Title: Aarniometsän tytär : Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta
Author: Kenyon, Ch. R.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aarniometsän tytär : Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta" ***


AARNIOMETSÄN TYTÄR

Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista
Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta


Nuorisolle kertonut

CH. R. KENYON


Englannin kielestä suomentanut

O.E.N. [O. E. Nyman]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

      I. Salon tyttö.
     II. Katsaus taaksepäin.
    III. Sankaripoika.
     IV. Matkalla.
      V. Onnettomuustoveri.
     VI. Vapaus taikka kuolema.
    VII. Turha toivo.
   VIII. Merkillinen kohtaus.
     IX. Kuuluisia uudisasukkaita.
      X. Urhoollinen Jack.
     XI. Ellinipsico maksaa velkansa.
    XII. Shawneen kosto.
   XIII. Erään hirvijahdin surullinen loppu.
    XIV. Raivoisa taistelu.
     XV. Kadoksissa ja löydetty.
    XVI. Kentonin seikkailut.
   XVII. Yllätyksiä.
  XVIII. Watangassa.
    XIX. Länsi herää.
     XX. Yöllinen seikkailu.
    XXI. Ampukaa, pojat, ampukaa!
   XXII. Jännittävä hetki.
  XXIII. Ratkaiseva taistelu.
   XXIV. Vae victis — voi voitettuja.
    XXV. Hyökkäys.
   XXVI. Luolassa.
  XXVII. Hurja taistelu.
 XXVIII. Turmiollinen viivytys.
   XXIX. Rohkea hyppäys.
    XXX. Epäilyttävä merkki.
   XXXI. Sankari ja sankaritar.



I.

SALON TYTTÖ.


Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten
hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä
oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden
luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.

Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään
eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja
taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.

Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan
oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi
merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän
tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä
pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti
tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa,
kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän
sopusuhtaisina ja kauniina.

Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä
pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan
takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut
kasvot.

Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris
huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja
sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita
sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta
arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja
niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista
oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän
paaluaitauksen luokse.

Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet
heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta
määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä,
mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi
ampuma-aukoille.

Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että
tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset
aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien
keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen
jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen
puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat
samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi
teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin
raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu
veistetyistä hirsistä.

Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori,
Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä
päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten
johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla
oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti
myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan
vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli
saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo
Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.

Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta
oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa
shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen
ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän
heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä.
Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu.
Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo
kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori
Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.

Kuula osui paikalleen kaataen intiaanin maahan, samalla kun laukaus
herätti tytön huomion. Nähdessään portin olevan kiinni kääntyi hän
ampuma-aukkoon päin, josta vielä savuava pyssynpiippu näkyi. Juuri
tällä hetkellä näki hänen auttajansa hämmästyen ja ihmetellen tytön
suloiset kasvot ja kauniin vartalon ja päätti henkensäkin uhalla
pelastaa tytön.

»Tulen avuksenne!» huusi hän, ja heittäen tyhjän pyssynsä kouristaan
kahmaisi hän käteensä kirveen, jolla aikoinaan oli veistelty
paalutuksen hirsiä.

Mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, oli Johanna jo päässyt aitauksen
juurelle ja hyppäämällä saanut tartutuksi paalutuksen harjaan.
Ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella veti tyttö itsensä ylös ja
vaipui uupuneena ja melkein tiedotonna tuon nuoren englantilaisen
syliin, joka oli kiiruhtanut häntä vastaanottamaan.

Eikä voida ihmetellä, että Alleyne, laskiessaan tytön hiljaa
jaloilleen, hetkeksi unhotti intiaanien ulvonnan ja pyssyjen paukkeen.
Eikä voida kummastella sitäkään, että hänen mielessään taistelun
melusta ja sekasorrosta huolimatta oli vain yksi ainoa ajatus —
puolustaa tyttöä kuolemaan saakka, sillä heidän katseensa olivat
kohdanneet toisensa, ja heistä tuntui kuin olisi ihmeellinen vetovoima
vetänyt heidän sydämiänsä toisiinsa ja kahlehtinut yhteen heidän
tulevat kohtalonsa.

»Kestäkää, miehet, ja pysykää lujina!» huusi samassa eräs kirkas ja
päättäväinen ääni Jackin lähellä.

Nämä sanat palauttivat nuorukaisen mieleen hänen paikkansa taistelussa,
ja siepaten pyssynsä alkoi hän mahdollisimman nopeasti ladata sitä.
Mutta siihen aikaan oli tämä toimitus paljon monimutkaisempi kuin
meidän päivinämme. Ensiksi kaadettiin pyssyn piippuun ruutia, jonka
päälle latasimella painettiin rasvattuun vaatetilkkuun kääritty kuula,
ja viimeksi pudistettiin ruuti piilukon sytytinreikään. Sillä aikaa
kuin kaikki tämä oli tapahtunut, oli myös hyökkäys torjuttu, sillä
kaikeksi onneksi olivat uudisasukkaat tienneet hiukan valmistautua
sen varalta. Eräs intiaanivaimo oli tuonut sanan, että cherokeesit
suunnittelivat sotaretkeä heitä vastaan.

Kokeneet metsästäjät ja erämiehet, jotka olivat puolustajien
enemmistönä, säästivät tulensa siihen saakka, kunnes hyökkääjät olivat
vain muutaman askeleen päässä paalutuksesta, jolloin he ampuivat
tuhoisan yhteislaukauksen. Tätä eivät intiaanit voineet kestää, vaan
peräytyivät tuntuvin tappioin.

Tämä erään Aconoasta-nimisen päällikön johtama suurilukuinen
intiaanijoukko kuului cherokeesien heimoon. Tekemättä toista hyökkäystä
kylää vastaan ryhtyi hän jonkun viikon kestävään piiritykseen, jonka
kuluessa kylän asukkaat joutuivat nälkäkuoleman rajoille, sillä heillä
oli vain paahdettua maissia syötävänä. Asiain näin ollen menetti moni
uhkarohkeimmista niin kärsivällisyytensä, että uskalsi lähteä kylästä
etsimään jotakin metsän riistaa, ja ympäristössä väijyvät intiaanit
tappoivat heistä monta. Erään pahoin haavoittuneen metsästäjän, jolta
intiaanit olivat nylkeneet päänahankin, onnistui kuitenkin päästä
ryömien takaisin kylään, sillä intiaanit olivat jättäneet hänet
paikoilleen makaamaan luullen häntä kuolleeksi.

Ainoat tuon piiritetyn kylän asukkaista, joista tämä rajoitettu vapaus
ja puolittain nälkäännääntyminen ei tuntunut ollenkaan sietämättömältä,
olivat ehkä Johanna Harrod ja Jack Alleyne. Pakollinen sulkeutuminen
pieneen kylälinnoitukseen yhdisti sen asukkaat ahtaaseen piiriin,
jossa oli sopiva tilaisuus kehittää edelleen sitä molemminpuolista
kunnioituksen ja rakkauden tunnetta, joka oli niin romanttisesti
syttynyt amerikkalaistytön ja hänen ritarillisen pelastajansa sydämissä.

Näihin aikoihin oli kuitenkin katkera mieliala englantilaisia kohtaan
alkanut saada sijaa salolaisten keskuudessa, ja se johtui edellisten
asiamiesten menettelytavoista. Nämä olivat joko omasta aloitteesta
tai esimiestensä käskystä kiihoittaneet intiaaneja hyökkäykseen
uudisasutuksia vastaan arvellen epäilemättä, että aikaansaatu
häiriö koituisi englantilaispuolueen eduksi. Siirtokunnat olivat
julistautuneet itsenäisiksi ja vapautussota oli todenteolla alkanut.
Taistelevat olivat valmiit menemään omaksumansa asian puolesta kuinka
pitkälle hyvänsä. Intiaanit olivat luonnollisesti vihamielisiä
uudisasukkaille, joita he pitivät vain tunkeilijoina ja metsästysmaiden
anastajina. Moni heimo olikin hyvin tyytyväinen voidessaan jollakin
syyllä rikkoa sopimukset ja hyökätä rajan yli hävittämään tulella ja
sotatapparalla.

Cherokeesien hyökkäys Watangan uudisasutusta vastaan oli valkoisten
miesten yllytyksen ensimmäinen hedelmä. Verenhimoisten villien
ärsyttäminen omien ristiveljien kimppuun oli mitä katalin teko,
vaikka sota olikin julistettu. Tämän onnettoman sodan alkuun saakka
oli täällä syrjäisellä raja-alueella elelty jokseenkin samoin kuin
tavallisesti. Näillä sivistyksen urheilla uranuurtajilla oli omat
vaikeutensa voitettavinaan, ja heidän oli tultava toimeen omin
neuvoin melkein kaikissa elämän tilanteissa. Ravinto hankittiin
pääasiallisesti metsästyksellä ja puvut valmistettiin hirven nahkoista,
puhvelin karvoista ja myöskin nokkosen kuiduista j.n.e. Heidän
suurimman koettelemuksensa, intiaanisodan, alkusyinä olivat ehkä monen
heidän oman yhteiskuntansa jäsenen väkivaltaisuus ja roistomaisuus.
Murhamiehet, hevosvarkaat, keinottelijat ja muut sen tapaiset
piilottelivat täällä takalistosaloilla rangaistusta välttääkseen, ja
lainkuuliaisten uudisasukasten oma turvallisuus vaati, että sellaiset
konnat karkoitettiin joukosta pois.

Tällainen oli tilanne, kun Alleyne joutui erääseen etäisimmistä
raja-asutuksista, oikein alkuperäisten amerikkalaisten uudisasukasten
keskuuteen. Kun hän joitakin päiviä sitten oli lähtenyt kotoansa
Virginiasta, ei kukaan tiennyt Lännen olojen todella häiriintyneen,
joskin idässä merenrannikolla olot olivat sangen kärjistyneet ja
verisiä yhteen törmäyksiä sattui alituiseen englantilaisten ja
siirtokuntain joukkojen välillä.

Joskin suurin osa Lännen miehistä seurasi myötätunnolla maanmiestensä
taistelua itsenäisyytensä puolesta, niin eivät he aluksi pitäneet
lainkaan kiirettä ottaakseen mieskohtaisesti osaa taisteluun Englannin
viranomaisia vastaan, sillä näissä oli monta, joita kunnioitettiin ja
pidettiin kunnollisina ja taitavina vallanpitäjinä. Mutta se julma
ja ajattelematon teko, että intiaanit ärsytettiin uudisasukasten
kimppuun, sai aikaan täydellisen muutoksen tähän puolueettomuuteen
ja englantilaisia alettiin vihata niin syvästi ja katkerasti, ettei
vielä sadankaan vuoden kuluttua tuo viha ole kokonaan hälvennyt. Niin
kovin valitettavaa kuin tämä syvälle juurtunut ja pysyvä katkeruus
onkin, niin sitä tuskin voidaan ihmetellä, kun otetaan huomioon, mitä
intiaanisota oikein merkitsi. — Se merkitsi murhaa ja hävitystä,
kaikenlaisten hirmutöiden harjoitusta jokaista kohtaan ikään ja
sukupuoleen katsomatta.

Intiaanien säälimättömät partiojoukot hävittivät ja ahdistivat
uudisasutuksia. Cherokeesit, shawneet, wyandotit, mingot, irokeesit,
ottawat, pottawatomiet ja chippewait on kaikki lukuun otettava
vapautussodasta puhuttaessa. Erittäinkin Kentucky-alueesta oli tuleva
paikka, jota intiaanit sittemmin nimittivät kauhun ja kuoleman
seuduksi, verensekaisten virtojen maaksi.

Kuitenkaan ei syy ole ainoastaan intiaanien. Moni heidän päällikkönsä
toivoi vilpittömästi rauhaa, mutta valkoisten miesten jatkuvien
anastuksien uhka ja monen uudisasukkaan hillitön ja julma käytös
aiheuttivat sen, ettei mahtavinkaan päällikkö jaksanut pidättää
nuorempia sotureitaan väkivallan töistä. Uudisasukkaat eivät myöskään
tienneet, että useimpien tärkeimpien heimojen enemmistö eleli aivan
rauhallisesti. Punanahkoja ammuttiin missä heitä vain nähtiin ja
uudisasukkaita surmattiin metsästysretkillä tahi työpaikalla jollakin
raiviolla metsässä, samalla kun naisia ja lapsia joutui väijyvien
intiaanien saaliiksi aivan kylien vallituksien luona.



II.

KATSAUS TAAKSEPÄIN.


Suunnilleen vuotta tahi paria ennen cherokeesien hyökkäystä voitettiin
pohjoiset intiaanit, muiden muassa heidän johtajansa mahtava
shawnee-heimo, Ison-Kanawhan taistelussa, jota Lännen aikakirjat
pitävät yhtenä tärkeimpänä ja ratkaisevimpana taisteluna. Se pysyikin
pitkät ajat keskustelujen pääasiallisena aiheena rajakylissä, ja mukana
olleitten kertomukset ja muistelmat riittivät monen pitkän hetken
ratoksi Watangan piirityksen aikana.

Alleyne itsekin, ollen nuorempi upseeri Virginian nostoväessä, oli
ollut hiukan mukana tällä retkellä, tahi lordi Dunmoren sodassa, kuten
sitä myöhemmin alettiin nimittää, jonka tämä taistelu onnellisesti
lopetti. Hän oli ollut lordi Dunmoren pääjoukossa Ohio-joen
pohjoispuolella, eikä niin ollen voinut ottaa osaa tähän taisteluun,
jonka voitti lordin sotajoukon toinen divisiona kenraali Andrew Lewisin
johdolla.

Kuten tavallista aiheutti tämänkin sodan intiaanien ja uudisasukasten
molemminpuoliset väkivaltaisuudet. Huippuunsa kärjisti tilanteen
eräs kamala verilöyly, jolloin eräs luonteeltaan hyvin raukkamainen
Greathouse-niminen roisto kumppaneineen petollisesti murhasi
kokonaisen intiaaniperheen. Nämä onnettomat uhrit olivat mingojen
kuuluisan päällikön Logan'in ainoat elossa olevat sukulaiset. Hän oli
syntyperältään irokeesi, vaikka olikin liittynyt mingojen heimoon.
Huolimatta siitä, että valkoiset miehet olivat jo ennenkin murhanneet
useita hänen sukulaisiaan, oli hän aina koettanut elää parhaassa
sovussa raja-asukasten kanssa.

Mutta tämä viimeinen konnantyö näkyi herättäneen kaikki hänen villit
perinnäisvaistonsa. Hänen luonteensa näytti muuttuneen täydellisesti,
ja oltuaan tähän asti valkoisen miehen uskollinen ystävä tuli
hänestä nyt tämän verisin vihollinen ja leppymättömin vainolainen.
Tyydyttääkseen kiihkeätä kostonhimoaan karkasi hän mukanaan muutamia
seuralaisia sotatapparoineen ja skalppipuukkoineen raja-asutuksien
kimppuun tappaen kaikki, jotka hän yllätti, ikään ja sukupuoleen
katsomatta. Nautittuaan tarpeeksi kostostaan antautui hän lopulta
niin täydellisesti tuliliemen orjaksi, että hän vietti päivänsä
yhtämittaisessa humalassa.

Mutta tällä irokeesisotilaalla oli ominaisuuksia, jotka onnellisemmissa
oloissa olisivat taanneet hänelle pysyväisen kunnioituksen ja
rakkauden niiden puolelta, jotka tunsivat hänet. Roosevelt, jolla
on ollut käytettävänään parhaat lähteet ja joka on Suuren lännen
olojen luotettavimpia tuntijoita, kirjoittaa Loganista: »Hän oli
ulkomuodoltaan hämmästyttävän komea, pituudeltaan yli kuusi jalkaa ja
ryhdiltään suora kuin keihään varsi. Kasvojen ilme oli yhtä kaunis kuin
hän oli mieleltään rohkea ja jalo, mutta kärsityt vääryydet painoivat
siihen myöhemmin synkän ja julman leiman. Hän oli aina pyrkinyt
valkoisen miehen ystäväksi, ja hänen hyvyytensä ja lempeytensä lapsia
kohtaan oli erikoisesti tunnettu.»

Hän oli taitava ampuja ja tarmokas metsämies. Ollen ylhäisessä
asemassa kohteli hän kaikkia arvokkaalla kohteliaisuudella vaatien,
että häntä kohdeltiin samalla tavalla. Hänestä pitivät ja häntä
kunnioittivat kaikki valkoiset metsästäjät ja rajaseudun asukkaat,
joiden ystävyys oli kallisarvoinen. Häntä ihailtiin hänen taitavuutensa
ja urhoollisuutensa vuoksi, ja häntä rakastettiin hänen vilpittömän
rehellisyytensä ja ylevän uskollisuutensa tähden ystäviään kohtaan.
Eräs vanha metsästäjä on merkinnyt muistiin sen ajan tapahtumia, ja hän
arvostelee Logania näin: »Hänen jaloutensa paras ilmaus oli tapa, jolla
hän kaikkia kohteli, niin hyvin valkoisia miehiä kuin intiaaneja.»
Tällainen oli mies, josta vääryys ja väkivalta tekivät leppymättömän,
verenhimoisen ja juoppouteen vajonneen raakalaisen.

Mutta meille on kerrottu, että viimeiseen saakka sai hänen parempi
luontonsa joskus lyhyeksi ajaksi voiton, ja useamman kuin yhden kerran
pelasti hän oman henkensä uhalla kidutuspaaluun tuomitun vangin hengen.

Valkoisten miesten tekemistä tuhotöistä on erittäinkin mainittava
se, jonka tekijä oli eräs äkkipikainen Cresap-niminen raja-asukas.
Hän oli erään seikkailijajoukon päällikkö ja nautti jonkunlaista
arvoa rajaseudulla. Kostoksi siitä, että oli murhattu eräitä
uudisasukasperheitä, tappoi hän joukon syyttömiä shawnee-intiaaneja, ja
tämä konnantyö kiihoitti shawneita niin, että he äkkiä aloittivat sodan.

Virginian kuvernööri lordi Dunmore otti heidän sodanjulistuksensa
vakavalta kannalta ja oli samassa valmis hyökkäämään heidän alueelleen
pakottaakseen heidät kuuliaisuuteen. Noin tuhannen viidensadan miehen
etunenässä, jotka oli koottu pääasiallisesti Virginiasta, aloitti hän
marssinsa pohjoista kohti määräten Lewis'in eteläisen divisionansa
kanssa yhtymään häneen Kanawha-joen suulla.

Lewis, joka oli arvossa pidetty aarniometsäin sotilas ja
intiaanitaistelija, alkoi koota miehiään Greenbriarin luo, lähelle
Augustia. Siinä oli todellinen aarniometsän armeija, joka oli koottu
kaikista Alleghany-vuorten rinteillä ja Watangan ja Nolichuckyn
laaksoissa olevista rajakylistä ja erämiesten majoista. Kaikilla oli
tavallinen metsästäjän puku ja aseina rihlapyssyt ja sotatapparat.

Työlään samoamisen jälkeen raivaamattomien metsien halki saapuivat
metsästäjät sovitulle paikalle lokakuun alussa.

Täällä oli kuitenkin heitä vastassa eräs lordi Dunmoren lähetti, joka
ilmoitti Lewisille suunnitelman muutoksesta ja määräsi tämän jatkamaan
marssiaan intiaanikyliä vastaan Pickaway-tasangon toiselle puolelle.

Sillä välin ei shawnee-heimon suuri päällikkö Cornstalk ollut
toimetonna pääkaupungissaan Chillicothe'ssa. Omaten synnynnäisen
sotapäällikkökyvyn hän suunnitteli ja sukkelaan toimeenpani rohkean
vastaiskun. Samoten soturiensa etunenässä johdatti hän heidät nopeasti
metsien halki Ohio-joen äyräille. Kenraali Lewis valmistautui
hajoittamaan leirinsä juuri samana yönä kuin Cornstalk meni joen
poikki kiireesti kyhätyillä lautoilla. Vain varhainen aamunkoitto oli
näkijänä, kun tämä tumma vihollisjoukko äänettömästi hiipien lähestyi
pahaa aavistamattomien ja nukkuvien metsästäjien ja uudisasukasten
leiriä. Oli kuin kohtalon ivaa, että nämä saivat pelastuksestaan
kiittää joukkonsa höllää järjestystä ja kurittomuutta, sillä
pääasiallisesti siitä johtui, ettei heitä kokonaan tuhottu.

Kenraali Lewisin ja toisten päällikköjen määräyksistä huolimatta
oli useampia joukkueita lähtenyt leiristä ennen päivänkoittoa tänä
vaiherikkaana aamuna hakemaan jotakin metsänriistaa. Kaksi tällaista
metsästäjää kohtasi äkkiä suuren intiaanijoukon. Toinen miehistä
ammuttiin, mutta toisen onnistui päästä pakoon ja hälyyttää muut.
Melkein samaan aikaan näki myös pari Watangan miestä etenevät
intiaanit, ja juostuaan takaisin leiriin vahvistivat he äskeisen
yllättävän uutisen.

Sattui niin, että toinen näistä miehistä oli juuri Watangan
uudisasutuksen uusi päällikkö Robertson. Ja eräänä iltana sai Alleyne
hänet taivutetuksi kertomaan seikkaperäisesti taistelun vaiheista.

»Siinä olikin liikuttava sukkelasti», aloitti tuo vanha metsästäjä
kertomuksensa, »kun juoksimme leiriin ja vahvistimme ilmoituksen
intiaanien lähestymisestä todeksi. Metsästäjät hyppäsivät ylös
makuusijoiltaan kuullessaan rummun hälyyttävän aseisiin, ja siepaten
pyssynsä oli jokainen pian paikallaan omassa komppaniassaan.

Kenraali määräsi kaksi komppaniaa hyökkäystä torjumaan. Kuljettuaan
noin puoli penikulmaa joutuivat nämä ankaraan taisteluun, jonka
kuumuudessa, varsinkin alussa, hurjalla raivolla käytiin komppanian
kimppuun, jota komensi eräs kokenut ja rohkea upseeri eversti Charles
Lewis. Onnettomuudeksi haavoittui eversti rohkaistessaan miehiään.
Vaikka hän olikin kuolettavasti haavoittunut, jäi hän kumminkin
paikalleen, kunnes ketju oli muodostettu, ja pääsi sitten vielä omin
voimin takaisin leiriin. Toisen komppanian päällikkö oli myös kaatunut
ja metsästäjien rivit alkoivat horjua pitkin linjaa, kun kaikeksi
onneksi eversti Field tuli avuksi kahdensadan levänneen miehen kera ja
pysähdytti uhkaavan hurjan paon. Lisävoimia myöskin kiiruhti apuun,
mikäli hyökkäyksen ankaruus milloinkin vaati.

Kenraali Lewis ymmärsi vaaran täydellisesti ja huomattuaan leirinsä
aivan suojattomaksi alkoi hän heti korjata näitä puutteita.
Luonnollinen asema oli mahdollisimman hyvä Kanawha- ja Ohio-jokien
yhtymäkohdassa olevan niemen kärjessä. Tarvittiin vain puunrungoista
laitettu rintavarustus niemen poikki.

Valitettavasti oli tämä kaikki lyöty niin laimin aivan siihen saakka,
kunnes hyökkäys jo oli alkanut, ettei Lewis itse eivätkä monet muutkaan
voineet ottaa osaa taisteluun. Kuitenkin näyttivät metsästäjät voivan
selviytyä yllätyksestä, ja urhoollisen eversti Fieldin johdolla
pakottivat he vähitellen intiaanit peräytymään. Se oli todellinen
aarniometsän taistelu. Kaikki, niin valkoiset miehet kuin intiaanitkin,
hakivat suojaa puiden takaa tahi mistä hyvänsä sellaista vain voi
löytää. Intiaanit, ollen mestareita tämän laatuisessa sodan käynnissä,
selvisivät taistelusta pienemmillä tappioilla kuin valkoiset,
huolimatta näiden suuremmasta taitavuudesta pyssyn käytössä.

Eversti Field joutui kumminkin pian punanahkojen viekkauden uhriksi.
Seisoessaan muutaman suuren puun takana koetti hän ampua erästä
intiaania, joka vasemmalta käsin pilkkasi ja herjasi häntä, kun samassa
kaksi intiaania oikealta puolelta onnistui ampumaan häntä tappaen hänet
paikalle.

Oli jo keskipäivä, ja liekö sitten syynä ollut metsän tiheys, jokien
äyräiden jyrkkyys vai kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen paljous,
mutta punanahkoja oli äärimmäisen vaikea saada karkoitetuiksi.
Metsästäjät taistelivat kumminkin itsepintaisesti, piittaamatta niin
monen päällikkönsä kuolemasta.

Intiaanit osoittivat puolestaan mitä suurinta taitoa ja rohkeutta niin
hyökätessään kuin järjestyksessä peräytyessäänkin tuuma tuumalta joen
rannalla oleviin lujiin asemiin, joissa he pitivät päättäväisesti
puoliaan. Huomattuaan, etteivät he vihollisen sinne kerran päästyä
voineet sille mitään, päättivät metsästäjät yhtämittaisella tulella
omista varustuksistaan teljetä heidät sinne.

Shawneet, mingot, delawaret y.m. intiaaniheimot olivat edustettuina
tässä taistelussa, joka oli kauttaaltaan ratkaisevaa laatua. Ja vaikka
ketjut olivatkin yli penikulman pituiset, olivat välimatkat yleensä
kahtakymmentä kyynärää lyhyemmät. Meteli oli hirvittävä. Luodikot
paukkuivat taistelevien huutojen ja intiaanien ulvonnan säestyksellä,
johon vielä yhtyi haavoittuneiden valitus ja voihkina.

»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille
taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä,
miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme,
ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat
väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan
ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan
lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan
sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'

Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata
yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta.
Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa
voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät
he hiljaa tiehensä.

Ollen yhtä taitava perääntymään kuin hyökkäämäänkin vei Cornstalk
joukkonsa Ohio-joen yli enemmittä tappioitta, saaden myös kaikki
haavoittuneensa mukaansa. Siten saimme voiton tuossa itsepintaisessa
taistelussa, vaikka tuo voitto olikin kalliisti ostettu. Meillä oli
kuolleita siinä seitsemän- tahi kahdeksankymmenen vaiheilla, kun
otetaan nekin huomioon, jotka myöhemmin kuolivat haavoihinsa, ja noin
parikymmentä enemmän tahi vähemmän loukkautunutta.

Kuten tavallista hävisivät intiaanit vähemmän kuin valkoiset. Totuuden
mukainen selonteko toteaa heidän tappionsa olleen nelisenkymmentä
kuollutta tahi kuolettavasti haavoittunutta, ja vahingoittuneita
samassa suhteessa vähemmän.»

Se oli merkityksellinen taistelu, johon luoteessa asuvia intiaaneja
oli suuri joukko ärsytetty ja jossa nämä yhdellä iskulla kokonaan
voitettiin, vaikka he olivatkin luvultaan hiukan ylivoimaiset.
Seurauksiltaan oli se kauas kantava. Intiaanien rohkeus oli
täydellisesti murrettu ja kiireesti lähtivät he lordi Dunmoren leiriin
rauhaa pyytämään.

Cornstalk vain ei lannistunut, vaan oli valmis ja kiihkeä jatkamaan
sotaa riistääkseen voiton itselleen millä hinnalla hyvänsä.
»Taistella viimeiseen puukkoon saakka», oli hänen tunnuslauseensa,
ja hän ponnisti koko tulisen kaunopuheliaisuutensa kiihoittaakseen
kansalaisiansa uuteen yritykseen, mutta kaikki oli turhaa. He olivat
kokonaan pelästyneet tappiostaan ja olivat kuuroja niin pilkalle kuin
rukouksillekin.

Nähtyään lopulta, ettei hän saanut kokoontuneita päälliköitä ja
sotureita liikkeelle, iski Cornstalk sotatapparansa maahan ja
julisti tahtovansa itse mennä neuvottelemaan rauhasta. Siten lähti
hän päällikköineen lordi Dunmore'n leiriin, jossa ryhdyttiin
neuvotteluihin. Rohkeutensa menettäneet intiaanit suostuivat
minkälaiseen sovintoon hyvänsä, jonka voittajat vain näkivät hyväksi
heille tarjota, vieläpä myöntyivät luovuttamaan omistusoikeutensa
Ohio-joen eteläpuolella olevaan alueeseen. Siitä huolimatta että hänen
oli pakko tyytyä näihin ehtoihin, puolustautui intiaanien pääedustaja
Cornstalk koko neuvottelujen ajan mitä ylevimmällä tavalla. Hänen
ylväs ja uhmaileva mielensä ilmeni useammasti kuin kerran rajuissa
vihan purkauksissa maansa anastajia kohtaan. Hän kohdisti kiivaat
syytöksensä lordi Dunmoreen ja tämän upseereihin, ja hänen äänensä
kuulosti pikemmin voittajan riemulta kuin voitetun valitukselta,
kuten eräs läsnäolija on tapauksesta kertonut. Hänen henkensä oli
todellakin lannistumaton, ja kuten myöhemmät tapahtumat todistavat, ei
sankarillisempaa sydäntä ole sykkinyt kenenkään intiaanin povessa.

Alleyne oli kerran seurannut isäänsä intiaanipäällikköjen ja valkoisten
johtajien suureen neuvotteluun Pickaway-tasangolle, ja hän kertoi,
kuinka Cornstalkin kaunopuheisuus oli syvästi vaikuttanut kaikkiin
kuulijoihin. Ei ainoastaan hänen ihmeteltävä kielenkäyttönsä,
hänen kirkas ja sointuva äänensä ja tyyni esitystapansa pitäneet
kuulijakuntaa lumoissa, vaan myöskin hänen miellyttävä ja ylevä
käytöksensä.

Ainoastaan yksi suuri päällikkö oli poissa neuvottelusta, nimittäin
Logan. Hän kieltäytyi itsepintaisesti poistumasta kylästään, ja lopulta
täytyi lordi Dunmoren neuvotella hänen kanssaan erään Gibson-nimisen
miehen välityksellä. Ollen vanha metsästäjä, joka oli paljon oleskellut
heidän keskuudessaan, tunsi hän intiaanit hyvin, ymmärsi heidän
kielensä ja ajatustapansa ja nautti harvinaisen suuressa määrin heidän
luottamustaan. Tämän miehen välityksellä lähetti Logan vastauksensa
lordi Dunmorelle. Se oli puheen muodossa ja kun se esitettiin
julkisessa kokouksessa tulkin kirjaimellisesti kääntämänä, osoittautui
se olevan julman kaunopuheliaisuuden erinomainen näyte. Se ei ollut
hehkuva puhe rauhan puolesta, vaan pikemmin saavutetun koston ylistys,
koston, jota hän piti oikeutettuna kärsimiensä vääryyksien tähden. Puhe
oli vaikuttava koruttomassa kiihkeydessään.

»Minä vaadin», aloitti hän, »jokaista valkoista miestä todistamaan,
kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä,
kun hän tuli tämän majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän
ja verisen sodan aikana pysyi Logan toimetonna leirissään vaikuttaen
rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan,
että ohi kulkiessani huomauttivat kansalaiseni: 'Logan on valkoisen
miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänänne, mutta erään
miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime
keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki
omaiset säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää
pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa.
Nyt olen kostanut. Olen tappanut monta ja olen saanut täydellisesti
nauttia kostostani. Riemuitsen rauhan säteistä maani puolesta, mutta
älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta.
Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännä kantapäitään
toisaalle pelastaakseen henkensä. Mitä Logan enää voi kaivatakaan? Ei
mitään!»



III.

SANKARIPOIKA.


Eräänä iltana, noin pari viikkoa sen jälkeen kuin piiritys oli alkanut,
neuvottelivat kylän etevimmät asukkaat, mitä olisi paras tehdä!
Elintarpeet olivat kuluneet hyvin vähiin eikä vielä oltu huomattu
merkkiäkään lähestyvistä apujoukoista. Todellakin pelättiin, ettei
mitään apua voinut tulla pitkään aikaan, sillä naapuriasutukset olivat
todennäköisesti nekin intiaanein saartamat.

»Jonkun täytyy lähteä Virginiaan apua hakemaan», sanoi johtaja
verkalleen ja harkitusti, ja ikäänkuin punniten sanojaan, ennenkuin hän
lausui ne.

Hän oli pitkä, kaunismuotoinen, täydessä miehuutensa voimassa oleva,
tummatukkainen ja sinisilmäinen mies. Kasvojen ilme oli jotensakin
tuima, ja hänen tyyni ja päättäväinen käytöksensä herätti luottamusta.

Näiden sanojen jälkeen vallitsi hiljaisuus puhujan ympärille
kokoontuneessa saloseudun töykeitten ja karkeapiirteisten miesten
pienessä joukossa. Kukaan ei kiiruhtanut vapaaehtoisesti tarjoutumaan
tuohon vaaralliseen tehtävään. Jokainen mahdollisuus päästä intiaanien
piiritysketjun läpi oli hyvin heikko, ja onnettomien tovereittensa
kohtalo vielä tuoreessa muistissa voidaan tuskin ihmetellä, että kaikki
pelkäsivät yritystä.

»Jonkun täytyy lähteä apua hakemaan», sanoi Robertson vielä kerran.
Hänhän oli päällikkö ja hänen nimensä oli Lännen historiassa kuuluisa.
»Ja jollei kukaan muu uskalla mennä, niin menen minä itse», lisäsi hän
katsellen hiukan ylenkatseellisesti naapureitaan. Näiden joukossa oli
muutamia naimattomiakin miehiä, joilla ei niin ollen ollut vaimoa eikä
lapsia huolehdittavinaan, kuten hänellä itsellään.

»Ei mitenkään, kapteeni! Ette saa poistua luotamme!» huusivat
kuorossa naiset ja vanhemmat lapset, jotka miesten takana seurasivat
tarkkaavaisina neuvottelua. »Teidän täytyy suojella meitä ja valvoa
kylälinnoituksemme järjestystä!»

Nämä ihmisraukat ymmärsivät hyvin, että ilman päällikön voimakasta
käsivartta ja ilman hänen hillitsevää vaikutustaan heidän
yhteiskuntansa kurittomat ja raukkamaisimmat jäsenet varmaankin
omistaisivat itselleen suuremmat annokset niukoista ruokavaroista kuin
olisi kohtuullista, ja ehkä saisivat pahempaakin epäjärjestystä aikaan.

Sillä välin Alleyne ja Johanna istuessaan vähän matkan päässä erään
hirren päällä keskustelivat hiljaisella ja totisella äänellä. Useammin
kuin kerran nuorukainen melkein nousi seisoalleen, mutta taipuen
kumppaninsa vastaväitteisiin istuutui hän jälleen ja kiistely jatkui
ilmeisesti kiihkeämmästi kuin ennen. Vihdoin kuitenkin näytti hän
voittaneen tahi ainakin saaneen tytön vastaväitteet vaikenemaan,
ja huolimatta siitä, että tyttö rukoilevasti piti kiinni hänen
käsivarrestaan, nousi hän ja sanoi rohkealla, kirkkaalla äänellä:

»Minä lähden, päällikkö. Tunnen tien, koska olen aivan äskettäin sitä
kulkenut, ja hyvä hevoseni lennättää minut nopeasti vihollisen linjojen
läpi.»

Kaikkien silmät kääntyivät puhujaan, samalla kun joukosta kuului
hyväksyvää mutinaa. Muutamat arkaluontoisemmat koettivat salata
rohkeutensa puutetta lausumalla moittivia huomautuksia nuoresta
englantilaisesta, kuten he häntä nimittivät, mutta niitä hän ei
näyttänyt lainkaan huomaavankaan. Englantilaisen herrasmiehen luonteva
ja miellyttävä käytös, hänen vaalea kihara tukkansa ja kirkkaat siniset
silmänsä tekivät hänestä saloseudun tummemman ja ahavoittuneemman
miehen vastakohdan. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kaunis, ja moni,
Johanna Harrod'ista puhumattakaan, katseli häntä mielellään. Eikä
hänen ulkomuotonsa ollut petollinen, sillä vaikka hänellä olikin
virheensä, oli Jack Alleynen luonne todellisuudessa tavallista
täysipitoisempi. Rohkea aina huimapäisyyteen saakka ja äkillisen vaaran
sattuessa kylmäverinen ja maltillinen oli hän luonnollisesti hyvin
perehtynyt kaikkeen urheiluun, samalla kun hänen koko luonteensa oli
ujostelematon, hilpeä, uljas ja vaatimaton.

»Hyvin sanottu, nuori mies!» vastasi päällikkö katsellen ihailevasti
nuorta vapaaehtoista. »Englantilainen taikka ei, joka tapauksessa
teillä on rohkeutta. Ja jos joku täällä tohtii loukata teitä, niin
hänet minä karkoitan kylästä, niin totta kuin nimeni on James
Robertson!» jatkoi hän kiihtyneemmällä äänenpainolla.

Sanottuaan viimeiset sanat silmäili hän uhkaavasti ympärilleen,
mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa niitä ja roistot, joille ne
oli tarkoitettu, eivät voineet kestää noiden tummien kasvojen ja
salamoivien silmien ilmettä, vaan hiipivät noloina tiehensä.

»Sittenhän voin lähteä?» koveni Jack.

Vastaus tuli hetken kuluttua. Päällikkö näytti tuumivan asiaa vielä
kerran. Hän tiesi liiankin hyvin, että hänen päätöksensä saattoi
määrätä ei ainoastaan tuon, ritarillisen nuorukaisen, vaan myöskin
koko yhteiskunnan, miesten, vaimojen ja lapsien kohtalon. Mutta hänen
epäröintinsä kesti vain hetkisen. Hän katsahti nopeaan ja tutkivasti
nuoren miehen innokkaisiin ja päättäväisiin kasvoihin, ja hänen
päätöksensä oli tehty.

»Menkää», sanoi hän, »ja Jumala olkoon kanssanne! Mutta ette voi lähteä
ennen päivänkoittoa, sillä pimeässä voisitte eksyä tieltänne.»

»Kiitoksia ja eläköön!» huudahti Alleyne iloisesti.

Hän ei ajatellut ollenkaan vaaraa, vaan ainoastaan kunniaa, että
hänelle oli uskottu niin tärkeä tehtävä. Sitäpaitsi tulistui hänen
ylväs luontonsa siitä, että muutamat töykeämmät uudisasukkaat
herjasivat hänen maanmiehiään, ja hän hehkui intoa saada näyttää
näille karkeille ja ennakkoluuloisille rajaseudun miehille, että
englantilainen oli yhtä rohkea, ellei rohkeampikin kuin he itse.

Oli kuitenkin eräs, joka otti asiat aivan toiselta kannalta.
Johanna Harrod kätki kasvonsa käsiinsä ja tahdoton huokaus nousi
hänen rinnastaan, kun hän kuuli tuon kohtalokkaan päätöksen. Niiden
kahden viikon aikana, jotka olivat kulunut heidän romanttisesta
tutustumisestaan, olivat nuo molemmat nuoret niin syvästi kiintyneet
toisiinsa, etteivät he olleet itsekään sitä käsittäneet täydellisesti
ennen tätä hetkeä.

Nyt, kun ensimmäinen ylpeyden ja tyydytyksen tunne siitä, että hän
saisi tehdä tuon vaarallisen matkan Virginiaan, oli vähän hälvennyt,
valtasivat suru ja pahat aavistukset hänet, kun hän näki Johanna-paran
asennon. Tämän ilmeinen tuska ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä,
vaan nostatti hänen omaankin mieleensä levottomia ajatuksia tuon
seikkailun onnistumisesta, johon hän oli antautunut. Kumminkaan ei hän
aikonut luopua tarjouksestaan eikä hän sitä surrut. Tuli mitä tuli,
arpa oli heitetty! Hän oli sitoutunut lähtemään tuolle matkalle, ja hän
sen suorittaakin, vaikka henki menisi.

»Rohkeutta, armaani!» sanoi hän ottaen tytön kaunismuotoisen käden
omaansa ja istuutuen entiselle paikalleen tämän viereen hirren päälle.
»Rohkeutta vain! Minulla on jalo tehtävä, joka voi ehkä määrätä meidän
kaikkien kohtalon. Kuinka tahansa», lopetti hän kiihkeästi, »on parempi
kuolla velvollisuuttaan täyttäessä kuin karttaa sitä ja elää.»

Lempeä käden puristus ilmoitti hänelle Johannan myötätunnon, vaikka
tytön oli vielä vaikea puhua liikutukseltaan. Lopulta hän kuitenkin
sanoi tarmokkaasti hilliten tunteitaan:

»Tuskin tiedätte, mitä merkitsee joutua intiaanein vangiksi. Olen
uudisasukkaan tytär ja olen kasvanut metsästäjien ja raja-asukasten
parissa julmien ja petollisten intiaanein saartamana. Minä käsitän
liiankin hyvin sen kauhean vaaran, johon antaudutte. Irokeesit
polttivat isoisäni kidutuspaalussa, ja kaksi setääni joutui
metsästysretkellä shawnee-intiaanein käsiin ja pakotettuina
kujanjuoksuun pieksettiin heidät siinä kuoliaiksi sillä aikaa kuin
muutamat heidän lapsistaan joutuivat vielä kamalamman kohtalon
uhreiksi.»

Nuori tyttö värisi muistellessaan noita kauheita tapauksia ja jatkoi
sitten lyhyen vaitiolon jälkeen:

»En kerro tätä koettaakseni pidättää teitä tehtävästänne, vaan
tahdon ainoastaan varoittaa teitä vaaroista, jotka joka puolelta
uhkaavat teitä, ja kehoitan teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen.
Ennen kaikkea», lisäsi hän katsellen rakastettunsa kauniita kasvoja,
»välttäkää vangiksi joutumista. Mieluummin tahtoisin —» hän ei voinut
lopettaa lausettaan. Ääni petti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä.
Painaen päänsä Jackin olkapäätä vasten koetti hän turhaan pidättää
tähän saakka salaamiaan tunteita.

Lukuunottamatta vahteja olivat kaikki asukkaat menneet levolle
majoihinsa. Jack käytti tilaisuutta hyväkseen ja painaen Johannan
povelleen kuiskaili hän tytön korvaan ikuisen rakkautensa ja ihailunsa
valoja. Samalla hän koetti lieventää Johannan levottomuutta kuvaillen
hevosensa voimaa ja nopeutta ja tämän laatuisen äkkiarvaamattoman
hyökkäyksen vaikutusta intiaaneihin.

»Saatte nähdä, että tulen takaisin ja vaadin teidät mukaani
kihlattunani», sanoi hän; »ja kun rauha on palautettu, purjehdimme
Englantiin, johon sitten kotimme laitamme. Siellä ei kenenkään koskaan
tarvitse pelätä noita kauhistavia sotahuutoja, vaan saa elää rauhassa
ja turvallisesti.»

»Ah! Isääni en voi milloinkaan hylätä», vastasi tyttö, »ja häntä ei
voi kukaan taivuttaa luopumaan kuljeskelevasta elämästään, jota hän
on viettänyt aivan lapsuudestaan saakka. Metsästäjän ja aarniometsän
asukkaan elämällä on merkillinen ja voimakas vetovoimansa, josta
näyttää olevan aivan mahdotonta päästä, ja vaikka isälläni on sellainen
aavistus, että hän lopulta saa surmansa intiaanin kädestä, niin se
ei näytä ensinkään vaikuttavan häneen. Hänellä on tapana sanoa,
etteivät ne koskaan saa häntä elävänä käsiinsä, ja hän on sellainen
eränkäyntitaidon mestari ja niin läpeensä perehtynyt ja tottunut
kaikkiin intiaanein kepposiin ja temppuihin, etten hänen puolestaan
juuri pelkää.»

»Luullakseni on hän perustanut yhden uudisasutuksen», vastasi Alleyne,
joka suurella mielenkiinnolla seurasi Johannan kertomusta.

»Kyllä», vastasi tyttö, »ja sen nimi on hänen mukaan Harrodsburg.
Se on siellä ihanassa Kentucky'ssa, mutta on toistaiseksi autio
intiaanein ryöstöretkien tähden. Kuitenkin aikoo isä pian opastaa uuden
retkikunnan sinne ja jäädä sinne asumaan.»

»Tahtoisin mielelläni lähteä hänen mukaansa», huudahti Jack ja
katsellessaan Johannan silmiä unhotti hän hetkeksi pian alkavan
seikkailunsa.

Raskas huokaus nousi tytön rinnasta. »Kaikki saattaa olla sen varassa,
kuinka nyt onnistutte», vastasi hän värähtelevällä äänellä, ja nousten
ylös salli hän rakastettunsa painaa hehkuville poskilleen viimeisen
jäähyväissuudelman, ennenkuin he erosivat — ehkä ainiaaksi.



IV.

MATKALLA.


Ensimmäiset heikot valojuovat alkoivat juuri näkyä pimeän metsän takaa,
kun Alleyne tuli ulos hirsimökistä, joka oli ollut hänen kotinsa näinä
sisällysrikkaina viikkoina. Katsottuaan nopeasti ympärilleen meni hän
sukkelaan aitaukselle, jossa hevoset olivat, ja saatuaan veräjän auki
juoksi eräs kaunis, punaisenharmaa tamma hänen luokseen hiljaisesti
hirnahdellen tuntiessaan hänet.

»Hiljaa, Rhona!» kuiskasi hän. »Meillä on edessämme vaarallinen matka.
Meidän täytyy olla hyvin hiljaa». Ja pidellen maissilla täytettyä
maljaa toisessa kädessä taputteli hän toisella hevosen kaunista kaulaa
sillä aikaa kuin tämä syödä rouskutteli ruoka-annostaan.

Hänen takaansa kuuluvat askeleet herättivät Alleynen huomion, ja
kääntyessään tunsi hän päällikön pitkän ja laihan vartalon.

»Se on oikein, nuori mies», sanoi vastatullut. »Kun pidätte noin hyvää
huolta hevosestanne, se hädän hetkellä ei jätä teitä pulaan.»

Robertson'in avulla oli Jack pian valmis alkamaan vaarallisen
tehtävänsä. Joukko rohkeita metsästäjiä seisoi suuren portin luona
valmiina aukaisemaan sen sopivalla hetkellä, ja vaikka oli hyvin
varhainen, oli monta kylän asukasta tullut katsomaan hänen lähtöään.

Katsottuaan viimeisen kerran erään hirsimajan ylisikkunasta näkyviin
Johannan kalpeihin kasvoihin hyppäsi Alleyne satulaan.

»Oletko jo valmis?» sanoi päällikkö viitaten miehille aukaisemaan
suuren salvan, joka vielä sulki portin.

»Kyllä heti», vastasi Jack puristaen ratsunsa kylkiä ja valmistaen
sitä hyökkäykseen. Suitset olivat lujasti toisessa kädessä ja suuri
ratsumiehen pistooli toisessa.

»Sitten menkää Jumalan nimeen!» huudahti Robertson lyöden yhteen
kätensä merkiksi, että portinvahdit aukaisisivat portin.

Samassa kun portti lensi auki hellitti Jack suitsia ja Rhona kiiti
kylästä täyttä laukkaa. Onneksi eivät intiaanit ollenkaan aavistaneet
tällaista rohkeaa yritystä, ja Jack oli jo ratsastanut jonkun matkaa,
ennenkuin tehtiin vakavampi yritys pysäyttää hänet. Ne harvat
tiedustelijat, jotka hän kohtasi, pakenivat säikähtyneinä hänen
nopeasti karatessa esiin tahi laukaisivat pyssynsä niin hätäisesti,
etteivät osanneet häneen hämärässä metsässä.

Lähellä edessäpäin oleva valoisampi paikka näyttäytyi olevan
Watanga-joen mutka, jota kohti tuo nuori englantilainen suuntasi
kulkunsa. Päästyään kerran tämän esteen yli olisi hän vihollisen
ketjun ulkopuolella, ja sitten kysyttiin vain kestävyyttä suorittaa
nopeasti jäljellä oleva matka Virginiaan. Hän nautti jo etukäteen
siitä riemusta, jota hän tuntisi silloin kun hän vahvan sotilas-
tahi metsästäjäjoukon mukana palaisi vapauttamaan Johannaa ja tämän
onnettomuustovereita. Mutta äkkiä sai joku metsäneläimen ääni hänet
hätkähtämään.

Ääni kuulosti tulevan tien lähellä olevasta, erästä kaatunutta puuta
peittävästä köynnöskasvirykelmästä, mutta mitään ei näkynyt. Kuitenkin
osoitti Rhona ilmeisiä pelon merkkejä ja tempoi kovasti suitsiaan.
Tuskallisen valppaana koetti Jack nähdä jotakin merkkiä väijyvistä
intiaaneista, mutta turhaan, vaikka hän tiesi varmasti näiden
ympäröivän häntä. Mutta hänen ei tarvinnut olla kauan tietämättömänä,
sillä äkkiä ilmestyessään metsästä hyppäsi joen viettävällä törmällä
kasvavasta pensaikosta joukko cherokeesia, jotka riemuhuudoin
juoksivat pidättämään häntä. Siitä kuitenkaan välittämättä veti
Alleyne suitsista ja kääntyen ympäri koetti hän päästä menemään heidän
oikealta puoleltaan. Mutta hänen täytyi luopua siitä juonesta, sillä
useita punanahkoja ilmestyi hänen eteensä, ja koettaessaan saavuttaa
tien, jota hän oli tullut, oli sekin jo noiden viekkaitten intiaanein
sulkema. Ei ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin koettaa hyökätä
saarroksen läpi. Rohkaistuaan muutamalla sanalla uljasta ratsuaan
käänsi hän sen suoraan jokea kohti, ja painaen kannukset kylkiin
hyökkäsi hän raivokkaasti hämmästyneeseen joukkoon. Näytti jo siltä,
että tämä rohkea isku vapauden puolesta onnistuisi. Täydellisesti
hämmästyneinä väistyivät soturit laukkaavan hevosen tieltä. Kahlaamo
oli lähellä. Joku kyynärä vielä ja hän olisi ollut vihollistensa
saavuttamattomissa. Mutta valitettavasti ei käynyt niin, sillä juuri
kun hänen hevosensa syöksyi jokeen, sattui sotatapparan isku hänen
takaraivoonsa ja hän putosi tiedotonna ja verissään veteen.

Kun Alleyne tuli tajuihinsa, makasi hän selällään jonkinlaisilla
kömpelötekoisilla paareilla, joita pari vahvaa intiaania nopeasti
kulkien kantoi. Vähään aikaan ei hän voinut muistaa, mitä oli
tapahtunut, ja hän oli hyvin hämmästynyt tilanteesta, johon hän
oli joutunut. Vähitellen selvisi kuitenkin hänen järkensä ja hänen
muistiinsa palautuivat kaikki asianhaarat liiankin hyvin. Kauhistuen
ymmärsi hän olevansa cherokeesien vankina.

Tietäen kohtalon, joka todennäköisesti odotti häntä, oli Jack'in
ensimmäinen ajatus tehdä uusi yritys vapautensa puolesta tahi sitten
kuolla heti. Mutta mietittyään hetkisen huomasi hän selvästi, että
sellainen harkitsematon teko olisi hulluutta. Ensiksikin tunsi hän
itsensä heikoksi ja kipeäksi saamastansa iskusta, ja toiseksi oli
hän lujasti sidottu paareihin. Sillä hetkellä täytyi hänen olla niin
kärsivällinen kuin hän voi ja odottaa aikaansa, kunnes asianhaarat
olisivat pakoyritykselle suotuisammat.

»Nuori valkonaama näyttää surulliselta», sanoi eräs ääni paarien
vieressä, kun Jack tahtomattaan huokaisi syvään.

