Title: Sadun satu : ynnä muita satuja
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sadun satu : ynnä muita satuja" ***


SADUN SATU YNNÄ MUITA SATUJA

Kirj.

Selma Lagerlöf


Tekijättären luvalla suomennettu



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.



SISÄLLYS:

Sadun satu.
Ilmapallo.
Jouluruusujen legenda.
Kertomus Jerusalemista.
Kuinka paavi pääsi niin vanhaksi.
Häämarssi.
Käräjissä.
Hopeakaivos.
Soittoniekka.



SADUN SATU.


Oli kerran satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja viedyksi maailmalle.
Olihan se aivan luonnollista, koska se tiesi tunnossaan olevansa jo
miltei valmis. Useat olivat olleet sitä luomassa merkillisillä teoilla,
toiset olivat kantaneet kortensa siihen yhä uudelleen kertomalla
näistä teoista. Siltä puuttui vaan tarpeellinen kokoonpano, jotta se
mukavasti voisi matkata maita mantereita. Se oli vielä vaan yhtenä
juttujen vilinänä, kokonaisena muodottomana seikkailujen pilvenä, jotka
kuljeksivat edes takaisin kuin parvi eksyneitä mehiläisiä kesäpäivänä
eivätkä tienneet, mistä löytäisivät jonkun, joka saattaisi koota ne
pesään.

Se satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi, oli syntynyt ja muodostunut
Värmlannissa, ja siitä saattaa olla varma, että se leijaili monen
tehtaan ja herraskartanon yli, monen pappilan ja upseerinvirkatalon
yli tuossa kauniissa maakunnassa, pilkisti ikkunasta sisään ja pyysi
päästä talteen. Mutta se sai tehdä monta turhaa yritystä, kaikkialla se
käskettiin pois. Tuskinpa saattoi toisin ollakaan. Ihmisillä oli monta
tärkeämpää asiaa ajateltavana.

Vihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pieni
kartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerran
maailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisi
siihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, että
siellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja aina
lepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyä
askareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahi
eripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskeli
siellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkein
ensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin,
joka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.

Kun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lienee
oleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tulla
kerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuin
pilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoi
se jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Ne
tulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja aina
mustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonka
kodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaa
kun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta,
missä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovesta
ulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikki
täytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niin
monta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseen
urkujenrakentajaan.

Joskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon.
Vanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissä
kieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi,
ja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoa
siitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalat
näyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mustasivat
viiksiään. Eräs heistä kerskaili tällaisella seikkailulla. Hän koetti
viedä kaunista tyttöä takaisin tämän sulhasen luo ja kotimatkalla sudet
häntä ajoivat takaa. Toinen oli ohut mukana joulupidoissa, jolloin
eräs vihastunut vieras viskasi kaikki pyyt seinään, koska hänelle oli
uskoteltu niiden olevan variksia. Kolmas oli nähnyt ukon, jolla oli
tapana istua puupöydän ääressä Beethovenia soittamassa.

Mutta satu saattoi ilmaista läsnäoloaan myöskin muulla tavalla.
Ullakolla riippui puuteritukkaisen naisen vanha muotokuva, ja
täytyihän siitä sivu kulkiessaan muistella, että se kuvasi kaunista
kreivintytärtä, joka oli rakastanut veljensä nuorta kotiopettajaa ja
kerran tullut häntä katsomaan, kun itse oli vanha, harmaantunut nainen
ja tämä vanha, nainut mies. Romuhuoneessa oli isot pinkat asiakirjoja,
jotka sisälsivät kauppakontrahteja ja vuokrasopimuksia, sen mahtavan
rouvan allekirjoittamia, joka kerran oli hallinnut seitsemää tehdasta,
perittyään ne rakastajaltaan. Jos tuli kirkkoon, näki siellä pienessä
pölyisessä kaapissa lehterin alla arkun, joka oli täynnä epäuskoisia
kirjoituksia ja jota ei saatu aukaista ennenkuin uuden vuosisadan
alussa, eikä kaukana ollut sekään joki, jonka pohjalla lepäsi joukko
pyhäinkuvia, jotka eivät olleet saaneet jäädä sille saarnastuolille ja
parvelle, joita ne kerran olivat koristaneet.

Siitä seikasta kai, että niin monta tarinaa leijaili kartanon
ympärillä, lopulta johtui, että eräs lapsista, siellä kasvaneista, sai
halun tulla kertojaksi. Ei se ollut kukaan pojista, he eivät olleet
paljon kotona, olivat kaukana kouluissaan melkein koko vuoden, joten
satu ei saanut heissä niin suurta valtaa, vaan se oli eräs tytöistä,
muuan, joka oli kivuloinen, joten hän ei saanut leikkiä ja juoksennella
niin paljon kuin muut lapset, vaan oli hänen paras ilonsa lukemisella
ja kertomuksilla saada selkoa kaikesta suuresta ja merkillisestä, mikä
oli tapahtunut maailmassa.

Nyt ei kuitenkaan ollut ensinkään niin, että tuolla nuorella
tytöllä heti alusta oli tarkoitus kirjoittaa niistä tarinoista ja
jutuista, jotka häntä ympäröivät. Hänellä ei ollut etäisintäkään
ajatusta, että saattoi syntyä kirja niistä tarinoista, joita hän oli
kuullut niin usein kerrottavan, että ne hänen mielestään tuntuivat
jokapäiväisimmiltä maailmassa. Kun hän yritti runoilemaan, valitsi hän
aiheen kirjoistaan, ja rohkein mielin kyhäili hän juttuja Tuhannen
ja yhden yön sulttaaneista. Walter Scottin ritareista ja Snorre
Sturlasonin satukuninkaista.

Lienee varmaankin tarpeetonta mainita, että se, minkä hän kirjoitti,
oli vähimmin alkuperäistä ja kypsymättömintä, mikä milloinkaan on
kirjoitettu, mutta sitä hän ei luonnollisesti itse voinut nähdä. Hän
kulki kotona hiljaisella pihalla ja täytti joka paperilehden, minkä
hän saattoi saada käsiinsä, runoilla ja proosalla, näytelmillä ja
romaaneilla. Kun hän ei kirjoittanut, odotteli hän onneaan. Ja onni
olisi siinä, että joku vieras, joka oli hyvin valistunut ja mahtava,
tulisi jonkun ihmeellisen sattuman kautta keksimään, minkä hän oli
kirjoittanut, ja pitämään sitä painattamisen arvoisena. Sitten kaikki
muu menisi itsestään.

Kuitenkaan ei mitään sellaista tapahtunut, ja kun nuori tyttö oli yli
kahdenkymmenen vuoden, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän ihmetteli,
mistä se tuli, ettei onni ottanut tullakseen. Häneltä puuttui kenties
tietoja, hän tarvitsi kai myöskin nähdä vähän enemmän maailmaa kuin
kotipihan. Ja koska meni niin pitkään, ennenkuin hän saattoi ansaita
elatuksensa kirjailijana, tarvitsi hänen oppia jotakin, hankkia
itselleen yhteiskunnallinen asema, jotta hänellä olisi leipäpalainen
elääkseen, odotellessaan itseään.

Kenties asianlaita oli aivan yksinkertaisesti niin, että satu oli
menettänyt kärsivällisyytensä häneen nähden. Se ajatteli kenties tällä
tavoin: Koska tämä sokaistu ihminen ei näe sitä, mikä on lähinnä
hänen silmäinsä edessä, niin pakoitettakoon hänet matkustamaan
tiehensä. Kävelköön pitkin harmaita kivikatuja, asukoon ahtaissa
kaupunkihuoneissa ilman muuta näköalaa kuin harmaa talonmuuri.
Kulkekoon ihmisten kesken, jotka salaavat kaikki, mikä heissä on
omituista, ja kaikki näyttävät olevan toistensa näköisiä. Kenties
tämä opettaa hänen näkemään sen, mikä odottaa hänen kotinsa
portin edustalla, kaiken sen, mikä elää ja hyörii niiden sinisten
kukkulajonojen välillä, jotka joka päivä ovat hänen silmäinsä edessä.

Ja sitten eräänä syksynä, kun hän jo oli kahdenkolmatta vuoden vanha,
matkusti hän Tukholmaan alkaakseen opiskella ja valmistaakseen itseään
opettajattareksi.

Nuori tyttö oli pian työssä käsin. Hän ei enää kirjoitellut runoja,
vaan antautui kokonaan opinnoilleen. Näyttipä melkein siltä, kuin satu
olisi hänet kokonaan kadottanut.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä samana syksynä, sittenkun
hän oli elänyt pari kuukautta harmaiden katujen ja talonmuurien
keskellä. Eräänä aamupäivänä tuli hän käyden pitkin Malmskillnadkatua,
pinkka kirjoja kainalossa. Vähäistä ennen oli hänellä ollut tunti
kirjallisuuden historiassa. Se lienee käsitellyt Hellmania tahi
Runebergiä, sillä hän kulki ajatellen näitä kahta ja niitä henkilöitä,
jotka esiintyivät heidän runoudessaan. Hän sanoi itsekseen, että
Runebergin säyseät sotauroot ja Hellmanin huolettomat juomaveikot
olivat paras aine, mitä runoilijalla saattoi olla käytettävänä. Ja
silloin yhtäkkiä syntyi hänessä tämä ajatus: Se maailma, missä sinä
Värmlannissa olet elänyt, ei kai ole vähemmän alkuperäinen kuin
Fredmanin tahi Vänrikki Stoolin. Jos vaan voit oppia hoitamaan sitä,
kyllä sinulla on yhtä hyvä aine muovailtavana kuin nämä molemmat.

Tällä tavoin se tapahtui, että hän ensi kerran äkkäsi sadun. Ja samalla
hetkellä kun hän sen näki, alkoi maa heilua hänen allansa. Koko pitkä
Malmskillnadkatu Hamngatsbackenista aina paloasemalle saakka kohosi
taivasta kohti ja vaipui jälleen, kohosi ja vaipui. Hänen täytyi
hyvän aikaa seisoa paikallaan, kunnes katu oli päässyt rauhaan, ja
hän katseli kummastellen ohikulkijoita, jotka kulkivat niin tyyneinä
eivätkä huomanneet, mikä ihme oli tapahtunut.

Tällä hetkellä nuori tyttö päätti, että hän kirjoittaisi sadun
värmlantilaiskavaljeereista, eikä hän koskaan hylännyt tätä aatetta.
Mutta useita pitkiä vuosia vieri, ennenkuin päätös toteutui.

Ensinnäkin oli hän nyt joutunut uudelle elämänuralle, ja häneltä
puuttui aikaa suuremman työn suorittamiseen. Toiseksi epäonnistui hän
täydellisesti koettaessaan sitä kirjoittaa.

Näinä vuosina sattui kuitenkin alituisesti tapauksia, jotka olivat
apuna sadun muovailemisessa. Eräänä aamuna loma-aikana istui hän isänsä
kanssa aamiaispöydässä, ja he molemmat haastelivat vanhoista ajoista.
Silloin tuli isä kertoneeksi eräästä nuoruudentuttavasta, jota hän
kuvaili viehättävimmäksi ihmiseksi. Tämä mies toi iloa ja hauskuutta
mukanaan, niihin hän tuli. Hän osasi laulaa, hän sävelsi, hän sepitti
tilapäärunoja. Jos hän soitti tanssiksi, niin tanssivat ei ainoastaan
nuoriso, vaan ukot ja akat, ylhäiset ja alhaiset, ja jos hän piti
puhetta, niin täytyi nauraa tai itkeä, aina miten hän tahtoi. Jos hän
joi itsensä juovuksiin, niin osasi hän soittaa ja laulaa paremmin
kuin selvänä ollessaan, ja jos hän rakastui johonkin naiseen, oli
tämän mahdotonta vastustaa häntä. Jos hän teki tyhmyyksiä, annettiin
hänelle anteeksi; jos hän joskus oli murheellinen, tahdottiin tehdä
mitä hyvänsä nähdäkseen hänet jälleen iloisena. Mutta suurta menestystä
ei hänellä ollut maailmassa huolimatta suurista lahjoistaan. Enimmän
aikansa oli hän elänyt Värmlannin tehtailla kotiopettajana. Viimein oli
hän suorittanut papintutkinnon. Tämä oli korkein, mihin hän oli päässyt.

Tämän keskustelun jälkeen saattoi tyttö nähdä sadun sankarin edessään
paremmin kuin ennen, ja siten tuli hieman eloa ja liikettä siihen.
Eräänä kauniina päivänä sai sankari nimenkin ja hänet ristittiin Gösta
Berlingiksi. Mistä hän tämän nimen sai, ei tyttö koskaan tiennyt. Oli,
kuin olisi hän itse sen antanut.

Toisen kerran oleskeli hän kotona joululomalla. Eräänä iltana
lähdettiin joulupitoihin etäälle kovan lumipyryn vallitessa. Matka
kesti kauemmin kuin kukaan olisi voinut uskoa. Hevonen käydä kämpi
jalan. Useita tunteja istui hän silloin pyryilmassa ja ajatteli satua.
Kun he vihdoinkin saapuivat perille, oli hänellä ensimäinen lukunsa
valmiiksi ajateltuna. Se oli se, joka käsitteli jouluyötä pajassa.

Mikä luku! Se oli hänen ensimäisensä ja monen vuoden kuluessa oli se
hänen ainoansa. Se kirjoitettiin ensin runomittaan, sillä alkuperäinen
suunnitelma oli, että sadusta tulisi romanssijakso niinkuin Vänrikki
Stoolin tarinat. Mutta vähitellen tuli tämä muutetuksi, ja erääseen
aikaan oli aikomus, että se kirjoitettaisiin näytelmäksi. Silloin
jouluyö muovailtiin uudelleen, jotta siitä tulisi kappaleen ensimäinen
näytös. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut, ja nyt hän vihdoinkin
päätti kirjoittaa sadun romaaniksi. Siten kirjoitettiin luku
suorasanaisesti ja täytti se silloin neljäkymmentä kirjoitussivua. Kun
se ensi kertaa kirjoitettiin uudestaan, käsitti se ainoastaan yhdeksän.

Muutaman vuoden kuluttua syntyi toinen luku. Se oli juttu tanssiaisista
Borgissa ja susista, jotka ajoivat Gösta Berlingiä ja Anna Stjärnhökiä
takaa.

Alkuaan tätä ei ensinkään kirjoitettu siinä mielessä, että se voisi
tulla satuun, vaan jonkinlaiseksi tilapäärunoksi luettavaksi pienessä
seurassa. Lukeminen jäi kuitenkin sikseen, ja novelli lähetettiin
Dagny-lehdelle. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin se takaisin tekijälle
sopimattomana Dagnylle. Siltä puuttui vielä kokonaan taiteellista
muovailua.

Sillä välin tekijä aprikoitsi, mihin tämä poloinen novelli voitaisiin
käyttää. Sovittaisiko hän sen satuun? Mutta olihan se itsenäinen,
aivan päättynyt tarina. Se näyttäisi omituiselta muiden joukossa,
jotka riippuivat paremmin toisissaan kiinni. Kenties ei olisikaan
niin pahasti, ajatteli hän silloin, jos kaikki sadun luvut olisivat
sellaisia, jotakuinkin päättyneitä tarinoita. Vaikeaksi tulisi sen
suorittaminen, mutta kyllä se kävisi päinsä. Syntyisi kentiesi
toisinaan aukkoja yhtenäisyydessä. Niin, mutta se antaisi kirjalle
suurta runsautta ja pontta.

Nyt oli kaksi tärkeätä seikkaa ratkaistu. Selvää oli, että kirjasta
tulisi romaani, ja että joka luku muodostaisi itsekseen kokonaisuuden,
mutta tällä ei oltu niin erittäin paljoa voitettu. Hän, jonka
mielessä oli syntynyt ajatus kirjoittaa Värmlannin kavaljeerien satu,
kun hän oli kahdenkolmatta vanha, alkoi tähän aikaan lähennellä
kolmekymmenlukua eikä ollut ennättänyt kirjoittaa enempää kuin
kaksi lukua. Mihin vuodet olivat häneltä vierineet? Hän oli käynyt
seminaarin, hän oli useita vuosia ollut opettajattarena Landskronassa,
hän oli harrastanut ja puuhaillut monenlaisia asioita, mutta satu oli
siltä kirjoittamatta. Joukko aineksia oli tosin kerätty. Mutta mitähän
se merkitsi, että hänen oli niin vaikeata kirjoittaa se? Miksikä
innostus ei koskaan häntä vallannut? Mintähden kynä niin vitkalleen
kulki paperilla? Hänellä oli kyllä synkät hetkensä siihen aikaan. Hän
ei varmaankaan koskaan saisi sitä valmiiksi. Hän oli se palvelija, joka
kaivoi leiviskänsä maahan eikä koskaan tehnyt mitään yritystä käyttää
sitä.

Asianlaita oli kuitenkin niin, että kaikki tämä tapahtui
kahdeksankymmenluvulla, ankaran todellisuusrunouden parhaimpana aikana.
Hän ihaili sen ajan suuria mestareita eikä koskaan ajatellut, että
runoudessa voisi käyttää toista kieltä kuin sitä, jota nämä käyttivät.
Omasta puolestaan piti hän enemmän romantikoista, mutta romanttisuus
oli kuollut, eikä hän ajatellut uudestaan ottaa käytäntöön sen muotoa
ja lausumatapaa. Vaikka hänen aivonsa olivat täpösen täynnä juttuja
kummituksista ja hurjasta rakkaudesta, ihmeenihanista naisista ja
seikkailuhaluisista kavaljeereista, koetti hän kirjoittaa tästä,
käyttäen tyyntä realistista proosaa. Hän ei ollut kovin selvänäköinen.
Toinen olisi heti nähnyt, että mahdoton oli mahdotonta.

Kerran kirjoitti hän kuitenkin pari pientä lukua toiseen tyyliin.
Toinen oli kohtaus Svartsjön kirkkomaasta, toinen käsitteli vanhaa
filosoofia Setä Eberhardia ja hänen epäuskoisia kirjoituksiaan. Hän
kirjoitti ne enimmäkseen leikillä, käyttäen monta ah ja o huudahdusta
proosassaan, joka oli melkein rytmillistä. Ja hän huomasi, että tällä
tavoin sitä kävi kirjoittaminen, tässä oli innostusta, sen hän tunsi.
Mutta kun nuo molemmat pienet luvut olivat valmiit, pani hän ne
syrjään. Nehän olivat kirjoitetut ainoastaan leikillä. Eihän kokonaista
kirjaa voinut tällä tapaa kirjoittaa.

Mutta kaihan oli niin, että satu nyt oli odottanut kylliksi kauan.
Se ajatteli varmaan samalla tapaa kuin edellisellä kerralla, kun se
lähetti hänet maailmalle. Minun täytyy taas lähettää tälle sokaistulle
ihmiselle suuri kaipuu, joka avaa hänen silmänsä.

Tämä kaipuu heräsi hänessä siten, että kartano, jossa hän oli kasvanut,
myytiin, ja hän tuli viimeistä kertaa katsomaan lapsuutensa kotia,
ennenkuin vieraat ottaisivat sen haltuunsa.

Ja viimeisenä iltana, ennenkuin hän matkusti pois tästä paikasta,
jota hän ei kenties koskaan enää tulisi näkemään, päätti hän kaikessa
nöyryydessä kirjoittaa kirjan omalla tavallaan ja oman köyhän
kykynsä mukaan. Siitä ei tulisi mikään mestariteos, niinkuin hän oli
toivonut. Siitä tulisi kirja, jolle ihmiset tulisivat nauramaan,
mutta hän kirjoittaisi sen siltäkin. Kirjoittaisi sen itseään varten,
pelastaakseen itselleen, mitä hän vielä saattoi pelastaa siitä kodista:
rakkaat vanhat jutut, huolettomain päivien iloisen rauhan ja kauniin
maiseman pitkine järvineen ja siintävine kukkuloilleen.

Mutta hänestä, joka oli toivonut, että hän kuitenkin kerran oppisi
kirjoittamaan kirjan, jota ihmiset olisivat tahtoneet lukea, tuntui
siltä, kuin olisi hän luopunut siitä, minkä hän mieluimmin olisi
tahtonut voittaa elämässä. Se oli raskain uhraus, jonka hän vielä oli
kokenut.

Pari viikkoa myöhemmin oli hän taas kodissaan Landskronassa ja
istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän rupesi kirjoittamaan, hän ei
oikein tiennyt, mitä siitä tulisi, mutta hänpä ei pelkäisi voimakkaita
sanoja, huudahduksia, kysymyksiä. Eikä hän myöskään pelkäisi antaa
itseään kaikkine lapsellisuuksineen ja kaikkine unelmineen. Ja tämän
jälkeen alkoi sitten kynä käydä melkein itsestään. Tämä saattoi hänet
melkein pyörryksiin, hän oli suunniltaan ihastuksesta. Kas, tämäpä
oli kirjoittamista. Tuntemattomia asioita ja ajatuksia tahi oikeammin
sanoen sellaista, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut omaavansa
aivoissaan, tunkeutui paperille. Sivut täyttyivät niin nopeasti, ettei
hän koskaan ollut sitä uneksinut. Minkä muovailemiseen hän muuten olisi
tarvinnut kuukausia, niin, vuosia, valmistui nyt parissa tunnissa.
Sinä iltana kirjoitti hän kertomuksen nuoren kreivittären vaelluksesta
Löfvenin jään yli ja tulvasta Ekebyn luona.

Seuraavana iltapäivänä kirjoitti hän sen kohtauksen, kun luuvaloinen
vänrikki Rutger von Örneclou koetti nousta sängystä tanssimaan
Lacachuchata, ja sitä seuraavana iltana syntyi juttu vanhasta neidistä,
joka läksi tervehtimään ahnetta Brobyn pappia.

Nyt hän varmaan tiesi, että tähän tyyliin hän taitaisi kirjoittaa
kirjan, mutta yhtä varma hän oli siitä, ettei kukaan jaksaisi lukea
sitä!

Kuitenkaan ei useita lukuja käynyt kirjoittaminen näin yhdessä
henkäyksessä. Useimmat vaativat pitkällistä työtä, ja hän saattoi
käyttää ainoastaan pieniä hetkiä iltapäivin kirjoittamiseen. Kun
hän oli kirjoittanut talven, luettuna siitä päivästä, jolloin hän
oli antautunut romanttisuuden valtaan, oli noin tusina lukuja
kirjoitettuina. Saattoi ennakolta nähdä, että koko kirja valmistuisi
kolmen tai neljän vuoden kuluessa.

Keväällä 1890 Idun-lehti lähetti kutsumuksen kilpailuun noin sadan
painosivun suuruisista novelleista.

Tässä oli tilaisuus sadulla, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja päästä
ulos maailmaan. Se kai se oli, mikä kiihoitti hänen sisartansa
kehoittamaan häntä käyttämään tätä tilaisuutta. Tässä oli nyt
vihdoinkin keino saada tietää, oliko kirjoituksensa niin kokonaan
hyljättävä. Jos se sai palkinnon, oli paljon voitettu. Ellei se sitä
saanut, olisi hän vaan samalla kannalla kuin ennen.

Hän suostui ehdoitukseen, mutta hänellä oli niin vähä luottamusta
itseensä, ettei hän voinut tulla mihinkään päätökseen.

Vihdoin, tasan kahdeksan päivää ennen sisäänjättämisajan päättymistä,
päätti hän ottaa romaanista viisi lukua, jotka riippuivat sen verran
toisissaan, että niitä saattoi pitää novellina, ja kilpailla näillä.

Mutta nämä luvut eivät likimainkaan olleet valmiit. Kolme niistä
oli vaivoin kirjoitettu, mutta kahteen jälelläolevaan oli tuskin
luonnostakaan. Ja sittenhän kaikki oli puhtaaksi kirjoitettava.

Lisäksi tuli se seikka, ettei hän juuri silloin ollut kotonaan. Hän oli
käymässä sisarensa ja lankonsa luona, jotka vielä asuivat Värmlannissa.
Eikähän se, joka on tullut vähäksi aikaa tervehtimään rakkaita ystäviä,
voi viettää päiviään kirjoituspöydän ääressä.

Hän kirjoitti siis öillä ja valvoi joka yö sillä viikolla neljään asti.

Vihdoin oli jälellä ainoastaan vuorokausi kalliista ajasta. Ja vielä
oli kaksikymmentä sivua kyhäämättä.

Täksi viimeiseksi vuorokaudeksi oli heidät kutsuttu vieraiksi. Koko
perhe matkustaisi ja jäisi yöksi kylään. Hänen täytyi luonnollisesti
seurata toisia.

Lopulta pidot päättyivät, ja hän istui kirjoittaen yöllä vieraassa
paikassa.

Väliin kävi hänen mielensä kovin kummalliseksi. Paikka, missä hän
oli käymässä, oli juuri sama tehdas, missä ilkeä Sintram oli asunut.
Kohtalo oli kummallisella tavalla kuljettanut hänet sinne juuri
siksi yöksi, jolloin hänen oli kirjoitettava hänestä, joka istui
kiikkutuolissa kiikkumassa.

Toisinaan hän katsahti ylös työstään ja kuunteli saliin päin, eiköhän
mahdollisesti pari kiikkutuolinjalkaa olisi käynnissä tuolla ulkona.

Mutta mitään ei kuulunut, ja kun kello löi kuusi aamulla, olivat nuo
viisi lukua valmiit.

Päivemmällä he matkustivat kotiin pienellä lastihöyryllä. Laivassa
hänen sisarensa laittoi paketin, sulki sen lakalla ja sinetillä,
jotka tätä tarkoitusta varten olivat kotoa otetut mukaan, kirjoitti
päällekirjoituksen ja lähetti novellin menemään.

Tämä tapahtui eräänä heinäkuun viimeisistä päivistä. Elokuun
loppupuolella sisälsi Idun uutisen, että vähän päälle kaksikymmentä
kilpakirjoitusta oli saapunut toimitukselle, mutta pari näistä oli niin
sekavasti kirjoitettu, ettei niitä voitu ottaa lukuun.

Silloin hän heitti päätöksen odottamisen. Kyllä hän tiesi, mikä novelli
se oli niin sekava, ettei sitä voitu lukuun ottaa.

