Title: Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa : Romaani
Author: Valtonen, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa : Romaani" ***
TIPAHTAA ***



ÄLÄ NUOLAISE ENNENKUIN TIPAHTAA!

Romaani


Kirj.

HILJA VALTONEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.



      Rakas Asser.

      Sanoit kerran tuntevasi minut ja sieluni. Pelkään,
      että erehdyit silloin. Lue tämä mukana seuraava
      vihko! Se on pala todellista sieluani. Lue, ymmärrä ja
      anteeksi suo!

                                 Sinua iäti rakastava
                                    _Varpu Vapaa_.



1.


Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt
saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi
kuin itse haluan. Harvoille on onni niin myötäsukainen.

Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku,
äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisten mieliharmi. Äitini pesi pyykkiä
selkä koukussa aamusta iltaan. Jos isä rupesi liiaksi reuhaamaan, sai
hän märällä lakanalla ympäri korviaan. Pyykkipadan porinaan heräsin.
Pyykkipadan porinaan nukuin.

Asuimme kunnanlääkärin pyykkituvassa. Kaunis puutarha oli pyykkituvan
ja lääkärinasunnon välillä. Mutta jos taitoin ihanan kukan tai poimin
viekoittelevan marjatertun, niin sain vihlovan piiskasaunan.

»Hyvä Jumala», rukoilin minä, sillä äitini oli uskovainen ja kertoili
minulle ihmeellisiä asioita taivaasta. »Hyvä Jumala, ota tämä puutarha
tykösi taivaaseen tai lähetä pieni, valkea enkeli, joka antaa minun
poimia yhden kauniin kukan ilokseni ja muutaman marjatertun syödäkseni!»

Puutarha ei lentänyt taivaaseen. Pieni, mustakutrinen, valkopukuinen
enkeli sensijaan tepasteli sen käytävillä.

Hiivin luokseen. Lauloin. Tanssin. Heitin kuperkeikkoja. Saavutin
valkean enkelin suosion. Hän ojensi minulle valkean kätensä ja pyysi
leikkimään kanssaan.

Silloin lensi valkean ruusupensaan varjosta lihava, kaksileukainen akka.

»Kuinka sinä, likainen kerjäläiskakara, uskallat tarttua tohtorin Sadun
käteen! Ulos tielle! Siellä on teikäläisten koti.»

Viisi paksua sormea raateli raivokkaasti keltaisia palmikoitani.

Huusin. Huusin voimieni takaa. Pieni, valkea enkeli huusi myös.

Tohtorinrouva riensi apuun valkeasta rakennuksesta. Äitini riensi apuun
pyykkituvasta. Molemmat äidit nostivat itkevät kultasensa syliinsä.

»Mikä on hätänä?» kysyivät he.

»Stiina löi vierasta lasta, joka leikki kauniisti kanssani», sanoi
mustakutrinen enkeli.

»Tuo lihava akka ei anna minun leikkiä enkelin kanssa, vaikka minä
hänet tänne Jumalalta pyysin», selitin minä.

Tohtorinrouva hymyili. Hän tukki viittauksella puolustautuvan
palvelijansa suun.

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän minulta.

»Varpu. Ja minä tahdon leikkiä enkelini kanssa. Jumala lähetti hänet
antamaan minulle kukkia ja marjoja.»

»Valpuri hänen nimensä on, mutta me sanomme häntä Varpuksi», selitti
äiti.

»Sinä saat leikkiä Sadun kanssa», lupasi ystävällinen tohtorinrouva ja
taputti päätäni. Minusta näytti hänkin suurelta, valkealta enkeliltä.
»Mutta Satu ei ole enkeli. Hän on pikkutyttö kuten sinäkin. Hän antaa
sinulle kukkia ja marjoja.»

Vai ihminen Satu oli! Samanlainen hän ei ollut kuin minä. Mutta minä
sain leikkiä hänen kanssaan. Sain poimia kukkia hänen luvallaan.
Sain syödä marjoja hänen seurassaan. Sain pukeutua hänen vanhoihin
vaatteihinsa. Hän, Satu, aina antoi. Minä en voinut koskaan antaa.

Välisti tuli puutarhaan kolmas tyttö. Hän oli punainen, sininen,
keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Hän juoksi kukkasaran poikki,
hän viskeli marjoja käytäville, hän nipisteli Satua. Minua hän kivillä
heitteli. Kun häntä toruttiin ilkeydestään, osoitti hän minua ja sanoi:

»Lainamekko sen teki.»

Minä vihasin kolmatta tyttöä, joka oli punainen, sininen, keltainen tai
kirjava, valkea harvoin. Nähdessäni hänen tulevan juoksin tavallisesti
piiloon.

Kolmas tyttö oli Aina-Siviä Aho, rikkaan kauppiaan ainoa tytär.

Kasvoin. Satu kasvoi. Aina-Siviä Aho oli aina päätänsä pidempi meitä.

Satu sai kotiopettajan. Mitä oli Sadulla, sitä piti olla
Aina-Siviälläkin. Minä jouduin kansakouluun. Harvoin enää yhtehen
yhdyimme, harvoin puutarhassa leikimme. Minä olin köyhä lapsi, minun
täytyi jo työhön ryhtyä. Elämän ankarat aivoitukset niin viittoivat
tieni.

Vastapäätä tohtorin valkeaa taloa, maantien toiselle puolen,
perustettiin uusi koulu, oppikoulu. Sitä koulua kävivät varakkaiden
lapset, herrasväen lapset. Siinä koulussa kasvatettiin herroja ja
neitejä. Sinne kouluun Satu ja Aina-Siviäkin joutuivat.

Minun äitini oli sen koulun lämmittäjä ja puhdistaja. Ja minä auttelin
äitiäni niissä hommissa.

»Äiti, enkö pääsisi minäkin tähän kouluun?» uskalsin kysyä.

»Ole hulluttelematta!» kivahti äiti. Siihen se asia raukesi.

Ei tullutkaan seuraavana vuotena tarpeellista määrää oppilaita
ensiluokalle. Silloin tuli tohtori pyykkitupaan.

»Teidän on pantava Varpu yhteiskouluun», sanoi tohtori.

Sydämeni loikki kuin iloinen sammakko toukokuulla.

»Ei ole varoja», sanoi äiti sävyisästi, sillä hän kunnioitti suuresti
tohtoria, joka antoi meidän ilmaiseksi asua pyykkituvassa. Tohtori
äidille toimitti koulun siivoamisenkin.

»Varpu pääsee vapaaoppilaaksi.»

»En jaksa kirjoja ostaa.»

»Ostan hänelle kirjat.»

No, niin. Pääsin yhteiskouluun ja kävin sen läpi. Useimmat tovereistani
menivät kaupunkiin jatkamaan lukujaan yletäkseen ylioppilaiksi. Minä
pääsin myyjättäreksi Ahon kauppaan.

Sinä talvena äitini sai keuhkokuumeen ja kuoli.

Isä vaati palkkaani juomisrahoikseen. Kun en siihen suostunut, haukkui
hän minut, olisi pieksänytkin, mutta kauppias Aho ehti väliin. Sen
jälkeen en tiennyt isästä, ennenkuin kuulin hänen saaneen kurjan
kuolemansa kapinassa.

Kapinatalvena pääsin Ahon konttoristiksi. Uusi asemani oikeutti minut
syömään isäntäväkeni kanssa samassa pöydässä. Sangen visusti piti minun
kuitenkin muistaa, etten puheeseen puuttunut muulloin kuin kysyttäessä.
Monesti, varsinkin Aina-Siviä-neidin kotona ollessa, sain kesken
aterian nousta suorittamaan piioille kuuluvia askareita. Mutta minä
opin pöytätavat.

Minä olen kaunis tyttö. Vartaloni on pieni, mutta se on kaikin puolin
siro ja sopusuhtainen. Hiukseni ovat kullankeltaiset. Kulmani ovat kuin
hiilellä piirretyt, ja silmiäni on sanottu kekälesilmiksi.

Ahon konttorissa en tiennyt olevani kaunis. Myyjätoverit, talollisten
pojat, kepuliherrat, parveilivat ympärilläni makeita sanoja huulillaan.
Annoin heille palttua. Koska olin käynyt oppikoulua, tahdoin saada
miehekseni herran, oikean sivistyneen herran, joka ei juopottelisi
kuten isäni, joka palvelisi vaimoaan kuten tohtori, joka voisi tarjota
ylellisen kodin kuten kauppias Aho, joka olisi nuori ja kaunis kuten
maisteri Berg. Äitini kaltaiseksi orjaksi en halunnut enkä halua tulla.

Eräänä päivänä kauppias lähetti minut asemalle viemään kiireellistä,
tärkeätä kirjettä junaan. Oli hiukaisevan kuuma heinäpäivä. Hatutta,
takitta hyppäsin pyörälle ja ajoin asemalle. Juna oli lähtemäisillään.
Jätin pyörän huolettomasti maahan. Juoksin postivaunun luo. Lopsis.
Tärkeä, kiireellinen kirje oli ehtinyt junaan.

Huohottaen kuljin junan sivua pyöräni luo.

»Onpa siinä saakelin sievä tyttö», sanoi eräs herra vaunun portailta.

Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni minäkin kerran »saakelin sievän
tytön». Ei vaunun portailla eikä koko asemalla ollut yhtään naista.

»Eikä se lapsi-parka näytä edes olevan selvillä omasta kauneudestaan,
koska noin uteliaana ympärilleen vilkuilee», kuulin vielä saman
herran sanovan poistuvan vaunun portailta. Sitten hän lähetti minulle
lentosuukon.

Silmäni aukenivat. Moni seikka selveni. Ymmärsin, miksi tuntemattomat
herrat, jotka aterioivat isäntäni pöydässä, olivat aina aluksi minulle
ystävällisiä ja kohteliaita, mutta lakkasivat heti seurustelemasta
kanssani, kun ystävällinen isäntäväkeni oli heille hyväntahtoisesti
selittänyt sukujuureni. Sinä päivänä selveni minulle, etten koskaan
kotiseudullani sukuni tähden pääsisi siihen yhteiskunnalliseen asemaan,
johon kauneuteni oikeutti ja haluni veti. Se päivä, se heinäpäivä,
synnytti minut uudestaan.

Onni ja menestys kukkikoot kantapäissäsi, mies, joka minua »saakelin
sieväksi» tytöksi sanoit!

Koko palkkani säästin kuin saituri ja tuhlasin sen kallisarvoisiin
koruihin, hienoihin alusvaatteisiin, jotka erottavat sivistyneen
ihmisen nousukkaasta. Niinpä kun vuosi vierähti, oli laatikossani
samanlaiset helyt kuin Aina-Siviällä mennessään tohtorin kemuihin.
Kotikulmilla en aikonut helyilläni komeilla. Mutta päivä oli valkeneva,
jolloin ne saisivat nousta laatikoistaan arvoani ylentämään yleisön
silmissä.

Ja se päivä valkeni.

Lehdestä näin, että Siirilän paperitehtaan konttorissa oli maan
molempia kieliä taitavan naiskonttoristin paikka avoinna. Palkka oli
neljä kertaa suurempi kuin omani.

Minä en jäänyt tuumimaan. Heti työstä päästyäni tungin hakemukset
valokuvani keralla kirjekuoreen. Huolehdin visusti siitä, että
papinkirjassani oli vain konttoristi ja että perhesuhteet jätettiin
kauniisti mainitsematta. Rovastin apulainen oli nuori ja teki pyyntöni
mukaan.

Kahden viikon kuluttua sain kutsun saapua Siirilään.

Ahon naama venähti pitkäksi, kun sanouduin irti, Lupasipa koroittaa
palkkaanikin kahdellakymmenelläviidellä markalla, jos jäisin. Mikä
raha on nykyään 25 markkaa. Uudelle konttoristilleen hän saisi maksaa
25 kertaa 25 markkaa enemmän kuin minulle eikä saisi vielä sittenkään
kunnollista paikantäyttäjää. Kiitin niiaten. Jäämään en suostunut.

Varpu Vapaa, pyykkiakan ja humalaisen hulttioimen jälkeläinen, nousi
tavaroineen koti asemallaan kolmannen luokan matkustajavaunuun.
Kotiseutu jäi. Kaupungissa matkatavarani hienostuivat. Hienostui itse
Varpu Vapaakin. Helyt olivat nousseet ylös laatikoistaan.

»Kukahan lienee tuo kaunis ja hieno neiti», ajattelivat varmaan kaikki
toisen luokan matkustajat, kun loppumatkan kuljin hienoston seurassa.

Hyvästi menneisyys!

Varpu Vapaa on nyt todella vapaa!



2.


Hohhoo! Miten tämä armas maailma muuttuukaan, kun pääsee kunnolliseen
eroon entisyydestään!

Siirilässä minut vietiin tehtaan isännöitsijän, insinööri Allan
Brunin eteen. Minulle ei ole tähänastisessa elämässäni yhteensä niin
monta kertaa kumarrettu, kuin hän nyt parissakymmenessä minuutissa
taivuttelihe edessäni. Komea ja kohtelias mies, tämä nykyinen isäntäni.
Mutta minulle hän on kuitenkin miellyttävä sivuseikka, koska hän on
nainut mies.

Minut esiteltiin myös herttaiselle rouva Lilli Brunille. Koetin
käyttäytyä niin kuin Satu tällaisessa tilaisuudessa käyttäytyisi.
Kohdistin koko huomioni ja herttaisuuteni rouvaan. Ja katso, tämä
sivistynyt koti avasi minulle ystävällisesti ovensa. Sain asua isäntäni
perheessä, kunnes huoneeni konttoripäällikön rakennuksessa saataisiin
asuttavaan kuntoon.

Kohtalo itse aukaisi minulle ovet siihen elämään johon olin kaivannut
ja halunnut. Rouva Brunin siipien suojassa tutustuin Siirilän
sivistyneistöön. Se otti minut epäilyksittä vastaan.

Mutta niin herttainen kuin rouva Brun olikin, oli hänellä eräs
taipumus, josta en pitänyt. Hän kyseli alinomaa perheestäni, kodistani,
entisyydestäni.

»Vieläkö vanhempanne elävät?»

»Eivät. Olen orpo.»

»Lapsi-parka!»

Vielä kerran kiitän sinua, kohtalo, että perheeni hautaan syöksit!

Ja minä kerroin rouva Brunille äidistäni, joka kuoli keuhkokuumeeseen.
Ainoa totuus, minkä hänestä voin kertoa. Muuten kuvasin äitini
tohtorinrouvan kaltaiseksi. Kerroin myös kauniista puutarhastamme,
jossa ruusut, kielot ja narsissit kukkivat. Kerroin siitä kauniista
kukkasateesta, joka äitini haudan peitti.

»Lapsi-parka!» sanoi rouva Brun. Hänen valkea kätensä hyväili omaani
niin hellästi, että kyynelet herahtivat silmiini. Ja minusta tuntui,
kuin olisin puhunut totta koko ajan, vaikka tiesin, ettei äitini
haudalle laskettu kuin yksi katajaseppele, johon kukat oli laitettu
valkeista karamellipapereista.

»Isäni menetin sodassa. Hänen kuolemansa oli kamala. En muistele sitä
mielelläni.» Ensimmäisen kerran vuodatin kyyneliä isäni muistolle.
Ah, kuinka katkerasti olisinkaan häntä kaivannut, jos hän olisi ollut
sellainen, jollaiseksi hänet kuvasin!

Kotini! Ah, millaisen maallisen paratiisin siitä loinkaan!
Ihmeellisintä oli, että todella tunsin kertoessani eläneeni sellaisessa
kodissa. Nautin kuvauksestani, nautin naurustani, nautin itkustani.
Itkustani ehkä enimmän nautin.

»Kapinalliset polttivat kotini. Kaikki meni. Yksin jäin köyhyyteen.
Opintoni jäivät kesken. Täytyi ryhtyä leivän eteen työskentelemään! Oh!
Elämä on niin tuskallista!» Hymyilin kyynelien läpi ja koetin näyttää
urhoolliselta.

»Anteeksi, ystävä-kulta, että herätin näin tuskallisia muistoja! En tee
sitä enää toiste», sanoi rouva Brun. Sitä minä juuri halusinkin.

»Ei mitään! Olen liian herkkä ja vaikutuksille altis. Minun pitää
karaista itseäni. Arvet ovat kuitenkin vielä niin arat, etten niitä
mielelläni koskettele. Mutta onhan teillä oikeus tietää, millaisista
oloista olen lähtöisin, sillä nykyinen konttoriväestö on niin
kirjavaa. Monen syntyperä on hämärä. Heidän kanssaan ei mielellään ole
läheisemmissä tekemisissä », puhuin minä.

Saavutin tarkoitukseni. Kukaan ei kiusannut minua kyselyillä
perheestäni. Rouva Brun levitti tiedon seurapiiriin, kuinka julma on
kohtalo ollut Varpu Vapaalle, miten surulliseksi hän tulee, kun siitä
ruvetaan puhumaan. Minun ei tarvinnut itseni monistaa valhettani.

Varpu Vapaa parka, rukka!



3.


Kun ensikerran astuin työhöni konttoriin isännöitsijä Brunin
saattamana, kohtasi katseeni siellä ensitöikseen miehen, jolle sieluni
heti antoi nimen Luomakunnan Kruunu. Hänellä oli voimistelijan vartalo,
Apollon pää, tanssitaiturin liikkeet ja näyttämösankarin miellyttävä
ääni. Hän ei ollut minulle sivuseikka. Hän oli nuori mies.

»Konttoripäällikkö, maisteri Äyrämö», esitteli isännöitsijä minulle
Luomakunnan Kruunun.

Esimieheni kumarsi hymyillen. Sen jälkeen esiteltiin tulevat
työtoverini, joukko näivettyneitä vanhojapiikoja ja muutamia
kaislamaisia nuoria miehiä.

»No, neiti Vapaa, mitä pidätte konttoripäälliköstä?» kysyi rouva Brun
heti aamiaispöydässä minulta.

»Kyll’ on kakku päältä kaunis, kuorelta ylen korea», vastasin Kullervon
tunnetulla lauseella.

»Eikö totta! Mutta hänellä on myös kaunis sielu. Tavallisesti kauniit
miehet ovat mamselimaisia. Herra Äyrämö on miehekäs», ylisti rouva.

»Kuka hänen sielunsa kauneuden on nähnyt?» kysyi isännöitsijä
pilkallisesti.

»Olethan itse myöntänyt, että hän on tunnontarkka virkamies ja hoitaa
ensiluokkaisesta tehtävänsä.»

»Jaa. Sen voi tehdä yhtä hyvin rumasieluinenkin mies.»

»Allan ei pidä siitä, että Äyrämöä kehutaan. Totta on, että Äyrämö on
kohtelias, ystävällinen, herttainen, avulias niin köyhille ja rumille
kuin rikkaille ja kauneille. Kerran hän kantoi vanhan, likaisen naisen
sylissään tohtorille, kun nainen langetessaan jäätikölle katkaisi
jalkansa eikä päässyt omin voimin liikkumaan.»

»Sellainen sankari teidän esimiehenne on, neiti Vapaa. Kaikki naiset
ovat hulluina hänen peräänsä. Älkää vain te rakastuko häneen. Hän
rouhii rikki naisten sydämiä kuin hyvä pähkinänsärkijä.»

»Olkaa huoletta! En ole tulenarka.»

Mutta minä olin tulenarka. Tuskin olin istunut kuukauden päivät häntä
vastapäätä, kun olin sydänjuuriani myöten häneen rakastunut. Hän oli
aurinkoni. Kun hän oli huoneessa, oli päivä. Kun hän meni pois, tuli
yö. Hän oli pilkulleen sellainen sivistynyt herra, jollaisen halusin
miehekseni. Maisteri, tuomarin poika, varakas, hyväpalkkainen, komea,
kohtelias.

Pahinta oli, ettei hän rakastunut minuun. Hän suorastaan karttoi minua.
Hän saattoi tuhlata hymyn jollekulle näivettyneelle työtoverilleni,
minua hän katseli kulmat kurtussa kuin tekisin paljaita pukkeja
työhöni. Kuitenkin olin ehdottomasti kaunein nainen Siirilässä. Sen
ilmaisi minulle peili, naisten kateus ja miesten ihailu. Nuoret
miehet liehuivat ympärilläni kuin kiusalliset kärpäset. Ylpeyden
kärpäslätkällä karkoittelin heitä matkoihinsa. Minä en halua köyhää
miestä, en halua nousukasta, en juoppoa. Halusin Äyrämön. Itkin
vuoteellani. Halusin olla ruma noita-akka, koska kerran kauneudestani
ei ollut niin paljon hyötyä, että se olisi kiinnittänyt minuun
haluamani miehen.

Mitä korkeammalle tuskani kohosi, sitä pystympään pääni nostin.
Tämän seurakunnan ei tarvinnut tietää, että minä rakkauden tuskissa
kiemurtelin. Eei! Armollisesti vastasin esimieheni tervehdykseen.

Yhtenä päivänä levisi konttorissa huhu, että Äyrämö seurusteli tohtori
Peipon sisaren kanssa.

»Näin omilla silmilläni, kuinka he suutelivat Putkosen veräjän suulla»,
vannoi konekirjoittajatar.

Minä istuin laskukoneeni ääressä. Viereisen huoneen ovi oli raollaan.
Näin Äyrämön sukivan hiuksiaan peilin edessä. Kuulkoon nyt kerran
kunniansa!

»Ja te olette nyt kateudesta kahtia halkeamassa, Kun neiti
Peippo-raukkakin kerran sai suudelman. Täytyyhän maisteri Äyrämön
tasapuolisesti kohdella ihailijattariaan. »

Konttoripäällikkö ilmaantui kynnykselle.. Tytöt hävisivät kuin siivellä
lakaistuna.

Äyrämö asteli suoraan luokseni. Nousin seisomaan.

»Mistä puhelitte, neiti?»

»Puhuimme suudelmista, herra.» Vaikka sydämeni pomppi kaulassa, niin
tuijotin kiinteästi, ylpeästi esimiestäni silmiin.

Hän astui askelen lähemmäksi, niin lähelle minua, että tunsin hänen
saippuansa tuoksun. Hänen kulmansa kurtistuivat:

»Mitä te, pikkutyttö, suudelmista tiedätte?»

»Anteeksi, minä en ole pikkutyttö.»

Hän kumarsi virallisesti.

»Anteeksi, mitä armollinen neiti tietää suudelmista?»

»Että väkisin-suutelijaa saa purra.»

»Kas, kas pikku kissimirriä! Kai te sentään kehrätäkin osaatte?»

»Ja kynsiä myös.»

»Totisesti. Siltä tuntuu. Ettehän pahastu, armollinen neiti, jos rupean
näyttelemään eläintenkesyttäjän osaa?»

»Teidän elämänne, herra Äyrämö, ei liikuta minua. Kesytelkää vaikka
hiiriä!»

Hänen silmäluomensa painuivat puoliumpeen. Hätkähdin, peräydyin. Niin
katselee kissa hiirtä, jonka se pitää varmana saaliinaan.

»Älkää olko noin hemmetin koppava, se voi tulla teille kalliiksi!»
sanoi hän venytellen.

»Teiltä en ainakaan tule rahoja lisää kerjäämään.» Osasin tässä minäkin
kulmiani kurtistella.

Hän kohautti hartioitaan. Meni kolme askelta.

Katsahti minuun. Hymähti. Meni pöytänsä ääreen.

Iloitse, sieluni! Hän, Asser Äyrämö. Luomakunnan Kruunu, näkee minut!



4.


Olen muuttanut omaan asuntooni konttoripäällikön rakennuksessa.
Toisessa huoneessani ovat seinäpaperit punaruusuisia, toisessa ruusut
ovat sinisiä. Muutenkin tuntuu elämäni ruusuiselta. Elän täyttyvien
toiveiden toukokuuta. Maailma on ihana, ihmiset hyviä, menneisyys
haipumassa hautaan.

Rouva Brun lahjoitti minulle toiseen huoneeseeni vanhan korikalustonsa.
Toiset rouvat ovat antaneet mikä mitäkin, niin että uusi kotini on
nyt sangen viihtyisä. Työtovereiltani olen saanut kukkia, maljakkoja,
tauluja. He ovat hauskoja ihmisiä hekin, vaikka aluksi luulin
joutuneeni kapakalojen joukkoon. Itse olen hankkinut asuntooni
leposohvan ja ison, hyvän peilin, josta voin nähdä itseni yhdellä
silmäyksellä kiireestä kantapäähän. Sen edessä opettelen liikkeiden
siroutta, asentojen kauneutta. Koska olen pieni ja hento, sopii
keijumaisuus minulle. Miksi en auttaisi luonto-äitiä?

Ja seinäni takana ovat esimieheni autiot huoneet. Koska hän on
poikamies, asuu hän täyshoidossa pappilassa. Mutta nyt on talo täynnä
maalareita ja verhoilijoita, jotka kunnostavat huoneita. Hän, Asser
muuttaa seinäni taa! Ah!

Olen aivan varma, että kohtalo on määrännyt minut esimieheni vaimoksi.
Hyväinen aika! Eihän se mikään yliluonnollinen asia ole. Onhan ennenkin
sellainen ihme tapahtunut, että esimies on nainut alaisensa kauniin
tytön. Niin kävi Ruck’in »Virallisessa morsiamessa» ja monessa muussa
kirjassa. Viime aikoina on minusta alkanut tuntua, että elämäni tulee
olemaan merkillisempi kuin monien kanssaihmisieni, sillä en ole
jokapäiväinen ihminen. En tahdo olla. Luin eräästä kirjasta, että
ihminen on sitä, mitä hän tahtoo. Ja minä tahdon Asserin rakastetuksi
vaimoksi.

Eräässä toisessa kirjassa sanotaan, että »jos haluat pauloihisi miehen,
älä anna hänen olla varma itsestäsi». Niin, Asser Äyrämö, Luomakunnan
Kruunu, sinä haluat ehkä hiukan hakkailla kaunista konttoristiasi,
mutta tämä ei alennu sellaiseen. Suutele Aura Peippoa vain Putkosen
veräjällä, kävele perhetyttöjen kanssa kuutamopolulla, Varpu Vapaata et
koske, ellet ensin kosi!

Pehmenee kivikin, kun sitä vuoroin kuumentaa, vuoroin kylmällä
vedellä valaa. Työssä, visiiteillä, huveissa olen esimiestäni kohtaan
herttainen. Oh, se on niin hirveän helppoa, paljon helpompaa kuin olla
tasapuolisesti herttainen muille herroille juorujen välttämiseksi.
Ja varovainen on Asserkin, vaanivathan kaikkien naisten silmät hänen
jokaista liikettään, hymyään, katsettaan.

Eilen illalla iltamassa hän tanssi kanssani pari kertaa.

»Jospa voisin aina tanssia kanssanne, neiti!» kuiskasi hän. Koetin
hymyillä, vaikka mieleni teki itkeä onnesta. Hänen kosketuksensa
oli kuin hyväily, hänen äänensä lempeä etelätuuli. Ja minun järkeni
kutistuu niiden vaikutuksesta pieneksi kuin lumipallo lämpimässä
vedessä.

Mutta kun hän toisen kerran tanssiessaan pyysi minua odottamaan itseään
Kuusikkokujan suulla, jäätyi järkeni. Sillä olipa hän juuri äsken
tarjoutunut saattamaan tohtorin sisarta, Aura Peippoa. Kuulin sen omin
korvin, vaikk'ei hän minua huomannut, koska hänellä ei ollut silmiä
selässä.

Muotoni muuttui. Enkö minä ole yhtä arvokas saatettavaksi kotiin kuin
joku miestämetsästävä, arkinaamainen tohtorin sisar? Oliko seurani
niin alentava, että vain salassa uskalsi kanssani kahden olla? Ei,
Asser Äyrämö! Sinun tulee kohdella minua kuin kuningatarta, vaikka vain
olenkin konttoristisi.

Nyt oli kylmän veden vuoro.

»Jos maisterilla on jokin määräys annettavana, niin ettekö voisi sanoa
sitä nyt? Tytöt eivät varmastikaan jää kanssani Kuusikkokujalle, ja
yksin en missään tapauksessa odota. Herra maisteri unohtaa, että nyt on
jo yö.»

Maisteri vilkaisi ympärilleen ja näytti hiukan nololta, sillä sanoin
lauseeni kovasti.

