Title: Kunniansa vankina : Romaani ylioppilaselämästä
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kunniansa vankina : Romaani ylioppilaselämästä" ***


KUNNIANSA VANKINA

Romaani ylioppilaselämästä


Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ


Suomentaneet

Annie & Felix Borg



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1923.



ENSIMÄINBN LUKU.


— Tämä on siis Kiowa! — huudahti Joseph Schwarz, saapuessaan tuohon
vanhaan kaupunkiin. Hän ei ollut huomannut tulleensa perille, sillä hän
oli nukkunut ajoneuvoissa; mutta tavanmukaiset järjestelyt tullin luona
olivat herättäneet hänet, ja nyt hän ajoi kadulla, jonka molemmilla
puolilla kohosi korkeita kivirakennuksia.

Hänen sydämensä sykki ilosta, sillä hän oli nuori ja elämänhaluinen.
Täysin siemauksin hän hengitti suurkaupungin ilmaa, joka tuntui
hänestä paljon puhtaammalta ja virkistyttävämmältä kuin ilma hänen
kotikylässään, ja yhä uudestaan hän toisti itsekseen:

— Tämä on siis Kiowa!

Laihat hevoskaakit laahustivat vaivaloisesti eteenpäin ja pyörät
vaappuivat katukivityksellä niin sietämättömästi, että Schwarz huomasi
olonsa ajopelien vaatekatoksen alla arveluttavaksi, ja astui alas
kadulle. Hän käski kyytimiehen ajaa lähimpään majataloon, ja alkoi itse
kävellä vaunujen vieressä.

Kaduilla häärivät ihmiset kuumeisella kiireellä, pysähtyen tuon
tuostakin ihailemaan kauppapuotien näyteikkunoita, ja mitä
erilaisempia ajoneuvoja vieri pitkin katuja, ihmeteltävän taitavasti
yhteentörmäyksiä välttäen. Nuorukaisen ohitse riensi kaikenikäisiä
ja -arvoisia ihmisiä: kauppiaita, munkkeja, kerjäläisiä ja upseereja
vilkkaassa hyörinässä.

Kaupungissa oli markkinat tavanmukaisine touhuineen ja hälinöineen. Ei
vaihdettu turhia sanoja, ei tehty turhia liikkeitä. Kauppias, ostaja ja
taskuvaras, kaikki noudattivat omia, edeltäpäin tehtyjä suunnitelmiaan
päämääränsä saavuttamiseksi.

Ja tuon melun ja kuumeentapaisen touhun yllä lepäsi kesäiltapäivän
kirkas auringonpaiste, heijastuen häikäisevänä rakennusten ikkunoista.

— Tämäpä vasta riehakasta menoa! — arveli Schwarz, joka ei ollut vielä
koskaan nähnyt suurta kaupunkia. Mikä tavaton eroitus tämän ja hänen
entisen, rajoitetun elämänsä välillä! Äkkiä hänet herätti mietteistään
ääni, joka huusi:

— Joseph!

Schwarz kääntyi ympäri, huomasi miehen, joka oli huutanut häntä
nimeltä, ja riensi hänen luoksensa huudahtaen:

— Gustav!

Gustav oli pienikasvuinen, laiha ja sairaaloinen nuori mies, joka oli
noin kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, vaikka hän näyttikin ensi
näkemältä pitkine kastanjankarvaisine hiuksineen ja tuuheine, punaisine
viiksineen paljon vanhemmalta.

— Sinäkö se olet? — sanoi hän Schwarzille. — Missä tarkoituksessa olet
tullut tänne Kiowaan? Yliopistoonko?

— Niin.

— Oikein, poikaseni, — sanoi Gustav käheällä äänellä. — Elämässä ei ole
muuta hyvää kuin opiskeleminen. Ja mihin tiedekuntaan aiot liittyä?

— En tiedä vielä. Tahdon ensin harkita, sitten vasta valitsen.

— Oikein, poikaseni, harkitsemiseen ei koskaan tuhlata liiaksi aikaa.
Minä olen ollut täällä jo kaksi vuotta ja minulla on siis ollut
liiaksikin aikaa harkita, mutta tuntuu sittenkin kuin olisin tehnyt
päätökseni liian aikaisin. Mutta mitä tehdä? Peräytyminen on myöhäistä,
ja sitäpaitsi minulla ei ole voimia... Niin, niin, tyhmyys ei ole niin
helposti korjattavissa... Kuule, huomenna vien sinut yliopistoon, ja
ellei sinulla vielä ole asuntoa, niin viedään tavarasi minun luokseni.
Asun muutaman askeleen päässä täältä. Asettukaamme asumaan yhteen, ja
jos kyllästyt minuun, niin voit etsiä uutta seuraa.

Schwarz suostui ilomielin ystävänsä tarjoukseen, ja neljännestunnin
kuluttua astuivat molemmat nuorukaiset pieneen ylioppilaskamariin.

— Kuinka kauan siitä onkaan, kun viimeksi näimme toisemme? Kaksi
vuotta, eikö niin? Päästyämme kimnaasista, — sanoi Gustav, asetettuaan
Schwarzin matka-arkun nurkkaan. — Ja mitä sinä olet näiden kahden
vuoden aikana toimittanut?

— Olen oleskellut kotipitäjässäni. Isäni ei tahtonut laskea minua
yliopistoon.

— Mitä pahaa hän siinä sitten näki?

— Hän oli kelpo, mutta yksinkertainen ja kehityksessään takapajulla
oleva mies. Olihan hän ainoastaan seppä.

— Onko hän nyt sitten muuttanut mieltänsä?

— Ei, ikävä kyllä. Hän on kuollut.

— Vai niin, — virkkoi Gustav yskien; — tuo kirottu hengenahdistus!
— kuuden kuukauden ajan on se minua vaivannut. Sinä hämmästyt,
kuullessasi minun rykivän näin... mutta odotappas vaan, poikaseni,
kyllä sinäkin vielä ryit, kunhan ensin olet saanut nuokkua kirjojen
ääressä ja nähdä nälkää. Onko sinulla rahoja?

— On, myin isäni koko jälkeen jättämän omaisuuden ja sain siitä 2,000
ruplaa.

— Kaksikymmentä "vasikannahkaa"! Tuhat tulimmaista, kylläpä sinulla
sitten on rahaa!

Ja Gustavin täytyi jälleen yskiä ja rykiä.

— Tuo kirottu hengenahdistus... mutta kun täytyy hetkeäkään
levähtämättä ahertaa... Päivisin luennot ja oppitunnit ja öisin
luvut... Ei ole edes aikaa nukkumiseen; no, kunhan ensin tutustut
meidän elämäämme, niin opit kyllä käsittämään, mitä yliopistossa
oleminen merkitsee. Mutta mennään ylioppilaskapakkaan, niin saat tehdä
tuttavuutta toverieni kanssa.

Näin pakinoidessaan Gustav yritti, yhä yskien ja rykien, hieman
järjestää huoneessa. Hänen kumarasta selästään, kuoppaisista poskistaan
ja pitkästä, harvasta tukastaan saattoi häntä paremminkin luulla
elostelijaksi kuin kuluttavan työn ja ankaran ahertelun uhriksi. Mutta
paksut kirjakasat, tahriintuneet paperikääröt ja yleensä koko huoneen
sisustus olivat omiansa antamaan riittävän todistuksen siitä, että
Gustav oli noita työtoukkia, jotka alituisesti nuokkuvat kielioppien ja
sanakirjojen ääressä ja menehtyvät viimein liikarasituksesta. Schwarz
sitävastoin hengitti täysin siemauksin pienen huoneen ilmaa, hänelle
avautui siinä uusi elämä, hänen kaunein unelmansa oli muuttunut siinä
todellisuudeksi.

— Mitähän ajatuksia mahtaneekaan syntyä aivoissa, joilla on onni saada
asua näin korkealla taivaan ja maan välillä? — ajatteli hän itsekseen.

— Esittelen sinut vielä tänä iltana muutamille tuleville tovereillesi,
— jatkoi Gustav, koettaen samalla saada vuoteen alta vetämänsä
yksijalkaisen teekeittiön pysymään pystyssä. — Kapakka tulee ensin
tekemään sinuun epämiellyttävän vaikutuksen, mutta se haihtuu pian.
Sinun ei pidä kauhistua liiaksi kuulemistasi tyhmyyksistä. Elämämme on
tosin hieman riehakasta, myönnän sen, mutta siitä huolimatta osoitamme
ahkeruutta ja edistystä työssämme.

Tämän jälkeen vallitsi huoneessa lyhyt hiljaisuus, jonka ainoastaan
Gustavin läähättävä hengitys keskeytti, hänen puhaltaessaan teekeittiön
hiiliä.

Yö saapui ja varjot kävivät tummiksi. Valon kajastus, jonka teekeittiö
levitti ympärillensä, kirkastui hetkiseksi, himmentyäkseen jälleen,
Gustavin siihen, lattialla kyykkysillään ollen, puhaltaessa. Viimein
alkoi vesi kiehua ja poreilla. Gustav nousi ja sytytti kynttilän.

— Kas niin, — sanoi hän ystävällensä, — tuossa on sinulle teetä.
Minun täytyy nyt lähteä; on vielä annettava eräs lisätunti. Odota
minua täällä; asetu nojatuoliin tai heittäydy vuoteeseen lepäämään.
Tuhlattuasi kaikki rahasi on kai sinunkin ryhdyttävä antamaan
lisätunteja. Se on kauheata, mutta mitä tehdä? Ylioppilaselämällä on
myöskin varjopuolensa... Mutta miksi puhuisin sinulle nyt jo niistä?
Meidän maailmamme on kokonaan eroitettu muusta maailmasta. Ihmiset
eivät pidä meistä, eikä kukaan ota meitä vastaan. Jos sairastut, ei
kukaan tarjoa sinulle auttavaa kättänsä... mutta se on nyt kerta
kaikkiaan meidän kohtalomme. Nuo kelpo poroporvarit ovat harmissaan
siitä, että me emme teeskentele ja että me nimitämme asioita oikeilla
nimillään.

— Sinä näet kaikki liian synkässä valossa, — arveli Schwarz.

— Synkässä tahi ei, — sanoi Gustav katkerasti. — Sinä saat itse
nähdä. Sanon sinulle heti, että sinun ei pidä kuvitellakaan päässeesi
nyt liitelemään ruusuilla ja kukkasilla... Voi sinua, jos uskallat
unelmoida tai tavoitella korkeuksia! Sinulle naurettaisiin vasten
kasvoja, sinua sanottaisiin narriksi ja hölmöksi... Ja vaikkapa
sanottaisiinkin, mutta kun se kalvaa sielua... no niin, olet itse
näkevä... Kaada itsellesi teetä ja nuku. Tunnin kuluttua tulen sinua
noutamaan. Anna tänne lakkini... No niin, näkemiin siis.

Hetken ajan Schwarz kuuli vielä Gustavin äänen ja läähättävän
hengityksen portailta, sitten tuli hiljaisuus, ja nuorukainen
ajatteli ystävänsä sanoja. Noissa kiihkeissä ja samalla mielenapeutta
kuvastavissa sanoissa sekä äänensävyssä, jolla ne lausuttiin, hän
oli huomaavinaan merkillisen sekoituksen kärsimystä ja katkeruutta.
Hän kuvitteli Gustavin edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet
kaksi vuotta sitten kimnaasissa — ja nyt! Kuinka vaikea tuon pojan
oli hengittää. Mikä kuumeinen kiihko kuvastuikaan hänen puheestaan
ja kaikista liikkeistään. Elämä näytti jo kuluttaneen tyystin hänen
voimansa.

— Kuinka ihminen voikaan muuttua! — ajatteli Schwarz. — Tuon poloisen
voimat eivät ole kestäneet taistelussa. Ihmisellä täytyy olla
vastustamiskykyä... niin, niin, elämä ei ole mitään lapsenleikkiä...
mutta Gustav on liian synkkänäköinen... hän on joka tapauksessa liian
aikaisin polttanut siipensä. Sitäpaitsi hän on, toivottomuudestaan
huolimatta, työskentelevä edelleenkin, yhä edelleenkin. Ehkäpä hänen
synkkämielisyytensä onkin vain verho, jonka suojassa hän varmimmin ja
nopeimmin saavuttaa päämääränsä... No niin, minä olen myöskin pyrkivä
voittoisasti päämäärääni kohti, — virkkoi nuorukainen itsekseen, ja
hänen luontainen tarmokkuutensa sai hänessä jälleen vallan.

Tuntia myöhemmin kuului portaissa jälleen yskimistä ja läähättämistä ja
Gustav ilmestyi huoneeseen.

— Kas niin, tule pian mukaan! — huudahti hän, — nyt näytän sinulle
ylioppilaselämän iloiset puolet... mutta pian, me emme saa hukata aikaa!

Näin sanoessaan Gustav pyöritteli lakkia kädessään ja katseli
kuumeisesti ympärillensä. Sitten hän aukaisi erään laatikon, otti
sieltä esille kamman ja alkoi sukia pitkää tukkaansa.

Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuorukaiset kadulla. Ja pian he
saapuivat ylioppilaskapakan luo, jonka kirkkaasti valaistu edusta
eroittautui räikeästi naapuritalojen synkästä pimeydestä. Myöskin
Schwarzin leveä, tukeva selkä muodosti räikeän vastakohdan Gustavin
suuren pään ja kaarevan selän rinnalla. Jälkimäinen käveli nopeasti ja
mumisi jotakin itsekseen. Kapakan oven edessä hän nousi varpailleen,
painoi kasvonsa ikkunaa vasten ja katseli sisälle ravintolaan.

— Ei, hän ei ole siellä, — sanoi hän.

— Kuka sitten?

— Hän oli kuitenkin siellä; mutta hän on taas poistunut,

— Niin, mutta kuka sitten?

— Paljonko kello on?

— Yli yhdeksän... mutta kenestä sinä puhut?

— Kunpa hän ei olisi sairas.

— Jostakin tuttavastasiko?

— Luonnollisesti, ellen tuntisi häntä, niin en tietenkään olisi hänen
tähtensä huolissani.

— Etpä tietenkään, — myönsi Schwarz.

— No niin, mennään sitten sisälle.

Schwarz painoi oven ripaa, ja he olivat tuossa tuokiossa suuressa
ravintolasalissa. Kuuman ja paksulla tupakansavulla kyllästetyn ilman
läpi näki Schwarz joukon tuntemattomia kasvoja. Salin perältä kuului
tuon tuostakin milloin voimakkaampaa, milloin hiljaisempaa pianon
rimputusta, johon yhtyi kitaran soitto, jota aikaansai muuan pitkä,
laiha, lyhyttukkainen olento, jolla oli leveä arpi keskellä kasvoja;
hänen pitkät, luisevat sormensa näppäilivät kitaran kieliä, suurien,
uneksivien silmien tuijottaessa kattoon. Ylioppilas, joka istui pianon
ääressä, oli vielä aivan lapsen näköinen. Hänkin oli pitkä, terve
ja kaunisihoinen nuorukainen lapsellisen viehkeine suineen, joskin
hänen silmistään kuvastui syvä, uinuva surumielisyys. Pianon ääressä
seisoi joukko hauskalla tuulella olevia poikia, odottaen tilaisuutta
meluamiseen ja säestäen soittajaa sekä liikkein että äänin. Toisia
poikia istuskeli tuoleilla ja penkeillä ja muutamia nuoria tyttösiäkin
oli mukana, tuollaisia hupakkoparkoja, jotka kuluttivat elämänsä lyhyen
kesän uneksumisessa.

Salin seinien vierillä oli pieniä komeroita, joissa pelattiin korttia.
Puoleksi avonaisista ovista näki Schwarz pelaajien kiihoittuneita
kasvoja, jotka kääntyivät ainoastaan silloin, kun asianomainen heitti
pois sikaarinpätkän tai sytytti uuden. Kassanhoitaja istui pöytänsä
takana, luoden välinpitämättömän silmäyksen yli seurueen ja merkiten
silloin tällöin uuden velan edessään olevaan kassakirjaan. Hänen
vieressään torkkui hänen apulaisensa horjuvalla tuolilla, pysyen vain
ihmeen avulla tasapainossa, ja tarjoilupöydän kulmalla lepäsi kissa ja
naukasi ja sulki silmiänsä filosoofin merkillisellä tyyneydellä.

— Ei, mutta siinähän on Schwarz! — kuului ääni salin perältä, ja
nuorukainen näki erään entisen koulutoverinsa lähestyvän savumeren
lävitse.

— Sinäkin täällä! Mitä kuuluu?

Joukko nuorukaisia ympäröi vastatulleen.

— Hyvät herrat, esittelen tässä teille erään ystäväni, joka tahtoo
liittyä meidän erinomaiseen seurapiiriimme,— sanoi Gustav pakoitetusti
hymyillen sekä jatkoi Schwarzin puoleen kääntyen: — Huomaa tarkoin,
että siveellinen velvollisuutesi saapua joka ilta tänne tarjoaa sinulle
myös sen hauskuuden, että et saa nukkua ainoatakaan yötäsi rauhassa. —
Uusi jäsen! Erinomaista! On pidettävä puhe! Hoi, Augustinowicz, tulehan
tänne, sinun täytyy puhua!

Samassa ilmestyi paikalle muuan nuori, merkillisen näköinen,
pienenläntä, suurivatsainen, kaljupäinen olento. Hän heitti lakkinsa
tuolille, kapusi pöydälle ja aloitti heti puheen:

— Hyvät herrat, vaadin ennen kaikkea ehdotonta hiljaisuutta, sillä
muuten minun täytyy turvautua professorien puhetapaan. Silloin
on teidän joka tapauksessa alistuttava järjestyssääntöihin. Mitä
nyt? Kuulen melua! Hiljaa, hiljaa, muuten turvaudun tieteellisiin
lausetapoihin.

Tämä uhkaus näytti tehoavan hetkiseksi; syntyi jommoinenkin hiljaisuus,
ja puhuja jatkoi, katsoen ympärillensä, voitonvarma hymy huulillaan:

— Hyvät herrat, kokoontuessamme tänne, emme etsi ainoastaan rauhaa,
unhoittaaksemme surumme. Minä esimerkiksi tulen tänne joka päivä, enkä
edes aiokaan luopua tästä tavastani. Ette suinkaan tekään aio väittää,
etten nyt tänään olisi täällä.

Meluisa kättentaputus seurasi näitä sanoja. Puhujan kasvot loistivat
ylpeydestä ja tyytyväisyydestä.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Schwarz.

— Ei mitään — sehän on puhe.

— Miksi?

— Huvin vuoksi.

— Mikä hän on miehiään?

— Hänen nimensä on Augustinowicz; hän on kelpo poika, vaikka onkin nyt
päissään ja ajatuksensa pyörivät karusellia. Kaikesta huolimatta hän
tietää mitä hän tahtoo ja hänellä on hyvä ja oikea tarkoitus.

— Mitä hän sitten tarkoittaa?

— Hän tähtää siihen, ettei meidän pitäisi kauempaa kokoontua tänne
ilman päämäärää ja tarkoitusta. Hän on oikeassa, klubillemme on
laadittava ohjelma. Jos tämän ehdotuksen tekisi joku toinen, saisi se
varmasti kannatusta.

— Entä hän sitten?

— Kaikki mihin hän ryhtyy, muuttuu naurettavaksi ja jokapäiväiseksi.
Katso eteesi, Joseph, tiedän, että sinä et ole hänen kaltaisensa.

Gustav katsoi hetkisen Augustinowicziä ja jatkoi:

— Katsos, tuo ihminen on erikoisilmiö, hän on merkillinen sekoitus
hyviä ja huonoja ominaisuuksia; hänellä on nopea käsityskyky ja hän on
sangen älykäs, mutta hänellä on kehno luonne; hän tavoittelee korkeita
päämääriä, joka johtaa usein huonoihin tekoihin. Lyhyesti: hän vaappuu
yhä hyvän ja huonon välillä. Häneltä puuttuu toiminnan ja tarkoituksen
tasapaino ja siksi hän kuluttaa voimiansa joutavuuksiin.

Tällä välin oli toisia ylioppilaita tullut lähemmäksi ja keskustelu
oli käynyt yleiseksi. Schwarz tiedusteli ystävältään ylioppilaselämää
koskettelevia seikkoja.

— Te elätte siis kaikki samojen mielipiteitten mukaan? — Emme, —
vastasi muuan nuori liettualainen. —

Joukossamme ovat mielipiteet ja tavat erilaiset, ja kullakin on oma
piirinsä.

— Ette siis koskaan ole mistään yksimieliset?

— Kyllä, useinkin. Käytännöllisissä seikoissa, jotka koskevat
kaikkia, mielipiteemme tavallisesti käyvät yhteen. Sitäpaitsi eivät
mielipiteittemme eroavaisuudet ole laadultaan niin vakavia kuin te ehkä
luulette. Nehän todistavat ainoastaan, että me elämme, tunnemme ja
ajattelemme.

— Mutta mihin piiriin te erityisesti kuulutte?

— Työläisten ja köyhälistön, meillä ei ole mitään erityistä nimeä.
"Leipurikisällit" nimittävät meitä "Talonpoikien ystäviksi".

— Minkätähden?

— Minkätähdenkö? Sen on kokemus pian teille opettava. Jokainen meistä
koettaa päästä asumaan sellaiseen taloon, jossa asuu leipuri. Siten
päästään hänen kanssaan tuttavuuteen ja saadaan velaksi tavaraa hänen
kaupastaan. Suuri osa meistä elää velalla. Ravintolassa ei saa ruokaa
rahatta, mutta leipäpalasen saa aina jostakin velaksi.

— Sehän on mukavaa.

— Niin onkin. Sitäpaitsi meillä on toinenkin ryhmä, joka alkaa
herättää huomiota, nimittäin juuri "talonpoikien ystävät." Mutta
heidän joukossaan on ainoastaan narreja, jotka eivät itsekään tiedä
mitä tahtovat. He puhuvat vähä venäjää ja juovat viinaa; siten, he
osoittavat talonpoikaisystävyyttänsä.

— Ja mitä muita ryhmiä teillä on vielä?

— Mitään muita varmoja ryhmiä ei meillä ole, mutta kukin liittyy
siihen ryhmään, johon hänellä on taipumusta. Toiset liittyvät yhteen
siksi, että harjoittavat samoja opintoja, toiset taas siksi, että
kuuluvat samaan yhteiskuntaluokkaan. Yliopistossa tulette tapaamaan
ylhäisöä ja alhaisoa, katolilaisia ja vapaamielisiä, tyhjäntoimittajia,
naispukareita, yölintuja ja näiden vastakohtia, sellaisia, jotka
tekevät ahkerasti työtä.

— Ja kuka teistä on kaikkein etevin?

— Sitä on vaikea sanoa. Toisten mielestä Augustinowicz on lahjakkain ja
oppinein, mutta se on kyseenalaista; ahkerin on joka tapauksessa Gustav.

— Todellako?

— Niin, mutta hän on, ikävä kyllä, muuttunut viime aikoina; muutamat
joukostamme eivät voi sietää häntä. Saatte sitäpaitsi itse nähdä, kun
asetutte hänen luoksensa asumaan... Lisäksi hänen suhteensa rouva
Potkanskyyn!... pelkkää haaveilua, hullutusta, eikä mitään muuta...
sitä ei kukaan meistä olisi tehnyt.

— Kuulin vast’ikään, kuinka Gustav oli levoton jonkun naisen vuoksi,
jonka hän luuli tapaavansa täällä. Kuka hän sitten on ja mikä tuo suhde
on?

— No niin. Potkansky on eräs onneton nuori rouva, jonka kaikki Kiowan
ylioppilaat tuntevat. Hän oli aikaisemmin erään Potkansky-nimisen
lääketieteen ylioppilaan rakastajatar. Kuinka he tutustuivat toisiinsa,
sitä en tiedä; mutta he rakastivat toisiansa intohimoisesti; tyttö oli
silloin kahdeksantoista-vuotias, ja eräänä päivänä päätti Potkansky
mennä hänen kanssansa naimisiin. Nuorukaisen omaiset koettivat kaikin
voimin vastustaa häntä aikeessaan, mutta hän oli tarmokas mies ja pysyi
lujasti päätöksessään. Hän meni siis naimisiin ja eli vuoden; kuusi
kuukautta sitten hänen aivonsa pehmenivät ja hän kuoli. Leski ja pieni
lapsi, joka sittemmin myöskin pian kuoli, jäivät suureen puutteeseen;
ilman Gustavia olisi vaimoraukka kuollut nälkään.

— Mitä Gustav sitten teki?

— Hän teki todellakin ihmeitä. Vaikka hän ei omista penniäkään, antoi
hän Potkanskyn vanhemmille haasteen ja sai aikaan sen, että nuo pohatat
maksavat poikansa vaimolle pienen eläkkeen; eläke on tosin perin
vaatimaton, mutta kuitenkin riittävä hänen elatukseensa.

— Mutta miksi Gustav sen teki, mitä velvollisuuksia hänellä oli leskeä
kohtaan?

— Hän väittää tehneensä sen ystävyydestä Potkanskya kohtaan, mutta tämä
syy ei riitä selittämään hänen menettelyään. Kerrotaan, että hän olisi
ollut rakastunut tuohon naiseen ennenkuin tästä tuli hänen ystävänsä
vaimo. Joka tapauksessa hän rakastaa häntä nyt; se ei ole mikään
salaisuus.

— Entä nainen?

— Hän? Hän on tuon onnettoman tapauksen johdosta vielä aivan
järkytetty; hän on henkisesti särkynyt, tullut mielipuoleksi. Hän ei
voi lainkaan seurata päivän tapahtumia ja hän suhtautuu kaikkeen aivan
välinpitämättömästi. Saatte kohta nähdä hänet; hän käy täällä joka
päivä. Miehensäkin kanssa hän kävi täällä, eikä voi uskoa, että tämä on
kuollut. Hänessä elää yhä edelleenkin toivo saada vielä kerran nähdä
hänet.

— Mutta miksi Gustav sallii hänen tulla tänne?

— Gustav tekee kaikki mitä hän tahtoo ja sallii hänen puolestaan
menetellä oman mielensä mukaan.

— Ja mitenkä tuo nainen suhtautuu häneen?

— Niinkuin tuoliin, lautaseen tai lankakerään. Hän ottaa vastaan
kaikki lahjat, mutta huomaa tuskin hänen olemassaoloaan. Hän on aina
välinpitämätön ja raukea. Gustav paran ei käy hyvin, mutta se on hänen
oma asiansa. Kas niin, tuossa hän jo tulee.

Nuoren rouvan saapumista seurasi tänäkin iltana tavanmukainen lyhyt
hiljaisuus. Potkanska oli pitkä, laiha, kapeakasvoinen, tummasilmäinen,
vaaleahiuksinen nainen. Laihuudestaan huolimatta hänellä oli pyöreät
muodot, joka herätti heti Schwarzin huomiota; mutta vielä enemmän
kiintyi hänen huomionsa tuon naisen ihmeellisiin, kiillottomiin
silmiin. Saattoi selvästi huomata, että nuo silmät tuijottivat elämään
välinpitämättöminä ja raukeina. Itse silmäterä oli kauhistuttavan
jäykkä, katseen kohdistuessa arasti ja konemaisesti ympäristöön. Ja
muu osa kasvoista vastasi täydellisesti silmien ilmettä. Huulet olivat
aivan liikkumattomat ja hipiä oli kauttaaltaan kalpea. Hän ei ollut
missään suhteessa kaunis tai viehkeä, mutta hänellä oli miellyttävän
säännölliset muodot. Vaikka kasvot vaikuttivatkin kuolleilta, oli
yleisvaikutus kuitenkin lumoava ja aistillisesti kiihoittava, vetäen
pakostakin huomion puoleensa.

Nuori rouva meni suoraa päätä erään pöydän luo ja istuutui
sanaakaan sanomatta. Tupakansauhu oli käynyt vieläkin sakeammaksi
ja kevytmielistä laulua kuului sieltä täältä. Tuossa epäpuhtaassa
ympäristössä vaikutti nuori leski Schwarziin kuin vesikukkanen suolla.
Heti lesken tultua saliin oli Gustav mennyt häntä vastaan, ja hänen
istuuduttuaan otti hän liinan hänen hartioiltansa, tehden muutamia
kysymyksiä, joihin nainen vastasi katsomatta häneen. Sitten Gustav tuli
Schwarzin luokse ja sanoi:

— Hän on tuo onneton! Älä mene liian lähelle häntä; jokaiset uudet
kasvot tuottavat hänelle kiusallisen yllätyksen; hän on aina näkevinään
miehensä edessään.

— Oletko jo kauankin tuntenut hänet?

— Kohta kaksi vuotta; olin hänen vihkimätodistajansa; ja hänen miehensä
kuoleman jälkeen olen käynyt joka päivä hänen luonansa.

— Minulle on kerrottu, että sinä autat häntä.

— Se on, ikävä kyllä, ainoastaan puoleksi totta. Joka tapauksessa olen
tehnyt voitavani, auttaakseni häntä tukalassa asemassaan, mutta nyt en
voi tehdä enää mitään. Vaikka kuinka touhuaa, juoksee ja uurastaa, niin
ei saa mistään rahaa. Kaikki on aivan toivotonta.

— Entä omaiset?

— Mitkä omaiset?

— Miesvainajan omaiset, ovathan he varakkaita ihmisiä.

