Title: Kiinan pyhä helmi : Erik Holmin, professori Almkvistin ja Wen Siang'in ihmeelliset seikkailut
Author: Hansen, Erik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kiinan pyhä helmi : Erik Holmin, professori Almkvistin ja Wen Siang'in ihmeelliset seikkailut" ***


KIINAN PYHÄ HELMI

Erik Holmin, professori Almkvistin ja Wen Siang'in
ihmeelliset seikkailut


Kirj.

ERIK HANSEN


Suomentanut

K. V. N. [Väinö Nyman]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Meren yli.

    Johdanto.
 1. Pohjois-Tanskalainen laiva.
 2. Professori Almkvist keksii uuden koti-ikävän.
 3. Avaraan maailmaan.
 4. Palvelijakoira.
 5. Professorin suurenmoinen ajatus.
 6. Pieni kiertomatka ja hirveä säikähdys.
 7. Wen Siang toisenlaisena.
 8. Valkoista ja keltaista..
 9. Musta helmi.

Toinen osa: Neljän meren valtakunta.

 1. Antaako perään? Ei kuunaan!
 2. Korkeitten vuorien yli.
 3. Purjehdus "Elämän-virralla".
 4. Mitä tapahtui keltaisen-kissan-virralla.
 5. Kymmenen sukukunnan kadulla.
 6. kalaperäisiä suunnitelmia ja koskematon vuode.
 7. Seikkailurikas yö.
 8. A-lu-li.
 9. Suuri asia, joka särkee pienen sydämen.
10. "Todellakin, jotakin mitätöntä".

Kolmas osa: Läpi yön.

 1. Elämän ja kuoleman uhalla aavoilla ulapoilla.
 2. Jäätaivaan alla.
 3. Menköönpä sitten syteen tai saveen.
 4. Langattomalla käskyllä.
 5. Tervehdys varjojen maasta.
 6. Jää aavikon kuningas.
 7. Pettymys.
 8. Kuoleman laaksossa.
 9. Yössä.

Neljäs osa: Sydän.

 1. Mitä Almkvist kertoi. Keltaiset aivot.
 2. Jäämeren vaikutelmia.
 3. Arnaluk.
 4. Kesä Tassinork'issa.
 5. "Umiarsuit".
 6. Raskas tunti ja onnellinen hetki.
 7. Omituinen vierailu.
 8. Kuang Tzu.
 9. Suurena päivänä.



ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI



JOHDANTO.


Kaksi vuotta ennenkuin seuraavilla sivuilla kerrotut tapaukset
alkoivat, sattui että eräs Pohjois-Tanskan lumitunturien välissä oleva
laakso, joka sijaitsee kymmenen penikulmaa pohjoisempana
grönlantilaisen kaupan viimeistä etuvartiaa, tuli muutaman seikkailun
tapahtumapaikaksi. Eräs Amager'in harjoituskentältä myrskyn irroittama
sotilasilmapallo putosi maahan muutamalle pohjoisen jäämeren
rantavuorelle. Pallon gondolissa oli pari köpenhaminalaista poikaa.
Tästä harvinaisesta tapauksesta ja sen lähimmistä seurauksista on ennen
kerrottu "Arnaluk, tarina Grönlannista" nimisessä kirjassa. Ja koska
tämä kirja on jonkunlainen alkunäytelmä siihen tapausten sarjaan, jonka
esittämiseksi esirippu nyt kohoaa, niin on "Arnaluk'in" sisällys
lyhykäisesti kerrottava.

Nuo tanskalaiset pojat: Erik ja Helge, jotka olivat tulleet
pohjois-Grönlantiin tuossa ryöstäytyneessä ilmapallossa, rakensivat
itselleen talviasunnon, jossa he aikoivat viettää napaseutujen yötä.
Epätoivoinen asemansa selviää heille kumminkin pian ja juuri kun he
alkavat epäillä pelastuksensa mahdollisuutta, pelastikin heidät itse
jouluiltana grönlantilaisen kaupan viimeinen etuvartia Sören Nordstrand
Tassinork'ista. Sitten kerrotaan elämää ja tapauksia Tassinork'issa
jatkuvan talvipimeän aikana, auringon palaamista ja lyhyttä kesää. Erik
ja Nordstrandin ottotyttö, jolla on valkoiset vanhemmat, mutta
grönlantilainen nimi, Arnaluk, rupesivat pitämään paljon toisistansa,
kuinka paljon, selviää heille vasta jäähyväishetkellä.

Myöhemmin kesällä saapuu grönlantilais-höyrylaiva "Hans Egede" ja pojat
matkustavat siinä kotiinsa. Nordstrand ja Arnaluk tulisivat ehkä
perässä ensi vuonna.

Laivassa tutustuu Erik erääseen ranskalaiseen tiede- ja
sanomalehtimieheen, Duroc'iin, joka pian kiintyy nuorukaiseen ja hänen
seikkailuihinsa ja heti kotiin tultuaan tulee Erikin vanhempain luokse,
ostaakseen sanomalehdelleen Erikin kertomuksen tuosta kummallisesta
Grönlannin matkasta. Vaikka onkin kysymys suuresta rahamäärästä, ei
Erik hyväksy tarjousta, vaan heittää valmiin käsikirjoituksen tuleen.
Sillä satumaisen kauniista "Pohjois-Tanskasta" saadut vaikutelmat ovat
niin yhdistyneet hänen äsken syntyneeseen rakkauteensa Arnaluk'iin,
pieneen ja rakkaaseen Arnaluk'iin, kullankeltaisine hiuksineen ja
hentoine jäsenineen, ettei Erik voi niitä myydä, sillä ne ovat hänelle
siksi arvokkaita. Hänen ylpeydentunteensa on kehittynyt ja hienostunut
seurustellessaan kirkas- ja puhdassilmäisen pohjois-tanskalaistytön
kanssa.

Tassinork'ista lähtiessä lupaa Erik Nordstrand'ille, että hän kunnialla
suorittaa ylioppilastutkintonsa ennen kuin he ensi vuonna tapaavat
Köpenhaminassa.

Tämä tapaaminen on nyt hyvin likellä ja esirippu kohoaa ensimmäiseen
näytökseen.



ENSIMMÄINEN OSA

MEREN YLI



1.

PÖHJOIS-TANSKALAINEN LAIVA.


Erik Holm laskeutuu latinakoulun portaita. Raskas ovi sulkeutuu hänen
takanaan. Hän pysähtyy hetkeksi ja hengittää syvään. Taivas on sininen.
Kuinka maailma onkaan avara ja kaunis ja kuinka ihanaa onkaan elää! Hän
on yhdeksäntoistavuotias. Raitis ilma täyttää hänen keuhkonsa ja ilo
pulppuaa hänen mielessään, niinkuin kristallikirkas lähde, joka
keväällä lorisee lumen alla lintulaaksossa. Nyt on hän suorittanut sen,
mitä hän lupasi Nordstrand'ille. Hän on ylioppilas.

Nyt uskaltaa hän lähestyä Arnaluk'ia. Hän tuntee hänen pienen ja
lämpöisen kätensä omassaan ja hän näkee... ei kaupungin komeita
muureja... vaan Tassinork'in kevään ja Arnaluk'in, pienen
grönlantilaistytön, joka vilkuttaa viimeisiä jäähyväisiään. Ja lyhyessä
ajassa liukuu tuo kaikki hänen sielunsa silmien ohitse: Tuo omituinen
Grönlannin-matka kuolemantalvineen Toivon laaksossa, pelastus ja sitä
seuraavat päivät Tassinork'issa, tuossa Pohjois-Tanskan pohjoisimmassa
siirtolassa, jossa Nordstrand teki hänestä miehen ja jossa Arnaluk
asui... Arnaluk, joka pian saapuisi.

Erik menee. Kaikki ne ajatukset, jotka hän oli tutkintoa valmistaessaan
pakottanut syrjään, tulvivat nyt hänen mieleensä, niinkuin vuolas virta
jäänlähdön hetkellä. Hän ei tiedä muusta mitään. Hän ei näe vastaan
tulevia, eikä tiedä mihinkä hän menee, hän on kaukana poissa
katukäytävältä, jota hän kulkee. Niin kaukana kuin tähtinen napayö on
Köpenhaminan rantapuistikosta.

Mutta hän saapuu kumminkin vihdoin rantapuistikkoon. Hän kiiruhtaa
portaita ylös. Hän seisahtuu hetkeksi hengähtämään ja hiljentämään
sydämensä kiivaita lyöntejä messinkisen nimikilven eteen, johon on
kirjoitettu:

        Christian Holm.
        Tukkukauppias.

Sitten hän soittaa. Sisältä kuuluu kiivaita askeleita, ovi avataan ja
siinä seisovat he molemmat, isä ja äiti ja heidän edessään heidän
kunnon poikansa, puettuna hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin,
suoraan tulleena tutkinnosta.

Heidän ei tarvitse kysyä, hän aivan säteilee voitosta. He vievät hänet
saliin, missä päivällispöytä on juhlallisesti katettu kukkineen ja
ruusu-seppeleineen Erikin paikan ympärillä.

Mutta Helge kysyy. Hän tulee oikein hyökkäämällä ja huutaa:

"Kuinka kävi Erik? Minkä arvosanan sait... minkä sait?"

Ja Erik kääntyy veljeensä päin ja vastaa: "Sain kiitettävän."

       *       *       *       *       *

"Hans Egede" purjehtii vapaasatamaan.