»Niin. No. Voinhan sanoa asiani toistekin, te pieni pasuuna.»

Mikä on hänen asiansa? Jospa, jospa hän hyvinkin olisi jo pyytänyt
minua vaimokseen? Mitäpä muuta asiaa hänellä voisi minulle olla? Olin
oikea hölmö, kun en sittenkin odottanut häntä Kuusikkokujalla. Toiselta
puolen! Malttia, Varpu! Hyvää ei odoteta koskaan liian kauan. Muista se!

Halloo, huoneet seinäni takana! Olkaa iloisia, olkaa toivorikkaita! Te
ja minä elämme täyttyvien toiveiden toukokuuta.



5.


Ihana kevätsunnuntai. Teki aivan kipeää rinnassa. Linnut rakastelivat
silmujaan aukovien koivujen varvuilla. Kimalaiset pörisivät onnellisina
pajunkukissa. Sinivuokot lempivät taivasta. Minusta yksin ei kukaan
välittänyt.

Istuin maahan sinivuokkojen viereen, kiersin käteni koivun rungon
ympärille. Itkin.

Kaksi kättä tarttui käsivarsiini irroittaen ne koivun ympäriltä.

»Mitä pienokainen niin haikeasti itkee?»

Maassa vierelläni polvillaan oli esimieheni, Asser Äyrämö, Luomakunnan
Kruunu. Riuhtaisin käteni irti. Itkin entistä kovemmin. Nyt ilosta
itkin.

Hän nosti minut syliinsä kuin höyhenen.

»Kuinka tyhmää on istuutua märkään maahan! Istukaa kauniisti sylissäni
ja kertokaa, mikä teitä noin haikeasti itkettää!»

»Päästäkää minut heti irti! Te rypistätte pukuni.»

Hän vangitsi molemmat huitovat käteni. Kimmurtelin vieläkin vastaan.
Tämmöinen väkirynnäkkö ei ollut mieleiseni. Siten sopi kohdella
piikoja ja pyykkiämmien tyttäriä, mutta ei kaltaistani kunniallista,
sivistynyttä tyttöä. Kosiomiehen täytyi lähestyä minua arkana, rukkasia
peläten, olipa hän sitten vaikka rakastamani Asser Äyrämö.

»Kun olen kerran saanut teidän kaltaisenne pikkulinnun syliini, en
laske sitä niin helpolla irti. Älkää rimpuilko tai suutelen!»

»Te olette konna, jos suutelette turvatonta tyttöä, jota ette rakasta.»

»Kuka on sanonut, etten sinua rakasta, Kekälesilmä!»

»Kuka on antanut teille luvan sinutella minua?»

»Hän, joka käskee minun suudella kimmeltäviä vesipisaroita
silmäripsissäsi.»

»Päästäkää! Pelkään teitä!»

»Sanopa, pieni Kekälesilmä, onko kukaan suudellut ennen väräjäviä
huuliasi!»

»Se ei kuulu teihin!»

»Se kuuluu juuri minuun. En suutele koskaan sellaista naista, jota on
jo toinen mies suudellut.»

»Sata miestä on suudellut minua.»

»Valhe! Sinä et tiedä vielä, millainen todellinen suudelma onkaan.»

»Säälikää minua! Päästäkää minut.»

»Sinä olet suloisin nainen, mitä olen koskaan nähnyt.»

»Sitten olette nähnyt perin vähän maailmaa ja naisia, herra.»

»Sano, Asser ja sinä!»

»Eivät toisetkaan konttorineidit sinuttele teitä.»

»Sinä olet poikkeus, kaunis Kekälesilmä.»

»En halua olla poikkeus.»

»Katsopa tuota pikkulintuparia! Ne suutelevat toisiaan.»

»Ne suutelevat, koska rakastavat.»

»Ja me samoin!»

Hän kumartui ylitseni ja suuteli. Minä hiljaa kuin särki ongessa. Tämä
oli nyt kuitenkin sitä, mitä olin halunnut, vaikka se ei toteutunutkaan
suunnitelmieni mukaan.

Olimme metsässä koko sen päivän. Hän hajoitti hiukseni, punoi niihin
sinivuokkoja, sanoi minua sinipiiakseen. Hän kanteli minua sylissään
kuin vuorenpeikko. Me telmimme kuin kaksi lasta paratiisin pientarella,
hyväilimme toisiamme, kuin emme saisi siitä koskaan tarpeeksemme.

Hän riisui kengän jalastani. Suuteli nilkkaani. Suuteli polveani.

»Onko sinua kukaan ennen näin suudellut?»

»Ei.»

»Ei muut kuin minä. Minä olen ensimmäinen. Minä olen aina ensimmäinen.»

»Sinä olet myös viimeinen.»

Hän heitti jalkani. Veti kulmansa ryppyyn.

»Siitä ei ole väliä, suloinen Kekälesilmäni. Muistatko, kun kysyin
sinulta, osaatko kehrätä? Suloisesti osaatkin. Ja kyntesi olen
leikannut, hampaasi tylsyttänyt.»

»Sinä olet ihmeellinen, Asser!»

»Kas niin. Pane kenkä jalkaasi! Meidän on nyt parasta lähteä kotiin.»

Vielä kerran hän nosti minut syliinsä. Suuteli silmiä, suuteli suuta,
suuteli sydäntä.

»Sinä teet minut hulluksi, tyttö», mumisi hän. »Et ole niinkuin toiset.
Mutta minun täytyi kukistaa tuo sinun ylimielinen ylpeytesi. Se ei
antanut minulle rauhaa.»

Hän jätti minut mättäälle istumaan, oikaisi vartalonsa, katseli
korkeudestaan minua.

»Minä näin sinut ensisilmäyksellä vaaralliseksi naiseksi. Siksi kartoin
sinua. Nyt olen kuitenkin joutunut pauloihisi. Miksi ei vihasi minua
kohtaan ollutkaan todellista? Miksi et kynsinyt, miksi et purrut,
Kekälesilmä? Se olisi ollut onneksi sinulle ja — minulle.»

Hän kääntyi. Pakeni.

Mutta minä! Minä levitin käteni. Tanssin keijuna sinivuokkojen
seassa. Syleilin koivua. Suutelin sen valkokuorista runkoa. Hän,
Asser, Luomakunnan Kruunu, rakasti minua. Oli jo ensinäkemästä alkaen
rakastanut. Ensinäkemästä! Ja minä en sitä tietänyt! Oli koettanut olla
kylmä minua kohtaan. Minä, minä olin sittenkin saanut hänet valtoihini.
Hän oli minun, ja minä kyllä osaisin pitää hänet omanani. Minulta ei
kukaan voi häntä ryöstää!



6.


Maanantai. Yölle tuntui elämäni, tosin tähtikirkkaalle, mutta yölle
sittenkin. Konttoripäällikkö oli mennyt yöjunassa matkoille. Miksi hän
ei siitä minulle mitään maininnut?

Keskiviikko. Tähtikirkas yö jatkui. Päiväpostissa tiili minulle
pääkaupungin lehti ristisiteenä. Mitä se tarkoitti?

Avasin lehden. Selailin. Ahaa! Perheuutisien kohdalla oli punainen
viiva. Siinä lehden tarkoitus.

»Kihlauksensa ovat julkaisseet ylioppilas Satu Snöfrid Friberg, tohtori
G. Fribergin ja vaimonsa Adan o.s. Juslin tytär Uuhimäeltä — — —»

Ai jai, kuinka hauskaa! Satu kihloissa! Minun täytyy ehdottomasti
kirjoittaa onnittelukortti. Satu on aina ollut ystävällinen minua
kohtaan. Hän on tähänastisen elämäni ainoa valopilkku, hän ja
vanhempansa.

Todellakin! Täytyy katsoa, kuka on se onnellinen, joka hänet saa.

»— — — ja konttoripäällikkö, maisteri Asser Iivari Äyrämö Siirilästä.»

Elämä antaa säälittä iskujaan oikein vanhanaikuisen puupuntarin
perällä. Eivät ne iskut tapa. Ne huimaavat vain. Ne kovettavat sydämen
ja tappavat tunteen. Ne kirkastavat järjen, terästävät tarmon.

Minä en ole onneksi ainoa miesten pettämä nainen tässä maailmassa.
Mutta minä en aio kärsimyksistäni veisata valitusvirttä. En kuulu sen
lajin naisiin En aio myöskään pukeutua vihulaissäkkiin ja istuutua
porolaatikkoon. Kun tuska pistää, niin pistän minä vastaan. Minulla on
porolipeässä keitetty pyykkiakan sisu. Jumalan kiitos!



7.


Nykäisin konttorin ovea. Kiinni. Olin siis jälleen ensimmäisenä
työssäni. Kello olikin vasta viittätoista vaille kahdeksan. Kaivoin
avaimen käsilaukustani. Menin sisälle.

    »Ollaan niinkuin pääskyset,
    pesä laitetaan.
    Jos vain mua sä lempinet,
    oon sun ainiaan.
    Jos sun petturiksi nään, — — —»

Lauloin ja tanssin tyhjässä konttorihuoneessa.

Konttoripäällikön huoneen ovi avautui verkalleen. Ylkä seisoi
kynnyksellä. Nimettömässään kiilui keltainen kulta.

»Neiti Vapaa!»

Neiti Vapaa lakkasi laulamasta ja tanssimasta. Hän purskahti iloiseen
nauruun.

»Suokaa anteeksi, jos melusin. Luulin todella olevani yksin koko
talossa. Herra konttoripäällikkö on siis vihdoinkin palannut kotiin
kihlausmatkaltaan. Onnitteluni kihlauksenne johdosta!»

Herra konttoripäällikkö seisoi puutuneena kynnyksellään. Hän ei ollut
ehkä kuvitellut ensimmäistä tapaamistamme tällaiseksi. Luuli varmaankin
tapaavansa itkettyneen tai vihaisen immen, jolle täytyy antaa monet
selitykset. Hän ei virkkanut mitään, kumarsi ja katseli minua kuin
olisin ollut outo ulkomaan elävä.

Minä, Varpu Vapaa, en antanut hänen joutilaana töllistellä itseäni.
Otin pakan asiapapereita ja pyöräytin ne hänen eteensä. Niinkuin nuo
viheliäiset laskut olisivat olleet ihanimpia novelleja, selittelin ja
järjestelin niitä esimieheni hyväksyttäviksi.

»Neiti Vapaa, te ette ole siis vihainen minulle?» kysyi hiljainen ääni
korvani juurelta.

»Minäkö? Oo! Enhän toki! Päinvastoin hyvin kiitollinen. Te autoitte
minua voittamaan erään vedon. Täällä nimittäin väitetään, ettette
te ole koskaan alentunut seurustelemaan kenenkään konttorinaisenne
kanssa. Löin vetoa, että olisin numero yksi. Toverini lupasivat minulle
sata markkaa onnistumisestani. Todisteeksi piti minun tuoda heille
kellonperissänne riippuva kultainen terho. Ja senhän te luovutitte
minulle, kuten ehkä muistanette. Olkaa hyvä, tässä on terho takaisin!
Kiitos lainasta!»

Tämä valhe oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Sen keksiminen vaati minulta
parin tunnin työn. Palkattomaksi työksi se ei jäänyt.

»Vai sellainen oli teidän päämääränne!» Apollon huulet hymyilivät
halveksivasti.

»Niin. Teidän päämääränne oli tietysti jalompi!»

En saanut vastausta, sillä henkilökunta alkoi saapua. En sitä
kaivannutkaan, sillä tätä pidemmälle en ollut näytöstä etukäteen
suunnitellut.



8.


Lapsuuspuutarhani valkea enkeli asuu seinän takana kauniissa kodissaan.
Hän ei tiedä, että hänen likainen leikkitoverinsa on niin perin lähellä
häntä. En ole halunnut ilmoittautua. Syytä ei ole vaikea arvata.

Ohuen seinän läpi kuulen selvästi heidän lemmenlepertelynsä.

Kuinka he ovatkaan onnellisia seinän tuolla puolen!

Kuinka minä olen onneton seinän tällä puolen!

Olen työntänyt pumpulia korviini, etten kuulisi mitä ei ole aiottu
minun kuultavakseni. Mutta sittenkin minä kuulen.

He, Satu ja Asser, ovat vanhoja tuttavia. Isät ovat olleet
koulutovereita. Perheet ovat seurustelleet toistensa kanssa. Ja kun
panen silmäni kiinni ja kopistelen muistiani, niin muistanpa totisesti
nähneeni Asser-herran kasvavana pojankloppina marssivan varpusia
metsästämässä lapsuuspuutarhassani.

Minä kävelen kuin varas varpaillani omissa huoneissani. Pelkään
pienimmänkin kolahduksen saavan Sadun kysymään, kuka asuu seinän
takana. Viattomuudessaan hän paljastaisi koko minun valheelle
perustetun rakennukseni.

Oh! Missä tuskassa olen! En minä valehtelemista pelkää. Valehtelijaksi
joutuminen minua vain hirvittää. Näen jo kaikki ilkeät, halveksivat
katseet itseäni mittelemässä.

Akkunastani näen. Satu poimii astereita. Hän on hento. Yksinäinen
asteri näyttää vahvemmalta kuin hän. Onnellinen hymy väikkyy hänen
huulillaan. Hän on edelleenkin silmissäni puutarhan enkeli.

Luomakunnan Krunu tulee hänen jäljestään, kädet housuntaskuissa,
viheltäen. Hän taittaa tulipunaisen asterin, pistää sen vaimonsa
mustiin hiuksiin. Jotta minun tuskani oikein kruunattaisiin, niin he
suutelevat toisiaan punastuvan pihlajan varjossa.

Hei, porolipeässä keitetty pyykkiämmän sisu, älä mene karkuun! Nyt
sinua tarvitaan.



9.


»Varpu! Varpu Vapaa! Näenkö oikein? Sinä todella täällä! Kuinka
tavattoman hauskaa! Sinäkö asutkin seinämme takana? Miksi et ole tullut
luokseni? Nyt sinun täytyy heti lähteä. Tunnethan mieheni! Hän on
esimiehesi. Varpu-kulta, kuinka hauskaa tavata tuttu tuntemattomassa
kylässä.»

»Lähde sinä ensin minun kotiani katsomaan», ehdotin, sillä tahdoin
saada Sadun olemaan vaiti menneisyydestäni. Hän ei taipunut.
Käsipuolesta hän talutti minut miehensä eteen.

»Asser, miksi et ole kertonut kuka asuu seinämme takana?» heläytti
nuori rouva miehelleen.

»Anteeksi, ystäväni, en pitänyt sitä niin tärkeänä.»

»Ah, Asser, tiedätkö, että Varpu ja minä olemme kasvinkumppanit,
leikkitoverit, koulutoverit, ystävät.»

»Neiti Vapaa ei ole koskaan sitä maininnut »

»Herra ei ole koskaan minulle puhunut rouvastaan, niin on jäänyt asia
mainitsematta.»

»Neiti, herra! Miten hirveän juhlallista! Varpu ja Asser, ettekö voisi
sinutella toisianne? Minun tähteni!»

Tämä oli verraton veto. Olisipa ollut hauska tietää, muistiko hymyilevä
Apollo tilaisuutta, jolloin viimeksi teimme sinunkauppoja.

»Miksikä ei, jos neiti siihen suostuu.»

»Me voimme olla lähemmin tuttuja, koska kerran talonvaltiatar niin
määrää.»

Luomakunnan Kruunu kumarsi hymyillen. Miehillä ei varmastikaan ole
omaatuntoa edes sen vertaa kuin jäniksellä häntää. Vähän sitä on
minullakin, mutta pisteleväinen se on.

Tämä kohtaus ei käynyt piirustusteni jälkeen. Minun piti tavata
Satu kahdenkesken. Asser oli liikaa. Nyt oli viaton ystäväni
paljastamaisillaan minut karvaiseksi valehtelijaksi. Hän alkoi näet
muistella lapsuuttamme.

»Varpu! Mikä sinulle tuli?» keskeytti Satu äkkiä muistelmansa. »Olet
niin kalpea.»

Minun täytyi pelastua häpeästä, häpeästä Luomakunnan Kruunun edessä.
Muljautin pari kertaa silmäni nurin. Nuori pari nousi hätäytyneenä.

»Varpu, mikä sinulle tuli?»

Suuni pysyi supussa. Tuijotin kattoon.

»Asser, Asser! Mene hakemaan lääkäri!»

Siunattu, hätäytynyt Asser juoksi hatuttomin päin lääkäriä hakemaan.
Hänenä minä kylläkin olisin tarttunut puhelimen torveen, mutta kohtalon
sormi ei sallinut minun vielä häpeään joutua. Jäin Sadun kanssa kahden.

Satu, en halua tippojasi. Ei minua mikään vaivaa. Pieni näytös vain,
että sain jäädä kanssasi kahden. Haluan puhua sinulle. Asia on tärkeä.»

Satu levitti silmänsä teevadin kokoisiksi. En antanut hänelle
suunvuoroa.

»Olet ollut aina hyvä minulle. Nyt pyydän sinua lisäämään pisaralla
hyvyyttäsi. Tee se, vaikka sitten halveksitkin minua. Minä olen
salannut kuka olen. Syyn tiedät. Mutta kun he eivät jättäneet minua
rauhaan, sepitin itselleni uuden, sivistyneen perheen. Sanoin isäni
kaatuneen sankarina sodassa. Valehtelin vihamiehen kotini polttaneen.
Satu, pyydän, älä tee minusta valehtelijaa! Pidä minua lattialuuttuakin
huonompana, mutta vaikene! Lupaatko? Et usko, miten olen ollut onneton
ilmitulemisen pelosta.»

Se enkeli otti tuoksuvan silkkinenäliinansa, kuivasi poskilleni
puristuneet tuskankyynelet.

»Ymmärrän sinut», kuiskasi hän ja suuteli poskeani.

»Ethän kerro miehellesikään?»

»En kenellekään.»

»Ah, olet enkeli. Tunnen itseni tervatynnyrissä uineeksi syntiseksi.»

»En halua olla enkeli, ystäväsi vain.»

»Koetan palkita sen, jos voin.»

»Ah, tohtori!» muisti Satu.

»Soita puhelimella!» neuvoin.



10.


»Satu! En pidä siitä, että seurustelet niin paljon neiti Vapaan kanssa.»

»Mutta Asser, miksi en saisi seurustella hänen kanssaan?»

»Ilman vain. Eikö minun seurani riitä sinulle?»

»Tietysti riittää, rakkaani. Sinä et vain aina ole luonani. Yksin on
ikävä. Varpu on ystäväni. Meillä on niin paljon puhuttavaa toisillemme.»

»Siitäpä juuri en pidäkään. Sinulla ei saa olla kenellekään muulle
puhuttavaa kuin minulle.»

»Rakkaani, oletko mustasukkainen? Oletko mustasukkainen Varpulle?»

»Käsitä asia miten tahdot!»

»Varpuhan on tyttö?»

»Tyttöpä niinkin. Mutta minä olen sellainen mies, joka tahdon olla
vaimolleni kaikki kaikessa, siis ystäväkin. En tahdo, että joku kolmas
henkilö tietää meidän asioistamme.»

»Asser, rakastatko sinä minua todellakin noin?»

»Sitäpaitsi on vielä olemassa eräs toinenkin syy, miksi en pidä
ystävyyttäsi neiti Vapaaseen suotavana.»

»Mikä sellainen toinen syy on?»

»Ei ole niinkään varmaa, onko hän hyvä tyttö. Hänen kaltaisensa
kauniit tytöt, joilla ei ole perhettä, ovat useimmiten jonkinjoutavia
hepsankeikkoja.»

»Varpu ei ole hepsankeikka.»

»Se on sellainen asia, jota sinä et tiedä. Luota vain miehesi sanaan!»

»Mutta tiedäthän, että rouva Brun pitää kovasti Varpusta. Jos hän olisi
hepsankeikka, niin varmasti rouva ei seurustelisi hänen kanssaan.»

»Oli miten oli. Sinä tiedät tahtoni.»

»Mutta Asser...!»

»Kas niin! Ei puhuta asiasta enempää. Sinä olet kiltti tyttö ja teet
kuten sanoin.»

Mitä minä, salakuuntelija, seinän takana ajattelin ja tunsin, sitä ei
sovi paperille panna. Kehoitan vain muistamaan todellista sukuani ja
omenaa, joka ei kauaksi puusta putoa.



11.


Minunkaltaisellani pahalla pakanalla on omatunto liika komento. Siitä
ei ole vastaavaa hyötyä. Kiusaa kelpo tavalla.

Kun istun yksin huoneissani ja koetan ottaa elämän mahdollisimman
keveältä kannalta, kiertää omatunto ympärilläni kiljuvana jalopeurana
raapien terävällä koukkukynnellään milloin miltäkin sielun sivulta.

Se on saanut päähänsä ajatuksen, että minun muka olisi koottava
kamppeeni ja muutettava toiseen huoneistoon. Välisti se on saanutkin
minut jo niin taipuvaiseksi, että olen pannut lakin päähäni ja
lähtenyt uutta asuntoa tiedustelemaan. Mutta veräjällä olen jälleen
torhistautunut komentajalleni sanoen: »Muuta itse majaa, kun et voi
kanssani asua.» Ja sitten omatunto ja minä haukumme toisiamme tähän
tapaan:

»Sinä olet lurjus, kun kehtaat asua tällaisissa huoneissa, joissa
kuulet toisten salaiset puheet.»

»Kohtalo on minulle määrännyt nämä huoneet.»

»Vieritä vain syy kohtalon niskoille! Se on muidenkin raukkojen tapa.
Jos olisit rehellinen ystävääsi kohtaan, sanoisit hänelle, että
välttäisi puhelemista arkihuoneessa. »

»Sitä en tee nyt enää, koska en sitä heti alussa tehnyt. Syyt ymmärrät.»

»Muuta!»

»Mutta silloin tulee näihin huoneisiin joku toinen asuja. Onko parempi,
että hän kuuntelee ja levittää tietonsa maailmalle?»

»Sinä voitit minut väittelyssä. Minä huudan sittenkin: Sinä teet
väärin!»

»Minä olen väärässä, mutta en muuta. Osoita minulle ihminen, joka
tuollaisen seikan tähden muuttaisi!»

»Sitä on vaikea osoittaa.»

»Siinä sitä ollaan. Et voi osoittaa, mutta kylläpä voit pauhata.»

»Tiedät, että pauhaan vain totuuden puolesta. Totuuden puolesta aina.»

»Tee tahtosi! Muuta minä en.»

Tällaista meillä on aina, kun olen omantuntoni kanssa kahdenkesken.

Aviopuolisot keskustelevat. Minä kuuntelen. Omatunto vaikenee.



12.


Rakkaat siiriläläiset pitävät minua hepsankeikkana, jonka
pääharrastuksina ovat: olla ehdottomasti viimeisen muodin mukaan
puettu, kiekua kukkona tanssiaisissa ja näytelmissä, metsästellä
kaikkia naimakelpoisia nuoria miehiä siksi, kunnes nämä kyllästyneinä
kääntävät napittoman puolensa ja naivat toisen.

Suotakoon rakkaille siiriläläisille luulemisen oikeus. Minun ei
pälkähdä päähänikään selittää heille asiaa omalta näkökulmaltani.
Olen siksi kauan käynyt repaleissa ja toisten tähteissä, että minulla
on oikeus nauttia omilla rahoillani hankituista puvuista. Minulla on
oikeus tanssia ja olla iloinen. Nuoruus ei kauan kestä kumminkaan.
Mutta ne tekevät minulle veristä vääryyttä, jotka väittävät mun
lemmellä leikkivän. Sitä en tee. Hakkailen hiukan ja siinä kaikki.

Joskus, kun olen oikein kyllästynyt vaatteihin, tanssiin, hakkailuun
ja kun olen perin juurin unohtanut pettymykseni, menen naimisiin. Ja
kun sitten pahat päivät, kovat koettelemukset tulevat, kärsivällisyys
loppuu, silloin kaivan romukopasta nämä rivit, jotka olen kirjoittanut
muistiin opiksi ja nuhteeksi, nitistettyäni omantuntoni henkihieveriin.



13.


L. Kr. tässä kirjoituksessa ei suinkaan merkitse Lauri Kristiania. Olen
laiska kirjoittamaan pitkiä sanoja moneen kertaan. L. Kr. = Luomakunnan
Kruunu — konttoripäällikkö = maisteri Asser Iivari Äyrämö.

Ja nyt minä pistän röyhkeästi lusikkani toisen puurokuppiin.

Sadun ja L. Kr:n avioliitosta on kapissut liika tunteellisuus.
Äitelyyksiä inhoava salakuuntelija voi ottaa huoleti pumpulit pois
korvistaan. Salakuuntelija on tosin kuvitellut, että ylitsekuohuva
rakkaus ryöppyileisi astioissaan ainakin pari vuotta ja sitten
muuttuisi tavalliseksi, virkistäväksi arkielämäksi, johon pienet
kuohahdukset antaisivat siunauksellista vaihtelua.

Totuus on toista.

Kuudentena kuukautena häitten jälkeen voi salakuuntelija
keinutuolissaan todeta seuraavanlaisia aviollisia vuorokeskusteluja.

»Satu! Kenen luvalla sinä olet avannut minun kirjeeni?»

»Rakas Asser! Sehän on isältäni ja tarkoitettu minulle yhtä paljon kuin
sinullekin.»

»Se ei muuta asiaa. Kun kerran kirjeessä on minun nimeni, niin sinä
jätät sen kauniisti avaamatta. En siedä, että edes vaimoni sensuroi
kirjeitäni.»

»Älä ole vihainen, kultaseni! En tee sitä toista kertaa.»

Parin päivän kuluttua.

»Mitä kyyhkyseni niin hartaasti kirjoittelee?»

»Kirjoitan isälle ja äidille.»

»Annapa, kun minäkin vilkaisen kirjettäsi.

»Ei siinä ole mitään erikoista. Tuossa on, jos sinua sen lukeminen
huvittaa.»

Salakuuntelijan korviin saapuu äkillisiä rasahduksia, jollaisia
tavallisesti aiheuttaa paperin repiminen pienempiin osasiin.

»Asser, mitä nyt teet?»

»Kuinka sinä viitsitkin kirjoittaa vanhemmillesi tuollaista! Milloin
minä olen kieltänyt sinua lukemasta kotoasi tulleita kirjeitä?»

»Eihän siinä niin ollutkaan! Käsitit väärin. Pyysin isää vain
osoittamaan kirjeensä minun niinelleni, sillä sinä voit unohtaa kirjeet
taskuusi, enkä minä saa lukea niitä kuin joskus aikojen perästä.»

»Se voi kyllä olla tarkoituksesi, mutta se ei käynyt kirjeestäsi
ilmi. Vanhempasi luulevat pian, että olen sellainen despootti, etten
anna sinun edes heidän kirjeitään lukea. Kirjoita uusi kirje ja pane
siihen tähän tapaan: Olisin iloinen, jos sinä, isä, lähettäisit meidän
kirjeemme minun nimelläni. On ihanaa saada ihan itselleen osoitettu
kirje.»

»En kirjoita mitään.»

»Katsopa pikkuista! Oikeinko pikku suu meni mutruun? Ja kyyneliäkin
silmissä! Kuka on nyt noin lapsellinen, että itkee moisesta
joutavuudesta! Elämässä on raskaampiakin suruja itkettäväksi. Kas niin.
Tästä saat pari suukkoa. Joko nyt on pikkuisen taivas kirkas. Istupa
tuohon polvelleni! Siinä kirje isälle syntyy itsestään.»

»Ah, Asser! Kuinka herttainen olet!»

Salakuuntelija: Ah, Asser, kuinka herttainen sinä olet! Suutelen
kättäsi!

Ja niinkuin Saara oli Aabrahamille alamainen ja kutsui häntä herraksi,
niin Satu oli L. Kr:lle alamainen.

»Satu, tuo pari puhdasta nenäliinaa!» »Satu, haepa tohvelini
sängyn alta!» »Satu, ojennapa Helsingin Sanomat!» »Satu, harjaa
päällystakkiin!» »Satu, nappi luiskahti paidan hihasta!» »Satu, ojenna
tänne kuulotorvi!» J.n.e.! J.n.e.! Siinä on koko liuta niitä pikku
palveluksia, jotka tekevät avioliiton niin miellyttäväksi.

