Title: Sappho : Viisinäytöksinen murhenäytelmä
Author: Grillparzer, Franz
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sappho : Viisinäytöksinen murhenäytelmä" ***


SAPPHO

Viisinäytöksinen murhenäytelmä


Kirj.

FRANZ GRILLPARZER


Suomentanut

V. A. Koskenniemi



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1910.



HENKILÖT.

 SAPPHO.
 PHAON.
 EUCHARIS | Sapphon palvelijattaria.
 MELITTA  |
 RHAMNES, orja.
 ERÄS SAPPHON MAAMIES.
 PALVELIJATTARIA, PALVELIJOITA ja MAAMIEHIÄ.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Vapaa seutu.

Taustalla meri, jonka lakea ranta vasemmalla puolen kohoaa kallioisiksi
penkereiksi. Aivan liki rantaa Afroditen alttari. Oikealla etualalla
luolan sisäänkäytävä, jonka suulla kasvaa pensasta ja murattia; etempänä
taustalla pylväskäytävän pää ja portaat, jotka vievät Sapphon asunnolle.
Etualan vasemmalla puolen korkea ruusupensas ja sen edessä ruohopenger.


Ensimäinen kohtaus.

    Symbaalien ja huilujen ääniä ja sekavaa huutoa kaukaa.
    Rhamnes syöksyy esiin.

RHAMNES.
Hoi, ylös unesta! Hän tulee, saapuu!
Oi että yksin toivolla on siivet
ja jalka hitaampi on sydäntä!
Pois vitkastelu, tytöt! Tosiaan
ei ole liikanopsa nuoruutenne!

    Eucharis, Melitta ja palvelijattaria pylväskäytävästä.

MELITTA.
Miks meitä moitit? Tässä olemme.

RHAMNES.
Hän saapuu!

MELITTA.
            Ken?

RHAMNES.
                 Hän, Sappho saapuu!

HUUTOA (sisältä).
Oi terve Sappho!

RHAMNES.
                 Kunnon kansa, niin,
oi terve Sappho!

MELITTA.
                 Mitä merkitsee
tää kaikki —

RHAMNES
            Ah te suuret jumalat!
Tuo tyttö kummastellen vielä kysyy!
Olympiasta saapuu valtijatar
ja voiton seppel sielt' on mukanaan;
hän koko Kreikan nähden, joka sinne
ol' leikin jalon todistajaks tullut,
on saanut runotaidon palkinnon.
Siks iloiten käy kansa vastahan
ja riemun levein siivin korottaa
nyt nimen voittajan päin pilviä!
Ja tämä käsi, tämä suu on hänet
ens kerran lyyran kieltä käyttämään
ja runon ohjatonta vapautta
vain soinnuin sitomahan opettanut.

KANSA (sisältä)
Oi terve, Sappho!

RHAMSES (tytöille)
                  Iloitkaahan toki! —
Te seppel nähkää!

MELITTA.
                  Näen Sapphon vain!
Me käymme häntä vastaan?

RHAMNES.
                         Viipykää!
Ei oo hän teidän riemuanne vailla!
On toisten suosioon hän tottunut.
Te tehkää kaikki valmiiks. Palvelija
vain palvellen saa näyttää suosiotaan.

MELITTA
Sa näätkö vierellänsä —

RHAMNES.
                         Kenen?

MELITTA.
                                Näätkö?
Käy rinnallansa mies niin loistava
kuin lyyran sekä jousen jumala
on kuvissa.

RHAMSES
            Ma näen, mutta menkää!

MELITTA.
Mut äsken meitä huusit!

RHAMNES.
                        Huusin kyllä.
Te tietkää, valtijatar lähestyy,
te tietkää, syytä ilohon on — mutta
sit' teidän tuoll' on työssä näytettävä.
Mies ääneen tervehtiköön lemmittyään,
on naisen lempi vaaliva ja tyyni.

MELITTA.
Mut salli meidän —

RHAMNES.
                    En, nyt pois, nyt pois!
    (Karkoittaa tytöt)
Hän tulkoon! Häiritä ei röyhkeys
saa soraäänin juhlaa ihaninta.


Toinen kohtaus.

Sappho, loisteliaasti puettuna, ajaen valkeiden hevosten vetämissä
vaunuissa, kultainen lyyra kädessä, päässä voitonseppel. Hänen
rinnallaan seisoo Phaon yksinkertaiseen pukuun puettuna. Kansa
ympäröi kulkueen ääneen mieltymystään osottaen.

KANSA (tullen näkyviin).
Oi terve, Sappho!

RHAMNES (liittyen muiden joukkoon).
                  Terve valtijatar!

SAPPHO.
Maamiehet, ystävät, oi kiitos teille!
Vuoks teidän seppeleestäin iloitsen, —
se suotu koruks porvarin on, mutta
vain taakaks runoilijan, keskellänne
sen omakseni vasta kutsun. Täällä,
vain täällä, missä unet nuoruuden
ja elon ensi kokeet, täällä, missä
myös saavutuksen riemu polttava
yht'aikaa täyteen sieluhuni astuu,
vain täällä, missä haudan kypressit
tuo vanhempaini henkiterveiset,
vain täällä, missä moni ystävä
jo lepää varhain kuollut, keskellänne,
mun rakkaimpaini keskellä — vast' täällä
tää seppel enää rikokselt' ei tunnu,
vaan muuttuu kaunistukseks halpa koru.

ERÄS JOUKOSTA.
Oi että, korkea, sa meidän olet!
Te kuulitteko koruttoman puheen?
Se enemmän kuin Kreikan maine häntä
on kaunistanut!

SAPPHO (astuen alas vaunuista ja tervehtien ystävällisesti ympärillä
seisovia)
Kunnon Rhamnes, terve! —
Artander, täällä — ikäs uhalla?
Kallisto — Rhodope! — Te itkette?
Kuin sydän vilpitön on silmäkin
mut kyyneliltä — maa te säästäkää!

ERÄS JOUKOSTA
Sa ole tervetullut kotirantaan
ja omiesi piiriin iloiseen!

SAPPHO
Mua ette turhaan tervetulleeks lausu,
tuon tässä teille kansalaisen lisää.
Käy esiin Phaon! Parahimpain sukuun
hän kuuluu, itse myös mies puolestaan.
Hän vaikk' on vielä nuori, näyttäneet
on hänet mieheks sanat sekä teot.
Jos tarvis soturia, puhujaa
tai kaunosuista runoilijaa taikka
ehk' ystävätä, kättä auttajan,
te häneen ensin aina turvatkaatte.

PHAON
Sun sanas, Sappho, pilkkaa nuorukaista!
Kuin ansaitseisin tuon ma kiitoksen?
Ken sitä kokemattomasta uskois?

SAPPHO
Ken näkee sanoistain sun punastuvan?

PHAON.
Ma voin vain vaieta ja ihmetellä.

SAPPHO
Sa takaat sanojeni totuuden,
on vaitiolo sisar ansion.
Niin ystäväni! Aina tietäkää!
Ma häntä lemmin! Hänet valitsin!
Hän lahjain runsaudessa määräkseen
on saanut tuoda laulun korkeudesta
mun hellin väkivalloin alas tänne
tään elon kukkalaaksoon ihanaan.
Ma tahdon rinnallansa keskellänne
nyt elää tyyntä paimenelämää
ja laakerini vaihtaa myrttihin,
vain kotohisen onnen kunniaksi
tään soittimeni kielet herättää,
joit' ootte ihmetelleet, ihailleet.
Nyt oppikaatte niitä lempimähän!

KANSA
Oi terve sulle, Sappho, korkea!

SAPPHO
Jo riittää! Kiitän teitä, ystävät!
Te palvelijatani seuratkaatte.
Tää päivä syöden, juoden, tanssien
te viettäkää, tää juhlapäivä, jolloin
luo sisarten on sisar palannut!
    (Maamiehilleen, jotka häntä tervehtivät)
Jää hyvästi — myös sa — myös sa — te kaikki!
    (Rhamnes poistuu kansan mukana).


Kolmas kohtaus.

    Sappho. Phaon.

SAPPHO
Näin, katso, ystäväni, elää Sapphos.
Mun töistäin kiitos, lemmest' — ystävyys,
nuo elossain on osakseni tulleet.
Oon siihen tyytynyt, oon onnellinen,
sa myös jos puoletkin vain siitä annat
mit' olet saanut — saaneesi jos myönnät.
Oon menettämään, ilman olemahan
ma tottunut. On vanhempani varhain
jo hautaan vaipunehet, sisareni
mun uskolliseen sisarsydämeeni
mont' iskettyään haavaa, Acheron
luo johti osaks oma syy, ja osaks
myös oikku kohtalon. Ma tiedän, kuinka
voi kiittämättömyys ja petos polttaa,
ja ystävyyden, lemmen pettymykset
ma oon jo povessani kokenut.
Oon menettämään, ilman olemahan
ma tottunut! Mut yhtä menettää
en ikinä ma voi, sua Phaon, en,
en ystävyyttäs enkä lempeäs!
Siks koettele, armas, itseäsi!
Et tunne vielä sitä pohjattuutta,
mi ammottaapi minun povessani.
Mun älä koskaan tuntea sa anna,
ma että täyden rinnan sulle tarjoon
ja tyhjän löydän!

PHAON
                  Jalo nainen!

SAPPHO
                               Eikö
sun sydämelläs muuta sanaa mulle?

PHAON.
Ma tuskin tiedän, mitä teen ja puhun.
Mun pienen elämäni pimennosta
näin nostettuna valon kirkkauteen
ja saatettuna onnen kukkulalle,
jot' turhaan parahimmat tavoittelee,
ma tunnen liian suureks riemun hurman
enk' onnessain ma itseäni löydä.
Nään metsät, rannat ohi kulkevan
ja sinivaarat, majat matalat
ja tuskin ymmärtää voin, että kaikki
tuo paikoillaan on, että mua vain
on onni aalloillansa kantanut!

SAPPHO
Sa suloisesti mielistelet, armas!

PHAON
Sa olla voitko sama nainen, jonka
käy maine Pelops-saaren ääriltä
ain' asti jylhiin vuoriin Thrakian,
jotk' yhtyy iloisehen Hellaaseen,
ja Kreikan meren joka saarella
ja paisteisilla rannoill' Aasian,
jok' kolkassa, miss' ykskin kreikkalainen
vain jumalaista kieltään laulain haastaa —
käy maine riemuin tähtiin nostettuna?
Jos todella tuo nainen olet sa,
kuin lankesivat silmäs nuorukaiseen,
jok' ilman nimeä on, kunniaa,
joll' on tää lyyra vain, mi arvon saa
siit' ett' oot sitä sinä koskettanut!

SAPPHO
Hui sentään lyyraa huonovireistä!
Se taitaa herratartaan ylistellä?

PHAON
Ens hetkest' asti, jolloin heikoin käsin
ma itse lyyran kieltä koittelin
on jumalkuvas ollut edessäni!
Kun istuin sisarien piirissä
ma vanhempaini lieden luona, kun
Theano-sisareni kätköstään
nous käärön, siitä lukeaksensa
sun laulujasi, Sappho — kuinka silloin
kaikk' kävi hiljaisiksi nuorukaiset
ja tytöt siirtyi viereen lausujan,
he ettei kultamurustakaan hukkais.
Ja kun hän alkoi: nuorukaisesta
niin hehkuvaisen lempilaulun tai
yön yksin-valvonehen valituksen
tai leikeist' Andromeden, Attiksen —
kuink' kuuli jokahinen, varoen
ees ettei hengitys, mi povesta
niin voimakkaana pyrki, häiritseisi.
Theano luettuaan mietteissänsä
pään painoi vasten tuolin selkänojaa
ja, katsoin aavan tuvan hämyyn, virkkoi:
Min näköinen hän liekään korkea?
Mun on kuin voisin hänet nähdä. Ah,
ma tuhansista hänet eroittaisin!
Niin oli kielen kahleet irroitetut
ja kukin vaivas mielikuvitustaan
sua uudell' ansiolla koristaakseen.
Ken keksi Pallaan silmän, Heron käden,
ken itse Afroditen sulovyön.
Ma yksin ylös nousin vaieten
ja astuin pyhään, hiljaisehen yöhön.
Ma siellä valtimoilla luonnon, joka
yön-untaan nukkui, luonnon salavoimat
mun povessani tuntein, ojensin
sua kohti käteni. Kun silloin pilvet,
niin lumivalkeat, kun tuulen leyhkä,
vuor'ilma, hohto hopeainen kuun
mun pääni ympärillä yhdeks suli,
sa olit mun, ma tunsin läheisyytes,
ja valon pilvissä näin Sapphon kuvan!

SAPPHO
Mua omall' lainallasi koristat.
Voi! jos sen joskus takaisin sa vaadit.

PHAON
Ja sitten isäni kun lähetti
Olympiaan mun vaununajohon
ja kaiken matkan sydämessäin kaikui,
ett' ompi runotaidon kruunusta
siell' otteleva Sapphon lyyra sekä
sen myöskin voittava — niin silloin paisui
mun sydämeni kaipuusta ja tielle
ma ajoin kuoliaaksi hevoseni
jo ennen kuin Olympian ma tornit
sain nähdä. Niin ma saavuin. Kilpa-ajot
ja taito painijain ja diskusleikit
ne meni ohi odottavan mielen;
en kysynyt, ken voitti palkinnon;
mit' olinkaan ma itse saavuttanut:
ma hänet nähdä saisin, naisten kruunun!
Niin tuli päivä lauluottelun.
Alkaios vuoron sai, Anakreon,
mut turhaan! Mieltäin ei he liikuttaneet.
Mut kuule! Kansan kesken alkaa kuiske
ja joukko jakautuu. Nyt tapahtui se!
Käsvarrellansa kultalyyraa kantain
jo astui nainen joukon melun läpi.
Häll' oli yllään valkopuku, joka
ain' yli peitettyjen nilkkain solui
kuin juoksee puro kukkakumpuin yli.
Sen palle palmu-laakerlehväinen,
jok' kuvas rauhan mainetta, se kertoi,
mit' tarvitseepi runoilija sekä
mi hänet palkitsee. Kuin aamunpilvet
ol' yllään purppurainen mantteli
ja kutrein sysimustain yössä välkkyi
kuu, hohtavainen otsakoriste,
jok' oli ylväs merkki herruuden.
Mun sisässäni ääni huusi: hän!
Ma lausunut en vielä luuloain,
kun kansan riemu tuhatäänin jo
mun aavistuksein todeks vahvisti.
Sa kuinka lauloit, kuinka voitit, kuinka
sa ylväin kruunuin koristettiin, sitten
kuink' kädestäsi voiton hurmassa
sa lyyras pudotit ja väen läpi
ma kuinka hyökkään sekä kohtaamana
sun katsees seison siinä häveten,
ma, hento nuorukainen, — sen sa tiedät
mua paremmin, oi korkea; ma itse
en enää miettien ees muistaa voi
mi tapahtui, min itse uneksin ma.

SAPPHO
Sun muistan seisseen aran mykkänä,
kaikk' elos näytti silmään noussehen,
jok' arastellen tuskin maasta kohos,
mut sentään oli tuleen syttynyt.
Sun käskin mukaani, sa seurasit
niin syvään ihmetykseen vaipuneena.

PHAON
Ken uskoi, että Hellaan jaloin nainen
lois silmän Hellaan halvimpahan mieheen.

SAPPHO
Teet väärin kohtalolle, itsellesi
Äl' ylenkatso mitä jumalat
on synnyinlahjanansa suoneet sulle,
täysonneen määrätylle, kaikkea
mist' tietää otsas, sydämes ja rintas!
Ne ovat tuet, joihin elämä
voi lujaan säikeitänsä kiinnittää.
On hyvä lahja ruumiin kauneus
ja elonilo onni verraton.
Mies-uljuus, valtavoima käskijän
ja päättäväisyys, sydän iloinen,
ja palveleva mielikuvitus,
ne elon kamarata kaunistavat,
ja elämä on elon korkein määrä!
Ei turhaan runottaret valinneet,
oo laakeria, jok' ei heelmää kanna.
Niin kylmänä se painaa niiden päätä,
se joille tuskain palkan kerran lupas.
On ilotonta ihmiskorkeudessa
ja taideparka pakoitettu on,
    (Phaonia kohtaan ojennetuin käsin)
ain täydelt' elämältä kerjäämään!