Haavoittunut katsahti hätkähtäen ylös ja huomasi kauniin ja pitkän,
käskevän näköisen intiaanin katselevan häntä. Haluten näyttää
intiaaneille, ettei häneltä puuttunut miehen luontoa, kesti hän tämän
katseen silmiänsä räpäyttämättä ja vastasi:

»Kyllä, hän on surullinen ajatellessaan, etteivät valkoiset miehet
ja intiaanit voi elää sovussa. On varma, että maa on kyllin suuri
molemmille!»

»Totta on, maa on lavea», myönteli päällikkö, »mutta kun se ei ole
tarpeeksi suuri valkoiselle miehelle, joka taistelee sen omistuksesta
veljensä kanssa, niin kuinka voisi se olla kylliksi suuri myös
intiaanille? Ei», huudahti hän kiihkeästi, ja hänen silmänsä
leimahtivat tulisesti. »Henki on antanut tämän maan punaisille
lapsilleen, eivätkä he luovu siitä ilman taistelua!»

»Mihin viette minua?» kysyi Jack hetken päästä katsoen parhaaksi
muuttaa keskustelun aihetta.

»Majoihimme 'Isoille Sumuvuorille'», vastasi päällikkö.

»Vai niin», oli kaikki, mitä Jack jaksoi siihen sanoa. Hänen
rohkeutensa katosi ajatellessaan, että hänet vietiin niin kauas
uudisasutuksista ja kaikista pelastuksen mahdollisuuksista.

»Isoilla Sumuvuorilla» tarkoitti päällikkö eteläisiä Alleghany-vuoria,
tahi »Great Smokies'ta», kuten niitä yleisesti nimitettiin. Siellä
olivat cherokeesien kaupungit tahi kylät. Toiset olivat aivan vuorten
korkeimmilla huipuilla, toiset vähän alempana ja jotkut aivan vuorten
juurella. Kaikki oli paljon varakkaamman näköistä kuin algonquinien
eli pohjoisten heimojen luona. Asumukset olivat hirsistä tehtyjä, ja
jokaisen kylän keskellä oli suuri pyöreä rakennus, joka usein oli
kolmekymmentä jalkaa korkea. Se oli yleinen kokous- ja neuvotteluhuone,
jossa heimon päälliköt keskustelivat sodasta ja rauhasta sekä kaikista
tärkeimmistä asioista koko kyläkunnan läsnäollessa. Rakennus oli niin
suuri, että siihen mahtuivat kaikki kylän asukkaat.

Tarvitsematta pelätä vihollisia matkasivat Alleynen vartioksi määrätyt
intiaanit hyvin hitaasti ja metsästelivät koko matkan. Nuorella
miehellä oli runsaasti aikaa toipua iskun seurauksista, sillä hänen
kantajainsa ja vahtiensa oli pakko tehdä lukuisia ja pitkiä pysähdyksiä
odottaessaan metsästäjiä ja valmistaaksensa ja keittääksensä pyydetyn
saaliin. Siitä oli seurauksena, että perille saavuttaessa Jack tunsi
itsensä yhtä terveeksi ja vahvaksi kun ennen haavoittumistaankin.
Ulkoilmassa oleskelu ja runsas ruoka palauttivat hänet pian voimiinsa
piirityksestä johtuneen, paastoamisen jälkeen. Kaunista ilmaa jatkui
yhä, ja Jackin nuori ja huoleton mieli vaikutti sen, ettei hän olisi
ollut ollenkaan epätoivoinen, jollei hänen olisi tarvinnut olla levoton
Johannan ja kumppaneittensa puolesta.

Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi
joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot,
että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla
kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne
tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta
onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen
syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi
kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet
paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu
sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla
kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi
pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle
ja nukkui päivänkoittoon saakka.

Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön
vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.

Päällikkö, joka oli puhutellut häntä matkalla ja jota Jack oli
kuullut sanottavan Aconoasta'ksi, lähti miehineen viemään häntä
kuusi penikulmaa etempänä olevaan pääkaupunkiin. Siellä asui tuo
kuuluisa päällikkö Kiitävä Kanootti, joka ei milloinkaan säästänyt
raja-asukkaita, sillä hän oli valkoisen miehen katkera vihollinen.
Jackin onnettomuudeksi sattui hän olemaan kotona, sillä hän oli
edellisenä päivänä palannut onnistumattomalta Carolinaan tekemältään
ryöstöretkeltä. Tämä seikka ei ollut parantanut hänen kiivasta
luontoaan, ja kuultuaan, että hänen kaupunkiinsa oli tuotu eräs
vihattu valkonaama, kiiruhti hän neuvottelutalolle katsomaan vankia ja
purkamaan kiukkuansa häneen.

»Ugh!» huudahti hän nähdessään nuoren vangin tulevan sisään vahtien
välissä. »Tässäkö kaikki, mitä olette tuoneet? — Tuommoinen
sileänaamainen nulikka! Ah, hänestä ei ole kenellekään hupia, hän on
akka ja pyörtyy heti kidutuksen alkaessa.»

Päällikkö sanoi tämän englannin kielellä vankinsa mielenylennykseksi,
mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota noihin ivallisiin sanoihin.
Hän tiesi, että hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli pysyä
kylmäverisenä ja jotenkin heikontaa intiaanein valppautta. Vaikka hän
oli nuori iältään, ei hän olisi säikähtänyt koettamasta voimiaan kenen
häntä ympäröivän miehen kanssa tahansa. Ollen pitkä ja jäntevä ja
lapsuudesta asti harjaantunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin, oli hän
oikein mestari painissa, nyrkkeilyssä, hypyissä ja juoksussa. Mutta
tällä kertaa sopi hyvin hänen tarkoituksiinsa näytellä osaa, jonka
päällikön sanat olivat johtaneet hänen mieleensä. Hänen vartalonsa
kaunis sopusuhtaisuus, joka suuressa määrin salasi hänen vahvoja
lihaksiansa, auttoi häntä aikeessaan.

»Veljeni on väärässä. Nuori valkonaama on suuri soturi», vastasi
Aconoasta rauhallisesti.

Hän oli nähnyt Jack'in rohkean yrityksen murtautua piiritysketjun läpi
Watangan luona, ja hän ihaili vilpittömästi nuorukaista sen johdosta.

Mutta Kiitävä Kanootti ei ollut sillä tuulella, että hän olisi
sietänyt vastaväitteitä. Suvaitsematta ollenkaan vastata, käski hän
kärsimättömällä kädenliikkeellä sulkea vangin sisään keskipäivään
saakka, jolloin häntä kidutettaisiin ja hänet poltettaisiin
kidutuspaalussa.

Onneksi ei Jack ymmärtänyt näiden päällikön sanojen sisällystä, sillä
ne sanottiin cherokeesien kielellä, mutta siitä hyväksyvästä mutinasta,
jolla joukko niitä tervehti, ja siitä kostonhaluisesta katseesta, jolla
tuo hirmuvaltias häntä katseli, kun hänet vietiin pois, päätteli Jack,
etteivät hänen tulevaisuuden toiveensa olleet ollenkaan valoisat.



V.

ONNETTOMUUSTOVERI.


Alleynen mietelmät eivät olleet kadehdittavia hänen maatessaan siinä
pitkällään ahtaan hirsimökin lattialla, johon hänen vahtinsa olivat
työntäneet hänet. Hän saattoi kuulla heidän syvät kurkkuäänensä
oven ulkopuolelta, jossa he todennäköisesti keskustelivat hänen
kohtalostaan, mutta hän ei ajatellut heitä eikä itseään niin paljoa
kuin noita apua toivovia uudisasukas-raukkoja siellä piiritetyssä
kylässä. Apua ei hän enää milloinkaan voinut heille hankkia.
Erittäinkin muisteli hän tuota suloista ja kaunista ruskeasilmäistä
salon tyttöä, jolle hän oli vannonut uskollisuutta ja joka nyt oli
säälimättömien intiaanien saartamana, nälkäkuoleman partaalla ja ehkä
vielä pahemmankin kohtalon uhkaamana.

Ajatus sai hänet raivoihinsa, ja hypäten ylös aikoi hän raivata
itselleen tien vapauteen kaiken uhallakin, kun merkillinen melu
kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli kuin vihastuneen ihmisjoukon
kohinaa, ja se toi hänen mieleensä tapauksen hänen kotikaupungistaan,
jossa kerran sotaväen oli täytynyt tulla hillitsemään kokoontunutta
roskaväkeä.

Melu tuli kovemmaksi ja lähemmäksi, kunnes kuulosti aivan siltä kuin
olisi cherokeesien koko heimo vaimoineen, lapsineen ja koirineen ollut
hänen vankilansa ympärillä. Mitähän se mahtoi merkitä?

»Ah, minuahan ne ovat tulleet hakemaan ja tappamaan», ajatteli
Jack parka, kylmän hien kihotessa otsalle hänen odottaessaan siinä
pyöveleitään. Hän päätti myydä henkensä kalliisti.

Minuuttia myöhemmin paiskattiin ovi auki ja roskajoukon huutojen ja
haukkumisien saattamana työnnettiin toinen vanki kursailematta majaan.

»Haukkukaa nyt, te pelkurikoirat, kun kerran saitte minut!» huudahti
vastatullut uhmailevasti.

Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies vaaleine, kiharoine
tukkineen, isoine kyömynenineen ja vahvoine ulkonevine leukoineen.
Ilme hänen suunsa ympärillä ja yleensä koko hänen olentonsa ilmaisivat
ystävällisyyttä ja uljuutta sekä pelotonta rohkeutta. Hän oli puettu
uudisasukasten ja metsästäjien tavalliseen tapaan, karvalakkiin,
ripsutettuun metsästystakkiin, pukinnahkaisiin säärystimiin ja
mokkasiineihin, mutta hänen vyössään ei ollut sotatapparaa eikä
päänahkapuukkoa, kuten tavallisesti. Nämä sekä hänen uskollinen
luodikkonsa oli otettu pois häneltä ja hänen kätensä oli lujasti
sidottu selän taakse.

Alleynellä oli aikaa tehdä nämä huomiot sillä aikaa kuin tämä
merkillinen mies selin häneen ivallisesti katseli vainoojiaan
ilmeisesti huomaamatta nuoren englantilaisen läsnäoloa.

Vaikka hän oli aseeton ja sidottu, näyttivät intiaanit kuitenkin
pelkäävän hänen katsettaan, ja paiskaten oven kiinni hiipivät
he tiehensä kiusaamatta vankejaan sen enempää tällä kertaa.
Nämä katselivat toisiaan molemmin puolisella mielenkiinnolla ja
hämmästyksellä, ennenkuin Alleyne sai sanotuksi:

»Näyttää siltä kuin olisimme onnettomuustovereita.»

Metsästäjä katseli häntä kiireestä kantapäähän jonkun hetken, ennenkuin
hän vastasi:

»Luulenpa, että olette englantilainen, nuori mies! Mitä täällä teette?»

Ensin Jack vähän hämmästyi vastauksen töykeyttä, mutta sitten hän
arvasi, mitä metsästäjä hänestä ajatteli. Cherokeesit ja muut
intiaaniheimot olivat englantilaisten liittolaisia, ja vastatullut piti
ilmeisesti Alleynea jonakin englantilaisen hallituksen lähettinä.

»Olen kyllä todellakin englantilainen», vastasi Jack katsoen rohkeasti
metsästäjää silmiin, »mutta kumminkaan en ole täällä vapaaehtoisesti
Olen joutunut vangiksi, kuten tekin ja kenties yhtä kunniakkaasti.»

»Sitten pyydän anteeksi, herra englantilainen», vastasi tuo pitkä mies
hymyillen ja silmäili samalla pikaisesti majaa.

Hänen tutkimuksensa ei näyttänyt juuri tyydyttävän häntä päättäen siitä
synkästä varjosta, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen, mutta
nopeasti saavutti hän entisen tyyneytensä ja jatkoi:

»Joka tapauksessa olette onnellinen, koska kätenne ovat vapaat, ja
sananne voitte parhaiten todistaa vapauttamalla minunkin käteni.»

Jack karahti punaiseksi sanoissa piilevän epäluulon tähden, mutta
hilliten itseänsä vastasi hän ystävällisesti: »Teen sen mielihyvällä,
jos sanotte minulle kuinka se käy päinsä.»

»No hyvä», vastasi metsästäjä aivan muuttuneella äänensävyllä, »se on
pian tehty.»

Ja kumartuen tutki hän hetken aikaa majan lattiaa Alleynen katsellessa
kummastuneena.

»Kas tässä, nuori mies!» huudahti hän työntäen jotakin esinettä
mokkasiininsa kärjellä. »Ottakaa tuo ja leikatkaa poikki siteeni.»

Alleyne totteli ja huomasi esineen teräväsärmäiseksi piikiveksi,
jotka olivat hyvin yleisiä näillä seuduin, ja aikaa tuhlaamatta alkoi
hän sahata poikki raa'asta nahasta leikattuja hihnoja, joilla hänen
kumppaninsa kädet oli sidottu. Hihnat olivat niin kireällä, että ne
olivat hanganneet nahan melkein rikki aiheuttaen miesraukalle kovia
tuskia.

Nahkahihna oli hyvin sitkeää, mutta työskenneltyään piikivineen
muutaman hetken sai Jack katkaistuksi kaikki siteet. Kun viimeinen
niistä heltisi, huokaisi metsästäjä syvään helpotuksesta, ja sitten
Jack'in hieroessa hänen ajettuneita ranteitaan kertoivat he toisilleen
seikkailunsa oikein juurta jaksain ja keitä he olivat.

Metsästäjä osoittautui olevan tuo rajaseuduilla niin hyvin tunnettu
Simon Kenton, taitava metsästäjä ja peloton uudisasutusten raivaaja.
Hän kertoi, että hän oli erään toverinsa kanssa ollut matkalla vuorten
yli Tennesseehen, kun he joutuivat väijytykseen. Hänen toverinsa
tapettiin ja itse joutui hän vangiksi.

Kun Alleyne puolestaan oli kertonut, kuinka hän oli joutunut vangiksi,
näytti Kenton sangen levottomalta.

»Tunnen joitakin Watangan miehiä», lausui hän, »ja jos vain voin auttaa
jotenkin, niin heidät on pelastettava. He osoittivat minulle suurta
ystävällisyyttä, kun viime keväänä uupuneena ja pahoin haavoittuneena
hain turvaa heidän kylästään.»

Metsästäjä nousi ja asteli ajatuksiin vaipuneena vähän aikaa
edestakaisin. Lopulta pysähtyi hän äkkiä ja huudahti iloisesti Jackille:

»Olette englantilainen, ymmärrän sen nyt, ja teidän isänne on korkeassa
virassa Virginian kuvernöörin luona?»

»Niin, mutta mitä se meitä nyt hyödyttää?» kysyi Jack,

»No hyvänen aika! Jos vain saamme intiaanit uskomaan sen, on kaikki
hyvin. He eivät tahdo kiduttaa omaa liittolaistaan.»

»Mitä te tarkoitatte?» tiuskasi Jack ja hänen kasvonsa punehtuivat
kovasti.

»Ei suututa, nuori mies», vastasi metsästäjä puolustavasti; »minä
vain oletan teidän tietävän, että englantilaiset ovat yllyttäneet
cherokeesit, creekit ja choctawit sotaan uudisasukkaita vastaan.»

»Ei milloinkaan, en voi uskoa sitä!» huudahti Jack vihaisesti. »He
ovat voineet lähettää sanansaattajia hankkiakseen varmuuden intiaanein
puolueettomuudesta tässä uhkaavassa sodassa, mutta ei yllyttääkseen
näitä taisteluun. Isäni on sanonut minulle usein, että hän tulee aina
voimakkaasti vastustamaan sitä, että intiaaneja yllytetään taisteluun
valkoisia vastaan.»

»Niinpä kyllä, ja siten uskon jokaisen ajattelevan, joka pitää
kunnianaan olla englantilainen ja joka hiukankin tuntee intiaanein
sodankäyntitapoja, mutta minä arvaan, että olette velvollisia
toimeenpanemaan kaikki määräykset, joita saatte Englannista, olivatpa
ne sitten minkälaisia hyvänsä.»

»Totta on», vastasi Alleyne miettivästi, »mutta jos joskus pääsen
täältä, niin tahdon kaikin voimin tehdä asian todellisen laidan
maanmiehilleni tunnetuksi ja lopettaa tämän julman ja häpeällisen
politiikan!»

»Hyvin puhuttu, nuori mies! Mutta joka tapauksessa on meidän ennen
kaikkea koetettava vapauttaa Watangan asukkaat.»

Alleynen hämmästynyt katse ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta,
ja tämä tulkitsi hänen ajatuksensa aivan oikein.

»Ajattelette meillä olevan tarpeeksi tekemistä siinäkin, kun vapautamme
itsemme.»

»Niin juuri, sillä todellakaan en tajua, onko meillä minkäänlaisia
mahdollisuuksia siihen. Olen kumminkin halukas ja kiihkeä koettamaan»,
vastasi Jack. »Tosiaankin», jatkoi hän, »olin juuri aikeissa murtautua
ulos, kun te saavuitte. Olin tulla hulluksi, kun ajattelin noita
intiaanein saartamia ihmisparkoja, jotka, nyt saavat turhaan toivoa
apua, jota minun piti heille hakea.»

Kun Alleyne lopetti puheensa, kuului jälleen kaukaista melua.

»Meidän on pidettävä silmämme auki voidaksemme pelastaa henkemme ja
sitten auttaa ystäviämme», sanoi Kenton painaen korvansa erääseen
seinän rakoon.

»Äänestän, että teemme hyökkäyksen heti, kun ovi avataan», ehdotti
Alleyne. »Me voimme murtautua vartiojoukon läpi, ennenkuin he kerkiävät
kohottaa aseitaan meitä vastaan.»

»Niin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olisi koko roskajoukko
kintereillämme. Ei niin», jatkoi metsästäjä, »minulla on parempi
suunnitelma», ja kumartuen poimi hän maasta nahkahihnat, joilla hän oli
ollut sidottu.

»Nyt», sanoi hän, »saatte kietoa nämä jälleen ranteitteni ympärille,
mutta sitokaa ne niin höllästi, että voin vapauttaa käteni milloin vain
haluan! »

Jack teki nopeasti kuten häntä oli neuvottu, ja pian olivat Kentonin
kädet sidotut taakse kuten ennenkin. Nyt voi hän kumminkin heikolla
tempauksella vapauttaa ne milloin vain halusi.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt täytyy teidän näytellä englantilaista
upseeria, ja minä selitän heille, kuinka suuren erehdyksen he ovat
tehneet vangitessaan teidät ollessanne matkalla Virginiaan kuvernöörin
käskystä.»

Ensin pani Jack ankarasti vastaan, että hän esiintyisi noiden
verenhimoisten cherokeesien liittolaisena, mutta muistaessaan
Johanna Harrod'in ja tuon saarretun kylän muut avuttomat naiset ja
lapset haihtui hänen epäröintinsä, varsinkin kun hän todellakin oli
matkustanut Watangaan valtiollisissa asioissa.

»Eikö teillä ole mukananne mitään, joka voisi todistaa teidän olevan
Englannin palveluksessa?» kysyi Kenton. »Mitä nuo messinkiset koristeet
vyössänne ja patruunakotelossanne ovat?»

»Ah, sehän on totta! Siinä on Englannin vaakuna ja nämä ovat osia
sotilaspuvustani.»

»Hyvä! Nyt hiljaa, shakaalit tulevat!»

Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi raskas ovi auki, ja Aconoasta
syöksyi sisään vartiojoukon etunenässä. Pysähtyen aivan kynnyksen
viereen katsahti päällikkö nopeasti ja tutkivasti ympärilleen. Sitten
antoi hän ihmettelevän ja tyytyväisen näköisenä määräyksen viedä vangit
neuvottelutalolle päin.

»Hän hämmästyi nähdessään siteeni paikoillaan», kuiskasi Kenton
kumppanilleen, kun he yhdessä lähtivät majasta. »Hän ei tiedä meidän
kuuluvan eri puolueisiin, näettekös.»

Noilla kahdella ei ollut enää tilaisuutta enempiin keskusteluihin,
mutta tämä viimeinen vihjaus riitti muistuttamaan Jack'ia osasta, jota
hänen piti esittää. Muutamissa minuuteissa tulivat he sille pitkälle
ja suoralle tielle tahi kadulle, jota myöten päästiin kylän keskellä
olevalle aukeamalle. Se oli täynnä kaiken ikäisiä intiaaneja, miehiä,
naisia ja lapsia. Mutta erittäinkin veti Jackin huomion puoleensa kaksi
pahaaennustavan näköistä paalua, joiden ympärille oli koottu kuivia
oksia ja muuta polttopuuta.

Hän oli usein kuullut kerrottavan miehistä, jotka jouduttuaan
intiaanien vangeiksi oli poltettu paaluun sidottuina, ja nyt näytti
häntä odottavan sama kohtalo. Oliko siis ihmeellistä, että hän tunsi
itsensä heikoksi ja melkein horjui paikalle, johon hänen kumppaninsa
oli jo pysähtynyt kokoontuneiden päälliköiden eteen! Ainoastaan
suurella tahdon voimalla pysyi hän seisoallaan.

Mutta Kentonin esimerkki teki häneen valtavan vaikutuksen. Pahoinvointi
meni pian ohi, ja rohkaisten mielensä seisoi hän suorana ja
tyynenä intiaanijoukon keskellä. Kentonissa ei voitu huomata pelon
merkkiäkään. Huolettomasti nojaten toista paalua vasten silmäili hän
ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin olisi hän ollut vain
katselija eikä onneton, kidutusta ja kuolemaa odottava vanki. Tästä
huolimatta tiesi Jack, sillä niin paljon tunsi hän jo tätä miestä,
että tämän näennäisen välinpitämättömyyden alla piili luja päätös
taistella kuolemaan saakka, ennenkuin alistua enempään kiusaamiseen
ja kidutukseen, ja että hän odotti ainoastaan sopivaa tilaisuutta
tehdäkseen jonkun hurjan pakoyrityksen.

Jack päätti seurata esimerkkiä.



VI.

VAPAUS TAIKKA KUOLEMA


Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun
päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui
Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.

»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun
olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti
silmiin.

Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa
vastausta, tuli Kenton väliin.

»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?»
huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota.
Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa
vihollistansa pakenemaan?»

Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat
nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.

»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun
päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.

»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin
rehellisin, sinisin silmin.

»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?»
kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään
tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.

»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin
määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla,
kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.

»Hm!»

Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä
mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:

»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä
polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että
valkoinen mies puhuu totta?»

»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan
olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen
Englannin kuninkaan palveluksessa.»

Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten
sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän
uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.

»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti
rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»

Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla
kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.

Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat
piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa
kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja
kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa
leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti
kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian
alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.

Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon
mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti
täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä
pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä
tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä
hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla.
Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri
olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin
heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä
tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen
tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun
välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.

Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa
tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen
julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan
näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista
ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen
kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen
ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen
tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa
ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva
käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden
leppymätöntä vihollista.

»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä
pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on
riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa
riippui lukematon joukko päänahkoja.

»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he
uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat
kiinnittää häntä paaluun.

Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen
ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan
suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta
iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi.
Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua
kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein
kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.

On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten
hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet
hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan
hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun
kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset
siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti
kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun,
ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta
vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen
sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas
metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien
maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen
takana olevalle aukealle.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että Alleyne oli
hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat
soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä
liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen
takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin
voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut
hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää,
sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet
näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia
asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen
teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka
hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen
pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi
aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne
luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa
vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti
ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie
oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja
lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.

Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen
tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse.
Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat
juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle
suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä
näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis
sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki
kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin
hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.

Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, ettei hän ollut erehtynyt. Hän saattoi
nähdä noiden kauniiden, kypsien tähkien silkinhienojen tupsujen
huojuvan tuulessa, ja hän alkoi jo tuntea jonkinlaista vapauden
tunnetta, sillä jos hän vain voisi päästä kenenkään huomaamatta
maissipeltoon, voisi hän helposti piilotella siellä pimeän tuloon
saakka. Aurinko alkoi jo lähestyä läntistä taivaanrantaa. Pimeän tultua
voisi hän sitten hiipiä tiehensä ja suunnata matkansa Isoja Sumuvuoria
kohti. Kulkien tietään tähtien mukaan koettaisi hän parhaimpansa mukaan
suunnata matkansa pohjoiseen päin ja pysytellen laaksossa vuorijonon
juurella päästä lopulta Virginiaan.

Se oli semmoinen matka, että monet miehet olisivat sitä kauhistuneet,
mutta Alleyne ei ajatellut itseään, vaan Johanna Harrodia tovereineen
Watangassa. Voisiko kukaan sanoa, kykenisikö hän vielä ajoissa
johdattamaan apujoukkoa vapauttamaan heidät? Joka tapauksessa se
ei olisi hänen syynsä, jollei hän onnistuisikaan uhkarohkeassa
yrityksessään.

»Ugh! Mihin minun nuori veljeni kiiruhtaa?»

Nämä syvällä kurkkuäänellä lausutut sanat, jotka samalla kuulostivat
hyvin pilkallisilta, täyttivät pakenijan sydämen kauhulla. Katsellen
pelokkaasti ympärilleen huomasi hän Kiitävän Kanootin äkkiä ilmestyvän
eräästä paremman näköisestä majasta, jonka hän juuri oli sivuuttanut
Tässä oli pulma. Hän olisi kyllä voinut suoriutua päälliköstä
suuremmitta vaikeuksitta, mutta se ei olisi hyödyttänyt mitään.
Päällikön olisi vain tarvinnut viheltää, niin joitakin kuulomatkalla
olevia sotureita olisi heti saapunut paikalle seuraamaan hänen jälkiään
minne hän vain olisi mennytkin. Oli kuitenkin hyvin masentavaa nähdä
suunnitelman pettävän juuri silloin kun menestys näytti varmalta. Jack
oli kumminkin halukas juoksemaan tiehensä ajatellessaan, että jos hänet
saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, niin olkoon menneeksi. Onneksi
viisaammat ajatukset voittivat. Hän päätti näyttää rohkeata naamaa, ja
kääntyen kohtaamaan päällikköä huudahti hän:

»Valkoiset miehet eivät kiduta avuttomia vankejaan. Cherokeesit ovat
villiä petoja. Kuinka voisi 'pitkäpuukkoisten' poika viihtyä heidän
kylässään?»

»Koska Kiitävä Kanootti käskee niin!» sanoi päällikkö ylpeästi laskien
jäntevän kätensä Jackin olkapäälle.

Viimemainittu huomasi intiaanin kasvojen julman ja kostonhimoisen
ilmeen, ja hän päätti vapautua hänen kynsistään kaiken uhallakin.
Saapuvilla oli ainoastaan muutamia pieniä lapsia ja niinmuodoin oli
vain päällikkö hänen tiellään. Viimemainitulla oli sotatappara ja
puukko, kun hänellä itsellään taas ei ollut minkäänlaista asetta.
Yhtäkaikki ei hän epäröinyt hetkeäkään. Vapautuen äkillisellä
liikkeellä päällikön otteesta ja samalla vieden oikean käsivartensa
taaksepäin iski hän seuraavassa silmänräpäyksessä päällikköä leukaan
niin paljon kuin hän jaksoi. Isku osui paikalleen ja Kiitävä Kanootti
kaatui kuin pölkky majan seinustalle.



VII.

TURHA TOIVO.


Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden
tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana
Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä
portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen
ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli
mennyt.

Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen
poskelleen katsellessaan autiota polkua.

»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan
enää nähdä häntä.»

Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle
ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli
puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin.
Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli
hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä
ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.

»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen
tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.

»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan
voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»

»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti
hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»

Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan
kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.

»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon
nimen ennenkin.»

»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa»,
vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»

»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla
tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole
hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»

»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona,
ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi
vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille
apua.»

»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod
miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit
saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.

»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä,
kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea
kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään
kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat
intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»

»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti
vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin
kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä
kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli
kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni
annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta
minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin
kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin
paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan
kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi
luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä
pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula
sattunut.»

»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti,
että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä
onnellisesti.»

»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti,
»vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten
milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme
saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä
huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet
niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi
katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.

»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten
kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»

Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen
ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli
tarjottavana.

»Tälläkö sinun on täytynyt elää?» kysyi Harrod.

»Niin», vastasi Johanna, »kolmeen viikkoon ei ole juuri muuta ollut.
Cherokeesit yllättivät meidät, eikä siinä ollut aikaa hankkia
varastoja.»

Sitten jutteli hän isälleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi
omasta tuskallisesta paostaan unhottamatta ylistää ritarillista
pelastajaansa, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut menemään apua
hakemaan, kun Robertson oli kehoittanut miehiään siihen. Kun Johanna
oli lopettanut, oli Harrod vuorostaan valmis kertomaan, mitä oli
tapahtunut hänelle itselleen ja hänen tovereilleen heidän matkallaan
perustamaan uudisasutusta Kentuckyn laaksoon.

»Niin, lapseni», aloitti hän, »lähdettyäni täältä menin tovereineni
vuorten yli Kentycky-joelle ja seurasimme sitä sen lähteiltä melkein
siihen kohtaan, jossa se yhtyy Ohio-jokeen. Suurin vaikeus oli valita
sopivin paikka kylällemme, kun sellaisia paikkoja oli siellä niin
paljon. Lopulta kuitenkin valitsimme erään paikan, jossa oli lähellä
lukuisia suolalähteitä jo jonkun matkan päässä pääjoesta. Siellä oli
kaikenlaista metsänriistaa niin paljon, että melkoisen suuria aloja
oli poljettu aivan mullikolle. Ympäristöstä tuli sellaisille paikoille
teitä, jotka olivat leveitä kuin kujat.

'Täällä ei meidän ainakaan tarvitse nähdä nälkää!' huudahdin
tovereilleni.

'Ei, näyttää ennemminkin siltä kuin villit pedot tallaisivat meidät
kuoliaiksi', vastasi eräs Girty-niminen mies, joka sattumalta oli
yhtynyt meihin päivää tahi paria ennen ja josta en ollenkaan pitänyt.»

»Kuinka oli hän siellä aivan yksinään?» kysyi Johanna.

»En voi sitä tarkalleen sanoa», vastasi hänen isänsä, »mutta hän on
voinut tulla toisten metsästäjien mukana Ohio-jokea alas veneellä tahi
kanootilla ja eronnut heidän seurastaan tahallisesti tahi sattumalta.
En pitänyt tarpeellisena tiedustella sitä. Mutta miksi sitä kysyt?»

»Koska herra Alleyne mainitsi, että lordi Dunmoren sotaretkellä oli
mukana eräs Simon Girty-niminen tiedustelija. Muistan nimen, koska se
minusta tuntui niin merkilliseltä ja koska päällikkömme huomautti, että
hän on hyvin vaarallinen mies, joka on mennyt intiaanien puolelle ja
luopunut kansalaisistaan.»

Kuullessaan tämän nousi Harrod ja alkoi kävellä edestakaisin tuon
pienen huoneen lattialla ilmeisesti kovin järkytettynä.

»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli
todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko
Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»

»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä
hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun
alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit
olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan
heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä
rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»

»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä
ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme
saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden
rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen
petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi
leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»

»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi
Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua
kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni»,
jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että
hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun,
johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista
hälyytyksistä ja vaaroista.»

Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa
vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti
siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen
kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen
vakavan ja tuiman ilmeensä.

»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän
surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut
on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi
intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti
tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko
oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»

Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä
muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa
ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin
mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan
seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää
kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli,
johon hän oli aikonut asettua asumaan.

Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.

»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti.
»Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on
täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on
suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret
puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten
halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita
petoeläimiä!»

Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden
purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän
luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa
väliin.

»Isä, olet kuvaillut täydellisen metsästäjän paratiisin!» huudahti
Johanna. »En ollenkaan ihmettele, ettet tahdo luopua siitä.»

Tarkkasilmäinen raja-asukas ei vastannut. Hän katseli liikkumatonna
ulos pienestä neliskulmaisesta aukosta, joka oli samalla ikkuna ja
ampumareikä ja josta Johanna oli päivät päästään vahtinut rakastettunsa
paluuta. Nousten seisomaan suuntasi Harrod pyssynsä aukon läpi, ja
pyssyn perä poskella katsoi hän kiinteästi sen kiiltelevää piippua
pitkin.

»Mitä siellä on, isä? Valmistautuvatko intiaanit hyökkäämään kylää
vastaan?»

»Katso!» kuului tyyni vastaus.

Johannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänen sydämensä löi kiivaasti,
mutta tukahduttaen pelkonsa katsoi hän kohotetun pyssyn osoittamaan
suuntaan maissipellon yli. Ensin näki hän vain metsän tumman
ääriviivan, joka etempänä yhtyi Watanga-jokeen. Amerikan lyhyt hämärä
alkoi sukkelaan muuttua yöksi, ja ainoastaan tarkin näkö voi enää
erottaa puiden kannot ja ihmiset toisistaan. Mutta kun hän jännitti
katsettaan, huomasi hän metsäpolulla miehiä, jotka olivat ilmestyneet
sille hyvin äkkiä.

»Ah, tuolla ammuttiin!» huudahti Johanna, kun äkillistä tulen leimausta
seurasi terävä pamaus, »ja nyt taas, ja nyt taas!» kun vielä kaksi
pamausta seurasi sukkelaan toisiansa.

»Nyt riemuitkaa!» jatkoi hän ilosta suunniltaan, »se on sovittu merkki.
Hän palaa nyt meitä auttamaan. Me olemme pelastuneet vaarasta.»

»Kunniani kautta, luulen että olet oikeassa, lapsi!» vastasi Harrod
laskien hitaasti pyssynsä. »Intiaanit eivät olisi ampuneet. He olisivat
pantterien lailla hiipien hyökänneet.»

Pian haihtuivat kaikki epäilykset, sillä heti kun kylästä vastattiin
yhtä monella laukauksella, lähtivät nuo salaperäiset vieraat rohkeasti
tulemaan lähintä porttia kohti iloisesti hurraten. Hurraahuutoihin
vastaten aukaistiin portti, ja sisään marssi joukko vahvoja luodikoilla
ja sotatapparoilla aseistettuja uudisasukkaita.

Kiiruhtaen ulos hirsivarustuksesta, yhtyi Harrod tyttärineen puoleksi
nälkäännääntyneiden miesten, vaimojen ja lapsien joukkoon, joka oli
kokoontunut vapauttajiaan tervehtimään. Liikutettuna tarkasteli
Johanna-parka tarkoin sisään tulevien miesten kasvoja, toivon ja pelon
vaihdellessa hänen povessaan. Niin, hänen toivonsa petti, sillä Jack
Alleyne ei ollut mukana.

Joukon johtajana oli oikea erämaan metsästäjä, eräs iso,
leveärintainen, tuiman näköinen ja ahavoittunut kolmenkymmenen ikäinen
mies, eikä tuo vaaleatukkainen ja kaunis englantilainen sopusuhtaisine
vartaloineen. Harrod tunsi miehen heti, ja raivaten itselleen tien
joukon läpi tervehti hän sydämellisesti häntä.

Mies oli Simon Kenton.



VIII.

MERKILLINEN KOHTAUS.


Muutamin lyhyin lausein kertoi Kenton Harrodille, kuinka merkillisellä
tavalla hän oli tavannut nuoren englantilaisen luutnantin cherokeesien
kylässä ja häneltä kuullut Watangan asukasten tukalasta tilasta.

Mainiten vain ohimennen omasta ihmeellisestä paostaan intiaanein
luota kertoi Kenton sitten suoraan kulkeneensa uudisasutukselle
Holston-joella, ja koottuaan joukon pyssymiehiä viivyttelemättä
lähteneensä Watangaan.

»Hyvin tehty, Simon!» kuului huutoja, ja monet tunkeutuivat eteenpäin
puristaakseen hänen kättänsä tahi taputtaakseen häntä kiitollisesti
olkapäälle.

»Täytyikö tapella?» kysyi Robertson täsmälliseen ja ratkaisevaan
tapaansa.

»Ei, ainoastaan erään pienemmän intiaanijoukon kanssa vähän kahakoitiin
kahlaamon luona. Heidän päävoimansa lienevät perääntyneet ennen meidän
saapumistamme sinne.»

»Meidän pitäisi seurata niitä ja hyökätä heidän kimppuunsa heidän
omalla alueellaan. Naseva vastaisku on tarpeellinen antamaan heille
vähän ojennusta», sanoi Robertson.

Hyväksyvä mutina tervehti tätä yleisen mielipiteen rohkeata ilmaisua
ja jotkut reippaimmat miehet vaativat, että cherokeeseja vastaan
lähdettäisiin viivyttelemättä.

»Aikaa ei ole hukattava», vastasi päällikkö, »mutta meidän on
toimittava yhdessä naapureimme kanssa. Tarvitaan ainakin parituhatta
miestä takaamaan yrityksen onnistumisen.»

»Niin, eikä kahdenkertainenkaan määrä olisi vielä liikaa», vastasi
Kenton. »Heidän kylänsä ovat suuret ja lukuisat, vaikka niitä ei
olekaan vaikea lähestyä.»

»Isä, kysy häneltä, kuinka herra Alleynen on käynyt», kuiskasi Johanna
isänsä korvaan, ja hänen äänensä vapisi pelosta ja tuskasta.

Täyttäen pyynnön heti sai Harrod vanhalta toveriltaan ripeän vastauksen.

»Hänellä ei ole mitään hätää, jollei hän vain yritä pakoa», sanoi
Kenton. »Selitin punanahoille, että hän on englantilainen.»

Johannan kasvot karahtivat punaisiksi tämän kuullessaan, mutta
tietäessään, ettei se ollut mitenkään pahasti tarkoitettu, ja
tuntiessaan, että kaikki läsnäolijat katselivat häntä, salasi hän
suuttumuksensa, kun hänen rakastettuaan näennäisesti parjattiin
punaisen miehen liittolaiseksi. Onneksi asettui Robertson poissaolevan
sanansaattajansa puolelle.

»Englantilainen taikka ei», huudahti hän, »mutta hän uskalsi henkensä
hakiessaan meille apua.»

»Olette oikeassa, päällikkö», vastasi Kenton pontevasti. »Mies ei ollut
pelkuri. Hän oli tuskissaan vain sen tähden, ettei hän kyennyt ajoissa
hankkimaan apua pelastaakseen Watangassa olevat ystävänsä. Sentähden
koetin minä pelastaa hänen henkensä kertomalla intiaaneille, että
hän kuului heidän ystäviinsä englantilaisiin. Ja onneksi», lopetti
ystävällinen metsästäjä puheensa, »vahvisti hänen pukunsa selitykseni.»

Aikaa ei hukattu koottaessa kaikki käyttökelpoiset miehet
naapurikylistä, Holstonista ja Clinchistä. Yhdessä Watangan miesten
kanssa oli heitä nyt toista sataa. Kaikki sen puolen asukkaat olivat
kiihtyneet intiaanien ryöstöretkien tähden ja sekä Virginia että
Carolina lähettivät joukkoja kurittamaan näitä. Näistä muutamista
valtioista oli koolla noin neljätuhatta miestä, joiden päällikköinä
olivat everstit Rutherford ja Williamson. Yhdyttyään viimemainitun
joukkoon Canueea-nimisellä paikalla syyskuun puolivälissä joutuivat
Watangan miehet ottamaan osaa ankarimpaan taisteluun.

Kenraalin tietämättä oli viisisatamiehinen cherokeesijoukko asettunut
väijytykseen Meween solaan. Niin pian kuin metsästäjät olivat päässeet
solan puoliväliin, alkoivat piilossa olevat intiaanit tuhoisan tulen
ahtaan laakson molemmilta puolilta. Täydellisesti yllätettynä joutui
koko joukko äkkiä sekasortoon ja alkoi perääntyä. Kauhea tappio näytti
välttämättömältä.

Tässä käännekohdassa koetti eräs urhoollinen upseeri, eversti Hammond,
kuitenkin saada miehiä kokoon. Syöksyen miestensä eteen onnistui hän
jossain määrin pysähdyttämään heidät esimerkillään ja puheellaan.
Samalla kertaa sai luutnantti Hampton mukaansa noin kaksikymmentä
rohkeinta sotilasta, ja juosten eteenpäin huusi hän:

»Ne, joilla on pyssyt latingissa, hyökkäävät eteenpäin, muut
heittäytyvät maahan ja lataavat!»

Toisten seuraamana hyökkäsi tuo perikatoon tuomittu joukko
päättäväisesti solaan piilossa olevan vihollisen tehdessä mitä
voimakkainta vastarintaa. Ne olivat piiloutuneet laaksoa ympäröivien
kallioiden suojaan ja olivat melkein voittamattomia.

Juuri tämän varalta oli kenraali lähettänyt joukko-osaston kiipeämään
kalliolle solan toiselta puolelta ja hyökkäämään sivulta intiaanein
kimppuun. Näiden tuimien saloseudun miesten etumaisten joukossa, jotka
olivat ottaneet osalleen tämän vaarallisen tehtävän, oli Simon Kenton.
Tavallisella uhkarohkealla urhoollisuudellaan eteni hän niin kauas,
että hän joutui lopulta joukostaan erilleen, ja välttääkseen vangiksi
joutumista kätkeytyi hän, juuri kun intiaanit alkoivat perääntyä, erään
vuoren itäistä rinnettä myöten virtaavan pienen puron uomaan.

Kulkien varovasti ahtaassa uomassa aikoi Kenton päästä jollakin tavalla
vuoren ympäri ja yhtyä joukkoonsa jälleen. Mutta kuta kauemmaksi hän
tuli sitä jyrkemmiksi muuttuivat vuoren rinteet ja lopulta sulkivat
hänen tiensä pystysuorat kalliot, jotka kohosivat hänen yläpuolellaan
satoja jalkoja korkealle. Tässä pulassa päätti hän seurata jälkiään
takaisin toivoen, että intiaanit olisi sillä aikaa ajettu pakoon ja tie
olisi vapaa laaksoon, jossa hän voisi yhtyä kumppaneihinsa.

Mutta hän pettyikin toivossaan. Sillä niin pian kuin hän oli kääntynyt
takaisin ja alkoi kavuta alaspäin ahdasta uomaa myöten, huomasi hän
alapuolellaan kaksi perääntyvää intiaania. Sinne ei ollut menemistä,
ja hän kiipesi mahdollisimman sukkelaan takaisin, ennenkuin intiaanit
huomasivat hänet. Onneksi oli viimemainittujen huomio kokonaan
kiintynyt muutamiin valkoisiin tiedustelijoihin, jotka vaikeuttivat
heidän matkaansa ampuen heitä vuoren huipulla olevien kallioiden takaa.

Voidakseen päästä vuoren juurelle kääntyi Kenton etelään päin kulkien
erään toisen puron reunaa pitkin. Käveltyään ja juostuaan vuorotellen
noin kaksi penikulmaa saapui hän erääseen pajuviidakkoon. Siellä päätti
hän piilotella ja levähtää jonkun aikaa ja samalla pitää intiaaneja
tarkasti silmällä. Nämä näyttivät kuitenkin menneen päinvastaiseen
suuntaan, ja hän sai olla toista tuntia rauhassa.

Ponnistuksistaan väsyneenä oli hän juuri vaipunut keveään uneen,
kun hän äkkiä heräsi nauruun ja puheluun. Hypäten ylös ja varovasti
kurkistaen oksien välistä näki hän kahden cherokeesin lähestyvän sitä
paikkaa, jossa hän seisoi. Mutta enimmän hämmästytti häntä se, että
heidän välissään asteli eräs valkoinen mies, jonka kädet oli sidottu
selän taakse. Hän oli ilmeisesti vanki ja näkyi olevan haavoitettu,
koska hänen päänsä ympärille oli sidottu suuri liinavaate, joka samalla
melkein peitti hänen kasvonsa.

Pelkäämättä mitään vaaraa kulkivat intiaanit välinpitämättöminä
edelleen ja huvittelivat pilkkaamalla ja kiusaamalla avutonta vankiaan.
Heidän luuloteltu turvallisuutensa oli äkkiä haihtuva.

Niinkuin pantteri vaanii uhriaan, niin Kentonkin odotti kunnes hänen
vihollisensa olivat hänen piilopaikkansa kohdalla. Silloin hyökkäsi hän
viidakosta karjaisten niin että kaiku vastasi läheisistä kallioista.
Hämmästyneinä ja kauhistuneina eivät nuo molemmat cherokeesit
yrittäneetkään puolustautua, vaan pakenivat suinpäin jättäen vankinsa
jäljelle.

Kenton, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä, ei koettanutkaan
surmata heitä, vaan ampui ainoastaan pelotukseksi laukauksen heidän
jälkeensä. Kun hän kääntyi kuulustelemaan pelastamaansa miestä, kuuli
hän mainittavan omaa nimeään.

»Kenton! Miten maailmassa olette täällä?»

»Entäs te, herra Alleyne, missä olette te ollut?» vastasi hämmästynyt
metsästäjä tuntiessaan haavoitetun miehen samaksi englantilaiseksi
nuorukaiseksi, jonka kanssa hän oli vähän aikaa sitten ollut vankina
cherokeesien kylässä.

»Inhoittavassa vankeudessa», vastasi Jack melkein synkästi.
»Mutta kertokaa minulle ensin», jatkoi hän ja hänen äänessään oli
jännittynyttä tuskaa, »mitä on tapahtunut Watangassa? Tuliko apu
ajoissa?»

»Tuli», vastasi Kenton ripeästi, »ja nyt on cherokeeseilla
itsellään kova työ omien kyliensä puolustuksessa. Mutta tulkaa
tuonne viidakkoon», jatkoi hän katkaisten puukollaan nahkahihnat,
joilla nuorukaisen ranteet oli sidottu. »Siellä olemme turvassa
hiiviskeleviltä punanahoilta, ja teidän levätessänne voin kertoa
kaikki.»

Jack ei vastustellut, vaan seurasi urhoollista opastaan tiheikköön.
Totta puhuen oli hän hyvin iloinen saadessaan levähdyttää väsyneitä
jäseniään ja hoitaa haavaansa, sillä hänen vartijansa olivat
kiiruhtaneet kulkua välittämättä hänen kipeästä päästään ja hänen
yleensä heikosta tilastaan.

»Tässä on hyvä olla», sanoi Kenton istuutuen pienen puron reunalle,
joka mutkitteli viidakon läpi läheiseen jokeen. »Istuutukaa ja antakaa
minun katsoa haavaanne sillä aikaa kuin kerron teille Watangan
tapahtumista. Sitten pyydän teitä vuorostanne kertomaan, miten saitte
tämän pahan iskun», sanoi hän muuttaessaan varovasti sidettä haavaan.

»Esimerkki on paljon vaikuttavampi kuin hyvät neuvot», vastasi Jack.
»Kun näin teidän onnistuvan yrityksessänne, unhotin neuvonne vartoa
aikaani vastustamattomasta vapauden kaipuustani huolimatta. Unhotin,
etten ollut teidän laisenne eränkäyntitaidon mestari. Eksyin tieltäni
ja kertoakseni pitkän jutun lyhyesti jouduin lopulta minua kiinni
ottamaan lähetettyjen intiaanein leirinuotiolle. Ennenkuin kerkesin
korjata erehdystäni, niin — todellakin, ennenkuin oikein huomasinkaan
sitä, kaatoi sotatapparan isku minut maahan, ja jossakin cherokeesien
varustuksessa tulin jälleen tajuihini. Siellä minä ehkä olisin
saanut oleskella tarpeekseni, elleivät intiaanit olisi saaneet vihiä
lähestymisestänne ja peläten minun pääsevän pakoon lähettäneet minua
liittolaistensa creekien säilytettäväksi.»

»Oli onni, että satuin olemaan juuri siinä, mistä saattajanne olivat
päättäneet kulkea», vastasi metsästäjä lyhyesti ja huuhtoi puhellessaan
purossa verisen siteen.

Sitten hän kertoi muutamin sattuvin lausein suojatilleen, kuinka hän
oli onnistunut selviytymään cherokeeseista ja kuinka hän, mentyään
sitten suoraan Holstoniin, oli koonnut joukon vapaaehtoisia ja vienyt
ne pikamarssissa Watangaan. Oli kuin balsamia Jackin haavalle saada
tietää, että Johanna oli turvassa ja voi hyvin ja että Johanna oli
erittäin kiihkeästi kysellyt häntä.

Puhdistettuaan huolellisesti puolittain parantuneen haavan ja pantuaan
puhtaaksi huuhtomansa siteen paikalleen jätti Kenton potilaansa
nauttimaan lyhyttä, mutta tarpeellista lepoa. Itse hiipi hän pois
ottamaan selvää tilanteesta ja jos mahdollista hankkimaan jotakin
syötävää. Kulkien varovaisesti joen rantaa pitkin tuli hän pian pieneen
papawepuumetsikköön, jossa oli paljon herkullisia hedelmiä. Kooten
niitä niin paljon kuin hän voi kantaa oli hän juuri kääntymäisillään
takaisin, kun hän huomasi jonkun esineen kelluvan vedessä, puolittain
piilossa korkean törmän alla. Mentyään aivan äyräälle huomasi hän
ilokseen ja hämmästyksekseen, että esine oli intiaanikanootti. Tuon
pienen aluksen pohjalla oli mela, jonka tuo varovainen metsästäjä otti
heti haltuunsa.

Sitten hän kiiruhti takaisin viidakkoon kertomaan kumppanilleen
kaksinkertaisesta löydöstään, ravinnosta ja kulkuvälineestä. Kenton
oli todellakin vapautunut huolitaakasta löydettyään kanootin. Hänellä
oli ollut paljon päänvaivaa, miten hän voisi viedä tuon sairaan
ja heikontuneen luutnantin takaisin Watangaan tahi ainakin päästä
onnellisesti tielle sinnepäin, ennenkuin taas lauma cherokeeseja olisi
heidän kimpussaan.

»Mielestäni ei tuo kanootti voi meitä paljonkaan hyödyttää», väitti
Alleyne ahmiessaan hedelmiä niin paljon kuin jaksoi, sillä kaikki
lähistöllä olevat joet juoksevat joko länteen tahi etelään ja Watanga
on, kuten sanoitte, melkein suoraan pohjoiseen täältä.»

»Totta on, toveri», vastasi metsästäjä; »mutta ettekö tunne vanhaa
sananlaskua: 'Pisintä tietä kulkien päästään joskus nopeimmin perille'?»

»Kyllä, mutta en voi ymmärtää, miten se voi sopia nykyiseen
tilanteeseemme», väitti Jack itsepäisesti vastaan, toivomatta
kumminkaan mitään niin hartaasti kuin päästä mahdollisimman pian
Johannan luo Watangaan.

»Niin, koska te ette tiedä, ette ainakaan tarpeeksi hyvin, suoran tien
vaaroja», vastasi Kenton. »Jos olisitte vahva ja voimakas», hän jatkoi,
»niin se olisi toinen asia. Silloin voisimme matkata yötä päivää ja
uhmata muutamia punanahkoja, mutta nyt —»

»Nyt täytyy meidän siis kulkea jotakin vesitietä ympäri», huudahti Jack
kärsimättömästi, kun hänen kumppaninsa hetkeksi vaikeni syödäkseen
viimeisen hedelmän.

»Niinpä niin, ja jollen ole erehtynyt, juoksee tämä joki suoraan
Tennessee-jokeen, jota myöten pääsemme suuremmitta ponnistuksitta
Ohio-jokeen. Voimme sitten soutaa sitä ylöspäin päivän tahi kaksi,
kunnes saavumme Cumberland-joen suuhun, johon me käännymme, ja lopulta
saavutamme Watangan laakson kulkemalla Cumberlandin solan kautta!»