Satu sanoo ehkä kerran kuussa L. Kr:lle:

»Asser, ole ystävällinen ja ojenna virkkuukeräni. Se vierähti tuolisi
alle.»

Sanomalehteen hukkunut E. Kr. vastaa hermostuneesti:

»Etkö voi olla edes silmänräpäystä hiljaa.»

Tai lyhyesti:

»Ota itse!»

Tai vielä lyhyemmin:

»Mm!»

Ah Asser! Suutelen kättäsi!



14.


Olen sairas. Minun täytyy niellä pillereitä ja lusikkalääkkeitä niin,
että huomenna olen todella sairas.

Ähä kutti! Kuka käski, kuka käski ruveta valesairaaksi!

Enpä lääkkeitä nielekään. Kaadan ne kauniisti likaämpäriin.

Minkätähden sinä, Varpu Vapaa, olet tekeytynyt sairaaksi? Minkätähden
loiot lukematon roskaromaani kourassasi? Minkätähden kaadat 54 mk 35
p:iä maksavat lääkkeesi hyödyttöminä likaämpäriin?

Seikka on sellainen, että kun antaa pahalle, tässä tapauksessa
valheelle, pikkusormensa, niin se vie koko miehen, tässä tapauksessa
naisen. Niin sanotaan. Niin on.

Seinän takana on tapahtunut iloinen perhetapaus. Hyvinkin iloinen.
Haikara toi Tanskan kuningaskunnasta nuorelle parille pojan ja tytön.
Nyt on seinän takana ristiäiset. Siellä on koko Siirilä. Siellä on koko
Sadun ja L. Kr:n suku. Siellä pitäisi minunkin olla. Mutta minä en ole,
koska olen sairas.

Toissa päivänä palasin työstäni. Huhtikuun aurinko siivitti sieluni.
Tunsin olevani nuori ja vapaa. Huomisen huolet olivat haipuneet.

»Kukkuu, kukkuu!» heläytti käki urpuihin puhkeavissa puissa.

»Käki on tullut!» huudahdin ääneen. Jos vielä olisin ollut likainen
tenava, viisi kuperkeikkaa olisin sulasta riemusta kiepsauttanut.

»Käki on tullut!» kuulin tutun äänen sanojani toistavan lähimmän
naapurini avatulta akkunalta. Ääni ei ollut kaiku.

Sadun kamarin akkunalaudalla punaisen kukkivan pelargonin vierellä
istui punaista, sinistä, keltaista, kirjavaa. Totisesti! Siinä istui
Aina-Siviä Aho kädet taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kohti taivasta
kohotettuina.

Elämäni kaikki katkerat muistot pyörähtivät piiriksi ympärilleni. Siinä
istui hän, joka minua lapsena kivitti, puri, potki, haukkui. Sama,
joka koulussa minua sorti, painoi, pilkkasi. Sama, joka minua piikana
kohteli isänsä konttorissa. Niin, siinä istui hän, joka varmasti
minulle selkänsä seurassa kääntäisi, säälittä sukuni paljastaisi, jos
eteensä ilmestyisin.

»En ymmärrä, miten Satu noin julkisesti seurustelee pyykkiämmän
tyttären kanssa», sanoisi hän ympäröiville rouville nenäänsä nyrpistäen.

Painuin kuusien suojaan kuin pahantekijä. Hiivin tielle. Häivyin
metsään. Hämärä teki tutut tuntemattomiksi, kun kotia tulin.

Ja aamulla ilmoitettiin minut konttorissa sairaaksi. Tehtaan puolesta
kävi lääkäri tutkimassa ja totesi: angiina ja vatsa epäkunnossa. Huh!
Vieläkin värisyttää, kun muistelen, miten tein kurkkuni punaiseksi ja
vatsani epäkuntoiseksi. Olen tartuntavaarallinen. Hoitajatar käy pari
kertaa päivässä katsomassa sairasta.

Tänään pujahti Satu minua tervehtimässä. Hän on hento ja kalpea kuin
metsän sydän varjossa kasvanut oxalis, ketunleipä.

»Älä tule! Tauti voi tarttua», varoitin.

»En toki ole pelkuri», vastasi hän istuutuen vuoteeni laidalle. Sitten
hän katseli hyvin tarkasti minua. Minä näin hänen teeskentelemättömistä
katseistaan että hän tiesi yhtä hyvin kuin minä itse, millainen tämä
sairauteni todellisuudessa oli. Hän ei antanut minun sitä huomata,
ystävä-kultani. Hän ei tietänyt olevansa läpinäkyvä.

»Aviomiehesi voi vihastua, jos hän näkee sinun uhmaavan lääkärin
kieltoa», huomautin.

Satu kohautti hartioitaan. Niin nöyrästi kuin hän yleensä seuraakin
aviomiehensä määräyksiä, ei hän ole lakannut seurustelemasta kanssani.
Olen koettanut helpottaa tätä ristiriitaista käskyä. Minä olen
vähentänyt seurusteluani hänen kanssaan. Minulla on aina kiire.

»Aviomies ei huomaa poissaoloani. Hän meni näyttämään Aina-Siviälle
tehdasta», sanoi Satu, ja hänen äänensä värähti oudosti.

Kohosin istumaan. Oliko, oliko Satu mustasukkainen?

»Etkö pidä Aina-Siviästä?»

Pieni, suloinen leuka tärisi. Suuret sinisilmät täyttyivät kyynelillä.

»Minä olen niin paha, Varpu», kuiski hän nyyhkien olkaani vastaan.
»Mutta en — — en voi sille mitään. Kun Aina-Siviä häärii aina mieheni
ympärillä, hänelle hymyy, hänelle puhuu, niin minun on paha olla.»

Minun teki mieleni kimmota sängystä taluttamaan Aina-Siviä tukasta
junaan. Se käärmeystävä luikerteli joka paikkaan.

»Älä huoli hänestä, Satu! Hän on aina ollut sellainen miehille», oli
heikko lohdutukseni.

»Enhän hänestä väiltäkään, mutta kun Asser ei näe muuta kuin hänet.
Kukaan ei ole ystävälleen varmaan niin ilkeä kuin minä.»

»— — ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain
päin», luetaan katekismuksessa.

Meikäläinen syntinen käyttää harvoin kieltään ja mieltään tämän pyhän
kehoituksen jälkeen. Kieli on taipuvaisempi toimimaan päinvastaiseen
suuntaan. Sitä ei voi arvata näin yhtäkkiä, millä riemulla olisin
nytkin E. Kr:n ja Aina-Siviän mustaksi maalannut Mutta tuossa
vierelläni istui itkien ainoa ihminen, jota kunnioitin, josta pidin. L.
Kr:n ja Aina-Siviän mustaaminen olisi mustannut ystäväni elämäni.

Elämässä on tilaisuuksia, jolloin on pakko toimia oikein.

»Kas niin, Satu! Älä ollenkaan imartele itseäsi, että olet poikkeus!
Et ole kummempi toisia nuoria rouvia. Te olette järjestään kaikki
samanlaisia. Katsohan! Nuoret rouvat ovat avioliittonsa alkuaikoina
kokonaan miehensä palvonnan esineinä. Mies suorastaan on naurettavan
epäkohtelias muille naisille. Ovatpa toiset miehet niin hassuja, että
ovat vaimostaan mustasukkaisia tämän tyttöystäville. Mutta ei tätä iäti
kestä. Mies alkaa vähän kerrassaan palautua entisille raiteilleen,
näkee siis jo ympärillään vilisevän kansan. Me sanomme arkikielellä,
että kuherruskuu loppuu. Luuletko nuoren rouvan olevan tähän
tyytyväisen? Huihai! Hän haluaisi tietysti olla aina miehensä epäjumala
eikä proosallinen vaimo. Usko pois, Satu, me konttoriväki iloitsemme
suuresti, kun esimiehemme alkaa jälleen erottaa meidät lyijykynien
joukosta.»

Kyynelet kuivuivat. Hymy pilkistihe esiin.

»Kuule, onko Asser todella ollut niin huomaamaton konttorissa teitä
kohtaan?»

»Onko? Kyllä vaan!»

Jospa ihminen voisi tehdä edes yhden hyvän työn viikossa, niin varmasti
pian saisimme nähdä paratiisin putoavan maan päälle! Valitettavasti
tämä vaatimaton yritys oli ensimmäiseni. Se sai kuitenkin Sadun taivaan
kirkastumaan. Hän alkoi liverrellä pienokaisistaan, miten ihmeen
sieviä, viisaita pikku-kultia ne ovat. Koetin olla ymmärtäväinen
kuulija, vaikka todellisuudessa kaikki kolmiviikkoiset tenavat minusta
ovat yhtä rumia ja tyhmiä.

Nyt kohotan kynän ja kuuntelen.

»Pidän niin äärettömästi pienistä lapsista. Nämäkin kultaset,
hellanteltut, ovat minusta kuin pieniä enkeleitä», kaikuu Aina-Siviän
ääni ylinnä muita.

Mutta minä en usko tuota.



15.


Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja
parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen
ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä
parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on
aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu
ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle
totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen
kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat
toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä
olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen
alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan
kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä
taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on
uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen
siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä
hänen hyvinansaittua yöuntaan. Ei iske myöskään hänen ymmärtäväiseen
aivokalustoonsa ajatus, että hänenkin pitäisi joskus nousta ja laskea
vaimonsa edes hetkeksi lepäämään. Hänen mielestään voivat palvelijat
kaita kirkujia. Sitä varten niille palkka maksetaan. Lastenhoito ei ole
miesten asia. Mies hankkii rahaa, rahaa ja rahaa.

Palvelijat ovat isännän kanssa yövalvonnasta eri mieltä. Yön ja pari he
kyllä viihdyttävät parkuvia penikoita, mutta sitten he saavat paikan
lapsettomassa perheessä ja muuttavat. Katsokoot itse penikoitaan!

Vanha rouva Äyrämö on yrittänyt kuukauden päivät koetelluilla
konsteillaan taltutella poikansa lapsia. Ne ovat osoittautuneet
tehottomiksi. Hän ei ole ikinä tavannut tuollaisia lapsia. Ovat muka
terveitä olevinaan ja sittenkin huutavat. Äitinsä puolelta ne ovat tuon
vian perineet. Kun Asser oli pieni, oli hänen itkunsa merkkitapaus
perheessä.

»Kuolemaan asti väsyneenä» vanha rouva Äyrämö palasi leskentilalleen.

Omalle äidilleen Satu ei valita lapsistaan. Hiukan rauhattomia ne ovat
öisin, hän vain kirjoittaa. Äiti tohtorinrouva on niin perin heikko,
että yhden yön valvominen tekee hänet sairaaksi.

»Antakaa lasten huutaa huudettavansa! Väsyttyään ne kyllä nukkuvat»,
neuvovat tohtori, aviomies, ystävät, naapurit.

Satuko antaisi lastensa jäädä koko yöksi yksin itkemään? Hän, joka, ei
salli maan matosenkaan tuskassa kiemurrella? Ei. Välisti hän valvoo
kaksikin yötä lasten ääressä. Joka yö hän pistäytyy kolme, neljä kertaa
niitä vaalimassa. Hän ei luota hoitajiin. Palkkapaimen saattaa vetää
peiton korviinsa vedellen täysiä unia välittämättä lasten huudoista.

Satu on tullut läpinäkyväksi kuin ohut posliini. Mutta valituksen
sanaa ei nouse hänen huulilleen. Ei hän soimaa itsekästä miestään. Ei
hän palvelijoitaan moiti. Hän on mennyt naimisiin saadakseen lapsia,
vaaliakseen niitä. Oma elämä, oma hyvinvointi jää syrjäseikaksi.

Seinän takana nukun minä, salakuuntelua. Nyt ei omatuntoni enää hauku.
Se on tyytyväinen rangaistukseeni.

Minun on täytynyt muuttaa nukkumaan toiseen huoneeseeni, sillä lapset
on tuotu pitämään öistä serenadiaan tavallisen makuuhuoneeni viereen.
Joka ilta tukin korvani pumpulilla, kierrän liinan lujasti päähäni.
Monesti sittenkin herään itkuun kesken makeimman unen. Unta saa
odottaa, herkutella, herutella. Se maistuisi vielä makealta, se tulisi
hiljaisuudessa, mutta nuo vietävän vintiöt seinän takana kirkuvat,
kitisevät, parkuvat.

Raivostun. Potkin peittoani. Kääntelehdin kiukkuisesti. Viskaan
unilukemiskirjani läsähtäen lattiaan.

Huomenna muutan, varmasti muutan, päätän tuskastuneena. Muuttamatta on
sentään jäänyt. Jokin salainen voima sitoo minut näihin huoneisiin.

Nyt Äyrämöltä taasen lähti lastenhoitaja pois. Uutta eivät ole
vielä sijalle saaneet. Lasten maine on jo siksi laajalle levinnyt
ympäristöön, että kukaan ei mielellään ryhdy niitä hoitamaan.

Keittäjätärtä eivät Äyrämöt uskalla yövalvontaan komentaa, sillä tämä
voisi noudattaa lastenhoitajain esimerkkiä. Hän on jo monesti uhannut
poistua, kun ei saa lasten itkulta kunnolleen nukutuksi. Runsaat rahat
ovat saaneet hänet pysymään paikoillaan.

Hento äiti saa yksin vaalia lapsiaan. Isä, hän makaa niin, että nokka
tohisee, sieraimet soivat!

Heräsin kuten tavallisesti lasten itkuun. Kello oli kolme. Avonaisesta
akkunastani kuulin, kuinka ahkera maamies joen toisella rannalla
viikatettaan teroitti. Kaadetun heinän herkullinen tuoksu tunkeutui
sieraimiini. Linnut visersivät aamuvirttään.

Olipa siunattu asia, että jätin illalla akkunan auki. Lasten itku
ei minua nyt hermostuttanut. Kapsahdin virkeänä vuoteestani. Päätin
pukeutua ja mennä loikomaan luonnon syliin.

Menin hakemaan hattuani viereisestä huoneesta. Mitä? Eikö kuulunutkin
aikaihmisen nyyhkytys lasten itkun seasta. Satu tietysti. Se raukka oli
valvonut lastensa kanssa koko yön. Tämä oli jo kolmas yhteen menoon. Ja
mies, peto, nukkui tietysti kuin tukki.

Koputin hiljaa seinään.

»Satu!»

»Oh, Varpu! Olemmeko häirinneet sinun untasi?»

»Kuule, avaa ovi, niin tulen käymään luonasi! Minulla on asiaa.»

Silmät itkusta ja valvomisesta turvonneina Satu laski minut sisään.
Raukka koetti vielä hymyillä.

»Nyt sinä rupeat kiltisti nukkumaan, Satu-äiti. Minä viihdytän näitä
parkujia.»

»Sinä olet niin hyvä, Varpu-kulta!»

»Mitä joutavia. Mutta enhän voi antaa sinun tappaa itseäsi näiden
parkujien viereen.»

Annettuaan minulle tuhannenmoisia käyttöohjeita Satu meni nukkumaan.

En seurannut Sadun käyttöohjeita. Siinäpä vasta puuha olisi ollut.
Minulla oli oma metodini. Pakkasin molemmat kirkujat lasten vaunuun
ja työnsin posetiivin ulos. Aioin antaa aamukonsertin Siirilän
tehdasyhdyskunnalle. Nyt oli herrasväellä tilaisuus huutaa niin
paljon kuin oli voimissa varaa, ilmassa oli tilaa. Luuletteko niiden
käyttäneen vapauttaan? Vielä mitä! Ne inisivät ensin vähän aikaa,
sipristelivät silmiään ja nukkuivat.

Minulla on niin vähän soitannollisia kykyjä, etten saa edes tällaista
elävää posetiivia soimaan.

Niin kävi sitten joka yö. Kun otin lapset hoitooni, nukkuivat ne kuin
kaksi pientä possua. Mutta kun ne jäivät äitinsä hoteihin, huusivat ne
kelvottomat kilpaa. Välisti itki äiti kolmantena. Minun ei auttanut muu
kuin uhrautua. Sadun tähden sen tein. Näin voin parhaiten lyhennellä
vanhoja velkojani.

Kuulkaapa, mitä kiitollinen aviomies sanoi minulle!

»Varpu, sinä olet todellinen ystävä.»

Ja allekirjoittanut niiasi imarreltuna koettaen maksaa samalla mitalla
takaisin.

»Minulla on suuri kunnia saada sinun huuliltasi tällainen
ansaitsematon tunnustus, etenkin kun itse olen häikäilemättömästi
tunkeutunut sellaiseen hommaan, jonka suorittaminen kuuluu aviomiehen
erikoistehtäviin.»

En jäänyt tarkkaamaan sanojeni tehoa. Mies kismittää minua siksi
paljon, etten voinut voidessanikaan pitää suutani kiinni.



16.


Minulle tarjottiin insinööri Leimun rouvan virkaa. Kieltäydyin.

Leimu ei ole enää aivan nuori. Kolmekymmentäviisi on hänen ikänsä.
Hiukan lihava ja hiukan kalju. Varakas, kuten kaikki kitupiikit
vanhatpojat. Suutarin poika alkuperältään. Sopisimme sukujemme puolesta
hyvin yhteen. Suutarin poika ja pyykkiakan tyttö! Siinä voi sanoa
olevan sointua.

Olen seurustellut paljon Leimun kanssa. Hän on sopiva jurrikka
minunlaiseni tytön seuraan. Ei pakkaile kahdenkesken ollenkaan
puristelemaan käsiä, silittelemään käsivarsia, suutelemaan. Siksi
olenkin mielelläni hänen kanssaan. Sanoin sen suoraan hänelle
itselleen. Olen antanut hänelle lempinimenkin »Isukko».

Tänään hän yllätti minut kosia säväyttämällä silmää räpäyttämättä.
Tietysti annoin liikutetut rukkaset, sillä en ole edes hoksannut
kuvitella Isukkoa aviomiehekseni.

Näin se kosiminen tapahtui:

Työntelin puutarhan tapaisessamme Äyrämön toivehikkaita jälkeläisiä.
Ne eivät kirkuneet. Huolehdin myös siitä, etteivät ne saaneet
nukkuakaan. Satu ja L. Kr. olivat Brunilla kyläilemässä. Lapsenpiiat
saavat aina sulhasia. Niin minäkin. Portti rapsahti. Isukko seisahtui
lastenvaunujen vierelle.

»Onko herrasväki Äyrämö kotona?»

»Vanha herrasväki on isännöitsijän luona kahvilla. Nuori herrasväki on
tässä vaunussa. Kumpaa haluat tavata?»

»Nuorta herrasväkeä.»

»Ole hyvä!»

»Kas pikkusia, miten suloisesti tutuvat.»

»Ylös, unikeot! Tervehtikää herra insinööriä!»

»Ai, ai! Anna kultaisten nukkua!»

Enkä antanut nukkua. Olen keksinyt tepsivän keinon, miten saadaan
lapset nukkumaan yöllä. On pidettävä heidät valveilla päivällä, niin
kyllä yöllä jäävät huudot huutamatta.

»Pidätkö lapsista, Varpu?»

»En.»

»Rouva Äyrämö kertoi aivan toista. Hän sanoi sinun erikoisesti pitävän
lapsista.»

»Pidän hiukan hänen lapsistaan. Muuten pidän enemmän kauneista
koirista.»

»Kaikki tytöt eivät sinun laillasi katsoisi ja hoitaisi vieraita
lapsia.»

»Ahaa! Koetat saada huomaamaan omat hyveeni. Turha vaiva, Isukko! Näen
ne osoittamattasikin.»

»On synti, että kaltaisesi nainen istuu homehtumassa konttorissa.
Kodissa, lasten parissa, on sinun paikkasi.»

»Se ei luullakseni ole minun syntini. Nuoret miehet laskekoot sen
kontolleen!»

Jos minulla olisi ollut aavistuskaan niistä hauteista, jotka hän oli
sielussaan keittänyt, en olisi puhunut noin vaarallisesti. Isukko
pyyhki näet heti synnin pois omalta kontoltaan pyytää paukauttamalla
minua rakkaaksi insinöörinrouva Leimuksi. Hän oli vielä niin tosissaan,
että kaljukin oli punainen.

»Ei käy päinsä», vastasin jyrkästi. »Sinä olet hyvä mies, liian hyvä
minulle. Mutta en mene koskaan naimisiin, vaikka mies eteeni suoraan
taivaasta tipahtaisi.»

»Oletko ehkä onnettomasti rakastunut?»

»Näytänkö todella kuihtuvalta rakkaustautiselta?»

»Et. Olet kuin pihlajanmarjaterttu pääsi päällä, kaunis ja elämää
uhkuva. Jos et ole rakastunut, miksi et sitten mene naimisiin?»

»Siksi juuri, että en ole rakastunut.»

»Onko se totta?»

»Totta.»

»Kunniasanallasi?»

»Kunniasanalla! »

»Sitten odotan. Ehkäpä kerran pidät minusta sen verran, että voit tulla
omakseni.»

Hän kohotti lakkiaan loikkien tiehensä, ennenkuin ehdin puhua järkeä
toivojen turhuudesta. Isukko-parka, hän ei kuulu niihin miehiin, joihin
voisin rakastua, vaikka olisimme kahden autiolla saarella.

Ah, Asser, kauniskasvoinen, jumalvartaloinen, siroliikkeinen,
miellyttävä-ääninen Luomakunnan Kruunu, sinä olet minulle, sinä ja
avioliittosi, havainnollinen, elävä esimerkki, joka varoittaa minua
kauneimmaltakin näyttävästä avioliittokakusta!

Ah, Asser! Tiedän, että kylässä, vieraiden ihmisten nähden, olet
ruumiillistunut kohteliaisuus, miellyttävyys, rakastettavuus naisia
ja eritoten vaimoasi kohtaan. Vaimosi käsilaukku putoaa. Sinä nostat
sen ylös. Vaimosi värähtää, noudat liinan harteilleen, suljet vetoisen
akkunan. Eteisessä häärit kuin tasavallan ensimmäinen tampurimajuri
presidentin takin kimpussa. Ah, Asser, mikä mallikelpoinen aviomies
olet — kylässä!

Ja Siirilän rouvat sanovat kateellisina miehilleen:

»Jospa sinä olisit yhtä kohtelias minulle kuin Äyrämö on rouvalleen,
niin kelpaisi tässä elää. Sinä olet sellainen tomppeli, joka et
ymmärrä, miten miellyttäväksi tuollaiset pikku huomaavaisuudet tekevät
avioliiton.»

Neitoset huokaavat:

»Jospa minäkin kerran saisin Äyrämömäisen miehen! Ah!» Sitten he
kääntävät silmänsä kattoon ja ovat tunteellisia.



17.


On kulunut täsmälleen vuosi ja vuorokausi siitä, kun viimeksi
elämyksiäni paperille piirtelin. Muistan sen Leimun kosinnasta,
joka sattui kolmannentoista päivän kohdalle. Nyt on neljästoista.
Pihlajanmarjat ovat jälleen punaisia.

Paljon on ehtinyt tapahtua vierähtäneenä vuotena. Satua ei ole enää.
Hän on mennyt sinne, jonne hän kuuluikin, enkelien siskoksi. Hyvät
ihmiset ovat kerrassaan liikaa maailmassa. He kiusaavat kauniilla
elämällään meitä syntisparkoja. Ei ole hauskaa tuntea itsensä
ala-arvoiseksi toisen rinnalla.

Mutta mitäpä minä rupean filosofeeraamaan, kun en osaa sitä kunnolleen
kumminkaan tehdä! Nollia pyörittelevän konttoristin aivot eivät riitä
sellaiseen hommaan. Ne kykenevät vain kertomaan, numeroilla sittenkin
paremmin kuin sanoilla.

Huhtikuussa Satu kuiskasi jotakin miehelleen, kuiskasi niin hiljaa,
ettei salakuunteluakaan hiljaisessa huoneessaan sitä kuullut, aavisti
vain. Miehen, L. Kr:n, vastaus kuului sitä selvemmin.

»Sinähän olet kuin kaniini.»

Jos minun juoppo isärenttuni olisi äidilleni noin sanonut, niin se
olisi ollut ymmärrettävä asia. Tuomarin pojan, sivistyneen miehen
huulilta pulpahtaneena se oli hirveämpi kuin haiseva kissanraato
valkeassa asteripenkissä.

Ravasin huoneessani kuin raivostunut leijona häkissään. Häkkileijona
voi edes kiljua. Minä en osannut. Voimattomassa raivossani leikkelin
toistasataa maksavan pöytäliinantekeleen kelvottomaksi lattialuutuksi.
Jospa L. Kr. olisi ollut pöytäliina!

L. Kr. katui ajattelemattomia sanojaan. Katui kauniisti. Minä kuulin.
Seuraavana päivänä totesin, ettei aviomies ollut kyennyt hyväilyillään,
hellillä sanoillaan raapimaan pois raakojen sanojensa raamua vaimonsa
sydämestä. Sadun kaltaisten naisten sydän on kuin arvokas peili. Se ei
säry kovastakaan kolhaisusta, mutta siihen jää hieno, poislähtemätön
naarmu, jota ei tottumaton silmä huomaa.

Parin viikon kuluttua Satu sairastui. Lääkäri totesi: keuhkotauti.

Silloin sain ihailla L. Kr:n äärimmäistä huolenpitoa vaimostaan.
Satu eristettiin heti. Hän ei saanut tavata lapsiaan, etteivät
nämä rasittaisi häntä. L. Kr:lle itselleen ilmestyi konttorissa
ylimääräisiä tehtäviä. En ymmärrä mitä. Kun aamulla menimme työhön,
oli konttoripäällikkö siellä, kun illalla lähdimme kotia, jäi hän
konttoriin.

Tulisella innolla L. Kr. hommasi vaimoaan parantolaan. Hän ei osannut
Sadulle muusta puhua kuin parantolasta.

»Kuolisin mieluimmin kotona luonasi!» kuiskasi lakanoitakin kalpeampi
vaimo.

»Kuka tässä nyt kuolemasta puhuu!» kivahti L. Kr., vaikka hyvin tiesi,
ettei Satu ollut enää pelastettavissa.

Viikon vierittyä tuli parantolasta tieto, että sinne sai tulla. En
ole koskaan ollut läsnä niin surkeassa tilaisuudessa kuin Sadun
lähdössä. Tuo tavallisesti nöyrä ja tottelevainen olento ei olisi
millään halunnut lähteä. Hän itki, rukoili, kerjäsi. Mies pysyi
järkähtämättömänä päätöksessään.

»Varpu, taivuta sinä hänet. Minä en parane missään. Haluan kuolla
kotona. On kuolemaa kauheampi joutua kuolemaan kauaksi omistaan»,
rukoili hän minuakin.

En voinut kieltää, niin vastenmielistä kuin onkin toisten asioihin
sotkeutuminen.

»Te naiset olette hulluja joka sorkka. Onko sinusta parempi, että hän
tartuttaa tautinsa meihin kaikkiin?» ärähti esimieheni, ärähti niin
äänekkäästi, että Satu kuuli sanat kamariinsa.

En virkkanut enää mitään. Vihaisen miehen voi lepyttää, kostonhaluisen
hillitä, rohkean lannistaa, mutta pelkuri mies on pelkuri. Hänelle ei
kukaan voi mitään. Käänsin hänelle vihasta vavisten selkäni En voinut
mennä Sadun luo. Minulla ei ollut sydäntä ilmoittaa hänelle miehensä
sydämettömiä sanoja Istuuduin viereiseen huoneeseen.

Satu hoippui luokseni.

»Älä itke, Varpu!» sanoi hän. »Minä menen. Ymmärrän, että minun on
mentävä. En ole ollenkaan muistanut tartuntavaaraa. Nyt käsitän
mieheni.»

»Satu, vien sinut kotiisi, isäsi ja äitisi luo. He eivät pelkää
tartuntaa.»

»Ei, Varpu. Teen kuten mieheni määrää.»

Kuinka rohkeasti pieni, kelmeä haamu katseli kaameata kuolemaa
kasvoihin. Ei hän saanut edes viimeistä suukkoa antaa jäähyväisiksi
pienoisilleen. Mutta hän ei itkenyt.

»Varpu, pidä huolta lapsistani, kun olen poissa!» sanoi hän hiljaa, kun
peittelin häntä rekeen.

