Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Tama : Japanilainen lemmentarina
Author: Watanna, Onoto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tama : Japanilainen lemmentarina" ***


TAMA

Japanilainen lemmentarina


Kirj.

ONOTO WATANNA [Winnifred Eaton]


Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut

Eetu Aalto



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.



I.


_Fukui'ssa_ olivat mielet tavattomasti jännityksissä. Päiväkausia
oli puhuttu vain samasta asiasta. Kaikki, pelottavan korkealla
bambupuiden latvoissa kieppuvat poikaset, nuoret astianpesijättäret,
katuloilla vetelehtivät kerjäläiset, Fukui'n alempi- ja ylempiarvoiset
kansalaiset, puhuivat O-Tojin-san'in (Kunnioitettavan herra
Muukalaisen) tulosta.

Vihdoinkin oli maakunnan korkea daimio myöntynyt yliopiston oppilaiden
anomukseen ja kiihkoihin pyyntöihin sekä kutsuttanut, suurten kulunkien
ja mieliharmien uhalla, maahan ulkomaalaisen professorin.

Kaikkialla näyttiin valmistauduttavan. Huoneita siivottiin tulisella
kiireellä. Ammattikertojat, joita siihen aikaan löytyi sanomalehtien
sijasta, keräilivät rikkautta ammattihuoneissaan. Muutamat pystyttivät
kojuja katujen vierille ja kertoivat kuulijoillensa ihmeellisiä juttuja
Amerikasta ja sen kansasta.

Tojin-san'in talo ja taloudenhoito oli jo saatu valituksi, daimion
esiupseerista ja neljästä samurai-henkivartijasta, joiden tehtävänä
oli suojella häntä Jo-i'ta (muukalaisvihaajaa) vastaan, aina
kamaripalvelijaan saakka.

Kaksisataaseitsemän vuotta vanha muhkea historiallinen shiro
(herraskartano) oli määrätty hänen asunnokseen, ja siellä puuhattiin
ihmeellisiä korjauksia ja muutoksia. Päähuoneissa naulattiin vanhojen
lattiaverhojen päälle raskaita kukallisia ja kuviokkaita villamattoja.
Kummallisia huonekaluja, raskaita ja raudanpainavia, hilattiin suuriin
kammareihin; työnjohtajana oli nuori, reipas, punaposkinen samurai,
josta oli tuleva Tojin’in tulkki. Hänen nimensä oli Genji Negato ja oli
hän jo ennenkin asustanut muukalaisten parissa Tokiossa ja Yokohamassa.
Englanninkieltä puhui hän jokseenkin hyvin ja valkeaihoiset tunsi hän
tapoinensa erinomaisesti.

Antaessaan määräyksiä huonekalujen sijoittamisesta paikoilleen, hänen
verevänpunaiset huulensa hymyilivät pienten karkeitten viiksien alta.
Hän kutsutti palvelijat luoksensa yksitellen, antaen kullekin erikseen
velvollisuutensa mukaiset ohjeet. Sivumennen hän opasti heitä tuntemaan
valkoisen miehen tapoja ja tarpeita:

Tämän täytyi saada ruokaa noin kuudelle muulle kuolevaiselle riittävä
määrä. Pääasiallisesti raakaa lihaa ja metsänriistaa, hiukan
tulessa kärvennettyä. Aina pitäisi olla pulppuamassa se lähde, jota
amerikalaiset sanovat »tulivedeksi», alati saatavissa, ruokaverojen
välillä, yöllä ja päivällä. Valkoisen miehen jano oli sellainen. Vastat
piti olla valmiina puhdistamaan professorin mukaisia saappaita, sillä
hän ei ottanut niitä jalastaan huoneessakaan. Ja suurimman mielihyvän
hankki hänelle sillä, että piti suloisimpia ja kauniimpia neitsykäisiä
häntä hellimässä ja huoltamassa. Tämänsuuntaisia juttuja oli pitkä
liuta.

Vaikkapa sen yliopiston oppilaat, jossa Tojin-san tuli opettamaan,
olivatkin iloisia tämän lähestyvästä tulosta, niin eivät siihen iloon
yhtyneet ainakaan talon palvelijat. Pelonsekaisin mielin odottelivat he
tulopäivää. Jäykät, ilmeettömät henkivartijat mutisivat matalin äänin
keskenänsä siitä alennustilasta, johon heidät oli näinä turmeluksen
päivinä saatettu. He olivat vain muukalaisen hengen vartijoita! Mutta,
niin oli Echizen-maakunnan daimio määrännyt, ja samurai on päällikkönsä
oikea käsi. Hänen on toteltava käskijänsä oikkujakin, ja jos tehtävä on
ala-arvoinen, kunniata loukkaava, niin on silloinkin edessä vain kaksi
tietä: totteleminen tai itsemurha.

Talon halvempiarvoiset palvelijat eivät vaipuneet sentään näin
synkkäluontoisiin keskusteluihin. Huhuja muukalaisten rikkaudesta
ja anteliaisuudesta oli tulvinut heidän piiriinsä. Olipa miten oli,
reippaasti käytiin valmistuksiin käsiksi, ja uusien keitosten tuoksut
lemahtivat laajemmalle, työntyivät lämpiminä suuriin kammareihin
ja saattoivat vilkkaaseen hyörinään lukuisat rotat ja yölepakot,
jotka vuosia sitten olivat kotiutuneet vanhan, aution, asumattoman
suurkartanon koloihin ja lymypaikkoihin. Vuosiin ei ollut kukaan
talossa asunut.

Kaikki oli jokseenkin kunnossa; silloin sattui keittäjän vaimon
lapsenhoitajalta — Shirossa asui tietysti koko perhe — katoamaan joukko
riisiä. Hän oli kääntynyt katsahtamaan hoidettavaansa nuoreen herraan,
ja silloin oli — niin hän kertoi — »valkoinen käsi» jostakin ilmestynyt
ja anastanut aterian loput. Hän riensi kirkuen emäntänsä luo ja tämä
vuorostaan syöksyi miehensä ja isäntänsä, pääkeittäjän, pakinoille.
Tämä kiskaisi esiliinan vyöltänsä ja meni ilmoittamaan asiasta Genji
Negatolle, joka juhlallisella virallisuudella kutsui sotaneuvoston
koolle. Koko palvelusväki luotti nyt siihen, että henkivartijat
keksisivät keinon vastaisten harmien varalle.

Joihinkin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, siitä oltiin yksimielisiä.
Olisihan heidän ruhtinaallensakin häpeäksi, jos se kirottu
muukalaisylimyskin joutuisi Atago Yaman kammottavan velhottaren
uhriksi, sillä epäilemättä oli tämä vuoriston levoton henkiolento taas
konnan juoniansa kutomassa. Siispä oli ylhäisen Tojin-sanin ja vielä
paremmalla syyllä Echizenin keisarillisen samurain velvollisuutena olla
millään ehdolla säästämättä noitaa, jos tämä tavattaisiin oleksimassa
ruhtinaan vieraan ja suojatin alueella.

Johduttiin muistelemaan velhottaren äskeisimpiä noidantöitä. Muuan
Tsurugan lapsi oli seurannut velhotarta vuoristoon, pitäen tämän tukkaa
auringonsäteinä ja ojennellen pienoisia käsiään niihin tarttuakseen.
Suositellakseen peljättävää olentoa vanhemmat asettivat joka päivä
ruokavaroja vuoren juurelle ja sillä tavoin ainakin joksikin aikaa
sammutettiin velhottaren nälkä; lapsi ei kuitenkaan koskaan toipunut
entiselleen. Se kärtyili ja alinomaa itkien kaipasi »päivän neitoa».
Kun lapsen kärsimätöntä mielialaa yhä vain jatkui, niin vanhemmat
suuttuneina lopettivat ilta-annosten lähettämisen ja siten rohkenivat
uhmata noidan kiukkua ja kostomieltä.

Siitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä.
Kerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella
kertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti
oli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.

Niin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin
nähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?

Samurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin.
Hänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton
eikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se
joutuisi kiertovaelluksille.

Samurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen
kunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli
nimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti
pään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä
naarmusta.

Samurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta
kaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra
heidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä —
samaa verta.

Vihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas,
selitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen
ja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota
Tojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi
varmasti jonkun ratkaisun.

Niinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» —
vuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin
maakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten
välkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven
rinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.



II.


Huone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme
vanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa,
kuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen
välimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta
pähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen
vaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta
huoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän
ääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa
aivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.

Tojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen
matkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla»
ja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä
oli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta
elämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.

Hän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten
päästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa,
jonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty
Tokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen
hurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt
Echizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta
maaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen
häntä käynyt.

Matkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä
veneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa,
hän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa
helvettiä».

Päiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä
lumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista,
ja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja.
Hurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen
lähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan.
Monet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa
lähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen
kohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja
ulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja
alentavat solvaukset vain lisäsivät _Jo-i'n_ — muukalaisvihaajan —
verenhimoa ja vihollisuutta.

Echizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa
rajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään
loukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin
kauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli
vihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin
riemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä,
hymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki
ja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä
rajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja
kaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät
katseet ja viekkaat hymyt.

Daimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja
oli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!

Hänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen
he olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain
saattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja
puhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä,
hänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa.
Toinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia
kumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät
väkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias
lapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti
lattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta
jäljitellessään.

Tojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita
kasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin
olinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat
ympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti,
rientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät
hymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä,
katsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he
olivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera,
jopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä
suurimmalla hellyydellä.

Sitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle,
menneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen
kylmä ja ilkkuva katse.

»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut
estää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen
silmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»

Tojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat
hänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän
kyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi
sen täydellistä kamaluutta.

Oli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli
hienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan
eräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana
lääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun
rohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa
vastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren
miehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen
luo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.

Japanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa
kuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli,
tämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen
elämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin
ruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa,
hankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa
luulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo
aivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin
yliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».

Yhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu
repiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan
sidottu.

»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi,
vaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen
veressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää
virkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia
mieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen,
jossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä
muistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi
käsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja
tuntea itsensä jälleen _elävän_! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi
naisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan.
Järjettömyyttä!

Kapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin
rantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.

Hän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat
häneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen
kaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen,
suuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio
kuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän
sydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun
valkoihoisen tutut kasvonpiirteet.

Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon)
liikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti
laakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen
maahan.

Jokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta,
hypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli
Matsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona
olleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä
siipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni
aarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san
kuunteli pää pystyssä uutta ääntä.

Tuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a
(talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen
kohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta
suunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.

Tojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta
vuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut
näkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet
hopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli
niitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että
koputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin
paikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen
kutsuvan häntä ulkopuolella:

»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»

Tojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle
antaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!

Pihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä,
juoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon.
Hän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin
rukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin
kiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.

Äkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt
suojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus
vapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän
seisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen
korviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston
synkkään saloon.



III.


»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta,
ei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea
ruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»

Näin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.

Amerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi
ylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet,
hänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.

Velhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti,
oli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu.
Japanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja
»kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa
oli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin
häikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen
sokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä
oli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua,
ja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili
vuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä —
niin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.

Puoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla
huulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi
arvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti
varmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.

»Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan usko kertomustani velhottaresta?”
kysyi hän kohteliaasti.

»Legendat», vastasi Tojin-san harvakseen, »kuuluvat kirjallisuuteen;
ne ovat tarinoita, jotka huvittavat ja viehättävät täysikäisiä ja
pettävät lapsia. Länsimaissa emme enää niistä välitä. Sanomme niitä
taikauskoksi ja tämän olemme tulella polttaneet kuten muinoin poltimme
itse noidatkin.»

Japanilainen istui jäykkänä ja leyhytti koleassa huoneessa viuhkaansa
edestakaisin.

»Ette siis länsimaissa usko henkiolentojen olemassaoloon?»

»Emme ainakaan luo niitä mielikuvituksellamme ja ajatuksillamme», sanoi
amerikalainen vakavasti.

Virkamies vastasi kiihkeästi:

»Niitä on todellisesti olemassa Japanissa, kunnioitettava herra. Vaikka
ette välitäkään niistä, niin tulevat ne väkisten tiellenne — kuten
tänäkin iltana, ylhäisyytenne!»

Tojin-san hieman hätkähti. Sitten hän mietteissään tyhjensi piippunsa
vanhaan pronssiseen maljaan, »hibakiin».

»Tahdotteko siis saada uskotuksi, että tämäniltainen kävijä todellakin
oli — henki?»

»Pahempikin kuin henki» vastasi virkamies totisesti, »sillä hänellä on
ainakin ihmishahmo.»

»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro
oli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui
kovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa
esittämiään väitteitä.

»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei
millään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta.
Hän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on
ilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja
pelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia.
Taivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän
menee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen
pedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet
loukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona
Tokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»

Tojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.

»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän
huvitettuna.

»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti.
»Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen
ruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan
ja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille
ruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen
eikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»

Tojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja
etusormen välissä.

»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää
yksin, omaa omituista elämäänsä?»

»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa
kanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella
ja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman;
heidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»

Daimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon
tulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:

»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet
voineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa,
koska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän
häväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden
kirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun.
Toiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se
vain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen
loistoonsa.»