— Nuo kirotut olisivat antaneet hänen kuolla nälkään, ja
ovat kuitenkin olevinaan ylhäisiä ihmisiä, vieläpä kerskuvat
kristillismielisyydestään. Tiedätkö, jos joku heistä tulisi pyytämään
minulta leipäpalasen, niin ennemmin heittäisin sen koirille.

— Kas niin, rauhoitu, ystäväni, äläkä anna hentomielisyydellesi valtaa.

— Sinä arvostelet minua väärin, Schwarz. Olen tosin köyhä raukka,
mutta en lörpöttele turhia; kuule siis vielä lisää: Ennen kuolemaansa
sairaalassa Potkansky tuli hetkeksi tajuihinsa ja sanoi minulle:
"Gustav, annan sinun tehtäväksesi pitää huolta vaimostani." Vannoin
tekeväni sen. "Ja jos hänelle tehdään pahaa, niin kosta sinä", lisäsi
hän vielä. Vannoin tekeväni senkin, ja hetkisen kuluttua hän vaipui
kuolonuneen. — Nyt tiedät koko jutun.

— En vielä kaikkea.

— Vai niin, sinulle on kerrottu, että olen häneen rakastunut. Se onkin
totta; näetkös, minulla ei ole ketään ihmistä maailmassa; vanhempani
ovat kuolleet; elämä, jota vietän, ikävystyttää ja kuluttaa minut
kuoliaaksi. Mikään muu ei pidätä minua elossa kuin hän.

Näin sanoessaan Gustav katsahti leskeen, joka istui yhä liikkumattomana
kuin kuvapatsas pöytänsä ääressä.

Ensi kerran elämässään huomasi Schwarz, mitä intohimo on, kun se valtaa
nuoren sydämen. Kalpea, laiha, sairaaloinen, käyräselkäinen Gustav
näytti hänestä nyt ruumiillistuneelta elinvoimalta.

— Hyvät herrat, — huudahti samassa muuan nuori mies, — kohta on puoliyö
käsissä ja useampien meistä täytyy työskennellä vielä ennen nukkumaan
menoa. Virittäkäämme sentähden vielä jäähyväislaulumme ja sanokaamme
sitten toisillemme hyvää yötä.

Parraton ylioppilas, joka istui pianon ääressä, löi muutaman akordin,
ja joukko nuorekkaita ääniä viritti "Gaudeamuksen".

Schwarz lähestyi pianoa. Hän seisoi varjossa, mutta katossa riippuvan
lampun valo varjosti kuitenkin selvästi hänen piirteensä seinälle.
Äkkiä huomasi nuori leski tämän varjokuvan; heti nousi tuo onneton
tuoliltansa ja ojensi Schwarzia kohden käsivartensa, huudahtaen:

— Paul! Paul! Vihdoinkin löydän sinut jälleen! Hänen äänessään kuvastui
ilo, toivo ja jälleenheräämisen riemu.

Tuota huutoa seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät
Schwarziin, ja ne ylioppilaista, jotka olivat tunteneet Potkanskyn,
huomasivat kauhuksensa, että Schwarzin suuri ja voimakasrakenteinen
vartalo todella muistutti suuresti edesmenneen olemusta. —

— Enkä minä tullut ajatelleeksikaan tuota yhdennäköisyyttä, —
mumisi Gustav, saatettuansa nuoren lesken kotiin ja astellessansa
surumielisenä asuntoansa kohti... — Jumalan kiitos, kuume on ohi,
mutta taudin käännekohtaa riittää vielä... Joseph on todellakin hänen
näköisensä... Tuhat tulimmaista!... Ja tuo yskäkin kun vaivaa minua
tänään enemmän kuin tavallisesti!



TOINEN LUKU.


Schwarz epäröi kauan mille alalle antautuisi ja mitä luentoja alkaisi
seurata.

— Olen vannonut itselleni, että käytän elämäni mahdollisimman
hyödyllisesti, — vastasi hän, kun häneltä kysyttiin, mille alalle hän
aikoi antautua. — Tahdon ensin rauhassa miettiä asiaa ennenkuin teen
päätökseni.

Mutta heti ensi päivänä joutui hän yliopiston lumoihin, niinkuin kaikki
muutkin nuoret miehet, joita joukottaan saapui Kiowaan. He halusivat
opiskella, kokoontua, huvitella, omaksua tietoja, jakaa niitä toisille,
edistyä tai jäädä takapajulle, voittaa tai kaatua. Sellainen elämä oli
vilkasta. Yliopisto oli nuorille miehille kuin suuri mehiläispesä,
jossa aivot hedelmöittyvät ja äly ja nuoruus löytävät yht'aikaa
ravintonsa. Joka vuosi aukaisi opisto porttinsa, ottaakseen vastaan
tulevien vuosien siemenen. Ja tuo nuoriso, joka koko sydämestään
antautui maailman pyörteisiin, tahtoi nyt Schwarzinkin mukaansa. Mutta
mihin hän kääntyisi ja ryhtyisi? Hänen edessään oli useampia satamia,
mutta minkä niistä hän valitsisi lähtökohdaksensa? Kauan epäröityään
hän päätti antautua lääketieteelliselle alalle.

— Ennen kaikkea täytyy koettaa rikastua, — arveli hän itsekseen, — eikä
millään uralla voi tehdä sitä nopeammin kuin lääketieteellisellä.

Siitä huolimatta hän teki päätöksensä empien; jos hän olisi
noudattanut mielihaluaan, olisi hän mieluimmin ryhtynyt opiskelemaan
luonnontieteitä, sillä niissä kohosi ihmisjärki hänen mielestänsä
korkeimpaan saavutukseensa. Tämä käsitys oli peräisin vielä niiltä
ajoilta, jolloin hänen nuori kemianopettajansa kimnaasissa oli
haltioissaan puhunut oppilaillensa: "Uskokaa minua, hyvät ystävät,
kaikki muut paitsi luonnontiede on pelkkää pötyä." Kimnaasin rehtori
oli puolestaan pannut kaiken voitavansa, saadaksensa tuon päätelmän
kumotuksi, selittäen oppilaille, että ainoastaan uskonnon tutkiskelun
kautta saattaa ihminen löytää todellisen onnen. Mutta Schwarz,
joka oli jo kauan pitänyt rehtoria vanhana aasina, ei kiinnittänyt
vähintäkään huomiota hänen sanoihinsa, vaan alkoi yhä hartaammin
kallistua kemianopettajansa mielipiteitten puoleen. Mahdollisesti hän
olisikin seurannut mielihaluaan, ellei hän olisi joutunut sattumalta
seuraamaan erästä keskustelua, joka vaikutti häneen ratkaisevasti.
Muuan saksalainen kielitieteen ylioppilas oli eräänä iltana väittänyt
ravintolassa, että ihmisen, joka antautuu tieteelle, täytyy uhrautua
sille kokonaan ja luopua kaikista muista elämännautinnoista.

— Kerrotaan, — sanoi hän, — että muuan islantilainen kalastaja syventyi
kerran katselemaan pohjantähteä niin, että ei huomannut karttaa
virran pyörrettä, vaan joutui aaltojen saaliiksi. Aina viime hetkeen
saakka oli hänen katseensa tähdättynä tähteen, ja kun hänet sitten
nostettiin merenpohjasta, niin huomattiin pohjantähden kuvastuvan hänen
silmistänsä. Niin käy myöskin miehelle, joka vihkii itsensä tieteen
palvelukseen; syösköön elämä hänet millaiseen syvyyteen tahansa, aina
loistaa hänen otsallaan kuitenkin tieteen tähti.

Nuoren kielitieteilijän sanat olivat ensin tehneet kuulijoihin
valtavan vaikutuksen. Ainoastaan eräs lakitieteen ylioppilas nimeltä
Wassilkiewicz, älykäs mies, johon Schwarz erityisesti oli kiintynyt,
rohkeni olla tähän yleisesti hyväksyttyyn väitteeseen nähden eri mieltä.

— Sanoja! — huudahti hän. — Pelkkiä sanoja! Moinen käsitys voi olla
mahdollinen maanmiestesi keskuudessa, mutta ei täällä meillä. Minun
mielipiteeni on se, että tiede on ihmistä varten, eivätkä ihmiset
tiedettä. Kalastajasi oli tyhmeliini; hänen olisi tarvinnut vain pitää
lujemmin kiinni peräsimen varresta, niin hän olisi voinut rauhassa
ihailla tähteänsä ja viedä kalasaaliinsa kotiin. Kuinka? Ihmiskunta
kärsisi nälkää ja janoa ja sinä kääntäisit sille selkäsi, olisit
sille taakkana sensijaan, että sitä tukisit! Mutta joko sinä et puhu
tosissasi tahi sitten sinä olet joutunut harhaluulojesi uhriksi, minkä
seikan olet itse ennemmin tai myöhemmin huomaava. Eräänä päivänä, kun
sinun todellinen elämäsi on alkanut, olet sinä ymmärtävä kuinka tyhjät
ja ontot sinun kirjapinkkasi ovat ja sinun sydämesi janoaa onnea ja
rakkautta. Minulla esimerkiksi on Liettuassa, pienessä puuhökkelissä
kaksi vanhaa, harmaahapsista omaista, isä ja äiti, jotka puhuvat
minusta päivät pitkät aivan kuin olisin joku "Tuhannen ja yhden yön"
prinssi. Enkö olisi tunnoton lurjus, jos hautautuisin kirjojeni
joukkoon niin, etten ajattelisi heitä ensinkään, vaan jättäisin heidät
yksikseen vanhoilla päivillään. Lueskelen kuitenkin ja ahdan itseeni
tietoja sikäli kuin ennätän. Mutta teen sen heidän tähtensä ja itseni
tähden myöskin, mutta en tieteen.

Näin puhui Wassilkiewicz, sytytti sikaarinsa ja tyhjensi edessään
olevan lasin, ja hänen sanansa vaikuttivat sen, että Schwarz jätti
puhtaasti tieteellisen alan ja ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä. Hän
käsitti täydellisesti ystävänsä sanat ja omaksui ne koko luonteensa
voimalla. Hän oli jo pienestä pitäen ollut taipuvainen realismiin
ja hän pani enemmän arvoa tosiseikkoihin kuin päähänpistoihin, eikä
tuntenut halua rikkiviisasteluun. Hän ei milloinkaan kuvitellut
näkemäänsä kuvaa kauniimmaksi kuin mitä se oli; häneltä puuttui
luomiskyky, mutta hän ymmärsi sitävastoin vertailla asioita toisiinsa,
omaksua ne ja vetää niistä itselleen hyötyä. Hän ei milloinkaan
ryhtynyt sellaiseen, minkä katsoi mahdottomaksi toteuttaa. Lisäksi
hänellä oli luja itseluottamus ja suuri työinto, huolimatta siitä,
että hän omisti kaksituhatta ruplaa, jotka soivat hänen harjoittaa
opinnoltaan helpommin kuin useimpien hänen tovereistaan. Ja
kerran jotakin päätettyänsä hän pani sen tarmokkaasti toimeen,
joten hän saattoi laskea itsensä ahkerimpien oppilaitten joukkoon
lääketieteellisellä osastolla.

Mutta yhtä suuri kuin hänen innostuksensa oli alussa, yhtä katkerat
olivat hänen pettymyksensäkin. Mielipahakseen hän huomasi, että hänen
täytyi suurimmaksi osaksi opetella ulkolukua. Hänen täytyi myöntää,
että menestyminen opinnoissa riippui enemmän tahdonlujuudesta kuin
älykkyydestä. Pääasia oli, että ahtoi päähänsä mahdollisimman paljon
valmiita ajatuksia. Lääketieteen opiskelu oli hänestä enemmän käsityötä
kuin opiskelua. Hän tuli ajatelleeksi sitä vähäistä hyötyä, mikä
hänellä saattoi olla järjestelmästä, jonka vuoksi hänen oli ahdettava
päänsä täyteen vaikeatajuisia, pintapuolisia ja epäselviä käsitteitä
ja asioita. Mutta kun hän kerta oli antautunut tälle uralle, niin hän
päätti myöskin pysyä siinä. Ja pian koitti aika, jolloin hän unhotti
yksinpä pettymyksetkin, jotka olivat alussa tuottaneet hänelle niin
suurta surua.



KOLMAS LUKU.


Yli kuukauden ajan oli Schwarz jo ollut Kiowassa.

Eräänä kauniina syys-iltana, auringon laskeutuessa kirkontapulien
taakse, istuivat Schwarz ja Gustav työpöytänsä ääressä, käyttäen
hyväksensä mailleen menevän tulikehrän viimeisiä valonsäteitä, jotka
tunkeutuivat heidän huoneeseensa. Gustav oli tavallista kalpeamman
ja väsyneemmän näköinen. Hänen kasvoillansa kuvastui katkeruus ja
levottomuus, ja kuumeentapainen kiilto hänen silmissään ilmaisi
vaivalla peitettyä tuskaa. Molemmat nuorukaiset työskentelivät
äänettöminä; mutta Gustav olisi ilmeisesti halunnut kernaasti
keskeyttää hiljaisuuden, sillä tuon tuostakin hän kohotti päänsä
ja kääntyi Schwarziin päin, syventyäksensä jälleen kirjaansa,
epätietoisena, sanoako jotakin vai ei. Lopulta hän ei voinut enää
hillitä itseänsä, vaan sieppasi lakkinsa pöydältä ja sanoi:

— Mitä kello on?

— Kuusi.

— Miksi et lähde tänään, niinkuin tavallisesti, Potkanskyn luokse?

Schwarz kohotti päänsä ja katsoi Gustavia silmiin.

— Kuule, Gustav, — sanoi hän, — sinä itse veit minut rouva Potkanskyn
luokse hänen pyynnöstänsä. Mutta älkäämme puhuko siitä; jättäkäämme
asia, joka on meille kummallekin kiusallinen. Sitäpaitsi se on meille
molemmille selvä ja me ymmärrämme toisemme täydellisesti. Kuitenkin
tahdon sanoa sinulle, etten mene enää rouva Potkanskyn luokse, en
tänään, en huomenna enkä koskaan. Niin totta kuin tarjoan sinulle
käteni, niin totta annan sinulle kunniasanani siitä, etten sitä tee.

Nuoret miehet seisoivat vastapäätä toisiansa. Schwarz oli ojentanut
kätensä, mutta Gustav ei ollut sitä huomaavinansa. Viimein hänkin
päätti tarjota kätensä, mutta vaitioloa kesti vielä hetkinen.
Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut, voimia puhjeta sanoiksi;
toinen tavoitteli jotakin ystävällistä sanaa, toinen jotakin
kiitoksentapaista, mutta kumpikaan ei löytänyt etsimäänsä, ja niin he
erosivat ilman suurempia selityksiä.

Schwarz oli luvannut Gustaville, ettei hän enää menisi Potkanskyn
lesken luokse. Hän teki sen ystävyydestä, vaikka hän siinä teki suuren
uhrauksen, sillä hänen työllä kyllästytetylle, yksitoikkoiselle
elämällensä olivat nuo käynnit leskirouvan luona muodostuneet
ainoiksi virkistäviksi ja iloa tuottaviksi hetkiksi. Mutta hän luopui
niistä kuitenkin vapaaehtoisesti, huomattuansa Gustavin tuskallisen
levottomuuden. Mutta tuskin Gustav oli lähtenyt huoneesta, kun hänen
kasvoiltaan alkoi kuvastua suru ja sääli, niin, vieläpä vihakin.
Hän tuli ajatelleeksi, että Gustav, sen sijaan että olisi kiittänyt
häntä, ei ollut edes tarttunut hänen käteensä. Eikö nuorukainen sitten
suorastaan halveksinut hänen uhriansa. Ja tuo kiittämättömyys oli
vähällä muuttaa hänen ystävyytensä toveriansa kohtaan vihaksi.

Gustavista taas tuntui tavallaan häpeälliseltä ottaa vastaan
kilpailijaltansa uhri. Hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä,
jolle väkisin tyrkytetään roposta, jota hän ei ole pyytänyt, ja
hänen ylpeytensä kärsi siitä, että hänen oli täytynyt suostua niin
nöyryyttävään tarjoukseen. Hänen huulillansa väreili katkera hymy hänen
astuessaan alas portaita, ja hän sanoi itseksensä:

— Aina parempaa; olen nyt kiitollisuudenvelassa Schwarzille ja minun on
jokapäivä osoitettava se hänelle. Elämä on todellakin hauskaa.

Onnettomuuden taakka miltei näännytti Gustavin allensa; hän vaipui
syviin mietteisiin ja käveli nopein askelin eteenpäin, kunnes hän äkkiä
kuuli tutun äänen loilottavan iloista laulua. Hän kääntyi ympäri ja
huomasi Augustinowiczin kävelevän erään toverinsa kanssa käsikoukkua.

— Hei, Gustav, minne matka? — kysyi Augustinowicz.

— Minnekö matka?... niin, todellakin, minä... — hän katsoi kelloansa.

— On vielä liian aikaista mennä Helenan luokse, — arveli hän
itseksensä, lisäten sitten ääneen:

— Menen klubille.

— Voi, voi! — huudahti Augustinowicz, kohottaen kätensä taivasta kohti.
Sitten hän alkoi, välittämättä kadulla kulkevista, lausua äänekkäästi,
suuria eleitä tehden:

— Suruharsot ne peittävät linnaa — nuoret seppeliä kantavat.

Rikkaruohot ne versovat kilpaa — koirat portilla ulvovat.

— Meillä ei ole enää mitään tekemistä ravintolassa, — sanoi toinen
ylioppilaista Gustaville.

— Kuinka niin?

— Siellä vallitsee itku ja hammasten kiristys, — sanoi Augustinowicz.

— Mutta kertokaa toki, mitä on tapahtunut?

— Meitä on kohdannut isku.

— Isku?

— Mutta, Friedrich, selitä sinä mitä on tapahtunut.

— No niin. Yliopiston rehtori on sulkenut meidän klubimme. Joku on
uskotellut hänelle, että me pidämme siellä valtiollisia kokouksia.

— Ja koska tämä tapahtui?

— Noin kaksi tuntia sitten.

— Riennä heti sinne, jos tahdot saada lähempiä tietoja.

— Minä puolestani en kehoita sinua menemään sinne, — sanoi
Augustinowicz, — sieppaavat sinut kiinni, eivätkä laske enää irti.

— Mutta miksi eivät toimittaneet sulkemista tänä iltana, silloin
olisivat saaneet meidät kaikki apajaan?

— Nähtäväsi rehtorilla on tärkeämpiä syitä klubin sulkemiseen kuin
meidän pyydystämisemme. Joka tapauksessa ei ole syytä antautua turhaan
alttiiksi vaaralle.

— Ja minne te nyt menette?

— Niinkuin urhea Rodrigo...!

— Vaikene, Augustinowicz! — sanoi Friedrich ja kääntyi sitten Gustavin
puoleen.

— Me lähdemme ilmoittamaan asiasta tovereillemme. Terve! Tai lähdetkö
mukaan?

— En voi.

— No, terve sitten!

Gustav jatkoi jälleen matkaansa, mutta joudutti askeleitansa, ja
tyytyväisyyden hymy kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa. Tieto klubin
sulkemisesta oli häntä salaisesti riemastuttanut, sillä eihän hänen
tarvinnut nyt pelätä, että Helen, nähdäkseen jälleen Schwarzin,
lähtisi klubiin, saatuaan kuulla minkä päätöksen tuo nuori mies oli
tehnyt. Hän muisti, kuinka hän oli turhaan koettanut pidättää Heleneä
palaamasta samaan paikkaan, missä hän oli ensi kerran nähnyt Schwarzin.
Niin, olipa hän lisäksi, pidättääksensä Heleneä kotona, itse vienyt
Schwarzin hänen luoksensa. Mutta nyt, klubin ollessa suljettuna, ei
hänen tarvinnut moisia yllätyksiä enää pelätä.

Hetkistä myöhemmin hän soitti Helenen ovikelloa.

— Kuinka on rouva Potkanskyn laita? — kysyi hän palvelustytöltä.

— Hyvin, mutta hän kävelee herkeämättä edestakaisin huoneessaan ja
puhuu itsekseen, — vastasi palvelijatar.

Gustav astui sisälle. Nuoren lesken asunto käsitti kaksi pientä
huonetta, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Toinen oli salina,
toinen makuukamarina, ja viimeksi mainittuun astui nyt Gustav.

Huoneen eräässä nurkkauksessa oli valkosella liinalla peitetty pöytä ja
sillä kaksi kuvaa; toinen niistä esitti kookasta, kaunista, älykkään
näköistä nuorta miestä ja toinen nuorta naista, — Heleneä itseään —
lapsi sylissä.

Toisessa nurkkauksessa oli kaksi suurehkoa vuodetta ja niiden välissä
kätkyt. Kerran siinä oli levännyt iloisesti hymyilevä lapsonen, nyt se
oli tyhjä. Vihreä vuodepeite, jota viimeiset auringonsäteet valaisivat,
näytti liikkuvan, ja joka hetki odotti, että kätkyeestä työntyisi esiin
äitiään huutavan pienokaisen pieni valkoinen käsi. Naapuripuutarhassa
kasvavien akaasiapuiden lehdet loivat tummat varjonsa lattialle, jolla
silloin tällöin leiskahti valopilkku, tuulen liikuttaessa puiden
lehviä. Kuinka usein tuossa huoneessa olikaan kajahdellut iloinen
nauru, Potkanskyn illalla palattua kotiin ja laskettua toisen kätensä
vaimonsa vyötäröille ja toisella työnnettyään syrjään vaaleat kiharat
hänen otsaltansa sitä suudellakseen. Kuinka rauhallinen ja onnellinen
noiden nuorten ihmisten elämä olikaan ollut; kuinka onnellisia he
olivatkaan olleet, seisoessaan ikkunan ääressä, toisiinsa nojautueinaa,
rinta vasten rintaa. Sitten olivat he molemmat äkkiä rientäneet kätkyen
ääreen, jossa pienokainen oli nostanut pienet jalkansa pystyyn ja
tervehti mitä suloisimmalla hymyllänsä ihastuneita vanhempiansa. —
Tuosta kaikesta ei ollut nyt jälkeäkään, kolkko yksinäisyys vallitsi
nyt pienessä huoneessa.

Samanlaisen yksinäisen ja tyhjän vaikutuksen teki pieni salikin. Se
oli valoisa ja puhdas ja sillä oli poroporvarillisen hienouden leima.
Kaikki oli samassa kunnossa kuin Potkanskyn eläessä, ja vain Gustav
olisi tietänyt kertoa, mitenkä leski saattoi miehensä kuoleman jälkeen
maksaa vuokransa ja huolehtia elatuksestaan.

Joka kerta kuin Gustav tuli taloon, puistatti häntä päästä kantapäihin
asti ja hän tunsi sydämmessään raskasta painostusta. Mutta hän miltei
nautti tuosta painostuksesta. Hänen rintansa kohosi korkeammalle ja
kaikki vaivalla pidätetyt toiveet ja unelmat heräsivät hänessä eloon.

Nuori leski oli tänä iltana kalpeampi kuin tavallisesti. Hänen
piirteensä kuvastuivat ikäänkuin varjokuvana ikkuna-aukossa. Toisessa
kädessä hänellä oli kampa, toisessa pieni hopeakehyksinen kuvastin.
Hänen valloillaan olevat suortuvansa aaltoilivat kepeinä valkoisella
otsalla ja laskeutuivat hurmaavasti hänen hartioillensa. Hän nyökkäsi
päällänsä ystävällisesti Gustaville ja vieno hymy valaisi hänen
kasvojansa.

Verkalleen näytti järki palaavan. Äkillinen ja odottamaton
mielenliikutus, jonka Schwarzin näkeminen oli hänessä saanut aikaan,
oli herättänyt hänet horrostilastaan. Hänen oli vaikea muistaa, oliko
hänen miehensä nimi Potkansky vai Schwarz, siihen määrin olivat noiden
molempien miesten kasvot sulaneet yhteen hänen poloisissa aivoissaan.
Sentähden hän odotti, senjälkeen kuin Gustav oli tuonut ystävänsä hänen
luoksensa, joka ilta tuskallisella jännityksellä tuon miehen tuloa,
joka loihti jälleen esille kuvan hänen menneestä onnestaan. Hän ei
tahtonut Schwarzia itseään, vaan kaipasi ainoastaan muistoa, jonka tämä
hänessä herätti; mutta juuri sentähden oli Schwarzin läsnäolo käynyt
hänelle välttämättömyydeksi.

Gustavin ilmoitettua nyt hänelle toverinsa päätöksen, kävi tuskallinen
väristys läpi koko hänen ruumiinsa ja hänen suortuvansa aaltoilivat
sinne tänne kuin kultainen joki.

— Ja missä sitten saan puhutella häntä? — kysyi hän Gustavilta
rukoilevalla äänellä, ja kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän:

— Minä tahdon nähdä hänet jälleen, joko täällä tahi jossakin muualla.
Ainoastaan hän palauttaa mieleeni Paulin kuvan. Herra Gustav,
toimittakaa niin, että saan jälleen nähdä hänet.

Gustav ei vastannut vieläkään. Nuoren rouvan sokea itsekkyys loukkasi
häntä syvästi. — Ei, — ajatteli hän — minä en ole niin hölmö, että
turmelisin uudestaan onneni! — Ja kun Helene rukoili häntä, puri hän
kieltänsä, voidakseen pysyä vaiti.

— Herra Gustav, miksi en siis saa nähdä häntä enää? Miksi tuomitsette
minut sellaiseen tuskaan?

Jääkylmä hiki kihosi Gustavin otsalle. Hän pyyhkäisi sen pois
vapisevalla kädellänsä ja päätti viimein vastata:

— En millään muotoa tahdo tuomita teitä minkäänlaisiin tuskiin, mutta...

Hänen äänensä tukahtui, hänen täytyi panna kaikki voimansa liikkeelle,
voidakseen pidättäytyä heittäytymästä Helenen jalkoihin ja olla
huudahtamatta hänelle:

— Minä rakastan sinua! Etkö sinä sitten sitä näe?

— Mutta hän sanoi ainoastaan matalalla äänellä:

— Schwarz itse ei tahdo enää tulla.

Gustav olisi mielellään tahtonut välttää tätä selitystä. Helene peitti
molemmin käsin kasvonsa ja vaipui tuolille. Ainoastaan puutarhassa
olevien puiden lehtien heikko kahina säesti tasaisin liikkein
taistelua, joka Gustavin sielussa tapahtui.

Tämä taistelu oli muuten lyhyt. Gustav lähestyi Heleneä ja painoi
suudelman hänen kädellensä sekä sanoi sitten nopeasti:

— Lupaan tehdä voitavani, saadakseni hänet tulemaan luoksenne. Teen
sen, kun te niin tahdotte.

Näin sanottuaan Gustav riensi nopeasti ulos, mumisten itseksensä:

— Hän saa nähdä hänet jälleen; mutta minä en vie häntä hänen luoksensa;
Helene saa nähdä hänet vasta kuukauden tai parin kuluttua; siihen
mennessä olen kai jo saavuttanut ikuisen rauhan.

Yskänpuuska keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Hän harhaili pitkin
kaupungin katuja ilman päämäärää ja vasta kello kahden aikaan yöllä
hän päätti palata kotiinsa. Schwarz nukkui jo, hengittäen raskaasti ja
rauhallisesti. Kynttilä loi valoa hänen elämääuhkuville kasvoillensa
ja leveälle rinnallensa. Gustav katseli häntä hetkiset ja jälleen
välkähti vihan salama hänen kuumeenkiiltoisissa silmissään. Sitten hän
istahti tuolille ja jäi siihen tunnin ajaksi, jonka jälkeen hän syöksyi
kaapille, otti sieltä kuivuneen leipäpalasen ja alkoi ahnaasti syödä
sitä. Hän muisti yht'äkkiä, että hän ei ollut syönyt mitään sitten
eilisen.



NELJÄS LUKU.


Syksy teki loppuansa. Kylmyys ylioppilas-poloisen yliskamarissa kävi
yhä tuntuvammaksi. Kääriytyipä hän peitteeseensä kuinka hyvin tahansa
ja veti yölakkinsa korvillensa, hänen työintonsa ei pystynyt yksin
pitämään häntä lämpöisenä Kun kapakka oli yhä suljettuna, oleskelivat
toverukset niiden ylioppilaiden luona, joiden kannatti paremmin
lämmittää uuniansa.

Wassilkiewiczin huone varsinkin oli suuren seurueen
kokoontumispaikkana. Kun sanomme Wassilkiewiczin huone, niin emme
sano aivan oikein, sillä huoneen oli vuokrannut Karwowsky, sama nuori
ylioppilas, joka oli istunut kapakan pianon ääressä silloin, kun
Schwarz oli saapunut Kiowaan. Koska Karwowsky oli rikkaampi kuin muut
ylioppilaat, maksoi hän myöskin suuremman osan huoneen vuokrasta.

Wassilkiewicz asui hänen luonansa ja oli siellä kokoontuvan
seurueen sielu. Noiden kahden nuoren välillä vallitsi merkillinen,
todella kadehdittava ystävyys; toinen oli arka, hienostunut luonne,
kaikkien rakastama, jolle elämä mukavuuksineen ja iloineen oli vielä
tarjolla; toinen oli köyhä, ruma, rokonarpinen liettualainen, jolla
oli tavattoman suuri pää ja suuret, kirkkaat silmät ja joka janosi
sivistystä ja koetti hinnasta mistä tahansa saavuttaa päämääränsä.
Mutta samalla hänellä oli verraton sydän, ja kun Karwowsky sairastui
kerran vakavasti, hoiti hän häntä yöt päivät äidillisellä hellyydellä.
Siitä alkaen he olivat eroittamattomat ystävykset.