Erik, hänen isänsä ja Helge seisovat aallonmurtajalla ja katsovat miten
grönlantilaishöyrylaiva laskee laituriin. Mutta toteutuukohan uni
kahdesta vartalosta, Nordstrand'in korkeasta ja voimakkaasta,
Arnaluk'in hennosta ja sirosta, joitten piti näkyä laivan keulasta jo
paljon ennemmin kuin "Hans Egede" oli ennättänyt satamaankaan?
Ei! Siellä ei ole ketään! Ei ketään muita, paitsi muutamia
välinpitämättömiä laivamiehiä ja joitakuita outoja ihmisiä, jotka
käsillään varjostavat silmiään syyskuun auringolta katsellessaan maan
sydämeen, tuohon liian suureen kaupunkiin. Erikkiä värisyttää. Laiva
kiinnitetään laituriin.

Matkustajat tulevat maihin toinen toisensa perään. Ystävät ja
sukulaiset ottavat heidät vastaan kädenpuristuksilla, suuteloilla,
riemulla ja "tervetuloa" toivottamalla, Mutta ei vieläkään ketään
Nordstrand'ia, eikä ketään... mutta tuollahan tulee kapteeni Sommer.

"Tervetuloa", sanoo tukkukauppias Holm, "tervetuloa pitkältä
matkaltanne... toivon matkanne onnistuneen hyvin ja onnettomuuksitta."

"Mainiosti, mainiosti, ei minkäänlaista vahinkoa ole tapahtunut. —
Mutta kas vain, täällähän ovat rakkaat ystäväni ja matkustajani viime
vuodelta. Ylioppilas jo, luulen! Oikein, nuori ystäväni! Se ilahduttaa
minua. Niin, pieni osa tuossa ylioppilaslyyryssä on minullakin. Sinä...
suokaa anteeksi, te, pitikin minun sanoa, sen muistan nyt."

Kapteeni Sommer keskeyttää äkisti hyväntahtoisesti puhetulvansa. Nyt hän
vasta huomaa, ettei Erik kuule eikä näe häntä. Hänen katseensa on
vieläkin kiinnitetty suureen laivaan, josta ei kukaan enää tule maihin.

Sommer koskettaa herra Holm'ia käsivarteen ja viittaa Erikkiin päin.
"Katsokaa!" sanoo hän.

Ja silloin he molemmat ymmärtävät. Muuten huomaa sen liiankin
selvästi Erikin kalpeista kasvoista ja omituisesti lasimaisista ja
kyynelettömistä silmistä.

"Sitä en tiennyt", sanoo kapteeni hiljaa, "en aavistanut ollenkaan,
että olimme niin syvällä vedellä." Hän keskeyttää hetkeksi, mutta
jatkaa sitten: "Ei, he eivät ole mukana. Emme päässeetkään aivan
Tassinork'iin asti tänä vuonna. Nordstrand'in ja nuoren neidin piti
matkustaa reellä Upernivik'iin ja siellä nousta luoksemme laivaan. Reki
kyllä tulikin, mutta siinä olikin vain meidän yhteinen ystävämme
Pinguit, jolla oli kirje teille. Nordstrand kertoi, etteivät hän eikä
hänen tyttärensä voineetkaan matkustaa tänä vuonna, sillä — niin, se
on pitkä juttu, mutta kaikk on kai kerrottuna tuossa kirjeessä, joka on
osoitettu teille... olkaa niin hyvä. Ja ehkä tulen käymään luonanne jo
huomenna."

Sommer hyvästelee ja menee. Tukkukauppias Holm laskee kätensä poikansa
olkapäälle.

"Tule Erik! Kuuletko mitä sanon? Tässä on kirje Nordstrand'ilta, ja
siitä saamme tietää, miksi hän ei oi tullut mukaan. Tule, otamme
auton."

Pari minuuttia myöhemmin ovat he jo kotona. Nordstrand'in kirje onkin
hyvin lyhyt. Se on kirjoitettu suuressa kiireessä vähää ennen
Pinguit'in lähtöä koiravaljakolla Upernivik'iin.

                                                Tassinork'issa...

    Rakas Tukkukauppias Holm.

    Oli tarkoitus, että tyttäreni ja minä palaisimme Köpenhaminaan tänä
    vuonna ja olimme jo laittaneet kaikki valmiiksi, kun sattui eräs
    onnettomuus, joka teki kotimatkamme mahdottomaksi tänä vuonna ja
    ehkä ainiaaksi. Ollessani matkoilla oli tänne muutamia päiviä
    sitten tullut eräs laiva, jonka nimikilvessä Pinguit'in ilmoituksen
    mukaan oli "Kukunor", ja otaksun hänen kertomuksestansa päättäen
    sen olleen jonkun rikkaan miehen huvipurren. Laivasta tuli väkeä
    käymään maissa. Tullessani kotiin oli kaikki tapahtunut jo pari
    päivää sitten ja laiva oli silmänkantamattomissa. Kaivattiin kohta
    valaanpyytäjää ja Arnaluk'ia. Mitä oli tapahtunut? Onnettomuusko,
    rikosko vai vahinko? En tiedä. Ehkä on kysymyksessä tavallinen
    laiton ja rikollinen teko, tahi voihan se olla jonkun rikkaan
    miehen huonoa pilaa. Mutta voihan sekin olla mahdollista, että he
    parhaassa tarkoituksessa olivat kutsuneet heidät juhlaan laivalle
    ja sen kestäessä olivat jäät äkkiä alkaneetkin näyttää uhkaavilta
    ja pakottaneet heidät heti matkustamaan, heidän ennättämättä viedä
    vieraita maihin. En tiedä, enkä voi vielä oikein koota ajatuksiani.
    Pinguit lähtee nyt viemään tätä kirjettä Upernivik'iin ja minä
    lahden kotiini, renkineni ja pyssyineni hakemaan Kukunoria, jonka
    toivon Jumalan avulla saavuttavani, ennen kuin se pääsee pois
    jäistä. Muuten... Mutta nyt, voikaa hyvin!

                                              Sören Nordstrand.



2.

PROFESSORI ALMKVIST KEKSII UUDEN KOTI-IKÄVÄN.


Professori Almkvist istuskelee tuolla kaukana Jyllland'issa Gårdbo'n
kartanossa ystäviensä ja matkatoveriensa seurassa. He ovat olleet
kaikki mukana tuolla suurenmoisella retkellä Transbajkal'in erämaitten
kätkettyihin kolkkiin. Tilanomistaja Darell on kyllä nykyisin
Pariisissa, mutta Gårdbo'ssa asuvat luutnantti Olov Harold ja hänen
pieni vaimonsa Tanja, syntyisin Botscharow. Professori Almkvist on
vielä tuo sama kärttyinen, itsepäinen, äksy ja mukaantumaton, mutta
kumminkin hyväsydäminen professori kuin silloinkin, jolloin he Olov'in
kanssa yhdessä nousivat noille valkoisille lumihuipuille ja ratkaisivat
kätketyn maan arvoituksen. Hän käyttää yhä vielä tuota samaa punaista
peruukkiaan ja pitää silmälasiansa aivan viimeisellä nenännipukalla.
"Pieni rouva Tanja", sanoo hän katsoessaan niitten ylitse, "pieni rouva
Tanja, minulla on ikävä. On kyllä epäkohteliasta sanoa niin teidän
seurassanne, mutt; se on totta. Minun täytyy tunnustaa, etten ole
milloinkaan huomannut vastanaineissa mitään mielenkiintoista mutta olen
voinut sen nyt sietää, koska te molemmat olette hoivailleet minua
kaikella mahdollisella tavalla. Mutta totta puhuen, minulla on kuin
onkin hirveä koti-ikävä."

"Rakas professori..."

"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin
ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin
alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa
taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla
vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat..."

"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille
kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani... mutta
puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on
täällä Gårdbo'ssa?"

"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni
rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että
teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta... no niin..." Professori on
noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi
lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa
niitä puhdistaa.

"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet
vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko
elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme
asti. Silloin pääsin tasapainoon."

"Vai niin", sanoo Olov, "vai tasapainoon."

"Hyi Olov!" Rouva Tanja katsahtaa mieheensä tuimasti.

"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen
itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli
saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin
loppui kaikki."

"Mutta muistot, professori, nuo rakkaat ja ylevät muistot!"

"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin
vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin
niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa... matkustaa hakemaan uusia
maita... tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen
olkoon... suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja... tarkoitan, on myöhä...
hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä
olen puhunut."

Ja pieni tiedemies on poissa.

"Niin, hän on oikeassa", sanoo Olov suudellen pientä vaimoaan, "on jo
todellakin myöhäistä. Meidän on mentävä nukkumaan. Mutta kuule, miten
myrsky ulvoo savupiipuissa tänä yönä. Niin kummallisella äänellä, vai
mitä Tanja? Joka kerralla, kun kuulen tuon äänen, ajattelen sitä
talviyötä, jolloin päätimme suuren matkamme ja jolloin tapasin sinut.
Luulen että tuulen samalla kertaa valittava ja houkutteleva, mutta
omituisesti yksitoikkoinen ääni ratkaisi asian ja sai meidät
matkustamaan."

He ovat suuressa kirjastossa. Myrsky lennättää silloin tällöin puoliksi
palaneesta takkavalkeasta joukon säkeniä. Olov Harold vaimoineen
unhottaa myöhäisen hetken, myrskyn laulun viedessä heidät kauas, kauas
pois Tanjan summattoman suureen kotimaahan, missä lumi tuiskuaa
äärettömillä aroilla ja avaroissa jääkylmissä erämaissa.

Mutta tunnelma katkeaa yhdellä tempaisulla. Hetkessä matkustavat heidän
sielunsa tuhansia peninkulmia Tanjan kotimaasta takaisin hyvin
suojattuun jyllantilaiseen herraskartanoon. Käytävän ovi aukenee
rymisten, kylmä viima tunkeutuu sisään ja kaukaiset ovet narisevat
saranoillaan tuulessa.