PHAON
Mit' taidat sanoa, sa lumotar,
jot' ei sun sanomanas uskois todeks.

SAPPHO
Kaks seppelettä, rakas ystävä,
siis itse otsillemme sitokaamme;
me elo taikamaljoist' taitehen
ja taide kädest' elon särpikäämme!
Nää tämä kaunis yksinäinen seutu,
mi puoleks maahan näyttää kuuluvan
ja puoleks rantamille Lethen vuon!
Me näissä luolissa ja ruusustoissa
ja näiden pylvästöjen juurella
kuin kuolemattomat nyt eläkäämme,
jotk' eivät tunne nälkää, kyllästystä;
ja yhtyneinä ikinautintoon
me kauniist' elämästä iloitkaamme.
Mik' on mun, on sun myös. Jos käytät sitä,
voin omaisuudestani iloita.
Sa muista, täällä olet kotonas.
Sun orjille ma herraks osoitan.
He multa oppivat sua palvelemaan.
Hoi tytöt! Orjat! Tänne!

PHAON.
                         Sappho, koskaan
kuin voin niin suuren hyvyyden ma maksaa?
Se aina kasvain painaa maahan minut.


Neljäs kohtaus.

    Eucharis. Melitta. Rhamnes. Palvelijoita.
    Palvelijattaria. Edelliset.

RHAMNES
Sa huusit, valtijatar.

SAPPHO
                       Niin, te tulkaa!
Tää teidän herranne on!

RHAMNES (puoliääneen, ihmetellen)
                        Herramme?

SAPPHO
Ken puhuu täällä?
    (Kuulostellen)
                  Mitä tahdot sa?

RHAMNES.
En mitään!

SAPPHO
           Mitään ällös puhukaan!
Te näätte herranne. Mit' tahtoo hän,
on teille käsky kuin mun tahtoni.
Voi sitä, häntä jok' ei tottele,
jot' ykskin pilvi tuolla otsalla
vain kiellon rikkojaksi todistaa!
Voin itseni ma puolest' unhoittaa,
ken häntä loukkaa, nostaa vihani. —
Nyt, ystäväni, heille itses usko,
sua painaa, nään sen, matkan rasitukset.
Suo täyttää kestiystävyyden laki
ja Sapphon ensi lahjoista sa nauti!

PHAON
Oi jospa voisin entiselämäni
kuin vaatteet heittää luotani ja voittaa
nyt mielenmaltin sekä kirkkauden,
ett' täysin olisin, mit olla soisin!
Jää hyvästi! Me kohta tapaamme!

SAPPHO
Sua odotan! — Sa tänne jää, Melitta!

    (Phaon ja palvelijat poistuvat)


Viides kohtaus.

    Sappho. Melitta.

SAPPHO (katsottuaan Melittaa kauan)
Melitta, sinä!

MELITTA
               Mitä, valtijatar?

SAPPHO
Vain tässä syömessäkö virtaa veri
ja toisilla on jäätä suonissaan?
He ovat hänet nähneet, kuullehet,
ja ilma, joka häntä ympäröi,
on heidän rintojansa vasten lyönyt,
ja tyhjä sana: mitä valtijatar?
on ensi ääni, jonka heiltä kuulen!
Heit' taitaisin ma vihata! — Sa mene!

    (Melitta menee vaieten).

SAPPHO (joka sillävälin on heittäytynyt ruohopenkerelle)
Melitta! Mitään etkö sanoa voi,
mi mulle iloks oisi, rakas lapsi?
Sa hänet näithän, etkö huomannut
sa mitään kerrottavan arvoista?
Miss' ovat ollehet sun silmäs lapsi?

    (Ottaa tyttöä kädestä ja vetää polvelleen).

MELITTA
Sa muistat hyvin, mitä usein sanoit,
ett'ei, kun läsn' on muukalainen, neitsyt
saa vapahasti heittää katseitaan.

SAPPHO
Ja sinä, lapsi, laskit alas silmäs?
    (Suutelee häntä)
Niin oli siis? Sa lapsi, opetus
tuo koski vanhempia, vilkkaampia;
saa paljon tyttö tehdä, mit' ei neitsyt.
    (Häntä silmillään mitaten)
Mut katsohan! Kuin olet muuttunut
siit' asti kuin sun jätin. — En sua tunne
ma enää. Paljon olet kasvanutkin —
    (Suutelee häntä uudelleen)
Sa rakas olento! Oot oikeassa,
mun varoituksein koski myöskin sua!
    (Nousten)
Miks mykkä yhä niin ja pelokas?
Et ennen ollut niin. Mit' epäröit?
Ei Sappho, valtijatar, luonas oo,
vaan Sappho, ystävättäres, Melitta!
Ei ylpeys, ei pika vihaisuus
ja mit' on pahaa muuta minuss' ollut
oo mukanani kotiin palanneet;
ne aaltoin helmaan hukuttanut oon
kun rinnallansa tänne matkasin.
Siin' ompi juuri lemmen taikavoima,
se kaiken, mihin koskee, jalostaa
kuin aurinko, mi sadepilvetkin
voi valonsäteillänsä kullaks muuttaa.
Jos katkerilla sanoilla ma koskaan
sua olen loukannut, se anteeks suo!
Kuin sisaret nyt yhdenvertaisina
me hänen rinnallansa eläkäämme,
vain rakkautensa eroittamina.
Ma tahdon hyväks tulla, nöyräks, hyväks!

MELITTA
Sit' olethan jo, ain oot ollut myös?

SAPPHO
Jos nimitämme hyväks' mik' ei pahaa.
Niin paljon saaneelleko riittäis se?
Mit' uskot, viihtyykö hän täällä, tyttö?

MELITTA
Ken viihtyis ei sun läheisyydessäsi!

SAPPHO
Mit' taidan minä hälle tarjota?

Hän seisoo nuoruutensa voimassa
ja elon kaunein kukkeus on hänen,
Kuin vastaherännyt hän iloiten
ja ihmetellen tuntee voimansa
ja siivet auki lyö ja korkeimpaan
hän määrään tähtää haukankatsehen.
Mik' ompi kaunista ja suurta, arvokasta,
on hänen! Voimakkaan on maailma! —
Ja minä! Oi te taivaan jumalat!
Te mulle mennyt aika antakaatte!
Te jäljet mennehitten kärsimysten
ja ilojen mun rinnastani viekää.
Mit' olen tuntenut ja tehnyt, kärsinyt,
se olkoon poissa, yksin muistostani!
Te suokaa palata mun aikaan, jolloin
mull' oli lapsen posket pyöreät,
kun arkana ja epäröivin tuntein
ma tuorein mielin astuin maailmaan;
kun aavistus, ei tieto tuskaisa
mun lyyrain kultakieliss' soitteli,
kun mulle viel' ol' lempi ihmemaa,
niin tuntematon, outo ihmemaa!

    (Nojaten Melittan povea vastaan).

MELITTA
Mik' on sun? Sairas ootko valtijatar?

SAPPHO
Täss' seison kuilun partaalla, mi hänet
ja minut ammottaen eroittaa;
nään tuolta kultarannan kutsuvan,
sen silmä saavuttaa, mut jalka ei! —

Voi häntä, jota houkutellehet
on varjot mainehen ja kunnian!
Kuin ruuhess' ulappata myrskyisää
hän soutelee. Ei viherjöitse puu
ei nouse laiho eikä kukka siellä,
ylt'ympäri vain harmaa äärettömyys.
Vain kaukaa rannat vihreät hän näkee
ja kumeana aaltoin kuohun läpi
hän yksin kuulee rakkaimpainsa äänet.
Jos mielensä hän malttaa, palajaa
ja etsii kotivainionsa jälleen,
on poissa kevät, ah, ja kukkaset,
    (Ottaen seppelen päästään ja sitä surumielisenä tarkastellen)
ja kuivat lehdet kahisevat hälle!

MELITTA
Tuo kaunis seppel! Mikä jalo palkka!
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet.

SAPPHO
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet!
Se totta on, Melitta! Rakas tyttö!
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet!
    (Pannen seppelen uudelleen päähänsä)
Se mainett' älköön pilkatko, kell' on se,
se ei oo turha, tyhjä kaiku vain,
on jumalvoima kosketuksessaan.
Niin hyvä! Köyhä en oo! Sitä paitsi
on mulla vielä oma rikkauteni:
on nykyisyyden seppel mulle suotu
ja tulevan ja menneen päivän kukat.
Sa ihmettelet, etkö ymmärrä?
Niin, ällös koskaan ymmärtämään opi!

MELITTA
Sa suutut?

SAPPHO
           En, en, rakas lapseni!
Käy toisten luo ja sano, koska tahtoo
sun käskijäsi luonaan nähdä minut.

    (Melitta menee).


Kuudes kohtaus.

    Sappho yksin.

(Laskee, ajatuksiin vaipuneena, otsan käsiinsä,
istuutuu ruohopenkerelle ja ottaa lyyran käsivarrelleen sekä lausuu
seuraavan säestäen sitä muutamilla akkordeilla.)

SAPPHO

    Ylhäällä asuva Aphrodite,
    juonikas tytär Zeuksen,
    ällös surulla, tuskalla paina,
    korkea, sydäntä sykkivää.

    Mutta tullos, jos kauniilta koskaan
    korvissas soittoni soinut on,
    jonka sa sointuja usein kuulit,
    isäsi asunnon jättäen.

    Itse sa valjastit välkkyvät vaunut,
    iloiset varpuses vetivät sun,
    tummin siivin ilmaa lyöden
    taivaasta toivat sun laaksoon maan.

    Niin sinä saavuit; otsas hymys,
    taivahatar sa kuolematon,
    kysyit sa, miksikä valitus kaikuu
    miksikä pyytävän huuto soi?

    "Mit' on kaipaava sydän nyt vailla,
    ketä nyt rinta ikävöi
    hellästi kietoa lemmen verkkoon;
    ken sua, Sappho, nyt haavoittaa?

    Nyt sua jos välttää, kohta hän seuraa,
    lahjoja hylkii, mut antaa viel';
    jollei hän lemmi, kohtapa lempii,
    nöyränä tahtoas totellen."

    Nyt tule myös, ota tuskani pois sa,
    joka mun rintaani ahdistaa,
    suo minun voittaa, mitä ma pyydän,
    kiistossa lemmen mun suojani oo!

(Nojaa raskaasti päänsä taaksepäin).



TOINEN NÄYTÖS.


Vapaa seutu samoinkuin edellisessä näytöksessä.


Ensimäinen kohtaus.


    Phaon (tulee).

PHAON
Tääll' on mun hyvä! Ilot pitojen
ja symbaalien melu, huiluin äänet
ja hillittömän riemun purkaukset
ei saavu näiden puiden alle, jotka
kuin häiriötä kantaakseen vain kuiskaa
ja yksinäiseen mietiskelyyn kutsuu.

Kuink' olenkaan ma siitä muuttunut,
kun jätin isän kodin, juoksijani
Olympiata kohti ohjaten?
Voin ennen riemun vallitessakin
miel'alain sekavien johtolangat
ma silmää terästäen selvittää,
siks kunnes tietoisuuteeni ne sain ma;
mut niinkuin heltehinen kesäyö,
yht'aikaa suloinen ja rasittava,
nyt raskas sumu painaa mieltäni,
jot' ajatusten ristisalamat
vain hetkeks valaisee ja taasen sammuu
niin oikullisna, tuskaa rintaan tuottain.
Kuin huntu peittää menneen elämäni
ja tuskin eilistä ma enää muistan
tai hetkeä, mi juuri ohi kiiti.
Ma kysyn itseltäni: sinäkö
Olympiassa vierellänsä seisoit?
Sa hänen rinnallansa kunniassa?
Sun nimesikö kantoi kansan riemu
yht'aikaa hänen kanssaan pilvihin?
Niin oli, tiedän, mutta vaivoin uskon!
Kuin poloinen on ihmisolento,
kun se, mit' ylintä hän toivoo, hänet,
kun toteen käy se, uneen uuvuttaa!
Kun hänt' en vielä nähnyt, kuvansa
kun mielikuvissa vain piirtelin
kuin sumuun harmajaan, kuin näyttikään
niin helpolt' yhden katseensakin tähden
tai sanansa, jo henkens' uhrata;
ja nyt, kun hän on mun, mun omani,
kun toiveet kultaperhosien tavoin
jo leijuu kotelonsa jätettyään,
nyt vielä kysyn, mietin, epäröin!
Ah! täällä unohdan ma itseni
ja hänet, vanhempani —
                       Vanhempani!
Nyt vastako ma teitä muistelen?
Mun teistäni te ette mitään tiedä.
Te ehkä kuolemaani itkette jo
tai ehk' on huhu teille kertonut,
ett' ompi poika, jonka rakastamaan
Olympiahan ette lähettäneet
vaan kisaan, Sapphon sylissä —
                               Ah, häntä
ken loukata voi? Naisten kruunua!
Saa sappeansa purkaa kateus,
ma puollan häntä maailmata vastaan!
Ja isänikin, kun hän näkee hänet,
hän mielellänsä jättää epäilyksen,
min rintahansa saanut julkeain
on sitransoittajattarien näky.
    (Ajatuksiin vaipuen.)
Ken lähestyy? Ah, joukko meluisa.
Niin inhottavaa! — Pois! — Mut minne? — Tänne!

    (Menee luolaan).


Toinen kohtaus.

    Eucharis. Melitta. Orjattaria kantaen kukkia ja seppeleitä.

EUCHARIS (huutaen)
Hoi tytöt! Tänne tuokaa kukkia
te koko kasa. Talo koristakaa
ja piha, pylväät, ovet, kynnykset,
ja kukkalaittehetkin somistakaa!
Nyt kasvi viereen kasvin, sillä tänään
nyt viettää valtijatar juhlaa lemmen!

TYTÖT (näyttäen kukkasiaan)
Kas tässä!


    (He alkavat ripustaa pylväihin ja puihin
    seppeleitä ja kukkakiehkuroita).

EUCHARIS
           Hyvä! Hyvä! Mutta sa, Melitta,
miss' on sun kukkas, tyttö?

MELITTA (katsellen tyhjiä käsiään)
                            Minunko?

EUCHARIS
Niin sinun! Mutta katsos uneksijaa!
Sa yksin tyhjin käsin tuletko?

MELITTA
Ma tahdon noutaa.

EUCHARIS.
                  Tahdon noutaa, sanoo,
mut liikahda ei silti paikaltaan.
Sa sano, pieni teeskentelijä,
mik' on sun? Mitä tapahtui, kun puolees
niin katsoi pöydäss' usein valtijatar
ja viekkain silmin sinut löydettyään
taas pilkallisna silmät alas loi.
Jok' kerta näin sun silloin punastuvan
ja kiusalliseen hämmennykseen joutuin
sun vanhan tutun toimes unohtavan.
Ja kun hän suuren maljan ojentaa
sun käski kaunihille vieraallemme
ja arasti kun huulillesi veit sen,
niin huusi äkkiä hän: silmät alas!
ja puolet suuren maljan sisällöstä
sa silloin permannolle vuodatit.
Mut silloin Sappho nauroi. Mitä tuo
kaikk' oli? Tunnustaa sun täytyy, tyttö!

MELITTA.
Sa laske minut!

EUCHARIS
                Ah, en ensinkään.
Pää pystyyn vain ja kaikki tunnusta!
Ah, kyynelenkö silmissäsi nään ma?
Sa poloinen. En enempää ma kysy.
Mut elä itke! Vielä jos sit' teet,
ma tulen pahoilleni. Ällös itke.
Jo lopussako kukat? — Tulkaa sitten.
Me uudet noutakaamme. — Tänne istu.
Viel' ompi ruusuja, sa seppel sido
ja ahkeroi, mut älä itke, lapsi.