»Niinkuin olisivat omiani», lupasin.

Kuolinsanoma yllätti meidät aikaisemmin kuin aavistimmekaan. Kesäkuun
ensimmäisenä Satu kuoli. »Keuhkojensa puolesta hän olisi voinut elää
syksyyn asti», sanoi parantolan lääkäri minulle, kun kävin noutamassa
Sadun kotiin. »Sydän aiheutti kuoleman. Hän suri ja ikävöi liiaksi
kotiinsa.»

Mutta mies, Luomakunnan Kruunu, nukkui kotona omatunto puhtaana. Hän
oli tehnyt vaimonsa hyväksi kaiken, mitä rakastava, uhrautuva mies
voi tehdä. Hän toimitti vaimolleen parhaan mahdollisen hoidon. Hän
kirjoitti hänelle kortin kuudesti ja kirjeen kerran viikossa. Joka
toinen viikko hän pistäytyi tervehtimässä. Hän lahjoitti kukkia ja
hedelmiä. Mitä hän olisi voinut enemmän tehdä? Ei mitään.



18.


Kuinka monta kertaa ihmislapsi saakaan katua ajattelemattomasti
annettuja lupauksiaan!

Kuka käskee tekemään sellaisia lupauksia, huudahtavat ajattelevat
ihmiset. Haluaisin kuitenkin nähdä läheltä sellaisen naisihmisen, joka
voisi jyrkästi sanoa: en, kun kuolemaisillaan oleva ystävä pyytää
huolehtimaan lapsistaan. Minä en ainakaan sitä voinut tehdä, ja siksi
saan nyt mukisematta kantaa ristini.

Sadun sairauden aikana olivat kaksoset äidinäitinsä luona. Tyttärensä
kuoltua tuli tohtorinrouva niin heikoksi, että lapset tuotiin kiireen
kaupalla takaisin isänsä luo. Vanha rouva Äyrämö jätti leskentilansa
ja tuli hoitamaan poikansa lapsia ja taloutta, Lapset ja palvelijat
olivat tottuneet minun apuuni. Ei Vanha Rouvakaan minua vieronut.
Päinvastoin hän erikoisesti piti minusta. Lapset olivat kuin takiaiset
aina kimpussani.

Oli ensimmäiset pakkaset. Luntakin hiukan heitteli. Siirijärvi oli
jäätynyt. Sileänä peilinä se viekoitteli siiriläisiä pinnalleen
pinnistelemään kilpaa tuulen keralla. Innokkaina lie sinne
riensivätkin. Eihän sitä tiennyt, kuinka kauan luistinkeli kestäisi,
kun ilma näytti noin uhkaavalta.

»Varpu, lähde sinäkin luistelemaan!» pyysi Isukko. Hän yhtyi ruokalassa
seuraani kävellen reippaasti sivullani roustelikkoisella tiellä.

»Lähtisin kyllä, mutta lupasin mennä Äyrämölle neuvottelemaan ompelijan
kanssa lasten puvuista.»

Leimu ei heti virkkanut mitään. Vihelsipähän vain pari kertaa.

»Sinä aiot siis oikein toden teolla rouva Äyrämön seuraajaksi?» sanoi
hän äkkiä purevasti.

Oli kuin maantie olisi nauskahtanut poikki varpaitteni edestä.
Pysähdyin.

»Sano se vielä kerta! Taisin kuulla väärin.»

»Kyllä kuulit oikein. Eikä siinä minun mielestäni olekaan mitään
pahaa, että autat Vanhaa Rouvaa hoitamaan äidittömiä lapsia. Äyrämö on
tavoittelemisen arvoinen mies. Ja mikäs lesken sydämen sen paremmin
naiseen kiinnittää kuin huomio, että tämä rakastaa edeltäjänsä lapsia.
Sinun ulkonäkösi auttaa vielä asiaa arvaamattomasti. Saat uskoa, ettei
kukaan toivo menestystä sinulle hartaammin kuin juuri minä. Naiset
eivät vain voi oikein sulattaa sitä, että sinä niin häikäilemättömästi
ja rohkeasti seurustelet Äyrämön perheessä.»

Välähtipä sielussani totuuden häikäisevä salama. Nyt tajusin
työtovereitteni pistopuheet ja kompasanat! Nyt tajusin Siirilän rouvien
muodollisuuden ja lämmön alenemisen heidän ystävällisyydessään. Olin
epäitsekäs ja hyvä ystävä, kun äidin eläessä lapsia vaalin, nyt olin
muuttunut itsekkääksi miehenmetsästäjäksi, joka punoin paulojani lesken
pyydystämiseksi. »Kyllä on maailma-makea kuin hunaja ja mesi!»

Entä L. Kr. itse? Hän eli tietysti saman hurskaan luulon vallassa.
Kuinkas muuten. Jo ymmärrän hänen matkustushalunsa. Tärkeät asiat muka
vaativat! Tärkeät asiat vaativat päästä pakoon avioksi tuppautuvaa
konttoristineitiä! Tuon tähden hän oli minua kohtaan kankea ja
virallinen kuin vasta »tärkätty» kaulus.

Hyvä! Tulen näyttämään, etten aio hänelle tuppautua väkisin enkä
mielisuosiolla.

»Leimu», leimahdin purevasti puhuvalle miehelle, »koska näytät olevan
rouvien ja neitojen luottamushenkilö, niin saat olla minunkin. Vannon,
kautta kiven ja kannon, että Äyrämöä en huoli, vaikka tämä maassa
mahallaan mataen minua toiseksi vaimokseen rukoilisi. Mutta olen
luvannut hänen ensimmäiselle vaimolleen huolehtia lapsista ja sen
teen, kunnes minua ei enää tarvita, vaikka Siirilän naiset sylkisivät
silmilleni. Ymmärrätkö?»

Seuralaiseni tarttui pimeän turvissa käsivarteeni.

»Varpu, anna anteeksi! En aikonut sitä sinulle sanoa. Tuota! Tuota! Kun
sinulla ei ole enää ollut aikaa minua varten, niin... Ymmärräthän?»

»Koetan ymmärtää. Olen kiitollinen, että sanoit. Nyt osaan hoitaa
asiani. Jos tulet puolen tunnin kuluttua meille, lähden jäälle
kanssasi.»

»Varpu, sinun ei pidä lähteä, jos et todella halua. Rakastan sinua,
mutta en tahdo olla leikkikalusi.»

»En leiki sinun enkä kenenkään kanssa. Sen verran toki minäkin
rakkaudesta tiedän, ettei se sovi leluksi. Sinun on parasta haudata
houreesi, mikäli minua koskevat. En aio sinuun rakastua. Kas niin.
Näkemiin!»

Olen ehkä julma Reino-paralle, mutta... ei voi auttaa, ei voi auttaa.
Hän voisi olla veljeni tai isäni, muuta ei.

Vedin urheilupuvun ylleni. Kaivoin luistimet kätköistään. Sieluni kävi
kuin kilon pullataikina, jossa on kolmenmarkan hiiva. Minun piti vielä
samana iltana näyttää L. Kr:lle, etten häntä pyydystele.

Menin luistimineni Äyrämön puolelle. Vanha Rouva parsi poikansa sukkia.
Lapset leikkivät uunin edessä. L. Kr. luki sanomalehteä. Ompelija ei
ollut vielä tullut. Harvoin ompelijat määrälleen saapuvat. Ilmoitin
asiani lyhyesti.

Vanha Rouva kohotti silmälasit päälaelleen. L. Kr. nosti katseensa
lehdestä. Ansaitsematon kunnianosoitus hänen puoleltaan.

»Ette suinkaan mene yksin jäälle? Se voi olla vielä heikkoa. Voitte
pudota jäihin», huolehti vanhus.

»Kyllä se kestää. Rouva on aivan huoleti.»

Ihme.

»Lähden mukaasi, jos odotat hetken», virkkoi L. Kr. pannen lehtensä
pöydälle.

Voiko enää tarjoutua parempaa tilaisuutta naiselle, joka tahtoo
selvästi ilmaista kantansa ja periaatteensa miehelle?

»Kiitos», virkoin yliolkaisen kylmästi ja välinpitämättömästi, »älä
vaivaudu tähteni!»

»Lapsi-kulta», sujautti mummo väliin, ennenkuin ehdin lausua
loppuun sanottavani, »ottakaa hänet vain mukaanne! Kahden on aina
turvallisempi. Jäällä voi olla petollisia paikkoja. Sitäpaitsi Asser
tarvitsee liikuntoa raittiissa ilmassa. Hän istuu liian paljon sisällä.»

»Miks’ei, voithan tulla, jos haluttaa. Jäällä on paljon ihmisiä. Minä
en kylläkään voi enää jäädä sinua odottamaan, sillä lupasin olla
täsmällinen kerrankin. Nyt olen jo viisi minuuttia myöhästynyt. Ehkä
saan sentään anteeksi, kun kauniisti pyydän.»

L. Kr. painui tuolilleen, Varpu Vapaa livahti ulos.



19.


»Onnittelen!»

»Onnea! Et ole turhaan ponnistellut.»

»Sydämelliset onnitteluni! Elä kauemmin kuin edeltäjäsi!»

»Toivotan onnea, vaikka sydäntäni särkevätkin täyttymättömät toiveet!»

Tämäntapaisia olivat puheet, joilla työtoverini ottivat minut vastaan
tänä aamuna. Aukaisin suuni ja olin ankan näköinen. Mitä ne nyt olivat
saaneet tuntosarviinsa? Eilen oli sunnuntai. Sen kunniaksi olin mennyt
lähimpään kaupunkirähjään kuuntelemaan Soiaa. Leimu oli mukanani.
Luulivatkohan ne meidän olleen kihlamarkkinoilla?

»Älä nyt ole olevinasi noin hämmästynyt!»

»Kuulkaa, tytöt! Olenko minä tullut sekapäiseksi vai oletteko te? En
ymmärrä yhtään onnittelujenne tarkoitusta.»

»Katsokaa, kun vielä koettaa pimittää meitä! Se ei onnistu. Olin eilen
kirkossa ja kuulin omin korvin.»

Järkeni lakkoili. Aloin epäillä, olinko hereillä ollenkaan. Minusta ei
pitäisi olla mitään ilmoitettavaa seurakunnalle. Ellei ehkä pastori ole
ottanut minua valaisevaksi esimerkiksi saarnaansa.

»Ei suinkaan siellä minua vielä kuulutettu?» kysäisin varmuuden vuoksi.
Jos vain sanovat, että on, niin makaan kuin raakaankin ja näen unta?

»Konttoripäällikölle kuulutettiin naimakirjaa Uuhimäelle. No, etkö ole
siellä kirjoilla? Kenen muun hän nyt sieltä näin pian naisi?»

Tuntui kuin konttori olisi ruvennut jollakin tavalla keinumaan. Otin
kiinni pöytäni laidasta.

»Se ei ole totta! Olet kuullut väärin.»

»Turhaa sinun on ruveta kiemurtelemaan! Oli kirkossa muitakin enkä minä
yksin. Ja luuletko, että on salaisuus alituinen oleskelusi Äyrämön
perheessä. Ihmeellisempää olisi, jos hän ei sinua ottaisi.»

Jalkani olivat vetreät kuin taikinapötkyt. Sattui tuoli olemaan
ulottuvillani, muuten kai olisin pudonnut lattialle saakka.

»Menkää sinne, missä pippuri kasvaa!» sanoin kääntäen selkäni
seurakunnalle. Tämä on unta, tämä ei voi olla muuta kuin unta,
päättelin. Minun oli mahdotonta laskea. Nousin ja menin ulos.
Muistelin kaikki viime tapahtumat. Viime yö meni junassa. Itse en
edes torkahtanut. Leimu sensijaan nukkui ja kuorsasi niin, että vaunu
oli lentää pois kiskoilta. Asemalta tulimme käyden ja kannoimme erään
vanhan, suulaan mummon painavaa koria. Asunnossani keitin kahvin.
Juotuani sen tulin heti konttoriin. Kissa vieköön! Tämä ei ollut unta.
L. Kr:lle on voitu kuuluttaa vaikka kolme naimakirjaa Uuhimäelle. Minun
kanssani häntä ei siellä ainakaan kuuluteta.

Kovinpa rakkaus lämmittää, kun puseroisillasi tarkenet kahdeksantoista
asteen pakkasessa!» Leimu oli leimahtanut eteeni tehtaalta. Hän oli
ivallinen. Äänensä kalskahti kuin reen rauta maantien soraan. "Sinä
olet mestari valehtelemaan."

Hätkähdin niin, että olisin varmasti liukastunut portailta alas, ellei
Leimu olisi ehtinyt tarttua käsivarteeni. Luulin todellakin suku
valheeni tulleen julki.

"Tämä ei ole sopiva paikka juttusilla-oloon. Värisethän.» Leimu työnsi
minut eteiseen. Hampaat kalisivat suussani. »Tuossa on villatakki
harteillesi!»

"Kuka, kuka sinulle kertoi minun valehdelleen?»

"Kotitonttuni ilmoitti sen ensitöikseen tänä aamuna."

»Minkä, minkä?»

»— että Äyrämölle oli kuulutettu uusi naimakirja Uuhimäelle. Kenen muun
hän sieltä naisi ellei sinua.»

Jumalan kiitos! Ei ollut valheeni tullut ilmi.

»Reino, onko siis aivan totta, että Äyrämölle on kuulutettu naimakirja?»

»Tottahan sinä sen tiedät!»

Tartuin hänen käsivarteensa.

»Kuinka pitkäkarvaisena valehtelijana sinä oikeastaan pidät minua?
Reino, tuonko verran luotat valaani? Usko minua. Minulla ei ole mitään
tekemistä tämän naimakirjan kanssa. Konttorissa vasta itsekin sain
kuulla asiasta ensikerran.»

»Puhuthan totta?»

»Lyön, jollet usko! Turha minua on sen asian johdosta onnitella.
Uuhimäen pitäjässä on paljon tyttöjä, on komioita. Olen laskujen
ulkopuolella. Ihmettelen, miten nopeasti Äyrämö on ryhtynyt uudestaan
avioliittopuuhiin. Tuskin on vielä puolta vuotta kulunut siitä, kun
'hellästi rakastettu vaimo unohtumattomaksi suruksi ja katkeraksi
kaipaukseksi’ kuoli. Sellaisia te miehet olette. Rakkautenne on
kauniita sanoja ja korulauseita, mutta sydämenne on kaukana niistä.»

»Älä tuomitse kaikkia yhden mukaan, Varpu! Poikkeuksia on.»

»Näytä minulle yksi sellainen, niin uskon!»

Hän tarttui käteeni, joka oli unohtunut hänen käsivarrelleen.

»Minä en unohda sinua koskaan.»

Silloin aukeni ovi. L. Kr. astui ulko-ovesta eteiseen. Hämmästyneenä
hän jäi tuijottamaan meitä. Riuhtaisin käteni irti. Pakenin työhöni.

"Sinäkin, Brutukseni!" ehdin kuulla L. Kr:n lausuvan Leimulle.

Mitä mies tarkoitti tuolla lauseella? Sitäkö, että Leimu oli joutunut
hänen tavallaan rakkauden rautoihin? Sitäkö, että nyt oli Leimun vuoro
minua hyväillä?

Kuinka, kuinka vihaankaan kirottua L. Kr:ua!

Laskin. Kerroin ja vähensin. Vähensin ja kerroin koko päivän. Pahoin
pelkään, etten huomenna saa selvää tämänpäiväisistä töistäni.

Kun äsken palasin neitsytkammiooni, tuli Vanha Rouva Äyrämö luokseni.

»Tiedättekö, Varpu-neiti, että meidän Asser menee uudelleen naimisiin?»

Hohhoo! Hän ei sentään näyttänyt pitävän minua uutena otokkaana.

»Kuulin sen tänään.»

»Minusta on synti mennä uudelleen naimisiin, ennenkuin entinen on
ehtinyt edes kunnolleen maatua.»

Niin minustakin, varsinkin sellainen »unohtumattomasti kaivattu»
puoliso. Varoin tuota kuitenkin ääneen sanomasta. Sisältäpäin voin
olla millainen »saivarennylkijä» tahansa, ulospäin halusin näyttää
vapaamieliseltä ja uudenaikaiselta.

»Elävillä ei ole mitään velvollisuuksia kuolleita kohtaan.
Aviouskollisuus vannotaan kuolemaan asti. Nykyään se usein katkeaa
ennemminkin.»

»Niin te sanotte. Minä olen ollut leskenä jo yksitoista vuotta.
Päähänikään ei pälkähtäisi mennä uusiin naimisiin. Rakastin miestäni,
ei multakerros ole kyennyt sitä vieläkään sammuttamaan.»

»Jos olisitte nuori kuten poikanne, olisivat asiat toisin.»

»Te puolustatte Asseria. Ajatelkaapa, jos te olisitte naimisissa
rakastamanne miehen kanssa, miltä teistä tuntuisi tietäessänne miehenne
jo puolen vuoden kuluttua niin unohtaneen teidät, että ottaa toisen!»

Katkeralta tuntuisi, katkerammalta vielä, miltä se ystävän puolesta
tuntuu. Mutta ulkokullattu fariseus-minä sanoi:

»Kun on kuolemaan asti moitteettomasti uskollinen, niin sillä hyvä.
Kukapa hautaan juoruja nopeasta unohtumisesta toisi!»

Vanha Rouva ei tyytynyt vastaukseeni. Hän morkkasi moskaksi nykyisen
moraalin, nykyiset ihmiset uskontoineen, uskottomuuksineen.

»Uusi miniänne voi olla herttainen ihminen.»

»En halua kuulla, en nähdä sellaista naista, joka noin röyhkeästi astuu
entisen tilalle.»

»Rakkaus ei välitä pikkumaisuuksista.»

Vanha Rouva räjähti. Hän ei ymmärtänyt sellaista rakkautta, joka syttyy
ja sammuu yhtä nopeasti kuin nappulasta kierrettävä sähkölamppu.

Allekirjoittaneen teki mieli puhua vähän vanhasta rakkaudesta, jota
kai Asserillakin oli koko pakka takanaan jaettuna eri naisten kesken.
Hillitsin kieleni.

»Minusta on hyvin järkevä tuuma, että poikanne ottaa uuden vaimon.
Lapset tarvitsevat äitiä. Te olette saanut omista lapsistanne
tarpeeksi. Te tarvitsette lepoa. Eikä Asser taasen voi olla kauan ilman
vaimoa. Nuoret ihmiset ovat nuoria ihmisiä. Nyt voivat lapset vielä
epäluulotta hyväksyä vieraan naisen äidikseen. Vanhempina he kärsisivät
sellaisesta. Syntyisi hankauksia. Isän ja uuden äidin elämä voi silloin
tulla tukalammaksi.»

Kohotin pääni nähdäkseni peilistä, miten tällaiset suuret sanat
henkevöittivät kasvojani.

Jouduin paistamaan särkeä puheenalaisen leskimiessulhasen kanssa.
Äskeinen naputus oli sittenkin minun oveeni, vaikka luulin kolinan
kuuluneen seinän takaa. L. Kr. joutui parhaiksi kuulemaan suuret
sanani. Hän tuijotti yhtä yllättyneenä minuun kuin aamulla tavatessaan
minut Leimun kanssa käsikädessä.

Herra L. Kr. oli ensimmäisen kerran huoneissani.

»Jospa äiti tulisi puhelimeen. Luultavasti papin rouva haluaa puhua
kanssasi», selitti L. Kr. odottamattoman käyntinsä syyn.

»Vai niin!» Vanha Rouva lähti lyllertämään pois. Saatoin häntä ovelle.
Hän pajatti mennessään yhtä ja toista, mitä en viitsi laiskuuteni
tähden kirjoittaa tähän.

Herra L. Kr. ei suvainnut seurata äitiään. Oven painuttua
kiinni jouduin uudestaan silmäkkäin hänen kanssaan. Oikaisin
puolitoistametrisen vartaloni täyteen mittaansa. »Seisoimme hiljaa,
minä ja hän, ja katsoimme silmästä silmähän», sanoo runoilija kauniisti
tällaisesta tapauksesta.

»Varpu, minä olen ajatellut sinusta monta ilkeää ajatusta. Voitko suoda
ne minulle anteeksi?»

»Samoin minä sinusta», vastasin ilman anteeksipyyntöä. Kauniit
silmänmulaukset eivät tähän tyttöön enää vaikuta. Ne ajat ovat olleet
ja menneet. Tunnen miehet, edessäni seisovan erittäin. En ollut
näkevinänikään hänen ojennettua kättään.

»Varpu!»

»Mitä?»

»Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?»

»Ai! On toki! Onnitteluni uuden avioliittoaikomuksesi johdosta!»

»Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?»

»Ei.»

»Ja kuitenkin sinä kiusaat minua vuodesta vuoteen kuin kissa hiirtä.»

»Minäkö kiusaan sinua? Ohoh! Tämäpä iloinen uutinen!»

»Varpu, etkö ymmärrä, että rakastan sinua? Olen kaikki nämä vuodet
rakastanut. Olen koettanut tappaa tunnettani. Uskottelin itselleni,
että olit huono tyttö. Uskottelin, että haluat lasteni suosion kautta
tuppautua vaimokseni. Varpu, noin olen pahoja sinusta ajatellut. Anna
anteeksi! Tiedän sinun olevan enkelin. Sano vain sana, niin mikään
lupaus ei sido minua keneenkään toiseen kuin sinuun! Sinusta tulee
pikku-vaimoni. Varpu, sinä teet minut hulluksi kylmillä, ivallisilla
kekälesilmilläsi.»

Hän seisoi kumartuneena ylitseni. Olisin voinut mainiosti läjäyttää
päin hänen valehtelevaa suutaan. En tehnyt sitä. Käteni on liian hyvä
sellaiseen hommaan. Avasin oven.

»Ulos!» oli ainoa sana, jonka sain suustani. En olisi uskonut hänenkään
voivan loukata minua noin armottomasti.

»Varpu....!»

»Ulos!» huusin silmittömänä vihasta. Eikö tuolle konnalle riittänyt,
että hän kerran petti minut, vieläkö hänen piti kerrata temppunsa!
Jos olisin ollut jättiläinen, niin siekailematta olisin tarttunut
takinkaulukseen ja housujentakamukseen, lennättänyt hänet oikotietä
ulos. Onneksi hän oivalsi tilani ja meni. Rapsautin oveni lukkoon.

Ääh! Tämänlaatuiset tapaukset voivat tehdä viisaista ihmisistä hulluja.



20.


Rouvat ja neidit ovat jälleen herttaisia minua kohtaan.
Herttaisempiakin kuin ennen. He kai katsovat velvollisuudekseen siten
lohduttaa pettynyttä sydäntäni, kun haluamani rouvanpaikka lipsahti
ohi suuni kuin Lassi Tarkiaisen rippi. Ai, ai, kuinka tuollainen
sydämellinen herttaisuus on liikuttavaa! Se »klebt, leimt, kittet
alles» kuten hyvä saksalainen syndetikon.

»Tunnetko maisteri Äyrämön morsiamen? Hän on kotoisin sieltä, mistä
sinäkin», kysytään minulta aina, jos ei nyt aivan ensimmäiseksi
kysymykseksi, niin varmasti jo toiseksi.

»Mahdollisesti tunnen, mahdollisesti en. Maisteri ei ole, ikävä kyllä,
tehnyt minua uskotukseen», on paljon käytetty vastaukseni. Sävy riippuu
kysyjästä.

Maailman tähden on minun täytynyt säilyttää välini Äyrämöön ja hänen
perheeseensä ennallaan. Pieninkin muutos tällä alalla tulkittaisiin
heti johtuvaksi myttyyn menneestä miehenmetsästyksestäni. Ja sitä huvia
en siiriläläisille suo. Kun oikein tahtoo, niin ihminen voi olla vaikka
aidan vitsaksena.

Nyt laitetaan seinän takana huoneita uuteen kuntoon. Vanha Rouva on
mennyt lasten ja näiden hoitajan kanssa leskentilalleen. Nuori pari saa
rauhassa kuherrella. Jouluna kuulemma ovat häät.



21.


Seinän takana on jälleen nuori rouva. Kuka on nyt tämä salaperäinen
rouva, jonka nimeä ei morsiamena tiedetty? Hän on entinen Aina-Siviä
Aho. Paha aavistukseni sanoi sen minulle jo aikoja ennen rouvan
ilmestymistä näkö- ja kuulopiiriini.

Rakkauden korkeata veisua on jälleen seinän takana laulettu kaikissa
mahdollisissa sävellajeissa. En ole tukkinut korviani. Olen
häpeämättömästi kuunnellut.

Kuinka erilaista on kuunnella nykyistä kuhertelua kuin ensimmäistä!
Silloin mies puhui enemmän. Nyt visertelee nainen.

Herrasväki oli häämatkalla Pariisissa kaksi kuukautta. Ihmettelen,
miten he vielä jaksavat olla noin hirveän siirappisia.

Siirilässä ei nykyisin puhuta kenestäkään muusta kuin rakastettavasta
rouva Aho-Äyrämöstä. Sellainen rouva pitää Äyrämöllä ollakin! Sellaista
rouvaa Siirilä kaipasi! Kuinka hienot ja loistavat hänen ensimmäiset
kutsunsa olivat. Ne kutsut eivät olisi hävenneet presidenttiäkään!
Rouvat olivat kateudesta kahtia lentämäisillään.

Minä en ollut kutsuissa. Unohduin kutsumatta. Olen »lepuutellut
hermojani» ja pysytellyt poissa rouva Aho-Äyrämön näkyvistä. Hänellä
ei ole vielä aavistusta, kuka seinän takana elää. Olen varustautunut
taisteluun valheeni puolesta ja tiedän osaavani olla yhtä ilkeä kuin
rouva Aho-Äyrämökin, jos tarvis vaatii.

Myös puvuillaan rouva Aho-Äyrämö on lumonnut Siirilän. Puolikymmentä
rouvaa on tilannut Pariisista puvun voidakseen esiintyä »säädyllisesti»
rouva Aho-Äyrämön rinnalla.

Taiteilija, lausuja on tämä rouva vielä. Hän on antanut lausuntailtoja
m. m. Yliopistolla.

En ole vielä ollut ilkeä. Kärsivällisesti kuuntelen hänen
taiteilijalahjojensa ylistystä. Voisin kuitenkin avata leukani
ja mainita, mitä julkinen arvostelu lehdissä sanoi tuosta paljon
puhutusta lausuntaillasta. Arvostelu oli lyhyt ja naseva. Se painui
hyvin muistiin. Monet jättivät ehkä sen lukematta. Parasta olikin.
Arvostelussa vain perin kuivasti todettiin, ettei Aina Ahosta ikinä
tule lausujaa, ja ihmeteltiin itsekritiikin puutetta.

Rouva Aho-Äyrämö on koonnut kaikki Siirilän taideharrastukset omiin
käsiinsä. Hän antaa lausuntaopetusta. Koko konttorimme naisisto aikoo
ryhtyä opiskelemaan tätä jaloa taidetta. Kaikki, paitsi rouva Kivi,
joka sanoo olevansa liian vanha siihen hommaan, ja minä, joka olen
»liian nuori».

Rouva Aho-Äyrämö on myös ottanut tottuneihin käsiinsä iltamien
johdon. Viikon viertyä saamme ihailla hänen ohjaaja-, näyttelijä- ja
lausujakykyään. Silloin on Lotilla iltama.

Rouva Aho-Äyrämö harrasti myös laulutaidetta. Hän kävi kerran koululla
kuoroharjoituksessa. Siellä hän rupesi johtamaan ja neuvomaan kuoron
johtajaa, opettajatar Kantolaa. Neiti Kantola on itsekylläinen
kansanvalistaja, eikä hän sietänyt edes rouva Aho-Äyrämön neuvovan. Hän
löi rukkasensa lautaan sanoa sukaisten hämäläisellä suoruudellaan:

»Johtakaapa, hyvä rouva, itse, niin pääsette vähemmällä neuvomisella!»

Rouva Aho-Äyrämö oli kouluaikana kanssani niitä laulajia, jotka vetivät
nuotin vierestä ja jotka sentähden mielukkaimmin nähtiin kuuntelijain
parvessa. En tiedä miten pitkälle hän lienee Helsingissä kehittänyt
itseään tälläkin alalla. Taitava opettaja saa harakankin kukkumaan.
Kuoron johtajaksi hän ei sentään vielä uskaltanut ryhtyä Siirilässäkään.