»Herran tähden, siihenhän menee kuusi viikkoa sen sijaan että maamatkan
tekee yhdessä päivässä!» vastusteli Jack toivottomalla äänellä.

»Vaikkapa niinkin», vastasi Kenton rauhallisesti, mutta päättäväisesti,
»muita sittenkin on tämä tie meille soveliain.»

Nähden, että enempi väittely asiasta oli hyödytön, täytyi Alleynen
tyytyä päätökseen ja kysyä kumppaniltaan, milloin tämä aikoi lähteä.

»Yöllä, heti kuun noustua», vastasi metsästäjä, »ja siihen mennessä on
meidän parasta nukkua joku tunti.»



IX.

KUULUISIA UUDISASUKKAITA.


Watangan piirityksestä oli tuskin kulunut kahta viikkoa, kun Harrod
alkoi valmistella paluutaan Kentuckyyn, kuten aluetta, joka oli
saman nimisen joen ja Cumberlandin välissä, jo silloin nimitettiin.
Turhaan koetti hänen tyttärensä varoittaa häntä. Mitä enemmän hän
puhui vaaroista ja mitä mahdottomampana hän piti yritystä perustaa
uudisasutus sellaiseen paikkaan, jota intiaanit niin sattuvasti
nimittivät 'Synkäksi ja veriseksi maaksi', sitä lujemmin päätti Harrod
pysyä päätöksessään.

»Ei kannata puhua, lapsi», sanoi hän lopulta, »minä kuolisin, jos
jäisin tänne pitemmäksi ajaksi. Erämaiden asuttaminen on vaarallista
työtä, myönnän sen kyllä, mutta se on ainoa tehtävä, johon olen sopiva,
ja on aivan yhdentekevää tappaako minut intiaanin kuula vai sotatappara
tai kuolenko taudin riuduttamana vai vanhuuden murtamana sitten kuin
minunkin aikani kerran tulee.»

»Isä, jos sinä menet, niin tahdon tulla mukaasi», vastasi Johanna.
»Tahdon mieluummin jakaa vaarat kanssasi kuin kärsiä poissaolosi
aiheuttamaa jännitystä ja tuskaa.»

Tähän tuo tuima metsästäjä ei kuitenkaan suostunut, vaan vastusteli
sitä niin kauan, että lopulta tehtiin tällainen sopimus: Harrod itse
ja niin monta seuralaista kuin voitaisiin taivuttaa hänen mukaansa
lähtisivät heti tuohon uuteen maahan, ja niin pian kuin he olisivat
rakentaneet kunnollisen varustuksen, tulisi Johanna sinne ensimmäisten
uudisasukasten kanssa.

Eräs vanha uudisasukas oli kuvannut Kentuckyn yhtä kauniiksi ja
ihanaksi kuin paratiisin. Siellä oli runsaasti erinomaisia laitumia ja
viljalti riistaa. Eipä siis ollutkaan ihmeellistä, että kaikki rohkeat
miehet tunsivat vetovoimaa sinne, kun kuulivat siitä puhuttavan. Tuo
maa oli saanut sellaiset synnynnäiset johtomiehet ja metsästäjät
kuin Daniel Boonin, John Floydin, Benjamin Loganin ja James Harrodin
kokonaan lumoihinsa, jota vihamielisten intiaanein tuottamat vaarat
näyttivät vain lisäävän.

Tämä hedelmällinen alue oli jonkinlainen isännätön, ympäristössä
asuvien intiaanein yhteinen metsästysmaa ja kaikkien heimosotien
näyttämö. Cherokeesit, mingot, shawneet, delawarit, irokeesit, miamit,
wyandotit ja monet muut heimot riitelivät keskenään ja valkoisten
kanssa sen omistamisesta, ja jokainen piti itseään alueen oikeana
omistajana. »Synkkä ja verinen maa» oli sattuva nimitys, ja pitkät ajat
oli maa täydellisesti nimensä kaltainen.

Boon oli jo koettanut perustaa uudisasutusta tälle alueelle. Kuultuaan
eräältä Finley-nimiseltä metsästäjältä ja intiaanein luona kulkevalta
kauppamieheltä, kuinka siellä vilisi otuksia aivan laumoittain
ja kuinka hedelmällisiä laitumet olivat, lähti hän Yadkinissa
olevasta kodistaan »mennäkseen Amerikan aarniometsän halki etsimään
Kentucky-nimistä maata», kuten hänen kertojansa omituisesti kirjoittaa
kirjassaan: »Entisen metsästäjän eversti Daniel Boonin seikkailut».

Finleyn opastamana saapui Boon muutamien rohkeitten sukulaistensa
kanssa tuohon luvattuun maahan, jossa he viipyivät monta kuukautta
pyytäen hirviä, karhuja ja puhveleita. Lopulta rupesivat intiaanit
ahdistamaan heitä, ja Boon sekä eräs hänen Stewart-niminen kumppaninsa
joutuivat vangiksi. He pääsivät pakoon, mutta vähän myöhemmin
yllättivät intiaanit jälleen Stewartin, joka silloin menetti
henkensä. Boon viipyi siellä kuitenkin noin vuoden, mutta lopulta
pakotti alituisesti kasvava, ryöstöretkillä kuljeskelevien intiaanein
aiheuttama vaara hänet palaamaan kotiinsa Cumberland-joen laaksoon.

Kaksi tahi kolme vuotta myöhemmin kokosi tuo väsymätön raja-asukas
ympärilleen melkoisen joukon ja lähti vaimoineen ja lapsineen
perustamaan uudisasutusta Kentuckyyn. Tämä yritys epäonnistui melkein
alusta alkaen, sillä joukon saavuttua Cumberland-vuoriston halki
johtaviin, outoihin ja vaikeakulkuisiin soliin hyökkäsivät nuo aina
valppaat punanahkat heidän kimppuunsa, ja joukosta tapettiin kuusi
miestä, muiden mukana Boonin vanhin poika. Karja ja hevoset joutuivat
sekasortoon ja hajaantuivat sinne tänne, ja vaikka metsästäjät lopulta
torjuivatkin hyökkäyksen, oli kotiinpaluu kuitenkin välttämätön.

Nyt, kun mahtavin heimo, shawneet, oli kärsinyt niin raskaan tappion
Ison-Kanawhan luona ja cherokeesit oli ajettu takaisin ja piiritetty
omiin kyliinsä, näytti sopiva aika tulleen uudelle yritykselle saada
pysyvä asunto Kentuckyssä, ja Harrod oli mies, joka ei päästänyt
tilaisuutta käsistään. Hän haki itselleen seuralaisiksi sellaisia
kokeneita metsästäjiä, jotka osasivat ampua, ratsastaa, kaataa puita,
kylvää maissia ja tehdä kaikenlaista hyödyllistä työtä, ja saatuaan
kokoon pienen joukon aloitti hän vaarallisen yrityksensä.

Kun heillä oli tarkoitus perustaa kylä tahi pysyvä asutus sinne,
täytyi heidän viedä mukanaan siemeniä maissin kylvöä varten,
perunoita ja jauhoja, joita tarvittiin tärkeimmän ravinnon, kaadetun
riistan, jatkoksi. Nämä ja muut välttämättömät tarpeet sälytettiin
hevosten selkään. Ne saivat kulkea joukon edellä ja saattoivat
heidän omistajilleen usein paljon vaivaa. Metsä oli niin tiheä, että
alituiseen täytyi hakata tietä joukolle. Kääröt tahtoivat purkautua ja
repeytyä auki, kun samoiltiin louhikkoisten ja suoperäisten alueitten
poikki. Lukuisat joet, jotka sulkivat aina vähän väliä noiden sitkeiden
metsästäjien tien, olivat pahimmat vastukset. Niiden rannat olivat
yleensä hauraat ja pohja liejuinen, tahi ne olivat niin syvät, että
kuormat oli purettava ja vietävä ylitse kiiruusti kyhätyillä lautoilla
ja eläimet uitettava toiselle puolelle. Kaikkien näiden hankaluuksien
lisäksi oli aina oltava varuillaan intiaanein varalta, erittäinkin
öisin.

Päästyään vuorten yli ja kuljettuaan ensin pohjoiseen päin ja sitten
länsipohjoiseen suuntasi Harrod matkansa suoraan sille paikalle, johon
hän oli ensi kerralla yrittänyt asettua asumaan. Uuden vuoden alussa
saapui hän erään pienen Salt River-nimisen Ohion sivujoen rannalle mitä
vaikeimman ja uuvuttavimman matkan jälkeen.

Lyhyen levähdyksen jälkeen ja kun laakso oli pikaisesti tutkittu,
valittiin hirsivarustukselle sopiva paikka muutamien suolalähteiden
läheltä, ja työt aloitettiin. Kun tämä työ oli tekeillä, alkoi muitakin
uudisasukkaita saapua tähän ihmemaahan, ja näiden joukossa oli Daniel
Boonkin, joka toimi yhdessä erään hyvin etevän, Henderson-nimisen
miehen kanssa. Todellisuudessa oli Henderson eräs muita rehellisempi,
Pohjois-Carolinasta tullut maakeinottelija, jolla oli rikkautta ja
vaikutusvaltaa. Hän oli onnistunut saamaan aikaan sellaisen sopimuksen
vuoristo-cherokeesien kanssa, kuten heimon läntistä haaraa nimitettiin,
että nämä luovuttivat heille koko sen alueen, joka oli Kentucky- ja
Cumberland-jokien välissä. Nyt oli hän lähettänyt Boonin edeltäkäsin
valmistelemaan asemapaikkaa ensimmäiselle uudisasukasjoukolle. Tämä
Boon alkoi muutamien harhailevien intiaanijoukkojen vastustuksen
jälkeen rakentaa Boonsboro-nimistä uudisasutusta eräälle aukealle
paikalle, jonka läpi Kentucky-joki virtasi.

Boonilla oli seuralaisinaan joukko sitkeitä kirveillä ja luodikoilla
varustautuneita metsästäjiä, jotka olivat hakanneet kaitaisen
kujan tahi polun suoraan aarniometsäin halki. Se oli ensimmäinen
tientekoyritys Cumberland-vuorten yli, ja tie tunnetaan myöhemmin
»Boonin tien» tahi »Aarniometsän tien» nimellä. Jälkeenpäin tuli siitä
todellakin Lännen äärettömiin metsiin ja aavikoille johtava valtatie.
Lyhintä käyttökelpoista tietä myöten oli Boonsborosta Harrodsburgiin
noin neljäkymmentä penikulmaa. Molemmat uudisasutukset olivat siis
täydellisesti eristettyjä, yksinäisten salojen keskellä olevia
paikkoja. Näiden erämaiden suunnattoman laajuuden voi vain sellainen
käsittää, joka on kulkenut Suuren lännen aarniometsäin ja äärettömäin
aavikoiden halki.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Harrod oli saanut varustuksensa valmiiksi
ja kylvänyt muutamia maissipeltoja ja pannut perunan, tuli hänen
mahtava kilpailijansa Boon vierailulle. Hän osoittautui olevan matkalla
Pohjois-Carolinaan noutamaan perhettänsä siihen uuteen kotiin, jonka
hän oli heille valmistanut erämaahan. Kuullessaan tämän esitti Harrod
toivomuksensa, että Boon sallisi Johannan seurata hänen perhettään,
kun hän palaisi takaisin Kentuckyyn, mihin tuo kuuluisa metsästäjä
mielellään suostui vapauttaen siten Harrodin suuresta huolesta.
Boon oli todellakin sellainen mies, johon voi luottaa. Koko hänen
olemuksensa herätti luottamusta. Hänen hienojen, nerokkaiden kasvojensa
jokaisesta piirteestä henki rohkeutta, päättäväisyyttä ja valppautta.
Hänellä oli tuima katsanto ja varma käytöstapa, mutta hänen puoleensa
vetävä hymynsä ja miettiväinen kasvojenilmeensä paljastivat jossakin
määrin hänen synnynnäisen hyvyytensä ja hänen luonteensa eheyden.

Sellainen oli Daniel Boon, Amerikan metsästäjistä ja tutkijoista
kuuluisin, jonka urotöistä ja seikkailuista tulisi paksu kirja. Hän
ja Kenton olivat niitä harvoja valkoisia miehiä, jotka kykenivät
voittamaan intiaanein taitavimmatkin näiden omassa sodankäyntitavassa,
ja sen merkityksen ymmärtää kyllä, kun tutkii näitä tapahtumia Lännen
aikakirjoista.

Puhukaamme aluksi Kentonista. Hän seurasi kerran Boonia eräälle
rankaisuretkelle intiaaneja vastaan. Kulkien toisten edellä,
huomasi hän kahden intiaanisoturin ratsastavan tiheässä pensastossa
ponyhevosilla. Tähdäten tarkkaan ampui hän toisen kuoliaaksi ja pahoin
haavoitti toista. Samassa kuuli hän kumminkin kahinaa pensastosta ja
katsahdettuaan ympärilleen näki hän kahden intiaanin tähtäävän häntä
ja toisia kiiruhtavan paikalle. Hän hyppäsi äkkiä syrjään ja molemmat
intiaanit ampuivat ohi, ja Boonin ja toisten metsästäjien riennettyä
apuun pääsi hän pälkähästä vahingoittumattomana.

Näytteeksi näiden intiaanitaistelijain tarmosta kerromme, kuinka
Kenton, vähän aikaa tämän jälkeen, Boonin joukon peräydyttyä, aivan
yksinään varasti noilta valppailta intiaaneilta neljä hyvää hevosta ja
toi ne varustukseen. Koettaessaan harjoittaa tätä vaarallista työtä
paljon suuremmassa mittakaavassa kävi hänen lopulta huonosti.

Todennäköisesti näyttää hänellä olleen näillä rosvoretkillään
suurenmoinen menestys. Mukanaan ainoastaan kaksi apulaista onnistui
hän »nipistämään» satakuusikymmentä hevosta ja ajoi ne varmaan säilöön
aina Ohio-joelle saakka. Siellä onni, tuo »oikullinen impi», hänet
hylkäsi. Myrskytuuli oli nostanut joessa niin ankarat laineet, etteivät
he suurimmilla ponnistuksillakaan voineet kuljettaa noita pelästyneitä
eläimiä joen yli. Kerta toisensa jälkeen ajettiin hevoset veteen, mutta
ne kääntyivät aina takaisin, kun tulivat syvälle vedelle.

Tuotuaan ne niin kauas olivat nuo uskaliaat ryövärit haluttomia
luopumaan saaliistaan ja odottivat, että myrsky asettuisi. Mutta he
odottivat liian kauan! Shawneet olivat päässeet heidän jäljilleen
ja ilmestyivät odottamatta. Valkoiset miehet yllätettiin, ja kun
heidän ruutinsa oli kastunut, eivät he voineet puolustautua kyllin
voimakkaasti. Muudan pääsi pakoon, toinen tapettiin ja Kenton itse
joutui vangiksi — odottamaan kohtaloa, joka oli kuolemaakin kamalampi.
Kun hän oli kärsinyt mitä kauheinta kidutusta ja jatkuvaa kuolintuskaa,
lunastivat muutamat kulkukauppiaat hänet vapaaksi.

Rajaseutujen aikakirjoissa oli Kasper Mansker toinen kuuluisa
metsästäjä ja intiaanitaistelija. Hän oli syntyperältään saksalainen,
kuten voi päättää hänen nimestäänkin, mutta oli yhtäkaikki oikea
metsänkävijä ja varsin taitava luodikon käytössä, jota hän ylpeillen
nimitti Nancyksi, käsitellen sitä kuin elävää olentoa ja rakasta
ystävää. Hän tunsi luonnon niin hyvin, että kaikki metsän äänet olivat
hänelle tuttuja, ja villien lintujen ja eläinten äänten matkimisessa
oli hän intiaaneja taitavampi, jotka siten houkuttelivat monta vähemmän
taitavaa metsästäjää surman suuhun, voimatta pettää Manskeria.

Kerran oli hän kuitenkin joutua ansaan. Kuultuaan useat kerrat villin
kalkkunakukon kotkotusta, lähti hän kulkemaan sinne päin, josta ääni
kuului. Lopulta rupesi hän kumminkin epäilemään ja pian sai hän
täyden varmuuden siitä, että joku intiaani matki tuota metsän ylpeätä
lintua. Hän huomasi vihollisensa kätkeytyneen erään suuren puun
taakse, ja ollen hyvin tottunut intiaanein tapoihin teki hän sukkelaan
suunnitelman antaakseen intiaanille samalla mitalla takaisin. Luottaen
omaan ampumataitoonsa ja tietäen, että intiaanit mielellään ampuivat
vastustajaansa lyhyeltä välimatkalta, ei hän ollut vihollistaan
huomaavinaankaan, vaan kulki edelleen ikäänkuin ei olisi tietänyt
uhkaavasta vaarasta mitään. Metsästäjä varoi kuitenkin menemästä liian
lähelle tuota merkillistä puuta ja kulki kaukaa sen ohi. Hän tiesi
varmasti, että intiaani seuraisi häntä luullen saavansa saaliinsa
helposti. Metsästäjä ei erehtynyt. Saavuttuaan erääseen aukeamaan
metsässä eteni Mansker vähän matkaa haluten houkutella vihollisensa
pois piilopaikastaan. Se onnistuikin ja äkkiä kääntyen ampui metsästäjä
hänet kuoliaaksi.



X.

URHOOLLINEN JACK.


Eteläisen Kaukaisen lännen lyhyt talviaika oli saapunut. Metsät olivat
autiot eikä tuuli huojutellut puiden oksia. Oli elotonta ja hiljaista.

Eräs yksinäinen kanootti, jossa kaksi miestä istui, viiletti Tennesseen
joesta leveälle Ohiolle.

»Taivas, minkälainen joki!» huudahti nuorempi. »Onpa suuri ero tämän
ja sen mitättömän puron välillä, josta aloitimme matkamme; ja totta
puhuen, Kenton, tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi tuolla rannalla
kuin tässä kanootissa, joka on pieni kuin simpukan kuori.»

»Oh, kanootti on kyllä vakava, kun vain osaatte käyttää melaa», vastasi
metsästäjä hilpeästi. »Siinä taidossa on minulla ollut hyvä harjoitus.»

»Niin, te olette merkillisen taitava kaikessa», vastasi englantilainen.
»En voi kuvitella sellaista tilannetta tahi pulmaa, joka saattaisi
teidät ahdinkoon. Olittepa vuoristossa tahi tasangolla, maalla tahi
veden päällä, niin kaikkialla olette kuin kotonanne. Ja se, että
olette onnistunut hankkimaan meille tarpeeksi syötävää matkan varrella
ja samalla välttäneet ne vihamieliset intiaanit, joiden alueen halki
olemme kulkeneet, kummastuttaa minua kaikista enimmän.»

»Sellainen ei tuntuisi teistä ollenkaan vaikealta, herra Alleyne, jos
olisitte ollut täällä erämaassa yhtä monta vuotta kuin minä», vastasi
metsästäjä kääntäen taitavasti kanootin keulan kirkkaana virtaavasta
Tennesseen joesta Ohion mutaisille laineille.

»Ah, sitten se ei tapahdu milloinkaan», oli surullinen vastaus,
sillä tuo erämaan kumma tenho ja tuo vapaa ja kahleeton elämä
noilla autioilla saloilla olivat alkaneet vaikuttaa nuorukaiseen.
»Tultuamme takaisin Watangaan», jatkoi nuorukainen, »on siellä minua
odottamassa kutsukirje, joka määrää minut palaamaan Virginiaan ja
yhtymään rykmenttiini. Siitä saan kiittää tätä kirottua sotaa. En voi
ymmärtää, mitä meidän ministerimme Englannissa oikein ajattelivat, kun
he alkoivat tämän surkuteltavan sodan siirtokuntia vastaan», jatkoi
hän yltyvällä harmilla. »Minä olen varma siitä, että ainoastaan syvä
kunnioitus lippuansa kohtaan on saanut isäni pysymään paikallaan
Virginian armeijassa, sillä jollei hän olisi eronnut virasta ainoastaan
sotaa kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden takia, niin hän olisi
tehnyt sen niiden menettelytapojen takia, joilla sotaa käydään. Minä
vakuutan teille, Kenton, ettei ainoastaan isäni, vaan sadat upseerit ja
kaikki oikein ajattelevat englantilaiset paheksuvat tätä veljessotaa
ja sitä mieletöntä politiikkaa, joka sen aiheutti. Nyt, kun taistelu
on alkanut, pakottaa heidän velvollisuutensa, yhtä paljon kuin
isänmaanrakkautensakin heitä pysymään maalleen uskollisina.»

»Minä uskon teitä, herra», vastasi metsästäjä vilpittömästi, »mutta
luulen, että tästä sodasta on jotakin hyötyäkin. Sen katkeruuden
poistamiseksi, jonka tämä sota jättää jälkeensä, tarvitaan kyllä yhden
tahi kahden sukupolven aika, ja sen takia tahtoisin, että sota olisi jo
ohi.»

»Niin, täällä minä olen vain teidän mukananne Kenton», lisäsi
Jack iloisesti, »enkä ole ollenkaan varma siitä, etteikö teidän
velvollisuutenne olisi viedä minut vankina johonkin amerikkalaiseen
leiriin sen sijaan että nyt autatte minua yhtymään kuninkaan armeijaan.»

Sydämellinen nauru oli metsästäjän vastauksena tähän viattomaan
pilapuheeseen, ja tarmokkaasti käytellen melaansa kiidätti hän
kanoottia heikkoa virtaa ylöspäin. Tennessee- ja Cumberland-jokien
suiden välillä on vain lyhyt matka, ja Kenton toivoi pääsevänsä
viimemainittuun ennen yön tuloa. Tämä onnistuikin, ja kun ilma oli
kirkas, niin laski hän Cumberland-jokea vielä pari penikulmaa.
Matkailijat nukkuivat sinä yönä oikeanpuoleista rantaa lähellä olevalla
pienellä saarella, ja seuraavana aamuna ennen matkalle lähtöä meni
Kenton tapansa mukaan hakemaan jotakin metsänriistaa jättäen Alleynen
valmistamaan aamiaista niistä jäännöksistä, joita oli tallella
eilispäivältä. Jackin suureksi suruksi ja hämmästykseksi ei Kenton enää
palannutkaan.

Kun tunti tunnin perästä kului eikä metsästäjää näkynyt eikä kuulunut,
tuli Jack sangen levottomaksi. Hän ei ainoastaan pelännyt ystävänsä
puolesta, vaan hänen oma tilanteensakin, yksinään ja aseetonna kaukana
erämaassa, oli hyvin arveluttava. Häntä ei olisi ollenkaan huolettanut
(ainakin hän itsekseen päätteli niin), jos hänellä olisi ollut pyssy,
metsästyspuukko ja kyllin ampumavaroja ja varmuus siitä, että Kenton
oli vahingoittumaton. Mutta nyt asiat eivät voineet juuri olla
huonommin.

Tämmöisissä tilanteissa juuri koetellaan mitä juurta mies on, ja
Alleyne kesti koetuksen loistavasti. Lyhenevät varjot ilmoittivat
keskipäivän saapuneen, eikä nyt voinut enää olla mitään epäilyksiä
siitä, että metsästäjälle oli sattunut joku onnettomuus, sillä muussa
tapauksessa olisi hän palannut yhdeksän aikaan, kuten tavallisesti.

Oli selvää, että jotakin oli tehtävä, ja Jack ei kauan viivytellyt
päätöksensä teossa. Hän tahtoi mennä etsimään rohkeata toveriaan,
jollaisena hän piti Kentonia kaikkien koettelemuksien ja vaarojen
jälkeen, jotka he olivat yhdessä kestäneet.

Hän hyppäsi kanoottiin ja meloi nopeasti kapean joen yli, ja
kätkettyään aluksensa korkeaan kaislikkoon, josta se ei näkynyt
jokitörmälle, astui hän rannalle. Mutta nyt muistui hänen äärimmäisen
turvaton tilansa hänen mieleensä, ja hänen ensimmäinen toimenpiteensä
oli varata itselleen jonkinlainen ase.

Katsellen ympärilleen huomasi hän rannalla piikiviä aivan kaislikon
luona. Siinä oli tarpeita hyökkäyssotaa varten aivan kylliksi, ja
lyhyessä ajassa oli hän täyttänyt taskunsa sileillä, pyöreillä ja
noin verkkopallon suuruisilla kivillä. Kriketin pelaajana oli hän
ollut kuuluisa tarkasta kädestään ja pitkistä heitoistaan, ja hän
tiesi, että hänellä voisi olla paljon hyötyä näistä heittoaseista
jossakin äkkiarvaamattomassa tapauksessa. Hän tarvitsi vielä jonkun
puolustusaseen, jos hän sattumalta joutuisi taisteluun vihollisen
kanssa. Jos hänellä olisi ollut veitsi, olisi hän tehnyt itselleen
nuijan. Samassa huomasi hän lähellään muutamia puunvesoja, ja hänelle
valkeni äkkiä, miten hänen oli meneteltävä. Vesat olivat vaahteran
vesoja, ja hän tiesi, että niiden kuori oli hyvin sitkeätä ja
taipuisaa. Jos sellaisesta kuoresta tehtyjä kaistaleita palmikoisi
pyöreän kiven ympärille, niin siten voisi valmistaa erinomaisen lingon.

Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa
kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään
piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen
ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja
yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli
helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin
kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten
itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.

Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla
tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei
ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja
rämeistä.

Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta
korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen
ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa
hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman
verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.

Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat,
tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin
mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi
eräs kuollut intiaani.

Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa
jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko
paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja
hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön
kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien
odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen
hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan
tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat
ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.

Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen,
ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta
ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei
mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön
alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan
makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi
olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli
syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli
kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia,
jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa
haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet
ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.

Jack jatkoi tutkimuksiaan keveämmällä mielellä. Siitä ei voinut olla
mitään epäilystä, että Kenton oli joko joutunut väijytykseen tahi että
joukko intiaaneja oli yllättänyt hänet, sillä maassa oli kaikkialla
jalanjälkiä. Yhtä selvää oli, että metsästäjä oli pitänyt urhoollisesti
puoliaan ja Jackilla oli hiukan toivoa, että metsästäjä oli päässyt
pakoon.

Metsän läpi johti suora polku, jossa yhteenotto oli tapahtunut, ja
Jack alkoi etempää seurata polkua. Mutta hän ei kulkenut kauas, sillä
hänen mieleensä juolahti, että se oli aivan turhaa. Ensinnäkään ei
ollut varmaa, oliko Kenton intiaanein mukana; yhtä hyvin hän oli voinut
riistäytyä irti ja palata kiertoteitse leiripaikalle, ja toiseksi, jos
intiaanit olivat vieneet hänet mukanaan, niin oli turhaa aseetonna
yrittääkään vapauttaa häntä suuren joukon kynsistä.

Punnittuaan näitä tosiseikkoja mielessään päätti tuo nuori
englantilainen lopulta palata omia jälkiään myöten joelle. Hän luotti
melkein rajattomasti Kentonin urhoollisuuteen ja taitavuuteen ja
lopultakin toivoi löytävänsä hänet leiripaikalta terveenä ja reippaana.

Jack teki melkoisen mutkan pohjoiseen päin välttääksensä puron varrella
kasvavaa tiheää lepikkoa ja siellä ehkä piileskelevää julmaa viidakon
väkeä, ja siitä syystä hänen täytyi tahtomattaan kulkea sangen pitkälle
tähän suuntaan. Vihdoin hän tuli intiaanein tekemälle polulle, josta he
olivat kulkeneet, ennenkuin he kohtasivat valkoisen miehen, ja seuraten
sitä takaisin päin tuli Jack kahlaamolle, josta intiaanit selvästi
olivat tulleet. Hän oli tuskin päässyt toiselle rannalle, kun metsästä
kuuluva pyssynlaukaus pysähdytti hänet. Kukahan tuo ampuja mahtoikaan
olla? Oliko hän valkoinen mies vai intiaani, ystävä vai vihollinen? Se
oli tärkeä kysymys, johon Alleyne oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan.
Seisoen hetken kahdenvaiheella kuuli hänen tarkka korvansa askelia.
Ne kuuluivat tulevan polkua myöten aivan häntä kohti. Mielenmalttinsa
saavuttaen juoksi hän nopeasti syrjään pensaikkoon ja odotti mitä
tuleman piti.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Katsellessaan lehtien välistä näki
hän erään intiaanin juoksevan minkä jaloista pääsi kahlaamolle päin.
Kun intiaani pääsi lähemmäksi, huomasi Jack, että mies koko ajan
tähyili taaksensa, ikäänkuin peläten jonkun vihollisen tahi vihollisien
ajavan häntä takaa. Polun käänne esti Jackia näkemästä pitkälle, mutta
melkein heti perässä tuli kolme tahi neljä intiaania juosten.

Oli helppo huomata, että nämä kuuluivat eri heimoon kuin ensimmäinen
mies, jota he ajoivat takaa. Vaikka suuresti hämmästyneenä tästä
kaikesta, tunsi Jack rauhoittuvansa, sillä kaikesta päättäen hän itse
ei ollut nyt missään vaarassa. Mutta tämä itsekäs päätelmä väistyi
pian uljaampien tunteitten tieltä. Kun pakeneva oli juossut hänen
piilopaikkansa ohi, niin Jack oli huomannut hänen olevan haavoittuneen
ja verissään ja sitäpaitsi juoksusta väsyneen. Jack näki, että mies
oli aivan nuori, melkein poika, mutta pitkä ja jäntevä ja ulkonäöltään
kaunis ja ylväs. Hänen kotkan sulista tehty töyhtönsä ilmaisikin, että
hän oli tavallista soturia ylhäisempi.

Äkkiä hänen tuli väsynyttä punaista veljeään sääli, ja samalla
hetkellä hän hyökkäsi piilopaikastaan takaa-ajajien kimppuun. Hänen
hyökkäyksensä oli niin odottamaton ja voimakas, että hän kaatoi
linkonuijallaan kaksi intiaania, ennenkuin nämä ehtivät ollenkaan
puolustautua. Kaksi muuta, jotka olivat vähän jäljempänä, pysähtyivät
peloissaan uskoen joutuneensa noiden pelättyjen valkoisten miesten
väijytykseen.

Alleyne oli sellainen henkilö, joka ei milloinkaan kadottanut
mielenmalttiaan eikä milloinkaan jättänyt hyödykseen käyttämättä
sellaisia sattumia, joilla onnetar usein suosii vaikeassa pulassa
olevia. Hän tiesi, että nopea ja rohkea toiminta oli välttämätön,
muuten hänen tilapäinen menestyksensä ei voisi pelastaa häntä ja hänen
suojattiansa surman suusta. Molemmilla intiaaneilla oli pyssyt ja
sotatapparat, ja luultavasti oli toisia tulossa heidän perässään, niin
ettei saanut hukata hetkeäkään.

Jack muisti äkkiä erään sotajuonen, josta Kenton oli hänelle kertonut,
ja Jack päätti heti koettaa sitä. Kääntyen puolittain pensaikkoon päin
ja viitaten kädellään ikäänkuin vielä piilossa oleville tovereilleen
hän syöksyi noiden epäröivien intiaanien kimppuun karjaisten niin, että
kaiku kiiriskeli ympäristössä.

Nuo pelästyneet soturit eivät jääneet odottamaan useampien
pitkäpuukkoisten ilmestymistä. He kääntyivät pakoon ja juoksivat
tiehensä nopeammin kuin olivat tulleet, hyvin tähdättyjen kivien
saattamina Jackin oivallisesta varastosta. Ne viheltelivät heidän
päittensä ympärillä ja pudota moksahtelivat pensaikkoihin siten vain
lisäten heidän pelkoaan.

Heitettyään viimeisen kivensä Jack jätti takaa-ajon, jonka hän oli
toimeenpannut mahdollisimman suurella metelillä, ja kääntyi kahlaamolle
päin suojattiansa etsimään. Jack tapasi hänet, uskollisena intiaanein
tavoille, riistämässä päänahkoja kaatuneilta vihollisiltaan, joille hän
oli jo antanut sotatapparallaan armoniskun.

Kun Jack tuli lähemmäksi, tervehti tuo nuori päällikkö vapauttajaansa
seuraavin sanoin:

»Valkoinen mies, sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut Ellinipsicon.
Cornstalk, minun isäni ja shawneeheimon päällikkö, on kiittävä sinua,
kun vapautit hänen poikansa näiden chickasaw-koirien kynsistä. Hugh!
Nuori valkonaama veljeni on suuri soturi; hänellä ei ollut pyssyä ja
kuitenkin voitti hän neljä chickasaw-soturia. Cornstalk tahtoisi ottaa
hänet omaksi pojakseen.»

Yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä kuunteli Jack tätä odottamatonta
puhetta. Paitsi sitä, että siinä kiitettiin häntä avunannosta, kävi
puheesta vielä selville, että puhuja osasi englannin kieltä, josta Jack
oli näissä olosuhteissa vieläkin iloisempi. Nuoren intiaanin käytös oli
kauttaaltaan niin luontevaa ja arvokasta, että Jack rupesi pitämään
hänestä yhä enemmän.

Mutta nyt ei ollut aikaa kohteliaisuuksien vaihdolle, sillä millä
hetkellä hyvänsä chickasawit voivat hämmästyksestään toipuneina palata
takaisin suuremman joukon kanssa. Ottaen maasta toisen kaatuneen
soturin pyssyn, ruutisarven ja luotipussin käski Jack nuoren soturin
seurata häntä ja lähti suoraan Cumberland-joelle.

Mutta heidän ei ollut sallittu saapua sinne ehein nahoin.



XI.

ELLINIPSICO MAKSAA VELKANSA.


Monet ja vaihtelevat ajatukset risteilivät Jackin aivoissa hänen
nopeasti ja tasaisesti juostessaan hämärän metsän läpi uuden tuttavansa
seuraamana. Mihinkä kummalliseen tilanteeseen olivatkaan asiat
kehittyneet muutamien tuntien kuluessa, ja mitä tästä oli lopulta
tuleva.

Hänen halutti kysyä Ellinipsicolta, kuinka tämä oli joutunut niin
kauas shawnee-heimon tavallisilta olinpaikoilta ja kuuluiko hän
siihen joukkoon, joka oli salakavalasti hyökännyt Kentonin kimppuun
ja ehkä vienyt mukanaan hänen ystävänsä. Se seikka, että intiaani oli
juossut heidän tekemää polkua pitkin, viittasi siihen, vaikka Jackin
oli vaikea uskoa tämän ylhäisen näköisen nuorukaisen kuuluneen tuohon
roistojoukkoon. Hän päätti kysellä nuorukaiselta kaikki tähän kuuluvat
seikat ja muita tärkeitä asioita, kun he olivat päässeet turvaan
pienelle saarelle.

He olivat jo viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, johon Jack
oli kätkenyt kanoottinsa, kun Jack tunsi lamauttavan iskun oikeassa
olkapäässään, ja melkein samalla kertaa pyssynlaukaus rikkoi metsän
hiljaisuuden. Mitä se mahtoi merkitä?

Ensi hetkessä ajatteli Jack, että hänen kumppaninsa oli petollisesti
ampunut häntä, sillä pamaus kuului takaapäin. Mutta kääntyen ympäri
huomasi hän helpotuksekseen, että niin ei ollut asian laita.
Ellinipsico oli hypännyt erään puun taakse ja tähtäsi sinne päin, josta
he olivat tulleet. Kun hänen pyssynsä pamahti, niin hyppäsi muutamia
intiaaneja puiden ja pensaiden takaa, ja he hyökkäsivät häntä kohti.

»Tätä tietä!» huusi Jack. »Juokse tuota pientä saarta kohti tuolla
joessa!»

Ellinipsico kuuli hänen sanansa, ja nuo molemmat takaa-ajetut miehet
saapuivat jokirantaan melkein yhtäaikaa. Heidän ensi ajatuksensa oli
syöksyä jokeen ja uida yli, mutta kun Jack yritti kohottaa käsiään sitä
varten, niin hän laski ne alas huudahtaen tahtomattaan tuskasta. Hänen
olkapäänsä oli vioittunut.

Huomattuaan tämän veti tuo nuori päällikkö Jackin erään kaatuneen puun
taakse ja otettuaan maasta pudottamansa pyssyn ojensi hän sen heti
suoraan ensimmäistä vihollista kohti. Jack seurasi heti esimerkkiä.
Chickasawit, jotka eivät pitäneet noiden uhkaavien pyssynsuiden
ilmestymisestä, hakivat aikaa hukkaamatta suojaa lähimpien puiden takaa.

Se maassa makaava puu, jonka takana molemmat pakolaiset piilottelivat,
ulottui kaikeksi onneksi siihen kaislikkoon saakka, jossa kanootti
oli kätkettynä. Vihollisen satunnainen viivyttely antoi Jackille sen
verran aikaa, että hän kerkesi huomata tämän ja käyttää sitä hyväkseen.
Muutamin sanoin ilmoitti hän kumppanilleen asian laidan, ja tuo nerokas
intiaani ymmärsi tilanteen heti.

»Hyvä on! Valkoinen veljeni pitäköön nyt pyssyjä näin.» Ja hän otti
pyssyt ja näytti, kuinka yhden miehen oli mahdollista pitää molemmat
pyssyt kohdallaan ja viholliseen päin tähdättyinä. Kun Alleyne oli
ottanut pyssyt haltuunsa, niin intiaani virkkoi:

»Ellinipsico on notkea kuin pantteri. Hän pujotteleikse nyt kaislikon
läpi ja laittaa kanootin valmiiksi. Kun ison huuhkajan ääni kuuluu,
niin veljeni laukaisee pyssynsä ja kiiruhtaa vedenrajaan.»

Jack nyökkäsi, ja käden käänteessä tuo notkea intiaani ryömi tiehensä
kaislikon läpi melkein yhtä äänettömästi kuin käärme.

Sillä aikaa eivät chickasawitkaan olleet toimettomina, ja kun tuo
haavoittunut englantilainen, tuskia kärsien, piteli noita raskaita
pyssyjä vaakasuorassa asennossaan, niin hän saattoi kuulla kahinaa ja
risahtelua pensaikosta, joiden suojassa vihollinen hiipien eteni.

Oli tuskin kulunut kahta minuuttia nuoren shawneen lähdöstä, vaikka
aika oli tuntunut Jackista monen tunnin pituiselta, kun matala,
mutta selvä »huu-uuh!» rikkoi miltei luonnottoman hiljaisuuden. Tuon
tärkeän merkinannon vaikutus Jackin kiihtyneeseen hermostoon oli niin
yllättävä, että hän oli vähällä päästää käsistään molemmat pyssyt yhden
sijasta. Koettaen kaikella muotoa säilyttää mielenmalttinsa hän tähtäsi
ja laukaisi pyssynsä erästä pitkää intiaania kohti, joka hetkeksi
näyttäytyi puiden välissä. Laukausta seuraava kiljaisu todisti luodin
sattuneen, ja siepaten maasta toisenkin pyssyn hyppäsi Jack ylös ja
syöksyi suin päin kaislikon läpi vedenrajaan.

Nuori shawnee oli asettunut istumaan kanootin keulapuoleen ja oli mela
kädessään valmis heti lähtemään, kanootin keulan ollessa saarta kohti
ja perän koskettaessa rantaan. Rannalla Jack hieman pysähtyi ja oli
seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan tuon heikon aluksen pohjalla.

Melkein samassa painui mela syvälle veteen, ja kun veto seurasi
toistaan nopeassa tahdissa, niin kiisi kanootti virralla elävän olennon
lailla. Niin taitava ja vahva kuin shawnee olikin, tarvittiin kumminkin
kaikki hänen taitonsa ja voimansa saattamaan heidät turvaan pienelle
saarelle, ennenkuin chickasawit kerkesivät selvitä hämmästyksestään ja
alkaa rannalta tuhoisan tulen heitä vastaan.

Kuularyöppy räiskähti kanootin ympärille niin pian kuin se kääntyi
saaren pohjoisen kärjen taakse. Mutta onneksi ei kumpaankaan mieheen
sattunut, vaikka kuulasade oli niin tiheä. Kanootti sai useampia pieniä
vuotoja, sillä kuulat puhkoivat reikiä sen tuohesta tehtyihin laitoihin
ja pohjaan. Mutta ne reiät tukittiin helposti Jackin takista revityillä
tilkuilla. Pitäen saarta itsensä ja vihollisen välissä, olivat nuo kaksi
matkustajaa pian turvassa, ja kun intiaanit aina käyttävät hyvin vähän
ruutia pyssynsä panoksiin, niin kantomatkakin oli sangen lyhyt.

Päästyään keskelle virtaa Ellinipsico muutti suuntaa ja meloi jonkun
matkaa virtaa ylöspäin, kunnes he olivat melkein kahden tiheämetsäisen
saaren kohdalla, joista toinen oli hyvin pieni ja toinen oli alaltaan
muutaman acren suuruinen.

»Täällä olemme turvassa», sanoi hän. »Molemmat tarvitsemme lepoa ja
ruokaa. Haavat hyvin tuskallisia.»

»Olet oikeassa, ystäväni», sanoi Jack hartaasti, sillä hänen
olkapäähänsä koski armottomasti, kun hän latasi pyssyään.

Intiaani oli heittänyt melomisen ja vetäisi melallaan vain silloin
tällöin estääkseen virtaa viemästä kanoottia alaspäin. Kuullessaan
Jackin sanat rupesi hän jälleen käyttelemään melaansa ohjaten lähinnä
olevaa suurempaa saarta kohti. Muutaman minuutin kuluttua tulivat
he erääseen kaitaiseen lahdelmaan, ja sitoen kanoottinsa veden
yläpuolelle ojentuvaan puuhun he koettivat kavuta rannalle. Tämä ei
ollut kuitenkaan niin helppo tehtävä kuin olisi voitu luulla, vaikka
maihinlaskupaikka oli hyvin hyvä ja sopiva.

Asia oli siten, että Ellinipsicon reisi oli niin jäykistynyt hänen
istuessaan kokoon kyyristyneenä kanootin pohjalla, että hän ei kyennyt
ottamaan askeltakaan ilman apua, ja Alleyne voi vain yhdellä kädellä
auttaa, sillä toista saattoi hän tuskin liikuttaakaan olkapäähän
saamansa kuulanhaavan takia. Lopulta he pääsivät maalle muutamien
epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja huomattuaan suojaisen sopen
erään kallion kielekkeen alla ryhtyivät he laittamaan itselleen
mahdollisimman mukavaa olinpaikkaa.

Nuoresta englantilaisesta eivät olosuhteet tuntuneet oikein hauskoilta.
Aurinko alkoi jo laskeutua ja odotettavissa oli kylmä yö, sillä tuuli
oli kääntynyt koilliseen. Ja mikä oli vieläkin pahempaa, heillä ei
ollut mitään, jolla olisi tyydyttänyt hiukaisevaa nälkää, paitsi
kourallista paahdettua maissia, jonka shawnee oli ottanut vyössään
riippuvasta pussista. Heidän haavansa vaativat kiihkeästi hoitoa, mutta
millä niitä voisi hoitaa?

Intiaanin huudahdus katkaisi nämä synkät mietelmät. Hänen pälyilevät
silmänsä olivat koko ajan maihin nousun jälkeen tutkineet ympäristöä.

»Katso, tuolla on lääkepensas!» huudahti hän melkein iloisesti
osoittaen pientä pensasta, joka kasvoi kallion jyrkänteellä heidän
yläpuolellaan. »Valkoinen veljeni ottaa tämän kirveen ja taittaa
tarpeeksi meille molemmille», jatkoi hän antaen sotatapparansa Jackille.

Luutnantti ihmetteli suuresti, mihin hyödylliseen tarkoitukseen
tuommoisia oksia voisi käyttää, mutta tahtomatta ilmaista epäilyksiään
otti hän kirveen ja ryhtyi tehtäväänsä. Tehtyään pienen kierroksen
saapui hän pienen saaren korkeimmalle huipulle enemmittä vaikeuksitta.
Tullessaan metsikköön huomasi hän, että sen muodostivat pääasiallisesti
surkastuneet pyökkipuut, joiden alla oli läjittäin enimmäkseen
puoleksi pilaantuneita terhoja tahi tyhjiä kuoria, joista oravat tahi
muut metsän eläimet olivat syöneet sydämen. Mutta siellä ja täällä
pahkaisten juurien suojassa oli paljon täysin hyviä pähkinöitä, jotka
olivat makeita ja herkullisia. Pyökkipuiden ja kallion reunan välissä
kasvoi lääkeyrttipensaita.

Koottuaan takkinsa taskut pähkinöitä täyteen ryhtyi Jack taittamaan
itselleen aika kimpun lääkepensaan oksia luullen, että niitä
levitettäisiin maan päälle tilapäiseksi vuoteeksi. Siihen meni aikaa
jonkun verran, kun hän voi työskennellä vain toisella kädellään.

»Ugh! Valkoinen veljeni on tuonut tarpeeksi lääkettä moneen haavaan!»
huudahti Ellinipsico, kun Jack pudotti kimppunsa maahan.

»Haavoihin!» kertasi Jack vilpittömässä hämmästyksessä. »Pelkäänpä,
etten ymmärrä sinua oikein!»

»Ellinipsico on näyttävä valkoiselle miehelle, kuinka hänen punaiset
veljensä haavojansa parantavat», vastasi hän, ja ottaen kourallisen
noita oksia rupesi hän niitä nopeasti kuorimaan metsästyspuukollaan.

Alleyne auttoi, minkä osasi, ja intiaanin kehoituksesta antoi hän tälle
lingossaan olleen ison pyöreän kiven. Nyt oli jo melkoinen läjä kuorta
kiskottuna, ja ottaen sitä kourallisen pani Ellinipsico sen sileälle
kalliolle. Sitten otti hän kiven oikeaan käteensä ja alkoi voimakkaasti
hieroa kuorta hienoksi. Vasemmalla kädellään hän koko ajan pani uutta
kuorta kiven alle, kunnes koko läjä oli muuttunut pehmeäksi massaksi.

Koska kuori on mehuisampaa keväällä tahi kesällä, niin oli se nyt
Ellinipsicon mielestä liian kuivaa, ja Jackin piti tuoda vettä joesta,
jotta kuorta voitiin kostuttaa. Jatketun hieromisen jälkeen muuttui
taikina melkein yhtä sitkeäksi kuin kitti, jolloin intiaanilta pääsi
tyytyväinen murahdus. Hän ryhtyi nyt valmistamaan paria käärettä,
levittäen taikinaa kahdelle liinavaatekaistaleelle, joihin ynnä
siteisiin Jack luovutti mitä hänellä oli paidastaan jäljellä.

Koko toimitukseen ei mennyt puoltatoista tuntia enempää, jonka kuluessa
nuo puoleksi nälkiintyneet miehet tyydyttivät nälkäänsä paahdetulla
maissilla ja pähkinöillä.

Luontaisella kohteliaisuudella tuo nuori shawneepäällikkö vaati saada
ensiksi hoitaa Alleynen haavaa, joka onneksi olikin paljon lievempi
kuin viimemainittu oli luullutkaan. Takkia riisuttaessa putosi kuula
maahan, ja silloin nähtiin sen pysähtyneen takin kainaloon antaen sitä
ennen olkapään lihaksille ankaran iskun rikkomatta ihoa juuri ollenkaan.

Kun kääre oli pantu paikoilleen ja siteillä kiinnitetty, salli
Ellinipsico Jackin tehdä hänen haavoitetulle lanteelleen saman hyvän
palveluksen. Tämän tehtyään nuo molemmat väsyneet ja haavoittuneet
miehet laskeutuivat pitkälleen kuiville sanajaloille ja ruohoille,
jotka Ellinipsico oli koonnut Jackin ollessa kalliolla. Ja niin
lievittävä ja rauhoittava oli yrttitaikinan vaikutus, että molemmat
nukahtivat sikeästi heti silmänsä suljettuaan.

Jack ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen,
että joku ravisti häntä olkapäästä, ja aukaisten silmänsä näki hän
nuoren päällikön seisovan kumartuneena hänen puoleensa.

»Hugh! Valkoinen veljeni ei ole kelvollinen kulkemaan erämaassa», sanoi
hän. »Hän nukkuu liian kauan ja liian sikeästi. Ilman Ellinipsicoa hän
ei olisi milloinkaan herännyt.»

»Kuinka! Mitä tarkoitat?» kysyi Jack nousten istumaan ja hieroen
silmiään.

Hänen oli niin kylmä, että häntä värisytti, ja aluksi ei hän voinut
muistaa, missä hän oli. Täysikuu kumotti pilvettömältä taivaalta ja
sen valossa Jack yhdellä silmäyksellä tunsi paikan, ja hypäten pystyyn
kiiruhti hän pyssy kädessään intiaanin jälkeen, joka ontui rantaa alas
maihinnousupaikalle viitaten Alleynea seuraamaan.

»Katso!» huusi hän viitaten leveälle joelle, joka äkkiä ilmestyi heidän
eteensä puiden välistä. »Mitä veljeni noista ajattelee?»

Jack katsoi sinne, minne hänen kumppaninsa ojennettu käsi osoitti, ja
hämmästyksen ja pelon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kuusi tahi
seitsemän tummaa esinettä näkyi kuun hopeoimalla virralla, ja nuo
esineet näyttivät tulevan heitä kohti.

»Kanootteja, kautta Pyhän Yrjänän!» kerkesi hän vain sanoa, kun
Ellinipsico puolittain työnsi hänet heidän pieneen alukseensa.

Hetkistä myöhemmin kiisivät he mahdollisimman nopeasti pienempää saarta
kohti, pysytellen sadan kyynärän päässä eteläisestä rannasta ja hiukan
alempana. Ellinipsico meloi sen saaren synkässä varjossa, josta he
olivat poistuneet, niin kauan kunnes sen metsä oli kokonaan heidän ja
vihollisen laivaston välillä. Välimatka oli niin lyhyt, että pakolaiset
pääsivät muutamilla rivakoilla vedoilla uuteen turvapaikkaansa. Tässä
Jack ehdotti, että he jatkaisivat pakoaan mannermaalle, sillä hän ei
pitänyt noin itsepintaisten vihollisten läheisyydestä.

»Odota», oli nuoren päällikön rauhallinen vastaus, »Ellinipsico tahtoo
näyttää noille chickasaw-koirille, että haavoitettua pantteria ei ole
hyvä seurata sen pesään!»

Ihmetellen, mikä julma suunnitelma oli mahtanut syntyä hänen ystävänsä
aivoissa, hyppäsi Jack heti rannalle, kun he saapuivat saarelle. Hän
oli ihmeissään, kun shawnee ei seurannut häntä, vaan jäi kanoottiin
istumaan, mela kädessään.



XII.

SHAWNEEN KOSTO.


Alleyne ei ollut suinkaan epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän ei
voinut sille mitään, että hän oli levoton shawneen käytöksen takia.
Tämä oli melonut kanootin erään jyrkän kallion synkkään varjoon ja
istuen liikkumatonna kuin kuvapatsas katseli hän kiinteästi sitä saarta
kohti, josta he olivat juuri lähteneet.

Minkähänlaista sotajuonta hän mahtoi suunnitella?

Ennenkuin Jack oli päässyt tyydyttävään päätökseen, sattui melojen
selvä loiskinta hänen korvaansa, ja katsoen sinne päin, josta ääni
kuului, näki hän noin kuusi kanoottia, jotka olivat täynnä intiaaneja,
ilmestyvän suuremman saaren takaa. Ensin hän luuli niiden tulevan
suoraan hänen piilopaikkaansa, ja hän heittäytyi pitkälleen muutamien
mataloiden pensaiden taakse, mutta sitten hengitti hän jälleen, kun
hän näki niiden nopeasti kääntyvän siihen pieneen lahdelmaan, josta
he vasta olivat lähteneet. Jonkun aikaa heidän melansa välähtelivät
kuutamossa, mutta sitten katosivat he kokonaan metsäisten rantojen
tummaan varjoon.