Sitäpaitsi olivat muutkin seikat lujittaneet heidän ystävyyttänsä.
Wassilkiewicz oli ystävänsä pyynnöstä saapunut viettämään osan
lomastaan tämän vanhempien luona, siellä hän oli tutustunut Karwowskyn
sisareen, rumaan, sairaaloiseen ja heikkoon nuoreen tyttöön, jonka
näennäisesti kylmän kuoren alla piili hyvä sydän. Tyttösessä oli
syttynyt hiljainen, mutta harras rakkaus liettualaiseen, ja tämä
rakkaus kohtasi pian vastarakkautta. Vanhukset eivät tietäneet asiasta
mitään, mutta mikäli saattoi arvata, ei tuo viaton rakkaus tulisi
kohtaamaan heidän puoleltaan mitään vastusta. Heidän tyttärensä oli
ruma ja Wassilkiewicz oli luotettava, kelpo nuorukainen; eroavaisuus
heidän yhteiskunnallisen asemansa välillä tasottui siten joten kuten.
Sitäpaitsi eivät Karwowskyn vanhemmat olisi millään ehdolla tahtoneet
riistää pojaltansa toveria, joka oli niin monella tavalla osoittanut
hänelle uhrautuvaa ystävällisyyttä. Wassilkiewicz omisti vielä
toisenkin hyveen: hän rakasti suuresti vanhempiansa, jotka elivät
Liettuassa ja olivat köyhiä. Isä oli ollut metsänvartija, asuen yhä
vielä kurjassa hökkelissään keskellä metsää, lähellä suurta järveä;
taru kertoi, että tuolla yksinäisellä paikalla oleskeli myöskin
paholainen, mutta se ei koskaan tehnyt mitään pahaa noille hyville,
vanhoille ihmisille. Siellä oli Wassilkiewicz syntynyt. Lapsena hän
oli siellä kalastellut; pyydystellyt villisorsia ja laskenut verkkonsa
rannan kaislikkoon. Luonto oli ollut hänen kasvattajansa ja linnut,
puut ja aallot olivat olleet hänen neuvonantajiaan. Vartuttuaan
suuremmaksi, oli hänen isänsä opettanut hänet lukemaan; sitten oli
vanhus ottanut eräästä kaapista muutamia hopeakolikoita, joiden avulla
poika pääsi kimnaasioon; nyt oli nuorukaiselle koittanut ankara aika,
mutta hän oli päättänyt saavuttaa päämääränsä ja pysyi päätöksessään.
Ankaran työn ja monien kieltäymyksien kautta hän oli päässyt
yliopistoon saakka. Mutta hän ei hetkeksikään unohtanut rakkaita
vanhempiansa, ja nämä puolestaan ajattelivat häntä alinomaa. Heidän
ainoana ilonansa oli odottaa päivää, jolloin heidän poikansa saapuisi
kotiin viettämään lomaansa. Viisi kuukautta he odottivat ja viisi
kuukautta he elivät muistellen mitä hän oli kotona ollessaan puhunut.
Toisinaan seurasi Karwowskykin mukana ja vanhukset rakastivat häntäkin
ja hellivät kaikin tavoin. Eräänä iltana ystävysten saavuttua kotiin
pitkältä metsäkävelyltä, kuulivat he jo levolle käyneiden vanhusten
keskustelevan heistä ennen nukkumistansa:

— Tuo Karwowsky on sentään kaunis ihminen, — sanoi isä.

— Niinpä kyllä, mutta meidän poikamme on vielä kauniimpi. —

Tällaisia olivat nuo molemmat nuoret toverukset, jotka keräsivät
Kiowassa ympärillensä joukon ylioppilaita. Huone, jossa miltei
alituisesti loimusi takkavalkea, ei korvannut ainoastaan kapakkaa, vaan
oli muuttunut siksi kirjalliseksi keskustaksi, jonka Augustinowicz oli
turhaan koettanut klubissa aikaan saada. Kaikki, joilla oli hiukankin
taipumusta runouteen, esittelivät siellä tekeleitänsä. Pitkät syysillat
muuttuivat siellä todellisiksi kirjallisiksi juhlahetkiksi, joissa,
paitsi molempia isäntiä, Schwarz ja Augustinowicz olivat johtajina.

Schwarz oli usein yrittänyt kirjoitella, mutta hänellä ei ollut
taipumusta. Häneltä puuttui keksimiskyky, eikä hän kyennyt
ajatuksissaan kehräämään mielikuvituksen kultaista lankaa. Sitävastoin
hän kykeni älykkäästi ja henkevästi arvostelemaan ja erittelemään
asioita. Luettuaan ääneen oman sepustuksensa kaikkien kuullen ja
eriteltyään virheitä, täytyi jokaisen ihailla häntä. Hän käytti
samaa mittakaavaa toisten teoksia arvostellessaan ja häntä pidettiin
yleensä hyvin ankarana, joten kaikki häntä kunnioittivat, vieläpä
pelkäsivätkin. Nuoret kuutamorunoilijat varsinkin tunsivat häntä
kohtaan kunnioituksensekaista pelkoa, ja kun hän otti arvostellaksensa
heidän tekeleitänsä, osoittautuivat ne melko köykäisiksi.

Eloisalla lennokkuudella kuvaili Wassilkiewicz kotiseutunsa metsiä
ja Liettuan synkkiä järviä. Karwowsky kirjoitteli silloin tällöin
pieniä runoja, joissa kastepisarat, kyyneleet ja huokaukset puhelivat
keskenänsä kuin elävät olennot. Mutta yksikään noista nuorista
miehistä ei ollut Augustinowiczin kaltainen. Monesti hän saapui
näihin istuntoihin ilmeisesti päihtyneenä, taskut täynnä hajanaisia
paperilappusia ja käsissä rasva- ja mustetahroja; mutta heti kun
hän alkoi lukea, unohdettiin kaikki; jokainen höristi korviansa
ja antautui kuuntelemaan häntä. Itsekin hän näytti vilkastuvan ja
havahtuvan ja hänen suustansa tulvehti vuolaana kauniita, selviä
ajatuksia kuin säteitä hiotusta jalokivestä. Kun hän puhui rakkaudesta,
sykkivät sydämet kiihkeämmin ja kun hän vaipui hellään, intohimoiseen
kaihomielisyyteen, niin luuli hengittävänsä ruusu- ja myrhamikylläistä
ilmaa. Kaikista nuorukaisista oli Augustinowicz lahjakkain: hän yksin
pystyi pukemaan tunteensa kauniiksi sanoiksi, eikä välittänyt vähääkään
siitä, kuinka vähän hänen tunteensa olivat sopusoinnussa hänen
elintapojensa ja luonteensa kanssa.

Gustav kävi ani harvoin näissä kokouksissa; hän ei pitänyt Karwowskystä
siksi, että kaikki toiset pitivät hänestä. Kuta ankarammaksi elämä kävi
häntä kohtaan, kuta enemmän hän kärsi onnettomasta rakkaudestansa, sitä
kärttyisämmäksi ja katkerammaksi hän kävi. Hän alkoi vaistomaisesti
vihata jokaista, joka omisti enemmän kuin hän. Heidän onnensa loukkasi
häntä, ja niin hän eristäytyi tovereistansa mahdollisimman paljon;
heidän säälinsäkin tympäisi häntä, se tuntui hänestä nöyryyttävältä.
Sitäpaitsi hän tiesi, että Schwarz kävi noissa illanvietoissa, ja hän
tahtoi niin paljon kuin suinkin mahdollista karttaa häntä.

Sillä aikaa kiusasi leski häntä entistä enemmän pyynnöillänsä saada
tavata Schwarzia. Gustav näki kuinka tuossa naispoloisessa tapahtui
nopea, täydelliseen epätoivoon johtava kehitys. Pienestä pitäen
intohimoisena ja pitkäaikaisen kieltäymyksen kiihoittamana Helene
kaihosi yhä Schwarzia; mutta nyt hän ei rakastanut hänessä enää
miehensä muistoa, vaan häntä itseänsä. Hänen rakkautensa oli saanut
uuden muodon.

— Kävi kuinka kävi, — ajatteli Gustav itseksensä, — mutta minä en vie
Schwarzia enää hänen luoksensa. En tahdo lyhyenä elinaikanani enää
turmella rauhaani.

Tuota rauhaa Gustav etsi työstänsä; mutta työ rasitti häntä,
lievittämättä hänen tuskaansa. Onnellinen hän oli ainoastaan öisin
nukkuessansa. Eräänä yönä hän oli unessa suutelevinansa Helenen kättä,
hän tunsi tuon kalliin käden kosketuksen polttavilla huulillansa.

Silloin hän heräsi, ja tuskat tuiversivat häntä jälleen.

Hän näki Helenen joka päivä, hän eli hänen läheisyydessään, ja
aina eroitti heitä kuitenkin syvä kuilu. Hän laihtui yhä enemmän,
hänen ihonsa muuttui yhä kalpeammaksi ja poskensa kuoppaisemmiksi.
Ainoastaan hänen kuumeenkiiltoiset silmänsä kuvastivat lannistamatonta
tahdonlujuutta.



VIIDES LUKU.


Schwarz asui yhä edelleenkin Gustavin luona; mutta nuorukaisten välit
kävivät päivä päivältä yhä kireämmiksi.

Palatessaan eräänä päivänä kotiinsa, tapasi hän toverinsa pakkaamassa
matka-arkkuansa. Sanaakaan sanomatta jatkoi Schwarz työtänsä; saatuaan
sen valmiiksi, sanoi hän Gustaville:

— Hyvästi, Gustav, minä muutan!

Gustav ojensi hänelle kätensä sanaakaan sanomatta, ja niin he erosivat.
Kadulla Schwarz tapasi Wassilkiewiczin.

— Mitä nyt? — kysyi tämä. — Muutatko sinä majaa?

— Sinähän tiedät, millainen suhde minun ja Gustavin välillä vallitsee,
— vastasi Schwarz. — Ajattele itse, saatoinko jäädä pitemmäksi aikaa
hänen luoksensa.

— Niinpä kyllä, mutta jättää hänet nyt, ja tilaan, jossa hän par'aikaa
on...

— Ymmärrän täydellisesti tarkoituksesi, — vastasi Schwarz. — Mutta voit
olla varma siitä, että läsnäoloni olisi vaan yhä kiihoittanut häntä.
Sinä tiedät, mitä minä olen hänen hyväksensä tehnyt; hänellä ei ole
vähintäkään syytä olla minulle vihainen, ja kuitenkin...

Wassilkiewicz kohautti surullisena olkapäitänsä ja jatkoi matkaansa.

Schwarzin uusi asunto sijaitsi suuressa, monikerroksisessa
rakennuksessa ja käsitti kaksi avaraa huonetta. Paitsi kahdentuhannen
ruplan suuruista perintöä, oli hänellä ollut onni heti Kiowaan
saavuttuansa saada antaa hyvin tuottavia lisätunteja, joten hän saattoi
elää jokseenkin mukavasti, tarvitsematta suurestikaan kajota vähäiseen
pääomaansa. Erottuansa Gustavista hän päätti vuokrata hauskan ja
mukavan asunnon, jossa hän voisi asua yliopistossaolo-aikansa loppuun
saakka, eikä hänen uudesta asunnostansa itse asiassa puuttunutkaan
eräänlaista hienoutta. Vuodetta verhosi kaunis, ommeltu peite,
kiilloitetulla lattialla oli pehmeä matto ja pieneen uuniin sytytettiin
joka ilta iloinen takkavalkea, josta säteili suloista lämpöä molempiin
huoneisiin.

Sitäpaitsi teki koko rakennus hienon vaikutuksen. Ensimäisessä
kerroksessa asui muuan kenraali rouvineen ja rumine tyttärinensä,
toisessa taas, missä oli Schwarzinkin asunto, asui eräs ranskalainen
insinööri. Kolmannessa kerroksessa asui eräs vanha kreivi, joka oli
aikoinaan ollut hyvin rikas, mutta joka sittemmin oli menettänyt koko
omaisuutensa. Hänellä oli kolme tai neljä huonetta aivan Schwarzin
huoneen yläpuolella, ja hän eli niissä tyttärensä ja palvelijattarensa
kanssa.

Ikävintä oli, että tuossa rakennuksessa meluttiin niin, että Schwarzin
oli vaikea siellä työskennellä. Insinöörin perheessä soittivat lapset
pianoa kaiket päivät, sormiharjoitukset ja kaikenlaiset valssit ja
polkat seurasivat toisiansa loppumattomasti. Kenraalin luona taas
pidettiin herkeämättä tanssiaisia ja illatsuja. Usein kuului melua
myöhäiseen yöhön saakka ja palvelijat kulkivat edestakaisin ovissa ja
portaissa. Ainoastaan vanhan kreivin luona vallitsi rauha. Schwarz ei
ollut nähnyt häntä kuukauden päiviin. Kuullessaan askeleiden ääniä
portaista, hän kuvitteli, että tuo iäkäs kreivi joko palasi kotiin
tyttärinensä tahi läksi ulos; mutta hän ei tuntenut pienintäkään
uteliaisuutta saada nähdä heitä läheltä, jo yksistään senkin tähden,
että hän oli koko nuoruutensa innolla omaksunut demokraatiset
mielipiteet ja halveksi ihmisiä, joilla oli jokin arvonimi.

Kaikesta huolimatta hän oli tehnyt eräänä iltana, aivan sattumalta,
erään mielenkiintoisen havainnon. Palatessaan kotiin hän oli
tavannut portaissa ensimäisen ja toisen kerroksen keskivälillä erään
nuoren, kauniin, tummakutrisen, sinisilmäisen tytön, joka kumartui
kaiteen ylitse. Nuo siniset silmät koettivat huolestuneina lävistää
katseillansa porraskäytävän hämärän. Schwarzin saavuttua ilmestys
kuitenkin katosi, ja vaikka nuorukainen jouduttikin askeleitansa,
nähdäksensä hänet lähempää, ei hän kuitenkaan ennättänyt nähdä muuta
kuin parin nopeasti ylöspäin pakenevia, pieniä jalkoja.

— Varmaankin nuori kreivitär, — arveli Schwarz ja ryhtyi jälleen
työhönsä.

Mutta työskennellessään tuli hän väkisinkin ajatelleeksi tuota nuorta
naista; istuessaan pöytänsä ääressä, vieressään palava takkavalkea,
näki hän tahtomattaankin edessään suuret, siniset silmät, ruskeiden
kiharoiden ympäröimän otsan ja pienet, mustiin tohveleihin painetut
jalat.

Palattuaan kaksi päivää myöhemmin kotiin ruokailupaikastaan ja
istuuduttuaan ikkunan ääreen, sytyttämättä lamppua, alkoi hänen
korviinsa äkkiä ylhäältä kuulua laulua. Tuo heleä, nuorekas ääni, joka
lauloi surunvoittoista italialaista romanssia, kaikui niin raikkaalta
ja sopusointuiselta, että sen ihmeellinen lumo täytti Schwarzin koko
huoneen. Rukoukset ja kiihkeät moitteet tulvehtivat siinä vuolaina,
vallaten täydellisesti hämärässä istuvan Schwarzin. Varsinkin
usein kertaantuvat säkeistön viimeiset sanat kaikuivat selvinä ja
voimakkaina: "Or tu sei, tu sei barbaro!"

— Kas vaan, pikku kreivittärellä on kaunis ääni, — arveli Schwarz,
ja seuraavana päivänä hän yllätti itsensä laulamalla pukeutuessansa,
maailman intohimoisimmalla äänellä:

"Or tu sei, tu sei barbaro!"

Mutta samassa katosi äkkiä tuo muistelma, ja kreivittären sijaan
ilmestyi Helene hänen silmiensä eteen.

— Tuo nainen miltei jo rakasti minua, — ajatteli hän, muistaen samalla
mitä mielihyvää hän oli tuntenut, katsoessaan häntä silmiin. — Hän on
kerrassaan merkillinen olento, — ajatteli hän edelleen; —... kuinka hän
mahtoikaan rakastaa miestänsä!... Ja Gustav raukka! Uhraukseni ei ollut
hänelle mistään merkityksestä; tuo rakkaus tekee hänestä lopun... Mutta
kukin vastatkoon itsestään!... Kuitenkin olisin halukas tietämään,
kuinka päätökseni olla enää käymättä Potkanskan luona, on häneen
vaikuttanut.

Hän muisteli usein hetkeä, jolloin tuo nuori nainen oli ojentanut
kätensä häntä kohti kalpeana ja vapisevana ja huutanut miehensä nimeä.

— Olisi riippunut kokonaan minusta, olisinko rakastanut häntä
ja olisinko saanut osakseni vastarakkautta, — ajatteli Schwarz
surumielisenä.

Niinkuin kaikki nuoret, janosi Schwarzkin rakkautta, ja Helene oli
ensimäinen nuori nainen, jonka hän oli oppinut tuntemaan. Toisinaan
palasivat hänen mieleensä myöskin pikku kreivittären mustat tohvelit
ja siniset silmät, häipyäksensä jälleen hämäriin haavekuviin.
Sitävastoin hän muisti aivan selvästi pitäneensä eräänä iltana Helenen
kättä omassansa ja halunneensa kuumeisesti suudella tuota kättä;
samassa hän muisti äkkiä, kuinka hän näki vihan tulen välkähtävän
Gustavin silmissä. Nyt hän tunsi, kuinka mustasukkaisuus alkoi vaivata
häntä. Sydämessään hän tunsi, että hänen ystävyytensä Gustaviin oli
vaikuttanut sen, että hän oli tehnyt tuon päätöksen, ja yhä uudestaan
hän toisti surumielisesti itseksensä:

— Olen antanut sanani ja pidän sen myöskin loppuun saakka.

Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, ei Schwarz kärsinyt ainoastaan
sydämensä yksinäisyydestä, vaan myöskin liian rauhallisesta ja
onnellisesta elämästä. Opiskelussaan hän edistyi, kohtaamatta tiellänsä
minkäänlaisia vaikeuksia; hän janosi enemmän taistelua kuin rakkautta.
Ilolla hän olisi heittänyt taisteluhansikkaan vasten koko maailmaa,
yhdentekevää oliko kysymyksessä tiede tahi rakkaus. Hän tahtoi elää
niinkuin Kiowaan tulo-iltanaan oli sanonut, ja hänellä oli tunne, että
hän ei voinut ylioppilaana kylliksi toimia.

Tällaisessa mielentilassa oli Schwarz, kun äkkiä tapahtui jotakin, joka
tempaisi hänet syvästä rauhastaan, joka ei ollut hänelle mieleen.

Augustinowiz oli saattanut itsensä syypääksi tekoon, jonka toverikunta
piti häpeällisenä, vaatien hänen poistumistansa yliopistosta.
Ylioppilaat olivat usein ennenkin aikoneet ryhtyä tällaisiin
toimenpiteisiin hänen suhteensa, mutta olivat kuitenkin aina antaneet
hänelle anteeksi. Tällä kertaa oli heidän kuitenkin ollut mahdotonta
antaa hänelle armoa. Mitä laatua hänen tekonsa oli, emme mainitse
tässä, sillä emme tahdo penkoa likaa. Joka tapauksessa olivat
ylioppilaat muodostaneet kunniatuomioistuimen, jonka tehtävänä
oli syyllisen lopullinen eroittaminen. Tuollaisella tuomiolla oli
sitova voima, sillä yliopistoviranomaiset antoivat sille joka kerta
vahvistuksensa.

Ylioppilaspiireissä vallitsi kiihtynyt mieliala, vaikkakaan kukaan
ei uskaltanut ryhtyä Augustinowiczia puolustamaan; Schwarz yksin oli
päättänyt pelastaa toverinsa.

— Te aiotte ajaa hänet ulos ovesta, — sanoi hän, kääntyen
tuomioistuimen puoleen. — Pelkäätte hänen läsnäolonsa häpäisevän
yliopistoa. Mutta ettekö huomaa, että sitä kohtaa kuitenkin häpeätte,
vaikka te karkoitattekin hänet? Mihin hän ryhtyisi, mistä hän
eläisi? Oletteko myöskin ottaneet selvän, miksi hän on niin syvälle
vajonnut? Kysykää häneltä, onko hänellä ollut kunnollista syötävää
tänne tulonsa jälkeen. Olemmehan tovereita keskenämme. Katsokaa, onko
hänellä kumpaisessakaan saappaassaan ehjiä pohjia, jos niin on, niin
olen valmis tuomitsemaan hänet kanssanne. Minun mielestäni on meidän
velvollisuutemme pelastaa hänet, mutta ei tuomita. Pelastakaa hänet,
antakaa hänelle anteeksi, ja tästä lähin olen minä vastaava hänestä.

Tätä puhetta seurasi tavaton hälinä. Wassilkiewicz kannatti ja tuki
Schwarzia vaikutusvallallaan, kun toiset sitävastoin yhä edelleenkin
vaativat Augustinowiczin karkoittamista. Asiasta ei voitu päästä
yksimielisyyteen, Viimein nousi Schwarz eräälle penkille ja huudahti
Augustinowiczille:

— Kas niin, vanha ystävä, sinä saat anteeksi hairahduksesi. Kohota
jälleen pääsi ja seuraa minua!

Sitten hän poistui huoneesta tyytyväisenä käsiään hykerrellen ja
ajatellen:

— Olisi todellakin ollut vahinko, jos olisimme menettäneet opistomme
parhaimman pään.

— Schwarz, miksi sinä pelastit minut? — kysyi hänen rinnallansa kulkeva
Augustinowicz.

Schwarz katsoi häneen ankarasti ja sanoi:

— Pakkaa tavarasi; sinä tulet ensi yöksi minun luokseni. —

Samana iltana oli Helene Potkanskyn asunnossa sattunut myöskin muuan
tapaus.

Helene oli, niinkuin jo olemme huomanneet, merkillinen olento; hän ei
voinut elää, olematta kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa. Ensi
kerralla oli onni suosinut häntä; hän oli omistanut koko sielunsa ja
ruumiinsa miehellensä ja ollut hänelle mallivaimona. Nyt oli Schwarz
vallannut hänen sydämensä, eikä Helene ollut nähnyt häntä kuukausiin.
Päivä päivältä hänen kaihonsa muuttui yhä voimakkaammaksi, Gustavin
vastarinnan kiihtyessä kiihtymistään.

— Ellette tuo häntä luokseni, niin lähden itse noutamaan häntä, —
sanoi Helene. — Gustav, minä rukoilen teitä polvillani, antakaa hänet
minulle takaisin. Sanotte, että mieheni on pyytänyt teitä pitämään
minua silmällä... no niin, rukoilen teitä hänen nimessään... Jumalani,
Jumalani, mitä minä puhun! Mutta ettekö sitten ymmärrä, kuinka minä
kärsin?... Te ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!

— Koskaan rakastanut? — sopersi Gustav vapisevalla äänellä; —... niin,
olette ehkä oikeassa... Ette siis ole nähnyt ettekä ymmärtänyt mitään?
Ette siis tiedä, että minä olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka
kaikella sydämeni voimalla?

Hän heittäytyi Helenen jalkoihin, jonka jälkeen vallitsi syvä
hiljaisuus.

Helene peitti kasvonsa käsillään ja Gustav itki hänen jaloissaan.

Mutta nuorukainen nousi kuitenkin pian; hän oli toipunut
mielenliikutuksestaan ja hänen kasvoillansa kuvastui päättäväinen ilme.

Hän laski kätensä Helenen olalle ja sanoi lempeällä, tuskin kuuluvalla
äänellä, yskänkohtausten tuon tuostakin keskeyttäessä hänet:

— Antakaa anteeksi, Helene, minun ei olisi pitänyt tehdä teille tuota
tunnustusta, mutta olin kärsinyt jo liian kauan. Rakkauteni alkoi
jo kolme vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna. Silloin näin teidät
kirkossa; sattuma oli asettanut minut teidän viereenne. Sen jälkeen
näin teidät joka päivä, enkä minä tiennyt itsekään, mitä sielussani
tapahtui. Sitten te menitte naimisiin... enkä minä puhunut mitään...
ja nytkin olin päättänyt vaieta... Mutta te väititte, että minä en ole
koskaan rakastanut... ja se ei ole totta... antakaa minulle anteeksi...
jo huomenna lähetän Schwarzin luoksenne... hän on kunnon mies,
rakastakaa häntä ja olkaa onnellinen. Jääkää hyvästi!

Gustav tarttui Helenen käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Helene jäi yksin.

— Mitä hän minulle sanoikaan? — mumisi hän itsekseen. — Mitä Gustav
minulle sanoi? Schwarz tulee jälleen luokseni. Onko tämä unta? Ei, ei;
kenties saan nähdä hänet jo huomenna!



KUUDES LUKU.


Päivää myöhemmin kuin Schwarz oli niin sankarillisesti vastustanut
ylioppilastuomioistuinta, saapui Wassilkiewicz hänen luoksensa. Miltei
joka päivä hän kävi Schwarzin luona, milloin yksin, milloin Karwowskyn
seurassa, ja hänen suhteensa Schwarziin kävi päivä päivältä yhä
läheisemmäksi; molemmat nuoret miehet antoivat suuren arvon toistensa
älykkäisyydelle ja tahdonlujuudelle ja heidän vaikutusvaltansa
ylioppilaispiireissä kasvoi kasvamistansa.

— No, mitä he arvelevat minusta, tarkoitan Augustinowiczin jutun
johdosta? — kysyi Schwarz.

— Eripuraisuutta kestää yhä, — vastasi Wassilkiewicz. — Toiset ovat
samaa mieltä kuin sinä, toiset tekevät sinusta pilaa. Olin tänä aamuna
tapaamassa erästä sinun vastustajistasi. Minun on tuskin tarpeellista
mainita hänen nimeänsä, mutta hänen luonansa oli joukko ylioppilaita;
luonnollisesti puhuttiin vain sinusta ja Augustinowiczistä, ja sinä et
voi aavistaakaan, kuka sinua innokkaimmin puolsi.

— No, kuka sitten?

— Koeta arvata.

— Karwowsky.

— Ei.

— En voi sitä arvata.

— Gustav!

— Gustav?

— Niin, ja hän sanoi pilkkaajillesi totuuksia, joita nämä eivät pitkiin
aikoihin unohda. Sinähän tunnet hänen tapansa. Oh, mitä kaikkea hän
sanoikaan!

— Sitä en olisi häneltä odottanut.

— Sinä et tunne häntä; sinä et tunne hänen luonteensa sisintä. Tuo
poika poloinen on rakastunut korviansa myöten. Mutta hän on kelpo
nuorukainen ja minä säälin häntä.

— Sano minulle — sillä sinä ymmärrät sen paremmin kuin minä — sano,
onko hän todellakin kovin sairas?

— Pelkään, että hänen laitansa on hyvin huono.

— Mitä? Eikö siis olekaan kysymys hengenahdistuksesta?

— Hengenahdistuksesta? Eihän toki; hän potee näivetystautia.

— Mutta sehän on kauheata!

Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja
Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli
vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat,
otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä
kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta.
Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta
kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein
tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän
ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:

— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle
kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän
sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.

Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä
suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:

— Tapani on pitää lupaukseni.

— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan
kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi
sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas,
ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön
suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että
väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden:
Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän
tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä
tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut
Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime
hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan;
minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt
paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on
Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se
minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän
rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon
alaiseksi kuin minä... Minulla ei ole ollut onnea elämässäni... mutta
vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä
rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun
tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi... Pyydän sinua menemään
hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi
kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni,
sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan
teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi
tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:

— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.

— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti.
— Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.

— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.

Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken
Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni;
viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:

— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!

Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa
puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin
huoneessa.

Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta
sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen
vieressä paloi kynttilä.

Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla
silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa
olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella
kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän
painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin
pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden
vallassa.

Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli
vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän
voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse
Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi
vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua
kohottautui Gustav taasen ja sanoi:

— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle
joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle...
Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani.
Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten... Olen
tehnyt työtä, enkä ole syönyt... mutta en voi enää puhua... tuolla
kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat... mutta silmäluomiani painaa...
tahtoisin nukkua.

Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi
eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin
paperipalasta.

— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta
mitäpä siitä... kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä
olemassa.

Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä:

— Gustav, uskotko sinä Jumalaan?

Sairas ei ilmeisesti voinut enää puhua;- hän nyökkäsi ainoastaan
päällänsä myöntävästi; sitten hän huokasi syvään ja — kuoli.

Hautajaiset olivat varsin juhlalliset; kaikki yliopiston jäsenet
ottivat osaa niihin. Vasta nyt sai vainajan nerous, uhrautuvaisuus ja
tietorikkaus tunnustuksen. Tutkiessansa Gustavin papereita oli Schwarz
huomannut, että hän oli kahdessa vuodessa ansainnut noin kahdeksan
tuhatta ruplaa. Tämän kaiken oli tuo poloinen uhrannut Helenen tähden,
eläen itse kuin koira. Tämä sankarillisuus, josta kenelläkään ei ollut
aavistustakaan, jätti hänestä unohtumattoman muiston kaikkien, toverien
mieliin.