»Sitten on rouvan parasta laulaa niinkuin minä määrään tai pysyä
poissa. Kahta johtajaa ei tämä kuoro kaipaa», sanoi neiti Kantola.

Ihailen vilpittömästi neiti Kantolaa. Rouva Aho-Äyrämö ei ihaile.
Omankehun rinnalla kuuluu hän viljelevän opettajatar Kantolan
haukkumista.

Tänään rouva Brun tapasi minut hiipimästä työstä kotiini.

»Varpu, onpa hauskaa tavata. Missä olet piileskellyt? Miksi et ole
käynyt kokouksissa?»

»Lepuutan rasittuneita hermojani», livautin.

»Nyt sinun täytyy lähteä meille. Välitän viisi hermoistasi.»

Päällysvaatteita riisuessamme kysyi rouva Brun:

»Tunnetko rouva Aho-Äyrämön ennestään?»

»Olemme koulutoverit.»

Rouvan suu muodosti kauniin o:n.

»Miksi hän ei kutsunut sinua tuliaisjuhlaansa?»

»Hän ei tiedä minun olevan täällä.»

»Tottahan toki hänen miehensä on kertonut sen hänelle. Mahdotonta on
asua saman katon alla tuntematta toisiaan.»

»Rouva Aho-Äyrämö on tottunut elämään Helsingissä. Siellä ei paljoa
piitata, kuka seinän takana elää. Sitäpaitsi hän ei välitä isostikaan
konttoristineidistä, joka on hänen isänsä liikkeessä aikoinaan
palvellut.»

Rouva Brun kumartui puoleeni.

»Sinä et pidä hänestä?»

»Sitä on vaikea sanoa.»

»Kuule, en minäkään pidä. Hän kiemailee liiaksi miehille. En ole
mustasukkainen, mutta toissa päivänä teki mieleni heittää rouva
pihalle, kun hän veikisteli miehelleni. Kun minä olin nuori rouva,
en edes muita miehiä nähnytkään kuin omani. Äyrämönä en sallisi
tuollaista.»

Meille alkoi sukeutua hyvin yhteisymmärryksellinen keskustelu kuuman
kupin ääressä. Paha on kuitenkin aina siinä, missä sitä mainitaan.
Ovikello kilahti. Rouva Aho-Äyrämö leijaili huoneeseen pariisilaisessa
puvussaan.

»Onko sinulla jo näin iso tytär, rakas Lilli», lausui rouva Aho-Äyrämö
tarkoittaen minua.

Olen leikkauttanut tukkani pikkutyttöjen tapaan. Vartaloni olen
nälällä ja kiristimillä kutistanut muodikkaaksi rimaksi. Hameeni ovat
polveen asti. Toverini vakuuttavat, että näytän tässä uudessa asussani
kahdeksantoistiaalta, vaikka neljännesvuosisatani täyttyy muutaman
päivän perästä.

Vaikka rouva Aho-Äyrämön olettamus oli minulle sangen imarteleva, niin
rouva Brunille se oli taasen kaikkea muuta. Ja hienoksi »kaikeksi
muuksi» se oli tietysti tarkoitettukin. Rouva Aho-Äyrämö haluaa aina
alleviivata oman nuoruutensa. Ikävä kyllä rouva Brun on vain pari
vuotta minua vanhempi, siis rouva Aho-Äyrämön kanssa yhtä vanha.

»Minulla ei ole tyttäriä, valitettavasti poikia ovat lapseni. Tämä
on neiti Vapaa, tehtaan konttoristi. Lähin naapurisi. Asuu kanssasi
samassa talossa. On kuulemma koulutoverisikin», selitti rouva Brun
hiukan happamesti hymyillen.

Rouva Aho-Äyrämö tuijotti minuun. Hän ei todellakaan tuntenut. Oo,
minä kaksijalkainen aasi! Kuka käski kertoa tuntevani hänet! Pian hän
muistaisi, kuka olen, ja hyvästi sitten kauniit kaskut kodistani,
perheestäni, suvustani! Suopainen totuus oli valuva hänen suustaan
siiriläläisten korviin.

»Va-paa, Vapaa», tavaili rouva.

»Varpu Vapaa. Kai sinä minut muistat. Olinhan isäsi liikkeessä neljä
vuotta», tokaisin.

Jo muisti.

»Ah niin, teidäthän pantiin pois toimestanne sen kenkävarkausjutun
yhteydessä.»

Rouva Brun oli onneksi pujahtanut lastenkamariin katsomaan, oliko
sieltä kuuluvassa ankarassa kolinassa tapahtunut vahinkojakin.

»Sotket minut väärään henkilöön, hyvä rouva! Varas oli serkkusi, äitisi
sisaren tytär, joka nykyisin lienee vankilassa lapsenmur...»

»Panetko suusi kiinni!» rouva Aho-Äyrämö kierrähti kauhistuneena
vilkuilemaan ympärilleen.

»Kuulehan, Aina-Siviä, pidän suuni mielelläni kiinni, jos sinäkin
pidät. Auta armias, jos siiriläläiset saavat tietää, että äitini oli
pyykkiakka, isäni kapinoitsija, niin samana päivänä kuulutan joka
kiveltä, joka mättäältä mäkätän, ettet ole parempaa sukua sinäkään.
Äitisi on ollut piikatyttö, isäsi tukkijätkä. Sukusi on hyvin kirjava
vielä tänäkin päivänä. Oletko ymmärtänyt?»

Rouva Aho-Äyrämö, jolla oli samanlainen heikkous kuulua hienoon ja
vanhaan sukuun kuin minullakin, tuijotti huulet valkeina minuun.

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Vaieta kauniisti. Olen sepittänyt itselleni suvun, jota sinä et tunne.»

»Jos joku kysyy?»

»Sano, ettet tiedä! Eiväthän yläluokkalaiset alaluokkalaisten historiaa
tunne. Itse voit valehdella sukusi kreiveiksi, kuten olet tehnytkin. En
oio niitä, päinvastoin. Mutta jos halvennat minua, kuten äsken aloit,
niin armotta maksan samalla mitalla. Onko selvä?»

»Selvä.»

»Kuule, et miehellesikään saa kertoa. Jos hän pienelläkään eleellä
osoittaa tietävänsä jotain sopimatonta minusta, niin on hän heti saava
tietää, että hänellä on kunnia lukea tuomarilliseen sukuunsa lapsen...
No, vaikenen. Meidän on parasta, meidän valehtelijain, olla ystäviä.»

Rouva Brunin tulo keskeytti kiintoisan keskustelumme.

»Taisitte sentään tuntea toisenne?» kysyi hän.

Aurinkoinen hymy valahti rouva Aho-Äyrämön pingotetulle naamalle.

»Toki minä Varpun tunnen. Hän on vain niin muuttunut viime näkemästä,
etten heti muistanut.»

Me joimme sulassa »ystävyydessä» kahvia.



22.


Jälleen aviollisia vuorokeskusteluja.

Alkusoitoksi kahvikuppien kalinaa, sanomalehden rapinaa.

»Asser, kuinka sinä voit noin syventyä sanomalehteen ja jättää minut
yksin murjottamaan!»

»Kultaseni, mistä haluat keskustella?»

»En mistään. Tahdon, että mieheni on kohtelias ja muistaa pienellä
pakinalla vaimoaan, jonka täytyy päiväkaudet olla yksin.»

»Yksin! Olithan koko päivän hiihtelemässä vänrikki Kopeilevan kanssa.»

»Kun et ole luonani, tunnen aina olevani yksin.»

»Hm!»

»Et suinkaan liene mustasukkainen?»

»En.»

»Oletpas! Muuten et noin yksikantaan vastailisi. Tunnusta pois!»

»Enkä ole.»

Neljännespaussi.

»Asser!»

»Mitä nyt?»

»Pyydän, älä lue lehteä!»

»Tässä on tärkeitä asioita. Täytyy toki niitä hiukan vilkaista.»

»Jos olisin vieras nainen, niin nuo tärkeät kohdat saisivat jäädä
lukematta.»

»No, mutta Aina-Siviä! Sehän on vallan eri asia. Eihän vieraalle voida
olla epäkohtelias.»

»Mutta vaimolle voidaan! Asser, sinä et enää rakastakaan minua!»

»Tietysti rakastan, hupakko. Avioliitossa sitä ei vain aina vatkuteta.
Se pidetään ilmeisenä asiana.»

»Jos Satu piti, mutta minä en pidä. Kuuletko! Sinun täytyy sanoa kuusi
kertaa päivässä rakastavasi minua.»

»Olen sanonut tänään jo kahdeksan kertaa. Kaksi yli määrän. Sen pitäisi
riittää.»

»Asser!!!!»

»Mitä nyt?»

»Sinä pidät asiaa pilkkanasi!»

»Et kai sinäkään liene aivan tosissasi?»

»Minä olen tosissani!»

»Hmm!»

»Asser! Älä lue!»

»Enhän, lue.»

»Luetpas!»

»Vai saisi tällaisessa hälinässä luetuksi.»

Kuuluu ääni, joka syntyy, kun sanomalehti temmataan kädestä ja
heitetään lehdet levällä pitkin permantoa.

Seuraavien puhevuorojen aikana rouva Aho-Äyrämön ääni kohoaa kolme
sävelaskelta, herra Äyrämön laskee kaksi ja puoli.

»Aina-Siviä, tämä jo riittää. Minä olen tottunut iltapäiväkahvin
aikana lukemaan sanomalehteni rauhassa. Tavasta en aio luopua. Ole
hyvä ja pidä sokeria suussasi, jos et jaksa pitää sitä aikaa kieltäsi
kohdallaan.»

»Tämä on hävytöntä! Kehtaatkin! Sanoit, ettet ollenkaan rakastanut
Satua. Menit muka suvun tahdosta hänen kanssaan naimisiin. Nyt
kuitenkin alituisesti vedät esille hänet. Sellaista ja sellaista
sait tehdä Sadun eläessä. Mutta minä en ole Satu. Minulla on omat
yksilölliset taipumukseni. Ne on otettava huomioon. Ja minä vaadin,
ettet koskaan kuulteni mainitse ensimmäisen vaimosi nimeä.»

»En ole sitä tehnytkään. Itse olet maininnut sen neljästi jo siltäkin
istuimeltasi.»

»Tarkan laskun pidät sanoistani, kun on kysymys Sadusta. Olet
valehdellut minulle. Sinä rakastat häntä vieläkin.»

»Aina-Siviä, lopeta tämä juttu! En jaksa kuunnella enää joutavuuksiasi.»

»Et jaksa kuunnella. Yhyy! Yhyyy! Sinä et rakastakaan minua. Yhyy, yh
yhyhhyyy!»

Asserin täytyy antautua. Hän tuntuu menevän vaimonsa luo.

»Älä koske minuun! Yhyy! Älä koske!»

Tuo lause toistuu 37 kertaa. Senjälkeen onnistuu aviomiehen kaapata
murtunut vaimo syliinsä.

»Suloinen, pikku Aina, älä itke! Sinuahan minä rakastan, sinua yksin.
Leikillä kiusoittelin. Ota kätösesi pois silmiltä! Anna minun jälleen
nähdä suloiset kasvosi!» J. n. e.

Viidentoista minuutin kuluttua onnistuu aviomiehen saada näkyviin
vaimonsa herttaiset kasvot. En tiedä, miten kauan hän sai puhua
ja vannoa, ennenkuin sai pikku Ainan (178 cm pitkän) uskomaan
rakkauteensa. Minä lähdin kyläilemään tovereitteni luo. Kyllästyy
ihminen ajan pitkään rusinasoppaankin.

Yhdestä asiasta olen varma. Sanokaa minun sanoneen! Jos herra Äyrämö
viisikin vuotta harjoittelee vaimonsa kanssa kaunopuheisuutta, on hän
silloin ehdottomasti maan etevimpiä kaunopuhujia.



23.


»Rakas Asser, nosta ylös lankarullani! Se taisi vierähtää sohvan alle.»

»Odota vähän, kirjoitan vain tämän lauseen!»

»Totisesti! On sinulla silloin aina kiire, kun tarvitsen hiukan apuasi.»

»Nosta itse, jos et jouda odottamaan!»

»Oo, sitä kohteliaisuutta! Ei uskoisi, millainen mörökölli sinustakin
tuli aviomiehenä. Pahin maanmoukka ei sa...»

»Vaikene, herran tähden! Tässä tämä nyt on. Aivan jalkojesi juuressa.
Olkaa hyvä!»

• — —

»Aina, ole kiltti ja ompele tuo nappi takkiini! Minulla on kiire!»

»Nappi! Tuollainen melu yhden napin tähden. Ompelukorissani on neula ja
lankaa. Ompele itse!»

»En ole ennenkään nappeja ommellut. Joudu!»

»En minäkään. Kun et kerran saa nappia nuttuusi ommelluksi, ole ilman
nappia!»

»Mutta minä otin sinut vaimokseni juuri sitä varten.»

»Ooo! Mitä minun pitää kuuleman! Vai napin ompelemista varten sinä
minut otit! Miksi et järin sukanparsimiskoneeksi? Siinä on minulla
kaunis aviomies kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Etpäs napeista
puhunut kosiessasi! Rakkaudesta vain sipisit...»

»Älä saarnaile! Menen räätälille, koska niin kelvoton olet, ettet
nappia kykene ompelemaan.»

»On siinäkin mies! Ei osaa nappia itse ommella. Viitsii moisen asian
takia räätäliin laukata...»

Miten tuollaiset pienet palvelukset tekevät avioliiton miellyttäväksi!



24.


»Äitini kirjoittaa, joko hän saa lähettää pienokaiset tutustumaan
uuteen äitiinsä. He ovat tietenkin suuria rasavillejä, ja äidille on
heistä kovasti puuhaa», puhui L. Kr. nähtävästi Vanhan Rouvan kirjettä
lukien.

»Ah! Olen kokonaan unohtanut lapset», vastasi vaimo välinpitämättömällä
äänellä.

»Sanoithan pitäväsi paljon pienokaisistani.»

»Pidänkin heistä.»

»Sitten kirjoitan heti äidille, että hän tuo lapset tänne.»

»Asser, haluatko todella näin pian lapset luoksesi? Enkö minä enää
olekaan sinulle kaikki kaikessa?»

»Oletpa tietenkin. Luulin, että sinä jo haluat tutustua lapsiin.»

»Asser, en halua vielä lapsien tulevan kotiimme. On niin ihanaa olla
kahden. Lapset muistuttavat minulle aina ensimmäistä vaimoasi. Suo
anteeksi! Soisin, ettei noita lapsia olisi olemassakaan!»

»Vai niin. Morsiamena ollessasi et muusta osannut puhuakaan kuin
äidittömistä lapsiraukoistani ja miten niistä pidit.»

»Asser, älä rupea saivartelemaan! Minä pidän lapsista, mutta sinusta
pidän enemmän. Rakas, kulta Asser, ymmärrä minua! Rakastan sinua niin,
että olen mustasukkainen lapsillesikin.»

Hellä, tunnelmarikas kohtaus.

»Voivathan lapset olla vielä viikon, pari äidin luona. Sitten menemme
yhdessä heitä noutamaan. Äiti on vanha. Hän tarvitsee lepoa. En voi
rasittaa häntä enää kauemmin lapsillani.»

»Olet oikeassa! Parin, kolmen viikon perästä menemme yhdessä heitä
noutamaan.»

Kolmen viikon perästä rouva »sairastui» juuri lähtöpäivänä. Matka
lykkäytyi jälleen kolme viikkoa. Sitten täytyi rouvan välttämättömästi
matkustaa kotiinsa.

Jo ymmärsi Vanha Rouva yskän. Hän kirjoitti pojalleen pitävänsä lapset
luonaan niin kauan kuin he itse halusivat olla hänen ilonaan.

Rouva Aho-Äyrämön mieluisimpia keskusteluaiheita oli silloin, kun
ei rakas Asser ollut kuulomatkan päässä, kuinka hänen herttainen
anoppinsa ei raskinut laskea lapsia luotaan. Hän taasen ei hennonut
ryöstää Vanhalta Rouvalta ainoaa iloa, vaikka hänellä itselläänkin oli
sanomattoman ikävä rakkaita pienokaisiaan. Hän oli ystävälleen Sadulle
luvannut tämän kuolinvuoteella huolehtia lapsista kuin omistaan, ja
olihan hän lasten kummi.

Huom. Viimeinen lause on niin taitava valhe, kuin olisi minun
huuliltani pyörähtänyt.



25.


Sunnuntai, maisteri Äyrämön ja rouva Aho-Äyrämön avioliiton
viisikuukautismuistopäivä. Seinäni takana olivat tämän johdosta koolla
kaikki herrasväki Äyrämön sydänystävät ynnä yksi ei-sydänystävä, minä.

Päivällinen oli syöty. Vieraat istuskelivat keskustelevina ryhminä
ympäri huoneistoa. Rouva Aho-Äyrämö istui vänrikki Kopeilevan kanssa
sohvalla. Vänrikki Kopeileva on syksyllä paikkakunnalle saapunut
suojeluskunnan aluepäällikkö, hyvin tanakka ja hyvin punakka, etenkin
nenä. Hän hakee parhaillaan eroa rouvastaan, jota me siiriläläiset emme
ole nähneet korvaamattomaksi vahingoksemme.

No niin. Rouva Aho-Äyrämö ja vänrikki Kopeileva juttelivat kuten me
muutkin vieraat. Oikeastaan rouva jutteli, vänrikki oli kiitollinen,
ihaileva kuulija. Toisella korvalla me muutkin kuuntelimme. Rouva
näytti siitä olevan mielissään, kun sai levitellä voittoseppeleensä
kansan kadehdittavaksi.

»Tekin siis tunnette kapteeni Ovaskan! Kuinka hauskaa! Hurmaava mies!
Eikö totta?»

»Kovasti naiset hänestä pitävät.»

»Totta. Seurustelin ennen paljonkin hänen kanssaan. Hän tahtoi melkein
väkisin mennä kanssani naimisiin. Toiset naiset olivat hirveän
kateellisia. Jos vihaiset silmäykset voisivat surmata, ei minua enää
olisi, siksi paljon sain niitä hänen tähtensä.»

»Miks'ei rouva mennyt hänelle? Sadat naiset olisivat sen tehneet teidän
sijassanne.»

»Hän ei ollut makuni mukainen. Samaan aikaan eräs venäläinen ruhtinas
seurusteli kanssani. Tulinen mies! Totisesti osaavat vanhojen sukujen
jäsenet seurustella naisten kanssa. Perintö esi-isiltä, tietenkin.
Vanhat ritarit olivat naistenpalvojia. Hänen kanssaan piti minun
oikeastaan mennä naimisiin. Olimme jo salakihloissa. Isäni, ankara
aatelisvihaaja, venäläisvihaaja, pani jyrisevän vastalauseen. Uhkasi
kirouksellaan. Itku ja rukous olivat hyödyttömiä. Isä on itsepäinen
karhu kun niikseen tulee. Mies-parka teki itsemurhan. Lehdissäkin siitä
puhuttiin. Ne eivät olleet hauskoja aikoja.»

Tässä paikassa nousi aviomies kovasti kolistellen. Isännöitsijä Brun
seurasi esimerkkiä. He poistuivat toiseen huoneeseen. Väliovi solui
kiinni.

»Luojani», ajattelin nurkassani, »Aina-Siviä on taiteilija! Väärälle
uralle joutunut taiteilija. Lausujaa hänestä ei voi tulla, mutta mitä
uusia kotimaisia rakkausromaaneja hän voisikaan kokoon kyhätä. Hän on
ensiluokkainen valehtelija. Minä olen siinä suhteessa hänen rinnallaan
kuin aisakello kirkonkellon vierellä.»

Rouva heitti hellän, hymyilevän silmäyksen miehensä jälkeen.

»Asser on kauhean mustasukkainen luonne. Miesparka ei sille
mitään mahda. Me olemme jo kauan tunteneet toisemme. Ensimmäisenä
ylioppilastalvenani tutustuimme Helsingissä. Olimme paljon yhdessä.
Hän oli korviaan myöten minuun rakastunut. Mutta ruhtinaan tähden
annoin hänelle rukkaset. Muutaman kuukauden kuluttua hän meni kihloihin
ystäväni Sadun kanssa.»

Rouva Brun koroitti äänensä ja alkoi puhua kuluneesta vähälumisesta
talvesta. Tohtorinna Peippo huusi kuin sumusireeni, että saapa
nähdä, onko tämä kesä kaunis. Toiset rouvat yhtyivät hartaina tähän
ilmatieteelliseen keskusteluun.

En halunnut hukata sanaakaan rouvan ihmeellisestä nuoruudenrakkaudesta.
Siirryin röyhkeästi sohvan viereiselle tuolille.

»Asser katui monesti tätä äkkipikaista avioliittoaan ystäväni kanssa.
Monet monituiset kerrat luin hänen silmistään, kenelle hänen sydämensä
todella kuului. Rohkenipa hän kerran ehdottaa minulle pakoa Amerikkaan.
Tukin hänen suunsa muistuttamalla, että Satu oli ystäväni. Luultavasti
en koskaan olisi suostunut hänen vaimokseen, mutta ystävä-vainajani
pikkulapset vaativat minulta tämän uhrauksen. Olisihan ollut vallan
hirveää, jos joku vieras nainen olisi joutunut lasten äitipuoleksi.»

Satu kertoi minulle, että hänen häissään Asser oli ensikerran nähnyt
Aina-Siviän. Ketä minun tulee uskoa? Asser ei ole myöskään mikään
totuuden marttyyri.

Viimeisten vieraitten poistuttua sain yösijaltani kuunnella seuraavan
aviollisen keskustelun:

»Aina!» sanoi L. Kr. vaimolleen äänellä, joka konttorissa merkitsi
sarvipäätä pukkia kirjoissa. Vaistomaisesti kohosin istumaan.

»Joko sinä taasen alat moittia minua», ymmärsi vaimokin.

»En ainoastaan moiti, vaan kiellän jyrkästi sinua puhumasta julkisesti
vanhoista rakkausseikkailuistasi.»

»Olet mustasukkainen, mutta siitä välitän viisi. On terveellistä sinun
kuulla, että olisin kelvannut muillekin. Enkä minä siedä ollenkaan
sitä, että sinä määräät, mitä minä saan puhua ja mitä minä en saa
puhua.»

»Sinun kaltaisillasi hölppähuulisilla naisilla pitäisi olla lukko
suun edessä. Te ette häpäise puheillanne ainoastaan itseänne, vaan
miehenne ja perheenne. Ja sitä minä en siedä. Mitä luulet vieraittemme
ajatelleen jutuistasi?»

»Minulle on suloisen yhdentekevää, mitä heikäläiset pikkusielut
ajattelevat. Minä olen taiteilija. Aion esiintyä taiteilijana. On suuri
juopa meidän ja teidän välillä. Mikä teistä on kiellettyä, sen sallii
meille taiteilijavapaus, Minua et saa pakotetuksi tusinaihmiseksi.
Paina se visusti mieleesi, ukkoseni!»

»Aina, en puhu nyt leikkiä. Sinä olet minun vaimoni, ja minä vaadin
sinua sinä esiintymään säädyllisesti. Taiteilijahullutuksesi saat
jättää, sillä todellista taiteilijaa sinusta ei tule muuten kuin
lyömällä kasaan ja tekemällä sinut perustuksia myöten uudestaan.»

»Enkö minä ole todellinen taiteilija?»

»Suuruudenhullu sinä olet.»

»Vai tämmöistä avioliitto onkin. Mies tyrannisoi ja komentaa. Siitä
tulee pikainen loppu. Minä en ole tullut tänne sinun enkä kenenkään
komennettavaksi. Lähden kotiini.»

»Mene vain, niin saan vähän aikaa levätä!»

»En tule luoksesi, ennenkuin tulet hakemaan.»

»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa hakemattakin.»

»En tule ikinä luoksesi.»

»Hauskaa kuulla! Jospa se vain olisi totta!»

»Asser, mitä sanot?»

»Sanon, että sinun pitää ostaa jäykemmät saranat huuliisi, niin et
huutele sopimattomia asioita maailmalle. Ehkäpä saat sellaiset isäsi
kaupasta.»

»Sinä olet raakalainen, barbaari! Voi, voi, millaisen miehen käsiin
olenkaan joutunut.»

Kovaa itkua ja kollottelua.

»Jätä tuo! Palvelijat kuulevat.»

Kovempaa itkua.

»Siitäpähän kuulevat, kuinka herttainen olet vaimollesi.»

Ovi avattiin.

»Leena! Onko Leena vielä hereillä? Leena laittaa rouvan matkatavarat
kuntoon. Rouva lähtee nyt yöjunassa kotiinsa. Hänen äidiltään on sappi
puhjennut», huusi L. Kr. keittiöön.

»Asser, oletko hullu! Minä en lähde minnekään.»

»Äsken sanoit lähteväsi.»

»Minä en lähde minnekään. Sinä et rakasta minua enää, koska noin
kylmäsydämisesti luotasi työnnät. Rakkaus antaa paljon syntejä
anteeksi. Yhyy! Sinä et ole koskaan rakastanut minua. Yhyy, yhyy.»

Loppu sama kuin sivulla 105.

Hyvää yötä! Täytyy säästää paperia, niin paperitehtaalla kuin olenkin.



26.


»Itsellensä sikakin vahingon tekee, kun kaukalonsa kaataa», sanotaan.
Niin minäkin.

Kesä on. »Taas välkkyy siipi perhon ja maa on vehreä.» Harras ja
uskollinen ihailijani Reino Leimu pyysi minua kanssaan järvelle
soutelemaan »kesäisen illan kullassa». Aina tottelevaisena lähdin
mukaan.

»Tahdon keskustella vakavasti kanssasi, Varpu.»

»Kuten haluat. Mieluimmin olisin vaiti.»

»Olen viisi vuotta sinua uskollisesti rakastanut. Suudelmaakaan et ole
minulle suonut.»

»Olen kieltänyt sinua rakastamasta itseäni.»

»Niin olet. Kuitenkin olet seurustellut kanssani ja antanut minun
toivoa. Mutta joka kerta, kun luulen sinun ruvenneen välittämään
minusta ja ojennan käsivarteni sinua kohden, vetäydyt kylmänä takaisin.
Varpu, tuo tekee minut hulluksi. Sinun täytyy nyt vihdoinkin tulla
vaimokseni.»

Koska minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, koska en ole
luotu tuntemaan rakkautta, olen päättänyt mennä järkiavioliittoon
varakkaan, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevan, kelpo miehen
kanssa. Nuoruusihanteeni olen käärinyt vanhaan sanomalehteen,
varustanut lapulla »myrkkyä» ja heittänyt ne ullakon romukoppaan.
Vertausten ja tunnustähtien kautta puhuen. Nyt tarjoutui minulle oiva
tilaisuus toteuttaa päätökseni.

»Voinhan tulla, koska sitä noin hartaasti haluat», sanoin verkkaan.

Isukko-parka oli nytkin odottanut kieltävää vastausta. Airot
mulskahtivat holtittomina veteen. Kaunis ilme, samanlainen kuin rusko
pilvenreunassa, kirkasti hänen hiukan, vain hiukan lössäköitä kasvojaan.

»Varpu, rakastatko rakastatko vihdoinkin minua?»

Olen perustanut uuden sukuni valheen liukkaille kiville.
Ilmitulemisen pelko on monesti vienyt öitteni unet, saanut päivin
hermoni jännityksestä järäjämään. Avioliittoani en ainakaan valheen
mukulakiville rakenna.

»En rakasta. Kunnioitan ja pidän hyvin paljon, en rakasta.»

Kaunis ilme hänen kasvoiltaan katosi.

»Miksi sitten menisit kanssani naimisiin?»

»Koska en halua jäädä vanhaksipiiaksi.»

Silmien väliin poimuttui ryppy. Airot kohosivat vedestä. Kädensijaa
puristavien käsien rystyt olivat valkeat.

»Miksi suostut juuri minun tarjoukseeni?»

»Miksikäkö? Ehkä siksi, että sinä pidät niin kovasti minusta ja siksi
— suo anteeksi, haluan puhua vain totta—, että pääsen varakkaan
insinöörin rouvaksi.»