Tojin-san puhalteli miettivän näköisenä savupilviä piipustaan ja oli
ääneti. Kysyi sitten rauhallisesti:

»Pidättekö maakuntanne onnettomuuksia tämän »kettu-naisen»
aikaansaamina — kuten häntä nimitätte?»

»Tietysti!» vastasi ylivirkamies melkeinpä äreästi. »Kohtalon koura
kohtasi ankarimmin meitä tuon salamurhan jälkeen. Emme ole vieläkään
toipuneet siitä alennuksentilasta, johon — niin — länsimaat ovat meidät
saattaneet. Länsimaiden liittovaltiot pommittivat Kago-shimaa heti
senjälkeen kun väkivaltainen kuolema kohtasi —»

Hän vaikeni äkkiä ja rykäsi säikähtyneenä, huiskuvan viuhkansa takaa.
Vähällä oli hän ollut kertoa jotakin luvatonta.

Tojin-san näytti hämmästyvän ja ihmettelevän.

»En älyä seikkojen johdonmukaisuutta», sanoi hän.

»Sittenkin — ovat asiat niin», sanoi japanilainen epämääräisesti,
katsahtaen Samurai-joukkoa, joka oli kääntänyt katseensa muualle.

Voimakkaasti virkkoi amerikalainen:

»On käsittämätöntä, että nykyaikana, jolloin te niin avoimesti
toivotte pääsevänne sivistyneiden kansain yhteyteen, vielä esiintyy
taikauskoista vainoa asian johdosta, joka kelpaa vain lapsille
tarinaksi. Minä puolestani aijon tyystin tästä talosta hävittää
sellaiset mahdottomat ennakkoluulot, jotka näkyvät tunkeutuneen kodin
lieteen saakka.»

Vastasi japanilainen juhlallisesti:

»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa,
kunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää
sumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella
kädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta
ylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan,
me kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin
vakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme
— ja vakaumuksiamme.»

Hän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet
jaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.

»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän
ylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston
peloittavan velhottaren temppeliin.»

Daimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin
kasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.

»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta,
jolla ei ole sielua?»

»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö —
laatuansa.»

»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui
japanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja
hurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme
»kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra,
karttaa ja varoa.»

Tojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja
kun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa
vieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja
vääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä.
Äkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet
kunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.

»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti,
»huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte
antautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen
istuutua.»

»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti,
ja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa
tupakka-hibachista.



IV.


»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar
on vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra
Mr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys
tuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen
Teitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei
Matsuyaman kohtaloa.»

»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa
hyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.

Kiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen
kalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän
tuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja
amerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.

»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät
valittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama
oli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän
oli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi
takaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet
erääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.

»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan.
Hänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat
ottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa
viisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen
päältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren
pahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin
sumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan
orjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun
temppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi
velhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita
ristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan
temppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien
edessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»

Daimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen
kertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.

»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä
takaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin
nainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin
muinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja
nälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin
kuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa,
silloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena
ja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni,
mutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana
helistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa
kimaltelevan hunnun peittoon.

»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten
kuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle,
hypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös,
toista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista
edelleen.

»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli
saamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti
silloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja
ojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja
syöksyi suin päin pimeään kuiluun.»

Daimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla
kädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä
sihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:

»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago
Yaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette,
vaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi
todeksi vakuuttaa.»

Tojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta
suurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon
japanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen
äänensä:

»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»

»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän
meni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli
iltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä
huuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima
palauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä
murhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan
ja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman
asepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän
huimaavan takaa-ajon aikana.»

Daimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä
kumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen
tutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka
askelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä
hänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden
kätensä:

»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja
rakas Teille vai kuinka?»

Verkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt
ilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän
vastasi:

»Hän oli poikani!»



V.


Tojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä
ja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana
aamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta,
ystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan,
pukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa.
Muutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki
limittäisen ristikko-oven.

Oli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan,
heijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla
riiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui
yhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama
kurillisesti vinossa.

Kapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului
huoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti
puutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja
katosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö,
joka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman
suurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä
tämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet
huiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki
täynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa
kantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.

Tämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti
astiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä
kylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen
hameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei
hänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet
jäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista
ja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi
astioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun,
johon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten
näinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät
kantapäät vain välähtivät päivän säteissä.

Tämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle
tuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa,
suurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin
soma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta.
Katse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja
Hakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren.
Kylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista,
lumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli
näkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä
jäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus
laskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja
palasi huoneeseen.

Amerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän
ajeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän
saattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat
kaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin
ja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja
uhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden
hallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen
maantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen,
että monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet
palveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat
toimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä
sekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat
tyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin
syystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi
läntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät
kaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut
peljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen
turvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita
tai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania
kaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.

Vihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman
suureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja
täällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin
kunnianosotuksin.

Seisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin
kirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen
samallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet
lämmittivät hänen sydäntään.

Innokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja
neuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan,
hänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä
rohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään
halua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.



VI.


Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut,
hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä
nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei
—. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut
lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin
peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.

Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä
—, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt
vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän
ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.

Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla;
suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän
heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä,
raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen
Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan
virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta
kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön
käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat
pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta,
poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä.
Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.

Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä
tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu
mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin
ruoskittu koira.

Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän
kutsutti Obunin luokseen.

Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä.
Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli
edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä
seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia
antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin
saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä
eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.

»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös,
tyttöseni!»

»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!”
Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla
sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen
Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen
keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan
vieraana!»

Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja
tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi,
sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme.
Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja
ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti!
hyvitellään.

»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä,
lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»

Ja tulkki käänsi näin:

»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet
tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen
hirvittävää vihaansa.»

Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen
ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi
uhkeat rintansa.

Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä
tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet
ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet
tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä
päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun
nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin
ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.

Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän
vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja
levottomuudesta.

Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen
kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei
olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat
merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka
niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi
tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei
maailmassa ole.

Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla
lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä
ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään
ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät
keittiön puolelle.

Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi
tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei
pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta
Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta
herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli,
puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain
mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.

»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun
verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten
joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko
joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»

Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita
olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.

»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin
teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy
huulilla.

»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»

Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:

»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja
sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.

Tojin-san hymyili leveästi.

»Kuinka sitten? Milloin?»

»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi
ennen tuloanne.»

»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»

»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin
oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita
Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö
veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy
häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa
oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata
vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin
ansaitsemattomasti kuulun.

»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi-
ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella
painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni
sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin,
tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin
hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun
hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa
raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni
vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin
kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi
omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä,
suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen
tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset
kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin
— ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli
tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»

Hän koetti hermostuneesti poskeansa.

»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka
oli kuin oravanpurema.»

»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.

»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.

Tojin-san naurahti.

»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä
kuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»

Genji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.

»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»

»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis,
vai kuinka arvelet?»

»Niin on.»

»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta
säästyisitte hänen näpistyksiltään?»

»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden
perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa
henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja
itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme
niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli
mahdollista.»



VII.


Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen
valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen
historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla
olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon.
Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta
ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella
ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan
vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin
tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana
ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta
suunnilta kiertelivät.

Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan
sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli
siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä,
että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.

Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja
harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen
jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen
ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle
Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa
kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli
sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa
riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan
luokse.

Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla
ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa
koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin
lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt
uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.

Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja
värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut
kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä,
jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja
tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä
kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti
vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on
joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten
ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen
opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä
ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän
vastauksen.

»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se,
ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.

Higo vastasi punastellen ja hämillään:

»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»

»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»

»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti.
»Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat
hyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»

»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää
mitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme
on osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet
kaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»

»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella
tavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat
lokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».

»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät
eloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa
sensei?»

Mutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa
ilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.

»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka
olkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta
englanniksi:

»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi
sanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat
ilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää
tulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo
vanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne
kuitenkin poikkeusasemassa.»

»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu
— englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille
suurennuslasin ja asetti sen taululle.

Oppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen
kääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet
yhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.

»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut
sanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat
näkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'.
Kas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»

Hän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin,
mikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan
ennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:

»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. Eräs
Guai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»

»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.

»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.

Tojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme
kasvoilla hän kysyi:

»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»

»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla
se on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen
ovat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana
englanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»

Higo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:

»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin —
kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen
mies, hyvä herra.»

»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»

»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.

Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty
sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa
tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos
merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your
eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!

Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti
valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan
edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina
satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina
seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.

»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään
puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli
tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti
herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa
tätä surullista kertomusta.»

»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»

»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät.
Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on
tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»

He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli
ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa
alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista
tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa,
katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen
huomautti silloin uneksivasti:

»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan
asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa
hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»

»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse.
»Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet.
Eikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»

Pojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san
äkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin
nuorukaisen olkapäälle.

»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja
dogmien välisistä suhteista?»

Hetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti
vihdoin:

»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi
muuttaa.»

»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»

»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän
sikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»

Tojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli
juhlallisella vakavuudella:

»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen
japanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»

Japanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.



VIII.


Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut
Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin
kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä
rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita,
vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet,
lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista
oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs
portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.

Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa
autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta
toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata
takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa
kahdelta eri sivulta.

Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja
tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin
kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji
Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa.
Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon
soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema
hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.

Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha
näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa
olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja
heidän rauhaansa häiritsemään?

Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset
säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli
palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.

Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä
virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti.
Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran
toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä
velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain
ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa
kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat
kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja
silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut
kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin
silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen
velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja
kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö
bambupuistoon.

Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan
velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin
jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli
noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin
metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti.
Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran
hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti,
että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen
puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa
polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja
sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut
siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa
naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.

Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin
kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.

Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa
ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta,
jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse;
oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo
viheriä ja lämmin.

Hän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli
pahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat
huhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat
kettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti
kuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa
harmistuneen katseen.

»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi
karttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen
äyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.

Toukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia
luonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina
seurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron
nurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan
päärakennuksen autioissa käytävissä.

Keskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva
hätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen
talon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin
peljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.

Itse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten
jälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen
raskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän
vähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista
vuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin
huoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen
sen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä
selväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä
juoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja
astunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä
olivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli
kaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan
voimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei
aavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!

Hän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten
joukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.

Tojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain
kuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan
asentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan
tieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa
ilmakehän sähkövirtani kanssa.

Illalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa
kuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta
pöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle.
Samurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja
nyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen
vartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia
yashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!

Goto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:

»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»

»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani»,
virkkoi toinen.

»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun
kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu
vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen.
Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni
sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin —
kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — _kultaa_!»



IX.


»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja
oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle
oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.

»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän
sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion
edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman
vuoritemppeliin.»

Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä
jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan;
mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän
päätti voittaa heidät puolelleen.

»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki
ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:

»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.

»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito
saadaan pyydystetyksi.»

»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko
pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla
karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.

»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän
vallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä
myöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni»,
ja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»

Higo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja
voimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä
valtaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.

»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä
hirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»

»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois.
»Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»

»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui
Yedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin
palveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli
sitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan
vasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon
näköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi
eikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että
hänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut
kovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat
sinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen
suonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen
lääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä
näyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena
opettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän
hartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin,
hämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä
löytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho
koettaa Teitä vahingoittaa.»

Higo huomautti kärsimättömästi:

»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan
hukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku
tehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»

Hän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa
japaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen
päättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon
tekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi
Tojin-sanin puoleen.

»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana
tahansa?»

»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»

»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»

Tojin-san hymyili ystävällisesti.

»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»

»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla
me kyllä onnistumme!»

Tojin-san näytti käyvän levottomaksi.

»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi,
jos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä
ja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin
seuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin
näkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin
kyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen
yltiöpäisyyden.»

»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen.
»Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun
kohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan
se jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»

»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»

»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki,
sivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin
samurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta
hovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.

Kun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat
rohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen
yritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka
olento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut.
Väkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä
nuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön
yhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara
ajateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa
rinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan.
Tärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta
saataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi.
Lempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä
häneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he
muistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:

»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on
eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»

Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi
liikutti.



X.


He olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän
päälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka
reunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei
ollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno
kerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli
pyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.

Matsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka
ylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti,
tuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla
ulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut
tietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen
mielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara
pelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä
rangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi
shiron ulkopuolelle.

Itse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden
toimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi
itsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat
hänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki
tuskaili.

Koko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan;
painostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän
tunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan,
tuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli
todellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna,
tyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja
odotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä
itselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja
joka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.

Olikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut
kotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin
saanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että
hänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli
aavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne
seikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.

Tähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi.
Japanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen
ajatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää
hohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden
vastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota
hyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia
olivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä
ajatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi
leikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju
olento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä!
Narrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!

Hän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin,
viikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina
öinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä
kiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut
ja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti
ja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä
olivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen
selvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat!
Olihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!

Yö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus
tuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin
seinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän
asui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki
kuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset
välähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen
kanssa.

Kirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita
karnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin
tällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin
saakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen
nurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko,
ja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden
valkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli
sulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat
edestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.

Temppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen.
Velhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta
bambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan
partaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes
kapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä
valossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja
hiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän
kulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.

Äkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja
senjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä.
Tuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota
peljästyksen ja hädän huutoa.

Hiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.

Sitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti
jaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti
kohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä.
Samurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen,
syöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua,
miesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja
sitten — oli kaikki taas hiljaa!

Pian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen
urhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia
polkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse,
kukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin
kirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin
metsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä
metsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.

Velhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun
Tojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti,
juoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen
eteensä.

»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»

Hän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan.
Pian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut
vieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän
hiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava
hämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät —
valkoihoisen naisen kasvot!

Niin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme!
Kuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki,
suuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä!
Huulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä
ihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.

Tässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät
olivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä
vuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin
henkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat
köysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja,
tämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli
nyt se mainittu kettu-nainen!

Tyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin
katseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova,
sai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä,
tarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi
hätäisesti:

»Hyvä jumala, hän on sokea!»

Tämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi
kuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti.
Tämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren
oli turha voimiaan koetella.

Heti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi
käsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen
huuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului
melkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla
hän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.



XI.


Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman
(jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren
elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön.
Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan
ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja
suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut
Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän
Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä
suinkaan olleet tuulesta temmattuja.

Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat
olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta
löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään
hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä
punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä,
räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän
heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli,
ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja
hölmistäneet.

Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi
heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen
mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria
saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi
tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan
kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan
hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.

Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen.
Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi
hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin
käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle
poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja
höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.

Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa
väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä
pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja
sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön
olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti
liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä,
voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja
osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.

»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden
tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»

Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen
katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva
varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän
astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja
hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti
ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:

»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»

Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti
Tojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:

»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.



XII.


Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli
ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi
asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa
palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan
autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin.
Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet
Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä
ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.

Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen
pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään
Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä
kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa,
suuntaa.

Kaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli
viettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä
vähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.

Tytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi
tahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa
velhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta
tahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi
tullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti,
ystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki
seinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana
velhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä
tulemaan esille salasopesta.

Tyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san
istahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset
valittavat ja soimaavat sanat:

»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»

Hän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan.
Amerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä
olento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen
epähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi
tytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt
mitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä
jollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja
tarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa
oli kyyneleinen sointu.

Kesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto
suljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan
käyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään
lähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan
he vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji
Negato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen
pelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa
daimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen
palvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka
pelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi
puristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen.
Eikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.

Jokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen.
Pihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo,
rauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen
miehen olevan pahanhengen pauloissa.

Mutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta
taistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen,
vuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin
koitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin
häntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan.
Muutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää
pelkäävän.

Hänen nimensä oli _Tama_ (jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti
vapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki
Tojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi,
hänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka
ensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar
pukea sanoiksi ajatuksensa.

»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että
saattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle,
hän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei
voinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta.
Kumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.

Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä
rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti
verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt.
Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin.
Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään
edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän
tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.



XIII.


Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan.
Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen
läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään.
Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa
laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään
ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.

Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen
hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta,
konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt.
Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa
ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön
läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:

»Etkö halua istua?» kysyi hän.

Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen
ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset
kädet lepäsivät helmassa ristissä.

»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli
yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä,
niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna
kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät
olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen
ääni vastasi:

»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»

Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan
lähemmäksi kysyjää.

»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»

Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset
omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin
lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat;
häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.

Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja.
Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut
paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina
olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin
verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla?
Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin
ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme
värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen
pelon voimalla.

»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»

Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.
Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:

»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.

Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen
heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui
hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja
ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä
tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.

»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä
epätoivosta.

Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen
olalle. Ääni oli varma ja käskevä.

»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai
vihattavaa?»

»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu,
noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä
Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut
tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan,
vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse
katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan
vallassa!»

Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin
totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.

»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»

»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava,
hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin —
kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»

»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle
vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli
katkera, musertavan ivan ilme.

Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui
seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.

»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen
innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät
arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston
noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja
Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion
mukaan.»

»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla
äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa
kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä
heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka
hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä
koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»

»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan
parhaani koettanut.»

Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt
hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin,
joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän
hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja
vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan
kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat,
avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät
japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat
hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa
äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa
katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin
henkensä edestä.



XIV.


Hiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon
löivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen
merkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden
viskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat
vuodet) olivat jälleen tulossa.

Maakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden
vallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi
hallitseva.

Ihmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat
kulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa
Fukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät
ottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat
herätäkseen.

Tämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan
ihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin
lyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja
kuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien
korviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin
äkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle,
kunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin
uomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo
uhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.

Satoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia
ylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat
äkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat
ja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista
vain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian
»suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi
ratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät
suurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja
uuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan
köyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden
hoidettaviksi ja huollettaviksi.

Fukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies;
epätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan
Tokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa.
Hän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan
maakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja
avuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. —
Näiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle
erikoiselle suunnalle.

Syttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia
kansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet —
murhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut
harhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa
liittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt
halpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui
nyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden
kansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui
varmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista
vastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut,
asettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan
suuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!

Monen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan
— uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä
he katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli
heitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle
lapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen
»gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli
surmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.

Samaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi
kultareunaisia siipiään.



XV.


»Mitä kuuntelet, Tama?»

Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten
aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.

Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä
verhoihin.

»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.

»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen —
tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»

»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen
kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan
vielä kuunnella sen ääntä.»

»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa
sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen
— niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas
minulle, mitä pelkäät?»

Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.
Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta
melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»

»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan
minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa
takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»

»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.

Tojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään
pettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää,
milloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan
kentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.

»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi
mennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä
sitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä
Pukuihin hyvin pian.»

»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyvä
Tojin-san?»

»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta
varten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua
katsomaan, lapsukaiseni.»

»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he
tulevat?»

»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani
oikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi
terveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat,
lapsukainen.»

Tämä uutinen vavahdutti tyttöä.

»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.

»Mitä näet, Tama?»

Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat
silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.

»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»

Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan
neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi
hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.

»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi»,
sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi
nopeasti kädet silmilleen.

»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot
ovat kuin unia — niin kovin ihania!»

Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:

»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka,
miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan
minä sinut erämaasta — valkeuteen!»

»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja
painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.

Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse.
Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle
vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa,
mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin,
niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt.
Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:

»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa,
sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»

Kasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö
mainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.



XVI.


Matalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi
tumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä
hiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka
heidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?

Hän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana
ulkoilmaan:

»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»

Jostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus
vasten kasvoja:

»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin
asunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»

Tojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:

»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen
nimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat
ruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»

Vieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti
kuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:

»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»

»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä
kutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin
ei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»

Kylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän
uutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä
mahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse
suojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan,
jonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin
toimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta
puolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, —
nuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden
vakuuttava sointu:

»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi
sijalle.»

»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka
äskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen
perkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen
sävy.

Näitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä
ylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.

»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni
edesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat
samuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia
opettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen
puolestaan, jos tarvitaan.»

Sama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:

»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole
kysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen
vuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä
ja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja
jonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret
herrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon
tahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän
arvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät
samallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden
kämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri.
Tojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin
tyytyväisiä.»

»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse
koskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien
nimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»

Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi
työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret
ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.

Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies
poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla
sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä
ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset
kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi
kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.

Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He
olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän
mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät
sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja
rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen
olennon, jota hän suojeli ja turvasi.

Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen
sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka
hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen
koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san
— heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa
vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa
itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita
lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat
ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja
loukkaukset.

Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi
väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana
esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen
epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä
portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti
kuin kissa kyntensä.

Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana,
jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli
koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti
ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat
nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat
sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui
ruohoiselle puutarhapolulle.

Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli
tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.

Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja
pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista
sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat
kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.

Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet
heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa
liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies,
jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he
vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.

Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin
joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse,
sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.

Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli
levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja
käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli
murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä
ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion
ylivirkamies Gihei Matsuyama!



XVII.


Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin
kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista,
etsi kuumeisessa hädässä.

Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa,
verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet
tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän
lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää
ennen rähisevän kansan kokoontumista!

Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta
toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti
punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.

Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän
tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat
kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa,
onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne
saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt
kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että
Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he
vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon
katseita.

Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen,
autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta
kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi
koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin
entiseen palveluspaikkaansa.

Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt
sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat
ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja,
samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä
ystäviensä hylkäämällä.

Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän
oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja
toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine
lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka
ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja
mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka
heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien
vesikukkien alla vai eikö?

Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten
saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat
lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen
huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat
tulleetkin.

Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He
pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja
heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin
lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään
kuin tappavan tuskan ahdistamana.

Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä.
Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä
voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan
kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei
Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä.
Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion
ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt
kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!

Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki
Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen
sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.

Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät
rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät
ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia,
joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat
langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että
ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.

Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä
suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki
humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti
tarkkaavasti päänsä.

Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli
nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään,
asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja
katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu,
kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:

»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»

Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen,
henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:

»Tama! Tama!»

Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä
kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi
bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman
petollisia vuoriseutuja kohti.



XVIII.


Kesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä
vuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta,
kalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja
hemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen
pulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan
puhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.

Hän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut,
häilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen
pitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.

Äkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen,
vastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa,
ja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana
valahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät
ajat oli kaipauksella odottanut:

»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).

Tama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen
kasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja
huulia.

Tojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän
ei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa
vaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli
loppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!

Tyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä
liikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet
niiden syleilyyn.

Kultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti
vastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana
Tojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi
Tojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella
saneli:

»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»

Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä
juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.

Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen
huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.

Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia,
vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.

Hento, sortunut ääni kuiskasi:

»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole
muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»

Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin,
että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle.
Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti
iloisesti:

»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha,
ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä
olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta
perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.

Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä,
joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi
rauhattomasti:

»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka
alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu
enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»

Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni
saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti
pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut
niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi
kätensä ja virkkoi:

»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»

Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska;
vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.

Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa
tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago
Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta
tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta
koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin
tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.

Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut,
harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut,
sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston
suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten
aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas
vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen
askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!

Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta
jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa
keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa
ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei
milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen
rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana
palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.

Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja
rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän
pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön
pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli
pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton
lapsi ja velhotar hänen äitinsä.

Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen
viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli
keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi
taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.

Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen
verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun
tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät
tunnusmerkit.

Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman
liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän
kuin hyvin kaukaa:

»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).



XIX.


Vuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli
voinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä
kuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen
kuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä
huomanneet.

Vuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu.
Kepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot
tuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He
asuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta
ja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka
leijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja
laadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.

Tojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi
halunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja
Tama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei
kukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston
tiheimpien metsikköjen lävitse.

Ei pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten
polkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin
siinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli-
kuin tuulikellojenkin soittoa.

Velhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille
kirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä
uskomattoman ihania kallioluolia.

Pyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat
Tokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten
esivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon
perustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi,
miksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä,
vartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.

Kun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi
Tama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet
riisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella,
kaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä
sekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä
ateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen
liikuttava.

»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat
niitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»

»Kiellettyä lihaako?»

Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä
kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen
ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.

»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.
»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»

Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja
liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän
vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan
vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli
nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun
vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin
nuorena?

Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti
taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden
sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin
käännettyinä ja silmät ummessa.

»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut
minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)

Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen
vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa
ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista
tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän
loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän
kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja
kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine
kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!

Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa,
kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja
silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden
sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa —
pelkoa ja vihaa!

Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu
oli ketun!

Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät
narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat,
tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.

Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin
puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.



XX.


Tuli »valkoisen kasteen» aika. Päivät olivat uskomattoman ihanat.
Syksyn tummanruskea kosketus heitti varjojansa vihreään luontoon ja
kellahtavat lehdet lisäsivät epämääräisen värikästä kirjavuutta.

Yöt muuttuivat koleiksi, ja varhain aamusin peitti kylmä, valkea härmä
maan runsain kerrostumin.

Aivan huomaamattansa he kiirehtivät verkkaisia askeleitaan ja
valitsivat lyhemmät polut, pikemmin päästäkseen Sho Kon Sha'han,
»Väsyneen sielun rauha» nimiseen hautausmaahan, joka oli heidän
matkansa määrä. Siellä on hänen kotinsa, kertoi Tama, esivanhempaansa
temppelikartano. Muutama kukkulanleveys hautausmaasta oli Tokiwan
temppeli, autio, melkeinpä raunioina, mutta kuitenkin — hänen kotinsa.

