertaan. He istuivat nyt yhdessä jutellen, ja äiti katsoi
häneen koko ajan. Niin, hän oli hänen Alfinsa. Olivathan hänen silmänsä
kuin hyvillä lapsilla. Mutta jotakin muutakin hän huomasi: noissa
silmissä piili vielä kaukomatka, se purjehdusinto, joka ei hellitä.
Alf ei puhunut siitä; mutta juuri kun hän ei puhunut, huomasi, missä
hänen ajatuksensa harhailivat, harhailivat vahvassa tuulessa kaukana
valtamerellä. Niin, sen sanoivat äänettöminä hetkinä hänen tuijottavat
katseensa.

Ja kun hänessä näkyi jotain hymyn tapaista, oli, kun olisi hän
lähestynyt maata, jota ei ennen ollut nähnyt, mutta jonka tarjoamia
ihanuuksia hän nyt ikävöi syliinsä.

Merimiehillä on aina ilme, kasvojen sävy, johon he usein ikäänkuin
pysähtyvät ja jälleen vajoavat. Nämä kaksi seikkaa: tuo pitkä
tuijoittava katse ja odottava hymy — ne olivat Alfille ominaiset.

Alf ja hänen äitinsä juttelivat. Äiti nyökkäsi usein hänen sanoihinsa.
Hän ei voinut muuta, sillä Alf oli väkevä. Eräänä päivinä Aada sanoi
tyynesti: — hän ei voinut sanoa muuta heidän keskustelunsa jälkeen —:
Ymmärrän sinua, täytyyhän sinun päästä matkustamaan.

Kolme päivää myöhemmin hän saattoi häntä ahojen ja kallioiden yli tuon
pitkän matkan meren rannalle. Siellä odotti vene häntä. Hänen lyhyet
sanansa kaikuivat niin järkähtämättömiltä, niin rakkailta, että Aada
kävi kummallisen levolliseksi ja sanoi: — Rakas Alf, tiedän, että sinä
minusta pidät.

— Pidänkö sinusta? hän katsoi äitiinsä ja toisti vielä kerran: pidänkö
sinusta?

Ehkä hän ajatteli jotain; sillä muutamat kyynelet välkkyivät hänen
katseessaan, eikä hän koettanut niitä salata.

Seuraavina päivänä Aada huolimatta pitkästä tiestä meni meren rannalle
asti ja tuijoitti aavalle ulapalle. Eräs Vorre-kartanon palvelijatar,
joka näki hänen menevän sinnepäin, kysyi, pitikö hänen tulla mukaan.
Mutta sitä Aada ei tahtonut. Kolme kertaa meni pari renkiä häntä
vastaan, hän kun viipyi myöhään.

Aadan oli tapana näinä vuosina, jolloin eli sangen yksin, nousta
varhain aamulla ja mennä alas puistoon, kun vaan vuodenaika ja sää sen
sallivat. Siellä hän sitten käveli ja katseli, kasvoivatko ne yrtit,
kukat ja puut, joita siihen aikaan vaali, jopa hän istutti uusiakin.
Tiesiväthän kaikki Vorre-kartanossa hyvin, että hän oleskeli siellä. Ja
kun palvelijatar nouti häntä aamiaiselle, ei hän hakenut häntä mistään
huoneesta, vaan puutarhasta jonkun kasvin tai puun luota.

Pitkin päivää hän oli useimmiten omassa huoneessaan, missä pehtori
silloin tällöin kävi puhumassa kartanoa koskevista asioista, kysyen
miten niiden suhteen oli meneteltävä. Aada harrasti suuresti sellaisia
kysymyksiä, ja keskustelu pehtorin kanssa saattoi usein kestää kauan.
Kun hän sitten lopulta oli mennyt, tuntui Aada usein muistavan
vielä monta seikkaa. Sillä monasti hän veti kellon nuoraa ja käski
palvelijattaren kutsua pehtorin takaisin. Hänellä oli vielä jotain
hänelle sanottavaa.

Eräänä aamupäivänä, juuri kun Aada oli istuutunut tuoliinsa,
ilmoitettiin hänelle, että muuan herra, joka tahtoi tulla hänen
puheilleen, odotti sinisessä huoneessa. Hän meni nyt sinne sisälle, ja
näki vanhanpuoleisen herran tulevan vastaan. Hän ei häntä tuntenut.

