Title: Eetu Kokko : 4-näytöksinen näytelmä
Author: Wuori, Martti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eetu Kokko : 4-näytöksinen näytelmä" ***


EETU KOKKO

4-näytöksinen näytelmä


Kirj.

MARTTI WUORI



Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1907.



HENKILÖT:

AARNE BJÖRKLUND, Jyrykosken tehtaan isännöitsijä, insinööri.
KOSTI CEDERVALL, lakitieteen kandidaatti, asianajaja Helsingissä.
YNGVE SÖDERDAL, kaupunginlääkäri.
OSKARI PIHLAJA, neuvosmies.
ROLF RULIN, varatuomari, asianajaja.
AIMO WIEMÄRI, "Äänen" toimittaja.
HEIKKI LYHYKÄINEN, rakennusmestari.
JAAKKO JANTUNEN, maanviljelijä.
HERPERT HAJALA, maakauppias.
SULO VAARANEN, tehtaan kirjanpitäjä.
EETU KOKKO, nuori tehtaan työmies.
JULJAANA, hänen äitinsä.
AINI SAVIO, palvelija.
ESA WIRTANEN, satunnaisissa töissä tehtaalla, sittemmin johtomiehiä.
Muuta tehtaan työväkeä, miehiä ja naisia, palvelija ja kaksi poliisia.

Tapahtuu vv. 1904—1906: 1:nen ja 3:s näytös erään läänin
pääkaupungissa, 2:nen ja 4:s näytös Jyrykosken tehtaalla likellä
kaupunkia.



Ensimäinen näytös.


Ravintolan sivuhuone kaupungin "Seurahuoneella". Perällä ovi eteiseen;
vasemmalla (katsojista päin) ovi suureen ruokasaliin; oikealla kaksi
ikkunaa, joiden edessä tarjoilupöydät. Keskellä huonetta suurehko
ruokapöytä, siinä kaksi kukka-astiaa ja muutamia sanomalehtiä.

Pöydän kohdalla riippuu katosta kolmihaarainen lamppu. Etualan ja salin
oven välissä voileipäpöytä, vasemmassa peränurkassa uuni, oikeassa
sohva ja sen edessä pöytä.

Ilta. Huone on valaistu.. Ovet ovat kiinni. Ikkunaverhot ovat tiukkaan
suljetut.

EETU KOKKO (istuu etumaisen tarjoilupöydän ääressä, edessään teelasi ja
vehnäleipää, lukien sanomalehteä).

AINI SAVIO (tulee vasemalta, pöytäliina kädessä). Eetu! Nyt sinun pitää
kohta lähteä pois. (Alkaa kattaa keskellä olevaa ruokapöytää).

EETU. Miksi niin?

AINI. Tänne tulee muutamia herroja syömään illallista.

EETU. Enkös minä sitte ole yhtä hyvä herra, kuin hekin?

AINI. Etkä ole. Tiedäthän, että tämä huone on ensimäisen luokan
yleisöä varten ja siihen et kuulu sinä, vaikka olenkin antanut sinun
täällä istua ja lukea sanomalehtiä. Mutta ainoastaan sen tähden, että
ravintolassa tällä kertaa ei satu muita vieraita olemaan.

EETU. Miksi eivät ne herrat sitten syö tuolla isossa salissa? Sinnehän
ne paremmin mahtuisivat, jos he kerran niin suuria ovat.

AINI. Eihän sinun nyt tätä tarvitse pahaksesi panna, Eetu. Näethän,
että sinua kuitenkin pidän muita parempana.

EETU. Enhän minä panekaan, Aini hyvä. Mutta on kai toki lupa kysyä?

AINI. Se kyllä on.

EETU. Ja vastata ehkä voinet kysymykseeni myöskin, miksi he juuri
täällä tahtovat syödä, etteivät muut saa istua?...

AINI. Siksi vain, että se on suljettu seura. Neuvosmies Pihlaja on
tämän huoneen täksi illaksi tilannut.

EETU. Suljettu seura? Ketä ne sitte ovat?

AINI. Muuta en tiedä, kuin minkä sanoin.

EETU. Mistäs salaisuuksista niillä sitte täällä on keskusteltava, kun
eivät muiden kanssa julkisesti syödäkään uskalla?

AINI. Utelet taaskin enemmän, kuin mihin minä osaan vastata.

EETU. Pitääpä sen, todenperään aina huonon onnen minua seurata! Minä
kun luulin, Aini, että ainakin tänään saataisiin vähän enemmän olla
yhdessä ja puhella.

AINI. Ehkäpä nyt saadaan sitte toisen kerran.

EETU. Milloinka sitte toisen kerran?! Harvoinhan tähän tilaisuutta
on. Tiedäthän itse: minä päivät pitkään tehtaan työssä aherran ja kun
tänne joskus iltaisin tulen, niin on sinulla taaskin aina niin paljon
tehtävää.

AINI. Minkäs minä nyt sille sitte voin?!

EETU. Sinun pitää ottaa toinen paikka — muualla, Aini.

AINI. Mistäpäs sen nyt niin vain ottaa?!

EETU. Jos vain tahtoo, niin...

AINI. Ja vielä tämmöisen kuin tämä.

EETU. Siinäpäs se on! Tahdot vain täällä olla. Et tahdo täältä lähteä.

AINI. Mitä sinä...?! Saakos sitä nyt aina kaikkia, mitä tahtoo?! Ethän
sinäkään voi vielä minua luoksesi ottaa, vaikka kyllä...

EETU. Sehän se minuun niin koskee, ett'en voi... Ja kun sinä siitä tässä
vielä näinikään soimaat...

AINI. Enhän minä, Eetu... Mitä sinä nyt taaskin...?!

EETU. Ja sitte vielä se, että sinä olet täällä kaikkien jaloissa ja...
käsissä...

AINI. Elä, Eetu, nyt...!

EETU. Tietäähän sen ravintolassa! Ja ravintolan herrat! Eihän ne jätä
rauhaan.

AINI. Minun suhteeni saat olla ihan huoleti!

EETU. Vaikeapa taitaa olla vakuuttaa. Lujimmatkin ovat lopulta
joutuneet huonoille teille.

AINI. Minä pyydän, Eetu, annetaan jo olla tuosta puhuminen. (Vaitioloa).

EETU. Onkos tänne tänään ketään uusia matkustavaisia saapunut?

AINI. On. Yksi.

EETU. Kuka se on?

AINI. Muuan herra Cedervall, Helsingistä, näkyy olevan päiväkirjassa.
Asianajajaksi taisi olla merkitty.

EETU. Kostikohan Cedervall tuo on?

AINI. Niinpä rouva taisi sanoakin.

EETU. No — sitte. Sehän on niitä tehtaan johtokunnan jäseniä. Kyllä se
sitte tiedetään, mitä asioita se mies nykyään ajaa.

AINI. Mitä niin?

EETU. Eihän hän nykyään kuulu tekevän muuta, kuin niissä "passirinnan"
asioissa vain liikkuu. Asevelvollisia kieltää kutsuntaan menemästä joka
paikassa.

AINI. Sittehän sinäkin joudut hänen kanssaan tekemisiin.

EETU. Niin. Sehän se on vaikea vaali minullakin tänä keväänä edessäni.

AINI. Käyhän puhuttelemassa häntä, Eetu, niin ehkä pääset selville,
mitä sinun on tehtävä. Nythän on hyvä tilaisuus.

EETU. Olisihan se sitäkin. (Kotvan väliaika). Eiköpähän ne hänen
hommiaan varten sitte lienekin tätä huonetta tilanneet?!

AINI. Hyvin mahdollista. Eihän sitä nykyään saa mitään julkisia
kokouksia pitää, saati sitte semmoisten asiain pohtimista varten...

EETU. Niin tällä lailla kiertelevät hallituksen kieltoja. On niillä
konstit!

AINI. Eihän sitä kukaan voi ihmisiä yhdessä syömästä kieltää. Ja
siinähän sitä syödessä saa keskustella, kuin missä kokouksessa hyvänsä.

EETU. Eikä poliisimestarikaan pääse siihen nokkaansa pistämään.
Ha-ha-ha-ha!

AINI. Taitaapa nykyään jokaisen poliisimestarin ollakin parasta
ummistaa ainakin toinen silmänsä, ell’ei molempiakin, niiden herrain
puuhille, muuten saattaa käydä hullusti. Ja niinpä se meidän tekeekin
sen jälkeen, kuin neuvosmies Pihlaja, tohtori Söderdal ja tuomari
Rulin hänelle semmoisen potkun antoivat, että mies lensi nurinniskoin
rappusista pellolle. Eikä siitä mitään juttua syntynyt.

EETU. Sitähän se on. Hyvä kun sillä pääsee. Saattaa vielä niin käydä,
että toiseen maailmaan lennättävät.

AINI. Voi, voi tokiinsa! Semmoisenhan ne kertovat meidänkin kuvernöörin
jo saaneen uhkauskirjeen ja sen tautta hän nyt kulkee salapoliisi
jäljessään.

EETU. Ovat ne vain miehiä, jotka sen tekevät. — (Hetken mietittyään).
Minun siis on tästä lähdettävä pois?

AINI. Koht’sillään ne varmaan tänne tulevat.

EETU. Kuulehan, Aini! Mitäs, jos minä todellakin puhuttelen sitä...

PIHLAJA (tulee perältä). Ahaa! Täällähän pöytä jo on katettu. Se on
hyvä, se. — Vaan kukas tämä tässä on? Mitä miehiä?

EETU. Anteeksi! Minä tässä vain vähän sanomalehtiä katselin.

PIHLAJA. Tämä huone on tilattu. (Ainille). Sanoinhan minä jo, ettei
tänne saa ketään vieraita laskea.

AINI. Johan minä, herra neuvosmies... (Eetulle). Eetu hyvä, mene jo!
Johan minä taannoin pyysin.

EETU (Pilhlajan puoleen). Kah! Saanhan minä tästä vähemmälläkin lähteä.
(Menee perälle).

PIHLAJA. En tiedä kuinka et sen vertaa käsitä?! Tuolla ryssän
kätyrillä, kuvernööri-roistolla on urkkijansa joka paikassa. Eihän sitä
tiedä, mitä tuollakaan oli täällä tekemistä.

AINI. Se ei ollut mikään vaarallinen henkilö.

PIHLAJA. Mistä sen tiedät?

AINI. Se oli vain eräs tuttavani.

PIHLAJA. Jospa sitä nyt sitte sinuunkaan niin voi luottaa?

AINI (närkästyen). Onkos herrojen tähän saakka tarvinnut minua epäillä?

PIHLAJA. No, no. Ei nyt suututa turhan päiten. — Mutta muista: rahalla
emme ketään tahdo ostaa, mutta teoista kyllä osaamme kostaa. — Onkos,
muuten, poliisimestari käynyt täällä urkkimassa?

AINI. Ei.

PIHLAJA (voileipäpöydän ääressä). Fenniaako tämä on?

AINI. Kyllä.

PIHLAJA (ottaa ryypyn ja haukkaa päälle). No, jos poliisimestari tahi
kuka muu tahansa kysyy, ketä täällä on syömässä, niin tiedät vastata:
Jyrykosken tehtaan osakkaat. Meillä on yhtiökokous.

AINI. Hyvä. — Vaan onkos toimittaja Viemäri myöskin osakas?

PIHLAJA. Mitä se sinuun kuuluu?

AINI. Eikös hänkin tule tänne?

PIHLAJA. Entä sitte? Vaikka tulisikin.

AINI. Olisikos hänkin osakas, tuo juoppo, jolla itsellään ei koskaan
ole maksaa, vaan joka syö ja juo muitten kustannuksella?!

PIHLAJA. Tietysti on hän osakas. Minä lahjoitin hänelle eilen yhden
osakkeen.

AINI. Hah-hah-hah-hah! Silloin hänellä sitä ei enää tänään ole, se on
varma.

PIHLAJA. Suus kiinni, senkin —! — Onkos hän, muuten, käynyt täällä jo?

AINI. "Äänenkö" toimittaja? Tuollahan hän istuu salissa kahden
maalaisen kanssa.

PIHLAJA. Täälläkös ne jo ovatkin?! (Salin ovelta). Terve! Käykää tänne
sisään. (Tervehdys näyttämölaitosten ulkopuolella).

    (VIEMÄRI, JANTUNEN ja HAJALA tulevat).

VIEMÄRI. Tultiin vähän liika aikaiseen, niin istuttiin ja tarinoitiin
lasin ääressä.

PIHLAJA (syrjään Viemärille). Sen kyllä jo huomaa sinusta! — (Muille).
Painakaa puuta! Muut osakkaat saapuvat myöskin kohta. — No, mitäs uutta
teidän puoleltanne, Jantunen?

VIEMÄRI. Kiitos! — Myötätuulihan tuo on tähän asti ollut.

PIHLAJA. Mitenkäs teillä päin, Hajala...?

HAJALA. Ei hätää mitään. Hyvä kuranssi!

VIEMÄRI (seisoo horjuen voileipäpöydän ääressä). Mitä helevetin roskaa
te nyt taaskin olette tuohon laittaneet? Ihan kuin sioille!

AINI. Mitä on millekin. — Ette saa koskea vielä.

    (Menee vasemmalle).

VIEMÄRI (Ainin jälkeen). Häh?! — Sekös on koko kalkkuna!

PIHLAJA (tarttuen häntä käsivarteen). Kuule, Aimo! Olepas nyt vähän
siivommalla. Ell’et, niin pääset heti meidän seurastamme pois.

VIEMÄRI. Minäkö — pois?! Kukas se teille "ääntä"... toimittaisi...
silloin, te vanhat syömärit...?

PIHLAJA. Josko juomari olisi poissa, vai?

VIEMÄRI. Niin juuri, sinä hapan pihlajanmarjaterttu!

PIHLAJA. Hyvä, hyvä, veliseni, ja sen tauttahan me sinua, Viemäri
kuita, seurassamme siedämmekin.

VIEMÄRI. On se todellakin kumma, että minä ollenkaan olen tuttu
tuommoisen löyhkän laskijan kanssa.

PIHLAJA. Minä näen, Aimo hyvä, että sinun jo kauheasti tekee mieli
uudistaa tuttavuutesi tuon sohvan kanssa.

VIEMÄRI. Vai jo sinua nukuttaa? Ei minua vielä.

PIHLAJA. Vaikka ei, mutta kyllä sinä siltä heti nukut. Ja kun olet
puoli tuntia nukkunut, niin olet potra mies taas. Tunnenhan minä sinut.
Sitten voit juoda taas vaikka aamuun asti. Minä kyllä herätän sinut.

VIEMÄRI. Eipä tuo pahaa tekisi. — Mutta kuule, veli Oskari, herätätkös
sinä ihan varmaan? Ett’et vain jätä tähän minua ikipäiviksi lepäämään?!
Ett’et vain petkuta? Häh?

PIHLAJA. Ole huoleti. Käy pitkällesi vain. Noin.

VIEMÄRI. Mutta muistakin, Oskari: tuossa on kaksi vierasta miestä. (Käy
sohvalle ja nukkuu heti).

PIHLAJA. Hyvä, hyvä. — Onneton mies-parka. Vähän liiaksi viinaan menevä.

JANTUNEN. Mutta pää kuin partaveitsi.

LYHYKÄINEN (tulee perältä). Iltoja!

PIHLAJA. Siinähän meidän rakennusmestarimmekin jo on. Terve mieheen!
(Kaikki kättelevät häntä). No! Mitäs sinä olet rakentanut —
"ylösrakennukseksemme"?

LYHYKÄINEN. Kivijalka on vankka ainakin tässä kunnass — kutsunnan
suhteen. Salakäytäviä myyrille on kosolta ja loukkuja hallituksen
rotille niin paljo kuin tarvitaan.

HAJALA. Kyllä sinä olet koko mestari, se tunnetaan. Taidatpa
paukahuttaa itse maaherrankin nakkiin?

LYHYKÄINEN. Parastaan se ryökäle taaskin kuuluu tekevän saadakseen
nuorukaisia laittomiin kutsuntoihin menemään.

JANTUNEN. Mokomakin kurja kätyri!

HAJALA. Oikeuskäsitteitä vain kansassa hämmentää, — ei muuta.

LYHYKÄINEN. Eikä uhkauksistakaan välitä! Nähkääs: tässä on jäljennös
eräästä nimettömästä kirjeestä, joka hänelle on lähetetty.

PIHLAJA. Mitenkäs sinä sen olet saanut?

LYHYKÄINEN. Siinäkös mitä vaikeuksia olisi?! — Minullakin on
salaurkkijani, vieläpä itse lääninhallituksessa. Ja se tietää kaikki.

PIHLAJA. Annas kun luen. (Lukee). "Outte kai kuullunna miten sille
Popan perkeleelle kävi Helsingissä. Tuo tappaja oli kunnon mies, muuten
vuan tappo ihtesä, ja eikö lie niin salaa että ei oo julistanna sille
tuomijotaan jonka tähe se oli minusta niin rosvomaista, vuan minä,
jonka kohtalo on paiskannut teijän pyöveliksenne tahon teille ilmottaa
että teillä ois mahollisuutta puolustoo ihteänne, vuan minä en pane
ommoo henkeeni panttiin ensimäisessä häässä, jonka tähe minä katon
paremman paikan kun ’toisen kerroksen portaat’. Koittakee selevittee
sen tähe sielunne asijat kun ei tiijä milloinka Herra lähettää Teijät
minun kynsiini." — Se on oikein sille "perkeleelle".

HAJALA. Liika hienosti vielä kirjoitettu.

JANTUNEN. Siinähän se on vika vielä meidän puolella, ettei osata
kylliksi hävyttömästi kirjoittaa.

PIHLAJA. Eiköhän tästä vain puutu rakennusmestarin puumerkkiä, vai?!

LYHYKÄINEN. Isänmaan pelastamisessa ei kaivata nimiä, vaan miehiä.

RULIN (tulee perältä). Kas! Täällähän meidän piirimme päämiehet jo ovat
koossa — melkein kaikki. (Tervehdystä).

PIHLAJA. Ahaa! Veli Rolf Rulin.

LYHYKÄINEN. Täällä ollaan, täällä ollaan.

PIHLAJA. Ja muita odotetaan. Nyt puuttuu vain tohtorimme ja...

RULIN. Hän on juuri tulossa, hänkin, — tehtaamme uuden isännöitsijän
kanssa.

PIHLAJA. Johon nyt saamme tutustuttaa teitä muita, hyvät veljet.

LYHYKÄINEN. Sepä hauskaa.

JANTUNEN. Ja hyödyllistä.

HAJALA. Ja hyvin tärkeätä.

RULIN. Niinpä juuri. Sillä tuolla on tavattoman suuri merkitys,
mitenkä semmoisen, melkein koko lääniä hallitsevan, tehdaslaitoksen
isännöitsijä vaikuttaa alustalaisiinsa, — tässä tapauksessa, kutsuntaan
saapumisen tahi oikeastaan siitä poisjäämisen suhteen.

LYHYKÄINEN. Tiettävästi.

PIHLAJA. Sen tautta on hän nyt opastettava, — otettava käsiimme, jotta
voimme olla varmat asian onnistumisesta.

HAJALA. Ei kai siinä vaikeuksia synny. Eikös hän ole luotettava, oman
henkemme lapsia?

PIHLAJA. Sen saamme kohta nähdä.

RULIN. Ell’ei olisikaan, niin kyllä Kosti-poika hänet pehmittää.
Hänellä on kyllä Helsingin pääkortterin kaikki konstit vallassaan.

PIHLAJA. Saisivatpa jo tullakin, että päästäisiin naukkuun käsiksi.

RULIN. Kosti jäi pukeutumaan. Oli ottanut pienen ehtoollislevon.

    (SÖDERDAL ja BJÖRKLUND tulevat).

PIHLAJA. Siinä! Hyvät herrat! Teitä juuri kaipasimme. Terve! — Ehkä
saan esittää? (Esittää). Insinööri Björklund ja herrat Lyhykäinen,
Jantunen ja Hajala. Tohtorimmehan on vanha tuttu.

SÖDERDAL (tervehtien). Kyllä. — (Katsoen sohvalle). No? Siinähän on jo
meidän puolueemme äänenkannattaja kellellään!

PIHLAJA. Kyllä se siitä virkoaa ja nousee kuin Phoenixlintu omasta
tuhastaan.

RULIN. Niin, nousee, kasvaa ja paisuu toimittamansa "Äänen" mukana ja
varjostaa siivillänsä vielä koko maamme.

SÖDERDAL (Björklundille). Hän, näetsen, illallisissa tavallisesti
hyppää yli preliminäärien ja ottaa osaa vain kahviin ja avec’iin.

PIHLAJA. Minä pyydän kuitenkin saada esittää. Hän herää paikalla, kuin
vain hiukan kosketan hänen herkkään omaantuntoonsa. (Lyödä läiskähyttää
Viemäriä selkään). Toimittaja Aimo Viemäri...

VIEMÄRI (hypähtää pystyyn).

PIHLAJA. ... ja insinööri Björklund.

BJÖRKLUND (katellen). Hauska tutustua.

VIEMÄRI. Samoin. (Kallistuu nukkumaan toiselle korvalleen).

RULIN (levittäen kätensä). "Nuku rauhatoin sydämmein!" — (Naurua).

PIHLAJA. Onneton mies-parka! Vähän liiaksi viinaan menevä.

JANTUNEN. Mutta pää kuin partaveitsi.

SÖDERDAL. Sen kyllä huomaa — "Äänen" pääsäveleistä. (VIEMÄRI kuorssaa
pitkään).

AINI (aukaisee peräoven). Täällä. Tehkää niin hyvin!.

CEDERVALL (tulee). Iltaa, iltaa! Terve mieheen! (Tervehtii LYHYKÄISTÄ,
JANTUSTA ja HAJALAA). Pitkistä ajoista taas! Mitäs kuuluu? Kasvaakos
meikäläisten osakkaiden luku, vai?

JANTUNEN. Täytyyhän sen.

HAJALA. Kun rahaa on ja rahalla saa vaikka mitä. (Cedervallin korvaan).
Ja häikäilemättä pakoitetaan.

CEDERVALL. Oikein. Kaikki keinot ovat hyviä, jotka maaliin vievät.
Nykyaikaan ei kelpaa enää muu, kuin jesuiittain oppi.

AINI (Pihlajalle). Ruoka on valmista. (Menee vasemmalle ja käy aina
välistä sisällä taas tarjoiluaskareissa ja lämpimiä ruokia tuoden).

PIHLAJA. Voimme siis käydä ruokiin käsiksi. Tehkää niin hyvin! Aika on
sitä paitsi rahaa myöskin. (Kaikki käyvät voileipäpöydän ympärille).