Siellä olivat hänen vanhempansa eläneet ja — kuolleet. Siellä hän
oli ollut onnellinen lapsena, pelkäävien ja rakastavien vanhempainsa
huomassa ja hoidossa. Äiti oli opettanut hänen tanssimaan jumaltanssia
ja lepyttämään jumalia rukouksilla; isä oli opettanut hänelle toisesta
Jumalasta ja toisesta taivaasta. Hänen vanhempainsa manalle mentyä oli
tämä ikivanha temppeli ollut hänen ainoa turvapaikkansa, pyhäkkö, johon
ei huimapäisinkään metsästäjä ollut rohjennut jalallaan astua. Loukatut
jumalat katselivat vieläkin kammottavilla silmillään esialttariin päin,
ja Ni—O'n rajut henget, joita kenties ei enää osattaisikaan lepyttää ja
suostuttaa, vartioitsivat temppelin pyhiä porttikatoksia.

Lapsellisen onnellisena ja luottavana hän johti Tojin-sania eteenpäin,
kiihkeästi haluten näyttää kaunista asuinpaikkaansa, jonka hän aikoi
Tojin-sanin kanssa ikuisesti jakaa. Mutta suloisia olivat vuorilehdot
olleet tänä kesänä kivineen, puineen, polkuineen; miksipä he sieltä
kiiruhtaisivat pois? Levoton, kostonhimoinen kaupunki oli jäänyt kauas
taakse; kettu-nainen vaelteli nyt omilla alueillaan. Vaistomaisesti hän
niitä ominaan piti ja maan lakien mukaan, jos hän niistä olisi mitään
tiennyt, oli hän vanhempainsa omaisuuden ainoa laillinen perillinen.

He olivat jo hyvin lähellä temppeliä; pian hän saattoi levittää
käsivartensa ja huudahtaa Tojin-sanille:

»Katsos, ylevä ystävä, tässä on minun arvoisa kotini! Astu armollisesti
sen kurkihirren alle.»

Ja mielessänsä hän kuvitteli Tojin-sanin kasvojen loistavan ilosta ja
onnesta.

Uneksuvasti virkkoi Tojin-san, seuratessaan johdattajaansa varjoisaa
sivupolkua pitkin, joka sukeltausi pisartavien piilipuiden
päiväpaisteiseen metsikköön:

»Jonakin päivänä kai herään. Eihän voi olla totta, että vaeltelen sinun
kanssasi kahden erämaan mäkisissä metsissä, suloinen päämäärättömyys
edessä ja ympärillä!»

Hän tarttui lujasti tytön ojennettuun käteen ja jatkoi matalalla,
hyväilevällä äänellä:

»Ja kun herään, pikku Tama, niin silloin tietänen todeksi kerran
lausumasi sanat: meidän unemme ovat ihanampia kuin mikään todellisuus.»

Tama pysähtyi hänen eteensä, seisoen isojen lehtien ja pitkän ruohoston
peitossa.

»Eikö sinulla voi olla tämän kauniimpia unia?» kysyi hän haaveksivasti.

»Ei», vastasi Tojin-san pehmeästi. »Voitko sinä nähdä kauniimpia?»

»En. Saan olla näiden vuorten keskellä vain sinun kanssasi — ihanampaa
en tiedä! Tämä on maailman paras uni, Tojin-san!»

Syntyi hetken hiljaisuus, jolla aikaa heidän siinä käsikädessä
seistessä hieno varjo ilmestyi Tojin-sanin kasvoille. Hän seisoi siinä
silmät avoimina kuin olisi nähnyt näyn.

»Paha kyllä», sanoi Tama murheellisella äänellä», ovat unet vain utua.
Ne ovat niin suloisia — niin koskemattomia, ja seuraava hetki voi ne jo
puhaltaa pois. Jumalatkaan eivät niiden teitä tunne!»

Tojin-san ei tuntenut enää omaa ääntänsä, sillä siinä värähti niin
voimakas hellyys ja kaiho:

»Meidän unemme tulee olla muiden unia erikoisempi», virkkoi hän
juhlallisesti. »Se ei koskaan pääty. Ei ainakaan elämässä, pikku Tama!»

»Mahtaako se kestää koko elämänaikamme?» kysyi Tama, äänessä riutuva
epäilys.

»Kestää, jos sinä niin tahdot», kuului Tojin-sanin kuiskaava vastaus.

       *       *       *       *       *

Auringon vaipuessa läntisen taivaanrannan alle ja sen punaisen ruskon
hehkuessa Hakusanin jylhäin kukkulain takaa hiipi velhottareen jälleen
entinen, sydäntä painostava pelko.

Hän seisoi kuin lumottuna, nojaten jättiläissuurta tammenrunkoa
vasten, hiukset kultaisena pyhimyskehänä pään ympärillä ja rinnoille
valahtaneina. Muutamia askelia hänestä oli Tojin-san pienessä alangossa
keräämässä kuivia puunoksia iltanuotiota varten. Tama kuuli hänen
liikkuvan edestakaisin. Toisin vuoroin hän puita kerätessään vihelteli,
vuoroin hyräili jotakin laulua.

Kaukana — kaukana näköpiirin takana Tama tiesi, sokean vaistomaisella
varmuudella, muittenkin ihmisten vaeltavan pitkin heidän tietänsä.

Käsi tapasi sydäntä aivan kuin yrittäen estää sen tykytystä. Pelko
siivitti hänen jalkansa ja ääneensä valittaen hän syöksähti alankoon
Tojin-sania kohti. Hän ilmestyi niin äkkiarvaamatta Tojin-sanin eteen,
että tämä jäi hämmästyneenä tuijottamaan tytön säikähdyksestä kalpoihin
kasvoihin.

»Tama!»

»Olet puhunut oikein», vastasi hän, huulet harmaina väristen, hymy
kuolleena, »tämä onkin vain kaunista unta, joka ei kestä. Se hämärtyy
ja — katoaa!»

»Untako! Ei, onhan tämä suloista todellisuutta. Olemmehan täällä
yhdessä, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa.»

»Ei mikään mahti maailmassa», toisti Tama hänen sanansa.

Sitten hän peitti silmänsä aivan kuin valoa arkaillen. Pienten
vapisevien kätösten alta puhui ääni, joka yhä värisi pelosta ja
ahdistuksesta:

»He tulevat — repivät sinut minusta erilleen. Näen heidät aivan
selvästi — matkan etäisyyttä en tiedä. Tiedän sen sydämmessäni. Kuulen
korvillani. Jalkojen kapse — oi, etkö sitä kuule, hyvä Tojin-san?
Kuuntele!»

Hän kohotti kätensä ja he kuuntelivat hiljaa ääntä, jonka vain Tama
saattoi kuulla tai luuli kuulevansa.

Tojin-san tiesi Tämän olevan oikeassa, sillä tämän sisällinen vaisto
oli näköä tarkempi. Hellästi, mutta vastustamattoman tarmokkaasti hän
otti tytön pienet kädet omiinsa.

»Tule, Tama, meidän pitää ehtiä Sho Kon Sha'han tänä iltana.»

»Ni—i-in», kuiskasi tämä, ja nyt vasta kuului valittava väsymys
äänestä. »Luulin jumalien olevan hyviä ja toivoin, että meidät
unhotettaisiin kahdenkesken tänne vuoristoon.»

Hän huokasi ja kulki ajatuksissaan Tojin-sanin rinnalla.

»Nytpä tiedänkin», sanoi hän. »Sydämmeeni on syttynyt uusi tunne!»

»Kas vain, pikku Tama, millainen tunne?»

»Pelko — sinun tähtesi!»

»Sehän on aivan turhaa!»

»Sinä olet Tojin-san, kuten isänikin oli», sanoi Tama murheellisesti,
»enkä ikänä voi unhottaa kohtaloa, jonka alaiseksi isäni joutui!»

»Siitähän on jo niin monta vuotta. Me elämme uudessa Japanissa
nykyisin, ja minullahan on ystäviä — Fukuissakin!»



XXI.


Tämä uusi tapahtuma saattoi heidät yhä lähemmä toisiaan. Rinnakkain,
kylki kyljessä he vaelsivat nopeasti Sho Kon Shata kohti. He eivät
pysähtyneet aterioimaan eivätkä nukkumaan, huoahtivat vain hetken, ja
kuitenkin he vielä yön tullessa olivat metsäisellä matkallaan.

Tuskin sanaakaan lausuttiin. Tama nojasi kuin lapsi hänen
käsivarteensa, pää hänen rintaansa vasten. Kerran hän huokasi, hyvin
hiljaa — tietämättään hän kertoi täten raskaasta väsymyksestään.

Äkkiä Tojin-san pysähtyi, kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katsoi
niihin tuskallisesti.

»Sinähän itket, Tama.»

»Enhän itke», vastasi tämä.

»Mutta kasvosi ovat kosteat.»

»Se on vain kastetta, joka poskilleni pisaroi.» Taas liikkuivat
he eteenpäin. Jättiläissuurina kohosivat puut heidän ympärillään
tähtitaivasta kohti. Toisinaan, kun mäenrinteet olivat liian jyrkät,
täytyi heidän laskeutua varovaisesti pidellen kiinni pensaista ja
puista, ja siten tietä raivaten. Ja kerran, kun Taman jalat tuntuivat
liian väsyneesti laahustavan, otti Tojin-san hänet syliinsä ja kantoi
häntä jonkun matkaa. Tama pyysi saada kävellä. Heillä oli vielä pitkä
matka taivallettavana, eikä Tojin-san saanut itseänsä liiaksi väsyttää.
Tama tahtoi olla avuksi eikä esteeksi.

Yö muuttui tyyneksi ja vilu tunkihe heidän jäseniinsä. Tojin-san riisui
takkinsa verhotakseen tytön sillä, mutta Tama ilmoitti, että hänen
selkäänsä oli obi'n rihmalla kiinnitetty hieno silkkiverho tarpeen
varalle. Tojin-san oli luullut sitä olkapään ylitse heitettäväksi
vyölliseksi, ja harmitteli itsekseen, ettei ollut ennen älynnyt auttaa
tyttöä sen taakan kantamisessa. Tama naurahteli veitikkamaisesti
ja pyysi hänen avaamaan solmun. Pimeässä eivät suuret, kömpelöt
kädet kyenneet nyppimään auki niin pientä solmua. Tama yhä nauroi
hyväilevästi ja iloisen hellästi, veti mytyn rinnoillensa, avasi
solmun, ja maahan valahti pehmeä silkkinen vaate.

Tojin-san aikoi kietoa verhon moneen kertaan hänen ympärilleen, mutta
Tama ei luvannut kävellä askeltakaan, elleivät he yhdessä jakaisi
silkkipeitettä. Ja niin he vaelsivat koleassa yönhämyssä, käsivarret
toinen toisensa vyötäisillä, temppelin silkkiverhoon käärittyinä.
Heidän sydämmiensä ja ruumiittensa yhteinen lämpö suojeli syksyiseltä
yökylmältä.

Niin he astelivat koko yön, verkkaan ja koneellisesti, eivät
pysähtyneet katselemaan taakse häipyviä vuoripolkuja, vaan pyrkivät
tasaisesti ja varmasti päämääräänsä. Aamuauringon kalpeassa
sarastuksessa he kiipesivät viimeistä kummunrinneträ, jonka laelta
näkyi Sho Kon Sha.



XXII.


Viileän auringon verkalleen kohotessa itäisen taivaanrannan yli levisi
heidän eteensä ihastuttava näky. Yhden ainoan mäen ja sen alaisen
tasangon takaa kohosivat vanhan Tokiwan temppelin vuosisataiset huiput
majesteetillisina päiväpäisteisten petäjäin yli.

Ylellisyys oli siitä karissut, mutta kauneus oli jäljellä.
Seinämuureissa näkyi tulen ja hävityksen jälkiä. Vaikka aika olikin
sitä suunnattomasti pahoinpidellyt, oli se vielä kuitenkin paljon
vaikuttavampi ja juhlallisempi kuin mikään muu Tojin-sanin ennen näkemä
kuuluisa rakennus.

He lähestyivät sitä pengerkäytävää pitkin, jonka lukemattomissa
kiviportaissa ruohon ja köynnöskasvien peittämät kivet liikahtelivat
irtaallaan.

Pagoda oli seitsenkerroksinen, ja sen ränstyneissä kerroskatoksissa
heilahtelivat vieläkin vanhat tuulikellot.

Kyyhkysparvi lenteli katoilla ja räystäillä sekä syöksyi suurena,
lainehtivana pilvenä heitä vastaan. Tama juoksi niitä kohti, ojenteli
käsivarsiaan, huuteli ja sirkutteli. Vaatteittensa syvistä poimuista
hän kaivoi pari kolme kourallista riisiä, joita hän oli säästänyt, ja
ripotteli niitä ympärilleen maahan. Kyyhkyset nokkivat hänen käsiänsä,
tuomisia etsien, lepattelivat olkapäillä ja pään päällä ilmassa.
Äkkiä hän toruen ajoi ne tiehensä, huiskutteli liepeitään ja viittoi
lentämään takaisin.

Hän veti Tojin-sanin mukaansa temppeliin, työnsi varovaisin käsin auki
ruostuneet ovet.

Huoneitten sisäpuolinen majesteetillisuus teki hiukan kaamean
vaikutuksen. Kaikki muut kalleudet ja aarteet olivat ryöstetyt
paitsi kivistä jumalankuvat, jotka tutkimattomin ilmein seisoivat
jalustoillaan.

Alttari oli verhoton; ei liekehtiviä valoja eikä häilyviä tulisoihtuja
ollut palamassa jumalien kunniaksi; sandalipuiden väkevä haju sekä
mäntyjen ja umegagupuiden sekatuntuinen sulotuoksu täytti ilman.