Viimeinen kanootti oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ellinipsico
liukui varovaisesti piilopaikastaan ja tullen lähelle sitä paikkaa,
jossa Alleyne makasi, sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:

»Valkoinen veljeni pysyy nyt siellä, missä on. Chickasaw-koirat ovat
nyt Ellinipsicon ansassa!»

Ja ennenkuin hämmästynyt englantilainen oli ymmärtänyt noiden
kummallisten sanojen merkityksen tahi kerennyt mitenkään estää tuota
uskaliasta nuorta päällikköä, meloi hän jo nopein ja äänettömin vedoin
suurempaa saarta kohti. Kun hän katosi sen manalanmustaan varjoon,
niin kamala yksinäisyyden tunne valtasi Alleynen. Hän tunsi itsensä
niin äärettömän avuttomaksi, kun hän silmäili ympärilleen tuolla
parinkymmenen kyynärän levyisellä autiolla kalliolla, ja hän ymmärsi
olevansa kokonaan yhden miehen uskollisuuden varassa, erään intiaanin,
jota hän ei ollut eiliseen päivään saakka milloinkaan tavannut! Eikä
ainoastaan hänen uskollisuutensa, vaan myöskin hänen hyvän onnensa
varassa, sillä jos tuo rohkea nuorukainen epäonnistuisi uhkarohkeassa
yrityksessään, oli se nyt mikä hyvänsä, olisi hän siten ehdottomasti
vahvistanut heidän molempien tuomion.

Näissä synkissä mietelmissä tarkasteli tuo onneton luutnantti sitä
kapeata salmea, joka erotti saaret toisistaan. Joka hetki hän
odotti kuulevansa hurjan ulvonnan ilmoittavan, että Ellinipsico oli
joutunut vihollistensa kynsiin, samalla kun se olisi myöskin hänen
kuolinsoittonsa. Vaikka intiaanit eivät löytäisikään häntä heti, niin
kuinka voisi hän haavoitettuine olkapäineen uida pois saarelta? Hänellä
olisi silloin edessään Hobsonin pulma. Joko yrittää paeta antautumalla
hukkumisen vaaraan tahi jäädä sinne, missä oli, ja nääntyä nälkään.

»Halloo! Mikä tuo on?»

Tämä huudahdus pääsi hänen huuliltaan melkein tahtomattaan, kun
pitkulainen, tumma esine vähitellen ilmestyi vastapäisen rannan
synkästä pimennosta ja uiskenteli häntä kohti. Se oli kanootti, eräs
tyhjä kanootti! Kun kuun kirkas valo vielä vahvisti sen todeksi, niin
Jackin rohkeus vaipui. Näytti siltä kuin hänen pahimmat aavistuksensa
olisivat käyneet toteen, ja hänen punainen ystävänsä olisi joutunut
surman suuhun tahi vangiksi.

Huomatessaan, että kanootti ajelehti häntä kohti, juolahti epätoivoinen
keino Jackin hämmästyneeseen mieleen. Hän aikoi hypätä jokeen ja
vallata pienen kanootin sen ohikulkiessa ja siten varata itselleen
yhden paon mahdollisuuden. Siinä samassa kanootti oli jo saaren
kohdalla ja tuskin kymmenen kyynärän päässä siitä. Päästäen pyssyn
kädestään syöksyi hän veden rajaan, mutta kun hän viipyi hetken
arvioidakseen välimatkan ennen sukeltamistaan, niin toinen samanlainen
esine kiinnitti hänen huomionsa. Ensimmäistä tyhjää kanoottia seurasi
nyt toinen! Ja näkikö hän unta? Seisoessaan siinä vielä hämmästyneenä
ja ihmeissään näki hän kolmannen, neljännen ja viidennen kanootin
ajelehtivan kuun hopeoimaa virtaa alaspäin, kaikki yhtä tyhjinä ja
hylättyinä kuin ensimmäinenkin.

Silloin hänelle selveni kaikki. Nuoren shawneen yritys ei ollut
epäonnistunut. Hän oli kokenut, kuvaannollisesti puhuen, ansansa, jonka
hän oli virittänyt vihollisilleen sillä aikaa kuin he olivat saarella
etsimässä haluamiaan uhreja!

Ja ikäänkuin vahvistaakseen tämän johtopäätöksen ilmestyi tuo nuori
päällikkö samassa nopeasti meloen saarta kohti jäljellä olevat
chickasawien kanootit perässään.

»Hyvä, hyvin tehty!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan tämän
tilanteen onnellisen käänteen johdosta. »Hyvä, sinä urhea punainen
veljeni!»

»Voo—oo—hoop! Voo! Kajahti riemuitsevasti vastaan shawneen sotahuuto.
Vaikka se olikin kaikuva ja kova, hukkui se kuitenkin siihen raivon ja
pelon ulvontaan, joka samassa kuului viereiseltä saarelta.

Chickasawit olivat huomanneet heille tehdyn kepposen ja olivat melkein
hulluina voimattomassa raivossaan ja pelossaan.

Riemuitsevalla katsannolla laski shawnee kanoottinsa saaren rantaan, ja
hypäten rannalle hän tarttui sydämellisesti Jackin ojennettuun käteen.

»Ellinipsico on pitänyt sanansa», sanoi hän. »Chickasawit ovat
satimessa. He eivät enää meitä häiritse.»

»Mutta ethän voi mitenkään jättää heitä nälkään kuolemaan!» huudahti
Jack. Saman kohtalon oli Jack muutamia minuutteja aikaisemmin luullut
lopulta odottavan itseään, ja se teki hänet ihmeellisen sääliväiseksi.

Nuori päällikkö hymyili ivallisesti.

»Chickasawit eivät ole lapsia», sanoi hän. »He uivat maihin. Mutta
valkoinen veljeni kiiruhtakoon nyt, sillä he voivat vielä tavoittaa
meidät.»

»Ugh!» huudahti Ellinipsico paljon merkitsevästi, juuri kun Alleyne
aikoi vastata, ja kohottaen pyssynsä hän laukaisi nopeasti tähdäten
joukkoon mustia päitä, jotka äkkiä ilmaantuivat kuun valaisemaan
paikkaan virralla saarien välissä.

Jack tunsi vaistomaisesti, että ne olivat heitä kohti uivia intiaaneja,
jotka epäilemättä nyt tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen yllättää
nuorukaiset, ennenkuin he lähtivät saarelta, tahi joka tapauksessa
koettaa vallata yhdenkään kanootin takaisin.

»Kunniani kautta, emme saa hukata hetkeäkään!» sanoi Jack, kääntyen
ottamaan omaa pyssyään, samalla kun Ellinipsico kiiruhti irroittamaan
nuoraa, jolla kanootit oli kytketty toisiinsa.

Alleynen ihmeeksi työnsi intiaani heidän oman kanoottinsa menemään
ja istuutui paljon suurempaan Chickasawin sotakanoottiin viitaten
Jackille, että hän tekisi samoin. Mutta aikaa ei voinut enää tuhlata
selityksiin, sillä shawneen tulesta huolimatta vihollinen lähestyi
nopeasti. Jack kapusi kiireesti vieraaseen kanoottiin ja istuutui
perään pyssy kädessään.

»Hyvä on, antaa mennä!» huudahti hän katsellen pelokkaasti noita tummia
uimareita, jotka olivat niin lähellä, että heidän silmänsä näyttivät
tuijottavan suoraan häntä kohti.

Nuorella päälliköllä oli mela valmiina lähtöä varten, mutta pysyen
aivan liikkumatonna katseli hän tarkkaavaisesti heitä seuraavia
punanahkoja. Sitten kuin ne olivat noin keihään mitan päässä
kanootista, meloi hän hitaasti keskelle jokea, huudellen heille
pilkkasanoja heidän omalla kielellään.

»Chickasawit eivät ole viisaita ollessaan niin kovin vieraanvaraisia.
He antavat parhaat kanoottinsa viholliselleen turvautuen itse veteen
kuin myskirotat. Oh! He ovat aivan liian jalomielisiä, kun ovat niin
kaukana kotoaan. Ellinipsico jättää heille oman kanoottinsa. Se on
tosin pieni, mutta luultavasti he eivät halveksi sitä!»

Kiukkuinen ja raivostunut ärjyntä ilmaisi, kuinka katkerasti nuoren
shawneen pilkka oli loukannut heitä, ja muutamat etummaisista koettivat
aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla saada kiinni kanootista. Mutta
Ellinipsico oli varuillaan, ja muutamin voimakkain vedoin teki hän
kaikki yritykset tyhjiksi, samalla kun Jack oli pyssy kädessään valmis
antamaan kuoliniskun jokaiselle, joka tuli liian lähelle.

Huomattuaan riistan olevan mennyttä kääntyivät nuo nolatut ja
uupuneet chickasawit takaisin ja lähtivät uimaan pientä saarta kohti,
samalla kun tuo riemuitseva shawnee päästi ilonsa valloilleen hermoja
tärisyttävillä sotahuudoilla meloessaan verkalleen myötävirtaan.

Ennenkuin heidän saarensa uusine asukkaineen katosi näkyvistä, huomasi
Jack intiaanien ottavan kiinni heidän sinne jättämän kanootin, ja
hän oli siitä ikäänkuin hyvillään. Kun kanootti kantoi vain kaksi
henkeä, niin sillä oli mahdotonta jatkaa takaa-ajoa, mutta sillä nuo
masentuneet intiaanit saattoivat siirtyä onnellisesti, vaikka hitaasti,
saaresta mannermaalle.

»Nyt minun valkoinen veljeni voi jatkaa yöllistä untaan», huomautti
shawnee, kun hän lopulta väsyi huutamaan voiton huutojaan. »Meidän ei
tarvitse enää pelätä noita chickasaw-koiria.»

Intiaani puhui totta, ja vaikka Jackia halutti kysyä häneltä Kentonin
kohtaloa, niin hän ei voinut vastustaa kehoitusta levätä nyt, kun
tilaisuutta oli, ja hän tarvitsikin lepoa. Jack uskoi Kentonin
joutuneen jommankumman intiaanijoukon vangiksi. Sitä paitsi oletti hän
aivan oikein, että tuo nuori päällikkö oli vielä liiaksi innostunut
viimeisten tuntien jännittävistä tapahtumista voidakseen keskustella
vakavasti hänelle aivan vieraan miehen kohtalosta. Näin ajatellen ja
nähdessään, että intiaanilla oli täysi työ pitää vaaria ajelehtivista
kanooteista, puunrungoista tahi muista kulun haittana olevista
esteistä, hän päätti paneutua levolle, ja oikaisten itsensä täyteen
pituuteensa kanootin pohjalle hän nukahti heti virkistävään uneen.

Nyt kului matka paljon nopeammin myötävirtaan, ja Jack oli tuskin
vaipunut suloiseen tietämättömyyteen kaikesta, kun kanootti alkoi
hypellä suuren Ohio-virran levottomilla laineilla. Ellinipsico ei
ollut tuota jäntevää metsästäjää huonompi meloja, ja tämä kanootti oli
suuremman kokonsa ja paremman muotonsa puolesta turvallisempi virran
kiivaissa pyörteissä.

Kuinka vähän tuo nukkuva nuorukainen olisi voinut aavistaakaan,
että kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli tuon
urhoollisen Kentonin keralla pyrkinyt Cumberland-jokea ylös, hän nyt
palaisi pääjoelle ilman uskollista toveriaan ja shawnee-intiaanin
melomassa chickasawien sotakanootissa! Ja yhtä merkillistä oli se, että
hänen ja tämän nuoren päällikön välille oli samassa lyhyessä ajassa
kehittynyt mitä hellin ystävyys, jota yhdessä kestetty kuolemanvaara
vieläkin lujitti. Se olikin liikuttava tapaus noiden Lännen erämaiden
säälimättömissä ja kovissa oloissa.

Shawneen tarkoitus oli päästä omille alueilleen mahdollisimman pian,
ja sentähden oli hän laskenut Cumberland-jokea myötävirtaan, kun taas
Jackin matkan suunta olisi ollut päinvastainen, mutta siitä intiaani
ei tiennyt mitään, sillä Jack ei ollut lausunut mitään toivomuksia
matkan suuntaan nähden. Intiaani käänsi siis empimättä kanoottinsa
vastavirtaan ja ohjasi keskelle leveätä Ohiojokea.

Hän tiesi aivan hyvin, että voidakseen päästä Pickaway-tasangolle ja
heimonsa majoille, piti soutaa kiinteästi vastavirtaan niin kauan
kunnes hän saapuisi Sciota-joen suuhun, jonka varrella noin sata
penikulmaa ylöspäin Chillicothe sijaitsi.

Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta
kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli
helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia
vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista
ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja
uupumattomasti tunti tunnin perästä.

»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin
nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa
nuorukaista.

Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.

»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja
huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla
jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja
kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin
hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta
kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien
liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja
hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»

»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella
äänellä.

Intiaani hymyili jälleen

»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»

»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.

Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää
ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia
urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.

»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin
ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen
kanootin rantaan.

Puhe ruoasta sointui kauniilta Jackin korvissa hänen pitkän paastonsa
jälkeen, ja tahtomattaan hänen silmänsä hakivat ikäänkuin jotakin
vahvistusta lupaukselle tulevasta ateriasta.

Hänen ei tarvinnut katsoa kauan, sillä kanootin keulassa, puolittain
piilossa shawneen notkean vartalon takana, oli hirvenvasikan ruho.
Oliko ihme, jos vesi valahtikin tuon nälkäisen luutnantin suuhun hänen
odottaessaan niin hienoa paistia.

Tuntia myöhemmin, kun he levähtelivät vähän aikaa vahvan aterian
jälkeen, oli Alleynella sopiva tilaisuus tehdä punaiselle ystävälleen
muutamia kysymyksiä.



XIII.

ERÄÄN HIRVIJAHDIN SURULLINEN LOPPU.


Tuloksena keskustelusta shawneen kanssa oli, että Jack tunsi olevansa
paljon toivorikkaampi ystävänsä Simon Kentonin kohtaloon nähden ja että
hänen kunnioituksensa intiaania kohtaan yhä kasvoi.

Kävi ilmi, että viimemainittu oli tullut suuren shawneejoukon kanssa
Kentuckyn alueelle metsästämään. Metsästys oli onnistunut jotensakin
hyvin, ja he olivat olleet paluumatkalla pohjoiseen päin, kun
Ellinipsico kahden toverinsa keralla oli jäänyt lopettamaan erään
pantterin nylkemistä, jonka he olivat tappaneet.

Heidän sitä tehdessään hyökkäsi joukko chickasaw-intiaaneja odottamatta
heidän kimppuunsa. Nuoren päällikön molemmat toverit lyötiin heti
kuoliaaksi, ja hän itse haavoittui vaikeasti sotatapparan iskusta
murtautuessaan piirittävien vihollisten ketjusta karkuun. Iskien
hyökkääjät syrjään onnistui hänen jättää chickasawit joksikin ajaksi
jälkeensä, kunnes hän veren vuodosta heikontuneena ei jaksanut enää
juosta kyllin nopeasti. Hän kääntyi päin vihollistaan, ja ampuen
lähimpänä olevan vainoojansa kuoliaaksi hän pyrki taistellen eteenpäin
toivoen kohtaavansa heimolaistensa pääjoukon. Mutta se meni hänen
voimainsa yli, ja jos Jack ei olisi ajoissa joutunut apuun, niin hän
olisi varmasti ollut mennyttä miestä. Hengestään sai hän kiittää tuota
valkoista nuorukaista, eikä hän unhottaisi sitä milloinkaan.

Tällä sivistymättömällä intiaanilla oli eräs hyve, joka on hyvin
harvinainen sivistyneidenkin ihmisten keskuudessa, nimittäin
kiitollisuus. Siihen perustui se lisääntyvä toivo, joka oli herännyt
Jackin sydämessä kadonneeseen metsästäjään nähden. Ei voinut juuri
muuta epäillä kuin että hän oli joutunut shawnee-soturien vangiksi, ja
Ellinipsico oli luvannut panna kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen
hänet vapaaksi. Hän tiesi, ettei metsästäjän tarvitsisi kärsiä
mitään pahoinpitelyä matkan varrella Chillicotheen, tuohon suureen
shawnee-kaupunkiin, ellei hän yrittäisi päästä vangitsijoiltaan pakoon.
Viimemainituilla oli kannettavanaan paljon puhvelin ja hirven lihoja
ja nahkoja ja muuta metsänriistaa, jota he olivat saaneet retkellään,
jonka tähden he eivät voineet kulkea nopeasti. Ellinipsico luuli
sentähden pääsevänsä Chillicotheen samaan aikaan kuin hekin, ja kun
hänen isänsä Cornstalk oli heimon mahtavin päällikkö, niin hän toivoi
isänsä vaikutusvallan avulla voivansa vapauttaa valkoisen metsästäjän.

Kaikilla tällaisilla tyynnyttävillä todisteluilla ja arveluilla
vaikutti tuo nuori päällikkö syvästi valkoiseen ystäväänsä, kun he
päivä päivältä ja viikko viikolta hitaasti mutta varmasti matkasivat
Ohio-jokea ylöspäin.

Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen
olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa,
ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti
heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi
chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.

Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä
hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia
puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi
ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika
kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän
matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin
pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä
vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma
Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian
muuttuva.

He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he
eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun.
Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi
Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia
suolalähteitä.

»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan
suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman
suolaa!»

»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas
kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle
rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»

Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja
pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa
tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät
aamunkoitossa metsästämään.

Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän
aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi
lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi
Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän
otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja
aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua
maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin
näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä
mistään esteistä huolimatta.

Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico
hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan
jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan.
Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen
huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka
pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään
suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.

Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack
seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa
pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani
vaipui voihkaisten maahan.

Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta
juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan
puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän
ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli
ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena
punaisen ystävänsä haavaa.

»Takaisin, roisto!» karjaisi Alleyne kohottaen pyssynsä poskelle, »tahi
teen saman teille, minkä teitte minun toverilleni.»

Hänen ei kumminkaan tarvinnut toteuttaa uhkaustaan. Hämmästynyt
metsästäjä laski heti aseensa ja äkkiä pysähtyen jäi ymmällään
tuijottamaan puhujaan.

»Pyydän anteeksi, vieras; minä erehdyin kaikesta päättäen!» huudahti
mies.

»Erehdyitte!» kertasi Jack vimmoissaan. »Te olette tappanut teitä
paremman miehen ilman mitään syytä ja ilman minun väliintuloani olisi
teillä nyt hänen päänahkansa! Hiljaa, senkin roisto!» jatkoi hän yhä
yltyen, kun mies yritti selittää asiaa tahi jotenkin puolustella
itseään. »Sellaista raukkamaista käytöstä ei voi puolustaa. Juuri
tämmöiset häikäilemättömät murhat katkeroittavat punaisia miehiä
ja aiheuttavat heidän keskuudessaan meitä kohtaan vihollisuutta ja
kostonhimoa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että he, villejä kun ovat,
kostavat kaikenlaisilla väkivallan töillä ja murhilla milloin vain
tilaisuutta sattuu!»

Metsästäjä seisoi hiljaa ja häpeissään uskaltamatta enää keskeyttää.
Hän odotti vaieten kunnes nuori englantilainen oli purkanut enimmän
vihansa ja kohdistanut huomionsa ja tarmonsa haavoittuneen auttamiseen.
Karkean näköinen vieras mies otti uumiltaan silkkiliinan ja repäisten
sen kahtia teki hän siitä siteen, jolla hän huolellisesti ja taitavasti
sitoi kuulan tekemän haavan. Tämän tehtyään hän ryhtyi koettelemaan
potilaansa valtasuonta ja laittoi hänet mukavaan asentoon. Jack
kiiruhti sillä aikaa lähimmälle purolle vettä noutamaan, jota hän toi
joen läheltä löytämässään puhvelin sarvessa.

»Hän on tullut tuntoihinsa ja kahden viikon kuluttua hän on terve»,
sanoi metsästäjä ottaen sarven Alleynen kädestä ja pirskoittaen vähän
vettä nuoren päällikön kasvoille.

»Eikö hän olekaan kuollut? Uskotteko hänen todellakin paranevan?»
huudahti Jack, ja kaikki hänen vihansa unhottui kuullessaan nämä
toivorikkaat sanat, jotka kevensivät hänen mielensä ja tekivät hänet
iloiseksi.

»Kuollutko! Ei hän ole kuollut», vastasi metsästäjä. »Intiaanit
sietävät paljon ja onneksi minun kuulani ei ole rikkonut valtimoita.
Mutta hän tarvitsee hoitoa. Viekäämme hänet uudisasutukselle», lopetti
hän ratkaisevasti.

»Mille uudisasutukselle?» kysyi Jack kummastuneena. »Emme tiedä siitä
mitään, niin että varmaankin laskette leikkiä!» sanoi hän terävästi
ja hänen silmänsä leimahtivat vihaisesti tämän sopimattoman pilanteon
tähden, kuten hän luuli.

»Se ei ole mitään pilaa, herra, vaan vahva hirsinen varustus,
ensimmäinen Kentuckyssä. Päällikkömme mukaan nimitämme sitä
Harrodsburgiksi.»

»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.

»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.

»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä
läpitunkevasti.

»Niin, herra.»

»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»

»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta,
niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.

»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen
heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.

»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte
kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.

»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten
saatte kertoa, miksi tämän teitte.»

»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä
kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin
toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin
matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen
laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen
tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon
puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat
samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi
metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja
pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin
korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin
jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden
intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt.
Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli
saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras,
intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin
kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill
Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että
minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»

»Joka tapauksessa on nyt tapahtunut erehdys», vastasi Alleyne, ja mitä
sukkelammin voimme saattaa toveriparkani johonkin majaan, niin sen
parempi se on hänelle. Kuinka kaukana olemme Harrodsburgista?»

»Seitsemänkymmentä penikulmaa luultavasti. Mutta voisimme tehdä lautan
ja viedä hänet perille jokea myöten. Se on kyllä kiertotie, mutta
meille helpoin.»

»Meillähän on kanootti, jolla tulimme tänne», vastasi Jack. »Se on
kätkössä jokirannassa törmän alla, niin että lauttaa meidän ei tarvitse
tehdä.»

»Kas sellainen onnenpotkaus!» huudahti metsästäjä.

»Nyt laitamme paarit ja kannamme hänet takaisin. Metsästyksenne
pilasin, nuori mies, mutta minulla on tuolla kalkkunakukko ja olen
iloinen voidessani jakaa sen kanssanne.»

Sanottuaan sen meni metsästäjä heinikkoon ja palasi heti takaisin
oivallinen villi kalkkunakukko olallaan. Tuon erinomaisen paistin
näkeminen kiihoitti Alleynen ruokahalua ja kuin yhteisestä sopimuksesta
molemmat miehet alkoivat laittaa tulta ja valmistaa kalkkunaa.
Metsästäjä huomautti, että se voi kyllä paistua sillä aikaa kuin he
laittavat paareja.

Puolipäivä oli jo mennyt, kun haavoittunut intiaani lopultakin oli
hyvässä turvassa kanootissa, ja matka Harrodsburgiin aloitettiin. Matka
osoittautui olevan enemmän hidas ja työläs kuin jännittävä, sillä virta
oli vahva eikä mitään vihollisia näkynyt. Shawneen haavan parantuminen
edistyi tyydyttävästi, ja neljäntenä iltana saavuttiin vastaperustetun
uudisasutuksen lujille varustuksille.

Aurinko oli laskenut vähän aikaa sitten, ja kylän luja paaluaitaus
näkyi epäselvästi sumuisessa hämärässä, kun väsyneet matkamiehet
lähestyivät maihinnousupaikkaa. Metsästäjän kimeään vihellykseen
vastattiin paaluaitauksen sisäpuolelta, ja hetkistä myöhemmin
oli äänestä päättäen raskaasti teljetty portti auki päästääkseen
heidät sisään. Kanootin keula oli noin kahden aironmitan päässä
kaitaisesta puulaiturista, jota myöten pääsi syvän veden ja kuivan
maan välissä olevan liejuisen paikan yli. Nuori shawnee lepäsi perässä
muutamilla hirvennahoilla, ja Jack oli keulassa polvillaan valmiina
tarttumaan laituriin heti kun hän ylettyisi, kun metsästäjä lakkasi
äkkiä melomasta. Hän katseli kiinteästi jotakin heidän edessään
ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi veteen, päästäen
puolittain tukahdetun hätähuudon ja alkoi uida nopeasti vastapäiselle
rannalle.

»Hei! Mikä on hätänä? Mihin menette?» huusi Jack toinnuttuaan
hämmästyksestään.

Ainoastaan haavoittunut nuorukainen kanootin perässä vastasi hänelle.

»Valkoinen metsästäjä on pelkuri raukka», sanoi intiaani koettaen
kohottaa päätänsä voidakseen nähdä laidan yli. »Hän näki jonkun
vihollisen ja tahtoi pelastaa itsensä. Valkoinen veljeni ottakoon melan
ja melokoon takaisin joelle.»

Sanat oli tuskin sanottu, kun Jackin korvaan sattui muita ääniä,
ja katsellen rannalle hän huomasi tummia olentoja joukoittain
hiipivän rannalle maihinnousupaikkaa kohti. Samassa huomasi hän
muutamia pienempiä esineitä veden pinnalla, joiden hän otaksui
olevan samanlaisten tummien uimamiesten päitä ja hartioita ja jotka
olivat vain jonkun kyynärän päässä kanootista. Yhtäkkiä hänelle tämä
kaikki selvisi kuin leimauksena. Olennot olivat intiaaneja, jotka
valmistelivat hyökkäystä varustuksen kimppuun. Kanootin saapuminen
valkoisine miehineen oli antanut intiaaneille aiheen muuttaa
suunnitelmaansa hyökätä varustusta vastaan pimeän tultua. Sen sijaan
he yrittäisivät päästä sisään saapuneille valkoisille miehille avatun
portin kautta ja näiden mukana.



XIV.

RAIVOISA TAISTELU.


Alleynella oli jo mela kädessään, ja jos hän olisi seurannut nuoren
päällikön neuvoa, olisivat he jo olleet keskellä jokea ja pelastuneet
uhkaavasta vaarasta. Mutta tälläkin jännittävällä hetkellä kykenivät
toiset asianhaarat eikä ainoastaan hänen oma henkilökohtainen
turvallisuutensa vaikuttamaan häneen.

Oli aivan selvää, ettei pienen varustuksen asukkailla ollut
aavistustakaan väijyvistä intiaaneista, sillä hän saattoi kuulla,
kuinka heitä muutamia tuli puhellen ja naureskellen toveriaan vastaan.
Ja epäilemättä oli tämän näköjään vaaraton paluu ja hyvin tunnettu
merkinanto osaltaan vähentänyt heidän valppauttaan, karkoittaen
hetkeksi tuon ainaisen epävarmuuden tunteen, joka on rajaseudun
elämälle niin erikoista ja joka myös tekee sen vastenmieliseksi.

He eivät olisi suinkaan osanneet kuvitellakaan, että heidän uskottu
toverinsa oli paennut antamatta heille vähintäkään tietoa heidän
väijyvästä vihollisestaan, siten vain turvatakseen oman pakonsa.
Voisiko hän, Jack Alleyne, englantilainen, erään kykenevimmän ja
uljaimman kenraalin poika Englannin kuninkaan armeijassa, seurata noin
huonoa esimerkkiä? Ei, vaikka hän siten olisikin voinut pelastaa omansa
ja haavoittuneen kumppaninsa päänahat. Hän päätti jotenkin varoittaa
noita ihmisiä, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa, vaikka oman
henkensä kaupallakin.

Semmoinen oli luutnantin sankarillinen päätös, mutta kuinka oli
se pantava toimeen. Olisi ollut kylläkin helppoa ja verrattain
vaaratontakin antaa hälyytys huutamalla: »Intiaaneja! Intiaaneja!» niin
kovasti kuin vain jaksoi, ja se olikin hänen ensi ajatuksensa. Mutta
mietittyään vähän pääsi hän yhä enemmän varmuuteen siitä, että voisi
tapahtua kamala erehdys. Ensinnäkin hänen vieras äänensä hämmästyttäisi
noita metsästäjiä tahi saattaisi heidät otaksumaan, että ainoastaan
häntä vaara uhkasi joidenkin väijyvien intiaanein puolelta. Siten
voisivat jo portin ulkopuolella olevat lähteä jokirantaan auttamaan
häntä ja samoin houkutella varustuksen muutkin puolustajat paikoiltaan
pois. Näin voisi hän, sensijaan että varoittaisi noita vaaran uhkaamia
asukkaita, saattaa heidät varomattomuudellaan vihollistensa käsiin.
Ehkä ei kävisikään näin onnettomasti, mutta hälyytys ilmoittaisi
intiaaneille, että heidän läsnäolonsa oli huomattu, ja kiiruhtaisi
heitä hyökkäämään juuri silloin kun puolustajat olivat siihen aivan
valmistumattomia. Myöskin täten tuo hälyytys voisi syöstä heidät
perikatoon.

Niin perusteltuja ja johdonmukaisia kuin nämä mietteet näyttävät
olevankin, niin ne välähtivät Jackin päässä sillä lyhyellä ajalla, joka
kului metsästäjän häpeällisestä paosta siihen, kun Jack tarttui melaan
ja rupesi ohjaamaan kanoottia.

Jos tuo nuori sotilas olikin hieman hidas suunnitelman teossa, niin
hän oli sitä nopeampi ja päättäväisempi sen toimeenpanossa, kun se
kerran oli valmis. Sillä hetkellä ainakin oli hänestä vaikein kohta
se, että hänen täytyi jättää punainen ystävänsä oman onnensa nojaan.
Mutta ajateltuaan, että häntä ei voinut vaara uhata, sillä hän oletti
aivan oikein, että hänen edessään olevat soturit kuuluivat joko miami,
shawnee, wyondot, delaware tahi johonkin muuhun pohjoiseen heimoon,
jotka kaikki olivat liitossa keskenään, rauhoittui hän aivan kokonaan.
Kylän asukkaita uhkasi sitävastoin hirmuinen vaara.

Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä
heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat
varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun,
niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit
tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin
lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa
nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.

Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma
jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä
intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi
pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja
vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat
jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen
pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti
kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin
kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.

Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata
varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien
olentojen väijyvän tien molemmin puolin.

Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain
odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja
ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.

Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja
Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät
milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan
käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että
he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt
heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään,
ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella
muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä
vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien
vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen,
jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla,
hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin
hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven
nopeudella juoksemaan varustusta kohti.

»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi.
»Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»

»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko,
joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä
sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi
varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.

Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin
keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä
kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa
kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki
lihaksensa päästäksensä sinne.

Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää
luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin
tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu
puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja
porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.

Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan
heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään
onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein
kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat
alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän
vihollisesta.

Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja
jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen
ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni
sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen
käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus
olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja
hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin,
Watangan kauniin tytön kuvan.

Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein
sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen
ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat
päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta
hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä
ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä
hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon
enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan.
Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.

Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina
viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon.
He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän
paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta
aitaukselle.

»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen
ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään,
joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein
ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen
paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.

Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään
paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita
sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne
takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla
ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.

»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva
huutonsa.

Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat
tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia
tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan
kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa
käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne
kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.

Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä
johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle
aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen
aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä
varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin.
Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti
pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin
maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt
käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan
päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua
valkoisen vastustajansa armoille.

»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti
Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.

Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein
samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin
eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.

»Joka mies ampuma-aukolleen ja antakaa heille pieni
jäähyväistervehdys!» huusi päällikkö. Ensi kerralla ajattelevat
he asiaa kaksikin kertaa, ennenkuin uudistavat hyökkäyksensä
Harrodsburgiin.

Vähän myöhemmin paukkuivat pyssyt, kun jokainen ampuja kiiruusti
tähdäten laukaisi pimeyteen, johon punanahat olivat jo kadonneet.
Sitten he raivasivat risukasat portin edustalta pois ja veivät ne
polttopuiksi majoihinsa.

Toisten hoidellessa haavoittuneita tovereitaan laittoivat toiset
yksinkertaisen aterian karhunpaistista tahi hirvenlihasta. Korkea
paaluaitaus oli ollut niin hyvä suoja, että vain neljä oli haavoittunut
eikä yksikään vakavammin.

Asetettuaan vahdit porttitorneihin ja paaluaitauksen kulmauksiin valvoi
Harrod, että heidän toveriparkansa, jonka intiaanit tappoivat portin
edessä, sai kunnioittavan hautauksen. Hänelle valmistettiin soihtujen
valossa viimeinen leposija jonkun askeleen päähän portista oikealle.

»Nyt, nuori ystäväni, saatte kertoa minulle, ketä minun on kiitettävä
niin hyvään aikaan annetusta varoituksesta ja avusta?» sanoi Harrod
hautaustoimituksen päätyttyä katsellen hilpeästi Alleynea.

»Nimeni on Alleyne», vastasi Jack tarttuen metsästäjän ojennettuun
käteen. »Mutta ei kestä kiittää. Olen niin iloinen päästyäni jälleen
valkoisten miesten seuraan ja erittäinkin Johanna Harrodin isän
johtamalle uudisasutukselle.»

Tuo pitkä metsästäjä katseli kiinteästi vieraansa kauniita kasvoja
hänen puhuessaan, mutta kuullessaan viimeiset sanat tuli hän
huomattavan kiihkeäksi ja sanoi:

»Alleyne, Alleyne! Varmaankin olette se nuori englantilainen, josta
tyttäreni on minulle kertonut. Luutnantti Alleyne? Mutta minä en
voi käsittää, kuinka olette joutunut tänne», sanoi hän hämmästyneen
näköisenä. »Pelättiin teidän joutuneen chickasawien vangiksi.»

»Otaksumanne on oikea, mutta tänne joutumiseni on pitempi juttu»,
vastasi Jack.

»Teidän täytyy kertoa se minulle tuolla karhunpaistin ääressä, sillä
olen varma, että olette aikalailla nälissänne», vastasi Harrod mennen
edellä isompaan, ampuma-aukoilla varustettuun hirsimökkiin, joka oli
porttikäytävän vieressä. Tuli roihusi takassa, ja liekit valaisivat
alastonta huonetta, jonka ainoana kalustona oli kömpelö pöytä, neljän
tolpan nojaan kiinnitetty hirren puolikas sekä kaksi tahi kolme yhtä
alkuperäistä tuolia.

»Tuli on houkutteleva», huomautti Jack, ja seuraten isäntänsä
esimerkkiä pani hän pyssynsä nojalleen seinää vasten ja istui
kömpelölle tuolille.

»Luulenpa, ettette ole pitkiin aikoihin ollut katon alla», vastasi
Harrod täyttäen tina-astian kuumalla vedellä kattilasta, joka riippui
kettingissä avarassa piisissä.

»En sen jälkeen kuin lähdin chickasawien kylästä. Olin siellä vankina»,
vastasi Jack.

»Sitten ette ole käynytkään Watangassa ettekä ole nähnyt Johannaakaan
sen jälkeen kuin —»

»En sitten kuin piirityksen aikana», vastasi Jack melkein vapisten.
Häntä halutti saada tietää kaikki rakastettunsa kohtalosta, mutta
hän ei ollut oikein tahtonut uskaltaa kysyä tuolta kylmän ja tuiman
näköiseltä mieheltä edessään. Nyt tämä kysymys soi hänelle toivotun
tilaisuuden, ja hän jatkoi: »Uskon hänen voivan hyvin.»

»Niin luulen», vastasi metsästäjä lämpimästi. »Hän tulee tänne niin
pian kuin hän pääsee toisten mukana. Muussa tapauksessa olen luvannut
lähettää noutamaan häntä, kun varustukseni on valmis.»

»Mitä!» huudahti Alleyne kauhistuneella äänellä, »tuleeko tyttärenne
tänne, jossa intiaanit aina mellastavat? Ette varmaankaan voi sallia,
että hän antautuu niin hirveään vaaraan?»

»Oh, ennen kevättä olemme todennäköisesti karkoittaneet intiaanit, ja
vanha ystäväni Boon on luvannut tuoda hänet mukanaan, kun hän palaa
uudisasutukselleen oman perheensä kanssa. Niin kokeneen oppaan ja
holhoojan mukana ja sellaisessa seurassa on tyttäreni oleva täysin
turvassa. Sitäpaitsi tulee heitä olemaan niin suuri joukko, ettei
mitään häiriötä intiaanein puolelta ole pelättävissä.»

»Mutta kun hän tulee tänne, niin hänelle ei ole ketään toisia naisia
seuraksi», väitteli Alleyne edelleen, »ja minä pelkään hänen aikansa
tulevan pitkäksi ilman sopivaa seuraa tässä yksinäisessä paikassa!»

»Samaa minäkin sanoin hänelle», vastasi metsästäjä, »mutta siitä
huolimatta päätti hän tulla ja pyysi, etten kieltäisi häntä.»

»Hän on liian uhkarohkea ja liian velvollisuudentuntoinen!» huudahti
Jack kiivaasti. »Minä olisin —»

Keskustelu keskeytyi, sillä sisään tuli eräs mies kantaen toisessa
kädessään paria puulautasta ja toisessa puumaljaa, jossa höyrysi
joitakin paistin paloja, ja pian kävivät miehet metsästyspuukkoineen
tarmokkaasti käsiksi maukkaaseen ruokaan.

Vaikka olikin nälkäinen, ei Alleyne kuitenkaan voinut täysin nauttia
illallisesta ajatellessaan Johannan päätöstä seurata isäänsä tähän
vaaralliseen paikkaan. Hän ei voinut unhottaa Ellinipsicoa, jonka
puolesta hänen ei enää tarvinnut olla peloissaan, sillä Harrod oli
sanonut, että hyökkääjät olivat miameja, siis shawneitten liittolaisia.
Aamunkoittoon saakka ei päällikkö sallinut kenenkään poistua
varustuksesta.



XV.

KADOKSISSA JA LÖYDETTY.


Pitkä talviyö kului häiriöttä ja päivänkoitossa Jack kiiruhti
maihinnousupaikalle. Hän ei nähnyt mitään merkkiä kanootista, vaikka
hän haki syvät rannat tarkkaan ja tutki laiturin päästä päähän. Kas
tuossahan oli jotakin kanoottiin kuuluvaa: nahkahihnan pätkä, jolla
Jack oli kiinnittänyt pienen aluksen laituriin, riippui vielä tukin
ympärille sidottuna. Siinä oli selityksen avain. Hihna oli leikattu
kaikesta päättäen suurella kiireellä poikki ja sen olivat intiaanit
todennäköisesti tehneet hillittömästi paetessaan.

Nyt Jack varmaan tiesi, että nuoren shawneen olivat tämän ystävät
miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit,
saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät
tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.

Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien
käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä
Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa
Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa
olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi
muita tietoja isältään.

»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi
Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette
kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee
Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä
kerroin teille hänen tekevän.»

»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan
kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi
kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»

»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi
tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan
toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi
viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni
päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen
kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack
muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan,
mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä.
Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime
retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko
intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.

Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta
aivan toisella äänenpainolla.

»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin
pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään
ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla
kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi
sulaa hulluutta.»

Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan
hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen
päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran
toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka
tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis
epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt
Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista
vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen
onneton loppunsa todisti.

Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen
se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja
taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten
hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.

Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi
ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen
elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei
ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan,
vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi.
Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä
opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että
sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja
puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän
merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan
voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka
ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan
ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas
liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.

Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset
ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja
hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti
toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä,
olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.

Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin
kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona
kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa
metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se
oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa
varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli
perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli
Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen
oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle,
jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään
Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija
ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle
luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä.
Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta
punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat
kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä
vastaan.

»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti,
»että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät
muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko
he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit
olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He
omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa
olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää
heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet
työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston.
Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian
myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä
valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme.
Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»

Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui
kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta
suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen,
joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.

Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin
uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja
Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa»,
jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa
asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden
heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit
eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit
mahdollisesti tekisivät.

Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta
vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit
lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka
nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä
kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit,
mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja
väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne
cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.

Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne
saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa
oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat
ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine
karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin
huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen
jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten
Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri
osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan
Transylvaniaksi.

Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään.
Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs,
joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei
ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta
ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo
mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän
oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen
pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat
painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä
katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä,
ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun
hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään
häntä.

»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän
ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein
varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta
huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia
kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani
Cumberland-joella!»

»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella.
»Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen
kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut
äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta
kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte
kuulla», lopetti hän äkkiä.

»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä
teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen
tervehtinyt päällikköä.»

»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut
minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä
ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä
sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»

»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani
oikea. Haluaisin tietää —»

»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan
ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.

Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin
neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät
silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon,
kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies,
joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle
ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne
ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein
kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua
sellaiseen mieheen.

»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta
vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli
Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen
varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin
seuratkaa minua.»

Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda
vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan
hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen,
joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti
sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä.
Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia
hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan
metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton
ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He
istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään
piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun
huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa
pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa,
kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää
vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka
piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.



XVI.

KENTONIN SEIKKAILUT.


»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella»,
alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin
puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja
aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella
olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.

Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin
punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli
täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden
ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin
vangiksi.

Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka
palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on
otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan
taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina.
Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa
tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät
kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse
tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu
ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina
alkuunpanijoita.»

»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon
molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä
uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada
pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne.
Pyydän teitä jatkamaan.»

»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin,
että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin
kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin,
ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta.
Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut
siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi
paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta
vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä
opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en
voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä
kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän
pääkaupunkiinsa.»

»Enemmän kuolleena kuin elävänä, ajattelen», sanoi Jack
osaaottavaisesti.

»Olin hyvin kipeä ja verissäni, voitte uskoa, mutta shawneen rinnassa
ei ole hiventäkään sääliä. Vietettyäni kurjan yön vietiin minut aamulla
kujanjuoksuun.»

»Mitä se on?» kysyi Jack, kun Kenton pysähtyi hetkeksi. »Minulla on
ainoastaan hämärä aavistus tuon sanan merkityksestä.»

»Toivon, ettei kokemus sitä teille milloinkaan selittäisi», vastasi
metsästäjä. »Se on kauhea koetus ja aniharvat suoriutuvat siitä
hengissä. Kuvitelkaapas, että kylästä tuonne jalavaan ulottuisi
kaksinkertainen noin neljänsadan kyynärän pituinen rivi miehiä, naisia
ja lapsia, jokaisella aseena nuija, sotatappara tahi piiska, joilla he
koettavat lyödä teitä, kun juoksette rivien välitse!»

»Tahtoisin tulla heti ammutuksi, ennenkuin ryhtyisin siihen urakkaan»,
sanoi Jack.

»Niinpä kyllä, mutta intiaanit ovat siitä asiasta aivan eri mieltä»,
vastasi Kenton. »He koettavat saada teistä mahdollisimman paljon hupia,
ennenkuin teidät surmataan. Ellei teitä voida pakottaa kujanjuoksuun,
niin teidät poltetaan kidutuspaalussa tahi keksitään jotakin muuta
pirullisuutta tyydyttämään heidän kidutushaluaan.»

Alleyne ei vastannut. Hän ainoastaan ajatteli, kuinka tavatonta
ja kamalaa oli, kun ihmiset voivat löytää jotakin hupia toisten
kuolevaisten kärsimyksistä. Mutta niinhän sanotaan, että ihminen on
julmin ihmistä kohtaan!

»Vaikka olinkin jäykkä ja hellä joka paikasta», jatkoi metsästäjä,
»päätin myydä henkeni kalliisti. Kun lähtömerkki oli annettu, syöksyin
tuota elävää kujannetta myöten, joka ulottui neuvottelutalolle
saakka, hurjasti eteenpäin, sillä tiesin, että jos voisin päästä
neuvottelutaloon, olisin turvassa jonkun aikaa. Mutta välimatkat
riveissä olivat liian pitkät. Olin varma siitä, etten pääsisi
puolimatkaankaan, ennenkuin joku vainoojistani iskisi minut maahan.
Sentähden tein nopeasti rohkean suunnitelman. Kun sopiva tilaisuus
tuli, niin käännyin äkkiä syrjään ja, murtautuen vartioston lävitse,
syöksyin pakoon koko heimon seuraamana. Juoksin henkeni edestä,
ja väistäen jokaista, joka koetti estää minua, selvisin laumasta.
Jättäen takaa-ajajat jälkeeni syöksyin erään aukean poikki ja menin
neuvottelutaloon. Olin sillä kerralla päässyt leikistä muutamalla
iskulla.»

»Hyvin tehty!» huudahti Alleyne päästäen helpotuksen huokauksen.
»Niiden olisi pitänyt päästää teidät vapaaksi tuon urotyön jälkeen.»

»Ah, sitä he eivät todennäköisesti halunneet tehdä kaiken harmin
jälkeen, mitä olen heille tehnyt!» vastasi Kenton, »mutta siksi
päiväksi minut jätettiin rauhaan. Seuraavana oli aivan hiuskarvan
varassa, ettei minua poltettu paalussa. Piirissä istuen pitivät
päälliköt lyhyen neuvottelun minun kohtalostani, josta äänestettiin
sotanuijan avulla. Niiden mielipide, jotka löivät nuijan lujasti
maahan, oli se, että minut oli viipymättä poltettava, kun taas ne,
jotka vain kevyesti koskettivat nuijaa, olivat sitä mieltä, että sillä
kertaa oli sopivampi säästää minun henkeni. Onneksi näillä viimeisillä
oli enemmistö.

Sitten minua kuljetettiin kylästä toiseen kaikkien pohjoisessa asuvien
heimojen hupina», jatkoi Kenton. »Jokaisessa pysäyspaikassa minut
sidottiin paaluun, jossa sain olla naisten ja lasten pieksettävänä.
Minua rääkättiin kaikin tavoin. Ruudilla ladattuja pyssyjä laukaistiin
minun paljasta ruumistani vasten, silmiini heitettiin hiekkaa, kunnes
olin melkein sokea.

Eräänä päivänä tein epätoivoisen pakoyrityksen. Riistäydyin matkalla
vartijoiden käsistä ja juoksin penikulman metsien halki, mutta
onni näkyi minut hylänneen. Juuri kun olin täydellisesti jättänyt
vartijani jälkeeni, jouduin toisen intiaanijoukon kynsiin. Silloin
vaivuin lopultakin epätoivoon. Intiaanit maalasivat kasvoni mustiksi
merkiksi siitä, että minun oli kuoltava, ja minut tuomittiin paalussa
poltettavaksi. Melkein viime hetkellä kuitenkin pelastuin, kun vanha
ystäväni Logan, irokeesi, tuli avukseni puhuen puolestani niin
kauniisti, että shawneet taipuivat hänen pyyntöönsä sillä kerralla.
Erään toisen kerran sattui Simon Girty, tuo valkoinen petturi, olemaan
saapuvilla. Olimme kerran maailmassa työskennelleet yhdessä lordi
Dunmoren tiedustelijoina, ja harvinaisen myötätunnon liikuttamana
auttoi hän nyt minua.

Vähän aikaa sen jälkeen tarjosivat muutamat kauppamiehet, jotka
olivat sattuneet kuulemaan tukalasta tilastani, houkuttelevat
lunnaat intiaaneille, jos he päästäisivät minut vapaaksi. Kuitenkin
epäilen, tokko he olisivat päästäneet minua sillä, ellei eräs nuori
shawnee-päällikkö, suuren Cornstalkin poika, olisi saapunut kotiin ja
vaatinut, että minut vapautettaisiin.

»Hyvä!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan, jota hän tunsi
saadessaan niin pätevän ilmoituksen punaisen ystävänsä uskollisuudesta
ja kuullessaan hänen saapuneen onnellisesti shawneitten alueelle.
»Niin, se oli Ellinipsico», jatkoi hän, »muudan nuori päällikkö, joka
niin pitkät ajat jakoi metsän vaivat ja vaarat kanssani ja joka lupasi
tehdä kaikkensa vapauttaakseen teidät, jos vielä olisitte siellä hänen
saapuessaan Chillicotheen.»

»Sitten on hän pitänyt lupauksensa», vastasi Kenton, »ja kertomastanne
selviää nyt minulle hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Nyt
muistan todellakin hänen puhuneen jostakin valkoiselle veljelleen
antamastaan lupauksesta koettaa pelastaa minut, mutta olin niin
kiihtynyt poispääsyn mahdollisuudesta ja innoissani voidakseni
päästä mahdollisimman pian pois shawnee-kaupungista, että pelkään
kiinnittäneeni ainoastaan vähäistä huomiota nuoren päällikön sanoihin.
Kestämäni kärsimykset olivat panneet hermoni aivan piloille. Hän on
mitä kaunein intiaanien edustaja. Hänen vartalonsa on suora ja notkea
kuin pähkinäpuun vesa ja kasvojen ilme on niin avonainen ja kaunis,
etten ole milloinkaan nähnyt sellaista toisilla intiaaneilla, paitsi
Loganilla.»

»Niin, päällikkö oli varmasti Ellinipsico; olette kuvannut hänet
täydellisesti», vastasi Jack riemuiten ja lisäsi pienen vaitiolon
jälkeen: »Nyt haluaisin kuulla loput kertomuksestanne.»

»Siitä ei ole enää paljon jäljellä», vastasi metsästäjä. »Kauppamiehet
käyttivät hyväkseen heikkoa tilaani, sillä olin niin ruhjottu
ja pieksetty, että tuskin kykenin kävelemään, ja veivät minut
englantilaisten linjojen sisäpuolelle Detroitin luona. He toivoivat
saavansa palkinnon, kun toivat sellaisen vangin, joka kykeni antamaan
arvokkaita tietoja rajaseudun siirtokunnista. Kuitenkin oli se minun
onneni, että he niin menettelivät. Englantilaisten päällikkö oli kelpo
mies, ja häntä alkoi säälittää kurja tilani. Huomattuaan, etten ollut
halukas antamaan mitään uudisasutuksia koskevia tietoja, ei hän tehnyt
minulle mitään sen pahempaa, vaan määräsi minut sairaalaan, jossa
haavani parannettiin ja vammani hoidettiin. En voinut käyttää toista
kättäni, sillä eräs intiaani iski olkapääni vialle sotatapparallaan
juostessani kujaa eräässä miami-kylässä. Kun haava oli ollut
hoitamatonna niin kauan, niin tarvitsi se viikkoja parantuakseen.»

»Se on minusta kaikista ihmeellisintä, että kaiken kokemanne jälkeen
olette vielä elävien kirjoissa ja tässä kertomassa seikkailujanne»,
huudahti Jack.

»Niin, se onkin ihmeellistä», vastasi Kenton vakavasti, »kun otatte
huomioon, että kaiken kaikkiaan olen ollut kolme tuntia paaluun
sidottuna poltettavaksi tuomittuna ja yksitoista tuntia juossut kujaa!»