CEDERVALL. Taisinpa vähän pidättää arvoisaa seuraa, vai?

SÖDERDAL. Eipä mitään. Voitetaanhan ne rahat takaisin, jahka aika tulee
käydä "kuninkaitten kirjoja tutkimaan".

CEDERVALL. Pikku ruuvi siis syötyä?

RULIN. Ja "nakki" päälle.

PIHLAJA. Hsh!! Sen jälkiruoan me nautimme kaikessa hiljaisuudessa.

CEDERVALL. Minun huoneessani. — Mutta asiasta toiseen. Juuri kun olin
tänne tulossa, ilmestyi luokseni muuan nuorukainen, — tämän vuoden
kutsunnan poikia.

LYHYKÄINEN. Mitäs sillä oli tiedusteltavana?

CEDERVALL. Tuli neuvoa kysymään.

LYHYKÄINEN. Eikös se sitä lähemmältä saa?! Mistäs mies on kotoisin?

¨CEDERVALL. Jyrykosken tehtaalla sanoi palvelevansa.

RULIN. Siis Björklundin käskyn alaisia.

BJÖRKLUND. Muuhun, kuin tehtaan varsinaisiin asioihin, minä en ole
puuttunut.

CEDERVALL. Vielä, — on siihen lisättävä. Sillä muuhunkin on puututtava
— tätä nykyä. Me olemme kaikki kansanvalistuksen harrastajia, me, veli
Aarne.

LYHYKÄINEN. Minkäs neuvon annoit, jos saan luvan kysyä?

CEDERVALL. Käskin hänen tulemaan myöhemmin puheelleni. Lupasin antaa
vähän pitemmän opetustunnin.

LYHYKÄINEN. Minä olisin sen antanut heti ja hyvin lyhyen: "ell’et tee
niinkuin käsketään, niin ammutaan sinut paikalla kuoliaaksi."

BJÖRKLUND. Se olisi ainakin tepsivä keino. Silloin jäisivät kaikki
nuorukaiset kutsunnasta pois — kuolleina!

CEDERVALL. Et suinkaan sinä niitä sinne menemään tahdo, vai? Minua
hiukan kummastuttaa, että...

BJÖRKLUND. Minusta tämä on omantunnon asia. Pakoittaa en kenenkään
omaatuntoa haluaisi.

RULIN. Oho?! Etkö siis kieltäisi tekemästä väärin, — laittomuutta?

SÖDERDAL. Niin. Antaisit vain, passiivisena syrjästä katsojana,
rikoksen tapahtua silmäisi edessä, — ilman muuta?

BJÖRKLUND. Enkä. Minä sanoisin kyllä mielipiteeni, mutta mitään
oikeutta minulla ei ole tyrkyttää sitä kellekään niin, että sen kautta
sorran toisen tahdon vapautta, pakoitan häntä tekemään minun tahtoni
mukaan.

PIHLAJA. Suurin osa ihmisiä on lampaita.

SÖDERDAL. Jotka ovat paimennettavat.

RULIN. Ajettavat eksyksistä oikeaan karsinaansa.

LYHYKÄINEN. Vaikkapa raipalla ja nagaikalla.

HAJALA. Ainakin ovat ne houkuteltavat eksyksiin joutumasta kaikilla
viattomilla keinoilla.

PIHLAJA. Niinkuin limonaadilla ja vehnäsillä.

HAJALA. No, vaikkapa konjakillakin ja "skrommillä", nurkkatansseilla ja
rahalla.

JANTUNEN. Etupäässä, kuitenkin sanan avulla, painetun ja puhutun, —
minun mielestäni.

SÖDERDAL. Mutta tarvittaissa myöskin browningeilla.

LYHYKÄINEN. Ja kivääreilläkin.

CEDERVALL. Niitäkin saadaan, jos todella tarvitaan.

RULIN. Kyllä tarvitaankin jokaisen meikäläisen käsissä, muuten — —

BJÖRKLUND. Anteeksi! Minä en voi niitä keinoja hyväksyä. Ne ovat liian
vaarallisia leikkikaluja. Sillä lopulta ne voivat kääntyä niiden
hankkijoita itseään vastaan. Eikä vain syyllisiä, vaan myös aivan
syyttömiä vastaan.

PIHLAJA. Loruja! Aika niitä vaatii. Ja se ei kysy, kaatuuko taistelussa
oikean asian eteen syyllisten kanssa myöskin joku syytön. Se on luonnon
lain vaatimus myös.

LYHYKÄINEN (Cedervallille). Luulenpa, että tuosta uudesta
isännöitsijästä jo alusta alkaen tulee seuranpettäjä, — soraääni meidän
laulajaisiimme.

CEDERVALL. Kyllä se sointumaan saadaan.

SÖDERDAL. Ja on soinnutettava, ell’ei muuten, niin uhkauksella, että
ajamme hänet tehtaalta pois.

CEDERVALL. Ei hätäillä vielä. Emmehän toki ole sanan ja personallisen
vapauden sortajia. Muuten — se on ehkä vain varovainen diplomaatti.
Puhuu toista, kuin mitä ajattelee ja miten toimii. (Ääneen). Tietysti
pitäköön jokainen oman mielipiteensä! (istuutuvat pöytään).

SÖDERDAL. Ja muutamissa tapauksissa saakoon myöskin sen julkilausua!

RULIN. Mutta silloin varovaisessa muodossa. Ja etupäässä itsekseen,
aivan hiljaa, kuin vain omalle omalletunnollensa puhuisi. Vaan toimia
sen mukaan hän ei saa.

VIEMÄRI (joka herää ja istuutuu sohvalle). Erittäin johdonmukaisesti
puhuttu, — minun mielestäni.

PIHLAJA. Ahaa! Jopas se omatuntomme heräsikin!

SÖDERDAL. Ja alkoi puhua yleisöllensä selvällä äänellä.

RULIN. Selvällä päällä kai tarkoitit? (Naurua).

VIEMÄRI. Jokos te sen otitte?

RULIN. Ryypynkö?

VIEMÄRI. Niin. Kolmannelle jalalle?

PIHLAJA. Johan tässä on istumaankin päästy, etkös näe?

VIEMÄRI. Nelinkökontin? — (Istuutuu myös pöytään). No, sitte käyn minä
suoraan ihmisruokiin ja — juomiin käsiksi, etten muista jäljelle jäisi.
— Anteeksi! Mitä maata te maalasitte?

CEDERVALL. Herttaa grandissimossa — punaisinta, toisin sanoen! Se on
päätös, joka on pääkortterissa tehty, ja sitä tulee kaikkien seurata.
Ja se pitää sinun "Äänessäsi", sen alla ja mukana, — niinkuin sanan
vesikasteessa, — saada vaikuttamaan kaikkiin lapsiin kaikkialla.
Joukottain oli tänä keväänä metsissä, kylissä ja maanteillä heitä
pidätettävä laittomista kutsunnoista. Hallitusta ja sen kätyreitä on
häirittävä ja häväistävä niin paljon kuin mahdollista, siksi että se
menee kumoon. Tuo mätäpaise on puhkaistava, että visva juoksee kuiviin
ja valtioruumis jälleen pääsee paranemaan. Ja kun se on tapahtunut,
silloin annetaan ohjat toisiin, arvokkaampiin käsiin.

SÖDERDAL. Meidän — omien miestemme käsiin.

LYHYKÄINEN. Jotka kyllä osaavat alasrevityn rakennuksen uudelleen
pystyttää.

RULIN. Ja asiatamme paremmin ajaa...

VIEMÄRI. Valistuneitten sanomalehtimiestemme kannatuksella.

PIHLAJA. Ja oikein ajattelevien kansalaisten neuvoilla.

JANTUNEN ja HAJALA. Kansan tervejärkisen osan avulla.

CEDERVALL. Ja oman sotaväen omilla aseilla. Mutta laillisesti,
laillisesti! Kaiken tämän laittomuuden, matelevaisuuden, viheliäisyyden
jälkeen!

RULIN. Sinä vain, veli Aarne, et sano mitään?

BJÖRKLUND. H—m?!!

SÖDERDAL. Vaitiolo on, niikuin sanotaan, suurimman valtioviisauden hyve.

VIEMÄRI. Ja myöntymisen merkki?

PIHLAJA. Tässä tapauksessa, toivokaamme, kumpaakin. Eikö niin?

CEDERVALL. Eläköön siis uusi isännöitsijämme, insinööri Björklund!

MUUT. Eläköön! Eläköön! Eläköön! (juovat).

CEDERVALL. Ja nyt olemme siis kaikki yksimieliset siitä, että panemme
kaikki voimat liikkeelle?

MUUT (paitsi Björklund). Luonnollisesti.

CEDERVALL. Yleiset ohjeet tunnemme. Mutta eri paikkakunnilla on
toimittava paikallisten olosuhteiden mukaan. Pääasia on vain, että
tulos on loistava.

LYHYKÄINEN. Ahkeruus on ilomme, herra kenraali.

MUUT (paitsi Björklund). Hyvä! — — Tietysti!

CEDERVALL. Kirjallisuutta saatte jaettavaksi niin paljon kuin jakaa
jaksatte. Ja minkä kätyrit kaappaavat, sen korvaatte suullisilla
neuvoilla. Matkat ja muut kustannukset korvataan auliisti yhteisestä
rahastostamme. Sillä varoja kyllä on ja lisää kerätään. Muuten,
niinkuin jo sanottiin, kaikki keinot kelpaavat. Kun meitä tahdotaan
kumota, niin kumotaan mekin.

SÖDERDAL. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

LYHYKÄINEN. Sama mitta se on kaikille, sanoi skraatari, kun pöydältä
putosi.

CEDERVALL. Ainakaan veli Heikki ei ketään säästä, sen tiedän.

LYHYKÄINEN. Minä rakennan kalliolle enkä hietaan. Ja vaikka itse
piru nyt olisi asevelvollinen ja kutsuntaan menossa, niin hänetkin
kuvernöörin nokan edestä takaisin käännytän.

CEDERVALL. Oikein. Häikäilemättömyys, se on tämänkin kirjan oppi.
(Vetää taskustaan esille "kansalaiskatkismuksen"). Ja sitä teidän on
leviteltävä ynnä "Vapauden liikettä Venäjällä". Siitä kai sinä, veli
Rolf, asianajajana pidät huolta.

RULIN. Sen teen. Samalla kun kansamme asioita ajan, ajan myöskin koko
isänmaamme asiaa ja omiakin asioitani.

CEDERVALL. Ja sinä veli Yngve?

SÖDERDAL. Minä kirjoitan "resehtit" ja niihin panen vähän valtiollista
vastamyrkkyä.

CEDERVALL. Ja kun sairaan sydäntä kuuntelet, niin ohjaat sen tykintää
ja sitte kuiskaat korvaan, mitä suusta pitää sisälle ja ulos käymän. —
No! Ja veli Oskari?

PIHLAJA. Minä annan ne parhaimmat neuvot kaupunkilaisillemme
pormestarin ja raadin kanssa.

CEDERVALL. Ja veli Herpert tietenkään ei unhota, että kahden on kauppa,
kolmannen korvapuusti.

HAJALA. En, — kaupanpäällisiä en suinkaan unhota. Kahvikilon mukana
tulevat kaikkiin koteihin kieltolehdet lentelemään.

CEDERVALL. Ja sitte sinä maamme pääelinkeinon edustaja, veli Jaakko,
kaikkine sivuhaaroinesi, joihin myöskin kunnalliset asiat, aina
vaivaisiin asti, kuuluvat?...

JANTUNEN. Minä teen niinkuin se kylväjä, joka läksi ulos siementä
kylvämään. Mutta kylvän kaikki hyvään maahan.

CEDERVALL. Etkä tien oheen — oikein. No, entäs sitte lopuksi sinä
meidän Viemärimme.

VIEMÄRI. Joka ei suinkaan ole mikään lokaviemäri.

PIHLAJA. Niikuin mahdollisesti joku ulkoapäin päättää voisi.

VIEMÄRI. Suus’ kiinni!

RULIN (Pihlajalle). Katso vain, ett’et saa kunnianloukkausjuttua
niskoillesi!

CEDERVALL. Sinun on pidettävä suurinta ääntä, sinun tulee kuivattaa
sukupuuttoon koko vanha roskapuolue ja kasvattaa nuorten kirkas
norovesi kaikkia voittavaksi kohisevaksi koskeksi.

VIEMÄRI. Sillä minä olen se suurin nykyajan valtiomahti.

SÖDERDAL. Niinkuin me olemme tässä kylliksi huomanneet.

VIEMÄRI. Pyydän vaatimattomasti saada kysyä, onko "Äänen" toimittamista
vastaan ollut mitään erityistä muistutuksen aihetta?

MUUT (paitsi Björklund). Ei, ei, ei!

SÖDERDAL. Päinvastoin. Osaat haukkua kuin koir... mies.

PIHLAJA. Ja paljastaa kaikki, mikä on paljastettava.

VIEMÄRI. Ja paljastettavissa — nykyoloissa.

RULIN. Paitsi itseään ja omia — paheitaan.

LYHYKÄINEN. Joita aina on ylistettävä taivaisiin.

HAJALA. Niinkun omia miehiämmekin.

JANTUNEN. Jaa—a! Siihen vaaditaan taitoa siihenkin.

CEDERVALL. Mutta siksihän hän Aimo Viemäri onkin!

VIEMÄRI. Siitä tunnustuksesta kiitän.

CEDERVALL. Vaan tässähän olemme eksyneet liian etäisille poluille siitä
vakavasta aineesta, jossa alussa olimme. Siihen nyt kuitenkin palaamme
jälleen, kun käymme sinua puhuttelemaan, sinä uusi ystävämme, veli
Aarne Björklund. Sinulla on vakava tehtävä edessäsi. Sinä, näet, olet
teollisuuden edustaja joukossamme. Ja sinunkin lammaslaumasi, jota
sinun hallita tulee, on suuri. Eikä se mikään leikin asia olekaan, sen
minä tiedän.

BJÖRKLUND. Tunnustan suoraan, että minä otankin asiani vakavammalta
kannalta.

CEDERVALL. Ja siksi et vielä ole sanonutkaan yhtään ainoata vakavaa
sanaa? Niinkö?

• BJÖRKLUND. Sillä vakavista asioista mielestäni on vain vakavissa
tilaisuuksissa puhuttava.

CEDERVALL. Se saadaan aikaan ja pian. — Niinkuin jo mainitsin,
tuli luokseni epäröivä nuorukainen Jyrykoskelta, tämän vuoden
kutsunnanalainen, joka ei tiedä, miten menetellä. Annammeko sinulle nyt
vakavan tehtävän muokata maaperää? Toivon, että olet siihen valmis?

BJÖRKLUND. Pyydän anteeksi, mutta minun mielestäni olisivat tehtaamme,
niinkuin muutkin laitokset, pidettävät loitolla kaikesta valtiollisesta
agitatsioonista. Siitä muuten ei voi koitua muuta, kuin pahaa.

LYHYKÄINEN. En hyväksy sitä katsantokantaa, en.

MUUT (kuiskaavat keskenään tehden kummastelevia elkeitä).

CEDERVALL. Anteeksi, sanon minäkin. Sillä tässä ei ole kysymys pelkästä
agitatsioonista, vaan kansan johtamisesta oikealle tielle, sen kurissa
pitämisestä, ettei se rikokseen lankeaisi. Ja se on sinun tehtäväsi,
sinun velvollisuutesi meidän tehtaallamme sen isännöitsijänä. Ja ell’et
sinä niitä täytä, niin... Tiedät hyvin, mitä tarkoitamme.

SÖDERDAL. Tämäpä alkaa kärjistyä.

RULIN. Kosti, me menemme edeltäpäin laittamaan ruuvipöydän valmiiksi
huoneessasi.

CEDERVALL. Hyvä. Tehkää niin.

    (RULIN ja SÖDERDAL menevät).

BJÖRKLUND. Tiedän ja näen varsin hyvin, mikä on tarkoitus.

CEDERVALL. No, se on jo hyvä sekin.

BJÖRKLUND. Ja koska minun asemani on sellainen ja jos omistajat ottavat
edesvastuun päälleen...

CEDERVALL. Se kyllä tehdään.

MUUT. Se kyllä tehdään, se kyllä tehdään.

BJÖRKLUND. Sanalla sanoen, kun vaaditaan, pakoitetaan...

CEDERVALL (väistellen). Ei suinkaan, ei suinkaan. Varahan on valita.

BJÖRKLUND. Niin à la bonneheure, olkoon menneeksi!

CEDERVALL. Se on oikein!

PIHLAJA (Viemärille). Niin sitä pitää taipua!

VIEMÄRI (Pihlajalle). Ja taivuttaa! Ponteva mies, tuo Kosti!

CEDERVALL. Sillä jos me alistumme rahtusenkaan, niin on kaikki
mennyttä. Pirulle ei saa antaa pientä sormeakaan, muuten hän vie koko
käden.

AINI (tulee). Juovatko herrat kahvin täällä, vai?

CEDERVALL. Minun huoneessani.

PIHLAJA. Lähdemme siis sinne mekin.

VIEMÄRI. Tulkaa, miehet!

CEDERVALL. Me tässä vain Björklundin kanssa otamme vielä sen
nuorukaisen ripitettäväksemme.

LYHYKÄINEN. Kyll’ siit’ sitt’ hyvä tulee.

    (PIHLAJA, VIEMÄRI, LYHYKÄINEN, JANTUNEN ja HAJALA menevät).

CEDERVALL (lyö Björklundia olkapäälle). "Aberdarum kein Feindschaft",
veli Aarne! Tämmöinen on vain menettely meidän keskuudessamme. Sillä
se, joka ei ole meidän puolellamme, hän on meitä vastaan. Ja se, joka
vähänkin on meitä vastaan, hän saapi ilman muuta siirtyä vastustajiemme
joukkoon.

BJÖRKLUND. Minä myönnän, että se on ainakin selvää politiikkaa. Sillä
on vain hyvin pahalta kuuluva nimi.

CEDERVALL. Olkoon! Sama se! Muuten — mikä?

BJÖRKLUND. Terrorismi! Ja se kostaa itsensä, — ennemmin taikka
myöhemmin.

CEDERVALL. Sitä ei voi ottaa lukuun.

BJÖRKLUND. Joka sitä harjoittaa, saa sitä vielä itse maistaa.

CEDERVALL. Ja joka sitä pelkää maistaa, saa valita, niinkuin sanoin.
Joko — tahi?

BJÖRKLUND. Mitä minuun tulee, niin jo sanoin: minulla ei ole varaa
valita. Olen varaton, — vasta tehtaalle tullut. Minun on siis
sinne jäätävä eriävistä mielipiteistämme huolimatta. Pidän sen
velvollisuutenanikin. (Istuu sohvalle).

CEDERVALL. Ja siis täyttää vaatimuksemmekin. Hyvä.

AINI (tulee perältä). Se nuori mies, jonka käskitte odottamaan, herra
asianajaja, on täällä eteisessä. Saako hän tulla sisään nyt?

CEDERVALL. Tulkaapas tänne, neiti! Lähemmäksi, lähemmäksi vain! (Ottaa
häntä kädestä). Tulkaa nyt vain! Elkää kursailko! (Istuutuu). Mikä
teidän on nimenne?

AINI (koettaen irroittaa kätensä ja seisoen niin kaukana kuin suinkin
Cedervallista). Aini Savio.

CEDERVALL. No, no! Kuulkaa! Ettehän ollut täällä vielä vuosi sitte, kun
viimeksi kävin kaupungissanne?

AINI. En. — Laskekaa irti käteni!

CEDERVALL. Olen koko illan katsellut teitä. Niin sievä olette! Ja
nuori! Kuinka vanha?

AINI. Mitä se teitä liikuttaa? (Tempaisee irti kätensä ja juoksee
ovelle).

CEDERVALL. Sitäpäs! Et ole, näköjään, vielä monta päivää ravintolassa
palvellut.

AINI (käsi oven rivalla). Minä kysyn vielä: saako hän tulla sisään?

BJÖRKLUND (joka suutuksissaan on katsellut Cedervallin ilvettä).
Pyytäkää sisään vain!

CEDERVALL. No, käske tulemaan.

AINI (menee).

BJÖRKLUND (nousee närkästyneenä sohvalta). Minun täytyy sanoa, että
minä mitä suurimmassa määrässä paheksun tuommoista menettelyä. (Kävelee
eestaas).

CEDERVALL. Oooo!! Herranen aika! Mikä loukkaus! Mikä harmin ilmaisu!
Enpä tuota sinusta luullut!

BJÖRKLUND. Koska et luullut, niin minun täytyi se sinulle ilmaista.
Minä en ainakaan silmieni edessä salli tuota meillä tavallista
ravintolaneitien liehittelyä. Tuolla lailla juuri niitä nuoria
viattomia tyttöjä haureuden tielle johdetaan.

CEDERVALL. Pyydän nöyrimmästi! Pyydän nöyrimmästi! Saa kai heitä edes
puhutella, vai? Ihmisiähän hekin, luullakseni, ovat!

BJÖRKLUND. Juuri niin! Ihmisiä he ovat ja siksi on heitä kunnollisina
ihmisinä kohdeltavakin eikä jonkinlaisina yleistavaroina, — raavaina.

CEDERVALL. Etköhän vain kuulu pelastusarmeijaan?! Hah-hah-hah!

AINI (avaa oven).

EETU (astuu sisään).

CEDERVALL. Käy sisään! — Nimesihän on Kokko?

EETU. Niin on.

BJÖRKLUND. Ja olet työssä tehtaalla...?

EETU. Celluloosassa, niin. Jo useita vuosia olen ollut.

CEDERVALL. Ja nyt kai joudut sieltä pois.

EETU. Mitenkä niin? Joudunko pois? Ja mistä syystä?

BJÖRKLUND (Cedervallille). Minä pyydän: tyynesti, — ilman uhkauksia.

CEDERVALL. Tiedän, mitä puhun. (Eetulle). Jos menet kutsuntaan, — niin.

EETU. Enhän sitä vielä ole päättänyt.

CEDERVALL. Mutta isännöitsijä tässä on päättänyt eroittaa ja hän on
velvollinen eroittamaan kaikki, jotka kutsuntaan menevät.

EETU. Siitähän minä tässä tahdoin neuvotella, kun...

CEDERVALL. Mitä siinä sen enempää neuvoteltava on? Johan sanoin.

EETU. Kun, tuota, isäni kuoltua luonani asuu kivulloinen äitini...

CEDERVALL. Niin on sinun katsottava eteesi, ettet äitisi kanssa joudu
sieltä pois.

EETU. Vaan kun minulla vielä on morsiankin. Olen aikeessa naida.