Pääalttarin äärellä tuijotti tietämättömän vanha, hyvä Bunzura
uneliaiden silmäluomien alta, luonnottomassa asennossa, lanteisiinsa
nojaten. Hänen edessään oli riuku, johon ennen maailmassa sidottiin
tuhansittain paperille kirjoitettuja rukouksia. Nyt oli riuku paljas,
kuin pitkä, surullinen iva jumalan kasvojen edessä.

Tama liikkui hiljaa kuvan lähettyvillä, kosketti kädellä sen polviin
sekä hyväili lempeästi ja rakastavasti. Näki selvästi, ettei hän
kammonnut jumaliansa. Hän oli syntynyt niiden keskessä ja tunsi
olevansa samaa äänetöntä perhettä, joka hänen mukanaan oli vuoristossa
maanpaossa ja hyljättynä.

Hän asetti poskensakin erästä omituisen ja vakavan näköistä kuvaa
vasten, jonka vieressä seisoi kolme pienempää jumalaa. Tojin-sanin
huomio kääntyi tähän ryhmään. Se löytyi kaikissa buddhalaisissa
temppeleissä. Siinä oli Ema, helvetin hallitsija, kolmen
kiduttaja-apulaisensa seurassa, joista yksi kantoi miekkaa, toisella
oli kynä ja kolmannella papinsauva.

Tervehdittyään kaikkia jumalia lankesi Tama äkkiä nöyrästi polvilleen
ja kumartui syvään. Hän oli pienessä komerossa, jossa ei näkynyt
ainoatakaan jumalankuvaa.

Tojin-san seisoi lähellä ihmetellen, miksi tyttö oli valinnut juuri
sen kulmakkeen hartauspaikakseen, ja huomasi seinällä jonkinlaisen
painetun kuvatöherryksen. Se oli haalistunut väripainoskuva, nähtävästi
monta vuotta vanha, kuva melkein näkymättömiin kulunut, kulmat tulen
turmelemat.

Omituinen tunne valtasi Tojin-sanin, tunne, jonka vain se tietää, joka
ensi kerran huomaa monien jumalien maassa yhden ainoan oman, hänelle
opetetun jumalan kuvan; sillä tuo vaalennut, tahraantunut paperi esitti
Kristusta!

Tyttö näytti vaistomaisesti tuntevan hänen ajatuksensa, sillä hän yhä
polvistuneena kohotti hymyävät silmänsä ylöspäin, virkkaen:

»Se on isäni jumala. Hänelle etupäässä minä kaikki huoleni huokaan.»

»Miksi juuri hänelle?» kysyi Tojin-san liikutettuna.

»Isälläni», kuului yksinkertainen vastaus, »oli huolia, kuten
minullakin. Senvuoksi tässä sydämmeni tuskat vuodatan, koska tiedän,
että hän kuuntelee.»



XXIII.


Tojin-san ryhtyi kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin heidän
olinpaikkansa turvaamiseksi. Tarkastettuaan seitsenkerroksisen pagodan
läpikotaisin, löysi hän vanhoja aseita — kiväärin ja miekan, jotka
varmaan olivat aikoinaan olleet tytön isän omaisuutta. Ne olivat
tietysti epäkunnossa, mutta parempi niinkin kuin ilman aseita, tuumi
hän.

Kun Tama oli hänelle näyttänyt salakäytävän, jota pagodan takaseinässä
ei voinut ulkopuolelta huomata, päätti hän asettaa sulkuja pääkäytävän
eteen. Yliluonnollisin ponnistuksin sai hän raahatuksi useita kivisiä
jumalankuvia käytävän eteen, niin että ne kerrassaan sulkivat pääsyn
sitä tietä. Jumalien kasvot olivat porttiin päin. Hän nautti jo
edeltäpäin kuvitellessaan temppeliryöstäjäin sanomatonta kauhistusta,
kun nämä portin murrettuaan joutuisivat katsomaan silmästä silmään niin
mahtavaa henkivartiojoukkoa.

Ei kukaan ollut, kertoi Tama, astunut temppelin kynnyksen yli sen
kammottavan päivän jälkeen, jolloin danka-heimon miehet olivat
silmittömässä hurjuudessaan ja vihassaan surmanneet hänen vanhempansa.

Hänet oli aina pidetty lymyssä pagodan yläkerroksessa eikä häntä ollut
siihen asti kukaan muu nähnyt kuin hänen vanhempansa.

Mainittuna päivänä oli hän hengenhädässä ensin syöksynyt aina pagodan
katolle saakka; mutta sinnekin oli hän, vaikka peitti käsillä korvansa,
kuullut isänsä ja äitinsä sydäntä särkevät huudot ja murhaajien villin,
eläimellisen riemunkiljunnan.

Häneen tuli äkkiä outo rauhan ja tyyneyden tunne. Vakavasti ja
pelottomasti hiipi hän seitsemän kerrosta alas, avasi suuret ovet ja
astui temppeliin. Siinä vasta Fukuin miehet näkivät hänet ensi kerran;
ilmestyksenä hän seisoi suuren Shakan alttarilla, johon hän oli yhdellä
hypähdyksellä ovesta lennähtänyt.

Hänen hiuksensa välähtelivät ihanammin kuin alttarisilkki; moista
silmien ja hipiän väriä ei ollut kukaan Fukuin mies ennen nähnyt. Hän
seisoi näiden hämmästyneiden katseiden edessä kuin kostotar, jonka
ylhäinen Buddha oli varmaan lähettänyt. Miehet seisoivat kivettyneinä,
tuijottaen olentoon, joka niin ihmeellisesti oli ilmestynyt itse
jumalan jalkain juureen. Sitten he äkkiä taikauskoisen pelon
valtaamina, kauhusta huutaen, syöksyivät suin päin ulos temppelin
ovesta ja jättivät hänet yksin — ruumiiden luo!

Kun Tojin-san silmäili ympärilleen suuressa huoneessa, saattoi hän
hyvin kuvitella ammoisen murhenäytelmän tapahtumat. Ja hän käsitti,
minkätähden tyttö oli ollut vihamielisellä kannalla koko maailmaa
vastaan, miksi hän oli peloitellut ja kiusannut vainolaisiaan. Vieläpä
nytkin, kertoessaan sukunsa surmantarinaa, olivat tytön kasvot kalpeat
ja teräväsävyiset.

»Nyt siis tiedät syyn», sanoi hän, »miksi minua sanotaan
kettu-naiseksi.» Kenties se on tottakin. Taidan ollakin velho!»

»Etkä ole», vastasi Tojin-san, »sanokoot mitä tahansa.»

Tyttö oli ääneti, ikäänkuin vakavasti jotakin miettien. Äkkiä hän
huokasi: »En rakasta täkäläistä kansaa. On parempi, etteivät tule
lähelleni. Saatan aikaan ikävyyksiä, ja toisinaan — kuolemankin niille,
jotka minua etsivät. Kukuissa ovat tietysti jo puhuneetkin sinulle
hänestä — Gihei Matsuyamasta?»

»Ovat kyllä, vaan en usko sellaisia juttuja.»

»Se oli tosi kertomus», vastasi Tama valittavan väsyneellä äänellä.
»Hän tuli kuin rajuilma taivaasta, ilman minkäänlaista varosanaa.
Tullessani ulos ovesta oli hän siellä minua odottamassa. Hän lausui
nimeni pehmeästi ja hellästi, aivan kuin sinäkin, Tojin-san. Ei
kukaan ollut ennen puhutellut minua sillä tavalla. Ei! He olivat vain
huudelleet rumia nimiä, kiroilleet ja heittäneet kiviä jälkeeni. Mutta
hän, hän puhui ylevästi kuin sinäkin.

»Ensiksi sydämeni seisattui, sillä niin minä pelkäsin. Muistin isäni ja
äitini ja luulin hänen tulleen surmaamaan minutkin. Sitten hän jälleen
lausui hiljaa ja hempeästi nimeni, ja minä ajattelin sydämmessäni, että
jumala oli saapunut luokseni vieraisille. Ja niin — sitten — esitin
minä hänelle jumalien pyhän tanssin. Mutta kun olin lopettanut, tunsin
heti erehtyneeni — tunsin, ettei hän ollutkaan jumala, vaan Fukuin
miehiä!»

»Silloin sydämmeni nauroi povessani, ja jalat kiidättivät minut noiden
vuorien ylitse. En pysähtynyt hetkeksikään, vaikka kuulin hänen
äänensä, sillä minua pelotti jälleen. En tiedä, miksi pelkäsin ja
arkailin.»

Ääni katkesi. Hän hiipi arasti Tojin-sanin viereen ja kosketti
kädellään häntä.

»Sokea näkee tuhansilla sisäisillä silmillä, mutta — paha kyllä! — he
eivät näe kahdella silmällä paljon. Kuinka olisin voinut aavistaa,
ettei se onneton sen enempää katsonut eteensä?»

Hän värisi ja peitti vavahtelevin käsin kasvonsa.

»Monet monituiset päivät seisoin odotellen sen rotkon reunalla —
odotellen vain, Tojin-san, että hän jonakin hetkenä tulisi takaisin
rotkon syvästä kuilusta.»

»Elkäämme ajatelko asiaa sen enemmän», virkkoi Tojin-san. »Sinähän olit
aivan syytön hänen onnettomuuteensa.»

»Toisinaan johtuu mieleeni», jatkoi tyttö surullisesti, »että kentiespä
Fukuin ihmiset ovatkin minun suhteeni oikeassa. Taidan ollakin todella
kettu-nainen. Ajattelehan vain, että olen saanut aikaan niin paljon
ikävyyksiä — ja kuolemankin niille, jotka ovat minut nähneet. Ja
sinullekin, Tojin-san, sinullekin olen tuottanut tuskaa!»

»Et — etpä suinkaan.»

»En tiedä, kuinka tai koska sain ensin kuulla tulostasi. He eivät
puhuneet Fukuissa mistään muusta, ja minä olen aina kuuntelemassa,
vaikka he eivät näe minua. Joku epämääräinen tunne vakuutti minulle,
että sinun tulosi muuttaa koko elämäni. Sen vuoksi odotin, hartaasti
odotin koko talven tuloasi.»

Iloinen, veitikkamainen hymy leikki tytön huulilla.

»Et tiennyt», jatkoi hän, »että tulopäivänäsi minäkin olin
toivottamassa vieraan tervetulleeksi. En ollut sisällä talossa vaan
seisoin ulkona lumessa. En voinut puhua sinulle niinkuin ne toiset,
enkä saanut koskettaa kunnioitettaviin käsiisi. Siitä huolimatta olit
Tojin-san — niinkuin isänikin. Oi, kuinka iloinen — kuinka riemuinen
olin! Vaikka käteni, jalkani, nenäni ja arvoisat korvani olivat
paleltua, sittenkin seisoin siellä odotellen. Kun kaikki korkeat
vieraat olivat menneet, silloin — silloin oli minun vuoroni huutaa
nimesi! To—o—jin-san!»

Häntä puistatti vilunväre.

»Mutta ajattelehan, jos aiheutan sinullekin — kuoleman!»

»Siitä ei ole pelkoa», vastasi Tojin-san vakavasti, »ja vaikkapa
niinkin, niin olen kyllin vahva sinun rinnallasi kohtaamaan millaisen
vaaran tahansa!»

»Oi, ajatukseni vaeltavat menneisyyteen! Kuulen jälleen isäni äänen —
äitini huudon! Käsin kosketan heidän rakkaita ruumiitaan. Kannan heidät
Sho Kon Shan mustaan yöhön näillä pienillä käsilläni, minä yksin, ja
asetan heidät levolle — hautaansa! Tojin-san! Oi!

Hän kätki kasvonsa Tojin-sanin povea vasten.

»Jospa he tekevät samoin sinullekin!» huudahti hän.

»Omasta puolestani en pelkää», vastasi Tojin-san.

»Voithan erota minusta», sanoi Tama. »Mene takaisin tuota vuoritietä
myöten. Ei kukaan puhu kovia sanoja sinulle, jota niin suuresti
kunnioitetaan. Minun kanssani joudut ikävyyksiin, vieläpä kenties saat
surmasi!»

»Ilman sinua», virkkoi Tojin-san, »on enemmänkin ikävyyksiä, on syvä
tuska, kipeä tyhjyys, jota ei enää voi täyttää. Täällä kahden kanssasi,
erillään koko maailmasta, pienet kätösesi omissani, silmät sinun
huulillasi, voin seista kuolemankin uhkaa vastaan, olla tyytyväinen,
onnellisempi kuin koskaan olin kuvitellut voivani ollakaan.»

»Puhut niin kauniita sanoja. Mutta jos jumalat —»

Tama asetti kädet ristiin rinnalle ja sulki rukoillen silmänsä.

»Temmei itashikata kore maku» (taivaan tuomioista ei ole mitään
pelastusta), kuiskasi hän hiljaa.



XXIV.


Kolkutus temppelin portille ei ollut kova eikä uhkaava, mutta se
oli vaativa ja hellittämätön. Tojin-san veti kettu-naisen niille
mutkaportaille, joita kavettiin seitsemän kerrosta ylös torniin.