    (Lähtee tyttöjen kanssa).


Kolmas kohtaus.

    Melitta yksin.

(Istuutuu ruohopenkerelle ja alkaa sitoa seppeliä. Hetken kuluttua
puistaa hän tuskallisesti päätään ja laskee alotetun seppelen viereensä.)

MELITTA.
Ei käy tää. — Ah, mun pääni halkeaa
ja sydän myrskyää mun rinnassani.

Saan täällä hyljättynä istua;
niin kaukana on koti vanhempaini
ja orjankahleet painaa kättäni,
min heidän, omaisteni puoleen nostan.
Voi minua, ma hyljättynä istun,
ei kukaan nää, ei kuule minua!

Nään kyynelin ma, kuinka toiset painaa
saa rinnan vasten rintaa ystävän,
mut mulle tääll' ei syki ykskään sydän
ja kaukana on ystäväni täältä.
Nään isäin ympärillä lasten leikin
nään hyväilevän lasten isiänsä;
mun isäni on merten takana,
ei saa hän tervehdystäin, suudelmaani.
Myös täällä tavallaan mua lempivät he
ja usein heiltä hellän sanan saan ma,
mut rakkautt' ei se, vain sääliä,
mi suopi hyvää itse orjallekin,
ja suu, jok' ensin imarteli, kohta
on täynnä katkerata ivaa, pilkkaa.

He saavat lempiä ja vihata
ja mitä sydän tuntee, lausuvat he,
heill' ovat kullat, purppurat ja korut
ja heihin ihmetellen kääntyy katse,
mut nurkassa on orjattaren paikka
ei häntä kohtaa katse, kysymys,
ei silmä, ajatus, ei toivomus!

Te jumalat, jotk' usein kuullehet
mua ootte, runsain käsin antakaa,
mit' teiltä nöyrästi ma pyydän nyt,
oi olkaa armolliset tällä kertaa!
Te viekää minut omaisteni luo,
ma jotta uskollista rintaa vasten
mun pääni polttavan nyt painaa voisin.
Te viekää omaisteni luo, tai ottakaa,
ah, luoksenne! — niin teidän luoksenne!


Neljäs kohtaus.

    Phaon. Melitta.

Phaon (joka Melittan yksinpuhelun aikana on ilmestynyt luolan suuhun,
mutta vetäytynyt taas piiloon, astuu nyt esiin ja laskee takaapäin
kätensä Melittan olkapäälle).

PHAON
Niin nuori ja niin surullinen, tyttö?

MELITTA
Ah!

PHAON
    Kuulin jumalilta rukoilevan
sun rintaa ystävän. Se ompi tässä.
Mun sitoo sinuun sama tuska, veri,
ja surevat on aina sukua.
Ma myöskin kaipaan vanhempiani,
ja kotimaahan palaa mieli mulla.
Me liittykäämme, jotta toisen tuska
ois balsamiksi toisen sydämelle.
Sa vaikenet? — Viel' epäiletkö, tyttö?
Sa ylös silmää! Hyvääs tarkoitan.
    (Hän nostaa leuasta tytön päätä.)
Kas, sama pieni juomanlaskija,
jok' kasti permantoa juomillaan!
Siks surullinen? Ah, tuo tapaus
niin mua kuin Sapphoakin huvitti.

MELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa
nyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).

PHAON
Sua loukata en tahdo, lapseni.
Noin vakaakatseinen tuo tyyni silmä?
Sun täytyy mulle kaikki kertoa!
Jo pöydässä ma sinut huomasin;
sun neitseellinen sulos seurassa
niin lempeästi loisti melun läpi.
Ken oot? Ja mikä pidättää sua täällä?
Et ollut pöydässä, sa palvelit,
ja orjattarien ma huomasin
sua toveriksi kutsuvan —

MELITTA
                          Sit' oonkin!

    (Kääntyy ja tahtoo lähteä).

PHAON (pidättäen häntä)
Ei vielä!

MELITTA
          Mitä orjattarelta
sa tahdot, herra? Vertaistansa hänen
suo etsiä —
    (Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä)
            Oi minut luoksenne
te ottakaatte, jumalat!

PHAON (käyden häneen kiinni)
                        Ah kuinka
sa vapiset. Sa mieles kohota.
Vain kädet sitoa voi orjankahle
ei mieltä vapaan voi se orjuuttaa!
Oo rauhassa, on Sappho lempeä,
ma sanon sanan, ilman lunnaita
hän antaa sinut taasen omaisilles.

    (Melitta puistaa ääneti päätään).

PHAON
Mua usko, hän sen tekee. Taikka onko
sun palavainen kaipuus kotimaahan,
jok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?

MELITTA
Ah, sano ensin, miss' on kotimaani!

PHAON
Et tunne sitä?

MELITTA
               Varhain lapsuudessain
sen suojasta oon pois ma riistetty.
Sen kukkaset ja laaksot muistossain
on vielä, nimensä on unhoittunut.
Sen luulen päivännousun puolla olleen,
niin oli kaikki siellä valoisaa.

PHAON
Se kaukanako lie?

MELITTA.
                  Ah, kaukana!
Siell' oli ympärilläin toiset puut,
ja toiset kukat siellä tuoksuivat,
sen taivaall' oli tähdet kaunihimmat
ja lempeämpi ihmisien mieli.
Ma monen lapsen kesken siellä elin
ja vanhus valkokiharainen, ah,
hänt' isäks kutsuin, hyväeli mua;
myös toinen mies, niin kaunis, lempeä
ja ruskotukka — sinun näköisesi —

PHAON
Sa vaikenet? Tuo mies?

MELITTA.
                       Hän minua —

PHAON
myös hyväeli, niinkö?

(Tarttuen tytön käteen)

MELITTA (hiljaa)
                      Olin lapsi.

PHAON.
Ma tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi!
    (Jättäen hänen kätensä:)
Mut edelleen!

MELITTA
              Niin meni kaikki hyvin.
Mut kerran yöllä huutoon heräsin,
jok' kaikui hurjana mun ympärilläin.
Niin tuli hoitajatar, tempas minut
ja kantoi ulos kamalahan yöhön.
Näin talojen ma palavan, ma näin
kuin ottelivat miehet, pakenivat
ja kaatuivat; niin yksi verihurtta
mua lähestyi ja tempas minut, sitten
ma kuulin sadatusta, huutoa
ja taiston melskettä; kun jällehen
ma kaikest' toinnuin, olin laivassa,
jok' kiiti tummain syvänteiden yli.
Ma ympärillä muiden tyttöin, lasten
näin itkevän, mut mitä kauemmaksi
niin tultiin, harvenivat rivinsä.
Mont' yötä, päivää kuljettihin niin,
ehk' kuukausia. Viimein yksin olin
ma noiden hurjain miesten keskellä.
Niin saavuttihin rantaan Lesboksen,
ma vietiin maihin. Sappho näki mun
ja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.

PHAON
Sun onko Sapphon luona paha ollut?

MELITTA
Ah ei! Hän ystävällisesti vastaan
mun otti, kuivasi mun kyyneleeni,
mua hoiti, opetteli rakkaudella;
vaikk' katkera ja pikainenkin joskus,
on hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.

PHAON
Mut isänmaatas et voi unhottaa?

MELITTA
Ah, liian kohta sen jo unhoitin!
Ma leikeissä ja talon toimissa
niin harvoin omiani ajattelin.
Vain tuskan, murheen mieltä painaessa
mun sydämeeni hiipii kaipaus,
ja muisto tuskan-suloisesti mulle
taas menneen onnenajan paljastaa.
Niin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas,
jok'ainut sana putos tuskaisesti
kuin paljahille hermosyille, kun —
mut nyt on hyvä taas, oon iloinen.

Sisältä kuuluu huuto:
Melitta!

PHAON.
         Kuule!

MELITTA
                Kutsuvat. Ma menen.

    (Jättää alotetun seppelen ja kukat).

PHAON
Mit' ompi tässä sulla?

MELITTA
                       Kukkia.

PHAON
Ja kelle?

MELITTA
          Sinulle — ja Sappholle.

PHAON.
Sa tänne jää!

MELITTA
              Mua huudetahan jo.

PHAON
Noin synkin muodoin ällös luotain lähde!
Sa näytä kukkas!

MELITTA
                 Tässä.

PHAON (ottaen ruusun joukosta)
                        Ota sa
tuo ruusu
    (Pistää sen tytön rintaan)
          muistoks tästä hetkestä
ja merkiks siitä, ettei kotona vain,
vaan muuallakin ystäviä on.

(Melitta, joka hänen kosketuksestaan on säpsähtänyt, seisoo nyt
korkeasti sykkivin povin, molemmat käsivarret riipuksissa,
alaspainunein päin ja silmä yhteen kohtaan kiinnitettynä. Phaon
on astunut muutamia askelia hänestä ja katsoo häntä kauempaa).

Sisältä huudetaan:
Melitta!

MELITTA
         Huusitko?

PHAON
Ma en, he tuolla.

MELITTA (keräten seppeleet, jotka ovat häneltä pudonneet)
                  Ma tulen!

PHAON
Niinkö tyly oot, Melitta?
Ma enkö vastalahjaa ansainnut oo?

MELITTA
Mit' antaa voin? Mit' olla mulla voisi?

PHAON
Vain ylpeys ja turhuus kultaa jakaa;
mut ystävyys ja lempi kukkasia.
Täss' ompi kukkia —

MELITTA
                    Niin nämä, joita
nuo tytöt tuolla ovat poimineet
ja tarkoitetut — ah, en ikinä!

PHAON
Mut mitä sitten!

MELITTA
                 Ah, kun ovatkin
niin paljaiks pensahat nää ryöstäneet.
    (Silmäillen ympärilleen ruusupensastoon)
Tuoll' oksalla on sentään vielä ruusu
mut liian korkeall', en ulotu.

PHAON
Ma autan.

MELITTA
          Ällös.

PHAON
                 Helpolla en niin
ma vaatimustain heitä.

MELITTA (nousten ruohopenkerelle)
                       Tule sitten.
Ma sulle oksan taivuttelen.

PHAON.
Hyvä!

MELITTA (varpailleen kohoutuen ja taivuttaen oksaa, jonka
äärimmäisessä päässä ruusu riippuu)
      Sa ulotutko?

PHAON (joka kiinnittämättä huomiota ruusuun on katsellut vain Melittaa)
                   Viel' en.

MELITTA
                             Mutta nyt!
Oi, luisun alas, putoan.

PHAON
                         Et toki.
Ma pidätän.

    (Oksa on ponnahtanut tytön käsistä, hän horjahtaa ja vajoaa
    Phaonin syliin, jonka tämä on pitänyt häntä kohden avoinna).

MELITTA
            Oi laske pois!

PHAON (pitäen tyttöä sylissään)
                           Melitta!

MELITTA
Voi minua! Sa päästä! — Ah!

PHAON.
                            Melitta!

    (Painaa äkkiä suudelman tytön huulille).


Viides kohtaus.

    Sappho, yksinkertaisesti pukeutuneena,
    ilman seppeltä ja lyyraa. Edelliset.

SAPPHO (tullen näkyviin)
Sua täytyy, ystäväni, etsiä?
Ah, mitä näen?

MELITTA
               Kuule! Valtijatar!

PHAON
Kuin? Täälläkö?

    (Päästää tytön käsistään)
    (Vaitiolo)

SAPPHO
Melitta!

MELITTA
         Herratar!

SAPPHO
                   Mit' etsit täältä?

MELITTA
Ma etsin kukkia.

SAPPHO
                 Ja löysitkin!

MELITTA
Nää ruusut —

SAPPHO
             — palavat sun huulillasi.

MELITTA
— on liian korkealla.

SAPPHO
                      Ehkä sentään
ei kyllin. Mene!

MELITTA
                 Tuleeko mun —

SAPPHO.
                               Mene!

    (Melitta poistuu).


Kuudes kohtaus.

    Sappho. Phaon.

SAPPHO
Phaon!

PHAON.
       Sappho!

SAPPHO
               Noussut liian varhain
oot pöydästämme. Kaipasimme sua.

PHAON
En maljaa, juhlan hälinää ma lemmi.

SAPPHO
Et hälinää. Tuo on kuin moite.

PHAON
                               Kuinka?

SAPPHO
Ma olen varmaan rikkonut, kun oon
ma tulojuhlan meluisaksi tehnyt.

PHAON
En sitä tarkoittanut.

SAPPHO
                      Täysi sydän
myös etsiä voi juhlan melua,
ett' yleisessä hälinässä yksin
ja huomaamatta vois se iloita.

PHAON
Niin!

SAPPHO
      Myöskin kunnon naapureille täytyi
mun kiitollista mieltä osoittaa.
He viinist' iloitsevat. Tiedät sen.
Ei mikään juhla vasta häiritä
saa rauhaa, jota lemmin kuten sinä.

PHAON.
Sua kiitän.

SAPPHO
            Menet?

PHAON.
                   Jos sa tahdot, jään.

SAPPHO.
Oot herra menemään tai jäämään.

PHAON
                                Suutuit?

SAPPHO (liikutettuna)
Phaon?

PHAON
       Jotain tahdotko?

SAPPHO
                        En mitään!
— Mut sentään!
    (Itseänsä hilliten)
Näin Melittan kanssa kuinka
sa leikittelit.

PHAON
                Kenen kanssa? Ah,
Melittan. Oikein. Entä sitten.

SAPPHO
                               Hän
on kaunis lapsukainen.

PHAON
                       Kyllä.

SAPPHO.
                              Mulle
on rakkain palvelijoistani hän,
niin, lapsistani, voisin sanoa,
sill' lapsina oon heitä rakastanut.
Vain siksi orjankahleita en ole
ma päästänyt, ett'eivät ennen aikaa
nuo kodittomat joutuis opettajan
ja äidin huolenpidost' osattomiks.
Oon siihen tottunut, ja monta naista
myös Mytilenen porvaristoss' ompi,
jotk' iloisesti muistain mainitsevat
ett' ovat muinaista he Sapphon työtä.

PHAON
Niin kaunista!

SAPPHO
               Mut kaikist' tytöistä,
joit' onnen leikki luokseni on tuonut,
ei mulle rakkaampaa kuin hän, Melitta,
tuo tyttö tyynimieli, hiljainen.
Ei henki korkea, ei suuret lahjat,
ja taiteen harjotteluun avuton, —
hänt' yli muiden sentään rakastin ma,
häll' ompi nöyrä, vaatimaton mieli,
häll' ompi hellä sydämellisyys,
mi hitaana, kuin tyyni etana,
yht'aikaa talo on ja asukas,
ja pienimmästä melustakin valmis
taas kuoreen vetäytymään pelokkaana
ja herkin tuntosarvin tunnustellen
se vierast' epäröiden koskettaa,
mut lujaan imeytyy, kun imeytyy,
ja kuollessa vain ottehensa jättää.

PHAON
Ah, totta, kaunista!

SAPPHO
                     En toivoisi, —
suo anteeks, ystävä! En toivoisi,
ett' oikku taikka leikki milloinkaan
tuon tytön poveen toisi toiveita,
jotk' eivät täyty, kiduttaisi vain.
Hält' tahtoisin ma säästää kokemuksen,
kuin täyttymätön kaipuu kuluttaa
ja halveksittu lempi kalvaa mieltä.
Mun ystäväni —

PHAON
               Kuinka sanoit?

SAPPHO
                              Sinä
et kuule mua.

PHAON
              Ma kuulin: lempi kalvaa.

SAPPHO
Niin kalvaa! Ystäväni, mieles on
nyt muissa. Tästä asiasta vielä
me toiste puhukaamme!

PHAON
                      Oikein! Toiste!

SAPPHO
Nyt, hyvästi! On tapa mulla ollut
nää hetket viettää Musain seurassa.
Jos heitä nyt en tapaiskaan, niin sentään
ma tiedän hiljaisuuden löytäväni,
ja sitä tarvitsen. Jää hyvästi!