CEDERVALL. Niin on se syy lisää, että sinun on meneteltävä niin, kuin
minä jo sanoin ja oikeus vaatii.

EETU. Mutta ell’en mene kutsuntaan, niin en saa vihkimätodistusta,
meitä ei panna kuulutuksiinkaan. Semmoinenhan on nyt laki.

CEDERVALL. Mikä laki? Se ei ole mikään laki. Siitä sinun ei tarvitse
välittää.

EETU. Mitenkäs siitä pälkäästä sitte pääsee?

CEDERVALL. Ell’ei teitä joku pappipahanen vihi, niin voitte te siltä
elää vihkimättäkin. Ainakin olet pelastanut kunniasi, ettet ole
laittomaan kutsuntaan mennyt.

EETU. Vaan kuitenkin elän laitonta yhteiselämää ja lapset jäävät
aviottomiksi.

CEDERVALL. Siitä viis! Yhtä hyviä ihmisiä ne ovat kuin aviossakin
syntyneet.

BJÖRKLUND (syrjään). Mikä turmiollinen opetus!

EETU. Lainkokin edessä?

CEDERVALL. Laissa on aina aukkoja. Tämmöisiä oloja ei laki ole
edellyttänyt. Ja mikä nyt on laitonta, sen voi perästäpäin
laillistuttaa. Niin lapsetkin.

EETU. Siinähän sitä ollaan. Sydäntä ahdistaa. Omatunto vaivaa. Mitä on
tehtävä?

CEDERVALL. Se, mikä on oikein.

EETU. Mikäs on oikein?

CEDERVALL. Mikä on lainmukaista.

EETU. Minkä lain?

CEDERVALL. Laillisen lain.

EETU. Joka on voimassa? Se käskee menemään.

CEDERVALL. Se ei ole totta. Se on väärä laki, mitätön, sillä se ei
laillisesti syntynyt.

EETU. Vaan sitä toista taas ei noudateta, vaikka pitäisi.

CEDERVALL. Niinpä ei sinunkaan tarvitse siitä välittää.

EETU. Vaikkako se on laillinen laki?

CEDERVALL. Semmoinen on nyt asiain tila. Noudatat omantuntosi ääntä,
joka kieltää tekemästä väärin. Ja väärin teet, jos seuraat väärää lakia.

EETU. Mutta minähän teen väärin, kun olen noudattamatta sitä oikeatakin
lakia, jota sama hallitus, joka väärän lain on antanut, ei salli
noudattaa.

CEDERVALL. Tyhjää viisastelua! Olematontahan ei voi noudattaa.

EETU. Vaan eihän se ole laillisesti olemattomaksi tehty. Sitähän siis
pitää seurata, ettei tapahtuisi laittomuutta, ett’ei tekisi väärin.
Sillä jokaisen kansalapsenhan pitää ei ainoastaan olla tekemättä mitä
laki kieltää, vaan myöskin tehdä, mitä laki käskee. Vaan kun en voi
tehdä, mitä laki käskee, niin silloinhan menettelen lain vastaisesti
kuitenkin, ja mikä on lainvastaista, sehän on rikos.

CEDERVALL. Olet sinä koko poika, aika filosoofi! Olen antanut sinun
puhua suusi puhtaaksi. Tähän sanon sinulle nyt vain, että koska on
mahdotonta tehdä oikean lain mukaan ihan oikein, niin pitää välttää
tekemästä väärän lain mukaan hituistakaan väärin. Ei väistyä eikä
taipua, vaan kaatua kunnialla, kauniisti kuolla. Ja sen teet, kun
valitset vähemmän rikoksen, se on, olet noudattamatta laitonta
asevelvollisuuslakia.

EETU. Jota Hallitsija ja esivalta noudattaa? Silloinhan teen vielä
lisäksi siveellisenkin rikoksen.

CEDERVALL. Kunko et tule vihityksi?

EETU. Ja kun horjuutan esivallan ja hallituksen arvoa.

CEDERVALL. Kuka nuo sanat on sinun suuhusi pannut? Semmoisen esivallan
arvosta, joka siitä itse ei tuon enemmän piittaa, ei sinunkaan tarvitse
vähääkään välittää. Sama on laita naimisesikin kanssa.

EETU. Vaan jos kaikki niin tekisivät, kuinka silloin kävisikään?

CEDERVALL. Kaikki eivät ole asevelvollisia.

EETU. Onnellisia ovat! Vaan sitä en ole minä. Ei kukaan, ei kukaan
ymmärrä, kuinka syvälle ja kipeästi tämä minuun koskee.

CEDERVALL. Siksipä juuri on taisteltava päästäksemme pois näistä
laittomista oloista. Ja etupäässä on teidän se tehtävä. Teidän on
pantava vastaan.

EETU. Taaskin siinä ollaan. Taaskin siihen tultiin. Miten? Miten?

CEDERVALL. Kaikilla tavoin. Itse jäämällä pois kutsunnasta ja
kieltämällä muita menemästä — kaikilla tavoin, _kaikilla tavoin_.

EETU. Onkos sekin oikein?

CEDERVALL. Ehdottomasti. Se on jokaisen pyhä velvollisuus. Minäkin
olen vakuutettu että on suurin vääryys mennä kutsuntaan. Ja siksi minä
kiellän sinua sinne menemästä. Tarjoanpa sinulle rahaa, ettet menisi.
Tarjoanpa rahaa, että muitakin estäisit menemästä. Oletko valmis
rupeamaan agitaattoriksi? Suostutko, vai?

EETU (harvakseen, epäröiden). Kyllä minä en tiedä, mitä olisi tehtävä.

CEDERVALL. Siinä tapauksessa ei auta muu, kuin uudelleen sanoa,
että jos menet kutsuntaan, joudut tehtaalta pois. Ja sanani pitävät
paikkansa.

EETU. Siis on noustava hallitusta vastaan?

CEDERVALL. Isänmaata pelastamaan!

EETU. Vaikkako noinkin? (Ojentaa kätensä, ikäänkuin ampuisi
revolverilla). Niinkuin yksi jo teki?

CEDERVALL. Semmoisen sankarin palkitsee isänmaa. — Oletko selvillä nyt?

EETU (päätään pyöritellen). Hämärää, hämärää sittenkin. Suo siellä,
vetelä täällä.

AINI (tulee perältä).

CEDERVALL. Kyllä se vielä selviää. — Annahan lasi, Aini! (Kaataa viiniä
Ainin tuomaan lasiin). Kas tässä! Juo!

EETU. Kiitoksia! Minä en ryyppää.

CEDERVALL. Sitäkös! Kerta edes — lohdutukseksesi! Sitte ajatuksesikin
paremmin selviävät! No!

EETU. En. — En.

CEDERVALL. No, sitte näyttää Aini, kuka teistä mies on, kuka akka. Juo,
tyttö, juo ja näytä, ettet todellakaan ole miestä huonompi! No, tule
tänne! (Koppaa Ainin syliinsä).

AINI (koettaen irtautua). Minä en juo, — en. Laskekaa! Pois!

EETU. Herra! — — Mitä te teette?!

BJÖRKLUND. Laske! — sanon minäkin.

CEDERVALL (päästäen Ainin). Mitä kummia? Kokonaista kaksi puolustajaa!

AINI. Mikä ilkiö! (Alkaa korjata astioita pöydältä).

BJÖRKLUND. Kuinka inhoittavaa tämä kaikki! (Poistuu nopeasti perälle).

EETU. Tämä tässä juuri olisi minun tuleva vaimoni.

CEDERVALL. Aaa! Vai niin?! Sitte minä pyydän anteeksi. En tietänyt. Ja
nythän minä ymmärrän. Eipä kumma, että tuskia tunnet. Sinulla on kaunis
sydänkäpy. Ja noin nuori! Montako vuotta ikää? En saanut tietää sitä
taannoin, vaikka kysyin.

AINI (poistuu vasemmalle ja palaa kotvan kuluttua jälleen).

EETU. Kahdeksantoista hän vasta on.

CEDERVALL. No, ja te olette kovin mieltyneet toisiinne? Ja jo kauankin?

EETU. Me olemme samasta pitäjästä kotoisin ja etäisiä sukulaisiakin.
Hyviä tuttuja kauan.

CEDERVALL. Siis vanhaa suolaa. Se janottaa, niinkuin sanotaan. —
Ainisihan ei ole täällä vielä kauan ollut?

EETU. Ei monta viikkoa.

CEDERVALL. Sen näen, koska hänen sydämmensä näin on pysynyt muille
herroille kylmänä.

EETU. Ja minä toivon, että se pysyykin.

CEDERVALL. Toivotaan, ha-ha-ha-hah! Varsinkin kun niin innokkaita
puolustajia hänellä on, kuin äsken näimme. Ei siis muuta, kuin toivotan
onnea teille, lapsukaiseni! Ha-ha-ha-ha! Hyvästi! (Menee perälle).

EETU. No, Aini? Mitäs sanot nyt?

AINI. Mitäpä sanon? Itsehän näit kaikki.

EETU. Ja sinä itse kuulit, mitä minulle sanottiin?

AINI. Kuulin.

EETU. Nyt kai sitte pitäisi tietää, mitä on tehtävä.

AINI (miettivästi). Pitäisi, — jos voisi tehdä. — — Eikä nyt tiedä
sittenkään, mitä... (Väli-aika).

EETU. Sinä et voi täällä kauan ehjänä pysyä, Aini.

AINI. Taaskin samaa! Semmoiseksiko minut sitte todellakin...?

EETU. Jos juottavat juovuksiin, silloin ei tiedä mitä tekee. Ei, Sinun
pitää täältä kohta päästä pois.

AINI. Miksi sitte minut tänne toimititkaan. Itsehän sen tahdoit.

EETU. Tahdoin sinut lähemmäksi itseäni, kunnes voitaisiin mennä yhteen.

AINI. Ja nyt siis tahdot minut taas etemmäksi? Emmehän kuitenkaan
voi... niinkuin jo taannoin oli puhe...

EETU. Kauanpa taidan saada odottaa. Kun et tyydy vähiin.

AINI. Voi, Eetut Yhä sinä vain tuota. —

EETU. Sanopas, Aini, suoraan, lähtisitkös täältä pois, jos vain saisit
toisen yhtä hyvän paikan?

AINI. Mielelläni. Vaikka heti.

EETU. Ja jos sitte minäkin koettelisin muualta hakea... itselleni.

AINI. Koettele, Eetu! Sehän olisi hyvä, jos toisen ja paremman voisit
saada.

EETU. Ja silloin, Aini, silloin minun ei enää tarvitsisi odottaa niitä
päiviä, niitä hetkiä, jolloin saan sinut nähdä, sinua puhutella.
Silloin minun ei enää tarvitsisi ajatella, että sinulla on joku muu
mielessäsi, eikä tarvitsisi pelätä, että joku toinen sinut minulta
tahtoisi riistää.

AINI. Eetu kulta! Mitä sinä nyt turhia...!

EETU. Niin, Aini, semmoisia kummallisia aatoksia usein aivoissani
kulkee. Ja kuka sen tietää? Ehkä ne voivat toteutuakin. Täällä se kyllä
on mahdollista. Sen minä näen.

AINI. Mitä, Eetu, mitä sinä näet?!

EETU. Jo senkin, ettet sinä ole ulkomuodoltasikaan sama, kuin ennen.
Täällä sitä tahtoo koreilla, — mielistellä.

AINI. No, ymmärräthän nyt sen hyvin itse, etten täällä voi enää
samallaisena maalaistallukkana esiintyä, kuin ennen.

EETU. Tietysti. Asemasihan sen vaatii. Ymmärtäähän sen.

AINI. No?! Ja tokkopahan sinäkään minua enää samallaisena tahtoisit
nähdä?

EETU. Kyllä, Aini, ihan samallaisena. — Ja sitte — ehkäpä tämä asema
vaatii vielä muutakin?

AINI. Mitä tarkoitat?

EETU. Kohteliaisuutta — kaikellaista.

AINI. Tietysti pitää kaikille olla kohtelias.

EETU. Sittepä taisit äsken olla hyvinkin epäkohtelias tuolle
Cedervallille?!

AINI. Olin liika vähän — semmoiselle herralle.

EETU. Ja hän ei ole ainoa. Sen tautta sinä pakostakin joudut olemaan
epäkohtelias, ell’et voi etkä tahdo olla kohtelias. Mitenkä sitä sitte
kahannepäin voi palvella täällä rikkomatta toisessa taikka toisessa
suhteessa?

AINI. Se on totta, Eetu, mitä puhut.

EETU. Surkea sanoa! Molemmat olemme säälittävässä tilassa. Sinä täällä,
minä siellä, pakko päällä ja syvä kuilu välillä.

AINI. Vaan elä nyt noin kuitenkaan anna synkän mielen päästä valtaan.
Ehkä poistuvat esteet piankin.

EETU. Vaan ell’eivät poistu ja ell’ei pelastuksen päivä meille paista,
niin silloin... silloin on Eetu Kokko mennyttä miestä.

AINI. Aamu on iltaa viisaampi. Puhutaan siitä toiste. Tavataanhan kohta
jälleen toisemme.

EETU. Tavataan, — toivottavasti.

AINI. Hyvästi sitte siksi, Eetu. Ja kiitos käymästäsi taaskin.

EETU (hellästi kätellen Ainia). Hyvästi, Aini! — Lähetähän minulle
joskus edes joku kuvakortti ja muutama rivi, — lähetä!

AINI. Kyllä, — kirjoitan.

BJÖRKLUND (tulee perältä, hattu päässä, palttoo yllään). No! Olet yhä
vielä täällä?

EETU. Olen juuri lähdössä kotiin, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Jopa tuo on aikakin.

EETU. Hyvästi. (Menee).

BJÖRKLUND. Mitä hänellä täällä niin kauan oli tekemistä?

AINI. Ei mitään erityistä. — Omista asioista puhuttiin vain.

BJÖRKLUND. Minullakin olisi kanssanne vähän puhuttavaa, neiti.

AINI. Mistä niin, herra?

BJÖRKLUND (istuutuu pöydän päähän). Sanokaapa minulle vain,
miellyttääkö teitä palvelus täällä kaupungin "Seurahuoneella?"

AINI. Miksi sitä kysytte, herra?

BJÖRKLUND. Minä olen ollut täällä tänä iltana näkemässä minkä mitäkin.
Sehän ei ole mitään tavatonta tämmöisissä paikoissa, eikö niin, mitä
nytkin tapahtui?

AINI. Ei näy olevan.

BJÖRKLUND. Te olette vasta alottelija, neiti, siihen päätökseen tulin
myöskin.

AINI (katsoo Björklundiin pitkään). Mitäs te, herra, sitte sillä
tahdotte sanoa?

BJÖRKLUND. Tahdon vain kysyä, olisitteko mahdollisesti halukas
jättämään tämän paikan?

AINI. Kyllä, jos...

BJÖRKLUND. Jos vain saatte toisen yhtä hyvän, vai?

AINI. Niin.

BJÖRKLUND. Minä ymmärrän. Te ehkä ansaitsette täällä hyvin? Saatte
paljon juomarahaa?

AINI. En voi sanoa vielä... Aina vähän.

BJÖRKLUND. Epävarmaa kuitenkin on, tuleeko lopulta mitään säästetyksi.
Pukuihin, luulenma, tulee menemään aikaa myöten paljonkin. Eiköhän?

AINI. Saattaahan sitä... Varmaankin.

BJÖRKLUND. Ja sitte: säästyykö lopulta valvomisen ja muun kautta
terveyskään ja... ja... ja niin edespäin, sekin voi olla epävarmaa.

AINI (aikoo vastata jotakin, mutta vaikenee).

BJÖRKLUND. Se on yksi puoli, niin sanoakseni, aatteellinen puoli, joka
herättää myötätuntoa jokaisessa ajattelevassa ihmisessä, syvemmin
tuntevassa ihmisessä.

AINI (luo miettivän, pitkän katseen Björklundiin, vaan ei sano mitään).

BJÖRKLUND. No, niin. Mutta toinen puoli on pelkkää jokapäiväisyyttä.
Minä olen äskettäin muuttanut Jyrykosken tehtaalle. Ja minä tarvitsen
siellä sisäkön. Jos niin on, että te todellakin haluatte päästä täältä
pois, niin voin tarjota sen paikan teille. En tiedä, kuinka paljon
täällä ansaitsette, ja mahdollista on, että jos aluksi lupaan teille
kaksikymmentä markkaa kuussa, se on paljonkin vähemmän, kuin mitä
täällä voitte saada kokoon, mutta minä tarjoan teille paikan kuitenkin.
Mitä arvelette?

AINI. Jos minä...? (Itsekseen). Sittehän minä teen, niinkuin Eetu
halusi.

BJÖRKLUND (nousee ylös). Jos tahdotte asiaa ajatella, niin tehkää se
vain. Ei se niin kiireellinen ole. Muutoin, ett’ette toiseltapuolen
katuisi, niin en kovin kehoita enkä liioin pakoita minkäänlaisilla
tunnesyillä. Olkoon jokaisella vapautensa! Mutta olkaa vakuutettu:
tarkoitan vain parastanne.

AINI. Kyllä minä luulen... Kyllä, kyllä minä tulen.

BJÖRKLUND. Olisittehan vasta jonkun päivän kuluttua voinut ilmoittaa
varmaan vastauksenne. Vaan minun puolestani voitte tulla, milloin vain
haluttaa. Teidänhän muuten on ensin täällä lähtönne järjestettävä,
ett’ette noin vain suinpäin jätä paikkaanne.

AINI. Kyllä minä täältä pääsen milloin tahansa.

BJÖRKLUND. No, itsehän tiedätte... Ilmoittakaa vain tulonne.

AINI. Kiitoksia hyvin paljon, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Hyvästi nyt! (Antaa Ainille kättä).

CEDERVALL (aukaisee samassa peräoven ja hänen takanaan näkyvät seisovan
kaikki muut, hatut päässä ja palttoot yllä). Ahaaa! Vai tänne se meidän
insinöörimme tulikin nakkia pelaamaan! Syvässä vedessäpä se kala
kuteekin, niinkuin sanotaan. (Kaikki tulevat sisään).

BJÖRKLUND. Anteeksi, että minun täytyy kaikki salaviittaukset torjua.

CEDERVALL. No, kuunnellaan, kuunnellaan.

BJÖRKLUND. Ja mahdollisten juorujen välttämiseksi ilmoitan, että olen
ottanut Ainin sisäköksi talooni Jyrykoskelle.

AINI. Niin, minä olen ottanut siellä paikan.

MUUT. Ahaa! Vai niin! Toivotamme onnea.

BJÖRKLUND. Näkemiin asti. (Menee).

    Esirippu.



Toinen näytös.


Eetu Kokon huone työväestön asunnoissa Jyrykosken tehtaalla. Perällä
ovi; siitä vasemmalla, nurkassa, vesisaavi ja seinällä kaikellaisia
keittiön kaluja, oikealla, kahden tuolin välissä, ruokakaappi. Oikeassa
seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä ruokapöytä tuolineen ja
etualalla piironki, jossa peili ja sen kummallakin puolella muutamia
kirjoja. Vasemman seinän keskikohdalla iso hellauuni ja etualalla
kokoonlykättävä puusänky.

JULJAANA (lopettaa vuoteen kokoonpanoa, peittäen sen virkatulla
verholla. Hän on kivuloisen näköinen, kumaraselkäinen ja laiha
akankäkkyrä, jonka rintaa ahdistaa ja ajoittain pitkään ryittää).

EETU (tulee paitahihasillaan ulkoa, kantaen sylissään halkoja, jotka
viskaa uunin peränurkkaan). Eikökän nämä halot jo teille, äiti, riitä
täksi päiväksi, vai?

JULJAANA (katsomatta haikoihin ja jatkaen puuhaansa vuoteen luona).
Riittävät, kultaseni, riittävät. Ja ell’eivät riitä, niin käynpähän
itse lisää noutamassa.

EETU. Mitäs te?... Tuonhan minä, mitä tarvitaan... Muutenkin noin
heikko ja kitulias olette.

JULJAANA. Tämmöinenhän minä olen, kuin olen ollutkin. Eihän tästä
paremmaksi tule, ell’ei pahemmaksikaan. Kituu, kituu siksi kuin Jumala
ottaa luokseen. Ja kuollahan sitä kerran jokaisen pitää. (Menee
hellannurkkaan puuhaamaan). Jokos sinä peseydyit, Eetu?

EETU. Johan minä. (Alkaa sukia päätään ja pukeutuu).

JULJAANA. Kun noita silmiäkin vetistää... ja hämärtää, ettei
tahdo oikein enää nähdä. (Kaataa tuolilla olleen pesuvadin veden
likaämpäriin. Väliaika). Oletpas sinä tänään harvapuheinen, poikaseni!
(Huoahtaa).

EETU. Mistäpä tuota aina puheenkaan ainetta riittää.

‘ JULJAANA. Mietiskelemistäsi vain aina samaa mietit.

EETU. Tiedättehän: se on ratkaistava nyt.

JULJAANA. Tiedänhän minä. Tänäähän se on se kutsuntapäivä. (Väliaika).
Enkä minäkään osaa sinua neuvoilla auttaa.

EETU. Enemmän kuin muutkaan.

JULJAANA. Niin. Kun ei sittenkään tiedä, mikä on paras, — kenen neuvoja
seurata.

EETU. Siinähän se on. Tee niin taikka näin, ei ole hyvä mitenkään.
(Väliaika).

JULJAANA. Entäs Aini? Mitäs hän lopulta neuvoi? Tehän eilen illalla
kauan puhelitte keskenänne.

EETU. Aini?! Hänestä en saa tolkkua enemmän siinä, kuin muissakaan
asioissa.

JULJAANA. Tuota! Näetsen! Sekös siitä nyt tuli? Ja te kun molemmat niin
iloitsitte, että Aini pääsi tänne isännöitsijän luo palvelukseen, pois
sieltä kaupungin Seurahuoneelta ja likemmäksi sinua!

EETU. Lieneekö tuo hyvä ollutkaan.

JULJAANA. Mitenkä sinä, Eetu, nyt niin...? Täällä kun saatte tavata
toisenne joka päivä ja...

EETU. Harvoinpa tuota sittekin, näenmä, voimme tavata.

JULJAANA. Luonnollistahan se on, niinkuin Aini sanoo, ettet sinä yhtä
mittaa voi siellä käydä eikä hänkään alati jouda töiltään täällä
käymään, mutta onhan teillä tilaisuutta kylliksi kuitenkin... nähdä
toisenne.

EETU. Kunpa hän vain ei olisi joutunut ojasta allikkoon.

JULJAANA. Mitä sinä sillä tarkoitat?

EETU. Muutoin vain sanon.