»Teille on suotu monta henkeä, kuten sananlaskussa sanotaan»,
huomautti tuo nuori upseeri taistellen liikutustaan vastaan ja
koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli todellakin enemmän liikutettu
Kentonin kertomuksesta kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kun tuo
kuuluisa metsästäjä neljä kuukautta aikaisemmin oli lähtenyt heidän
leiripaikaltaan Cumberland-joella, oli hän miehuutensa voiman ja
notkeuden kukoistuksessa. Nyt oli hän, vaikka oli saanut nauttia
jonkun viikon hyvinvointia, vain varjo entisestään. »Mutta toivon
hartaasti», jatkoi Alleyne koettaen hillitä ääntään, että voisin
taivuttaa teidät jättämään tämän vaarallisen elämän ja ottamaan paikan
kuninkaan palveluksessa. Menen takuuseen siitä, ettei isäni hukkaa
yhtään tilaisuutta voidakseen auttaa teitä eteenpäin. Ja oli miten oli,
niin kuninkaan puolue on mahtavan Englannin valtakunnan puolue, ja yhtä
hyvin amerikkalaisen kuin englantilaisenkin puolue», lopetti Jack.

»Hst! Ei ole hyvä puhua noin jossakin uudisasukkaan majassa», kuiskasi
Kenton. »Jos joku noista tuolla olisi kuullut sananne, niin voisi
siitä koitua ikävyyksiä. Itse olen minä ensi sijassa amerikkalainen
ja toiseksi englantilainen. Niin kauan kuin kuningas ei sorra meitä,
niin kauan voi hän pitää minua kuuliaisena alamaisenaan, mutta jos
häntä haluttaa rajoittaa vapauttamme, niin minä ja jokainen tosi
amerikkalainen on nouseva ja puolustava sitä kuolemaan saakka!»

Ei voinut erehtyä noiden sanojen merkityksestä, ja ensi kerran Jack
käsitti, kuinka auttamattomasti asiat oli saatettu kansalaissodan
partaalle, sen täydellisimmässä, laajimmassa ja katkerimmassa
merkityksessä. Jos huhuun saattoi uskoa, niin vihollisuudet olivat
todellakin alkaneet itäisissä maakunnissa, ja kerrottiin suuren
taistelun tapahtuneen Bunker Hill-nimisen paikan luona lähellä Bostonia.

Nuo huhut olivat onnettomuudeksi liiankin tosia, kuten Jack myöhemmin
sai tietää.

Kuten jokainen koulupoika tietää, oli riita alkanut siitä, että
Englannin hallitus koetti saada siirtokunnat maksamaan veroa. Kun
moitittava leimaverosääntö oli peruutettu, niin tehtiin uusi riidanaihe
panemalla tullimaksu kaikille tavaroille, joita ulkomailta tuotiin
maahan. Ne poistettiin jälleen vähän myöhemmin, paitsi teen tullia.

Tyytymättömyyden henkeä, joka oli kerran päässyt nousemaan, ei niin
helposti tukahdutettu. Siirtolaiset päättivät olla ennen ilman teetä
kuin maksaa mitään veroa siitä, ja huippuunsa kärjistyivät asiat,
kun muutamat uskalikot, intiaaneiksi puettuina, hyökkäsivät Bostonin
satamassa olevien teelaivojen kimppuun. He heittivät mereen kolmesataa
neljäkymmentä kolme laatikkoa tätä kallista tavaraa tuottaen siten
niiden omistajille kahdeksantoista tuhannen punnan vahingon!

Rankaisutoimenpiteitä seurasi ja Boston miehitettiin, mutta jos
Englannissa olisi ollut vallassa viisaampia neuvonantajia, olisi
sota ollut vieläkin vältettävissä. Kokoontuneet säädyt laativat tuon
kuuluisan »Declaration of Right», jossa vaadittiin etuoikeutettua
asemaa muiden Englannin kansalaisten rinnalla. Myös päätettiin lopettaa
kaikki kauppayhteys Englannin kanssa, kunnes heidän kärsimänsä
vääryydet oli hyvitetty.

Tämän kongressin päätöksiä, jotka esitettiin kuninkaalle, kannattivat
Englannin huomatuimmat valtiomiehet Chatham, Burke ja Fox, mutta se ei
merkinnyt mitään. Kuuluisa Benjamin Franklin, joka oleskeli Lontoossa
»Massachusetts House of Assambly» kauppayhtiön asiamiehenä, teki kaiken
voitavansa saadakseen sovinnon aikaan siirtokuntain ja Englannin
hallituksen välillä, mutta turhaan. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään.

Ja niin kävi, että huhtikuussa vuonna 1775 sota toden teolla alkoi, kun
kenraali Gage hyökkäsi Concord-kaupungin kimppuun, johon siirtokunnat
olivat koonneet aseita ja joukkoja. Tässä taistelussa nähtiin selvästi,
minkälaiseksi sodankäyntitapa oli tässä sodassa kehittyvä. Taistelutapa
erosi hyvin paljon sodankäynnistä Euroopassa, jossa taistelut yleensä
käytiin vain hyvin opetettujen ja hyvään kuriin tottuneiden joukkojen
kesken. Amerikan vapaussodassa taistelivat harjoitetut joukot
oppimattomia joukkoja vastaan, ja musketit ja pajunetit metsästäjäin
kuolemaa tuottavia rihlapyssyjä vastaan.



XVII.

YLLÄTYKSIÄ.


Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat
käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja
hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät
tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.

Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta
englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua
hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena.
Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis
nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen
rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien
kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua
kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan
saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä
sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen
poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.

Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja
ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman
päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan
muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen,
tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle
vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat
puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät
ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan
saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen
Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui
Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.

Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi
keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen
surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He
olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson
asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei
kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat
he intiaanijoukon saartamina!

»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan
ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten
pyssynsä joukon keskelle.

Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan
intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään
hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa,
mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin
ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti
taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että
ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa
avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin
kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi
ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen,
sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja
intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein
sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan
veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon
mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä.
Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset
hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.

Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti
poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien
vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta.
Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset
pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä
myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään,
joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä
tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat
intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat
sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä
vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät
ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi
nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin
oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he
olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon
kynsiin.

»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa,
»ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja
on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään
muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa
majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi
sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin
intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»

»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti
hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.

»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä
vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun
he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan
siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi
murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän
creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»

»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua»,
sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun
hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»

»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi.
»Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on
amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»

»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna
kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän
oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.

»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka
kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»

Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka
hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta
vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.

Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen
matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa
Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat
neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö
suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat
vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut
mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja
heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi
heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen
höyhenistä valmistettuja peittoja.

Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää
ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla
sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat
ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat
entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen
keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän
majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni
nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan
majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti
erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?

Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun
huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä
vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan
päähän pihasta.

Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään
soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa,
kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla
höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän
seuralaisillaan ollut aseita.

Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin
nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta
neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja
koko joukko seurasi jäljessä.

Kulkiessaan käsi kädessä päälliköiden takana ihmettelivät vangit,
mikä heitä oikein mahtoi odottaakaan. Otettuaan parikymmentä askelta
tulivat he sen arvokkaan rakennuksen eteen, jota he olivat niin usein
katselleet vankilastaan. Sen ulkopuoli oli merkillinen sen taidon
takia, jolla suunnattomat honkaiset hirret oli salvettu yhteen ilman
minkäänlaisia nauloja tahi rautavaarnoja. Jyrkkähuippuinen katto oli
ladottu kypressien kuoresta.

Astuessaan sisään huoneeseen hämmästyivät he sen suuruutta. Se oli
melkein pyöreä ja noin kaksikymmentä kyynärää läpimitaten. Välikattoa
ei ollut ja orsia kannattivat korkeat ja vahvat pähkinäpuiset pilarit.
Seiniä pitkin kiersi puinen koroke tahi kunniaistuin, jota kömpelösti
leikatut ja väritetyt miesten tahi eläinten, enimmäkseen pantterien,
kuvat koristivat. Siinä olivat päälliköiden ja soturien paikat.

Vasta jonkun ajan kuluttua sattui Johannan hämmästynyt katse erääseen
kauniiseen, melkein eurooppalaisessa puvussa olevaan mieheen. Hän istui
tuolissa, joka ilmeisesti oli maan valtaistuin, sillä se oli koristeltu
maalatuilla kotkankuvilla ja sitä varjosti suunnaton puusta muovailtu
kuu. Hänen tummat ja pienet silmänsä olivat kuin naulattuina Johannaan,
aivan kuin hän olisi tahtonut katsoa tytön lävitse.

»Tämä on varmaankin tuo kuuluisa puolirotuinen M'Gillioray, nuoren
creek-kansan ylin päällikkö?» ajatteli tyttö, ja häntä värisytti
aavistaessaan vaistomaisesti tuon miehen kylmän ja rautaisen luonteen.

Tytön otaksuma oli oikea. M'Gillioray oli mies, joka ei sallinut
minkään muun kuin omien etujensa vaikuttaa itseensä, kaikkein vähimmän
sellaisten seikkojen, joita hän piti heimolleen vahingollisina.
Kumminkin oli Alexander M'Gillioray, sanoaksemme hänen koko
nimensä, todellakin huomattava henkilö. Intiaanin oveluus yhtyneenä
eurooppalaisen sivistyksen henkisiin kykyihin ja synnynnäiset
johtaja-ominaisuudet tekivät hänestä lahjakkaimman miehen, mikä
milloinkaan lienee syntynyt Alabaman auringon alla.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, syntyi tämä kylmä, harkitseva ja
ankaraluonteinen mies mitä romanttisimmasta avioliitosta. Hänen isänsä,
Lachlan M'Gillioray, tuli creekien maahan kulkukauppiaana ja hankki
siellä luontaisilla kyvyillään rikkautta ja vaikutusvaltaa. Vielä aivan
nuorena miehenä rakastui hän erääseen kauniiseen puolirotuiseen Schoy
Marchand-nimiseen tyttöön, jonka isä oli ollut ranskalainen upseeri
ja äiti kuului erääseen mahtavimpaan creek-perheeseen. He menivät
naimisiin ja heille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Alexander, kuten
hänen nimensä oli, kasvoi neljänteentoista ikävuoteensa saakka toisten
intiaanipoikain lailla, jolloin hänen isänsä vei hänet Charlestoniin
saamaan hyvän kasvatuksen. Hän oli etevä poika, joka oppi pian latinaa
ja kreikkaa englannin kielen lisäksi ja tutki historiaa.

Kun hän palasi syntymäseudulleen, valitsivat creekit hänet ylimmäksi
päällikökseen, ja niin saivat hänen loistavat lahjansa ja synnynnäinen
kunnianhimonsa esteettömästi kehittyä. Intiaanein kannalta katsoen
osoittautui valinta olevan paikallaan. M'Gilliorayn tarmokas hallitus
ja väsymätön valppaus tekivät creekit kykeneviksi vastustamaan
uudisasukasten kasvavaa valloitushalua voimakkaammin kuin yksikään
toinen Lännen heimo.

Sellainen oli mies, joka alipäälliköineen ja päällysmiehineen oli
Johanna-raukan ja hänen kumppaninsa edessä.

»Ei mitään pelkoa», kuiskasi vanhempi nainen, »minusta hän on enemmän
jonkun piiriluutnantin kuin intiaanin näköinen.»

Asianlaita oli niin kuin hän sanoi. Kookkaana, kaunisvartaloisena ja
näöltään ylhäisenä olisi M'Gillioray sopinut mainiosti mihin korkeaan
virkaan hyvänsä.

»Valkoiset naiset tulkoot lähemmäksi», sanoi hän kirkkaalla ja
sointuvalla äänellään.

Silloin nuo molemmat vapisevat vangit menivät huoneen poikki muutaman
askeleen päähän korokkeesta, lattialle istuvien intiaanein antaessa
tietä.

Päälliköiden ja soturien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, kun
tuo tyyni ja arvokkaan näköinen vanhahko nainen, rinnallaan solakka
ja suloinen tyttö, astui esiin. Tytön rohkea, mutta ujo käytös
samoinkuin hänen ihmeellinen kauneutensa näyttivät vaikuttavan itse
järkkymättömään ylipäällikköönkin.

Nousten seisoalleen ja kumartaen melkein kohteliaasti sanoi hän katsoen
ihaillen Johannaa: »Jollei muun, niin teidän kauneutenne tähden», ja
sitten rouva Robertsonin puoleen kääntyen, »ja teidän suurenmoisen
tyyneytenne takia, rouva, pahoittelen yhden alamaiseni teitä kohtaan
osoittamaa harkitsematonta ja sopimatonta käytöstä.»

»Herra varjelkoon!» huudahti rouva Robertson vilpittömästi
hämmästyneenä tästä puheesta. »Tehän ette olekaan intiaani. Olette
varmaan joku Englannin hallituksen asiamies, ehkä yksi niitä
harhaanjohdettuja miehiä, joiden tehtäväksi on annettu creekien ja
cherokeesien kiihoittaminen veriseen sotaan uudisasutuksia vastaan! Te
olette —»

»Muistakaa Herran tähden missä olemme ja olkaa vaiti!» keskeytti
Johanna.

Mutta tuo kunnon vaimo oli päässyt suuttumaan, ja epäilemättä hän
olisi jatkanut valituin sanoin syytöksiään niin luonnotonta ja niin
jumalatonta liittoa vastaan, jossa raakalaiset ja kristityt olivat
yhtyneet sotaan kristityitä vastaan, ellei olisi jotakin odottamatonta
tapahtunut.

Kokoontuneesta joukosta kuului vihaista mutinaa, kun äkkiä kaiken
ylitse kuului pitkäveteinen, mutta kaukainen huuto. Kaikkien
katsellessa hämmästyneinä toisiaan seurasi sitä nopeassa tahdissa muita
huutoja. Ensin kuului yksinäinen huuto ja heti sen jälkeen seurasi
kirkunaa ja ulvontaa, joka nopeasti tuli äänekkäämmäksi ja lähemmäksi,
kunnes se lopulta kuului aivan läheltä. Mitähän se mahtoi merkitä?

Ensin seurasivat päälliköt ja soturit kylmäverisen johtajansa
M'Gilliorayn esimerkkiä ja jääden paikoilleen eivät he olleet metelistä
tietävinäänkään. Mutta silloin katosi heidän välinpitämättömyytensä,
kun eräs mies, — valkoinen mies, syöksyi sisään hakien turvaa
vainoojiltaan.

»Sisäänkäytävä kiinni!» karjaisi M'Gillioray, ja samassa hyppäsi
parikymmentä soturia paikoiltaan ja asettuivat riviin portin eteen.

Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui
uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti
huoneessa.

Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa
jalkain juureen.

Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja
kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja
hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara.
Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme
valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella
vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.



XVIII.

WATANGASSA.


»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»

Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka
juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen
sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat.
Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia
kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä
ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.

»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra
Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos
haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi
kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»

»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen
eräs vanhempi Watangan asukas.

Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin
unesta.

»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja
takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän
katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän
kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini
mahdollisimman pian.»

»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin
luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs
vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa.
Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan
intiaaneja takaa.

»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack
surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy
rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki
henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»

»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?»
huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia
huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.

Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat
rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen
täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos
läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he
saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi,
paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein
jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista
katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan.
Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä
niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen
vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.

Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa
ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka
kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja
luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva,
noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä
ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan
huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun
parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.

Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten:
»Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän
raivokkaasti Jackin kimppuun.

Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä
odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa
silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja
hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten
hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella
seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin
tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa
makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.

»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»

Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin
ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että
suurkerskuri sai selkäänsä.

Täytyy myöntää, että tuolla roistolla oli hyvä annos hurjaa
rohkeutta, raakaa voimaa ja hillitöntä julmuutta, ja vaikka hän ei
ensi hyökkäyksessä onnistunutkaan, ei hän ollut ollenkaan masentunut
vielä. Hän tointui sukkelaan iskun tuottamasta huumauksesta ja
nousten seisoalleen katseli hän hurjistuneena Alleynea. Jack katsoi
rävähtämättä takaisin ja oli varuillaan.

Silloin Boon ja toiset metsästäjät, joiden seurassa Jack oli tullut
Kentuckystä, katsoivat ajan tulleen sekaantua asiaan ja astuivat esiin,
mutta hurjimus ei aikonutkaan niin helposti antaa perään. Huomatessaan
miesten tarkoituksen teki hän äkkiä uuden hyökkäyksen, ennenkuin he
ehtivät estää sitä. Alleyne oli juuri antamassa riistämäänsä veistä
kylän päällikölle säilytettäväksi varmassa tallessa, kun varoittava
huuto ilmoitti hänelle, että uusi vaara uhkasi. Katsahtaen taaksensa
näki hän roiston tulevan kohti jonkun askeleen päässä, pää alhaalla
kuin raivostuneella härällä. Hyppäys syrjään vei vain silmänräpäyksen,
ja käyttäen samassa hyväkseen erästä vanhaa jalkapalloilijan temppua
potkaista hyökkääjän kantapäät yhteen hän kaatoi tämän suinpäin maahan.

Hyväksyvä mumina tervehti jälleen tätä kylmästi tappelevan nuoren
englantilaisen toista voittoa, ja nähdessään, että hän tuli toimeen
vastustajansa kanssa ilman heidän apuansa, eivät katsojat enää
yrittäneetkään mennä väliin.

Tuo ilmeinen iloitseminen hänen tappiolleen teki roiston aivan hulluksi
raivosta, ja päästyään jaloilleen syöksyi hän sokeasti Alleynen päälle.
Nyt oli Jack kuitenkin aivan valmis vastaanottamaan hyökkäystä, ja
hän puolusti itseään parhaimpansa mukaan häntä kohti suunnatuilta
raskailta iskuilta. Tämmöinen itsepuolustus ei ollut onneksi vaikeaa
niin taitavalle nyrkkeilijälle kuin Jack, joka odottaen sopivaa
tilaisuutta äkkiä antoi alhaaltapäin oikealla kädellään hirvittävän
iskun vastustajansa leukaan. Isku pani roiston horjumaan ja pakotti
hänet peräytymään. Pian hän koetti juosta hillittömästi pakoon, sillä
Jack täydensi notkeasti ja voimakkaasti voittoaan.

Koettaessaan päästä selkäsaunaa pakoon kompastui tuo nöyryytetty
urho muutamiin risukimppuihin ja kaatui raskaasti maahan nyrjäyttäen
nilkkansa niin pahasti, että hän ei kyennyt nousemaan ylös. Siitä oli
seurauksena, että hänet oli saranoiltaan otetun oven päällä avutonna
ja aivan masentuneena kannettava majaansa. Ei yksikään hänen vanhoista
tovereistaan tarjoutunut tekemään hänelle tätä palvelusta, jonka
Alleyne ja muutamat metsästäjät tekivät sulasta armeliaisuudesta
pilkkasanojen ja ivanaurun saatellessa sortunutta tyrannia.

Tämän pienen yhteiskunnan kunnioitettavampi osa ilmaisi vain
tyytyväisyyttään, että heidän pitkäaikainen kiusankappaleensa ja
rauhanhäiritsijänsä oli nyt tehty vaarattomaksi. He tiesivät vallan
hyvin, että kerskurin valta Watangassa oli ainiaaksi päättynyt ja ettei
hän hukkaisi hetkeäkään lähteäkseen muille markkinoille niin pian kuin
hän kykenisi matkalle.

Tämä läpeensä jännittävä ottelu kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja
vaikka se olikin ikävä tapaus, niin oli siitä voittajallekin yhtä
paljon hyötyä kuin koko yhteiskunnalle yleensä. Ensinnäkin karkoitti
se hetkeksi Jack-paran surun ja tuskan Johannan tähden, ja toiseksi se
vilpitön ihailu ja myötätunto, jonka hän oli herättänyt yksinkertaisten
raja-asukasten sydämissä, näytti olevan terveellistä lääkettä hänen
mielentilaansa. Eikä siinä kaikki, vaan Boon, joka useat kerrat oli
ollut näkemässä suojattinsa urotöitä, käytti tilaisuutta hyväkseen
selittääkseen Jackin voiton siveellistä merkitystä.

»Hyvä on, nuori mies, teissä on selkärankaa tarpeeksi asti», sanoi hän
ottaen Jackin käden känsäiseen kouraansa. »Minä olen iloinen, että
opetitte tuolle lurjukselle vähän ihmisyyttä. Juuri hänenlaisensa
roistot turmelevat elämän täällä rajalla.» Hän vaikeni hetkeksi ja
jatkoi sitten pudistaen sydämellisesti Jackin kättä: »Nyt te annoitte
hänelle jotakin sulatettavaa. Hän ja hänen kumppaninsa eivät ymmärrä
mitään paremmista vaikutteista, mutta heillä on suuri kunnioitus
voimakkaita lihaksia kohtaan. Ha, ha! Hän luuli teitä neitoseksi, jonka
kanssa kävisi laatuun leikitellä, mutta te iskitte hänestä pöyhkeilijän
pellolle kuin erehdyksessä!»

»Minä vain puolustauduin parhaimpani mukaan», vastasi Alleyne
vaatimattomasti. »Olen iloinen, että ystäväni Watangassa ovat tulokseen
tyytyväisiä.»

»Olen pahoillani, että tuomitsin teitä väärin», huudahti uudisasukas,
joka oli antanut asiakirjan Jackille. »Minun olisi pitänyt tietää,
että mies, joka pani henkensä alttiiksi hankkiakseen apua cherokeesien
piirittäessä meitä, ei nytkään voisi olla pelkuri!»

»Se on totta, että usein kysyy enemmän rohkeutta tehdä vain
velvollisuutensa kuin hyökätä taisteluun. Mies, joka ei tottele
päällikkönsä määräyksiä, ei kelpaa mihinkään!» sanoi Boon lämmöllä.

»Niin se on», vastasi toinen, ja ympäröivästä joukosta kuului
hyväksyvää muminaa. »Tulkaa nyt sisään», jatkoi tuo vanha mies mennen
edellä lähellä olevaan mökkiin, jossa pöydällä oli kylmää hirvenlihaa,
karkeata ruisleipää ja maissikeksiä. »Käykää sisään ja syökää itsenne
kylläiseksi. Tänä iltana on liian myöhäistä jatkaa matkaa, ja te,
samoinkuin hevosennekin, tarvitsette lepoa.»

Siihen ei ollut vastaanväittämistä, sillä aurinko läheni jo läntistä
taivaanrantaa ja Boonin joukko oli ollut levähtämättä taipaleella
melkein aamunkoitosta saakka haluten päästä Watangaan ennen pimeää.
Boonsborosta lähdettyään nukkuivat he nyt ensi kerran katon alla. Mutta
heidän ilonsa siitä, että tämä ensimmäinen ja kaikkein vaarallisin osa
heidän matkastaan Pohjois-Carolinaan oli suoritettu, oli häiriintynyt
kokonaan heidän kuultuaan, että Johanna Harrod ja rouva Robertson
olivat joutuneet intiaanijoukon vangeiksi.

Heti illallisen syötyä meni Boon nuoren englantilaisen luo, joka istui
suruissaan kovaa onneaan miettien ja kuvitellen mielessään kaikkia
mahdollisia pirullisuuksia, joiden uhriksi hänen rakastettunsa oli
voinut joutua.

»Rohkeutta, herra Alleyne», sanoi metsästäjä ystävällisesti. »Tyttö
olisi voinut joutua paljon huonompiin käsiin kuin creek-intiaanein,
joiden päällikön kerrotaan olevan yhtä sivistynyt kuin kuka valkoinen
mies hyvänsä. Tytölle ei ole tapahtuva sen suurempaa vahinkoa kuin
että häntä pidetään siellä vankina jonkun aikaa. Robertson on lähtenyt
matkalle creekien pääkaupunkiin, kuten minulle on kerrottu, eikä kukaan
voi vaikuttaa intiaaneihin enemmän kuin hän. Voitte olla varma siitä,
että hän on pinnistävä kaiken tarmonsa ja koettava kaikki keinot
päästä M'Gilliorayn puheille, saadakseen vaimonsa ja tämän kumppanin
vapaiksi. Ja vielä enemmän merkitsee se», jatkoi Boon, »että jollei
James Robertson rauhallisin keinoin onnistu vapauttamaan vangittuja
naisia, niin minä, Daniel Boon, en hukkaa hetkeäkään kootakseni joukon
metsästäjiä, joiden avulla pakotan intiaanit vapauttamaan vangit.
Vannon sen juhlallisesti.»

»Kiitän teitä!» vastasi Jack tarttuen liikutettuna metsästäjän
ojennettuun käteen. »Olette keventänyt sydämeni raskaasta taakasta,
sillä nyt tiedän asiani olevan varmoissa käsissä ja kaiken, mitä
suinkin voidaan tehdä, tulevan toimitetuksi. Tiedän, että asiaa ajavat
semmoiset miehet, jotka ovat siihen minua monin verroin sopivammat.»
Hän otti määräyksen käteensä ja kirjoitti sen takasivulle seuraavasti:

 »Kallis Johannani! Tästä asiakirjasta käy selville, minkätähden en
 voi millään muotoa seurata jälkiänne ja yrittää vapauttaa Teitä.
 Velvollisuus ja kunniantunto vaativat minua viipymättä lähtemään
 rykmenttiini, ja minä tiedän, että Te olisitte ensimmäinen käskemään
 minua kuuliaisuuteen. En ole milloinkaan ollut niin kiusattu kuin
 nyt laiminlyömään velvollisuuttani ja kiiruhtamaan avuksenne. Tämän
 kirjeen tuoja on Daniel Boon, jonka nimellä on aivan kuin taikavoima
 näissä vaarallisissa erämaissa. Hän on jalosti luvannut auttaa meitä,
 ja jollei Robertson onnistu, on Boon ehkä ainoa toinen, jolla on
 menestyksen mahdollisuuksia. Luotan siihen, että jommankumman näiden
 miesten on sallittu vapauttaa Teidät ja Teidän toverinne. Vaikka
 kaikki näyttää nyt olevan meitä vastaan ja saattaa kulua kuukausia
 ja vuosiakin, ennenkuin jälleen voimme tavata toisemme, niin kenties
 odottaa meitä suuri onni tulevaisuudessa, kunhan vain pysymme
 itsellemme ja toisillemme uskollisina. Kuolemaan saakka Teidän oma
 Jackinne.»

Alleyne taittoi arkin kokoon ja pani sen viralliseen kuoreen takaisin,
jonka hän sitten ojensi Boonille. Hiukan myöhemmin makasivat molemmat
miehet ystävällisen ja vaatimattoman isäntänsä valmistamilla karkeilla
vuoteilla.

Varhain aamun valjetessa lähti Jack matkalle Virginiaan sanansaattajan
mukana, joka oli tuonut määräyksen. Boon ja hänen seuralaisensa olivat
hajaantuneet ympäriinsä uudisasutuksille kokoamaan vapaaehtoisia
sotaretkelle Cowetaan.



XIX.

LÄNSI HERÄÄ.


Englannin ja Amerikan välinen taistelu oli pitkällinen ja sitkeä,
ja sitä käytiin molemmin puolin vaihtelevalla sotaonnella.
Englantilaisilla kenraaleilla oli erikoisia vaikeuksia voitettavanaan.
Harvaan asutut ja usein melkein läpitunkemattomat, tiheät, äärettömät
metsät estivät sotatoimia, ja näännyttävän kuumat kesät ja hirvittävät
talvipakkaset lamaannuttivat miehistöä. Suurimmat vastoinkäymiset
johtuivat amerikkalaisten harvinaisesta sodankäyntitavasta. Niissä
taisteluissa, joissa tuleen lähetettiin kummaltakin puolelta
suhteellisesti yhtä paljon suuria joukko-osastoja, oli englantilainen
jalkaväki aina voitolla, kuten selvästi todettiin Bunkers Hillin,
Brooklynin ja Brandewinin luona käydyissä ratkaisevissa taisteluissa,
huolimatta amerikkalaisten osoittamasta urhoollisuudesta kuuluisan
kenraalinsa Washingtonin johdolla. Kokemuksesta viisastuneina ja oppien
käyttämään hyväkseen maansa kaikkia luonnollisia etuja ja Washingtonin
lannistumattoman rohkeuden ja neuvokkuuden johtamina siirtokuntain
asukkaat suurin piirtein katsottuna korvasivat nämä tappiot myöhemmillä
voitoilla, joista huomattavin on kenraali Burgoynin armeijan saarto
silloin kun se marssi Kanadasta yhtyäkseen New Yorkista tulevaan
armeijaan. Hänet pakotettiin antautumaan kaikkine sotatarpeineen ja
aseineen.

Tällä tappiolla oli paljon vakavampiakin seurauksia kuin tämä noin
viidentuhannen miehen suuruisen armeijan menetys varustuksineen, sillä
se saattoi Ranskan liittymään amerikkalaisiin, jota esimerkkiä Espanja
ja Hollanti vähän myöhemmin seurasivat, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan
asettuessa hyvin vihamieliselle kannalle Englantia kohtaan.

Siitä on nyt kysymys, kiiruhtivatko kaikki nämä seikat niinkään
suuresti Englannin lopullista häviötä kuin eräs uusi sota-ase, jonka
Amerikan siirtolaiset ensi kerran ottivat tässä sodassa käytäntöön ja
joka tulevaisuudessa oli muuttava sodankäyntitavan täydellisesti. Ase
oli rihlattu luodikko eli rihlapyssy.

Lännen metsästäjien taitavuus tämän tuhoisan aseen käytössä
yhtyneenä viekkailta punanahoilta oppimaansa sotatapaan aiheutti
raskaita tappioita noille ainoastaan musketeilla ja pajuneteilla
aseistetuille joukoille, joiden täytyi toimia tiheämetsäisissä
seuduissa. Englantilaiset sotamiehet olivat tottumattomia toimimaan
tarkka-ampujina kukin kohdastaan ja käyttämään hyväkseen luonnollisia
turvapaikkoja. He olivat melkein avuttomia, kun heidän kimppuunsa
hyökkäsi joukko taitavia aarniometsäin rihlakkomiehiä jollakin
metsätaipaleella. Nämä metsien toimeliaat ja sitkeät pojat asettuivat
väijyksiin teiden varsille, ja piilotellen puiden, pensaiden ja
kaatuneiden runkojen takana voivat he ampua ohikulkevia sotamiehiä
antautumatta itse mihinkään vaaraan. Toimeliaimmat ja neuvokkaimmat
englantilaiset kenraalit muodostivat kyllä myöhemmin ratsastavia
rihlakkomiesjoukkoja, joiden tehtävänä oli puhdistaa päävoimien
edellä olevat alueet, ja tämä menettelytapa teki todellakin monet
amerikkalaisten suunnitelmat tyhjiksi.

Sitävastoin olivat Lännen metsästäjät parempia tarkka-ampujia ja
moninverroin englantilaisia etevämpiä käyttäessään hyväkseen maanlaadun
tarjoamia turvapaikkoja. Elämä aarniometsissä oli pakottanut heitä
oppimaan luottamaan itseensä ja toimimaan itsenäisesti, ja sentähden
saattoivat he pieninkin joukoin toimia laajalla alalla, kun miehet
voitiin hajoittaa niin pitkille välimatkoille, että kosketus juuri
säilyi. Erittäinkin Lännen uudisasukkaat olivat taitavia tämmöisessä
sodankäynnissä, jonka he olivat oppineet villeiltä naapureiltaan
intiaaneilta monessa samanlaisessa taistelussa. He oppivat käyttämään
ratsuhevosia päästäkseen nopeasti paikasta toiseen, mutta taisteluun
mentiin aina jalkaisin. Itse asiassa he olivatkin meidän ajanmukaisen
ratsastavan jalkaväkemme todellisia edelläkävijöitä, ja jos heillä
olisi ollut hyvä kuri, jota nyt epäilemättä puuttui, olisivat he
saavutuksilleen muodostaneet päämaalin tahi esikuvan, johon nykyajan
ratsuväen tulisi pyrkiä.

Vasta sitten kuin sota oli kestänyt noin neljä tahi viisi vuotta,
alkoivat Watangan ja Holstonin miehet suoranaisesti tuntea sen
vaikutuksia. Tähän saakka oli se ollut niin kaukana heistä, että
sitä oli vain pidetty noiden ainaisten intiaanisotaretkien veroisena
kamppailuna. Mutta lopulta he heräsivät, kun näkivät englantilaisten
olevan melkein heidän porteillaan.

Se tapahtui vuonna 1780. Georgia oli kukistettu ja Charlestonin
antautumisen jälkeen oli koko Etelä-Carolinan käynyt samalla tavalla ja
Pohjois-Carolinaa ahdistettiin ankarasti. Silloin lähetti siirtokunnan
sotavoimien paikallinen päällikkö kiireellisen sanan Alleghany-alueen
uudisasukkaille pyytäen heitä tulemaan apuun. Avunpyyntöön vastattiin
lähettämällä Isaac Shelby, joka oli eräs Lännen kykenevimpiä
sotapäälliköitä, kahdensadan ratsumiehen kera M'Dowellin joukkojen
avuksi.

Nämä yhtyneet joukot pakottivat englantilaisten etujoukot perääntymään
ja saivat pari muutakin pienempää voittoa, ennenkuin heidän täytyi
kääntyä takaisin Fergusonin johdolla lähestyvän pääjoukon tieltä.
Kun lordi Cornwallis heti myöhemmin aiheutti raskaan tappion
amerikkalaiselle kenraalille Gateselle Comdenin luona ja hänen
luutnanttinsa melkein samaan aikaan yllätti ja tuhosi Gunterin joukot,
niin Shelbyn täytyi miehineen perääntyä vuoriston taakse mahdollisimman
nopeasti.

»Niin on teidän ritarillisten ystävienne laita tuolta Sumuvuorten
takaa!» huudahti kenraali Ferguson eräälle adjutantilleen, kun
he yhdessä näkivät noiden villinnäköisten ratsumiesten katoavan
etäisyyteen. Upseeri, jolle nämä sanat oli tarkoitettu, oli aivan
nuori mies, mutta hänen ahavoittuneista kasvoistaan ja sotilaallisesta
käytöksestään voitiin huomata hänen olleen kauan mukana tässä sodassa.

»He ovat vain varovaisia, herra kenraali», vastasi nuorukainen
ripeästi, mutta kunnioittavasti, »ja minä epäilen, olemmeko nähneet
heidät viimeisen kerran», lisäsi hän.

»Minua he eivät ole missään tapauksessa nähneet viimeistä kertaa,
Alleyne», vastasi toinen hilpeästi. »Jos minun ratsuväkeni ei onnistu
nyt yllättämään ja saartamaan heitä, niin ajan minä heitä takaa heidän
kotikynnykselleen saakka. He tarvitsevat niin ankaran läksytyksen, että
he eivät enää yritä sekaantua tähän asiaan.»

Sanottuaan tämän käänsi kenraali hevosensa ympäri ja nelisti
maakartanoon, jonka hän jo oli valinnut asunnokseen.

Prikaatikenraali Patrick Ferguson, kuten hänen arvonsa ja koko nimensä
olivat, oli epäilemättä englantilaisten parhaimpia ja tarmokkaimpia
sotapäälliköitä. Aivan nuorena miehenä oli hän jo kunnostautunut
kaikenlaisissa tehtävissä, ja nyt, ollen noin kolmenkymmenenkuuden
vuoden ikäinen, oli hän lordi Cornwallisin upseereista etevin. Hänen
tehtävänsä oli nyt voittaa ja tuhota amerikkalaisten lukuisat joukot
kaikkialla etelässä, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt pohjoisessa. Hän
oli erinomainen ratsastaja, ollen ruumiiltaan keskikokoinen ja jäntevä,
ja häntä pidettiin Englannin armeijan parhaana luodikon ja pistoolin
käyttäjänä. Hänen työkykynsä ja neuvokkuutensa olivat hämmästyttävät,
ja ollen aina varuillaan, ettei hänen omia joukkojaan yllätettäisi,
suunnitteli hän alituisesti jotakin äkillistä hyökkäystä tahi
odottamatonta yöllistä ryntäystä vihollisen kimppuun. Hänen rohkeutensa
oli koeteltu suuressa tulisessa taistelussa ja hilpeällä ja varmalla
käytöksellään nostatti hän miehissään mitä suurimman luottamuksen
häneen ja heihin itseensä.

Kun ajattelee, että näihin sotilaallisiin lahjoihin ja tietoihin
yhtyi viehättävän henkilön rauhallinen ja hieno käytös, niin täytyy
myöntää, että Patrick Ferguson oli hyvin vaikutusvaltainen henkilö.
Säästämättä mitään vaivoja voittaakseen puolelleen epäröivät oli hän
kaikkien toimivien vihollisten kauhu ja leppymätön vainooja. Hän ei
ollut hirmu siinä merkityksessä kuin eversti Torleton, joka kilpaili
hänen kanssaan tarmokkuudessa ja sukkeluudessa. Jos Amerikan historia
on luotettava, niin ansaitsee viimemainittu tuon nimityksen sen
täydellisimmässä ja huonoimmassa merkityksessä. Ferguson sitävastoin
kohteli aina armeliaisuudella voitettuja. Lukuunottamatta ammatillista
taitoa ja kykyä olivat nuo molemmat päälliköt kaikessa muussa toistensa
täydellisiä vastakohtia.

Osaksi isänsä vaikutuksesta ja osaksi Brandywinen taistelussa
osoittamansa loistavan urhoollisuutensa takia sai Alleyne määräyksen
lähteä adjutantiksi kenraali Fergusonille, joka oli erään lentävän
kolonnan johtajana Charlestonin antautumisen jälkeen. Samaan aikaan
ylennettiin hänet kapteeniksi. Molemminpuolinen kunnioitus, joka
alusta alkaen oli vallinnut näiden molempien miesten välillä, muuttui
vähitellen vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.

Alleynen huomautus osoittautui oikeaksi. Englantilainen kenraali
ei ollut nähnyt viimeistä kertaa näitä vuoristolaisia, kuten heitä
nimitettiin eroitukseksi tasangoilta kotoisin olevista miehistä.
Sieltäpäin oli hänen tuhonsa tuleva.

Raivattuaan Carolinan ja Georgian melkein puhtaiksi vihollisista
suunnitteli tuo englantilainen kenraali samanlaisia toimenpiteitä
Virginiassa. Silloin kävi kuten sodassa usein. Se, jota kaikkein
vähimmän voitiin aavistaakaan, tapahtui. Siitä on Roosevelt niin
kuvaavasti kirjoittanut: »Äkkiä ja ilman minkäänlaista varoitusta
ilmestyi erämaasta lauma urhoollisia ja jäyhiä pyssymiehiä, joiden
olemassaolon englantilaiset olivat kokonaan jättäneet laskelmissaan
huomioonottamatta.»

Nämä olivat läntisten uudisasutusten miehiä Sumuvuorten takaa, miehiä,
jotka olivat tottuneet sotaan ja vaivoihin lapsuudestaan saakka. He
elivät sivistyksen kaukaisimmilla rajamailla, aina alttiina intiaanein
sota- ja ryöstöretkille. Usein käytiin siellä raivoisia ja verisiä
sotia milloin minkin heimon kanssa. Kun vuoristolaiset kuulivat, että
Ferguson oli saapunut vuoriston itäiselle puolelle ja että hän uhkasi
tulla ylitse rankaisemaan ankaroilla toimenpiteillä heitä sen vuoksi,
että jotkut olivat lähteneet taisteluun häntä vastaan, päättivät he
rohkeasti käydä häntä vastaan ja hyökätä hänen kimppuunsa, ennenkuin
hänen valmistuksensa vuoriston ylituloa varten ehtivät päättyä.

Heidän johtajansa kokosivat kiitettävällä ripeydellä sellaisen
joukon rihlakkomiehiä, ettei sitten lordi Dunmoren sotaretken
shawneita vastaan sellaista oltu nähty. Mutta muutamissa tärkeissä
kohdissa erosi tämä joukko siitä joukosta, jota eversti Lewis oli
komentanut. Lewisin miehet kulkivat jalkaisin, kuljettaen varastonsa
kuormahevosilla. Melkein kaikki ne miehet, jotka nyt kokoontuivat
Watangaan hyökätäkseen Fergusonin kimppuun, ratsastivat vilkkailla ja
vahvoilla hevosilla, jotka kykenivät kulkemaan kolmekymmentä penikulmaa
päivässä ja tarvittaessa enemmänkin. Kaikkiaan oli sinne kokoontunut
noin tuhannen miestä, jotka kaikki olivat erinomaisia tarkka-ampujia.
Johtajina oli sellaisia kokeneita miehiä kuin Campbell, Sevier, Shelby
ja M'Dowell. Koko sodan aikana ei oltu ennen saatu kokoon parempaa
vapaaehtoista armeijaa, joka oli näöltään hyvin kirjava. Miehillä
oli yllään ripsutettu metsästysmekko ja vyöllään intiaanein tapaan
sulilla ja helmillä koristeltu leveä vyö, josta riippuivat sotatappara
ja metsästyspuukko. Jaloissa oli pukinnahkaiset säärystimet ja
mokkasiinit. Kaikkein eriskummallisin oli heidän päähineensä. Se oli
joko pitkäkarvainen nahkalakki, jota tavallisesti kaunisti sen eläimen
häntä, jonka nahasta lakki oli tehty, tahi pehmeä huopahattu, johon
oli pistetty viheriä oksa tahi pukinhäntä koristukseksi. Kädessään
tahi selässään kantoivat he tuota amerikkalaisen metsästäjän ja
uudisasukkaan erikoisasetta, pitkää ja pienireikäistä rihlakkoa,
jonka käytössä nämä miehet olivat ihmeteltävän taitavia. Heillä oli
pääasiallisena ruokana lihava häränliha, jota varten he kuljettivat
mukanaan kokonaisen lauman näitä eläimiä. Ruokavarojen kuljetus ei
siten ollut heille esteenä, ja he luottivat siihen, että vuoriston
toisella puolen he kyllä voisivat saada ruokatarpeita siellä olevista
maakartanoista, joiden ohi heidän tiensä johti.

Ankaran ja vaivalloisen marssin jälkeen lumisten vuorten harjanteiden
ja jyrkkien louhikoiden ja syvien rotkojen poikki saapuivat
vuoristolaiset lopulta hedelmälliseen seutuun, jonka läpi Catawban-joki
virtaa. Siellä heihin yhtyi kolme tahi neljäsataa miestä tunnetun
eversti Clevelandin johdolla, ja myöhemmin tuli vielä noin neljäsataa
miestä useiden päälliköiden mukana. Riideltyään melkoisesti johtajista
y.m. lähtivät nuo yhdistyneet sotajoukot etsimään Fergusonin armeijaa,
jonka oli ilmoitettu perääntyneen itää kohti.

Kun oli saavuttu Cowpen-nimiselle paikalle, niin Campbell, joka
lopulta oli valittu ylipäälliköksi, valitsi kaikki reippaimmat,
parhaimmin aseistetut ja parhaimmilla hevosilla ratsastavat miehet
jatkamaan mahdollisimman nopeata takaa-ajoa. Muut saivat tulla
perässä parhaimpansa mukaan. Valitsemainsa miesten avulla toivoi hän
saavuttavansa ja voittavansa englantilaisen joukon, ennenkuin se
kerkeisi saada apua.



XX.

YÖLLINEN SEIKKAILU.


Jälkikesä oli ihana ja lämmin. Eräänä iltana istui kenraali Ferguson
mietteissään teltassaan kuohuvan Catawba-joen rannalla, ja hänen
ajatuksensa viivähtivät kauniin Skotlannin rannoilla ja jyrkänteillä.
Se oli hänen syntymämaansa ja hän ajatteli kuinka häntä siellä
epäilemättä kaivattiin. Hänellä oli ollut loistava menestys ja nyt, kun
kaikki vakavampi vastustus näytti olevan murrettu, katsoi hän olevansa
oikeutettu ajattelemaan paluutaan isiltä perittyyn linnaansa. Hän oli
nimittäin lordi Pitfourin poika. Myöskin hän suunnitteli suloista
ja nautintorikasta levon ja virkistyksen aikaa sodan rasitusten ja
jännityksen jälkeen. Mutta valitettavasti nämä unelmat äkkiä ja
säälimättömästi pirstaantuivat. Laukkaavan hevosen kavioitten kapse
kuivuudesta kovettunutta maata vasten sai hänet äkkiä hyppäämään
seisoalleen. Ja hän oli tuskin päässyt ulos, kun tomuinen nuori upseeri
kiidätti huohottavalla ja vaahtoavalla ratsullaan hänen telttansa eteen.

»Halloo! Tekö siinä tulittekin, Alleyne?» huudahti hämmästynyt kenraali.

Adjutantti tervehti. Hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni
puhumaan.

»Olettepa kerrankin säikähtyneen näköinen. Mikä on hätänä, nuori
mies?» jatkoi kenraali puhettaan tavalliseen hilpeään tapaansa. Hänen
erinomainen itsensähillitsemistaitonsa ja hänen järkkymätön tyyneytensä
ja rohkeutensa auttoivat häntä nopeasti selviämään hetkellisestä
hämmästyksestä.

»Miehet järvien takaa ovat lähteneet sotaan. Niitä on sadoittain
tulossa vuorten yli, ja jonkun ajan kuluttua he ovat täällä!» huudahti
upseeri puhuen katkonaisesti, sillä hän oli kiihtynyt ja aivan
hengästynyt hurjasta ajostaan.

»Totta tosiaan, tuohan kuulostaa vakavalta», vastasi kenraali tyynesti.
»Meidän täytyy valmistaa noille ryöväreille sopiva vastaanotto!» Hän
kääntyi muutamien lähettiensä puoleen, jotka saatuaan joitakin nopeita
käskyjä kiiruhtivat eri suunnille.

Mennen telttaansa sanoi hän Alleynelle: »Kun olette levännyt, niin
tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»

Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan
uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään
muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän
aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida
vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa
sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut
taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten
urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja
eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut
minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä
se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän
oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän
oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein
kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset
maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin,
että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja
miehiä vakinaista ja nostoväkeä.

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein
yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne
päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun
apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli
kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin
tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä
muuttui jo pimeäksi.

»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin
astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole,
ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»

»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot»,
vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen
nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa
kynnyksen sisäpuolella.

»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja
tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen
tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä
tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden
loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan
aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä
uutisia tuoden!»

»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni
jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa
vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea
mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten
tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin
englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat
löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä
ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä
pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he
sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen
rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne,
kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle
varoittamaan teitä.

»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson,
ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.

»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.

»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»

»Jätin oppaani miesten seuraan, joiden hevoset olivat lopen uupuneet»,
jatkoi Jack kertomustaan, »ja lähdin menemään siihen suuntaan,
jonka miehet olivat minulle neuvoneet. Oli noin keskipäivä silloin
kun kohtasin miehet, ja minä ratsastin hämäriin saakka näkemättä
merkkiäkään lähestyvästä vihollisesta. Juuri kun aioin kääntyä
ja palata samaa tietä takaisin uskoen pettyneeni tahi kulkeneeni
vihollisjoukon sivu, alkoi sataa raskaasti. Muistin, että olin vähän
aikaa sitten sivuuttanut erään aution mökin ja laukotin takaisin
toivoen löytäväni siellä sateen suojaa, kunnes myrsky oli mennyt ohi.

Pienoinen hirsimökki oli ahtaassa aukeamassa metsässä noin
viidenkymmenen askeleen päässä tiestä puolittain villin viinin ja
Virginian köynnöksen peitossa. Mökkiä tuskin huomasi enenevässä
pimeässä ja köynnöskasvit peittivät ovi- ja ikkuna-aukot melkein
kokonaan.

Laskeusin satulasta ja hapuilin ovea kohti. Vaivoin sain hevoseni
seuraamaan minua, sillä pääsy tiheän pensaikon läpi oli vaikea.
Päästyäni mökkiin sisälle huomasin sen olevan jotakuinkin siistin,
vaikka yhdestä nurkasta vuoti vettä katossa olevasta reiästä. Sytytin
fosforitikun ja tarkastin majan sisustan pikaisesti. Heikossa valossa
näin yhdessä nurkassa kömpelön pöydän ja pari hirrenpätkää kahden
puolen suurta ja avonaista tulisijaa.

Heitin suitset seinään kiinnitettyyn pukin sarveen ja vedin raskaan,
hirrenpuolikkaasta tehdyn pöydän oviaukkoon ja suljin sillä
sisäänpääsyn käyttäen toista hirrenpätkää pönkäksi. Muudan hirrenpätkä
sai täyttää alkuperäisen tarkoituksensa istuimena, ja kietoen viittani
ympärilleni aloin minä syödä evästäni, jota kaikeksi onneksi olin
ottanut mukaani eräästä maatalosta varhain aamulla. Hevoseni pureskeli
ahnaasti ikkunanaukosta sisään työntyviä villin viinin pehmeitä latvoja.

Syödessäni myrsky asettui vähitellen, mutta kun oli niin kovin
pimeä, päätin pysyä paikoillani, kunnes kuu nousisi. Menettelin sinä
viisaasti, kuten sitten kävi selville.

Olin nukahtanut ja näin unta, että joukko vihamielisiä metsästäjiä oli
saartanut minut ja pako näytti mahdottomalta, kun heräsin hevoseni
matalaan hirnahdukseen. Hyppäsin ylös ja näin hämmästyksekseni kuun
olevan jo ylhäällä ja hevoseni katsovan ulos ikkunanaukosta kurotetuin
kauloin ja korvat hörhöllään. Se oli lakannut syömästä ja näytti
kiinteästi kuuntelevan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että opas oli tullut minua etsimään peläten
minun ehkä eksyneen tieltäni pimeässä. Mutta tuo ajatus haihtui
heti syntyessään, sillä hevoseni korvat olivat kääntyneet aivan
päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin hänet jättänyt. Sitäpaitsi olin
kuulevinani suuren ratsastajajoukon kaukaista ääntä. Silloin välähti
mieleeni, että vuoristolaisten lähestyvä armeija oli tulossa ja uneni
oli kuin olikin toteutumaisillaan.

Seisoin hetken tietämättä mitä tekisin. Oli vielä runsaasti aikaa
päästä huomaamatta pakoon, mutta silloinhan olisi koko sinne saakka
kulkuni ollut turha, ja minun olisi täytynyt palata ilman mitään
tarkempaa tietoa vihollisjoukon suuruudesta ja kokoonpanosta. Sentähden
tein nopean päätöksen pysyä paikoillani, ja luotin hyvän onneeni ja
vaikeasti huomattavan piilopaikkani avulla pääseväni pälkähästä.
Asianhaarat olivat minulle suotuisat siihen nähden, että mökki oli
vielä takana olevan metsän synkässä varjossa, sillä kuu oli ollut
ainoastaan vähän aikaa ylhäällä ja edessäni oleva tie oli kirkkaassa
kuutamossa.

Asema oli todellakin ihanteellinen tarkastella kaikkea, mitä aukeamalla
tapahtui, vaaran ollessa sangen vähäinen tulla itse huomatuksi.
Suurin vaara oli luonnollisesti siinä, että hevoseni saattoi ilmaista
minut hirnumalla ohi kulkeville hevosille, ja tämän vaaran torjuminen
pani ajatukseni hetkeksi kiihkeään toimintaan. Lopulta päätin
turvautua keinoon, kietoa viittani hevoseni pään ympärille. Ensin se
kieltäytyi kärsimästä semmoisia temppuja, mutta hiukan mairiteltuani
alistui se siihen verrattain rauhallisesti. Tuskin olin saanut tämän
äkkiä valmistetun päähineen paikoilleen, kun hieno vihellys sattui
korvaani, ja katsoessani ulos aukosta näin minä aavemaisen ratsumiehen
pysähtyneen aukeaman etualalle.

Ensi silmäyksellä näin, että hän oli kotoisin vuoriston toiselta
puolen, sillä Watangassa ja Kentuckyssä olin oppinut tuntemaan heidän
omituiset, osaksi valkoihoisten ja osaksi intiaanien kuosiset pukunsa.»

»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!»
keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.

»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne
lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan
penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin,
kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään
muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»

»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster
kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.