— Rouvaseni, hän sanoi, tahdoin tulla teitä tervehtimään. Olin kapteeni
Stahlin ystäviä. Olen tehtailija Nils Maag, entinen luutnantti. Olen
kerran nauttinut teidän ja miesvainajanne kestiystävyyttä ... se oli
Börgen linnoituksessa. Mutta siitä on nyt kaiketi kolmekymmentä vuotta.
Niin että teillä oikeastaan on täysi syy pitää tarpeettomana, että nyt
käyn teitä tervehtimässä.

Aada nyökkäsi:

— Muistan sen hyvin. Te kerroitte paljon monista ja pitkistä
matkoistanne.

— Sen tein arvatenkin. Ja mikäli muistan, te molemmat olitte kyllin
rakastettavia kuuntelemaan, mitä kerroin... No niin, hyvä rouva. Se oli
silloin. Eikä se aika enää palaa. Onhan paljon nyt muuttunut. Carsten
Stahl on kuollut.

Aada nyökkäsi taas.

— Se meni nopeammin, kuin mitä olin odottanut... Entä poikanne?

— Hän on merillä... kaukana merillä... hän on vastaiseksi hieman
levoton.

— Vai niin, poikanne on merillä... Teillä on siis hyvin yksinäistä,
rouvani.

— No niin, onhan täällä jotenkin yksinäistä. Ja kuitenkaan — en enää
huomaa yksinäisyyttä.

— Ei, vastasi tehtailija Nils Maag hitaasti, on joka tapauksessa
helpompi olla yksin vanhana kuin nuorena. Ja kun olitte nuori... niinä
päivinä joita muistelen... silloin ette ollut yksin.

Syntyi hetken vaitiolo. Sitten jatkoi tehtailija Maag:

— Tahtoisin kernaasti sanoa teille jotakin, rouvaseni. Tapasin kapteeni
Stahlia muutaman kerran. Hän ei paljoa puhunut asioista, jotka koskivat
teitä molempia. Mutta niin paljon saatan sanoa: Rakkautensa teihin hän
säilytti — huolimatta siitä minkä tiedätte ja enempääkin.

Aada istui kauan vastaamatta. Tuntui ehkä siltä, kuin ei hän olisi
voinut sanoa mitään. Mutta sitten hän alkoi puhua, käyttäen paljon
sanoja, kuten usein ne ihmiset tekevät, jotka ovat tottuneet paljon
vaikenemaan.

— Tavallaan minua kummastuttaa, luutnantti Maag, (sallikaa, että
käytän samaa arvonimeä kuin silloin), että puhun teidän kanssanne,
joka oikeastaan olette minulle vieras, asioista, joista en koskaan
ole kellekään puhunut. Mutta kun nyt ajattelen, muistan, että minä
silloinkin tunsin itseni hyvin varmaksi teihin nähden, kun aikoja
sitten olitte vieraanamme Börgessä. Ajattelin: tuo mies on niitä
ihmisiä, joille voi uskoa asioitaan, ja joka ei väärinkäsitä. Sanon
tämän, ainoastaan sentähden, että tahdon sanoa jotakin ja kysyä
teiltä, viisas mies kun olette. Muistakaa, kun minun tavoin kulkee
omissa ajatuksissaan, joita ei ennen ajatellut, kun elämän satunnaiset
tapahtumat kiinnittivät huomion. — Mitä tarkoittaa mies rakkaudella
naiseen? Että toisen naisen silmät ovat ruskean kaihomieliset, että
toisen naisen silmät leimuavat? Että toisen naisen mieli on taipuisa,
toisen naisen mieli kiivas? Että toisen vartalo on sellainen, toisen
taas toisenlainen? Että hän rakastaa heitä molempia — kenties
useampia. Että hän rakastaa sitä naista enimmin, josta hetkellisesti
on ollut kauimpana, ja sitä vähimmin, jonka seurasta kauimman aikaa
on nauttinut. Jos miehen pyyteet ovat sellaisia... hyvä, senlaatuinen
rakkaus ei minua liikuta...

Tiedän, että annoin hänelle kaiken, rakkauteni, ruumiini, sieluni. Kun
siis näin, että hän puolestaan oli jättänyt minulle kenties vaan murun
itseään, menin pois hänen luotaan. Sillä, luutnantti Maag, minä olen,
jos sallitte, himokas, enkä koskaan ole tahtonut jakaa kenenkään kanssa.

Ehkä Carsten Stahl ja monet hänen kanssaan valittivat, etten palannut
hänen luokseen... Mitä olisinkaan tehnyt, jos kuitenkin olisin elänyt
yhdessä hänen kanssaan? Koko tämä seikka tuntuu mahdottomalta... minä
en löydä mitään vastausta.