Marraskuussa sai hän eräänä iltapäivänä kummallisen sähkösanoman.
Se sisälsi ainoastaan sanat »Riemuisat onnittelut», ja kolme hänen
seminaaritovereistaan oli kirjoittanut sen alle.

Kovin pitkäksi kävi hänelle odotteleminen seuraavan päivän puoliväliin,
jolloin Tukholman lehdet jaettiin. Kun hänellä oli lehti kädessään,
sai hän kauan etsiä löytämättä mitään. Vihdoin löysi hän viimeiseltä
palstalta pienillä kirjasimilla painetun uutisen, joka kertoi hänen
saaneen palkinnon.

Toiselle se kenties ei olisi ollut niin paljon, mutta hänelle se
merkitsi, että hän saisi antautua elämänkutsumukseen, jota hän koko
elinaikansa oli halunnut saada harjoittaa.

       *       *       *       *       *

Tähän ei ole paljoa lisättävää. Satu, joka tahtoi ulos maailmalle, oli
nyt jotenkin lähellä päämaaliaan. Nyt se ainakin tulisi kirjoitetuksi,
vaikkapa viipyisikin muutamia vuosia, ennenkuin se tulisi valmiiksi.

Hän, joka sen kirjoitti, oli jouluna matkustanut Tukholmaan, saatuaan
palkinnon.

Idunin toimittaja tarjoutui painattamaan romaanin, niin pian kuin se
tulisi valmiiksi.

Niin, jospa hän vaan joskus saisi aikaa sen kirjoittamiseen.

Iltaa ennen kuin hänen tuli taas matkustaa Landskronaan, istui hän
vanhan uskollisen ystävänsä, vapaaherratar Adlersparren luona ja luki
ääneen muutamia lukuja.

Esselde kuunteli, niinkuin ainoastaan hän voi kuunnella, ja hän mieltyi
siihen. Lukemisen jälkeen istui hän ääneti ja mietiskeli.

»Kauanko tulee kestämään, ennenkuin kaikki on valmis?» sanoi hän
lopulta.

»Kolme tai neljä vuotta.»

Sitten he erosivat, mutta seuraavana aamuna, kaksi tuntia ennenkuin
hän läksisi Tukholmasta, saapui kirjelippu Esseldeltä, että hän ennen
lähtöään tulisi tämän luo.

Vanha vapaaherratar oli päättävällä ja toimeliaalla tuulellaan. »Nyt
sinä otat vuodeksi virkavapautta ja kirjoitat kirjan valmiiksi. Minä
hankin rahat.»

Neljännestuntia sen jälkeen oli hän matkalla seminaarin johtajattaren
luo pyytämään hänen apuaan viransijaisen saamiseen.

Kello yksi istui hän onnellisesti junassa, mutta ei matkustanut nyt
pitemmälle kuin Sörmlantiin, missä hänellä oli hyviä ystäviä, jotka
asuivat viehättävässä kodissa.

Ja sitten he, insinööri Otto Gumaelius ja hänen vaimonsa, antoivat
hänelle vierasvaraisuutta siellä maaseudulla, työrauhaa ja lepoa ja
kaikkea hyvää huolenpitoa lähes vuoden ajan, kunnes kirja oli valmis.

Hän sai nyt vihdoinkin kirjoittaa aamusta iltaan. Se oli onnellisin
aika, minkä hän oli elänyt.

Mutta kun satu viimein oli valmis kesän lopussa, oli se kummallisen
näköinen. Se oli vallaton ja raju ja tajuton, ja koossapysymisen laita
ei ollut parempi, kuin että kaikilla sen osilla yhä edelleen oli
jälellä vanha halunsa mennä kukin omalle tahollensa.

Siitä ei milloinkaan tullut mikä siitä olisi voinut tulla. Sen kova
onni oli, että se oli saanut odottaa niin kauan tullakseen kerrotuksi.
Jollei sitä pidetty kylliksi kurissa, riippui se siitä, että sen tekijä
oli niin ylen onnellinen saadessaan vihdoinkin kirjoittaa sen.



ILMAPALLO.


Isä poikineen istuu sateisena lokakuunpäivänä kolmannenluokanvaunussa
matkalla Tukholmaan. Isä istuu yksin penkillään, pojat vastapäätä,
painautuneina toisiinsa, lukien Jules-Verne-romaania, nimeltä: Kuusi
viikkoa ilmapallossa. Kirja on kovin kulunut. Pojat osaavat sen miltei
ulkoa, ja loppumattomiin ovat he siitä väitelleet, mutta lukevat sitä
kuitenkin yhtä mieluisasti. Kaiken muun ovat he unohtaneet seuratakseen
rohkeaa ilmapurjehtijaa halki Afrikan, ja harvoin kohottavat he
silmiänsä kirjasta katsellakseen näitä Ruotsinmaan seutuja, joiden läpi
he matkustavat.

Pojat ovat kovin toistensa näköiset. He ovat samankokoiset ja
samallaisissa vaatteissa, kummallakin siniset koululakit ja harmaat
päällystakit, ja molemmilla on suuret, haaveilevat silmät ja pienet
pystynenät. Aina he ovat hyviä ystäviä, liikkuvat aina yksissä,
eivät välitä toisista lapsista ja puhelevat aina keksinnöistä ja
löytöretkistä. Lahjoiltaan ovat he aivan erilaiset, Lennart, vanhin,
kolmetoista vuotias, edistyy huononpuoleisesti koulussa. Hän tuskin
voi seurata luokallaan muutamissa aineissa. Sitävastoin on hän hyvin
näppärä käsistään ja kekseliäs. Hän aikoo keksijäksi ja suunnitteleekin
alituisesti lentokonetta. Hugo on vuotta nuorempi Lennartia, mutta
hän on parempioppinen ja on jo samalla luokalla kuin veljensä. Luvut
eivät häntäkään viehätä, mutta hän on taas suuri urheilija: hiihtäjä,
polkupyöräilijä ja luistelija. Hän aikoo suureksi tultuaan lähteä
löytöretkille. Heti kun Lennart saa lentokoneensa valmiiksi, lähtee
Hugo sillä hakemaan mitä vielä maailmassa on löytämättä.

Isä on pitkä mies, rinta kuopalla, kasvot laihankalvakat, kädet hoikat,
sirotekoiset. Puku huolimaton. Paidanedus on ryppyinen, takinraksi
näkyy niskassa, liivit on väärin napitettu ja sukat riippuvat kenkien
yli. Tukka niskassa on niin pitkä että se valahtaa takinkaulukselle,
tämä ei kuitenkaan johdu huolimattomuudesta, hän on tottunut pitkään
tukkaan ja pitää siitä.

Isä on vanhaa soittajasukua sisämaasta ja on saanut luonnonlahjana
kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on suuri soitannollinen lahja ja
tämä ensin puhkesi ilmoille. Hän suoritti ensin opinnot Tukholman
akatemiassa, kehitti sitten parisen vuotta kykyään ulkomailla ja
edistyi opintovuosinaan niin loistavasti, että sekä hän itse että hänen
opettajansa odottivat hänestä tulevan suuren, kuuluisan viuluniekan.
Tähän päästäkseen hänellä oli lahjoja kyllin, mutta voimaa ja
kestävyyttä puuttui. Hän ei jaksanut taistella saavuttaakseen asemaa
suuressa maailmassa, vaan palasi pian kotiin ja rupesi urkuriksi
maaseutukaupunkiin. Alussa hän häpesi, ettei ollut täyttänyt kaikkia
toiveita, mutta samassa tuntui hyvältä, kun oli varma leipä eikä enään
tarvinnut turvautua muiden armeliaisuuteen.

Jonkun aikaa oltuaan paikassa meni hän naimisiin, ja muutamien vuosien
kuluttua oli hän varmaankin varsin tyytyväinen osaansa. Hänellä oli
pieni, kaunis koti, iloinen ja onnellinen vaimo, kaksi pikkuista
poikaa, ja hän oli koko kaupungin suosikki, jota juhlittiin ja
kaivattiin kaikkialla. Tuli sitten aika, jolloin kaikki tämäkään ei
hänelle riittänyt. Hän halusi lähteä vielä kerran maailmalle, vielä
kerran koettaa onneansa, mutta hän tunsi velvollisuudekseen pysyä
kotona, koska hänellä oli vaimo ja lapsia.

Vaimo varsinkin oli koettanut estellä häntä lähtemästä tälle matkalle.
Hän ei uskonut, että miehensä onnistuisi paremmin kuin edellisellä
kerrallakaan. Vaimon mielestä he olivat siihen määrin onnellisia, ettei
miehen tarvinnut muuta tavotella. Tässä vaimo epäilemättä erehtyi,
mutta sitä hän katkerasti saikin katua, sillä tästä lähtien ilmeni
toinen sukupiirre miehessä. Kun ei saavuttanut kaipaamaansa kunniaa
eikä mainetta, ratkesi hän juomaan.

Hänen kävi samoin kuin muittenkin hänen sukuunsa kuuluvien, hän joi
järjettömästi ilman määrää ja joutui vähässä aikaa melkein rappiolle.
Hän muuttui näin vähitellen aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen. Hän ei
enään ollut rakastettava ja miellyttävä, vaan kova ja häijy. Ja suurin
onnettomuus oli siinä, että hän alkoi vihata silmittömästi vaimoansa,
kiusaten tätä kaikin tavoin sekä juovuspäissänsä että muulloin.

Pojilla ei siis ole ollut hyvää kotia, ja heidän lapsuusaikansa olisi
ollut hyvin onneton, elleivät sattumalta olisi luoneet itselleen omaa
pienoista maailmaa, täynnä koneenmalleja, löytöretkisuunnitelmia
ja seikkailukirjoja. Ainoa, joka joskus on saanut tähän maailmaan
kurkistaa, on äiti. Isällä ei ole ollut vähintäkään vihiä että
tällainen maailma on olemassa, eikä hän myöskään osaa puhella poikien
kanssa mistään, joka heitä huvittaisi. Hän häiritsee heitä alituisesti
kyselemällä eikö heistä tunnu hauskalta saada nähdä Tukholma,
eivätkö ole iloisia kun saavat matkustaa isän kanssa ja paljon muuta
samantapaista, johon he vastaavat lyhimmiten, heti jälleen vaipuen
kirjaansa. Isä jatkaa kuitenkin kyselemistään. Hän luulee, että pojat
ovat hyvinkin ihastuneita hänen herttaisuuteensa, vaikka ujoudelta
eivät sitä ilmaise.

»He ovat liian kauan olleet hamevallan alla», arvelee hän. »He ovat
tulleet aroiksi ja lellitellyiksi. Heihin tulee toinen mahti, kun minä
otan heidät huostaani.»

Mutta isä erehtyy. Poikien lyhyet vastaukset eivät johdu siitä, että
he olisivat ujoja, se johtuu siitä, että he ovat hyvin kasvatettuja
eivätkä tahdo isää loukata. Ellei näin olisi laita, vastaisivat he
aivan toisella tavalla. »Minkätähden meistä pitäisi olla hauskaa
matkustaa isän kanssa?» he silloin sanoisivat. »Kyllähän isä luulee
olevansa jotakin erikoista, mutta me kyllä näemme, että hän vaan on
rappeutunut raukka. Ja miksi meidän tulisi iloita, että saamme nähdä
Tukholman? Ymmärrämmehän varsin hyvin, ettei isä meitä ottanut mukaansa
meidän tähtemme, vaan saattaakseen äidille pahaa mieltä.»

Viisainta olisi, jos isä antaisi poikien lukea heitä häiritsemättä. He
ovat surullisia ja levottomia, ja heitä kiusaa, että isä on hyvällä
tuulella. »Hän on ainoastaan sentähden iloinen tänään, kun tietää äidin
istuvan itkemässä kotona», kuiskaavat he toisilleen.

Isän kysymykset vaikuttavat vihdoin niin, että pojat eivät enään lue,
vaikka yhä istuvat kumarassa kirjan yli. Sitä vastoin alkavat heidän
ajatuksensa katkerina pyöriä kaikessa mitä he isän tähden ovat saaneet
kärsiä.

He muistavat senkin kerran, jolloin isä joi itsensä humalaan keskellä
aamupäivää ja tulla hoiperteli pitkin katua, jälessään joukko
koulupoikia, jotka tekivät hänestä pilaa. He muistavat, kuinka toiset
pojat heitä kiusasivat ja nimittelivät heitä jos joksikin, koska heillä
oli juoppo isä.

He ovat saaneet hävetä isän tähden, he ovat alituisesti saaneet olla
peloissaan hänen puolestaan, ja jos heillä milloin on ollut hiukankaan
hauskaa, on isä tullut ja turmellut heidän ilonsa. Eipä ole lyhyt se
syntiluettelo, jonka he isästään tekevät. Pojat ovat lauhkeita ja
kärsivällisiä, mutta he tuntevat yhä kiukkuisemman vihan paisuvan
mielessään.

Hänen pitäisi toki käsittää, etteivät he vielä ole voineet antaa
hänelle anteeksi sitä suurta pettymystä, jonka hän eilen saattoi
heille. Se oli sentään pahinta, mitä hän milloinkaan oli heille tehnyt.

Asia on näin, että poikien äiti päätti edellisenä kevännä erota heidän
isästään. Useat vuodet on mies vainonnut ja kiusannut häntä kaikin
tavoin, mutta hän ei ole tahtonut miehestä erota, vaan jäänyt hänen
luoksensa, ettei mies joutuisi kokonaan rappiolle. Mutta nyt viimein
hän tahtoi erota poikien vuoksi. Hän oli huomannut, että heidän isänsä
teki heidät onnettomiksi, ja hän arveli, että hänen täytyi viedä heidät
pois kurjuudesta ja hankkia heille hyvä ja rauhaisa koti.

Kun kevätlukukausi loppui, oli hän lähettänyt pojat maalle omien
vanhempiensa luokse ja itse matkustanut ulkomaille, siten helpoimmin
päästäkseen avioeroon. Ei hän ollut pitänyt siitä, että tulisi
näyttämään siltä kuin olisi ollut hänen syynsä, että avioliitto
purkautui, mutta siihen oli hänen täytynyt alistua. Vielä vähemmän
oli hän tyytyväinen siihen, että pojat tuomittiin isälle, kun hän oli
karannut vaimo. Hän lohduttautui tosin sillä, ettei mies mitenkään
voisi tahtoa pitää lapsia luonaan, mutta ei hän sittenkään tuntenut
olevansa aivan levollinen.

Kohta kun avioero oli myönnetty, oli hän palannut takaisin ja
vuokrannut huoneuston, jossa hän sekä pojat asuisivat. Vasta kaksi
päivää sitten oli hänellä kaikki ollut niin valmista, että pojat olivat
voineet muuttaa hänen luokseen.

Tämä oli onnellisin päivä, mitä pojilla koskaan oli ollut. Koko
huoneustossa oli ollut vain iso huone ja keittiö, mutta kaikki oli
ollut uutta ja sievää ja äiti oli järjestänyt kaikki niin tavattoman
hauskasti. »Huoneen» piti olla poikien ja äidin työhuoneena päivällä,
ja yöt tulisivat pojat nukkumaan siinä. Keittiö oli hyvin sievä ja
valoisa. Siellä he söisivät ja pienessä komerossa keittiön takana oli
äidin vuode.

Äiti oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan sangen köyhiä. Hän
oli saanut laulunopettajattarenpaikan tyttökoulussa, mutta siinä olikin
kaikki, millä tulla toimeen. Heillä ei olisi varaa pitää palvelijaa,
vaan täytyi heidän omin avuin selviytyä. Pojat olivat haltioissaan
kaikesta, etenkin siitä, että saisivat auttaa taloustoimissa. He
tarjoutuivat kantamaan vettä ja puita. He kiillottaisivat kenkänsä,
tekisivät tilansa. Tätä ajatellessaan tuli hyvä mieli.

Oli muuan vaatekomero, jossa Lennart saisi oleskella kaikkine
koneineen. Itse hän saisi pitää avaimen, eikä kukaan paitsi hän ja Hugo
saisi koskaan mennä sinne.

Mutta pojat olivat saaneet olla onnellisina äidin luona vain yhden
ainoan päivän. Sitten oli isä häirinnyt heidän ilonsa, niinkuin oli
tehnyt, niinkauan kuin he jaksoivat ajassa muistella. Äiti oli kertonut
heille kuulleensa, että isä oli saanut parin tuhannen kruunun perinnön,
että hän oli jättänyt paikkansa ja muuttaisi Tukholmaan. Sekä he että
äiti olivat iloinneet siitä, että hän lähtisi kaupungista, eikä heidän
tarvitsisi häntä kohdata kaduilla. Mutta sitte oli eräs isän ystäviä
tullut äidin luo tuoden isän terveiset, että hän tahtoi pojat mukaansa
Tukholmaan.

Äiti oli itkenyt ja rukoillut, että saisi pitää poikansa, mutta
isän lähetti oli vastannut, että isä oli vakaasti päättänyt ottaa
pojat huostaansa. Elleivät hyvällä lähtisi, noudattaisi hän heidät
poliisilla. Hän käski äidin lukea läpi erotuomion. Siinähän selvästi
lausuttiin, että pojat kuuluivat isälle. Ja senhän äiti jo tiesikin. Ei
sitä voinut kieltää.

Isän ystävä oli sanonut monta kaunista sanaa siitä kuinka isä rakasti
poikiansa ja sentähden tahtoi ottaa heidät mukaansa, mutta pojat
tiesivät, että isä otti heidät pois yksinomaan kiusatakseen äitiä.
Tämän oli hän miettinyt, ettei äidillä olisi mitään iloa erosta. Hän
saisi alati olla huolissaan lasten vuoksi. Kaikki oli vaan pelkkää
kostoa ja ilkeyttä.

Mutta isä oli pannut tahtonsa täytäntöön, ja tässä he nyt olivat
matkalla Tukholmaan. Ja heitä vastapäätä istuu isä suuresti
iloissaan, kun on saattanut äidin onnettomaksi. Hetki hetkellä yltyy
vastenmielisyys ajatellessa, että heidän täytyy seurata isää ja elää
hänen kanssaan. Ovatko he siis kokonaan hänen vallassaan? Eikö tässä
mikään auta?

Isä on painautunut nurkkaansa ja hetken kuluttua hän nukahtaa. Heti
alkavat pojat vilkkaasti kuiskailla keskenään. Heidän ei ole vaikea
päättää. Kaiken päivää on kumpikin itsekseen ajatellut, että pitäisi
karata. He suostuvat keskenään, että he hiipivät junasillalle ja
hyppäävät junasta, kun se kulkee ison metsän läpi. Sitten rakentavat
he majan piilopaikkaan metsään ja elelevät siellä, eivätkä näyttäydy
kenellekään ihmiselle.

Poikien hautoessa näitä tuumia, pysähtyy juna asemalle, ja
talonpoikaisnainen, taluttaen kädestä pientä lasta, astuu vaunuun. Hän
on mustiin puettu, huivipää, ystävällisen ja lempeän näköinen. Hän
riisuu pienokaisen yltä päällystakin, joka on sateessa kostunut, ja
käärii hänet isoon huiviin. Sitten riisuu hän kengät lapsen jalasta,
kuivaa pienet kylmät jalat, etsii sukat ja kengät nyytistä ja vetää
jalkaan. Lopun lopuksi pistää hän lapselle karamellin ja panee sen
penkille makaamaan pää omalla polvellaan, että pienokainen voisi nukkua.

Vuoroin toinen, vuoroin toinen poika luo katseen talonpoikaisvaimoon,
joka puuhailee lapsensa kanssa. Yhä tiheämmin luovat he katseensa
vaimoon ja samassa kohoovat kyyneleet kummankin silmiin. He eivät enään
kohota silmiänsä, vaan katsovat itsepintaisesti maahan.

Tuntuu siltä kuin talonpoikaisvaimon mukana olisi muuan toinen ja
muille, paitsi pojille, näkymätön ja huomaamaton, tullut vaunuun. Ja
tämä toinen on äiti. Pojista tuntuu, että hän on tullut istumaan heidän
väliinsä, tarttunut heitä käsiin, niinkuin teki myöhään eilen illalla,
kun oli päätetty, että heidän täytyisi matkustaa, ja että hän puhuu
heille samalla tavalla kuin silloin.

»Teidän täytyy luvata, ettette ole vihaisia isälle minun tähteni.
Isä ei ole koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että estin häntä
matkustamasta. Hän väittää minun syykseni, ettei hänestä ole mitään
tullut sekä että hän juo. Hän ei koskaan voi tarpeeksi minua rangaista.
Mutta silti ette saa olla hänelle vihaisia.»

»Kun teidän nyt täytyy elää isän luona, täytyy teidän luvata minulle,
että olette kiltit hänelle. Te ette saa kiusata häntä, teidän tulee
hoitaa häntä, miten parhaiten voitte. Se tulee teidän luvata minulle,
muuten en käsitä kuinka saatan antaa teidän matkustaa.» Ja pojat olivat
luvanneet.

»Ette saa hiipiä pois isän luota. Luvatkaa se minulle!» oli äiti
sanonut.

Senkin he olivat luvanneet.

Pojat ovat sanassaan pysyviä miehiä ja samassa silmänräpäyksessä,
kun he ovat tulleet ajatelleeksi, että ovat antaneet äidille nämä
lupaukset, luopuvat he kaikista pakotuumista. Isä nukkuu yhä vain,
mutta he istuvat kärsivällisesti paikoillaan. Sen sijaan ryhtyvät he
taas lukemaan uudella innolla, ja heidän ystävänsä, hyvä Jules Verne,
vie heidät kohta mukanaan näistä huolista Afrikan ihmemaailmaan.

       *       *       *       *       *

Kaupungin eteläkulmalla on isä vuokrannut alakerrasta kaksi
huonetta ja keittiön, joihin tullaan pihalta ja joista näkee ahtaan
pihamaan. Asuntoa on kauan käytetty, se on siirtynyt perheestä
toiseen eikä sitä ole koskaan korjailtu. Seinäpapereissa on monta
naarmua ja rasvapilkkua, laet ovat nokiset, pari ruutua on rikki,
ja keittiönlattia on niin kulunut, että siinä on kuoppia. Muutamat
kaupunginlähetit ovat tuoneet muuttotavarat asemalta, kantaneet ne
huoneisiin ja jättäneet sinne sikin sokin. Isä ja pojat ovat nyt
tavaroita purkamassa. Isä seisoo kirves sojossa laatikkoa avatakseen.
Pojat nostavat laseja ja posliiniastioita toisesta laatikosta ja
asettavat niitä seinäkaappiin. He ovat näppäröitä ja tekevät ahkerasti
työtä, mutta isä kehottaa heitä alinomaa varovaisuuteen ja kieltää
heitä viemästä enempää kuin yhden lasin tahi lautasen kerrallaan.
Sillä välin hänen oma työnsä sujuu huonosti. Kädet ovat kömpelöt ja
voimattomat, ja hän saa itsensä hikeen saamatta laatikon kantta auki.
Hän laskee kirveen kädestään, kulkee laatikon ympäri ja ihmettelee
olisiko pohja joutunut ylöspäin. Toinen pojista sieppaa kirveen ja
alkaa kiskoa kantta auki, mutta isä työntää hänet syrjään. Tuo laatikko
on liian lujaan naulattu. Eihän Lennart luulle, että hänen onnistuu
avata kansi, kun ei isä itsekään siihen pysty? Ei kukaan muu kuin
tottunut työmies voi avata tuota laatikkoa, sanoo isä ja panee hatun
päähänsä ja päällystakin ylleen mennäkseen noutamaan talonmiestä.

Tuskin on isä päässyt ovesta ulos, kun päähänsä pälkähtää ajatus.
Hän käsittää yhtäkkiä miksi käsissä ei ole voimaa. On vielä aikainen
aamupäivä, eikä hän ole mitään nauttinut, joka panisi veren kiertämään.
Jos pistäytyisi kahvilaan ja ottaisi konjakkarin, niin palaisi voima ja
hän selviäisi avutta. Tämä on parempi kuin noutaa talonmies.

Niin lähtee isä kadulle etsimään kahvilaa. Kun hän palaa pieneen
asuntoon pihanpuolelle, on kello kahdeksan illalla.

Nuorena ollessaan, kun hän kävi akatemiassa, oli hän asunut
eteläkulmalla. Hän oli silloin kuulunut kaksinkertaiseen kvartettiin,
johon kuului parhaasta päästä konttoristeja ja pikkukauppiaita, joiden
oli tapa kokoontua eräässä kellarissa Mosebackenin läheisyydessä.
Isää oli haluttanut nähdä oliko tämä pieni kellari vielä paikallaan.
Se olikin vielä siinä, ja isällä oli ollut onni tavata pari vanhaa
ystävää, jotka istuivat siellä aamiaista syömässä. He olivat
suurimmalla ilolla ottaneet hänet vastaan, tarjonneet hänelle
aamiaista, juhlineet hänen Tukholmaan tuloaan mitä parhaiten. Kun
aamiainen vihdoin oli syöty, oli isä aikonut lähteä kotiin tavaroitaan
purkamaan, mutta ystävät olivat kehottaneet häntä jäämään päivällistä
syömään heidän seuraansa. Ja sitä oli kestänyt niin pitkälti, ettei isä
ollut tullut lähteneeksi kotiin ennenkuin kahdeksan seuduissa. Eikä
ollut suinkaan ollut helppoa päästä tuosta iloisesta seurasta erilleen
näinkin varhain.

Kun isä saapuu kotiin, ovat pojat pimeässä, siksi ettei heillä ole
tulitikkuja. Isällä on tulitikkulaatikko taskussa, ja kun on saanut
tulen kynttilänpätkä-pahaseen, joka onneksi on joutunut tavaroitten
joukkoon, näkee hän että pojat ovat palavissaan ja tomuisina, mutta
reippaita ja iloisia, ja kuten näyttää, hyvin tyytyväisiä päiväänsä.

Sisähuoneissa ovat huonekalut järjestyksessä pitkin seiniä, laatikot
nostetut ulos, oljet ja paperinpalaset lakaistut pois. Hugo on
tekemässä poikien vuoteita etumaisessa huoneessa. Takimainen on isän
makuuhuone ja siellä seisoo hänen vuoteensa niin huolellisesti tehtynä
kuin hän ikinä voi vaatia.