Niinikään löysi Schwarz Gustavin papereiden joukosta lukemattomia
luonnoksia kirjallisiin kokeiluihin ja teoksiin, joita hän oli
suunnitellut. Lisäksi löysi hän Gustavin päiväkirjan. Se sisälsi
lyhyiden, yksinkertaisten ja selvien lauseiden muodossa tuon nuoren,
intohimoisen sielun tunnustukset, tuskanhuudot, pettymykset, taistelut
ja tuhannet todelliset ja kuvitellut seikkailut, tuon läpeensä
haltioituneen olennon sisäisen elämän kaikessa surkeudessaan ja
kauneudessaan. Tämä päiväkirja, jonka Wassilkiewicz oli ensin lukenut
vain muutamille ystävillensä, kiersi sittemmin ylioppilaspiireissä
kädestä käteen. Aiottiin toimittaa se painoasuun, mutta ilmaantuneet
pätevät syyt estivät aikeen toteuttamisen. Augustinowieziä ei mikään
kuitenkaan estänyt sepittämästä Gustavista muistokirjoitusta.
Hänelle ominaisin lennokkain, kuvarikkain sanoin hän kertoi Gustavin
onnellisista lapsuuden ajoista, kuinka hän hyvästeli vanhempiansa,
kotikyläänsä ja vanhaa koiraansa, joka ei tahtonut hänestä erota.
Sitten muuttuivat kuvat synkemmiksi, elon myrskyt viskelivät Gustavia
eri tahoille, kunnes salama äkkiä leimahti hänen silmissään. Kultaisen
pilvenhattaran kannattaman hengettären tavoin ilmestyi hänen eteensä
nainen... Hän ojensi kätensä tuota pimeydessä loistavaa tähteä kohden.
"Lopun te tiedätte", jatkoi Augustinowicz. "Ehkä hän yhä vieläkin
uneksii hänestä ikuisessa unessaan. Levätköön hän rauhassa levottoman
elämänsä jälkeen. Liekki on sammunut, taika tauonnut, Gustavia ei ole
enää olemassa."



SEITSEMÄS LUKU.


Schwarz oli saanut aikaan sen, että toverit olivat antaneet anteeksi
Augustinowiczille, olipa hän saanut heidät suojelemaankin häntä, ja
Augustinowicz asui nyt hänen luonansa. Mikä ero olikaan pojan entisen
ja nykyisen elämän välillä! Hän, jolla ei ollut vuosikausiin ollut
lämmintä soppea, missä jäseniänsä lepuuttaa, hän omisti nyt viihtyisän,
melkeinpä upean asunnon. Schwarz oli ostanut hänelle vuoteen,
vaatettanut hänet kiireestä kantapäihin ja jakoi nyt kaikki ateriansa
hänen kanssansa. Pestynä, suittuna, parta ajettuna ja hyvin syöneenä
hän oli todellakin muuttunut ihmiseksi jälleen ja hänen luonteensakin
oli kokonaan muuttunut. Hän oli, niinkuin olemme huomanneet, heikko
ja horjuva luonne, joka oli mitä suurimmassa määrässä tapahtumien ja
ympäristönsä vaikutuksen alainen. Schwarzin ankaran valvonnan alaisena
hän oli saanut itselleen kokonaan uuden ryhdin ja jonkun ajan kuluttua
hän löysi työstä ja säännöllisestä elämästä todellista nautintoa.
Sen sijaan että hän ei ennen ollut välittänyt mistään, loukkasi
häntä nyt kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa hänen moitteettoman
pukunsa, kenkiensä ja käsineittensä kanssa. Vaikeinta oli hänen luopua
juopottelusta, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta päästä
harjottamaan entistä pahettansa, sillä Schwarz piti häntä tarkasti
silmällä, eikä koskaan uskonut hänen huostaansa rahoja. Aniharvoin
Schwarz tarjosi hänelle jonkun ryypyn, ja saattaa arvata millä
kärsimättömyydellä Augustinowicz odotti hetkeä, jolloin pullo vedettiin
esille. Hän saattoi aivan sananmukaisesti hypellä tuolilla ja kuvitella
edeltäpäin mielessään minkä nautinnon tuo neste oli tuottava hänelle,
kun se joutui ensin suuhun, kielen maisteltavaksi ja sitten kurkkua
kutkuttamaan. Muuten otti Schwarz itsekin ryypyn, jotta ei toverin
tarvinnut tuntea itseänsä liian nöyryytetyksi.

Vähitellen oli Schwarz luopunut ankaruudestansa. Nuori mies alkoi
kohdella onnetonta toveriansa kuin ystävätänsä; hän keskusteli
hänen kanssaan, uskoi hänelle asioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan.
Augustinowicz otti kaikki luonnolliselta kannalta ja omaksui pian,
joustava luonne kuin oli, Schwarzin mielipiteet itselleen. Hän oli aina
valmis taistelemaan nuorempien toverien kevytmielisiä mielipiteitä
ja taipumuksia vastaan. Kaikki nauroivat hänelle, mutta itse hän oli
ihastunut kasvatuksensa tuloksiin.

Molemmat tutkivat lääketiedettä, työskennellen yhdessä iltasin, ja
Augustinowicz, joka oli jo ehtinyt pitemmälle, oli toverillensa
suureksi avuksi. Ja Schwarz sai yhä uudestaan ja uudestaan ihailla
avuja, jotka kurjuus ja epäsäännöllinen elämä olivat olleet
pilaamaisillaan. Augustinowiczille ei mikään tuottanut vaikeuksia.
Hänen nopea ja varma käsityksensä sai erinomaisen tuen muistista, joka
suuremmitta vaikeuksitta omaksui heti kaiken.

Tällä välin oli Schwarz, lupauksen mukaisesti, palannut Helenen luo,
ja jo toisella käynnillään hän oli rakastunut häneen kiihkeästi.
Vaeltaessaan yöllä kaupungin läpi kotiinsa oli hän ajatuksineen ja
sydämineen Helenen luona. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla
ja raikas, leppoisa tuulenhenki puhalsi Dnjepr-virralta hänen
kasvoillensa. Kevyet, harmaat pilvenhattarat liitelivät pitkinä
suikaleina itää kohti. Schwarzista oli ilma täynnä soitantoa, sillä
hänen sydämensä kielet värähtelivät ja hän kulki kuin kuumeessa. Hän
rakasti ja vietti tänä ihanana yönä ikäänkuin kihlajaisia onnensa
kanssa. Ja kun tosi onneen liittyy aina muisto ja toivo, niin oli
Schwarzkin vielä tuntevinaan kädessään Helenen pienen kätösen ja hän
ajatteli riemuja, joita tuleva päivä oli mukanaan tuova. Nuori rouva
oli sanonut hänelle ovella: "Älkää unhoittako minua!" Voiko ihminen
unohtaa onnensa? Schwarz nauroi pyynnön tarpeettomuutta. Hän rakasti.
Yön hurmasta ja tähtien värinästä liikutettuna hän kohotti katseensa
ylös avaruuteen ja mumisi vapisevin huulin:

— Jos on olemassa Jumala, niin kuinka mahtava ja hyvä hän mahtaakaan
olla!

Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin
kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta
hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut
uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan
niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat
Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen
epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä
kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä.
Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja
kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.

Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli
Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa
paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt
varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet
olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.

Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada
uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä
pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän
sanoi nenä-äänellä:

— Mene hiiteen!

Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.

— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet;
mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää
yötä!

Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin
Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon
tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet
mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:

— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?

— En voi aavistaakaan.

— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen
naiseen, joka eteen sattuu.

— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?

— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu
niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään
jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.

Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut
Augustinowiczin leveästä suusta.

— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään
ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?

— Olinko minä...? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään
olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa
oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä
elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole
koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella
juhlallisesti:

— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!

— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.

— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi.
Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein
poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.

— Ja kuinka asia päättyi?

— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään
talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika
ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin
tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni
tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle
rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun.
Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä
hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten
hän meni kielimään kaikki äidillensä.

— No, ja entä äiti?

— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni;
sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon
sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin
ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten
tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa
vielä seuraavaksikin päiväksi.

— Entä sitten?

— Sitten otin jälleen humalan.

— Ja sitten taas, loppumattomiin.

— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen
sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin
ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan
sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.

— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja
sanoi sitten:

— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen
heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana
pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan... Sinä ymmärrät minut, eikö
totta?... No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.

— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.

— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että
itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.

— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.

— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja
ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet
kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään
parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan... Hänen kaltaisensa
naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he... Mutta pelkään
suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.

— Sano pois vaan!

— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä
hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini.
Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa
onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana
perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että
ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.

Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja
sanoi kylmästi:

— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen
tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman
hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.

— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en
Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä.
Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin
olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen _sinut_
ja _hänet_. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari
kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin
pitkälle kuin pippuri kasvaa... Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon
parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on
aikaa.

Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:

— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan
ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla,
suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon
suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen
muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz
olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut
ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä
viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken
viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta.
Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä
Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.

Saman päivän iltana tapasi Augustinowicz Wassilkiewiczin, joka oli
menossa Schwarzin luo.

— Arvaappas, missä Schwarz oleskelee?

— Potkanskan luona.

— Entä sitten?

— Entä sitten! Hän on mielettömästi rakastunut leskeen; ajattele mitä
siitä voi seurata; mieti mitä Schwarzin olisi tehtävä.

Wassilkiewicz vastasi selvästi niinkuin aina:

— No niin, kaipa hän myöskin rakastaa häntä.

— Niinpä niin, mutta entä sitten?

— Sopikoot lopusta keskenään. Augustinowicz kohautti kärsimättömästi
olkapäitään.

— Salli minun tehdä vielä muuan kysymys. Mitä sinä tekisit sellaisessa
tapauksessa?

— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?

— Juuri niin.

— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä
käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:

— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa,
että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut
merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle
erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa
Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan.
Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta
Schwarziin.

Wassilkiewicz suuttui.

— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä
hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes
seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!... oletko sinä olevinasi
epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta
teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin
sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi
jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa
kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.

Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin
moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen
toverinsa oli ollut oikeassa.



KAHDEKSAS LUKU.


Talvi meni menojansa, samoin kevät, ja suhde rakastavaisten välillä
oli entisenlainen. Schwarz rakasti Heleneä ja Helene häntä ja heidän
elämänsä kului kummankaan ajattelematta lähemmin tulevaisuutta.

Kuitenkin oli sattuman aiheuttama heikko varjo hieman himmentänyt
heidän onnensa taivasta.

Eräänä kesäiltana oli Helene heittänyt silkkisen liinan hartioillensa,
solminut hatun nauhat leukansa alle ja tarttunut Schwarzia käsivarteen,
ja niin he olivat yhdessä lähteneet kadulle kävelemään. Mailleen menevä
aurinko kultasi säteillänsä rakennukset, tiheä tomu lenteli ilmassa, ja
vaikka kello oli jo kuusi, oli helle kerrassaan tukahduttava. Miltei
joka askeleella kohtasi Schwarz tovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle
ystävällisesti, ja ohikulkijat pysähtyivät ja katsahtivat joko ihaillen
tai kadehtien taaksensa.

Schwarz oli kehittynyt kauniiksi, voimaa, terveyttä ja elämäniloa
uhkuvaksi nuorukaiseksi. Ohuet, vaaleat viikset varjostivat hänen
huuliansa ja hänen kasvoillansa oli vakava ja samalla itsetietoinen
ilme. Mutta vielä viehättävämpi oli hänen ystävättärensä. Vieno
tuulenhenki leikitteli Potkanskan hatun sulilla, kohotti ilmaan
hänen hartialiinansa ja ikäänkuin hyväili hänen notkeaa, solakkaa
vartaloansa. Hän oli kuin nuori morsian. Hän nojasi hellästi toverinsa
käsivarteen ja iloitsi auringosta, ilmasta ja kirjavasta katuelämästä,
iloitsi aivan kuin olisi ensikertaa kokenut kaikkea tuota. Schwarz
sensijaan nautti ainoastaan ystävättärensä läsnäolosta ja katseli
ainoastaan häntä.

Samana iltana sai Helene äkkiä päähänpiston ja pyysi Schwarzin viemään
hänet miesvainajansa haudalle.

— Kesällä on hautuumaalla varjoisampaa kuin muualla, — sanoi hän, —
enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Paulini ei antaisi minulle
anteeksi, jos kokonaan laiminlöisin hänet. Kuitenkin on hän lähettänyt
sinut lohdutukseksi minulle. Mutta sinun täytyy sallia minun silloin
tällöin rukoilla hänen puolestansa.

Schwarz antoi siihen myöntymyksensä ja sanoi hymyillen:

— Luonnollisesti, rakkaani; ajattele vain vainajiasi, kun et vaan sen
ohella unohda eläviä.

Vastaamatta mitään Helene painoi ystävänsä käsivarren rintaansa vasten
ja punastui kuin lapsi. Schwarz tarttui pieneen, käsivarrellaan
lepäävään kätöseen, ja molemmat tunsivat itsensä sanomattoman
onnellisiksi.

Eräällä hautausmaalle päin johtavalla kadulla he kohtasivat
Augustinowiczin, joka oli kahden naisen seurassa ja tuprutteli
sikaaria. Nuo naiset eivät olleet kaupunkilaisia; he olivat ilmeisesti
äiti ja tytär. Augustinowicz talutti nuorempaa käsivarresta ja vanhempi
kulki hieman jälempänä. Augustinowicz näytti olevan hyvällä tuulella,
sillä hänen seuratoverinsa helähti vähän väliä äänekkääseen nauruun.
Schwarzin kulkiessa ohitse hän iski silmää ikäänkuin ilmoittaakseen
olevansa itseensä ja koko maailmaan sanomattoman tyytyväinen.

Schwarz kysyi Heleneltä, tunsiko hän tuon iloisen, nuoren miehen.

— Tunnen hänet kyllä, mutta hänen nimeänsä en tiedä. Näin hänet joka
ilta ravintolassa ja muistan hänen käyneen pari kertaa luonamme Paulin
eläessä.

— Hän on tyhjäntoimittaja, mutta nerokas ja lahjakas mies, — sanoi
Schwarz, — ja tiedätkö, että kerrotaan hänenkin olleen sinuun
rakastunut.

— Miksi kerrot sen minulle?

— Merkillistä kuinka kaikki tuntevat vetovoimaa sinuun!

— Et voi aavistaa - kuinka surullista elämää minä vietin ennenkuin
tutustuin Pauliin. Olen kasvanut erään rikkaan tilanomistajan luona;
äitiäni en ole milloinkaan tuntenut. Aivan pienenä lapsena minut
otettiin taloon ja tuo rikas herra kohteli minua kuin omaa lastansa.
Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohtelivat hänen perillisensä minua
tylysti; minut pantiin keittiöön tekemään työtä palvelijoiden
kanssa, ja eräänä päivänä karkasin tänne Kiowaan. Täällä tutustuin
erääseen vanhaan kunnon mieheen ja hän otti minut luoksensa ja
kohteli minua kuin omaa tytärtänsä. Hän nimitti minua pieneksi
sydänkäpysekseen, hyväili minua ja toi minulle lahjoja. Mutta hänkin
kuoli ja minä jouduin jälleen puille paljaille... Silloin läksin
ylioppilaskapakkaan... Ihmettelet ehkä, että menin sinne. Voit uskoa,
että olin kuolla häpeästä astuessani sisälle kapakkaan. Mutta minua
palelsi ja olin nälissäni, sillä en ollut syönyt murenaakaan sitten
edellisen illan. En tietänyt mitä tein, mihin kaikki minut lopulta
veisi. Silloin kohtasin eräänä iltana Paulin. Hän nauroi, laski
leikkiä ja teki tovereillensa minusta pilaa. Viimein hän kysyi,
lahtisinko hänen kanssansa ja minä vastasin: "Kyllä". Huomattuansa,
kadulle tultuamme, että värisin, riisui hän takkinsa ja kietoi sen
ympärilleni. Saavuttuamme hänen huoneeseensa ja päästyäni lämpöisen
lieden ääreen, selvisi minulle kauhea asemani ja minä aloin häpeästä
itkeä, mikä hämmästytti häntä alussa suuresti. Sitten hän istahti
viereeni ja katsoi minuun ja minä näin kyyneleitä hänen silmissään.
Senjälkeen hän suuteli kättäni ja kehoitti minua rauhoittumaan. Minun
täytyi kertoa hänelle kaikki. Ja hän lupasi olla minulle kuin veli. Hän
menetteli minua kohtaan kauniisti, eikö totta? Siitä illasta lähtien ei
minulta puuttunut mitään. Oh, kuinka minä siitä hetkestä alkaen häntä
rakastinkaan!

Helene katsoi ystäväänsä ja suuret kyynelhelmet kimaltelivat hänen
silmäripseissään. Mutta Schwarzin kasvot olivat muuttuneet vakaviksi
ja synkiksi. Ajatus, että hän sai kiittää satunnaista yhdennäköisyyttä
tämän naisen rakkaudesta, himmensi hänen onnensa taivasta. Aivan
toisella tavalla oli Paul Potkansky valloittanut tuon nuoren naisen.
Vertailu nöyryytti häntä, hänen mieleensä muistuivat Augustinowiczin
sanat ja hän käveli pitkän aikaa ääneti Helenen rinnalla.

Näin he saapuivat hautuumaan portille. Ristejä, patsaita ja hautakiviä
oli siroiteltu sinne tänne vanhojen puiden ja kukkapenkkien keskelle.
Äänettömässä hämärässä nukkui kuolon kaupunki siinä surullista, kolkkoa
untansa. Siellä täällä liikkui joku mustiin puettu olento hautojen
välissä. Lintujen laulukin tuntui vakavalta ja surunvoittoiselta.

Helene ohjasi askeleensa Potkanskyn rauta-aidan ympäröimälle haudalle.
Jokseenkin korkea hautakumpu oli kokonaan kukkien peitossa, ja sen
vieressä kohosi toinen pienempi kumpu, jonka alla lepäsi Helenen lapsi.

Helenen pyynnöstä kutsui Schwarz vartijan, joka aukaisi rauta-aidan
portin ja nuori nainen polvistui hautakumpujen ääreen rukoilemaan.

— Kuka näitä hautoja hoitaa? — kysyi Schwarz vartijalta.

— Teidän seurassanne oleva nainen tuo tänne usein kukkia. Hänen
kanssaan on täällä usein käynyt eräs nuori, pitkätukkainen mies, mutta
häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän laitatti tämän aidankin ja
antoi minulle rahoja kukkien hoitamiseen.

— Tuo mies asuu nyt myöskin täällä, — sanoi Schwarz, — hän on maannut
jo kohta vuoden haudassa. Vartija pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen
sanoa:

— Sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Lopetettuansa hetkisen kuluttua
rukoilemisensa, tarttui Helene jälleen ystävänsä käsivarteen. Schwarz
oli vaiti; hänen sydäntänsä painosti yhä vieläkin. Tarkoituksellisesti
veti hän Helenen mukaansa erääseen toiseen hautuumaan kujanteeseen ja
osoitti erästä hautaa, sanoen kylmällä, jäykeällä äänellä:

— Katso tuonne, Helene! Mies, joka siellä lepää, on eläessään
rakastanut sinua paljon enemmän kuin konsanaan Potkansky, etkä sinä
tuhlaa hänelle edes ajatustakaan.

Helene katsoi illan hämärässä hautaa, jota Schwarz oli osoittanut. Hän
näki siinä mustan puuristin, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu
sanat:

"Gustav K... kuollut..."

— Lähtekäämme, pimeä jo yllättää, — kuiskasi Helene, painautuen aivan
Schwarziin kiinni. Yö saapui todellakin, ihana, kaunis, valoisa kesäyö.
Pian kohosi punainen täysikuu taivaalle. Puiston varjoisilla käytävillä
liikkui joitakin surevia. Läheisen rakennuksen ikkunoiden kautta kuului
pianonsoittoa ja naisääni lauloi jotakin Schubertin kaihoisaa laulua.
Vieno soitto värisi lämpöisessä iltailmassa.

— Mikä kaunis yö! — mumisi Helene; — minkä tähden sinä olet niin
surullinen, armaani?

— Istukaamme hetkeksi, — sanoi Schwarz; — minua väsyttää.

He istuivat eräälle penkille, nojasivat toisiinsa ja vaikenivat.

Ja he istuivat siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes sointuva
ääni herätti heidät äkkiä unelmistaan.

— Olet oikeassa, Karl, — sanoi ääni; — ei ole olemassa suurempaa onnea
kuin jaloon, miehekkääseen olentoon kohdistuva naisen rakkaus!

Wassilkiewicz se näin huudahti, kävellessään siinä Karwowskyn rinnalla.
Samassa he huomasivat Schwarzin ja Helenen.

— Hyvää iltaa! — sanoivat molemmat nuorukaiset, kohottaen lakkejansa.

Sinä iltana Schwarz saattoi Helenen ainoastaan tämän asunnon ovelle;
erotessaan hän tarttui Helenen käteen ja painoi siihen pitkäksi aikaa
huulensa. Sitten hän poistui ja harhaili murheellisena yksin kaduilla
myöhäiseen yöhön saakka.



YHDEKSÄS LUKU.


Seuraavana aamuna heräsi Schwarz täysin rauhallisena, nauraen edellisen
päivän suruille.

— Korulauseet ovat kyllä kauniita, — sanoi hän, — mutta todellisuudella
on myöskin arvonsa. Ainoastaan tyhmeliini työntää tarjolla olevan onnen
luotansa. Gustav oli selvä, esimerkki siitä, mihin äärimmäisyyteen
kehittynyt velvollisuuden- ja uhrautuvaisuuden tunne vie. Se
maksoi tuon poloisen elämän; eikä minua todellakaan haluta ruveta
murhenäytelmän sankariksi. Ja mitä kehenkään kuuluu, jos minä rakastan
Heleneä ja hän minua!

— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän
iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon
ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa
eilen kävelit?

— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.

— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös
mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä,
sinä olet pikiintynyt, poikaseni?

— Ikävä kyllä, ja ilman mahdollisuuksia. He ovat hyvin varakkaita.

— Kumpikin? Paljonko on tyttärellä?

— Kukapa sen tietää! Sitäpaitsi voi hän jonakin kauniina päivänä tulla
vielä rikkaammaksi.

— Mitä sinä sanot?

— Juuri niin, äiti on tullut Kiowaan alkaaksensa oikeudenkäynnin, niin,
arvaappas ketä vastaan. Naapuriamme, tuota ylhäällä asuvaa vanhaa
kreiviä vastaan, joka on hänelle 10,000 ruplaa velkaa.

— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Oletko tuntenut heidät jo kauan?

— Eilisestä lähtien; tapasin heidät sattumalta kadulla. Tyttö kääntyi
puoleeni, kysyen tietä. Minne he aikoivat, sitä en muista, mutta kun
ilma oli niin kaunis, niin pyysin saada tehdä heille seuraa. Eukko oli
oikea juorukello. Seuraavassa kadunkulmassa tiesin jo keitä he olivat
ja missä tarkoituksessa he olivat tänne tulleet. He kysyivät, tunsinko
minä herra kreivin. Vastasin heille luonnollisesti, että aterioin joka
päivä hänen luonansa, ja lupasin panna koko vaikutusvaltani liikkeelle,
saadakseni kreivin taivutetuksi maksamaan velkansa. Mainitsin heille
lisäksi, että olin muun muassa lääketieteen tohtori ja ylipäänsä
kaikkien tieteitten ja taiteitten tohtori. Ja silloin ehätti eukko
lavertelemaan minulle kaikki niinhyvin omansa kuin tyttärensäkin vaivat
ja vammat. Lupasin käydä tänään heidän luonansa, tutkia heidät ja
määrätä heille lääkkeitä.

— Sinä koiranleuka! Ja mitä tytär tuohon kaikkeen sanoi?

— Hän punastui yhä entisestään, nauroi pilapuheilleni ja huomautti
lopulta myöskin puolestansa, etten unohtaisi käydä heidän luonansa.

— Ja mitä sinä aiot tehdä?

— Mitäkö aion tehdä? Aion käydä heitä katsomassa. Sitten määrään heidät
molemmat menemään naimisiin.

— Itsellesi valitset luonnollisesti nuoremman heistä!

— Hyvänen aika! Ihminen alkaa jo vanhentua ja kaipaa mukavaa,
porvarillista elämää. Kohta kai saamme toivottaa sinullekin onnea.

— Olen jo kerran pyytänyt sinua, olemaan koskettelematta Helenen ja
minun välistä suhdetta!

— Hyvä, mutta sallit kai minun huomauttaa sinulle, että rouva Potkanska
on nyt kauniimpi kuin koskaan ennen?

— Vaiti! — huudahti Schwarz, koettaen salata riemua, jonka tämä
huomautus hänessä aiheutti.

Samassa astui huoneeseen Wassilkiewicz.

— Poikkesinpa ohimennen tänne luoksesi, — sanoi hän Schwarzille;
— Karl odottaa tuolla alhaalla, lähdemme yhdessä luennolle. Mutta
kuulehan, Schwarz, minulla on jotakin sydämelläni ja nyt tahdon
ilmoittaa sen sinulle. Pari sanaa vain: En tahtonut aluksi sekaantua
rakkausasioihisi, mutta nyt en voi enää kauemmin vaieta. Sano minulle,
mitä aikeita sinulla on Helenen suhteen?

Schwarz laski nopeasti piipun kädestänsä pöydälle, katsoi terävästi
Wassilkiewicziin ja sanoi:

— Kysymys kysymyksestä! Sano minulle, mitä sinua liikuttaa minun
suhteeni Heleneen?

Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi
levollisesti:

— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole
niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään.
Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis,
että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen
kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin
silmin ja huudahti:

— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole
minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua
meidän väliimme!

Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi
töykeästi:

— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa
leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi
kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että
sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen
meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.

Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin
hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi
itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:

— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo
sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten
alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat
sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen
poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla
yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen
ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte
Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin
teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!

Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.

— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.

— Käski!

— Sanoinhan sen sinulle.

— Niinpä niin.

— Sait ansaitsemasi palkan. Poika on aika jukuripää, ja jos häntä
lähestyy siinä äänilajissa, niin voi jo etukäteen arvata kuinka asia
päättyy.

Hetkistä myöhemmin kiiruhti Schwarz Helenen luo. Hän oli ankaran
mielenliikutuksen vallassa. Wassilkiewiczin sekaantuminen asiaan oli
saattanut hänet suunniltaan, ja hänellä oli merkillinen tunne siitä,
että tämä sekaantuminen enemmän loitonsi häntä Helenestä kuin lähensi
häneen.

Kun Schwarz saapui nuoren rouvan asunnolle, tapasi hän oven lukittuna.
Palvelustyttö ilmoitti rouvan kyllä olevan kotona, mutta sanoi, että
hän ei tietänyt mitä rouva teki. Hän aukaisi hiljaa oven ja tapasi
Helenen nukkumassa tuolilla. Schwarz pysähtyi ovelle ja katseli kauan
nukkuvaa naista. Helenen piirteissä oli lapsellista viehkeyttä ja
hänen povensa nousi ja laski säännöllisesti silkkipuseron alla. Aistin
huuma heräsi Schwarzin rinnassa, äsken riehunut viha vaihtui nyt aivan
toisenlaiseen tunteeseen. Kauan hän katseli tuon poven tasaista nousua
ja laskua ja haaveksi saavansa vaipua sille hellään suloiseen uneen.
Viimein hän laskeutui polvilleen Helenen viereen ja painoi suudelman
hänen riippuvalle kädellensä. Nuori nainen havahtui, avasi silmänsä
ja hymyili herttaisesti kuin lapsi, jonka hellivän äidin suudelma
vastikään herätti.

Schwarzin hyväilyyn oli nyt ensikerran yhdistynyt aistillisuutta. Tähän
saakka oli hän suhtautunut Heleneen, ellei juuri kylmästi, niin ainakin
pidättyvästi, mutta epämiellyttävä kohtaus Wassilkiewiczin kanssa oli
nyt herättänyt hänessä voimakkaan halun heittäytyä ystävättärensä
syliin ja etsiä sieltä unhoa ja lohdutusta. Naisen lumousvoima oli
viimein saanut hänet valtoihinsa.

Hän oli vielä liian kiihoittunut, voidakseen puhua ystävättärellensä
katkeruudesta, joka täytti hänen sydämensä. Hän kohotti päänsä, katsoi
Heleneen ja sanoi:

— Armaani, rakastan sinua koko sielullani, mutta ihmisten
ilkeämielisyys loukkaa itserakkauttani ja saattaa minut epäluuloiseksi
itseäni kohtaan. Minun täytyy löytää rakkaudesta uusia voimia. Helene,
luota minuun ja rakasta minua.

— Mitä tarkoitat, rakkaani? En ymmärrä sinua! Schwarz tarttui Helenen
käteen ja jatkoi lempeällä äänellä:

— Ja oikeastaan sinun pitäisi ymmärtää minua. Luulen, että rakkauteni
sinuun ja haluni tehdä sinut onnelliseksi eivät ole vähäisemmät kuin
Potkanskynkaan. Mutta minun ja hänen välillä on suuri ero. Hän oli
ylhäisen herran poika, saattoi heti ojentaa sinulle kätensä ja tarjota
sinulle tilaisuuden hyvinvointiin ja ylellisyyteen. Minä sensijaan
olen työmiehen poika ja minun on vielä kauan tehtävä työtä, saadakseni
luoduksi perustan meidän yhteiselle onnellemme. En hylkää sinua
koskaan, sen vannon; mutta en myöskään tahdo, että sinä, vaimonani
ollessasi, joutuisit kokemaan samaa tylyä, kylmää todellisuutta, josta
Potkansky sinut totutti pois. Pyydän siis, että luotat minuun ja
rakkauteeni. — Helene, puhu, vastaa minulle.

Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen
rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.

— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät
pitkään suudelmaan.

Sitten Schwarz jatkoi:

— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen
minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten
kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin
naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut
ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli
minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja
luottamuksesi minuun on oltava luja.

Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä
sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä
sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä
menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä
tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä
kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi
voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut
tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin
ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut
sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen
nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut
pienintäkään halua muuttaa sitä.

Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi
etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja
otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin
sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja
päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana:
toinen oli avioliitto ja toinen... toinen oli hetkellinen itseunhoitus,
intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli
suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi
tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä;
mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja
unohtaa velvollisuutensa.

Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan
muukaan voinut arvata.



KYMMENES LUKU.


Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan
kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen
merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän
katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä
myöhemmin sanovan isällensä:

— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.

Nämä sanat tekivät Schwarzin onnelliseksi, sillä kreivin tytär oli
kaunis, kauniimpi kuin mitä Schwarz oli mielessään kuvitellut.

Schwarzin asunnon ovi oli auki, talon ovenvartija oli tapansa
mukaan jättänyt ylioppilaiden huoneen siivomisen illaksi. Schwarz
käytti tilaisuutta hyväksensä, tiedustellakseen kreivistä ja hänen
tyttärestänsä. Ovenvartija ei näyttänyt tuntevan erityisempää
kunnioitusta heitä kohtaan, hän moitti heitä ylpeydestä ja
epäsäännöllisestä vuokran maksamisesta.

— Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, — sanoi ovenvartija nuoresta
tytöstä. — Hän ei tee muuta kuin soittaa ja laulaa aamusta iltaan. Hän
tietysti odottaa vaan miestä, mutta niitä ei ole niin vaan hyllyltä
saatavissa.

Ja tuo kelpo mies varoitti Schwarzia tekemästä tuttavuutta heidän
kanssansa.

— Ylpeitä kuin ruhtinaat, eikä pennin pyöreätä taskussa!

— Äiti kai on jo kauan ollut kuollut? — kysyi Schwarz.

— Kaksi vuotta. He olivat kyllä alussa rikkaita, mutta kreivi menetti
sittemmin koko omaisuutensa viljakeinotteluissa. Hän perusti yhdessä
muutamien odessalaisten pankkimiesten kanssa osakeyhtiön; hän aikoi
veijata koko maailmaa, mutta joutuikin itse puille paljaille. Hän
menetti koko omaisuutensa. Hänen vaimonsa oli paljon parempi ihminen,
voipa sanoa, että hän oli oikein kelpo nainen, ja hän lienee kuollutkin
surusta.

— Onko heillä sukulaisia tai tuttavia?

— Tuskin; heidän luonaan ei käy ketään. Jäätyään yksin valmisteli
Schwarz teetä ja heittäytyi sitten täysissä pukimissa vuoteeseen
odottamaan Augustinowiczia, mutta nukahti kuitenkin pian. Herättyänsä
tunnin kuluttua oli huoneessa jo aivan hämärä; mutta Augustinowicz ei
ollut vieläkään palannut.

Viimein hän tuli kuitenkin hyräillen hiljaa ja ollen mitä parhaimmalla
tuulella. Hän tuli naisten luota, joihin hän oli edellisenä päivänä
tutustunut. Äidin nimi oli Witzberg. Augustinowicz oli todellakin
tutkinut heitä molempia omantunnon tarkasti sekä määrännyt tyttärelle
tanssia ja äidille ratsastusta. Sitäpaitsi hän oli luvannut esitellä
heille Schwarzin, josta hän oli kertonut heille koko joukon ihmeellisiä
asioita.

— Tuo vanha nainen oli jo antanut lähettää kreiville haasteen, —
jatkoi Augustinowicz, — Hän oli käynyt tänä aamuna heidän luonansa
tuolla ylhäällä, mutta nuori kreivitär oli yksin ollut kotona ja tämä
oli häntä suuresti miellyttänyt. Tuo pikku raukka oli joutunut aivan
suunniltaan, saatuansa tietää käynnin tarkoituksen. Kysyin rouva
Witzbergiltä, mistä syystä hän tahtoi saada takaisin nuo vaivaiset
rahat, kun hän kuitenkin näytti olevan Kroisoksen vaimo. Hän vastasi
minulle, että hänen miesvainajansa nimi oli ollut Kleofas eikä Kroisos,
ja jatkoi sitten: "Jos rahat olisivat yksinomaan minun, niin olisin
jo aikoja sitten jättänyt ne epävarmojen saatavien joukkoon, mutta ne
kuuluvat minun ainoalle lapselleni!" Hänellä oli tapana lausua nuo
sanat "ainoalle lapselleni" aivan erikoisella tavalla, joka minua
todellakin suuresti liikutti. Puristin vanhemman naisen kättä ja
käytin samalla hyväkseni tilaisuutta suudellakseni tytärtä kädelle.
Hänen etunimensä on Karoline, mutta perheen keskuudessa häntä sanotaan
Malinkaksi; kaunis nimi, vaikkakaan en suuria perustele nimistä...
Mutta, Schwarz, miksi olet niin kalpea?

— En voi oikein hyvin. Odottaessani sinua nukahdin hieman ja luulen,
että en saa enää unta koko yönä! Anna minulle lasi teetä.

Augustinowicz kaatoi teetä lasiin, täytti piippunsa ja heittäytyi
vuoteeseen. Schwarz sensijaan nousi ylös, työnsi nojatuolin
kirjoituspöydän ääreen, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Mutta
hetkisen kuluttua hän laski kynän kädestänsä; hän oli väsynyt ja
kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä. Hän nojautui
taaksepäin, voidaksensa rauhassa ajatella. Joku toinen olisi hänen
sijassaan antautunut haaveittansa valtaan, mutta Schwarzin mielestä oli
kaikki haaveilu epäterveellistä ja hän tahtoi varoa sitä. Siksipä hän
koetti, tapansa mukaan, luoda itsellensä kuvan menneisyydestä, katsella
nykyisyyttä suoraan silmiin ja sen mukaan muodostaa päätöksensä
tulevaisuudesta. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta
pyörivät ajatukset kuitenkin sekaisin hänen päässänsä. Nuoren
kreivittären sanat johtuivat äkkiä jälleen hänen mieleensä. Tohtori!
Hän ajatteli mitä velvoituksia ja millaista mainetta tuohon nimeen
liittyisi, kun hän sen kerran saisi... Sitten ilmestyi äkkiä Helenen
kuva hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi rakkautensa jo olevan sidottu.
Hänen sydämensä oli jo toisen, hänellä ei ollut enää oikeutta johdattaa
itseensä toisten katseita, hän ei saanut enää vaivata päätänsä sillä
mitä nuori, kaunis tyttö hänestä mahdollisesti ajattelisi.

Ensi kerran hänen täytyi myöntää itsellensä, että Helene saattoi
tulevaisuudessa tulla hänelle suureksi esteeksi. Mitä ikään tulee,
niin soveltuivat he kyllä hyvin yhteen; Helene oli 22 ja hän 25 vuoden
ikäinen. Mutta mistä sitten johtui tuo ajatus, että Helene ennemmin
tai myöhemmin muuttuisi hänelle taakaksi? Hänen omatuntonsa antoi
siihen vastauksen: se johtui itsekkyydestä ja turhamaisuudesta. Tähän
saakka hän ei ollut tuntenut muita naisia kuin Helenen, ja hän tahtoi
oppia tuntemaan muitakin. Turhamaisuus herätti hänessä haluan saada
valloittaa toisiakin.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Schwarz ei rakastanut Heleneä. Ei ainakaan koko sydämestään; hänen
tunteittensa yltäkylläisyydestä sai Helene ainoastaan pienen osan.
Tästä ei Schwarz itse ollut selvillä, vaikka hän harkitsikin kaikkia
asioita, joita hänen sielussaan liikkui. Hänellä oli epämiellyttävä
tunne, käsittämätön pelko siitä, että tuon rakastavan, alttiiksi
antavan naisen omistaminen estäisi häntä saamasta omakseen jotakin
vielä kallisarvoisempaa, että se pakottaisi hänet luopumaan tulevista
voitoista. Tuo poloinen nuorukainen ei käsittänyt lemmenvoittojen
mitättömyyttä, hän ei käsittänyt, että niiden tähden ei kannattanut
uhrata Helenen rakkautta. Mutta hänpä olikin vasta 25-vuotias ja
elämänsä alkutaipaleella.

Hän istui siinä vaipuneena mietteisiinsä, joita säesti Augustinowiczin
voimakas, raskas kuorsaaminen. Lamppu alkoi sammua. Juuri kun hän oli
vaipumaisillaan unen horrokseen, alkoi yläkerroksesta äkkiä kuulua
kovaäänistä melua.

— Kas vaan, eipä sielläkään vielä nukuta, — ajatteli hän itsekseen, ja
hän muisti taas portaissa ohi kulkeneen nuoren kreivittären katseen.
— Kuinka rauhallisesti tuollainen nuori tyttö uinuu! Kuinka oikein
nuoria tyttöjä verrataankaan lintuihin! Mies ponnistelee, uurastaa ja
mietiskelee, ja hän... hän tuolla ylhäällä on kaunis kuin lintunen...
tahtoisin kerran nähdä tuon nuoren tytön nukkuvan... mutta on jo
myöhäinen, kello on jo puoli kolme... Mitä nyt?

Yhdellä hyppäyksellä hän oli pystyssä.

Ulko-ovelle soitettiin. Schwarz meni lamppu kädessä aukaisemaan, ja
hänen eteensä ilmestyi nuori kreivitär. Kalman kalpeana, hiukset
hajallaan seisoi tämä kynnyksellä yöpuvussaan.

— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!

Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun,
herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi
sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli
kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä,
todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä.
Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti
kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt
tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto
kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen
halvauskohtauksen.

Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin
ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen,
kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli
polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz
katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että
ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.

— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori
tyttö epätoivoisena.

— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi
portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää
hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz,
hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän
iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja
tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.

— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.

Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.

Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu,
mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa
uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että
joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.

Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen
ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja
pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan
kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia
rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten
hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli
Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi
kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.

Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi
tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin
pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin
kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän
ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.

Näin oli Schwarzilla ollut tilaisuus tarkastaa häntä aivan läheltä.
Tyttö saattoi olla noin kahdeksan- yhdeksäntoista vuoden ikäinen,
vaikkakin häntä saattoi kehittyneiden muotojensa puolesta luulla
vanhemmaksikin. Hän oli keskikokoinen, hänen suunsa oli hieman suuri,
mutta kauniisti muodostunut; älykkyyttä kuvastavat siniset silmät ja
ihmeellinen musta tukka muodostivat erittäin miellyttävän sopusoinnun;
kokonaisvaikutus oli kaikin puolin edullinen ja viehättävä.
Kasvonpiirteet, pienet kädet, liikkeet, kaikki todistivat hänet
todelliseksi aatelisnaiseksi.

Kreivi oli vaipunut uneen. Molemmat ylioppilaat istuivat väsyneinä
ja ajatuksiinsa vaipuneina pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä.
Augustinowicz lopetti äänettömyyden:

— Kuulehan, kuinka tuon nuoren tytön käy sitten kuin...

Hän osoitti sairasta,

— Sitä minäkin tässä juuri ajattelen, — sanoi Schwarz; — kenties
hänellä on sukulaisia, jotka...

— Mutta ellei niin ole.

— Senhän näemme sitten. He näyttävät olevan perin köyhiä. Ovenvartija
kertoi, että he eivät ole vielä suorittaneet viimeistä vuokraansa.
Luulen kuitenkin, että heillä on tuttavia, jotka...

— Olet oikeassa; asiaa voi ajatella sitten kuin niin pitkälle tulemme,
— sanoi Augustinowicz, joka ei mielellään viipynyt kauan samassa
keskustelunaiheessa.

— Maltappas, — virkkoi Schwarz, — sain päähänpiston. Ovenvartija
kertoi, että kreivin luona ei koskaan käynyt tuttavia... mutta eihän
tuo lapsi parka voi isänsä kuoleman jälkeen jäädä yksinkään! Kuulehan,
ovatko nuo sinun uudet tuttavasi, Witzbergit, kunnon ihmisiä?

— Varmasti. He ovat itse hyvyys.

— Onko rouva Witzberg myöskin hurskas?

— Mitä suurimmassa määrässä. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä
kreivittären kanssa?

— Eikö olisi mahdollista saada tuo rouva taivutetuksi ottamaan nuoren
kreivittären hoiviinsa?

— Hänhän on saapunut tänne Kiowaan, nostaaksensa oikeusjutun noita
onnettomia vastaan.

— Sitä suuremmalla syyllä.

Sairas liikahti äkkiä, Schwarz loi nopean katseen vuoteeseen ja jatkoi
sitten rauhallisesti:

— Vuokrakin on maksettava, mutta siihen on kyllä vielä aikaa; kenties
vanhuksella on vielä jonkun verran varoja.

— Niin, vuokra, tuo inhoittava vuokra! — mumisi Augustinowicz unisella
äänellä. — Mutta kun tuli puhe vuokrasta, niin kerron sinulle erään
tarinan, muuten, totta totisesti, vaivun uneen. Minä, näetkös,
en ole koskaan maksanut vuokraani; silloin kuin minulta on tultu
sitä vaatimaan, olen säännöllisesti joutunut raivoon, ja suurin
toiveeni on ollut joutua tekemisiin isännän kanssa, joka ei vuokraa
aina vaatisi. Kerran kohtasinkin sellaisen. Asuin silloin erään
pikkuvirkamiehen talossa; mies oli muuten hieman yksinkertainen.
Eräänä iltana istuin talon puutarhassa, ja kun minulla ei ollut
muuta tekemistä, niin tuijotin tähtiin. Kaikenkaltaiset ajatukset
pyörivät päässäni; tulen aina haaveelliseksi, katsellessani tähtiä.
Silloin saapui tuo tyhmeliini ja muistutti minua neljännesvuoden
maksamattomasta vuokrasta. Nähdessäni hänen tulevan, nousin penkiltä,
ojensin juhlallisesti käteni taivaan korkeutta kohti ja kysyin mieheltä
salaperäisellä äänellä: "Näettekö tuon äärettömän avaruuden ja nuo
miljoonat tuikkivat tähdet?" — "Kyllä, näen tuon kaiken", vastasi mies
äänensävystäni hiukan pelästyneenä; "mutta..." — "Vaietkaa!" huudahdin
minä vakavalla äänellä. Sitten taivutin jälleen pääni taaksepäin,
tuijotin hetkisen avaruuteen, käännyin jälleen isäntäni puoleen ja
sanoin: "Kurja tomukasa! Mitä merkitsee vaivainen viisi ruplaa tämän
äärettömyyden rinnalla!"

Merkillinen korina keskeytti Augustinowiczin kertomuksen. Kreivi, jonka
kasvot olivat muuttuneet sinerviksi, heittelehtihe tuskissaan sinne
tänne ja hänen sormensa hypistelivät suonenvedontapaisesti peitettä;
hän oli saanut toisen halvauskohtauksen.

Schwarz hypähti heti pystyyn ja tarttui sairaan käsivarteen.

— Iske pian suonta! — sanoi hän Augustinowiczille. Sitten seurasi
hetken äänettömyys. Merkillistä, että samassa sammui kynttilä, joka
oli kulunut loppuun. Onneksi oli yö kuitenkin valoisa ja kuunsäteet
valaisivat huonetta. Ylioppilaiden onnistui iskeä sairaan suonta
kouristuskohtauksista huolimatta. Ohut terä tunkeutui suoneen, mutta
pisaraakaan verta ei ilmestynyt.

— Nyt on kaikki lopussa, mistään ei ole enää apua! — sopersi Schwarz
värähtelevällä äänellä, ja suuret hikikarpaleet helmeilivät hänen
otsallaan.

— Hän syntyi, eli ja kuoli, — sanoi Augustinowicz mahdollisimman
välinpitämättömällä äänellä.

— Me olemme tehneet velvollisuutemme ja voimme nyt kaikessa rauhassa
mennä levolle.



YHDESTOISTA LUKU.


Kreivin kuoleman jälkeisenä päivänä kävi Schwarz rouva Witzbergin luona.

Kautta rantain nuorelta kreivittäreltä tiedusteltuansa, hän oli saanut
tietää, että vainaja ei ollut jättänyt tyttärellensä juuri mitään ja
että tällä ei ollut ketään, jonka luona olisi saanut turvan, sekä
lisäksi sen, että tyttö ei alaikäisenä saanut hallita edes sitä
vähääkään, minkä omisti. Kaiken tämän johdosta oli Schwarz kääntynyt
tuon vanhan naisen puoleen.

Jouduttuaan rouvan kanssa kahdenkesken, selitti Schwarz hänelle
vakavasti, että hän, rouva Witzberg, oli välillisesti syypää kreivin
kuolemaan, sillä uhkaava uusi oikeudenkäynti oli murtanut miehen.
Sentähden — sanoi Schwarz — oli hänen, rouva Witzbergin, velvollisuus
hyvittää tietämättänsä aiheutunut paha, ottamalla uhrinsa tytär
hoiviinsa.

Pyylevä rouva, joka itse asiassa oli varsin hurskas ja helläsydäminen
nainen, kauhistui kerrassaan. Mutta Schwarz selitti hänelle
valtioviisaasti kuinka suurta etua koituisi hänen omalle tyttärellensä,
saadessaan seurustella hyvin kasvatetun, jalosukuisen neidon kanssa.

Rouva Witzberg oli joka suhteessa mitä kunniallisin nainen, vaikkakin
älyltänsä hieman keskinkertainen ja maailmankatsomukseltaan vieläkin
keskinkertaisempi. Jo Augustinowicz oli hänen mielestänsä hienouden
ja kohteliaisuuden perikuva, mutta Schwarz teki häneen kerrassaan
suurenmoisen vaikutuksen heti ensi näkemältä. Hän ei voinut olla
lausumatta julki ihastustansa siitä, että niin "ylhäiset" nuorukaiset
kunnioittivat häntä käynnillänsä.

Hänen tyttärensä, nuori Malinka, muistutti häntä monessa suhteessa. Hän
yhtyi Schwarzin pyyntöön, eikä tyytynyt ainoastaan siihen, että nuori
kreivitär otettiin heidän luoksensa asumaan, vaan tahtoi lisäksi, että
he välttämättä jäisivät Kiowaan asumaan. Vanhan rouvan aikomus kävi
yhteen tämän kanssa. Olihan hänen tyttärensä yhdeksäntoistavuotias,
siis juuri siinä iässä, jolloin on tutustuttava maailmaan.
Heidän varallisuutensa ei estänyt heitä toteuttamasta aiettansa.
Witzberg-vainaja, joka oli ollut tullivirkamiehenä Preussin rajalla,
oli ollut rehellisen ja kelpomiehen maineessa ja hänen virkaveljensäkin
olivat sanoneet, että vielä vuosisatoja jälkeenkin päin puhuttaisiin
hänen rehellisyydestänsä; mutta kaikesta rehellisyydestänsä
huolimatta oli Kleofas Witzberg jättänyt murehtivalle leskellensä
500,000 ruplan omaisuuden, joka olisi pian voinut kohota miljoonaan,
ellei kohtalo olisi niin varhain katkaissut tuon kunnon virkamiehen
elämänlankaa. Hänen kokoon haalimansa omaisuus ei suinkaan ollut jäänyt
huonoihin käsiin. Leski ja tytär, jotka eivät milloinkaan olleet
uneksineet tulevansa niin rikkaiksi, tahtoivat kernaasti harjoittaa
hyväntekeväisyyttä rikkauksillansa. He koettivat lievittää hätää
ja puutetta missä tahansa sellaista ilmenikin; he tekivät runsaita
lahjoituksia kirkolle ja täyttivät parhaansa mukaan kristilliset
velvollisuutensa.

He ottivat nuoren kreivittären vastaan sydämellisesti ja avosylin
aivan kuin hän olisi ollut läheinen sukulainen. Varsinkin Malinka,
joka oli lapsellinen ja helläsydäminen tyttö, tunsi todellista
kiintymystä tuohon ylhäiseen orpotyttöön. Hän osoitti kaikin tavoin
hänelle ystävyyttänsä, lohdutti häntä parhaansa mukaan ja oli väsymätön
kaikessa, ja toivo päästä kerran hänen uskotuksi ystävättäreksensä
täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla. Ja näin oli Schwarz
toimittanut nuorelle kreivittärelle suojan ja turvan, jota parempaa
tytön omat sukulaisetkaan eivät olisi voineet tarjota.

Mutta nuori kreivitär oli myöskin sellainen, että hän ei voinut
herättää muuta kuin mieltymystä kaikissa, jotka joutuivat hänen
kanssansa tekemisiin. Syvästä surustansa huolimatta hän oli selvillä
tilanteesta ja osoitti suurta kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä,
joka hänen osaksensa tuli.

Kyyneleet silmissä hän oli kiittänyt Schwarzia kädestä pitäen ja tämä
oli vaistomaisen tunteen pakoittamana vienyt tuon käden huulillensa.

— Tahtoisin todellakin itkeä joka kerran, kun hän katsoo minuun, —
sanoi Augustinowicz; — ja paholainen minut vieköön, ellei hän ole sata
kertaa kauniimpi minua!



KAHDESTOISTA LUKU.


Mariella, kreivin tyttärellä, oli ollut jotakuinkin iloton nuoruus.
Isänsä eläessä hän oli tuntimääriä istunut pienessä huoneessaan,
ainoana huvinaan varpusten katseleminen naapuritalon katolla.
Vanha kreivi saapui useimmiten iltamyöhällä kotiin, tuloksettomien
ponnistusten harmistuttamana ja uuvuttamana, ja viritti loppumattomia
valitusvirsiä kohtalon puolueellisuudesta ja kovuudesta. Mutta kyllä
häntä seurasikin huono onni. Miehuusvuosinaan hän oli tunnettu
tarmokkaaksi ja toimeliaaksi mieheksi ja hänen lempiunelmansa oli
ollut saada esimerkillään puolalaiselle aatelistolle todistaa, kuinka
se saattaisi nuortua, jos se seuraisi aikansa rientoja. Mutta nämä
kunnianhimoiset ponnistukset eivät johtaneet muuhun kuin siihen,
että hän menetti koko omaisuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut suuren
elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen, mutta saavuttanut ne liian
myöhään, hän olisi kernaasti vaihtanut kaiken tuon muutamaan tuhanteen
ruplaan. Nämä kovat kokemukset olivat synnynnäisen aatelisylpeyden
ohella katkeroittaneet hänen mielensä ja tehneet hänet ankaraksi
itseään ja toisia kohtaan.

Hänen sukunsa, joka oli laaja ja sangen rikas, oli lopettanut
kaiken yhteyden hänen kanssansa, tai oikeammin hän oli tehnyt sen,
säästyäksensä kaikelta surkuttelulta ja sääliltä.

Jospa hänellä olisi edes ollut poika! Nuori kotka olisi lentänyt
pesästään uusin voimin ja kiitänyt läpi kaikkien ilmapiirien! Mutta
onnettomuudeksi oli kohtalo suonut hänelle tyttären, josta ei voinut
toivoa mitään. Marie jäisi vanhaksineidoksi tai menisi isänsä kuoltua
naimisiin ensimäisen vastaantulijan kanssa. Ja niin oli vanha kreivi jo
alkanut miltei vihata tytärtänsä.

Tytär sitävastoin oli rakastanut häntä koko sydämestään; hän oli
rakastanut isäänsä, koska tämä oli vanha ja onneton ja koska hänellä ei
ollut ketään muuta, jota olisi rakastanut; hän oli rakastanut vanhusta,
koska tämä edusti viimeistä lukua kauniissa romaanissa, jonka hän
mielikuvituksessaan eli yhä uudestaan ja uudestaan. Satoja kertoja oli
vanhus yksitoikkoisella äänellänsä toistanut kertomuksen esi-isiensä
sankaritöistä, ja nuoren tytön sielu oli tottunut elämään menneisyyden
muisteloissa. Hän oli vähitellen luonut ympärillensä puoleksi taru- ja
satumaailman. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielikuvituksensa
kultaiselle taustalle ilmestyvän uusia sankarihahmoja, milloin
hopeavarusteisen ritarin, milloin korskean miekkamiehen, uljaan,
taisteluvalmiin sankarin, joka pelasti isänmaansa, karkoitti
raakalaislaumat takaisin aroille ja palasi riemusaatossa juhlallisesti
koristettuun kaupunkiin. Nuoren neidon tavallisia haaveita! Ja koko
maailman puhuessa tuon nuoren sankarin urotöistä, lepäsi tämä, enemmän
rakkautta kuin verta janoavana polvillaan, erään nuoren, valkopukuisen
neidon edessä. Ja tämä nuori neito oli hän, Marie, ja tuo sankari joku
kuninkaallinen prinssi, kunniakkaan suvun viimeinen jälkeläinen.

Tällaisia haaveili nuori tyttö isänsä kertoessa hänelle esi-isiensä
urotöistä. Mutta kun vanhus oli päässyt kertomuksensa loppuun, ja äkkiä
havaitsi nykyisen tilanteen, mumisi hän surullisella äänellä: "Minun
syyni, minun syyni!" Silloin Marie kietoi lempeästi käsivartensa hänen
kaulaansa ja sanoi mitä hellimmällä äänellä: "Ei, isä, ei se ole sinun
syysi, ja kaikki on vielä muuttuva entisellensä!"

Mutta entiset ajat eivät palanneetkaan; vanhus kuoli, eikä
ylhäis-syntyistä ritaria kuulunutkaan, ei ilmestynytkään sankaria, joka
olisi ottanut orvon tyttöraukan suojelukseensa.

Henkilössä, joka oli ilmestynyt, ei ollut nimeksikään ritarillisuutta.
Tuosta kuhmuraisesta, leveäsuisesta, nelikulma-otsaisesta,
jäyheätekoisesta talonpoikaispäästä ei ollut kultaisen töyhtökypärän
kantajaksi. Todennäköisesti ajatteli tuo pää kaikkea muuta, mutta ei
raakalaislaumojen tarkoittamista. Joka tapauksessa oli Schwarz nuoren
kreivittären mielestä odottamaton, harvinainen ilmestys. Tämä mies
ei puhunut, vaan toimi. Joka päivä huomasi neito uusia todistuksia
hänen varmasta, älykkäästä päättäväisyydestään ja tarmokkuudestaan,
havaitsipa hän tuossa nuoressa miehessä todellista miehekkyyttäkin,
joskin tämä miehekkyys oli aivan toisenlaista kuin se, mikä oli
ilmennyt ristiretkien aikuisissa tarinoissa. Otettuansa nuoren
tytön asioiden huollon käsiinsä oli Schwarz jo heti ensi päivinä
saavuttanut erinomaisia tuloksia, kun sitävastoin vanhan kreivin
ponnistukset olivat aina rauenneet tyhjiin. Yhdessä viikossa oli
Schwarz saanut aikaan enemmän kuin vanha kreivi monessa vuodessa. Hän
havaitsi, että orpo tyttö ennen kaikkea tarvitsi pienoisen rahaerän,
saadaksensa välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi, tarvitsematta
nöyrtyä turvautumaan vieraitten henkilöiden apuun, joidenka luona hän
asui. Luonnollisesti oli ajatus, että hän olisi rouva Witzbergistä
riippuvainen, nuorelle tytölle kauhistuttava, ja hän oli äärettömän
kiitollinen Schwarzille, joka oli oivaltanut hänen tuskansa.
Asianajajan myötävaikutuksella onnistui nuoren ylioppilaan muuttaa
kreivin omaisuus rahaksi, niin että Marie kuukauden kuluttua isänsä
kuolemasta omisti 4,000 ruplaa. Mihin Schwarz vain ryhtyi, oli hänellä
aina onni myötä, päinvastoin kuin mitä kreivillä oli ollut. Nuori
tyttö huomasi tämän heti ja hänen mielestänsä hänen isänsä olemus oli
edustanut ylhäisöä, kun nuori ylioppilas sitävastoin edusti alhaisoa.

— Kuinka kauheita nuo ihmiset ovat, — ajatteli hän. — Heille ei ole
olemassa mitään esteitä. Kuinka epäviisasta oli isältäni ryhtyä
kilpailemaan heidän kanssaan.

Eräänä päivänä hän tiedusteli varsin hienotunteisesti Schwarzin
menneisyyttä, ja tämä vastasi miltei töykeästi:

— Isäni oli seppä!