PHAON
Sa menet?

SAPPHO
          Toivotko sa —?

PHAON
                         Hyvästi!

SAPPHO (äkkiä kääntyen)
Jää hyvästi!


    (Poistuu luolan aukkoon).


Seitsemäs kohtaus.

    Phaon yksin, sittenkun hän on hetken aikaa
    katsonut tylsästi eteensä.

PHAON
Sa todellakin ootko —?
    (Katsoen ympärilleen)
                       Hän on poissa! —
Mit' tapahtunut on? Sit' tuskin tiedän.
Oon sekaisin, on pääni tyhjä, raskas.
    (Katsoen ruohopengertä.)
Täss' istui hän, tuo kukoistava lapsi,
    (Istuutuu )
ma tahdon lepoon tässä painaa pääni.

    (Laskee väsyneenä päänsä kätensä varaan).



KOLMAS NÄYTÖS.


Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä.


Ensimäinen kohtaus.

    Phaon makaa nukuksissa ruohopenkerellä.
    Sappho tulee luolasta.

SAPPHO
Oi turhaa! Aatokseni harhailevat
ja kutsumatta luokseni ne palaa.
Mit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan
tuo kuva vihattu on mielessäni
niin tuorein värein sieluun poltettuna,
tuo kuva, jota paeta mun täytyy,
vaikk' yli elon rajain tieni veis.
Kuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka
Melitta häntä silloin syleili.
Ja sitten kaipuullensa antautuen
hän tytön suulle — pois, en ajatella
sit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!

Mut miksi itseänsä kiduttaa
ja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole!
Ken tietää mikä hetken vaikutin,
tai tyhjä oikku heidät yhteen veti,
jot' turhaa oisi edes nuhdella?
Ken käskee hänen tunnettansa minun
mun omaan tunteeseeni verrata.

Ei naisten tulta vaill' oo miehen lempi —
ken tuntee lemmen, elämän, sen tietää.
On vaihtelulle altis miehen mieli
ja elon muutteluihin mukautuva.
Niin vapaana hän astuu elämään
ja toivon aamunkoi on ympärillään
ja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka,
on suotu hälle maineen otteluhun.
On hälle ahdas sielun maailma
ja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää;
jos lemmen tapaa hän, niin kumartuu
sen hennon kukkasen hän poimiakseen,
sit' tarkastaa ja panee kypäräänsä
sen muiden voittomerkkein joukkohon.
Ei tunne hän sit' tyyntä paloa,
min lempi naisten poveen sytyttää;
kuink' kaikki naisen elämä ja aatos
ja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää,
kuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin,
jotk' äidin pesän ympärillä liitää,
vain lempeä — jok' kehto on ja hauta —
kuin sielun ahdingossa suojelevat;
ah, koko elämä kuin jalokivi
on kaulakäädyiss' syttynehen lemmen!
Mies lempii myös, mut hänen rinnassaan
on sijaa muullekin kuin rakkaudelle,
ja mitä nainen pitää paheena,
sen vapaasti mies itselleen voi suoda.
Miss' ikinä hän tapaa suutelon,
hän pitää oikeutenaan ottaa sen;
on paha, ett'on niin, mut niin on sentään!
    (Kääntyen ja huomattuaan Phaonin)
Haa, tuossa ruusupensaan varjossa
ken on — hän on se, rakas petturi;
hän nukkuu, rauha ynnä iloisuus
on hänen otsallensa asettuneet.
Noin hengittää vain syytön nukkunut,
noin nousta voi vain viattoman rinta.
Niin, armas, untas tahdon uskoa,
mit todistaiskin sitten valveill'olos.
Suo anteeks, että ensi hetkessä
sua, armas, epäluuloin loukannut oon,
kun uskoin että petos alhainen
noin puhtahasen temppelihen pääsisi
Hän hymyilee — jo avaa huulensa —
on kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää
ja valveill' lausuos sa nimi Sapphos,
jok' avaa sulle sylinsä.

    (Suutelee Phaonia otsalle).

PHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi
suljetuin silmin)
Melitta!

SAPPHO (heittäytyen taaksepäin)
         Haa!

PHAON
              Ah, ken herätti mun? Kateellinen
ken armaan unen kuvat karkoitti?
Sa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin
ett' armast' oli jotain vieressäni,
niin kaunis oli siksi unen näky.
Sa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä
oon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani
kuin ihmeen avulla on kaikonnut,
taas ahdistuksetta ma hengitän;
ja niinkuin onneton, ken joutunut
on meren aaltoin synkkään pimeytehen,
miss ahdistus ja kauhu vallitsevat,
taas aallon käden nostamana nousee
päin riemuisata päivänvaloa
ja ilman suutelo ja riemun äänet
yht'aikaa ympärillään leikittelee:
niin seison autuaana, onnellisna
ja toivon onnen hurman painamana
ett' oisi aisteja mull' enemmän
tai nautintoa vähemmän.

SAPPHO (itsekseen)
                        Melitta!

PHAON
Sa, armas, iloinen oo, onnellinen!
Tääll' on niin ihanaa, niin taivaallista!
Jo lepoon hennoin siivin kesäilta
käy hiljaisien kenttäin ylitse;
ja meri lemmenkaihoisena aaltoo
ja sulkee syleilyynsä päivän herran,
jok' orhinsa jo länteen ohjailee;
käy tuulenhenki hiljaa poppeleissa,
jotk' kanssa neitseellisten pylväiden
kuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat
kuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin
myös tehkää!

SAPPHO (itsekseen)
Suru yllättää mun taas —
mut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!

PHAON
Kaikk' kuumehoure nyt on kadonnut,
mi vaivannut on kauan minua,
ja usko mua, Sappho, konsanaan
en sinua niin lempinyt kuin nyt.
Sa tule, yhdess' iloitkaamme, Sappho! —
Mut kerro, mitä pidät unista?

SAPPHO
Ei totta puhu ne, ja valhetta
ma vihaan!

PHAON.
           Katso, äsken kun ma nukuin,
näin ihmeellistä, omituista unta.
Olympiassa uudelleen ma olin
kuin silloin kun ma ensi kertaa sinut
näin iloisissa kilpaotteluissa.
Ma kuulin ympärilläin kansan huudot
ja vaunujen ja taiston jyrinän.
Niin kuului soitto, kaikki vaikenivat;
sa lauloit armaan lemmen iloista
ja syvästi ma olin liikutettu.
Ma luokses syöksyin, mutta — ajatteles! —
en sinua ma enää tuntenut;
viel' oli soittoniekka entinen
ja pyöreill' olkapäillään purppura
ja lyyra valkeassa kädessänsä;
mut kasvot muuttuivat ja vaihtelivat
kuin sumu kukkuloita ympäröivä
ja laakerseppel oli kadonnut
ja otsalt' ylevältä vakavuus
ja huulet, jumallaulun laulaneet,
nyt maisen viehkeästi hymyilivät,
ja kasvot, itse Pallaan kaltaiset,
ne lapsenkasvoiks muuttui, lyhyesti,
sua vuoroin muistutti hän, vuoroin ei,
kuin Sappho oli vuoroin, vuoroin taas —

SAPPHO (huudahtaen)
Melitta!

PHAON.
Mun aivan säikytit! — Ken sanoi sulle,
ett' oli hän se? — Itse tuskin tiesin! —
— Oot liikutettu ja —

SAPPHO (osottaa häntä kädellä loittonemaan).

PHAON.
                      Sa mennä käsket?
Mut yksi sana suo mun sanoa —

SAPPHO (viittaa kädellään vielä kerran).

PHAON
Et tahdo? Mennä käsket? — Niinpä menen!


Toinen kohtaus.

    Sappho yksin.

SAPPHO (hetken vaitiolon jälkeen)
On jousi lauennut
    (Pannen kätensä rintansa ylitse)
                  ja tuoss' on nuoli! —
Ken vielä epäilee? On kaikki selvää!
Melitta elää hänen sydämessään,
jok' ompi unhottanut valansa,
ja hänen muotons' saavat unet, jotka
nyt hiipii vuotehelle petturin.
On Sappho hyljätty, ja orjan tähden?
Niin, hyljätty! Ja kenen hylkäämä?
Ma enkö enää ole sama Sappho,
jok' kuninkaita jaloissansa näki,
ja kruunuill' leikitellen hetken katsoi
ja kuuli — heidät sitte hyljätäkseen,
ja sama Sappho, jota koko Kreikka
on kerran kunnianaan tervehtinyt?
Oi hullu! Minkätähden astunut
oot laakerien kunnahalta alas,
miss' yhtyy tähtisoitto Musain kuoroon,
sa tänne laakson ahdinkohon, missä
vain köyhyys, uskottomuus vallitsee?
Siell' oli pilvein luona sijani,
tää paikk' ei muuks kuin haudaks ole mulle.
Hän, jonka jumalat on valinneet,
maan lapsihin hän älköön liittykö,
ei ihmisten ja ylimaallisten
oo arpa samaan maljaan sekoitettu.
Vain _toisen_ maailman voit valita
eik' ole paluuta sun valittuas;
yks puraisu jo maineen hedelmähän
se Proserpinen kranatien tavoin
sun riittää liittämähän varjoihin,
etk' enää elävitten joukkoon kuulu!
Ja turhaan elämä sua kutsuilee
ja suloäänin korvahasi soittaa
ja tarjoo lempeä ja ystävyyttä.
Oi onneton! Sa halaat ruusuja
ja okaan painaa saat sa rintaas vasten! —

Mut nähdä tahdonpa ma kaunottaren
jok' ompi Sapphon syrjään sysännyt.
Mit' uskoa? Mun muistoniko pettää,
kun, siltä kysyessäin, mieleen tuopi
se hennon, aran lapsosen? Ma muistan
vain silmät, jotka aina maata etsi,
ja huulet lapsen tavoin jokeltavat
ja tyhjän poven, jonka heikot aallot
vain leikki sekä rangaistuksen pelko
voi saada tympeästä rauhastaan.
Tai enkö huomannut ma suloa,
mi hänet tytön läheisyyteen vetää? —
Melitta! — Nähdä tahdonpa! — Melitta!


Kolmas kohtaus.

    Eucharis. Sappho.

EUCHARIS
Sa jotain käsketkö?

SAPPHO
                    Melittaa huusin.
Miss' on hän?

EUCHARIS
              Missä? huoneessansa, luulen.

SAPPHO
Hän etsii rauhaa? — Mitä tekee hän?

EUCHARIS
En tiedä. Mutta koko olentonsa
ja käytöksensä outoa on tänään.
Hän aamull' oli vaiti, kyynelehti;
mut äsken iloisena tapasin
ma hänet syli täynnä vaatteita
ja liinasia, matkalla hän oli
päin puroon, myrttimetsän siimekseen.

SAPPHO
Hän nauttii voitostaan! — Mut eteenpäin!

EUCHARIS
Ma olin utelias näkemään,
mit' etsi hän ja hiivin perässänsä.
Niin näin mä hänet —

SAPPHO
                     Hänen kanssaan?

EUCHARIS.
Kenen?

SAPPHO.
       Mut edelleen!

EUCHARIS
                     Ma hänet vedessä
näin seisomassa. Vaatteitansa oli
ylt'ympär rannalla, ja loput oli
hän korkealle vyöttänyt — ei tiennyt
hän lymyilijää peljätä — ja vettä
näin hänen pienin käsin kokoilevan
ja sitten huolekkaasti hieroskeli
hän käsiään ja kasvojansa, jotka
niin hyvin sätehistä auringon
kuin siitä innosta ja tavasta,
hän millä työnsä teki, hehkuivat
kuin purppura. Hän seisoessaan siinä
kuin nymphi oli, yksi nuorimmista
ja nähnyt hänet jos Diana ois —

SAPPHO
En tahdo kiitostas, vain kertomustas!

EUCHARIS
Kun tehty oli kylvyn toimitus
ja pyyhittynä kasvot, rinta, posket,
hän iloisesti laulain kotiin palas.
Niin oli itseensä hän unohtunut,
hän ettei huomannut, kun lehvillä
ma häntä viidakosta heittelin.
Hän astui kammioonsa, oven sulki
ja mitä sitten teki, tiedä en;
vain kätköistänsä hänen jotakin
ma kuulin hakevan ja laulelevan.

SAPPHO
Hän laulelee ja Sappho — ah, ma nyyhkin!
Sa tänne hänet tuo!

EUCHARIS
                    Melittako?

SAPPHO
Niin, kenen sitten muun? Melitta, ah,
niin sulosointuinen ja soma nimi!
Melitta — Sappho. — Mene, hänet tuo!

    (Eucharis poistuu).


Neljäs kohtaus.

    Sappho yksin.

(Hän istuu ruohopenkerellä ja nojaa pään käteensä; väliaika.)

SAPPHO.
En voi! Ah, turhaan vetoon ylpeyteeni,
sen sijasta vain lemmen äänen kuulen!
( Vajoaa entiseen asentoonsa)


Viides kohtaus.

    Melitta. Sappho.

Melitta (tulee, yksinkertaisesti, mutta huolella pukeutuneena,
ruusuja povella ja tukassa. Jää etemmäs seisomaan, mutta astuu,
kun Sappho ei tee mitään liikettä, lähemmäksi.)

MELITTA
Täss' olen ma.

SAPPHO (äkkiä kääntyen ja hätkähtäen)
               Ah, taivas, hän on kaunis!

    (Painaa kasvonsa, jotka hän on molemmin käsin
    peittänyt, ruohopenkerelle; väliaika).

MELITTA
Sa kutsuit?

SAPPHO
            Kuinka onkaan koristaunut
hän, petturi, nyt armahansa vuoksi!
Ma vaivoin vihaani voin hillitä! —
Min juhlan vuoks sa noin oot pukeutunut?

MELITTA
Min juhlan?

SAPPHO
            Miksi siis nuo korut, kukat?

MELITTA
Mua usein siit' oot nuhdellut sa, että
ma runsaast' antamias vaatteita
niin harvoin käytän, iloisempaan aikaan
niit' aina ahnehesti säästäen.
Tuo tuli äsken mieleeni, ja tänään,
kun meill' on ilopäivä, hiukkasen
ma päätin pukuani somistella.

SAPPHO
Nyt ilopäivä? Enpä tiedä, miksi?

MELITTA
Miks? Kas kun sinä olet palannut
ja — niin, en oikein tiedäkään ma, miks;
mut iloinen oon.

SAPPHO
                 Petturi!

MELITTA.
                          En kuullut;
sa mitä sanoitkaan?

SAPPHO (hilliten itseänsä)
                    Melitta, tule,
me tässä tyynesti nyt jutelkaamme. —
Kuin vanha oot?

MELITTA
                Sa tiedät itse, Sappho,
mik' kohtalo mun lapsuuteni aikaan
on sattunut; ei ole äiti kukaan
mun vuosiani tarkkaan laskenut,
mut luulen, ett' on niitä kuusitoista.

SAPPHO
Ei! valehtelet!

MELITTA
                Minä?

SAPPHO
                      Niin, et puhu
sa totta!

MELITTA
Aina! valtijatar.

SAPPHO
                  Tuskin
oot viittätoista täyttänyt.

MELITTA
                            Voi olla
se mahdollista.

SAPPHO
                Vuosilta niin nuori
ja petokseen jo kypsä. Ei, niin ei
voi luonto itseänsä pilkata!
Se mahdotonta on! Se pois! — Melitta,
sen päivän vielä muistatko, mi sinut
toi tänne kolmetoista vuotta sitten?
Sun oli hurjat miehet ryöstäneet
ja ääneen itkien sa valitit.
Tuo lapsi koditon mua säälitti
ma maksoin lunnahat ja sylihini
ma, itse lapsi, lemmen hehkulla
sun suljin nuorta poveani vasten.
Et erota sa tahtonut, vaan käsin
sa ympäröit mun niskani, siks kunnes
sun lohdullinen uni uuvutti.
Tuon päivän vielä voitko muistaa sa?