Professorihan se vain onkin! Hän on syössyt huoneeseen ja jättänyt
innoissaan kaikki ovet sulkematta, viimeisenkin. Hän pysähtyy
kynnykselle, seisoen siinä liehuva sanomalehti kädessään, ja vasta
syntynyt ajatus säteilevissä silmissään.

"Eläköön! Huudan niinkuin huusin tuona yönä kuoleman kamarissa
Kultaisen joen maassa. Olen keksinyt sen!"

Ja pieni professori istuutuu takan edessä olevaan nojatuoliin ja
puhdistaa silmälasinsa. Tanja sulkee oven ja peittää sen paksulla
oviverholla. Kirjasto on taasen rauhaisa ja suojattu nurkka.

"Kuulkaa nyt!" Almkvistin käsi vapisee niin, että sanomalehti ratisee,
"kuulkaa nyt, mitä luen tästä lehdestä."

'Herra Erik Holm, jonka nimi on varmaan lukijoille tuttu hänen
seikkailurikkaasta matkastaan ilmapallo Mars'illa Grönlantiin, on näinä
päivinä suorittanut ylioppilastutkintonsa. Herra Holm'in iloa ovat
kumminkin katkeroittaneet viimeisen grönlantilaishöyrylaivan Hans
Egede'n samoihin aikoihin tuomat tiedot. Näyttää siltä kuin
Tassinork'in siirtolassa olisi sattunut surullinen tapaus.
Uutisasukkaan poissa ollessa oli eräs vieras höyrylaiva tullut sinne ja
vienyt muassaan muutamia eskimoita ja uutisasukkaan kuusitoistavuotisen
tyttären Arnaluk'in. Onko Nordstrand onnistunut, hän valmistautui nim.
tämän lyhyen tiedonannon lähetettyään heti ajamaan takaa kadonnutta
Iaivaa, vapauttamaan poisviedyt tai toteamaan, olisiko joku
onnettomuus mahdollisesti sattunut, emme luullaksemme saa tietää,
ennenkuin tulevana vuonna.' Mutta kuulkaa nyt jatkoa:

'New-York'ista sähkötetään: Tuo tunnettu yltiöpäinen intialainen
miljoonainomistaja Rokka on tänään huvipurrellaan Kukunor'illa saapunut
täkäläiseen ulkcsatamaan. Kerrotaan huvipurren olleen aina Smith'in
salmessa asti ja saaneen kovasti kamppailla päästäkseen jäistä.
Kukunor, jonka miehistöstä ei kukaan ole päässyt maihin, purjehtii
huomenna Intiaan.'

"Mieltäkiinnittävää, vai?"

"Kyllä, rakas professori, se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta, en
ymmärrä, miten nämä uutiset ovat voineet noin järkyttää mieltänne?"

Almkvist katsoo silmälasiensa ylitse. "Mutta ihmislapsi, etkö ymmärrä?
Kukunorhan on sama laiva, joka vei matkassaan Nordstrand'in tyttären.
Joku höyrylaivahan se oli, joka teki ryöstön ja nyt tulee tämä
suoraan rikoksen tapahtumapaikalta. Ei niitä niin vaan vilise
miljoonainomistajain huvipursia tuolla ikuisessa jäässä."

"No niin, jos edellytetään, että kaikki on niin... niin mitä... suokaa
anteeksi... mitä se teitä oikeastaan liikuttaa?"

"Oo sinä hemmoiteltu, joka lepäät laakereillasi! Capua'ssa... tietysti
se liikuttaa minua, koska se on vastannut kysymykseeni: Mihin! Ryövärin
jälkeen! Meidän on pelastettava Arnaluk!"

"Meidänkö...?"

"Meidänpä tietysti. Minun ja vastaleivotun ylioppilas Erik Holm'in. Hän
palaa tietysti ikävästä päästä matkaan. Ja miehet, joilla on tulta
sielussaan, ne ne tekevätkin ihmeitä!"



3.

AVARAAN MAAILMAAN.


"Rakas poikani", sanoo rouva Holm laskiessaan kätensä Erikin
olkapäälle, "otat asian aivan liian vakavalta kannalta. Eihän ole
ollenkaan varmaa, että Arnaluk todellakin on laivassa. Ja jos on
tapahtunutkin sellaista, niin onhan Nordstrand voinut jo aikoja sitten
hänet vapauttaa. Kaikissa tapauksissa on meidän odotettava seuraavaa
laivaa. Saatpahan nähdä, että saamme hyviä uutisia ensi kesänä. Sinun
täytyy olla mies Erik... eihän se ole sinun syysi... kuuletko Erik?"

Mutta Erik ei kuule mitään. Hän ei edes huomaa äitinsä kättä
olkapäällään. Hän on näinä päivinä ollut aivan epätoivoissaan. Pettymys
ja tieto omasta voimattomuudestaan ovat lamauttaneet hänet. Ja nyt
istuu hän vain tuijottaen suoraan eteensä, tunteissa ja ajatuksissa,
joista hän ei saa selvää. Eräs ajatus häntä enimmän painaa: "Arnaluk on
hädässä, enkä voi panna henkeäni alttiiksi pelastaakseni hänet."

"Erik, kuuletko... etkö kuule... minä, äitisi, tahdon puhella
kanssasi..."

Mutta Erik ei vastaa vielä. Hän ajattelee yhäkin samaa: "Arnaluk
hädässä... vieraassa laivassa... ja missä laivassa...! erotettuna
isästään ja kodistaan, erotettuna Tanskasta tuhansin peninkulmin jäätä,
lunta ja merta... tahi myös... Ah Jumalani!"

Erik nousee äkisti. "Äiti", sanoo hän kiivaasti ja kääntyy suoraan
häneen, "äiti, et saa suuttua minuun, mutta en ole kuullut ollenkaan,
mitä olet sanonut. En tiedä, mikä minua oikein vaivaa. Olen aivan
kadottanut tasapainoni. Mutta ethän liene suruissasi sen vuoksi... että
minun on matkustettava? Sillä minun täytyy! Ajattelin heti saatuani
Nordstrand'in kirjeen, että minun on matkustettava ja pelastettava
Arnaluk, olipa hän sitten missä tahansa."

"Erik, koeta nyt ensin rauhoittua. Tämä on liikanaista. Eihän sinulla
ole aavistustakaan mistä hakisit. Ja sitäpaitsi, maksaahan sellainen
matka paljon rahaa.. Sinähän et huolinut niistä, joita tarjottiin, nyt
se on liian myöhäistä. Kenen puoleen aiot kääntyä. — Tiedäthän, ettei
isä voi..."

"Onhan minulla Duroc. Hän lupasi auttaa minua, jos vain jolloinkin
tarvitsen ystävän apua. Nyt käännyn hänen puoleensa."

Rouva Holm'ia värisyttää ajatus rakkaan poikansa lähtemisestä uudestaan
kovaan maailmaan ja etenkin saa ajatus jäästä ja napayön pakkasista
hänen sydämensä verta vuotamaan.

"Duroc", sanoo hän, "on kai jo aikoja sitten unhoittanut sinut. Ja
sitäpaitsi on hän kaukana poissa, toisella puolella maapalloa,
Tonkin'issa. Menee kuusi viikkoa ennenkuin kirje tulee sinne ja
ennättää saada vastauksen. — — — Mitä tahdot, Anni?"

Talon vanha palvelijatar seisoo kynnyksellä kiireissään saadakseen
sanoa asiansa.

"Rouvan täytyy kaikella muotoa tulla... siellä on joku tuolla ulkona,
eräs matkapukuun puettu herra käsilaukkuineen. Hän tahtoo
välttämättömästi tavata ylioppilasta heti!"

"Äh", sanoo Erik harmistuneena, "eikö minua voida jättää rauhaan?
Sanokaa, etten ole kotona... en tahdo puhella hänen kanssaan. Käskekää
hänen tulla huomenna uudestaan."

"Mutta huomenna on myöhemmin ja silloin se on liian myöhäistä!" Nämä
sanat sanotaan kuivalla, vähän tankuttavalla äänellä ovelta. Erik
kääntyy ja silmäilee pariin silmälaseja, joitten takaa kiiluu kiirettä
ja toimintahalua ilmaiseva silmäpari. Silmälasit ovat eräällä nenällä
ja nenän omistaja on pieni, tanakka, punatukkainen ja vilkasliikkeinen
herra.

"Ei, katsokaa nuori ystäväni, asia ei siedä tunninkaan viivykkiä.
Nimeni on muuten professori Almkvist..."

"Ah, suokaa anteeksi, eikö professori tahdo istuutua?"

"Kiitän teitä, mutta puhun paremmin seisoallani. Kuunnelkaa nyt: Olen
siis Almkvist ja muistatte ehkä nimeni tuosta suuresta matkasta
Kultaisen joen maahan. Tassinork'in tapauksia käsittelevästä
sanomalehtiuutisesta sain päähänpiston tulla luoksenne, koska otaksuin,
että oli tärkeätä teille mihin hintaan tahansa saada käsiinne se mies,
joka on päällikkönä Kukunor'issa, ja sitten tietysti vapauttaa tuo
nuori tyttö. En kai ole erehtynyt tässä kohdassa?"

"Ette, herra professori, puhuin siitä juuri äitini kanssa, kun te...
niin odottamatta... tulitte sisään."