»Varpu, tämä keskustelu ei kai ole leikkiä sinunkaan puoleltasi?»

»Ei. Puhun ja tarkoitan totta.»

Hiljaisuus. Sydämeni sykki tavallistaan taajemmin. Nitistetty
omatuntoni oli tyytyväinen. Leimu tuijotteli ohitseni sammuvaan
ruskoon. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Pohdin, millaisia sanoja
hänen suustaan tuleekaan, jahka hän avaa tiukasti yhteenpuristetut
huulensa.

»Tule tänne vierelleni istumaan!» komensi hän äkkiä.

»Onko se välttämätöntä?»

»Tulisin luoksesi itse, mutta emme sovi istumaan rinnan kapealla
perätuhdolla.»

»Tapahtukoon tahtosi.»

Menin hänen luokseen. Sydämeni hyppi melkein kurkkuun saakka. En
inhonnut häntä, vaikka hän suuteli.

»Pikku-Varpuni, rakastathan sinä minua? Älä enää kiusaa! Sano, sano
heti!»

Hänen hyväilynsä huumasivat. Olisi ollut ihmeen helppoa valehdella.
Mutta huumaus ei ole rakkautta, joka kestää pahoina päivinä ja kun
vastoinkäymiset tulevat. Sen minä tiedän.

»Ah, Reino, etkö usko? Pidän sinusta. En rakasta.»

Hän työnsi minut luotaan käsivarsiensa ulottuville. Synkkä epäluulo
loisti hänen silmistään.

»Etkö rakasta ketään toistakaan?»

»Rakastin kerran. Se on jo ohi. Siitähän juuri tiedän, etteivät
tunteeni sinua kohtaan ole rakkautta.»

»Et rakasta häntä enää?»

»Vihaan! Niin. Vihaan!»

»Minua et voisi vihatakaan noin?»

»En tietystikään.»

Hänen käsivartensa oli edelleenkin vyötärölläni. Oli. Hellä puserrus
puuttui.

»Varpu, ehkäpä voit oppia rakastamaan minua. Luuletko voivasi?»

»En lupaa mitään. Rakkaus on asia, jota ei voi itse määrätä.
Ystävyyttä, uskollisuutta, rehellisyyttä, tuota kaikkea lupaan, koska
ne ovat omassa vallassani. Rakkaus on korkeampi mahti kuin me. Tiedät
sen itse.»

»Tiedän.»

Emme keskustelleet enää. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Soudimme
rantaan. Vaikka kesäyön kaikki salaperäiset, huumaavat tuoksut
kietoutuivat ympärillemme, ei hän tarttunut edes käsivarteeni.
Kuitenkin, kaikitenkin! Millä riemulla olisinkaan heittäytynyt hänen
syliinsä, jos hän olisi vähänkin koskettanut minua! Oli kevät, ja minä
olin nuori.

Veräjällä hän sanoi hyvästi, niinkuin ei olisi koskaan minulle helliä
sanoja sanonut, niinkuin ei koskaan olisi minua kohtaan helliä tunteita
tuntenut.

En tiedä mitä hän minusta ajatteli. Ehkä tuomitsen häntä väärin.
Minusta tuntuu, kuin hän pitäisi minua hävyttömänä, röyhkeänä
onnenonkijana, joka tarjosin itseni korvaukseksi koroituksestani.

Elämä nöyryyttelee minunlaisiani kekkaniskoja.

Makasin portaillani ja itkin.

Jotta tulisin oikein pohjamutia myöten kerrankin taasen nöyryytetyksi,
laskeutui hämärästä kesäyöstä hyväilevä käsi hiuksilleni ja untuvaa
pehmeämpi ääni kuiskasi korvaani:

»Kuka on tohtinut noin mielesi pahoittaa?»

Haa, siltä taholta en sääliä ja lohtua kaivannut! Olen vain pyykkiakan
tytär, jolta hankittu sivistys ja hienous elämän ankarissa käänteissä
häviää kuin tina tuhkaan.

»Konna, pidä kyntesi luonasi! Minä en ole mikään lutka, jota jokainen
saa kalakoprineen hyväillä! Anna köyhän raukan olla rauhassa.»



27.


Juhannus.

Kolme viikkoa on tasan siitä päivästä, jolloin lupauduin rouva
Leimuksi, mutta en kelvannutkaan. Mitään selvitystä en ole saanut —
enkä ole pyytänyt. Suuressa kaaressa hän kiertää ohitseni. Koko Siirilä
on elävänä kysymysmerkkinä, sillä he ovat viime aikoina pitäneet
päätettynä asiana Leimun ja minun yhteenmenemistä. Ovatpa tytöt
kysyneet suoraan itseltäni, miksi en enää seurustele Leimun kanssa.

»Kysykää Leimulta! Hän syyn parhaiten tietää.»

»Annoitko hänelle todellakin rukkaset? Olet sydämetön. Hän on
vuosikausia häärinyt ympärilläsi uskollisena varjona. Olisit mennyt,
vaikk’et rakastaisikaan!» Tällaisia neuvoja ja ohjeita antavat toverit.

»Hän ei huoli minua.»

»Älä valehtele! Olet pahin keimailija, mitä on olemassa. Kehtasitkin
särkeä kunnon miehen sydämen. Poika-parka, aivan sääliksi käy!
Taivaastakohan sinulle pitäisi mies heittää, että olisi mielestäsi
tarpeeksi hyvä?»

Tytöt ovat vihaisia minulle, ja kuitenkin olen syytön. Mutta sitä he
eivät usko. Rouvat näyttävät myös paheksivan menettelyäni. Onneksi
he eivät hyökkää suorin sanoin kimppuuni, vaan vihjailevat. Vihaan
vihjailuja!

Tänään ällistytettiin minua ja koko Siirilää.

En ollut vielä viimeöisen tanssin ja remuamisen tuottamaa väsymystä
ehtinyt tarpeeksi unella korvata, kun rouva Aho-Äyrämö rynkytti oveani.

»Insinööri Leimu on kihloissa», ilmoitti hän muistamatta tervehtiä.
Aina-Siviä lienee ainoa siiriläläinen, joka uskoo minun saaneen
Leimulta potkut.

»Vai niin!» — Vai niin on mainio sana, sopiva tällaisiin tilaisuuksiin,
jolloin ei ehdi keksiä henkevämpiä sanoja.

»Mitä sinä tästä tuumit?» Aina-Siviä koetti kaivautua sieluuni. Turha
jurina. Sieluni on siksi vanhanaikaista »ränttiä», ettei sitä kaikki
kykene lukemaan.

»Mitä minä! Onhan hauskaa, että Leimukin saa vaimon.»

»Saa? Mitä sillä tarkoitat?»

»No, ottaa vaimon, koska et ymmärrä uudenaikaista puhetapaa. Kenet hän
ottaa?»

»Neiti Peipon.»

Vihelsin. Nyt ei ollut väliä millään! Vai Aura Peipon Leimu ottaa! Sitä
en olisi uskonut. Sillä jos ketä, niin Auraa Leimu oli pilkannut edessä
ja takana.

»Älä nyt!»

»Totta! Tohtorinrouva juuri äsken ilmoitti uutisen minulle ja käski
tulla katsomaan, miten se sinuun vaikuttaisi.»

»Vai niin.»

Aina-Siviä heittäytyi tuttavalliseksi.

»Varpu, onko Leimu sinua kosinut?»

»Minua! Johan nyt! Tietysti olisin mennyt hänelle, jos minulla olisi
ollut siihen tilaisuus.»

»Mutta täällä on vallalla toinen luulo. Kuule, voit hyvin minulle
tunnustaa! Ei se tästä sen edemmäksi levene.»

»Luulo ei ole tiedon arvoinen. Sitäpaitsi toivon tuon turhan luulon
häviävän. Me naiset emme anna koskaan sydämestämme anteeksi sille
naiselle, jolla luulemmekin kerran olleen etusijan aviomiehemme
sydämessä.»

»Pikkusielut ovat sellaisia. Minä esimerkiksi tiedän mieheni sydämessä
olleen naisia kymmenittäin ennen minua. Kertaa en ole siitä miehelleni
sanallakaan maininnut.»

»Kaikki eivät ole sinun kaltaisiasi.» Varmuuden vuoksi menin kääntämään
kukkaani akkunalla. Silmäni olisivat voineet pettää isäntänsä.

Puoli tuntia istui rouva Aho-Äyrämö luonani koettaen naarata tietoja
ilmoille sielustani. Luultavasti hän tiesi lähtiessään yhtä paljon kuin
tullessaan.

Sydämeni on eheä. Se tarvitsee kirveen iskuja haletakseen ja
särkyäkseen. Mutta ylpeyttäni kirvelee. Tullapa nyt syrjäytetyksi
sellaisen ruman, harvahampaan marakatin tähden! Hiis!



28.


Pohjolan häihin ei kutsuttu Lemminkäistä. Reino Leimun ja Aura Peipon
häihin ei kutsuttu Varpu Vapaata.

Joku runollinen sielu sepitti tapauksesta runon, joka ilmestyi
nuorisoseuralaisten lehdessä, herättäen Siirilässä vilkkaamman huomion
kuin yksikään Juhani Ahon lastu.

Ikuistan ensimmäisen värssyn:

    »Kun kukkia riisteli syksyiset säät,
    oli Siirilän tehtaalla insinöörin häät.
    Ovat rinkilät, kaakut oivat.
    Mut Varpu hän huolta vieraille toi,
    kun kotona kupistaan kahvia joi.
    Kuule, kielikellot ne soivat!
    Ne soivat.»

Meikäläinen orpo konttorineitsyt, jolla ei ole sukua, ei perhettä, ei
nauti kesälomaansa kesän aikana. Hän säästää silloin ja tekee joka kuu
työtä kahden edestä. Mutta kun tulee syksy, kokoaa hän säästönsä ja
matkustaa pääkaupunkiin viettääkseen siellä viikon, pari loisteliasta
hotellielämää kuin paraskin pohatta. Rahojen loputtua häviää hän
jälleen maaseudun hämäriin.

Järkevät ihmiset haukkuvat tällaista menettelyä. Heidän mielestään
pitäisi rahat viedä säästöpankkiin ja kuoltuaan lahjoittaa ne vaikkapa
jollekin »Iloa ilottomille»- tai »Taidetta saunoihin»-yhdistykselle,
joita ylellisyydessä piehtaroivat henkilöt perustavat saadakseen työtä
työttömään elämäänsä, nimensä aikakirjoihin ja voidakseen puhtaalla
omallatunnolla elää komeasti köyhien keskellä.

On Siirilässäkin tällaisia yhdistyksiä, on monta. Helsingistä tulee
hengen innoittama puhuja, ja kohta on yhdistys valmis. On kunnia-asia
sivistyneen ihmisen kuulua moneen yhdistykseen. Ei saa olla niin
itsekäs, että oma minä on kaikki kaikessa. E-ei! Sellainen ihminen on
barbaari, punikki. Kaikki, mitä armas pääkaupunkimme meille tarjoo, se
pitää maalaisen irvistämättä niellä, jos mielii olla sivistynyt.

No, me siiriläiset koetamme olla sivistyneitä. Me kuulumme kaikki
»Iloa ilottomille»-, »Taidetta saunoihin»-, »Tuberkuloosin
vastustamisyhdistys»-, »Martta»-, »Lotta»-, nuorisoseura-,
suojeluskunta-, eläinsuojelus-, luonnonystävä-, osuustoiminta-,
lastenhuolto-, kotikasvatus- ja syöpäläistenhävitysyhdistykseen. On
tuossa urakkaa kerrakseen. Jos on huono laskutaito, niin sormet eivät
riitä. Ei sitten ole ihmeenä pidettävä, jos virkeästi toimivan »Iloa
ilottomille»-yhdistyksen vuosikokoukseen ei ole muistanut muita jäseniä
tulla kuin puheenjohtaja ja sihteeri.

Sitten kun minä lakkaan kylvämästä rahojani turhuuteen ja rupean
säästämään ja tulen rikkaaksi, sitten minä perustan yhdistyksen, jolle
annan nimeksi »Kaikkien hyvien ja hyödyllisten yhdistysten yhdistys»,
ja tämän yhdistykseni tarkoituksena tulee olemaan: hyvän tekeminen sen
paikkakunnan eduksi, jossa yhdistys on.

Puhun tietysti jälleen järkevien ihmisten mielestä kuin keitetystä
pässinpäästä. Yhtä hauskaa! Tämä kaikki onkin kirjoitettu nitistetyn
omantuntoni pimitykseksi, sillä se tosiaankin neuvoo minua panemaan
rahani pankkiin ja jättämään niiden kylvämisen toisten ihmisten
hyvinvoinnin edistämiseksi.

Tekomieli ei päässä kestä sen paremmin kuin kaivossa kannettu vesi.

Syyskuun kaksi viimeistä viikkoa elin helsingittärenä, nautin
taiteesta, ruoasta ja juomasta, hienoista vaatteista, laiskurin
elämästä. Ja miksi en kertoisi kaikkea, rehellisyys maan perii,
ensiluokkaisen keikarin hovitempuista. Kuinka valehtelinkaan sille
valkorintaiselle pääskyselle! En ollut köyhä, en halpasukuinen. Äitini
koroitin aatelissäätyyn, Se kävi helpommin kuin Ruotsin kuninkaalta.
Isästäni tein isomahaisen manttaalipösön. Keikari-parka luuli saaneensa
oikean kultakalan onkeensa, viattoman kultakalan, joka ei sallinut edes
paljasta olkapäätään suudeltavan. Hihihi! Oli siinä minulla kullalla
silattu luomakunnan kruunu! Oikea malliherra miesten »muotipakinaan».

Kahden viikon kuluttua kurkistin kukkarooni. Se sanoi suorasukaisesti,
että oli paras aika neidin koota kamppeensa ja matkustaa Siirilän
tehtaalle. Tein kukkaroni neuvon mukaan. Minulla oli kyllä seuraavaksi
päiväksi sovittu kohtaus »muotipakinain» malliherran kanssa. Se
sai jäädä. Parasta oli kadota hänen elämänsä kronikasta yhtä
salaperäisesti kuin olin siihen ilmestynytkin. Kävin ostamassa matka-
ja makuuvaunuliput. Maksoin kauniin laskun hotelliin. Annoin runsaat
juomarahat. Vein tavarani pakaasiin. Junan lähtöön oli vielä runsas
tunti. Ostin pari kymppiä maksavan romaanin. Koska kukkarossani oli
vielä jäljellä rahaa 11 mk 35 p:iä, päätin juoda lasin teetä.

Tuumasta toimeen. Istuin jäähdytellen teetäni toisen luokan
asemaravintolassa. Ihailin paistinleikkaajamiehen valkeaa
lakkitöntteröä. Minkälaisen sankarin virassa tuokin valehdellee
kotolaisilleen hommivansa Helsingissä?

»Kas tässä, rakkaani, saamme vielä hetken rauhassa keskustella», sanoi
miesääni takanani.

Hämmensin lasiani ja koetin matkia Castrénin patsasta Kansallismuseon
kupeella. En silmääni kääntänyt vasempaan, en oikeaan. Korvani viritin
kuiskauksetkin kuulemaan.

»Täytyykö sinun nyt todella lähteä?» jatkoi sama mollisointuinen
miesääni hempeästi.

»Täytyy. Ajattele, mikä hämminki syntyisi, jos mieheni joutuisi
ennen minua vanhempieni luo ja saisi kuulla, etten ole vielä siellä
käynytkään. Ei, rakas Erik, minun täytyy lähteä.»

Castrénin kuvapatsaan osan esittäminen voi välisti olla ylivoimainen
tehtävä. Minusta ei ole teatteriin. Naisen ääni oli niin
yllätyksellisen tuttu, että pääni kääntyi ehdottomasti sitä tajuamahan,
tähyämähän.

Kenpä siinä takanani istui?

Naisen selkä oli minuun päin, mutta hyvän tutun tuntee ryhdistä,
vaatteista. Rouva Aina-Siviä Aho-Äyrämö takanani istui. Vastapäätä
istuvalla rakkaalla Erikillä ei näyttänyt olevan silmiä muuta maailmaa
varten. Siinä he puputtivat kuin jänikset keväthangilla.

Rakas Erik ei puheista päättäen ollut ystävä eikä toveri. Kadun
sydämestäni, että olen voinut Aina-Siviän sulhasjuttuja pitää valheina.
Nyt olen siinä suhteessa muuttunut oikeauskoiseksi.

Entä L. Kr.! Kuinka itsetietoisesti hän kerran vakuuttikaan olevansa
aina ensimmäinen suutelija! Olivatkohan hänen mielipiteensä muuttuneet?
Tai oliko Aina-Siviän onnistunut vetää häntä huulesta? Tämä kysymys
kaipaisi mielestäni tieteellistä tutkimista.

Yöllä näin hirveätä unta. L. Kr. seisoi edessäni pitkä puukko
kädessään uhaten kaulani katkaista, ellen puristaisi totuutta hänen
vaimostaan esiin. Uni oli elävä. Pukeutuessani vaunun ahtaudessa se sai
puistatuksen kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

Hymyillen oudolle unelleni astuin osastostani käytävään.

Ensimmäinen henkilö, johon silmäni käytävässä sattuivat, oli syvään
kumartava herra maisteri Asser Äyrämö, L. Kr.

En voinut sille mitään, että kolme, neljä sekuntia tuijotin
pelästyneenä esimieheeni. Matkatoverini pesupuuhat osastossamme
palauttivat todellisuustajuntani.

»Hyvää huomenta, Varpu! Olet nyt siis paluumatkalla Siirilään. Oliko
hauskaa Helsingissä?» kysyi L. Kr. Hänen hymynsä oli oudon hillittyä ja
surullista.

»Oli», vastasin yksikantaan. Varmuuden vuoksi tarkastin hänen kätensä.
Ei niissä mitään puukkoa ollut.

»Minäkin olin pari päivää siellä. Enpä sattunut sinua tapaamaan.»

»Tapasitkos rouvasi?» höyrysi kysymys hammasrivini takana. Äänekäs
kysymykseni sentään kuului vain: »Onko Aina-Siviä mukana?»

L. Kr. kaiveli taskujaan kuin hakien jotakin olematonta esinettä.

»Ei. Hän meni käymään kotonaan Uuhimäellä.»

»Vai niin.» Käänsin selkäni ja katselin vanhaa Viipuria, johon
parhaillaan porhalsimme.

»Oikeastaan vaimoni ei tiedä tästä matkastani mitään», selitti E. Kr.
epäkohteliaalle selälleni.

»Vai niin.»

»Sinä kai jatkat matkaa aamujunassa Siirilään?»

»En. Ajattelin mennä vasta iltajunassa.»

»Sitten voimme matkustaa yhtä matkaa. Iltajunassa minäkin menen.»

»Ehkä.»

»Mitähän jos menisimme ensiksi Espilään aamiaiselle?»

»Kiitos. Valitettavasti olen luvannut heti mennä tuttavani luo.»

»Päivälliselle voit ainakin tulla?»

»Kiitos!...»

Onneksi työntäytyi seuraavasta kopista ulos käytävän täyttävä herra.
Tämän elävän barrikadin selän turvissa otin matkalaukkuni. Asemalla
hävisin sinne, minne on miehiltä pääsy kielletty.

Matkaani jatkoin aamujunassa Siirilään. Viipurissa minulla ei ole
minkäänkarvaisia tuttavia.

»Missä herra konttoripäällikkö piileksii?» kyselin viattomana
työtovereiltani, kun puolenpäivän aikana menin konttoriin itseäni
näyttämään.

»Anoppi-muoriaan meni tervehtimään, rouvaansa kotia noutamaan», vastasi
konttorin sekakuoro.

»Vai niin!»

»Alapa nyt kertoa Helsingin kuulumisia. Koponen on v. t.
konttoripäällikkö. Hänestä ei huoli piitata mitään!»

En viitsi tähän valheitani ikuistaa.


    "Niin maailma täynnä on vilppiä,
    kovin usein oon huomannut sen.
    Se rikkaita, köyhiä kahlehtii.
    Mistä uskotun löytänen?"

Tämä värssy ei ole minun neroni tuote. Se vain putkahti esiin
muististani sopivaksi ja aatteelliseksi peräkaneetiksi tähän
vaatimattomaan tekstiin.



29.


Jäljennän tähän kirjeen, jonka tänään pitkän mietinnän ja harkinnan
jälkeen vien postivaunun kylkeen. Kolmen kilometrin kävelymatka
edestakaisin edistää terveyttä, siksi en jätä kirjettä parinkymmenen
askelen päässä olevaan postilaatikkoon.

 Siirilä, 3 p. jouluk. 192..

 Tohtorinrouva Friberg.

 Suokaa anteeksi, hyvä rouva, että rohkenen vaivata Teitä. Asiani on
 tärkeä, siksi katson sen voivani tehdä.

 Ettei tämän kirjoittajan nimi tuottaisi Teille turhaa muistelemista,
 ilmoitan kuka olen. Te muistatte kai sen pienen tytön, joka leikki
 puutarhassa Sadun kanssa. Saman tytön Te koulutitte ja myöhemmin
 toimititte hänelle paikan Ahon liikkeeseen. Se tyttö olen minä, Varpu
 Vapaa.

 Kohtalon oikku lennätti minut Siirilään. Seurustelin paljon Sadun
 kanssa. Te ette sitä tietänyt, sillä pyysin Satua, ettei hän kertoisi
 minusta Teille. Miksi? En voi sitä tässä kertoa.

 Olimme Sadun kanssa ystävät edelleenkin. Niinpä hän pyysi minua
 huolehtimaan lapsistaan, kun hän ei itse sitä enää voinut tehdä.
 Lupasin.

 Nyt on tämä lupaukseni käynyt minulle raskaaksi.

 Kuten tiedätte, on lasten isänäiti, rouva Äyrämö, äskettäin kuollut,
 ja lapset joutuivat tänne äitipuolensa hoitoon.

 Rouva Aina-Siviä Äyrämö ei ole hyvä äitipuoli. Asun herrasväki Äyrämön
 kanssa samassa talossa ja voin selvästi huoneihini kuulla tapauksia
 seinäni takaa.

 Kun maisteri Äyrämö on kotosalla, on lapsilla siedettävä olo.
 Kun maisteri on poissa, näyttelee rouva syöjättären osaa.
 Lapsi-raukat pelkäävät äitipuoltaan ja pakenevat. Pari palvelijaa
 on saanut lähtöpassit, kun ovat uskaltaneet suojella lapsia rouvan
 »kasvatustoimenpiteiltä».

 En tahdo ollenkaan tässä mainita siitä erimielisyydestä, mikä herralla
 ja rouvalla on lapsista.

 Niin hunajaisia kuin rouva Äyrämön puheet Sadusta ja tämän lapsista
 ovatkin, ovat ne valheita. Hän vihaa heitä.

 Voitte uskoa, hyvä rouva, että äärimmäinen hätä on pakottanut minut
 turvautumaan tähän keinoon.

 En jaksa nähdä lasten pelkoa ja hätää. Lupaukseni painaa kivenä
 mieltäni.

 Te ymmärrätte minut, hyvä rouva. En voi sotkeutua muuten mitenkään
 vieraan perheen asioihin. Rouva Äyrämö on jo ilman sitäkin vihainen
 minulle, kun lapset ovat kiintyneet minuun. Nykyisin hän ei salli
 lasten tulla ollenkaan luokseni.

 Jospa tohtorinrouva kutsuisi lapset luokseen! He ovat terveitä,
 reippaita lapsia ja varmaan viihtyisivät mainiosti isovanhempiensa
 luona. Heistä on vain iloa.

 Harras pyyntöni on, että tämä juorukirje jäisi meidän väliseksi
 salaisuudeksi.

 Kunnioittaen

 Varpu Vapaa.



29.


Viikon kuluttua tuli tohtori Friberg vieraisille Siirilään. Mennessään
hän vei lapset Uuhimäelle.

»Miten minulla onkaan niitä kultasia ikävä», ruinaa ja ruikuttaa rouva
Aho-Äyrämö toisille rouville. Ja minun täytyy hymyillen kuunnella
tuota, vaikka mieleni tekisi potkaista häntä leukaan.

Miehelleen hän sentään rehellisesti tunnusti, että »on hauskaa, kun
parkuvat riitakapulat ovat poissa».

Minulle hän sanoa paukautti eilen:

»Ihmettelen, miks’ei Asser sinua nainut, kun kuulemma olet hänen
leskenä ollessaan uhrautuvaisesti hänen lapsiaan hoitanut.»

»Sitä on luullakseni paras kysyä mieheltäsi», vastasin käverästi.

»Mahtoi sinua kovasti harmittaa, kun huomasit turhaan ponnistelleesi.»

»Vannon, että harmitti kamalasti.»

»Varpu, sinä olet ivallisen näköinen!»

»Tiedäthän, että mahdan ivallisuudelleni yhtä vähän kuin sinä
herttaisuudellesi. Ne lienevät meissä synnynnäisiä lahjoja.»

»Varpu, sinä taidat vieläkin rakastaa Asseria?»

»Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, neuvotaan raamatussa. Miehesi
on lähimmäiseni ja sinä myös.»

Tein täyskäännöksen ja marssin matkoihini, sillä kärsivällisyyteni ei
ole ohjasnuorasta lopultakaan.



30.


On minulla Siirilässä vihamieskin. Rouva Leimu. Hän ei jaksa
kärsiä minun pientä olemustani lähellään. Jos satun hänen kanssaan
samaan kylään, lähtee hän mielenosoituksellisesti pois. Onneksi
konttoristineiti ei ole yhteiskunnallisesti niin tärkeä henkilö kuin
insinöörinrouva, joten hänet voidaan tarpeen vaatiessa ilman muuta
syrjäyttää.

Miestään rouva Leimu vartioi kuin koira luuta. Rouva-parka on tehnyt
itsensä vallan naurettavaksi juostessaan vartioimassa miestään tämän
työssäkin ollessa. Iltapäivin ja vapaahetkinä ei tule kysymykseenkään,
että herra saisi yksin lähteä kylään. Ei. Pysy kotona tai ota rouva
mukaan.

Luulikohan Leimu saavansa minusta huonomman vaimon kuin perhetyttärestä?

Tänään sain kuulla, että rouva Leimu oli pyytänyt konttoripäällikköä
erottamaan minut konttorista. Mutta ei edes vanha rakkaus auttanut.
Konttoripäällikkö oli kuivasti huomauttanut, että aikoiko rouva laskea
kaikki Siirilän miehet tohvelinsa alle, eikö hänelle yksi nöyrä orja
riittänyt.

Jokohan lämmitetään Siirilässä minulle, poloisen pojalle, niin kuuma
sauna, että on parasta lähteä käpälämäkeen koko paikkakunnalta.



31.


Tämä on kertomus Siirilän herrasväen naamiaisista ja niiden
seurauksista.

Siirilän herrasväki päätti viettää laskiaissunnuntain ilossa,
nautinnossa ja elämänkoreudessa. Se päätti pitää naamiaiset. Naamion
turvissa voi näet riemuita vapaammin kuin omalla naamallaan.
Naamiaisiin pääsivät vain harvat ja valitut. Ne eivät olleet siis
mitkään julkiset kemut.

Rouva Aho-Äyrämö oli naamiaisten akseli ja napa, jonka ympärillä kaikki
pyöri. Hänen uskollisina apulaisinaan hyörivät tohtorin ja apteekkarin
rouvat, rouva Leimu ja puolikymmentä neitoa, perhetyttöjä. Naimattomat
herrat olivat työjuhtina ynnä insinööri Leimu, jota rouvansa ei voinut
jättää yksikseen.

Kahteen viikkoon ei Siirilässä puhuttu muusta kuin naamiaisista.

Laskiaissunnuntain aattona pakkasin matkalaukkuni koko Siirilän
ihmeeksi.

»Matkustan Viipuriin tuttavani häihin», valehtelin reilusti kaikille.

»Etkö aio ollenkaan tulla naamiaisiin?»

»En. Siirilän rouvat saavat kerran nauttia täysin siemauksin onnestaan.»

Kun Viipurin juna porhalsi asemalle, en ollut uskoa enää näköelimiäni
ja kuuloluitani. Rouva Leimu tuli asemakonttorista suoraan minua
puhuttelemaan.