MELITTA
Oi koskaan, koskaan unhottaako voisin!

SAPPHO
Kun sitten kohta kuumeen käärmehet
sun ympärilläs kiemuroi, Melitta,
ken silloin valvoi luonas pitkät yöt,
sun pääsi omaa päätään vasten painoi,
ja itsens' unhottaen, kuolemalta
vain rakast' aarrettansa varjeli
ja taistelussaan viimein onnistuikin.

MELITTA
Sa teit sen, Sappho! Mitään ei oo mulla
jost' en ma kiittää saisi sinua.

SAPPHO
Ei niin! Sa tänne rinnalleni tullos!
Ma tiesin sen, et mieltäin pahoittaa
sa tahtoen ja tarkoittaen voisi!
Nyt lyököön povi vasten povea
ja sisarsilmään silmä syventyköön
ja sanat hengitykseen hukkukoon,
ja rinnan yhteissoinnut ihanat
nyt toinen toisessansa tuntekohon.

MELITTA
Oi Sappho!

SAPPHO
           Niin, ma olen erehtynyt.

MELITTA
Mut missä?

SAPPHO
           Voisitko? Et voisi! Et!

MELITTA
Mut mitä, valtijatar?

SAPPHO
                      Voisit! — Mene!
Nuo turhat vaatteet laske luotasi,
noin en sua nähdä voi. Sa mene. Toiset
sa ota vaatteet! Koru kirjava
tuo loukkaa silmääni. Nyt poistu täältä!
Ol' ennen puku koruton Melittan,
noin monet verhot verhotusta tietää.
Pois! Toiset vaattehet! Ma sanon, pois!
— Seis! Minne menet? — Viivy! — Silmiini
sa katso! Miksi maahan silmäs luot?
Sa herrattares katsettako pelkäät?
Noin ujo äsken aivan et sa ollut,
kun Phaon —
            Haa! sa punastuit! nyt oot
sa itses paljastanut, petturi!
Sen kiellätkö? En petollista kieltäs
vaan noiden poskiesi punaa uskon,
jok' kajastust' on siitä liekistä,
mi petollisna palaa rinnassasi.
Sa onneton! Sen tähden ruoka-aikaan
niin oudosti sa tänään käyttäydyit?
Mit' arvelin ma merkiks ujouden,
se olikin vain pyydys ilotytön,
jok' ansaa hämähäkin tavoin kutoi?
Niin nuori ja niin viekas, kukoistava
ja lokaa povessansa kantava?
Miks oot niin vaiti? Sanojako puuttuu?
Voi kieles pistää, miks ei sähistäkin?
Sa vastaa?

MELITTA
Mitä tarkoitat, en tiedä.

SAPPHO
Et? lapsi parka! Itket? Itku pois!
Kas kyynel tuskan oikeus on yksin!
Sa sanoin puhu! Niist' on pyhyys poissa.
Mut ällös viattoman kieltä käytä.
Kuin morsion sa oothan koristeltu!
Pois kukat nuo! Ne eivät käärmettä
voi näkymättömäksi tehdä. Ota
ne pois!

    (Melitta ottaa vaieten seppelen päästään).

SAPPHO
         Sa anna mulle seppeles,
ma tahdon muistona sen säilyttää;
jos siitä lehdet varhain putoilevat,
se uskolliseks sinut todistaa
ja minut onnekkaaks. — Miks ruusua
sa säälit povellasi? Mulle suo se!

    (Melitta peräytyy).

SAPPHO
Kai lemmenpantti? Pois se heti jätä!

MELITTA (lyöden molemmat kätensä ristiin rintansa yli siten ruusua
suojellakseen)
En koskaan!

SAPPHO
            Turha vastustuksesi Ruusu!

MELITTA (painaen kätensä lujasti rintaansa vasten, peräytyen)
Sa ota henkeni!

SAPPHO
                Sa kurja käärme!
Ma myös voin pistää!
    (Vetäen esiin tikarin)
                                 Ruusu minulle!

MELITTA
Ah suuret jumalat! Te suojelkaa mua!


Kuudes kohtaus.

    Phaon. Edelliset.

PHAON
Ken huusi? — Sa, Melitta? — Ase pois!

    (Väliaika).

PHAON
Mit' oli täällä? Sappho?

SAPPHO
                         Kysy häitä!

PHAON
Melitta, mitä —

MELITTA
                Syy on minun, puhuin
kuin orjalle ei ole sopivata.

SAPPHO
Sa ällös turhaan väärää syytä ota,
on tosi syy jo sulla kyllin raskas.
En kaipaa minä jalomielisyyttäs.
    (Kovalla äänellä)
Ma ruusun rinnaltansa halusin,
mut hän ei oo mua totellut!

PHAON
                            Ah, eikö?
Hän, jumalat, on oikein tehnyt siinä,
eik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö!
Sen itse annoin muistoks kauniin hetken
ja merkiks siitä, ettei myötätunto
oo jokaisessa rinnass' sammunut
viel' onnen orpoutta kohtaan; annoin
sen mesi-pisarana maljakkoon,
min vieras hänen huulillensa painaa;
ja pantiks sisällisen tuntoni,
ett' ompi tyyni mieli naisen hyve
ja että kukkaseppel viattoman
on enemmän kuin maineen laakerit. —
Hän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! —
Nuo kyyneletkin ootko laskenut,
kun hänet orjakauppiaalta ostit?
On ruumis sinun, tule, tapa hänet,
mut kyyneltäkään et saa vuodattaa! —
Sa etkö lempein silmin mua katso
ja pyydä säälimähän säälitöntä?
Et tunne sinä häntä, ylpeää!
Sa katso! Tikari on kädessänsä.
Ja kaksi muuta kätkettynä hällä
on syväss' silmäluomiensa alla.
    (Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä)
Ma otan tämän. Kantaa tahdon sitä
ma täällä povellani petetyllä,
ja koskaan mennehiltä päiviltä
jos joku kuva kauniin kaipuun tuopi,
yks katse tähän tekee terveeks mun!

SAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin)
Phaon!

PHAON
       Tuot' ääntä älä kuuntele,
hän tikariinsa houkuttelee sun!
On mullekin se soinut. Ennen kuin
viel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin
hän oli minut kietonut ja veti
mua kultalangoin hiljaa luoksensa,
jos taistelinkin, yhä ahtaammaks
vain kävi taikakehä ympärilläin.
Kun hänet näin, niin hurja pyörrytys
mun valtasi ja tahdottomana
ma hänen jalkojensa juureen syöksyin.
Sun nähdessäin taas löysin itseni,
ma Circen luona tiesin olevani
ja niskani jo käyristetyks tunsin!
Mut vapaa viel' en ollut, lumouksen
hän itse omin käsin hävitti.

SAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen)
Phaon!

PHAON
       Hänt' älä kuule, älä katso!
Kuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.

MELITTA
Hän itkee!

PHAON
           Pois! On itkuss' uusi ansa.

MELITTA
Mun kärsienkö täytyy hänet nähdä?

PHAON
Myös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme,
hän ennenkuin on sinut ansaan saanut!

    (Hän lähtee viemään Melittaa).

MELITTA
En voi ma. — Sappho!

SAPPHO (sammuneella äänellä)
                     Huusitko, Melitta,
sa mulle?

MELITTA (kääntyen ja syleillen Sapphon polvia)
          Täällä olen, Sappho! Ota
sa ruusu! Elämäni! — Miss' on asees?

PHAON (rientäen paikalle, tempaisten ruusun, jota molemmat pitävät,
ja nostaen Melittan)
Sun on se. Kukaan sitä sult' ei ryöstä!
    (Vieden Melittan pois)
Sa tule! Nopeasti täältä.

    (Vie hänet)

SAPPHO (Ojennetuin käsin, kaiuttomasti)
Phaon!



NELJÄS NÄYTÖS.


Sama seutu kuin edellisissä näytöksissä.

Kuutamoyö.


Ensimäinen kohtaus.

    Sappho tulee, syviin ajatuksiin vaipuneena.

Jää seisomaan. — Hetkeen vaitiolon jälkeen:

SAPPHO
Ma vielä oonko? Jotain vielä onko?
Siis kaikkeus ei kokoon jysähtänyt
oo tuona kauhistuksen hetkenä?
Ja pimeys, mi minut ympäröi
nyt synkkänä, se yö on eikä hauta!
Ja sentään sanotahan, että tuska
voi tappaa. — Ah, niin elämäss' ei käy! —
Tääll' on niin tyynen tyyntä, hiljaista,
on kaikki ilon äänet vaienneet,
ei ykskään lehti liikahtele puissa,
ja yksin kuni vieras eksynyt
mun itkun' ääni kaikuu kautta yön. —
Ah, nukkua ken vois kuin lintuset,
ja pitemmälti, koskaan heräämättä
siin' uness' syvässä ja ihanassa,
miss' yksin valtimotkin nukkuvat
eik' aamu enää tuskaan herätä,
eik' kiittämätön — Seis! — Sa kyyhyn kajoot!
    (Hillityllä äänellä)
On murha rikosteko kauhea
ja ryöstö, petos, kaikki konnantyöt,
nuo myrkyllisen lohikäärmeen päät,
jok' kadotuksen kuiluss' siinnehenä
maan ruttokuolallansa saastuttaa;
nuo kaikki kauheita on rikoksia!
Mut yhden tunnen, jonka rinnalla
nuo kaikki liljanvalkoisilta näyttää,
se kiittämättömyys on! Yksin tekee
se kaikki mitä toiset yksitellen,
se ryöstää, valhettelee, vannoo väärin
ja pettää, tappaa! Kiittämättömyys!

Mua, taivas, itseltäni suojele!
Mun sisässäni synkät henget herää
ja vanginkahleitansa karistelee!
Ma hänet yksin kohtalolta pyysin,
vain hänet kuolevaisten joukosta;
ma tahdoin ihmiskunnan kukkuloille
ja yli kaikkein hänet kohottaa,
niin, yli haudan, kuolemankin tahdoin
ma hänet maineen siivin viedä pois
luo kaukaisien aikain kunnian.
Mit' olen, voin, ja mitä merkitsen,
tuon kaiken seppeleenä laskea
ma tahdoin otsallensa — palkaks pyytäin
vain lempeätä sanaa. Mutta hän —
ah, jumalat, te elättekö vielä? —
    (Ikäänkuin äkillisen ajatuksen lyömänä)
Te elätte! Teilt' tuli ajatus,
mi valaisten mun sieluhuni tunki.
Suo, jumal-lähetti, mun käsittää
sun äkillistä viestiäsi oikein! —
Melittan Chiokseen on mentävä,
niin, Chioksehen petturista kauas,
siell' lemmenkärsimyksin maksamahan,
min on hän rikkonut, ja katumaan?
Niin olkoon! — Rhamnes, Rhamnes! — Olkoon niin!
Te jumalat, ma kiitän viestistänne!
Sit' täyttämähän riennän!


Toinen kohtaus.

    Rhamnes. Sappho.

RHAMNES
                          Valtijatar,
sa mitä käsket?

SAPPHO
                Hän on työtäni,
mit' ois hän ilman minua? Ken kieltää
voi kuvanveistäjältä oikeutta
sit' tuhota, min on hän itse luonut?
Sit' tuhota? — Oi, liian korkealla
on hänen onnensa mun käsiltäni!
Jos lempi seuraa häntä Chiokseen
on orjanliedellä hän onnekkaampi
kuin minä kultaisessa talossani
oon vailla lempeä. Vuoks armahan
on ihanata kärsiä, ja toivo
ja muisto kukkia on saman puun
kuin todellisuus, okaita vain ilman!
Oi meren ulapalle tuomitkaa
te minut paljahalle kalliolle,
miss' aallot, pilvet naapurini ois
ja elämä ois kauas eristetty;
mut muiston kirjastani pyyhkikää
te viime hetket laupiaasti pois;
te usko lempeheni jättäkää,
ja osaani ma ylistellä tahdon
enk' enää yksinäin ma olisi:
jok' kerralta, kuu oas jalkaa loukkais,
jok' kerran tuskan tullen sanoisin:
Jos tietäis hän! ja hän sua muistelee!
Hän sinut pelastaisi! Balsamia,
ah, kohta joka haavahani vuotais.

RHAMSES
Sa, valtijatar, olet kutsunut!

SAPPHO
Oi Phaon! Phaon! Mitä sulle tein?
Ma seisoin tyynnä runon kentillä
ja yksin, kultalyyra kädessäni.
Näin täällä alahalla ilot maan,
sen tuskat eivät minuun ulottuneet.
En hetkistä vaan kukkasista runon,
jotk' iloiseksi seppeleksi sidoin,
ma laskin kiirehtivän ajan kulun.
Mit' annoin laululle, sen itse sain ma
ja ikinuoruus kukki otsallani.
Niin tuli hän ja riisti julkein käsin
mun yltäin kultaharson, vetäen
mun alas autiutehen ilottomaan,
miss' ei oo jalanjälkeä, ei tietä;
ja nyt kun hän mun ainoani ois,
mi tyhjyydessä vastaan säteilisi,
pois vetää kätensä hän, pakenee?

RHAMNES
Oi, valtijatar, pimeys jo lankee,
ja kostea on yö ja merituuli.

SAPPHO
Sa kiittämättömyyttä pahempaa
et tuntene?

RHAMNES
            En ma.

SAPPHO
                   Niin myrkyllistä?

RHAMNES
En tosiaan.

SAPPHO
            Niin kiron ansaitsevaa
ja rangaistuksen?

RHAMNES
                  Totta, oikeudella
sen kaikki kiroo.

SAPPHO
                  Niin, niin toiset paheet
hyeenain, hukkain, tiikerien sukuun
ne kuuluu. Mutta kiittämättömyys
on käärme. Niin! Kuin käärme kaunis, liukas
ja kirjava ja myrkyllinen! — Oi! —

RHAMNES
Sa sisään käy, on siellä parempi,
on koko talo tähtes kaunistettu
ja Phaon sua käytävässä vuottaa.

SAPPHO
Kuin! Phaon mua vuottaa?

RHAMNES
                         Niin, ma näin
hän kuinka aatoksissaan astuskeli
ja seisoi taas ja hiljaa puheli,
luo astui ikkunan ja yöhön tähys.

SAPPHO
Hän mua vuottaa? Rakas, sanoiko
hän sen? Hän vuottaa mua, Sapphoa?

RHAMNES
Niin tiemmä. Vartoen ja kuunnellen
näin hänen seisovan, ja ketä muuta
hän odottaisi?

SAPPHO
               Ketä? Sapphoa
ei vuota hän — mut turhaan vuottaa saa hän!
Rhamnes!

RHAMNES
         Niin, valtijatar!

SAPPHO
                           Tiedät, että
on Chioksessa kestiystävä
mull' isän ajoilta.

RHAMNES
                    Sen tiedän.

SAPPHO
                                Ruuhi
sa irroittaos lahden rannalta,
tän' yönä täytyy sinun Chiokseen.

RHAMNES
Ma yksin?

SAPPHO
          Et.

    (Väliaika).

RHAMNES
              Ken seuraa sinne mua?

SAPPHO
Sa mitä sanot?

RHAMNES
               Kuka seuraa mua —?

SAPPHO (vieden Rhamneksen toiselle puolen näyttämöä)
Sa tule! Ole hiljaa, varuillasi!
Melittan luokse käy ja taivuta
sa hänet tänne tulemahan. Mutta
oo varuillas, hän ettei mitään huomais.

RHAMNES
Ken?

SAPPHO
     Phaon. — Jos Melitta tulee —

    (Keskeytyen)

RHAMNES
                                  Silloin?

SAPPHO
Vie hänet hyvällä tai pahalla,
mut hiljaa, irroitettuun ruuheen, sitten
niin nopeaan kuin mahdat Chiokseen!

RHAMNES
Ja siellä?

SAPPHO
           Siellä kestiystävälle
sa jätä tyttö, mulle säilyttäköön
hän hänet ankarast' — ei ankarasti!
On kyllin rangaistu hän. Kuuletko?