Kerran ennenkin oli Tama samalla tavalla lähetetty niitä ylös. Silloin
oli hän mennyt mielellään, oli juossut nopeasti. Nyt hän ei liikkunut
askeltakaan eteenpäin, vaan kääntyi päättävästi Tojin-saniin. Hänen
huulillansa väikkyi tähtien tuikkiva hymy. Tyynesti ja arvokkaasti hän
asetti kätensä miehen käsiin.

Tojin-san piti niitä hetken omissaan ja katseli kaihoavin silmin tytön
kasvoihin. Kolkutus kuului yhä kovemmin, mutta siitä huolimatta tuli
hänen mielensä levollisemmaksi.

Hän katseli ihania, loistavia silmiä ja unhotti kaiken muun. Hän ei
kuullut äännähdystä, joka oli nyyhkytyksen sekainen intohimon purkaus.
Hän ojensi käsivartensa ja syleili häntä. Ensi kertaa hänen huulensa
intohimoisesti, nälkäisesti etsivät tytön huulia ja painoivat niihin
kuuman suutelon, jota ei kumpikaan elämänijässään tulisi unhottamaan.
He eivät nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, tunsivat vain, että tämä
kiihkeä syleily vihki heidän sydämensä yhteen.

Tämän lemmentunnelman rikkoi lopuksi matala ääni, joka melkein
kuiskaten kuului portin ulkopuolelta. He vetäysivät erilleen, pitäen
vielä toinen toistaan käsistä.

»Sensei! Sensei! Sensei!»

Se oli ylioppilas Junzon ääni.

Ilosta huudahtaen syöksähti Tojin-san ovelle, vääntäen jättiläisvoimin
jumalat syrjään. Lopulta oli tie portille avoin, ja portin puoliskot
lennähtivät kiivaasti auki.

Ulkopuolella seisoivat levottomat, kalpeat, hänen kohtalostansa
hätäännyksissä olleet, uskolliset oppilaat Junzo, Higo ja Nunuki.
Ilohuudoin ja kyynelsilmin he riensivät häntä vastaan ja syleilivät
nuorekkaan riemun valtaamina rakasta opettajaansa. Higo piteli
toisesta, Junzo toisesta kädestä, ja Nunuki heilui takana, koettaen
tutkia sitä haavaa, jonka daimion ylivirkamiehen miekka oli hänen
kaulaansa riipaissut. Haava oli jo parantunut, sillä kettu-nainen oli
ollut erinomainen haavuri.

Askel askeleelta, hiljaa ja epävarmana lähestyi heitä Tama, kalpeana,
silmät suurina ja hermot jännityksissä, tavoitellen äsken syleileviä
käsivarsia ja huulia, jotka olivat niin kuumina hänen huuliinsa
painuneet. Hän pysähtyi ja kuunteli kädet ohimoilla hämmästyneenä
ylioppilaitten riemuisia ääniä ja iloista puhetulvaa. Nämä kertoivat,
että Tojin-sanin ystävä oli saapunut Fukuihin, kertoivat Echizenin
ruhtinaan tulosta, hänen ahdistajiansa kohtaavasta rangaistuksesta ja
niistä palkinnoista, joita innokkaimmat puolustajat saisivat.

»Mekin», lisäsi Higo poikamaisella ylpeydellä, »saamme palkintomme,
sillä meidät on valittu sen kunnioitettavan Be-koku-jinin
(amerikalaisen) henkivartijoiksi, joka on Fukuihin saapunut onnetonta
tyttöä hoitamaan ja parantamaan sekä ottamaan hänet, jos ylhäinen
Tojin-san niin haluaa, mukanaan pääkaupunkiin.»

»Onnetonta tyttöä?» toisti Tojin-san sanat hitaasti. »Ketä tarkoitatte?»

Nuorukaiset katsoivat hämillään opettajaansa.

Kettu-naista tietysti! Ketäpä muuta? Häntä onnetonta, jota
kohtaan Fukuin asukasten sydämmet olivat sulaneet niinkuin hänen
vuoriharjanteittensa lumi sulaa keväällä. Tojin-san itse oli sen
muutoksen aikaansaanut, itse sen ihmeen tehnyt, sillä hän oli osottanut
sen taikauskon järjettömyyden ja luonnottomuuden, jota pääasiallisesti
tietämättömät, ennakkoluuloiset ja kiihkoisat kansanjoukot olivat
vuosisatoja vihansa voimalla pitäneet vireillä.

Nyt oli itse ruhtinaskin tullut vakuutetuksi siitä, että vääryys oli
tapahtunut, ja Fukui seuraa tykkänään hänen neuvojaan. Tojin-sanin
ystävän saapuminen sellaiseen aikaan vaikutti myöskin osaltaan kansaan;
ja nyt tahtovat kaikki katuvaiset mikäli mahdollista korvata entisyyden
vääryydet. Be-koku-jin on ehdottanut, että tyttö vietäisiin pois
Fukuista.

Kettu-naisen surullinen elämäntarina oli herättänyt syvää liikutusta
hänen isänsä maalaisissa, ja Tokiossa odotellaan myrskyisellä innolla
hänen saapumistaan. Mutta siitä asiasta saa Tojin-san itse päättää.
Fukuissa oli mielialan muutos aivan täydellinen, eikä mitään ollut enää
peljättävissä.

»Minäkin», sanoi Nunuki spartalaisella uljuudella, »olen valmis
näkemään kettu-naisen. Olemme kuulleet ruhtinaamme ja Be-koku-jinin
kertovan, että sangen useilla teidän rotunne naisilla on samallainen
ihon, hiuksien ja silmäin väri kuin tälläkin tytöllä. Onko niin,
arvoisa opettaja?»

Mutta Tojin-san oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi; käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Hän tuijotti
terävästi eteensä, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.



XXV.


»Mutta puhuhan minulle kuten ennenkin! Kosketa noilla käsillä — noilla
huulilla! Katso ystävällisesti minuun! Arvoisa sydämmeni ja ruumiini
ovat kylmät. Ole armollinen ja lämmitä niitä!»

Hän oli seurannut Tojin-sania viettävää nurmikkoa alas, lainkaan
välittämättä ylioppilaista, jotka katsellen vakavasti, ihmettelevästi
seurasivat häntä.

Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei hän enää saanut kävellä Tojin-sanin
vieressä, tämän turvaavan käsivarren tukemana ja minkätähden hän ei
saanut pitää tätä kädestä ja nojata vettyneitä poskiaan Tojin-sanin
rinnoille. Niiden kolmen päivän kuluessa, jotka he olivat jo matkanneet
takaisin Fukuihin, näytti Tojin-san karttaneen häntä, aivan kuin olisi
häntä peljännyt.

Kerran hän yritti selittääkin tytölle käytöstään, kylmästi ja
teeskennellyn välinpitämättömästi.

Asiat olivat nyt kääntyneet, kertoi hän. Kun he olivat kahdenkesken,
olivat he pieniä, eksyneitä lapsia, ja kun rauhallinen korpi metsineen
oli synnyttänyt heissä outoja unelmia ja mielikuvia, niin olivat he
vaeltaneet sokeassa, kultahohtoisessa huumiotilassa. Nyt he olivat
heränneet. He olivat palaamassa takaisin kaupunkiin, jossa heidän
tuli olla muitten ihmisten kaltaisia ja jossa heidän tiensä hyvin
pian eroisivat. Siitä olisi vain hyötyä; sen kyllä Tama jolloinkin
ymmärtäisi.

Taman tulisi unhottaa vuoristossa vietetyt hetket, taikka ajatella
niitä kuin unta, joka oli päättynyt, kuten hän itsekin oli onnen
hetkinä ennustaen lausunut. Ne olivat kaikonneet kuin utu päivän tieltä.

Tama oli itsepintainen ja vääjäämätön. Hän ei tahtonut lähteä eri
polkua taivaltamaan — hän ei yksinkertaisesti vain niin tahtonut. Ei,
vaikka hänet väkivalloin raastettaisiin erilleen.

Hän sittenkin palaisi Tojin-sanin luo. Eikö tämä muistanut niitä omia
lausumiaan sanoja, ettei uni koskaan päättyisi, jollei Tama niin
haluaisi? Hän ei halunnut, eikä koskaan haluaisi. Kärsivällisesti
ja yhtämittaisesti hän suostutteli Tojin-sania, kunnes tämä aivan
lumoihin antautumaisillaan, epätoivoisena ja hentomielisenä kääntyi
oppilaittensa puoleen, pyytäen näiden omalla kielellään selittämään
selvemmästi, kuinka uusiin ja toisellaisiin oloihin Tama tulisi ja
kuinka hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan.

Miehekkäästi kyllä, koettivat pojat hätäillen ja epävarmasti selittää
asiain tilaa. Onneton tyttö, kuten he häntä vielä nimittivät, tai
tyttö raukka, tulisi pian saamaan näkönsä, lupasi hyväsydämminen
Junzo. Silmiin tehtäisiin pieni, kunnioitettava leikkaus. Länsimaiden
oppineet tietäjät, kertoi japanilainen ylioppilas, ovat omassa maassaan
parantaneet satojen sokeain silmät. Tojin-san, joka itse oli ollut
lääkäri, oli tavannut hänen silmissään hienon, huomaamattoman kalvon,
sangen tavallisen ja vaarattoman, jota ei ollut vaikea leikkaamalla
poistaa. Hän oli kutsunut luokseen suuren, kuuluisan lääkärin, joka
asui pääkaupungissa. Nyt oli tämä saapunut, kuljettuaan Tojin-sanin
pyynnöstä tuon pitkän matkan Fukuihin saakka. Hän oli ihmeittentekijä,
jonka maine oli kuulu ympäri koko maapallon, kertoi nuorukainen palavin
innoin.

Sata ystävää oli tyttö raukkaa odottamassa Tokiossa, jatkoi
kohteliaasti Higo. He odottivat kiihkeästi häntä sinne — niin
japanilaiset kuin muukalaisetkin. Tama lähetettäisiin heidän luokseen,
sillä Fukui oli ollut epäystävällinen, ja hän tulisi olemaan muualla
onnellisempi. Vähitellen tulisi hän käsittämään kaikki nämä asiat,
lupasivat he.

Tama kuunteli kärsivällisesti, mutta välinpitämättömänä, ikäänkuin
ei olisi kuullut puoltakaan heidän puheestaan. Sen hän vain selvästi
tajusi, että hänet lähetettäisiin kauas, johonkin etäiseen maahan,
hyvin kauas Tokiwan temppelistä ja Atago Yamasta sekä äärettömän matkan
päähän Tojin-sanista.

Hänen äitinsä oli opettanut, että buddhalaisen nunnan elämä oli pitkä
sarja sovitusuhreja edellisessä olotilassa tehdyistä synneistä ja
rikoksista. Epätoivoissaan hän koetti miettiä, mitä rikoksia oli tehnyt
edellisen elämänsä aikana, koska häntä noin ankarasti rangaistiin. Koko
maailmassa oli hänellä vain yksi ainoa turva, yksi ainoa lohdutus:
Tojin-sanin ääni ja hyväily, ystävän, joka oli häntä tulisesti
syleillyt!

He kulkivat julkisia vuoristoteitä, joita Tama oli aina ennen
huolellisesti karttanut. Yöt viettivät he vieraina vuoritemppelien
pappien luona, jotka, luettuaan ylioppilaiden ylpeästi esittämän
suosituskirjeen Echizenin ruhtinaalta, toivottivat matkalaiset
tervetulleiksi ja katselivat kettu-naistakin enemmän uteliaasti kuin
vihamielisesti. He yksin kai parhaiten oivalsivat tämän pienen olennon
surullisen aseman, nunnan, joka oli elänyt heidän keskuudessaan, vaikka
ei heidän alueellaan. Eivät he kuitenkaan olleet häntä hoivanneet
eivätkä vainonneet, vaikka heillä enemmän kuin muilla olisi ollut
siihen syytä ja tilaisuutta. Vuosikausia oli Tama elänyt niillä
ruokavaroilla, joita hän kavaltamalla sai temppeleistä, — näiden
varastojen ääriin oli aina pieni määrä elatustarpeita aivan kuin
tahallisesti hänen otettavakseen asetettu.

Matka Fukuihin oli pitkä ja vaivaloinen. Kesä oli jo mennyt. Ilmat
olivat kylmät; tuulet ja sateet pakottivat heidän yhtä mittaa etsimään
suojaa sieltä ja täältä. Mutta muutamien vuorokausien kuluttua he
saapuivat vihdoinkin vuoriston alalakeudelle, tulivat mäntymetsään,
taivalsivat bambu- ja laakerilehdikkojen läpi Siipijalan-joelle, jonka
rantamia pitkin oli enää vain lyhyt matka määräpaikkaan.



XXVI.


Viimeinen Echizenin ruhtinaan kohtelias ja kumarteleva lähetti oli
poistunut Tojin-sanin huoneista, laulavalla äänellä esitettyään
muukalaiselle isäntänsä syvästi murheellisen mielialan.

Huoneessa oli suuret kasat kallisarvoisia lahjoja, joita keisarillisen
neuvoskunnan jäseneksi piakkoin muuttava Echizenin maakunnan ruhtinas
oli lähettänyt vieraalleen. Hän oli nyt Echizenissä vain käymässä
saadakseen kaikki asiansa järjestykseen ja valmistaakseen entiset
vasallinsa mukautumaan uusiin olosuhteisiin. Ollen oikeatuntoinen ja
ritarillinen mies, tahtoi hän korjata kaikki ne vääryydet ja ikävyydet,
joiden alaiseksi hänen itsensä vieraaksi kutsuma ulkomaalainen oli
hänen poissaollessaan joutunut.