JULJAANA. Täällähän hän nyt on niin hyvässä turvassa... insinöörin
luona ja meitäkin lähellä.

EETU. Mikä sen insinöörin päähän lieneekin yht’äkkiä pistänyt Ainin
tänne ottaa?!

JULJAANA (pannen kaapista ruokaa pöytään). Et suinkaan sinä...?
Insinööri kun on niin vakava ja rehti mies! Kovinpa sinä olet
luulevainen.

EETU. Enhän minä sitä. Mitä te joutavia! Vaan vähäkös täälläkään silmiä
on, jotka ahnastelevat, kuin mitkäkin petolinnut.

JULJAANA. Sievänlainen tyttöhän se Aini on. Minkäs sille nyt voi?!
Mutta antaa noiden katsella. Eihän ne silmillään häneen läpeä saa.

EETU. Katselkoot minun puolestani.

JULJAANA. Kunko ei hän? No, sitä minä en Ainista usko. — Saat käydä
syömään, Eetu. (EETU käy syömään). Ettäkö hän nyt koskaan tuosta
Vaarasesta välittäisi, joka toisinaan on näkynyt hänen hännässään
keikkuvan.

EETU. Kukapa sen keikkumiset niin tarkalleen tietää?!

JULJAANA. On se vähän iljettävä mies.

EETU. Ja niitä pahimpia passirinnan yllyttäjiä asevelvollisten
keskuudessa. Toista kuin...

JULJAANA. Kuin insinööri, sen kyllä tiedän.

EETU. Oli, kuulen ma, jo Hajalan kaupassakin sanonut, ettei saa
kellekään meistä mitään tavaroita velaksi ainakaan antaa, jos vain
mennään kutsuntaan.

JULJAANA. Sus siunatkoon! Kaikilla tavoin ne uhata ja pakoittaa
osaavatkin.

EETU. Ja sen vielä tekevätkin.

ESA VIRTANEN (tulee). Huomenta, Juljaana! Huomenta, Eetu! Täällähän
sinut vielä tapaan. Näetkös — tässä. (Paiskaa pinkan kirjasia ja
lentolehtiä pöydälle). Toin sinulle vielä viimeistä lukemista
tuomiopäivänäsi.

EETU. Niitäkö ne on vielä samoja perustuslaillisten levittämiä?
"Isänmaallista lukemista. Uusi asevelvollisuus. Keskustelu
kirkkomäellä."

ESA. Mitäs? Olet kai sinä kylliksesi saanut niitä suomettarelaistenkin
petospuheita "arvoisille kansalaisille" ja mitä kaikkia niitä on.

JULJAANA (itsekseen). Voi sitä asiaa taaskin! (Menee ulos).

EETU. Oletko siis jo varmaan päättänyt, Esa?

ESA. Vielähäntä kysyt. Pysyä poissa, se on ainoa oikea ja muuten
paraskin meille. Sillä saatpa nähdä, kuinka niiden käy, jotka menevät.
Ja niihin en kuulu minä.

EETU. Väkivaltaa tietysti tarkoitat että ruvetaan niitä kohtaan
harjoittamaan? — Ja ehkä vielä enemmän kuin tähän asti?

ESA. Tietysti. Väkivalta väkivaltaa vastaan! Kuulehan: tämmöisiä on
lappuja yöllä naulattu telehvoonipatsaisin pitkin teitä. (Lukee).
"Kansalaiset! Se laki, jonka nojalla nykyinen asevelvollisuuskutsunta
toimitetaan, aijotaan saada väkivallalla maamme sotilaslaiksi. — Mutta
jokainen kunnon kansalainen tehköön kaiken voitavansa, että kutsutut
nuorukaiset eivät alistu sitä noudattamaan, vaan pysyvät kutsunnasta
pois." Kuulitkos?

EETU. Kuulin.

ESA. Ja sen tautta minäkin kunnon kansalaisena teen nyt kaiken
voitavani, ettet sinäkään menisi. Jäät siis pois? Eikö niin? Kyllä se
on parasta omankin etusi kannalta, muista se! Oman rauhasikin vuoksi.

EETU. Omanko etusi kannalta sinä sitte asiaa etupäässä katseletkin?

ESA. Sanoinhan ensin, että se on ainoa oikea. — Mutta niinkuin sinä
mukakin et asiaa oman etusi kannalta katseleisi. Kyllä se tiedetään.
Etpä sinäkään taida olla muita parempi.

EETU. Jospa tuo ainoa oikea lienee oikein sekään, kun antaa
väkivallalla hävittää kaikki mitä meillä on. Johan ne ovat vieneet,
vastarinnan tähden, kaartin, rakuunat ja muut ja samaten vienevät
loputkin.

ESA. Jos vievät, niin eivätpä niitä ole ainakaan hyvällä ja helpolla
saaneet.

EETU. Eikös sitte olisi parempi, niinkuin toiselta puolen selitetään,
nyt mennä kutsuntaan, että valtiopäivät saataisiin kokoon kutsutuiksi.
Ne sitte järjestäisivät perustuslain mukaan asevelvollisuusasian.

ESA. Se on sitä vanhaa hapatusta. Sillä ei voita mitään. Se vie vain
hyvää kyytiä hunningolle.

EETU. Siinäpä ainakin hyvällä koetetaan saada hyvää aikaan.

ESA. Elä joutavia. En kehtaa kuunnellakaan.

EETU. Ei ainakaan väkivaltaa käytetä.

ESA. Vai ei? Entäs kun viranomaisia korkeilla sakoilla uhataan ja
viroista eroitetaan, jotka vain eivät hiiskumatta tottele.

EETU. Eihän ne personallista vapautta niin kuitenkaan sorra, kuin ne,
jotka silmiin sylkevät ja ruokaa tahi palkkaa kieltävät antamasta
sille, joka vain ei heidän mielipidettään noudata.

ESA. Ei, sillä lailla ne eivät personallista vapautta sorra, se on
totta, mutta sillä vallalla, joka niillä on käsissään: laittomilla
lainmääräyksillä. Etpä, esimerkiksi, tuota sinäkään papin siunausta
eukollesi saisi, jos kutsuntaan olisit menemättä ja sitte naida
aikoisit kristityn tavalla.

EETU (ei vastaa).

ESA. Ähä! Jäikös suusi kiinni?! Ei. Yksi siinä vain on tie ja sen olen
sinulle nyt neuvonut minäkin. Vaan jos sittenkin vielä aiot kutsuntaan
mennä, Eetu, niin muista, että kyllä siellä kaupungin portilla miehiä
on, jotka sinut takaisin käännyttävät, ell’et niitä jo maantiellä ole
tavannut. Ja vaikka metsääkin kiertämään rupeaisit, niin nousee tiesi
pystyyn sielläkin. — Hyvästi nyt! En viitsi pitemmältä samaa asiaa
jankutella. (Menee).

EETU (hänen jälkeensä). Pääsee sitä kaupunkiin veneelläkin, jos niiksi
tulee.— —

JULJAANA (palaa). Aini tulee heti puheellesi, Eetu.

EETU. Tekös häntä kävitte hakemassa, äiti?

JULJAANA. Minä, kultaseni, minä. Niin saat vielä häntäkin puhutella ja
nähdä.

EETU. Mitäs te, äiti, joutavia?! (Nousee pöydästä). Saatte korjata pois.

JULJAANA. Jokos sinä lopetit, poikaseni? Olisin vielä silakoita lisää
antanut.

EETU. Minä jo söin. Ett’ette itse...?

JULJAANA (alkaa korjata pois). Johan minä noustuani kahvin kanssa vähän
suuhun panin. Elä sinä minusta. Ja kerkiänhän minä vielä päivänkin
kuluessa... sen vähän, mikä minulla käy syönti... Kunhan sinä vain olet
kylläinen, poikaseni!

EETU. Kylläinen olen.

AINI (tulee). Huomenta, Eetu! (Kättely). No, yhäkö sinä vielä hoiput
päätöksessäsi? Johan sitä eilen puhuttiin ja punnittiin. Eikös sitte
vieläkään selvinnyt — yönkään kuluessa?

JULJAANA. Sitähän se tässä yhä... Ja nyt kävi taannoin vielä
Virtasenkin Esa oppiaan jakelemassa.

EETU. Ettepä tuota näy yksikään osaavan oikein järkevästi ja selvästi
neuvoa. Että tolkku tulisi. Et sinäkään, Aini.

AINI. Eikös se ollut selvä, minun ajatukseni? Parhaimmalta minusta
sittenkin tuntuu...

EETU. Että menen?

AINI. Eikä kun että pysyt poissa.

JULJAANA. Niinkö sinäkin, Aini?...

EETU. Kai et sitte niin kovin haluakaan enää, että se yhteenmenomme
toteutuisi? Enpä minä siinä muuta näe.

AINI. Eetu kulta, mitenkäs se sitte paremmin toteutuisi, jos sinut
täältä palkattomaksi ajetaan?

EETU. Mistäpä tuon edeltäkäsin tietää?!

AINI. Niinpä jos sen uhkauksensa panevat täytäntöön. Ja silloin ei
saada näinkään paljon yhdessä olla, kuin nyt, ei näin lähittäin asua
eikä näinkään usein tavata toisemme.

EETU. Vaan jospa silloin sinäkin lähdet pois paikastasi.

AINI. Ja minnekä sitte?

EETU. Eikös maailmassa tilaa ole?! Lähdetään vaikka Ameriikkaan, ell’ei
kotimaassa enää työtä saa.

JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni? Ja minun, vanhan äitisi, yksin
kuolemaan jättäisit?

AINI. Ei tuo nyt viisasta olisi. Minä kun tässä juuri taas olen hyvän
paikan saanut.

EETU. Sepäs se on! Hyvän! Oma etupa se sittenkin aina määrää. Niinpä
sinullekin tässä kohdin.

AINI. Itsehän sitä niin toivoit ja halusit, Eetu. Ja nyt puhut tuolla
lailla.

EETU. Tiedäthän sinä minun toivoni, Aini. Minä toivoin ja toivon yhä,
että saisin sinut niin pian kuin suinkin omakseni. Sen tietää äitikin.
Siinä haluni ja tekojeni määrä.

AINI. Mutta kun ei se nyt voi niin pian tapahtua, niin minkäs sille
mahtaa. Ei auta muu, kuin odottaa.

EETU. Mahtaa sille, kun vain tahtoo. Ja välinpitämätönpä se vain
lykkäyksestä puhuu. Näen ja kuulen minä sen piittaamattomuutesi jo
kaikesta.

JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni?!

AINI (itku kulkussa). Tuolla lailla loukkaat, Eetu.

JULJAANA. Eihän Aini liene siihen mitään aihetta antanut?

AINI. Enkös minä aina ole sanonut, että minä kyllä... jahka vain...
että olen valmis... pysyn sanassani... kun vain itse teet sen
mahdolliseksi.

EETU. Siinä olen parastani koettanut. Ja mahdollista se onkin, kun
vain on hyvä tahto. Sanoinhan jo äsken, että lähdetään yhdessä vaikka
Ameriikkaan.

AINI. Mutta sehän on mahdotonta.

JULJAANA. Eihän nyt toki, poikani.

EETU. Olkaa vaiti, äiti!

AINI. Tahdot vain repiä ja hävittää, mitä juuri ollaan aikaan saatu.

EETU (kovassa mielenliikutuksessa). Mitä aikaan saatu? Että tuolla
viihdyt hyvin?! Unhotat vanhat ystäväsi! — — Kylmenet ja käännät
selkäsikin meille kohta! — — Niin juuri! Viihdyt hyvin vain tuolla
yläpytingissäsi — — konttoriherrain silmälumeena! Se se sinua pidättää,
ei muu.

JULJAANA. Eetu rakas, Eetu!

AINI. No nyt en tiedä, mitä sinulle sanoakaan enää?! Lähden pois,
tieheni. (Aikoo mennä).

SULO VAARANEN (tulee samassa sisään). Täälläkös se Aini-neiti on?!
— Näin että taaskin tänne juoksitte. Mitäs teillä aina on täällä
tekemistä, mitä?

EETU. Mitäs teillä, herra konttoristi, on sen kanssa tekemistä?

SULO. Mitäs Eetu Kokolla sitte on sen kanssa tekemistä?

EETU. Ehkäpä jotakin onkin.

SULO. Ehkäpä sitte on minullakin.

EETU. Oo-hoh?!

AINI. Eipä taida sitte olla kellään mitään sen kanssa tekemistä.

SULO. Oo-hoh, sanon sitte minäkin.

JULJAANA. Aini on meille vain vanha tuttava, herra Vaaranen.

EETU. Vai niin se on, Aini?! Mitäs se sitte oikein merkitsee?

SULO. Sen sanon minä. Se merkitsee sitä, ettei neiti Ainin sovi tänne
teidän luoksenne juoksennella.

AINI. Anteeksi! Minä kyllä tiedän...

EETU. Vai te sitä nyt sitte olette neiti Ainin käskijä, herra
konttoristi?

AINI. Elä viitsi, Eetu!

JULJAANA. Anna olla, anna!

SULO. Ell’en käskijä olisikaan, niin kieltäjä olen, isännöitsijän
nimessä, ettei hän saa tänne juosta. Sillä isännöitsijä ei sitä
suvaitse. Eikä hän saa itsekään tällä lailla mainettaan turmella.

AINI. Siitä minä kyllä itse pidän huolen, herra konttoristi.

EETU (naurahtaen). Kaunista huolenpitoa teidänkin puoleltanne, herra
Vaaranen! Pitäisittepä paremmin huolta siitä, ettette itse hänen
mainettaan pilaisi.

SULO. Kuuleppas nyt, Eetu Kokko!

JULJAANA. Rakas Eetul

AINI. Herranen aika, mikä tästä nyt tulikaan?!

EETU. Kuulen kyllä, sanokaa vain!

SULO. Sanon vain, että alat enemmän kuin liikoja lasketella.

EETU. Minä tiedän hyvin, mitä sanon. En ainakaan toisten ihmisten
asuntoihin tungeskele ja heidän asioihinsa sekaannu.

JULJAANA. Saanko minä...? Antakaahan kun minä puhun. Tämän Eetunhan on,
niinkuin tiedätte, tänään kutsuntaanmeno-asiansa ratkaistava.

SULO. Sen kai pitäisi hänelle jo ammoin selvä olla, mitä Jyrykosken
tehtaalla palvelevien kutsunnanalaisten on tehtävä.

JULJAANA. Niin, no, nähkääs, siitähän se Aini vanhana tuttavana ja
minun kutsumana päälle päätteeksi tuli vain meille puhumaan.

AINI. Eihän siinä sen pahempaa ollut.

EETU. Eipä se muuten kehenkään sivulliseen kuulu, mistä hän tuli
kanssani puhumaan.

SULO. Niin sivullinen tässä asiassa minä en kuitenkaan ole, jos sen
laita semmoinen oli. — No, tietysti, Aini-neiti osasi oikean neuvon
antaa, vai?

AINI. Senhän minä, tietysti, annoin.

SULO. Siitä kai ei sitte pitempiä puheita syntynyt?

EETU. Mistäpä sen tietää. Ehkäpä syntyikin.

SULO. Vai on asia täällä sillä kannalla?

JULJAANA. Vaikeahan se voi olla monen omalle tunnolle monessa
suhteessakin.

SULO. Sittepä minä voin Eetu Kokolle jo edeltäpäin sanoa, että sille
meidän alustalaisistamme, joka kutsuntaan menee, ei tulla ainakaan
pitkiä puheita pitämään.

AINI. Eihän se Eetu anna asian niin pitkälle mennä. Ethän, Eetu?

EETU (Ainille). Anna jo olla! — (Sulolle). Kyllä se nähdään, mistä se
menettelynne johtuu, jos todellakin niin vain ai’otte... Ei suinkaan
teillä laillista oikeutta ole miestä mielipiteittensä tähden pellolle
heittää.

SULO. Siihen kyllä laillinen oikeus on, jos mies on tehtäväänsä
kelvoton.

EETU. Ähäs! Ainakin selvästi sanottu. Kelvottomuuteen kai kyllä tarpeen
tullessa syy löytyy, vai? Tahi ehkä jo on löytynytkin — edeltäkäsin?
Kuinka, herra konttoristi?

SULO. Minä en rupea kanssasi tämän enempää kiistelemään...

JULJAANA. Niin, lopettakaa jo!

AINI. Parasta onkin.

EETU. Parasta onkin. — Ja parasta olisi ollut, ettette olisi tänne
tullutkaan.

SULO. Pitkällepä menee. Tahdotko ehkä tällä minut ulos ajaa?

EETU (ikäänkuin itsekseen). Ainakin ansaitsisitte sen.

SULO. Minun kyllä on muutenkin jo aika täältä lähteä. Ja sinun, Eetu,
myöskin — työhösi. Sillä neuvoni olen sinulle antanut. Ja ell’et sitä
seuraa, niin hullusti sinun käy. Se on viimeinen sanani.

AINI. Eetu on kyllä järkevä.

JULJAANA. Niin, niin, kyllä hän...

SULO. Tulkaa pois, Aini-neiti!

EETU. Aini kyllä tietää, milloin hänen on mentävä. Ja tien hän löytää
yksinkin.

AINI (puoli kovaan Eetulle). Tiedäthän, Eetu, nyt? Teet niinkuin on
neuvottu? Menet oitis työhösi, eikö niin? Se on parasta. Ja minunkin on
mentävä. Olen jo niin kauan ollut poissa. Hyvästi taas!

SULO (ottaa Ainia käsipuolesta). Teidän täytyy tulla täältä pois. Ette
saa jäädä tänne enää. (Taluttaa Ainia ovelle).

AINI (koettaen mennessään irroittaa kätensä). Antakaa olla! Menenhän
minä — yksinkin. — Hyvästi, Juljaana! (Menee ulos Vaarasen saattamana).

EETU (polkien jalkaansa, hampaitaan kiristäen). Saakelin roisto!

JULJAANA (ikkunassa). Tuossahan se Aini jo yksin juoksee. Pääsipäs irti
sen räähkän kynsistä.

EETU. Tällä kertaa. Ei tiedä, kuinka toiste käy. (Panee lakin
päähänsä).

JULJAANA (kävelee ja puuhailee minkä mitäkin, aina väliin päivitellen).
Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! — Näinköhän tuo räähkä toden
perään oli insinöörin lähettämä?

EETU. Vielä mitä! Sen omia koiruuksia vain. Kyllä minä sen jo tunnen.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi, minun päiviäni!

    (Lyhyt väliaika).

EETU (mietittyään). Äiti, hoi!

JULJAANA. Mitä, poikaseni, mitä?

EETU. Nyt minä olen päättänyt.

JULJAANA. No, sehän on hyvä.

EETU. Minä lähden kutsuntaan sittenkin.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Istuutuu tuolille ja
alkaa hiljakseen itkeä, ruumistaan kiikutelleen).

EETU. No, mitä te siinä joutavia itkette?

JULJAANA. Kuinkas meidän sitte käykään?!

’ EETU. Mikäs olisi käydessä? Käy niinkuin käydä pitää.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Vaan tokko sinä sinne enää kerkiätkään?

EETU. Kerkiän. Enhän minä luettelossa ensimäisiä ole. Ja ehkäpä antavat
arvan nostaa, vaikka myöhemminkin tulen.

JULJAANA. Voi minun päiviäni! — Ja miksi nyt näin päätit, poikaseni!
Vasten muitten neuvoja?

EETU. On siihen syynsä. Eikös ne teillekin selvät ole?

JULJAANA. Enhän minä, enhän minä nyt käsitä niin mitään.

EETU. Selvähän se on. Muuta ei olekaan tehtävä. Minä nyt olen
ratkaissut ja sitte on Ainin ratkaistava, minnepäin hänen tiensä
kääntyy. Seuraako minua, lähteekö elämän taipaleelle minun kanssani
vai tännekö jääpi rehottamaan, toisen heilaksi heittäytyy? Näyttäköön,
onko niin minuun kiintynyt, kuin minä häneen. Vai pitäisikö minun
heidän neuvojaan seurata saadakseni vain jäädä tänne puusta katsojaksi,
mitenkä Ainini muitten hyväksi elää ja ehkäpä heidän mielistelyistään
yhä enemmän koreiluun ja kiemailuun taipuu ja sitte alkaa alamäkeä
luisua ja yhä syvemmälle vaipumistaan vaipuu. Ei, äiti! Velvollisuuteni
on saada hänet omakseni, maksoi minkä maksoi. Ja nyt minä sen yrityksen
teen. Helppoa se ei ole, sen kyllä näettekin. Mutta — mutta, se on
tehtävä, äiti. Minä en voi muuta, en. Ajakoot pellolle, jos uskaltavat
ja sydän sallii ja oikeutta heillä siihen on. Sillä olenko minä mikään
rikoksen tekijä, jos nyt kutsuntaan menen?! Ihminenhän olen minäkin
ja ihmisen tunteet minullakin on. Ja tehtäväni olen täällä aina
rehellisesti täyttänyt, en juonut, en juopotellut, en varastanut enkä
murhannut, ja siivosti tahdon elää vastakin, kun vain elää annetaan.
Kuka tässä asiassa oikeassa on, sen ratkaiskoon Jumala. Järkeni sitä ei
ole selväksi saanut. Sydämmeni käskystä vain olen päätökseni tehnyt ja
toimin nyt — Hyvästi, äiti! (Menee).

JULJAANA. Hyvästi, poikaseni! Hyvästi, kultaseni! (Menee hänen
jäljessään ovelle ja vetää oven kiinni). Voi minun päiviäni! Voi minun
päiviäni! (Käydä tallustelee huoneessa). Mikä tästä nyt tulee?! Mikä
tästä nyt tulee?! (Hakee esille virsikirjan. Hyräilee ensin jotakin
virren nuottia ja asettuu sitte, kasvot ikkunaan päin, ääneen laulamaan
kirjasta jotakin virttä).

SULO (kurkistaa ovesta). Ei häntä näy täälläkään. (Tulee sisään).

ESA (tulee hänen perässään). Kyllä hän sitte meni. Hän se oli, joka
sousi kaupunkiin päin veneellä.

SULO. Juljaana!

JULJAANA (taukoaa laulamasta). Herra Jesus! En huomannutkaan, että
kukaan sisään tuli.

SULO. Elkää nyt noin huutako! Kuuluu yli koko tehtaan. Tehtaalaiset
luulevat, että höyrypilli puhaltaa ja lähtevät ruo’alle.

ESA (nauraa hihittää). Hi-hi-hi-hi-hi! — Ennen aikojaan.

JULJAANA. Virttähän minä... Vai eikös sitäkään...?

SULO. Missäs poikamukulasi nyt on?

JULJAANA. En tiedä, hyvä herra, en tiedä.