"Vai niin, vai niin, sehän mainiota! Olen kauan aikaa ikävöinyt päästä
matkustamaan taasen... avaraan maailmaan, mutta minulla ei ollut mitään
päämäärää. Nyt minulla on ja sain sen sattumalta syntyneestä
päähänpistosta. Sanoin sattumalta, mutta se on väärin, koska ei mitään
sattumaa ole olemassa. Ja nyt kysyn teiltä nuorimies: Lyöttäydymmekö
yhteen? Lupaammeko toisillemme, että matkustamme maat ja meret ristiin
rastiin siksi, kunnes löydämme Kukunor'in? Tässä on käteni... Oi-joi
ihminen! (Erik on innoissaan puristanut professorin kättä, niin että
kävi kipeästi.) Ah, teillähän on jättiläisvoimat, nuorimies, ja niitä
me ehkä vielä tarvitsemmekin. Mutta ensinnäkin, tehän suostutte?"

"Kyllä ja milloin matkustamme? Kuinka monta päivää voimme käyttää
valmistuksiin?"

Professori katsoo silmälasiensa ylitse. "Päivää, monta päivää, oletteko
hullu, ihminen? Meillä ei ole aikaa kokonaista tuntiakaan.
Neljänkymmenen viiden minuutin kuluttua lähtee Gedserin pikajuna ja
meidän on ehdittävä siihen."

Professori on oikeassa, he eivät todellakaan saa kadottaa
minuuttiakaan, jos tahtovat saavuttaa Intiaan menevän höyrylaivan
"Kaiser Franz Josepfun", joka kulkee Triestistä Suez'in kanavan ja
Punaisen meren kautta suoraan Bombay'hin.

Bombay, Intian pääkaupunki! Tukkukauppias Holm, joka on saapunut
rouvansa käskystä ja jolle tilanne heti on selitetty, seisoo kuin
puusta pudonneena. Bombay... mitä maailmassa heillä on tekemistä
Bombay'ssa?

"Tämä asiakirja", sanoo Almkvist ja vetää esille erään sähkösanoman,
"on selittävä kaikki."

    'Kukunor lähti täältä Eurooppaan, matkalla Suez'in kautta
    Bombay'hin. Ei kukaan laivaväestä ole ollut maissa.'

"Minusta on aivan selvää, että eskimot ja neiti Nordstrand ovat
Kukunor-laivassa. Koska laivaväki olisi voinut levittää tietoja siitä,
niin sentähden ei heistä päästetty ketään maihin."

"Mutta miksi purjehtii Kukunor Intiaan?"

"Huvipurren omistaja on itämaalainen, en ole onnistunut saamaan hänestä
muuta tietoa. Mutta teen tästä sen johtopäätöksen, että hän aikoo viedä
saalinsa varmaan talteen Intiaan. Sentähden on aivan välttämätöntä,
että ehdimme Bombay'hin ennen Kukunor'ia."

"Ja luuletteko ehtivänne?"

"Kyllä, laskujeni mukaan pitäisi Franz Joseph'in saapua Bombay'hin noin
neljäntoista tahi viidentoista päivän kuluttua, jota vastoin Kukunor ei
voi saapua sinne ennenkuin päivää tahi paria myöhemmin. Mutta hyvä
rouva ja hyvät herrat, aika kuluu ja meillä ei ole enää kuin
kaksikymmentäyksi minuuttia aikaa — sentähden hyvästi ja näkemiin."

"Erik!"

"Äiti!"

Käden puristus isälle, viimeinen katsahdus huoneeseen — ja matka on
alkanut. Askel on otettu kodista avaraan maailmaan, joka on ahdas
typerille, mutta ihmeellinen sille, joka on nuori saavuttamaan
päämääränsä tahdonvoimallaan.



4.

PALVELIJAKOIRA.


Pikajuna syöksyy eteenpäin kiiltävillä kiskoilla, jotka jatkuvat
Itävallan eteläisten vuorien välissä. Tunturien rinteet kaikuvat
pyörien räminästä. On aikainen aamu. Aurinko nousee taivaanrannalla ja
muuttaa alppien lumihuiput purppuranpunaisiksi.

Erik ei liikahdakaan vaunun ikkunasta. Taulu, joka leviää pohjoisessa
ja etelässä, idässä ja lännessä ja syvällä heidän alapuolellaan, valtaa
hänet kokonaan. Tällä matkalla ovat kaikki nähtävät uusia hänelle, joka
ei milloinkaan ole ollut etelämpänä Tanskaa.

Kiireellinen hyvästijättö kodille ja isänmaalle huimasi vielä hänen
päätään. Pysähtymättä on rautahepo kuljettanut heitä Saksan tasankojen,
Böhmin vuorien, kaupunkien ja maalaiskylien halki, yli välkkyvien
virtojen ja läpi rämisevien tunnelien heidän ensimmäiseen
pysähdyspaikkaansa. Adrianmeren siniset laineet välkähtelevät
lounaassa. Tunnin kuluttua ovat he Triest'issä.

"Katsokaa", sanoo Erik ja viitatessaan eteenpäin vaunun ikkunasta
laskee hän toisen kätensä professorin olkapäälle, "meri, tuo
jumalallinen meri!"

"Niin, meri!" vastaa Almkvist ja varjostaa kädellään silmiään
auringolta, joka kimaltelee hopeansinisessä meressä. "Meri ja Franz
Joseph... kotimme kolmen viikon aikana. Mahtanemmekohan ehtiä ajoissa
perille!"

He voivat nyt nähdä sataman, jossa olevista monista laivoista helposti
erottaa tuon suuren Intiaan menevän höyrylaivan. Sen lähtöhetki näyttää
olevan hyvin likellä, koska piipuista tupruaa paksuja savupilviä.
Professori polkee jalkaansa kärsimättömänä.

Juna on tuskin ehtinyt pysähtyä Triest'in asemalle, kun Almkvist jo
syöksyy sillalle ja rupeaa tinkimään kaupunginpalvelijain ja
autonkuljettajain kanssa. Kuitenkin haaskaantuu puoli tuntia, ennen
kuin kaikki on kunnossa ja vasta viimeisessä hetkessä he saapuvatkin
laivaan, hän, tuo kiihoittunut pieni professori ja hänen tyyni
toverinsa, tuo nuori tanskalainen ylioppilas, jonka tutkintokalpeat
kasvot jo vähän punoittavat.

Pari minuuttia myöhemmin liukuu jättiläislaiva aallonmurtajan ja
majakan ohitse, satamassa olevien mastojen huippujen keinuessa sen
vanavedessä. Valtamerilaivan kävelykannella vilisee matkustajia; ne
huiskuttavat hyvästiä Itävallan keisarikruunun helmelle, Triest'ille,
joka amfiteatterin lailla ympäröi Adrianmeren pohjukkaa.

Franz Joseph kulkee hyvää vauhtia ja kaupungin katot ja niitten takana
siintävät vuoret ovat jo melkoisesti pienentyneet. Ja kun Almkvist
myöhemmin tulee kojustaan, johon hän väliaikaisesti on sovittanut
matka-arkkuja ja vaatteita, on kaksoisvaltakunta sulautunut muutamiksi
sinisiksi vuorenhuipuiksi, jotka melkein katoavat hämärään. On ilta.
Meri aaltoilee. Almkvist rupeaa voimaan pahoin ja menee nukkumaan.
Mutta tullessaan seuraavan päivän iltana kannelle on hän jälleen
entisellään. Hän hakee itselleen varjoisan paikan aurinkosuojuksen
alta.

"Nyt, rakas Erik, voimme olla levollisia. Parina viikkona ei meillä,
ole muuta työtä kuin koettaa saada olomme laivassa niin mukavaksi kuin
mahdollista. Aion kuluttaa ensimmäisen osan tästä mieluisesta ajasta
tutkimalla viime viikkojen sanomalehtiä. En ole lukenut ainoatakaan
niistä sen jälkeen kuin lähdin Gårdbo'sta."

Ja professori sukeltaa kiiltävine silmälasineen suureen
sanomalehtipinkkaan, jonka hän on ottanut mukaansa.

Sillä aikaa kävelee Erik edestakaisin kannella, mutta pysähtyy äkkiä
kuullessaan pikku professorin kiljaisevan ja kysyy:

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Tapahtunutko! Ei mitään ole tapahtunut, paitsi että nämä sanomalehdet
pilaavat kaikki edellytyksemme. Lokalanzeiger'issa on pitkä,
Köpenhaminasta lähetetty sähkösanoma, jossa kerrotaan, että tuo
tunnettu professori Almkvist, joka ratkaisi kultaisen maan arvoituksen,
on nyt matkustanut Intiaan hakemaan erästä Kukunor-nimistä laivaa, joka
on ryöstänyt j.n.e. Siinä on myös mainittu sekin, että matkustan Franz
Joseph'issa. — Tuostahan voi tulla jo ihan hulluksi. Nyt lukevat sen
tietysti kaikki tässä laivassa ja hälinä on valmis. Sähkösanoma on
siinä Neue Freie Presse numerossa, joka tuotiin laivaan yhtäaikaa kuin
mekin. Nyt tulevat kaikki koko loppumatkan töllistelemään meitä kuin
mitäkin sirkuseläintä. Sehän on erittäin hauskaa!"

"Mutta emmekö voisi koettaa saada numeroa käsiimme ja hävittää sitä? Se
ehkä pelastaisi meidät vielä."

Professorin silmälasit liukuvat aivan nenännipukalle asti.

"Sanoitpa jotakin, nuori ystäväni — kyllä kai se voi olla mahdollista.
Koetan ainakin vielä — ehkäpä se ei ole liian myöhäistä."

Ja toimekas oppinut rientää matkaansa.

Mutta viimeistä numeroa ei löydetä. Kiinalainen palvelija pahoittelee
kovasti... se on kai joutunut hukkaan jollakin tavalla... "herra
professori Almkvist."

"Almkvist! Kuinka tiedätte, että nimi on Almkvist?"