Nyt tapahtuu merkillinen muutos isässä. Kun hän tuli kotiin, oli hän
tyytymätön itseensä, syystä että oli jättänyt työnsä ja heittänyt pojat
ilman ruokaa, mutta nyt, kun hän näkee heidät hyvällä tuulella, eikä
heillä ole mitään hätää, käy hän äreäksi ja riidanhaluiseksi.

Hän kyllä huomaa, että pojat ovat ylpeitä työstä, jonka ovat
suorittaneet, sekä että he odottavat isän heitä kehuvan, mutta siihen
hänellä ei ollenkaan ole halua. Hän päinvastoin kysyy kuka on ollut
siellä heitä auttamassa ja käskee heitä muistamaan, ettei Tukholmassa
saa rahatta mitään, sekä että talonmies vaatii maksun jokaisesta
työstä. Pojat vastaavat, ettei heillä apua ole ollutkaan, vaan että
he itse ovat selviytyneet, mutta hän vaan toruu. He tekivät väärin
kun avasivat ison laatikon. He olisivat voineet loukkaantua sitä
tehdessään. Olihan hän kieltänyt sitä avaamasta. Heidän tulee nyt
totella häntä. Hän on nyt vastuussa heistä.

Hän ottaa kynttilän, menee keittiöön ja tarkastelee kaappeja. Pieni
lasi- ja posliinivarasto on asetettu hyllyille hyvään järjestykseen.
Hän tutkii kaikkea tarkoin, löytääkseen jatkuvaa moitteen syytä.

Yhtäkkiä hän keksii tähteitä poikien illallisesta, ja alkaa heti
torua, että ovat syöneet kananpoikaa. Mistä he sen ovat hankkineet?
Aikovatko he elää kuin prinssit? Hänenkö rahojaan he hukkaavat syömällä
kananpoikapaistia?

Sitten muistaa hän, ettei olekaan jättänyt heille rahaa. Hän arvelee
olisivatko he varastaneet kananpojan ja kiihtyy tuhottomasti.

Hän puhuu ja varottaa, toruu ja räyhää, mutta nyt hän ei saa vastausta
pojilta. He eivät välitä sanoa hänelle, mistä kananpojan ovat saaneet,
antavat hänen vaan jatkaa. Ja hän pitää pitkiä puheita, saarnaa,
uuvuttaa viimeiset voimansa. Vihdoin hän pyytää ja rukoilee. »Minä
vannotan teitä sanomaan totuuden minulle. Annan teille anteeksi, vaikka
mitä olisitte tehneet, kun vaan sanotte totuuden.»

Nyt pojat eivät kestä kauempaa. Isä kuulee tyrskähtävän äänen. He
heittävät peitteet päältään ja nousevat istumaan, ja hän huomaa, että
he punottavat pidätetystä naurusta. Ja molempien ihan hillittömästi
nauraessa sanoo Lennart, usein naurunpurskahdusten keskeyttämällä:
»Äiti pani kananpojan eväspussiin, jonka hän meille laittoi, kun
lähdimme kotoa.»

Isä oikaseikse, katsoo poikiin, aikoo puhua, mutta ei keksi sopivia
sanoja. Hän oikaseikse yhä majesteetillisemmin, katsoo heihin
mitä suurimmalla ylenkatseella ja menee pitemmittä puheitta omaan
huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Isä on huomannut kuinka käteviä pojat ovat, ja käyttää sitä hyväkseen,
ettei tarvitse palvelijoita. Aamulla hän lähettää Lennartin keittiöön
kahvin keittoon ja antaa Hugon kattaa aamiaispöydän sekä juosta
leipuriin noutamaan leipää. Aamiaisen jälkeen istuu hän tuolille ja
katselee, kuinka pojat panevat vuoteet kokoon, lakasevat huoneet ja
panevat uunit lämpiämään. Hän jakelee alituisesti käskyjä ja lähettää
tehtävästä toiseen vain näyttääkseen mahtiaan. Kun aamusiivous on
tehty, lähtee hän ulos ja viipyy poissa koko aamupäivän. Päivällisen
tuottaa hän muutamasta lähellä olevasta talouskoulusta. Sitte jättää
isä pojat koko illaksi eikä enään heiltä muuta vaadi kuin että hänen
vuoteensa on tehty, kun hän palaa kotiin.

Pojat ovat siis yksin melkein kaiken päivää ja saavat puuhailla mitä
vaan haluavat.

Muuan tärkeimpiä tehtäviä on äidille kirjottaminen. He saavat häneltä
kirjeen joka päivä ja hän lähettää heille paperia ja postimerkkejä,
niin että he voivat vastata hänelle.

Äidin kirjeet sisältävät parhaasta päästä varotuksia olemaan hyviä
isälle. Alituisesti hän kirjottaa kuinka rakastettava isä oli, kun hän
ensin oppi isän tuntemaan, ja kertoo heille kuinka isä uraa alkaessaan
oli uuras ja ahkera. Heidän pitää olla hellät ja hyvät isälle. Eivätkä
saa koskaan unohtaa, kuinka onneton hän on.

»Jos olette oikein hyviä isälle, niin hän kenties säälii teitä ja
päästää teidät kotiin minun luokseni», kirjottaa äiti.

Äiti kertoo, että hän on käynyt rovastin ja pormestarin puheilla
kysymässä eikö olisi mahdollista saada pojat takaisin. Mutta molemmat
ovat vastanneet ettei mikään auttanut. Poikien täytyy jäädä isän
luokse. Äiti tahtoisi muuttaa Tukholmaan, että edes joskus saisi nähdä
poikiansa, mutta kaikki ihmiset neuvovat häntä odottamaan minne päin
asiat kääntyvät. He luulevat, että isä pian väsyy poikiin ja lähettää
heidät kotiin. Äiti ei oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta tuntuu
hänestä kauhealta, että hänen poikansa elelevät Tukholmassa ilman
mitään hoivaa, toisaalta hän taas tietää, että jos hän jättäisi kotinsa
ja virkansa, ei hän voisi ottaa heitä turviinsa, eikä heitä elättää,
jos he pääsisivät vapaiksi. Mutta jouluksi äiti kuitenkin tulisi
Tukholmaan heitä tervehtimään.

Pojat kirjottavat ja kertovat mitä he koko päivän kunakin tuntina
tekevät. He kertovat äidille tuovansa isälle ruokaa ja tekevänsä
vuoteen hänelle. Äiti käsittää, että he koettavat olla hyviä isälle
äidin vuoksi, mutta hän huomaa myös, etteivät he isästä enempää pidä
kuin ennenkään.

Hänen pienet poikansa tuntuvat aina olevan yksin. He asuvat isossa
kaupungissa, jossa ihmisiä vilisee, mutta kukaan ei välitä heistä, ei
kukaan heitä huomaa. Ja näin onkin ehken parasta. Kukapa tietää mihin
joutuisivat, jos tuttavia saisivat.

He pyytävät aina ettei äiti heistä olisi levoton He kyllä selviytyvät.
He kertovat, että he parsivat itse sukkansa ja ompelevat nappinsa.
He viittaavat siihenkin suuntaan, että Lennart on päässyt pitkälle
keksinnössään, ja he sanovat, että kunhan se vain tulee valmiiksi, niin
kaikki muuttuu hyväksi.

Mutta äiti elää alituisessa huolessa. Yöt ja päivät hän ajattelee
poikiansa. Yöt ja päivät hän rukoilee Jumalaa varjelemaan hänen pieniä
poikiansa, jotka elävät yksin suuressa kaupungissa ilman ainoatakaan
ihmistä, joka suojelisi heidän silmänsä turmeluksen viekotuksilta ja
varjelisi heidän nuoret sydämensä himoitsemasta pahaa.

       *       *       *       *       *

Isä ja pojat istuvat oopperassa eräänä aamupäivänä. Muuan isän
vanhoja tovereita, joka kuuluu hovisoittokuntaan, on kutsunut hänet
sinfoniakonsertin harjotukseen, ja isä on ottanut pojat mukaansa.

Kun orkesteri alkaa soittaa ja sävelvirrat täyttävät salin, joutuu
isä niin ankaran liikutuksen valtaan, ettei saata tunteitaan hillitä,
vaan hyrähtää itkuun. Hän nyyhkii ja niistää nenäänsä kovasti ja
voihkii äänekkäästi kerta toisensa jälkeen. Hän ei koetakaan hillitä
tunteitaan, vaan meluaa niin, että soittajat häiriintyvät. Vahtimestari
tulee ja viittaa häntä menemään ulos, ja isä tarttuu poikia käsiin ja
hiipii pois sanallakaan vastustamatta. Ja koko kotimatkan virtaavat
kyyneleet virtaamistaan.

Isä on pitänyt poikien kädet omissaan ja astuu eteenpäin pojat
kahdenpuolen. Yhtäkkiä alkavat pojat myös itkeä. He käsittävät nyt ensi
kerran, kuinka isä on rakastanut taidettaan. Hänestä oli kauheata istua
juoppona ja rappiolle joutuneena ja kuulla toisten soittavan. Oli sääli
isää, josta ei koskaan tullut sitä, joksi olisi pitänyt tulla. Isälle
oli käynyt niin kuin kävisi Lennartille, jollei hän koskaan saisi
lentokonettaan valmiiksi tai Hugolle, ellei hän pääsisi löytöretkelle.
Miltä tuntuisikaan, jos he kerran kyhjöttäisivät saamattomina
vanhuksina ja näkisivät päittensä yli porhaltavan komeita ilmalaivoja,
joita he eivät olisi keksineet eivätkä saisi ohjata!

       *       *       *       *       *

Pojat istuvat kerran aamupäivällä kotona kirjat edessään. Isä on
pistänyt nuottisalkun kainaloonsa ja lähtenyt ulos. Jotakin hän on
mutissut soittotunnin antamisesta, mutta pojat eivät hetkeäkään ole
uskoneet tätä todeksi.

Isä on huonolla tuulella, kun hän astuu katua pitkin. Hän on
huomannut miten pojat katsoivat toisiinsa, kun hän sanoi, että menisi
soittotunnille. »He asettuvat isäänsä arvostelemaan», ajattelee hän.
»Minä olen liian höllä. Minun olisi pitänyt antaa heille korvapuusti
kummallekin. Varmaankin heidän äitinsä kiihottaa heitä minua vastaan.»

»Jos ottaisin hiukan selville herrojen toimia?» jatkaa hän. »Eipä
haittaisi, vaikka tarkastaisin kuinka he opiskelevat.»

Hän kääntyy takaisin, puikahtaa ääneti pihan poikki, avaa oven ihan
hiljaa ja seisoo poikien huoneessa, ilman että kumpikaan on kuullut
hänen astuvan sisään. Ja aivan oikein! Pojat kavahtavat pystyyn, kasvot
punaisina, ja Lennart sieppaa kiireesti käärön paperia, jonka viskaa
pöytälaatikkoon.

Kun pojat olivat olleet muutamia päiviä Tukholmassa, olivat he kysyneet
mitä koulua he tulisivat käymään, ja isä oli vastannut, että heidän
koulunkäyntinsä oli nyt loppunut. Mutta tuskin oli viikkoa kulunut,
kun heidän seinälleen oli ilmestynyt lukujärjestys. Koulukirjat oli
haettu esiin ja joka aamupäivä istuivat pojat molemmin puolin vanhaa
kirjotuspöytää ja lukea paukuttivat ääneen läksyjään. Oli selvää, että
he olivat saaneet äidiltä kirjeen, jossa varotettiin että koettaisivat
lukea omin päin, etteivät kokonaan unohtaisi mitä olivat saaneet oppia.

Kun isä näin odottamatta astuu sisään, menee hän ensin lukujärjestyksen
luo ja tarkastaa sitä. Vetää kellon esiin ja vertaa. — Keskiviikkona
kymmenestä yhteentoista: Maantietoa. Sitten tulee hän pöydän luo.
»Eikö teillä pitäisi olla maantietoa tällä tunnilla?» kysyy hän. —
»Kyllä», vastaavat pojat tulipunaisina. — »Mutta missä on maantieto
ja karttakirja?» Pojat hiovat katseen kirjahyllylle ja ovat kauhean
nolon näköisiä. »Emme ole vielä alkaneet», sanoo Lennart. — »Vai niin»,
sanoo isä, »teillä kai oli muuta hommaa». Hän oikoo jäseniään sangen
tyytyväisenä. Hän on päässyt voitonpuolelle, eikä hän nyt heitä,
ennenkuin on perinpohjin nolannut pojat.

Molemmat pojat ovat vaiti. Siitä päivästä alkaen, jolloin olivat isän
mukana oopperassa, ovat he tunteneet sääliä häntä kohtaan, eikä heidän
ole enään tarvinnut niin suuresti ponnistella kuin ennen ollakseen
hyviä hänelle. Mutta luonnollisesti heille ei ole hetkeksikään
juolahtanut mieleen ottaa isää uskotukseen. Hän ei ole heidän
silmissään kohonnut, vaikka heidän mielestään onkin sääli häntä.

»Kirjotitteko kirjettä?» kysyy isä ankarimmalla äänellään. — »Emme»,
kuuluu kummaltakin kuin yhdestä suusta. — »Mitä te teitte?» —
»Puhelimme vaan.» — »Se ei ole totta. Minä näin, että Lennart piilotti
jotakin kirjotuspöytälaatikkoon.» Nyt ovat pojat taas vaiti. — »Vetäkää
se esiin!» huutaa isä, kiukusta punaisena. Hän luulee, että pojat ovat
kirjottaneet äidilleen, ja koska he eivät tahdo näyttää kirjettä, on
siinä tietysti jotakin rumaa hänestä. Pojat eivät hievahda ja isä
kohottaa kätensä lyödäkseen Lennartia, joka istuu pöytälaatikon edessä.
— »Älä koske häneen!» huutaa silloin Hugo. »Me puhuimme vaan jostakin,
jonka Lennart on keksinyt.»

Hugo työntää Lennartin tieltään, kiskasee laatikon auki ja vetää esiin
paperin, johon on täpötäyteen töhrätty mitä kummallisimpia ilmalaivoja.
»Lennart on viime yönä miettinyt uudenaikaiset purjeet ilmalaivaansa.
Tästä juuri me puhuimme.»

Isä ei tahdo uskoa häntä. Hän kumartuu ja penkoo laatikkoa, vaan
ei löydä mitään muuta kuin paperiarkkeja täynnä piirustuksia,
jotka kuvaavat ilmapalloja, laskinvarjoja, lentokoneita ja kaikkea
ilmapurjehdukseen kuuluvaa.

Poikien suureksi ihmeeksi ei isä heti viskaakaan menemään näitä kaikkia
eikä edes naurakaan heidän yrityksilleen, vaan katselee tarkoin
niitä lehti lehdeltä. Itse asiassa on isälläkin hiukan taipumusta
mekaniikkaan, ja ennen muinoin häntä tällaiset asiat huvittivat, siihen
aikaan, jolloin aivot vielä pystyivät johonkin. Kohta alkaa hän kysellä
mitä mikin tarkottaa, ja koska hänen kysymyksistään ilmenee, että hän
on hyvin intresseerattu sekä että hän käsittää mitä näkee, voittaa
Lennart ujoutensa ja vastaa ensin vitkastellen, mutta sitten yhä
halukkaammin.

Pian ovat isä ja pojat joutuneet syvälliseen keskusteluun ilmalaivoista
ja ilmapurjehduksesta. Kun ovat oikein päässeet vauhtiin, puhuvat
pojat innossaan ja kertovat isälleen kaikki suuruudenunelmansa. Ja
vaikkakin isä käsittää, etteivät pojat kauaksi pääse lentämään nyt
suunnittelemillaan koneilla, on hän kuitenkin tuiki ihmeissään. Hänen
pienet poikansa puhuvat aluminiumimoottoreista, aeroplaneista ja
tasapainoasennoista aivan kuin maailman yksinkertaisimmista asioista.
Hän on luullut, että he olisivat oikeita pölkkypäitä, siksi etteivät
koulussa edistyneet hyvin, nyt he yhtäkkiä hänen mielestään ovat kaksi
pientä tiedemiestä.

Ja noita korkealle pyrkiviä ajatuksia ja toiveita isä ymmärtää paremmin
kuin mitään muuta. Hänpä tunteekin ne vanhastaan, itse hän on samoin
haaveillut, eikä häntä haluta nauraa tällaisille haaveiluille.

Isä ei sinä aamupäivänä enään mene ulos, istuu vaan jutellen poikainsa
kanssa, kunnes on aika noutaa päivällinen ja kattaa pöytä. Ja tällä
kertaa ovat pojat ja isä oikein hyviä ystäviä kaikkien suureksi
yhteiseksi ihmeeksi.

       *       *       *       *       *

Kello on yksitoista illalla ja isä hoipertelee kadulla. Pikku pojat
kulkevat toinen toisella toinen toisella puolella. He ovat olleet
isää etsimässä eräästä hänen olinpaikoistaan, ja siellä olivat he
jääneet ovensuuhun seisomaan, mitään virkkamatta. Isä istui yksin
pöydän ääressä, iso tumma totilasi edessään, ja kuunteli muuatta
naissoittokuntaa, joka soitti huoneen perällä. Hetken kuluttua nousi
hän vastenmielisesti ja meni poikien luo. »Mitäs on?» kysyi hän. »Miksi
tänne tulette?» — Isänhän oli määrä tulla kotiin, sanovat pojat. On
joulukuun viides päivä. Olihan isä luvannut------

Silloin on juolahtanut isän mieleen, että Lennart oli hänelle
ilmaissut, että Hugon syntymäpäivä oli nyt, ja hän oli luvannut tulla
ajoissa kotiin. Mutta tämän hän oli kerrassaan unohtanut. Hugo kyllä
odotti häneltä syntymäpäivälahjaa, vaan hän ei ollut muistanut sitä
hankkia.

Kuitenkin on hän seurannut poikia ja kulkee eteenpäin, tyytymättömänä
sekä poikiin että itseensä. Kun hän tulee kotiin, on syntymäpäiväpöytä
laitettu. Pojat ovat tahtoneet pitää kestit. Lennart on paistanut
ohukaisia, jotka nyt ovat monta tuntia olleet valmiit, ja ovat
nahkapalojen näköisiä. He ovat saaneet äidiltä vähän rahaa, jolla ovat
hankkineet pähkinöitä, manteleita ja pullollisen sokerikaljaa.

Kaikkia näitä herkkuja he eivät ole tahtoneet nauttia yksin, vaan ovat
istuneet ja odotelleet, että isä tulisi kotiin saamaan osansa heidän
kanssaan. Senjälkeen kun heistä on tullut ystävykset isän kanssa, eivät
he voi viettää näin suurta juhlaa ilman isää. Isä käsittää kaiken
tämän. Hän on siitä mielissään, että häntä kaivataan, ja jotakuinkin
hyvällä tuulella aikoo hän istahtaa pöydän ääreen. Mutta puolihumalassa
kun on, kompastuu hän juuri kun on istumaisillaan tuolille, tarttuu
pöytäliinaan, kaatuu ja vetää kaikki laitokset pöydältä lattialle. Kun
hän nousee pystyyn näkee hän sokerikaljan virtaavan pitkin lattiaa,
ja marjahillon sekä ohukaiset hajallaan posliinipirstaleiden ja
lasisirujen seassa.

Isä luo katseen poikiin, kiroaa, syöksyy ovelle eikä palaa ennenkuin
aamupuolella yötä.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamupäivänä helmikuussa astelevat pojat katua pitkin luistimet
olalla. He eivät ole entisen näköisiä. He ovat laihtuneet ja käyneet
kalpeiksi ja näyttävät huolimattoman ja epäsiistin näköisiltä. Tukka
on leikkaamaton, eivät he ole puhtaaksi peseytyneet, ja reikiä on
sekä sukissa että kengissä. Kun he puhelevat keskenään, käyttävät he
katupoikien lausetapoja, pääseepä joku kirosanakin toisinaan suusta.

Pojissa on tapahtunut muutos, ja se alkoi sinä iltana, jolloin isä ei
muistanut tulla kotiin Hugon syntymäpäivää viettämään. Oli ikäänkuin
siihen saakka heitä olisi pitänyt yllä toivo, että heidän kohtalossaan
tapahtuisi muutos pian. Ensi aikoina he olivat odottaneet, että isä
pian väsyisi heihin ja lähettäisi heidät kotiin. Sitten he olivat
haaveilleet, että isä alkaisi heistä pitää, että hän herkeäisi juomasta
heidän tähtensä. Niin, olivatpa vielä ajatelleet, että isä ja äiti
tekisivät sovinnon, ja että he kaikki tulisivat onnellisiksi. Mutta
tuona iltana heille selvisi että isä oli mahdoton. Hän ei voinut muuta
rakastaa kuin juopottelua. Joskin hän hetkisen oli heille hyvä, ei hän
todenteolla heistä välittänyt.

Raskas toivottomuus valtasi heidät. Ei mikään heille muuttuisi. He
eivät koskaan pääsisi isästä erilleen. Heistä tuntui kuin he olisivat
tuomitut istumaan koko ikänsä teljettyinä pimeään vankilaan.

Ei heidän suuret suunnitelmansakaan voineet heitä lohduttaa. Kun he
näin olivat kytketyt tähän, eivät he koskaan voisi niitä toteuttaa.
Arvelkaahan toki, etteivät he saaneet mitään oppia! He tunsivat
tarpeeksi suurten miesten historiaa tietääkseen, että sillä, joka
tahtoo tulla suureksi, täytyy olla tietoja.

Pahin isku oli kuitenkin se, ettei äiti ollutkaan voinut tulla heidän
luokseen jouluksi. Joulukuun alussa hän oli kaatunut ja taittanut
jalkansa, niin että oli täytynyt maata sairashuoneessa joululomanajan,
kykenemättä matkustamaan Tukholmaan. Nyt oli äiti jalkeilla, mutta nyt
oli hänen koulunsa jälleen alkanut. Sitäpaitsi ei hänellä ollut rahaa
matkustaa. Kaikki, mitä oli säästänyt, oli kulunut hänen sairaana
maatessaan.

Pojat tunsivat olevansa koko maailman hylkäämiä. Olihan selvää,
että heidän tilansa ei voinut koskaan korjautua, vaikka he
kuinka koettaisivat, ja siksi he olivatkin vähitellen herenneet
ponnistelemasta sellaisessa työssä, joka oli ikävää. Yhtä hyvinhän he
voisivat ryhtyä sellaiseen, joka heitä huvitti.

Toisinaan he eivät koskeneet vuoteisiinsa moneen päivään, ja he
herkesivät kokonaan lattioita lakaisemasta. Kävihän muutenkin eläminen
yhtä hyvin. Eihän heidän luokseen koskaan kukaan tullut katsomaan
heidän oloansa.

Isä joutui yhä enemmän rappiolle. Väliin hän yritti kohota ja vaalia
poikia järjestykseen, mutta ne olivat ainoastaan heikkoja yrityksiä.
Hän unohti käskynsä yhtä pian kuin oli ne antanut.

Pojat samoin olivat alkaneet aamupäivätunneista laiskotella. Ei kukaan
kuulustellut heidän läksyjään, mitä siis oli hyötyä lukemisesta.
Muutamana päivänä oli ollut luistinjäätä, ja hehän voivat yhtä hyvin
ottaa lupaa ja luistella päiväseen aikaan. Jäällä oli aina suuret
joukot poikia, ja he olivat tutustuneet moneen, joista oli hauskempaa
luistella kuin istua huoneessa lukemassa.

Nyt on tullut niin ihana päivä, etteivät he voi ajatellakaan istua
sisällä. Ainoastaan pari astetta pakkasta, ilma selkeä, raitis ja
kirkas auringonpaiste. On niin ihana sää, että kouluille on annettu
luistinlupaa. Katu vilisee täynnä lapsia, jotka ovat olleet kotona
luistimia hakemassa ja nyt kiireen kaupalla rientävät jäälle.

Kulkiessa toisten lasten parissa näyttävät pojat vakavilta ja
raskasmielisiltä. Ei heidän kasvoissaan näy hymyn vivahdustakaan.
Heidän onnettomuutensa on niin raskas, etteivät hetkeksikään voi sitä
unohtaa.

Kun he pääsevät jäälle, on siellä eloa ja liikettä ylen määrin. Rantaa
pitkin on aivan kuin reunus ihmisiä, kauempana kiitelevät luistelijat
toistensa lomitse kuin muurahaiset, kun niiden keko on rikottu, vielä
kauempana näkyy joitakin mustia pisteitä, jotka tuulen nopeudella
kiitävät eteenpäin.

Pojat panevat luistimet jalkaan ja menevät toisten luistelijani
joukkoon. He luistelevat hyvin, ja täyttä vauhtia kiitäessään
ulospäin jäällä saavat he punaa poskiin ja kiiltoa silmiin, mutta ei
hetkeksikään tule huolettomuuden ja ilon ilmettä kasvoihin, kuten
toisille lapsille.

Yhtäkkiä, kun he tekevät kierroksen maalle päin, näkevät he jotakin
ihmeen kaunista. Iso ilmapallo tulee Tukholmasta ja liitelee
Saltsjöjärveä kohti. Se on punakeltaisen kirjava, ja kun aurinko sattuu
siihen, hohtaa se kuin tulipallo. Gondooli on kirjavien lippujen
koristama, ja kun ilmapallo ei varsin korkealla leijaile, näkyy
häikäisevä värihohde aivan selvästi.

Kun pojat huomaavat ilmapallon, päästävät he ilohuudon. Ensikertaa
elämässään näkevät he suuren ilmapallon ilman halki purjehtivan. Se on
paljoa kauniimpi kuin mitä ovat voineet kuvitellakaan. Kaikki haaveilut
ja tuumat, jotka ovat olleet heille lohdutuksena ja ilona monina
raskaina päivinä, palaavat jälleen, kun he tämän näkevät. He pysähtyvät
seisomaan, että näkisivät kuinka köydet ja nuorat ovat kiinnitetyt, ja
he huomaavat ankkurin ja hiekkasäkit gondoolinlaidalla.

Ilmapallo viilettää hyvää vauhtia yli jäätyneen lahden. Kaikki
luistelijat, suuret ja pienet töyttäävät toinen toisensa ohi nauraen
ja huutaen sitä vastaan, kun se ensin näyttäytyy, ja lähtevät
sitä takaa-ajamaan. He seuraavat sitä alas aavalle merelle päin
pitkänä, häilyvänä jonona, joka muistuttaa jättiläislaahausköyttä.
Ilmapurjehtijat heittelevät huvikseen alas erivärisiä paperipaloja,
jotka hitaasti leijaillen putoavat maahan halki sinisenkuulakan ilman.