SULO. Hän ei ole työpaikallaan eikä ole sairaskaan, — senhän muuten jo
aamullakin näin. Menikös hän kaupunkiin?

JULJAANA. Saattoi mennä, hyvä herra. En tiedä. Voi minun päiviäni!

SULO. Kuuleppas, Juljaana! Se ei ole hyvä, että sinun Eetusi näin
menettelee.

JULJAANA. Eihän se mahda olla, hyvä herra.

SULO. Sinun tähtesi on isännöitsijä hänelle jo monasti antanut anteeksi.

JULJAANA. Eiköpähän tuo sitte anna nytkin, jos poikani on jossakin
rikkonut. Ja johan tuota on kauan täällä asuttu, ensin mieheni ja sitte
poikani. Asuttu on ja työtäkin tehty nuhteettomasti, hyvä herra. Eiköpä
tuo isännöitsijä nyt sitte...

SULO. Insinööri matkusti Helsinkiin. Mutta minä koetan kyllä tehdä
voitavani.

JULJAANA. Niin, niin. Voi minun päiviäni!

SULO. No, saadaan nyt sitte nähdä. — (Esalle). Jos asia todellakin niin
on, niin pois hänen pitää täältä, se on vissi. Ja sinä pääset silloin
muuttamaan tänne, Esa.

ESA. Kiitän hyvin paljon, herra Vaaranen.

SULO. Kuuleppas! Juokse nyt samalla sinne ylös ja pyydä se Aini-neiti
tulemaan tänne vähän minun puheilleni. Sano, että odotan täällä ja että
hän tulee heti paikalla.

ESA.. Kyllä, herra konttoristi.

SULO. Saat mennä. Eikä sinun tarvitse enää tänne tulla.

ESA. Hyvä on,’ hyvä on. (Menee).

SULO. Niin, tuota, Juljaana! Mutta minä tulin oikeastaan luoksesi
pyytämään, että taas olisit niin hyvä ja menisit niitä konttorin
rappusia pesemään. Ne ovat taaskin niin saakurin likaiset kaikkien
työläisten kuljettamasta ravasta. Vieläkö sinä jaksat? Sinähän niitä
olet usein ennenkin viruttanut. Ja tokko viitsitkään?

JULJAANA. Vai viitsin? Hyvin mielelläni, herra Vaaranen, sen teen.
Kyllähän tätä rintaani aina pahasti ahdistaa vaan miksen sitä vielä
jaksaisi. Ja teille jaksan tehdä vaikka mitä.

SULO. No, mene nyt sitte heti. Nyt on paras aika, kun ei siellä ketään
juokse. Keittiöstä saat kyllä kaikki pesutarpeet.

JULJAANA. Tiedänhän minä... Ja pääsenhän minä tästä heti.

SULO. Mennään sitte yhdessä, muoriseni.

JULJAANA. Mennään, kultaseni, mennään. (Menevät. Kuuluu, että avain
otetaan lukosta. Kotvasen kuluttua kuuluu, että avain taas pannaan
lukon reikään ja ovi aukiaa).

SULO (palaa, jättäen oven puoleksi auki, kävelee pari kertaa
edestakaisin, vihellellen).

AINI. (tulee juosten sisään). Te kutsutitte minut tänne, herra
konttoristi?

SULO (vetää oven kiinni). Niin. — Eihän teillä, neiti Aini, mitään
kiireellisiä tehtäviä nyt enää ole? Insinöörihän jo lähti?

AINI. Niin, hän lähti. Kuinka niin?

SULO. Sittehän voidaan vähän puhella keskenämme. Olen sitä jo niin
kauan halunnut.

AINI. Täälläkö? Ja mistä?

SULO. Kuulkaa! Saanko minä sinutella teitä, neiti Aini?

AINI. Jos vain tahdotte. Tehkää niin hyvin!

SULO (ottaa häntä kädestä). Ja sinä, Aini, sinuttele sinäkin minua!
Nimeni on Sulo.

AINI. Eihän se... Miksi?

SULO. Kyllä, kyllä, näin meidän kesken! Jos et muuten tahdo, niin tee
se ainakin näin kahden kesken ollessasi minun kanssani. Sillä meidän
pitää tästä lähin useammin saada tavata toisemme. Eikö niin? Voimmehan
useamminkin olla kahdenkesken?

AINI. Enpä tiedä, tosiaan.

SULO. Kuinka et tiedä?

AINI. Ja mitä varten? Mitä hyötyä siitä lähtee?

SULO. Oletpas sinä kummallinen. Ihan kuin vasta maailmaan syntynyt. —
Minähän olen täällä konttoristi.

AINI. Tiedänhän minä sen, herra...

SULO. No, etpä sinä tahdokaan minua sinutella?! — Näetkös, minulla
on jo hyvänlainen palkka. Jonkun ajan kuluttua saan varmaan
palkankorotuksen ja silloin... Aini, saanko minä suudella sinua?

AINI. Ette, ette.

SULO. Mutta minäpä suutelen sinua sittenkin. (Tahtoo suudella Ainia).

AINI. Ette saa! Antakaa minun olla! Minä lähden pois. (Riuhtaisekse
hänestä irti).

SULO. No, no, elä nyt vielä! Annahan kun puhun sinulle ensin!

AINI (ovella). Mitäs teillä sitte on minulle puhumista?

SULO. Sinähän olit vain lyhyen ajan siellä Seurahuoneella?

AINI. Muutamia viikkoja. Entä sitte?

SULO. Muuten vain. Tahtoisin tietää, mikä se oikeastaan sai sinut tänne
muuttamaan, jokuko viehätys tuolla yläpytingissä vai täällä, tässä
yksinkertaisessa majassa. Kuulin, että olette tuttuja täällä?

AINI. Niin ollaan oltu.

SULO. Oikeinko ehkä ystävyksiäkin?

AINI. Sitä teidän ei tarvitse tietää eikä minun siihen vastata, herra
Vaaranen. Te ette ole minun rippi-isäni.

SULO. No, no. Ei nyt niin pahaksi panna. Mutta joka tapauksessa on
närkästyksesi tavallaan jo vastaus siihen, mitä tahdoin tietää. Muuten
sinut jo aamullakin haettiin tänne neuvonantajaksi ja se selittää
myöskin vähän.

AINI. Jospa sitte niin olisikin, niin...

SULO. Mitäkö se minuun kuuluu?

AINI. Niin juuri.

SULO. Kuuluupa hyvinkin. Sillä juuri tuosta seikasta paljon riippuu,
miten minä... tuota, miten isännistö... taikka minä isännistön
määräysten mukaan tulen menettelemään siinäkin asiassa, joka sinun
ystäväsi tänään on koetukselle pannut. Niin, niin, näetkös: sinä voit,
sinun välisi voi sen ratkaisuun paljon vaikuttaa. Ja toiselta puolen
voi taas itse tämä asiakin hyvin paljon vaikuttaa sinuun ja sinun
asemaasi täällä tehtaalla. Sinä ehkä kyllä hyvinkin ymmärrät, mitä
tällä tarkoitan. Ja se se oli, mistä tahdoin sinulle puhua, Aini.

AINI. Minä saan siis mennä?

SULO. Eikö sinulla sitte ole mitään sanomista?

AINI (kotvan miettimisen jälkeen). Mitäpä minulla olisi sanomista?

SULO. Et siis tahdo häntä puolustaakaan? Et tahdo lausua yhtään sanaa
hänen puolestansa? Taikka pyytää mitään hänen hyväksensä?

AINI. Minä pyydän, ettei minua sekoitettaisi mihinkään asioihin, herra
konttoristi.

SULO. Hyvä. Sen teen mielelläni. Varsinkin kun nyt näen, ettei hän
sinulle olekaan semmoinen ystävä, kuin miksi luulin.

AINI. Herra Vaaranen, miksi te tuolla lailla penkoatte toisten ihmisten
salaisia tunteita? Se on sydämmetöntä teidän puoleltanne! Minä en
voi. (Pyyhkii kyyneleitä silmistään). Jos teillä ei ole sen parempaa
puhumista, niin olisitte ennemmin puhumatta.

SULO. Sittenkin? Jotakin on sittenkin siellä sydämmesi pohjalla häntä
kohtaan? Sääliä? Ehkä paljonkin?

AINI. Ell’ei teissä sitä ole, niin olette ihmisyydetön.

SULO. Kas niin! Pyyntö sittenkin hänen hyväksensä.

AINI. Kun sen niin ymmärrätte, niin ottakaa se sitte huomioonkin.

SULO. Sinunko tähtesi, Aini? (Väliaika). Et vastaa? — Mutta onko
sinulla sääliä minua kohtaan? Ehkä minäkin sitä tarvitsen ja kaipaan,
Aini? Tuota rakkauden, — kuinka minä sanoisin? — alkusäveltä? Sen
ensimäistä puoleensa vetävää kosketusta? Ehkä? Ja siksi juuri, etten
sitä ole koskaan saanut kokea? Ihmisyydetön, sanot. Mutta sinäkö, minut
luotasi sysäämällä, olet minut ihmiseilisemmäksi tehnyt? Ihmiseksi
tullakseen ja ihmisenä pysyäkseen täytyy syntyä rakkaudesta ja elää
rakkaudesta, muuten sitä muuttuu kiveksi. Niin on minun käynyt.

AINI. Voi, miksi te kiusaatte minua?!

SULO. Anteeksi, Aini, että tulin sinulle liikoja puhuneeksi. Ne olivat
loruja vain. Saat mennä nyt.

AINI (viivyttelee).

SULO. Saat mennä, saat mennä, sanoin minä.

AINI. Kyllä. Mutta saanko ensin kysyä?

SULO. No, kysy sitte.

AINI. Eikös teillä ole ollut äitiä, siskoa, ystävää, joka teille olisi
ollut rakas taikka teitä rakastanut?...

SULO. Sanoisinpa melkein: ei — ei koskaan. Äitini kuoli pienenä
ollessani ja minä olin ainoa lapsi. Joku täti kuuluu minua jaloilla
pysytelleen, kunnes elämän virta minua lastuna maailmaan rantoja pitkin
rupesi kuljettelemaan. Ja niin olen kulkenut tähän saakka, eläen
kätteni töillä. Ystäviä en ole koskaan löytänyt, — lieneekö siihen
ollut luonteeni syynä vai eikö niitä oikein missään lienekään. Nyt olin
yhden ystävän haamun löytävinäni, mutta sekin kaikkosi luotani heti. Se
olit sinä, Aini! Vaan mitäpä tuosta enää puhun. Saat mennä! Saat mennä!
Tuollapa mäellä näkyy Juljaanakin jo käntystelevän tännepäin.

AINI. Kyllä. Paikalla. Mutta —?

SULO. Mitä niin?

AINI. Antakaa kätenne!

SULO. Tuossa!

AINI. Kumartakaa hiukan päätänne minun puoleeni!

SULO (kumartaa). No?

AINI (ottaa hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja painaa suudelman
hänen otsalleen). Ja hyvästi nyt!

SULO (sulkee hänet syliinsä). Kiitos, Aini, kiitos!

AINI. Minä menen nyt.

SULO. Eikä. Minä menen. Sinä jäät. Hyvästi! (Juoksee pois).

AINI (seisottuaan kotvan paikallaan, menee ikkunan luo). Tuossapa
Juljaana onkin. (Istuutuu ja selailee virsikirjaa).

JULJAANA (tulee). Kukas se täällä...?

AINI. Minä täällä istun, Juljaana.

JULJAANA. Ainikos se...? Sitähän minä ajattelin, että kukas se täällä
on käynyt, kun muistin, että panin oven lukkoon mennessäni. Luulin jo,
että Eetu oli tullut takaisin.

AINI. Sitähän minäkin tahdoin kuulustella, että mitä hän sitte...?

JULJAANA. Sinnehän se meni, kultaseni. Sinnehän se meni.

AINI. Sittenkin! Kyllä se nyt oli hullusti.

JULJAANA. Jumalan tahto! Niin kai se oli sallittu, kultaseni.

AINI. Ja jos vielä otetaan?

JULJAANA (kummastellen). Häh? Kaartiinko?

AINI. Niin, niin — sotaväkeen.

JULJAANA. No, eihän se pahinta olisi. Sitähän minä perustelen, että
sehän se vielä ihan hullusti olisi, jos ei otettaisi. Silloinhan se
täällä palkattomaksi jää, jos tekevät, minkä uhkaavat, ja muualla
samoin. Ihan leivättömäksi kerrassaan.

AINI. Saattaahan se niinkin olla. Oikeinpa te siinä suhteessa ehkä
ajattelettekin, Juljaana.

JULJAANA. No, eikös niin, kultaseni, kun asia kerran näin pitkälle on
joutunut?

AINI. Ainapa niillä vanhoilla sittenkin on viisautta enemmän, kuin
meillä nuorilla.

JULJAANA. Pälkähtää, näenmä, tuota välistä vielä jotakin vanhankin
päähän. — Kunpa vain, kultaseni, hän osaisi niin alhaisen numeron
ottaa, että ollenkaan tarkastettavaksi pääsisi. Siinä se vieläkin on
kommervenkki ennenkuin tämä pulma ratkeaa. Ne kun, kuulenma, eivät ota
kaikkiaan kuin yhdeksäntoista miestä koko läänistä.

AINI. Niin, niin. Vaan jos siinäkin sitte vielä raakkaavat, — vikoja
löytävät.

JULJAANA. Häh? Vai raakkaavat? Minunko pojassani vikoja löytävät? Mitä
sinä nyt, kultaseni, löpiset?! Jos vain niin käy, että hän oikean
numeron saa, niin kyllä ne ei pääse raakkaamaan. Yhtä hyvä kaartilainen
hänestä tulisi, kuin kaikista muistakin. Huonosti, näenmä, sinä,
kultaseni, Kokon Juljaanan Eetupojan tunnetkin.

AINI. Enhän minä sitä, Juljaana hyvä. Vaan kuka heidän siellä tietää.
Ja äitihän se parhaiten poikansa aina tuntee.

JULJAANA. Äiti, äiti. Vaan ei ne kakki äiditkään niin poikiaan tunne,
kuin minä Eetu kultani. Niin, kultaseni, niin. Se on minun Eetuni,
minun oma Eetuni.

AINI. Tiedänhän minä: kovinhan te häntä rakastatte.

JULJAANA. Sen tietää vain Jumala, miten häntä rakastan. Ja rakkauden
väärtti se mukula onkin. Jospa sinäkin, Aini, häntä joskus niin tulisit
rakastamaan, kuin minä. Mutta tässäpä se pulma nyt onkin. Tässä, tässä,
että nyt saadaan nähdä mitenkä se ratkeaa. Kuinka käy ja miten mikin
tekee? Voi tokisen minun päiviäni, kultaseni!

AINI. Olisipa se ehkä todellakin parasta, että niin kävisi, kuin
puhuitte, Juljaana. Ei tulisi syytä kummankaan niskoille.

JULJAANA. Sitähän minäkin. Eetu saisi odottaa ja sinä jäisit tänne
odottamaan. Eikö niin? Pakostakin.

AINI. Niin, niin. Kyllä se olisi sillä lailla...

JULJAANA. Vaan mitenkä nyt Jumala sen arvan antaa, siinä se on.

AINI. Eikös sitte ole, niinkuin sanotaan, arpapeliä ihan
sananmukaisesti meidän elämämme useinkin?!

JULJAANA. Hys! Ihan oli kuin olisi kuulunut jo kopinata ulkoa. Hänkös
se...?

EETU (tulee). Tässä minä nyt olen.

JULJAANA. Hänhän se oli! — Poikaseni?!

AINI. Ja minäkin olen täällä, Eetu.

EETU. Parahiksihan tuo sattui. Tokkopahan tässä nyt enää pitkiä puheita
kenenkään kanssa tuleekaan.

JULJAANA. No? Miks’et sinä jo kerro? Kuinkas kävi arvan otossa?

EETU. Tuossa se on numero. (Lyö pöytään arpalipun).

AINI (katsoo lippua). Kolmesataa yhdeksänkymmentäviisi.

EETU. Ihan viimeisiä numeroita!

JULJAANA (menee uunin soppeen ja rupee hiljaan itkeä nyyhkyttämään).

EETU. Mitä siinä nyt taas tyhryytätte, äiti? (Lyhyt väliaika). Vai
eikö ollut hyvä onni, kun ei ensimäisiä numeroita sattunut? (Taaskin
väliaika). Mitä hiidessä?! Mykkiäkö te olette vai miksette puhu
mitään?! Sinäkin, Aini?!

AINI. Mitäpä minulla olisi sanomista?

EETU. Mitäpä sinulla?! Haukkuisit edes — siaksi, ell’et muuta. Mitäs
sinä täällä sitte istua kökötät?

AINI. Äitisi luona istun. Vaan pääsenhän minä täältä...

JULJAANA. Eetu kulta!

EETU. No, kun kerran istut, niin istu sitte vieläkin eläkä rimpuile.

AINI (tahtoo mennä). Unhotat, Eetu, ett’en minä ole sinun tällä lailla
komennettavasi.

EETU (pidättää häntä). Aini, anna anteeksi! Minä pyydän! Tiedäthän
sinä, kuinka vaikeata... Sydän on niin täysi, niin täysi... Minä
pyydän: istu vielä vähän aikaa!

JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni!

AINI. Mitäs minä?... Tiellähän minä vain nyt täällä olen.

EETU. Sinäkö tiellä? Minunko tielläni sinä, Aini? Sitte et tiedä mitä,
puhut. Päiväkö pilven tiellä? Istu, Aini, ja puhu! Sano, mitä meidän
nyt on tehtävä? Ja sinä, äiti, myös?

JULJAANA (menee taas nyyhkyttäen uunin soppeen).

AINI. Eikös se ollut selvä sinulle, kun kutsuntaan menit? Kai sen nyt
itse tiedät?

EETU. Kyllä. Minä tiedän kyllä, mitä teen. Mutta teetkös sinäkin niin?
Sitä minä tahdon tietää. Sinun ajatuksesi minä tahdon tietää. Nyt se on
selvitettävä, Aini. Nyt on hetki tullut.

AINI. Sinun aikomustasi, Eetu, minä en voi tietää.

EETU. Johan siitä oli aamulla puhe. — Nyt ei auta muu: ensimäiseksi
minä lähden sanomaan itseni irti tehtaalta.

AINI. Mitä hyötyä siitä olisi?

JULJAANA. Miksi, poikaseni, miksi?

EETU. Mitäkö hyötyä? Miksi? Siksi, etteivät kerkiäisi uhkaustaan panna
täytäntöön.

JULJAANA. Eihän se vielä ole sanottu, että ne sen tekevätkään.

AINI. Eihän sitä ollenkaan tiedä.

EETU. Mitäs täällä sitte semmoista olisi minun poissa ollessani
tapahtunut, joka sen uhkauksen kumoaisi?

AINI. Insinöörikään ei ole kotona nyt. On matkustanut Helsinkiin. Eikä
tiedä milloinka hän palaa.

JULJAANA. Niin. Mitä sinä joutavia — ennen aikojasi...?!

EETU. Vai on se sillä lailla? Saattaahan tuota ehkä sitte...

ESA (katsoo ovesta sisään). Onko Eetu tullut?

EETU. Täällä ollaan. Mikä hätänä?

ESA. Sinut käskettiin tulemaan konttoriin.

EETU. Siinä se jo on. Enkös sanonut? — Kuka käski?

ESA. Lähettivät vain sanomaan, että tulisit heti paikalla.

EETU. Lähettivät?! Mikäs salainen kuriiri sinä sitte olet olevinasi?
Etkö mukamas sitte asiaakaan tiedä, miksi minua sinne tahdotaan?

ESA. Sen kai sinä tiedät paremmin, kuin minä. Sinun nämä lienevät
kaikki salaisuuksiakin eikä minun.

EETU. Minun salaisuuteni tietää jo koko maailma. Ja mitä se ei vielä
tiedä, sen se kohta saa kuulla. — No, Aini?! Seuraatko sinä minua nyt?

AINI. Mitä sinä? Minnekä niin?

EETU. Vaikkapa ensin sinne konttoriin.

AINI. Mitä varten, Eetu? Voithan sinä toimittaa siellä asiasi yksinkin.

EETU. Siinä sen jo näen. Asiani voin kyllä itse toimittaa niin hyvin
siellä kuin muuallakin. Mutta kysynpä sinulta vieläkin: kun sen olen
toimittanut, seuraatko minua sittenkin?

AINI. Eetu hyvä, mitä sinä nyt tässä tuolla lailla reistailet?

EETU. Enkä reistaile. Kysyn vain suoraan, seuraatko minua, Aini? Täältä
pois? Minne vain? Vaikka minne, kunpa vain sielu saa rauhan ja sydän
onnensa löytää?! Vastaa siihen!

AINI. Voi, voi! Mistä minä tiedän? Enhän minä osaa sanoa.

EETU. Siinä sen taaskin näen. Vastaushan se jo on tuokin. Sinä siis et
seuraa, et?!

AINI (nyyhkytellen). Mahdotontahan se on...

EETU. No niin. Mahdotontahan se on sinulle. Arvastahan sen. — Hyvästi
sitte, Aini! Ja ainiaaksi hyvästi! Mene! (Taluttaa Ainin rajusti,
käsivarresta pidellen, ulos).

JULJAANA. Poikaseni!

ESA. Mitä sinä nyt, Eetu...?!

EETU. Mene siitä sinäkin! Mene konttoriin ja sano, että Eetu Kokko ei
tule sinne, mutta se, joka häntä puhutella tahtoo, tulkoon tänne!

ESA. Teen työtä käskettyä. (Menee).

JULJAANA (menee jälleen soppeen itkemään. Kotvan äänettömyys).

EETU (seisoen mielen kuohussa keskellä huonetta ja takoen nyrkillä
sydäntään). Miks’ei, miks’ei se jo pakahdu, äiti, tämä kurjan kurja
sydän?!!

JULJAANA (menee Eetun luo). Tyynny, poikaseni, tyynny!

EETU. Te vain itkette. Ette sano mitään?

JULJAANA (hänen kaulassaan). Itkenpähän vain. Elä ole milläsikään!
Itken vain — ilosta, poikaseni.

EETU. Ilosta? Mitä te...? Ivaatteko? Kun muut kiroavat?!

JULJAANA. Sinä olet uljas, Eetuseni. Uskallat! Olet mies! Teet niinkuin
omatuntosi käskee. Olen ylpeä sinusta. Teet niinkuin itse oikeaksi
näet, et niinkuin muut käskevät. Ja sinä teet oikein.

EETU. Ja kuitenkin näin itseäni vahingoitan. Ja teitäkin, äiti, teitä,
ainoata, joka minua puolustaa.