»Päivää, neiti Vapaa! Matkustatteko pois?» Ikäänkuin se kelmi ei olisi
jo asemakonttorissa lipunmyyjältä ottanut selvää matkani määrästäkin!

»Matkustan.»

»Ettekö sentään tule naamiaisiimme huomenna? Siellä on varmasti
hauskaa.»

»Valitan, mutta en ehdi. Tulen vasta maanantaiaamuna takaisin.»

Rouvan naama loisti hyvästä mielestä kuin kuparikattilan kylki.
Pääsipäs hän kerrankin eroon kiusanhengestään. Huomenna ilo ilolle
tuntuisi. Ei tarvitsisi miestään paimentaa, ei pelätä tämän kaihoisasti
muita katselevan. Oli Vapaalla sentään hiukan tervettä järkeä.

Olisi rouvan kattilankirkas naama pahasti nokimustaksi synkistynyt, jos
hän olisi jollakin tavalla aavistanut Viipurin häihin menijän nousevan
jo seuraavalla asemalla pois. Matkalippu minulla oli kyllä Viipuriin,
sillä rouva Leimun pettäminen vaati rahallisia menoja.

Kävelin pari kilometriä matkalaukkuineni ja tulin erääseen taloon. Olen
siinä talossa välisti käynyt lepuuttelemassa »hermojani». Talossa on
kokoiseni ja ikäiseni tytär. Hän on hyvin iloinen, hyvin mukava tyttö.

Minua pidettiin talossa kuin piispaa pappilassa. Syötiin, juotiin,
tarinoitiin, kylvettiin ja käytiin levolle. Laskiaissunnuntaina pantiin
varsa valjaihin, ja minä kokoiseni ja ikäiseni, iloisen, mukavan
talontyttären kanssa kävin laskiaista ajamassa.

Semmoiset ne »häät Viipurissa» todellisuudessa olivat.

       *       *       *       *       *

Siirilän seuratalo oli komeasti valaistu sisältä ja ulkoa. Kun Demoni
ja Nunna tulivat sinne, kuhisi talo vieraita täynnä. Demoni-parka
luuli ensin tulleensa taivaan esipihaan, niin oli rouvien onnistunut
pahvipylväillä muuttaa huoneisto. Siellä oli salaperäisiä komeroita
mitä salaperäisimpine valaistuksineen. Loistavapukuiset naamiot
leijailivat paikasta toiseen. Soittoa, laulua, puheensorinaa, naurua,
tanssia, — simaa —, suudelmia pimentopaikoissa.

Valkea Nunna ja punainen, pitkähäntäinen Demoni, jonka puku välähteli
kuin salama, pyörähtelivät joukon jatkona, mutta aina vain keskenään.

Jos joku rohkea kaunotar uskalsi mielistellä Demonia tai leikitellä
hänen kanssaan, niin kauhukseen hän sai huomata tämän kylmässä
hiiltyneen sormen jättävän mustan tahran valkeaan pukuun tai ihoon.
Demoni ei sietänyt myöskään, että kukaan liehakoi Nunnaa. Armotta hän
ryösti Nunnansa pois piirittävien herrojen keskeltä. Vihlova ivanauru
kaikui silloin kautta salin.

»Hyi!» sanoi eräs keskiaikainen daami. »Demonia ei olisi pitänyt laskea
juhlaan. Hän saa naurullaan tuntemaan, etteivät tällaiset juhlat ole
oikein sopivia.»

Joka paikassa Demonin häntä häilähtikin. Missä luvaton suudelma
kalvensi huulia, siinä jo Demonin punainen suomupuku välähteli. Missä
simapullon korkki poksahti, siinä Demoni tanssi pirunpolskaa naurunsa
säestyksellä.

Huvitteleva, joka paikassa varpaillaan hiipivä Demoni kävi siinä määrin
arkatuntoisten herkille hermoille, että muutamalla taholla vaadittiin
hänen poistumistaan. Syvään kumartaen veti Demoni vaaleanpunaisen
kutsukortin näkyviin. Hän oli kunniavieras. Häntä ei voitu potkia ulos.
Mutta kuka? Ken hän oli?

Voitonriemuinen Demoni tarttui häntäänsä kutittaen sillä kiemailevasti
ahdistelijansa leukaa. Notkeana kuin tanssitaituri hän hypähteli yli
tuolien, sohvien, pöytien Nunnan luo, jonka valkeaan pukuun ei hänen
sormistaan jäänyt pienintäkään tahraa.

»Kuka on Demoni? Mieskö? Nainenko? Kuka on hänen Nunnansa?» pohtivat
naamiaisvieraat, joilla ei ollut tärkeämpää hommaa.

»Jos en itse olisi omin silmin nähnyt Vapaan nousevan junaan ja
nähnyt hänen ostavan lipun Viipuriin, niin totisesti tuo Nunna olisi
hän. Mutta kuka on Demoni? Kuka on Nunna?» jupisi rouva Leimu, jonka
romuluita ei edes pönkkähame voinut piilottaa.

Hänen miehellään, unkarilaisella hevospaimenella, näkyi olevan sama
luulo kuin rouvalla. Hän yritti lähennellä Nunnaa. Demoni ja madame
Pönkkähame tekivät lähentelyn mahdottomaksi. Madamen suojelu näytti
olevan vielä tehokkaampi kuin Demonin.

Kello kahden paikkeilla ap. oli ilo ylimmillään. Vanhempi ja
rauhoittavampi väki oli mennyt jo silloin yöpuulleen. Sima ja rakkaus
olivat tehneet nuorelle väelle samaa kuin säikäys virmalle varsalle.
Eräskin perhonen oli niin siman raukaisemana salaperäisessä nurkassa,
että kukkaset saivat kulkea häntä suutelemassa. Pienijalkaiset
kiipeilivät isojalkaisten syliin. Kenelle ei syliä riittänyt, roikkui
kaulassa.

Pikku Nunnaa alkoi jo väsyttää. Demoni livahti tarjoiluhuoneeseen
hakemaan teetä hänelle.

Sillä aikaa hyökkäsi väsyneen Nunnan kimppuun musta Munkki. Tämä
arvoisa isä oli uskollisesti istunut simapullon ääressä muiden
arvoherrojen seurassa ja antanut palttua pienijalkaisille. Nyt hän oli
vapautunut seurastaan ja rahjustautunut pelästyneen Nunnan vierelle
istumaan. Sima oli vapauttanut arv. isän selibaattisäännöstä. Demoni
ehti parahiksi kuulemaan hänen lemmenkuiskutustaan.

»Sinä olet Varpu. Tuntisin sinut, vaikka verhoisit itsesi säkkiin
ja vetäisit säkin suun kiinni. Tunsin heti, kun näin sinun kulkevan
pöytäni ohi. Älä riuhdo! Ei meitä kukaan näe. En ole niin humalassa
kuin luulet. Älä riuhdo! Näin naamiaisissa ei pieni suukko ole luvaton.
Kas niin. Otan väkisin. Oletko sinä todella niin perin siveä? Eikö
pieni lankeemus tekisi hyvää? Et tiedä, miten nämä käsivarret ovat
janonneet sinua. Muistatko, kuinka kerran sallit minun kannella...
Helvetti! Kuka perrr...» Munkki päästi Nunnan irti. Demoni oli pistänyt
arv. isää nuppineulalla. Musta käsivarsi kohosi opettavaiseen iskuun.
Demoni ei väistynyt. Nopeasti hän tarttui naamioonsa ja veti sen pois
kasvoiltaan.

Opettavaiseen iskuun kohonnut käsi painua retkahti alas. Hän tuijotti
Demonin paljastettuihin kasvoihin, kuin tämä olisi ollut todellakin
demoni. Irvistettyään täydellä hammasrivillään pani Demoni naamion
paikoilleen.

»Tule!» virkkoi häntäniekka Nunnalle. Tämä kääntyi tottelevaisena.
Molemmat hävisivät hämmästyneen munkin näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Maanantaiaamuna astuin unisena ulos junasta. Hämmästykseni oli rajaton.
Maisteri Äyrämö käveli asemalla turkinkaulus pystyssä. Rouva Leimu
nojaili hiihtopuvussa suksisauvoihinsa pakaasihuoneen vierellä.
Molemmat näyttivät olevan vastassa jotakuta rakasta sukulaista tai
tuttavaa, koska eivät nousseet junaan. Junasta ei kuitenkaan jäänyt
asemalle muita kuin kuusi työmiestä ja minä.

Rouva Leimu käänsi heti suksensa. Hän ei halunnut kysellä minulta,
oliko häissä hauskaa. L. Kr. kohotti hattuaan.

»Huomenta! Terveisiä Viipurista», visersin säteilevänä. L. Kr.
muistutti surukirjeen reunaa.

»Huomenta! Olitko todellakin siellä?»

Kohotin kummastuneet silmäni herra esimieheen.

»Missä olisin ollut?» kysyin ylhäisimmällä äänensävylläni.

»Oh, niin. Tietysti olit Viipurissa.»

Tartuin matkalaukkuuni, mutta L. Kr. tarjosi minulle paikan reessään.
Kiitin ja suostuin. Olihan kyytimies kolmantena.

»Kävitkö teatterissa?»

»Illalla kävin.»

»Mitä näyteltiin?»

»Kaino rakastelija», vastasin empimättä. Olin päntännyt »Karjalan»
ulkomuistitiedoksi. L. Kr. ei vaivannut minua muilla päiväntapahtumia
koskevilla kysymyksillä.

»Millaista oli häissä?» kysyi hän sentään, ettei näyttäisi
epäkohteliaalta. Minä lohkaisin hänelle muutamia hyviä juttuja, jotka
lienevät joskus tapahtuneet tai tulevaisuudessa tapahtunevat. En tiedä,
kuunteliko L. Kr. ollenkaan juttujani. Minusta hän näytti nukkuvan
komean pystykauluksensa sisässä. Kyytimies ainakin kuunteli.

Konttorissa olivat kaikki odottamattoman virkeitä. Naisisto otti minut
avosylin vastaan. Valmistauduin valehtelemaan ummet ja lammet.

»Varpu, Varpu, tiedätkö, mitä on tapahtunut?»

»Teillä oli hurmaavaa naamiaisissa.»

»Ei, ei! Konttoripäällikkö on ajanut rouvansa pois kotoaan.»

Olen tottunut yllätyksiin elämäni kirjavina kuukausina. En hämmästyisi,
vaikka maa hetkeksi luiskahtaisi jalkojeni alta.

»Vai niin.»

»Etkö ole utelias tietämään miksi?»

»Sanottehan sen utelemattakin.»

»Maisteri oli tavannut rouvansa kotona rakastelemasta erään oudon
miehen kanssa, jonka rouva oli kutsunut naamiaisiin. He olivat jo
hävinneet naamiaisten alussa pois seuratalolta, vaikk'ei sitä kukaan
huomannut. Pahaksi onneksi eivät rakastavaiset muistaneet seurata ajan
kulua, ja niin yllätti aviomies vaimonsa rakastajan sylistä. Armotta
oli ajanut molemmat ulos.»

»Mistä te sen jo tiedätte?»

»Äyrämön palvelija oli herännyt huutoon, itkuun ja ampumiseen. Hän
luuli talossa olevan varkaita. Hätäpäissään hän juoksi naapureita apuun
hakemaan.»

»Kuka ampui?»

»Sitä ei tiedetä. Kun naapurit uskalsivat mennä varkaita karkoittamaan,
tapasivat he maisterin yksin kotona. Hän oli ollut niin raivostunut,
että varkaiden karkoittajat kiittivät kauppojaan päästessään ehjin
nahoin pois hänen kynsistään.»

»Mistä tiedätte varmasti hänen ajaneen rouvansa pois kotoa?»

»Rouva Aho-Äyrämö pakeni rakastajansa kanssa majataloon. Siellä he ovat
vielä nytkin. Päiväjunassa matkustavat Helsinkiin.»

Puhetta olisi piisannut ties minne saakka, mutta konttoripäällikkö
astui huoneeseen. Pakinoivat painuivat töihin.

Työpöytäni sijaitsee siten, että näen esimieheni komean profiilin,
kun vain viitsin nostaa pääni ja venyttää kaulaani kolme senttiä.
Harvoin teen sen. Osaan L. Kr:n siksi hyvin ulkoa. Nyt en malttanut
malttaessanikaan olla venyttämättä kaulaani. L. Kr. parka! Hän oli
kalpea. Pohmelo ja petollinen vaimo olivat imeneet veren pois poskilta.
Kulmien välissä oli syvä ryppy. Mahtoi olla raskasta hänenkaltaiselleen
itserakkaalle luonteelle nähdä vaimonsa pitävän toista miestä
parempana. »Oppia ikä kaikki.» Olen siksi ilkeä, että täydestä
sydämestäni suon hänelle tämän nöyryytyksen. Maailman edessä mulistan
silmäni nurin ja osaaottavana huokaan: »Maisteri Äyrämö parka, rukka,
raiska!»

Hölytään Siirilässä paljon muutakin. Kahvipannut porisevat, kielet
kilisevät.

Nuori insinööri Ekberg muuttaa paikkakunnalta pois. Väitetään hänen
naamiaisissa suudelleen isännöitsijän rouvaa. Tämä tietysti joutui
hyvässä järjestyksessä isännöitsijän korviin. Perhekohtaus kolmessa
näytöksessä: I. Mies syyttää vaimoaan. II. Vaimo peseytyy liljan
valkeaksi syyttäen nuorta miestä ryöväriksi. III. Nuori mies saa potkut.

Konttoristi Jaatinen kuuluu myös vannottavan nuorella rouvallaan
kerran päivässä, ettei kukaan vieras ole rouvaa naamiaisissa
sormipaukullaankaan nykäissyt. Mies ei usko sittenkään. Rouva laihtuu
ja on onneton.

Pappi on huhujen mukaan antanut veljellisen selkäsaunan sisarelleen.
Tämä oli näet veljen kielloista piittaamatta mennyt filistealaisten
kemuihin. Sisar on matkustanut pois paikkakunnalta.

Siirilä on siiriläläisten mielestä maailmankaikkeuden keskipiste.



32.


Herra Asser Äyrämö tahtoo avioeroa.

»Jaa», sanoi rouva Aho-Äyrämö kirjeellisesti, »sen tulet saamaan heti,
kun lasket käteeni 500,000 mk.»

Mitä L. Kr. tähän vastasi, siitä ei ole Siirilän historiassa säilynyt
suullisia eikä kirjallisia tietoja. Jos L. Kr. olisi pyykkimuijan sukua
edes kolmannessakaan polvessa, uskoisin hänen vastanneen vaimolleen:

»Mene helvettiin!»

Kaikessa tapauksessa ei herra L. Kr. ole suostunut maksamaan rouvalleen
Smk. 500,000.

Rouvan helsinkiläinen ihailija ei myöskään ottanut huolehtiakseen
lemmittynsä elinkustannuksista.

Kauppias Aho, sydämetön isä, saatuaan kuulla tyttärensä avionrikkojana
ajelehtivan maailmalla, tempasi tyttären edessä ovensa kiinni, osoitti
tietä ja sanoi sen olevan leveän ja sannoitetun. Kiukkupäissään oli
ukko luvannut testamentata omaisuutensa »pahantapaisten naisten
ojennuslaitokselle», koska kerran hänen lapsistaan oli tullut
juopporenttuja ja avionrikkojia.

Näin oli synkkä maailman ranta rouva Aho-Äyrämölle.

Kun ei siis muu auttanut, pukeutui rouva säkkiin ja palasi katuvin
mielin miehensä luo.

Seinäni takaa kuului miehinen huudahdus. Aluksi en hoksannut sitä
ollenkaan tervehdykseksi. Tulipalo loimuavine liekkeineen syttyi
silmiini. Kiiruhdin aarrelaatikolleni.

»Enkö ole sinua kieltänyt ilmestymästä silmieni eteen!» jyrisi
ukkosääni seinän takana.

Aarrelaatikko sai jäädä paikoilleen. Verkalleen kohosi tajuntani
tilanteen tasalle.

»Rakas As...!»

»Älä lausu sitä sanaa käärmekielelläsi! Matele tiehesi tai heitän sinut
ulos!»

»Anna minun selittää!»

»Ei mitään selityksiä! Joko menet heti, tai heitän.»

»Heitäpäs! Koetapa heittää! Koska et maksa minulle pyytämääni
rahamäärää, en halua kuulla minkäänlaista puhetta ulosheittämisestä.
Asun täällä kuten ennenkin sinun kanssasi.»

»Älä koske minuun saastaisine käsinesi!»

»Ovatko omasi sitten puhtaat?»

»Se ei kuulu tähän! Menetkö sinä?»

»En.»

»Hyvä! Asu tässä! Tuhat markkaa saat kuussa rahaa. Syö tai juo se! Minä
muutan heti.»

Tunnin kuluttua ajoi kuusi hevosta pihaan. Rouvan estelyistä huolimatta
suurin osa huonekaluja vietiin pois. Hänen omat tavaransa vain jäivät.

Rouva Aho-Äyrämö koetti saada miestänsä mielenmuutokseen. Hän kulki
talosta taloon. Itki. Vaikerteli. Katui syntejään.

»Ehkäpä hän sentään ostaa haudalleni ruusuja, kun suruun kuolen», oli
hänen katumuspuheensa kaihoisa loppulause.

Kului viikko. Kului toinen. Ei L. Kr:n päätös vieläkään horjunut.
Rouvan kuulut katumuskyynelet eivät kyenneet sulattamaan routaa hänen
paatuneen sydämensä ympäriltä.

Neljä, viisi kertaa tuli rouva tapaamaan miestään konttoristakin, mutta
aina ehti L. Kr. näpsäyttää ovensa lukkoon. Rouva sai palata tyhjin
toimin.

Eräänä päivänä olin juuri viemässä muutamia laskuja
konttoripäällikölle, kun puhelin hänen pöydällään soi.

»Halloo. Äyrämö puhelimessa!»

Puhelin oli hyvä. Toisessa päässä olija huusi niin, että langattakin
olisi ääni kilometrin päähän kuulunut.

»Rouvanne putos akkunalasin kansa muaha. Tulukee het’ häntä kahtomaa!»

»Särkyikö akkunalasi?» kysyi esimies järkkymättömän tyynesti.

»Ettäkö mitä?» kiljui piika puhelimessa.

»Särkyikö akkunalasi?»

»Särky se.»

»Hyvä! Voitte ostaa uuden laskuuni! Soitan siitä tehtaan kauppaan.»

»Entäs rouva? Tuletteko työ?»

»Toivoisin pian voivani vaihtaa hänetkin uuteen.» Hän pani
rauhallisesti kuulotorven paikoilleen.

Persoonalliset tunteeni hukkuivat pariin siunattuun aivastukseen.

»Sinä nauroit, Varpu?»

Olin punainen kuin kukonheltta. En osannut puolustautua.

»Mielestäsi olen ansainnut kaiken tämän, niinkö?»

»Salli minun pitää mielipiteeni ominani! Ole hyvä, laskuja!»



33.


Istuin veneen perässä, jonka kokka oli nuoralla laiturissa kiinni.
Pienet väreet vierivät venettä vastaan. Nuori kaisla huojutti uneksien
päätään. Sudenkorentojen siivet surisivat. Kalanpojat telmivät
vastapuhjenneen lumpeen vierellä. Aurinko paistoi. Oli sydänkesä
riemuineen.

»Pium, poum poum, pium poum!» kumisivat kellot tornissaan.

Mitä kuolemattomia säkeitä tämä kaikki olisikaan synnyttänyt runoilijan
sielussa, koskapa minäkin, Varpu Vapaa, ajattelin elämäni runottomuutta
kaihoten.

Elämäni on ollut suurin piirtein katsottuna nuolemista ennenkuin on
tipahtanut. Vaikka olen vasta kaksikymmentäkuusivuotias, on sieluni
näivettynyt pistäväksi vanhanpiian sieluksi. Hakkailuun, komeuteen,
valheeseen, nollien kirjoittamiseen olen perin pohjin kyllästynyt.
Ainoa iloni on, ettei maailma tiedä sieluni konkurssista mitään. Niin,
onhan minulla toinenkin ilo, ilo toisten ihmisten vahingoista.

»Mitä näet vedestä?» kysyi tuttu ääni veneen kokasta.

Hätkähtäen huomasin veneeni liukuvan kaukana rannasta. Olinpa todella
tylsistynyt, kun en ollut huomannut saaneeni seuraa. Pakoonpääsy oli
mahdotonta.

»Et suinkaan aikone järveen hypätä, kun noin hätäytyneenä ympärillesi
vilkuilet?» kysyi L. Kr. tarttuen airoihin.

»Niin vastenmielinen ei toki läsnäolosi ole», vastasin kylmästi.

»Minne saan soutaa?»

»Rantaan takaisin, jos todella tarkoitat mitä kysyt.»

»Et siis halua lähteä kanssani soutelemaan?»

»Mitä huvia siitä olisi.»

»Mistä olet noin vihainen minulle?»

Todellakin! Mikä viaton kysymys! Jos minulla olisi ollut mela, niin
vettä olisi lentänyt päin Äyrämön hymyilevää naamaa. Käänsin pääni
sivulle. Viiletin sormiani vedessä.

»Siitäkö, että uskallan rakastaa sinua, vaikka olen nainut mies?»

»Puhu muusta tai souda rantaan!»

»Luuletko todella, että olen turhan tähden hiipinyt veneeseesi? En. Nyt
et pääse karkuun etkä voi minuakaan ulos ajaa. Puhun suuni puhtaaksi.
Sinun on kuunneltava, halusit tai et.»

»Äärettömän ritarillisesti tehty.»

»Ymmärrän katkeruutesi. Toivottavasti se häviää, kunhan kuulet
kertomukseni. Rakastan sinua, Varpu. Hymyile vain ivallisesti, se on
kuitenkin totuus! Rakastin sinua ensinäkemästä. Koetin voittaa sen.
Olinhan salakihloissa Sadun kanssa. Se kävi ylivoimaiseksi, sillä näin
sinun rakastavan itseäni. Älä katso noin murhaavasti! Sinä rakastit
minua. Silmäsi sen minulle kavalsivat. Muistatko vielä keväistä päivää
vuokkoparatiisissa. Voitko vannoa, ettet silloin rakastanut minua? Sitä
päivää en ole voinut koskaan unohtaa. Jos morsiameni olisi ollut joku
toinen kuin Satu, olisin varmasti luoksesi tullut. Mutta Satua, joka
rakasti minua, en voinut edes sinun tähtesi pettää. Varpu, ymmärräthän
sen?»

Olen sen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että rikasta tohtorin tytärtä on
raskaampi pettää kuin köyhää ja orpoa konttoristia.

»Ymmärrän.»

»Vihasin sinua, koska en voinut naimisissakaan ollessani voittaa
tunnettani sinuun. Kielsin Satua seurustelemasta kanssasi. Monesti
aioin antaa sinulle lähtöpassit konttorista, kun silmäni väkisin
tahtoivat kääntyä katsomaan hiuksiasi, jotka loistivat kuin kulta.
Mutta en voinut, en voinut päästää sinua luotani. Kun sitten Sadun
sairastaessa ja kuoltua huolehdit lapsistani, kuvittelin sinun haluavan
sitä tietä tuppautua vaimokseni. En ollut silloin itsekään selvillä,
mitä halusin, mitä en. Aina-Siviä osasi mainiosti työntäytyä väliin.
Seurustelin aikoinani Helsingissä hänen kanssaan, ja sinun kiusallasi
päätin ottaa hänet. Huomasin samassa tehneeni tyhmyyden, päätin sen
korjata, mutta epäonnistuin. Ajoit minut ulos kuin rosvon. Nyt olen
tullut siihen päätökseen, että Ainasta eroon päästyäni olet sinä tai ei
kukaan oleva vaimoni.»

»Kunnia on liian suuri, että voisin nousta edes sinua siitä kiittämään
näin vaappuvassa veneessä. Sinä siis ostat itsesi vapaaksi vaimostasi
puolella miljoonalla markalla?»

»Hän on alentanut summan sataanviiteenkymmeneen tuhanteen. Sen summan
voin hankkia, kun annan koko omaisuuteni hänelle. Varpu, sano, tahdotko
tulla vaimokseni!»

»Mitä teen miehellä, joka on köyhä kuin kirkonhiiri. Tiedäthän, ettei
minusta ole köyhän vaimoksi.»

Luomakunnan voitokas herra oli vaiti. Hän ei ollut tottunut rukkasiin,
raukka.

»Etkö, etkö rakastakaan minua?» »Luulitko rakastavan?»

»Eihän osoittamasi leppymätön viha voi olla muuta kuin loukattua
rakkautta. Varpu, polvillani rukoilen ante...»

»Jätä! Veneen pohjalla on vettä. Se voi sammuttaa omankin rakkautesi.»

Hän nojasi airoihin.

»Vaikk’et rakastakaan, niin tule kuitenkin! Olen kaivannut sinua
äärettömästi, tyttöni. Molemminpuoliselle kunnioitukselle voimme
rakentaa lujemman avioliiton kuin rakkauden huumalle.»

»Oletko niin varma molemminpuolisesta kunnioituksesta, maisteri?»

»Varpu, ethän toki halveksine minua todella?»

»Sydämestäni ja sielustani.»

»Varpu!»

»Ja jos tietäisit minusta yhtä paljon kuin minä sinusta, niin
halveksisit sinäkin minua. Avioliittomme on mahdoton. Siitä on turha
puhua. Se kiusaa sinua ja minua.»

»Tuo ei voi olla viimeinen sanasi?»

»On.»

»Jokin ääni sydämessäni vakuuttaa sinun rakastavan minua, halveksi tai
älä minua.»

»Se ääni vakuuttaa pötyä. Nyt kai olet saanut asiasi selvitetyksi. Ole
hyvä ja souda rantaan!»

»Mitä minun pitää tehdä saadakseni anteeksiantosi? Etkö usko minun
rakastavan sinua?»

»En. Tiedänhän, kuinka vähän on silmiesi ja huultesi kaunopuheisuuteen
luottamista. Jos eläisimme vanhaa, hyvää aikaa, jolloin joutsenien
ampuminen Tuonelan joesta oli muodissa, panisin sinut koetukselle.»

»Tulisitko vaimokseni, jos Tuonen joutsen olisi kainalossani?»

»Paljon mahdollista... että sortuisit Tuonelan jokeen, eikä sinulla
olisi enää äitiä, joka sieltä ruumiisi ja sielusi kuiville haravoisi.
Ja — minä saisin olla rauhassa tunkeiluiltasi.»

»Olet julmuri. Sinusta on hauskaa repiä ja raadella minua. Kuitenkin.
Mitä tekisit, jos tulisin luoksesi ja pakottaisin pistävän suusi
suudelmin vaikenemaan.»

»Et ehtisi kunnolleen kohota kokkatuhdolta, kun noudattaisin
Joukahaisen sisaren esimerkkiä.»

»Tekisitkö todella niin?»

»Sopii koettaa!»

Vaikenimme. Hän käänsi veneen. Voimakkain vedoin lähenimme rantaa.

»Jos herra konttoripäällikkö sallii, pidän edelleenkin paikkani
Siirilän tehtaan konttorissa. Toinen tällainen kohtaus pakottaa minut
vaihtamaan paikkaa», sanoin rannalle päästyämme.

»Olkaa huoletta, neiti. En rukoile ketään kahdesti.» Hän otti
kiukkuisena keppinsä ja hattunsa.

Tien mutkassa hän vilkaisi taakseen, enkö sittenkin osoittanut
katumuksen oireita. Katselimme toisiamme. Kumpikaan ei askelella
lyhentänyt välimatkaa. L. Kr. kääntyi. Hävisi kukkivan pihlajan taa.

Mitäpä kertoisin itsestäni ja tunteistani? Meitä on tuhansia naisia,
jotka olemme samat tuskat kärsineet, ja niiden, joille rakkaudenonni
on ollut myötäsukainen, ei tarvitse meidän kärsimyksillämme herkutella
tai niitä sääliä. Me olemme ilkeitä, kovia vanhojapiikoja, jotka oomme
maailmassa liikoja.

»Tapauksesta» on nyt kaksi viikkoa. Minulla on huonetoveri, kätilö.
Oikein sievä ja hauska tyttö. Meillä käy nyt paljon nuoria poikia ja
tyttöjä. Täytyy olla iloinen ja irti maasta!



34.


Elinkeinot ovat monet.