Pojat ovat ensimäisinä pitkässä jonossa, joka ajaa palloa takaa. He
rientävät eteenpäin pää kenossa taaksepäin katseet suunnattuina ylös.
Heidän silmänsä loistavat onnellisuutta ensi kerran siitä asti kun
äidistään erosivat. He ovat suunniltaan ihastuksesta ilmalaivaan,
eivätkä muuta ajattele kuin seurata sen kulkua niin kauan kuin suinkin.

Mutta ilmapallo kiitää nopeasti eteenpäin, ja täytyy olla hyvä
luistelija ettei jäisi jälelle. Joukko, joka sitä seuraa, harvenee,
mutta etumaisina niiden joukossa, jotka yhä seuraavat palloa, ovat
nuo pikkupojat. He ovat niin kiihkeitä, että useitten huomio kiintyy
heihin. Ihmiset kertovat sitten että heissä oli jotakin erikoista. He
eivät nauraneet eivätkä huutaneet, mutta ihastuksenloisto kuvastui
heidän kasvoillaan, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, ikäänkuin
olisivat nähneet ilmestyksen.

Ilmapallo vaikuttaakin poikiin melkein kuin taivaanopas, joka tulee
johtamaan heitä takaisin oikealle polulle ja opettamaan heitä kulkemaan
reippain mielin eteenpäin. Kun pojat sen näkevät, paisuu heidän
sydämensä halusta jälleen ryhtyä työskentelemään suuren keksinnön
toteuttamiseksi. He tuntevat taas olevansa varmat onnistumisesta. Jos
vaan heissä on kestävyyttä, he kyllä saavuttaisivat voiton. Kerran
koittaa päivä, jona he astuvat omaan ilmalaivaansa ja liitelevät ylös
avaruuteen. Kerran he kulkevat tuolla korkealla ihmisten yläpuolella.
Ja heidän ilmalaivansa on oleva paljoa täydellisempi kuin se, jonka
he nyt näkevät. Sitä voi ohjata ja kääntää, laskea ja kohottaa, se
kulkee myös vastatuulessa ja tyynellä. Se kantaa heitä päivät ja yöt,
minne vaan heitä haluttaa. He laskeutuvat korkeimmille vuorenhuipuille,
kiitävät yli kammottavimpien erämaiden, tutkivat seudut, joihin on mitä
vaikein pääsy. He saavat nähdä kaiken maailman ihanuuden.

»Ei pidä sittenkään heittää sitä kesken, Hugo», sanoo Lennart. »Meille
tulee mainio elämä, kun vaan saamme sen valmiiksi.»

Isä ja hänen onnettomuutensa ei heitä enään liikuta ollenkaan. Se, joka
pyrkii niin suureen päämäärään, kuten he, ei toki voi antaa minkään
kurjamaisuuden olla esteenä.

Ilmapallo saa paremman vauhdin, mitä ulommaksi se ehtii. Luistelijat
ovat jo herenneet sitä seuraamasta. Ainoat, jotka vielä jatkavat
takaa-ajamista, ovat nuo pikkupojat. He kiitävät eteenpäin niin
nopeasti ja kevyesti kuin olisi heille kasvanut siivet jalkoihin.

Äkkiä ihmiset, jotka seisovat rannalla katselemassa ja saattavat
nähdä kauas yli selän, päästävät kauhun ja tuskan huudon. He näkevät,
että ilmapallo, noiden kahden lapsen yhä seuratessa, liitää poispäin
laivaväylää kohti, jossa on avovettä.

»Avovettä! Siellä kaukana on avovettä!» huutavat ihmiset.

Luistelijat tuolla jäällä kuulevat huudot, kääntävät katseensa ulapan
suulle päin. He näkevät vesijuovan kimaltelevan auringonvalossa kaukana
etäisyydessä. He näkevät samalla, että kaksi poikaa luistelee suoraan
kohti tuota juovaa, jota he eivät huomaa, koska silmät katsovat
ilmapalloon, hetkeäkään vilkasematta maahan.

Ihmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat
kiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään
kaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa
yksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät
huomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan
ilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka
hänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli
pohjoisnavan salaperäisten seutujen.

Ihmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät
avovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton
jännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin
lumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti
kiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa
loistavaa taivaallista näkyä.

Ilmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset.
He näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat
varottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät,
että ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden
aikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen
onnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan
avaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot
taivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat
he veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta.
Luistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin
sekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt
ruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.



JOULURUUSUJEN LEGENDA.


Rosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli
kerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse
oli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi
väijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle.
Siihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut.
Jos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään
muutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli
mukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin
selässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori
astui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä
hän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon
tuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa
olivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää
heidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi
tuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos
lapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.

Kuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran
Övediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa
ja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja
ojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin
lapselle.

Äidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri.
Ja nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt
jotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.

Koko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt
pienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne,
työnsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten
tapansa oli.

Övedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka
oli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään
pienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.

Ensi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi
portille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä
kukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista,
kun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen
kasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka
kierteli monien pienten kukkasarkain välitse.

Puutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä
olikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle
malttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa
jälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski
heidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin.
Hän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia
liljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia,
joka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt
maallikkoveljestä hituistakaan.

Maallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi
tarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta
kun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen,
että tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin
painosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen
rosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos
uskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä
varma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan
kuningatar.

Mutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan
kuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että
tämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa
tulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit
minulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties
minut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»

Mutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan
astui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia
kukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.

Silloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin
apua kutsumaan.

Hän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi
heti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja
kimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari
saisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin
halusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja
aikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti,
syöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki
tenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä
väkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin
lisäväkeä noutamaan.

Juostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu
apotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului.
Heidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli
tullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan
täytyi heidän saada lisäväkeä.

Mutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa,
ja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä
jälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän
ainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.

Kun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan
kukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän
oli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt.
Siitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli
kylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli
niitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi
hän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän
hymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.

Hannu apotti rakasti yrttitarhaansa niin paljon kuin hän saattoi
rakastaa sellaista mikä oli maallista ja katoovaista. Niin hurja ja
kauheannäköinen kuin olikin tuo outo nainen, ei apotti voinut olla
hänestä pitämättä, koska hän oli taistellut kolmea munkkia vastaan,
saadakseen katsella rauhassa yrttitarhaa. Hän lähestyi hiljaisena
vaimoa ja kysyi, miellyttikö yrttitarha häntä.

Rosvomuori kääntyi tuimana Hannu apottia kohti, sillä hän odotti vain
väijyntää ja yllätystä, mutta kun hän näki apotin harmaat hapset ja
kumaran vartalon, vastasi hän aivan rauhallisesti: »Ensin kun tämän
näin, tuntui siltä, kuin en ijässäni olisi kauniimpaa nähnyt, mutta nyt
huomaan, ettei tämä vedä vertoja toiselle, jonka tunnen.»

Hannu apotti oli varmaan odottanut toisenlaista vastausta. Kun hän
kuuli, että rosvomuori oli nähnyt yrttitarhan, joka oli kauniimpi kuin
hänen, nousi hieno puna hänen ryppyisille poskilleen.

Maallikkoveli, joka seisoi vieressä, alkoi kohta nuhdella rosvomuoria.
»Tämä on Hannu apotti», sanoi hän, »joka itse suurella ahkeruudella ja
vaivalla on koonnut kukat yrttitarhaansa sekä läheltä että kaukaa. Me
tiedämme kaikki, ettei rikkaampaa yrttitarhaa löydy koko Skånenmaassa,
eikä sinun, joka asut synkässä metsässä pitkin vuotta, sovi hänen
työtään mestaroida.»

»Minä en tahdo olla hänen enkä sinun mestarisi», sanoi rosvomuori,
»sen vain sanon, että jos voisitte saada sen yrttitarhan, jonka minä
tunnen, niin kiskoisitte pois kaikki kukat, jotka tässä seisovat, ja
heittäisitte ne pois kuten rikkaruohon.»

Mutta yrttitarhanhoitaja oli tuskin vähemmin ylpeä kukista, kuin itse
Hannu apotti, ja kuullessaan nämä sanat, alkoi hän ilkkuen nauraa.
»Kyllä ymmärrän, että puhut näin kiusataksesi meitä», hän sanoi.
»Mahtaneekin olla kaunis yrttitarha, jonka olet itsellesi laatinut
petäjien ja katajien keskelle Göingenmetsään. Voisinpa vannoa sieluni
autuuden nimessä, ettet ijässäsi ole ollut minkään yrttitarhan muurien
sisällä.»

Rosvomuori punastui kiukusta, että häntä näin epäiltiin, ja hän
huudahti: »Vaikkapa en olisikaan koskaan ennen ollut yrttitarhan
muurien sisässä, tulisi toki teidän, munkkien, jotka olette pyhiä
miehiä, tietää, että suuri Göingenmetsä jouluöinä muuttuu yrttitarhaksi
viettääkseen Meidän Herramme synnyinhetkeä. Me, jotka elämme metsässä,
olemme nähneet sen tapahtuvan joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen
nähnyt niin ihania kukkia, etten ole uskaltanut kohottaa kättänikään
niitä katkaistakseni.»

Maallikkoveli tahtoi jatkaa väittelyä vaimon kanssa, mutta Hannu apotti
viittasi että hän vaikenisi. Sillä Hannu apotti oli lapsesta saakka
kuullut kerrottavan, että metsä pukeutuu juhlapukuun jouluyönä. Hän
oli usein halunnut nähdä sitä, mutta hänelle ei ollut koskaan sitä
onnea sattunut. Hän alkoi hartaasti rukoilla ja vaatia rosvomuoria.
että jouluyönä saisi tulla ylös rosvoluolaan. Jos muori vaan lähettäisi
jonkun lapsistaan opastamaan hänelle tietä, ratsastaisi hän yksin sinne
eikä koskaan heitä antaisi ilmi, vaan päinvastoin palkitsisi heille
vaivat niin runsaasti kuin häneltä suinkin varoja riittäisi.

Rosvomuori ensin kielsi, sillä hän ajatteli rosvoisää ja vaaraa, johon
hän voisi joutua, sen kautta että sallisi Hannu apotin matkustaa
ylös heidän luolaansa. Mutta sitte tuli halu näyttää munkille, että
yrttitarha, jonka hän tunsi, oli kauniimpi munkin tarhaa, niin
valtavaksi, että hän suostui.

»Mutta useampaa saattajaa et saa ottaa mukaasi», sanoi hän. Väijyntää
tahi salajuonta älä viritä tiellemme, niin totta kuin olet pyhä mies.»

Tämän lupasi Hannu apotti, ja sitte lähti rosvomuori. Mutta Hannu
apotti kielsi maallikkoveljeä ilmaisemasta kellekään, mistä oli
suostuttu. Hän pelkäsi, etteivät hänen munkkinsa sallisi hänenlaisensa
vanhan miehen matkustaa rosvoluolalle, jos saisivat tiedon hänen
aikeistaan.

Itse hän ei myöskään aikonut ilmaista tuumaa kellekään. Mutta sattuipa
että arkkipiispa Absalon Lundista tuli matkaten Övediin ja vietti
siellä yön. Kun Hannu apotti näytti arkkipiispalle yrttitarhaansa, tuli
hän ajatelleeksi rosvomuorin käyntiä, ja maallikkoveli, joka siellä
kulki työtä tehden, kuuli, että apotti kertoi piispalle rosvoisästä,
joka monta vuotta lainsuojatta oli asunut metsässä, ja pyysi tälle
lainturvakirjettä, että tämä jälleen voisi elää kunniallista elämää
muiden ihmisten parissa. »Asiain tällä kannalla ollen», apotti sanoi,
»kasvavat hänen lapsensa pahemmiksi pahantekijöiksi kuin hän itse on,
ja te saatte ennen pitkää koko rosvojoukkueen vastuksiksenne tuolla
ylhäällä metsässä.»

Mutta arkkipiispa Absalon vastasi, että ilkeätä rosvoa hän ei laskisi
alas kunniallisen kansan keskuuteen tasangolle. Kaikille olisi parasta,
että hän pysyisi tuolla metsässään.

Hannu apotti kiihtyi siitä ja alkoi kertoa piispalle Göingenmetsästä,
joka pukeutui joulupukuun joka vuosi. »Jos nämä rosvot eivät ole sen
pahempia, kuin että Jumalan ihanuus ilmestyy heille», hän sanoi, »eivät
he voi olla liian pahoja kokemaan ihmisten armoa».

Mutta arkkipiispa osasi hyvin vastata Hannu apotille. »Sen verran
lupaan sinulle, Hannu apotti», sanoi hän ja hymyili, »että sinä
päivänä, jona lähetät minulle kukan joulupuutarhasta Göingenmetsästä,
annan sinulle turvakirjan kaikille lainsuojaa vailla oleville, joille
sellaista anoa tahdot.»

Maallikkoveli ymmärsi, että Absalon piispa ei enempää kuin hänkään
uskonut rosvomuorin kertomusta, mutta Hannu apotti ei sitä huomannut,
hän vaan kiitti Absalonia tämän hyvästä lupauksesta ja sanoi, että sen
kukan hän kyllä piispalle lähettäisi.

       *       *       *       *       *

Hannu apotti sai tahtonsa täytetyksi, ja seuraavana jouluaattona
hän ei istunut kotona Övedissä, vaan oli matkalla Göingenmetsään.
Rosvomuorin villi tenava juoksi hänen edessään, ja toverina hänellä oli
maallikkoveli, joka oli puhutellut rosvomuoria yrttitarhassa.

Hannu apotti oli hartaasti halunnut päästä tälle matkalle ja oli
nyt sangen iloissaan, että siitä tuli tosi. Aivan toisin oli
maallikkoveljen laita, joka häntä seurasi. Hän piti tavattoman paljon
Hannu apotista, eikä olisi mielellään sallinut toisen seurata eikä
valvoa hänen turvallisuuttaan, mutta hän ei suinkaan uskonut, että he
saisivat nähdä mitään jouluyönpuutarhaa. Hän arveli, että tämä kaikki
olisi salajuoni, jonka rosvomuori ylen ovelasti oli virittänyt Hannu
apotille, jotta tämä joutuisi hänen miehensä valtaan.

Ratsastaessaan pohjoista kohti metsäseutuun päin, näki Hannu
apotti kaikkialla tehtävän valmistuksia joulunviettoon. Jokaisessa
maalaiskylässä tehtiin tulta saunaan, että se lämpiäisi kylpemistä
varten iltapäivällä. Aitoista kannettiin suuret määrät lihaa ja
leipää tupiin, ja riihestä tulivat miehet tuoden suuria olkilyhteitä
tuvanlattialle levitettäviksi.

Kun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi
ja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin,
mitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie
Bosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia
isoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta
saaneet.

Kun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen
kiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan
muu tulisi viettämään.

Mutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka
pienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä
levottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin
eikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.

Hannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän
sivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin
metsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja
havunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta
ollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he
kulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat
he lumenpeittämälle maalle.

Siitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille,
liukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten,
tunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi
sammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä
kasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita.
Niityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka
oli tehty paksuista lankuista.

Nyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui
alas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti
näki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui
hirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli
kuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella
makasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi
rosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei
yöpakkanen niitä vahingoita!»

Hannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen
perässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty
joulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä
leiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa
makasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei
ollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.

Rosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä.
»Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi,
»ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota
me metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos
olet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista
vuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun
tässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen.
jota varten tänne ratsastit.»

Hannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa
esille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä,
ja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.

Maallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta
hän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää
silmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia.
Vähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti.
Herättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen
ääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo
istui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti
hidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin,
ja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.

Hannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista,
joita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen
joulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut
mukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa.
»Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta
kyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli
rosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi
sävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu
apotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä
kurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa
ja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä
ulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. —
»Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi
hän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän
vaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen
Absalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen
Absalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää
varasta hanheakaan!»

Maallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille,
mutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin
oli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa
Övedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.

Mutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu
apotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne
saakka, kuinka joulukellot soivat.»

Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät
ulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa
ääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne
hiljaisen etelätuulen mukana.

»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu
apotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui
hänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha,
kuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.

Mutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä.
Kohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se
pyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon
se vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.

Silloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos
joku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat
pistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva,
joka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä,
pukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja
kohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo
häämötti vähän väriäkin.

Hannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän
heräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen
ihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.

Toisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen
pääsevän valtaan.

Mutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan
purojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat
lehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia
olisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan
puut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat
nakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi
kottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään.
Ne olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan
punaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.

Taas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin
etelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet
eteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan
tuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa,
ja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.

Kun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat
kukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut
pesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.

Kaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin
ennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti
ainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla
kohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä
kuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot
kilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä
niin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut.
Katajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat
peittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi
ja keltaiseksi.

Hannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä
kohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta
mustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi
hänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia.
Huuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa,
säikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui,
ja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.

Rosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään
metsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä
leikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten
kanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat
ennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen
kaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia.
Kun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään.
Rosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla
nurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi
syrjään ja tallusti toisaalle.

Alituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat
mukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä
ruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne
näyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo
niin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat
nekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet.
Mitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun
maaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria
kuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia
Absalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen
kukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita
kaikkein kauneimman.

Aalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa,
että se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili
Hannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa
suurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän
puhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi
mukanaan tuoda.»

Mutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan,
että se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi
yliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten
odottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo
tulossa.

Hannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut
vaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät
kasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli
seisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois
ijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen
laulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.

Hannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa
loistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä
elämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan
jouluvirsiä.

Mutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut.
Hänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea
ihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän.
»Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa
saanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn
vihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia
näkemään.»

Kaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta
maallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät.
»Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme
koskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»

Nyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia
olentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki
saman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että
paholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli
syntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat
hurmata ihmisparkoja.

Kaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja
hän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet
olivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen,
ei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni
metsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja
lensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin
tuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä
kiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi
niin kovin, että koko metsä raikui:

»Mene helvettiin, josta tullutkin olet!»

Juuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi
heidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä
tervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän
laulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni
valo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden
ja pimeyden tähden.

Yö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa
käpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi,
lehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.

Hannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut
autuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan»,
ajatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin
lähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa
minulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»

Samassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän
kumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen
kuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi
kuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli
liukuen yli maan.

Silloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta,
vaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.

Kun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet
takaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat
kekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet
makaamassa lumivaipalla kuolleena.

Ja maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri
hän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan,
jota hän oli janonnut tyhjentää.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka
ottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi
jotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän
vihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin
lujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut
irti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu
apottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne
maahan Hannu apotin yrttitarhaan.

Hän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä
kohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn.
Kun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi
hän sitä tarkastelemasta.

Mutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen
Hannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan.
Ja katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat
juurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät
varret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!

Hän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi
kukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita,
ymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut
jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien
hyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.

Kun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat
ja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat,
jotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»

Kun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä
talvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut
tullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui:
»Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin
sanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka
lainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.

Hän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja
vaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli
rosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi,
munkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen,
ettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»

»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni
tahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle
sana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi
miehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi
leikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu
apotti toivoi», sanoi veli.

Silloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori
sanoi hänen puolestaan:

»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa
syövä.»

Kun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti
maallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti
rukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.

Mutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan
syntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi,
jonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka
vuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa
joulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se
kerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.



KERTOMUS JERUSALEMISTA.


Vanhassa El Aksan kunnianarvoisassa moskeassa Jerusalemissa on
matalassa käytävässä, joka kiemurtelee päärakennuksen takana, hyvin
syvä ja leveä akkunakomero. Tähän komeroon on levitetty vanha kulunut
matto, ja matolla istuu päivän toisensa jälkeen vanha Mesullam, joka
on tietäjä ja unenselittäjä ja pienestä palkkiosta palvelee moskeassa
kävijöitä tutkimalla heidän vastaisia elämänvaiheitaan.

Nyt sattui eräänä iltapäivänä muutamia vuosia sitten, että Mesullam,
joka tapansa mukaan istui akkunassaan, oli niin huonolla tuulella,
ettei edes välittänyt vastata ohikulkijoiden tervehdyksiin.

Ei kukaan sentään ottanut pahastuakseen hänen epäkohteliaisuudestaan,
koska tiettiin, että häntä harmitti nöyryytys, jonka sinä päivänä oli
saanut kärsiä.

Jerusalemissa kävi nimittäin siihen aikaan mahtava hallitsija
länsimailta, ja aamupäivällä oli tuo ylhäinen muukalainen seurueineen
kulkenut El Aksan läpi. Ennen hänen tuloaan oli moskeanhoitaja antanut
tomuttaa ja siistiä vanhan rakennuksen kaikki nurkat ja sokkelot, ja
samalla oli hän käskenyt Mesullamin lähtemään paikaltaan pois. Hänestä
oli aivan mahdotonta, että Mesullam saisi istua paikallaan ylhäisen
vierailun aikana. Ei siinä ollut tarpeeksi, että hänen mattonsa oli
hyvin repaleinen, ja että hän oli latonut päällekkäin vierelleen joukon
likaisia pusseja, joissa säilytti omaisuuttaan, mutta itse Mesullamkaan
ei vähääkään moskean kauneutta lisännyt. Hän olikin todella
sanomattoman ruma, vanha neekeri. Hänen huulensa olivat tavattoman
paksut, alaleuka pisti kauas eteenpäin, otsa erittäin matala ja nenä
muistutti eniten kärsää. Kun tähän lisäksi sanoo, että Mesullamilla
oli karkea ja ryppyinen iho ja paksu, jäntterä ruumis, jota töintuskin
verhosi sen ympäri kääritty likainen valkoinen vaippa, niin ei voi
ihmetellä, että hänet kiellettiin näyttäytymästä moskeassa, niin kauan
kun juhlittu vieras siellä oli.

Mesullam raukka, joka tiesi tunnossaan, että hän, vaikka olikin ruma,
oli erittäin viisas mies, tunsi katkeraa pettymystä, kun ei saisi nähdä
ylhäistä matkustajaa. Hän oli toivonut saada hänelle näyttää joitakuita
todistuksia omistamistaan suurista tiedoista salaisissa asioissa
ja siten lisätä kunniaansa ja mainettansa. Sitten kun tämä toivo
oli pettänyt, istui hän tunnin toisensa jälkeen surren omituisessa
asennossa pitkät käsivarret koholla, kuin rukoilisi hän taivaasta
oikeutta, ja pää letkallaan taaksepäin.

Kun ilta lähestyi, heräsi Mesullam tästä perin lamauttavasta surusta
siihen, että iloinen ääni kutsui häntä. Tämä oli syyrialainen tulkki,
dragomaani, joka yksinäisen matkailijan seuraamana oli tullut
ennustajan luo. Hän kertoi opastamansa muukalaisen toivoneen saada
näytteen itämaalaisten viisaudesta, ja että dragomaani oli hänelle
maininnut Mesullamin taidosta selittää unia.

Mesullam ei vastannut sanaakaan tähän, vaan pysyi liikkumattomana
entisessä asennossaan. Vasta kun dragomaani vielä kerran kysäsi,
tahtoisiko hän kuunnella unia, joita muukalainen halusi hänelle kertoa,
ja selittää ne, laski hän kädet alas, pani ne ristiin rinnalleen ja
asettuen loukatun miehen nöyrään asentoon, vastasi, että hänen sielunsa
tänä iltana oli niin omien huolien täyttämä, ettei hän voisi selvästi
arvostella mitään, joka koskisi toista.

Mutta muukalainen, jolla näytti olevan sangen vilkas ja käskevä luonne,
ei näkynyt välittävän Mesullamin vastuksista. Kun tuolia ei ollut
saatavissa, potkasi hän muitta mutkitta Mesullamin maton syrjään ja
istuutui akkunakomeroon. Sitten alkoi hän selvällä, kirkkaalla äänellä
kertoa muutamia unia, jotka dragomaani tulkitsi tietäjävanhukselle.

»Sano hänelle», sanoi matkailija, »että muutama vuosi sitten
olin Kairossa Egyptissä. Koska hän on oppinut mies, tietää hän
luonnollisesti että siellä on moskea, nimeltä El Azhar, joka on
kuuluisin opinahjo itämailla. Menin eräänä päivänä sinne sitä
katselemaan, ja tapasin koko tuon suuren rakennuksen, kaikki huoneet
ja pylvästöt, kaikki käytävät ja salit täynnä opiskelijoita. Siellä
oli vanhoja miehiä, jotka olivat koko elämänsä uhranneet tietojen
etsimiseen, ja lapsia, jotka juuri opettelivat kirjottamaan ensimäisiä
kirjaimia. Siellä oli suurikasvuisia neekereitä Afrikan sydämestä,
kauniita, solakoita nuorukaisia Intiasta ja Arabiasta, pitkämatkaisia
muukalaisia Berberiasta, Georgiasta, kaikista maista, joissa kansa
uskoo koraaniin. Pylväiden vieressä — minulle kerrottiin, että El
Azharissa oli yhtä monta opettajaa kuin pylvästä — istuivat opettajat
lammasnahkamatoillaan, ja heidän oppilaansa, jotka olivat asettuneet
piiriin heidän ympärilleen, seurasivat innolla heidän esitelmiänsä,
huojutellen ruumistaan. Ja sano hänelle, että vaikka El Azhar ei
missään suhteessa vastaa niitä käsityksiä, joita meillä länsimailla on
isosta opin-istuimesta, hämmästyin sittenkin näkemääni! Ja minä arvelin
itsekseni: Kas tätä, tämä on Islamin suuri linnotus ja varustus. Täältä
Muhammedin nuoret sankarit lähtevät. Täällä El Azharissa sekotetaan
ne viisaudenjuomat, jotka pitävät koraanin oppeja raikkaina ja
elonvoimaisina.»