Tojin-san oli suunnattomasti väsynyt. Lähetystö toisensa perästä
oli käynyt kaupungista hänen luonaan. Niitä oli saapunut jo ennen
päivännousua, sillä kuta varhaisemmin japanilainen käy talossa
vieraisilla, sitä suurempi on hänen kunnioituksensa.

Korkeaopistosta tuli lähetystöjä, jotka pyysivät hänen jäämään
asemilleen Fukuihin, huolimatta hallintojärjestelmäin muutoksista,
sillä he lupasivat sovittaa hänen olonsa niin onnelliseksi
ja suotuisaksi kuin suinkin mahdollista. Hän kuunteli heidän
puheitaan tuikean näköisenä, yrittämättä lainkaan vastata heidän
kohteliaisuuksiinsa samalla mitalla. Uusi tulkki oli lähetetty hänen
palvelukseensa, ja hänen kauttaan Tojin-san ilmoitti aikovansa
yksityiskohtaisemmin harkita asiaa. Aivan heti hän ei voinut mitään
päätöstä lausua.

Vihdoin hän oli kahdenkesken Be-koku-jinin kanssa, jonka nimen he
olivat antaneet hänen amerikalaiselle ystävälleen, ja tämä oli
todellakin, kuten japanilainen nuorukainen oli lausunut, sangen
kuuluisa veitsilääkäri ja Tojin-sanin vanha ystävä.

Hän oli pieni, mutta hyvin arvokkaan ja tärkeän näköinen mies,
jonka suuret, kirkkaat silmät välkähtelivät vihaisten ja
muodottomain kulmakarvain alta. Uusmuotisessa ja vartalonmyötäisessä
englantilaisessa puvussaan hän oli yhtä sopimaton ympäristöönsä
Tojin-sanin suuressa kammarissa kuin Genji Negaton aikoinaan hankkimat
kamalansuuret huonekalutkin.

Lääkäri kuljeskeli edestakaisin huoneessa, tutkistellen kaikkia
kapineita ja hypistellen asiantuntijan tavoin japanilaisten tuomia
eri lahjoja. Tavantakaa hän silmäsi ystäväänsä, jolla ei kuitenkaan
näyttänyt olevan mitään sanomista, vaikka he olivat ensi kerran
kahdenkesken pitkistä ajoista.

Amerikalaisella lääkärillä oli keskinkertaista suuremmat järjenlahjat
ja hän oli opintoaikoinaan lueskellut hyvin paljon yhtä ja toista
muutakin kuin hänen ammattiinsa kuului. Hän oli lueskellut kaikellaista
ja se oli jossakin suhteessa muuttunut hänelle pahaksi tavaksi, kuten
hän sitä itsekin myöhemmällä ijällään oli ruvennut sanomaan. Hän oli
tunteellinen kuin nuori tyttö. Toisinaan hän salpaantui lukkojen
taakse, määräten, ettei ketään saanut millään ehdolla laskea sisälle;
luultiin hänen silloin olevan syventyneenä jonkun tieteellisen
teoksen tutkimiseen, mutta todellisesti hän useinkin istui jonkun
rakkauskertomuksen tai sellaisen seikkailuromaanin ääressä, joita
tavallisesti vain nuoret henkilöt ahmivat.

Nyt hän tunsi äkkiä muuttaneensa liikuttavan, jännittävän ja
todellisesta elämästä riippuvan lemmentarinan ilmapiiriin. Eivät
mitkään painetut kertomukset olleet niin kiinnittäneet mieltä kuin tämä
kettu-naisen ja hänen ystävänsä välinen lemmensuhde.

Pienen tyttöparan, joka oli kyyryksissään käytävässä, nojaten
Tojin-sanin ovea vasten kuunnellen ja odotellen. Tämä elämäntarina oli
liikuttava ja sydäntäsärkevä. Be-koku-jin tiesi hyvin, mitä tuo pieni,
hyljätty vuorten-olento kaipasi; ja hän tiesi myöskin, minkätähden
Tojin-san ei luullut voivansa sitä antaa.

Hän oli tullut Fukuihin pääasiassa senvuoksi, ettei voinut vastustaa
kettu-naisen tarinan viehätysvoimaa; Tojin-san oli hänelle siitä
lähemmin kirjoittanut. Hänen saavuttuaan olikin tarina muuttunut paljon
mielenkiintoisemmaksi kuin hän luulikaan.

Hän tarkasteli ystäväänsä suurin, kirkkain silmin ja näki hänessä
paljon puoleensavetävää. Kasvojen ilme oli terävä ja jännittynyt,
tuikea ja onneton; hipiä epätasainen ja arvekas. Hänellä oli
vallankumouksellisen suu, tiukka, vääjäämätön, melkein katkera. Mutta
silmät olivat runoilijan; niissä asui hentomielisyys ja unelmat.
Be-koku-jin tekeytyi hyvin välinpitämättömäksi ja yhtäkaikkiseksi, veti
tuolin ystävänsä viereen ja istuutui siihen niin mukavaan asentoon kuin
saattoi.

»Mitkä ovat suunnitelmasi?» kysyi hän äkkiä. Toinen ei hievahtanutkaan
asennostaan.

»Kaikki riippuu sinusta», vastasi hän hiljaa. »Minustako riippuu jäätkö
sinä opettajanvirkaasi vai et?»

»Kerrassaan.»

»Mitä tarkoitat?»

Tojin-san nojautui tuolissaan eteenpäin. Hänen kosteihin silmiinsä oli
ilmestynyt ihmeellinen loiste.

»Jos onnistut — niin minä jään tänne Fukuihin.»

»Vai niin — tuota — tarkoitatko onnistumistani leikkauksessa?»

»Niin — sitä tarkoitan.»

Be-koku-jin tarkasteli miettiväisenä ristissä olevia sormiaan.
Tahallisesti hän vältti ystävänsä melkein apua rukoilevan katseen. Hän
ryki ja heitteli sääriään ristiin toinen toisensa päälle.

»Miksi et voi jäädä joka tapauksessa?» sanoi hän lyhyesti ja kohotti
kätensä ennenkuin toinen ehti sanoa sanaakaan. »Sinun ajatuksesi ovat
nyt tunteellista kuutamoruikutusta. Eihän sinun tarvitse mitään peljätä
— vaikkapa leikkaus onnistuisikin. En ole ensinkään samaa mieltä siitä
— niin — mitä sinä ajatuksissasi näyt jauhavan.»

»Et sinä tätä juttua vielä ymmärräkään», sanoi Tojin-san alakuloisesti.
»Hän on todellakin sellainen, jollaiseksi ihmiset ovat hänet
kuvitelleet — melkein toisen maailman olento. Hän on koko elämänsä
elänyt mielikuvituksensa ihanimmissa ilmakehissä, ja kun hän on niin
kaunis, hyvä ja puhdas, niin on hänen mielestään koko ympäristökin
kaunista. Minä olin ensimmäinen, joka kohteli häntä inhimillisesti.
Sielunsa silmillä hän on nähnyt minut sellaiseksi, jota meidän on
mahdoton kuvitellakaan. Hänen mielestään minä — niin, ajattele, minä! —
olen kaunis olento, jolla ei ole mitään vikoja — täydellinen jumala!»

Hän katsoi tuskallisen kiihkoisasti ystäväänsä» hypähti sitten
seisaalleen ja alkoi säännöttömin askelin mittailla lattiaa, pysähtyen
taas äkkiä toisen eteen.

»En tahdo hänen näkevän minua — milloinkaan! Se ei ole tarpeellista.
Pyydän, että viet hänet minun puolestani Tokioon. Sieltä tulee
sisareni noutamaan hänet Amerikaan.» Hän hymyili ensi kerran. »Niin
ainakin voin hänen puolestaan toimia. Olen saanut oikeuden holhota
häntä ja kieltäytynyt pienimmästäkin Echizenin ruhtinaan tarjoamasta
avustuksesta, samoin kuin muittenkin. Minulla on varoja — muitakin kuin
tuloni; ja mikä minun on, se olkoon hänenkin. En tahdo ketään muita
hänen huolenpitäjikseen», lisäsi hän mustasukkaisesti. »Voin antaa
hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu.»

Be-koku-jin tutki sormenpäitänsä, kasvoilla omituinen ilme. Äkkiä hän
katsahti Tojin-sania silmiin:

»Jospa jättäisimme silmäleikkauksen sikseen?» sanoi hän.

Tojin-san muuttui valkeaksi kuin palttina, mutta hänen äänensä oli
kuitenkin vakava ja väräjämätön vastatessaan:

»Olen perinpohjin pohtinut sitäkin seikkaa, ystävä hyvä, — olen
kamppaillut ja kiduttanut sieluani äärimmilleen. Niin ratkaisisi
kysymyksen pelkuri. Ja minä olen mies!»

Virkkoi toinen:

»Minä puolestani kieltäydyn toimittamasta leikkausta.»

Tojin-san tuijotti häneen kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hän
laski kätensä niin raskaasti toisen olkapäälle, että tämä heilahti
tuolillaan.

»Aijotko siis jättää sen työn minun kömpelöihin käsiini? Sitäkö minulle
kertoaksesi olet saapunut Fukuihin?»

»Kuten lausuin», vastasi toinen koettaen irrottautua Tojin-sanin
painavasta kädestä, »liioittelet sinä omaa vaikutustasi häneen. Mutta
olkoon kuten sanoit — sinähän olet mies!»

Hän hypähti kiihkeästi ylös.

»Teetkö siis leikkauksen?» kysyi Tojin-san käheästi.

»Teen», vastasi toinen äreästi. »Luullakseni minun täytyy.»

Hän katseli hetken ystäväänsä, ja nyt vasta värähti ensi kerran
liikutuksen tunne äänessä, kun hän jatkoi:

»Meidän kesken kyllä on asia sovittavissa. Ja sitäpaitsi olen vallan
vakuutettu siitä, että tyttö pitää sinusta yhtä paljon, olipa hän sokea
tai näkevä!»

»Asiaan ei vaikuta ainoastaan ruumiillinen muodottomuuteni», virkkoi
Tojin-san tasaisesti, »vaan sekin, että minä olen jo kylliksi
ijäkäs ollakseni hänen isänsä. Minulla ei ole enää nuorukaisen
häikäilemätöntä rohkeutta ottaakseni hänet kaikista mahdollisuuksista
ja epämiellyttävyyksistäni huolimatta. »Vanhaksi kirjatoukaksi» minua
sanottiin jo Amerikassakin.»

»Loruja!» murahteli toinen. »Annettiinhan minullekin 'Vanha
luukasa' lempinimeksi. Siitä päättäen olisimme kai molemmat jo
vanhuudenhöperöltä. Mutta neljääkymmentä vuotta nuorempi mies on vielä
parhaimmissa nuoruusvuosissaan. En ole elämässäni tuntenut itseäni
nuoremmaksi», tiuskasi hän rehentelevästi.

»Mutta hänhän on vielä lapsi», sanoi Tojin-san pehmeästi, »— lapsi
ijältään — ja sydämmeltään!»

»Jos voisit katsoa häntä samoin silmin», vastasi toinen vakuuttavalla
totisuudella, »jollaisin minä katselin häntä eilen, niin puhuisit aivan
toisin. Lapsiko! totisesti, hän on kärsivä, hyljätty, vavahteleva nuori
nainen! Avaa ovesi hänelle, ettei hän luulisi sen ainakaan olevan niin
kivisen kuin sydämmesi on!»



XXVII.


»_Tama!_» Tojin-san avasi viimeinkin oven. Tyttö ei noussut
puhuteltunakaan seisaalleen, vaan hiljaa nyyhkien ryömi polvillansa
hänen jalkojensa juureen ja nojasi rukoilevasti päänsä Tojin-sanin
polvia vasten.

Tämä kumartui tytön puoleen, kädet vapisten, kasvot värähdellen.
Lempeästi hän nosti Taman jaloille ja jätti samalla siihen asentoon.

»Seiso siinä», sanoi hän, »kunnes olen puhunut. Sinun täytyy tehdä
aivan niinkuin Be-koku-jin määrää. Hän on kertonut sinun vastustelevan
hänen auttamisyrityksiään. Jos minä nyt ilmoitan sinulle, että kaikki
tapahtuu minun tahdostani, hyvästä tahdostani, niin lähdetkö silloin
hänen kanssansa, lähdethän?»

Tama ojensi kätensä entiseen sokeaan tapaansa ja olisi kyllä ulottunut
koskettamaan Tojin-saniin, ellei tämä olisi astunut äänettömästi
askeleen taapäin. Tyttö huokasi toivottomasti, huokasi ja nyyhkytti
kuin kuritettu lapsi. Katsahdettuaan häneen, tuli Tojin-sanin
päättäväisyys yhä järkähtämättömämmäksi. Täten eivät asiat saaneet
jatkua; mahdotonta oli antaa tytön jäädä sekä sielultaan että
silmiltään sokeaksi. Tämän täytyi tietää totuus.