Marie ihmetteli suuresti kuinka Schwarz saattoi sellaista tunnustaa.
Hän arveli, että nuoren miehen olisi pitänyt olla edes sen verran
hienotunteinen, että olisi salannut moisen kauhean tosiasian, ja
Schwarzin vastaus oli kuin vasaranisku hänen nuorelle, haaveilevalle
sydämellensä. Hän kuvitteli ainakin alkuaikoina, että nuori ylioppilas
ja molemmat Witzbergit kunnioittaisivat hänessä vanhan, arvokkaan
suvun jälkeläistä ja että siihen ystävällisyyteen, jota häntä kohtaan
osoitettiin, ei ollut niinkään vähäisenä syynä hänen kreivinkruununsa.
Mutta pian hänen täytyi myöntää täydellisesti erehtyneensä ainakin
Schwarzin suhteen.

Nuori ylioppilas lausui sanan "kreivi" aivan samoin kuin esimerkiksi
sanan "liettualainen", "porvari" tai "talonpoika", antamatta sille
erityisempää arvoa. Vieläpä hän suhtautui kreivittäreen jonkinmoisella
ylpeydellä ja alentuvaisuudella, joka oli kaukana kaikesta
mielistelystä. Hän oli orpoa kohtaan sävyisä ja hellä, mutta kohteli
häntä kuin voimakas heikompaa, kuin kypsynyt mies lasta. Kuinka
suloista Marien olikaan olla hänen turvissaan. Hänellä oli tunne, että
Schwarzille ei mikään ollut mahdotonta ja että hän saattoi nukkua
rauhassa niinkauan kuin Schwarz häntä suojeli.

Siitä huolimatta joutui hän pari kolme kertaa tutustuttamaan
nuorukaista luonteensa toiseen puolen. Eräänä iltana hän tyhjensi
Schwarzille kaikki kirjalliset ja filosofiset tietonsa, johonka tämä
hellävaroen vastasi, kumoten kaikki hänen väitteensä, niinkuin opettaja
oppilaansa, mikä neitosta yhä vaan kiihoitti. Nuorukainen todisti hänen
erehdyksensä ja täydensi ja oikaisi hänen mielipiteitänsä, joilla hän
oli tahtonut häikäistä. Eräänä toisena kertana kun molemmat ylioppilaat
olivat läsnä, Marie istahti pianon ääreen ja soitti vaikean rapsodian:
mutta kun hän oli lopettanut, istui Schwarz samalle tuolille ja soitti
vielä loisteliaammin kappaleen. Tuo nuori mies osasi todellakin kaikkea!

Kun nuori kreivitär samana iltana meni huoneeseensa, oli hän vähällä
purskahtaa itkuun, ja nämä lapselliset mielenliikutukset kiihoittivat
häntä siihen määrin, että hän oli melkein unohtamaisillaan surunsa.
Siitä huolimatta hän rakasti isäänsä yhtä kiihkeästi kuin ennenkin
ja muisto hänen kuolemastaan piti häntä yhä mitä suurimman epätoivon
vallassa. Mutta hän oli nainen, ja tuskinpa on olemassa ainoatakaan
nuorta naista, joka ei — syvimmässä surussaankin — olisi jonkun verran
taipuvainen turhamaisuuteen.

Näin siis syntyi hiljainen ja salainen taistelu nuoren kansanmiehen
ja hänen suojattinsa välillä ja tämä taistelu antoi Marielle paljon
miettimisenaihetta, mutta Schwarzille se oli vieläkin vaarallisempaa
kuin hänelle. Kreivitär ei ollut pystynyt sokaisemaan häntä
syntyperällään ja tiedoillaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli
herännyt vilkas mielenkiinto neitoa kohtaan.

Schwarz katseli häntä kuin heikkoa, hentoa lasta, jonka olemassaolo
oli hänen käsissään. Hän oli alituisesti Marien seurassa ja laiminlöi
kokonaan Helenen, käyden tämän luona vain aniharvoin. Hän mietti
vain millä voisi ilahduttaa pikku kreivitärtä ja muodostaa hänen
elämänsä helpoksi ja mukavaksi. Taistelu nuorten välillä kävi päivä
päivältä yhä selvemmäksi tai oikeammin kehittyi yhä voimakkaammaksi
molemminpuoliseksi mieltymykseksi. Nuori kreivitär arveli,
että Schwarz nöyrtyisi nyt kauniisti hänen edessään ja laskisi
talonpoikais-sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tämä oli kuitenkin
vain sekavaa haaveilua, niinkuin asianlaita oli samanlaisissa
tapauksissa ollut hänen isänsä edessäkin; mutta tietämättään ja
tahtomattaan ajatteli hän päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän
tuota nuorta ylioppilasta. Eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta
kahdeksantoista vuotias, eikä tietänyt elämästä kerrassaan mitään,
mutta hänen päänsä oli kuitenkin tulvillaan jos jonkinlaisia haaveita.

Muuten häneltä ei puuttunutkaan tilaisuutta saada alituisesti ajatella
uutta ystäväänsä. Schwarz oli ottanut huolehtiaksensa hänestä kaikin
tavoin, ja rakkaus ja kiitollisuus, jota hän nuorukaista kohtaan
tunsi, opettivat Marieta pitämään häntä päivä päivältä yhä suuremmassa
arvossa. — Voisiko hän rakastaa minua? — kysyi hän itseltänsä iltaisin,
ajatellen Schwarzin hänelle puhumia sanoja ja katseita, joita tämä
oli häneen luonut. Usein vastasi hän itselleen arasti: — Kyllä, hän
rakastaa minua! — Mutta silloin kuiskasi ääni hänen korvaansa vielä
kovemmin: — Onko se myöskin totta? — ja hän lisäsi hiljaa: — Jospa hän
vain voisi minua rakastaa!



KOLMASTOISTA LUKU.


Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo,
ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos.
Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut
nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään
kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin
aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut
painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet
uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä,
tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti
tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet
kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —

— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin
tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.

— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja
katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi _hänkin_ minuun.

— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui
molemmin käsin otsaansa.

— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on
mahdotonta... rakastaisin häntä niin... niin... Jumalani, en voi sanoa
sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!

Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä
rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.

— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.

— Rakas Marie!

— Malinka, minä rakastan!

— Niin, Marie, tiedän sen! —

— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni
Schwarzin huoneesta.

— No, mitä nyt?

— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti
Marien harsoa... Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha
kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on
hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti
ottaa sen... Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki
merkitsee... tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä
ymmärrän.

Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään.
Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten
jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:

— Kas niin, vanha ystävä!

Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja
laski kätensä hänen olkapäällensä.

— Kuulehan, vanha ystävä, älä viitsi kiusata itseäsi, älä tee itseäsi
sairaaksi! Vastaa minulle: Kärsitkö sinä Helenen tähden?

Schwarz pudisti päätänsä.

— Kärsit, sinä kärsit Helenen tähden. Mutta, ystäväni, rohkaise
itseäsi. Tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi.

Schwarz nousi; varma päätös näkyi hänen silmistään, ja vaikka hänen
kasvoillaan kuvastuikin ankara tuska, saattoi kuitenkin havaita, että
hänen sielussaan oli tapahtunut taistelu, josta hän oli suoriutunut
voittajana. Hän puristi voimakkaasti Augustinowiczin kättä ja sanoi:

— Lähden hänen luoksensa.

— Kenenkä?

— Helenen.

Augustinowicz ponnahti pystyyn.

— Niin, — jatkoi Schwarz. — Olen jo kylliksi epäröinyt ja valehdellut.
Lähden pyytämään Heleneä vaimokseni.

Näin sanottuaan Schwarz poistui huoneesta.

Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:

— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!

Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi
entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi
hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.

Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka
hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että
kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu
myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti
hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan
nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen
sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko
hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle
ominaisella, hehkuvalla intohimolla.

Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin
kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään
kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita
ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.

Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin
sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä
naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä
enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut
Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja
sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen
ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin
sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden
rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa
nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista
sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella
suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet
katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut
kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä
viivyttelemättä Helenen luokse.

Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut
Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä
voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia,
tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse.
Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja
suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi
hänen rakkauteensa... — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla
siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen,
ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa,
uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut
minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli
velvollisuus.

— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän.
Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen
leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se
mahdollista? — kysyi hän itseltään.

— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin.
Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi
tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.

Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä
osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.

Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen
miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen
nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.

— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli
hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo
kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä
vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden.
Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa
oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että
uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen
vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.

— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon
kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen... mutta miksi ei Mariesta voisi
tulla tuon lapsen äiti?

Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat
hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin
ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä
odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen
istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan
aamuun asti.

Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu;
sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa
entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta
samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli
viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta
Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti
tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei
uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen,
sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene
tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen
hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli
tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi.
Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa:

— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään
aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi
jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.

Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa
ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja
tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.

— Minä kuuntelen, rakkaani!

— Kolme vuotta on kulunut siitä kuin Gustav kuolinvuoteellaan uskoi
sinut minun hoiviini. Olen parhaani mukaan täyttänyt hänelle antamani
lupauksen; mutta suhteemme ei ole enää sellainen kuin sen pitäisi olla.
Sen täytyy muuttua toisenlaiseksi, Helene!

Schwarz vaikeni hengittääksensä; hän oli lausumaisillansa oman
tuomionsa.

Helene oli käynyt kalpeaksi; hänen silmäluomensa värähtelivät ja
silmänsä sumenivat.

— Sen täytyy muuttua, — mumisi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Helene, tahdotko tulla vaimokseni?

— Rakkaani...

— Helene risti kätensä aivan kuin rukoukseen ja loi intohimoisen
katseen Schwarziin.

— Niin, tule vaimokseni; aika, josta olen sinulle puhunut, on
vihdoinkin koittanut.

Helene kietoi käsivartensa Schwarzin kaulan ympärille ja painoi päänsä
hänen rinnallensa.

— Rakkaani, ethän laske leikkiä? Ei, ei... saan siis vielä kerran
tuntea mitä onni on! Oh, jospa sinä tietäisit kuinka minä sinua
rakastan.

Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja
vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.

— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin
kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni
ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No
niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua,
rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö
totta?

— Rakastan!

— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle.
Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia
kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt.
Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?

Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki
valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen
sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän
nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.

Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa
ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten
hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää
kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien
alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.



VIIDESTOISTA LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa
kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla
suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään
maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle
huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt
ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen
ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita,
retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja.
Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta
kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville
esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.

— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin
kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen
osaa... hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se
herkkupala ei ole minun suutani varten... Ja sillä hyvä!

Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja
sanoi ääneen:

— Muukalainen, ole vieraanani ja levähdä matkan vaivojen jälkeen!

Ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pieni, sangen hienosti puettu nuori
mies, jota Augustinowicz ei, mikäli hän saattoi muistaa, ollut koskaan
ennen nähnyt. Odottamaton vieras oli puettu samettitakkiin, vaaleisiin
housuihin, valkoisiin jalkasuojustimiin ja kiiltonahkakenkiin; parta
oli juuri ajeltu ja kasvoihin oli kiinnitetty aivan erityistä huolta.
Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta eivät tyhmänkään näköiset,
eivät rumat, mutta eivät nerokkaatkaan, eivät avonaiset, mutta eivät
umpimielisyyttäkään osoittavat; suu, nenä, silmät, otsa, kaikki
olivat jokseenkin tavallista laatua, joten miehessä ei ollut muu
mielenkiintoista kuin vaatteet.

— Asuuko täällä herra Schwarz? — kysyi hän.

— Kyllä.

— Voisinko häntä nyt nähdä?

— Nytkö? Kyllä, onhan nyt kirkas päivä. Yöllä se ei ehkä olisikaan yhtä
helppoa.

Vieras hämmästyi hiukan, mutta Augustinowiczin kasvot ilmaisivat
enemmän iloa kuin ilkeyttä.

— Talonomistaja kehoitti minua kääntymään herra Schwarzin puoleen, —
jatkoi nuori mies, — saadakseni tietää neiti Marie N:n uuden osoitteen,
hänen, joka aikaisemmin asui täällä isänsä kanssa. Ehkä te voitte antaa
minulle tietoja tuosta neidistä?

— Kyllä, sen teen kernaasti. Tietäkää siis, että tuo neiti on varsin
sievä ja että...

— Mutta eihän ole kysymys siitä.

— Anteeksi, siitä juuri onkin kysymys, arvoisa herra. Sillä myöntäkää
vaan, nuori mies, että jos olisin sanonut teille Marien olevan ruman,
niin ette suinkaan olisi niin kiihkeästi halunnut tehdä hänen kanssaan
tuttavuutta? Ette, olen varma siitä!

— Nimeni on Pelski, ja minä olen tuon kreivittären serkku.

— Kas niin, siinäpä juuri onkin ero meidän välillämme; minä en ole
hituistakaan sukua hänelle.

Vieras rypisti otsaansa.

— Joko te ette ymmärrä minua tahi sitten teette minusta pilaa!

— Niin rouva Witzberg'kin aina sanoo minulle... mutta ehkä te ette
tunnekaan rouva Witzbergiä? Hän on sangen arvossapidetty henkilö;
huomattavimpina tekijöinä hänellä on: varallisuus ja tytär... suloinen
tytär...

— Hyvä herra...

— Kuulen askeleiden äänen portaissa. Kenties Schwarz saapuu kotiin, tai
ehkä se ei olekaan hän! Tahdotteko lyödä vetoa kanssani siitä, että se
ei ole Schwarz?

Augustinowicz olisi voittanut vedon, sillä seuraavassa tuokiossa
astui Schwarz huoneeseen. Hänen jo luonnostaan tarmokkaat ja älykkäät
kasvonsa säteilivät täydessä loistossaan. Hänen silmistään kuvastui
miehen järkähtämätön tahto, miehen, joka on päättänyt toteuttaa
aikeensa. Oli todellakin silmiinpistävä ero Schwarzin miehekkäiden,
Augustinowiczin pienten, kuluneiden ja tuon hienon muotinuken sileiden
kasvojen välillä.

— Saanko esitellä: herra Pelski ja, tuhat tulimmaista, herra Schwarz,
lääketieteen tohtori.

Schwarz loi vieraaseen epäluuloisen katseen. Mutta kun tämä oli
ilmoittanut käyntinsä syyn, tukahdutti hän kiusallisen tunteensa ja
antoi halutun osoitteen.

— Neiti Marie ihastuu varmasti saadessaan nähdä sukulaisensa, — sanoi
Schwarz; — vahinko vain, ettei yksikään hänen sukulaisistaan kuusi
kuukautta sitten välittänyt hänestä tuon taivaallista.

Pelski sopersi jotakin hämillään; ylioppilaan kasvot ja esiintymistapa
vaikuttivat häneen ilmeisesti.

— Miksi annoit tuolle ihmiselle Marien osoitteen? — kysyi Augustinowicz
heidän jäätyään kahden kesken.

— Olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, ellen olisi sitä hänelle
antanut.

— Hän kysyi sitä minultakin, mutta en ilmoittanut sitä hänelle.

— Mitä sinä sanoit hänelle?

— Kaikkea muuta, mutta en tuota osoitetta. En tietänyt, olisiko se
ollut sinulle mieleen.

— Mutta olisihan hän joka tapauksessa tavannut Marien.

— Totta kyllä. No niin, Witzbergien luona ei tänään ainakaan tule
ikävä. Lähde mukaan.

— En!

— No tuletko huomenna?

— En!

— Koska sitten?

— En koskaan!

— Tiedätkö, vanha ystävä, ei ole ensinkään urhoollista paeta vaaraa.

— En ole mikään ihannoitu sankari, en mikään Don Quixote. Tahdon
mieluummin paeta vaaraa kuin uhmata sitä ja sortua.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Senjälkeen Augustinovicz kysyi:

— Oletko tänään käynyt Helenen luona?

— Tulen juuri hänen luotansa.

— Milloin ovat häät?

— Heti kun olen suorittanut loppututkintoni.

— Niin, lieneekin parasta sinulle, että asiasi päättyy näin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Sinä tietysti taaskin suutut, mutta tämä Marie... no niin, minä en
luota häneen nimeksikään.

Schwarzin silmät välkähtivät. Hän laski kätensä Augustinowiczin olalle
ja sanoi:

— Kiellän sinua puhumasta pahaa hänestä!

— Mitä minä sitten sanon hänelle, kun hän minulta kyselee sinusta? —
jatkoi Augustinowicz.

— Sano hänelle totuus: että minä menen naimisiin.

— En, sitä en hänelle sano.

— Ja miksi et? — kysyi Schwarz, katsoen häntä tiukasti silmiin I

— En, en mistään hinnasta!

— Miksi et?

— No, siksi, että hän rakastaa sinua.

Schwarz tunsi punastuvansa. Syvimmässä sydämessään hän tunsi, että
Marie varmasti rakasti häntä. Mutta kuultuansa sen toisen suusta, tunsi
hän sydämessään yhtaikaa sekä riemua että surua. —

— Mistä sen tiedät? — kysyi hän Augustinowiczilta.

— Malinka on sanonut minulle kaikki.

— Hyvä, sano siis Marielle, että menen naimisiin sekä rakkaudesta että
velvollisuudesta.

— Amen! — vastasi Augustinowicz.



KUUDESTOISTA LUKU.


Illalla läksi Augustinowicz rouva Witzbergin luokse. Malinka otti hänet
vastaan.

— Ah, tekö? — sanoi hän punastuen. Augustinowicz tarttui hänen käsiinsä
ja painoi niihin lukemattomia suudelmia.

— Oh, herra Augustinowicz, tuo on kovin sopimatonta, — sanoi tyttö,
mutta salli kaiken kuitenkin tapahtuvan.

— Ei suinkaan, päinvastoin, mikään ei voi olla soveliaampaa, — virkkoi
Augustinowicz vakuuttavalla äänellä. — Mutta sanokaahan minulle, —
jatkoi hän, riisuessaan käsineitänsä ja päällystakkiansa — hän oli näet
muuttunut sangen keikarimaiseksi, — sanokaahan minulle, eikö luonanne
ole tänään käynyt muuan nuori mies?

— Kyllä, hän kävi täällä ja lupasi illalla tulla uudestaan. — Sitä
parempi.

Augustinowicz astui Malinkan johdattamana saliin, joka oli
juhlallisesti koristettu, aivan kuin jotakin korkea-arvoista vierasta
varten. Kaikissa maljakoissa oli kukkia, pianon kansi oli nostettu ylös
ja kahdessa lampussa paloi tuli.

— Miksi ei herra Schwarz tullut mukananne?

— Sallikaa minun vastata kysymykseenne sitten vasta, kun kreivitär
Mariekin on saapunut, jotta minun ei tarvitse toistaa vastaustani.

Kreivitär Marie ei antanutkaan kauan odottaa itseänsä. Hänellä oli yllä
aivan musta puku, hiuksissa ainoastaan oli vähäinen helminauha.

— Missä on herra Schwarz? — kysyi hän heti.

— Hän ei tule tänään tänne.

— Miksi ei?

— Hän työskentelee, ajattelee tulevaisuuttansa. Kuultuaan, ettei
Schwarz tulekaan, kreivitär muuttui surulliseksi.

— Ettekö te auta häntä hänen työssänsä? — kysyi hän Augustinowicziltä.

— Varjelkoot minua kaikki pyhät sellaisesta työstä!

— Se lienee kovin vaikeata?

— Kauhean vaikeata — mutta joku tulee. Joka tapauksessa, neiti,
serkkunne on verraton nuori mies.

Herra Pelski astui saliin, jonne rouva Witzberg'kin pian ilmestyi.

Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen muuttui keskustelu pelkäksi
laverteluksi. Augustinowicz otti siihen mahdollisimman vähän osaa. Hän
istui nojatuolissaan puoleksi suljetuin silmin ja teki havaintojaan.
Kreivi Pelski oli istunut serkkunsa viereen; hän leikitteli
monokkelinsa nauhalla ja jakeli, välinpitämätön ilme kasvoillaan, somia
mauttomuuksiansa. Sitten hän kääntyi nuoren neitosen puoleen.

— Ajatelkaahan, serkkuseni, että ennen Kiowaan tuloani en tietänyt
kerrassaan mitään sukulaisiani kohdanneesta onnettomuudesta, kaikkein
vähimmin isänne kuolemasta.

— Tunsitteko te isäni? — kysyi Marie.

— En, serkkuseni, olen ainoastaan kuullut riitaisuuksista ja muista
ikävistä asioista, jotka jo kymmenen vuoden ajan ovat perheitämme
rasittaneet, ja minä sanon teille suoraan, että päätarkoitus
tämänpäiväisellä käynnilläni on tehdä loppu tästä surkeasta tilanteesta.

— Missä sukulaisuussuhteessa olitte isääni?

— Olen kasvanut ulkomailla ja tunnen sangen vähän näitä perhesuhteita.
Olen ainoastaan sattumalle kiitollinen siitä, että olen keksinyt,
paitsi sukulaisuussuhteemme, myöskin perheitämme yhdistävän läheisemmän
siteen.

— Mitä tarkoitatte?

— Yksinkertaisimmin saneen: Tutkittuani isäni kuoleman jälkeen
perhepapereitamme, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että sekä teidän
että Pelskin suvulla oli sama vaakuna.

— Saamme siis kiittää sattumaa onnesta, että saimme tehdä tuttavuutta
kanssanne?

— Aivan niin, ja minä siunaan tuota sattumaa, rakas serkku.

Marie loi katseensa maahan, mutta kohotti sen sitten jälleen ja sanoi:

— Minäkin iloitsen siitä.

Augustinowicz hymyili.

— Ei ollut niinkään helppo löytää osoitettanne, — jatkoi Pelski. —
Tuolla herralla — hän hiljensi ääntänsä ja katsoi Augustinowicziin
— on merkillinen tapa antaa tietoja. Onneksi saapui paikalle hänen
ystävänsä, herra Schwarz, jolta sain tarvitsemani tiedot.

— Molemmat herrat asuvat samassa talossa missä minäkin asuin
isävainajani kanssa.

— Ja kuinka tutustuitte heihin, serkku?

— Kun isäni sairastui, täytyi minun turvautua herra Schwarzin
ystävällisyyteen... hän toimitti minut myöskin rouva Witzbergin luokse
ja minä olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.

— Onko hän todella lääketieteen tohtori?

— Joka tapauksessa hänestä tulee se kohta. Pelski mietti hetkisen.

— Tunsin ulkomailla, Heidelbergissä, erään tohtori Schwarzin.
Olisikohan tämä jotakin sukua hänelle?

Nuori kreivitär punastui korviaan myöten.

— Sitä en todellakaan tiedä.

Mutta Augustinowicz, jonka silmät olivat taas avautuneet mahdollisimman
suuriksi, sanoi nyt kaikkein viattomimmalla äänellä:

— Mutta kreivitär Marie, täytynee teidän toki tietää mitä sukua ja
syntyperää Schwarz on!

Marie joutui suuresti hämilleen.

— Sitä en luule tietäväni, — sopersi hän.

— No niin, minä otan siis vapauden elvyttää teidän muistianne. Schwarz
on syntynyt Zwinogrodissa, missä hänen autuaasti edesmennyt isänsä oli
seppänä.

Pelski loi serkkuunsa katseen ja sanoi hämmästyksen ja säälin
sekaisella äänellä:

— Olen todellakin pahoillani, hyvä serkku, että olosuhteiden pakosta
olette joutunut suhteisiin henkilöiden kanssa, jotka kuuluvat niin
tuiki erilaisiin piireihin.

Marie huokasi, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että tuo huokaus
oli syvä ja raskas. Marie oli täysin tietoinen siitä, että hän oli
löytänyt turvan ja avun henkilöiden luota, jotka kuuluivat kokonaan
"eri piireihin", ja että nämä henkilöt olivat hänelle sentähden paljon
rakkaammat kuin tuo yhtäkkiä maasta kasvanut serkku. Hän tiesi tämän ja
huokasi sentähden hämillään ja tyytymättömänä.

Tällävälin oli rouva Witzberg antanut tarjota vieraillensa teetä.

Marie riensi hetkiseksi huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseen ja peitti
kasvonsa molemmin käsin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan Schwarzin
luona.

— Hän istuu paraikaa huoneessaan ja työskentelee, — ajatteli hän. — Ja
täällä puhutaan hänestä aivan kuin hän olisi minulle ventovieras. Mitä
heidän tarvitsi muistuttaa sitä, että hän on sepän poika!

Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut vihainen Schwarzille siitä,
että hänen isänsä oli ollut seppä. Mutta siitä huolimatta hän oli
häpeissänsä, tietämättä itsekään kuinka epäoikeudenmukainen hän oli.

Hän palasi jälleen saliin ja istui taas serkkunsa viereen; hän oli
surullinen, hajamielinen ja katsahti tuon tuostakin levottomasti
Augustinowicziin.

— Sinä olet kärsivän näköinen, — sanoi rouva Witzberg ja laski kätensä
nuoren tytön polttavalle otsalle.

Malinka, joka touhusi teekannuineen pöydän takana, sanoi hymyillen:

— Eikö mitä; Marie on ainoastaan hajamielinen, hänen ajatuksensa ovat
muualla.

Nautittuaan teen, asettui nuori tyttö pianon ääreen ja soitti erään
Chopinin surumielisen masurkan.

Yhä vieläkin kuvastui levottomuus hänen kasvoillansa, ja
Augustinowiczin musikaalinen aisti sanoi hänelle neitosen soitosta mitä
tämän sielussa liikkui.

— Hänellä on huolia, — ajatteli hän, — ja siksi hän soittaa! Mutta
samalla hänestä on mieluista, että serkku kuuntelee. —

Kun Augustinowicz myöhemmin palasi kotiin, ajatteli hän yhä edelleen
Schwarzia ja Marieta. Hän ihmetteli itsekin, että hän saattoi ajatella
samaa asiaa niin kauan.

— Mitä hittoa tästä lopulta tulee? — mumisi hän. Schwarz oli myöskin
vielä valveilla, vaikka olikin jo myöhä.

— Tuletko Witzbergien luota? — kysyi hän.

— Tulen.

Uteliaisuus ja kärsimättömyys kuvastuivat Schwarzin levottomilla
kasvoilla. Saattoi selvästi havaita, että hänen teki mieli kysellä
Augustinowicziltä, mutta hän hillitsi itsensä ja painoi päänsä alas
lukeaksensa.

Äkkiä hän kuitenkin laski kirjan pöydälle, nousi ja käveli pari kertaa
edestakaisin lattialla.

— Olet siis viettänyt tämän illan Witzbergien luona?

— Niin olen.

— Vai niin.

— Entä sitten?

— Ei mitään.

Schwarz syventyi jälleen kirjaansa.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei
ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli
ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei
voinut sietää.

— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana
toveriltaan.

— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan
olemassakaan minulle.

— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?

— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen
merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista,
kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii
pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla
sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on
olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.

— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.

— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten
sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en
tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin
filosofiasta — eikö niin?

— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi
pyytäen.

— No niin, täytä sitten piippuni.

Schwarz täytti hänen piippunsa, sytytti sikaarin ja alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa.

— En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi kertomalla sinulle
asiasta, — jatkoi Augustinowicz.

— Mutta kun kerran tahdot sen tietää, niin kuule siis: Tuo Pelski
sai eräänä päivänä joutilaana viruessaan kuulla, että vanha kreivi
oli jättänyt jälkeensä tyttären, ja uteliaisuudesta hän päätti etsiä
tytön käsiinsä. Miehet — en sano sinulle sitä ensi kertaa — ovat
turhamaisia ja tahtovat kernaasti vaikuttaa toisiin ihmisiin. No niin,
köyhän sukulaisen kohtalosta huvitetulla rikkaalla serkulla saattoi
siis tässäkin tapauksessa olla suuret mahdollisuudet, ja Pelski olikin
tavattomasti innostunut asiaan. Ja samoin olisit ehkä sinäkin ollut
hänen asemessaan. Sinä olet rikas, ojennat serkkuparalle kätesi,
ryhdyt hänen suojelijaksensa, sokaiset hänet hienotunteisuudellasi
ja jalomielisyydelläsi, esiinnyt hänen edessään prinssinä,
ihanneihmisenä... oh, vanha ystävä, kuinka niin ihanaa ilmestystä voisi
vastustaa...! Siinä koko juttu. Hän ilmestyy, tyttö itkee, nauraa,
kohtalo eroittaa heidät, ja eräänä päivänä huomaavat molemmat, että
heidän sielunsa ovat sukua toisillensa ja he yhdistyvät iäksi.

Augustinowiczin sanat tunkeutuivat syvälle Schwarzin sydämeen.

— Puhutko sinä Mariesta ja Pelskistä? — kysyi hän vavisten.

— Tietysti; Pelski teki kreivittären kanssa tuttavuutta ainoastaan
uteliaisuudesta. Mutta kreivitär on, niinkuin tiedät, hyvin kaunis,
eikä Pelski ole voinut vastustaa halua saada esittää osansa loppuun
asti. Pelski oli merkityksetön olento, todellinen ylhäisön edustaja,
sanalla sanoen: henkilöitynyt mitättömyys... mutta... jos hän ei vaadi
myötäjäisiä.

— Mitä sinä sanot? — keskeytti Schwarz kauhistuneena.

— Hyvä Jumala, miksi tuudittaa sinua turhiin toiveisiin? Tämä kaikkihan
on sinulle yhdentekevää, ethän sinä ole enää mikään lapsi, ja sinä
tiesit varsin hyvin mitä teit, pyytäessäsi Helenen kättä.

Schwarz vaikeni ja Augustinowicz jatkoi: — Minä sanon sinulle: Pelski
on nuori ja rikas, Marie miellyttää häntä tavattomasti; ilmeisesti
välittää nuorukainen vähemmin myötäjäisistä kuin tytöstä.

— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä...

— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.

— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi
Schwarz leimuavin silmin.

— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka
olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet...
Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden
kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa
vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen
kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.

— Mistä sinä sen päätät?

— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen
kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz
oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en
todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä
sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan
myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut
itkuun.

Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.

— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni
saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti
osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä,
kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin
ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin
ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi
hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää
osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa
hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.

Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi
savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja.
Viimein hän kysyi:

— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?

— En.

— Miksi et?

— Olen kertonut, että sinä valmistaudut tutkintoa varten ja että
et sentähden voi käydä häntä tervehtimässä. Mielestäni on parasta,
että sinun ja Pelskin välinen taistelu tapahtuu ainoastaan tytön
omassatunnossa. Naimisiinmenosi on seikka, joka vain ratkaisisi asian
Pelskin hyväksi.

Schwarz lähestyi häntä, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheällä
äänellä:

— Kuule! Entä jos minä suoriudun voittajana tuosta taistelusta?

— Mene hiiteen siitä puristamasta käsivarttani. Minä kysyn sinulta
samaa: entä jos sinä suoriudut tuosta taistelusta voittajana?

He tuijottivat toisiaan silmiin ja vihan tuli liekehti kummankin
sydämessä. Viimein Schwarz hellitti Augustinowiczin käsivarren,
istuutui vuoteelle ja painoi päänsä alas. Augustinowicz silmäili
häntä ensin ankarasti ja sitten vähitellen lempeämmin; sittenhän
lähestyi Schwarzia, kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen
olkapäällensä.

— Vanha ystävä, — sanoi hän lempeästi. Schwarz vaikeni.

— Kas niin, ystäväni, älä viitsi kiihoittaa itseäsi. Jos sinä voitat,
elää Marien kuva sydämessäsi ikuisesti pyhimyksen kaltaisena. Ja minä
olen sanova hänelle: "Valkeuden enkeli, käy uskollisesti eteenpäin
velvollisuuden tietä, jolle Schwarzkin jo on astunut."



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Helene ei voinut uskoa onneensa. Menneisyyden myrskyt olivat
vaimenneet, hänen elämänsä synkkä yö oli viimein päättynyt ja uusi aamu
oli sarastanut. Tuosta nuoresta naisesta, joka ei tähän saakka ollut
uskaltanut ajatella tulevaisuutta, tuosta poloisesta, jota kohtalon
kaikki tuulet olivat tuivertaneet, oli nyt tuleva rakastamansa miehen
laillinen puoliso. Rauhallinen, säännöllinen ja kunniallinen elämä
täynnä velvollisuuksia ja rakkautta, avautui nyt hänelle.

— Onko mahdollista, että moista elämää saattaisi seurata tällainen? En
ole tällaista ansainnut! — kuiskasi hän Schwarzille, tämän asettaessa
kihlasormuksen hänen sormeensa. — Ei, en ole tällaista onnea ansainnut!

Mutta rakastetun katse rauhoitti hänet täydellisesti. Uuden rakkauden
kautta parantuneena mielenhäiriöstään hän oli kiintynyt Schwarziin
vielä orjallisemmin kuin ennen Potkanskyyn, ja eli ainoastaan hänen
kauttansa ja häntä varten. — Jos hän vain tahtoo, niin minä tulen
onnelliseksi! — sanoi hän usein itsekseen. Hän luotti rajattomasti ei
ainoastaan Schwarzin luonteeseen, vaan myöskin hänen voimaansa. Hän
uskoi tuon miehen mahdolliseksi melkein mihin tahansa.

Niin kävi Helene hymyillen kohti tulevaisuuttaan, valmistautui häitä
varten ja iloitsi niinkuin lapsi jokaisesta pienimmästäkin seikasta,
jotka muodostivat hänen myötäjäisensä. Huolimatta siitä, että oli
leski, hän tahtoi antaa vihkiä itsensä valkoisessa puvussa, ja suuri
oli hänen ilonsa, kun Schwarz ei asettunut häntä vastustamaan.
Niinikään oli hänen terveytensä huomattavasti parantunut ja onni
ikäänkuin jalosti ja kaunisti hänen kasvonsa. Tuosta siipirikosta
lintuparasta, mikä hän oli ollut, lyhytaikaista avioelämäänsä
lukuunottamatta, oli nyt tullut todellinen, oman arvonsa tunteva nainen.

Vihkimispäivä oli jo aivan ovella. Ja yhtä lähellä oli myöskin
Schwarzin viimeinen tutkinto. Hän valmistautui siihen sellaisella
innolla, että hänen terveytensä siitä aivan kärsi. Yövalvonta ja
tavaton henkinen jännitys olivat kalventaneet hänen poskensa; hän
oli laihtunut ja siniset renkaat ympäröivät hänen silmiänsä. Hän oli
alituisessa kuumeessa, joka häntä yhä heikonsi, mutta hän tahtoi
ehdolla millä tahansa suorittaa diploomitutkinnon, saavuttaakseen
riippumattoman ja kunnioitetun taloudellisen aseman.

Hän ei ollut pitkään aikaan antanut lisätunteja ja se vaatimaton
pääoma, jonka hän oli tuonut mukanansa, oli kulunut jo melkein kokonaan
loppuun. Nyt suoritti Augustinowicz'kin huoneenvuokra-osuutensa —
niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — sekä otti osaa yhteisiin
talousmenoihin. Mies oli kokonaan herennyt juomasta ja ruvennut
ansaitsemaan rahaa. Schwarzin kehoituksesta hän oli ryhtynyt antamaan
soittotunteja ja saavuttanut tällä uudella alalla erinomaisia
tuloksia. Hän antoi päivittäin neljä, viisi oppituntia hänen oman
työnsä siitä erityisemmin kärsimättä, ja oli mitä suurimmassa
määrässä mielenkiintoista nähdä millä syvällä vakavuudella hän uutta
kapitalistiosaansa hoiteli.

Sitäpaitsi hän kävi joka ilta Witzbergien luona; joka ilta aukaisi
Malinka hänelle oven ja joka ilta peitti hän tuon muka poisvetäytyvän
kätösen suudelmillansa. Tuo kelpo tyttö tunsi häntä kohtaan sekä
kunnioitusta että myötätuntoa. Entä Augustinowicz, rakastiko hän
tyttöä? Tuskin, sillä surullinen elämä oli kokonaan sulkenut
hänen sydämensä lemmentunteilta. Joka tapauksessa puuttui häneltä
valitettavassa määrässä tulta ja intohimoa, ja kuka toinen tahansa
kuin Malinka olisi sen heti huomannut, huolimatta Augustinowiczin
huomaavaisuudenosoituksista ja käsisuudelmista. Augustinowicz
rakasti ainoastaan Schwarzia, johonka hän oli kiintynyt todellisella
intohimolla. Siitä huolimatta ei hän ollut välinpitämätön muulle
maailmalle, eikä kukaan ollut mielipiteissään niin suora kuin
hän. Malinka miellytti häntä, kun kreivitär Marie sitävastoin oli
hänestä vähemmin miellyttävä. Hänen vastenmielisyytensä kreivitärtä
kohtaan johtui monesta syystä. Ensinnäkin oli Marie kohdellut häntä
aina jonkinlaisella kreivittären ylimielisyydellä, ja siitä hän ei
pitänyt. Ivallisuudellaan ja alituisella hyvätuulisuudellaan hän oli
tottunut valloittamaan naiset, ja hänen itserakkautensa oli alunpitäen
loukkaantunut, kun hän huomasi, että Marie oli enemmän mieltynyt
Schwarzin vähemmän joustavaan ja nerokkaaseen luonteeseen. Myöhemmin,
kun Schwarz ei enää näyttäytynyt, otaksui Augustinowicz, että Marie
oli unohtanut hänet ja rakastunut Pelskiin, ja hän oli siitä tytölle
nyrpeissään, vaikkakin hänen otaksumiseltaan puuttui kokonaan oikeutus.

Tyttö sitävastoin tunsi Pelskin näyttäytymisen jälkeen jonkinlaista
pelkoa Augustinowiczia kohtaan. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut
voittaa tämän puolelleen; ja aina kun Augustinowicz astui Witzbergin
saliin, loi Marie häneen kysyvän, vieläpä rukoilevan katseen.
Ja vaikkapa Augustinowicz toisti toistamistaan, että Schwarz ei
työskentelynsä tähden voinut saapua, huomasi tyttö kuitenkin, että se
ei ollut totta. Kuinka saattoi olla mahdollista, ettei Schwarz kahden
kuukauden aikana käynyt kertaakaan katsomassa häntä, eikä tiedustellut
hänen ruumiillista ja henkistä vointiansa, niinkuin hän ennen oli
tehnyt? Ja kaikki tämä ainoastaan tutkinnon vuoksi! Ei, sitä hän ei
voinut uskoa. Hän oli selvästi tuntenut, että Schwarz rakasti häntä, ja
kun ylioppilaan käynnit lakkasivat samana päivänä jona Pelski ilmestyi
taloon, otaksui hän, että noilla kahdella seikalla oli jotakin salaista
yhteyttä toistensa kanssa, ja että Augustinowicz yksin saattoi antaa
siihen selityksen.

Kiihtyneisyydessään, levottomuudessaan ja surussaan huomasi Marie
Pelskin siirtäneen hänet jälleen unelmiensa loistavaan valtakuntaan,
ja kuitenkin harhailivat hänen ajatuksensa alinomaa ylioppilaan
pienessä huoneessa, ja hän kysyi itseltään huolestuneena: "Miksi hän ei
enää tule?" Schwarz ei todellakaan enää tullut, kun sensijaan Pelski
vietti kaikki iltansa Witzbergien luona. Hän näki kaikkea mahdollista
vaivaa, huvittaaksensa Marieta ja karkoittaaksensa synkät pilvet hänen
otsaltansa, ja usein hän siinä onnistuikin.

Mariella oli toisinaan merkillisiä, hermostuneita ilon puuskia.
Hän nauroi ääneensä ja ilakoi, mutta tämä hilpeys oli ilmeistä
hermostuneisuutta, joskin osittain turhamaisuuttakin. Silloin hänen
silmänsä säteilivät kirkkaina, hänen povensa huokui ja suloinen hymy
kareili hänen suupielissään. Hänen sanansa olivat purevat ja ivalliset
ja katseensa houkutteleva ja viettelevä. Pari kolme kertaa sai
Augustinowicz kunnian, Schwarzin poissa ollessa, päästä osalliseksi
tällaisesta viattomasta, vaarattomasta keimailusta, mutta hän oli
suuresti paheksunut sitä ja lukenut sen synnynnäisen degeneration
laskuun. Pelski sitävastoin oli heti joutunut tasapainostaan pois, kun
hänen serkkunsa oli suvainnut hymyillä hänelle.

— Neiti Malinka, — kuiskasi Augustinowicz ystävättärensä korvaan, —
varokaa matkimasta kreivitärtä, hän keimailee.

Augustinowicz olisi varmasti puhunut toisin, jos hän olisi nähnyt,
kuinka tuo nuori keimailija hetkistä myöhemmin sulkeutui huoneeseensa
ja ratkesi hillittömään itkuun, jota sitten kesti tuntimäärin.
Marie-poloisella ei ollut muuta lohtua kuin kyyneleensä. Mitä
yhteyttä niillä oli hänen loukatun itserakkautensa kanssa, sitä emme
tietenkään voi mennä sanomaan. Joka tapauksessa hänen kyyneleensä
olivat todellisia, ja eihän hänellä todennäköisesti ollut ketään,
jolle hän olisi voinut uskoa huolensa ja sisäiset taistelunsa. Muutama
kuukausi sitten olisi hän kertonut kelpo Malinkalle kaikki, mutta nyt
oli Malinkakin käynyt hänelle vieraaksi, tahi ei ollut hänelle niin
läheinen kuin ennen.

Malinka parka oli liian lapsellinen, tajutaksensa kuinka itsetiedotonta
ja anteeksiannettavaa tuo keimailu oli ollut, jota hänen ystävättärensä
oli Pelskiä kohtaan osoittanut; mahdollisesti olivat Marien
mielistely-yritykset Augustinowicziäkin kohtaan häntä suuresti
pahoittaneet.

Aika kului ja Marie alkoi epäillä, oliko Schwarz häntä koskaan
rakastanutkaan. Vastustamattomasti läheni Pelski häntä kaikkine
rikkauksineen ja loistoineen. Ja aika, joka, niinkuin runoilija sanoo,
"on huono tarhuri kukkiville ruusuille", meni menojaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista
syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää
nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän
valehteli.

— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.

— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!

— Schwarz!

— Mitä?

— Mitä se oikeastaan sinulle kuuluu!

Schwarz puri raivoissaan hampaansa yhteen, mutta ei kysellyt sen
enempää, sillä hän luuli kysymystensä todistavan surkuteltavaa
heikkoutta. Kauhukseen hän huomasi, ettei aika ollut pystynyt
vähimmässäkään määrässä muuttamaan hänen rakkauttansa Mariehen.
Useammin kuin kerran hän oli sanonut itselleen olevansa valmis ilolla
uhraamaan Helenen, omantuntonsa, velvollisuutensa, niin, vieläpä
kunniansa ja arvonsakin, josta hän niin ylpeili, saadakseen edes yhden
ainoan kerran painaa päänsä nuoren kreivittären olkapäille.

Schwarzin ei onnistunut karkoittaa kreivittären kuvaa mielestään. Hän
oli kyllä voinut hillitä itseänsä, mutta unohtaa hän ei voinut. Hänen
luonteensa oli menettänyt rauhallisuutensa, joka oli ollut hänen vahvin
puolensa. Ajoittaisten intohimoisten purkausten jälkeen hänet valtasi
surumielisyys ja sairaaloinen hentomielisyys, ja turhaan hän palautti
mieleensä, millaisella julmuudella hän oli ennen ivannut tovereitansa,
jotka olivat olleet samanlaisessa mielentilassa kuin hän itse nyt oli.

Kun Augustinowicz sattumalta havahtui eräänä yönä, näki hän Schwarzin
istuvan pöydän ääressä, avonainen kirja edessään. Palava lamppu loi
hilpeän valon nuoren miehen kalvaille kasvoille. Augustinowicz huomasi,
ettei Schwarz ensinkään lukenut edessään olevaa kirjaa, eikä myöskään
torkkunut, vaikka silmät olivatkin ummessa; silmäluomien väreily sen
todisti. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä onnen tunne; oli aivan kuin
hän olisi uneksinut. Augustinowicz kohottautui hiljaa vuoteessaan ja
sanoi itsekseen, puoleksi ihmetellen, puoleksi harmitellen: — Mitä hän
siinä nyt taas? Mies tahtoo ottaa itsensä hengiltä. Odotappas vaan,
kyllä minä sinut vuoteeseen saan!

Augustinowicz aikoi heittää toveriaan pieluksella, kun samassa Schwarz
aukaisi silmänsä.

— Olenpa utelias näkemään, mitä hän nyt alkaa tehdä, — ajatteli
Augustinowicz, laskeutuen jälleen pitkälleen.

Schwarz tähyili levottomana ympärillensä ja ryhtyi sitten
hermostuneesti etsimään jotakin pöytälaatikosta.

— Kunniani kautta, hän aikoo myrkyttää itsensä, — arveli Augustinowicz
itseksensä.

Mutta sitä ei Schwarz ensinkään aikonut. Esine, jonka hän otti
laatikosta, oli vain naisen käsine, pieni, kellastunut, ryppyinen
naisen käsine, jollaisia lempiväiset jo monien vuosisatojen aikana
olivat rakastetuiltaan anastaneet. Schwarzkin oli — ikävä kyllä —
taipunut tähän ikivanhaan temppuun. Hän vei käsineen huulillensa ja
peitti sen suudelmillaan.

— Mutta, toveri hyvä, etkö ensinkään häpeä? — murahti Augustinowicz.

Ilmeisesti Schwarz häpesikin kauheasti, ja hän läksi aikaisin
seuraavana aamuna kotoa, säästyäksensä harmistuneen toverinsa
ivallisilta huomautuksilta.

Augustinowicz ei ollut ainoastaan harmistunut Schwarziin, hänen ylevä
käsityksensäkin toveristansa oli järkkynyt. — Samanlainen tyhmeliini
kuin muutkin, — virkkoi hän itseksensä. Mutta tärkeintä oli, että
Augustinowicz sai varmuuden, siitä että Schwarz lopultakin palaisi taas
Marien luo.

— Tuo Potkansky parka tulee varmasti hulluksi tai surmaa itsensä. No,
kuolkoon minun puolestani!

Augustinowicz tahtoi näet mielellään esiintyä katkerana naisvihaajana.
Hän mietiskeli itsekseen, olisiko hänen, tilanteen ollessa
nykyisellään, keskusteltava Marien kanssa Schwarzin naimisiinmenosta;
mutta tarkemmin asiaa punnittuaan hän päätti luopua aikeesta, sillä
"vaikeneminen on kultaa" arveli hän.

Augustinowicz piti paljon enemmän Helenestä kuin Mariesta, ja toivoi
kaikesta sydämestään, että Schwarz olisi mennyt naimisiin nuoren lesken
kanssa. Mutta ennen muita hän rakasti Schwarzia, ja hän pelkäsi, että
jos hän ilmoittaisi ystävänsä avioliittoaikeista Marielle, heittäytyisi
tämä Pelskin syliin. — Kaikissa tapauksissa on parasta saada tyttö
pysymään vapaana Schwarzia varten, — arveli hän, jos kohta hän olisikin
miltei varma siitä, että Mariesta pian tulisi Pelskin rouva. — Silloin,
— arveli hän, — sanon ystävälleni: "Näetkös nyt, minä en ole puhunut
Marielle mitään, hän ei ole tietänyt mitään avioliittoaikeistasi ja
nyt ottaa hän kuitenkin tuon narrin mieheksensä." Hänelle tuotti
erityistä mielihyvää saada varata Schwarzin avioliittouutinen sopivaan
hetkeen, hän oli nimittäin varma siitä, että Marie jonakin aivan
lähipäivänä hymyilevänä ja onnesta säteilevänä ilmoittaisi hänelle
naimisiinmenostaan serkkunsa kanssa. "Schwarz on siitä suuresti
iloitseva" vastaan silloin hänelle: "hänkin aikoo mennä naimisiin
ja pyytää minua ilmoittamaan sen teille. Hän rakastaa ja häntä
rakastetaan." Tuli ja leimaus!



KAHDESKYMMENES LUKU.


Schwarz pysytteli edelleenkin poissa Witzbergien luota, ja eräänä
iltana sanoi Malinka Augustinowiczille:

— Tänään tai huomenna on Pelski varmasti pyytävä Marien kättä.

— Ja ellei hän sitä tee, on Marie kahdeksan päivän kuluttua pyytävä
_hänen_ kättänsä, — lisäsi Augustinowicz ivallisesti naurahtaen.

— Te olette epäoikeudenmukainen Marieta kohtaan.

— No, saadaanpa nähdä!

— Ei, Marie on ylpeä, ja jos hän suostuu Pelskin tarjoukseen, tapahtuu
se ainoastaan loukatusta ylpeydestä, sillä hän on harmistunut Schwarzin
välinpitämättömyydestä. Muuten on totta, että Pelski on ainoa mies
maailmassa, jonka mieltä hän kiinnittää; muiden suhteen ei hän voi
paljoakaan laskea.

— Hahaa, laskea hän kyllä osaa! Malinka suuttui ja huudahti:

— Vaietkaa toki, ilkeä ihminen! Marie on lahjoittanut Schwarzille
täyden luottamuksensa, ja hän on sen pettänyt. Onko Marien syy, että
hän ei enää tule tänne?

Augustinowicz ei vastannut mitään.

— Marie parka pitää itseänsä kauheasti petettynä, — jatkoi Malinka.
— Uskokaa minua, minä yksin tiedän kuinka hän on kärsinyt. Vaikka
emme olekaan enää niin läheisiä kuin ennen, niin ei hän kuitenkaan
voi kokonaan peittää surujansa minulta. Eilen viimeksi tapasin hänet
kyynelissä, astuessani hänen huoneeseensa, "Marie", sanoin hänelle,
"mikä sinua vaivaa?" — "Ei mikään... hiukan päänsärkyä", vastasi hän.
Silloin aioin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta hän torjui minut
hellästi luotansa ja heittäytyi vuoteeseensa niin synkän näköisenä,
että minä vallan pelästyin. Sitten alkoi hän hiljaa vuodattaa
kyyneleitä. "Itken häpeästä", sanoi hän minulle, "ymmärrätkö,
häpeästä!" En tiedä olenko ymmärtänyt häntä oikein, mutta joka
tapauksessa tapasin hänet jälleen tänä aamuna kyynelissä. Kuulitteko,
herra epäilijä?

— Kyllä, mutta mitä tuo kaikki todistaa?

— Se todistaa, että hänen ei ole lainkaan niin helppo luopua
Schwarzista kuin te luulette. Mutta minä pyydän, sanokaa minulle, mitä
on tapahtunut, miksi hän ei enää tule tänne?

— Ja jos hän tulisi?

— Jättäisi Marie heti Pelskin.

— Se olisi vahinko; niin viehättävä nuori mies!

— Ah, te ette voi muuta kuin tehdä pilaa kaikesta. Ja Schwarz, eikö
häntä lainkaan hävetä noin kohdella Marieta?

— Hänellä ei ole aikaa käydä täällä, hän työskentelee!

Malinka saattoi kuitenkin jo seuraavana päivänä todeta, ettei Schwarz
niin ankarasti työskennellyt kuin mitä Augustinowicz koetti uskotella,
sillä ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla ostoksilla, tapasi hän
Schwarzin, joka oli erään toisen ylioppilaan seurassa. Tämä käveli
surullisena katua alas, eikä hänellä näyttänyt ensinkään olevan
kiirettä kotiin. Schwarz ei tuntenut Malinkaa, mutta tämä tunsi hänet
heti ja kauhistui, nähdessään kuinka kalpeaksi nuori ylioppilas oli
muuttunut; mies näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

— Hän on epäilemättä ollut sairas, — arveli tuo helläsydäminen olento,
— siksi ei Augustinowicz tahtonut mainita syytä hänen poissaoloonsa.
Schwarz on kai kieltänyt hänen sitä sanomasta meille, säästääksensä
Marieta pelästykseltä.

Ja äkkiä muuttui Schwarz Malinkan mielikuvituksessa sankariksi.

Illalla näyttäytyi Augustinowicz tavalliseen tapaansa. Hän tapasi
salissa molemmat Witzbergit ja Marien.

— Herra Augustinowicz, — huudahti Malinka, — nyt tiedän miksi herra
Schwarz ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä!

Marien silmät kiilsivät, hän koetti hillitä itseänsä, mutta hänen
kätensä vapisivat.

— Poika parka on mahtanut olla kovin sairas, hän on kalpea kuin itse
kuolema. Miksi ette ole puhunut siitä meille? — sanoi rouva Witzberg.

— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle.
Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä
sinun on? Oletko sairas?

— Ei mitään... ei mitään... se on jo ohi!

Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti
raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva
Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.

— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.

Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan
surullisesti:

— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön
teeskentelijä?

— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta...

Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että
Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa.
Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän
myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli
tapahtunut.

Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä
poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa.
Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan
hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja
Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän
näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot,
verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.

— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee,
enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.

Hän selitti Schwarzin poissaolon ja Augustinowiczin vaikenemisen aivan
toisella tavalla kuin Malinka. Hän kuvitteli mielessään, että nuori
mies oli uhrautunut hänen tähtensä, luopunut hänestä, jotta hän, Marie,
voisi mennä naimisiin serkkunsa kanssa, ja sen tähden hän kärsi.

— Mutta kuka on sitten hänelle sanonut, että Pelskin kanssa tulisin
onnellisemmaksi? — kysyi hän itseltään. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten
luota minuun?

Ja hän ajatteli todellisella tuskalla hetkiä, jolloin hän oli katsein
ja sanoin kääntynyt Pelskin puoleen. Hän muisti kuinka hän oli häpeästä
punastunut, kun Pelski oli hänen läsnäollessaan saanut tietää, että
Schwarz oli sepän poika. Nyt hän häpesi silloista raukkamaisuuttansa.
Hän tunsi, että vaikka Schwarz ei nyt itse olisi muuta kuin seppä, hän
suostuisi mielihyvällä hänen vaimoksensa.

— Kuinka sydämeni lyökään, kuinka minä vapisen! En luullut häntä niin
rakastavani, — mumisi hän kuumeentapaisen liikutuksen vallassa.

Kohotettuaan katseensa, näki hän neitsyt Marian kuvan vuoteensa
yläpuolella, ja intohimoisen huumauksen valtaamana hän heittäytyi kuvan
eteen polvilleen.

— Pyhä äiti, —' huudahti hän ääneen, — jos jommankumman meistä täytyy
kärsiä tai kuolla, niin anna _minun_ olla uhrina, mutta salli hänen
tulla onnelliseksi!

Lähinnä seuraavina päivinä ei Augustinowicz näyttäytynyt. Pelski
sitävastoin kävi talossa entiseen tapaansa ja pyysi kolmantena päivänä,
aivan niinkuin Malinka oli ennustanut, julkisesti Marien kättä.
Nähtyään nuoren tytön rauhallisena ja hymyilevänä, tunnusti hän hänelle
suoraan tunteensa, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ollut vähäinen,
kun Marie selitti, ettei hän voi koskaan tulla hänen vaimokseen. —
Rakastan toista, — sanoi nuori tyttö.

Kun Pelski tiedusteli Marielta, kuka tuo toinen oli, sanoi hän sen
hänelle maailman rauhallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla ja
pyysi, niinkuin on tapana, hänen ystävyyttänsä. Mutta Pelski epäröi
tarttua hänelle tarjottuun käteen.

— Te olette liian paljon ottanut minulta ja tarjoatte minulle liian
vähän hyvitystä, rakas serkku, — sanoi hän yhä mielistellen. Olen
tavannut teissä elämäni koko onnen, eikä teidän ystävyytenne ole
minulle kylliksi.

Kun Pelski oli lähtenyt, ei Marie tuntenut kaipauksen jälkeäkään.
Hän antautui kokonaan rakkaudellensa ja hänellä oli ainoastaan yksi
vastustamaton halu, saada avata sydämensä jollekin myötätuntoiselle
sielulle. Kun hän huomasi Malinkan, joka istui puolihämärässä ikkunan
ääressä, juoksi hän hänen luoksensa ja laski äkkiä molemmat kätensä
hänen silmillensä.

— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.

— Niin, minä! — sanoi Marie.

Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä
syliin.

— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä
minua, eikö totta?

Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa
sisartansa.

— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen
löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi!
Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin
taas tänäänkin, eikö niin?

Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:

— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä
silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja
silloin minä jään taas aivan yksin.

— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.

— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta.
Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut
meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt,
säästääkseen sinut pelästykseltä.

— Ehkä hän ei ole tahtonut estää minua menemästä naimisiin Pelskin
kanssa?

— Entä Pelski?

— Tahdoin juuri puhua kanssasi siitä. Ajattele, hän pyysi minun kättäni.

— Ja sinä?

— Annoin hänelle rukkaset, Malinka. Vallitsi hetkisen hiljaisuus.

— Hän näytti pahastuneelta lähtiessään. Mutta saatoinko minä muuta
tehdä? Enhän minä kuitenkaan rakasta häntä!

— Kultaseni, kuinka oikein oletkaan tehnyt, kun olet seurannut sydämesi
ääntä. Ainoastaan Schwarzin kanssa tulet sinä onnelliseksi.

— Niin, niin...

— Tuskin on kuukausikaan kulunut, kun me tilaamme Marielle kauniin,
valkoisen puvun, ja paria päivää myöhemmin ei ole enää olemassa neiti
Marieta. Oi, kuinka onnelliseksi te tulette! Mahtanee olla ihanaa
omistaa mies, jota kaikki kunnioittavat!

— Kunnioittavatko häntä kaikki, tiedätkö sinä sen? — kysyi Marie,
valmiina yht'aikaa nauramaan että itkemään.

— Kunnioittavat. Herra Augustinowicz on kertonut minulle, että itse
professoritkin seurustelevat mielellään hänen kanssansa ja että hän on
niin rehellinen, vakava ja jalo.

Marie painoi päänsä Malinkan polvelle ja, katsoi häntä syvälle silmiin.
Ilta kului ja kuu nousi taivaalle. Äkkiä kuului ovikellonsoitto
eteisestä.

— Ehkä se on hän! — huudahti Marie.

Mutta "hän" se ei ollut, sillä tytöt kuulivat pian eteisestä
Augustinowiczin äänen.

— Marie, mene toiseen huoneeseen ja piiloudu, — sanoi Malinka nopeasti.
— Minä kerron, että sinä annoit Pelskille rukkaset ja pyysit hänen
ilmoittamaan siitä Schwarzille. Saat sitten kuulla, mitä hän minulle
vastaa.