"Matkustajaluettelosta, teidän korkeutenne, ja matkatavaroista."

"Ahaa!"

Almkvist kiiruhtaa kannelle, joka nyt on melkein tyhjä. Erik on
kadonnut. Etsittyään kauan, löytää hän matkatoverinsa aivan laivan
keulasta. Siellä seisoo tuo nuorimies syventyneenä katselemaan
ääretöntä ja kimaltelevaa merta.

Professori lyöpi häntä olkapäälle.

"Katso taaksesi Erik, koska vielä voit sen nähdä... se on Eurooppa,
joka juuri katoaa taivaanrannan taakse... viimeinen välähdys vanhaa
maailmaa, joka on ollut ja mennyt."

Mutta Erik ei käänny. Hän viittaa eteenpäin:

"Ei, katsokaa mieluummin tuonne, siellä vilahtelee uusi, jonne olemme
matkalla."

"Suokaa anteeksi", kuulevat he samalla sanottavan pehmeällä,
miellyttävällä äänellä ja moitteettomalla englannin kielellä, "suokaa
anteeksi hyvät herrat, mutta minut on lähetetty ilmoittamaan
päivällisen jo olevan valmiina."

"Ahaa", huudahtaa Almkvist, "tuo kiinalainen!"

Ja todellakin, siitä ei voi erehtyä, eräs Taivaanvaltakunnan poikahan
se on. Erik näkee edessään hienopiirteisillä, vaaleilla kasvoilla ja
uneksivilla, nerokkailla silmillä varustetun nuorenmiehen. Otsapuoli on
ajeltu ja niskaa koristaa musta ja kiiltävä hiuspuska, joka riippuu
pitkin selkää tummansinisen silkkipaidan päällä.

Almkvist, joka on hyvin nälissään, on jo menossa, mutta Erik jääpi
vielä hetkeksi paikoillensa. Hän katsoo kiinalaisen tummiin ja
raskasmielisiin silmiin. Ja seuraten äkkinäistä päähänpistoa ja
jonkinlaista vastustamatonta myötätuntoisuuden tunnetta ojentaa hän
kätensä kiinalaiselle palvelijalle.

"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle nimenne?" kysyy hän.

"Olen teidän korkeutenne vähäpätöisin palvelija. Minun mitätön ja
tyhjänpäiväinen nimeni on Wen Siang."

"Tuletko?"

"Kyllä", vastaa Erik ja seuraa professoria upeaan ruokasaliin. Mutta
koko päivällisen ajan on hän hajamielinen ja vastaa päin seiniä hänelle
tehtyihin kysymyksiin. Hän ei saa mielestään tuota keltaisen
rodun edustajaa, kiinalaista, jonka lempeät silmät loistavat
marmorinvalkeista kasvoista.



5.

PROFESSORIN SUURENMOINEN AJATUS.


Merimatkaan Suez'in kautta Bombay'hin menee aikataulun mukaan
seitsemäntoista päivää. Kolme niistä on jo kulunut ja Erik on jo
ennättänyt tottua omituiseen elämään laivassa. Heillä ei ole muuta
tekemistä kuin nukkua, syödä, polttaa tupakkaa, pelata ja keskustella.

Meri on kuin vaaleanviheriä rauhallinen kenttä. Näkyy tuskin
värettäkään, paitsi niitä, joita laiva itse synnyttää. Vasta illalla
auringon sammuessa mereen tuolla äärettömän kaukana, muutamien
punaisten pilvenhattaroiden takana, rupeaa vähän tuulemaan ja meri
kohoilee pieninä aaltoina. Tuhannet tähdet tuikkivat pian taivaalla ja
ennenkuin osaa aavistaakaan näkyy niitten keskellä kuun pyöreä,
hopeanhohtava kehrä, joka lähettää loistavat sädekimppunsa
välkähtelevinä ilmaan ja aaltojen harjoille. Eräs laivamies soittaa
harmonikkaa kokkapuolessa. Raskasmielisiä, höyrykoneen säestämiä,
suruisia säveleitä.

On myöhä ja useimmat matkustajista ovat jo aikoja sitten menneet
nukkumaan, ainoastaan Almkvist ja Erik istuvat vielä eräässä nurkassa,
johon kuunvalo ei voi tunkeutua.

"Matkamme voipi", sanoo Almkvist, "parhaimmassa tapauksessa
mahdollisesti loppua jo Bombay'hin. Jos emme ole myöhästyneet, niin
tulemme ensiksi ja Kohinor putoaa suoraan syliimme. Meidän on koetettava
pelastaa ystävämme vieraitten avutta... suunnitelmani mukaan, jonka jo
ennen olen sinulle selostanut. Noin kuukauden tahi parin kuluttua
voimme taas olla Köpenhaminassa yhdessä Kukunor'ista pelastuneiden
kanssa. Sitten matkustamme oikein todella."

"Matkustammeko... sitten kuin olemme löytäneet...? Poistummeko
Tanskasta taasen? Ette suinkaan voine tällaista tarkoittaa, professori
Almkvist?"

Vaikka he istuvat varjossa, eikä ole mitään katseltavaa, niin puhdistaa
professori kumminkin silmälasinsa oikein perinpohjin.

"Kyllä", vastaa hän, "sellainen on juuri tarkoitukseni. Ja me
matkustamme samaa tietä takaisin taasen Bombay'hin ja sieltä kauemmaksi
koilliseen. Voimme matkustaa pohjoista rataa pitkin Jabopur'in ja
Benares'in kautta Bramaputra'lle ja tunkeutua tuota pyhää virtaa myöten
Tibet'iin."

"Tibet'iinkö jonne eivät vielä kutkaan muut valkoiset miehet, paitsi
Prchevalskij ja Hedin, ole astunut jalallaankaan?"

"Kyllä, englantilaiset olivat siellä vuonna 1904, jolloin ne ajoivat
itse Dalai Laman pois Llassa'sta, mutta jos katsot kartasta, niin näet
Llassa'n olevan aivan tämän äärettömän maan laidassa. — Mutta jossakin
muutamia satoja peninkulmia pohjoisempana, Kohi-nor-vuoriston
jättiläiskorkuisten huippujen juurella olevassa erakkoluostarissa on
'Viisaitten kivi', josta eivät lännen sivistysnousukkaat osaa
uneksiakaan."

Professori korjaa silmälasiaan ja tuijottaa kannelle, joka loistaa
valkoisena kuunvalossa.

"Katsopas Erik, sinähän olet lukenut kertomuksen Kultaisen joen maasta
ja tunnet siis suuren, kummallisen keksintöni: lämmön synnyttäjän.
Mutta nyt olen jo melkein saanut valmiiksi toisenkin keksinnön, jolla
on paljon suurempi vaikutus. Olet ensimmäinen, jolle sen kerron.
Lähtökohtani on, että ihmisen tahto, kun se käyttää aivoja välineenään
ilmaistakseen olemassaoloaan, ymmärräthän, synnyttää aivoissa
jonkinlaisia aineellisia sähköilmiöitä. Tätä sähkövirtaa, joka silloin
syntyy, olen kutsunut A-säteiksi. Ne toimivat muutamien säännöllisten
luonnonlakien tapaan, ja olen huomannut, että ne paljon seuraavat
samoja sääntöjä kuin valoilmiöt. Mikä voi silloin estää koneellisesti
joutumasta näitä A-säteitä keinotekoisesti tehtyihin aivoihin, johonkin
ulkopuolelle sitä paikkaa, jossa ajatustyö on ne synnyttänyt? Toisin
sanoen, luulen olevan mahdollista sähköteitse lukea ihmisen
ajatuksia... esim. valokuvata ne tahi aivanpa toistaa ne elävinä
kuvina. Luulen voivani keksiä jonkun keinon, jolla voin näyttää ihmisen
ajatukset sillä hetkellä kuin ne syntyvät. Älä luule, että liioittelen
tahi hulluttelen, kun sanon sinulle, että jo kerran olin likellä
päämäärääni ja minulta puuttui enää vain muutamia, vaikkakin tärkeitä
renkaita keksinnöstäni, joka on todistava tämän ihmeen. Nämä renkaat,
rakas Erik, onnistumme ehkä löytämään tuosta oudosta ja kummallisesta
Himalaja'n takaisesta maasta, johon vuosituhansien tiedot ja sivistys
ovat kertyneet. On enemmän taivaan ja maan välillä ja noitten vuorien
takana, kuin mitä valkoiset ihmiset milloinkaan uneksivatkaan."

"Professori, teidän ajatuksenne on pyörryttävä. Pidättekö siis
mahdollisena valokuvaamalla toistaa kaikki nuo tuhannet ja vaihtelevat
mielikuvat, joita ihmisen ajatuskyky ja mielikuvitus kehittää
sielujemme silmien eteen?"

"Kyllä!" Innoissaan nousee Almkvist seisomaan ja alkaa puhua
esitelmä-äänellä. "Hyvät herrat... ja ymmärrätkö, minkälaisen maailman
mullistuksen tämä erikoinen keksintö tulee saamaan aikaan, jos se
toteutuu? Voitko käsittää sitä laajaa ja suuriarvoista valistusta, jota
se tulee kehittämään ihmissieluissa, jos se saadaan jollakin
Edinson'imaisella koneella päivittäiseen käytäntöön? Ja minkälaisia
edistymisiä taiteessa ja kirjallisuudessa! Maalari voipi vangita
kauniin ja haihtuvan väriunelmansa; runoilija saa teokseensa kaiken sen
raikkaan alkuperäisyyden. Ja vielä enemmän, ajatukset eivät olisi enää
tullivapaita, teeskentelijä ei voisi enää saada luottamusta osakseen,
jokainen likainen ajatus joutuisi päivänvaloon, ja niin tulisi
jokaiselle kunnianasiaksi sivistää ajatuselämäänsä ja pitää se erillään
kaikesta likaisesta, koska sitä ei enää voisi peittää ulkokultaisella
naamalla ja valepuheilla. Sisällinen, todellinen ihminen tulisi
kysymykseen, sillä jokaista, joka pyrkisi yhteiskunnan kukkuloille,
voitaisiin tutkia ja todeta, minkälainen hän todellisuudessa on."