RHAMNES
Ma riennän!

SAPPHO
            Kiiruhda!

RHAMNES
                      Jää hyvästi,
oi Sappho! Aamu meit' ei täällä tapaa.
Voit olla tyytyväinen palvelijaasi.

    (Poistuu).


Kolmas kohtaus.

    Sappho yksin.

SAPPHO
Hän menee! — Ei! — Ah, kuinka tottumus
on kumma, vihattuunkin kiinnittää se!
    (Ajatuksiin vaipuneena)
Hoi! — Askelia! — Tuuli vain! — Kuin lyö
niin myrskyisesti rinnassani sydän! —
Nyt ääniä ma kuulen. Haa, hän tulee,
ei aavista hän, että viime kertaa —
Pois! En voi sitä nähdä enkä tahdo!

    (Poistuu kiivaasti).


Neljäs kohtaus.

    Melitta. Rhamnes.

MELITTA
Tääll' olevan sa sanoit Sapphon. Häntä
ei täällä näy.

RHAMNES (hämillään silmäillen ympärilleen)
Ei? Niin, ei todellakaan.
Hän oli täällä juurii — Tule siis!

MELITTA
Mut mihin?

RHAMNES
           Tuonne meren rantamalle,
luo lahdekkeen hän lienee kävellyt.

MELITTA
Mut koskaan ei hän sinne mene.

RHAMNES
                               Ehkä
hän tänään mennyt on.

MELITTA
Miks sitten tänään?

RHAMNES
Miks? Koska — katsos —
    (Itsekseen )
                       Että minulle
hän juuri tämän tehtäväksi antoi!
En katsoa voi häntä. Mitä sanon?

MELITTA
Sa oot niin outo. Käännyt ympäri
eik' uskalla sun silmäs vahvistaa
sun sanojasi. Mikä tekee sun
niin murheelliseksi ja levottomaks?
Sa lausu, miss' on Sappho; luokseen tahdon;
jos et sa tiedä, suo mun mennä.

RHAMNES.
                                Seis!
Sa et saa lähteä?

MELITTA
                  Miks?

RHAMNES
                        Mukaani
sun täytyy tulla!

MELITTA
                  Minne?

RHAMNES
                         Kanssani
sa lähde tuonne lahdekkeeseen, siellä
saat nähdä.

MELITTA
            Jumalat, mit' tarkoittaa hän?

RHAMNES
Sa tule, tyttö! Keskiyö jo kohta
on ohi. Aika kiiruhtaa. Nyt tule!

MELITTA
Mik' on sun? Pois? Ja kauas täältä?

RHAMNES
                                    Ole
sa levollinen, lapsi! Kauas? Mikä
sun mielees johtuu? Eihän kaukana
oo Chios?

MELITTA
Chiokseen? En konsanaan!

RHAMNES
Sun täytyy, lapsi, valtijatar tahtoo.

MELITTA
Sa sanot Sappho? Pois! Ma tahdon luokseen!

RHAMNES
Et pääse!

MELITTA
          Hänen jalkoihinsa tahdon!
Hän kuulee, tuomitsee!

RHAMNES
                       Seis, paikallasi!

MELITTA
Kuin, Rhamnes, sinä?

RHAMNES
                     Niin, en muuta voi.
Ma olen käsketty ja tottelen.

MELITTA
Mun pyyntöhöni taivu!

RHAMNES
                      Ei, en voi.
Vaikk' kyynel silmiäni hämärtää,
niin täytyy olla. Siksi tule, lapsi!

MELITTA
Täss' olen polvillani. Mua kuule!
— Tääll' eikö ketään, joka kuulis mua?

RHAMNES
Ei! Talon herätät. Nyt mukaan lähde!

MELITTA
En koskaan! Eikö missään pelastajaa?


Viides kohtaus.

    Phaon. Edelliset.

PHAON
Melittan ääni! — Haa, sa julkea,
sa häneen kajotako uskallat?

    (Rhamnes jättää Melittan).

PHAON
Ei aavistukseni siis pettänyt,
kun näin sun hiljaa vaanivaisin katsein
kuin hukka hänen luokseen hiipivän;
oot erehtynyt laskuissasi, susi,
on paimen hereillä ja tuhoo sun.

RHAMNES
Ma, herra, seuraan Sapphon käskyä.

PHAON
Kuin, Sapphon? Hän tään sulle toimeks antoi?
Oi Sappho, Sappho! Nyt ma tunnen sun!
Vain liian myöhään! Miksi liian myöhään?
Viel' ompi aika siteet katkoa,
jotk' kiinnittävät häneen. Taivas, teen sen!
Sa julmuuksien nopsa noudattaja,
sa miks —? Melitta, kalpenet, sa värjyt?

MELITTA
Oi hyvä on mun!

PHAON
                Taivast', orja, kiitä
hän ettei jalkaakaan oo satuttanut.
Ah, taivas, joka kyynelensä saisit
sa kuolonkorahduksin korvata! —
Oot väsynyt, sa minuun nojaudu,
et mistään varmempata turvaa löydä.
Sa katso tänne, tätä taivaankuvaa
sa, konna, tahtonut oot loukata.

RHAMNES
En loukata.

PHAON
            Mut mitä?

RHAMNES
                      Tahdoin — anteeks,
en voi ma tehtävääni loppuun saattaa.
Siis suo mun mennä.

PHAON (eroten Melittasta)
                    En! Seis paikallasi!
Ma tahdon ilkeytenne tuntea!
Mit' aioit?

RHAMNES
            Hänen täytyi pois.

PHAON
                               Ja mihin?

RHAMNES
Se ompi yksin Sapphon salaisuus.

PHAON
Et ilmoita?

RHAMNES
            Se tänne kätketty
on uskollisen palvelijan rintaan.

PHAON
Siis aukaiskoon sen rauta. Kiitos, Sappho?
Soit mulle aseen itseäsi vastaan.
    (Vetäen tikarin esiin.)
Nyt totuus lausu: näät mun valmihina
sun uskollisen kätkös avaamaan.

MELITTA
Sa säästä hänet! Chioksehen tahtoi
he minut viedä.

PHAON
                Chiokseen?

MELITTA
                           Niin, siellä
on Sapphon kestiystävä, jok' oisi
Melittan saanut huostahansa ottaa.

PHAON
Kuin, meren halki?

MELITTA
                   Tuolla lahdekkeessa
on vene.

PHAON
         Vene?

MELITTA
               Niinhän sanoit, isä?

RHAMNES
Mua älä isäks kutsu, kiittämätön
jok' olet herrattares pettänyt.

PHAON
Sa sanoit, vene?

MELITTA
                 Mitä tehnyt oon?
Miks moitit mua? Hän multa kysyihän!

PHAON
Sa sanoit, vene! — Hyvä! — Viittaustas
ma tahdon seurata. Se sult' on, taivas.
Ma myöhään kehoitukses ymmärsin!
Hän eikä kukaan toinen päällä maan,
hän kantaa povessansa puolta siitä,
mi täällä rinnassani kaipaa, tykkii.
Hän itse näytti tien. Sit' tahdon käydä!
Melitta, Chiokseen sa lähdet — mutta
et yksinäsi — Ma seuraan mukanasi.

MELITTA
Ma hänen kanssaan!

PHAON
                   Jätä tämä maa,
min teillä kateus ja viha, kosto
Medusanpäitään nostelevat, missä
ties vihollises kuolon-ansoin laskee.
Sa tule, tuoll' on vene, täällä miehuus,
ja voima vaikka maailmata vastaan.

MELITTA (levottomana Rhamnekselle)
Rhamnes!

RHAMSES
         Sa ajattele, herra!

PHAON
                             Itse sitä
sa tee. Sa oot mun käsissäni.

RHAMNES
                              Herra,
hän Sapphon on.

PHAON
                Sa valehtelet. Mun
hän on.
    (Melittalle)
        Sa tule, seuraa!

RHAMNES
                         Asukkaat
tään saaren palvelevat Sapphoa
kuin ruhtinasta, valmihit he hänen
on pyynnöstänsä kohta aseihin.
Ma sanon sanan, sadat nousevat —

PHAON
Sa totta puhut, olin unhottaa,
ma kenen luona oon. — Sa tulet mukaan!

RHAMNES
Ma, herra?

PHAON
           Niin, mut saaren rantaan vain.
Ma Sappholt' en sua kadehdi. Kun oomme
me turvassa, saat sinä palata
ja kertoa, mit' tapahtunut on —
mut kyllin, sinä seuraat.

RHAMNES
                          En, en koskaan!

PHAON
Ma luulen, että taipumahan sinut
voin saada!

RHAMSES (lähestyen taloa)
            Väkivalloin!

PHAON (sulkee häneltä tien ja astuu tikari kädessä hänen luokseen)
                         Tyrehdy
siis paikallesi, kuten itse tahdot!
Vain pieni hinta konnan perikato
on pelastuksest' tämän viattoman!

MELITTA
Sa ällös!

PHAON
          En, jos kuulee hän!

RHAMNES (joka on vetäytynyt toiselle puolen)
                              Voi mua,
voi vanhusta, joll' yhtä paljon voimaa
ei oo kuin tahtoa!

PHAON
                   Nyt, tyttö, tule!

MELITTA
Mut mihin?

PHAON
           Laivaan!

MELITTA (Phaonista eroten ja etualalle rientäen)
                    Jumalat, mit' tehdä?

PHAON
Pois! Kaukaranta meille ojentaa
jo turvallisen käsivartensa.
Tuoll' yli vanhan, harmaan meren, siellä
on turvallisuus, lepo, rakkaus!
Oi seuraa sinne! Alla lehmuskaton,
mi vanhempaini talon varjostaa,
siell', armas, nousee onnentemppelimme.
    (Tarttuen tyttöön.)
Sa värjyt? Värjy, armas morsion,
sun sulhos käsi syleileepi sua!
Sa tule! Jollet seuraa, omin käsin
ma, kautta jumalien, kannan sun
pois täältä, kauas, ääreen maailman!

MELITTA
Oi Phaon!

PHAON
          Lähde! Tähdet vilkuttavat
ja meri pauhaa, lauhat tuulet käyvät,
ja Amphitrite lemmelle on aulis.
    (Rhamnekselle)
Sa ensin!

RHAMNES
          Herra!

PHAON
                 Henkes uhalla!

    (Kaikki poistuvat).


Kuudes kohtaus.

    Hetken väliaika. — Sitten ilmestyy Eucharis portailta.

EUCHARIS.
Rhamnes!
    (Astuen esiin)
         Mun on kuin äänes oisin kuullut.
Ei ole ketään täällä. Erehdyin.
On kuin ois sitten Sapphon kotiintulon
tään talon häijy henki riivannut.
Kaikk' arastellen toistaan pakenee
ja joka oksall' epäluulo asuu.
Melittaa etsin, löysin tyhjän vuoteen,
ja valtijatar yksin yössä kulkee,
Täält' ääni Rhamneksen, hän itse ei!
Kun olis aamu! — Kuule!

RHAMNES (kaukaa)
                        Apua!

EUCHARIS
Ken huutaa?

RHAMNES (lähempää)
            Tänne!

EUCHARIS
                   Rhamnes!

RHAMNES (aivan lähellä)
                            Sapphon orja!

EUCHARIS
Hän menehtyä on. Mik' on sun, Rhamnes?


Seitsemäs kohtaus.

    Rhamnes rientäen paikalle. Eucharis.

RHAMNES
Hoi ylös vuoteiltanne! Ystävät!
Nyt jälkeen pakolaisten! Apuun!

EUCHARIS
                                Lausu,
mik' on?

RHAMNES
         Sa älä kysy! Sappho kutsu
ja palvelijat!

EUCHARIS
               Miksi?

RHAMNES
                      Sanoihin
ei ole aikaa! Mene! Koko talo
sa herätä, nyt joudu, pelasta!

EUCHARIS
Mik' olla mahtaa?

    (Astuu portaita ylös).

RHAMNES
                   Enempää en voi! —
Sa kavaltaja! Meren jumalat
sun kurjan konnantyösi kostaa vielä!
    (Vähitellen saapuu yhä enemmän ja enemmän palvelijoita)
Pois laaksoon! Asukkaat te herättäkää
ja ääneen kaiuttakaa hädän merkki!
Oi älkää kysykö! Pois! Hädän merkki!

    (Palvelijat poistuvat).


Kahdeksas kohtaus.

    Sappho. Edelliset.

SAPPHO
Mi hätähuuto halki tyynen yön
nyt ihmisiltä unen karkoittaa?
Kell' on, mua paitsi, syytä valittaa?

RHAMNES
Mull' on, oi valtijatar!

107

SAPPHO
                         Rhamnes! Täällä?
Ja miss' on hän?

RHAMNES
                 Melitta?

SAPPHO
                          Niin.

RHAMNES.
                                Hän poiss' on?

SAPPHO
Hän poissa, ja sa täällä?

RHAMNES
                          Paennut —

SAPPHO
Seis!

RHAMNES
      Kera Phaonin!

SAPPHO
                    Ei!

RHAMNES.
                        Ompi kyllä.
Hän yllätti mun, vanhan; veneessä,
mi oli mulle varattu, hän vie
nyt saalihinsa halki aaltojen.

SAPPHO
Sa valehtelet!

RHAMNES
               Jos sen tekisinkin!

SAPPHO
Miss' oli salamanne, jumalat!
Vain Sappholleko tuskan säästätte?
Jo onko lamaantunut koston käsi?
Te vihan salamanne lähettäkää
jo alas kohti kavaltajan päätä!
Te hänet musertakaa kuten minut! —
Mut turhaan! Salamaa ei missään näy,
vain tuulet lehvistössä liehittelee
ja levein käsivarsin kantaa meri
pois lemmen venhon täältä keinutellen!
Sielt' ei oo apua! Sa itses auta!
    (Näyttämön ovat vähitellen täyttäneet
    soihtuja kantavat orjat ja maanmiehet)
Haa, nämä täällä! Kiitos uskolliset!
Te tehkää mitä eivät jumalat!
Nyt ylös, ystävät! Ja kostakaa
mun puolestain — jos sen oon ansainnut ma!
    (Kulkien joukon keskellä)
Sa, Myron, usein vannonut oot mulle,
Terpander myös — sa Lychas, muistatko
viel' laulun — Pheres — ja Zenarchos täällä!
te kaikki ystäväni! Alas rantaan!
Te laiva miehittäkää, nopeasti
kuin tuuli sitten jälkeen petturin!
Te muistakaa, ett' täällä odotan
ma tuskassa, ja tulohonne saakka
mua rintaan sadat veitset viiltelevät.
Ken hänet tuo, ken onnen suopi mulle,
ma että silmä silmää vasten hältä
saan kysyä: mit' olen tehnyt sulle,
    (Kyyneliin puhjeten)
ett' tapat minut! — Ei, ma tahdon kostaa!
Ken heidät tuo, saa kaiken kultani,
saa elämäni. — Pois nyt tuulen siivin!

ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ
Vain heidän kanssaan palaamme!

SAPPHO
Ma kiitän!
    (Poistuville)
           On elämäni teidän käsissänne.
Mun toiveheni jalat siivittäköön,
käs'varret vahvistakoon kostoni.
Nyt, kautta jumalien, nopeasti!

    (Palvelijat ja muu kansa poistuvat).

SAPPHO (Painaen kätensä rintaansa vastaan)
He menee! — Hyvä! Tahdon levätä.

EUCHARIS.
Sa värjyt.

RHAMNES
           Horjut! — Sappho!

EUCHARIS (ottaen horjuvan Sapphon käsivarrelleen)
                             Jumalat!

SAPPHO (Euchariksen käsivarsissa)
Mun suo sa vaipua! Miks pidätät?



VIIDES NÄYTÖS.


Seutu sama kuin edellisissä näytöksissä.
Päivänkoitto.


Ensimäinen kohtaus.