»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa
edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne
tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»

»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut
ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän
tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen
ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti
ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta.
Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta
kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin
kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä,
jonka lähestyminen kuului jo selvästi.

Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat
oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet
mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta
eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista
niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni
varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»

»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä
sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne
kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin
hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.

»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat
ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta,
paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista,
jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina
tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan
suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana
vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun
minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'

'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä,
ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'

'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa
jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei
olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa
mökissä.'

'Joku tunti sitten olisivat he yöpyneet vaikka sikolättiin', vastasi
hänen toverinsa, 'ja me olemme kaikki levon ja ravinnon tarpeessa
pitkän marssin jälkeen, mutta tälle aukealle eivät Campbellin miehet
mahdu, puhumattakaan Shelbyn, Sevierin ja M'Dowellin miehistä. Ette voi
sijoittaa tuhatta ratsastajaa uudisasukkaan maissipellolle!'

'Se on kylläkin totta', myönsi ensimmäinen puhuja pannen jalkansa
takaisin jalustimeen, 'niin että menkäämme eteenpäin.' Ja suureksi
helpotuksekseni nuo molemmat ratsastajat kääntyivät ympäri ja
nelistivät verkalleen tiehensä.

Vaara ei ollut kuitenkaan vielä ohi, kuten pian huomasin, sillä tuskin
olivat tiedustelijat alkaneet perääntyä,; kun hevoseni, joka siihen
saakka oli käyttäytynyt merkillisen hyvin, rupesi kuopimaan maata ja
koetti päästä irti.

Pelätessäni, että melu voisi vieläkin kaiken jännityksen jälkeen
ilmaista minut, kiiruhdin minä rauhoittamaan levotonta eläintä,
joka ilmeisesti luuli minun lähteneen mökistä, sillä heti kun
puhuttelin sitä ja kävin suitsiin, se herkesi kuopimasta ja rauhoittui
kokonaan. Hyppäsin ikkunaan ja päästin helpotuksen huokauksen, sillä
tiedustelijoita ei näkynyt enää. Lähestyvän pääjoukon synnyttämä melu
oli epäilemättä tukahduttanut mökistä kuuluneen kuopimisen.»

»Mikä ihmeellinen pelastus!» huudahti Ferguson De Peysterin
huokaistessa helpotuksesta ja toistaessa: »Ihmeellinen, ihmeellinen!»
»Kaikista parasta oli», jatkoi Ferguson, »että tiedustelijat itse
tietämättään antoivat teille haluamanne tiedot. Sentähden otaksun,
ettette hukannut aikaa lähtiessänne paikalta ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa.»

»Valitettavasti sellaista ei tahtonut ollenkaan tulla», kuului
odottamaton vastaus. »Ennenkuin kerkesin päästää hevoseni pään viitasta
ja raivata pois esteen oviaukosta, ratsasti useampia tiedustelijoita
näkösälle. He eivät näyttäneet huomaavan mökkiä ollenkaan, vaan menivät
ohitse toisten ratsastajien nopeasti seuratessa. Miehet ratsastivat
yksinään tahi kaksi vieretysten, ja pian oli tiellä loppumaton jono
hyvillä hevosilla ratsastavia hyvin asestettuja raja-asukkaita.»

»Eikö kukaan käynyt teitä tervehtimässä?»

»Ei, kenraali, ei kukaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin», vastasi
Alleyne. »Joskus joku päällikkö aikoi pysähtyä tarkastamaan paikkaa
tahi poikkesi hiukan syrjään tieltä voidakseen nähdä paremmin vanhan
mökin, mutta kukaan ei näyttänyt pitävän sitä enempien tutkimuksien
arvoisena nähdessään miten paikka oli köynnöskasvien vallassa ja aution
näköinen.»

»Teitä pidettiin yhtä kaikki jatkuvasti kidutuspenkissä», sanoi
kenraali myötätuntoisesti. »Eikä ollut ihmeellistäkään, että olitte
hieman hermostunut ja kiihtynyt semmoisen koetuksen jälkeen!»

»Ja sellaisen ratsastuksen jälkeen!» ihmetteli majuri.

»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen
päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan»,
lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»

»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten
punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.



XXI.

AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!


»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä
sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen
käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä
upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt
tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat
kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa,
korvasivat sen täydellisesti.

Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen
kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun
jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi
sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja
hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa.
Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta
milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta
pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen
välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta
kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin
luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan.
Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt
ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että
hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt
luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten
äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli
saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta
vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta
käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen
koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin
sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen
englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut.
Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat,
että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla
olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta
toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja
pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.

Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin
perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon
hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut
melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja
kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken
todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa
hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen
pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa
hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin
ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.

Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän
iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen
lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä
suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja
päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut
tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin
uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden
yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta,
että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin,
Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä
säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät
he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota
heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa
järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet
miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista
reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden
voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen
kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla
ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman
päässä hänen leiristään.

Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen,
joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:

»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja
ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»

Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa
juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.

»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi
kenraali hänen jälkeensä.

Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta.
Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta
palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen
erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta
Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin
uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi,
josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa
juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä
hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti
suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.

Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja
nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä
vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän
ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin
pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän
pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle.
Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan
odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten
varovasti seuraamaan heitä.

Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli
lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa
näin pian.

Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan
liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli
ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri
ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen
äärimäiseltä rajalta.

Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä
ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten
leirin kimppuun.

Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen
mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen
joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa
takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro
katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään.
Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain
pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat,
joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta
pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä
muutaman kyynärän päässä.

Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli
viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin
puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa,
jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan
metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen
aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.

Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen
otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa
puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen
kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen
työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian
ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän
puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten
pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet
puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon
saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta,
sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen
huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen
miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan
pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä
yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla
hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat
uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen
merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.

Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän
näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron
toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa
etunenässä saapuville alemmille upseereille.

Muutamista kuulemistaan sanoista ymmärsi Jack heti, että oli päätetty
viipymättä hyökätä Fergusonin leirin kimppuun, ja hän päätti
hukkaamatta hetkeäkään ilmoittaa kenraalille uhkaavasta vaarasta. Mutta
siinäpä olikin pulma, kuinka päästä pois vihollisen huomaamatta. Häntä
melkein vastapäätä olevat päälliköt näkivät paikoiltaan pitkän matkaa
puron uomaa pitkin. Jack tunsi, että olisi sulaa hulluutta lähteä
piilopaikasta niin kauan kuin molemmat päälliköt olivat paikoillaan.
Juuri kun hänen kärsivällisyytensä alkoi aivan loppua ja hän jo
suunnitteli jotakin aivan vimmattua, syöksyivät muutamat ratsastajat
esiin eräs vanki mukanaan. Tämä mies joutui heti molempien päälliköiden
ristikuulustelun alaiseksi, ja he tahtoivat erittäinkin saada selville
Fergusonin voimat ja hänen todellisen asemansa.

Siten saadut tiedot olivat ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä lyhyen
neuvottelun jälkeen molemmat päälliköt pysähdyttivät miehensä ja
alkoivat järjestää niitä taistelujärjestykseen. Jokaiselle uudelle
komppanialle, joka tuli esiin, osoitettiin paikkansa suunnitellussa
hyökkäysketjussa. Onnettominta oli, että tämä sattui Jackin ja
englantilaisten leirin väliin. Hänen asemansa tuli todellakin joka
hetki yhä vaarallisemmaksi. Hän ja hänen hevosensa olivat alituisessa
vaarassa tulla huomatuiksi, kun joukko joukon perästä saapui ja
kääntyen oikealle tahi vasemmalle kulkivat puron toista rantaa
paikoilleen.

Eipä voi kuvitella tukalampaa tilannetta, kuin missä englantilainen
upseeri nyt oli, sillä hän tiesi, että jos hänet huomattaisiin, ei
hänellä olisi liioin armoa odotettavana. Mutta hän ei antanut pelolle
ja vielä vähemmän toivottomuudelle valtaa. Tyyneys ja rohkeus olivat
pelastaneet hänet ennenkin ainakin yhtä vaarallisista tilanteista kuin
tämä, ja kun ratkaiseva hetki oli käsissä, niin myisi hän henkensä
kalliisti. Pelko henkensä puolesta ei todellakaan huolettanut häntä
niin paljon kuin tehtävänsä suorittaminen. Kaikkein tärkeintä oli, että
englantilainen kenraali sai tiedon uhkaavasta hyökkäyksestä, ja Alleyne
ymmärsi täydellisesti vastuunalaisuutensa.

Vihdoinkin oli viimeinen ratsastaja kahlannut puron poikki ja
etenemiskäsky oli annettu. »Nyt jos milloinkaan!» ajatteli Jack, kun
vihollinen lähti eteenpäin. Juostuaan hevosensa luo heittäytyi hän
satulaan. Hänen aikomuksensa oli rientää vihollisen perään toivoen
löytävänsä sen ketjussa jonkun aukon, josta hän voisi hyökätä läpi
ja nopealla ratsullaan pelastua kuolemasta tahi vangiksi joutumasta.
Hän oli huomannut, että kaatunut puu, jonka takaa hän oli katsellut
vihollista, ei sulkenutkaan kokonaan puron uomaa, ja sentähden hän
päätti ratsastaa vihollisen käyttämälle kahlaamolle ja nousta siellä
vastapäiselle rannalle. Tuskin oli hän päässyt esteen toiselle
puolelle, kun hän säikähtäen kuuli erään miehen huutavan:

»Hei, vieras! Minne matka?»

Kääntyen puolittain ympäri näki hän läntisellä rannalla metsästäjän
asuun puetun pitkän miehen rihlakko kädessään katselevan häntä. Samalla
alkoi kuulua melkoisen miesjoukon tahdikasta astuntaa, joka kaikui
pahaa ennustavalta hänen korvissaan. Siinä tuli jälkijoukko, joka
seurasi vihollisen pääjoukon perässä. Ilmeisesti oli hän lähtenyt
piilopaikastaan liian aikaisin, ja nyt oli perääntyminen myöhäistä.
Saapuvien rihlakkomiesten ensimmäiset ruodut alkoivat laskeutua alas
puron äyräältä kahlaamoa kohti, joten hänen tiensä olisi pian suljettu.
Takaisinkääntyminen ja pako samaa tietä myöten, jota hän oli tullut,
näytti tuskin vähemmän vaaralliselta. Tuo valpas tiedustelija, joka oli
häntä puhutellut, ja hänen toverinsa, jotka kiiruhtivat paikalle huudon
kuultuaan, voivat yhtä hyvin ampua hänet siinäkin tapauksessa.

Viivyttely merkitsi perikatoa, mutta Alleyne ei viivytellytkään.
Kannustaen hevostaan syöksyi hän kahlaamon yli toiselle rannalle,
ennenkuin lähinnä olevat viholliset kerkesivät sitä estää.

»Ampukaa, pojat, älkää päästäkö häntä!» huusi heidän pitkä
päällikkönsä, ja näyttäen esimerkkiä nosti hän pitkän pyssynsä
poskelleen ja laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.

Nyt alkoivat toistenkin pyssyt kiivaasti paukkua.

Ampumiskäsky varoitti samalla Jackia ja hän kumartui alas hevosensa
kaulalle. Metsästäjien pitkät rihlakot olivat kylläkin tuhoisia aseita,
kun oli aikaa tarkkaan tähdätä, mutta tämmöisessä tilaisuudessa
tarpeellista pika-ammuntaa varten ne olivat aivan liian raskaat ja
kömpelöt. Kuulat lensivät ylitse ja tuo nuori upseeri pääsi muuten
aivan vahingoittumattomana leikistä, paitsi että hän kadotti lakkinsa,
joka tarttui puunoksaan hänen tunkeutuessaan suojaavaan metsään. Hän
ei ollut vielä läheskään turvassa, sillä hänen edessään oli satoja
vihollisia, joiden kintereille hän hyvin pian joutui. Hänen vaaransa
tuli siitä vielä suuremmaksi, että ampuminen oli varoittanut edellä
olevia vihollisia, jotka nyt olivat valmiit hänen hyökkäyksensä
varalta, sen sijaan että hän olisi yllättänyt heidät.

Kuullessaan hevosen kavioiden kapseen kääntyivät muutamat
vuoristolaiset ympäri ja nostaen pyssynsä käskivät hänen pysähtyä.
Mutta Alleyne kumartui vain alas ja hyökkäsi esiin niin nopeasti kuin
hänen hevosensa suinkin pääsi toivoen siten jälleen selviytyvänsä
pulasta.

»Älkää ampuko! Ottakaa hänet kiinni! Pudottakaa hänet satulasta!» huusi
eräs päällikkö ilmeisesti peläten, että ampuminen niin lähellä leiriä
hälyyttäisi englantilaiset. Jack arvasi syyn tähän upseerin käytökseen,
ja hän veti heti pistoolin kotelostaan päättäen itse antaa ystävilleen
tuon tarpeellisen varoituksen, jos hän ei onnistuisi pääsemään
perille heidän luoksensa. Hänen aikeensa olikin paikallaan, sillä oli
aivan mahdotonta murtautua eteen ryhmittyneiden ratsastajien läpi.
Hän taisteli vimmatusti, vaikka hän tiesikin sen olevan toivotonta.
Ensimmäisistä vihollisista suoriutui hän poikkeamalla metsätien
laitaan, ja sitten hän äkkiä ryntäsi hurjalla vauhdilla takana
tulevien joukkoon ajaen yhden hevosen miehineen aivan nurin. Mutta
ennenkuin hänen oma jalo hevosensa ehti selvitä törmäyksestä, hyökkäsi
vuoristolaisten päällikkö paikalle ja tarttui sen suitsiin.

»Kädet ylös!» karjaisi Jack tähdäten pistoolillaan upseeria päähän.

Kuullessaan lukon pahaaennustavan napsahduksen, kun Alleyne vikkelästi
jännitti hanan nostaessaan aseen, ja nähdessään pistoolin suun
muutaman tuuman päässä kasvoistaan katsoi amerikkalainen parhaaksi
olla halveksumatta käskyä. Hän hellitti heti suitset ja perääntyi
pari askelta antaakseen englantilaisen mennä. Harmissaan tappiostaan
hän sitten kohotti pitkän pyssynsä ja huolellisesti tähdäten laukaisi
pakenevan ratsastajan jälkeen.

Esimerkki on vaikuttavampi kuin käsky, ja kun toiset näkivät
päällikkönsä toimivan vastoin omia määräyksiään, niin he eivät
viivytelleet tekemästä samoin. Samassa kun Alleyne hyppäytti hevosensa
tien poikki kaatuneen puun yli, alkoivat pyssyt paukkua hänen takanaan
ja kuulat vinkua hänen ympärillään katkoen puiden oksia. Hän tunsi
yhden kuulan sattuvan reiteensä ja hänen jalo ratsunsa kaatui kuoliaana
maahan sydän lävistettynä likistäen hänet allensa.

Riista oli satimessa. Vaikka tuo maassa makaava upseeri uhaten laukaisi
pistoolinsa riemuitsevia vihollisiaan kohti heidän hyökätessään hänen
kimppuunsa, niin hänet voitettiin helposti ja vangittiin.

»Minut voititte!» huudahti hän salamoivin silmin, »mutta samalla
hälyytitte myöskin leirin. Kuuletteko tuota?» lisäsi hän
riemuitsevasti, kun englantilaisten etuvartiain hälyytyslaukaukset
kajahtelivat ympäri vuoren rinteitä ja kukkulalla torvet toitottivat
ja rummut pärisivät: »Aseisiin, aseisiin!» Kuulkaa! Siellä on teille
lämmin vastaanotto valmiina, jos tosiaankin olette niin hulluja, että
hyökkäätte sellaisissa asemissa olevan armeijamme kimppuun!»



XXII.

JÄNNITTÄVÄ HETKI.


Jackin ivalliset sanat ja uhmaileva käytös näyttivät käyvän hänelle
kalliiksi, sillä tätä osastoa johtava päällikkö, jonka hyökkäyksen
Jack oli äsken torjunut, oli juuri tuo tunnettu Benjamin Cleavland.
Hän oli luonteeltaan kiivas ja yhtä kuuluisa tekemistään veritöistä ja
kostonhimostaan kuin väkevyydestään ja rohkeudestaan.

»Pois edestä!» karjui tuo jättiläinen, joka oli muutamien toisten
vuoristolaisten mukana laskeutunut satulasta ja tunkeutui nyt vankia
ympäröivän joukon läpi. »Pois tieltä, että saan antaa tuolle nuorelle
kerskurille ansionsa mukaan!»

»Eversti, ette suinkaan tahtone lyödä aseetonta vankia, joka on
sitäpaitsi haavoittunut!» vastusteli eräs ylhäisemmän näköinen
luultavasti Carolinan nostoväkeen kuuluva ratsumies, joka juuri oli
auttanut Jackin jaloilleen.

Mutta Cleavlandin luontainen raakuus ja hillitsemätön raivo
purkautuivat vain kiivaammin tämän hyvää tarkoittavan vastaväitteen
tähden.

»Onko teiltä neuvoa kysytty?» karjaisi hän. »Syrjään, tahi teidänkin
korvanne menevät samaa tietä kuin tämän nuken!» ja vetäen esiin
peloittavan suuren veitsen astui hän turvattoman vankinsa eteen.

»Mitä tarkoitatte, raukkamainen roisto?» huudahti Jack. »Koskekaahan
vain minuun, jos uskallatte! Kenraali Ferguson on ankarasti rankaiseva
hänen upseerilleen tehdyn tahallisen väkivallan!»

»Ha, haa! Kenraali Fergusonilla on piakkoin tarpeeksi tekemistä oman
henkensä suojelemisessa», kuului ivallinen vastaus. »Nyt pojat», jatkoi
hän katsoen uhkaavasti seuralaisiaan, jotka tyytymättöminä asian
kulkuun olivat pysähtyneet etemmäksi. »Nuoraa tänne, sanon minä, ja
sitokaa hänet tuohon vaahteraan! Haluan lähettää nuo korvat muistoksi
hänen kenraalilleen!»

»Hävetkää!» mutisi äskeinen mies ja pari muuta nostoväen miestä, eikä
kukaan totellut käskyä. »Saatte hävetä!»

Tämä kapinoiminen, kuten Cleavland sitä nimitti, saattoi hänet aivan
suunniltaan raivosta ja kohottaen veitsensä hyökkäsi hän nostoväen
miestä kohti.

Alleynen ensimmäinen ajatus oli karata tiehensä, mutta vaikka hänen
haavoittunut reitensä olisi sallinutkin tämän pelkästään itsekkään
teon, niin hänen luontainen ritarillisuutensa pani vastaan. Nähdessään
vaaran, joka uhkasi hänen äskeistä urhoollista auttajaansa, päätti Jack
mennä väliin kaiken uhalla.

Toimien uljaan päätöksensä mukaan kamppasi Jack taitavasti raivostuneen
everstin nurin hänen hyökätessään Jackin ohitse. Tuo jättiläismäinen
uudisasukas kaatui suulleen aiotun uhrinsa jalkain juureen sellaisella
jysähdyksellä kuin olisi hirsi kaadettu metsässä.

Hetken seisoivat kaikki tyrmistyneinä tämän rohkean teon nähdessään,
sillä raja-asukkaat tiesivät varmasti, että heidän päällikkönsä tulisi
kostamaan sen hirmuisesti. Kun sekin oli jo kylliksi pahaenteistä että
hän oli jo kerran voittanut tuon kostonhaluisen miehen, niin tämä
nöyryytys omien miesten edessä oli saattava hänen kiukkunsa heitä ja
vankiaan kohtaan ylimmilleen.

Se oli todellakin Jackin ja kaikkien läsnäolijoiden onni, että tuo
rehevä metsämies kaatuessaan jotenkin löi päänsä kantoon ja pyörtyi
hetkeksi. Onnellisinta oli, että miehet, käyttäen tilaisuutta
hyväkseen, poistuivat näkyvistä eivätkä kokonaan unhottaneet
ritarillista vankiansakaan. Kaksi tarjoutui viemään hänet turvaan,
mutta tuumasta täytyi luopua hänen haavoittuneen jalkansa takia.
Hänen miekkansa jättivät he maahan hänen viereensä, johon he olivat
pudottaneet sen koettaessaan auttaa häntä.

Tehtiinkö niin sattumalta vai tahallaan, ei Alleyne luonnollisesti
voinut tietää, mutta kun eräs heistä, tuo nostoväkeen kuuluva mies yhtä
hajamielisenä vei mukanaan päällikkönsä rihlakon, joka oli puuta vasten
nojallaan, niin ei ollut vaikea tehdä johtopäätöstä. Mutta ennenkuin
nuori upseeri ehti oikein käsittää muuttuneen tilanteen ja tarttua
uskolliseen miekkaansa, oli hänen väkevä vastustajansa jo jalkeilla.

Silmänräpäyksen, vaikka se tuntui minuuteilta, seisoi raivostunut
metsästäjä paikallaan eteensä katsellen, mutta äkkiä muistaen
kaatumisensa yhteydessä olleet asianhaarat hyökkäsi hän Alleynen
kimppuun karjuen kuin villipeto. Mutta hänen täytyi pysähtyä.

»Takaisin, hullu, tahi olet kuoleman oma!»

Nopeasti ja varmasti kajahtivat nämä sanat Cleavlandia vastaan, ja
salamana välähti Jackin miekka, kun sen kärki suuntautui hyökkääjän
rintaa kohti. Hänen hyökkäyksensä varmaa uhriaan kohti oli niin sokea
ja kohtaamansa vastaanotto niin yllättävä, että hän juuri onnistui
pysähtymään ja välttämään seivästyksen.

Hän oli Alleynen armoilla, ja uhkaava vaara teki hänet niin säyseäksi,
että hän melkein vapisi tuon rauhallisen ja pelottoman englantilaisen
lujan katseen ja kiiltävän teräksen edessä. Äkkiä näytti jotakin
johtuvan hänen mieleensä, ja kostonhimoisen hymyn vilahtaessa hänen
tummille kasvoilleen hypähti hän taaksepäin ja juoksi sinne, johon hän
oli jättänyt pyssynsä. Mutta hänen riemunsa oli lyhytaikainen ja hänen
raukkamainen aikeensa raukesi tyhjiin. — Ase oli poissa!

Eversti päästi oikein kirousten tulvan huomatessaan itsensä vielä
kerran estetyksi aikeissaan, ja hän vannoi hirvittävää kostoa niille
miehille, jotka olivat jättäneet hänet, ja erittäinkin niille,
jotka olivat vieneet hänen pyssynsä. Siihen oli saapunut muutamia
muita hänen osastoonsa kuuluvia miehiä, jotka ihmettelivät mitä
heidän päällikölleen oli tapahtunut juuri hyökkäyksen hetkellä,
sillä kenraalin lopulliset määräykset sitä varten oli jo annettu.
Lukuunottamatta muutamia upseereita olivat kaikki miehet laskeutuneet
satulasta, hevoset oli sidottu puihin ja oltiin valmiit etenemään
jalkaisin.

»Pyssy tänne, sukkelaan!» karjaisi Cleavland, ja siepaten lähimmältä
mieheltä pyssyn ojensi hän sen kiiltävän piipun Jack-parkaa kohti, joka
seisoi vain muutaman askeleen päässä.

Kiireessään ja raivossaan hän ei muistanutkaan jännittää hanaa ja
ennenkuin hän ehti korjata erehdyksensä, oli hänen tilaisuutensa
mennyttä.

»Seis! Lyökää pyssy ylös!» huusi käskevä ääni, ja eräs ratsastaja
syöksyi esiin ja yhdellä silmäyksellä käsitti tilanteen.

Aseen oikea omistaja ei odottanut toista käskyä. Hypäten eteenpäin hän
pukkasi pyssynpiipun ylös juuri kun Cleavland koski liipasimeen.

Kuului pamaus, mutta kuula lensi korkealle Jackin ylitse.

»Oletteko hullu, eversti?» huudahti vastatullut, »vai kohteletteko
vankejanne muulloinkin näin?»

Puhuja oli kaunis, vaaleatukkainen mies, kooltaan keskikokoista pitempi
ja miellyttäväryhtinen. Hänen suora ja sotilaallinen käytöksensä,
hieno puhetapansa ja siisti, somistava pukunsa olivat täydellisenä
vastakohtana tavallisen metsästäjän karkealle ja sukimattomalle
muodolle, ja hänen huoleton asentonsa ilmaisi täydellistä taitavuutta
ratsastuksessa. Kaikki osoittivat häntä kohtaan suurta kunnioitusta,
ja tuo rento ja kuumaverinen Cleavlandkin näytti nolostuvan hänet
nähdessään.

»Jos vangit tahtovat hyvää kohtelua, on heidän laskettava aseensa»,
sanoi hän puolustelevasti. »Tahi muutoin —»

Mutta everstin puhe loppui lyhyeen, sillä samassa alkoivat musketit ja
rihlakot paukkua hänen yläpuolellaan ja sivuillaan vuoren rinteillä,
kun viholliset joukot tulivat kosketuksiin keskenään.

»Tuli ja leimaus!» huudahti hän. »Mukaan pojat! Toverit jo hyökkäävät.
Hei, missä on minun hevoseni? Eteenpäin! Eteenpäin!»

Ja Jackia muistamattakaan tuo meluava ja kiivasluontoinen
carolinalainen hyppäsi satulaan tulisella kiireellä, tahtoen mitä
nopeimmin päästä nujertamaan noita vihattuja englantilaisia Tehdäksemme
hänelle oikein, niin täytyy sanoa, että Cleavland oli raakuudestaan
ja karkeudestaan huolimatta yhtä rohkea kuin hän oli vankka ja
kostonhimoinen.

Näytti jo melkein siltä, että alkavan taistelun aiheuttamassa kiihkossa
Jack jätettäisiin pitämään huolta itsestään. Paitsi upseeria, joka oli
pelastanut hänen henkensä, olivat kaikki muut menneet, ja upseerikin
oli jo kääntänyt hevosensa kiiruhtaakseen oman osastonsa luo. Mutta
muistaen turvattoman englantilaisen hän äkkiä pysäytti hevosensa ja
kääntyen ympäri puhutteli Jackia näin:

»Olette englantilainen upseeri ja yhtä kunnioitettava kuin
urhoollinenkin. Antakaa minulle kunniasananne, ettette poistu tältä
paikalta ettekä yritä päästä yhteyteen ystävienne kanssa ennen
auringonlaskua, niin en vaadi teiltä miekkaanne enkä pyydä teitä
seuraamaan minua johonkin varmaan talteen.»

»Kiitän teitä», vastasi Jack suuresti mieltyneenä kohteliaaseen ja
viehättävään keskustelukumppaniinsa. »En tunne teitä, mutta vaikka
olettekin kapinoitsija, olette todellakin jalo mies, mitä ei suinkaan
voi sanoa tuosta julmurista, joka juuri ratsasti tiehensä.»

»Mies oli Ben Cleavland, kuuluisa metsästäjä, intiaanitaistelija ja
eversti Carolinan nostoväessä», vastasi amerikkalainen ja lisäsi: »ja
minun nimeni on Sevier. Minulle on annettu kunnia johtaa hyökkäyksessä
oikeaa siipeä. Mutta aika rientää», lopetti hän jotensakin äkkiä erään
ratsastajan ilmestyessä näkyviin. »Sanokaa, hyväksyttekö ehdotukseni?»

Jackin mielessä välähti toivo, että ratsastaja voisi olla ystävä, jonka
Ferguson oli lähettänyt häntä etsimään, ja hän koetti voittaa aikaa.

»Sotilas taipuu vain ylivoiman edessä», sanoi hän katsellen kiihkeästi
lähestyvää miestä.

»Luonnollisesti», vastasi Sevier ripeästi, kun samassa äkkiä ilmestyi
eräs vuoristolainen, joka ajoi hänen viereensä. »Kaksi ratsastavaa
pyssymiestä yhtä haavoitettua, miekalla taistelevaa jalkamiestä
vastaan», jatkoi hän, »pitäisi olla kylliksi englantilaisellekin
upseerille; siis: antautukaa!»

Ja antaen merkin seuralaiselleen kohottivat molemmat pyssynsä
englantilaista kapteenia kohti.

»Siinä tapauksessa», vastasi viimemainittu, »että viette minut
sellaiselle paikalle, josta voin seurata taistelun kulkua. Kun niin
onnettomasti on käynyt, että olen estetty ottamasta osaa taisteluun,
tahtoisin ainakin nähdä sen. Jumala oikeata asiata puolustakoon!»

»Amen!» vastasi Sevier juhlallisesti. »Teidän pyyntönne täytetään.»

Jack nilkutti eteenpäin luovuttaakseen miekkansa hänelle, mutta tuo
ritarillinen amerikkalainen pyysi häntä pitämään sen vaatien ainoastaan
lupauksen, että hän seuraisi rauhallisesti ratsumiestä erääseen
edulliseen paikkaan, jonka Sevier osoitti, eikä yrittäisi paeta, ellei
hänen puolensa näyttäisi voittavan. Annettuaan miehelleen muutamia
määräyksiä ja kohottaen hattuaan kunnioittavan myötätuntoisesti
urhoolliselle mutta onnettomalle vangilleen, lähti tuo kaunis ja
hyväsydäminen kentuckyläinen paikalta täyttä laukkaa johtamaan miehiään
hyökkäykseen.

Englantilaisen, tahi oikeammin amerikkalaisten kuningasmielisten
sotajoukon asema, sillä siinä oli vain runkona vakinaista sotaväkeä
suurimman osan miehistöä ollessa paikallista nostoväkeä, oli
jonkunlaisella vuorenharjanteen haarautumalla, jota nimitettiin
Kuninkaan kukkulaksi. Tämä kukkula tahi vuorenharjanne oli noin
neljäsataa kyynärää leveä, ja sen rinteet olivat melkein kauttaaltaan
enemmän tahi vähemmän tiheän metsän tahi pensaikon peitossa. Tämä
seikka vaikeutti näkemästä tarkoin mitä rinteillä tapahtui. Kuitenkin
oli se paikka, johon Alleyne vietiin Sevierin käskystä, todennäköisesti
kaikkein paras, mikä voitiin valita näissä olosuhteissa. Se oli eräällä
yksinäisellä kukkulalla, josta voi nähdä Fergusonin lounaiset asemat.
Ratsastaen seuralaisensa hevosella pääsi Jack kukkulalle suuremmitta
vaikeuksitta, miehen hyväntahtoisesti kävellessä hänen vierellään
suitset käsivarrellaan. Englantilaiset etuvartijat oli tällä välin
ajettu pakoon ja taistelu oli täydellä todella alkanut. Siitä, mitä voi
nähdä, saattoi päättää, että amerikkalaiset olivat ketjussa ympäröineet
koko leirin, joka tässä metsäisessä seudussa saattoi vaikeuksitta
tapahtua.

Vastaukseksi Alleynen kärsimättömiin kysymyksiin selitti hänen
oppaansa, joka oli päällikkönsä luottamusta nauttiva, ymmärtäväinen
mies, lyhykäisesti hyökkäyssuunnitelman. Se oli pääasiallisesti
seuraava: »Amerikkalaisten ylipäällikkönä oli eräs etevä William
Campbell-niminen uudisasukasten johtaja rajaseuduilta. Hänellä oli
raudanluja tahto ja jättiläismäiset ruumiin voimat, ja hän johti
koko hyökkäystä. Hänen alipäällikkönsä Isaac Shelby ja John Sevier,
jotka olivat rajalla yhtä kuuluisia, johtivat vasenta keskustaa ja
oikeata siipeä. Vasemman siiven johto oli uskottu tuolle kiivaalle ja
peloittavalle Cleavlandille. Oikean siiven äärimmäiseen päähän oli
sijoitettu pienempi, hyvin valikoitu, majuri Winstonin johtama joukko
ratsumiehiä, joiden tehtävänä oli kiertää englantilaisten taakse ja
sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa.

»Sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa», toisti Alleyne
harmistuneena, ja hän tunsi itsensä loukkaantuneeksi tuosta
letkauksesta, joksi hän sitä luuli. »Siitä vaivasta he säästyvät.
Ferguson kuolee, ennenkuin hän lähtee asemistaan. Uskallan antaa sanani
siitä!»

»Ei ollut tarkoitukseni loukata», vastasi metsästäjä, »mutta kun
kenraalinne valitsi itselleen tuon puolustuspaikan, niin hän ilmaisi,
ettei hän tuntenut meidän lännessä opittua sotataitoamme ja meidän
rihlakkojemme tuhoisaa vaikutusta, joka kyllä nähdään puolen tunnin
kuluttua.»

»Ja minä uskon, että teidän liiaksi itseensä luottavaiset
intiaanitaistelijat ovat samassa ajassa oppineet kunnioittamaan
englantilaisten pistintä», vastasi Jack, joka ei pitänyt oppaansa
järkkymättömästä kannasta ja siitä huonosta arvostelusta, jonka hän oli
antanut tuosta ritarillisesta Fergusonista.

Vangin ja hänen vartijansa väli alkoi tulla kireäksi, mutta onneksi
heidän keskustelunsa äkkiä keskeytyi. Kajahduttaen intiaanein hurjan
sotahuudon aloittivat vuoristolaiset hyökkäyksensä, ja englantilaiset
eivät viivyttäneet vastaustaan. Heidän yhteislaukauksensa ja
muskettitulensa jyrähteli vuorelta tukahduttaen ajoittain kokonaan
rihlakkojen epäsäännöllisen, terävän rätinän. Amerikkalaiset
ilmestyivät äkkiä metsän peitosta, ja silloin kuninkaan joukot
hyökkäsivät kaikuvin hurraahuudoin heitä vastaan.

»Pistimet kiinni!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään itseään tällä
jännittävällä hetkellä ja kuvitellen olevansa komppaniansa etunenässä.
»Pistimet kiinni, ja —!»

Pyssynpiipun kylmä suu painui samassa hänen ohimolleen enemmän
uhkaavan kuin kohteliaan varoituksen seuraamana, joka äkkiä saattoi
kiihoittuneen englantilaisen todellisuuteen ja lopetti lyhyeen hänen
huutamisensa.



XXIII.

RATKAISEVA TAISTELU.


Suurin ponnistuksin hillitsi Alleyne tunteittensa kaikki kiivaat
purkaukset, mikä oli kovin vaikeaa, kun Englannin kunnia ja valta
olivat kyseessä ja ystävät ja toverit vuodattivat jo vertaan sen
puolesta.

»Eteenpäin!»

Jack kuuli selvästi tuon huudon, jota nopeasti seurasi englantilaisten
joukkojen jymisevä hurraahuuto, kun he välähtelevin miekoin ja pistimet
tanassa hyökkäsivät vihollisen kimppuun.

»Hurraa, hurraa!» huusi Jack jälleen kykenemättä hillitsemään itseään
tuota jännittävää näkyä katsellessaan hyvästä tahdostaan huolimatta.
»Hurraa! He tulevat nopeasti kuin kauriit, ja vihollinen pakenee kuin —»

Oli onni, että vartija oli tällä hetkellä niin syventynyt seuraamaan
heidän edessään riehuvaa kiihkeää taistelua, että hän oli kaikelle
muulle sekä kuuro että sokea. Nojaten pitkään pyssyynsä, kädet ristissä
sen suuta vasten, katseli hän kiinteästi taistelevia joukkoja.
Kykenisivätkö hänen harjaantumattomat maanmiehensä seisomaan tuota
murtavaa hyökkäystä vastaan? Se kysymys liikkui koko ajan hänen
mielessään. Ja se oli kyllä ymmärrettävissä, sillä mitä merkitsi
henkilökohtainen vahvuus ja urhoollisuus noiden tiheiden rivien
konemaista voimaa vastaan?

Senpävuoksi ei sekään ollut ihmeellistä, ettei Alleynekaan voinut
hillitä itseään nähdessään, kuinka hänen urhoolliset toverinsa, itse
Ferguson etunenässä, hyökkäsivät eteenpäin ja kuinka hetkistä myöhemmin
heidän vastustajansa kääntyivät pakoon välähtelevän teräksen edestä.

Mutta toisen alakuloisuus ja toisen riemu olivat molemmat yhtä
lyhytaikaiset. Vuoristolaiset olivat niin vikkeliä ja heidän pakonsa
oli niin äkillinen, että ainoastaan muutamia kaatui tai joutui
vangiksi. Niin pian kuin torven ääni oli kaiuttanut: »Takaisin
asemiin!» ja englantilaiset olivat menneet takaisin linjoilleen,
alkoivat amerikkalaiset, jotka päälliköt olivat ponnistuksin jälleen
järjestäneet, hiipimisensä kukkulaa kohti ja avasivat puiden suojasta
rihlakoillaan tuhoa tuottavan tulen.

Eräs mies hyökkääjien joukossa oli erittäin huomiota herättävä. Hän
ratsasti kahakäteen miestensä edellä ilmeisesti yllyttäen heitä
pyrkimään eteenpäin, ja kun lopulta hänen hevosensa kaatui joko
ammuttuna tahi uupumuksesta, läksi hän juoksemaan ja johti hyökkäystä
jalkaisin.

»Kuka tuo urhoollinen mies on?» huudahti Jack ihaillen hänen
urhoollisuuttaan niin vihollinen kuin hän olikin.

»Eversti Campbell, meidän ylipäällikkömme», vastasi vartija. »Siinä se
on vasta mies, vaikka ovathan Shelby ja Sevier aivan yhtä hyviä joka
suhteessa», lisäsi hän anteeksi annettavalla tyydytyksellä.

»Viimemainittu miellytti minua suuresti, mutta minulla ei ole kunnia
olla Shelbyn tuttava», vastasi Jack.

»Hän on tuolla, elleivät silmäni petä», sanoi vartija osoittaen
erästä nopsaliikkeistä miestä, jonka muoto kuvastui selvästi taivasta
vasten vastapäätä olevalta kukkulalta, johon toisiakin miehiä alkoi
samassa ilmestyä. »Aivan oikein, se on Shelby miehineen», jatkoi hän
innostuneena. »He ovat kiertäneet ympäri ja hyökkäävät englantilaisten
selkään! Kas nyt —»

»Heidän uhkarohkeutensa käy kalliiksi!» huudahti Jack, ja hänen
kumppaninsa riemuitsevat selitykset loppuivat äkkiä, sillä samassa
kuului kimeä vihellys ja miekat välähtelivät, kun tuo nopea Ferguson
hyökkäsi sinnepäin torjumaan tätä uutta hyökkäystä. Rihlakot
paukkuivat, kaikuva hurraa-huuto kuului hyökkäävien punatakkisten
riveistä ja hetken pysähdyksen jälkeen Shelbyn miehet kääntyivät
ympäri ja pakenivat vuoren rinnettä alas, jossa heidän lannistumaton
johtajansa järjesti miehensä heti uuteen hyökkäykseen, kun takaa-ajo
lakkasi.

Siten taistelu raivosi. Milloin saivat Sevierin tahi Cleavlandin
miehet, milloin Campbellin tahi Shelbyn miehet jalansijaa jossakin
vuorenharjanteella, mutta heidät ajettiin kaikki vuoronsa perään
pistinhyökkäyksillä takaisin yhtä nopeasti kuin he olivat tulleetkin.
Hyökkääjien sitkeys ja heidän päälliköidensä itseuhrautuva
sankarillisuus oli yhtä ennenkuulumaton kuin puolustajien väsymätön
tarmo ja lannistumaton urhoollisuus oli suurenmoinen.

Noista kahdesta katselijasta, jotka jännityksellä seurasivat taistelua,
tuntui joskus siltä kuin manalan hirmuhenget olisivat päässeet
valloilleen. Muskettitulen kumea jyske, rihlakkojen taukoamaton räiske,
taistelevien huuto ja ärjyntä ja torvien toitotus, yhtyivät kaameaksi
meteliksi. Kukkula peittyi joskus niin tiheään ruudinsavuun, että
sieltä näkyi vain tuliaseiden leimahdukset, kunnes tuulenpuuskaus vähän
hajoitti leijailevaa savupilveä, jolloin alhaalla riehuva taistelu
jälleen tuli näkyviin. Nyt Alleyne sai nähdä, kuinka urhoollisesti
hänen rakastettu kenraalinsa taisteli. Missä vaara kävi uhkaavaksi,
niin siellä hän oli miekka kädessään sanoilla ja esimerkillä
rohkaisemassa ja yllyttämässä sotilaitaan. Hän johti hyökkäyksiä ja hän
ehti joka paikkaan korjaamaan asemia, kun vaara oli tarjona. Kun hän
vain ilmestyi paikalle tahi hänen hopeankirkas vihellyksensä kuului,
niin sotilaat kävivät uudella rohkeudella vihollisen kimppuun ja
ajoivat sen takaisin. Amerikkalaisille tarkka-ampujille oli Ferguson
hyvä maali, sillä hän oli aina näkyvissä miestensä luona kauas
näkyvästä puvustaan välittämättä, ja useamman kerran Jack luuli hänen
kaatuneen, kun mies ja hevonen vierähtivät maahan. Mutta joka kerralla
olivat kuulat sattuneet vain hevoseen, ja toisen hevosen saatuaan
oli kenraali yhtä vilkkaassa toiminnassa kuin ennenkin. Osoittaen
sankarillista urhoollisuutta teki hän yhä uudelleen ja uudelleen
mitä raivokkaimpia hyökkäyksiä pakottaen vihollisen perääntymään
joka puolella. Lopulta hänelle kuitenkin kävi onnettomasti. Kun hän
riensi erään avonaisen paikan ohi kukkulalla, niin suuntasi joukko
rihlakkomiehiä kiivaan tulen häntä kohti, ja hän putosi satulasta
kuulien lävistämänä. Alleynen oli ensin melkein mahdoton uskoa, että
hänen kenraalinsa oli todellakin saanut surmansa, mutta nähdessään
hänen liikkumatonna makaavan maassa ja hänen hevosensa laukkaavan
säikähtyneenä tiehensä, täytyi hänen uskoa niin olevan. Ferguson, tuo
ritarillinen Ferguson oli kuollut!

Voidaanko nyt ihmetellä, että nuorelta upseerilta pääsi tuskallinen
huudahdus ja että hän, unhottaen kaiken muun, aikoi rientää kaatuneen
päällikkönsä luo. Hänen ajatuksensa olivat vain sen miehen luona, jonka
hieno käytös, ystävällinen luonne ja verraton rohkeus olivat tehneet
hänet seuralaisilleen niin rakkaaksi ja joka oli hänen adjutanttinsa
silmissä kaiken hyvän ja sankarillisen ihanne.

Mutta tuo kiivas kapteeni ei päässyt pitkälle. Hänen haavoittunut
jalkansa oli seisomisesta jäykistynyt ja hänen ensimmäinen askeleensa
oli myös hänen viimeisensä. Tuskasta huudahtaen kaatui hän raskaasti
maahan, ja kivusta ja verenvuodosta pyörtyneenä hän oli pitkät ajat
tiedotonna siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vaikka hänen haavansa
ei ollutkaan vaarallinen, oli sopivan hoidon puute hänet lopulta
kumminkin kokonaan heikontanut. Saada olla tietämätön kaikesta, mitä
hänen ympärillään tapahtui, oli pikemmin onni kuin onnettomuus näissä
olosuhteissa. Tuolta herkkätunteiselta nuorelta englantilaiselta
säästyi siten monet sielun tuskat. Englantilaisen kenraalin kaatuminen
lisäsi amerikkalaisten rohkeutta, ja he alkoivat jälleen joka puolelta
hyökätä. De Peyster ja toiset upseerit pakottivat useamman kerran
hyökkääjät perääntymään raskain tappioin, mutta heidän ponnistuksistaan
huolimatta tunkeutuivat amerikkalaiset vähitellen ja vakavasti
eteenpäin.

Taistelun kauhua ja raivoa lisäsi se seikka, että englantilaisten
riveissä taistelevat kuningasmieliset amerikkalaiset sattuivat usein
vastatusten jonkun vanhan ystävänsä tahi naapurinsa kanssa, joka oli
liittynyt itsenäisyyden puolesta taisteleviin joukkoihin. Sattui
niinkin, että sukulaiset tapasivat toisensa, jolloin taisteltiin
katkeralla vihalla, veli veljeään tahi sisarusten lapset toisiaan
vastaan!

Hyökkäykset olivat niin raivokkaat ja puolustus niin jäykkä, että
tunnin kestäneen taistelun jälkeen olivat tappiot erittäinkin
puolustajien riveissä sangen vakavat. Heidän päävoimansa, muutamat
komppaniat englantilaista vakinaista sotaväkeä, olivat tuhoutuneet
melkein viimeiseen mieheen. Puolet oli kaatunut tahi haavoittunut,
ja jäljellä olevat olivat uupuneina ja hajaantuneina kadottaneet
merkityksensä. Heidän ponnistuksensa olivat olleet melkein
yli-inhimilliset ja englantilaisen jalkaväen vanhan hyvän maineen
arvoiset. Ameriikkalaisten kuningasmielisten parhaiten harjoitettujen
joukkojen, Etelä-Carolinan ja Georgian nostoväkikomppanioiden tukemina
ja englantilaisten upseerien johtamina olivat he yhä uudelleen
torjuneet rajaseudun miesten ja heidän liittolaistensa raivokkaat
hyökkäykset. Vasta sitten kuin puolustajat olivat kärsineet raskaita
tappioita ja hyökkääjien menettelytapa oli heidät täydellisesti
uuvuttanut, onnistuivat nämä pääsemään kukkulan laelle.

Nostoväki ei enää kyennyt vastustamaan amerikkalaisten ryntäystä,
vaan heidän rivinsä murtuivat, ja he pakenivat kuormastovaunujen
turviin, kun Shelbyn ja Sevierin osastot alkoivat rynnätä esiin
heidän selkänsä takaa. Heidän upseerinsa saivat heidät vielä kerran
järjestykseen, mutta pienelle alalle ahdettuina ja joka puolelta
murhaavan rihlakkotulen alaisina heillä ei ollut enää mitään voiton
mahdollisuutta. De Peyster, joka oli osoittanut suurinta rohkeutta,
käski vastahakoisesti nostaa valkoisen lipun ja lakata ampumasta, sillä
hän huomasi enemmän vastustuksen turhaksi ja hyödyttömäksi ihmishenkien
hukkaamiseksi.

Tätä seuraavan sekamelskan aikana pääsi joitakin kuningasmielisiä
amerikkalaisia livahtamaan pakoon panemalla valkoisen paperilapun
hattuunsa, siten jäljitellen vihollisen nostoväen tuntomerkkiä.
Mutta niitä oli vain harvoja verrattuna taisteluun osaaottaneiden
lukumäärään. Englannin lipun alla taistelleista tuhannesta miehestä
joutui noin viisi- tahi kuusisataa vangiksi, ja noin kolmesataa oli
kaatunut tahi haavoittunut. Amerikkalaisia oli taistelussa melkein yhtä
paljon, ja on todettu, että heidän tappionsa kaikkine kuolleineen ja
haavoitetuineen nousi korkeintaan sataanviiteenkymmeneen mieheen.

Tämän taistelun tulos olisi luultavasti ollut aivan toinen, jos
englantilaiset olisivat laittaneet itselleen rintavarustukset ja
raivanneet metsää pois vuoren rinteiltä. Silloin olisivat puolustajat
olleet suojassa ja hyökkääjien olisi täytynyt suojattomina tunkeutua
eteenpäin. Mutta vaikka aikaa olisikin ollut riittävästi näihin
valmisteluihin, niin on epävarmaa, olisiko ne suoritettu tarpeellisella
huolellisuudella, sillä Fergusonille apulaisineen oli Lännen miesten
omituinen sodankäynti tapa aivan outo. Voitto oli todellinen yllätys,
ei ainoastaan englantilaisille, vaan myöskin koko maailmalle. Se
näytti selvästi, mitä taitavat rihlakon käyttäjät, jotka osaavat
käyttää hyväkseen jokaista maanlaadun tarjoamaa suojaa, voivat saada
aikaan, kun taistelupaikka on tämänkaltaiselle sodankäynnille sopiva
ja johdossa on tunnetut ja luotetut upseerit. Ettei Kuninkaan vuorella
saatu opetus ollut mennyt hukkaan, nähtiin noin sata vuotta myöhemmin
Majuba Hillin luona.



XXIV.

VAE VICTIS — VOI VOITETTUJA!


Kun Alleyne tuli tuntoihinsa, oli taistelun melu laannut ja joku seisoi
kumartuneena hänen puoleensa antaen käskyjä ympärille kokoontuneelle
joukolle. Ääni kuulosti tutulta, ja katsahtaessaan ylös tunsi Jack
saman päällikön, jolle hän oli antautunut vähän aikaa sitten, John
Sevierin.

»Oi, kertokaa minulle —» alkoi hän, mutta vaikeni heti. Ei tarvinnut
kysyä, kuinka oli käynyt; yhdellä silmäyksellä hän näki, että
amerikkalaiset olivat voittaneet. »Sanokaa minulle, mihin kenraalini on
joutunut?» lopetti hän puheensa kääntyen suoraan Sevierin puoleen.

»Hän kuoli sotilaan kuoleman», vastasi Sevier jotensakin pikaisesti ja
nousi satulaan ikäänkuin välttääkseen enempiä kysymyksiä.

»Minä haluaisin nähdä, mihin hänet on pantu», pyyteli Jack, »sillä hän
oli lämmin ystävä ja ritarillinen upseeri.»

»Pelkään sen olevan mahdotonta», vastasi Sevier vältellen. »Tuskin
ehdimme laittaa paareja haavoittuneillemme ennen pimeää, ja
päivänkoitossa lähdemme täältä.»

»Mutta varmaankin —»

Aiottu muistutus jäi Jackilta sanomatta, kun Sevier hevostaan
kannustaen kiiruhti sinne, missä toiset everstit parhaillaan
järjestivät vankijoukkoa riveihin. Hän palasi takaisin juuri parahiksi
pelastamaan oman vankinsa muutamien roistojen kynsistä, joita oli
sekä kuningasmielisten että heidän vastustajainsa riveissä. He
olivat semmoisia roistoja, että he olivat suurempana kauhuna omille
tovereilleen kuin viholliselle.

»Nolichucky Jack», joksi Sevieriä tavallisesti nimitettiin, oli
kaikkien pahantekijöiden kauhistus, ja hänen lähestyessään luikkivat
tuon nuoren englantilaisen kiusaajat tiehensä.

»Tuommoiset konnat eivät ansaitsisi muuta kuin tulla hirtetyiksi näihin
puihin!» huudahti Sevier kiukkuisesti. »He ovat vapauden puolesta
taistelevan puolueen häpeä. Minä annan teille suojelusvahdin heti, kun
minulta joutaa pari miestä», lopetti hän tyynempänä.

»Kiitos, olen siitä hyvin iloinen», vastasi Jack. »Niinkuin luultavasti
tiedättekin, on meidän apujoukossamme runsaasti samaa lajia, ja
Ferguson-paralle toivat ne paljon harmia.»

Mainitessaan rakkaan kenraalinsa nimen oli haavoittunut adjutantti
vaipua surusta maahan, ja kun Sevier näki hänen tuskansa, koetti
hän johtaa hänen ajatuksensa muihin asioihin tiedustelemalla hänen
haavaansa ja luvaten lähettää hänen tykönsä englantilaisen lääkärin,
jonka he olivat ottaneet vangiksi.

Amerikkalainen piti sanansa, ja vähää ennen auringonlaskua saapui
lääkäri seuralaisineen. Englantilainen lääkäri tutki nopeasti Jackin
haavan, joka oli vaaraton, ja sitoi sen mahdollisimman hyvin.
Taistelusta hän antoi Jackille niin yksityiskohtaisia tietoja kuin hän
suinkin kykeni.