Almkvist on puhuessaan mukaantunut haluunsa olla liikkeellä ja
käyskentelee edestakaisin kuun valaisemalla kannella. Innoissaan hän ei
huomaa tulleensa liian likelle kävelykannelle vievien jyrkkien
rappusien reunaa. Hän kompastuu ja lankeaa nenälleen. Erikiltä pääsee
huuto. Näyttää siltä kuin professori syöksyisi alas, tekisi ilmamatkan,
josta olisi taittuneet niskat seurauksena. Mutta samassa hetkessä
rientää varjosta esiin eräs mies, tarttuu Almkvist'in takkiin ja
riuhtaisee hänet niin voimakkaasti takaisin, että professori istua
mötkähtää kannelle... ja näkee tuhansia tähtiä.

"Suokaa anteeksi", sanoo samalla lempeä ääni, "pyydän teidän
korkeuttanne suomaan anteeksi palvelijakoiralle, mutta se oli
välttämätöntä voidakseni pelastaa teidän korkeutenne hengen."

Ennenkuin Erik ennättää paikalle on pelastaja poissa. Hän on astunut
takaisin varjoon ja kadonnut yhtä äänettömästi ja salaperäisesti kuin
tulikin.

Almkvist nousee vaivaloisesti ja nilkuttaa penkille istumaan.

"Sehän oli tuo kiinalainen"... sanoo hän, "sinun kiinalaisesi? Mistä
hän ilmestyi? Ja mihin hän meni? Hän on varmaan vakoillut meitä ja
kuunnellut... tuo roisto."

"Rakas professori", sanoo Erik hiljaa, mutta vähän vihaisesti, "eiköhän
joku toinen nimitys olisi sopivampi? Hänhän pelasti kumminkin henkesi!"



6.

PIENI KIERTOMATKA JA HIRVEÄ SÄIKÄHDYS.


Huolimatta suuresta ylellisyydestä, jota muuten on tuhlattukin Franz
Josephiin, on tilavuus tanskalaisten matkatoverien hytissä hyvin
rajoitettu ja vaikka ikkuna onkin raollaan, muuttuu ilma aamupuoleen
raskaaksi ja ummehtuneeksi ahtaitten seinämien sisällä. Sekä professori
että Erik ovat sentähden oikeita aamulintuja tällä merimatkalla. Tänään
sitä vastoin on jo myöhäinen aamupäivä ennenkuin he heräävät.
Professori venyttelee itseään ja haukottelee.

"Ah, onko professori hereillään...? Olen maannut hiljaa kuin rotta,
etten herättäisi teitä... yön harha-askeleen... jälkeen."

"Vai niin, mutta muuten voin sanoa sinulle, etten ole ollenkaan
tyytyväinen tuohon kiinalaiseen. Hän hiiviskelee ympärillämme melko
epäilyttävällä tavalla. Palvelija! Mitä hän meiltä oikeastaan tahtoo?
Minä puolestani inhoan kissoja ja kiinalaisia. Eivät kummatkaan rupea
vieraitten kanssa tekemisiin, enemmän kuin he itse tahtovat. He eivät
ole niin uskollisia kuin koirat. He ovat ylpeitä!"

"Eikö sellainen pidäkin olla? Tunnustan pitäväni kissoista juuri
sentähden, että ne eivät ole — koiramaisia."

Almkvist on sillä aikaa ryöminyt kojustaan.

"Nyt on meidän noustava, hyvä herra!"

On todellakin jo aika. Aurinko on korkealla taivaalla. He ovat
nukkuneet ainakin parin aterian sivu.

On todellakin jo aika. Aurinko on korkealla taigalla. He ovat nukkuneet
ainakin parin aterian sivu ja se harmittaa professoria vähäsen, sillä
vaikka hän jokapäiväisessä elämässään onkin jotenkin säästäväinen, niin
ei hän tässä tapauksessa tahtoisi missään nimessä lahjoittaa
ravintoloitsijalle mitään.

"Mutta mitä maailmassa onkaan tapahtunut Franz Josephille, sehän ei
liiku paikaltaan!" huudahtaa professori astuessaan kannelle. "Rakas
Erik, olemme nukkuneet tärkeän hetken, Afrikaan tulomme. Tämä on kai
Port Said!"

Ja professori on oikeassa. Heidän nukkuessaan valtamerilaiva on
ankkuroinut Suez'in kanavan suuhun ja jääpi sinne kuudeksi tunniksi.
Kaikki haluavat tehdä pienen kiertomatkan satamakaupungissa. Ainoa,
joka ei halua mukaan, on eräs nuori katolilainen pappi Pierre Legrand,
joka on matkalla Kiinaan katolilaisen lähetyksen palvelukseen.

"Jos tahdotte seurata neuvoani", sanoo hän, — "mutta luultavasti sitä
ei tahdota, sillä saadessaan valita, tehdäkö tyhmyyksiä, vai ei,
valitsee enemmistö edellisen ja jääpi laivaan, antaen Port Said'in olla
siellä, missä se on. Kaupunki ei nyt todellakaan ole vierailun
arvoinen. Siellä ei totta puhuen ole muuta kuin kapakoita, pelihuoneita
ja kaikenlaisten ihmispaheiden ja rikoksien tyyssijoja. Ei mihinkään
paikkaan koko maapallolla ole synti ja kurjuus niin keskittynyt kuin
Port Said'iin. Ilmakin siinä kaupungissa on saastutettu kaikella sillä
pahalla, jota se sisältää."

Almkvist tahtoi kumminkin käydä muutamassa konsulinvirastossa ja Erik
seurasi häntä. Pierre Legrand pudistaa arveluttavasti päätään
katsoessaan nuoren tanskalaisen jälkeen, jonka kanssa hän oli
keskustellut muutamia kertoja. Erikin avonaiset, nuoret kasvot ovat
miellyttäneet tätä paavin kirkon palvelijaa, joka niinkuin useat hänen
virkatovereistaan on ihmistuntija. Hänen ennustuksensa toteutuu. Erik
on todellakin joutunut pulaan. Hyvästit, jotka Eurooppa hänelle jätti,
sillä Port Said on Euroopan ja koko kristikunnan haiseva lantatunkio,
ovat hyvin kovakouraiset. Kun Almkvist palaa laivaan pitkien
keskustelujen jälkeen englantilaisessa ja ranskalaisessa
konsulinvirastossa, kyselee hän turhaan nuorta matkatoveriaan.

"Mitä onkaan tapahtunut?" kysyy hän Pierre Legrand'ilta; "jätin hänet
englantilaiseen konsulinvirastoon. Sillä aikaa kuin puhuin ja sähkötin,
halusi hän katsella vähän kaupunkia, tätä hirveän rumaa ja puutonta
kaupunkia. Siihen ei hänellä menisi tuntia enempää aikaa. Nyt on jo
kulunut kolme tuntia ja hän ei ole vieläkään näyttäytynyt. Olen
todellakin hyvin levoton."

"Niin, ja syystä", vastasi pappi. "Menkäämme heti maihin ja pyytäkäämme
poliisin apua. Näittekö autonkuljettajan? Se on ollut luultavasti oikea
roisto, joka on luullut nuorta muukalaista hyväksi saaliiksi."

"Ahaa, tyhmäin petkuttaja!"

"Niin, synnillä on monta nimeä. Mutta kiirehtikäämme!"

He eivät todellakaan saa menettää ollenkaan aikaa. Viimeistään kahden
tunnin kuluttua lähtee laiva ja se ei odota. Siis pian poliisipäällikön
luo!

Mutta samassa hetkessä kuin Almkvist aikoo astua portailta laiturille,
tarttuu Pierre Legrand häntä käsivarteen.

"Ei, pysähtykää, varokaa itseänne, höyryruisku ja palosotilaat!"

Port Said'illa, joka on kokonaan rakennettu puusta, on tietysti
ensiluokkainen palokunta, ja eräs sen höyryruiskuista näkyy syöksyvän
esiin.

"Mutta sehän pysähtyy suoraan laivan porraslavan edustalle. Onkohan tuli
päässyt irti Franz Joseph'illa?"

Palosotilaat hyppäävät laiturille ja nostavat erään taakan vaunusta —
erään ihmisen. He kantavat hänet välissään tuohon kelluvaan hotelliin.
Se on Erik. Hänen kasvonsa ovat päässä olevasta haavasta juosseen
jähmettyneen veren peitossa. Vaatteensa on katulian tahraamat ja
silmänsä suljetut. Hän on tunnotonna.

Mitä on tapahtunut?

"Emme todellakaan tiedä", vastaa palosotilaitten päällikkö.
"Palopuhelin kutsui meidät, mutta tullessamme paikalle ei siellä ollut
tulen alkuakaan, vaan sen sijaan tämä nuori mies... reikä päässään,
ryöstettynä, tainnoksissa. Mutta kaikista kummallisinta on, että hänen
rintaansa oli kiinnitetty eräs paperipalanen... niin, tässä sen
näette."

Ja palosotilas näyttää lappua, johon on englanninkielellä kirjoitettu:

    "Tämä mies on matkustajana höyrylaivassa Franz Joseph, joka on
    Lesseps-laiturissa ja jatkaa matkaa kanavan läpi klo 7 i.p."