JULJAANA. Mitä minusta?! Elä joutavia! Jumala minusta kyllä huolen
pitää. Kunpa sinä vain tulisit onnelliseksi!

SULO (tulee).

ESA (näkyy hänen jäljessään eteisessä, jossa ensin vähän viivyttelee,
vaan sitte myös astuu sisään).

SULO. Et tullut konttoriin, vaikka sinut käskettiin, Eetu?

EETU. Mitäpä minä sinne tulisin? Tiesinhän, että sinä tänne ehättäisit,
ja sanottavasi tiedän sanomattasikin.

SULO. Pidätpäs sinä ääntä!

EETU. Ääntä se pitää, jolla ääntä piisaa.

SULO. Kunnes siitä loppu tulee. Ja nyt se loppu on tullut. Ja kun
sanottavani siis jo tiedät, niin laita niin — sen sanon isännistön
puolesta — että kolmen päivän kuluessa olet täältä poikessa. Syyt tähän
irtisanomiseen tiedät kai kertomattani myöskin?

EETU (naurahtaen). Kyllä — varsin hyvin, jos ne minun puolelleni
lykätään. Vaan näin ollen pääsen minä täältä pikemminkin, kun vain
palkkani saan.

SULO. Sen saat. Ja jos niin kiirettä teet, niin käy perimässä rahasi
konttorista vaikka paikalla. Ne kai sinä kuitenkin tulet sieltä
noutamaan, ettei tarvitse tänne lähettää?

EETU. Kah, voinhan teille vielä sen viimeisen kohteliasuuden tehdä.

SULO. Ja kun tämä tupa on tyhjennettävä, että Esa Virtanen pääsee...

EETU (Esan puoleen). Vot, vot, sanoi ryssä. — Niin sitä pitää kunnon
miehen!

SULO. Niin pidät kai huolen muoristasikin?

EETU. Jos muori mukaani muille markkinoille lähtee? Sillä ulkomaan
passi se tälle pojalle kyllä annetaan nyt.

JULJAANA. Minnekä minä vanha ja kitulias?!

SULO. Siinä tapauksessa me kyllä Juljaanasta huolen pidämme.

EETU. Mikä ääretön jalomielisyys! Toimitatte äitini kunnan
kustannukselle — vaivaistaloon! Eiköpäs niin? Siinä se teidän
huolenpitonne!

SULO. Sinun kai se on syy sekin, että niinkin pitkälle menee.

EETU. Hah-hah-hah-hah-hah!

JULJAANA (Eetun kaulassa). Mielelläni, mielelläni, kultaseni, menen
vaivaistaloonkin. Oman poikani tähden menen vaikka hautaan. Sinun
tähtesi, Eetuseni, kunhan sinä vain tulet onnelliseksi!!

EETU. No? Onkos teillä vielä mitä minulle sanottavaa, herra Sulo
Vaaranen?

SULO. Eipä ole.

EETU. Se oli hyvä. Laputtakaa pellolle sitte! Ja edeltäpäin konttoriin.
Tulen heti perässä. — (SULO ja ESA kiirehtivät pois). Tphyi! (Sieppaa
sängyltä tyynyn, jonka viskaa ovea kohti heidän jälkeensä). Oikeutta se
on olevinaan tämäkin! — Ja nyt, äiti, kampssut reilaan! Päivääkään en
ai’o täällä enää liikaa viipyä, en. (Menee).

JULJAANA (hänen jälkeensä). Jumala sinua varjelkoon, Eetu!

    Esirippu.



Kolmas näytös.


Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Iltapuoli päivää. Hämärtää.
Päivällinen on syöty. Pöydällä on kahvilekkeet ja liköörit. Pöydän
toisessa päässä istuu CEDERVALL, toisessa, jotenkin huomattavasti
juomain vaikutuksen alaisena, VIEMÄRI; pöydän takana istuvat JANTUNEN
ja HAJALA, etualalla taas: Cedervallin puolella RULIN ja Viemärin
puolella LYHYKÄINEN, molemmat puoleksi selittäin katsojiin päin.
Tyhjennetyn voileipäpöydän nurkkaan nojaten seisoo PIHLAJA ja sohvassa
istuvat: toisessa nurkassa BJÖRKLUND, toisessa SÖDERDAL.

CEDERVALL. Sillä, hyvät herrat, niinkuin jo etäältä kosken kohina, niin
kuuluu tarkkaavan korvaan sorrosta heräävän kansan nousu.

VIEMÄRI. Hyvä!!

CEDERVALL. Kohoavan auringon nuori kansa pani sieltä kaukaisesta idästä
raikkaan tuulen puhaltamaan ja se alkoi puhdistaa kaiken sen mädän,
jota väkivallalla meidänkin maahan ja kansaan tahdottiin levittää ja
jonka inhottava löyhkä, surkea sanoa, jo alkoi täälläkin nenissämme
tuntua.

VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!!

PIHLAJA (koskettaa Viemäriä olkapäähän, tehden merkin, että hän olisi
vaiti).

CEDERVALL. Ja silloin alkoi naapurimme jättiläinen oikoa vuosisatain
unesta raukeita jäseniään, hieraisi silmänsä auki ja heräsi vihdoin
näkemään, missä kurjassa tilassa se oli maannut. Se liikahti ja
mahtavana kohosi ja antoi äänensä kuulua laajan maansa joka ainoaan
soppeen.

VIEMÄRI (hillitysti). Hyvä!

CEDERVALL. Ja kaikkialta kohtasi sen ääni vastakaikua. Vähimminkö
täällä meillä, jossa ollaan aina totuttu vapaina elämään, valppaina
valvomaan, vaan ei uneliaisuuteen antautumaan, sortoon suistumaan?
Ei. Kun siellä vapauden liike alkoi, niin olivat täälläkin
kansamme virkeimmät ainekset heti valmiit siihen liittymään.
Pietari—Valkeasaaren linja oli ensimäinen, joka yleislakkoon liittyi.
Valppaat polyteknikomme sille julkisesti heti kannatuksensa antoivat.
Ja nyt — yhtenä kohinana liittyvät siihen kaikki järkevät kansalaiset.
Kaikki toiminta on seisautettava ja kaikilla aloilla — täälläkin!
Vapautuksemme hetki on tullut. Eikö niin?

VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!!

LYHYKÄINEN. Tietysti!

JANTUNEN. Kaikki ollaan mukana.

HAJALA. Ja kaikki ovat saatavat mukaan.

PIHLAJA. Niin pian kuin suinkin on kaikkien kansalaisten kesken
kokouksia pantava toimeen.

RULIN. Meidän lakkokomiteamme on jo järjestetty.

SÖDERDAL. Ja kaikki laitokset, olivatpa ne minkä nimellisiä tahansa,
ovat pakotettavat lakkoon.

LYHYKÄINEN. Se on luonnollista. Keinot meillä on käsissämme.

BJÖRKLUND. Joka tapauksessa on minun mielestäni kaikenlainen väkivalta
vältettävä. Sillä sillä ei voi olla muuta kuin huonot seuraukset.
Ensiksi...

LYHYKÄINEN. Joka ei tottele, viralta pois, vaikkapa olisi itse
kuvernööri.

HAJALA. Se pannaan ensimäisenä.

PIHLAJA. Se on päätetty. Huomispäivänä.

LYHYKÄINEN. Ja ell’ei hyvällä lähde, niin lähetetään semmoiselle
reissulle, josta ei enää takaisin tule.

BJÖRKLUND. Minä pyytäisin vain saada lausua ajatukseni loppuun.
(Nousten ylös ja tullen etualalle). Ensiksi, kaikenlainen väkivalta,
varsinkin jos se on hallituksen taikkapa muun yläluokan käyttämä, on
mitä suurimmassa määrässä turmiollinen, sillä se vaikuttaa tarttuvan
taudin tavoin ja synnyttää kansassa siveellisen rappeutumisen...

CEDERVALL. Minä pyydän, Aarne...

PIHLAJA. Mitä tässä joutavia...

VIEMÄRI. Saarnaamaan rupeaa...

RULIN. Ei se meihin pysty kuitenkaan.

BJÖRKLUND. Ette siis anna puhuakaan —?

SÖDERDAL. Annetaan. Kyllä, kyllä. Tee niin hyvin. Mutta lyhyesti.

BJÖRKLUND. Toiseksi, tahdon vain sanoa, että vaikka minä en suinkaan
pane yleistä kansalaislakkoa vastaan, jos se vain vie siihen suureen
maaliin, jota tarkoitetaan, ja koska isännistö, joka siitä eniten
tulee aineellisesti kärsimään, niin päättää, niin, sanon minä, on
mielipiteeni, että tällainenkin esimerkki voi olla ylen vaarallinen
tulevaisuudessa juuri meille itsellemme.

RULIN. Pelkkää hölynpölyä.

SÖDERDAL. Ettäs sinä viitsit, veli Aarne, turhaan puhua, kun me
kuitenkin tiedämme, että sinä menettelet toisin?!

BJÖRKLUND. Asemani mukaan — niinkuin te päätätte.

CEDERVALL. Vaan sen minä kuitenkin sanon suoraan, suorana suomalaisena,
että ell’en minä tuntisi sinua niin kunnon mieheksi, huolimatta
valkoisen laastarin tapaisista mielipiteistäsi, ja niin oivalliseksi
insinööriksi ja hyväksi tehtaan johtajaksi, niin kyllä minä ajaisin
sinut pellolle. Anteeksi kuitenkin, että sen sanon.

SÖDERDAL. Emmehän tänne kuitenkaan ole riitelemään tulleet, hyvät
veljet.

BJÖRKLUND. Emme suinkaan — minun puolestani. (Ottaa Cedervallin hänelle
ojentaman käden).

CEDERVALL. No, siis — Ei yhtään seuran pettäjää? Ei yhtään rikkuria?

MUUT. Ei! Ei!! Ei!!!

CEDERVALL. Siis kaikki toimeen taas! Ja toimitetaan, niinkuin
pääkortterista käsky kuuluu!

MUUT. Niin! Hyvä! Hyvä!! (Hyvästelyä. Kaikki, paitsi CEDERVALL,
poistuvat perälle).

CEDERVALL (kävelee pari kertaa edestakaisin, ottaa sitte sanomalehden
ja istuutuu ikkunan viereen sitä lukemaan. Soittaa kelloa).

AINI (tulee vasemmalta).

CEDERVALL. Sytyttäkää, hiidessä, jo lamput. Eihän täällä näe mitään.

AINI. Hyvä on, herra. (Sytyttää kattolamput). Jokos nämä juomatavarat
saa viedä, vai?

CEDERVALL. Viekää vain. (Nousee, menee ruokapöydän luo ja tyhjentää
liköörilasinsa, juoden kulauksen kahvia päälle. Katsahtaa sytytetyn
lampun valossa Ainiin). Enkös minä ole nähnyt teitä ennen? Ettekös
ollut täällä noin puolitoista vuotta sitten? Viime vuonna keväällä,
tarkoitan?

AINI. Kyllä, herra.

CEDERVALL. Sitähän minäkin. Ja olette ollut täällä koko ajan sitte, vai?

AINI. En, herra.

CEDERVALL. Missäs sitte?

AINI. Olen ollut välillä muualla.

CEDERVALL. Ettekä tahdo sanoa? — Kas väinkin! Nyt muistan. — Mutta
olettepas te — anteeksi, että sanon — muuttunut!

AINI. Hyvin mahdollista.

CEDERVALL. Niin, niin se käy tässä maailmassa. Kaikki vaihtuu, haihtuu.
Ei mitään ole pysyvää, iankaikkista. Ei muu kuin aika, sanotaan. —
Mutta viehättävä te olette sittenkin, neiti.

AINI (ottaa tarjoimen kahvi- ja likööri-astioineen ja menee ääneti
vasemmalle).

ESA (tulee perältä). Hyvää iltaa! Tehän olette asianajaja Cedervall?

CEDERVALL. Kyllä. Oletteko...?

ESA. Virtanen. Jyrykosken tehtaalta.

CEDERVALL. Hyvä on. Konttoristinne sai siis kirjeeni, jossa pyysin
lähettämään teidät puheilleni tänne?

ESA. Sen johdosta juuri olen tullutkin.

CEDERVALL. Tehän, kuulenma, olette siellä työväestön johtomiehiä, eikö
niin?

ESA. Jospa lienen. Yksissä tuumissahan sitä muuten kaikki ollaan.

CEDERVALL. Ymmärtäkää oikein: en sano moittiakseni. Yhteisiä tuumia
nyt tarvitaankin. Eikä vain tuumia, vaan toimiakin. Ja kaikkien
kansalaisten kesken. On toimittava, kuin yksi mies, oltiinpa mitä
luokkaa tahi säätyä tahansa. Tiedättekö, miksi?

ESA. Olen kuullut. Tiedän kyllä.

CEDERVALL. Siis — pitemmittä puheitta: kun käsky tulee, niin yleinen
lakko toimeen. Tiedätte myös, mitä sillä ai’otaan aikaan saada?

ESA. Takaisin entiset oikeutemme, kaikki, mitä meiltä on riistetty.

CEDERVALL. Ja vielä paljon muuta lisää, mitä meillä ei vielä ole ollut.
Ja jos voitetaan, niin ette tekään osattomiksi jää saaliin ja’ossa, se
vakuutetaan.

ESA. Toivottavasti mekin osaamme puoliamme pitää.

CEDERVALL. Sitä en epäile. Mutta senpä tähden täytyy meidän myöskin
olla varmat teidän avustanne taistelussa noiden oikeuksien ja etujen
saavuttamiseksi.

ESA. Meidän kantamme on kyllä selvä ja sen pitäisi olla myöskin
kylliksi tunnettu. Sillä salakähmää ei meidän puoluemme toimi.

CEDERVALL. No, siis? Voin siis pitää vastauksenne kysymykseeni
luotettavana?

ESA. Kyllä. Että meidän miehet kaikki Jyrykosken tehtaalla ovat mukana
yleislakossa, se on niin varma, kuin minä tässä seison.

CEDERVALL. Tahdoin vain kuulla sen teikäläisten omasta suusta, en
muuta. Nyt olen huoleti. Asia on tärkeä ja kiireellinen, huomatkaa se.

ESA. Se kyllä pannaan vireelle viipymättä. Saan siis poistua?

CEDERVALL (ojentaen kätensä). Hyvästi! Ja onnea vain!

ESA. Hyvästi! (Menee perälle).

EETU (tulee samassa sieltä sisään. Hänellä on täysiparta ja siniset
silmälasit, harmaat housut, samettitakki ja leveälierinen huopahattu).
Herra Cedervall!

CEDERVALL. Nyman?! Mitä uutta?

EETU. Tänään lähtee viimeinen juna Helsinkiin.

CEDERVALL. Minä olen valmis palaamaan. Täällähän onkin kaikki jo
järjestyksessä, vai?

EETU. Kyllä. Minun tietääkseni. Puodit ovat kiinni, paitsi ruokakaupat.
Koulunopettajilla ja virkamiehillä on parasta aikaa kokous. Poliiseilta
vaaditaan tänään aseet. Huomenna ei lasketa enää yhtään laivaa menemään
ja kello 2 päivällä on suuri kokous torilla. Aiotaan vaatia maaherran
eroa ja poistumista paikkakunnalta.

CEDERVALL. Mainiosti. No, entä sinä?

EETU. Minä tietysti jään. Tehtäväni ei ole lopussa.

CEDERVALL. Tarkoitatko maanteitä?

EETU. Siellä kyllä miehiä löytyy, missä tarvitaan vartioimassa, ja
metsämiehiä ne ovat tottuneita kaikki.

CEDERVALL. Mitäs sitte?

EETU. Arpaa, joka minulle Tukholmassa lankesi.

CEDERVALL. Luuletko, ettei hän hyvällä poistu.

EETU. Maaherra? Eipä tiedä.

CEDERVALL. Itsepäisestipähän tuo on tähän saakka istunut
paikoillaan, se on totta, — huolimatta kaikista mielenosoituksista ja
uhkauskirjeistä.

EETU. Pelkäävät, että hän huomenna kutsuttaa venäläistä sotaväkeä
avuksi.

CEDERVALL. Siinä tapauksessa on sinun ratkaistava, mihin tekoon saamasi
arpa sinua velvoittaa.

EETU. Sen tiedän. Ja siksi jäänkin.

CEDERVALL. Onko sinulla rahaa?

EETU. Vähän on jäljellä.

CEDERVALL (ottaa lompakostaan 50-markan setelin). Riittääkö
viisikymmentä?

EETU. No! Liikojahan siinä ei ole.

CEDERVALL. Tässä on vielä viisikymmentä lisää.

EETU. Ehkäpä nyt jo sitte...

CEDERVALL. Ja nyt minä lähden. Aika onkin täpärällä. (Soittaa).
Hyvästi! (Kättely).

AINI (tulee vasemmalta).

CEDERVALL. Laskelmani, neiti! — Mutta pian! — Ja ajuri asemalle.
(Menee).

AINI. Hyvä on, herra.

EETU. Ja sitte minulle, olkaa hyvä, puolikas konjakkia ja vettä.

AINI (katsottuaan Eetuun pitkään ja epäröiden). Hyvä on.

EETU. Asun täällä yhdennessätoista numerossa.

AINI. Hyvä on. (Menee).

EETU (ottaa sanomalehden, jota käy lukemaan). Enhän minä näiden
perhanan tummien lasien läpi näe mitään. (Nostaa lasit otsalleen).

SULO (tulee kovin hermostuneessa mielentilassa perältä). Hyvää päivää!
(Katsahtaa EETUUN, joka heti vetää lasit silmilleen, kävelee pöydän
ympäri, avaa vasemmalle vievän oven ja katsoo saliin).

EETU (itsekseen). Sulo Vaaranen! — Hyvä, ettei tuntenut.

SULO (palaa). Anteeksi! Oletteko matkustavainen, herra?

EETU (vastaa lehden takaa). Kyllä.

SULO. Ette ehkä sattumalta tunne... Jyrykosken tehtaan — isännöitsijää?

EETU. En.

SULO. Tuota, ettekä siis ketään muutakaan henkilöä tehtaalla?

EETU. En — en.

SULO (itsekseen). Saakeli! — Minne hiidessä hän sitte on kadonnut?
(Menee perälle).

AINI (tulee vasemmalta). Saanko pyytää herran vähän aikaa istumaan
täällä salissa. Niin kauan kuin pidän ikkunaa auki. Konjakki ja vesi
ovat täällä pöydällä. Olkaa niin hyvä, niin saan tuulettaa vähän!

EETU. Kernaasti. — Kiitos! (Menee vasemmalle).

AINI. Kiitoksia! Suokaa anteeksi, herra. (Vetää oven kiinni).

SULO (palaa samassa perältä). Sittekin olet täällä. — Arvastahan.

AINI. Mitä sinä täällä teet?

SULO. Sepä kysymys! Sinua etsin. Sinua tulin hakemaan.

AINI. Turha vaiva! Olen täällä paikassa.

SULO. Karkuretkellä olet. Vaadin sinua palaamaan takaisin — heti.

AINI. Ja millä oikeudella?

SULO. Sen saat kyllä nähdä, ell’et täältä hyvällä lähde.

AINI. Vaan jospa en hyvällä lähdekään.

SULO. Niin poliisivoimalla sinut vietän.

AINI. Anna tulla vain. Kyllä silloin saat kuulla kunniasi.

SULO. Mitä tarkoittaa uhkauksesi, Aini?

AINI. Sinäpä tuota ensiksi uhkasit. Minä pyydän vain: anna minun olla
rauhassa nyt. Paikan olen, niinkuin jo sanoin, täällä itselleni ottanut
enkä sinun käskystäsi täältä lähde koskaan. Ja ell’et täältä hyvällä
lähde sinä, niin kyllä saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki.

SULO. Oletpa sinä koko lintu!

AINI. Lintu kuin lintu! Mutta kenenkäs kasvattama?! Itsepäs minut
pauloillasi pesääsi houkuttelit.

SULO. Niinpä muistakin, että olet toisen luona palveluksessa etteikä
sinulla ole oikeutta niin vain ilman muuta paikkasi jättää ja toinen
ottaa.

AINI. Oikeutta?! Ilman muuta?! Ajattelisitpa vähän, kun oikeudesta
puhut! Muistitkos sinä oikeutta, kun insinöörin luona palvellessani
et antanut minulle päivän rauhaa, et yön lepoa, ennenkuin minut
aviolupauksilla verkkoihisi sait kiedotuksi ja pois paikastani. Ja
kuinka olet lupauksesi pitänyt?

SULO. Niinkuin olen voinut — tähän saakka. Tiedäthän, etten...

AINI. Tiedän, että vain valhettelet ja narripeliä pelaat kanssani.
Palvelijan ja vaimosi välillä vain pidit minua. Molempain tehtäviä
olen sinulle tehdä saanut ja kuinka olet kohdellut minua? Kuin koiraa,
pahemmin kuin koiraa. (Pyyhkii kyyneleitään).

SULO. Valehtelet. Se ei ole totta.

AINI. Suora totuus. Ja olenko koskaan edes vähintäkään kiitosta saanut?
Muusta palkasta puhumattakaan.

SULO. Kaikki olet saanut, mitä elannoksesi olet tarvinnut ja vähäisestä
palkastani olen voinut antaa.

AINI. Ja potkuja päälliseksi.

SULO. Mitä et voi toteen näyttää, siitä sinulla ei ole oikeus puhua.

AINI. Mutta minulla on ihmisen oikeus olla niitä kärsimättä enää.
Kymmenen kuukautta olen jo petomaiselle kohtelullesi alistunut, —
sinelmät käsivarsissani kyllä voivat sen todistaa, — mutta nyt en minä
ai’o sitä kärsiä enää. Olen siitä tehnyt lopun eilen. Tänne tulin,
täällä otin paikan jälleen ja tänne ai’on jäädä. Se on viimeinen sanani.

SULO. Puhutko sinä tosissasi aivan, Aini?

AINI. Luuletkos sinä, että minun tekee mieleni kanssasi leikkiä laskea?
Ha-ha! Siihen ei sydämmeni kykene enää.

SULO. Mutta jos minä pyydän sinua?

AINI. Sekin on turha jo. Minä kyllä tunnen mikä mies sinä olet.

SULO. Kuule, Aini! Etkös sinä näe, että sinä häpäiset minun taloni,
häpäiset koko tehtaan.

AINI. Minäkö häpäisen?! Ha-ha-ha-ha! Onpa se todellakin naurettavaa!
Ja onpas sinulla käsitys! Mutta mitä sinä olet tehnyt, se ei ole
häväistystä ollut kenellekään? Eikö niin? Mitä kunniallisin teko vain?!
Eikö niin? Ha-ha-ha-ha!