Kävi selville, että kenraali Ferguson oli suuremmitta ponnistuksitta
ehtinyt järjestää kaikki joukkonsa asemiin, ennenkuin vihollinen
oli tullut pyssynkantomatkalle, vaikka koko hyökkäys oli hänelle
täydellinen yllätys. Hänen sankarillinen rohkeutensa kiihoitti
miehiä niin, että he torjuivat hyökkäykset voimallisesti. Nostoväen
harjoitetut komppaniat ja vapaaehtoiset kilpailivat pistinhyökkäyksissä
vakinaisen sotaväen kanssa kaikkialla, missä vihollinen ankarimmin
ahdisti. Ferguson itse heilui aina eturintamassa käyttäen miekkaansa
sellaisella vimmalla, että se lopulta katkesi kahvan juuresta.

»En voi ymmärtää sitä, että oli olemassa väkeä ja sitäpaitsi aivan
harjaantumatonta, joka kykeni voittamaan Fergusonin joukon», huudahti
Alleyne kiihkeästi.

»Mikään eurooppalainen joukko ei olisi niin itsepäisesti uudistanut
hyökkäyksiään, tullakseen aina suinpäin ajetuksi takaisin», vastasi
lääkäri päättäväisesti. »Yhä uudestaan me ajoimme heidät vuorenrinnettä
alas», jatkoi hän, »mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tulivat he yhä
rohkeammin takaisin!»

»On totta», sanoi Alleyne, »että nämä saloseutujen sotilaat ovat
erinomaisia tulemaan toimeen omin neuvoin, etäällä tovereistaan. Kun
he ovat lapsuudestaan saakka tottuneet taistelemaan salakavaloita
ja petollisia intiaaneja vastaan, eivät he milloinkaan joudu
neuvottomiksi. He tuntevat kokemuksesta rihlakkojensa tuhoavan
vaikutuksen, eivätkä he milloinkaan hätäänny, kuten tottumattomat
rekryytit. He ovat itse valinneet upseerinsa, jotka ovat tunnetuita ja
useissa rajataisteluissa koeteltuja, suurinta luottamusta nauttivia
miehiä.»

»Siltä näyttää», sanoi lääkäri. »Olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka
sukkelaan he kykenivät uudelleen kokoamaan joukkonsa jokaisen
perääntymisen jälkeen. He tappelivat kuin jalopeurat, ja heidän
seuralaisensa noudattivat uljaina heidän osoittamaansa esimerkkiä ja
heidän kehoituksiansa, juosten puulta toiselle ja ampuen tuhoisalla
tarkkuudella meidän suojattomia joukkojamme. Mutta sitten vasta kun
kenraalimme oli kaatunut ja uljaista miehistämme melkein puolet
oli tuhottu, alkoivat toiset, hurjista hyökkäyksistä uupuneina,
väistyä, kun Pohjois-Carolinasta vasta tullut osasto ei ymmärtänyt
tulla ratkaisevalla hetkellä avuksi. Nämä harjaantumattomat
nostoväkikomppaniat taistelivat ensiksi urhoollisesti, mutta tuhoisa
ampuminen ja vuoristolaisten pirullinen ulvominen saivat heidät pian
pelkäämään.»

»Niin, nämä asuttujen seutujen miehet näyttävät pelkäävän noita villin
näköisiä rajaseutujen miehiä», myönsi Jack.

»Sen voi hyvin ymmärtää», sanoi lääkäri. »On hyvin vaikea erottaa näitä
miehiä intiaaneista, joiden taistelutapaa he matkivat. Monet hirttivät
omin käsin amerikkalaisia vastustajiaan, jotka olivat joutuneet heidän
vangikseen. Heillä ei näkynyt olevan kunnioitusta edes kenraalia
kohtaan, jonka ruumis heitettiin samaan hautaan, johon hänen kaatuneet
miehensäkin koottiin.»

»Mitä?» huudahti Alleyne harmista kiehuen. »Tarkoitatteko, että meidän
kenraaliamme kohdeltiin kuin maantierosvoa?»

»Aivan niin», vastasi lääkäri. »Mitä muuta voi odottaa tuommoiselta
roskajoukolta. Lukuunottamatta muutamia päälliköitä ovat he kaikki
juuri maantierosvojen kaltaisia.»

»No malttakaahan nyt hiukan, lääkäri. Tuomionne on liian ylimalkainen»,
vastusteli Jack, joka tunsi kokemuksestaan rajaseutujen asukasten
enemmistön kunnollisuuden. »He ovat käytökseltään kylläkin töykeitä,
sen myönnän, ja valitettavasti on heidän keskuudessaan paljon
pahantekijöitä ja lainrikkojia, mutta miesten kantaosa on yhtä
uskollista ja rehellistä kuin se on sitkeätä ja urhoollista väkeä.
Enimmän pelkään heidän nostoväkeään ja erittäinkin Cleavlandin joukkoa.»

»Ehkä olette oikeassa», kuului vastaus. »Mutta joka tapauksessa olemme
joutuneet huonoihin käsiin ja saamme kärsiä seuraukset.»

Keskustelu taukosi, kun kaksi miestä saapui heille vartijoiksi tuoden
mukanaan runsaasti ruokaa ja juomaa, mikä oli hyvin tervetullutta.
Englantilaiset eivät kysyneet, mistä ja miten sitä oli hankittu, vaan
syötyään vahvan illallisen laittautuivat he makuulle mahdollisimman
lähelle heitä varten sytytettyä tulta ja vaipuivat pian sikeään uneen.

Sevier itse herätti heidät päivänkoitteessa. Hän ilmoitti, että
Alleynea varten oli hankittu hevospaarit, koska hänen haavansa oli niin
paha, ja lääkärille oli valmistettu tilaisuus ratsastaa vuorotellen
erään nostoväkeen kuuluvan everstin kanssa, joka oli myöskin vanki.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Jackilla oli aihetta onnitella itseään,
että hän oli joutunut Sevierin huostaan, sillä ne raukat, joiden
oli ollut pakko antautua taistelussa, olivat onnettomia. Heitä
ajettiin eteenpäin kuin elukoita, ja sitäpaitsi heidän täytyi kantaa
valloitettua suurta muskettivarastoa. Uupuneet ja nälkäiset vankiraukat
jaksoivat tuskin pysyä voittajainsa mukana, ja jos joku uskalsi
jättäytyä jälkeen, niin häntä lyötiin ja piestiin armottomasti. Heidän
pahin kiusanhenkensä oli Cleavland, jonka olisi pitänyt arvoonsa nähden
näyttää parempaa esimerkkiä. Lopulta Campbell ei voinut enää kauemmin
sietää tuota halpamaisuutta, ja kun varoituksista ei ollut apua, niin
hän uhkasi siekailematta rangaista uppiniskaista, ellei hän lopettaisi
tuota raukkamaista ja epäinhimillistä käytöstään vankejaan kohtaan.

Tällä uhkauksella oli toivottu vaikutus, kunnes eräänä päivänä saapui
uutisia, joilla oli ikäviä seurauksia. Eversti Cruger oli voittanut
Augustaa piirittäneet amerikkalaiset ja noin kolmekymmentä vankia
oli hirtetty. Tämä julma uutinen saattoi mielet raivoon, joka pian
kohdistui vankeihin.

Taistelusta Kuninkaan vuorella oli kulunut kuusi tahi seitsemän päivää,
ja vankien joukossa oli melkoinen joukko sellaisia, joiden tiedettiin
tahi epäiltiin paenneen puolelta toiselle sodan menon mukaan. Nyt
nämä pantiin kovalle, ja ei vähemmän kuin kolmekymmentä todistettiin
syyllisiksi ja tuomittiin hirteen. Yhdeksän miesparkaa oli jo saanut
surmansa, kun Shelby ja Sevier rohkealla väliintulollaan pelastivat
toiset.

Tämän murhenäytelmän jälkeen palasivat rajaseutujen miehet
vuoristolaaksoihinsa jättäen suurimman osan vankejaan Carolinan
nostoväen huostaan. Alleynen sallittiin kuitenkin seurata voittajansa
mukana tämän kotiin Nolichucky-joen varrella. Sevier asui omassa
rakentamassaan vanhanaikaisessa puutalossa, jota hän oli aika-ajoin
laajentanut, ja siellä nuori englantilainen sukkelaan parani. Hänen
isäntänsä oli luonteeltaan uljas ja vieraanvarainen, ja Jackia
kohdeltiin pikemmin kunnioitettuna vieraana kuin vankina, ja annettuaan
kunniasanansa, ettei hän yrittäisi paeta, sai hän käydä metsästämässä
ja kalastamassa, milloin häntä vain halutti.

Kuukausia oli kulunut Kuninkaan vuoren onnettomasta taistelusta ja
Alleyne oli täydelleen saavuttanut entisen ketteryytensä ja voimansa,
kun eräänä päivänä eräs sanansaattaja toi sellaisen hälyyttävän tiedon,
että suuri joukko chickamanga-intiaaneja oli lähtenyt sotapolulle
hävittämään ympäristössä olevia uudisasutuksia. Chickamangat olivat
pelätyimpiä lounaisia heimoja.

Nämä uutiset vaikuttivat Sevier'iin kuin sotatorven toitotus.
Sananviejiä lähetettiin kaikkiin suuntiin kokoamaan metsästäjiä
vastaiskua varten, ja pian oli tuohon suureen puutaloon Nolichuckyn
varrella kokoontunut noin sataneljäkymmentä hyvin aseistettua ja
hyvillä hevosilla ratsastavaa vapaaehtoista.

Nämä sotaiset valmistukset kiihoittivat tuon englantilaisen sotilaan
mieltä, ja hän olisi innolla tahtonut päästä retkelle mukaan. Hän oli
ollut jo monta viikkoa levoton ja tuskissaan Johannan tähden, josta ei
koko talvena ollut kuulunut mitään varmempaa.

Heti saavuttuaan oli hän saanut Johannalta lyhyen kirjelipun, jonka
tyttö oli antanut Watangassa eräälle tuttavalleen, joka oli tuonut sen
Nolichuckyyn, kuultuaan, että kapteeni Alleyne oli siellä vankina.
Kirjeessään Johanna kertoi, että Robertson oli perustanut uuden
uudisasutuksen Cumberland-joen varrelle, johon hän oli suostunut
seuraamaan päällikön vaimon ja perheen mukana. Hän selitti, että hän
olisi kernaimmin jäänyt Watangaan, kunnes intiaanisodat koillisella
suunnalla olisivat asettuneet niin paljon, että hän olisi voinut päästä
isänsä luo Harrodsburgiin, mutta kun hänellä oli ollut niin pitkät ajat
koti Robertsonien luona, niin hän ei voinut olla suostumatta heidän
hartaaseen pyyntöönsä jäädä heidän luoksensa kunnes rauhallisemmat ajat
koittaisivat. Tämän johdosta hän vaatimattomasti lausui vakaumuksensa
olevan, että heti kuin tämä kauhea sota olisi päättynyt, niin hänen
rakastettunsa lähtisi häntä hakemaan ja löytäisi hänet joko Watangan,
Cumberlandin tahi Suolaisen joen varrelta.

Sevierin toimeenpanemista tiedusteluista kävi selville, että
siirtolaiset olivat lähteneet Cumberlandiin joitakin viikkoja ennen
heidän saapumistaan Nolichuckyyn. Se oli katkera pettymys Jack-paralle,
joka oli toivonut piankin saavansa kohdata armaansa, sillä kuultuansa
Jackin romanttisen rakkaustarinan oli Sevier luvannut kutsua Johannan,
jonka isän hän vallan hyvin tunsi, taloonsa vieraaksi.

Vielä saatiin selville, että Robertson itse oli matkustanut uuteen
paikkaansa maitse melkoisen miesjoukon keralla karja mukanaan ja että
naiset ja lapset oli eräs Robertsonin ystävä Donelson saatellut sinne
vesitse.

Oli jo hyvin tavallista, että länteen päin pyrkivät uudisasukkaat,
metsästäjät ja seikkailijat laskivat kanooteilla Tennessee-jokea
alas, mikä oli mukavampaa kuin kulkea jalkaisin tahi hevosen selässä
vuorien yli ja tiheiden metsien läpi. Siitä saattoi kyllä olla eri
mielipiteitä, kumpi tapa todellakin oli suositeltavampi. Vesimatka oli
helpompi, mutta ei ollenkaan vaarattomampi. Siellä uhkasivat intiaanit
ja vaaralliset kosket ja virranpyörteet. Muutamien pahimpien koskien
läheisyydessä olivat noiden sotaisien chickamanga-intiaanein kylät
ja varustukset Cumberland-vuoriston synkkiin soliin ja onkaloihin
piiloitettuina.

Kun Alleyne itsekin oli laskenut Tennessee-joen tuon kuuluisan
metsästäjän Simon Kentonin seurassa, niin hän tiesi kokemuksestaan
sen moninaiset vaarat. Erittäinkin taloustavaroilla ja ruokavaroilla
raskaasti kuormitettujen veneiden, joissa sen lisäksi oli vielä
avuttomia naisia ja lapsia, oli hyvin vaikea kunnialla suoriutua
tuosta matkasta. Kun Jack ei ollut saanut mitään tietoja venheiden
kohtalosta eikä Johannasta, niin hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä,
mikä ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Hän oli useamman kerran pyytänyt
Sevieriltä lupaa saada ottaa mukaansa muutamia miehiä ja mennä jokea
alaspäin etsimään Johannaa ja hänen kumppaneitaan.

Tähän ei Sevier kuitenkaan suostunut, vaan lähetti erään
palveluksessaan olevan puolirotuisen intiaanin, kuuluisan juoksijan,
viemään aluepäällikkö Campbellille kirjettä, jossa hän kysyi, oliko
siellä kuultu mitään kyseessä olevista matkustajista ja erittäinkin
Robertsonin perheestä. Tämä sananviejä oli lähtenyt matkaan noin kahta
viikkoa ennen kuin ilmoitus intiaanein sotaretkestä saapui, ja siinä
kiireessä, kun vastaiskua valmistettiin ja miehiä koottiin, olivat
melkein kaikki muut paitsi Alleyne unhottaneet hänet.

»Toivoisinpa, että Sevier sallisi minun tulla mukaan intiaaneja
vastaan», puheli nuori englantilainen itsekseen katsellessaan
avonaisesta ikkunasta pihalle kokoontuneita metsästäjiä. »Mikä hyvänsä
olisi parempaa kuin tämä kiusallinen toimettomuus tällä hetkellä!» Ja
kääntyen ympäri koetti hän rauhoittaa tunteitaan katsomalla suuressa
avonaisessa takassa räiskyvää valkeaa ja seuraten silmillään ylöspäin
lentäviä säkeniä.

Hänen ajatuksensa vaelsivat asiasta toiseen, ja hänen mieleensä
muistuivat viimeisten vuosien jännittävät tapahtumat, ja häntä alkoi
kyllästyttää nykyinen tilanteensa. Mutta pian hänen ajatuksensa
palasivat siihen samaan kohtaan, jossa ne olivat tuskallisesti
kierrelleet viime kuukausien ajan: — miten oli hänen kihlatulleen
käynyt?

»Kapteeni Alleyne! Onko kukaan nähnyt kapteeni Alleynea?» kuului äkkiä
Sevierin hyvin tunnettu ääni huutavan ulkoa.

Jack juoksi ovelle silmänräpäyksessä. »Tässä olen!» huudahti hän astuen
nopeasti kuistille Sevieriä vastaan.

»Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne», sanoi hän laskien kätensä
Jackin olkapäälle ja kääntäen hänet takaisin huoneeseen.

Amerikkalaisen kasvoissa ja äänessä oli jotakin, joka pani nuorukaisen
vavahtamaan tuskasta, jotakin, joka herätti pahoja aavistuksia.

»Mitä on tapahtunut?» huudahti hän. »Olette saanut huonoja uutisia, —
teidän sananviejänne on —»

Hän koetti hillitä itseään ja vaikeni äkkiä.

»Hän on palannut ja tuonut uutisia», täydensi Sevier keskenjääneen
lauseensa ilmeisesti taistellen liikutustaan vastaan. »Veneistä ei ole
mitään varmaa tietoa», jatkoi hän, »mutta Campbell ilmoittaa, että
Cumberlandista saamansa viimeisen tiedon mukaan ei matkalla olevasta
joukosta ole vielä ketään saapunut perille uudisasutukselle, jonka
vuoksi siellä ollaan suuresti levottomia. Pahoin pelkään, että noille
ihmisraukoille on tapahtunut jokin vakava onnettomuus, sillä täällä
on liikkunut itsepäinen huhu, että chickamangat olivat hyökänneet
veneitten kimppuun. Suurin osa ihmisistä joko surmattiin tahi joutui
vangiksi ja jäljelle jääneet hukkuivat alempana oleviin koskiin. Mutta
luonnollisesti on tämä suuresti liioiteltua.»

Jackilta päässyt voihkaus todisti, millä sielun tuskalla hän kuunteli
näitä hälyyttäviä ja kaameita uutisia. Sevierinkin oli hyvin vaikea
tyynnyttää häntä.

»Ajattelin, että oli paras kertoa teille kaikki», sanoi hän, »sillä
varmaankin olisitte itsekin kuullut sen ja luultavasti useilla
valheellisilla lisäyksillä. Juttu on kulkenut mieheltä toiselle ja
kasvanut kulkiessaan. Omasta puolestani voin tuskin uskoa, että niin
suuri joukko olisi kokonaan tuhoutunut. Ei ole mahdotonta, että heillä
on ollut viivytyksiä ja tappioita, joita vaarallinen kulkutie ja
intiaanit ovat voineet heille aiheuttaa, mutta on melkein uskomatonta,
että mitään vakavampaa onnettomuutta on voinut tapahtua matkueelle,
jonka johtajana on niin kykenevä mies kuin Donelson.»

»Se voi olla mahdollista», vastasi Alleyne toivehikkaammasti, »mutta
miten voimme saada varmuuden?»

»Lähdemme katsomaan», vastasi Sevier päättäväisesti. »Olen päättänyt
hyökätä chickamanga-heimon varustuksiin sillä aikaa kuin suurin osa
heidän sotureitaan on poissa uudisasutuksia ryöstämässä.» Ja katsoen
nuorukaista, jota hän piti ystävänään eikä vankinaan, suoraan silmiin
hän lisäsi: »Ja jos joku noista matkustajista on teille niin suuresti
mielenkiintoinen, niin onhan ainoastaan oikeus, että saatte tulla
mukaamme!»

»Mitä? Minäkö? Tarkoitatteko täyttä totta?» huusi Jack tarttuen
Sevierin käteen ja pudistaen sitä suunniltaan ihastuksesta. »En voi
teitä milloinkaan kyllin kiittää!»

»Niin todellakin tarkoitan», vastasi Sevier, »ja vieläkin enemmän.
Jollemme saa tyydyttäviä tietoja retkellämme, niin lähetän oppaan
viemään teidät Cumberlandiin. Mutta älkäämme hukatko aikaa. Laittakaa
itsenne valmiiksi tänä iltana, sillä päivän koitossa lähdemme.»

Ja odottamatta enempiä kiitoksia kiiruhti tuo tarmokas uudisasukasten
johtaja lopettamaan omat matkavalmistuksensa.



XXV.

HYÖKKÄYS.


Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan
viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä
Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut
pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten
toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut
hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän
ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.

»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi
Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.

»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne
ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»

»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista?
Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet
sataviisikymmentä penikulmaa!»

»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin
nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys,
ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»

»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi
Alleyne miettiväisesti.

»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus.
»Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä
raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi
takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat
eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat
heidän liittolaisiaan!»

»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä
semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana
on avuttomia naisia ja lapsia.»

»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin»,
vastasi hänen kumppaninsa.

»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että
hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle
matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se
ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»

Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille
muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli
tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen,
johon tien laatu oli syynä.

Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen,
cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi
vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään
merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi,
s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille
kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit,
choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän
kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin
vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.

Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein
vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren
sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta
aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne
ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi
ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas
Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.

Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan
ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen
samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita
säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin
lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin
taivasalla.

Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä
kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu
levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta
näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti
Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat
satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin
ottamaan selkoa asemasta!»

Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti
metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin
tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle
ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.

He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein
pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa
ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat
parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä
aavistamatta mitään vaaraa.

»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö
saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö
huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»

Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta.
Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin:

»Kyllä, kapteeni. Minä näin laakson yläpäässä joukon miehiä ja naisia,
jotka olivat aivan tavattomasti valkoihoisten näköisiä. He olivat
melkoisen matkan päässä majoista ja minusta liian kaukana, jotta olisin
voinut nähdä tarkasti, mutta uskallan melkein vannoa, etteivät he
olleet intiaaneja. Läheisyydessä seisoi muutamia punanahkoja, jotka
näyttivät olevan vartijoita.»

»Minä näin heidät myöskin!» huudahti eräs toinen vakooja, lisäten:
»Eikä minun nimeni ole Callan, jollemme löydä sieltä valkoisia vankeja.»

Nämä ilmoitukset saivat metsästäjät intoihinsa ja monet äänet vaativat
hyökkäyksen alkamista.

»Järjestykseen!» huusi Sevier. »Tiedustelijat ovat suorittaneet
tehtävänsä hyvin ja minä suon heille muutaman minuutin levon sillä
aikaa kuin selitän kaikille johtajille hyökkäyssuunnitelman, niin että
toiminta alkaa joka puolelta yhtäaikaa.»

Nuorelle englantilaiselle oli uskottu tuo tärkeä tehtävä vapauttaa
otaksutut valkoiset vangit. Tiedustelijain päällikkö Mansker ja
kaksikymmentä valikoitua miestä lähetettiin hänen mukaansa auttamaan
häntä tuossa vaarallisessa tehtävässä. Muu joukko jaettiin kolmeen
komppaniaan. Yhden piti hyökätä Sevierin johdolla suoraan kylään
toisten ahdistaessa molemmilta sivuilta.

Jättäen hevoset muutamien vähemmän kykenevien miesten hoitoon lähti
joukko määrätyssä järjestyksessä varovaisesti etenemään, kunnes kaikki
olivat päässeet paikoilleen kylän ympärillä. Sitten kuin Sevier
oli antanut sovitun merkin, hyökkäsivät kaikki hurjasti huutaen
hämmästyneiden punanahkojen kimppuun. Yllätys oli niin täydellinen,
ettei vastustusta yritettykään. Soturit, naiset ja lapset koettivat
kaikki päästä suinpäin pakoon.

Useita naisia ja lapsia joutui vangiksi, mutta suurin osa sotureita
pääsi pakoon vuoristoon. Vain muutamat saivat surmansa tahi
haavoittuivat.

»Naisille ja lapsille ei saa tehdä mitään pahaa!» huusi Sevier, »mutta
ottakaa heitä vangiksi niin monta kuin kiinni saatte. He ovat hyviä
panttivankeja, sillä noissa piilopaikoissa näyttää kaikesta päättäen
olevan joukoittain valkoisia vankeja.»

Tämän neuvon ymmärsivät metsästäjät hyvin edulliseksi ja he ponnistivat
voimiaan saadakseen mahdollisimman monta kiinni tuosta kirkuvasta ja
säikähtyneestä joukosta. Mutta kiitävien kauriiden tavoin hajosi suurin
osa joukosta ympäriinsä ja katosi näkyvistä ihmeteltävän lyhyessä
ajassa kätkeytyen vuoren soliin ja piilopaikkoihin, joita ei kukaan muu
tuntenut.

»Nyt pistetään tuleen jokainen mökki ja varastohuone tässä rosvojen
pesässä!» huusi Sevier riemuiten, kun viimeinen vastaanrimpuileva vanki
oli lujasti sidottu ja annettu vahtien haltuun.

Muutamassa minuutissa oli koko kylä hulmuavien liekkien ja
tukahduttavan savun vallassa, kun heikot puiset majat toinen toisensa
jälkeen syttyivät tuleen. Ainoastaan pari viljavarastoa jätettiin
polttamatta muonaksi hevosille, sillä jokainen ratsastaja kuljetti
mukanaan tätä ravitsevaa tavaraa pienen varaston, joka tilaisuuden
sattuessa aina uudistettiin.

Sillä aikaa oli Alleyne miehineen käynyt kiinni tehtäväänsä, mutta
hänellä ei ollut toivomaansa menestystä. Kun he saapuivat laakson
yläpäähän, niin leveä, vuolas joki katkaisi heidän tiensä. Etempää ei
sitä oltu voitu ollenkaan nähdä, sillä se virtasi melkein kohtisuorien
äyräiden välissä.

»Taivasten tekijä! Miten pääsemme tämän yli?» huudahti Jack, onnistuen
pysäyttämään vauhtinsa juuri parhaaseen aikaan, sillä muutoin hän olisi
syöksynyt alhaalla kuohuvaan virtaan.

»Tämä on varmaankin niin sanottu 'Paholaisen rotko'», sanoi Mansker
kuulematta Jackin kysymystä ja jääden hämmästyneenä katsomaan kuilua ja
sen syvyydessä kuohuvaa virtaa.

»Olkoon mikä hyvänsä, mutta jotenkin meidän täytyy keinotella itsemme
toiselle puolelle», vastasi Jack valmistautuen kiipeämään alas.

»Seis!» huudahti Mansker. »Ellen erehdy, niin tuolla alempana on
parempi paikka, tulkaa perässäni!» Hän juoksi nopeasti alaspäin, kunnes
joen uoma leveni ja äyräät muuttuivat loivemmiksi. Siellä joki virtasi
tummana esiinpistävien kallioiden ja kivien välissä, ja hyppimällä
kiveltä toiselle pääsi koko joukko onnellisesti yli. Mutta viivytys,
niin lyhyt kun se olikin, aiheutti sen, että heidän koko yrityksensä
epäonnistui. Heidän päästyään toiselle puolelle äyrään päälle
annettiin merkki yleiseen hyökkäykseen. Hälyytetyt intiaanit koettivat
luonnollisesti päästä pian pakoon ajaen otaksuttuja valkoisia vankeja
edellään.

»Ne aikovat päästä suureen luolaan!» huusi Mansker. »Joutukaa
pojat. Jos ne vain pääsevät kanootteihinsa, niin olemme joutuneet
täydellisesti tappiolle.»

»Kanootteihinsa!» huudahti Jack. »Mitä hyötyä niillä on kanooteistaan,
jos ne yrittävät päästä luoliinsa?»

»Suureen luolaan, minä sanoin. Knick-a-Jack-luolaan. Ettekö ole
milloinkaan kuullut siitä puhuttavan?»

»Kyllä», vastasi Alleyne ja hänen sydäntänsä tuntui kouristavan, kun
hän muisti Sevierin kertomuksen siitä. »Mutta minä luulin sen olevan
vuoristossa!»

»Niin se onkin», kuului arvoituksellinen vastaus, »ja tämä joki tulee
sieltä.»

Vanhan metsästäjän vastaus poisti kaikki epäilykset. Intiaanit
todellakin pyrkivät n.s. Knick-a-Jack-luolaan, ja nuori englantilainen
tiesi, että jos niin onnettomasti oli käynyt, että Johanna oli noiden
vankien joukossa, niin hänen pelastuksensa kävi hyvin epävarmaksi, jos
intiaanit ehtisivät tuohon maanalaiseen sokkeloon.

»Sitten kiiruusti eteenpäin tahi muuten tulemme liian myöhään!» huusi
Jack.

Vanhaa metsästäjää ei tarvinnut kiirehtiä. Hänellä oli kolmenkymmenen
vuoden kokemus intiaanein sodankäynnissä ja hän oli saanut kestää
monet katkerat tuskat intiaanein käsissä. Chickamanga-intiaaneja hän
vihasi sydämensä pohjasta. Noin kaksi vuotta sitten oli Mansker erään
toverinsa keralla joutunut heidän käsiinsä ja kärsittyään kauheaa
kidutusta onnistunut pakenemaan, mutta hänen onneton ystävänsä
poltettiin kidutuspaalussa.

Nuori upseeri ja vanha metsästäjä samosivat vieri vieressä eteenpäin
kallioiden yli ja okaisten pensaikkojen halki, jotka repivät heidän
vaatteensa ja viiltelivät naarmuille heidän kätensä ja kasvonsa.
Lopulta he äkkiä saapuivat aukealle tasangolle, johon he pysähtyivät
tähystelemään pakenevia intiaaneja ja odottamaan omia seuralaisiaan.
Heidän edessään oleva verrattain tasainen aukea ulottui noin puolen
penikulman päässä näkyvään korkeaan ja äkkijyrkkään kallionseinään. Sen
juurella saattoi erottaa pimeän aukon, ikäänkuin tunnelin suun, josta
tuo joki, jota he olivat seuranneet, tuli päivänvaloon. Siellä se ei
enää kuohunut koskena kivien ja kallioiden ylitse, vaan virtasi tyynenä
ja vuolaana uomassaan. Se oli muuttunut leveäksi ja kauniiksi joeksi,
jonka laineet kimaltelivat kirkkaassa päivänvalossa.

»Tuolla he ovat! Olemme tulleet liian myöhään!» huudahti Jack osoittaen
kädellään erästä joen mutkaa, joka oli noin puolimatkassa heistä
tunnelin aukkoon.

»Niinpä näkyy! Ne aikovat päästä meidän kynsistämme, nuo hyenat!»
vastasi Mansker raivostuneena, kun noin kuusi suurta kanoottia lähti
rannalta vasten virtaa pyrkimään.

»Käyköön miten hyvänsä, mutta meidän täytyy jatkaa takaa-ajoa. On
yritettävä kaikin mahdollisin keinoin vapauttaa vangit!» huudahti Jack
tarmokkaasti.

Hänen hetkellinen toivottomuutensa oli muuttunut varmaksi päätökseksi
suorittaa tehtävänsä loppuun saakka kaiken uhallakin. Pelkkä otaksuma,
että Johanna saattoi olla noiden avuttomien vankien mukana, vaikutti
sen, että ritarillinen englantilainen ei luopunut yrityksestään,
ennenkuin tuo kysymys oli ratkaistu ja kaikki keinot koetettu
onnettomien vankien vapauttamiseksi.

»Sanokaa vain sana, niin minä tulen kanssanne, kapteeni», sanoi
Mansker pudistaen ruutisarvestaan ruutia vanhan ja uskollisen
piilukkorihlakkonsa sytytinreikään, josta ruuti oli karissut pois hänen
kiivetessään kallioiden yli. Mansker tahtoi olla varma siitä, ettei
hänen vanha ystävänsä jättäisi häntä pulaan vaaran hetkellä.

Katsoessaan ympärilleen huomasi Jack, että kaikki hänen miehensä olivat
saapuneet, ja hän näki kaikkien kasvoilla järkkymättömän päätöksen
seurata häntä. Sevier oli ilmeisesti valinnut parhaat miehet tähän
erikoistehtävään. Nämä auringonruskottamat rajaseudun miehet olivat
kasvultaan pitkiä ja notkeita, ja heidän kasvojensa ilme oli tuima ja
päättäväinen. He näyttivät olevan valmiit ryhtymään kaikkeen, mitä
heidän päällikkönsä tulisi vaatimaan, oli se sitten mahdollista tahi
mahdotonta.

Nuori sotilas havaitsi sen heti, ja hänen oma kiihkonsa leimahti äkkiä
esiin vastustamattomalla voimalla.

»Miehet — toverit!» huudahti hän. »Tahdotteko seurata minua tuohon
luolaan noita valkoisia vankeja vapauttamaan, tahi jätämmekö heidät
menehtymään hätäänsä ja epätoivoonsa koettamattakaan auttaa heitä?»

»Eteenpäin vain, kapteeni, tulemme mukaan!» vastasivat ripeästi
muutamat äänet.

»Aivan niin, tahdomme seurata teitä», sanoivat toisetkin, ja eräs mies
lisäsi vielä: »Onpa teissä sisua, vaikka olettekin englantilainen.
Näin teidän ottavan luonnon isolta Cleavlandilta samana päivänä kuin
Kuninkaan vuoren taistelu alkoi.»

»Nyt tahdotte siis auttaa minua ryöstämään näiltä
chickamanga-roistoilta heidän saaliinsa», vastasi Jack hymyillen ja
jatkoi: »Omasta puolestani vannon, ettei Knick-a-Jack-luola eivätkä sen
kaikki rosvojoukotkaan voi minua estää eivätkä säikäyttää, kun minulla
on parikymmentä erämiehen rihlakkoa tukenani!»

Hyväksyvä mutina seurasi näitä sattuvia sanoja, ja hän tiesi näiden
miesten, hänen entisten vihollistensa, seuraavan häntä kuolemaan saakka.



XXVI.

LUOLASSA.


Alleyne kiiruhti miehineen mahdollisimman joutuin eteenpäin ja he
saapuivat pian luolan suulle. Kanootit olivat jo kaukana pimeässä
holvissa, mutta kumea ja kauas kuuluva melojen loiske kuului aivan
selvästi, kun takaa-ajajat pysähtyivät kuuntelemaan sisäänkäytävän
suulle.

»Eteenpäin! Kuta pikemmin menemme sisään, sitä pikemmin pääsemme sieltä
ulos!» huudahti Jack syöksyen ensimmäisenä luolaan.

Mutta päästyään tuskin kuutta askelta pitemmälti tunsi hän raskaan
käden tarttuvan hänen olkapäähänsä, ja karkea ääni lausui hänen
korvaansa:

»Täältä ette pääse ulos milloinkaan, jos menette tätä tietä, kapteeni.
Katsokaa tuonne!»

Puhuja oli vanha Mansker, ja katsoen tarkkaavaisesti eteensä näki Jack
kauhukseen seisovansa syvän kuilun reunalla. Kaksi askelta eteenpäin
olisi saattanut hänet syöksymään alas, sillä tultuaan kirkkaasta
auringonpaisteesta pimeään luolaan ei hän olisi huomannut kuilua
ajoissa.

»On parempi, että kuljen edellä», sanoi Mansker lähtien kulkemaan
melkein suorassa kulmassa siltä leveältä polulta, jota myöten Alleyne
oli tullut ja joka osoittautui olevan tarkoituksella tehty johdattamaan
tunkeilijoita äkkijyrkänteeltä alas. »Olen kulkenut tästä ennenkin»,
jatkoi metsästäjä, »vaikka viedessään minut tänne eivät viholliseni
luulleet minun milloinkaan tulevan ulos täältä muulla tavalla kuin
miten kaikki heidän vankinsa päästetään täältä.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Jack pysähtyen hetkeksi selvitäkseen hiukan
siitä pelästyksestä, jonka hänen äskeinen viime hetkellä väittämänsä
vaara oli aiheuttanut.

»Tarkoitan, että ruumiina heidän vankinsa vain pääsevät täältä!»
vastasi Mansker. »Näettekös, asian laita on niin», jatkoi hän, »että
kidutettuaan jonkun valkonaamaraukan kuoliaaksi haluavat intiaanit
päästä hänen ruumiistaan eroon, ja he panevat sen pölkyistä tahi
risukimpuista sidotulle lautalle, jonka he päästävät menemään virran
mukana alempana oleviin koskiin ja pyörteisiin katoamaan.»

»Vai sillä tavalla! Lähtekäämme eteenpäin!» vastasi Jack peläten, että
tuo kuiva selitys vaikuttaisi lamaannuttavasti hänen kumppaneihinsa.

»Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua niin lähellä kuin suinkin voitte!»
sanoi Mansker lähtien kulkemaan toisten edellä.

Polku, jota myöten he kulkivat, ei noudattanut kaikkia joen mutkia,
vaan näytti vievän suoraan maan uumeniin, ja Jack, joka seurasi aivan
oppaansa kintereillä, kykeni tuskin erottamaan sitä luolan hämärässä.
Kuta kauemmaksi he tunkeutuivat, sitä heikommaksi muuttui valaistus
ja lopulta sanoi Mansker eksyneensä polulta. Mutta hapuillen käsin ja
jaloin löysi tuo taitava metsästäjä aina sen uudelleen. He pelkäsivät
tieltä eksymistä, sillä siinä tapauksessa olisivat he kaikki eksyneet
toisistaan tuon ihmeellisen luolan kaameaan äärettömyyteen.

Oli aivan välttämätöntä, että he etenivät mitä suurimmalla
varovaisuudella, sillä he eivät voineet tietää, mitä yllätyksiä
intiaanit olivat heille valmistaneet. Millä hetkellä hyvänsä
saattoivat he joutua väijytyksen tahi jonkun muun tuhoisan sotajuonen
uhreiksi. Läpitunkematon pimeys ja syvä hiljaisuus, jota vain veden
tipahtelu kalliopohjaa vasten häiritsi, alkoi vaikuttaa vahvimman ja
rohkeimmankin hermostoon. Äkkiä vanha Mansker pysähtyi ja katsellen
kiinteästi eteensä hän kuiskasi matalan ja varovaisen: »Hiljaa!»
Jokainen tarttui lujasti pyssyynsä ja odotti hammasta purren äkillistä
päällekarkausta.

Jännitys laukesi vasta sitten, kun he kuulivat erään äänen puhuttelevan
heitä. Se oli naisen ääni ja tuntui kuuluvan aivan heidän jalkojensa
juuresta.

»Valkoiset miehet, palatkaa takaisin! Ei ole viisasta seurata
haavoitettua pantteria hänen luolaansa.»

»Kuka ja missä te olette?» kysyi Jack käheästi.

»Minä olen Nancy Ward, valkoisen miehen ystävä», kuului varma vastaus.

»Mitä! Sama intiaaninainenko, joka varoitti watangalaisia cherokeesien
sotaretkestä?» huudahti Jack.

»Hän se on. Minä tunnen aivan hyvin hänen äänensä», keskeytti vanha
Mansker.

Ja heti alkoi metsästäjä cherokeesein kielellä hänen kanssaan
keskustelun, jota metsästäjät tarkkaavaisina seurasivat, sillä useat
heistä taisivat myöskin tätä murretta.

Keskusteltuaan vähän aikaa matalalla äänellä intiaaninaisen kanssa
kertoi Mansker sen ydinkohdat Alleynille.

Siitä kävi selville, että heidän näkemänsä vangit olivat erään
venheen ainoat elossa olevat matkustajat, jotka chickamanga-soturit
olivat saaneet kiinni. Muut venheet olivat päässeet heidän kynsistään
vähäisillä vahingoilla. Tämä ainoa oli tarttunut eräälle karille ja
joutui ylivoimaisen intiaanijoukon kynsiin, jotka tappoivat melkein
kaikki siinä olijat ja raastoivat eloonjääneet vankeina mukaansa.
Muutamia kidutettiin myöhemmin kuoliaaksi ja noin kuusi nuorempaa
naista ja lasta säästettiin orjiksi.

»Ja luuleeko hän meidän olevan semmoisia pelkureita, että palaisimme
takaisin yrittämättä mitenkään pelastaa heitä?» kysyi Jack
harmistuneena ja peloissaan, että Johanna olisi voinut olla juuri tuon
karille ajautuneen venheen onnettomien matkustajien joukossa.

»Ei, kapteeni, sellaista ei hän luule», vastasi metsästäjä. »Mutta hän
on tullut pelastamaan meitä melkein varmasta kuolemasta. Punanahat ovat
valmistaneet meille väijytyksen tästä vähän matkaa eteenpäin, missä
luola muuttuu sokkeloiseksi ja on täynnä kuiluja ja halkeamia. Siellä
kuuluvat olevan melkein kaikki taisteluun kykenevät miehet piilossa,
valmiina hyökkäämään kimppuumme ohitse hiipiessämme.»

»Tuopa ei kuulosta ollenkaan hauskalta! Mutta eikö hän suostuisi
viemään meitä jotakin toista tietä sinne, missä vankeja säilytetään?»
kysyi Jack.

»Hän tarjoutuu tekemään sen, jos vain haluamme» antautua vaaraan»,
vastasi Mansker.

»Vaaraan!» toisti Alleyne ivallisesti. »Minä ajattelen, että olemme
kaikki valmiit uskaltamaan jotakin hädässä olevien lähimmäistemme
puolesta.»

»Niin olemme», kuului lyhyt vastaus ja hyväksyvää mutinaa kuului
miesjoukosta.

»Pyytäkää Nancya näyttämään tietä. Me aiomme uskaltaa, tuli mitä tuli»,
sanoi Alleyne.

Metsästäjä tulkitsi sanat, ja melkein heti ilmestyi kuin maasta nousten
heidän eteensä eräs olento, joka viittasi heitä käymään eteenpäin.
Edeten varovaisesti pääsivät Alleyne ja Mansker pian sen salaisuuden
perille, miten tuo ystävällinen nainen oli voinut lähestyä heitä niin
äänettömästi ja näkymätönnä. Heidän edessään oli jonkunlainen pääjoen
kaitainen sivuhaara ja äyrään alla oli piilossa suuri kanootti. Nancy
Ward seisoi siinä pitäen toisella kädellään kiinni kalliosta ja
toisella melasta. Istuessaan kanootissa näkyi ainoastaan hänen päänsä
äyrään ylitse, joten hän oli melkein näkymätön luolan pimeydessä.

»Ei ollut kummakaan, etten huomannut teitä!» huomautti Jack ihmetellen
itsekseen, kuinka tuo ihmisparka oli sinne päässyt.

Sillä aikaa tiedusteli Mansker vakavasti intiaaninaiselta, kuten
myöhemmin kävi selville, kuinka tämä oli uskaltanut panna henkensä
alttiiksi varoittaakseen valkoisia miehiä vaarasta. Kuultuaan
suunnitellusta väijytyksestä oli hän huomaamatta poistunut ja mennyt
erääseen tyhjään kanoottiin, jonka hän päästi solumaan virran mukana.
Hän käytti melaa vain pitääkseen kanootin keskellä virtaa, ja solui
siten äänettömästi alaspäin, kunnes hänen tarkka korvansa erotti
lähestyvien metsästäjien hiipivät askeleet. Muutamalla taitavalla melan
vetäisyllä sujahdutti hän silloin kanoottinsa siihen pieneen poukamaan
lähelle polkua, jota myöten miehet haparoiden pyrkivät eteenpäin. Vanha
metsästäjä oli kuullut kanootin keulan keveän raapaisun kallion kylkeen
ja sentähden oli hän niin äkkiä jäänyt paikalleen kuin naulittuna.

Tämän puhelun aikana oli Jack silmäillyt ympärilleen ja tilanteen
outous ei voinut olla häneen vaikuttamatta.

Lukuunottamatta Manskerin ja Nancyn matalaa kuiskailua vallitsi
luolassa syvä hiljaisuus, ja miesten hahmot olivat epäselviä
ja aavemaisia tuossa synkässä hämärässä. Tunnelin suu pilkotti
vain pienenä valopilkkuna kaukana heidän takanansa ja Jack alkoi
tuntea itsensä melkein toivottomaksi käsittäessään heidän tilansa
vaarallisuuden. He eivät voineet tietää, millä hetkellä heidän
kimppuunsa hyökättäisiin, eivätkä he uskaltaneet raapaista tulitikkua,
elleivät tahtoneet ilmaista olinpaikkaansa intiaaneille. Eihän
ollut ihmeellistä, että hänen lujat hermonsa olivat nyt tavallista
jännittyneemmät, ja hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan, kun
Mansker äkkiä kääntyen kuiskasi:

»Kapteeni Alleyne! Nancy sanoo, että meidän täytyy mennä joen yli ja
kulkea eteenpäin toista puolta, jos haluamme päästä vankien luo.»

»Menkäämme heti toiselle puolelle. Minä otaksun, että hän lainaa meille
kanoottinsa», vastasi upseeri, jonka rohkeus palasi heti, kun toiminnan
hetki tuli.

»Kyllä, mutta hän tahtoo itse meloa. Ajattelee valkoisen miehen
meluavan liiaksi», sanoi Mansker.

»Hän on selvillä tilanteesta ja sentähden on parasta, että hän saa
menetellä kuinka parhaaksi näkee», sanoi Jack astuen kanoottiin.

Mansker ja kolme muuta tulivat mukaan, jolloin nainen ilmoitti heitä
olevan tarpeeksi ja tyrkkäsi kanootin virtaan. Muutamilla voimakkailla
vedoilla kiidätti hän keveän venheensä mustan veden ylitse, ja keulan
koskettaessa rantaan hyppäsi Alleyne kumppaneineen maalle, vaimon
palatessa noutamaan toisia. Täten tuo vanha vaimo lauttasi nuo rohkeat
tungettelijat maanalaisen virran yli kuin jokin nais-Charon. Sitten hän
sitoi kanootin erääseen lähellä olevaan kallionkielekkeeseen ja lähti
sen tehtyään opastamaan miehiä luolan etäisempiin sokkeloihin.

Äänettömästi kuin aaveet seurasivat mokkasiinijalkaiset metsästäjät
ketterää opastaan, joka tuntui aivan vaistomaisesti pysyvän tiellä,
sillä valoa ei ollut nimeksikään. Lopulta heidän eteensä tuli jyrkkä
joen mutka, ja poiketen melkein suoraan kulmaan kulkemastaan suunnasta
huomasivat he erään aukon, josta päästiin pienempään sivuluolaan. Tämä
sisempi luola ei ollut niin pimeä kuin edellinen, vaan siellä oli
himmeätä valoa, ikäänkuin jossakin vanhassa luostarikirkossa. Mistä
valo tuli, oli arvoitus, sillä mitään aukkoa ulkoilmaan ei voinut
huomata.

»Valkoiset miehet odottavat, punainen vaimo tulee pian takaisin», sanoi
Nancy, ja viitaten kädellään häipyi hän äänettömästi tuohon aavemaiseen
huoneeseen.

»Seis!» kuiskasi Jack käheästi, ja aivan hänen takanaan kulkeva Mansker
nosti ylös kätensä merkiksi toisille, että he pysähtyisivät, minkä he
tekivätkin, sillä vaikka he itse olivatkin vielä pimeässä, näkivät he
kumminkin selvästi Manskerin käden valoisampaa taustaa vasten.

»Tämän takana on vielä yksi luola», kuului hän mutisevan itsekseen, »ja
vangit ovat siellä tahi —»

»Tahi missä?» kysyi englantilainen harmistuneesti, sillä Manskerin
keskeneräiseksi jäänyt lause ja hänen äänensävynsä ilmaisivat, että hän
aavisti jotakin pahempaa.

»Tahi joen pohjassa!» vastasi metsästäjä viivytellen.

»Herra varjelkoon!» huudahti Jack tuskallisesti, sillä hän oli tullut
aina vain varmemmaksi siitä, että Johanna oli noiden onnettomien
joukossa. Sitten sanoi hän tyynemmin: »Eikö intiaanivaimo antanut
mitään kuvausta vangeista?»

»Hän vain kertoi niitä olevan kaikkiaan kuusi, neljä lasta ja kaksi
naista, ja että nuorempi nainen on pitkä ja solakka kuin pähkinäpuu.»

»Entä oliko hän tummatukkainen?» kysyi Jack äänellä, jossa kuvastui
syvä tuska.

Mutta hän ei saanut mitään vastausta, sillä samassa vanhan Manskerin
herkät korvat kuulivat outoa laahustavaa ääntä kuin hiipiviä askelia.

»Vaiti!» kuiskasi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle siten
ikäänkuin painostaakseen varoitustaan, ja samassa hän veti Jackin erään
kivipylvään taakse suojaan.

»Mitä se oli?» kysyi säikähtynyt englantilainen puristaen
hermostuneesti pyssyään.

»Intiaaneja, niin —!»

Metsästäjän huudahduksen tukahdutti läpitunkeva huuto, joka samassa
rikkoi luolassa vallinneen melkein kuoleman hiljaisuuden. Kaiku
kierteli luolan kaikki sokkelot vähitellen hiljeten, kunnes se lopulta
vaimeni kuin jonkun rauhattoman hengen valittavaksi huokaukseksi ja
vihdoin häipyi kokonaan.

»Nancy parka!» läähätti Mansker, ja hänenkin rautaisia hermojansa
näytti tuo äkillinen kuolonhuuto ja tämän kaamean paikan peloittavat
vaarat järkyttävän. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen, ja kääntyen
johtajansa ympärille kokoontuneiden tovereidensa puoleen huudahti hän:

»Seuratkaa minua, pojat! Tätä tietä, kapteeni!» ja syöksyen luolaan
hän juoksi sen keskelle, jossa oli ryhmä kummallisen muotoisia kallion
lohkareita.

Se oli ihmeellisen edullinen puolustuspaikka niille, jotka
sen saavuttivat, mutta kaikki eivät olleet niin onnellisia.
Nähdessään esiin hyökkäävät miehet ampuivat piilottelevat intiaanit
yhteislaukauksen, ja kohottaen sitten sotahuutonsa syöksyivät he
valkoisten miesten kimppuun.

Mansker-parka kaatui ensimmäisenä, suoraan sydämeen ammuttuna, ja
lukuunottamatta Alleynea pääsi kymmenestä miehestä ainoastaan yhdeksän
kallioiden suojaan. Sinne päästyään oli heillä edut puolellaan ja
eloonjääneet voivat pitää vaikeudetta puoliaan. Siellä ja täällä oli
korkeita tippukivipylväitä, mutta mikään muu ei suojellut vihollista
heidän tuleltaan. Valo oli aivan riittävä sellaisille tarkka-ampujille
kuin metsästäjät olivat. He ampuivat laukauksensa kuolettavalla
tarkkuudella jonkun punanahkan yrittäessä mennä avonaisen paikan
poikki. Chickamanga-soturit huomasivat sen pian ja katosivat nopeasti
pimeyteen, josta he vaanien laukaisivat heti, kun joku sattumalta
vilaukseltakaan näyttäytyi.

Lopettaakseen tahi vähentääkseen tätä kiusaa neuvoi Alleyne miehiään
aina ampumaan sinnepäin, mistä tuli leimahti intiaanein pyssyistä,
ja äkkiä kajahtava tuskan huuto todisti kokeen onnistuneen hyvin.
Hetkellisestä turvallisuudestaan huolimatta ymmärsivät metsästäjät
täydellisesti, että heidän tilansa oli toivoton. Heillä oli ainoastaan
pieni varasto ampumatarpeita ja ilman mitään ruokaa ja juomaa eivät
he voisi kauan kestää. Elleivät siis intiaanit vetäytyneet pois, niin
miesten täytyi tapellen koettaa päästä ulos luolasta. Kun heidän
lukumääränsä oli supistunut niin vähiin, oli toivotonta yrittää
enää eteenpäin vankien avuksi. Siten päättelivät nuo masentuneet
miehet, paitsi yhtä poikkeusta. Kapteeni Alleyne torjui ivaten
perääntymisehdotuksen, koska ehkä vain sata kyynärää erotti heidät
päämaalistaan.

Tuo englantilainen sotilas oli niitä harvinaisia ja ihailtavia
luonteita, joiden rohkeus ja päättäväisyys kasvavat vaikeuksien
ja vaarojen mukana. Hänen sotaiset vaistonsa olivat täydellisesti
valloillaan, ja kohdattu vastustus ja tapahtunut verenvuodatus
lujensivat vain hänen päätöstään suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.

»Minkä tähden peräytyisimme nyt juuri, kun olemme melkein perillä?
Jos niin teemme, ovat kaatuneet toverimme kuolleet turhaan. Eikö
vanha Mansker sanonut meille, että luolan takana on vielä yksi, josta
löydämme vangit, jos he ovat vielä elossa? Siellä keksimme ehkä myös
vähemmän vaarallisen pakokeinon. Siellä ovat kanootit», lopetti Alleyne
rohkaisevasti puheensa.

Tämä viimeinen tosiasia sai mielet rohkeammiksi päättäen vastauksen
välittömyydestä.

»No sitten eteenpäin vain, kapteeni!» kuului huutoja.