"Ah!" sanoo Pierre Legrand, "saanko minä katsoa paperipalasta...
niin... aivan niinkuin luulinkin, tämä on Franz Josephin ruokalistoja."

"Silloin on kai roisto löytänyt sen hänen taskustaan ja päättänyt
siitä, että hän on täältä."

"Niin, voihan sekin olla mahdollista."

Mutta myöhemmin, kun Erik on kannettu hyttiinsä, Almkvist ja Legrand
valvovat hänen luonaan, sanoo pappi:

"Tuo juttu ruokalistasta ei olekaan niin yksinkertainen kuin näytte
luulevan. Näittekö päivänmäärää?"

"Päivänmäärääkö?"

"Niin... Listat painetaan laivassa joka päivä, ja tämä lista on
päivätty tänä päivänä. Se on klo 6:ksi valmistetun päivällisen
ruokalista."

"No niin, mutta mitä se todistaa?"

"Yksinkertaisesti sitä, että korttia ei ole löydetty Erikin taskusta,
vaan joku laivassa olevista on kiinnittänyt sen häneen, joku kyökki-
tai tarjoiluhenkilökunnasta."

"Ahaa", vastaa Almkvist, joka äkkiä huomaa jotakin, "kiinalainen!"



7.

WEN SIAN& TOISENLAISENA.


Franz Joseph on onnellisesti päässyt Suez'in kanavan neulansilmästä,
käärmemäisestä palasesta Katkeraanjärveen, joka on puolimatkassa
kanavan päätepisteitten Suez'in ja Port Said'in välissä. Almkvist ja
Pierre Legrand seisovat kannella.

"Jumalalle kiitos", sanoo Legrand, "että se meni niinkuin meni. Nuori
matkatoverimmehan on jo pian terve ja hyvissä voimissa. Hän on aivan
_all right_ ennenkuin olemme Suez'issa."

"Mutta tätä", vastaa Almkvist ja viittaa merelle päin, "ei hän
kumminkaan saa nähdä, ja se on vahinko."

Professori on oikeassa, heidän edessään leviävä panorama on todellakin
hyvin kaunis. Afrikan sinisenvihreän iltataivaan alla, jonka rannalla
vielä muudan purppurajuova kertoo laskeutuneesta auringosta ja jonka
ijankaikkisessa ja hiljaisessa korkeudessa Islam'in vertauskuva,
kultainen kuunkehrä kaartaa hopean välkkyvien, juuri syttyvien
taivaankynttilöiden keskellä, leviää heidän edessään järvi, jossa
kuvastuu alituisesti liikkuvia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä
valoja — satojen höyrylaivain lyhdyistä. Ja tähän värimosaiikkiin
heittävät sähkövalonheittäjät leveitä valkoisia sädekimppujaan.

Seuraavana päivänä sivuuttaa Franz Joseph Suez'in poikkeamatta maihin
ja kyntää pian täydellä vauhdilla Punaisen meren aaltoja. On polttavan
kuuma. Matkustajat torkkuvat auringonverhon alla. Erik on nyt toipunut
Port Said'issa saamastaan vammasta ja kertoo Pierre Legrand'ille
kokemuksistaan tuossa riettaassa satamakaupungissa. Oli tapahtunut,
että auton tullessa erääseen ahtaaseen ja viskyltä haisevaan kujaan,
kuljettaja pysähdytti sen ja selitti jonkun renkaista olevan
vahingoittuneen. Herra menettelisi viisaimmin, jos korjauksen aikana
levähtäisi ja nauttisi virvokkeita tuolla pienessä kahvilassa, jonka
eteen auto "sattumalta" oli pysähtynyt. Erik oli tuskin ennättänyt
ovesta sisään, kun häntä jo kohdeltiin odotettuna saaliina — kalana,
joka oli mennyt verkkoon. Ennen kuin hän tiesikään, oli hänet
ympäröity, työnnetty seinää vastaan, ryöstetty ja koska hän oli tehnyt
kovaa vastarintaa, oli häntä lyöty tuolilla päähän. Kuitenkin onnistui
hänen verta vuotavana ja pyörryksissä tunkeutua joukon läpi kadulle,
mutta auto oli kadonnut. Verenvuodon heikontamana vaipui hän siihen ja
meni tainnoksiin. Sitten ei hän muista mitään, ennenkuin heräsi
kojussaan Franz Josephissa.

"Niinkuin näette", sanoo Pierre Legrand Almkvist'ille, "otaksumiseni
pitää paikkansa. Nyt saamme nähdä, olitteko oikeassa. Meidän on
kuulusteltava tuota kummallista kiinalaista, joka on pukeutunut
palvelijaksi ja esiintyy sitäpaitsi nyt pelastavana enkelinä. Minä
kutsun heti..."

Mutta Erik asettuu hänen tiellensä. "Suokaa anteeksi arvoisa isä, mutta
en halua minkäänlaista keskustelua tässä asiassa. Jos meidän nyt on
välttämättä kajottava tähän asiaan, niin olen itse henkilökohtaisesti
puhuva Wen Siang'in kanssa."

"Wen Siang'in? Kuka on Wen Siang?"

"Hänestähän juuri puhuitte, tuosta kiinalaisesta palvelijasta... mutta
kas, tuollahan hän onkin!" Ja Erik kutsuu: "Wen Siang!"

"Tulen!" Kiinalainen on juuri tarjoillut teetä muutamalle naiselle ja
tulee nyt suoraan kannen poikki salonkia kohti. Erik kiiruhtaa häntä
vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "luullaan, että sinä pelastit minut Port
Said'issa, seurasit minua ensin, kutsuit sitten apua ja kiinnitit lapun
rintaani. Sano, onko asia niin, että voin kiittää sinua."

Wen Siang'in kasvot ilmaisevat teeskentelemätöntä kummastusta.

"Pyydän anteeksi, että sellainen koira kuin minä uskallan vastustaa
teidän korkeuttanne, mutta siinä on varmaan joku erehdys. En käynyt
ollenkaan maissa Port Said'issa." Wen Siang sanoo tämän niin kovasti,
että kuunteleva pappi voi ne erottaa, mutta sen jälkeen kumartaessaan
niin syvään, ettei kukaan voi nähdä hänen kasvojaan, sanoo hän
kiivaasti ja hillitysti:

"Olkaa, niinkuin uskoisitte puheeni... Kerron teill kaikki... täällä
kannella yöllä... kun kaikki nukkuvat. En salaa teiltä mitään." Kovasti
lisää hän:

"Onko teidän korkeudellanne muuta käskettävää?"

"Ei, saat mennä!"

Wen Siang kumartaa uudestaan ja kiiruhtaa pois.

Mutta Erik palaa Pierre Legrand'in luokse. "Kuten kuulitte, olemme
erehtyneet. Wen Siang ei käynyt maissakaan koko Port Said'issa."

Pierre Legrand katsoo kiinalaisen silkkipuseroa, joka juuri katoaa
salongin oven taakse. "Rakas nuori ystäväni", sanoo hän, "koska teidän
holhottinne, herra Wen Siang sanoo sen, niin on se tietysti totta!
Mutta neuvon teitä kaikissa tapauksissa — niin suokaa teeksi —
olemaan varovainen. Sanotaanhan täällä itämailla, että tarvitaan kolme
eurooppalaista petkuttamaan yhtä juutalaista ja kolme juutalaista yhtä
kiinalaista, niin että..."

Loppupäivän oli Erik hiljainen.

Niin saapuu yö. Kuun kultainen sarvi kuvastuu meren yönmustaan sineen.
Kaukana idässä kuun hopeoiman meren juovan takana siintää Onnellisen
Arabian rannikko. Kansi on autio, näyttämö tyhjä.

Nyt narisee eräs ovi hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti syvässä
hiljaisuudessa, kun se varovasti avataan ja taasen suljetaan. Eräs
ihminen kiiruhtaa kuun juovan yli laivan mahtavan savupiipun suojaan.
Se on eräs mies. Hän seisoo kauvan aivan hiljaa. Hän kuuntelee. Äkkiä
kääntyy hän ympäri kuultuansa pimeästä hiljaisen, kulkevan äänen, ja
kuu valaisee hänen kasvonsa. Se on Erik.

Pimeästä kuuluva ääni vaikenee, lähenevä pysähtyy. Erik menee vastaan.

"Wen Siang", sanoo hän, "olen täyttänyt pyyntösi. Olen täällä,
kuullakseni mitä sinulla on sanottavaa. Olit siis kumminkin se, joka
pelastit henkeni Port Said'issa?"

Wen Siang taivuttaa syvälle kalpeat kasvonsa, jotka näyttävät
kuunvalossa vielä vaaleammilta, ja Erik ei näe tuota hienoa hymyä, joka
leikkii hänen huulillaan.

"Wen Siang on teidän korkeutenne kaikkein nöyrin palvelijakoira, joka
pyytää teiltä suomaan anteeksi sen, että hän antaa kiittää itseään.
Kumminkin on totta, että minä, tuntien tuon tunkionhajuisen kaupungin,
seurasin salaa teidän korkeuttanne ja kutsuin apua, ampumalla
revolverillani palohälyytykseen. Siinä kaikki. Tämä päivänselvä asia ei
ansaitse kiitosta."

"Oli kumminkin niinkuin luulin. Mutta sanoppas, mitkä syyt pakoittavat
sinut seuraamaan jäljessäni ja vartioitsemaan minua — minua enemmän
kuin noita toisia?"

Nuori kiinalainen vastaa epäröimättä:

"Koska teidän korkeutenne elämä on minulle arvokkaampi kuin noitten
toisten."

"Mutta miksi?"