    Sappho istuu puolittain makaavassa asennossa ruohopengermällä,
    liikkumattomana eteensä tuijottaen. Vähän matkan päässä seisoo
    Eucharis; etempänä takana useampia Orjattaria. Rhamnes tulee.

EUCHARIS (nostaen sormen suulle)
Sst! Hiljaa!

RHAMNES
             Nukkuuko hän?

EUCHARIS.
                           Silmänsä
on auki, ruumis valveill' on, mut henki
on kuin se nukkuis. Kolme tuntia
on liikkumatta hän jo istunut.

RHAMNES
Mut tupaan hänet —

EUCHARIS.
                   Koettanut olen,
mut hän ei tahdo. — Eikö mitään vielä?

RHAMNES
Ei vielä. Ulapan vain silmä näkee,
ei aluksesta mitään merkkiä.

SAPPHO (karaten pystyyn)
Kuin, laiva? Missä?

RHAMNES
                    Valtijatar, vielä
ei mitään nähty oo.

SAPPHO
                    Ei vielä, vielä!

RHAMNES
On kylmä aamutuuli, salli meidän
jo sinut suojahasi —

SAPPHO (pudistaa kieltävästi päätään).

RHAMNES
                      Taivu toki!
Mua seuraa sisään tupahan!

SAPPHO (pudistaa yhä päätään).

RHAMNES (peräytyen)
                           Kuin tahdot —
Tuo näky sydäntäni viileskelee.

EUCHARIS
Sa katso! Miksi kansa tunkeilee
jo tuolla!

RHAMSES
           Katsokaamme!

EUCHARIS.
                        Rantaa kohti
käy väki. Luulenpa, he saapuvat!

SAPPHO (kavahtaen seisaalleen)
Haa!

    (Seuraavan aikana seisoo hän levottomasti kuuntelevassa
    asennossa taaksepäin kumartuneena).

EUCHARIS
     Kalliolle käyös katsomahan
Näät ehkä heidät.

RHAMNES
                  Hyvä, menen.

    (Nousee rantatörmälle).

EUCHARIS.
                               Joutuin.
Sa mitä näet?

RHAMNES
              Kiitos jumalain!
He tulevat!

SAPPHO
            Ah!

RHAMNES
                Metsän reunama,
mi tuolla vasemmalla rantaan pistää,
mult' ensin salas heidän tulonsa.
Jo vettä viiltäin venheiden ma rantaa
nään nopein aironvedoin lähestyvän.

EUCHARIS
Ja karkurit — he myöskö ovat myötä?

RHAMNES
Kuin päivä silmät soentaa! — en näe.
Mut malta! tuolla muiden eellä venhe
jo saapuu ilosanomata tuoden. —
Nyt laski rantaan. — Paimen laaksost' on se.
Hän sauvaa heiluttaa. He ovat saadut! —
Käy tänne, ystävä! — Hän tänne tulee.

    (Astuu alas törmältä).

EUCHARIS
Sa valtijatar, levollinen ole.


Toinen kohtaus.

    Eräs Sapphon maanmiehistä. Edelliset.

SAPPHON MAANMIES
Oi terve, Sappho!

SAPPHO
                  Vangittu hän onko?

MIES

On.

RHAMNES
    Missä?

EUCHARIS
           Miten?

MIES
                  Kelpo välimatka
heill' oli edellämme, ja se mies,
hän soutaa taitaa. Melkein luulin, hän
jo ikiajoiks meiltä karkuun pääsi,
kun venehensä aavall' ulapalla
tok' keksimme — ja ajo alkoi kohta.
Hän koht' on saavutettu, saarrettu.
Me antautumaan käskemme, mut hän
vain tempaa tytön vasempahan käteen
ja oikeassa veistä heiluttaa. —
Mik' ompi teidän, valtijatar?

SAPPHO (antaa hänelle merkin jatkaa).

MIES
                              Niin,
ja veitsellänsä meitä uhmailee hän,
siks kunnes turmiosta aironisku
käy nuoren tytön otsaan.

SAPPHO (peittää silmänsä hiuksillaan).

MIES
                         Tyttö vaipuu,
mies tarttuu häneen, tätä hetkeä
me hyväksemme käytämme ja miehen
me vangitsemme, palautamme. Tuolla
jo maihin astuvat he. Näettekö?
Kuin hoiperrellen tyttö vielä käy —

SAPPHO
                                    Haa!

Hi tänne!

RHAMNES
          Minne? Tuolta tulevat jo.

SAPPHO
Ken häntä näkemästä pelastaa mun?
Sa, Aphrodite, palvelijaas suojaa!

    (Hän rientää taka-alalle ja puristautuu alttaria vastaan;
    hänen palvelijattarensa seisovat hänen ympärillään).


Kolmas kohtaus.

    Phaon, Melittaa taluttaen. Miehiä.
    Sappho palvelijattarineen taustalla.

PHAON
Haa! Häneen koskea ken uskaltaa! —
En ole suojaton, vaikk' aseen veitte.
Mun nyrkkini se muuttuu kurikaksi,
käsvarreksi jok'ainut jäseneni.
Melitta! Mikään väkivalta ei,
niin kauan kun ma hengitän, sua tapaa.
Ja tätä viatonta loukatako
te voisitte, ja ootte miehiä?
Niin julmaks heikon naisen ainoastaan
ma luulin, ärsytetyn, heikon naisen!
Sa häntä löit, ma tunnen sinut. Pois! —
Pois luotani! Ett'en ma etukäteen
veis kostonjumalilta saalistaan! —
Kuin voit sa?

MELITTA
              Hyvin.

PHAON
                     Katsehes sen kieltää!
Tuo vavistus ja kalvakkuus ne tietää
sun suusi ensi valheen lausuneen.
Äl' usko vihaani sa lieventäväs,
sen uuteen liekkihin sa lietsot vain!
Sa tänne ruohopenkerelle istu,
miss' ensi kerran silmäs kirkkaus
ja lempeys mua vastaan säteili,
ja niinkuin päivänkoiton kultasäteet
se synkät siteet unen hellitti,
min helmaan hän mun oli tuutinut;
tääll' alkanut on lempi ensi työnsä,
myös tällä paikalla sen päättäköhön! —
Miss' Sappho —?

MELITTA
                Phaon, älä häntä huuda!

PHAON
Oo rauhassa. Ma oonhan vapaa mies!
Ken antoi oikeuden pidättää
mun askeleitain? Vielä oikeutta
voi jakaa Kreikka, sen hän kokekoon.
Nyt Sapphon luo!

ERÄS SAPPHON MAANMIEHISTÄ
Sa jäät!

PHAON
         Ken pidättää?

MIES
                       Me kaikki.

PHAON
Olen vapaa mies.

MIES
                 Sa olit,
nyt olet rangaistukseen vikapää.

PHAON
Ma rangaistukseen?

MIES
                   Orjan ryöstöstä
sun laki rangaistukseen vaatii.

PHAON
                                Sappho
saa multa lunnaat vaatia — ma maksan,
vaikk' aarteet Krösuksen hän vaatisi.

MIES
On hänen valta määrätä, ei sinun.

PHAON
Niin kesyjäkö, miehet, ootte, että
te lainaudutte naisen kostontyölle
ja lemmen oikkujansa palvelette?
Mua auttakaa, mua vääryys kohdannut on!

MIES
Jos vääryys, oikeus — sen päättää Sappho.

PHAON
Noin puhut, vanhus, etkä punastu?
Ken ompi Sappho, että sanansa
noin oikeuden vaakaan nostaa voit sa?
Hän onko valtijas tään maan?

MIES
                             Hän on.
Me käskemättä häntä tottelemme.

PHAON
Niin onko teidätkin hän lumonnut?
Mut nähdä tahdonpa ma, kuinka kauas
tuo lumo riittää.
    (Kohti taloa askelensa suunnaten)
                  Hänen luokseen!

MIES
                                  Seis!

PHAON
Te turhaan uhkailette! Minun täytyy
nyt hänet nähdä. — Sappho, näyttäydy!
Miss' oot sa? Vaiko pelkäät minua?
Haa! Tuoli' on alttarilla palvelijat —
ja hän! — Et pakoon minua sa pääse!

    (Ryntää joukon lävitse. Myöskin orjattarien piiri aukenee.
    Sappho makaa kokoon vetäytyneenä alttarin portailla)

MIES
Mit' uskallat sa, poika julkea?

PHAON
Mit' teet sa portahilla jumalain?
He eivät ilkeyttä kuule. — Nouse!

    (Tarttuu häneen. Hänen kosketuksestaan kavahtaa Sappho pystöön,
    ja rientää kiitävin askelin, häneen katsomatta, etualalle)
    Phaon (häntä seuraten):

Sa pakenetko? Ensin tili tee sa!
Haa, vapiset! Nyt aik' on vavista!
Sa tiedätkö, mit' tehnyt olet? Miten
oot rohjennut mua, miestä vapaata,
jok' kellekään ei kuulu, itselleen vain,
sa inhottavin sitein pidättää?
Nää tässä, asein varustettuina
sa ootko lähettänyt? Ootko? Puhu! —
Miks mykkä mesihuuli runoilijan?

SAPPHO
Tää ompi liikaa!

PHAON
                 Posket punertuvat
jo vihan polttavasta hehkusta.
Niin, heitä naamari, oo mitä olet,
ja riehu, tapa, petollinen Circe!

SAPPHO
Tää liikaa on! — Oi kestä sydämeni!

PHAON
Sa vastaa! Lähettänyt nämä ootko?

SAPPHO (Rhamnekselle)
Käy, saata luoksein orjatar, vain häntä
enk' ketään muuta olen etsittänyt.

PHAON
Pois! Häneen kajota ken uskaltaa!
Sa vaadi lunnaat! Rikas en ma ole,
mut kernaast' ystävät ja vanhempani
mua auttaa onneni sult' ostamahan.

SAPPHO (yhä edelleen poispäin kääntyneenä)
En kultaa pyydä, omaani. Hän jää!

PHAON
Hän ei jää tänne! Kautta jumalain!
Sa valtas häneen menettänyt olet,
kun häntä vastaan veitsen ojensit;
sa palveluksens' ostit, henkeään et.
Sa uskot sulle hänet jättäväni?
Sa vaadi lunnahat ja päästä hänet!

SAPPHO (Rhamnekselle)
Ma mitä käskin, tee se!

PHAON
                        Takaisin!
Sa kajoot kuolemaas, jos häneen kajoot! —
Niin onko ihmisyyttä vailla poves,
sit' ettei ihmistuska liikuta?
Lyö rikki lyyras, myrkyllinen käärme,
ja laulusta sun huules vaietkoot!
Oot runon kultalahjan menettänyt!
Sa taidett' enää ällös häväise!
On taide lapsi pyhäin voimien,
on kukkanen, mi elämästä ylös
päin sinikantta nostaa balsampään,
päin tähteä, min sukua se on;
siit' oot sa myrkyllisen yrtin tehnyt
sun vihamiehiäsi tuhotakses!
Kuin toisin, houkka, ennen ajattelin
ma Sapphon, muinoin, ihanampaan aikaan!
Niin lempeä kuin laulu mielensä,
kuin laulunsa niin syytön sydämensä;
ja rinnassansa liikkui sama sulo,
mi oli huulillaan, ja olentonsa
kaikk' oli mulle säveltä. Ja nyt
ken taikaiskulla sun muuttanut on?
Haa! Minust' ällös käännä silmiäsi!
Sa minuun katso! Kasvoistasi nähdä
mun suo sa oma itses oletko, —
sun huules, joit' on suuni koskettanut,
sun silmäs, jotk' on mulle hymyilleet,
sa Sappho, entinenkö olet Sappho?

    (Tarttuu Sapphon käsivarteen ja kääntää hänet päin itseensä.
    Sappho katsoo ylös ja hänen silmänsä kohtaa Phaonin).

SAPPHO (tuskallisesti kokoon lyyhistyen)
Voi mua!

PHAON
         Entinen oot! Sapphon ääni!
Mit' olen sanonut, sen tuulet vieköön!
Se sydämehen älköön juurtuko!
Oi, kaikki katseelleni kirkastuu,
ja niinkuin päivä jälkeen ukkosilman,
niin halki hajonneiden pilvien
taas loistaa menneen ajan kirkkaus.
Oo tervehditty muisto kauniin ajan!
Sa sama oot kuin olit kerran mulle,
viel' ennen kuin sun näin ma, kotonani,
oot sama jumalkuva, erehtyen
jot' ihmiskasvoina oon pitänyt. —
Sa näytä jumaluutes! Siunaa, Sappho!

SAPPHO
Sa petturi!

PHAON
            Ei niin, en sitä oo ma.
En pettänyt, kun lempeäni vannoin.
Sua lemmin niinkuin jumalia lempii
ja niinkuin hyvyyttä ja kauneutta.
Sa korkeampain luokse käyös, Sappho;
ei kostamatta luota jumalain
käy kukaan alas kuolevaisten piiriin.
Käsvarsi, kultalyyraa kantanut,
se älköön alhaisehen tarttuko.

SAPPHO (poispäin kääntyneenä, itsekseen)
Ma mereen heitän kultalyyran, jos
se sillä hinnalla mun ostaa täytyy!

PHAON
Kuin juopuneena välill' itseni
ja maailman ma huojuin taistellen,
ma turhaan kutsuin tunteitani, joiden
ma luulin uinuneen, mut joit' ei ollut;
niin olit eessäni kuin arvoitus,
sun luoksesi ja pois sun luotasi
mua oudot siteet väkevästi veti;
mun vihani sun liian alhaiseksi
ja järkeni sun korkeaksi liian
mun lemmelleni sanoi — vertaiset
vain toisillensa sopii. Silloin hänet
ma näin, ja kohta kohti taivasta
mun olentoni lähteet puhkesivat.
Melitta, tänne, hänen luokseen käy!
Sa älä pelkää, hän on lempeä.
Sa hälle silmäs kristallin suo loistaa,
hän että syvään rintahasi näkis
ja sinut syyttömäksi tuntis!

MELITTA (pelokkaasti lähestyen Sapphoa)
                             Valtijatar!

SAPPHO (pidättäen häntä luotaan)
Pois luotani!

MELITTA
              Hän suuttuu!

PHAON
                           Oliko
hän sitä, mitä hänest' epäröin
ma uskoa? Sa luoksein käy, Melitta!
Sa älä häntä rukoile. En nähdä
voi hänen, ylpeän, sua loukkaavan.
Sa älä rukoile! Sun arvoas
ei tunne hän, hän muuten polvillaan
sua tervehtisi — niinkuin syyttömyyttä
vain syyllisyys! Mun viereheni tänne
sa käy!

MELITTA
Ei! Suo mun tässä polvistua
kuin lapsi eteen äitinsä; jos näyttää
hält' oikealta rangaista, sen tehköön,
en tahtoansa vastaan kapinoi ma.

PHAON
Et yksin itselles, myös mulle kuulut,
ja nöyryytesi loukkaa minua!
On vielä keinoja, joill' ottaa voimme,
min pyynnöstä hän töykeästi kieltää.

MELITTA
Voin yksin lahjastaan ma iloita.
Ois mulle taakaks korkein onnikin,
jos ois se väkivalloin saatu. Tässä
ma tahdon polvistua, kunnes mulle
on katse lempeä tai hyvä sana
taas anteeksannon julistanut. Kuinka
oon usein tässä polvillani ollut
ja iloisena noussut taas; ei nytkään
hän valittain mua jättää voi! Oi katso
sa, korkea, sun lapses puolehen!

SAPPHO (seisoo, nojaten kasvonsa Euchariksen olkapäätä vasten).

PHAON
Voit häntä kuulla kylmän mykkänä?

MELITTA
Ei kylmä oo hän, vaikk' on mykkä suunsa,
ma kuulen, sydämensä mulle puhuu!
Oo, Sappho, tuomari sa välillämme!
Sa käske häntä seurata, ma seuraan,
sa käske paeta — oi jumalat!
ma kaiken, kaiken teen! — Sa vapiset!
Sa, Sappho, etkö kuule minua?