Marie katosi ja Augustinowicz astui huoneeseen.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Niinkuin sanottu, ei Augustinowicz uskaltanut kertoa Schwarzille,
mitä Witzbergin luona oli tapahtunut. Hän oli suuresti erehtynyt
Marien suhteen. Huolimatta aateluudestaan ja huolimatta Pelskistä
tyttö rakasti Schwarzia, sillä tieto ylioppilaan sairaudesta näytti
vaikuttaneen häneen kerrassaan masentavasti. Augustinowicz häpesi nyt
epäluuloansa ja Malinkalle lausumiaan ilkeitä sanoja. Hän kunnioitti
Marieta enemmän kuin ketään naista tähän saakka, ja kun hän ei yhä
vieläkään uskaltanut ilmaista Schwarzille mitä oli tapahtunut, tuotti
tämä tilanne hänelle sanomatonta tuskaa. Eräänä päivänä huomasi
Schwarzikin hänen kärsivän ilmeensä ja kysyi:

— Mikä sinua vaivaa? Augustinowicz malttoi mielensä.

— Minuako? Ei yhtään mikään. Miksi minua sitten pitäisi jokin vaivata?

— Augustinowicz, sinä salaat minulta jotakin.

— Katsoppas vaan tuota, heti kuvittelee hän mielessään, että on kysymys
Mariesta! — huudahti toinen, rehahtaen äänekkääseen nauruun, joka
kuitenkin kajahti teennäiseltä. Hän herkesi kuitenkin heti nauramasta,
huomattuaan ystävänsä muuttuneet kasvonilmeet. Schwarzin syvälle
painuneet posket olivat käyneet entistä kalpeammiksi ja hänen silmänsä
leimusivat.

— No, olkoon menneeksi, kerron sinulle kaikki, — huudahti
Augustinowicz. — Ystäväni, sinä olet voittanut pelin. Paholainen minut
vieköön, ellet sinä ole suoriutunut voittajana! Hän rakastaa sinua.

Schwarz pyyhki vapisevalla kädellään hikeä otsaltaan.

— Entä Pelski? — kysyi hän kuivasti.

— Hän ei ole vielä tunnustanut!

— Tietääkö Marie kaikki mitä minulle on tapahtunut?

— Schwarz!

— Sano.

— Hän ei tiedä mitään, en ole sanonut hänelle mitään.

— Miksi et?

— Augustinowicz epäröi hetkisen.

— Kuule, ystävä, — sanoi hän viimein, — olen aina ajatellut, että sinun
olisi palattava jälleen hänen luoksensa.

Augustinowiczin viimeiset sanat osuivat suoraan Schwarzin sydämeen.
Palata Marien luo oli samaa kuin hyljätä Helene, tehdä hänet
kunniattomaksi, surmata hänet ja tuottaa itselleen sanomattomia
omantunnontuskia. Mutta Schwarzille itselleen se merkitsi onnen ja
elämän jälleen saavuttamista. Kokonainen maailma erilaisia ajatuksia
liikkui hänen aivoissaan, ja taistelu hänen sisällään kävi entistä
voimakkaammaksi.

Äkkiä nousi Schwarz jälleen seisomaan; hänen silmiensä loisto oli
sammunut ja syvä vako ilmestyi hänen otsalleen.

— Augustinowicz, — huudahti hän, — sinun on lähdettävä Witzbergien luo
ja kerrottava Marielle, että minä menen naimisiin, että minut vihitään
kolmen viikon kuluttua ja että en enää koskaan palaa hänen luoksensa,
en koskaan, kuuletko, en koskaan!

Augustinowicz otti hattunsa ja läksi. Malinka otti hänet vastaan ja
Marie, joka oli kätkeytynyt viereiseen huoneeseen, kuunteli heidän
keskusteluansa.

— Kuinka oikein teitte, kun tulitte! — huudahti Malinka
Augustinowiczille iloisesti, puristaen hänen kättänsä.

— Minulla on niin paljon, paljon kerrottavaa teille.

— Niin minullakin, — sanoi ylioppilas, — minulla on myöskin paljon
kerrottavaa teille. Ensiksikin saavun tänne lähetettynä.

— Schwarzinko lähettämänä?

— Niin, Schwarzin.

— Voiko hän paremmin?

— Hän on yhä vielä sairas... Entä Pelski, onko hän käynyt?

— On, ja juuri hänestä tahdon teille puhua.

— Minä kuuntelen, neiti Malinka.

— Hän on tänään pyytänyt Marien kättä.

— Ja Marie?

— Hän antoi rukkaset. Voi, herra Augustinowicz, hän rakastaa ainoastaan
herra Schwarzia ja tahtoo kuulua vain hänelle, tuo rakas, kelpo Marie.

Augustinowicz seisoi hetkisen äänettömänä, sitten hän sanoi verkkaan,
vapisevalla äänellä:

— Hän ei tule koskaan kuulumaan herra Schwarzille.

— Mitä te sanoitte?

— Schwarz on jo antanut sanansa, hän menee naimisiin.

Äkkiä avautui viereisen huoneen ovi ja Marie astui sisään. Hänen
kasvoillaan kuvastui loukattu ylpeys.

— Malinka! — huudahti hän, — minä pyydän, ei useampia kysymyksiä;
herra Augustinowicz on jo tehnyt tehtävänsä. Miksi antaisimme enempää
nöyryyttää itseämme ja kuuntelisimme häntä?

Näin sanottuaan tarttui Marie ystävättärensä käteen ja veti hänet
miltei väkisin huoneeseensa.

Augustinowicz katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätänsä ja sanoi
itsekseen:

— Hän on todellakin oikeassa, ymmärrän hänet. Mutta Schwarz on myöskin
oikeassa. Kuitenkin rauta on taottava silloin kuin se on kuuma.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi hän Pelskin asuntoon ja antoi nuorukaiselle
tiedon iskusta. — Todella kova onni vainoo häntä, — sanoi hän lopuksi.
Schwarz ei voinut menetellä toisin. Ettekö tekin ole samaa mieltä,
herra kreivi?

— Hän on toiminut parhaansa mukaan.

— Kuitenkin ihmettelen, mikä on saattanut teidät, hyvä herra, tulemaan
luokseni tuosta kaikesta kertomaan.

— Älkää siitä huolehtiko. Ainoastaan yksi kysymys vielä. Luuletteko,
että neiti Marie menetteli jalosti, torjuessaan teidän tarjouksenne?

— Sallikaa minun olla siihen vastaamatta.

— Jos niin tahdotte. Mutta olkaa huoleti, minulle on neiti Marie täysin
välinpitämätön. Tiedän vaan, että nyt, kun Schwarz on vetäytynyt
syrjään, on nuoren tytön tulevaisuus muodostuva hyvin synkäksi. Ja kun
te olette hänen serkkunsa, niin... minä valitan...

— Mitä te valitatte?

— Sitä, että te ette ole malttanut siirtää huomiseen kosimistanne.

Pelski käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa ja mumisi itsekseen
käsittämättömiä sanoja.

— Viimeinen pyyntö, hyvä herra, — virkkoi Augustinowicz; — toivon,
ett'ette mainitse kenellekään käynnistäni luonanne, varsinkaan
Witzbergeille.

— Älkää olko huolissanne.

— Sitä ainoastaan pyydän teiltä, en mitään muuta. Ja nyt, jääkää
hyvästi!



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Seuraavana päivänä sai kreivitär Marie kaksi kirjettä. Toinen oli
Pelskiltä, toinen Schwarzilta.

"Neitiseni", — kirjoitti Pelski, — "huoli, jota odottamaton
vastauksenne minulle tuotti, ei suonut minulle voimia lähemmin
ajatella, mitä Teille sanoin. Torjuin ystävyyden, jonka Te minulle
tarjositte, ja valitan sitä syvästi. Menemättä menettelynne syihin,
tahdon mainita, että huomaan Teidän seuranneen sydämenne ääntä.
Toivon, että säästyisitte pahoilta pettymyksiltä. Jos mies, jonka
Te olette itsellenne valinnut, rakastaa Teitä niinkuin minä olen
Teitä rakastanut, niin voin olla onnenne suhteen levollinen. Jumala
varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa hänestä tai syyttämästä häntä.
Minä pyydän, säilyttäkää kallis ystävyytenne minua kohtaan, se on
tästälähin oleva elämäni ainoa onni."

Samana päivänä vei Augustinowicz Schwarzin kirjeen Marielle, joka ei
kuitenkaan ensin aikonut sitä avata.

— Älkää kohdelko häntä noin, — sanoi Augustinowicz. — Voi olla, että
ystäväparkani juuri tällä hetkellä...

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä ja ainoastaan suurella vaivalla
hän saattoi jatkaa-.

— Veimme hänet viimeyönä sairaalaan.

Marie kävi kalmankalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä. Ainoastaan suurella
vaivalla hän saattoi säilyttää mielentasapainonsa, ja hänen koko
olemuksensa vapisi kuin haavanlehti. Koettipa hän kuinka paljon tahansa
vastustaa tunnettaan, niin hän ei voinut sille mitään, että hän rakasti
yhä Schwarzia.

Hän otti kirjeen Augustinowiczin kädestä ja luki seuraavaa.

"Hyvä neiti. Olen pakoitettu luopumaan kädestänne, mutta
kunnioitustanne en silti tahdo menettää. Lukekaa ja tuomitkaa. Muuan
kuoleva ystävä uskoi suojelukseeni erään naisen, jota hän rakasti
kärsivän sydämensä koko voimalla. Tuon rakkauden ryöstin minä häneltä
tahtomattani. Ystävän kuoleman jälkeen tutustuin lähemmin tuohon
naiseen ja kuvittelin rakastavani häntä. Onnettomuudeksi sanoin sen
hänelle, ja nyt, hyvä neiti, tapahtui se, minkä kai jo tiedätte.
Koetin kauan salata itseltäni intohimoista rakkauttani Teihin. Kuinka
minä olenkaan kärsinyt! Te antaisitte minulle kaikki anteeksi, jos
Te tietäisitte, kuinka paljon olen kärsinyt. Kun omatuntoni jälleen
havahtui ja kun vihdoinkin tuli hetki, jolloin minun oli tehtävä
päätös... niin, sanokaa itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin
vannonut kuolevalle ystävälle, olin antanut sanani naisparalle, ja
kaikki muu, paitsi sydämeni, pakoitti minua luopumaan Teistä. Antakaa
minulle anteeksi, jos voitte. Augustinowicz sanoo, että olen sairas...
todennäköisesti ajatukseni ovatkin sekaisin; veri polttaa suonissani
kuin tuli. Yksi seikka on minulle nyt kuitenkin selvempi kuin koskaan
ennen, nimittäin se, että rakastan Teitä, että rakastan Sinua,
taivaallinen olento, jumalallinen Marieni!"

Jokainen ylpeyden ja vihan väre hävisi Marien kasvoilta olemattomiin.

— Herra Augustinowicz, — virkkoi hän, — sanokaa ystävällenne, että hän
on menetellyt niinkuin hänen oli meneteltävä.

Augustinowicz heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

— Antakaa anteeksi minullekin, olen ollut epäoikeudenmukainen teitä
kohtaan, olen tuominnut teitä väärin; mutta enhän todellakaan tietänyt,
että maailmassa olisi olemassa sellainen enkeli kuin te.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Lähdettyään Witzbergien luota suuntasi Augustinowicz askeleensa suoraa
päätä sairaalaan, missä hän vietti koko yön.

Schwarz oli todellakin hyvin sairas. Hänen heikentyneeseen ruumiiseensa
oli tarttunut kuumetauti, joka sai pahan käänteen. Keskiyöllä
alkoi sairas hourailla; hän huitoi käsillään, huusi ja keskusteli
näkymättömien vastustajien kanssa sielun kuolemattomuudesta.
Ilmeisesti hän pelkäsi kuolemaa, sillä usein kuvastui syvä tuska hänen
kasvoillansa; toisinaan hän taas lauloi itsekseen iloisia lauluja;
sitten vaipui hän jälleen unelmiin ja soperteli vaivoin hajanaisia
sanoja.

Augustinowicz, jota edellisen päivän mielenliikutus oli syvästi
järkyttänyt, kuunteli näitä kohtauksia kauhistuneena. Hän laski
minuutteja päivännousuun ja katsahti loppumattomasti ikkunaan, joka
pysyi itsepintaisesti tummana. Yö oli ulkona musta kuin sysi ja kevyt
sade synnytti ikkunaruutua vasten lyödessään yksitoikkoista, surullista
melua tuossa pienessä huoneessa.

Pitkiin aikoihin, tuskinpa vuosikausiin ei Augustinowicz ollut ollut
niin synkällä mielellä kuin nyt. Kyynärpäillään polviin tukien ja
kasvot käsiin kätkettynä hän syvää tuskaa tuntien mietti viimeisten
päivien tapahtumia. Kohottaessaan päänsä oli hän usein näkevinään
kuoleman varjon ystävänsä kalvailla, laihtuneilla kasvoilla. Varmasti
oli tuo nuori, työteliäs ja toimelias mies pian jättävä tämän
maailman. Mahdollisesti kestäisi näytelmä vielä viikon päivät, ehkäpä
kuukaudenkin, mutta päätös oli kuitenkin oleva sama. Ja mitä sitten
tapahtuisi?

Augustinowicz oli koko yön vaipuneena synkkiin mietteisiinsä. Ikkunaan
ilmestyi jo harmahtava kajastus; päivä alkoi nousta. Augustinowicz
mietti vuoteessa istuen, kuinka hänen oli käyvä, jos hänen ainoa
ystävänsä, jota hän todella rakasti, vaipuisi hautaan. Huonetta
valaisevien kynttelien loimu oli vähitellen kadottanut punaisen
hohteensa; jo häipyivät esineiden varjot ja sairaanhoitajattarien
askeleet alkoivat kajahdella ympärillä. Kello kahdeksan aikaan saapui
lääkäri.

— Kuinka on potilaan laita? — kysyi hän.

— Huonosti, — vastasi Augustinowicz.

Lääkäri rypisti otsaansa, lähestyi vuodetta ja tunnusteli Schwarzin
valtasuonta.

— No, mitä arvelette? — kysyi Augustinowicz.

— Mitäkö arvelen? Asiat ovat huonosti, kovin huonosti.

Hän pudisteli päätänsä, kirjoitti lääkemääräyksen ja poistui.

Päivä kului verrattain rauhallisesti, mutta iltapäivällä huononi
potilaan tila; keskiyön aikaan hän oli kuolemaisillaan. Augustinowicz
itki kuin lapsi ja löi päätänsä seinään. Jälleen vietti hän koko yön
ystävänsä luona. Aamupuolella hän oli havaitsevinaan paranemisen
oireita, mutta, ikävä kyllä, pettyi, sillä kun lääkäri aamulla kohotti
potilaan peitettä, näkyi hänen rinnassaan valkoisia ja punaisia
pilkkuja, jotka ovat luonteenomaisia vaarallisimman lavantaudin
merkkejä. Jälkeen puolenpäivän saapui rouva Witzberg tiedustelemaan
potilaan tilaa, mutta Augustinowicz ei laskenut häntä potilaan
huoneeseen. Augustinowiczin vääntyneet kasvot pelästyttivät kovin tuota
kelpo naista.

— Onko hän kuollut? — kysyi hän.

— Ei, mutta hän kuolee, — vastasi Augustinowicz.

Hetkistä myöhemmin valmistautui sairaalan sielunpaimen antamaan
potilaalle viimeisen voitelun. Augustinowiczilla ei ollut voimia olla
läsnä tässä toimituksessa. Ensi kerran kahteen vuoteen läksi hän ulos
päämäärättömänä juoksemaan pitkin Kiowan katuja. Hänen täytyi saada
koota ajatuksensa ja hengittää raitista ilmaa. Hänestä tuntui aivan
kuin hänen järkensä olisi ollut menemässä sekaisin. Pari, kolme kertaa
kääntyi hän jälleen sairaalaa kohti, ja äkkiä hänet valtasi pelko, että
hän saapuisi liian myöhään; mutta sitten hän jälleen rauhoittui ja
jatkoi matkaansa. Äkkiä hän sai päähänpiston. Kävellessään siinä pitkin
katua, muisti hän, että Helene asui aivan läheisyydessä. — Minäpä menen
hänen luoksensa, — ajatteli hän, — otan hänet mukaani ja vien hänet
Schwarzin luo sanomaan viimeiset jäähyväiset. — Hetkistä myöhemmin
oli Helene polvillaan Schwarzin vuoteen ääressä. Hän piti kiinni
potilaan molemmista käsistä, nojasi päätänsä vuoteeseen ja nyyhkytti
epätoivoisena. Ja niin kului pitkä ja kauhistuttava yö, jolloin
Schwarzin elämä oli joka hetki hiuskarvan varassa.

Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen
potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa
ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan
unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin,
palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät
riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten
sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz
poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan,
ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin
hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili
hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi
ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.

Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen
läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt
häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien
vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan
tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin
vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä
palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja
taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen
päättäväisesti:

— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti
jakkaralle huoneen peränurkkaan.

Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi
koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta
havahtui kohta jälleen.

— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.

— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi
Helene.

Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä
Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan
vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset,
silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene
vapisi koko ruumiiltaan.

— Sääli minua... älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä.
— Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa
minutkin hengiltä!

Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi:

— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen
käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi,
oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.

Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.

       *       *       *       *       *

Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet
hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä.
Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat
hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään
ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.

Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista
loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi
jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset
kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas
nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen
katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.

Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää.
Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä
asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä
lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.

Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa.
Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen
vaatteille ja hiuksiin.

Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan
tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa.
Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat
vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli
hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari
kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän
yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei
tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.

Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta
riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla
kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden
levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi
aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto,
onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen,
synkkä, tähdetön yö.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Schwarzin tila parani päivä päivältä. Vielä ei saattanut sanoa, kauanko
toipuminen veisi aikaa, siksi heikko hän oli, mutta että hän toipuisi
taudista, siitä ei enää ollut epäilystä.

Augustinowicz teki voitavansa lyhentääksensä ystävänsä pitkiä
sairaudenhetkiä, kuitenkaan ei hän voinut parhaalla tahdollaankaan
saavuttaa entistä hilpeyttänsä. Viimeaikaiset kokemukset olivat
tehneet hänet vakavaksi, vaiteliaaksi ja miettiväiseksi. Mikään ei
enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, eivät ihmiset eivätkä asiat.
Sitten Schwarzin sairastumisen ei hän ollut käynyt kertaakaan
Witzbergien luona, ja kun rouva Witzberg oli tyttärineen käynyt
sairaalassa tiedustelemassa Schwarzin vointia, oli hän vaihtanut
tuskin sanaakaan suloisen Malinkan kanssa. Mutta vielä merkittävämmät
olivat ne muutokset, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat
tapahtuneet Schwarzissa ja hänen luonteessaan. Noustuaan tuon
kauhistuttavan kuukauden jälkeen vuoteestaan, oli hän kirjaimellisesti
muuttunut toiseksi ihmiseksi. Entisestä elinvoimasta, tarmosta ja
luonteenlujuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen liikkeensä
olivat hitaat ja puhe vaivaloista ja epävarmaa. Vaikka Augustinowicz
olisikin tahtonut lukea tämän tilan toipumisajan laskuun, niin täytyi
hänen kuitenkin panna merkille ystävässään tapahtunut, syvällekäypä
muutos, jota ei täydellinen parantuminenkaan voinut saada poistetuksi.
Ennen kaikkea huomasi hän ystävänsä koko olemuksessa eräänlaisen
välinpitämättömyyden ja masentuneisuuden, joka muodosti räikeän
vastakohdan hänen entisen reippautensa ja elämänhalunsa välille. Näytti
siltä kuin Schwarz olisi jälleen alkanut miettiä ja pohtia, kuitenkin
asettuen tässä suhteessa aivan toiselle näkökannalle kuin ennen.

Kaikki tunne näytti hänestä kokonaan kadonneen. Hänen henkensä oli
suurimmaksi osaksi saavuttanut takaisin entisen joustavuutensa, mutta
ei ollut enää olemassa mitään, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä.
Tuo miesparka oli ystävänsä silmissä surkea olento. Hän oli muuttunut
kaljupäiseksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet ja hänen
ennen niin tulisissa silmissään oli nyt sammunut katse. Levätessään
vuoteessaan tai istuessaan nojatuolissaan oli hän usein tuntimääriä
liikkumattomana ja tuijotti kattoon tai nukkui. Vieraskäynnit eivät
tuottaneet hänelle virkistystä, vaan väsymystä. Kaikki tämä huolestutti
kelpo Augustinowicziä mitä suurimmassa määrässä. Hän huomasi potilaan
ruumiillisten voimien palaavan melko nopeasti, kun sitävastoin
henkisessä tilassa saattoi tuskin huomata pienintäkään muutosta.
Ylioppilas huokasi, ajatellessaan millainen Schwarz oli ollut ennen,
ja hän teki kaikki minkä tehdä voi herättääksensä hänet, mutta kaikki
hänen ponnistelunsa raukesivat tyhjiin.

Eräänä päivänä Augustinowicz istui ystävänsä vuoteen jalkopäässä ja
luki ääneen "Kamelianaista". Schwarz lepäsi selällään ja tuijotti
tavallisuuden mukaan kattoon. Hänen ajatuksensa olivat muualla
tai sitten hän ei ajatellut mitään. Hetkisen kuluttua alkoi hänen
kasvoillaan näyttäytyä väsymyksen merkkejä. Augustinowicz keskeytti
lukemisensa.

— Sinä tahdot kai nukkua, ystäväni?

— En, mutta kirjasi ikävystyttää minua.

— Mutta se käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä. Sellaisten
naisten kohtalo...

— Mitä sellaiset naiset minua liikuttavat! Augustinowicz vaikeni.
Hetkistä myöhemmin kysyi Schwarz:

— Entä Helene, onko hän käynyt täällä?

— Kyllä, ystäväni, — vastasi Augustinowicz kauhean hämmästyksen
vallassa.

— Vai niin, entä nyt?

— Nyt... nyt... nyt hän on sairas... kovin sairas.

Schwarzin kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. — Mikä häntä sitten
vaivaa? — kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

— Hän... kuuntele, tahdon sanoa sinulle totuuden, mutta älä pelästy.

— Mitä sitten?

— Helene on kuollut... hän on hukkunut.

Tällä kertaa värähtelivät Schwarzin kasvot ja hän kohottautui
vuoteessaan.

— Vahingossa vaiko tahallisesti? — kysyi hän.

— Rauhoitu, ystäväni, tiedäthän, että sinä et saa kiihoittaa itseäsi.

— Kerron sinulle kaikki myöhemmin.

Schwarz antoi päänsä vaipua jälleen pielukselle, kääntyi seinään päin,
eikä sanonut enää sanaakaan.

Pari kolme päivää myöhemmin astui sairaanhoitajatar huoneeseen ja
ilmoitti Augustinowiczille, että muuan rouva Witzberg pyysi saada
puhutella häntä.

Augustinowicz läksi heti käytävään, missä tapasi vanhan rouvan.

— Mistä on kysymys? Onko joku taas sairastunut? — kysyi nuori mies.

— Ei, ei...

— Mitä sitten?

— Marie on matkustanut pois.

— Pois?

— Eilen illalla. Aioin tulla heti kertomaan asiasta teille, mutta
Malinka oli niin lohduton, ett'en voinut jättää häntä yksin.

— Mitä tuo matkustaminen merkitsee?

— Veisi liian paljon aikaa kertoa kaikki. Tehän tiedätte, että
kreivi Pelski kävi noin kuukausi sitten uudestaan pyytämässä Marien
kättä. Poikaparka on rakastunut häneen mielettömästi. Marie torjui
kuitenkin toistamiseen hänen tarjouksensa, selittäen ett'ei hän voi
mennä naimisiin ilman rakkautta. Tyttö parka! Kuinka hän onkaan
kärsinyt Schwarzin sairauden aikana. Mutta palatkaamme asiaan. Herra
Pelski, joka on todella kunnon mies, on hankkinut Marielle toimen
Odessassa. Ajatelkaa hämmästystäni, kun Marie saapui luokseni ja
ilmoitti kuukauden kuluttua matkustavansa; ja nyt, kun Schwarzkin on
jo parantunut, ei hän tahdo enää olla meidän vaivoinamme, vaan lähtee
itse ansaitsemaan leipänsä. Hän luulee olevansa meille vaivaksi! Mehän
olemme hänelle kiitollisuudenvelassa. Olisiko Malinka ilman häntä
oppinut kaikkea sitä minkä hän nyt tietää, olisiko hän oppinut yleisiä
seurustelutapoja? Ja hän oli meille niin rakas. Pidin häntä kuin omana
lapsenani.

Tuo kelpo rouva vuodatti katkeria kyyneleitä, ja Augustinowiczkin
oli vähällä purskahtaa itkuun nähdessään hänen epätoivonsa. Hetkisen
kuluttua hän virkkoi:

— Ei, ei, kunnioitettava rouva Witzberg, älkää moittiko Marieta.
Ymmärrän hänen tekonsa täydellisesti. Ottaessanne hänet luoksenne,
oli hän ainoastaan oikukas lapsi, joka kuvitteli, että hänen
kreivitärarvonsa avaisi hänelle ovet kaikkialle ja tuottaisi hänelle
arvonantoa ja kunnioitusta. Nyt hän ei kuitenkaan ole enää sama.

Rouva Witzberg keskeytti hänet ja kysyi:

— Olenko koskaan moittinut häntä?

— Siitähän ei ole kysymys. Tiedän kuinka vaikea teidän on erota
hänestä, ja minä valitan, että en aikaisemmin tietänyt hänen
päätöstänsä, sillä henkilöä, jonka kanssa Schwarz aikoi mennä
naimisiin, ei ole enää olemassa.

— Onko hän kuollut?

— On, hän on kuollut. Toisekseen ei Marien lähtö tuota Schwarzille
mitään pahoja seurauksia. Hän ei ole vielä suorittanut viimeistä
tutkintoansa; tällä hetkellä hänen on ajateltava ainoastaan
tohtoridiploomiansa, sillä ainoastaan siinä on hänen tulevaisuutensa
turva. Mutta kun hän on jälleen toipunut, kun hän on suorittanut
tutkintonsa ja saanut taatuksi itselleen varman taloudellisen pohjan,
silloin etsii hän jälleen Marien, olipa tämä sitten missä tahansa.
Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Niin, uskokaa minua, Marie on
menetellyt aivan oikein. Schwarz on entistä enemmän kunnioittava häntä.

Jäätyään yksin pudisti Augustinowicz päätänsä ja virkkoi itseksensä:

— Tyttö on kaksi kertaa torjunut Pelskin tarjouksen ja tahtoo tehdä
työtä ansaitakseen leipänsä. Schwarz, Schwarz, mitä merkitsee kaikki
maailman kärsimykset, kun viimein pääsee tuollaisen aarteen omistajaksi!

Sitten hän palasi jälleen sairaan luo.

— Mitä rouva Witzberg tahtoi? — kysyi Schwarz välinpitämättömällä
äänellä.

— Marie on matkustanut Odessaan, missä hän on saanut toimipaikan, —
vastasi Augustinowicz.

Schwarz sulki silmänsä, lepäsi hetkisen liikkumattomana ja mumisi
sitten itsekseen:

— Tyttö parka! Uusi elämä on käyvä hänelle perin raskaaksi.

Augustinowicz puri hampaansa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Viimein saattoi Schwarz jättää sairaalan, ja kuukautta myöhemmin hän
suoritti tohtoritutkintonsa. Augustinowicz oli suorittanut omansa
joku päivä aikaisemmin ja oli läsnä Schwarzin tutkinnossa. Eräänä
kauniina syysiltapäivänä olivat molemmat vastaleivotut tohtorit
ulkona kävelemässä ja päätyivät viimein kaupungin puistoon. Schwarzin
kasvoilla näkyi vielä sairauden jäljet, mutta hänen terveytensä edistyi
päivä päivältä. Augustinowicz oli tarttunut hänen kainaloonsa ja he
kulkivat verkkaan eteenpäin, keskustellen menneisyydestä.

— Istukaamme tälle penkille, — sanoi Augustinowicz. — Mikä ihana päivä;
on niin suloista saada lämmitellä itseänsä auringonpaisteessa.

He istuivat penkille, Augustinowicz otti mukavan asennon ja sanoi
hilpeällä äänellä:

— Niin, niin, ystäväni, jo kolme kuukautta sitten olisi meillä pitänyt
olla nämä tohtoridiploomit. Mutta nythän ne meillä ovat taskussamme.

— Niin, ja nyt meillä on syksy, — jatkoi Schwarz ja kohenteli kepillään
maassa viruvia kellastuneita lehtiä.

— Lehdet putoilevat puista ja linnut pakenevat etelään, — virkkoi
Augustinowicz, sitten hän osoitti erään puunlatvan yläpuolella
leijailevaa pääskysparvea ja jatkoi:

— No, eikö sinua haluta seurata noiden valon airueiden esimerkkiä?

— Kuinka niin?

— Etkö halua lähteä Mustanmeren rannalle, Odessaan?

Schwarz antoi päänsä vaipua alas, eikä vastannut pitkään aikaan mitään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, näkyi hänen kasvoillansa syvä epätoivo.

— Ystävä parkani, — mumisi hän, — minähän en enää rakasta häntä!

Saman päivän iltana sanoi Augustinowicz Schwarzille;

— Katsos, ystäväni, me tuhlaamme liian paljon voimia alituiseen
rakkaudentavoitteluun. Rakkaus pakenee kuitenkin luotamme kuin lintu,
ja meidän voimamme ovat turhaan kuluneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kunniansa vankina : Romaani ylioppilaselämästä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.