SULO. Elä huuda! Sattuu vielä joku kuulemaan.

AINI. Niin tosiaan. Semmoisesta kunniallisesta teostahan ei saa puhua
ihmisten kuullen. Ha-ha-ha-ha!

• SULO. Pidätkö suusi... vai? (Tarttuu Ainia käsivarteen).

AINI. Kas väinkin! Vieläkin?! — Kyllä. Minä lupaan: minä pidän suuni
kiinni. Mutta ehdolla, että heti paikalla lähdet tiehesi. Tuosta noin!
(Osoittaa ovelle).

SULO. Minäpä sanon sinulle, että lähden vain yhdellä ehdolla.

AINI. Ja millä?

SULO. Että hetipaikalla seuraat mukanani, muuten minä kyllä sinua
opetan. (Raahaa Ainia ovelle, survoen häntä toisen käden nyrkillä
niskaan).

AINI (huutaen). Päästä! Mitä sinä teet?! Ai! Et saa lyödä! Auttakaa!
Aut...

SULO (tukkien Ainin suun kädellään). Pidätkö suusi!!

AINI (on vaipumaisillaan lattialle). Ah! Aut...

EETU (syöksee sisään vasemmalta ja eroittaa Sulon Ainista). Mitä te
teette?! Annatteko olla?! Senkin...! Irti, sanon minä! Pois! Ulos! —
Minä olen kyllä koko puhelunne kuullut.

SULO. Kukas?... Mitäs teillä?... No, saadaanpas nähdä!!... (Poistuu
nopeasti).

EETU. Niin. Saadaanpa kyllä nähdä! (Auttaa Ainin ylös). Nouskaa!
Rauhoittukaa! Istukaa tähän!

AINI (istuutuu pöydän ääreen, pää käsien varaan, hiljaa itkien).

EETU (tuo salista tarjoimensa konjakkineen vesineen ja asettaa ne
pienelle sivupöydälle, kaataa ryypyn konjakkia, jonka vie Ainille).
Juokaa tämä, neiti! Se vahvistaa.

AINI. Kiitos, en minä. En minä tarvitse.

EETU. No, jos ette, niin minä juon — teidän onneksenne. (Tyhjentää
lasin ja istuutuu sivupöydän ääreen).

AINI. Antakaa anteeksi, herra... että teitä häirittiin... Ja
kiitoksia... (Aikoo mennä).

EETU. Eipä mitään. — Jokos te men...? Minnekäs te menette, neiti?

AINI. Tahdotteko jotakin?...

EETU. Pyytäisin teitä: — jääkää vähäksi aikaa!

AINI (katsoo häneen pitkään). Miksikä? — —

EETU. Ette tiedä, kuinka kovin minun äsken tuli sääli teitä, neiti
Aini?! (Ottaa pois silmälasinsa).

AINI (säpsähtäen). Eetuko...?

EETU. Eetu Kokko minä olen. Niin.

AINI. Eetun silmät! Tunnenhan minä. (Kiepsahtaa Eetun kaulaan).

EETU. Minä kyllä tunsin sinut paikalla, Aini. Jo ennenkuin kuulin ja
näin tuon roiston menettelyn sinua kohtaan.

AINI. Sinä siis minut pelastamaan tulit.

EETU. Aavistinpa, että näin oli käynyt, — että hän sinut näin oli
muuttumaan saanut.

AINI. Ei puhuta siitä enää, Eetu. — Mutta oletpa sinäkin muuttunut.
Sinäkin kai olet paljon kärsiä saanut. En olisi tuntenut sinua näin
parrakkaana. Ja varsinkaan silmälasien takaa. Ja tuommoisessa puvussa.
Ja kun äänesikin on hieman muuttunut.

EETU. Mahdotontapa näkyy olevan kaikkien entisten tuttavien saada selko
minusta.

AINI. Sinähän vierasta nimeäkin käytät?

EETU. Nyman, niin. Sen otin Tukholmassa. Sillä nimellä olen Cedervallin
ja kumppanien kirjoissa. Eikä asianajaja itsekään, vaikka minua ennen
on Eetu Kokoksi puhutellut, nyt siksi aavista.

AINI. Mutta miksikäs näin teet, Eetu?

EETU. No, arvaatpahan tuon?

AINI. Toimit heidän asioissaan, niinhän?

EETU. Piti ruveta. — Mutta annetaan olla! Kuule! — Niin. Kerrohan
itsestäsi vähän, Aini! Ja mitä muuta tiedät näiltä mailta, (juo ryypyn
konjakkia). Suo anteeksi, että nyt ryyppään. Mutta en voi muuten.
Karaista täytyy luontoani, etten menisi ihan veteläksi.

AINI. Eihän se hyvä ole. Mutta ymmärränhän minä tuon.

EETU. Niinpä se on. Ainoastaan se, joka itse on kärsinyt, ymmärtää
toisen kärsimykset. Paljonpa niitä siis taisi tullakin sinun osallesi?

AINI. Kun sinä läksit!

EETU. Niin, niin. Tiedänhän minä: minun se oli syy sekin, kun kaikki
muu.

AINI. Eikä, Eetu. Omantunnon vaivat alkoivat minuakin kiusata. Minun
olisi pitänyt menetellä toisin, — niinkuin sinä tahdoit.

EETU. Mutta kiusaaja oli väkevämpi. Niin se on aina. (Juo taas).

AINI. Ja onnen sijasta jouduin mitä suurimpaan onnettomuuteen. Kun ei
ollut ketään opastajaa, neuvonantajaa.

EETU. Nekös neuvot auttaisivat?! Eipä niistä ollut minullekaan apua.

AINI. Näet, kun ei äitiäsikään ollut lähi tienoilla.

EETU. Äitini, niin. Kerropas hänestä. Hänestähän juuri tahdoin
kuullakin. En ole mitään tietoja hänestä saanut, enpä liioin
kenestäkään..

AINI. Sinä silloin arvasit oikein, Eetu.

EETU. Toimittivat muorin vaivaistaloon, niinhän? Mitenkäs muuten?!

AINI. Sinne ne veivät.

EETU. Etkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt, vai?

AINI. Kyllä — kerran. Hän oli karannut vaivaistalolta ja tuli tehtaalle.

EETU. No?

AINI. Josko minä voin kertoa?

EETU. Kerro — kerro!

AINI. Hän hoki lakkaamatta: kunpa minun Eetuni vain tulisi
onnelliseksi! Kunpa minun Eetuni vain tulisi onnelliseksi!

EETU. Muori oli... tullut... heikkopäiseksi, vai?

AINI. Niin, Eetu.

EETU (peittää kasvonsa käsiinsä ja itkee). Äiti, äiti!!

AINI. Eetu kulta, elä itke!

EETU (rohkaisten mielensä). Hyi, saakeli, kun miehistä miestä itkettää!
(Juo taas ryypyn konjakkia). Entä sitte?

AINI. Hän vietiin takaisin vaivaistaloon.

EETU. Elääkö hän vielä, vai?

AINI (epäröiden). En tiedä.

EETU. Sano pois vain! Kestänpähän senkin kuulla.

AINI. Hän oli karannut vaivaistalolta vielä toisen kerran, — viime
kevättalvella, — metsään.

EETU. Ja kuollut sinne?

AINI. Paleltunut — —

EETU. Kuoliaaksi?

AINI (hiljaa). Niin.

EETU. Se kuuluu olevan paras kuolema. Sitä nukkuu kun kauniisen uneen.
Elämä jäähmettyy, kiteytyy kirkkaaksi, läpikuultavaksi jääpuikoksi
jonnekin kuusen oksaan, tähtien ja kuun sitä surullisesti silmäillessä.
— Äh! Loruja! (juo taas kulauksen ja ottaa ajatuksissaan taskustaan
revolverin, jonka laskee pöydälle).

AINI. Mikä sinulla siinä on?

EETU. Kas! Ajatuksissaniko sen esille otin?! Onpahan vain tuollainen
pikkarainen koje.

AINI. Mistä sinulla se on?

EETU. Tukholmasta.

AINI. Keltä sen olet saanut?

EETU. Sainpahan vain. Kuka ne kaikki tietää.

AINI. Ethän ole itse ostanut?

EETU. En.

AINI. Mitä sinä sillä teet?

EETU. Eihän sitä tiedä, mihin sitä tarvitsee, — mihin se kelpaa.
Esimerkiksi, (ojentaa revolverin ohimoaan kohti) —.

AINI (tarttuu hänen käteensä). Eetu, Eetu! Mitä sinä teet? Anna olla!
Et saa!...

EETU. Ha-ha! Jokos sinä pelästyit? En suinkaan minä tässä sinun läsnä
ollessasi ja — kahden kesken ollen. Voisivat vielä luulla, että sinä
olet minut ampunut.

AINI. Et saa leikkiäkään.

EETU. Enhän minä. Vaan jos tämä elämän leikki joskus käy liika
raskaaksi, niin... eihän sitä silloin tiedä... (Juo taas).

AINI. Anna se minulle, Eetu, tuo revolveri!

EETU. Mitäs sinä sillä teet? Ethän sinä sitä osaa käyttääkään.

AINI. Onkos se niin vaikeata?

EETU. Miten millekin.

AINI. Anna — kuitenkin I Saat sen takaisin sitte... perästäpäin. Olet
nyt liika paljon juonut.

EETU. Loruja! — Vaan ei se sinulle vielä joudakaan, Aini.

AINI. Mitä sinä sanot?

EETU. Tarvitsen sen itse, niinkuin jo sanoin, kunnes muuan asia on
tapahtunut.

AINI. Mikä asia?

EETU. Muuan asia vain. Saatpahan sitte kuulla, kun tahi jos se tapahtuu.

AINI. Voi, mitä sinä nyt puhut, Eetu? Mitä sinulla on mielessä?

EETU. Ei mitään, ei mitään.

AINI. On kyllä. Oletkos sinäkin sieltä saanut toimeksesi...? Sano!

EETU. Mitä niin?

AINI. Voi! Ymmärräthän sinä. Kuulutko sinäkin niihin, jotka...?

EETU (naurahtaen). H—m! Mihinkä? No, ja jospa, niin entäpä sitte...?

AINI. Eetu, elä, elä! Jätä se! Miksi? Mitä varten?

EETU. Kah! Pitäähän sitä toki jokin urostyö elämässään tehdä.

AINI. Mitä sinä puhutkaan?! Tuohan on vastoin kaikkia Jumalan ja
ihmisten lakeja. Se on kauheata! Ja kenen, Eetu, kenen? Sano, kenen
ai’oit...?

EETU. Kylläpä sinä nyt joutavia utelet!

AINI. Minä arvaan, minä arvaan. Sen tauttako sinä olet tänne tullutkin?
Ja juuri nyt.

EETU. Katsos nyt! Minähän vain leikkiä laskin ja sinä sen heti todeksi
uskoit.

AINI. Ei, ei. Ei se leikkiä ole. Minä tiedän sen hyvin. — Kuule, onko
se panoksissa, tuo?

EETU. Tietysti. Mitenkäs...?!

AINI (ottaa revolverin ja piiloittaa taskuunsa). Sitte minä sen otan.
Kuule, Eetu, jos sinä vähääkään vielä minua rakastat, niin annat sen
minulle toistaiseksi.

EETU. Ja vielä kysyt?! Mutta mitä varten?

AINI. Ehkä minä sen tarvitsen paremmin, kuin sinä — nyt.

EETU. Nyt? Miksi nyt?

AINI. Eetu, usko minua: tämmöistä päivää minulla ei ole ollut vielä
koskaan elämässäni, — ei koskaan.

EETU. Ja se on minun syyni!

AINI. Eikä, kuin minun omani, — minun.

EETU. Miksi tulinkaan sitte tänne?! Miksi tapasinkaan sinut täällä?!

AINI. Että näkisit, mitä minä olen aikaan saanut sinulle ja itselleni.

EETU. Elä, Aini, elä turhia puhu.

AINI. En, en puhu turhia. Näithän itse, kuulithan itse, mitä Vaaranen
minulle äsken teki ja sanoi.

EETU. Sille konnalle on sinulla panos taskussasi, Aini.

AINI. Itseäni syytän, en muita, siitäkin onnettomuudesta. Ja se muka ei
ole lopussa. Takaisin uhkasi hän minut luokseen raastaa, ellei muuten
niin väkivallalla.

EETU. Ja sekö vielä saisi tapahtua?

AINI. Ei, ei koskaan se tule tapahtumaan enää.

EETU. Voi, miten ihaelenkin nyt sinun päättäväisyyttäsi, Aini!

AINI. Niin! Ennen sitä vain olisi pitänyt minulla olla. Silloin!
Silloinpa en nyt tarvitsisi pyytää sinulta, Eetu, anteeksi, että
sinutkin...

EETU. Et tarvitse nytkään.

AINI. Kyllä, Eetu. Siitäkin syytän itseäni myös ja vielä enemmän juuri
siitä, että minä olen sinutkin tuommoiseen onnettomuuteen syössyt.

EETU. Et ikinä sinä ole sitä tehnyt, Aini, et ikinä. Minä olen vain
joutunut näin pitkälle.

AINI. Niin syvälle olet sinä langennut, sinäkin! Taivaan Jumala! Minä
en siedä, minä en siedä sitä nähdä enää. Ajatukseni pimenee, pääni
menee sekaisin. Missä pelastus?!

EETU (juo). Pelastus?!

AINI. Kuule, Eetu! Kun olet juonut pullosi tyhjiin, niin mene
huoneesesi ja pane maata.

EETU. Olenko mielestäsi sitte jo niin hiivassa?

AINI. Selvänä ollessasi aivan tahdon vielä kanssasi puhua, Eetu. (Hänen
kaulassaan). Sinäkö olisit murhamies?! Murhamies?! Ajattelehan toki
vähän! Mikä rikos?! Mikä rikos?! Kauhein, mikä maailmassa on! Riistää
toiselta ihmiseltä henki, toiselta! Voi, en olisi sitä koskaan sinusta
luullut, Eetu...!!

EETU. Näin syvälle on nyt sitte Eetu Kokko langennut.

AINI. Ei, ei! Minä en voi sitä kestää. Mene, Eetu, mene! Huoneesesi
mene nukkumaan! Jumala auttakoon sinua, Eetu! (Syleilee ja suutelee
häntä).

EETU. Aini! Rakas! Nytkö sinut löysin, pelastuksen enkelini? Nytkö
vasta?!

    (Ulkona rämähtää yhtäkkiä "Porilaisten marssi" laulettuna
     ja torvilla soitettuna, vähitellen edeten).

AINI (ikkunassa). Kas siinä! Mikä ääretön kansan paljous!

EETU. Voiton riemu kasvoissa kaikilla!

AINI. Herroja poikkeaa tänne. — Mene jo, Eetu!

EETU. Näkemiin asti sitte, Aini. (Menee perälle).

AINI (kalpeana nojaten pöytään). Hyvästi, Eetu! (Jää seisomaan
paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Jää hyvästi! (Ottaa taskustaan
revolverin, mutta piiloittaa sen sinne kohta takaisin).

    (Lyhyt väliaika).

    (SÖDERDAL, PIHLAJA, RULIN, VIEMÄRI ja LYHYKÄINEN tulevat
    innostuneina perältä sisään).

VIEMÄRI. Täällähän se mettiäisemme onkin valmiina jo meitä odottamassa.
(Sieppaa Ainin syliinsä ja pyörähyttää häntä kerran ympäri).

SÖDERDAL. Pullo samppanjaa miestä päälle, neiti!

LYHYKÄINEN. Kuuletteko: samppankaljaa vain!

RULIN. Ja niinkuin se jo tuossa olisi!

PIHLAJA. Sillä nyt on "Suomessa huomen".

VIEMÄRI. Ja sorron sumut hälvenevät suurlakon edessä.

AINI (menee hoippuen vasemmalle). Hyvä! — Heti! — —

SÖDERDAL. Meidän valtakuntamme on nyt perustettu maan päällä. —
Istukaa, miehet, pöydän ympärille! (Vasemmalta kuuluu revolverin
laukaus). — Häh?

RULIN. Mitä hittoa?!

PIHLAJA (joka on aukaissut salin oven). Tyttö verissään lattialla.

    (Kaikki menevät saliin ja palaavat kantaen Ainia sisään).

VIEMÄRI (revolveri kädessä). Pannaan sohvalle, sohvalle.

SÖDERDAL. Viedään sinne.

LYHYKÄINEN. Mihinkäs hän ampui itsensä?

SÖDERDAL. Jahka katson. Odottakaa! (Tutkii polvillaan lattialla).
Sydämmeen, suoraan sydämmeen.

PIHLAJA. Mikä hitto tytölle tuli?!

SÖDERDAL. Ei hänestä enää kalua synny.

VIEMÄRI. Ja mistä hän tämmöisen kelpo browningin sai?!

RULIN. Aivan käsittämätöntä. Se on ihan harvinainen tapaus
itsenmurhastatistiikassa, että nainen ampuu itsensä.

EETU (peräovella). Mikä se oli?

LYHYKÄINEN. Ravintolan palvelija vain tässä...

EETU. Ampui?... Kuoliko?

SÖDERDAL (nousten ylös). Kuollut on.

EETU. Aaah! (Peittää kasvonsa käsiinsä ja hoipertaa ulos).

    Esirippu.



Neljäs näytös.


Pihamaa Jyrykosken tehtaan isännöitsijän asunnonedustalla. Vasemmalla
asuinrakennus, jonka kuistikolle eli verannalle portaat nousevat
perältäpäin. Kuistikon yläpuolella on parveke, jonne pääsee
yläkerroksesta lasioven kautta. Kuistikolla on pöytä ja muutamia
tuoleja ja maassa, kaiteen alapuolella, viheriäseksi maalattu
kiikkulauta. Oikealla puolella on syreenipensaikko ja sen keskellä
puoliympyrään tehty penkki. Perällä koivuja, joiden, keskitse tie
painuu taustalla järveksi muodostuvan virran rantaan. Koko ajan kuuluu
loitommalta kosken kohinaa.. Aamuhuurut kohoavat uomasta äyrästä pitkin
haihtuen metsään. On kevät. Ilma on kirkas ja leuto.

EETU (tulee, hiljaa viheltäen, oikealta pensaikon läpi. Hän on puettu
kehnoon työmiehen pukuun, partansa on ajettu, mutta sängellä, ja
silmälaseja hän ei käytä. Seisoo kotvan kuistikon edessä, katsellen
rakennusta, ja menee sitte pensaikkoon, jonka penkille heittäytyy
selälleen).

SULO (tulee perältä ja aikoo nousta kuistikolle; samassa hän huomaa
Eetun). Kah! Kuka siellä vetelehtii?

EETU (nousee istualleen). Onpahan vain...

SULO (palaa alas pihalle). Mitä sinä täällä teet?

EETU (istuu edelleen). Enpä mitään. Heittäydyin vain vähän lepäämään.

SULO. Ei tämä kellekään mikään makuuhuone ole. — Mitäs sinulla on
tekemistä täällä? Mitä tahdot?

EETU (pää kumarassa). Olenpahan vain työnhaussa.

SULO. Minkä työn? Etkös tiedä, että täällä on lakko tehtaalla?

EETU. Mistäpä sen tietäisin?! Vastikään tulin tänne.

SULO. Mistäpäin sitte olet? Ja kuka?

EETU (astuu esille). Eipä näy herra Vaaranen minua tuntevankaan.

SULO (katselee; viivytellen). Eikös...? — Eetu Kokkohan olet?

EETU. Sama juuri.

SULO. Sitähän minä... Enpä todellakaan... Siitäpä onkin jo hyvän
aikaa... Kaksi vuotta umpeen, kun täältä läksit.

EETU. Onhan sitä senkin jälkeen tavattu.

SULO. Eipäs. Milloinka?

EETU. Viime syksynä. Suurlakkoviikolla.

SULO. Nyt erehdyt. Missä niin?

EETU. Kaupungin "Seurahuoneella". Samana päivänä, jolloin...
Muistattekos? Ja melkein samassa huoneessakin, jossa...

SULO. Mitä sinä?! Kuule, siitäkö sinä...? Oletkos sinä... Haamuko sinä
olet, vai?

EETU (nauraa kuivakiskoisesti). Ha-ha-ha! Mikä haamu?! Ei niitä
nykyaikaan enää näyttäydy. Ilmi elävä ihminen vain.

SULO. Sinähän olet ollut ulkomailla? Missä sinä olet ollut? Kerro!

EETU. Mitäs niistä!...

SULO. Mistäs sinä nyt olet tullut? Viimeksi? Missä olet ollut? Häh?

EETU. Vähän joka paikassa. Viimeksi Lapin puolella sisälmyksiäni
jäähdyttelemässä. Riittääkös se?

SULO. Ja nyt olet työn puutteessa, sanot?

EETU. Eikös se näy päältäpäinkin, mihin säätyyn kuulun?!

SULO. Odotahan! Jospa minä sittenkin voisin auttaa sinua: — antaa
sinulle työansiota.

EETU. Vaikkako pyörät on pantu seisomaan?

SULO. Mitä se sinua liikuttaa? Ethän sinä täkäläisiin kuulu etkä liioin
järjestyneihinkään.

EETU. Muka vain kolmen markan mies, joka kelpaa luomaan kunniansa mille
tunkiolle tahansa? Kost’ jumala.

SULO. Mitä sinä nyt joutavia! Ethän sinä siltä rikkuri ole.

EETU. Ei, hyvä herra, kyllä minä vaikka kuolemaani asti säätyni
oikeuksia puollan, niinkuin aatelismies ainakin.

SULO. Oma tahtosi! Tee niinkuin sinua huvittaa. Ja itsepähän sitä aina
oikuistaan kärsiä saa. Ikävä vain, että usein syyttömätkin saavat
toisten oikuista kärsiä. Niinpä täälläkin tehtaalla: sadat saavat jäädä
palkattomiksi muutamain yltiöpäitten villityksestä, jotka täällä ovat
lakon saaneet aikaan. Esa Virtanen, jonka itse autoin eteenpäin, se
täällä nyt muitten johtajana teuhaa.

EETU. Vai niin ylös se Esa...?

SULO. Eikä tyydytä enää mihinkään. Isännöitsijä oman talonkin
näyttämöineen ja lukutupineen melkein ilmaiseksi heille hommasi, vaan
ne vielä vaativat, että vähennäppäs sitä ja annappas tätä yhtä mittaa,
yhtä mittaa.

(PALVELIJA tulee sisältä kuistikolle, kantaen kahvilekkeitä, jotka
panee pöydälle, katettuaan sen ensin valkoisella pöytäliinalla, ja
poistuu sitte).

SULO. Kas siinä! Insinööri on jo noussut ylös ja tulee, näköjään,
kuistikolle vieraineen kahvia juomaan. Saat nyt poistua täältä, Eetu,
muualle.