Kaiken tämän sanoi matkailija melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi
nyt, että dragomaani saisi tilaisuuden tulkita ennustajalle. Sitten hän
jatkoi:

»Sano hänelle vielä, että El Azhar vaikutti minuun niin valtavasti,
että seuraavana yönä näin sen uudelleen unissani. Näin valkoisen
marmorirakennuksen ja lukuisat opiskelijat, kaikki mustiin viittoihin
puettuina ja valkeat turbanit päässä, kuten El Azharissa käytetään.
Minä kuljin salien ja pihojen läpi ja hämmästyin jälleen, mikä mahtava
linnotus ja suojelusmuuri tämä oli muhamettilaisuudelle. Viimeksi
tulin unissani sen minaretin juurelle, johon rukoukseenkutsuja nousee
julistamaan uskovaisille, että rukoushetket ovat tulleet. Minä näin
portaat, jotka kiertäen kulkivat ylös minaretiin, ja minä näin
rukoukseenkutsujan nousevan niitä ylös. Hänellä oli yllään musta viitta
ja päässä valkoinen turhani kuten kaikilla muillakin, ja kun hän nousi
portaita, en ensin saattanut nähdä hänen kasvojaan. Mutta kun hän oli
tehnyt kierroksen ylös kiertoportaita, tuli hän kääntämään kasvonsa
minuun, ja silloin näin, että hän oli Kristus.»

Puhuja pysähtyi hetkiseksi, ja hänen rintansa paisui kun hän veti
syvään henkeään. »En koskaan unohda, vaikka se olikin vain uni»,
virkkoi hän, »miltä minusta tuntui nähdä Kristuksen kulkevan
portaita ylös El Azharin minaretiin. Minusta tuntui niin ihanalta ja
merkitsevältä, että hän oli tullut tänne islaminlinnaan julistamaan
rukoustunteja, että kavahdin unesta ja heräsin.»

Tässä matkailija jälleen pysähtyi antaakseen dragomaanin tulkita
tietäjälle. Mutta tämä näytti melkein turhalta vaivalta. Mesullam istui
kaiken aikaa kädet lanteilla huojuen edes-takaisin silmät puoliummessa.
Hän näytti tahtovan sanoa: »Koska en voi päästä näistä tunkeilevista
ihmisistä, näytän heille toki, etten välitä kuunnella, mitä he sanovat.
Koetan tuudittaa itseni uneen. Tällä tavoin parhaiten voisin näyttää,
kuinka vähän heistä välitän.»

Dragomaani viittasikin matkailijalle, että heidän koko puuhansa olisi
turha, sekä etteivät saisi kuulla ainoatakaan viisasta sanaa Mesullamin
suusta, kun hän oli tuolla päällä. Mutta eurooppalainen tuntui
rakastuneen Mesullamin uskomattomaan rumuuteen ja kummallisiin eleihin.
Hän katseli häntä samalla nautinnolla kuin lapsi katselee petoeläintä
eläintarhassa, ja hän halusi jatkaa keskustelua.

»Sano hänelle, etten olisi vaivannut häntä tämän unen selittämisellä»,
sanoi hän, »ellei se niin sanoakseni olisi palannut luokseni
vielä kerran! Anna hänen tietää, että pari viikkoa sitten kävin
Sofiamoskeassa Konstantinopolissa, ja että minä, vaellettuani läpi
koko tämän ihanan rakennuksen, nousin lehterille saadakseni paremman
kokonaisvaikutuksen kauniista holvisalista! Sano hänelle vielä, että
minun oli sallittu tulla moskeaan jumalanpalveluksen aikana, kun moskea
oli väkeä täynnä! Jokaisella noista lukemattomista rukousmatoista,
joita oli lattialla keskihallissa, seisoi mies toimittaen rukoustaan.
Kaikki, jotka olivat mukana jumalanpalveluksessa, tekivät samoja
liikkeitä yhtaikaa. Kaikki kuiskailivat rukouksensa aivan hiljaa, mutta
näin miten monen huulen miltei huomaamattomista liikkeistä syntyi
salaperäistä huminaa.

»Tämä kohosi korkoihin holveihin ja hälveni kokonaan hetki hetkeltä.
Sitten se tuli soinnukkaina kuiskauksina liidellen takaisin etäisistä
käytävistä ja kaltereista. Se oli niin omituista, että ihmetellen
arvelin, olisiko Jumalan henki kohisten kulkemassa läpi vanhan pyhäkön.»

Matkailija pysähtyi jälleen. Hän tarkasteli Mesullamia tutkivasti,
sillä välin kuin dragomaani tulkitsi hänen puhettaan. Näytti
tosiaankin siltä kuin hän ponnistelisi herättääkseen neekerin huomion
kaunopuheliaisuudellaan. Näyttipä hän onnistuvankin, sillä Mesullamin
puoliummessa olevat silmät välähtivät kerran kuin hiilet, jotka ovat
syttymäisillään. Mutta itsepintaisesti kuten lapsi, joka ei tahdo
huvitella, painoi tietäjä kiireesti päänsä rintaa vasten ja alkoi vielä
kärsimättömämmin huojutella ruumistaan.

»Sano hänelle», alkoi vieras uudelleen, »sano hänelle, etten ole
koskaan nähnyt ihmisten rukoilevan sellaisella hartaudella! Minusta
tuntui, että ihmeellisen rakennuksen pyhä kauneus synnytti tämän
haltioissaan olevan mielialan. Totisesti ajattelin itsekseni, tämä on
vielä eräs Islamin vallitus. Tässä on hartauden koti, tästä mahtavasta
moskeasta lähtevät tuo usko ja innostus, jotka tekevät Islamista
suurvallan.»

Tässä hän pysähtyi taas ja seurasi tarkkaan Mesullamin kasvojen ilmettä
tulkitsemisen kestäessä. Siinä ei ilmennyt pienintäkään mielenkiintoa.
Mutta muukalainen oli nähtävästi mies, joka mielellään kuunteli omaa
puhettaan. Hänen omat sanansa lumosivat hänet. Hän olisi joutunut
huonolle tuulelle, ellei olisi saanut jatkaa.

»No niin», sanoi hän, kun hänen vuoronsa oli puhua, »en nyt osaa
oikein selittää, mitä minulle tapahtui. Kenties heikko katku sadoista
öljylampuista ynnä rukoilevien kumeat kuiskaukset sekä yksitoikkoiset
liikkeet tuudittivat minut jonkunlaiseen horrokseen. En voinut olla
silmiäni sulkematta, seisoessani pylvään varassa. Kohta valtasi
minut uni tahi oikeammin huumaus. Sitä luultavasti kesti ainoastaan
minuutin verran, mutta sen ajan kestäessä olin kokonaan tiedotonna
todellisuudesta. Sen horrostilan kestäessä näin alati Sofiamoskean
edessäni ja kaikki rukoilevat ihmiset, mutta nyt huomasin, mitä en
ennen ollut nähnyt, että ylhäällä kupoolin alla oli rakennustelineitä,
ja että niillä seisoi muutamia työmiehiä, joilla oli harjoja ja
maalipönttöjä.»

»Sano hänelle nyt», jatkoi kertoja, »ellei hän jo sitä tiedä, että
Sofiamoskea ennen on ollut kristitty kirkko, ja että sen holvit
ja kupukatot ovat täynnä pyhiä kristityitä mosaikkikuvia, vaikka
turkkilaiset ovat ne peittäneet sivellen kaikkien kuvien päälle
yksinkertaista keltaista väriä! Ja nyt unissa tuntui minusta siltä
kuin tuo keltainen väri olisi lähtenyt pois toisin paikoin, ja että
maalareita olisi kiivennyt telineille korjaamaan maalia. Mutta,
ihmettä, kun eräs heistä kohotti harjansa maalatakseen, irtaantui
päinvastoin suuri liuska, ja kohta näin sen takaa ilmautuvan ihanan
Kristuksen kuvan. Maalari kurotti taas kätensä maalatakseen kuvan
peittoon, mutta käsi näytti herpautuneena ja voimattomana vaipuvan
alas noiden ihanien kasvojen edessä. Samassa karisi maali koko
kupukatosta ja holvista ja Kristus näkyi siinä kaikessa loistossaan
enkelien ja taivaallisten sotajoukkojen keskellä. Silloin huudahti
maalari, ja kaikki rukoilevat moskean lattialla kohottivat päänsä.
Ja kun he näkivät taivaan joukot vapahtajan ympärillä, huusivat he
ihastuksissaan, ja kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti. Mutta kun
minä näin tämän ihastuksen, valtasi minutkin niin voimakas liikutus,
että siinä silmänräpäyksessä heräsin. Siiloin oli kaikki niinkuin
ennen. Katon mosaikkikuvat olivat kätkössä keltaisen värin alla, ja
rukoilevat yhä huusivat avukseen Allahia.»

Kun dragomaani oli tämän tulkinnut, aukasi Mesullam toisen silmänsä
ja katsoi muukalaiseen. Hän näki miehen, joka hänestä oli samanlainen
kuin toisetkin länsimaalaiset, jotka hänen moskeansa läpi kulkivat.
»En usko, että tuo kalpea muukalainen on näkyjä nähnyt», ajatteli hän.
»Hänellä ei ole sellaiset tummat silmät, jotka voivat nähdä salatun
esiripun taakse. Ennemmin uskoisin hänen tulleen tänne tekemään minusta
pilaa. Minun täytyy olla varoillani, etten tänä kirottuna päivänä
joutuisi uuden nöyryytyksen alaiseksi.»

Muukalainen puhui vielä. »Sinä tiedät, oi unienselittäjä», sanoi
hän ja kääntyi nyt suoraan Mesullamiin, ikäänkuin olisi aavistanut,
että tämä saattaisi häntä ymmärtää vieraasta kielestä huolimatta,
»sinä tiedät, että kunnioitettu muukalainen näinä päivinä vierailee
Jerusalemissa. Hallitsevat henkilöt koettavat tehdä kaiken voitavansa
häntä miellyttääkseen, ja onpa ollut puhetta siitäkin, että häntä
varten avattaisiin umpeenmuurattu portti Jerusalemin muurissa, se.
jota sanotaan kultaiseksi, ja jota luullaan siksi portiksi, josta
Jesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina. Oli tosiaankin aijottu
valmistaa ylhäiselle matkailijalle suuri kunnia ja antaa hänen
ratsastaa kaupunkiin portin kautta, joka on ollut umpeenmuurattu
vuosisatoja, mutta siitä pidätti vanha ennustus, joka julistaa, että
kun tämä portti avataan, ratsastavat länsimaalaiset siitä sisään
ottaakseen haltuunsa Jerusalemin.

»Mutta nyt sinä saat kuulla, mitä minulle viime yönä sattui. Oli
ihana kuutamo, ilma oli erittäin kaunis, ja olin lähtenyt yksin ulos
voidakseni häiritsemättä kävellä ympäri pyhän kaupungin. Kuljin muurin
ulkopuolella kapeaa polkua, joka kulkee muurien ympäri, ja minun
ajatukseni siirtyivät kävellessäni kauas niin etäisiin aikoihin, että
tuskin muistin missä olin. Samassa aloin tuntea väsymystä, minä arvelin
enkö jo pian saapuisi jollekin portille, jonka kautta voisin päästä
takaisin kaupunkiin ja suorempaa tietä palata majatalooni. No, juuri
tätä miettiessäni, näen miehen aukasevan suurta porttia muurissa aivan
vieressäni. Hän aukasi sen eteeni selki selälleen ja viittasi minulle,
että voisin kulkea siitä. Minä kuljin uneksien, enkä tietänyt kuinka
kauas olin vaeltanut. Minä olin hiukan hämmästyksissäni, että juuri
tässä oli portti, mutta en tätä sen enempää miettinyt, vaan astuin
siitä sisään. Kohta kun olin kulkenut syvän holvin läpi, paukahtivat
portinpuoliskot kovalla jyskeellä kiinni. Silloin käännyin ympäri,
takanani ei enään näkynyt mitään portinaukkoa, vaan umpeenmuurattu
portti, juuri se, jota te sanotte kultaiseksi portiksi. Edessäni
oli temppelitori, laaja Haraminylänkö, jonka keskellä Omarin moskea
kohoaa. Ja sinä tiedät, ettei mitään porttia muurissa ole, joka sinne
johtaisi, paitse kultainen portti, joka ei ainoastaan ole lukittu, vaan
umpeenmuurattu.

»Voit käsittää, että luulin tulleeni hulluksi, tahi että uneksin, että
turhaan koetin hakea jonkunlaista selitystä. Minä katselin nähdäkseni
miehen, joka minut oli päästänyt sisään. Hän oli kadonnut, en voinut
häntä löytää. Mutta silloin näin hänet sen sijaan paljon selvemmin
muistissani, pitkän, hiukan kumaran vartalon, kauniit kiharat, lempeät
kasvot, kahtiajaetun parran. Se oli Kristus, tietäjä, taaskin Kristus.

»Ja sano minulle nyt, sinä, joka voit katsoa salattuun maailmaan, mitä
uneni ja näkyni merkitsevät, mitä ennen kaikkea merkitsee se, että
totisesti olen todellisuudessa kulkenut kultaisen portin kautta. Vielä
tänä hetkenä en tiedä mitenkä se tapahtui, mutta olen sen tehnyt. Sano
nyt minulle mitä nämä kolme seikkaa merkitsevät!»

Dragomaani tulkitsi tämän Mesullamille, mutta tietäjä oli yhä samalla
epäluuloisella ja ärtyisällä tuulella. »Aivan varmasti tuo muukalainen
tahtoo tehdä minusta pilaa», ajatteli hän. »Kenties koettaa hän
ärsyttää minua vihaan, puhumalla niin paljon Kristuksesta.»

Mieluummin hän olisi ollut vastaamatta, mutta kun dragomaani
itsepintaisesti vaati, virkkoi hän muutaman sanan.

Dragomaani epäröi tulkita näitä.

»Mitä hän sanoo?» kysyi matkailija kiihkeästi.

»Hän sanoo, ettei hänellä ole muuta vastattavaa teille, kuin että unet
ovat unia.»

»Sano hänelle sitte minulta», vastasi muukalainen hiukan suuttuneena,
»ettei tämä aina ole totta! Riippuu kokonaan siitä _kuka_ unet näkee.»

Ennenkuin nämä sanat olivat tulkitut, oli eurooppalainen noussut ja
kevein, joustavin askelin kulkenut pitkää käytävää poispäin.

Mutta Mesullam istui ääneti ja mietti hänen vastaustaan viisi
minuuttia. Sitte lankesi hän kasvoilleen murtuneena. »Allah, Allah!
Kahdesti on samana päivänä onni kulkenut ohitseni, enkä ole voinut
siihen tarttua! Mitä on palvelijasi tehnyt, josta olet pahastunut?»



KUINKA PAAVI PÄÄSI NIIN VANHAKSI.


Tämä tapahtui Roomassa yhdeksänkymmenluvun alussa. Leo XIII oli
juuri silloin kunnian ja maineen kukkuloilla. Kaikki oikeauskoiset
katolilaiset riemuitsivat hänen menestyksistään ja voitoistaan, jotka
tosiaan olivat suuremmoisia.

Yksin niillekin, jotka eivät voineet käsittää suuria valtiollisia
tapahtumia, oli selvää, että kirkon valta jälleen oli kasvamassa.
Jokainen saattoi nähdä, että kaikkialle perustettiin uusia luostareita
ja että pyhiinvaeltaja-joukkoja alkoi tulvailla Italiaan kuten
muinaisina aikoina. Monin paikoin nähtiin vanhoja, rappeutuneita
kirkkoja korjattavan, turmeltuneet mosaikkikuvat laitettiin kuntoon, ja
kirkkojen aarreaitat täyttyivät kultaisilla pyhienjäännöslippailla ja
timanttikoristeisilla öylättirasioilla.

Keskellä tätä menestyksen aikaa säikähytti roomalaista kansaa uutinen
paavin sairastumisesta. Hänen sanottiin olevan kovin huonona. Muuan
huhu tiesi hänen olevan kuolemaisillaankin.

Tila olikin kovin vakava. Paavin lääkärit lähettivät tietoja, jotka
tuskin antoivat toiveita. Mainittiin, että paavin suuri ikä — hän oli
silloin jo kahdeksankymmenen ikäinen — teki miltei uskomattomaksi, että
hän voisi voittaa taudin.

Tämä paavin sairaus aiheutti luonnollisesti suurta levottomuutta.
Kaikissa Kooman kirkoissa alettiin rukoilla hänen parantumistaan.
Sanomalehdet olivat täynnä tietoja taudin kulusta. Kardinaalit
ryhtyivät toimiin valmistellakseen uutta paavinvaalia.

Kaikkialla surkuteltiin loistavan ruhtinaan pian tapahtuvaa lähtöä.
Pelättiin, että se onni, joka oli seurannut kirkon lippua Leo XIII:n
aikana, ei pysyisi hänen seuraajalleen uskollisena. Moni oli toivonut,
että tämän paavin onnistuisi voittaa takaisin Rooma ja Kirkkovaltio.
Toiset olivat haaveilleet, että hän toisi jonkun noista suurista
protestanttisista maista takaisin kirkon helmaan.

Hetki hetkeltä yltyi levottomuus ja huoli. Kun tuli yö, ei monessa
paikassa välitetty levolle menostakaan. Kirkot pidettiin avoinna paljon
sivu puoliyön, että murehtijat voisivat astua sisään rukoilemaan.

Näiden rukoilevien joukossa oli varmaan hyvin moni köyhä raukka, joka
huudahti: »Herra Jumala, ota minun henkeni hänen sijastaan! Anna hänen,
joka voi niin paljon vaikuttaa nimesi kunniaksi, elää, ja sammuta hänen
sijastaan minun elonkipinäni, jonka palaminen ei ketään hyödytä!»

Mutta jos kuolonenkeli olisi tarttunut yhdenkään rukoilevan sanoista
kiinni ja äkkiä astunut hänen eteensä viikate koholla vaatimaan
lupauksen täyttämistä, voi kyllä epäillä miten hän olisi käyttäytynyt.
Varmaankin olisi hän heti peruuttanut niin ajattelemattoman tarjouksen
ja pyytänyt armoa saada elää kaikki ne elonvuodet, jotka alkuaan oli
hänelle määrätty.

Tähän aikaan asui eräs vanha nainen pimeässä talonrähjässä Tiiberin
rannalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät Jumalaa
elämästään. Aamupäivin hän istui myymässä vihanneksia torilla, ja tämä
toimi häntä suuresti miellytti. Hänestä ei mikään ollut hauskempaa
kuin kauppatori aamusilla. Kaikki kielet lauloivat tarjotakseen
tavaroita kaupaksi, ja ostajat tunkeilivat pöytien ääressä, valitsivat
ja tinkivät, ja monta hauskaa pilaa lasketeltiin molemmin puolin,
ostajain sekä myyjäin välillä. Toisinaan onnistui hänen tehdä hyvä
kauppa ja saada koko varasto myydyksi, mutta vaikkapa ei olisi saanut
rätikkääkään myydyksi, seisoi hän mielellään kukkien ja vihannuuden
keskessä raittiissa aamuilmassa.

Illalla taas hänellä oli toinen ja suurempi ilo. Silloin tuli hänen
poikansa kotiin äitiä tervehtimään. Hän oli pappi, mutta oli virassa
vähäpätöisessä kirkossa köyhien kaupunginosassa. Pappi raukat, jotka
siellä palvelivat, eivät suuria ansainneet, ja äiti pelkäsi poikansa
näkevän nälkää. Mutta siitäkin hänellä oli suuri ilonsa, sillä se
antoi hänelle aihetta tupata pojan täyteen herkkuja, kun hän tuli
äitiä katsomaan. Poika pani vastaan, hänellä oli taipumuksia ankaraan
ja kieltäytyvään elämään, mutta äiti joutui sellaiseen epätoivoon jos
poika kielsi, että tämän aina täytyi myöntyä. Pojan syödessä kuljeskeli
äiti ympäri rupatellen kaikesta, mitä oli kuullut aamulla torikaupan
aikana. Kaikki olivat sangen maallisia asioita, ja toisinaan juolahti
hänelle mieleen, että poika voisi loukkaantua. Silloin hän jätti
lauseen kesken ja alkoi puhua hengellisistä ja vakavista asioista,
mutta pappi ei voinut olla nauramatta. »Ei, ei Concenza äiti!» sanoi
hän. »Jatka vaan, niinkuin sinulla on tapana. Pyhimykset tuntevat sinut
jo. He tietävät minkälainen sinä olet.»

Silloin äitikin nauroi ja sanoi: »Sinä olet tosiaankin oikeassa. Ei
kannata hyvälle Jumalalle teeskennellä.»

Kun paavin sairaus alkoi, täytyi signora Concenzankin yhtyä yleiseen
suruun. Itsestään hänen päähänsä ei varmaankaan olisi pälkähtänyt
huolehtia paavin lähdön vuoksi, mutta kun poika tuli kotiin, ei äiti
saanut häntä maistamaan ruuan palastakaan eikä edes hymyilemään
hänelle, vaikka hänellä oli ylenmäärin juttuja ja tapahtumia.
Äiti tietysti säikähtyi ja kysyi mikä häntä vaivasi. »Pyhä isä on
sairastunut», vastasi poika.

Aluksi hän ei voinut oikein uskoa, että tämä oli ainoa syy pojan
alakuloisuuteen. Olihan tämä tietystikin surua, mutta liesihän hän.
että jos yksi paavi kuolee, tulee heti toinen sijalle. Hän muistutti
pojalle, että olivathan he myös surreet hyvää Pio Nono-paavia. Ja
katso, tämä joka häntä seurasi, oli ollut vielä suurempi paavi.
Varmaankin kardinaalien onnistuisi valita heille yhtä pyhä ja viisas
hallitsija.

Pappi alkoi silloin puhua hänelle paavista. Hän ei välittänyt äidille
selittää hänen hallitustoimistaan, mutta hän kertoi pieniä juttuja
paavin lapsuus- ja nuoruuspäiviltä. Myöskin pappisajoilta oli asioita
kerrottavia, joita äiti saattoi käsittää ja arvostella: kuinka paavi
aikoinaan ajoi rosvoja takaa Etelä-Italiassa, kuinka hän sai köyhät
ja puutteenalaiset itseään rakastamaan niinä vuosina, jolloin hän oli
piispana Perugiassa.

Äidin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän huudahti: »Voi, jospa hän ei
olisi niin vanha, jospa hän saisi elää monta vuotta vielä, koska hän on
niin suuri ja pyhä mies!»

»Niin, jospa hän ei olisi niin vanha!» sanoi poika ja huokasi.

Mutta signora Concenza oli jo pudistanut pois kyyneleet silmistään.
»Sinun täytyy kestää tämä tyynesti», sanoi hän. »Ajattele, että hänen
ikävuotensa varmaankin ovat loppuun kuluneet! Mahdotonta on estää
kuolemaa viemästä häntä.»

Mutta pappi oli haaveksija. Hän rakasti kirkkoa, ja hän oli uneksinut,
että suuri paavi veisi sen tärkeihin ja ratkaiseviin voittoihin.

»Tahtoisin antaa henkeni, jos voisin ostaa hänelle uuden elämän», sanoi
hän.

»Mitä sinä puhut?» huudahti äiti. »Niinkö paljon häntä tosiaankin
rakastat? Mutta et saa ainakaan lausua ääneen niin vaarallisia
toivomuksia. Sinun täytyy sen sijaan ajatella, että eläisit oikein
kauan. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Miksi et sinä vuorostasi
voisi tulla paaviksi?»

Kului yö ja päivä ilman että paavin tila parani. Kun signora Concenza
seuraavana päivänä tapasi poikansa, näytti tämä kokonaan kuihtuneelta.
Äiti käsitti, että hän oli viettänyt koko päivän paastoten ja
rukoillen, ja hän alkoi tulla pahoilleen.

»Luulenpa tosiaan, että aijot tappaa itsesi tuon vanhan sairaan miehen
vuoksi», sanoi hän.

Poikaa kiusasi, että äiti taaskin oli tunteeton, ja hän koetti saada
äitiä hiukankaan ottamaan osaa hänen suruunsa.

»Sinun ainakin pitäisi, enemmän kuin kenenkään muun, toivoa, että paavi
saisi elää», sanoi hän. »Jos hän saa jatkaa hallitsemistaan, nimittää
hän minun kirkkoherrani piispaksi ennen vuotta, ja silloin olen
minä onnenpoika. Piispa antaa silloin minulle hyvän toimen jossakin
tuomiokirkossa. Sinun ei enään tarvitse nähdä minun liikkuvan kulunut
kauhtana ylläni. Minulle tulee runsaasti rahaa, ja voin auttaa sekä
sinua että kaikkia köyhiä naapureitasi!»

»Mutta jos paavi nyt kuolee?» kysyi signora Concenza henkeään pidättäen.

»Jos paavi kuolee, silloin ei kukaan tiedä mitään. Jos kirkkoherrani ei
satu olemaan hänen seuraajansa suosiossa, täytyy meidän kummankin jäädä
tähän missä nyt olemme, moneksi vuodeksi vielä.»

Signora Concenza asettui poikansa eteen ja katseli huolekkaana häntä.
Hän katsoi hänen otsaansa, joka oli ryppyjä täynnä, ja hiuksia, jotka
olivat alkaneet käydä harmaiksi. Hän näytti väsyneeltä ja kuihtuneelta.
Hänelle oli tosiaankin välttämätöntä ensi tilassa saada tuo paikka
tuomiokirkossa.

»Ensi yönä menen kirkkoon ja rukoilen paavin puolesta», ajatteli hän.
»Ei käy päinsä, että hän kuolee.»

Illallisen jälkeen hän urhoollisesti voitti väsymyksensä ja lähti
kaduille. Suuria ihmisjoukkoja tulvaili siellä. Monet olivat ainoastaan
uteliaita ja kävelivät ulkona, koska tahtoivat olla saapuvilla
ottamassa vastaan ensimäistä uutista kuolemantapauksesta, mutta monet
olivat todellakin murheissaan ja vaelsivat kirkosta toiseen rukoilemaan.

Heti kun signora Concenza oli tullut kadulle, tapasi hän yhden
tyttäristään, joka oli naimisissa kivipainajan kanssa.

»Voi, äiti, kuinka oikein teet, kun olet ulkona rukoilemassa hänen
puolestaan!» sanoi tytär. »Et voi kuvitella mielessäsi millainen
onnettomuus se olisi, jos hän kuolisi. Minun Fabianoni oli vähällä
lopettaa itsensä, kun sai tietää, että paavi oli sairastunut.»