Rouva Aho (Äyrämö on hänen täytynyt pyyhkiä pois nimestään) on nyt
laillisesti erossa ensimmäisestä miehestään. Ero tuotti hänelle vain
75,000 mk. Jos maisteri Äyrämö olisi eroa vielä viivytellyt, olisi hän
loppujen lopuksi päässyt ilmaiseksi koko jutusta.

Rouvalla oli heti uudet pihdit tulessa. Heti eron tapahduttua hän meni
kihloihin erään helsinkiläisen Liikemiehen kanssa.

Liikemies nautti onnestansa.

Yhtenä kauniina päivänä Liikemies tapasi kukkean morsiamensa sattumalta
erään toisen miehen matkasta.

Liikemies hyökkäsi toisen miehen niskaan. »Mitä tekemistä teillä on
morsiameni yksityisasunnossa tähän aikaan vuorokaudesta?» karjui
vähemmän sivistynyt Liikemies.

Toinen mies kumarsi, pitkä tukka löyhähti.

»Anteeksi, onko tämä nainen morsiamenne? Hän on myös minun morsiameni.»

Sanat sakoivat. Asiat selvenivät. Liikemies huomasi tulleensa
puijatuksi. Hän vaati kihlauksen purkamista.

»Jaa, kyllä se tapahtuu, mutta se maksaa 25,000 markkaa», vastasi
morsian.

Liikemies ei pelannut yhdellä napilla. Hän avasi lihavan lompakkonsa.
Kymmenentuhatta hän luki pöydälle uusina, pankista nostettuina
seteleinä.

»Enempää ei tipu», lompakko pistettiin taskuun. Liikemies hävisi
näyttämöltä.

Tänään oli jälleen lehdessä: Kihlauksensa ovat julkaisseet »taiteilija»
(lainausmerkit minun) Maija Aho ja tilanomistaja Albin Hovi.

Albin Hovi parka! Toivottavasti on koko kihlauksesi aprillia, koska se
oli aprillipäivän lehdessäkin.



35.


»Neiti Vapaa, tulkaa heti tohtorille! Joku on vahingossa ampunut
maisteri Äyrämön», huusi hengästynyt poika esipuheitta oveltani.

Jalkani olivat kuin tinalla lattiaan juotetut. En päässyt paikaltani
pykähtämään.

»Herra Jumala!» kiljahti huonetoverini. »Kuka hänet ampui?»

»Joku suojeluskuntalainen, taisi olla Leimu. Ei luullut kiväärissä
mitään olevan. Oli varomaton, ase laukesi, luoti sattui.»

»Kuoliko maisteri?»

»Ei ihan. Hän haluaa puhutella neiti Vapaata.»

»Varpu, Varpu! Äyrämö-parka haluaa puhutella sinua», höpätti
huonetoverini.

»Joutuin, neiti! Hän voi pian kuolla.»

Tuska, ennen tuntematon, kouristi rintaani Jalkani irtautuivat
maasta. Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Tiet olivat kevätlikaa
kukkuroillaan. En sitä huomannut. Avopäin, puolikengässä, ohuessa
puvussa juoksin kilometrin matkan tohtorille.

Talo oli täynnä hätäytyneitä suojeluskuntalaisia. En heitä nähnyt.
Märkänä, ropakoisena lensin huoneisiin.

Etuhuoneessa käveli Leimu pidellen päätään ja valitellen surkeasti.
Hän lienee ollut sekaisin päästään. Sekaisin olin minäkin. Tempasin
vastaanottohuoneen oven auki. Siellä oli Asser, minun Asserini.

Vihani, halveksumiseni, katkeruuteni olivat poissa kuin tuulen
riepottamat höyhenet. Tuskasta vaikeroiden vaivuin hänen vierelleen
maahan. Hän, Asser, vahankalpea Asser, oli minulle kalliimpi, rakkaampi
kuin elämä. Kuinka kaduinkaan kylmyyttäni ja julmuuttani! Nyt oli
tuossa enää kylmenevä ruumis, jolle en saanut, voinut rakkauttani
lahjoittaa. Kiemurtelin maassa ja itkin ääneen. Mitä välitin
tohtorista, mitä välitin tohtorinnasta, mitä koko maailmasta? Minun
kaikkeni, kärsimykseni, rakkauteni jättäisi minut iäksi.

Joku kosketti päätäni. Joku koetti nostaa minua maasta. Tohtori? Mitä?

»Rauhoittukaa, neiti! Hän ei ole kuollut. Hän haluaa sanoa teille
jotakin.»

Tohtori nosti minut seisomaan. Asser, ah, hän avasi silmänsä. Hän ei
ollut vielä kuollut!

»Varpu!» kuulin kuiskauksen.

»Ah, Asser! Et saa kuolla! Kuulitko, et saa! Minä rakastan sinua. Sinä
tiedät sen. En enää koskaan ole julma, en kylmä. Asser, Asser! Ooo,
tohtori, te ette saa antaa hänen kuolla. Ette saa!»

»Rauhoittukaa, neiti!» sanoi tohtori toistamiseen, »Haava on
vaarallinen, mutta pelastuksen toivo on. Olkaa rohkea! Hillitkää
itsenne! Siitä riippuu paljon.»

»Varpu!» kuiskasi haavoittunut. Kumarruin lähelle tohtorin tukemana.
»Ei ole... äitiä... joka sieluni... ja... ruumiini haravoisi...
Tuonelan joesta.»

»Ah, Asser, ei äitiä, mutta minä olen.»

»Si-nä?»

»Minä, sillä rakastan sinua.»

»Suu-te-le!»

Ja minä suutelin.



36.


Seurasin Asseria Viipuriin, missä häntä hoidettiin läänin sairaalassa.
Aluksi hän oli hyvin heikko. Hänen henkiinjääntiään ei uskonut kukaan.
Kaikki ne tuskat, jotka olin saanut tuntea ennen tuon saman miehen
takia, olivat kuin kääpiöitä uuden tuskajättiläiseni rinnalla. Vihdoin,
kahdeksan päivän kuluttua, lääkäri ilmoitti hänen varmasti parantuvan
entiselleen. Palasin Siirilään läpinäkyvänä kuin akkunalasi.

Millä kunnioituksella kaikki siiriläläiset minua kohtelivatkaan!
Yksinpä konttorimme teräväkielinen naisisto jätti yksityisasioitteni
urkkimisen sikseen, vaikka he tavallisesti pitivät amerikkalaista
kirjanpitoa toistensa asioista. Koko Siirilän taajaväkinen
yhdyskunta piti selvänä asiana, että Varpu Vapaasta oli tuleva
konttoripäällikön kolmas rouva. Niin pidin itsekin. Sitä vain kovasti
ihmeteltiin, milloin tämä salaperäinen rakkaus oli syttynyt, kun
tarkkasilmäisimmätkään naiset eivät olleet sitä huomanneet.

»Kyllä minä tiesin, että maisteri on sinusta aina pitänyt», huomautti
rouva Kivi, kun olin eräänä iltana hänen luonaan kahvilla.

Kohotin epäillen katseeni emäntääni.

»Katsos, ennenkuin tulit konttoriin, kulki maisteri aina minun
pulpettini ohi. Sinun tultuasi ei hän ole sitä reittiä käyttänyt kuin
asiain vaatiessa», selitti rouva hymyillen.

»Tiesitkö minun pitävän hänestä?»

»Luulin sinun pitävän kaikista nuorista miehistä yhtä paljon.»

Siiriläläisille oli kuitenkin vähän iloa läsnäolostani. Muutaman viikon
kuluttua sain Asserilta kirjeen, jossa hän pyysi minua jättämään
paikkani ja tulemaan heti hänen luokseen. Mieleeni ei noussut sekunnin
murto-osaksi epäilys. Noudatin oitis kutsua.

»Mahdatte te olla onnellinen, kun sulhasenne on teihin niin
äärettömästi rakastunut», juorusi kiltti hoitaja-neiti. »Hän ei puhu
mistään muusta kuin teistä, neiti. Kun hän oli liian heikko puhuakseen,
sain selittää hänelle teidän vaatteenne, jotka olivat yllänne, mitä te
sanoitte, miltä te minusta näytitte, millaisena teitä pidin. Neiti,
aivan kadehdin teitä.»

Tunsin itsekin olevani todella kadehdittava. Nyt, kun Asser makasi
kalpeana vuoteessa, uskoin todeksi ne monet hellät silmäykset, jotka
olin väläyksinä nähnyt menneinä vuosina hänen silmissään. Monesti
silloin kirosin niitä, sillä ne ryöstivät sieluni rauhan, löytäen
tuskallisen vastakaiun rinnassani. Vihasin itseäni, vihasin silmäysten
lähettäjää.

Nyt olivat paratiisin portit selkoselällään janoiselle kivikkotien
kävijälle. Jo häämöttivät onnen kentät. Pyhä-Pietari hymyili leppeästi.

Istuin tuntikaudet Asserin vuoteen vierellä, käteni hänen kädessään.
Hän puhui minulle rakkaudestaan, omaisistaan, elämästään, kodistaan,
vaimoistaan, tulevaisuudestamme. Välisti vain katselimme toisiamme.

»Tiedätkö, tyttöseni», sanoi Asser eräänä päivänä, kun hän jo voi
istua tyynyjen varassa, »miksi nykymaailmassa on niin vähän onnellisia
avioliittoja?»

»Luultavasti siksi, etteivät ihmiset jaksa kauan rakastaa toisiaan.»

»Ei, lemmikkini! Siksi, etteivät aviopuolisot rakenna huonettaan
rehellisyyden kalliolle, vaan valheen juoksevalle hiekalle.
Aviopuolisoilla ei saa olla mitään toisiltaan salattavaa, silloin he
ovat molemmat onnellisia.»

Hätkähdin niin, kuin kipeä luodin reikä olisi ollut omassa rinnassani.

»Sinä hätkähdit. Varpu! Älä käännä pois kasvojasi! Nyt voin
rehellisesti katsoa silmiisi. Minulla ei ole mitään, mitä tarvitsisi
sinulta salata.»

»Etkö sentään vannonut rakastavasi molempia edellisiäkin vaimojasi,
kuitenkin tunnustat pettäneesi molemmat? Voinko minäkään luottaa
sinuun?»

Totisesti! Millainen pässinpää olin. Eihän minun noin pitänyt sanoa.
Aina-Siviää pilkkasin, ja nyt olin pilkulleen kuin hän.

Asser kohottautui kiivaasti.

»Ah, Asser! Älä Herran tähden! Tiedän sinun rakastavan todella minua.
Ilman aikojani vain kiusasin.»

Hän retkahti takaisin tyynyjen varaan, mutta ei näyttänyt kivusta
välittävän. Suurin, epäilevin silmin hän tuijotti minuun.

»Varpu, uskotko todella? Ei mikään sureta minua enemmän kuin tieto,
ettet luota minuun.»

Elämässä on somia käänteitä. Nyt sain minä puolestani vannoa ja
vakuuttaa luottavani hänen sanoihinsa, rakkauteensa, vilpittömyyteensä.
Tilanne muistutti elävästi hänen omia vannomisiaan toiselle vaimolleen.
En voinut olla hymähtämättä.

»Mitä hymähdit, Varpu?»

»Luulin kuuluvan miesten tehtäviin tällaisten vakuuttelujen.»

Hän muisti toisen vaimonsa hänkin ja alkoi siitä kertoa.

Ja minä, Varpu Vapaa, olin sellainen kana, etten suutani huomautukseen
avannut, että olin jutun aikoja omin korvin kuullut.



37.


Olin yksin huoneessani, hotellin hienoimmassa Kaikki lamput paloivat.
Keikistelin peilin edessä.

»Sinä olet sievä ilmestys, Varpu Vapaa», puhelin kuvalleni. »Ja sinun
pitää tulla yhä sievemmäksi. Olethan saanut haluamasi miehen. Hän
rakastaa sinua. Hän jumaloi sinua. Sinä olet hänelle kaikki kaikessa.
Sinusta tulee Siirilän hienoin rouva. Sinulla on häät syksyllä. Sitten
matkustat miehesi kanssa Italiaan. Kuka olisi sitä uskonut, että
pyykkiakan...»

Tuntui kuin joku olisi äänettömästä päästä iskenyt luunyrkillä
lapaluuni alle. Kauhistuneena käännyin vilkumaan ympärilleni. Huone oli
typötyhjä. Ei ristinsielua edes pitkässä käytävässä.

»Sinä aiot perustaa kristillisen avioliittosi oikein rehellisyyden
kalliolle, Varpu Vapaa?»

Ahaa! Omatunto, kerran armotta nitistetty omatunto oli herännyt
henkiin. Sen ääni kuulosti kylmältä, pilkalliselta, voitonvarmalta.
Se ei tuntunut aikovan antaa tällä kerralla nitistää itseään. Se ei
antanut edes suunvuoroa puolustukseen.

»Peilaile sinä vain ja kuvittele tulevasi onnelliseksi, onnellisemmaksi
kuin edeltäjäsi, onhan sinulla hänen rakkautensa, jota ei heillä
kummallakaan ollut! Nauti miehesi rakkaudesta ja kunnioituksesta! Mutta
minä, omatuntosi, olen seisova mustana mörkönä takanasi aina, kuuletko,
aina. Minä vedän esiin ne keskustelut, joita ennen seinän takaa salaa
kuuntelit. Et voi nauttia miehesi luottamuksesta, sillä aina olen
kuiskaava: 'Tuon sinä kuuntelit seinän läpi!' Tuhansissa eri muodoissa
kiusaan sinua.»

»Armoa, armoa!» huusin. Tunsin omantunnon todella tekevän niin. Huh,
miten kasvonikin vääntyivät rumannäköisiksi! »Armoa! En voi, en voi
tunnustaa sulhaselleni olleeni niin alhainen, halpamainen, että
kuuntelin.»

»Ei mitään armoa! Vai haluat vielä näyttää paremmalta kuin olet.
Aina-Siviää sinä halveksit, pidit petturina. Mikä itse olet? Petturi,
tekopyhä viekastelija.»

»Armoa! Tunnustan sitten, kun olemme naimisissa.»

»Haha! Älä luule voivasi pettää minua! Jos et nyt voi tunnustaa, et
tee sitä naimisissakaan ollessasi. Kyllä syitä lykkäämiseen silloinkin
löytyy. Olet kekseliäs. Mutta painan vuorena mieltäsi, poltan
nokkosena sieluasi, liimaudun miehesi kirkkaaseen otsaan, rehellisiin
silmiin, hellään ääneen. Entä valheet suvustasi, jalo neiti! Oletko
ne unohtanut? Kuvittelepa, että herrasi saa tietää, kuka oikeastaan
olet! Ja sen hän saa tietää. Ethän voi enää salassa pysyä. Et voi enää
uhkauksilla tukkia Aina-Siviän suuta. Et voi Asserin appivanhempia
estää paljastamasta totuutta. Mitä luulet rakkaan miehesi sinusta
silloin ajattelevan?»

Heittäydyin tuolille. Millainen raukka olin! Annapa nyt yhden joutavan
äänen sielussa pitää tuollaista mekastusta. Hullu! Aina-Siviällä oli
suurempiakin syntejä omallatunnollaan, eikä hän koskaan antanut niiden
häiritä rauhaansa.

»Älä hae lohtua rikollisista ihmisistä! Se on heikko lohdutus, joka
pettää kuin keväinen jää. Varpu Vapaa, tunnusta!» Ääni muuttui
hyväileväksi kuiskaukseksi. »Asser rakastaa sinua niin paljon, että hän
antaa sinulle anteeksi kaikki. Tuo tuntuu sinusta raskaalta nyt. Pian
se menee ohi. Ajattelehan, miten ihanaa tulee elämäsi olemaan, kun voit
olla täysin oma itsesi. Sinun ei tarvitse rakkaaltasi mitään salata. Ei
tarvitse aina olla sydämen vavistuksessa ilmitulemisen pelosta. Rakas
Varpu, tunnusta! Pyydä anteeksi!»

»Jos hän ei lakkaisikaan minua rakastamasta, niin hänen
kunnioituksensa, ihailunsa kadottaisin ainiaaksi.»

»Jos hän on sellainen mies, minä nyt häntä pidät, antaa hän arvon
tunnustuksellesi. Ellei, on sinun helpompi nyt tehdä selvä kaikesta
kuin myöhemmin.»

Olen tottunut tuskaisena heittelehtimään vuoteellani aamuun asti.
Tästä yöstä ei tahtonut loppua tullakaan, se oli pitkä kuin nälkäisen
mustalaisen jouluyö. Aamulla olin asiasta yhä epävarma. Vielä
lähtiessäni tapaamaan sulhastani en ollut ratkaisua rakentanut.

»Kerro nyt aluksi sukusi historia. Ethän ole itse hänelle
perheoloistasi mitään kertonut. Voit kysyä, tietääkö hän elämäsi
entisistä vaiheista. Todennäköisesti hän valheesi tuntee. Oikaise se!
Sinä osaat sen tehdä siksi kauniisti ja liikuttavasti, että sulhasesi
heti ymmärtää sinut ja antaa anteeksi. Toisella kerralla voit kertoa
rikoksesi», neuvoi ääni.

Riemastuin. Noin teenkin. Sehän on sentään helppo tunnustaa. Sen Asser
ymmärtää. Ja sehän se aina ilmitulemisellaan rauhani sotki. Kuunteluni.
Se oli yksin minun salaisuuteni. Siltä taholta ei minua kukaan voinut
ilmaista, kun itse osaisin vain vaieta.

»Tunnustan sukuvalheeni», päätin keventyneenä.



38.


»Oletko nukkunut huonosti, tyttöseni?» oli Asserin ensimmäinen kysymys.

»En», livautin. Olen niin syntisen taipuvainen valehtelemaan. Se
livahtaa, ennenkuin ehdin edes harkitakaan, onko se tarpeellista vai
ei, »— — nukkunut ollenkaan», tuli kangerteleva totuus perästä.

»Rakas pienokainen, ethän liene sairas? Kovin ovat mustat renkaat
silmiesi ympärillä.»

»En. Olen aivan terve, ystäväni. Ilkeät ajatukset kiusasivat minua.»
Työnsin hänen kauniit ruskeat suortuvansa pois otsalta.

»Yhäkö sinä epäilet rakkauttani?»

Luojani! Luuliko tuo rakas mies, etteivät minun omat tekoni ja puheeni
kykenisi luomaan ilkeitä, untakarkoittavia ajatuksia? Miten olikaan
raskasta syöstä oma ihannoitu kuvansa toisen silmissä lokaan, juuri sen
silmissä, jonka kunnioitusta ja rakkautta on elämänsä janonnut kuin
sokea valoa.

»Asser, älä kiusaa minua enää tuolla!»

»Suo anteeksi, Kekälesilmäni! En tee sitä enää koskaan. Sinähän tunnet
koko elämäni. Minulla onkin vain yksi tunnustus tehtävä, niin elämäni
kaikki mainittavat tapahtumat olen sinulle kertonut. Haluatko kuulla
sen nyt?»

»Kerro!» Olipa hyvä. Hänen kertomuksensa aikana saisin miettiä, miten
parhaiten paljastaisin oman salaisuuteni.

»Olen pitänyt monesta tytöstä, tiedät sen. Heidän lukunsa on hiukan
hämärä käsite. Harvoja olen rakastanut. Niinkuin sinua en ketään
toista. Oli kuitenkin tyttö, nuori kuin sinä, vaalea kuin sinä, kaunis
kuin sinä. Hän oli minulle rakas. Ehkäpä aluksi kiinnitit siksi
huomiotani, että olit tuon kadottamani tytön näköinen. Jos kova kohtalo
ei olisi tullut väliin, olisi hänestä tullut minulle se, mikä sinä nyt
olet.

Olimme koulutovereja. Olimme yhdessä aina. Naimisiinmenomme oli jo niin
varma, että olin tytön vanhemmille esitetty hyväksyttynä vävynä.

Silloin puhkesi sota maassamme. Minun onnistui monen seikkailun perästä
päästä valkeiden puolelle. Kukaan ei liene taistellut sen innokkaammin
kuin se, jolla oli morsian punaisten puolella.

Eräänä iltana lähdin parin toverini kanssa partioretkelle. Meidän
onnistui päästä pimeän turvin lähelle erästä mökkiä, jossa tiedettiin
olevan punaisia. Mökistä kuului naisen kirkuminen. Hiivimme akkunan
taa. Verhottomasta akkunasta näimme tuvassa olevan neljä miestä ja
naisen, jolle roikaleet olivat tehneet väkivaltaa. Parastaikaa nainen
taisteli yhtä raakalaista vastaan.

Tuo oli meistä liikaa. Ryntäsimme tupaan. Meitä tosin oli vain kolme,
mutta uskalsimme uhitella juopunutta ylivoimaa. Kahakassa voitimme.
Kolme kaatui, yksi heittäytyi maahan ja kerjäsi armoa. Emme olleet
tiikereitä. Annoimme miehen jäädä henkiin. Hän puhui kauniisti
vaimostaan ja tyttärestään. Sanoi itse tulleensa viekoitelluksi
kapinaan. Käski kysyä tohtori Fribergiltä Uuhimäeltä kunnollisuuttaan.
Koska tunsin tohtorin, päätin kysyä asiaa häneltä, ja jos tämä
puoltaisi miestä, antaisimme hänelle vapautensa.

'Ei mitään armoa', huusi äskeinen nainen selvittyään kauhustaan. 'Hän
on pahin heistä kaikista. Ei kai kukaan osaa kuvata kauhua, joka
täytti mieleni nähdessäni naisen. Hän, roistojen uhri, oli morsiameni.
Tuijotimme kivettyneinä toisiimme. Se oli kaamea hetki keskellä
verta ja kuolemaa. Äkkiä tyttö liikahti. Ennenkuin ehdimme tajuta
hänen tarkoitustaan, hän tempasi mauserin toverini kädestä. Pamaus.
Tyttö-parka kaatui hengettömänä lattialle.

Vihani leimahti kuin tuleen päässyt heinäpieles. Tartuin pistoliini.
Sodassa ei laiteta patoja ja sulkuja kuohuville tunteille. Pari paukkua
pilasin. Neljäs roisto teki seuraa tovereilleen.» —

Olin kuin salaman runtelema koivu. Latva maassa, arvet rungossa. Elämä
tuntui lakanneen sykkimästä. Sillä ei ollut enää mitään viehätystä
minulle tarjottavana. Tuolini siirtyi niin kauas sängystä, että siinä
makaava mies näytti pieneltä pilkulta.

»Varpu, koskiko kertomus sinuun noin? Varpu, mihin tuijotat? Varpu,
vastaa! Rakkaani, kätesihän värisevät. Mikä sinun on? Sinä olet sairas.
Näin sen jo heti tultuasi. Neiti, neiti!» Asser haki soittokelloa
kutsuakseen hoitajattaren.

»Älä soita!» ehkäisin. Ääni ei ollut minun. »Kertomuksesi koski minuun.»

Koski! Raateli olisi ollut parempi sana.

Olin päättänyt tunnustaa Asserille sukuni todelliset vaiheet.
Tunnustuksen alku tuntui hankalalta. Nyt oli rakas sulhaseni poistanut
tuon esteen. Minun olisi vain tarvinnut vaatimattomasti huomauttaa,
että tuo hänen viimeksi ampumansa mies oli isäni. Haa, olisi minun
pitänyt huutaa. Elämäni on draama. Tuossa olin minä menemäisilläni
naimisiin isäni tappajan kanssa. Haa!

Jos olisin ollut hienoa sukua, niin luultavasti olisin pyörtyä
rempsahtanut tai silmät kamalasti muljahdellen saanut hysteerisen
huutokohtauksen.

Pyykkiakan tytär ei kykene sellaiseen. Hän ryömi polvillaan rakkaansa
luo, suuteli ja soperteli:

»Asser-parkani, miten säälin sinua!» ja sitten me siirryimme puhumaan
muista asioista. Sukuselvityksen! jäi.

Kun tulin iltapäivällä huoneeseeni, oli ruumiini kylmä kuin jää. Yksi
ainoa selvä ajatus oli aivoissani. Varpu Vapaa, sinä et tule koskaan
olemaan Asser Äyrämön kolmas vaimo. Sitten kiristelin hampaitani
ja puin nyrkkiä julmalle Jumalalle. »Isäin pahat teot kostetaan
lapsille...» En voinut rukoilla, en kerjätä, mutta haukkua, kirota,
sitä minä voin, ja tein sen täydestä sydämestäni.

Ja sitten kun ilta hämärtyi kesäyön unelmaksi, melu lakkasi, tuli
paholainen luokseni. Se heilutteli punaisia pellintupsuja. Aa tuuti,
noissa soma keinua pois!

Leikkasin pellin punaiset tupsut ja poltin ne.

Paholainen kehoitti menemään urheilukauppaan ja hankkimaan taskuaseen,
pienen, sievän, sellaisen, joka mahtuu käsilaukkuun. »Tai jos pamausta
pelkäät, niin on Viipurissa vettä.»

Mutta minä en ole sankarien jälkeläinen. Olihan isänikin kiemurrellut
henkensä edestä. Pelkäsin kuolemaa. Itsemurha tuntui hirveältä. Ei,
Varpu Vapaa! Kanna ristisi! Jos kaikki onnettomat ihmiset ripustaisivat
itsensä nuoran jatkoksi, tapaisi kummituksia joka käänteen takana.
Toisekseen, eihän tämä ollut minun ensimmäinen pettymykseni. Järki,
kirkas, porolipeässä keitetty järki, tule, meidän on mestattava rakkaus!

Kirkas, kylmä järki viitoitti tieni. Mitäpä siitä, jos välisti itkin ja
kiroilin, teinhän sen suljettujen ovien takana.

Kävin Asserin luona edelleenkin joka päivä. En voinut vielä kertoa
hänelle totuutta. Hänen piti tulla ensin terveeksi ja voimakkaaksi
jaksaakseen horjumatta ottaa vastaan elämän korvatillikan. Ja täytyihän
minun saada nauttia hänen rakkaudestaan, joka kohta oli jäävä vain
muistoksi. Tahdon olla edes muistoissa autuas.

Asserin pitkä toipumisaika salli minun järjestää asiani. Kukaan ei
Siirilässä ihmetellyt, kun huonekaluni pakattiin ja vietiin »myytyinä»
asemalle. Todellisuudessa ne menivät siihen erämaan kolkkaan, jonne
aioin hautautua kunnankirjuriksi.

Kaikki on sitä myöten selvä.

Ah, Asser, jospa vielä sairastaisit muutaman viikon! Et usko, miten
Varpu-raukan on ikävä sinusta luopua!



39.


Eronhetki.

Asser asui luonani hotellissa. Heikko hän tosin vielä oli, mutta hän
tahtoi olla sellaisessa paikassa, jossa sai pitää minut aina luonaan.
Kun lääkäri julisti hänet vihdoin terveeksi, oli minunkin selvitys- ja
erokirjeeni valmis.

»Varpu», sanoi rakkaani pitäessään minua viimeisen kerran sylissään.
»Huomenna menemme lääkärille. Sinä olet tullut laihaksi kuin tulitikku.»

»Mutta Asser, sehän on muotia.»

»Sitten sinä nytkähtelet oudosti.»

»Nytkähtelenkö tosiaankin? Älä ole huolissasi. Olen nytkähdellyt koko
ikäni, rakas. Hyvää yötä!»

»Jää luokseni vielä! Minusta on raskasta erota sinusta edes yösilmäksi.»

»Ei käy päinsä. Hauuu! Näethän, miten haukotuttaa. Jos jäisin luoksesi,
saisit huomenna todella viedä minut lääkärille panettamaan nyrjähtäneen
leukani paikoilleen.»

»Hyvää yötä sitten, oma tyttöni!»

»Hyvää yötä, herra konttoripäällikkö.»

Rakas Asser! Oletko antanut minulle anteeksi? Ainakin nyt ymmärrät,
miksi olen poistunut jäljettömiin elämästäsi. Ja kun poltat tämän vihon
poroksi, niin polta myös muistot tyttö-parasta, joka lensi korkeammalle
kuin siivet kantoivat.

    Opetusta lausunnassa Ja
     näyttämöplastiikassa
       antaa taiteilija
        Aina-Siviä Aho
  Tav. klo 1—3. Hulluportink. 7 A.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa : Romaani" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.