»Be-koku-jin tahtoo auttaa sinua, Tama. Pian saat näkösi, ja silloin
näyttäytyvät kaikki seikat sinulle aivan toisellaisessa valossa.
Se, mitä nykyhetkenä pidät kauniina, voikin esiintyä silmissäsi
toisellaisena. Esimerkiksi», jatkoi hän vakavasti, »minua luulet nyt
toisenlaiseksi kuin todellisuudessa olenkaan. Kasvoni ovat kammottavat.
Ne peljästyttävät sinut, kuten ne kerran ennen peljästyttivät erään
toisen naisen!»

Vallitsi lyhyt hiljaisuus. Taman suuret ja tummat silmät kiintyivät
miehen kasvoihin aivan kuin niissä olisi ollut terve näkövoima.

»Vaikka kaikki muu pysyisi ijäti pimeänä silmieni edessä, niin sinun
kasvosi tuntisin — aina — sydämmessäni!» sanoi hän.

»Oi, jospa todellakin näkisit —», vastasi Tojin-san tukahtuneesti,
murheellisesti.

»Tojin-san, vaikkapa koko maailma astuisi silmieni eteen, niin sinut
ainoastaan sieltä tuntisin! Seuraisin sinua — niin — aina maailman
ääriin saakka — jos vain sallisit.»

Tojin-san liikahti häntä kohti, ja hymyilevin kasvoin, rukoilevasti,
astui tyttö häntä kohti; mutta yhtä nopeasti vetäytyi Tojin-san jälleen
taapäin ja kääntyi hetkistä myöhemmin epätoivoissaan ovea kohti. Tama
kuuli oven avautuvan, tunsi kasvoillaan viileän ilmanvedon; sitten se
taas sulkeutui, ja poistuvia askelia kuului puutarhapolulta.

Hän seisoi liikkumatta, kuunnellen viimeistä, häipyvää askelen ääntä.
Sitten hän syöksyi eteenpäin, tunnusteli käsillä eteensä ja tuli
Tojin-sanin tuolin ääreen. Siihen hän vaipui polvilleen, painoi pään
käsiensä varaan tuolille ja nyyhkytti katkerasti. Tästä Be-koku-jin
löysi hänet nukkumasta, ensi kertaa moneen monituiseen vuorokauteen,
väsyneenä, mutta vihdoinkin outo rauhallisuuden ilme kasvoillaan.



XXVIII.


Fukuin kaupungin koko väestö oli rientänyt kaduille. Laverrellen,
töyttien ja tuupaten toisiaan koetti jokainen tunkeutua esiin. Lapset
istuivat vanhempiensa olkapäillä, ja poikaset olivat kiivenneet
katoille, pylväisiin ja puihin, paremmin näytelmää nähdäkseen.

Järjestyksenvalvojat saattoivat töintuskin pitää kulkutietä avoinna
ihmistungoksen lävitse. Epäjärjestystä ja häiriötä ei kuitenkaan
sattunut eikä näkynyt ennakkoluuloisen vihamielisyyden merkkiäkään
matkueen hitaasti edetessä katuja pitkin. Kunnioitusta herättävä
hiljaisuus — hiljaisuus, johon oli kätkettynä enemmän katuvaista
hartautta kuin pelkkää uteliaisuutta — vallitsi väkijoukossa.

Ajoneuvojen bambu-verhot olivat vedetyt syrjään, jotta, Tojin-sanin
määräyksen mukaan, koko Fukuin kansa voisi omin silmin nähdä
kettu-naisen ja siitä itse päättää, millainen olento se tyttö oli, jota
he koko tämän nuoren elämän ajan olivat hylkineet ja vainonneet.

Be-koku-jinin, joka oli ihmeellä hänen silmänsä avannut, vieressä hän
istui, kasvot lumivalkoisina, silmät suurina ja levottomina katsellen
puolelle ja toiselle, epätietoisena ja rauhattomana koettaen saada
vakuutusta koko tapahtuman merkityksestä. Kultaiset hiukset olivat
välkähtelevän harmaan harson peitossa, joka lainehti pilvenä hänen
ympärillään; pienet kiharat karkeloivat kulmilla ja hivelivät leikkien
kalpeita poskia.

Matalalla hänen jalkojensa juuressa istui ihailevan ja uskollisen
näköisenä Obun, jonka Tojin-san oli hankkinut Taman kamaripalvelijaksi.

Ajoneuvot olivat tulvillaan kukkasia, joita lukuisat ystävät olivat
lähettäneet, ja velhottaren hienonvalkoisissa käsissä oli lemmenrunoja
ja kauniita muistokirjeitä, lämminsydämmisten ja innokkaitten
nuorukaisten sepittämiä, ylioppilaiden, joitten tunteet ja mielikuvitus
olivat tytön ihmeellisen elämäntarinan ja ihanuuden tenhovoimasta
syttyneet ilmiliekkiin.

Sanaakaan hän ei puhunut, ei vastannut Be-koku-jinin tyynnyttäviin
lauseihin eikä Obunin kyyneleisiin ystävyydenosotuksiin, joihin
tällainen riemukulku kaupungin katuloitse oli kamarineitsyelle antanut
niin hyvän tilaisuuden.

Tuli pimeä, ilma viileni. Oli »kylmän kasteen» aika, jolloin
syyskauneuden viimeisetkin rippeet jäykistyivät ja menettivät
viehätyksensä.

Kun matkue oli saapunut kaupungin laidalle, alkoivat saattojoukot
vähitellen toinen toisensa jälkeen hajaantua, ja kun se oli tullut sen
valtatien veräjälle, jota pitkin pitkä matka oli päämäärään kuljettava,
silloin erosi viimeinen joukko.

Paitsi Be-koku-jinia ja kamarineitsyt Obunia seurasi matkalle myöskin
kolme ylioppilasta, jotka itsetietoisen ylpeinä olivat ryhtyneet
henkivartiopalvelukseen. Tusinoittain kantajia ja palvelijoita seurasi
myöskin mukana. Matkalla ei pysähdytty ennenkuin auringon viimeiset
säteet olivat kerrassaan kadonneet taivaankannelta. Silloin juoksijat
saivat levätä. Be-koku-jin laskeusi maahan ja käveli sitten pitkät
ajat kädet selän takana ja niska kyömyssä, ahdistavain ajatusten
vallassa. Ylioppilaat vetäytyivät syrjään omaan keskuuteensa,
katselivat kuiskutellen kuuluisaa lääkäriä ja heittivät salasilmäyksiä
velhottareen, jota tähän saakka ei vielä kukaan ollut ilman liikutusta
ja myötätuntoa voinut katsella.

Tama istui vakavana matkatuolissaan. Verho oli valahtanut taaksepäin,
joten hiukset säteilivät vapaina kuunvalossa. Obun kehotti häntä
käymään levolle ja kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, veti hän
verhot eteen ja järjesti ajoneuvot yökuntoon. Hän peitti kettu-naisen
kuin pienen lapsen huopapeitteisiin ja vetäysi sitten itsekin peittojen
alle, vaipuen niin syvään uneen, ettei herännyt koko yönä, vaikka
heidän ajoneuvonsa ankarasti tutisivat ja keikkuivat epätasaisella
tiellä. Yöstä huolimatta jatkoi matkue kulkuansa Tokioon.



XXIX.


Työhuoneessaan Matsuhairassa Tojin-san istui yksinään. Iltaruoka oli
viety koskemattomana takaisin; piippu oli sytyttämättömänä hibachilla,
ja läheisellä pöydällä oli Amerikasta tullut posti kirjoineen,
sanomalehtineen, avaamatta. Hän katsoa tuijotti jotakin kädessään
olevaa esinettä. Se ei ollut kättä isompi, kulunut, repaleinen ja
likainen — pieni oljista tehty sandaali! Muuta näkyväistä muistoa
hänellä ei ollut velhottaresta. Tämä oli kadonnut niin ulkopuolelle
hänen elämänsä kuin sumu katoaa pilviin.

Mitähän mahtoi tyttö ajatella, tuumi hän itsekseen — nyt kun hän
tiesi! Yhden ainoan kerran vain he olivat toisensa nähneet leikkauksen
jälkeen. Tyttö oli hiipinyt kuin henki hänen huoneeseensa; ei ollut
sanaakaan sanonut; oli vain katsonut häneen suurilla, haaveellisilla
silmillään. Yhtä äänettömästi kuin oli tullut, hän taas meni.
Vastustelematta, tottelevaisesti hän oli lähtenyt Be-koku-jinin mukana.
Niin oli Tojin-san tahtonut, niin pyytänyt hänen tekemään. Ja kuitenkin
oli pakottava, repivä tuskailtunne häntä itseään kalvanut!

Hän sulki silmänsä ja jättäytyi viimeisen jäljelläolevan
mielentyydytyksen valtoihin, ajelehti ajatuksillaan muistojen
ulapoille, jossa hän taas näki hänet entisenlaisena, painautuneena
hänen rintaansa vasten, sai hengittää kutrien metsäistä tuoksua ja
kuulla äänen helkkyvää soittoa.

Ulkona vihelsi tuuli, suhisi lehdettömän puutarhan läpi, sadepisarat
putoilivat raskaina ulkoseiniin ja rapisivat alakuloisessa epätahdissa
kattopäätyjä vasten. Kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä tuntuikaan tämä
feodalisten aikojen yashiki!

Talvi oli taas tulossa. Pian heittäisi valkoinen lumi hyisen vaippansa
Matsuhairan kartanon ylle; syntyisi hiljaisuus, haudan äänettömyyttä
sietämättömämpi, noiden lumisten vuorien temppelimaille.

Mutta Fukuin kansa tulisi joka päivä hänen luoksensa tiedusteluille,
tulisi tehtävineen ja kysymyksineen ja pitäisi häntä oppaanaan sillä
kunniakkaalla tiellä, jota he olivat lähteneet astumaan, sillä
Uus-Japanin-kuume oli tarttunut koko kansaan ja kulkutautina levinnyt
Fukuihinkin. Kunniaa ja suosionosotuksia he antaisivat Tojin-sanille,
mainetta ja rikkautta, sillä kansan uudestisyntymisen aikoina olivat
sen opettajat profeetoita ja — johtajia! Niin, hänellä oli sellainen
elämänura edessään, jollaiseen ei olisi koskaan ollut tilaisuutta
siinä suurinnassa, johon kettu-nainen nyt oli viety. Juuri tämän, oli
Be-koku-jin lausunut, tulisi hänelle tuottaa lohdutusta ja mielenrauhaa.

Hän nousi epävakaisesti jaloilleen ja nojasi pöytään. Joku oli
kolkuttanut ovelle. Hän hymyili vanhaan katkeraan tapaansa.

Mielikuvitus ei voisi enää pettää häntä! Velhotarhan oli jo sangen
kaukana, peninkulmien päässä Fukuista, sillä nyt oli sydänyö, ja
saattueen oli määrä keskeymättä matkata suurelle valtatielle, joka vei
suoraan pääkaupunkiin.

Mutta kolkutusta kuului uudestaan, hiljaa ja varovaisesti kuin pieni
lintu arkaillen olisi kosteana yönä räpytellyt siipiään seinää vasten.

Tojin-san kuuli ovea hiljaa raotettavan eikä hän vieläkään liikahtanut.

Oven aukeamaan ilmestyi velhotar arkoine, lumoavine katseineen. Hänen
hienoilla, eloisilla kasvoillaan oli vihdoinkin se levollisuuden ja
rauhan ilme, joka ilmoittaa vaivaloisen matkan päättyneen.

Matkakaapu valui vettä, ja sadepisarat kimaltelivat hiuksilla ja
silmäkulmilla.

Tojin-san ei saanut sanaa suustaan, ei voinut hänen nimeänsäkään
lausua. Hän vain tuijotti hämmästyneenä ja lumottuna niinkuin silloin
kerran metsässä, herätessään tajuunsa ja havaitessaan tytön henkevät,
ilmeikkäät kasvot niin lähellä omiaan.

Velhotar vastasi hänen äänettömään kysymykseensä, joka ei sanoiksi
puhjennut:

»Nii—in — minä tässä olen — To—o—jin-san!»

Hän ojensi kätensä niin selittämättömän suloisesti, juuri kuin
sokeanakin ollessaan, ja väräjävä onnenhymy ilmestyi hänen huulilleen.

»Niin arvoisan märässä pimeydessä — tuon pitkän matkan — olen tullut
takaisin luoksesi, rakas Tojin-san!»

Tojin-sanin ääni vapisi niin, ettei hän sitä omakseen tuntenut.

»Osasit tienkin —»

»Nämä silmäni ummessa», vastasi Tama, »osaisin sinun luoksesi — koko
maailman toiselta laidalta — mikään ei estäisi, Tojin-san!»

»Miksi tulit?» kysyi hän juopuneen kiihkoisalla, soinnuttomalla äänellä.

Tama ojensi käsivartensa liikuttavan rukoilevasti.

»Ota minut taas syliisi! Koske minuun huulillasi! Kerron sinulle —
sitten!»

Tojin-sanin vastustuskyky hävisi, eikä hän enää tahtonutkaan hillitä
itseään. Tama veti hänet niin pyytävästi ja viehättävästi puoleensa.
Hän sulki tytön intohimoiseen syleilyyn.

Hän tunsi kuinka velhottaren pienet sormet hiipivät, kuten ennenkin,
hänen kasvojaan pitkin, tunnustelivat niitä, löysivät huulet, joita
vasten painautui toinen suloinen huulipari.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tama : Japanilainen lemmentarina" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home