PHAON (Melittaa syleillen ja hänen viereensä polvistuen)
On lempi ihmisten, ja jumalain
on kunnioitus; meille mik' on meidän
sa suo ja ota mikä omaas on!
Sa muista, mitä teet ja ken sa olet!

SAPPHO (nousee pystyyn kuullessaan viimeiset sanat ja katsoo
tuijottavin katsein polvistuneita, kääntyy sitten pian poispäin
ja menee).

MELITTA
Voi mua! Hän menee, hylkää lapsensa!

    (Sappho poistuu. Eucharis ja palvelijattaret seuraavat häntä).


Neljäs kohtaus.

    Edelliset paitsi Sapphoa ja Eucharista.

PHAON
Sa nouse, laps! Äl' ihmisiltä pyydä,
meill' on viel' itsemme ja jumalat!

MELITTA
En elää voi, jos kiroopi hän minut,
on silmäns' ollut mulle niinkuin peili,
min eessä itseäin oon koetellut,
nyt irvikuvani se mulle näyttää.
Hän mitä kärsineekään, loukattu!

PHAON
Sa lainaat hälle oman tuntees. Toiset
käy aallot ylpeässä rinnassansa!

MELITTA
Hän vaikka ylpeältä näyttää, mulle
hän ankaranakin on hyvä ollut,
ma tunsin kuoren alla sydämen.
Voi että koskaan voin sen unhoittaa!

RHAMNES
Niin! että koskaan sen sa unhoitit!

PHAON
Miks vapisette? Lempeäksi hänet
te tunnettehan.

RHAMNES
                Lähtiessään oli
hän suuttunut, ja niinkuin lempensä
ei tunne rajaa vihansa. Voi teitä!

PHAON
Mit' uhata hän voipi?

RHAMNES
                      Orjalle,
mi paennut on, surmaa.

PHAON
                       Ken sen sanoo

RHAMNES
Se maan on laki.

PHAON
                 Minä suojaan häntä!

RHAMNES
Sa! Ja ken suojaa sinua?

PHAON
                         Jos maa
mun jalkojeni eessä aukeneisi
ja meren tyrskyt uhkaisi mun niellä,
jos kaikki luonnonvoimat liitossa
mua vastaan taisteleisi, häntä suojaan
ja Sapphon vihalle ma nauran, häntä
ja uhkauksiansa halveksien! —

RHAMNES.
Sa halveksien? Sapphoa? Ken olet
ett' uskallat sa sanas vaakaan heittää,
miss' ihmiskunnan parhaat punnitaan?
Ja tuomita, miss' ompi tuomionsa
jo koko Kreikka lausunut? Sa houkka,
sun mielestäs hän arvottomalt' tuntuu
kun suuruuttaan et voi sa mitata.
Sa kalliin kiven sokeaksko sanot,
kun sit' on oma silmäs? Että hän
sua lempinyt on, että loasta
hän nosti rinnallensa myrkky-kyyn,
mi repinyt on hänen sydäntään;
ett' ompi rikkauttansa tuhlannut
hän sulle, joll' ei sellaiselle silmää,
se elämänsä ainoa on tahra,
ei mistään muusta kateuskaan tiedä.
Sa älä puhu! — Itse uhmasikaan
ei ole omaasi! Kuink' olisit
sa alhaisuudessasi uskaltanut
nyt Hellaan kaunistusta vastaan nousta?
Ett' on hän sinuun katsonut, se sulle
on suonut ylpeyden, jolla häntä
nyt itse alas katsot.

PHAON
                      Runouden
en kunniaa ma hältä tahdo kieltää.

RHAMNES
Et tahdo? Niinkuin voisit! Tähtien
hän viereen timantein on kirjoittanut
jo nimensä, ja kera tähtien
vain sammuu se! On kerran aikain päästä,
ja kesken tuntemattomien, kun
jo nämä ruumiit ovat hävinneet
eik' enää edes hautojamme löydy,
on vielä Sapphon laulu kaikuva
ja hänen nimensä — ja sinun nimes.
Niin, sinun! Kuolemattomuuden perit
sa konnantyöstäs hänen päätään vastaan.
Vuossatain ajan hautaan astuttua
ja tuntemattomien sukuin kesken
mies mieheltä tää taru kerrotaan:
On Sappho tämän laulun laulanut
ja Phaon nimeltään, ken hänet surmas!

MELITTA
Oi Phaon!

PHAON
          Ole rauhallinen.

RHAMNES.
                           Rauhaa
sa neuvot järkkyneellä äänellä!
Hän värjyin rikoksensa tuntekoon,
ja Sappho saakoon koston tilaisuuden!
Et hältä runon mainetta sa kiellä!
Mut mitä muuta hältä kieltää voit sa?
Sa epäilläkö tohdit sydäntään,
jot' yksin kaikesta, mit' on, hän kiittää?
Sa katso ympärilles! Tääll' ei ketään,
jok' ei hänt' avustansa kiittää saisi,
ja lempeytensä runsaat jäljet näämme
me joka paikassa; ei ketään täällä
joll' ei lyö sydän korkeammin, kun
hän Mytilenen kansalaiseksi
ja Sapphon maanmieheksi itsens' sanoo.
Sa kysy tältä sinun rinnallas,
jok' osatoverisi enemmän
on tekohon kuin syyhyn, kuten näyttää,
kuink' ompi Sappho häntä kohdellut?
Mit' oisi sulle orjattarell' ollut?
Jos sua hän miellytti, niin Sapphon henki,
niin Sapphon tyyni äidillinen henki
se hänen suunsa kautta sulle puhui.
Niin, paina otsaasi! Sa turhaan riehut,
et koskaan muistoa voi sammuttaa.
Mit' aiot tehdä, minne paeta?
Ei ole sulla suojaa päällä maan.
Jok' ihmisessä tapaat vihamiehen,
jok' kauneuden vihollista vainoo.
Sun askeltesi eellä huhu käy
ja ääneen huutaa: Sapphon murhaaja
ja jumalien vihamies! Sa maita
oot turvatonna käyvä hänen kanssaan,
sa jolle turmion vain toit, et suojaa.
Ei oveansa avaa kreikkalainen,
ei jumala suo temppelissään turvaa,
sa urhialttarilta vavisten
saat paeta, kun pappi sanallansa
kaikk' epäpyhät karkoittaa — ja kun
oot paennut, niin julma Eumenide,
tuo Manan synkkä kostonhenki, sulle
jo käärmehiuksiansa puistelee
ja kuiskaa korvahasi Sapphon nimen,
siks kunnes hauta kaivamas sun perii!

MELITTA
Seis!

PHAON
      Hulluksiko tehdä tahdot minut?

RHAMNES
Sit' olit jo, kun hänet hylkäsit!
Nyt nauttios sa kylvös hedelmä!

MELITTA
Luo hänen!

Phaon
           Tuskani ken viedä taitaa?


Viides kohtaus.

    Eucharis. Edelliset.

EUCHARIS
Sa ootko täällä, Rhamnes? Tule!

RHAMNES
                                Minne?

EUCHARIS
Luo Sapphon!

RHAMNES
             Mitä —?

EUCHARIS
                     Pelkään, hän on sairas.

RHAMNES
Sen kääntäköhön toisin jumalat!

EUCHARIS
Ma kaukaa häntä seuraelin, aina
luo suuren suojan, siellä kätköstäni
ma häntä tyystin tarkkaelin. Siinä
hän seisoi pylväspariin nojaten
ja katsoi ulapalle aavan meren,
mi kallioita vasten kuohuin särkyy.
Niin mykkänä ja liikkumatta seisoi
hän tuijottavin silmin, kalpein poskin
tuoll' ylähällä kesken veistokuvain,
joit' itse muistutti hän. Joskus vain
hän liikahteli, tarttui kukkihin
ja kultaan, koruihin ja muuhun, mihin
käsvarsi ylettyi, ja viskas alas
ne kuohuvahan mereen, seuraten
niin kaihoisasti niiden katoomista.
Jo aioin lähestyä, silloin soitto
soi huoneen halki, hänen olentonsa
sai värjymään se: hänen lyyrassaan,
jok' oli pylvähäsen ripustettu,
soi kielet merituulen näppäilyistä.
Hän huoahtaen ylös silmää, värjyin
kuin korkeamman mahdin koskettama.
Mut siinä lyyraan tuijottaen, kohta
taas kaikki kuolleet piirteet elpyvät
ja outo hymy leikkii huulillaan.
Nyt aukenevat huulet suljetut
ja sanat synkän-kaikuvaiset kuuluu
jo Sapphon suusta — mut ei sanat Sapphon.
Sa kutsutko, hän puhuu, ystävätär?
Sa rohkaisetko? Oi, ma ymmärrän
sun viittaukses, lyyra, ystäväni.
Sa mennehistä muistutat! Oi kiitos! —
Hän kuinka käsihinsä lyyran saa
jok' korkealla riippuu, tuot' en tiedä, —
kuin salama mun silmissäni välkkyi.
Kun taas ma näen — soitintansa painaa
hän myrskyilevää poveansa vastaan
jok' kuuluvasti aivan hengitti.
Hän sitten Olympia-seppeleensä,
jok' ompi yllä alttarinsa, ottaa
ja päähän laskee, ylleen purppuraisen
hän viitan heittää tulen-hehkuvan.
Ken hänet silloin ensikerran näki
tuoll' ylhääll' astuimilla alttarin:
käsvarrell' lyyra, katse kohotettu
ja kohotettu koko olento,
ja valon kirkastama, — jumalaks
hänt' oisi polvillansa tervehtinyt.
Kun siinä mykkänä ja liikkumatta
hän seisoi, valtas pelko, kauhu minut
ja kuollut katseensa mua väristytti,
siks riensin —

RHAMNES
               Hänet jättäin! Luokseen nyt!
Mut katso! Kuka tulee —? Hän, hän tulee!


Kuudes kohtaus.

    Sappho, rikkaasti puettuna, kuten ensi näytöksessä,
    purppuraviitta hartioilla, laakeriseppel päässä, kultainen
    lyyry kädessä, ilmestyy palvelijattariensa ympäröimänä
    pylväskäytävän portaille ja astuu niitä alas vakavana ja
    juhlallisena.

    (Pitkä väliaika).

MELITTA
Oi Sappho, valtijatar!

Sappho (levollisesti ja vakavasti)
                       Mitä tahdot?

MELITTA
On siteet silmiltäni pudonneet!
Oi suo mun taas sun orjattares olla,
mik' on sun, ota se, ja anteeks anna!

SAPPHO (kuten äsken)
Niin huonoksiko Sapphon arvelet,
ett' ottais sinulta hän lahjoja?
Mik' on mun, omaksein on tullut jo!

PHAON
Oi kuule, Sappho! —

SAPPHO
                    Älä koske minuun!
Oon jumalille pyhitetty!

PHAON
                         Koskaan
jos lempein silmin katsonut mua oot —

SAPPHO
Sa puhut siitä, mik' on mennyt jo.
Sua etsin ma ja itseni ma löysin.
Et ymmärtänyt sydäntäin, siis mene!
Vain lujaan pohjaan toiveheni kiintyy.

PHAON
Mua vihaat?

SAPPHO
            Lempiä ja vihata!
Muut' eikö mitään? Pidin sinusta
ja pidän vielä, pidän ainiaan
kuin matkatoverista, jonka hetkeks
on samaan purteen vienyt sattuma,
siks kunnes matkan pää on saavutettu
ja kukin kulkee omaa tietään taas,
vain joskus muistain teillä vierahilla
ja kaukaisilla matkakumppaniaan —

    (Hänen äänensä pettää)

PHAON (liikutettuna).
Oi Sappho!

SAPPHO
           Hiljaa! Rauhass' erotkaamme!
    (Muille)
Te ootte Sapphon nähneet heikkona.
Te anteeks antakaa! Ma lepyttää
teit' tahdon vielä. Taivutettu jousi
voi vasta näyttää oman voimansa!
    (Osottaen taustalla olevaa alttaria)
Te Aphroditen liekit sytyttäkää
ne että aamun koittehessa hehkuis.
    (Se tapahtuu.)
Nyt poistukaa te, yksinäni tahdon
ma kera vertaisteni neuvotella.

RHAMNES.
Mit' tahtoo hän, me totelkaamme. Tulkaa!

    (Kaikki vetäytyvät takaisin)

SAPPHO (astuen esiin)
Te suuret, pyhät jumalat!
Te mulle runsaan siunauksen soitte,
te soitte runon täyteläisen viinen
ja syömen tunteen, hengen aatoksen
ja voiman muodostaa mit' ajattelin.
Te mulle runsaan siunauksen soitte,
ma teitä kiitän!

Te ootte voitoin pääni kruunanneet
ja kylvänehet maihin kaukaisihin
mun maineheni — ikuisuuden sadon!
Mun lauluni soi kielin vierahin
ja kanssa maan vain kerran kuolee Sappho!
Ma teitä kiitän.

Tään elon ihanasta maljasta
mun ootte maistella te suonehet!
Vain maistella, mut juoda ei.
Ja nähkääs! Tahtoanne totellen
ma tänne seppelöidyn maljakon
nyt lasken enkä juo!

Min käskitte, ma olen täyttänyt;
siks viime palkka mulle lahjoittakaa!
Ne, jotka teidän joukkohonne kuuluu,
ne eivät koskaan heikkoutta tunne,
ei koskaan heitä kalva taudin kyy,
vaan kukkeudessa elämänsä heidät
pois itse otatte te asuntoonne —
se osa ihana myös mulle suokaa! —

Oi älkää papittaren antako
nyt tulia pilkaks vihamiestenne
ja hullun, jok' ei hulluudestaan tiedä.
Te lehvät veitte, taittakaa myös varsi!
Mun päättää suokaa kuten aloinkin,
ja tämä tuska multa säästäkää.
Ma liian heikoks taisteluhun tunnen
nyt itseni, te mulle voitto suokaa!
    (Intohimoisesti)
Jo leimuu liekki, nousee aurinko,
ma tunnen, kuulleet ootte. Kiitos teille. —
Sa Phaon, sa Melitta, tänne tulkaa!
    (Suudellen Phaonia otsalle)
Tää sulle etäiselt' on ystävältä.
    (Syleillen Melittaa.)
Sun kuollut äitisi sua suutelee!
Nyt pois! luo Aphroditen alttarin,
siell' lemmen synkkä osa täyttyköön.

    (Rientää alttarin luo).

RHAMNES.
Hän mitä aikoo? Koko olentonsa
nyt mikä pyhä loisto ympäröi?

SAPPHO (astuen korkealle rantapenkerelle ja ojentaen kätensä
Phaonin ja Melittan yli)
On lempi ihmislasten, jumalain
on kunnioitus. Kaikki nauttikaa,
mik' kukkii teille, mua muistellen.
Niin maksan elämäni viime velan,
te jumalat nyt heidät siunatkaa
ja minut ottakaatte!

    (Syöksyy kalliolta mereen).

PHAON
Seis! Seis! Sappho!

MELITTA
Voi, nyt hän syöksyi alas, kuolee.

PHAON (Melittan kanssa häärien)
                                   Apua!
Nyt rantaan! Nopeasti! Apua!

    (Muutamat poistuvat).

RHAMNES (joka on astunut rantapengermälle)
Nyt auttakaatte jumalat! Jos tuohon
hän kalliohon itsens' satuttaa
hän murskautuu. — Se tapahtunut on!

PHAON
Miks vitkastelet? Venheesehen nyt!

RHAMNES (astuen alas)
Seis! Liian myöhäistä se. Hauta hälle
suo meren pyhäin aaltoin vuossa — koska
ei päältä maan hän sitä tahtonut!

PHAON
Siis kuollut?

RHAMNES
              Kuollut!

PHAON
                       Mahdotonta!

RHAMNES
                                   Totta
Jo kuihtui laakeri ja laulu mykistyi!
— Maan pääll' ei täällä ollut kotinsa.
    (Kohotetuin käsin.)
Luo omiensa on hän palannut.

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sappho : Viisinäytöksinen murhenäytelmä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.