Hän kertoi, että hänen miehensä kivipainaja juuri oli painattanut
satatuhatkunnan paavinkuvaa. Jos nyt paavi kuolisi, ei hän saisi
myydyksi niistä puoliakaan, tuskin neljättäosaakaan. Hän joutuisi
perikatoon. Koko heidän omaisuutensa oli vaarassa.

Tytär riensi edelleen saadakseen vereksiä tietoja, joilla voisi
lohduttaa miesraukkaansa, joka ei uskaltanut mennä ulos, vaan istui
kotona ja mietti onnettomuuttaan. Mutta hänen äitinsä seisoi paikallaan
kadulla ja mutisi itsekseen: »Ei käy päinsä, että hän kuolee. Ei
tosiaankaan käy päinsä, että hän kuolee.»

Hän astui ensimäiseen kirkkoon, jonka näki. Siellä lankesi hän
polvilleen ja rukoili paavin hengen puolesta.

Kun hän nousi ylös poislähteäkseen, sattui hän kiinnittämään katseensa
pieneen votiivitauluun, joka riippui seinällä aivan hänen päänsä
päällä. Se kuvasi kuolemaa, joka ojensi pelottavaa kaksiteräistä
miekkaansa iskeäkseen maahan nuoren tytön, vanhan äidin asettuessa
eteen ja turhaan koettaessa ottaa vastaan iskua lapsensa sijasta.

Signora Concenza seisoi kauan miettien taulun edessä. »Herra Kuolema
on tarkka laskumestari», sanoi hän. »Ei ole koskaan kuultu, että hän
olisi suostunut vaihtamaan nuorta vanhaan. Kenties hän ei olisi niin
taipumaton, jos ehdottaisi hänelle vaihtamaan vanhaa nuoreen.»

Hän muisti poikansa sanat, että hän tahtoisi kuolla paavin sijasta, ja
väristys puistatti häntä. Ajatteles, jos kuolema ottaisi poikaa sanasta!

»Ei, ei, herra Kuolema!» kuiskasi hän. »Et saa uskoa häntä.
Ymmärräthän, ettei hän tarkottanut, mitä puhui. Hän kyllä tahtoo elää.
Ei hän tahdo lähteä vanhan äitinsä luota, joka rakastaa häntä.»

Ensi kertaa elämässä tuli nyt hänen mieleensä ajatus, että jos jonkun
täytyisi uhrautua paavin puolesta, olisi toki parempi, että hän sen
tekisi, hän, joka jo oli vanha ja oli ikänsä elänyt.

Kun hän lähti kirkosta, joutui hän muutamien nunnien seuraan, jotka
näyttivät sangen arvokkaan näköisiltä ja olivat pohjoispuolelta
maata kotoisin. He olivat matkustaneet Roomaan anomaan hiukan
avustusta paavin kassasta. »Me olemme tosiaankin mitä suurimmassa
avun tarpeessa», sanoivat he vanhalle Concenzalle. »Kuvitelkaa
mielessänne, että meidän luostarimme oli niin vanha ja rappeutunut,
että tuuli puhalsi sen kumoon viime talvisen kovan myrskyn aikana.
Mikä onnettomuus, että paavi on sairaana! Me emme pääse hänen luokseen
valittamaan huoliamme. Jos hän kuolisi, täytyisi meidän matkustaa
kotiin tyhjin toimin. Kukapa tietää tuleeko hänen seuraajakseen
sellainen mies, joka välittää köyhien nunnien auttamisesta.»

Näytti siltä kuin kaikilla ihmisillä olisi ollut sama yhteinen ajatus.
Hyvin helposti pääsi keskusteluun kenen kanssa hyvänsä. Jokainen oli
hyvillään, kun sai purkaa surujaan. Kaikki, joihin signora Concenza
yhtyi, selittivät hänelle, että paavin kuolema olisi heille kauhea
onnettomuus.

Ja vanha nainen toisti kerran toisensa jälkeen itsekseen: »Totta on.
Poikani on oikeassa. Ei tosiaankaan käy päinsä, että paavi kuolee.»

Muuan sairaanhoitajatar seisoi ihmisjoukon keskessä ja puhui hyvin
kovalla äänellä. Hän oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät
pitkin poskia. Hän kertoi, että hän viisi vuotta sitten oli saanut
käskyn matkustaa palvelemaan spitaalitautisten sairashuoneessa, joka
oli etäisellä saarella, kaukana maapallon loisella puolella. Hänen
täytyi luonnollisesti totella, vaikkakin se oli vastenmielistä. Hän oli
tuntenut kamalaa pelkoa lähtiessään täyttämään tehtävää. Mutta ennen
lähtöään hän oli päässyt paavin puheille, joka oli antanut hänelle
erikoisen siunauksen, ja hän oli varmasti luvannut, että jos hän
palaisi hengissä takaisin, pääsisi hän vielä kerran paavin puheille. Ja
tässä toivossa oli hän elänyt ne viisi vuotta, jotka oli ollut poissa,
ainoastaan toivossa saada nähdä pyhän isän vielä kerran eläessään.
Se oli auttanut häntä kestämään kaikki kauheudet. Ja nyt, kun hän
vihdoin oli saanut palata kotiin, kohtasi hänet tieto, että paavi oli
kuolinvuoteella! Hän ei edes saisi häntä nähdäkään.

Sairaanhoitajatar oli aivan epätoivossa, ja vanha Concenza heltyi
suuresti. »Kaikille ihmisille olisi todentotta liian suuri suru, jos
paavi kuolisi», ajatteli hän, kulkiessaan pitkin katua.

Kun hän näki, että moni ohikulkija näytti aivan itkettyneeltä,
ajatteli hän suurella mielihyvällä mikä onni olisi nähdä kaikkien
iloa, jos paavi toipuisi terveeksi. Ja koska hän, samoinkuin useat
herkkäluontoiset ihmiset, oikeastaan ei enempää pelännyt kuolla kuin
elääkään, sanoi hän itsekseen:

»Jos vaan tietäisin, kuinka se voisi tapahtua, tahtoisin mielelläni
lahjottaa pyhälle isälle ne vuodet, jotka minulla vielä on jälellä.»

Hän sanoi näin hiukan leikillä, mutta sanoissa oli tottakin takana.
Hän todellakin toivoi että voisi tehdä jotakin sentapaista. »Eihän
vanha nainen sen kauniimpaa kuolemaa voi toivoa», ajatteli hän. »Minä
auttaisin poikaani ja tytärtäni, ja tekisin sitäpaitsi suuren joukon
ihmisiä onnellisiksi.»

Juuri näissä ajatuksissa ollen kohotti hän paksua peittoa, joka
riippui pienen pimeän kirkon oven edessä. Tämä oli yksi noita hyvin
vanhoja kirkkoja, yksi noita, jotka vähitellen näyttävät vajoavan
maan sisään, sentähden että kaupungin maaperä vuosien kuluessa on
kohonnut useita metrejä niiden ympärillä. Tässä kirkossa oli säilynyt
jonkunlainen muinaisajan kaameus, joka lienee ollut alkujaan niiltä
synkiltä ajoilta, joina se oli rakennettu. Väristys puistatti
ihmistä tahtomattakin, kun astui sinne sen matalan holvin alle, jota
kannattivat tavattoman paksut pylväät, ja näki nuo raakalaistapaan
maalatut pyhäinkuvat, jotka katselivat ylhäältä seinistä ja alttareilta.

Kun signora Concenza tuli vanhaan kirkkoon, joka oli aivan täynnä
rukoilevia, valtasi hänet salaperäinen pelko ja kunnioitus. Hän tunsi,
että tässä paikassa totisesti asuu jumaluus. Näiden raskaiden holvien
alla leijaili jotakin sanomattoman valtavaa ja salaperäistä, jotakin,
mikä herätti niin masentavan ylivoiman tunteen, että signoraa kammotti
viipyä siellä. »Kas, tämä ei ole sellainen kirkko, jonne mennään
kuulemaan messua tahi tekemään synnintunnustusta», sanoi signora
Concenza itsekseen. »Tänne tullaan kun ollaan suuressa hädässä, kun ei
voi saada apua muuten kuin ihmetyön kautta.»

Hän seisoi viivytellen oven pielessä ja hengitti tätä omituista ilmaa,
jossa tuntui salaperäisyyttä ja kaameutta.

»En edes tiedä, kelle tämä vanha kirkko on pyhitetty», mutisi hän,
»mutta minä tunnen, että täällä tosiaan on joku, joka voi meille antaa
sen, mitä rukoilemme.»

Hän vaipui maahan rukoilevien joukkoon, joita oli niin paljon,
että lattia oli täysi alttarista oveen saakka. Koko ajan itse
rukoillessaan kuuli hän ympärilläolevien huokaavan ja nyyhkyttävän.
Kaikki tämä murhe tunkeutui hänen sydämeensä ja lisäsi siihen entistä
suurempaa myötätuntoisuutta. »Voi, Jumalani, anna minun tehdä jotakin
pelastaakseni tuon vanhan miehen!» rukoili hän. »Ensiksikin auttaisin
lapsiani ja sitte kaikkia muita ihmisiä.»

Toisinaan hiipi pieni laiha munkki rukoilevien keskeen ja kuiskasi
heille jotakin korvaan. Se, jota hän oli puhutellut, nousi heti ylös ja
kulki hänen kanssaan sakaristoon.

Signora Concenza käsitti kohta mistä oli kysymys. »Nuo ovat niitä,
jotka tekevät lupauksia paavin parantumiseksi», mietti hän.

Seuraavalla kerralla kun pieni munkki tuli ja teki kiertokulkunsa,
nousi Concenza ylös ja seurasi häntä.

Tämä oli aivan tahdoton teko. Hänet ikäänkuin pakotti se valta, joka
hallitsi vanhassa kirkossa.

Päästyään sakaristoon, joka näytti olevan vielä muinaisaikaisempi ja
salaperäisempi kuin itse kirkko, katui hän. »Mitä minulla täällä on
tekemistä?» kysyi hän itseltään. »Mitä minulla on lahjottamista? Eihän
minulla ole muuta kuin jokunen kuorma vihanneksia. Enhän toki saata
pyhimyksille lahjottaa artisokkakoreja.»

Pitkin huoneen toista seinää oli pitkä pöytä ja tämän ääressä seisoi
pappi merkitsemässä luetteloon kaikki, mitä pyhimyksille luvattiin.
Concenza kuuli kuinka muuan lupasi lahjottaa kirkolle rahasumman, kun
toinen taas uhrasi kultakellonsa ja kolmas helmi-korvarenkaansa.

Concenza seisoi yhä hiljaa oven luona. Viimeiset roponsa oli hän
menettänyt ostaessaan pojalle hiukan herkkuruokaa. Hän kuuli, että
jotkut, jotka eivät näyttäneet olevan häntä rikkaampia, ostivat
vahakynttilöitä ja hopeasydämiä. Hän käänsi taskunsa nurin. Hän ei edes
saanut senkään vertaa kokoon.

Hän seisoi odotellen, kunnes lopulta oli viimeinen vieras sakaristossa.
Papit, jotka kulkivat siellä, katselivat hiukan hämmästyneinä häntä.
Silloin astui hän muutaman askeleen lähemmäksi. Alussa hän tuntui
epävarmalta ja ujolta, mutta ensimäisten askelten jälkeen kulki hän
keveästi ja reippaasti pöydän luo.

»Teidän korkea-arvoisuutenne!» puhui hän papille. »Kirjottakaa, että
Concenza Zamponi, joka täytti kuusikymmentä vuotta Johannes Kastajan
päivänä viime vuonna, lahjottaa kaikki jälellä olevat elinvuotensa
paaville, jotta tämän elämänlanka kirkastuisi!»

Pappi oli jo alkanut kirjottaa. Hän oli jo varmaan sangen väsynyt,
kun oli tehnyt luetteloa koko yön, eikä sen enempää ajatellut mitä
kirjotti. Mutta nyt jätti hän lauseen kesken ja katsoi kysyvästi
signora Concenzaan. Tämä katsoi hyvin tyynesti pappia silmiin.

»Olen vahva ja terve, teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän. »Olisin
kyllä saattanut päästä seitsemiinkymmeniin. Vähintäin kymmenen vuotta
lahjotan pyhälle isälle.»

Pappi huomasi hänen innostuksensa ja hartautensa, eikä pannut vastaan.
»Hän on köyhä», mietti pappi. »Hänellä ei ole muuta antamista.»

»Se on kirjotettu, tyttäreni», sanoi hän.

Kun vanha Concenza lähti kirkosta, oli niin myöhä, että liike
oli herennyt ja katu oli aivan autiona. Hän oli syrjäisessä
kaupunginosassa, jossa kaasulyhtyjä oli harvassa, niin että ne vain
hiukan hälvensivät pimeyttä. Siitä huolimatta hän astui reippaasti
eteenpäin. Hän tunsi povessaan suuren juhlatunteen ja oli varma siitä,
että hän nyt oli tehnyt jotakin monen ihmisen onneksi.

Kun hän kulki katua, sai hän äkkiä sellaisen tunteen, että elävä olento
liiteli hänen päänsä yli.

Hän pysähtyi ja katsahti ylös. Hämärässä korkeiden talojen välissä
oli hän erottavinaan parin suuria siipiä, ja hän luuli kuulevansa
suhisevien sulkien havinankin.

»Mitä tämä on?» sanoi hän. »Lintu se ei voine olla, siksi se on liian
suuri.»

Kohta senjälkeen oli hän näkevinhän kasvot, niin valkoiset, että
ne valaisivat pimeyden. Silloin valtasi sanomaton pelko hänet.
»Kuolonenkeli liitelee ylitseni», ajatteli hän. »Voi, mitä olenkaan
tehnyt. Olen antanut itseni tuon julman valtaan.»

Hän alkoi juosta, mutta hän kuuli vahvojen siipien kahinan, ja hän oli
vakuutettu, että kuolema ajoi häntä takaa.

Hän pakeni huimaavaa vauhtia halki muutaman kadun. Sillä aikaa tuntui
kuolema tulevan yhä lähemmäksi. Hän tunsi jo sen siipien lyövän häntä
olalle.

Äkkiä kuuli hän viuhinaa ilmassa. Jotakin kovaa ja terävää sattui hänen
päähänsä. Kuoleman kaksiteräinen miekka oli sattunut häneen. Hän vaipui
polvilleen maahan. Hän tiesi, että hänen täytyi luopua hengestään...

Muutamia tunteja myöhemmin tapasivat jotkut työmiehet vanhan Concenzan
kadulta. Hän makasi siinä tunnotonna, halvauskohtauksen kaatamana.
Vaimo parka vietiin heti sairashuoneelle, ja siellä onnistuttiin saada
hänet tuntoihinsa, mutta selvää oli, ettei hänellä olisi pitkältä
elettävää.

Kuitenkin ennätettiin lähettää sana hänen lapsillensa. Kun he, murheen
vallassa, saapuivat hänen sairasvuoteensa luo, tapasivat he hänet hyvin
levollisena ja onnellisena. Hän ei voinut monta sanaa lausua, mutta hän
makasi ja hyväili heidän käsiänsä.

»Olkaa iloiset», sanoi hän, »iloiset, iloiset».

Hän nähtävästi ei pitänyt siitä, että he itkivät. Hän pyysi myös
sairashuoneenhoitajattaria, että he hymyäisivät ja osottaisivat iloansa.

»Iloisia ja onnellisia», sanoi hän, »nyt täytyy teidän kaikkien olla
iloisia ja onnellisia».

Hän makasi janoavin silmin ja odotti että saisi nähdä hiukan iloa.

Hän kävi yhä levottomammaksi lasten kyynelistä ja sairaanhoitajattarien
vakavista kasvoista. Hän alkoi puhua asioita, joita ei kukaan
käsittänyt. Hän sanoi, että jos he eivät iloitsisi, olisi hän yhtä
hyvin saattanut elää. Ne, jotka häntä kuulivat, luulivat, että hän
houraili.

Äkkiä aukesi ovi, ja nuori lääkäri tuli sairassaliin. Hän heilutti
sanomalehteä kädessään, ja huusi kovasti: »Paavi on parempi. Hän jää
eloon. Viime yönä on tapahtunut käänne.»

Sairaanhoitajattaret koettivat hiljentää häntä, ettei hän häiritsisi
kuolevaa, mutta signora Concenza oli jo kuullut hänen sanansa.

Hän oli myös nähnyt ilon väreen, onnenhäivähdyksen, jota ei voitu
salata, valtaavan ne, jotka seisoivat hänen vuoteensa ympärillä.

Silloin katosi levottomuus hänen kasvoiltaan. Hän hymyili tyytyväisenä.
Hän viittasi, että hänet oli nostettava istualleen vuoteessa.

Siinä hän istui katsellen silmä kauas tähtäävänä. Näytti siltä
kuin olisi hän katsonut yli Rooman, jossa ihmiset nyt virtailivat
edes-takaisin kaduilla ja tervehtivät toisiaan tuolla iloisella
viestillä.

Hän kohotti päänsä niin ylös kuin saattoi. »Minä sen tein», sanoi hän.
»Minä olen hyvin onnellinen. Jumala on antanut minun kuolla, että
hän saisi elää. Minusta ei ole vaikea kuolla, kun olen tehnyt kaikki
ihmiset onnellisiksi.»

Hän vaipui jälleen alas, ja hetkinen senjälkeen oli hän kuollut.

       *       *       *       *       *

Mutta Roomassa kerrotaan, että pyhä isä parannuttuaan kerran huvikseen
tarkasteli kirkkojen luetteloita hurskaista lupauksista, joita oli
tehty hänen parantumisekseen.

Hän luki hymyillen pienten lahjojen pitkiä riviä, kunnes tuli
kirjotukseen, että Concenza Zamponi oli lahjottanut hänelle
loppuikänsä. Silloin muuttui hän äkkiä hyvin vakavaksi ja
miettiväiseksi.

Hän antoi tiedustella Concenza Zamponia, ja hän sai tietää, että
tämä oli kuollut samana yönä, jona hän parani. Hän kutsutti luokseen
Concenzan pojan Domenicon ja tiedusteli häneltä hänen äitinsä viime
hetkiä.

»Poikani», sanoi paavi, kun hän oli lopettanut. »Äitisi ei ole henkeäni
pelastanut, kuten hän viime hetkenään luuli, mutta minua liikuttaa
suuresti hänen rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa.»

Hän salli Domenicon suudella kättänsä ja lähetti hänet sitten pois.

Mutta roomalaiset vakuuttavat, että vaikka paavi ei tahtonutkaan
tunnustaa uskovansa, että hänen elämänpäivänsä oli pidentynyt vanhan
vaimon lahjasta, oli hän sittenkin vakuutettu siitä. »Miksi isä Zamponi
muuten olisi niin nopeasti edistynyt?» kysyvät roomalaiset. »Hänhän on
jo piispa, ja kuiskataanpa jo, että hänestä kohta tulee kardinaali.»

Ja Roomassa ei koskaan pelätty paavin kuolevan, ei edes silloin kun
hän oli kovin sairaana. Oltiin varmoja siitä, että hän eläisi kauemmin
kuin muut ihmiset. Hänen ikäänsähän jatkoivat kaikki ne vuodet, jotka
Concenza raukka oli hänelle lahjottanut.



HÄÄMARSSI


Nyt kerron kauniin tarinan.

Monta vuotta sitten piti Värmlannissa Svartsjön pitäjässä vietettämän
hyvin suuret häät. Kirkossa piti vihkimisen tapahtua ja senjälkeen oli
juhlittava kolme päivää. Ja joka päivä niin kauan kuin häitä kesti, oli
tanssittava varhaisesta illasta myöhäiseen yöhön.

Koska tanssittaisiin niin paljon, oli sangen tärkeää hankkia hyvä
soittaja, ja lautamies Nils Elofsson, joka häät laittoi, huolehti
tästä seikasta miltei enemmän kuin mistään muusta. Sitä soittajaa,
joka oli Svartsjössä, hän ei nimittäin tahtonut kutsua. Tämän nimi oli
Jan Öster, ja lautamies kyllä tiesi, että tällä oli hyvin suuri maine,
mutta hän oli niin köyhä, että toisinaan tuli häihin rikkinäisessä
takissa ja ilman kenkiä jalassa. Ja sellaista rääsypekkaa ei lautamies
halunnut nähdä morsiussaattoa ohjaamassa.

Vihdoin hän päätti lähettää sanan eräälle Jössenläänissä asuvalle
miehelle, joka tunnettiin Soittaja-Martin nimellä, ja kysyä haluaisiko
tämä tulla soittamaan häissä.

Soittaja-Martti ei hetkeäkään arvellut, vaan vastasi, ettei hän
tahtonut Svartsjössä soittaa, siksi että siinä pitäjässä asui soittaja,
joka oli etevämpi kuin kaikki muut, mitä Värmlannissa oli. Kun heillä
oli sellainen soittaja, ei heidän tarvinnut toista hakea.

Kun Nils Elofsson sai tämän vastauksen, otti hän miettimisaikaa
muutamia päiviä, ja lähetti sitten sanan eräälle soittajalle, joka asui
Ison Kiisin pitäjässä, nimeltä Olle Säby, kysyäkseen eikö tämä tahtoisi
tulla soittamaan hänen tyttärensä häissä.

Mutta Säbyn Olle vastasi samoin kuin Soittaja-Martti. Hän käski sanoa
Nils Elofssonille sellaisia terveisiä, että niinkauan kuin Svartsjössä
oli niin oivallinen soittaja kuin Jan Öster, ei hän tahtonut tulla
sinne soittamaan.

Nils Elofsson ei pitänyt siitä, että soittajat näin pakottivat hänen
ottamaan sen, jota ei hän tahtonut. Hänen kunniansa vaati nyt häntä
hankkimaan toisen soittajan kuin Jan Öster.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli saanut vastauksen Säbyn
Ollelta, lähetti hän renkinsä soittaja Lars Larssonin luo, joka asui
Ängsgärdetissä Ullerudin pitäjässä.

Lars Larsson oli hyvissä varoissa oleva mies, jolla oli kaunis
talo. Hän oli viisas ja järkevä, ei mikään tuittupää kuten toiset
soittoniekat.

Mutta hänelle, kuten toisillekin, juolahti heti mieleen Jan Öster, ja
hän kysyi mikä oli syynä, ettei tämä häissä soittanut.

Nils Elofssonin renki piti viisaimpana vastata, että koska Jan Öster
oli Svartsjöstä kotoisin, niin saivat he siellä kuulla häntä joka
päivä. Kun Nils Elofsson laittoi niin suuret häät, tahtoi hän tarjota
ihmisille parempaa ja harvinaisempaa.

»Epäilen, voineeko hän saada parempaa», sanoi Lars Larsson.

»Nyt aijotte varmaan vastata samoin kuin Soittaja-Martti ja Säbyn
Olle», sanoi renki ja kertoi mitä hänelle oli tapahtunut heidän
luonansa käydessä.

Lars Larsson kuunteli tarkasti rengin kertomusta. Sitten istui
hän pitkän aikaa miettien. Viimein hän kumminkin antoi myöntävän
vastauksen. »Sano terveisiä isännällesi, että kiitän kutsusta ja
tulen!» sanoi hän rengille.

Seuraavana sunnuntaina matkusti siis Lars Larsson Svartsjön kirkolle.
Hän ajoi kirkkomäelle juuri kun hääsaatto oli asettumassa järjestykseen
kulkeakseen kirkkoon.

Hän ajaa karahutti omissa kieseissään hyvällä hevosella, hänellä oli
yllään mustat verkavaatteet ja hän otti esille viulun kiillotetusta
laatikosta. Nils Elofsson otti hänet kohteliaasti vastaan ja arveli,
että tällaisesta soittajasta hänelle olisi kunniaa.

Heti kun Lars Larsson oli saapunut, tuli Jan Österkin käyden kirkolle
viulu kainalossa. Hän meni suoraa päätä seurueen luo, joka oli
morsiamen ympärillä, aivan kuin olisi ollut kutsuttu häissä soittamaan.

Jan Öster astui yllään vanha harmaa sarkatakki, jota hänen oli nähty
käyttävän pitkät ajat, mutta koska nämä olivat niin suuret häät,
oli vaimo yrittänyt paikata reikiä kyynärpäissä ja pannut niihin
suuret, vihreät paikat. Hän oli pitkä, kaunis mies ja olisi näyttänyt
komealta morsiusjoukon etupäässä, ellei hän olisi ollut niin huonoissa
vaatteissa, ja ellei kasvoissa olisi ollut ryppyjä ja uurroksia, joita
huolet ja kova taistelu onnettomuutta vastaan olivat uurtaneet.

Kun Lars Larsson näki Jan Österin tulevan, näytti hän tulevan hiukan
tyytymättömäksi. »Vai niin, te olette kutsunut Jan Österin myös tänne»,
lausui hän puoliääneen lautamies Nils Elofssonille. »Niin, eihän siitä
ole haittaa, että meitä on kaksi soittajaa näin suurissa häissä.»

»Minä en ainakaan ole häntä kutsunut», vakuutti Nils Elofsson. »En
ymmärrä miksi hän on tullut. Odottakaahan, niin annan hänelle tiedon,
ettei hänellä ole täällä mitään virkaa!»

»Silloin varmaan joku koiransilmä on hänet kutsunut», sanoi Lars
Larsson. »Mutta jos minun neuvoani tahdotte noudattaa, niin älkää
olko millännekään, vaan lausukaa hänet tervetulleeksi! Olen kuullut
kerrottavan, että hän on kiivas mies, eikä ole varmaa, vaikka hän
alkaisi tapella ja elämöidä, jos sanoisitte hänelle, ettei häntä ole
pyydetty.»

Tämän lautamieskin käsitti. Ei nyt ennättänyt ruveta rettelöimään, kun
morsiussaatto oli järjestymässä kirkonmäellä. Hän meni sentähden Jan
Österin luo ja lausui hänet tervetulleeksi.

Sitte molemmat soittajat asettuivat saaton päähän. Morsiuspari asettui
morsiuskatoksen alle, morsiustytöt ja nuodemiehet kulkivat parittain
ja heitä seurasivat vanhemmat ja sukulaiset, niin että saatto oli sekä
juhlallinen että pitkä.