Tehtailija Maag vastasi hetken kuluttua:

— Olette oikeassa, rouva. Se olisi todella ollut mahdotonta.

Monet naiset, hän jatkoi, sanovat kyllä samaa kuin te. Harvat, tai ei
kukaan menettele sen mukaan. Mutta teidän sisäinen luontonne antoi
teille siihen voimaa. Se tuntuu minusta eheältä ja kauniilta. Ja
kaikkea eheää ja kaunista minä ihailen.

Sitten he puhuivat paljon Alfista. Aada kertoi hänen lapsuudestaan,
siitä selittämättömästä etäisyyskaihosta, joka sitten hänet valtasi.
Ja hän kertoi hänelle, miten Alf, viimeksi kotona ollessaan, oli
vaihteleva ja kuitenkin uskollinen, rakastava ja kuitenkin kova.

Tehtailija Maag sanoi äkkiä:

— Te sanotte, rouvaseni, jotenkin seuraavaa: minulla on poika; hän
on vahva, jopa tavallaan kovakin, ja kuitenkin rakastava. Hän on
huikenteleva, häneen ei voi varmasti luottaa, ja kuitenkin hän on hellä
ja uskollinen. Kun te nyt katsotte ja ajattelette poikaanne ja puhutte
hänestä... ettekö siis ajattele, että Carsten Stahlilla oli samanlaisia
avuja ja samanlaisia vikoja? Muistatteko Carstenia?... hänelläkin
oli vahva kaukaisuuskaiho. Muistan, mitä hän sanoi minulle ollessaan
Börgessä... No niin, sellainen tyydyttämätön kaiho on vaarallinen. Se
voi levitä. Ei kukaan tiedä, mitä merkillisiä vaikutuksia sillä voi
olla. Mainitsitte itse äsken sanoneenne pojallenne, että oli parasta
kun hän läksi kaukomatkalle, jotta ei kulkisi samaa tietä elämässä...
ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ja jos huomaatte jotain totta siinä mitä
sanon... niin... kun rakastaen ajattelette poikaanne... niin ajatelkaa
samalla Carstenia. Silloin, rouvaseni, on poikanne tarttuva isänsä
käteen ja pyytävä äitinsä antamaan hänelle anteeksi.

Kotvan kuluttua tehtailija Maag nousi:

— Käyntini on kestänyt kauan, hän sanoi, minun on sanominen hyvästi.
Vielä yksi seikka: Carsten puhui eräänä päivänä kihlausajastaan ja
aviostaan. Ja nyt minä sanon: Kerran olette omistanut hänet, jota niin
täydesti ja eheästi rakastitte, kuin tekin, ylpeä nainen, suinkin
saatoitte vaatia. Antakaa sen myöskin olla mielessänne, kun muistelette
häntä... Hyvästi!



XIV.


Kun Aada nyt taas kulki omissa ajatuksissaan, hän usein muisti,
mitä Nils Maag oli sanonut. Omituista noissa hänen sanoissaan oli
se vaikutus, että joka kerta kun Aada ajatteli Alfia, Carsten tuli
hänen mukanansa. Ja kun hän joka päivä ajatteli Alfia, kaihoten hänen
kotiatuloansa, niin Carstenkin usein oli hänen ajatustensa vieraana.
Kuinka Nils Maagin sanat sentään olivat selittäneet monia Carstenin
luonteen puolia. Ja kuinka nuo sanat kaikuivat hänen korvissaan, että
hän kerran oli omistanut hänet niin täydesti ja eheästi, kuin Carsten
hänet.

Seuraavina aikoina hän palautti mieleensä monen muiston puutarhasta,
metsästä, lehtokujasta, missä hän ja Carsten olivat liikkuneet
kihla-aikanaan. Tätä tehdessään hän tunsi lempeyden vuotavan sydämeensä.

Silloin, kun meitä oli kaksi, jotka rakastivat!

Hienon tuoksun tapainen tuulahti häntä vastaan. Ja jotain ikäänkuin
kuiski: Täytyyhän muistojen olla kadonneita. Saavatko ne siis palata?
Ja hän tunsi äkkiä tarvetta avata sydäntään: Kun on vanha ja hyvin
yksin... niin on myöntyväinen. Ja ovathan ajatukset hyviä. Ja siltä
ajalta tahdon saada esille muistoja.