»Eteenpäin, eteenpäin!» vastasi kaiku luolan seinistä, aivan kuin
pilkaten heitä tässä äärimmäisessä hädässä.

Mutta kaikuun kuulosti sekaantuvan ikäänkuin vaikerointia ja
avunhuutoja. Oliko se mielikuvitusta? Tahi murhasivatko nuo julmat
chickamanga-soturit parhaillaan avuttomia uhrejaan, niinkuin he jo
olivat murhanneet Nancy Ward-raukan!



XXVII.

HURJA TAISTELU.


Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä
sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.

»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli
suoraan viimeistä luolaa kohti.

Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa
jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan
poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä
kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi
Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja
kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.

Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi.
Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui
monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista
tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta
kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja
muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan
kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman
kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.

»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen
silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa
nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.

Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja
niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä
kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.

»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen
tullut sinua —»

Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka
pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa
kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.

Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen
huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan
jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.

»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen
katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina
toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.

Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän
varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys
ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään
muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna
ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.

Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät
kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he
huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan
seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien
varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti
muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.

Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma,
kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu
hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin
joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.

»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen
huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla
hänen luokseen.

Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta
pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet
ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein
kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman
hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta
yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina
perääntyä sisäänkäytävään.

Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka
hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan,
kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa
rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli
sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan
aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä
pakoon.

Mutta kolme tahi neljä intiaania näytti päättäneen vangita hänet ja he
ahdistivat häntä niin kiihkeästi, että hän ei voinut työntää vesille
yhtään kanoottia. Hän paiskasi pyssyllään vihollisiaan ja syöksyi
samassa jokeen sukeltaen syvälle. Ollen hyvä uimari sukelsi hän pitkän
matkaa ja virran viemänä nousi hän veden pinnalle kaukana rannasta.
Siitä huolimatta keksivät intiaanein tarkat silmät hänet heti, mikä
ilmeni heidän päästämästään ulvonnasta ja häntä kohti ammutuista
laukauksista.

Onneksi oli luolassa vallitseva hämärä niin pettävä, että Jack pääsi
leikistä aivan ehyenä pientä naarmua olkapäässä lukuunottamatta.
Voimakkain vedoin uiden ja myötävirran kiidättämänä hän pian katosi
suuren luolan pimeyteen. Kuitenkin hän pelkäsi, että intiaanit
ajaisivat häntä takaa kanooteillaan ja sentähden hän päätti näytellä
kuollutta.

Juuri kun hän oli saapumaisillaan valoisan alan rajaan, hän päästi
tuskallisen huudon, ikäänkuin hän olisi ollut kuolettavasti
haavoittunut ja heittäen kätensä ylös vajosi hän veden alle eikä
näyttäytynyt ennenkuin hän oli pimeyden suojassa.

Kepponen onnistui. Chickamanga-soturit luulivat hänet kuolleeksi
eivätkä yrittäneetkään takaa-ajoa. Mutta tuo urhoollinen kapteeni ei
ollut vielä vapaa vaaroista. Kaukana siitä.

Veden kylmyys alkoi pian vaikuttaa jäykistävästi hänen jäseniinsä ja
heikontavasti hänen voimiinsa, kunnes hän lopulta pelkäsi saavansa
suonenvedon tahi jonkun muun kuolettavan kohtauksen. Ainoastaan
lannistumattoman luontonsa avulla kykeni hän kestämään loppuun saakka.

Vihdoin alkoivat hänen voimansa pettää, mutta samassa hän tuli sille
paikalle, jossa Nancy Ward oli vienyt hänet ja hänen toverinsa joen
yli. Kanootti oli vielä tallella ja uituaan maihin irroitti Jack
kiinnitysköyden ja astui alukseen. Hän työnsi kanoottinsa keskelle
virtaa ja käyttäen melaa vain peränpitoon antoi hän virran kuljettaa
sitä eteenpäin. Siitä huolimatta tuntui venematka tuolla maanalaisella
virralla kylläkin kaamealta, sillä muuta valoa ei ollut kuin luolan
suulta pilkottava päivä. Siitä oli niin paljon apua, että hän parhaiksi
kykeni pitämään kanoottinsa loitolla rannan kallioista, ja se viitoitti
hänelle tien ulkomaailmaan. Häntä vahvisti sekin toivo, että jos hän
pääsisi ulos, niin hän voisi pelastaa monen toverinsa hengen, sillä
hän tiesi aivan hyvin, ettei Sevier jättäisi mitään keinoa käyttämättä
koettaessaan pelastaa hänen toverinsa kuultuaan heidän tukalasta
asemastaan.

Nuoren englantilaisen suurin vaikeus oli pysyä valveilla. Uhkaavasta
vaarasta pelastuminen, pimeys ja kanootin hiljainen keinuminen
vaikuttivat sellaisen uneliaisuuden, että kaikista ponnistuksista
huolimatta hän silloin tällöin vaipui horroksiin. Hän havahtui
aina, kun joku suuri yölepakko, joita luolassa oli runsaasti, sivu
lentäessään hipaisi siivellään hänen kasvojaan. Aukon läheisyydessä
virkistivät kirkas valo ja raitis ilma häntä niin, että hän alkoi
voimakkaasti meloa ja saapui pian päivän valoon.

»Luojan kiitos, että pääsin sieltä», huudahti Jack hartaasti, kun
hän vielä kerran täysin siemauksin hengitti ulkoilmaa. Virkistävä
ja suloinen ilma sähkötti hänen hermonsa saattaen veren kiertämään
vilkkaasti hänen suonissaan, ja häntä halutti hihkaista ilosta.

Mutta tämä ilo muuttui pian suruksi, kun hän muisti onnettomat
toverinsa, jotka vielä taistelivat henkensä puolesta tuossa kamalassa
paikassa ja joista kenties ei yksikään enää ollut elossa. Samassa
tervehti häntä kaikuva eläköön-huuto, ja hän näki miesjoukon seisovan
eräällä kummulla joen lähellä. Jack huusi vastaan ja käänsi kanootin
keulan rantaan. Sevier oli häntä vastaanottamassa ojennetuin käsin,
ja Jack kertoi hänelle muutamin lyhyin sanoin mitä oli tapahtunut ja
kuinka tukalaan asemaan hänen toverinsa olivat jääneet.

Luonteenomaisella ripeydellään ja neuvokkuudellaan teki Sevier
suunnitelman miesparkojen vapauttamiseksi. Neljä tahi viisi taitavinta
ampujaa lähti hänen kanssaan kanootilla, ja viisikymmentä miestä
eteni jalkaisin valmiina auttamaan heitä. Alleyne pyysi päästä heidän
oppaakseen, sillä raitis ilma ja ravinto olivat kokonaan virvoittaneet
hänet ja hänen haavansa oli huolellisesti sidottu. Kun kukaan muu
ei tuntenut luolaa ollenkaan, niin Sevierin oli pakko, vaikkakin
vastenmielisesti, suostua hänen pyyntöönsä, sillä hän ymmärsi hyvin
minkälaiseen koetuksen Jack oli juuri läpäissyt.

Onnetar suosii usein rohkeaa, ja vaikka Jack otti tehokkaasti osaa
taisteluun tovereidensa vapautuksessa, niin vahingoittumattomana
hän palasi tältäkin retkeltä, joka tehtiin chickamanga-soturien
linnoitukseen. Hän opasti retkikunnan viimeiseen luolaan ja siellä
hyökättiin intiaanein kimppuun kahdelta taholta. Suurin osa intiaaneja
oli jäänyt tähän luolaan, sillä Jackin eloonjääneet toverit olivat
sulkeneet heiltä pääsyn toiseen luolaan. Kanootin väki iski heidän
selkäänsä ja maitse tullut joukko hyökkäsi edestäpäin.

Huomattuaan olevansa kahden tulen välissä hajosivat intiaanit nopeasti
ja pakenivat. Vapauttajat ja vapautetut palasivat häiritsemättä
ulkoilmaan, mutta heidän rohkea tunkeutumisensa Knick-a-Jack-luolaan
oli käynyt heille hyvin kalliiksi. Paitsi vanhaa Manskeria oli viisi
muuta miestä kaatunut ja seitsemän haavoittunut.



XXVIII.

TURMIOLLINEN VIIVYTYS.


Seuraavana päivänä ilmoitti Sevier aikovansa palata vankeineen
uudisasutukselleen ja täyttääkseen antamansa lupauksen salli hän Jackin
lähteä Cumberland-joelle erään miehensä opastamana.

Matka oli hyvin vaarallinen, mutta Alleynella oppaineen oli niin hyvät
hevoset, että he pääsivät joutuin eteenpäin ja saapuivat vihdoin vasta
perustetulle Nashboro-nimiselle uudisasutukselle kertaakaan kohtaamatta
vihamielisiä intiaaneja. Jack-parka oli kerran vieläkin pettyvä
toiveissaan — Johanna ei ollut sielläkään!

Hänen pahin pelkonsa hävisi kuitenkin, sillä hänelle kerrottiin,
että Johanna ja suurin osa hänen matkakumppaneitaan olivat saapuneet
terveinä Nashboroon vaarallisen ja vaivalloisen matkan jälkeen, mutta
myöhemmin oli Johanna lähtenyt Harrodsburgiin isänsä luo, jonka huhu
oli tiennyt makaavan sairaana. Muutamia Daniel Boonin sukulaisia oli
kulkenut sen kautta matkustaessaan Kentuckyyn ja tyttö oli lähtenyt
heidän mukanaan.

»Kuinka kauan on kulunut heidän lähdöstään?» kysyi Jack murheellisena
taputtaen väsynyttä hevostaan.

»Ei viikkoa enempää. Saavutatte heidät Pyövelin purolla», vastasi
Robertson hilpeästi.

Alleynesta tuntui nimi ilkeältä, mutta hän virkkoi ainoastaan:

»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»

»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta
tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne
tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen
luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.

Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen,
joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä
ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko
sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään
kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän
vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime
viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva
Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla
sellaisilla aarniometsän herkuilla.

Syötyään itsensä kylläiseksi oli Jackilla ja hänen isäntäväellään
paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja
herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta,
sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten
asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se,
että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli
oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen
voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti
erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että
tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja
tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos
kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti
hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet
puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»

Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja
ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska
olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin,
uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita
tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin
kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin
puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin
Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.

Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten
aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.

»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää
teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun
kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.

»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista
eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen
äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on
Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»

Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan
hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen
poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen
kaulaa.

»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi
Robertson tyytyväisesti.

»Ainoastaan Johannan tapaaminen olisi ollut suurempi ilo, jonka
olisitte voinut minulle valmistaa. Mutta kuinka ja mistä te löysitte
hevoseni?» kysyi Jack.

»Se löysi meidät», kuului arvoituksellinen vastaus. »Kuten tiedätte,
tulin minä miesten kanssa tänne maitse, ja eräänä yönä ilmestyi se
hevostemme joukkoon majaillessamme Cumberland-solan alapuolella. Sen
oli täytynyt olla läheisyydessä ja se kuuli tahi vainusi meidät.»

»Mikä onni!» huudahti Jack. »Nyt minä kyllä saavutan Johannan
kumppaneineen, ennenkuin he kerkeävät tunkeutua Kentyckyn vaaralliselle
alueelle. Hän oli hyvin ajattelematon lähtiessään niin pienen joukon
mukana.»

»Minä ja vaimoni koetimme parhaamme mukaan taivuttaa häntä jäämään
tänne», sanoi Robertson, »mutta hän oli hyvin levoton isänsä tähden
ja katsoi ehdottomaksi velvollisuudekseen pyrkiä hänen luokseen
mahdollisimman sukkelaan. Ja Johanna Harrod on semmoinen tyttö, että
mitkään vaarat ja vastukset eivät voi estää häntä tekemästä sitä, minkä
hän katsoo velvollisuudekseen», lopetti hän lämpimästi.

»Olette oikeassa», vastasi Jack hartaasti. »Johanna on aarre ja minun
on häntä hyvin varjeltava.» Hän hyppäsi satulaan, ja heiluttaen kättään
jäähyväisiksi nelisti hän varustuksesta uskollisen oppaansa seuraamana.

»Hyvästi ja Jumala varjelkoon teitä!» huusi Robertson, ja hänen
vaimonsa huiskutti liinallaan majan ovelta.

Pimeän tullessa oli Alleyne oppaineen, joka myöskin oli saanut uuden
hevosen, kulkenut noin viisikymmentä penikulmaa Harrodsburgiin päin.

»Tässä on hyvä laidun ja vesi lähellä», sanoi opas, kun he kahlasivat
pienen joen yli, joka katkaisi heidän tiensä. »Emmeköhän leiriydy tähän
ja jatka matkaamme päivänkoitossa?»

»Olkoon menneeksi!» vastasi Jack. »Olemmekin kulkeneet pitkän matkan ja
hevosemme ovat levon ja ruoan tarpeessa.»

Muutamassa minuutissa riisuttiin satulat ja hevoset pantiin liekaan ja
päästettiin syömään ja juomaan sydämensä halusta. Heidän yhtä väsyneet
isäntänsä maistelivat Nashboron ystävällisen isäntäväen antamia eväitä,
ja kääriytyen sitten vaippoihinsa vaipuivat he pian sikeään uneen.

Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista,
ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin
varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään
suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan
kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän
välinpitämättömyytensä.

Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta
herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa.
Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi
pian takaisin ajaen hevosia edellään.

»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta,
jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti»,
sanoi hän.

»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.

Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen
toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja
korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.

»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua.
Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.

Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun
saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.

»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.

Se olikin tarpeen.

Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta,
kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi
hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän
hyppäsi satulaan.

Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli
jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja!
Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä
sen satulattomaan selkään.

Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin
sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen
oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se
riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka
nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.

Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään
turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon
mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla
noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä
takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta,
että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo
surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.

Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa
ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka
ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan
tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä
jotakin voitonmerkkiä.

Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä
liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se
saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan
onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.

Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat
silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä,
ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan
häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa
Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen
tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.

Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit
eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen
ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi.
Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä
inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan
päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun
Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan
mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi
putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja
hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle
kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta
metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi
uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat
takaa-ajon heti.

Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi,
ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan
takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut
kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta,
sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä
kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset
konsanaan.

Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti
vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi
jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui
tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.

Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien
ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen
maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä.
Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys
saattoi olla turmiollinen.

Epäröimättä kauemmin poikkesi Jack sivulle ja kiertäen kivikon alkoi
hän kiivetä oikealla puolella olevan kukkulan jyrkkää rinnettä ylös.
Saavuttuaan laelle kuuli hän intiaanein huutoja alapuoleltaan, ja hän
tiesi tulleensa huomatuksi, mutta hänen edessään oli pitkät matkat
tasaista ruohikkoa, ja parempaa tietä ei Rhona kaivannutkaan.

Toivo virisi jälleen, kun tuo jalo eläin kiiti nopeasti eteenpäin.

Katsahtaessaan taaksensa huomasi Jack ensin yhden ja sitten useampien
intiaanien kohoavan ylätasangon reunan yli, kunnes hänellä oli ainakin
kaksikymmentä jäljessään. Mutta hän riensi jo etäällä, ja niin kauan
kuin tasankoa riitti ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet saataisiin
kiinni.



XXIX.

ROHKEA HYPPÄYS.


Saapuessaan tasangon toiseen reunaan tuli Alleyne hiukan levottomaksi,
sillä hän huomasi alapuolellaan laajan metsän ulottuvan niin kauas
kuin silmä kantoi. Ainoastaan pohjoisessa päin saattoi nähdä aukeaa
maata, ja sinne päästäkseen oli hänen kierrettävä samaa tietä takaisin,
suoraan vainoojiaan kohti. Hän päätti ennen tunkeutua tuohon melkein
jalkainsa alla olevaan synkkään metsään.

Tämä päätös osoittautui onnettomaksi, sillä intiaanit huomasivat hänen
tarkoituksensa ja hajautuivat heti oikealle estämään häntä. Jack
katsahti nopeasti ympärilleen ja kääntyi vasemmalle ajatellen, että
sieltä voisi yhtä hyvin päästä alas metsikköön, sillä hänen silmänsä
keksivät siellä jonkunlaisen alaspäin viettävän kallionkielekkeen.
Hetkeäkään hukkaamatta kiiruhti hän tuota tasangon viimeistä sopukkaa
kohti intiaanein seuratessa hänen kintereillään. Heidän kiljuntansa oli
riemuitsevampi kuin milloinkaan ennen.

Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä saavuttuaan tuon kaitaisen sopukan
perille huomasi Jack olevansa saarroksissa. Ylätasangon rinteet
viettivät kaikkialla loivasti alaspäin, mutta tällä paikalla putous
oli melkein kohtisuora. Katsahtaen nopeasti molemmille sivuilleen
huomasi Jack asianlaidan olevan saman, ja takana tulevien intiaanein
riemuitsevista huudoista päättäen pitivät he häntä varmana saaliinaan.

Mutta englantilainen ei aikonut antautua tullakseen kuoliaaksi
kidutetuksi. Hänen ensimmäinen aikeensa oli yrittää murtautua takaisin,
mutta kahdenkymmenen intiaanin lisäksi, jotka sulkien paluutien olivat
jo aivan hänen takanaan, oli tullut vielä kaksitoista. Perääntyminen
oli siis mahdotonta.

Hetken pysyi Alleyne paikoillaan vihollisiinsa päin kääntyneenä aikoen
myydä henkensä kalliisti, mutta huomatessaan, että viholliset olivat
päättäneet vangita hänet, mitä hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää,
hän kääntyi äkkiä ympäri ja ratsasti kallion reunaa kohti.

Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan
kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä
he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää
hyppyä jyrkänteeltä.

Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät
hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan
alapuolella olevaan laaksoon!

Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut
Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys
kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta
se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta.
Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin
pieni.

Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa
reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan
loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei
ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä,
hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti
ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen
perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä
alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta
kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka-
ja kiviryöpyssä.

Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän
tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat
melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa
selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen,
ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti
jatkamaan pakoaan.

Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja
vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt
ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo
ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä
hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin
saavuttiin aukealle jälleen.

Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen,
sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet
takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle
alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa
tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei
kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät
matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään
jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja
söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.

Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti
tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin
uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän
lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka,
jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle
tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi
jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui
pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti
Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti
herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti,
mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän
heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.

Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä.
Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti
tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He
marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä,
ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin
leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen
sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon
johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen
korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon
kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne
oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa
hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti,
hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle
suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän
ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä
perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä
hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat
hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä
pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä
englannin kielellä:

»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»

Kuullessaan nämä sanat hän nopeasti pysähtyi, sillä hänen ylpeytensä
heräsi. Hän ei ollut milloinkaan pelännyt yhtä vihollista ja kaikkein
vähimmin luuloteltua. Kääntyen ympäri huomasi tuo nuori englantilainen
äkkiä, että tulija ei ollutkaan intiaani. Hän oli valkoihoinen, mutta
intiaanin asussa, ja hänen olemuksensa ei ollut ollenkaan miellyttävä.
Hänen silmänsä olivat pistävät ja viekkaat, ja julma ja kostonhimoinen
ilme väijyi hänen suupielissään. Hänellä oli käskemään tottuneen miehen
käytös, joskin jotensakin julkea, eikä hän näyttänyt pelkäävän mitään.

»Olen pahoillani, että luulin teitä intiaaniksi, mutta hermoni ovat
vielä kovin jännityksissä. Eilen, tähän aikaan, intiaanit tappoivat
oppaani ja minä pääsin vaivoin pakoon», sanoi Alleyne.

»Vai niin! Puheenne ilmaisee, että olette englantilainen, ettekä
amerikkalainen. Mistä tulette ja minne matka?» kysyi toinen katsoen
häneen tutkivasti.

»Tulen Nashborosta ja menen Harrodsburgiin», vastasi Jack katsoen yhtä
tiukasti takaisin.

»Mikä maanvaiva te olette!» huudahti mies melkein raivoisasti, mutta
hilliten itsensä hän lisäsi äkisti: »No sepä oli hauskaa. Sittenhän
voimme matkustaa yhdessä!»

»Enpä tiedä», vastasi Jack, jota miehen äänensävy ei miellyttänyt
ja jonka aikeita hän epäili. »Minulla on niukalti aikaa, ja teidän
miehenne ovat jalkaisin, kuten näen.»

»Vai et tiedä, kukonpoikanen!» kuului ivallinen vastaus. »Sitten kai
minun on opetettava sinulle hiukan järkeä!»

Ja salamannopeasti tuo roisto heitti pyssyn olkapäätään vasten ja
uhkasi ampua, ellei Alleyne hyvällä lähtisi rauhallisesti hänen
mukaansa.

Nuori sotilas ei kadottanut mielenmalttiaan, vaikka tämä vihamielinen
teko oli kokonaan saattanut hänet ymmälle. Vastustus olisi
luonnollisesti voinut käydä aivan turmiolliseksi ja Alleyne näki
parhaaksi taipua miehen vaatimuksiin. Mutta kiinnittäen katseensa
tiukasti vangitsijaansa sanoi hän melkein kylmästi:

»Koska olen nyt joutunut armoillenne, niin minun kai täytyy totella
käskyänne. Epäilemättä luulette minua joksikin englantilaiseksi
vangiksi, joka on pakomatkalla Detroitiin, mutta se on erehdys. Minulla
on lupakirja eversti John Sevieriltä, ja —»

»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti
amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.

»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien
yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun
mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä
kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan
vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani
olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»

»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte
minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»

»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin
ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.

»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä.
Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä
niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»

Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies
vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli
ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin
viekkaasti:

»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»

»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.

»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee-
ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun
vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.

Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen
kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään.
Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään
sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin
kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa
ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen
hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.

Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse
sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa
oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän
kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka
joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.

»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan
väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon
nimen?»

Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa,
ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon
häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta
piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee
johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän
itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.

Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon
Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka
vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!

Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään
karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken
ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja
veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!

Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa,
niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän
tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli
joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan,
jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut
antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet
melkein hulluksi.



XXX.

EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.


Laskeutuvan auringon viimeiset säteet välkkyivät eräiden hirsimökkien
sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli
lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja
voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja
lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.

Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen,
ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti
tunteneet hänet ja portti lensi auki.

»Tervetuloa, Simon Kenton, tervetuloa Harrodsburgiin!» huudahti eräs
pitkä tummaihoinen mies astuen tulijaa vastaan. »Siitä on pitkä aika,
kun metsästelimme yhdessä Cumberland-joella», lisäsi hän pudistaen
sydämellisesti metsästäjän kättä.

»Niin, sen jälkeen olemme molemmat saaneet kokea yhtä ja toista»,
vastasi Kenton yhtä sydämellisesti tervehtien vanhaa kumppaniaan. »Ehkä
emme olisi nytkään tavanneet toisiamme, mutta kun sattumalta kuulin
teidän olevan kipeän, päätin tulla katsomaan teitä. Ja olen oikein
iloinen, että olette parempi», lisäsi hän mennen isäntänsä mukana
lähimpään majaan, jossa hän istuutui korkealle penkille.

»Minulla oli ankara horkan puuskaus», sanoi Harrod, »mutta olen iloinen
voidessani sanoa sen menneen ohitse. Voimme puhella kuulumisista
sitten kuin olette syönyt. Tänne on pitkä matka Boonsborosta ja luulen
illallisen maistuvan.»

»Onhan siinä kävelemistä, mutta minulla on ollut runsaasti riistaa
matkan varrella.»

»Tyttäreni toi tullessaan jonkun verran kahvia, niin että pian saamme
kupin kuumaa —»

»Mitä! Onko Johanna täällä?» keskeytti Kenton kiihkeästi.

»Kyllä. Hän saapui vasta eilen Nashborosta, ja minä olin oikein
iloinen hänet nähdessäni», vastasi Harrod. »Mutta miksi olette niin
hämmästyneen näköinen?»

»Miksikö? Siksi, että Kentucky on tulvillaan vihamielisiä
intiaanijoukkoja. Chickasawit, cherokeesit ja delawaret ovat kaikki
sotapolulla ja on ilmoitettu, että myöskin shawneet ovat levottomia. On
ihmeellistä, että tyttärenne pääsi onnellisesti perille, sillä hän ei
ole milloinkaan ollut niin peloittavassa vaarassa.»

»Kuultuaan sairaudestani oli hän tullut hyvin levottomaksi»,
vastasi Harrod, »ja oli katsonut velvollisuudekseen tulla luokseni.
Matkakumppanit olivat hyvät. Stoner ja muitakin eteviä erämiehiä
oli heidän mukanaan. He olivat peloissaan naisten puolesta, sillä
ympäristössä oli nähty lukuisasti intiaanein jälkiä, joten lähetin
muutamia kanootteja loppumatkaa varten.»

»Senpätähden en tavannutkaan heitä», sanoi Kenton. »Mutta käskekääs
neitonen tänne, minulla on hänelle jotakin, josta hän on iloitseva»,
lisäsi metsästäjä pistäen kätensä vyössään riippuvaan hirvennahkaiseen
laukkuun, josta hän hetken hapuiltuaan veti esiin tahraantuneen ja
rypistyneen kirjeen.

Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet
levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka
viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan.
Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut.
Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista,
sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään
muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut
tyynynsä alle.

»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä
kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto
taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava,
että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen
toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas
uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin
luuletkaan.»

»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän
uudelleen koetti nukkua.

Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään
Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin,
otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen
paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat
kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän
tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti
pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta
oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka
on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?

Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön
yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään
vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen
isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.

»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä
syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva
katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.

»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti
hänen merkkinsä! Oh!»

Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi
samassa.

Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?

»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni
alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta
suunniltaan.

»Oi isäni!» huusi hän tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän syöksyi
ovelle pyssy kädessään, »älkää antako ampua! Siellä on Jack — kapteeni
Alleyne — eikä intiaaneja. Minä tunsin merkinannon!»

Samassa kuului muutamia pyssynlaukauksia, huutoa ja melua, joka kyllin
selvästi ilmoitti, mitä ulkona tapahtui.

»Siinä kuulit vastauksen, lapsi!» sanoi metsästäjä irroittaen nopeasti,
mutta hellästi hänen otteensa ja kiiruhtaen auttamaan hyökkäyksen
torjumisessa.

Hämmentyneenä ja kauhuissaan seisoi Johanna vähän aikaa kykenemättä
ryhtymään mihinkään, mutta sitten sieppasi hän suuren vaipan
ympärilleen ja syöksyi ulos isänsä luo ampuma-aukolle.

Julmien punaisten soturien parveillessa varustuksen joka puolella
ja koettaessa kaikin keinoin päästä aitauksen sisäpuolelle ei ollut
aikaa surkutella hänen erehdystään ja pettymystään tuohon outoon
merkinantoon nähden. Rohkea tyttö unhotti itsensä ja kaiken muun
paitsi velvollisuutensa tuolla tärkeällä hetkellä. Hän kantoi esiin
ampumatarpeita tahi latasi isänsä rihlakkoa sillä aikaa kuin tämä
auttoi miehiään siellä ja täällä paaluaitauksella.

Jos intiaanit epäonnistuvat jonkun paikan valloittamisessa ensi
yrityksellä, niin he tavallisesti eivät uudista hyökkäystään, vaan
katoavat yhtä nopeasti kuin he ilmestyivätkin. Tällä kertaa he
kuitenkin suuren lukumääränsä rohkaisemina ja pimeän yön tukemina
hyökkäsivät yhä uudelleen. Rohkeimmat kiipesivät paaluaitauksellekin,
toisten koettaessa särkeä porttia tahi sytyttää mökkejä tuleen
heittämällä palavia tervastikkuja niiden katoille.

Mutta kaikki oli turhaa. Puolustajien tarmo, neuvokkaisuus ja
rohkeus tekivät tyhjiksi kaikki yllätykset. Taitavan ja urhoollisen
päällikkönsä johdolla löivät he kuoliaaksi tahi ajoivat takaisin
jokaisen varustuksen sisälle tunkeutuneen intiaanin. Tulipalon
yritykset ehkäistiin ja porttia vastaan hyökkäävät viholliset
karkoitettiin.

Kun intiaanein hyökkäys oli kaikkialla epäonnistunut, niin he lopulta
perääntyivät ja katosivat pimeyteen yhtä äkkiä kuin he olivat
tulleetkin. Tapansa mukaan veivät he mukanaan useimmat kuolleensa ja
haavoittuneensa. Varustuksen sisäpuolelle jäi muutamia kuolleita ja
yksi pahasti haavoittunut soturi, jolta Harrod kuuli, että hyökkääjät
olivat erään valkoisen Simon Girty-nimisen miehen johtamia shawnee-,
mingo- ja delaware-intiaaneja.

Erään toisenkin asian Harrod kuuli, mutta sen hän piti tyttäreltään
salassa. Intiaanein joukossa oli eräs toinenkin valkoinen mies, jonka
he olivat ottaneet vangiksi joitakin päiviä sitten. Hän se juuri olikin
viheltänyt herättääkseen varustuksen asukasten huomion, jotteivät
hiipivät punanahat yllättäisi heitä yölevolla. Ja tämä rohkea teko
oli käynyt kalliiksi tuolle urhoolliselle miehelle, sillä isku Girtyn
pyssynperästä oli kaatanut hänet heti maahan.

Puolustajien tappiot olivat paljon pienemmät kuin hyökkääjien.
Yöllisessä kahakassa oli yksi mies kuollut ja muutamia, niiden joukossa
päällikkö, haavoittunut.

Koko yö vahdittiin, mutta hyökkäystä ei uudistettu ja varustuksen
puolustajat alkoivat toivoa, että intiaanit olivat menneet kokonaan
tiehensä. Mutta päivän valjetessa heitä odotti suuri yllätys.
Huomattiin, että metsänreunassa kasvavan yksinäisen tammen ympärillä
kähisi joukko kiihtyneitä intiaaneja ja sen oksasta riippui pitkä köysi.

Mitä se mahtoi merkitä?

Ihmettelevien miesten ei tarvinnut olla kauan epätietoisia. Äkkiä erosi
tuosta tummasta joukosta eräs ratsumies, joka tuli täyttä laukkaa noin
kivenheiton päähän paaluaitauksesta heiluttaen viheriöitsevää oksaa
korkealla päänsä päällä.

»Hei siellä! Haluaisin puhua päällikön kanssa!» huusi hän hyvällä
englannin kielellä pysäyttäen hevosensa vastapäätä porttia.

»Puhu sitten, petturi!» kuului tuima vastaus pyssynhanan napsahtaessa.

Sattui niin, että Kenton oli vahdissa ja hän tunsi ratsastajan heti
vanhaksi toverikseen shawnee-sotaretken ajoilta. Viimemainitun onneksi
tuli Harrod silloin paikalle käsi siteessä.

»Miten rohkenet tulla tänne, roisto!» huudahti hän nähdessään Girtyn.
»Teidän tapaisille ei minulla ole mitään puhumista. Tiehenne, ennenkuin
käsken jonkun miehen ampua teidät kuin koiran, mikä olettekin!»

»Mutta minulla on teille jotakin sanomista», kuului ujostelematon
vastaus. »Te näette tuon puun!» hän jatkoi kääntyen satulassaan
ja osoittaen yksinäistä tammea, jonka ympärille hänen punaiset
seuralaisensa olivat kokoontuneet. »Ja tuon nuoran!» lisäsi hän
merkitsevästi.

»Kyllä», vastasi Harrod. »Toivoisin teidän riippuvan siinä!»

»Kiitän, mutta se on erästä toista varten, joka on teille minua
rakkaampi», kuului ivallinen vastaus. »Olen ottanut vangiksi tuon
nuoren englantilaisen, jota tyttärenne odotti, ja ellette heti luovuta
minulle tätä varustusta, niin hirtätän hänet tässä teidän ja tyttärenne
silmäin edessä!»

Nämä sanat lausuttiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Samassa kuului
tuskallinen huudahdus viereisestä puuvarustuksesta, ja yhdessä
ampuma-aukossa näyttäytyivät erään naisen kalpeat ja kauhistuneet
kasvot. Johanna oli rientänyt paikalle. Hän oli kuullut tuon vihaisen
keskustelun ja raa'an uhkauksen ja hän tiesi hyvin, kuka tuo viaton
uhri oli. Kukapa muu kuin Jack Alleyne, hänen urhoollinen sulhonsa,
joka oli oman henkensä uhalla varoittanut heitä. Siksi häneltä pääsi
tuskan huuto. Harrod seisoi hetken hämmästyneenä ja mykkänä asiain
odottamattomasta käänteestä. Mutta ainoastaan hetken. Nopeasti tointuen
vastasi tuo vanha metsästäjä kylmästi:

»Simon Girty. Minä tunnen sinut ja minä halveksin sinua. Koska et
voinut valloittaa tätä varustusta rehellisellä tavalla, koetat nyt
saada sen haltuusi häpeällisin keinoin. Mutta tässä eivät valheet ja
uhkaukset auta. Tiehesi!»

Vastaukseksi Girty vihelsi pitkään ja kimeästi. Silloin tuli toinen
ratsastaja näkyviin ilmestyen äkkiä metsän reunasta. Mutta niinkin
pitkältä matkalta voitiin selvästi huomata, että se oli vanki. Kädet
oli sidottu selän taakse, eräs intiaani talutti hevosta ja perässä
kulki kuusi miestä vartijoina.

Joukko suuntasi matkansa suoraan tuota yksinäistä tammea kohti, jonka
ympärille suurin osa intiaaneja jo oli kokoontunut, ja ratsastaja
johdatettiin aivan puun alle. He alkoivat sitten huutaen ja kirkuen
sovitella silmukkaa hänen kaulaansa.

»Oi, isäni, pelasta hänet! Jackhan siellä on — kapteeni Alleyne,
tarkoitan!» huusi Johanna tuskallisesti. »Pelasta hänet, pelasta hänet!»

Hän oli nähnyt oikein, hänen naisellinen vaistonsa ei ollut erehtynyt.
Jack Alleyne istui siellä silmukka kaulassaan kykenemättä välttämään
tuota pahantekijän kuolemaa.



XXXI.

SANKARI JA SANKARITAR.


Girty puhkesi julmaan ja pilkalliseen nauruun nähdessään tytön tuskan.

»Tyttärellesi et voi olla niin kova kuin olet minulle!» huusi hän
katsoen riemuitsevasti Harrodiin päin. »Laskekaa aseenne ja tulkaa
ulos joka mies, tahi minä annan merkin ja nuorukainen on heti kiikkuva
taivaan ja maan välillä!» lisäsi hän julkeasti.

»Se merkki on myös sinun kuolemasi», kuului luja vastaus, jonka
luotettavaisuudesta kymmenkunta ampuma-aukoista ilmestyvää
pyssynpiippua meni takuuseen.

»Saattaa olla», vastattiin kylmästi, »mutta se ei nuorukaista pelasta.
Arvasin tämän, näetkös, ja annoin lähtiessäni ankaran määräyksen
hirttää hänet heti kun yksikään pyssy pamahtaisi.»

Harrod puraisi huultaan harmistuneesti. Oli katkeraa ja raivostuttavaa
olla Girtyn laisen roiston armoilla, ja hän alkoi käydä melkein
toivottomaksi, sillä hän oli verenvuodosta hyvin heikko. Hän ei voinut
keksiä mitään pelastuksen keinoa enää. Jos hän noudattaisi tuon roiston
vaatimusta ja luovuttaisi varustuksen, niin mikä takaisi, ettei kaikkia
murhattaisi? Yhden uhrin asemesta voisi mennä kaksikymmentä. Senkin hän
tiesi aivan varmaan, että vaikka hän taipuisikin roiston vaatimukseen
voidakseen pelastaa Alleynen hengen, niin hänen toverinsa eivät
milloinkaan suostuisi siihen, sillä se oli melkein kuin itsemurha, ja
sentähden se keino oli mahdoton.

Päällikön levottomat ajatukset keskeytyivät äkkiä, kun hänen
vainoojansa kovalla äänellä tiedusteli, täytyikö hänen vielä kauankin
odottaa vastausta. Johanna oli poistunut ampuma-aukolta parin
minuutin ajaksi neuvotellakseen Kentonin kanssa, ja hän palasi juuri
takaisin Harrodin vielä miettiessä vastausta ja alkoi puhua rosvolle
sulhonsa puolesta. Yhtä hyvin hän olisi voinut puhua jollekin tukille
paaluaitauksessa kuin vedota edessään olevaan paatuneeseen roistoon.

Johanna ei välittänyt miehen huomautuksista, vaan jatkoi puhettaan
niin kiihkeästi ja itsepintaisesti, että Harrod, joka tunsi tyttärensä
ylevyyden ja naisellisen ylpeyden, alkoi aavistaa, että Johannan
todellinen tarkoitus oli kiinnittää miehen huomio kokonaan häneen,
samalla kun jotakin tärkeätä oli toisaalla tekeillä. Hän arvasi oikein.

Johannan ja Kentonin välisen pikaisen neuvottelun tuloksena oli, että
pieni, valikoitu joukko metsästäjiä hiipi juuri samaan aikaan tuon
kuuluisan erämiehen johdolla ulos varustuksen toiselta puolen aikoen
yrittää hyökätä intiaanein selkään. Metsästäjät tunsivat tiensä hyvin
ja pysytellen jokitörmän suojassa metsänreunaan saakka pääsivät he
perille ja onnistuivat aikeessaan.

Eikä hetkeäkään liian myöhään. Girty menetti kärsivällisyytensä
viivytyksien takia ja laukotti miestensä luo, ja ellei hän olisi
joutunut riitaan erään päällikön kanssa, kuten näytti, niin Jack-parka
olisi heti menettänyt henkensä tuon roiston kostonhimoisten ja julmien
tarkoitusperien uhrina. Miten olikaan, niin tuo viivytys soi Kentonille
sen verran aikaa, että hän ehti sijoittaa miehensä mahdollisimman
edullisesti metsän reunaan noin kuudenkymmenen askeleen päähän tuosta
kohtalokkaasta puusta.

»Nyt toverit», hän sanoi, »tarkastakaa pyssynne älkääkä ampuko
ennenkuin annan luvan! Kun se on annettu, niin tähdätkää alas ja
antakaa paukkua!»

Harrod tyttärineen ei ollut myöskään toimeton. Hän oli koonnut
jäljellä olevan puolustusväen ampuma-aukolle auttaakseen ammunnallaan
tovereitaan tahi tarpeen vaatiessa tehdäkseen uloshyökkäyksen
toveriensa paluun suojelemiseksi. Johanna oli pannut päällensä
ratsastushameensa ja oli valmis heti tilaisuuden sattuessa avustamaan
sulhonsa pelastusta.

Tuo urhoollinen tyttö oli yksinkertaisten ja ystävällisten metsästäjien
suuri suosikki ja eräs heistä oli heti valmis satuloimaan hänen
hevosensa ja pitämään sitä valmiina tytön tuskallisesti vahtiessa
ampuma-aukolla. Hän pelkäsi että Girty ehtisi panna uhkauksensa
täytäntöön ennenkuin hänen ja Kentonin suunnittelema sotajuoni oli
loppuunsuoritettu.

Paikaltaan saattoi hän hyvin seurata, mitä intiaanein leirissä
tapahtui, mutta hän ei voinut nähdä, miten pitkälle tuo vähäinen joukko
oli päässyt, jonka piti hyökätä intiaanein selkään. Hän pelkäsi joka
hetki näkevänsä sulhonsa hirmuisen kuoleman, mutta vuosien pituiset
minuutit kuluivat ja tuo uljas sotilas istui vieläkin liikkumatonna
hevosensa selässä hirsipuunsa alla. Hän oli joka puolelta intiaanein
ympäröimä, mutta heidän huomionsa näkyi kiintyneen erääseen vähän
matkan päässä seisovaan kiihoittuneeseen joukkoon, jonka päähenkilönä
Girty näkyi olevan. Johanna tunsi vaistomaisesti, että hänen sulhonsa
kohtalo oli tuon ilmeisesti kiihkeän väittelyn tuloksen varassa, ellei
—! Mitä se oli?

Metsän reunassa leimahti äkkiä ja yhteislaukaus kajahti syvässä
hiljaisuudessa.

»Eläköön! He ehtivät ajoissa!» huusi tyttö innoissaan ja katseli
jännittyneenä intiaanein ilmeistä hämmästystä tämän odottamattoman
hyökkäyksen johdosta.

Hetken seisoivat intiaanit ymmällään ja säikähtyneinä kuin maahan
naulittuina, mutta sitten syöksyi suurin osa kauhun valtaamina pakoon
ja jäljellä olevat heittäytyivät erään kookkaan päällikön johdolla
suojaan muutamien hajallaan olevien pensaiden ja kivien taakse.

»Eteenpäin!» huudahti Harrod hyökäten miestensä eteen. »Nyt on aika
auttaa tovereitamme!» Hän käski Johannan ja kolmen vanhemman miehen
pitää huolta varustuksesta ja sulkea portin heidän mentyään. Sitten
hyökkäsi tuo pieni joukko rajaseudun sitkeitä miehiä ulos varustuksesta
urhoollisen päällikkönsä johdolla, ja pian ilmoitti heidän pyssyjensä
pauke, että taistelu jatkui.

Palattuaan tähystyspaikalleen ampuma-aukolle näki Johanna taistelun
riehuvan kiivaimmin tuon kohtalokkaan puun ympärillä. Hän ei voinut
enää ollenkaan huomata Alleynea ja hän pelkäsi hänen jo saaneen
surmansa kuulasta tahi sotatapparasta. Äkkiä ilmestyi ruudin savusta
eräs mies, joka juoksi kuin henkensä edestä, ja hänen jäljessään tuli
nopeasti toisia, jotka olivat ilmeisesti takaa-ajajia.

Johanna oli nähnyt kylliksi. Jokin vaisto ilmoitti hänelle, että
pakenija oli hän, jota hän oli pitkät vuodet uskollisesti odottanut
ja joka oli niin urhoollisesti taistellut hänen puolestaan. Nyt jos
milloinkaan oli hänen toimintansa hetki tullut ja kiiruhtaen ulos hän
hyppäsi hevosensa selkään ja päätti pelastaa sulhonsa tahi kuolla hänen
kanssaan.

»Avatkaa portti!» huudahti hän.

Jykevä portti lennähti auki, sillä vahdit näkivät hänen suuren tuskansa
ja ymmärsivät, että oli hyödytöntä häntä pidättää.

Leimauksena syöksähti tuo rohkea ratsastajatar porttikäytävän läpi
avoimelle kentälle. Vielä vähän matkaa eteenpäin ja hän voisi tarttua
sulhonsa käteen ja kiskaista hänet taaksensa satulaan kiidättääkseen
hänet riemuiten varustuksen turviin. Mutta juuri kun hän oli
saavuttamaisillaan hänet, syöksyi eräs ratsastaja hänen tiellensä.

Se oli Girty!

»Ohoh!» naurahti hän ilkeästi ja tarttui Johannan hevosen suitsiin.
»Nythän minä sain teidät molemmat.» Hän viittasi lähimmän intiaanin
luoksensa ja käski hänen ottaa kiinni Alleynen, joka oli pysähtynyt
nähdessään Johannan joutuvan vangiksi, jota Girty nyt alkoi raahata
mukanansa.

Nuorukainen oli voimaton estämään. Hänen kätensä olivat vielä sidotut
selän taakse ja silmukka riippui hänen kaulassaan ja sitäpaitsi oli hän
aivan menehtyä uupumuksesta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.

Huomattuaan asian laidan turvautui Johanna-parka samaan keinoon kuin
äskenkin alkaen liikuttavasti rukoilla roistolta armoa voittaakseen
joka tapauksessa niin paljon aikaa, että hänen isänsä tahi joku
toinen ehtisi tulla apuun. Mutta rukoukset vain raivostuttivat hänen
vangitsijaansa ja olivat vähällä aiheuttaa Jackin tuhon.

»Lyö vankisi kuoliaaksi ja hyppää tämän lörpöttelijän taakse! Meidän
täytyy kiirehtiä tahi meille käy huonosti!» huusi Girty. Kuullessaan
tämän julman käskyn pääsi Johannalta sydäntäsärkevä ja epätoivoinen
huuto, ja hän kääntyi viimeisen kerran tuohon sydämettömään roistoon
päin silmissään liikuttava pyyntö. Mutta turhaan.

»Tee heti paikalla kuten käskin!» karjaisi Girty intiaanille pelosta
ja raivosta puolihulluna, sillä katsahdettuaan ympärilleen näki hän
Harrodin ja muutamien hänen seuralaistensa kiiruhtavan paikalle.

Intiaani, joka oli rotunsa uljas edustaja ja ilmeisesti päällikkö
kotkansulkatöyhdöstä päättäen, ei liikauttanut kättänsäkään. Hän
katseli Johannaa tarkkaavaisesti pitäen toista kättä Jackin olkapäällä
ja nojaten toisella pitkään rihlakkoonsa. Tytön liikuttavat rukoukset,
jotka olivat kaikuneet ihmisyytensä kadottaneen maanmiehensä kuuroille
korville, olivat panneet jonkun hellän kielen väräjämään tuon punaisen
miehen jalossa sydämessä.

»Ugh!» hän huudahti. »Logan on soturi. Hän ei sodi naisia vastaan eikä
murhaa vankejaan!»

»Kuole sitten, uppiniskainen koira!» karjaisi Girty ja laukaisi
rihlakkonsa suoraan päällikköä kohti.

Mutta hänen juuri koskettaessaan liipasinta löi tuo aina valpas Johanna
pyssynpiipun ylös ja kuula lensi vahinkoa tekemättä ylitse.

»Hyvä! Hyvin tehty, sinä uljas Johanna!» huudahti Jack ihaillen, ja
vaikka sanat tulivat katkonaisesti, sillä hän oli juoksustaan aivan
hengästynyt, niin olivat ne kuin nektaria tuolle ylevälle tytölle hänen
edessään.

Girtyn hajonneet ja lyödyt seuralaiset katosivat nopeasti näkyvistä, ja
kun metsästäjät alkoivat juosten lähestyä, niin näki hänkin parhaaksi
kääntyä pakoon. Väsyneet metsästäjät päättivät voittoisan hyökkäyksensä
viemällä vapautetun englantilaisen ja hänen ihaillun kihlattunsa
riemusaatossa varustukseen. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että sinä
iltana oli ilo ylimmillään Harrodsburgin yksinäisessä uudisasutuksessa.

Kertomukseni loppuu pian. Oli kulunut viikko kapteeni Alleynen
saapumisesta Harrodsburgiin, kun amerikkalaisen linnoituksen päällikkö
Point Pleasantissa lähetti hänelle sanan ja pyysi häntä tulemaan
sinne vaihdettavaksi erääseen amerikkalaiseen upseeriin, joka oli
englantilaisten vankina Detroitissa.

Asiat järjestettiin niin, että Harrod tyttärineen lähti saattamaan
nuorta englantilaista Kentonin jäädessä hoitamaan varustusta. Matka
suoritettiin turvallisesti kanooteilla ensin Suolaista jokea alas ja
sitten Ohio-jokea ylös, mutta matkueen levätessä muutamia päiviä Point
Pleasantissa ennen lähtöään saattojoukon mukana Detroitiin sattui
surullinen tapaus.

Saavuttuaan linnoitukseen ihastui Jack suuresti tavatessaan siellä
nuoren ystävänsä Ellinipsicon, jonka hän oli kerran pelastanut
chickasawien kynsistä ja jakanut hänen kanssaan matkan vaarat
Cumberland- ja Ohio-joilla. Kävi selville, että hän ja hänen isänsä,
tuo kuuluisa Cornstalk, olivat tulleet linnoitukseen vapaaehtoisesti
ja rauhallisissa asioissa, mutta heidät oli petollisesti pidätetty
siellä panttivankeina heimonsa hyvän käytöksen takuuna. Eräänä päivänä
Jackin ollessa veneretkellä Harrodin ja Johannan kanssa löydettiin
eräs linnaväen sotilas murhattuna linnoituksen läheltä ja kuolleen
toverit ryntäsivät raivoissaan erään Hall-nimisen roiston johdolla
linnoitukseen kostaakseen panttivangeille.

Cornstalk kuuli heidän tulevan ja hän arvasi tarkoituksen. Hän sanoi
pojalleen sen olevan Suuren Hengen tahdon, että he kuolisivat siellä
yhdessä ja että hänen ei pitäisi pelätä sitä, ja nousten rauhallisesti
seisoalleen murhaajiaan vastaanottamaan kaatui hän kuulien lävistämänä
kuolleena maahan. Saman kohtalon saivat Ellinipsico ja eräs Punainen
Haukka-niminen päällikkö, joka oli ollut myös mukana Ison Kanawhan
taistelussa.

Se oli kunniaton teko, ja Alleyne seuralaisineen oli iloinen
päästessään jatkamaan matkaa tuon murhenäytelmän paikalta. Hän oli sitä
ennen sopinut linnoituksen päällikön kanssa, että noiden kuuluisien
sotureiden haudalle pystytettäisiin heidän arvonsa mukainen muistokivi,
johon hänen annettiin sepittää hautakirjoitus.

Pian Detroitiin saapumisen jälkeen vihki englantilainen kenttäpappi
tuon uskollisen parin, ja he asettuivat lopulta asumaan Englantiin,
eteläisessä Hampsheressa oleville Alleyne-suvun vanhoille
perintötiloille. Sota loppui todellisesti silloin, kun Washington ja La
Fayette pakottivat lordi Cornwallisin seitsemäntuhannen miehen keralla
antautumaan syyskuun 19 p:nä 1781, vaikka Englanti jatkoikin sotatilaa
vielä toista vuotta, siitä huolimatta että se oli samaan aikaan sodassa
Ranskan, Espanjan ja Hollannin kanssa. Lopullisesti tunnustettiin
Yhdysvaltojen itsenäisyys tammikuussa 1783, ja rauha solmittiin
kuuluisalla Versaillesin sopimuskirjalla.

Harrodia ei voinut kukaan taivuttaa luopumaan rakkaista metsistään.
Hän vei Detroitista palatessaan muistokirjoituksen murhattujen
shawnee-päälliköiden hautakiveä varten, mutta itse hän kuoli erämaassa
aivan yksinään kenenkään saamatta selville, olivatko intiaanit vai
valkoihoiset murhanneet hänet vai oliko hän saanut surmansa taistelussa
jonkun villin pedon kanssa.

Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, niin häntä muistellaan
kunnioittaen miehenä, joka oli aina valmis auttamaan ja uskaltamaan
henkensä toisten puolesta.

Kenton kuoli, kuten hän elikin, kuuluisana ja pelotonna metsästäjänä,
erämiehenä ja intiaanitaistelijana. Hän oli yksinkertainen ja
hyväntahtoinen mies, ja häntä rakastettiin ja kunnioitettiin
kaikkialla, missä hänet tunnettiin. Uudisasukasten arvelun mukaan oli
ainoastaan Boon hänen vertaisensa.

Muistokirjoitus, jonka Alleyne lähetti Harrodin mukana Point
Pleasantiin, oli mukailtu Davidin valitusvirrestä Saulista ja
Jonathanista ja kuului näin:


      »In Memoriam.

        Cornstalk,
  shawnee-heimon päällikkö,
     ja hänen poikansa
        Ellinipsico.

He olivat urhoolliset ja ylevät eläissänsä, eikä heitä kuollessansakaan
erotettu; he olivat kotkaa nopeammat ja jalopeuraa väkevämmät. Teidän
kohtalonne tekee minut hyvin murheelliseksi, punaiset veljeni. Kuinka
ovat sankarit kaatuneet ja mihin ovat sota-aseet joutuneet?»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aarniometsän tytär : Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.