Kun kaikki oli järjestetty, meni yksi nuodemies soittajien luo ja käski
soittaa häämarssin.

Molemmat soittajat kohottivat viulut leuan alle, mutta edemmäs eivät he
päässeet, vaan jäivät siten seisomaan.

Svartsjössä oli nimittäin vanha tapa, että etevin soittaja alkoi
morsiusmarssin ja johti soittoa.

Nuodemies katsoi Lars Larssoniin, kuin odottaisi tämän alkavan, mutta
Lars Larsson katsoi Jan Österiin ja sanoi: »Jan Österin tulee alkaa.»

Mutta Jan Österin mieleen ei juolahtanutkaan, ettei tuo toinen, joka
oli niin hienoissa vaatteissa kuin mikäkin herra, olisi etevämpi häntä,
joka tuli kuluneessa sarkanutussaan suoraa päätä kurjasta tuvasta,
jossa ei muuta ollut kuin puutetta ja köyhyyttä.

»Ei mitenkään!» sanoi Jan vaan. »Ei mitenkään!» Hän näki, että sulhanen
kurotti kätensä ja pilkkasi Lars Larssonia. »Lars Larsson alkaa», sanoi
hän.

Kun Jan Öster kuuli sulhasen näin sanovan, otti hän heti viulun pois
leuan alta ja astui askeleen syrjään.

Lars Larsson taas ei hievahtanutkaan, vaan seisoi tyynenä ja
itsetietoisena paikallaan. Mutta ei hänkään käyrää kohottanut.

»Jan Österin tulee alottaa», toisti hän uudelleen. Sanat hän lausui
itsepintaisesti ja sitkeästi, kuten se, joka on tottunut saamaan
tahtonsa perille.

Saatossa syntyi hämminkiä viivytyksen vuoksi. Morsiamen isä astui
esille ja pyysi Lars Larssonia alkamaan. Kirkonvartija tuli ulos
kirkonovelle ja viittasi, että heidän tulisi kiirehtiä. Pappi seisoi jo
alttarilla odottamassa.

»Saat pyytää Jan Österiä alkamaan», sanoi Lars Larsson. »Me soittajat
pidämme häntä etevimpänä joukostamme.»

»Saattaa olla niin», sanoi talonpoika, »mutta nyt me talonpojat pidämme
sinua, Lars Larsson, parhaimpana.»

Toisetkin talonpojat keräytyivät heidän ympärilleen. »No, alkakaa nyt!»
sanoivat he. »Pappihan odottaa. Me tulemme kirkkoväen pilkanesineeksi.»

Lars Larsson seisoi siinä yhtä sitkeänä ja itsetietoisena kuin
ennenkin. »En ymmärrä miksi tämän seurakunnan väki on niin vastaan,
että heidän oma soittajansa asetetaan ensi sijalle», sanoi hän.

Mutta Nils Elofsson oli aivan vimmoissaan, että kaikki näin tahtoivat
pakottaa Jan Österin hänelle soittajaksi. Hän meni aivan Lars Larssonin
luo ja kuiskasi: »Minä käsitän, että _sinä_ olet kutsunut Jan Österin
tänne, ja että sinä olet pannut toimeen tämän, kunnioittaaksesi
häntä. Mutta soita nyt kiireesti! Muuten ajan tuon rääsypekan pois
kirkkomäeltä häpeällä ja harmilla.»

Lars Larsson katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hänelle päätä
vihaa osottamatta. »Niin, olette oikeassa, tästä täytyy meidän saada
selvä», sanoi hän.

Hiin viittasi Jan Österiä tulemaan entiselle piukalleen. Sitten astui
hän itse pari askelta eteenpäin ja kääntyi niin että kaikki saattoivat
nähdä hänet. Sitten heitti hän käyrän kauas luotaan, veti puukon
tupesta ja leikkasi poikki kaikki neljä viulunkieltä, jotka katkesivat
särähtäen.

»Älköön sanottako minusta, että pidän itseäni parempana kuin Jan
Öster», sanoi hän.

Mutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt
säveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut
sitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi
mustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään,
ei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä
aherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien
särähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin.
Kasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin
hyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se
sävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla
hänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa.
Eikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa.
Se tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan
voinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan
Österille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät
kyynelissä.



KÄRÄJISSÄ.


Ollaan käräjäsalissa kaukana maaseudulla. Lakipöydän ääressä huoneen
perällä istuu vanha tuomari, pitkä ja jykevä mies, kasvot leveät ja
karkeapiirteiset. Monta tuntia peräkkäin on hän ratkaissut jutun
toisensa jälkeen, ja vihdoin on häntä alkanut hieman tympäistä ja
mielensä käydä synkäksi. Vaikeata on tietää, vaivaako häntä lakituvan
helteinen ja painostava ilma, vai onko hän tullut pahoille mielin
käsitellessään kaikkia näitä pikkumaisia riitajuttuja, jotka näkyvät
syntyneen ainoastaan siksi, että todistaisivat ihmisten riidanhalua,
säälimättömyyttä ja voitonhimoa.

Hän on juuri nyt ryhtynyt erääseen viimeisistä jutuista, jotka päivän
kuluessa ovat käsiteltävät. Se koskee lapseneläkkeen vaatimusta.

Tätä asiaa on käsitelty jo viime käräjissä ja edellisen
oikeudenistunnon pöytäkirjaa luetaan parhaallaan ääneen. Siitä saa
ensinnäkin tietää, että kantaja on köyhä palvelustyttö ja että vastaaja
on nainut mies.

Edelleen käypi pöytäkirjasta selville, että vastaaja on selittänyt
kantajan vääryydellä ja ainoastaan voitonhimosta manuuttaneen hänet.
Hän myöntää kantajan jonkun aikaa palvelleen hänen talossaan, mutta
tällä ajalla hän ei ole ollut missään rakkausseikoissa tämän kanssa, ja
naisella ei ole minkäänlaista oikeutta pyytää häneltä apua. Kantaja on
kuitenkin pysynyt vaatimuksessaan, ja sittenkuin muutamia todistajia on
kuulusteltu, on vastaaja velvotettu puhdistamaan itsensä valalla, ellei
hän tahtonut tulla tuomituksi antamaan avustusta kantajalle.

Molemmat riitapuolet ovat tulleet saapuville ja seisovat vierekkäin
lakipöydän edessä. Kantaja on hyvin nuori ja näyttää aivan
säikähtyneeltä. Hän itkee kainoudesta ja pyyhkii vaivaloisesti pois
kyyneleitänsä kokoonkäärityllä nenäliinalla, jota hän ei näy ymmärtävän
levittää auki. Hän on puettu mustiin vaatteisiin, jotka ovat jotenkin
uudet ja kulumattomat, mutta sopivat niin huonosti, että tekisi mieli
luulla hänen lainanneen ne voidakseen säädyllisesti esiintyä oikeudessa.

Mitä vastaajaan tulee, näkee hänestä heti, että hän on varakas mies.
Hän on neljänkymmenen korvissa ja näyttää karskilta ja reippaalta.
Seistessään siinä oikeuden edessä on hänellä hyvin hyvä ryhti. Eihän
tosin näytä siltä, että hän pitäisi siinä seisomista minäkään huvina,
mutta ei se myöskään näytä häntä vähintäkään vaivaavan.

Kohta kun pöytäkirja on luettu, kääntyy tuomari vastaajan puoleen
kysyen häneltä, pysyykö hän kieltämisessään ja onko hän valmis käymään
valalle.

Näihin kysymyksiin myöntää vastaaja heti reippaasti. Hän alkaa kaivella
liivintaskuaan ja ottaa esine papin todistuksen, josta selviää, että
hän tuntee valan arvon ja merkityksen sekä on esteetön valan tekoon.

Koko tämän ajan on kantaja jatkanut itkemistään. Hän näyttää olevan
voittamattoman kaino ja pitää luopumatta silmänsä lattiaan luotuina.
Hän ei vielä ole nostanut katsettaan niin paljon, että olisi voinut
katsoa vastaajaa kasvoihin.

Kun mies nyt vastaa myöntävästi, säpsähtää nainen. Hän astuu pari
askelta lähemmäksi tuomarinpöytää, ikäänkuin hänellä olisi jotakin
muistuttamista, mutta sitten hän jääpi seisomaan. Eihän se ole
mahdollista, tuntuu hän sanovan itsekseen. Hän ei ole voinut vastata
myöntävästi. Minä olen kuullut väärin.

Sillä välin ottaa tuomari todistuksen vastaan ja antaa samalla kertaa
oikeudenpalvelijalle viittauksen. Oikeudenpalvelija menee silloin
pöydän luo etsiäkseen raamattua, joka on peitossa pöytäkirjakasojen
alla, ja pannakseen sen vastaajan eteen.

Kantaja kuulee jonkun menevän ohitsensa ja käy levottomaksi. Hän
pakottautuu kohottamaan katseensa niin paljon, että voi nähdä pöydän
yli, ja hän huomaa silloin, kuinka oikeudenpalvelija siirtää raamattua.

Vielä kerran näyttää siltä, kuin nainen aikoisi tehdä vastaväitteitä.
Mutta hän pidättäytyy uudelleen. Eihän ole mahdollista, että vastaaja
voi saada tehdä valan. Tuomarinhan täytyy estää hänet.

Tuomari on viisas mies, ja hän kai tietää, mikä ajatustapa kansalla on
kantajan kotiseudulla. Hän tiesi kyllä, kuinka ankaria kaikki ihmiset
olivat heti kun oli kyseessä jotakin avioliittoa koskevaa. He eivät
tienneet mitään pahempaa syntiä kuin se minkä hän oli tehnyt. Olisiko
hän koskaan tunnustanut itsestään jotakin sellaista, jollei se olisi
ollut totta? Tuomari saattoi kai tietää, minkä kauhean ylenkatseen
hän oli hankkinut itselleen. Eikä ainoastaan ylenkatsetta, vaan
kaikenlaista kurjuutta. Kukaan ei huolinut häntä palvelukseensa, kukaan
ei ottanut häntä työhönsä. Hänen omat vanhempansa tuskin suvaitsivat
häntä tuvassaan, vaan uhkasivat joka päivä heittää hänet ulos. Ei,
täytyi kai tuomarin ymmärtää, ettei hän olisi hakenut lapseneläkettä
naineelta mieheltä, ellei hänellä ollut siihen oikeutta.

Eihän tuomari voinut uskoa, että hän valehteli sellaisessa asiassa,
että hän olisi saattanut itselleen sellaisen kamalan onnettomuuden, jos
hän olisi voinut syyttää jotakin toista kuin nainutta miestä. Ja jos
tuomari tämän tiesi, niin täytyihän hänen estää valan teko.

Nainen näkee, että tuomari istuu ja lukee papintodistuksen pariin
kertaan. Sentähden alkaa hän luulla, että tämä aikoo sekaantua asiaan.

Totta onkin, että tuomari näyttää miettivältä. Hän siirtää
katseensa pari kertaa kantajaan. Mutta silloin se kyllästymisen ja
vastenmielisyyden ilme, joka lepää hänen kasvoillaan, käy vielä
huomattavammaksi. Näyttää siltä, kuin hänellä olisi vihamielinen tunne
naista kohtaan. Vaikkapa kantaja puhuisikin totta, on hän kuitenkin
huono ihminen, eikä tuomarilla voi olla mitään myötätuntoa häntä
kohtaan.

Välistä sattuu, että tuomari sekaantuu juttuun hyvänä ja viisaana
neuvonantajana ja estää riitapuolet kokonaan pilaamasta asiaansa, mutta
tällä kertaa on hän väsynyt ja tympeytynyt, eikä hän ajattele muuta
kuin antaa asian mennä laillista menoaan.

Hän laskee käsistään todistuksen ja sanoo muutamin sanoin toivovansa,
että vastaaja on tarkoin miettinyt väärän valan vaarallisia seurauksia.
Vastaaja kuuntelee häntä yhtä tyynesti, kuin hän on esiintynyt kaiken
aikaa, ja vastaa kunnioittavasti ja vieläpä arvokkaasti.

Kantaja kuuntelee tätä aivan kauhuissaan. Hän tekee muutamia äkillisiä
liikkeitä ja puristaa kätensä vastakkain. Nyt hän tahtoo puhua oikeuden
edessä. Hän taistelee kauheasti kainouttaan ja nyyhkytyksiä vastaan,
jotka kuristavat hänen kurkkuaan. Loppu on kuitenkin se, ettei hän voi
saada suustaan kuultavaa sanaa.

Siis vala tulee tehtäväksi. Vastaaja saa vannoa sen. Ei kukaan tule
estämään häntä vannomasta sieluansa perikatoon.

Aina tähän asti hän ei ole voinut uskoa, että se saisi tapahtua. Mutta
nyt hänet valtaa varmuus, että se on aivan lähellä, että se tapahtuu
tuossa tuokiossa. Kauhistus, joka on paljoa valtavampi kuin mikään,
mitä hän ennen on tuntenut, ahdistaa häntä. Hän jähmettyy kokonaan. Hän
ei edes itkekään enää. Silmät tuijottavat päässä.

Vastaajan tarkotus on siis saattaa itsensä iankaikkiseen kadotukseen.

Tyttö käsittää kyllä, että mies tahtoo vannoa itsensä vapaaksi vaimonsa
tähden. Mutta vaikkapa hänen olisikin käynyt vaikeaksi eläminen yksissä
tämän kanssa, eihän hänen toki siltä olisi pitänyt myydä sielunsa
autuutta.

Ei ollut mitään niin hirmuista kuin väärä vala. Siinä synnissä
oli jotakin salaperäistä ja kamalata. Ei ollut mitään armoa eikä
anteeksiantamusta siitä. Hornan portit aukenivat itsestään, kun
valapaton nimi mainittiin.

Jos hän nyt olisi nostanut katseensa miehen kasvoihin, olisi hän
pelännyt näkevänsä ne jo leimatuiksi jonkinlaisella Jumalan vihan
niihin lyömällä merkillä.

Sillä aikaa kun hän siinä seisoo ja yhä kauhistumistaan kauhistuu,
on tuomari neuvonut vastaajaa, kuinka tämän on pantava sormensa
raamatulle. Sitten aukasee tuomari lakikirjan löytääkseen valan kaavan.

Kun nainen näkee vastaajan panevan sormensa kirjalle, astuu hän
vieläkin askelen lähemmäksi lakipöytää, ja näyttää siltä, kuin tahtoisi
hän kurottautua pöydän yli nostaakseen pois vastaajan käden.

Mutta vielä häntä kuitenkin pidättää viimeinen toivo. Hän uskoo, että
mies peräytyy viime hetkellä.

Tuomari on löytänyt etsimänsä sivun lakikirjaa ja alkaa nyt ääneen ja
selvästi sanella valaa. Sitten keskeyttää hän, jotta vastaaja kertaisi
hänen sanansa. Ja vastaaja alkaa todellakin kerrata niitä, mutta sitten
tekee hän pienen erehdyksen, joten tuomarin täytyy alottaa taas alusta.

Mutta nyt kantajalla ei enää voi olla toivon hiventäkään jälellä. Nyt
hän tietää, että vastaaja aikoo tehdä väärän valan, että hän aikoo
saattaa itsensä Jumalan vihan alaiseksi sekä tämän että tulevan elämän
ajaksi.

Hän seisoo ja vääntelee avuttomana käsiään. Ja kaikki tämä on hänen
syynsä, sentähden että hän on syyttänyt vastaajaa!

Mutta olihan hän ilman työtä, hän kärsi nälkää ja vilua. Lapsi oli
kuolemaisillaan. Kenenkä muun puoleen hän kääntyisi saadakseen apua?

Eikä hän koskaan olisi uskonut, että mies olisi tahtonut tehdä niin
kauhean synnin.

Nyt on tuomari sanellut valan uudelleen. Muutaman hetkisen kuluttua on
teko tehty. Tuollainen teko, jota ei voi tekemättömäksi saada, jota ei
koskaan voi sovittaa, jota ei koskaan voi hävittää.

Juuri kun vastaaja alkaa kertoa valan sanoja, syöksähtää hän esiin,
heittää syrjään miehen ojennetun käden ja tempaa raamatun käsiinsä.

Hänen hirveä kauhunsa on vihdoinkin antanut hänelle rohkeutta. Mies ei
saa vannoa sieluansa perikatoon. Hän ei saa.

Oikeudenpalvelija kiirehtii heti esille ottaakseen naiselta raamatun
ja saattaakseen hänet taas järjestykseen. Kantajalla on ääretön pelko
kaikkea kohtaan, mikä kuuluu oikeuteen, ja hän uskoo varmasti, että se,
minkä hän nyt on tehnyt, on saattava hänet linnaan. Mutta hän ei anna
raamattua käsistään. Tulkoon mitä tulee, mutta vastaaja ei saa tehdä
valaa. Hän, joka tahtoo vannoa, juoksee myöskin esille, mutta nainen
tekee hänellekin vastarintaa.

»Sinä et saa tehdä valaa!» huudahtaa hän. »Sinä et saa!»

Tapaus herättää luonnollisesti suurinta hämmästystä. Käräjärahvas
tunkeutuu lakipöytää kohti, lautamiehet alkavat nousta paikoiltaan,
pöytäkirjuri hypähtää seisoalleen, mustetolppo kädessä, jotta sitä ei
kaadettaisi kumoon.

Silloin huutaa tuomari kovalla ja äkäisellä äänellä: »Hiljaa!» Ja
kaikki ihmiset jäävät liikkumattomina seisomaan.

»Mikä sinun on? Mitä sinulla on raamatun kanssa tekemistä?» kysyy
tuomari kantajalta samalla kovalla ja ankaralla äänellä.

Sitten kun nainen on saanut laskea tuskansa valloilleen epätoivon
teossa, on hänen ahdistuksensa vähentynyt, joten hän voi vastata: »Hän
ei saa tehdä valaa!»

»Ole vaiti ja pane kirja paikalleen!» käskee tuomari.

Mutta nainen ei tottele, vaan pitää kirjaa molemmin käsin. »Hän ei saa
tehdä valaa!» huutaa hän hillitsemättömän rajusti.

»Oletko sinä niin halukas voittamaan juttusi?» kysyy tuomari yhä
ankarammalla äänellä.

»Minä tahdon luopua kanteestani», huudahtaa hän kovalla ja
vihlaisevalla äänellä. »Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan.»

»Mitä sinä huudat?» kysyy tuomari. »Oletko menettänyt järkesi?»

Nainen hengittää syvään ja koettaa tyyntyä. Hän kuulee itse, kuinka hän
kirkuu. Täytyyhän tuomarin luulla, että hän on tullut hulluksi, ellei
hän osaa puhua tyynesti, mitä hän tahtoo. Hän taistelee vielä kerran
itsensä kanssa voidakseen hallita ääntänsä, ja tällä kertaa se hänelle
onnistuu. Hän sanoo verkkaan, vakavasti ja selvästi, katsellen tuomaria
suoraan silmiin: — »Minä tahdon luopua kanteestani. Vastaaja on lapsen
isä. Mutta minä pidän hänestä vielä. En tahdo, että hän tekee väärän
valan.»

Nainen seisoo suorana ja päättäväisenä lakipöydän edessä ja katselee
yhä suoraan tuomarin karkeihin kasvoihin. Tämä istuu nojaten
molempia käsiään pöydänkanteen eikä pitkään aikaan ota silmiään
tytöstä. Tuomarin katsellessa tyttöä tapahtuu hänessä suuri muutos.
Kaikki velttous ja tyytymättömyys, mikä ilmeni hänen piirteissään,
katoaa, ja nuo isot, karkeat kasvot käyvät kauniiksi kauneimmasta
mielenliikutuksesta. »Kas tuossa», ajattelee tuomari, »kas tuossa,
sellainen on minun kansani. Minun ei tule suuttua sille, kun niin paljo
rakkautta ja jumalanpelkoa on yhdellä halvimmista.»

Äkkiä tuomari tuntee, että hänen silmänsä ovat täyttymäisillään
kyynelillä, ja silloin hän säpsähtää melkein häpeissään ja heittää
nopean silmäyksen ympärilleen. Silloin hän näkee, että kirjuri
ja nimismies ja lautamiesten koko pitkä rivi ovat kumartuneet
katsellakseen tyttöä, joka seisoo lakipöydän edessä, raamattu
puristettuna rintaansa vasten. Ja hän näkee hohteen heidän kasvoissaan,
ikäänkuin olisivat nähneet jotakin oikein kaunista, mikä tuotti heille
iloa aina sydänjuuriin saakka.

Sitten katselee tuomari myöskin käräjärahvasta, ja hänestä näyttää,
että kaikki ihmiset istuvat ääneti ja hengittävät syvään, ikäänkuin
juuri nyt olisivat saaneet kuulla, mitä eniten kaikesta olivat
halunneet.

Kaikkein viimeksi katselee tuomari vastaajaa. Nyt tämä seisoo pää
painuksissa ja katsoo lattiaan.

Tuomari kääntyy uudelleen köyhän tytön puoleen. »Tehdään niinkuin
tahdot», sanoo hän. »Asia merkitään rauenneeksi», sanoo hän sitten
pöytäkirjurille.

Vastaaja tekee liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi tehdä vastaväitteen.
»Mikä nyt?» tiuskaa tuomari hänelle. »Onko sinulla mitään sitä
vastaan?» Vastaaja painaa päänsä vieläkin syvemmälle ja vastaa tuskin
kuultavasti: »Eihän tuota, parasta kai on, että niin käy», sanoo hän.

Tuomari istuu paikallaan vielä hetkisen, sitten työntää hän raskaan
tuolinsa taaksepäin, nousee seisoalleen ja menee pöydän ympäri kantajan
luo.

»Kiitos sinulle», sanoo hän, ojentaen kätensä tälle.

Tyttö on pannut raamatun luotaan, seisoo ja itkee ja pyyhkii pois
kyyneleitä kokoonkäärityllä nenäliinalla.

»Kiitos sinulle», sanoo tuomari vielä kerran ja ottaa häntä kädestä ja
pudistaa sitä, kuin olisi hänen edessään oikea miesten mies.



HOPEAKAIVOS.


Kuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire,
niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja
kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja
vaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti
päänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee,
kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»

Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa
ollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne
kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten
kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista
ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan
jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.

Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan
ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan
metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin
seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä,
joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä
välin kun suuria matkavaunuja korjattiin.

Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli
tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni
hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka
halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden
pajupensastojen välissä.

Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä
nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren
ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen
ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen
astuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista
uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat
jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja
naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.

Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja
kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan
olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt
katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän
enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä
lämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että
Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä
alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»

Hiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään
seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen
ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.

Ja sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin
ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.

Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän
sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen
hyökännyt, ja ettei tämä olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta
nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään
luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei
senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä
alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he
olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta
hän voisi pelastaa isänmaan.

Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen
loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten
tai vastaan.

Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet
olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä.
Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän
vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa
rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.

Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään
odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.

»Nyt on niin asia, Kustavi kuningas, ett'emme osanneet tänään odottaa
kuninkaan käyntiä», talonpoika sanoi, »ja siitä syystä emme nyt heti
kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin
ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä
äskeistä esitystäsi.»

Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan
että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.

Sakastiin tullessaan hän ei siellä tavannut muita kuin vanhan miehen,
joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen
suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä
ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen
lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.

Hän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.

»Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin», sanoi kuningas.

Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta
selittää, että hän se juuri oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki
kuninkaan pitäviin häntä talonpoikana.

»Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin», hän virkkoi.

Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka
sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan,
paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla
kuningaskruunulla.

»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi
koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.

Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin
mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä
luuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että
pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja
koki elää niinkuin opetti.

Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa
tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.

»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan
mielenmukainen», hän virkkoi.

»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos
kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi
ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän
tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi,
»että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»

»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas.
Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään
arvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja
vanhanaikainen yksinkertaisuus.»

»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin
erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin
muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»

»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas
ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut
sellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.

Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa
pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon
talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset
tarvitsivat valmistaakseen vastausta.

Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota
kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa,
niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.

Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville
eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi
olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt
hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut
vaikea esittää.

Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko
hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että
viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.

Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla
rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.

»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja
kuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa,
että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan
rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»

»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä»,
sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä
mitä itse on puhunut.

»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi
kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua
kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»

»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan
paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka
tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»

»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä,
että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»

Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin
nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa
vasten.

»No saa alkaa», virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.

»Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa», alkoi
kappalainen. »Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi
sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari
ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.»

»Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa», murahti kuningas
antaen päänsä painua toiselle kupeelle.

»Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä», pappi jatkoi, »ja onni
tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet
laajalti ja kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan
ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi
ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja
rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän
ansiomaan antanut, virkkoi yksi heistä. Muilla seuduin ihmiset voivat
hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla
töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'»

Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä,
mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa
valveilla.

»Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan
outoa väikettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan
sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkasi
vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta
siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin.
'Eihän ihmeessä tämä vaan mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa
toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi
sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten
leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä
luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat
niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he
sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari.»

Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan
kohoavan ja toinen silmä aukeni.

»Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?»
hän kysyi.

»Ei, eivät he tunteneet», pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui,
ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.

»Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi», jatkoi
kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. »Nythän he luulivat
päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi
ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi
toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä
kultavaljakolla kirkolle ajaa!'

Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä
niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljon heillä
sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja
kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka
oli ja lähtivät kotiin.

Ennenkin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin
vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata
niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat
salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.»

Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan
keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä
todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen
välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.

»Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän
iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili
mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei
ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitte hän naisi erään rovastin
tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä
odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi, että kestäisi
kauan, ennenkuin saisi paikan niihin voisi vaimon viedä.

Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän
odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen
puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti
hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti
ensin niihin ja sitte pappiin.

Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli,
että olisikohan niissä lyijyä.

'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.

'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.

'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.

Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin
lienee koskaan ollut.

'Onko teidän pitäjässänne paljon tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.

'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.

Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle sanoen:

'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että
valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'

'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samenti. 'Vai on tämä
hopeata!'

Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä
saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon
hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen
puhettaan. Hän ei tahtonut tottua siihen outoon sanomaan, että kotona
hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä
odottamassa.»

Kuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti puheensa.

»Sitte kävi varmaan niin», sanoi kuningas, »että kun hän palasi
kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että
vuoripäällikkö vaan oli laskenut leikkiä hänestä.»

»Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt», sanoi pappi.

»No, saatte jatkaa», sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa
kuuntelemaan.

»Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän», jatkoi
kappalainen, »piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen
löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa
hänen luokseen kertomaan, että se heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta
kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja
leveä tavutettu ura vei maantieltä portaille.

»Kukas täällä talossa on vainajana?» kysyi pappi pojalta, joka seisoi
nojallaan aitaa vasten.

'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitte hän jutteli papille, että
isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. ’Sitä
viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. —
'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut
viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui
löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan läiskiä, hän sanoi.
Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän
juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse
alle.'

Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen
mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan
matkalla iloinnut siitä ajatuksesta, että saisi kertoa sen suuren
uutisen!

Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter
Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi
ajatteli, että olipa hyvä kun ei onni ollut häneltä päätä huumannut.
Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies.
'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' —
'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin
kuin saatoimme aavistaakkaan, vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän
löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa
olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on',
vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme
elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter
Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on',
vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile,
vaan ole iloissasi!'

»Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin
sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin
kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille
sadasta taalerista.'

Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä
seisomaan itkien ääneen.

Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen
veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo
itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.

Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa
valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli
ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea,
yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen
yön, eikä hän tyytynyt vaan uuden pappilan rakentamiseen. Hänen
mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa,
niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään
kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko
siihen kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan
hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että
kun se hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja
tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu,
mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa
paikkakunnalla. Ja silloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa
kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.»

Yksi kuninkaan kavaljeereista aukasi nyt sakastin oven ja ilmoitti,
että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.

Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi
mielensä. »Antaahan kuulua miten lopuksi kävi», hän sanoi papille.
»Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja
ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.»

»Vaan kun hän vielä istui näine haaveineen», pappi jatkoi, »niin
hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse
lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt
kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä
nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.»

Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat
auki. »Totisesti», hän sanoi, »minä tuon papin sijassa olisin saanut
kyllikseni koko kaivoksesta.»

»Kuningaspa on rikas mies», sanoi pappi. »Hänelle joka tapauksessa jää
yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen
kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee:
Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla
itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää
maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja
puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.

Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen
hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa
olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten
mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki
saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa
sidottuina ja nilkat köysissä.

Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti
tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut
helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.

Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa
papin kanssa.

Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet
ainoa, joka tiedät missä hopea vuori on', hän sanoi.

'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi.

'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet
hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin
kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla
kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt,
tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja
minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon
otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen,
joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'

'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'

'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta
pappi keskeytti hänet.

'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi,
sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'

'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna
yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'

Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut vastata.

'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.

'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä
niinkuin minulta pyydät.'

Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle
mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin
palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli
niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa
voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo
miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään
ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen
turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden
köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon
uhkaan?»

Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa
tuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen
tällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»

»Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut», jatkoi pappi, »vaan
kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin
työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin
päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtain
väki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat
jokapäiväisiä sanomia.

Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta
etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin
heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa
hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.

Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.

Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä
onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän
kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua
siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän
sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän
on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa
eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi
talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat
yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän
päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan
heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat
kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä
heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta
ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeavuoresta'.»

»Entä sitten», sanoi kuningas, »miten talonpojat tekivät?»

»He taipuivat papin tahtoon», sanoi kappalainen. »He ymmärsivät, että
pappi katsoi heidän parastaan kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi
köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää
kaivoksen huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä
löytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään.»

Ja onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin.»

»On», pappi vastasi, »hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin.»

»Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden pappilan
itselleen», sanoi kuningas.

»Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä hän
yhä asuu.»

»Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut», sanoi
kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.

Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä
jatkoi: »Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren,
kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin
tarvitsen?»

»Sitä minä tarkoitin», sanoi toinen.

»Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna», sanoi kuningas, »ja
mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään? Siitä
syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän mukavuuksista.»

»Sehän on toista», sanoi pappi, »jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee,
niin hän kyllä myöntyy.»

»Takaatteko minulle sen?» kuningas kysyi.

»Sen kyllä takaan», sanoi pappi.

»Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?»

»Se jääköön Herran huomaan.»

Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen
katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi,
sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen
hento vartensa ikäänkuin kasvoi. »Saatte tämän seurakunnan papille
viedä sellaiset terveiset», sanoi kuningas, »että ihaninta Ruotsin
hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa.»

Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen
huulensa olivat hymyssä. »Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä,
että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa
talonpoikaispukuun?» kuningas kysyi.

»Niin köyhä hän on», sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille
kasvoilleen.

Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman
hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. »Antaa vaan
kaivoksen jäädä koskematta», hän sanoi. »Kuka kerran on koko ikänsä
nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi,
hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.»

»Mutta jos valtakunta on vaarassa?» sanoi pappi.

»Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha», sanoi
kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti
sakastista.

Ulkona kansajoukko seisoi yhtä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen
sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs
talonpoika meni häntä vastaan.

»Saitko nyt puhua pappimme kanssa?» talonpoika sanoi.

»Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan», vastasi kuningas.

»Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme», talonpoika sanoi.
»Kun käskimme sinun menemään sisään pappimme puheille, tiesimme» että
hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.»

»Niin, kyllä kuulin vastauksen», sanoi kuningas.



SOITTONIEKKA.


Ei kukaan voinut sanoa soittoniekka Lars Larssonista Ullerudissa muuta
kuin että hän myöhemmällä ijällään oli luonteeltaan sekä nöyrä että
vaatimaton. Mutta sellainen ei hän kuulu olleen aina. Nuorena oli hän
niin ylimielinen ja kerskuri, että hän pani ihmiset ihan päästään
pyörälle.

Sanottiin, että hän oli muuttunut ja tullut toiseksi mieheksi yhdessä
ainoassa yössä, ja kas näin se oli tapahtunut!

Lars Larsson kävi kerran ulkona myöhään lauvantaiyönä viulu
kainalossaan. Hän oli kovin hilpeä ja hyvällä päällä, sillä hän tuli
seurasta, jossa hän soitollaan oli saanut nuoret ja vanhat tanssimaan.

Hän kulki juuri muistellen, että niin kauvan kun hänen käyränsä oli
ollut liikkeessä, ei kukaan ollut voinut pysyä alallaan. Tuvassa oli
käynyt niin huikea tanssi, että hänestä pari kertaa oli tuntunut siltä
kuin olisivat pöydät ja penkitkin tanssineet mukana.

»Luulenpa tosiaan, ettei tällä seudulla koskaan ole ollut minunlaistani
soittoniekkaa», virkkoi hän itsekseen.

»Mutta vaikeaapa minun olikin olla, ennenkun minusta tuli tämmöinen
mies», mietiskeli hän edelleen. »Eivätpä olleet päiväni hauskoja
lapsuudessani, kun vanhempani panivat minut kaitsemaan lehmiä ja
lampaita ja minä unhotin kaiken muun istuessani ja näppäillessäni
viulua. Ja ajatteles, kun kotolaiset eivät tahtoneet kustantaa minulle
oikeata viuluakaan! Minulla ei ollut muuta soittokapinetta kuin vanha
puulaatikko, jonka päälle olin sitonut jänteitä.

Päivällä, kun sain olla yksinäni metsässä, oli minulla kylläkin
hauskaa, mutta tullapa sitten kotiin illoin, kun olin päästänyt karjan
eksyksiin. Silloin sain kuulla senkin seitsemän kertaa isältä ja
äidiltä, etten kelvannut mihinkään ja ettei minusta milloinkaan miestä
tulisi.»

Sillä haaralla metsää, missä soittoniekka asteli eteenpäin, koetteli
pienoinen virta raivata itselleen tietä. Siellä oli maa kivinen ja
epätasainen, niin että virran oli vaikea päästä eteenpäin, se kaarteli
sinne tänne, vieri pikku putouksia myöten eikä sittekään näyttänyt
pääsevän minnekään. Tie sitävastoin, jolla soittoniekka astui, koetti
kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Se kohtasi siten vähän päästä
mutkittelevan virran ja hyppäsi joka kerta sen poikki pienten siltain
yli. Soittoniekan oli siis tavan takaa käytävä virran poikki, ja se oli
hänestä hupaista. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut seuraa metsässä.

Oli valoisa kesäyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta eipä ollut
väliä vaikka se olikin poissa, sillä muutenkin oli aivan valoisata.

Ei kuitenkaan vallan samalla tapaa kuin päivällä. Koko luonto esiytyi
toisen värisenä. Taivas oli vallan valkoinen, puut ja korkeat kasvit
maassa olivat hohtavan harmaat. Mutta kaikki oli yhtä selväpiirteistä
kuin päivällä, ja pysähtyessään yhdelle monista silloista ja
katsellessaan alas virtaan voi soittoniekka erottaa jok'ainoan kuplan,
joka poreili vedenpinnalle.

»Nähdessäni tällaisen erämaanvirran». ajatteli soittoniekka, »täytyy
minun muistella omaa elämääni. Yhtä itsepäisesti kuin se, olen minäkin
raivannut uraani, välittämättä kaikesta mitä on asettunut tielleni.
Sellainen oli isä: hän seisoi vastassani kuin kova kallio. Ja sellainen
oli äiti: hän koetti pitää minua alallani ja aivan kuin nukuttaa
sammalmättäiden keskeen. Mutta minäpä hiivin isän ja äidin ohitse, ja
ulos maailmaan kävi tieni.

Hohhoo, niinpä niin, luulenpa äidin istuvan kotona ja yhä itkeskelevän
minun takiani, mutta mitäpä siitä huolin! Olisihan hänen pitänyt
ymmärtää, että minusta täytyi tulla jotakin, eikä koettaa vastustella
minua.»

Hän riipi kärsimättömänä muutamia lehtiä pensaasta ja viskasi ne
virtaan.

»Kas, tuolla tapaa olen repinyt itseni irti kaikesta siellä kotona»,
hän sanoi nähdessään lehtien kulkevan veden myötä.

»Tokkohan äiti edes tietää, että minä olen paras soittoniekka koko
Värmlannissa?» hän virkkoi matkatessaan eteenpäin.

Hän asteli rivakoin askelin, kunnes taas sattui siltakaiteelle. Silloin
hän uudestaan seisattui ja silmäili alas virtaan.

Sillan alla virta kulki kohisevana koskena. Koska nyt oli yö, kuului
vallan toisia ääniä kuin päivällä, ja soittoniekka vallan hämmästyi
seisahtuessaan ja kuunnellessaan. Metsästä ei kuulunut lintujen laulua,
ei havujen kahinaa eikä lehtien rapinaa. Tiellä eivät rämisseet
kärrynpyörät, eivätkä lehmänkellot kilkattaneet metsässä. Kuului vain
kosken kohina, mutta juuri senpä vuoksi se kuuluikin paljon paremmin
ja toisella tavalla kuin päivällä. Tuntuipa kuin kaikkea mahdollista
ja mahdotonta löytyisi virran pohjalla. Ensinnäkin kuulosti siltä,
kuin istuisi siellä joku jauhamassa jyviä isojen kivien välissä, mutta
toisin ajoin kilahti kuin maljoja yhteen iskettäessä juomapidoissa,
ja toisinaan kuului kohua, joka oli kuin väkijoukon puheenkohina
kirkkomäellä jumalanpalveluksen päätyttyä.

»Tämäpä on myöskin jonkinlaista soitantoa», arveli soittoniekka,
»vaikkei se vallan erinomaiselta kuulosta. Luulenpa niitten säveleiden,
jotka tuonaan sepitin, olevan paljon enemmän kuulemisen arvoisia.»

Mutta mitä kauvemmin Lars Larsson seisoi ja kuunteli kosken kohinaa,
sitä paremmalta se rupesi kuulumaan hänen korvissaan.

»Luulenpa sinun panevan parastasi», lausui hän koskelle. »Olet kai
tajunnut, että Värmlannin paras soittoniekka tässä seisoo ja kuuntelee
sinua.»

Samassa tuokiossa kuin hän tämän sai sanotuksi, luuli hän erottavansa
syvyydestä pari metallikirkasta säveltä, aivan kuten joku olisi
näpännyt jännettä koetellakseen sen sointia.

»Katsos vain, nyt on Ahti itse saapuvilla! Kuulenpa miten hän rupeaa
näppäilemään viuluaan. No, annahan kuulla, osaatko soittaa paremmin
kuin minä!» sanoi Lars Larsson ja naurahti. »Mutta minäpä en voi seistä
tässä koko yötä ja odotella milloin alat soittaa», huusi hän heti sen
jälkeen alas veteen päin. »Nyt täytyy minun lähteä patikoimaan, mutta
lupaan seisahtua seuraavallakin sillalle ja kuulostella, onko sinusta
minulle kilpailijaksi.»

Hän taivalsi eteenpäin, ja virran kohistessa metsään päin mutkaisessa
uomassaan hän rupesi jälleen muistelemaan kotiaan.

»Tahtoisinpa vielä kerran nähdä pihamaamme ohi juoksevan pienen puron.
Pitäisi tästä jolloinkin käydä kotona katsomassa, onko äidin vaikea
tulla toimeen sittekun isä kuoli. Mutta kas, kun on niin kovin kiirettä
kuin minulla, on se melkein mahdotonta. Niin kiirettä minulla on, sanon
minä, etten voi pitää huolta muusta kuin viulustani, niin, tuskinpa on
ainoatakaan iltaa viikossa, jolloin olisin joutilas.»

Hetkisen perästä hän jälleen joutui virralle ja tuli sitte heti toisiin
ajatuksiin. Tässä ylimenopaikassa virta ei kohissutkaan koskena, vaan
juoksi vallan hiljaa. Aivan mustana ja kiiltävänä se kulki metsiin
yöharmaiden puiden alla ja kantoi toisinaan helmassaan lumivalkoisen
vaahtomättään ylemmistä koskista. Kun soittoniekka tuli sillalle eikä
kuullut muita ääniä virrasta kuin aika ajoin hiljaista loisketta,
rupesi hän nauramaan.

»Oikeassapa olin, kun ajattelin, ettei Ahti huoli tulla tähän
kohtaukseen», huudahti hän. »Niin, olen kyllä aina kuullut että hänen
pitäisi olla oiva soittoniekka, mutta eipä taida sellaisesta olla
juuri mihinkään, joka aina makaa hiljaa puron pohjalla eikä koskaan
saa kuulla mitään uutta. Hän kyllä tietää että tässä seisoo se, joka
ymmärtää asian paremmin kuin hän, ja sen vuoksi hän ei annakaan kuulla
itseään.»

Niin sanoen hän kävi eteenpäin ja kadotti virran näkyvistään.

Hän tuli sellaiseen seutuun metsässä, jonka halki hän aina oli kammonut
kulkea. Siellä oli maa suurten kiviröykkiöiden peittämä, ja kiemuraisia
kuusenjuuria virui pystyssä niitten välillä. Jos vain metsässä oli
mitään tenhoa tai vaaranpaikkaa, niin juuri täällä sen olisi luullut
piilevän.

Tullessaan kaameain kiviröykkiöitten keskelle soittoniekkaa puistatti
ja hän rupesi aprikoimaan, oliko viisasta kehua itseään Ahdille.

Hänestä näytti, kuin nuo suuret kuusenjuuret olisivat ruvenneet
viittomaan hänelle uhkailevasti.

»Varo itseäsi sinä, joka tahdot olla jotain enemmän kuin Ahti!»

Lars Larsson tunsi sydämensä käpristyvän kokoon pelosta. Hän tunsi
sellaista painoa rinnallaan että tuskin voi hengittää, ja hänen kätensä
tulivat jääkylmiksi. Hän seisahtui silloin keskelle tietä ja koetti
puhua järkeä itselleen.

»Ei koskessa mitään soittoniekkaa ole!» hän sanoi. »Se on vain turhaa
luuloa ja taikauskoa. Samantekevää lie, mitä hänestä olen sanonut
taikka en.»

Näin puhellessaan hän tirkisteli ympärilleen metsässä, ikäänkuin
saadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Jos olisi ollut päivä,
niin olisi kai jok'ainoa pienoinen lehdyt kuiskannut hänelle, ettei
metsässä ole mitään vaarallista, mutta nyt yössä seisoivat kaikki puut
yhdessä ja äänettöminä ja näyttivät kätkevän kaikenlaisia vaarallisia
salaisuuksia.

Lars Larsson rupesikin yhä kovemmin pelkäämään. Enimmän kammotti häntä
se, että hänen vielä kerran oli pakko kulkea virran yli, ennenkun se
erosi tiestä ja lähti omalle suunnalleen. Hän aprikoi että mitähän Ahti
hänelle tekisi, kun hän kävi viimeisen sillan yli. Ehkäpä hän nostaisi
ison mustan käden vedestä ja vetäisi hänet syvyyteen.

Hän oli niin peloissaan, että mietti kääntyä takaisin. Mutta sittehän
hän taasen joutuisi virralle. Ja jos hän poikkeaisi tieltä ja painuisi
metsään, niin olisi se jälleen vastassa, se kun kierteli ja kaarteli
kaikkialla.

Hän tunsi sellaista tuskaa, ettei tiennyt mitä tehdä. Tuo virta oli
kietonut ja vanginnut ja sitonut hänet, niin että hänen oli mahdoton
päästä pakoon.

Vihdoin hän näki edessään viimeisen ylimenopaikan. Häntä vastapäätä
viiran toisella puolella oli vanha mylly, joka kaiketi oli ollut
kylmillä monta monituista vuotta. Iso myllynpyörä riippui liikkumatonna
virran yli, padonsulku mätäni maalla, vesiruuhet olivat sammaltuneet,
ja tyhjissä luukuissa kasvoi kallioimarretta ja naavaa.

»Jos olisi kuten ennen ja täällä olisi ollut ihmisiä». ajatteli
soittoniekka, »niin olisin nyt pelastettu kaikesta vaarasta.»

Mutta hän tyyntyi joka tapauksessa nähdessään ihmiskäsien tekemän
rakennuksen, ja käydessään virran yli häntä ei juuri ollenkaan enää
pelottanut. Eikä hänelle tapahtunutkaan mitään vaarallista. Ahdilla ei
näyttänyt olevan hänelle mitään sanottavaa. Hän ihmetteli vain itseään,
kun oli voinut säikähtää mokomasta tyhjästä.

Hän tunsi itsensä oikein iloiseksi ja turvalliseksi, ja vielä
iloisemmaksi hän tuli, kun myllynovi avautui ja nuori tyttö tuli ulos
häntä vastaan.

Se näytti vallan tavalliselta talonpoikaistytöltä. Sillä oli
puuvillahuivi päässä ja lyhyt hame ja avara mekko, mutta jalat olivat
paljaat.

Tyttö kävi soittoniekan luo ja sanoi muitta mutkitta hänelle:

»Tahdotko soittaa minulle, niin minä tanssin sinulle.»

»Miksikä ei», sanoi soittoniekka, joka oli hyvällä tuulella nyt, kun
oli päässyt pelostaan, »sen voin kyllä tehdä. En ole ikinä kieltäytynyt
soittamasta kauniille tytölle, joka tahtoo tanssia.»

Hän istahti kivelle myllynsulun reunalle, pani viulun leukansa alle ja
alkoi soittaa.

Tyttö otti muutamia askelia soiton tahdissa, mutta sitte hän pysähtyi.

»Mitä polskaa sinä nyt soitat?» sanoi hän. »Eihän siinä ole lainkaan
voimaa.»

Soittoniekka vaihtoi säveltä, koetti toista, jossa oli enemmän vauhtia.
Tyttö seisoi edelleen tyytymättömänä.

»En minä osaa tanssia moisen kuhnuripolskan mukaan», hän sanoi.

Soittoniekka viritti silloin huimimman säveleen minkä taisi.

»Jollet tähän tyydy», hän sanoi, »niin saat kutsua paremman
soittoniekan kuin minä.»

Samassa kun hän näin sanoi, tunsi hän, miten käsi tarttui hänen
käsivarteensa juuri kyynäspään kohdalta ja alkoi ohjata käyrää ja
auttaa vauhtia.

Viulusta tulvaili silloin säveliä, jommoisia hän ei koskaan ollut
kuullut. Niissä oli niin ripeä tahti, että hän ajatteli ettei pyörivä
rataskaan olisi voinut seurata sitä.

»Niin, kas sitä voi sanoa polskaksi!» sanoi tyttö ja alkoi pyöriä
ympäriinsä.

Mutta soittoniekka ei häntä katsellut. Hän oli niin ihmeissään
säveleestä jota soitti, että ummisti silmänsä kuullakseen paremmin.

Kun hän ne avasi hetken päästä, oli tyttö poissa, mutta sitä hän ei
paljon ajatellut. Hän jatkoi soittamistaan pitkän ajan, sillä koskaan
hän ei ollut kuullut sellaista viulunsoittoa.

»Mutta nyt lie jo aika lopettaa tämä», hän viimein arveli ja tahtoi
laskea käyrän alas.

Mutta käyrä jatkoi kulkuaan. Hän ei voinut saada sitä pysähtymään. Se
kulki edestakaisin kielien yli ja tempasi käden ja käsivarren mukaansa.
Ja se käsi, joka piteli viulunkaulaa ja näppäili kieliä, ei sekään
voinut päästä irti.

Silloin valui kylmä hiki soittoniekan otsalle, ja nyt hän täydellä
todella rupesi pelkäämään.

»Mitenkähän tämä loppuu? Pitääkö minun istua täällä ja soittaa
tuomiopäivään saakka?» kysyi hän itseltään epätoivoissaan.

Käyrä kävi edelleen vinhaa vauhtia ja loihti kuuluviin säveleen
toisensa perästä, aina jotakin uutta ja niin kaunista, että
miespoloisen täytyi ymmärtää kuinka mitätön hänen oma taitonsa oli. Ja
tämäpä juuri vaivasi häntä pahemmin kuin väsymys.

»Se, joka soittaa viulullani, hän ymmärtää taidon. Mutta minä en
ikipäivinäni ole ollut muuta kuin poropeukalo. Nyt vasta saan oppia,
miltä soiton pitää kuulua.»

Pariksi silmänräpäykseksi hän niin hurmautui soitosta, että unohti
onnettoman tilansa. Mutta sitten tunsi hän käsivarsiansa pakottavan
väsymyksestä ja lankesi uudelleen epätoivoon.

»Tätä viulua en voi laskea käsistäni, ennenkun olen soittanut itseni
kuoliaaksi. Voinpa ymmärtää ettei Ahti tyydy vähempään.»

Hän alkoi itkeä kohtaloaan, yhä jatkaen soittamistaan.

»Olisi ollut minulle parempi, jos olisin istunut pikku tuvassamme äidin
luona. Mitä merkitsee kaikki kunnia, jos kaiken pitää loppua tällä
tavalla?»

Hän istui siinä tuntikauden toisensa jälkeen. Tuli aamu, aurinko nousi
taivaalle ja lintuset sirkuttelivat hänen ympärillään. Mutta hän
soitti, soitti taukoamatta.

Koska tänään oli sunnuntai, sai hän istua vanhan myllyn luona aivan
yksinään. Ei kukaan ihminen kulkenut metsään päin. Ne menivät kirkkoon
alas laaksossa ja kyliin, jotka reunustivat valtamaantietä.

Tuli aamupäivä, aurinko kohosi yhä korkeammalle taivaalle. Linnut
vaikenivat, mutta petäjien pitkät havut alkoivat suhista.

Lars Larsson ei antanut kesäpäivän helteen hillitä itseään. Hän soitti,
soitti soittamistaan. Tuli viimein ilta, aurinko laski levolleen, mutta
hänen käyränsä ei tarvinnut lepoa, ja hänen käsivartensa liikkueli yhä
edelleen.

»Vallan varmaa on, että tämä minut tappaa», hän sanoi. »Ja se on oikea
rangaistus kaikesta ylimielisyydestäni.»

Myöhään yöllä tuli ensimäinen ihminen vaeltaen metsän halki. Se oli
vanha, köyhä eukko, jonka selkä oli kumara ja tukka harmaa ja kasvot
monien murheiden uurtelemat.

»Sepä on merkillistä», soittoniekka ajatteli. »Minusta tuntuu kuin
tuntisin tuon vanhan eukon. Voiko olla mahdollista, että se on äiti?
Voiko olla mahdollista, että äiti on tullut niin vanhaksi ja harmaaksi?»

Hän huusi kovaan pysäyttääkseen hänet.

»Äiti, äiti, tulkaa tänne minun luokseni!» hän sanoi.

Eukko seisahtui aivan kuin vastenmielisesti. »Kuulen nyt omin korvin,
että olet Värmlannin paras soittoniekka», hän sanoi. »Ymmärrän kyllä,
ettet enää välitä tällaisesta köyhästä eukosta kuin minä olen.»

»Äiti, äiti, elkää menkö minun ohitseni!» huusi Lars Larsson. »Minä
en ole suuri soittoniekka, vaan kehno raukka. Tulkaa tänne, että saan
puhua kanssanne!»

Silloin tuli äiti lähemmäksi ja näki miten hän istui ja soitti. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella, hiukset valuivat hikeä, ja
veri tihkui kynsien alta.

»Äiti, minä olen joutunut onnettomuuteen ylpeyteni tähden, ja nyt minun
täytyy soittaa itseni kuoliaaksi. Mutta sano sitä ennen voitko antaa
anteeksi minulle, joka jätin sinut yksiksesi ja köyhäksi vanhoilla
päivilläsi?»

Äidin valtasi suuri sääli poikaa kohtaan, ja kaikki viha, mitä hän oli
tuntenut, oli kuin pois puhallettu. »Kyllä annan anteeksi sinulle»,
sanoi hän. Ja kun hän näki pojan tuskan ja tahtoi, että tämä ymmärtäisi
hänen tarkottavan sitä mitä sanoi, vahvisti hän anteeksiannon Jumalan
nimellä.

»Jumalan meidän Vapahtajamme nimessä annan sinulle anteeksi!» sanoi hän.

Mutta kun hän tämän sanoi, pysähtyi käyrä, viulu putosi maahan, ja
soittoniekka nousi pystyyn pelastettuna ja vapahdettuna. Sillä lumous
oli loppunut, koska hän oli kohdannut ihmisen, joka niin suuresti oli
säälinyt hänen hätäänsä, että oli lausunut Jumalan nimen hänen ylitseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sadun satu : ynnä muita satuja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.