Ja muistot tulivat hiipien... vielä arkoina, kuin olisivat pelänneet
ankaruutta... ja kuitenkin niin hienoina ja helakkoina ja vallan
elävinä, loukkaantumattomina siitä pitkästä ajasta, joka oli
karkoittanut ne pois. Ne olivat muistoja, ja ne hyräilivät ja ne
lauloivat muistojen surullista hienoa laulua... Muistoja, pelkkiä
muistoja kaikki tyyni.

Metsässä oli ikivanha tammi, jonka juurella Aada ja Carsten usein
retkillään olivat levänneet. Lehtokujassa oli paikka, missä he
ratsastusmatkoillaan olivat toisiaan suudelleet, lehdet kun siinä
kohdassa olivat tarjonneet niin tiheän suojan. Ja puutarhassa, vanhan
kukkalavan luona, loikoi vielä veistetty kivikala, joka ammoitti, sama,
johon hän oli tuijottanut sinä unettomana kesäyönä, kun oli mennyt ulos
puiston puiden ja pensaiden joukkoon, nähtyään hänet ensi kerran.

Eräänä päivänä hän tuli ajatelleeksi, että ne kirjeet, jotka hän oli
lähettänyt Carstenille tuona puolena vuotena ennen häitä, varmaankin
olivat jossakin säilössä. Häntä halutti lukea nuo kirjeet. Ne olivat
epäilemättä siinä lippaassa, joka Carstenin kuoltua oli tuotu hänelle,
ja jota hän ainoastaan ohimennen oli avannut.

Nyt hän etsi avaimet ja avasi lippaan. Kaikki pienet laatikot hän veti
ulos, yksitellen. Siinä oli paljon sellaista, mikä ei kiinnittänyt
hänen huomiotansa, monta virkakirjettä, kirjoitettuja paksulle
kellastuneelle paperille ja varustettuina juhlallisilla leimamerkeillä.
Hän haki edelleen. Siellä oli muutamia Carstenin äidin kirjeitä; siinä
oli yksi Aadankin kirjoittama, mutta myöhäisemmältä ajalta.

Lopulta hän todella löysi kaksi hakemaansa kirjettä. Hän muisti toisen,
niin, hän muisti varsinkin toisen niistä. Hän oli kirjoittanut sen
kovan lumipyryn jälkeen, joka oli tukkinut kaikki tiet. Hän muisti
hyvin sen iltapäivän, jolloin oli sen kirjoittanut, hän oli istunut
juuri samassa huoneessa pienen mustan eben-puisen kirjoituspöydän
ääressä. Siinä oli muun muassa seuraavaa: — Käsialani ei varmaankaan
tällä kertaa ole selvä, sillä kirjoitan tätä pienellä eben-puisella
kirjoituspöydällä pohjoiseen päin olevassa kulmahuoneessa, ja se on
niin pieni, että oikea käsivarteni on vallan hellä, kun ei ole mihin
sitä nojaisi.

Mutta nuo kirjeet eivät olleet järjestettyinä. Useampia kuin nuo kaksi
hän ei voinut löytää. Mutta siinä oli muutamia muita yhteen sidottuina.
Hän otti ne ja katsoi käsialaa. Silloin hän hämmästyi... Sehän oli
Margrethe Lydersin käsialaa. Mitä hänellä oli ollut kirjoitettavaa
Carstenille? Koskiko se häntä, Aadaa?... vai mitä? Eihän hän ollut
tuntenut Carstenia niin tarkoin.

Aada otti yhden näistä kirjeistä ja luki äkkiä. Hän ei melkein uskonut,
mitä näki:


                                               2:nen p. toukokuuta.

 — Oi kuinka sinua kaihoan. Kokonaista kaksi vuorokautta siitä kuin
 erosimme. Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä, siitä kun suutelit ja
 syleilit minua viimeksi. Tulehan nyt toki (tällä kertaa vanhan Marthan
 luo) ja muista kulkea koivumetsän läpi. Minä tulen toiselta taholta.
 Kuinka mainiota onkaan, että olemme löytäneet nuo kaksi vanhaa eukkoa.
 He ovat vallan luotettavia. Ei sanaa, ei sanaakaan puhuta meistä, ja
 olemmehan kuitenkin kaikkein rajuimmin rakastava pari koko kaupungissa.

 Onkohan nyt tuo tumma rouva kuollut ajatuksissasi pois matkustettuaan?
 Onko tämä vaaleatukkainen rouva ollut, mitä niin kernaasti tahtoisi,
 sulattavana yrttinä?