EETU. Hyvä, hyvä, mennään, ettei heille silmään tikkua tulisi. (Menee
perälle).

BJÖRKLUND (tulee sisältä kuistikolle). Aa! Huomenta, herra Vaaranen.
(istuutuu pöytään).

SULO. Hyvää huomenta, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Mitä uutta?

    (Samassa alkaa kuulua suuren kansanjoukon laulamana "Internationale").

SULO. Siinä se juuri on, mistä ai’oin tulla teille ilmoittamaan, herra
insinööri.

BJÖRKLUND. No? Mitä niin?

SULO. Työväki kerääntyy kaikki talolleen asiasta keskustelemaan. Minkä
olen tietooni saanut, aikovat he tehdä loppuvaatimuksensa ja lähettää
edustajia luoksenne niistä päättämään.

CEDERVALL (ilmestyy paitahihasillaan parvekkeelle). Huomenta! Huomenta!
Mitä pentelettä tuo tietää?

BJÖRKLUND. Juuri sitä, mitä ollaan aavistettu.

CEDERVALL. Kas, täältä näkyy hyvin, kuinka tuo satapäinen lohikäärmeen
hirviö kiemurrellen kulkee mäkeä ylös työväen talolle.

BJÖRKLUND. Ja sitte saamme kohta ottaa vastaan heidät täällä. — Tule
alas juomaan kahvia, Kosti.

CEDERVALL. Saakelin hurtat! (Menee sisään).

SULO. Minä en luule, että tämä hyvin päättyy, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Oletteko kuullut mitään tarkemmin heidän vaatimuksistaan
tänäpäivänä?

SULO. Niistäkin olen saanut vihiä. Alimman tuntipalkan tulee olla 35
penniä. Sitte 9-tunnin työpäivä. Työhön on otettava vain järjestyneitä
työmiehiä. Ja ilman perusteellista syytä ei saa ketään eroittaa työstä.

CEDERVALL (on pukenut takin päälleen ja tulee sisältä kuistikolle).
Tietysti tämä on kaikki vain niiden helvetin yllyttäjien syy.

SULO. Minun täytyy ilmoittaa, että epäiltäviä henkilöitä todellakin on
alkanut liikkua tehtaan lähistöllä.

BJÖRKLUND. Mitä sanotte?

CEDERVALL (istuutuu pöytään). Siinähän se on. Sitähän olen saarnannut:
meillä on liika vähän poliiseja.

BJÖRKLUND. No-o?!!

CEDERVALL. Mitä: no? Ei ollenkaan: no, veli hyvä! Oikeastaan meillä ei
ole poliiseja lainkaan. — Sanokaapa, herra Vaaranen, onko saatu selkoa,
ketä nuo epäiltävät henkilöt sitte ovat?

SULO. Yhden minä olen tuntenut tehtaan entiseksi työmieheksi, — Eetu
Kokoksi.

CEDERVALL. Sehän on siis jo tunnettu henkilö. Mutta ne muut? Sanokaapa:
onko poliisi saanut heistä selkoa, keitä ne ovat? Tietysti — ei?

SULO. Ei, minun tietääkseni.

CEDERVALL. Siinäpäs se on. Sanoinhan aivan oikein: meillä ei ole
poliiseja ollenkaan, — sillä ne eivät mihinkään kelpaa. Maaseudulla
varsinkaan.

BJÖRKLUND. Mitäpä niillä sitte tekisi, vaikka niitä olisi yksi joka
asukasta kohti.

CEDERVALL (deklamoiden). Sanon vain: kotimaisen hallituksen on
huolehdittava, että poliisivoima lisätään tarpeelliseen määrään ja
että se on moitteeton, käytettäköönpä siihen vaikka miljooneja.
Salapoliisilaitosta meillä ei ole ja sekin on saatava toimeen niin pian
kuin suinkin. Sen vaatii yksilön ja yhteiskunnan turvallisuus joka
suhteessa. Se huomataan meillä jo joka ikinen päivä.

BJÖRKLUND. Minä pyytäisin, herra Vaaranen, että olisitte hyvä ja
seuraisitte työväestön toimia ja mahdollisimman pian pitäisitte meitä
tapahtumain kulussa.

SULO. Koetan parastani, herra insinööri. (Menee).

BJÖRKLUND (taputtaa Cedervallia olkapäälle). Niin, niin, niin, veli
Kosti! Tähän sitä on tultu. Kun kuuntelin sinun äskeistä puhettasi
poliiseista ja muusta, niin muistuivat mieleeni vuosia sitte teille
lausumani ajatukset.

CEDERVALL. Mitä? Mitkä niin?

BJÖRKLUND. Ei olisi pitänyt ruveta tulen kanssa leikkimään eikä tarttua
miekkaan. Nuo välikappaleet, joita on käytetty omia tarkoitusperiä
saavuttaaksemme, — niinkuin yllytykset kutsunta- ynnä muissa asioissa
ja suurlakkohommat, niin ihanat kuin olivatkin, — ne sittenkin nyt
toisissa muodoissa kääntyvät meitä itseämme vastaan.

CEDERVALL (vihastuen). Minä en käsitä, Aarne, miksi sinä aina viitsit
joutavia jaaritella?? Tässä nyt ei ole kysymys muusta, kuin mitenkä
nykyisessä asemassamme pahetta, tuota roskajoukon sortovaltaa, on
vastustettava. Ja siinä ei siveyssaarnat eivätkä Raamatun lauseet auta,
vaan, niin sanoakseni, reaalipolitiikka.

BJÖRKLUND. No, no, no, veliseni! Ei nyt noin kuitenkaan panna
pahaksemme. "Jos on syy sysissä, niin on sepissäkin", sanoo suomalainen
sananlasku. Ja se on melkein sama kuin "ken tuulta kylvää, se myrskyn
niittää".

CEDERVALL. Äsh! (Nousee ylös). Kas siinähän Söderdal ja Rulin jo ovat.
(Menee alas).

    (SÖDERDAL ja RULIN tulevat perältä).

BJÖRKLUND (menee myös alas). Aikaiseenpa jo olettekin liikkeellä?

(Tervehdystä ja kättelyä).

SÖDERDAL. Hyvä, että eilen illalla vielä saatiin telefonitse tieto
siitä, mitä täällä on tekeillä.

RULIN. Ja tänään sen jo tietää koko maailma.

CEDERVALL. Entäs muut johtokunnan jäsenet?

RULIN. Oskar saapuu paikalla.

CEDERVALL. Siinähän meitä jo tarpeeksi onkin.

SÖDERDAL. Lyhykäinen on matkoilla. Jantusta ja Hajalaa taas ei ole
saatu käsiimme.

CEDERVALL. Saavat tyytyä meidän päätöksiimme.

BJÖRKLUND. Tuossapa herra neuvosmies jo onkin.

PIHLAJA (tulee perältä). Huomenta, huomenta! (Kättelyä). No, hyvät
ystävät, jokos se nyt on tullut meidänkin vuoromme?! Täällähän alkaa
asiat mennä huut helvettiin.

CEDERVALL. Mitenkä niin? Eipä suinkaan. Se riippuu meistä itsestämme.

RULIN. Jos annamme perää...

SÖDERDAL. Taikka panemme kovan kovaa vastaan.

CEDERVALL. Joka on minun neuvoni. Suljemme tehtaan ja annamme eropassit
joka ainoalle sorkalle.

PIHLAJA. Ja samalla annamme itsellemme oikein tuntuvasti pöksyille.

BJÖRKLUND. Tjah-hah-hah! Viisainta taitaisi olla, mutta — — mitäs minä
asiaan sekaannun — — Ettekös, hyvät herrat tee niin hyvin ja käy sisään
keskustelemaan. (Menee edeltä).

SÖDERDAL. Kyllä. Mennään sisään.

CEDERVALL. Tulemme paikalla. Mene vain edeltä. (Björklundin mentyä).
Minua tuo Aarne todellakin lopulta vähän kummastuttaa. Tuntuu aina,
kuin hän kuitenkin olisi meitä vastaan ja työväen puolella.

RULIN. Hän koettaa viisaasti risteillä Scyllan ja Charybdiksen välillä.

CEDERVALL. Mutta ajaa itsensä ja meidät karille sittenkin. Saatpa nähdä.

PIHLAJA. Hänellä on kuitenkin hyvät tuntosarvet. Ei haittaisi tarkemmin
kuulla, mitä hän neuvoo.

SÖDERDAL. Mennään sisään sitte.

CEDERVALL (mennessään). Tietysti hän neuvoo taipumaan, suostumaan,
alistumaan. Mutta se ei ole minun luonteeni mukaista. Sitä en voi. En
voi alistua minkään itsevaltiuden, tiranniuden, mahtikäskyn, väkivallan
alle, tulkoonpa se ylhäältä- tai alhaaltapäin, en.

RULIN (naurahtaen). Mutta muita kyllä voit vaatia, pakoittaa j.n.e.

    (Kaikki menevät sisälle).

SULO ja EETU (tulevat perältä kiivaasti puhellen keskenään).

SULO. Mutta minä sanon sinulle vielä kerran, ettet sinä nyt pääse
insinöörin puheelle. Sanoin sinulle myöskin jo, että hänellä on
vieraita, johtokunnan neuvottelu.

EETU. S’ei ole totta. Valehtelet vain.

SULO (tempaisee häntä portaiden luona käsivarresta syrjään). Kuulitkos
sinä?! Minä sanon sinulle, että sinä et saa mennä. (Juoksee itse ylös
kuistikolle).

EETU. Sepä on saakeli! Kyllä minä teille näytän, mitä minä saan ja mitä
en.

SULO. Vai uhkaamaan sinä tässä vielä rupeat!

EETU (oikea käsi housun taskussa). Eipä, totta tosiaan, maksa
vaivaa edessä pelotellakaan tuommoisia mitättömiä miehiä, kuin te
olette. Eihän niitä varpusia viitsi ampua muut, kuin kylänpojat
jousipyssyillään ja pienillä kivillä. He-he!

SULO. Niinpä sitte, jos mahdat ollakin suurempi herra kuin kylänpojat,
saat odottaa vastaanotto-vuoroasi, sen takaan.

EETU. Sulo Vaaranenko se sitte taaskin täällä tehtaalla komentaakin —
ovenvartijana?

SULO. Hän ei olekaan koskaan herroja ylemmäksi pyrkinytkään. Täyttää
vain muiden käskyjä.

EETU. Minä siis käsken ja vaadin, että heti paikalla ilmoitat
insinöörille, että minä tahdon häntä puhutella.

SULO. Niin paljon ehkä voin sinulle mieliksi tehdä, jos sen niin
välttämättä vaadit — mieltäsi lauhduttaakseni.

EETU. Sen vaadin — muutenkin.

SULO. Vaan minä tiedän kuitenkin jo edeltäpäinkin, ettei hän tahdo eikä
voi sinua puheelleen ottaa. Kohta, näet, saapuvat tänne työläisten
lähettämät edustajat.

EETU. Minä olen työläisten edustaja, minäkin.

SULO. No, ja mitä asiaa sitte on minun ilmoitettava sinulla
isännöitsijälle olevan?

EETU. Tahdon tarinoida vähän sekä sinusta että itsestäni. Saat
kernaasti olla siinä läsnä, jos tahdot.

SULO. Siinä tapauksessa saat pysyä poissa. — Oma syysi!

EETU. Hyvät Sano sitte, että niin armottomasti vatsaani hiukaisee.

SULO. Työtä olen sinulle tarjonnut. Kun et siitä ole huolinut, niin
vastannee kai vielä vatsasikin puolestaan.

EETU. Hah-hah! No, sano sitte, että minua janottaa niin saamaristi,
aivan kuin rikasta miestä helvetin tulessa.

SULO (naurahtaen). Kyllä. Mielelläni. Ehkä sinulle piiskaryyppy
lähetetään. (Menee sisään).

EETU (astuu pari askelta kuistikkoa kohti ja pysähtyy sitte
kiikkulaudan eteen). Sanonko minä vielä jotakin vai joko minä —
vaikenen? — — Minä tiedän, että minun on tehtävä tili, loppusuoritus,
mutta kenen kanssa, se on kysymys. Jonkunko toisen vai itseni kanssa?
— — Kun minä kysyn omalta tunnoltani — hitto sen ties’ mikä kapine
se oikeastaan on, mutta aivan kuin Jumalan ääni, jostakin kaukaa,
milloin pilvien tuolta puolen, milloin maan syvimmistä uumenista,
kaikuu se tämän maailman lo’an tahraaman takkinikin alta korvaani,
— niin, kun siltä kysyn: kuka ja miksi? Vastaus tulee aina, vaikka
kuinka sitä koettaisin käännellä ja väännellä itselleni edullisemmaksi,
— vastaus tulee aina: sinä itse — omasta tahdostasi! (istuutuu
penkille). Mutta eläpäs! Silloin astuvat esiin nuo kreivit ja
vapaaherrat — ylpeys ja itserakkaus meidän säädyssämme — ja sanovat:
Jumala on sinut semmoiseksi luonut, tuommoisen heikon tahdon sinulle
kummilahjaksi antanut, sen tautta sinun tilistäsi on niin ja niin
paljon vähennettävä. Ja kun itse et ole kyennyt elämääsi oikein
suunnittelemaan, niin olisi velvollisuus ollut yhteiskunnan. — — Kas
siinä se syntipukki, saakeli vieköön, onkin! Siitä pitää taittaa
niskat, niin että rusahtaa! Vaan mikäs herra se yhteiskunta sitte on?
Se on jokainen minun lähimmäiseni, joka — mitä? (Nousee ylös). Joka
ei ole voinut minun elämääni täydelliseksi, onnelliseksi tehdä. Joku
on sanonut, että pitäisi semmoista lähimmäistä rakastaa enemmän, kuin
itseään. Mutta se on helkkarin vale! Vihata sitä pitää, kostaa sille
pitää! Silloin tunnet elämäsi niin onnelliseksi, sydämmesi kelluu kuin
rasvassa. Se ei ole Jumalan ääni, vaan saatanan oppi! Hah-hah-hah! Ja
ihmisistä, meikäläisistä, langenneista, se on niin saatanan kaunis.
(Etäältä alkaa kuulua "Internationale", samoin kuin alussa), Ahaa!
Sieltäpä jo kuuluu laulu ja soitto! Kokous on päättynyt. Nyt sitä
tullaan tänne. Tulkaa, tulkaa, niin saadaan vielä kuulla ja nähdä
ihmislasten ikuista taistelua elämän merellä olemuksen hiljaisen riemun
eteen. (Hän vetäytyy syreenipensaikkoon ja painautuu piiloon sen
taakse. Laulu ja soitto lähenevät lähenemistään).

SULO (tulee ulos kuistikolle, katselee ja kuuntelee). Tulevat! — —
Tulevat! (Menee sisään ja palaa taas kotvasen kuluttua ulos).

BJÖRKLUND (jonka takana ovella näyttäytyvät myös CEDERVALL ja muut,
tulee kuistikolle). Minä otan vastaan heidät täällä ulkona.

CEDERVALL. Ei. Sitä et saa tehdä. Anna lähetystön tulla sisään
puheellesi.

SULO. Sitä samaa minäkin neuvoisin, herra insinööri.

BJÖRKLUND. Pelkurejapa olette!

CEDERVALL. Pane sinä vain elämäsi alttiiksi, jos tahdot Mutta me emme
näyttäydy ollenkaan.

SULO. Se on parasta sekin. Sillä luultavasti he eivät tiedä johtokunnan
jäseniä täällä olevan. Jos sen tietäisivät, niin eihän sitä voi
aavistaa, mitä jonkun päähän tuossa kuohuksissa olevassa laumassa
yhtäkkiä voi pälkähtää.

CEDERVALL. Voisivat sytyttää talon tuleen tahi Herra ties mitä tehdä.
Me menemme. (Vetäytyy muitten kanssa sisään).

SULO. Tuossa niitä jo näkyykin. Olkaa niin hyvä tekin, herra insinööri,
menkää sisään!

BJÖRKLUND. No. Ehkä on parasta... Saamme rauhassa... sisällä neuvotella.

    (Laulu ja soitto lakkaa. Piha alkaa vähitellen täyttyä ääriään
    myöten työläisistä. Esille astuu lähetystö ESA VIRTASEN johtamana).

ESA. Työläiset ovat päättäneet tulla lakon johdosta neuvottelemaan
tehtaan isännöitsijän kanssa ja pyytävät 6-miehiselle lähetystölleen,
jota johtamaan minä olen valittu, puheillepääsyä. Olkaa niin hyvä ja
ilmoittakaa tämä isännöitsijälle.

SULO. Kyllä. Hyvä on. Varsin mielelläni. (Menee sisään).

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Lauletaanko taas, toverit?

ESA. Toverit! Minä pyydän, että nyt ei laulettaisi. Se voisi häiritä
neuvotteluamme. Koetetaan pysyä niin tyyninä, kuin suinkin.

TYÖLÄISET. Hyvä, hyvä, hyvä!!

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Ei lauleta sitte.

SULO (palaa kuistikolle). Isännöitsijä pyytää lähetystön tulemaan
puheilleen.

ESA (ja hänen mukanaan viisi miestä menee sisään).

SULO (seuraa heitä).

(Työläiset alkavat ensin hiljaa, vaan sitte yhä äänekkäämmin puhella
keskenään. Lauseista ei kuitenkaan saa täyttä selkoa. Vähän ajan
kuluttua ilmestyy EETU pensaikon välistä ja tunkeutuu joukon keskitse
rakennuksen seinäviereen kuistikon portaiden taakse, ajoittain näkyen,
ajoittain painuen joukon peittoon).

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Kauanpa nuo viipyvät.

TOINEN ÄÄNI. Eipä taideta suostua vaatimuksiimme. (Edelleen sekavaa,
äänekästä puhelua).

ESA (ja lähetystön muut miehet palaavat kuistikolle). Toverit! (Kaikki
vaikenevat). Meidän on lähdettävä uudelleen talolle neuvottelemaan.
Meidän vaatimuksiimme isännöitsijä, kuten hän sanoi, johtokunnan
määräysten mukaan, ei suostunut. (Lähetystö astuu alas pihaan. Kuuluu
pitkä vihellys jostakin joukon takaa. Muuan huutaa "alas", toinen
"ulos" ja kohta yhtyy koko lauma huutamaan: "isännöitsijä, ulos!")

BJÖRKLUND (tulee vähän ajan kuluttua kuistikolle ja asettuu kaidepuiden
luo, tehden kädellään merkin, että hän tahtoo puhua).

SULO (on häntä seurannut ja asettuu parin askeleen päähän hänen
viereensä, katsomon puolelle).

    (Joukko vaikenee).

BJÖRKLUND. Tahtoisin teille puhua pari sanaa, hyvät yst..,

EETU (on noussut portaiden aliastimelle, josta ampuu BJÖRKLUNDIA ja
SULOA kohti kolme revolverin laukausta ihan peräkkäin, ja tunkeutuu
sitte joukon läpi perälle päin).

BJÖRKLUND (kaatuu, huudahtaen, maahan) .... ystävät!—-Ah!

SULO (aikoo ensin auttaa häntä, mutta tarttuu sitte, huudahtaen, omaan
käsivarteensa ja juoksee sisään).

    (Yleinen hälinä ja hämmekki).

(CEDERVALL, SÖDERDAL, RULIN ja PIHLAJA ovat hätääntyneinä tulleet ulos
kuistikolle ja nostavat Björklundin ylös).

CEDERVALL. Mitä te teette, mitä te teettekään, ihmiset?!

SÖDERDAL. Aarne, minne?... Kuinka sinä tunnet itsesi?

BJÖRKLUND (puoleksi pystyssä, muitten kannattamana). Minä en... ...
en... syytä ketään... teistä.. (Osoittaen työläisiin).... Viekää!

SÖDERDAL. Viedään, viedään!

PIHLAJA. Tule! Kannetaan pois.

RULIN. Mikä kauhea rikos taaskin on tehty.

CEDERVALL. Ja viattomasti. (Menevät kantaen Björklundia).

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Kuka se oli?

TOINEN ÄÄNI. Ja minnekä se katosi?

ESA. Vähän tutun näköinen mies.

ÄÄNI. Tuolla poliisit jotakin tännepäin retustavat.

TOINEN ÄÄNI. Saivat kiinni, näköjään.

ESA. Niin näkyvät. Tänne tuovat. (Kansa väistyy kahden poliisin tieltä,
jotka taluttavat EETUA).

ESA. Tämähän on Eetu Kokko.

EETU. Niin on. Ja hän se ampui. Elköön muita syytettäkökään.

(CEDERVALL ja SÖDERDAL tulevat ulos kuistikolle. Ovessa näkyvät RULIN,
PIHLAJA ja SULO vasen käsi siteessä).

SÖDERDAL. Minun on surullinen velvollisuuteni ilmoittaa, että
isännöitsijänne on kuollut. Toinen luoti sattui vatsaan, toinen
rintaan, lähelle sydäntä. Hän lähetti viimeisen, anteeksi antavan
tervehdyksensä työväellensä.

    (Masentunutta vaitioloa joukossa).

EETU. Mitä, kurja, olenkaan tehnyt?!

SÖDERDAL. Siinäkö murhaaja?

EETU (pää kumarassa). Tässä.

SÖDERDAL. Ja kolmas luotisi haavoitti konttoristia vasempaan
käsivarteen, vaan ei vaarallisesti.

CEDERVALL. Mikä on miehen nimi?

EETU. Cedervall! Enpä tietänyt teidän olevan täällä. Ettekö tunne?
Eetu Nyman eli Kokko.

CEDERVALL. Nyman?! Nyman?! En. En.

EETU. Hah-hah-hah-hah!

CEDERVALL. Mutta olkoon mies kuka tahansa, — kuoleman rangaistus on
näistä rikoksista tuomittava, että niistä vihdoin loppu tulisi.

EETU (pää pystyssä). Miksikähän sitte oikeastaan viattomat kuolevat ja
varsinaiset syylliset (osoittaa kuistikolle) jäävät eloon?!! (Lyhyt
äänettömyys; hänen päänsä painuu alas ja hän kääntyy murtuneena
työläisten puoleen). Oi, toverit! Nyt näen: mieletön on ollut tekoni.
Kamalan rikoksen olen tehnyt. Eksytetty olin ja eksyksiin jouduin.
Olkoon tämä teille varoitukseksi. Eläkää toisin kuin minä! Eläkää
rakkaudessa keskenänne, niin elätte rauhassa ja onnessa! Se oppi se
voittaa lopulta sittenkin. — Mennään!

    Esirippu.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eetu Kokko : 4-näytöksinen näytelmä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.