Tuhannesti sinun M.


                                             4:s p. elokuuta.

 — Kuinka usein olin vähällä sanoa Aadalle: kuinka oikeastaan
 kadehdin sinulta miestäsi. Se tilaisuus, missä oikein huomasin,
 miten sinä olit sellainen mies, jota minä himoitsen, oli se juhla
 englantilaisten upseerien kunniaksi, missä sinä hurmasit rouva Ornen.
 Niin, sinä iltana minä totisesti manasin salaman taivaalta, kuten
 sanoin, saadakseni Aadan kääntämään pois huomionsa. Olen sittemmin
 ajatellut, että ehkä olisi ollut parasta, että Aada olisi saanut
 nähdä mitä silloin teit. Siitä olisi kyllä noussut rajuilma; mutta
 se olisi kaiketi mennyt ohi, ja niin sinä olisit oppinut taidon olla
 varovainen, jota minun on täytynyt sinulle opettaa...

 Tänään on mieheni kutsuttu suurille herrain päivällisille V:lle.
 Saatamme olla yhdessä kokonaista viisi tuntia. Tule Gorine Dalen luo
 kello 5. Sinä kuljet kankaan yli, minä menen valtatietä. Oi, ystäväni,
 kello on nyt ainoastaan 12. Onpa pitkä odotusaika, eikö totta? Kuinka
 hetket tällä ajalla kuluvat hitaasti, ja kuinka ne kiitävät, kun sinä
 lepäät povellani.

                                             Tuhannesti sinun M.


                                                   1:nen p. syyskuuta.

 — Kirjoitin tänään Aadalle, saattaakseni hänet pian järkiinsä. Mutta
 vastaus tulee kai olemaan samanlainen kuin ennen — sen pahempi. Niin,
 sen pahempi, Carsten, sillä vaikka minulla kyllä olisi vapaana valinta
 omistaa sinut yksin, tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että kaikki
 olisi hyvin taas teidän välillänne. Niin, pidänhän Aadasta niin
 paljon. Onhan hän kuitenkin niin rakastettava ja hyvä, vaikka onkin
 hyvin ankara...

Aada ei lukenut enempää. Hän pani loput kirjeistä takaisin. Ja hän
lukitsi lippaan ja pani avaimet siihen, mistä oli ne ottanut.

Hän ei tuntenut mitään katkeruutta eikä vihaa. Hän tunsi vaan suurta
ihmettelyä ja jotain alakuloisuuden tapaista sisimmässään.

Ja muistot?... Hän ei karkoittanut niitä pois, mutta hän ei jaksanut
niitä useammin palauttaa. Ja niin ne vähitellen itsestään jäivät pois.

Seuraava Alfin kirje tuotti hänelle surua. Hän tahtoi nyt vastata
rehellisesti siihen, mitä äiti niin usein oli kirjoittanut ja kysynyt
häneltä, nimittäin että hän tulisi takaisin ja ottaisi Vorre-kartanon
hoidon. Sitä hän ei voinut äidilleen luvata. Usein hän siitä oli
huolissaan äitinsä vuoksi, jota rakasti; mutta hän ei mitenkään voinut
asettua sinne lepoon. Saattoihan hän silloin tällöin käväistä kotona,
mutta oikein pysyvästi asettua sinne hän ei voinut. Koko maa oli
aina tuntunut hänestä liian hiljaiselta. Hän kaihosi nyt yhä enemmän
levottomuutta, matkoja ja monia ihmisiä, ja sen hän löysi ainoastaan
suurkaupungeista.



XV.


Pitkällä matkalla on monta tietä. Ensin kulkee tietä, joka on kostea
aamukasteesta. Tuskin tuntee astumiaan askeleita. Sitten johtaa tie
vilkkaiden seutujen halki, joissa on paljon taloja ja ihmisiä. Mutta
tie kulkee tummien tunturienkin yli. Ja koko ajan katselee ympärilleen,
ja tapahtuu niin paljon.

Mutta sitten tulevat pitkät tiet, jotka ovat edessä harmaina ja
autioina. Siellä täällä kasvaa joku kukka tien laidassa; mutta nämä
kukat eivät ole entisaikojen kukkia. Niillä ei ole entisten kukkien
nuorta, pehmeätä voimaa; ne ovat kasvaneet karummassa maassa ja
kylmemmässä ilmassa.

Joskus pyyhkäisevät jäätävät tuulet yli vaeltajan. Ja tie, joka on
autio kuin ennen, johtaa yhä kauemmaksi pohjoiseen.

Mutta näinä hetkinä, jotka kuluvat hitaina, tapahtuu niin vähän, ja
niistä on vähän kerrottavaa. — —

Mutta sellainen matka on ihmiselämä. Kun kulkee päivänsä iloisilla,
auringonpaisteisilla seuduilla, tai tummilla tuntureilla, silloin
päiväkin jo on aikaa, ja vuosi pitkä aika. Ja jos aika kuluu nopeasti
niin katoaa joka hetki, joka päivä, joka vuosi kuin itsestään. Ne
muodostuvat kukiksi, helmiksi, kyyneliksi. Muistelemme sitä vuotta, ja
hymyilemme silmän tuikkiessa. Muistelemme toista vuotta, ja katse käy
raskaaksi kuin lyijy.

Mutta kuten jo sanottiin: pitkistä hetkistä ja autioista teistä on
varsin vähän kerrottavaa.



XVI.


Hän antoi elämän häipyä pois. Vähitellen hän oli oppinut paljon, niin
että hänellä oli harvoja tarpeita. Sitäpaitsi hän oli hyvin väsynyt. Ja
hän huomasi, että voimat vähenivät.

Sentähden hän tuli ystäväksi vierasten seikkojen kanssa, tai seikkojen,
joita ihmiset sanovat vieraiksi: luonnon ja yksinäisyyden, jotka
kohoavat maasta ja taivaasta. Jotka tarjoavat lepoa ja uskollisuutta
niille, jotka tuntevat, että pian siirtyvät pois.

Hän piti kolmesta vuodenajasta. Keväästä, joka levottomasti herätteli
elämää, kesästä, ja sen pauhinasta, ja syksystä ja sen kullasta, kun
luonto vaipui. Talvea hän piti rasittavana kylmän vuoksi. Sentähden hän
pitkinä talvikuukausina kömpi ikäänkuin pesäänsä ja luki kirjojaan. Ne
kirjat, joita hän vanhana luki, eivät olleet niitä kaikuvasti laulavia
kirjoja, jotka olivat ilahuttaneet häntä yhdeksäntoistavuotiaana,
jolloin ensimäinen kaiho lempeä ja elämää kohti hänet valtasi, ei
niitä, jotka kertoivat kovista sieluntaisteluista, ja joita myöhemmin
mielellään oli lukenut, kun itse oli elämää kokenut. Ne kirjat, joista
hän nyt piti, kertoivat useimmiten seikoista, jotka olivat kaukana
menneisyydessä, niin että taistelu ja melu muuttui vaan heikoksi
humuksi, jota pitkä aika hiljensi kuin paksu verho. Näitä kirjoja
saattoi verrata niihin, jotka vaivoin kohosivat haudoista ja puhuivat
silmät puoleksi ummessa. Ja ne sanat, joita ne puhuivat, olivat tylsiä
sanoja, jotka vivahtivat vaalenneisiin gobeliini-kudoksiin.

Näin oli pimeänä talvi-aikana. Mutta kun se aika tuli, jolloin elämä
alkoi uudelleen, hän avasi ikkunansa ja huomasi miten maa hengitti.
Hän huomasi puhkeavien lehtien hapahkon tuoksun, hän huomasi ensi
hyönteiset, jotka vielä unisina talvihorroksesta kömpelösti lentelivät
sinne tänne.

Mutta kesä tuli, ja aurinko oli korkealla taivaalla ja levitti
itsestään sen suuren valon, josta kaikki kasvoi. Joskus hän, varsinkin
alkukesästä, istuutui tuoliin ikkunan ääreen ja antoi auringon paistaa
päälleen. Se loi lempeää voimaa hänen jäseniinsä.

Mutta eräänä päivänä, kun hän siinä niin istui, tapahtui seuraavaa. Hän
ei sitten tietänyt, oliko nukkunut, vai oliko ollut hereillä.

Hänestä tuntui, että hän oli hyvin nuori ja että istui jossakin
Vorre-kartanon puutarhassa. Aurinko levitti paistettaan hänen ylitseen
ja joku varpunen viserteli puissa. Hän oli juuri ollut keittiössä ja
puhunut puutarhurin kanssa. Heidän oli määrä sinä iltapäivänä poimia
puutarhamansikoita. Silloin kulki hänen isänsä ohi ja huusi: — Aada,
Aada, tule nyt sisälle! — Kaikki oli niin selvää, että hän avattuaan
silmänsä, huusi: — Kyllä, isä, minä tulen! ja hän tahtoi kavahtaa ylös
ja joutui kovin hämilleen, kun istuikin siinä vanhana raihnaisena
naisena.

Silloin tällöin hän unissa oli nähnyt aikaisempia tapahtumia. Mutta ne
eivät olleet muodostaneet mitään selviä kuvia. Tämä uni herätti hänessä
suuren alakuloisuuden. Hän istui kauan paikoillaan ja ajatteli, miten
lapsena oli juoksennellut puutarhassa ja lähistössä. Hän ajatteli sitä
vaaleanvihreätä kukkaa, joka tuoksui niin kummalliselta, hän ajatteli
valoisia kesäpäiviä, jolloin oli nyökäyttänyt päätään kukkien nuorille
tytöille ja vanhoille eukoille ja hän ajatteli valoisia kesäöitä,
jolloin oli noussut ja mennyt katsomaan ulos ikkunasta ja kuuntelemaan
yötuulen suhinaa.

       *       *       *       *       *

Ikkunastaan hän tuli monen linnun ystäväksi. Värinokkaiset laululinnut
katselivat häntä lähimmältä oksilta kirkkaine silmineen. Ja kun hän
hitaasti kulki kotia tietä pitkin, olivat suon varikset ja harakat
vallan lähellä häntä, lähimmät vaan muutaman askeleen päässä. Eivätkä
ne pelänneet, vaikka hän kääntyi niitä katselemaan. Jopa eräänä
myöhäisenä syyspäivänä harakka lensi sisälle hänen huoneeseensa
avoimesta ikkunasta. Se räkätti ja heilutti pyrstöänsä, ja meni
nurkkaan ja räkätti vielä kerran. Lopulta se taas lähestyi ikkunaa
ja lensi ulos. Aada olisi kernaasti suonut sen istua siinä, missä se
istui; sillä eipä sillä ollut aivan hyvä olla ulkona. Päivä oli kylmä
ja vaalea aurinko piili lämmittämättä valkoisten pilvien takana.

Ikkunastaan hän näki ne metsäpuu-hedelmät, jotka loistivat syksyllä
eriskummaisen muotoisina ja kirjavan värisinä. Usein, kun lehdet olivat
varisseet pois, ja kun kuura oli ilmaantunut, oli jokunen punainen
omena jälellä oksalla ja loisti siinä. Hän piti näistä metsähedelmistä.
Olihan lokakuun aika niiden kaltainen. Metsällä oli silloin niiden
palavat värit, ja ilma virtasi sisälle tuoden mukanaan ikäänkuin noiden
villihedelmäin mehun tuoksua.

Päivä päivältä hän heräsi, ilta toisensa jälkeen hän vaipui uneen.
Hän huomasi yhä enemmän kuihtuvansa, mikäli aikaa kului. Hänen
välinpitämättömyytensä maailmaan nähden kasvoi.

Missä olivatkaan kaikki ihmiset, jotka ennen oli kohdannut? Olivatko ne
poissa pilvissä, vai lähellä häntä? Hänestä tuntui välistä, että hän
puhui jonkun kanssa, jonka ennen oli tavannut, mutta jota ei nyt enää
tuntenut... Mutta missä oli hänen poikansa, missä oli Alf? Eiköhän hän
tullut liian myöhään, jos hän yleensä koskaan palasi hänen luoksensa?
Hän ymmärsi niin vaikeasti hänen kirjeitään. Niissä oli ainoastaan meri
— tai ihmisvilinä, jotka liikkuivat hänen edessään varjojen tavoin.

       *       *       *       *       *

Hän huomasi viimein, että lähestyi hautaa. Hän jäi loikomaan
vuoteeseen, ja lääkäri noudettiin. Ystävällinen vanha mies, joka puhui
paljon.

— Onhan hän jo hyvin vanha ja heikko... Eihän ole oikeastaan mitään
vaaraa; mutta ei mitään myöskään erityistä ole tehtävissä...
vahvistavia lääkkeitä ... ei muuta. — —

Hän vaipui yhä syvemmälle ijäisyyttä kohti.

Eräänä yönä, muutaman hetken ennen kuolemaansa, hän heräsi siitä, että
Martha täti oli hänen luonansa. Aada loikoi hiljaa ja odotti. Martha
täti sanoi:

— Niin, muistatko nyt, että tulit luokseni hääpäivänäsi, ja minä sanoin
sinulle: — Kuinka hieno ja valoisa sinä olet! Minä ajattelinkin usein:
Tulkoon hän valoisalle puolelle elämää. Tulithan sinä oikeastaan
valoisalle puolelle, rakas.

Aada vastasi: — Niin, kun nyt taas tapaamme, Martha täti, voin sanoa
sinulle, että onhan minulla ollut paljon hyvää ja kaunista elämässäni.
Mutta minulla on myöskin ollut paljon vaivaa ja raskasta surua... niin
että vastenmielisesti ottaisin sen takaisin uudelleen... Mutta, Martha
täti, kun puhun sinun kanssasi, niin notkistan polveni.

— Miksi sinä notkistat polvesi minun edessäni, Aada?

— Niin, Martha täti, sanon sen vielä kerran: minä notkistan polveni
sinun edessäsi. Sillä olenhan kuitenkin iloinnut elämässä, olenhan
riemuinnut. Mutta sinä, Martha täti, sinä et koskaan ole riemuinnut.
Ja minä olen itkenyt elämässäni; mutta minä olen itkenyt, mitä
ihmisten Herran vanhurskaan lain mukaan tulee itkeä... minä olen
itkenyt kyyneliä. Mutta sinä, Martha täti, itkit verta. En tiedä, mitä
tulee tämän elämän jälkeen; mutta sinä näytät niin korkealta, Martha
täti, sinä näytät niin korkealta, ja valokehä ympäröi sinut... Niin,
sellaisia varten kuin sinä, lienee autuus olemassa. Meille toisille
ainoastaan kuoleman lepo maailman ilojen ja surujen jälkeen. Mutta
teidän kaltaisianne varten autuus varmaan on olemassa.



XVII.


Näiden kuiskaavien sanojen jälkeen Aada Wilde loikoi kuin unissa. Hän
kuoli helpon kuoleman, kun ensi aamunsarastus alkoi.

Hänet haudattiin sinne, missä muut Wildet lepäsivät haudattuina,
ja missä he olivat lepäävät, kunnes heidän päänsä kohdalla oleva
kalliolohkare oli vajonnut maahan.

Hänen paariensa ääreen kokoontui ainoastaan harvoja. Olihan hän
viimeisinä vuosinaan elänyt outona kaikille. Ne, jotka tulivat,
nyökkäsivät toisilleen ja kulkivat samaa tietä kotia palatessaan.

Mutta hautajaisissa oli läsnä vieras mies, jota ei kukaan
hautajaisväestä tuntenut, ja jota ei kukaan palvelijoista koskaan
vieraana ollut nähnyt Vorre-kartanossa.

Se oli hyvin vanha mies, joka hitain askelin seurasi toisia, ja joka
katsoi arkkua, kun se oli laskettu alas hautaan, niin kauan kuin olisi
hän ollut kokonaan ajatuksiinsa vaipunut.

Kuka hän oli? Sitä en tiedä. Mutta olen ennen maininnut, että nuori
nainen kulkee, levittäen jälkeensä säteitä kuin haihtuvan kesän kuteet.
Että hän, miehen salaisten katseiden seuratessa häntä, siroittelee
ympärilleen kohtalon jyviä, jotka ovat vaarallisia, kun ne löytävät
pehmeätä multaa itääkseen. Ja että hän kulkee edelleen, eikä itse
tiedä, mitä on tehnyt.

En tiedä, kuinka monet salaiset katseet olivat seuranneet Aada
Wildeä niinä vuosina, jolloin hän nuorena neitosena kulki tiellä ja
Vorre-kartanon lehtokujassa. Ja yhtä vähän kuin hän itse, minä tunnen
henkilöä, joka ajatteli häntä koko ikänsä, ja joka kulki yksin läpi
elämän hänen tähtensä.

Mutta tämä mies, joka erillä seisoi hänen hautansa luona ja joka
poistui pää kumarassa, ilman että kukaan häntä tunsi, on antanut
minulle ajattelemista. Oliko hän rakastanut vainajaa? Oliko vainaja,
tietämättään, kauneudellaan, rakkaudellaan toiseen, tuottanut hänen
kuolonsa elämässä?

Ei hyödytä mitään sitä tutkistella. Mutta tähän mieheen tahdon
kuitenkin koota kaiken, minkä Aada Wilde lienee tehnyt, mitä en tässä
ole kertonut ja mitä ei kukaan tunne.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aada Wilde : Norjalaisen naisen kohtaloa" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.