Wen Siang epäröi hetkisen. Sitten kohottaa hän vaaleita kasvojaan ja
katsoo tummilla silmillään kiinteästi Erikkiin.

"Sentähden, että tarvitsen teitä ja te minua. Matkustattehan
isänmaahani, taivaan valtakuntaan, maailman suurimpaan ja maailman
omituisimpaan."

"Kiinaanko? Eikö mitä — Tibet'iin ehkä."

"Tiibet'iin tahi Kiinaan, se on sama. Lohikäärme hallitsee molemmissa.
Matkustatte siis Kiinaan ja tarvitsette palvelijan, joka tuntee maan ja
puhuu sen kieltä. En tarvinne huomauttaa teille, kuinka suureksi
hyödyksi olisinkaan matkallanne."

"Ja miksi hyödyksi olisi se sinulle itsellesi?"

"Saan tilaisuuden vierailla isänmaassani tuntemattomana."

Hän sanoo nämä sanat tavalla, joka ilmaisee sivistyneen kiinalaisen.
Salaman tavoin, joka hetkeksi valaisee pimeän maiseman. Ehkäpä Wen
Siang tuntee sen itsekin, koska hän taasen pukeutuu naamariin,
kumartaa syvään ja sanoo: "Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi
rohkeuteni. Olen vain tuollainen palvelijakoira, joka..."

Mutta Erik keskeyttää:

"Mutta Wen Siang, miksi käytät tuollaista puhetapaa? Et voi milloinkaan
tulla palvelijakseni, koska hyvin ymmärrän, että isänmaassasi olet
niitä, jotka sanovat: tule ja silloin tullaan, mene ja silloin mennään!
En tiedä, mitkä syyt ovat pakoittaneet sinut elämään niin eristettynä
maastasi ja tuossa valepuvussa, tahi mitkä syyt pakoittavat sinua minua
palvelemaan tuntemattomana, enkä tahdo sitä tietääkään, mutta jos
haluat seurata meitä matkallamme, niin kiitän ja suostun. Kumminkaan ei
palvelijana, vaan ystävänä."

"Juuri", vastasi Wen Siang, "juuri palvelijananne, aivan
palvelijakoirananne, siitä riippuu kaikki. Muistakaa se!"

Wen Siang vaikenee hetkeksi. Sitten puhuu hän taasen ja äänessään on
hyvin vakava sointu:

"Teillähän on itsellännekin joku päämäärä, eikö totta? Etsitte jotakin,
jota rakastatte. Ja olette valmis matkustamaan merien ja maitten,
vuorien ja aavikoitten, jopa tulenkin halki löytääksenne hänet. Ei
mikään voi teitä estää. Eikö olekin niin?"

"On... on!"

"No niin... Ja tämä päämäärä on teidän elämänne, sielunne. Syvältä,
selittämättömästä itsestänne tuleva tuli pakoittaa teitä. Tiedätte
siis, mitä päämäärällä tarkoitetaan. Jos tulisi tarpeelliseksi,
pelastaaksenne rakastettunne, pukeutua kerjäläiseksi, niin ettekö
tahtoisi sitä tehdä? Eikö Jesus, jota palvelette, ole kaikiksi ajoiksi
liikuttava esimerkki siitä, mitä uhrautuvaisuudella ymmärretään?
Minulle se näyttää, ettei mikään nöyryytys ole niin syvä, etten
tahtoisi sitä kärsiä palvellakseni maatani ja antaakseni sille maailman
hallitusvallan, joka sille kuuluu. Tunnen esi-isäin historiaa kolme
tuhatta vuotta taaksepäin. Olen nähnyt heidän nimensä piirrettyinä
kultaan heimoni temppelissä. Heidän silmänsä katsovat minuun. Kuinka
uskaltaisinkaan kohdata esi-isiäni, jos pettäisin maani? Tiedän keinon
päämääräni saavuttamiseksi: olen koirapalvelijanne. Olen tuon lännestä
tulleen oppineen miehen ja hänen toverinsa kurja kuli, jolle maksatte
siitä että hän hoitaa kameelinne ja on tulkkinanne vieraassa maassa.
Suostukaa siihen. Emme ole keskustelleet mitään..."

Erik aikoo vastata, mutta Wen Siang kumartaa syvään ja hymyilee taasen
kuun valaistessa hänen kalpeita kasvojaan.

"Olen teidän korkeutenne koirapalvelija... ja mitätön, joutava nimeni
on Wen Siang."

Erik tahtoo puristaa hänen kättään, mutta tavoittaa vain tyhjää ilmaa.
Wen Siang on kadonnut.

Erik menee laivan partaalle ja tuijottaa kauas itään päin. Ensimmäinen
purppurajuova taivaanrannalla ennustaa jo lähestyvää, hehkuvan kuumaa
päivää.



8.

VALKOISTA JA KELTAISTA.


"Huh!" puhisee Almkvist kuivatessaan hikeä otsaltaan, "leivinuuni on
kuin jääkellari tämän rinnalla."

Laiva on Aden'in ulkosatamassa, maailman autioimmassa ja kuumimmassa
paikassa, Aden'issa, missä ei mikään kukka kasva, mikään puu verso,
ruoho idä ja missä ei milloinkaan sada.

"Herran kirous painaa tätä paikkaa", sanoo Legrand, "maa hehkuu kuin
helvetin esikartanossa."

Valloittamattomissa linnoituksissa, jotka suojelevat vuorien
ympäröimää, syvää satamaa, liehuu Englannin lippu.

"Aina vain Englanti", huokaa tuo ranskalainen pappi. "Mutta missä on
matkatoverimme, nuori herra Holm? En ole nähnyt häntä tänä päivänä."

"Hän on maissa. Odotan sähkösanomaa tänne Aden'iin ja hän on sitä
noutamassa."

"Vai niin, vai sillä tavalla."

Heti päivällisen jälkeen, kaikkien ollessa laivassa puolikuolleina
kuumuudesta, tuli Erik takaisin. Hän oli hyvin kalpea.

Almkvist kiiruhtaa häntä vastaan. "Oliko sähkösanoma siellä?"

"Kyllä", vastaa Erik ja ojentaa paperin vapisevalla kädellä. "Siellä
oli sähkösanoma... sähkösanoma, joka tekee tyhjäksi kaikki
toivomuksemme mitä hävittömimmällä tavalla!"

Almkvist levittää asiakirjan luettavakseen. Mutta kirjaimet hyppivät
hänen silmissään.

"Hitto minut vieköön, jos saan siitä selvää!" sanoo hän. "Lue sinä
Erik!"

Ja Erik lukee äänellä, joka vapisee kiihoituksesta:

    "Kukunor saapui tänne kahdeksan päivää sitten. Rokka tuli heti
    maihin ja jatkoi pysähtymättä koilliseen laivaväki mukanaan.
    Tiedustelen jatkuvaa matkasuuntaa."

Almkvist huomaa heti miten tärkeä tämä tieto on. Ensimmäisessä hetkessä
kumoaa se kaikki toiveet tuon tunnottoman intialaisen vangitsemisesta
ja hänen "synnynnäisten" grönlantilaisten vankiensa vapauttamisesta.
Neljäntoista päivän etumatka! Hän on, kirjaimellisesti sanottuna, ollut
jo kauan kaiken kunnian ja rehellisyyden saavuttamattomissa — saalis
piiloitettuna johonkin intialaiseen palatsiin, mistä eivät
englantilaisen majesteetin sotamiehetkään voisi heitä löytää, jos
voisikin taivuttaa heidät niitä hakemaan.

"Niin Erik, tämä on vakavaa... hyvin vakavaa. Jutta älä vain kadota
rohkeuttasi! Sillä, kun kaikki kääntyy ympäri... jos ei asiamiehemme
Bombay'ssa kadota jälkiä, niin ei ole peli vielä menetetty. Voimmehan
mekin tunkeutua... koilliseen!"

Silloin nostaa Franz Joseph ankkurinsa ja liukuu majesteetillisesti
Aden'in paljaasta, kallioitten ympäröimästä satamasta. Liikunto
synnyttää vähän vetoa ja tuntiessaan tämän viileyden alun, huokaavat
melkein sulaneet matkustajat helpotuksesta. Kaikki ovat iloissaan
päästessään tuosta varjottomasta kuumuudesta. Matka Arabian merellä on
alkanut.

Legrand lähestyy ja lyöpi professoria olkapäälle.

"Olette kuin puusta pudonnut ja niin syventynyt sisäisiin
tutkisteluihin, että unhoitatte seisovanne keskellä auringon paistetta.
Jos tahdotte välttää auringonpistoa, niin kiiruhtakaa varjoon! Mutta
saittehan sähkösanoman... huonoja uutisia, vai...?"

Erik vastaa. Hänen kasvoihinsa on äkkiä ilmestynyt jotakin kovaa ja
katkeraa.

"Jotakinko tapahtunut? — Äh, ei mitään muuta kuin onnettomuus."

"Onnettomuusko? — Se sana sisältää paljon, nuori mies. Mutta
kuinka...?"

Erik on lähestynyt pappia ja hänen silmänsä säkenöivät:

"Niin, että Jumala, jota palvelette, on sallinut jotakin kauheata..."

"Erik", sanoo professori Almkvist, "ymmärrän kyllä, miltä sinusta
tuntuu, mutta kaikissa tapauksissa... noin et saa sanoa."

"Kyllä, niin täytyy ja on pakko puhua! Oh, pastori Legrand, jos te
tietäisitte! Minä sanon sen teille: Hän oli lempeä kuin Jumalan enkeli,
puhdas, kaunis ja lujaluontoinen. Hän luotti kokonaan Jumalaan. Hän ei
ajatellut varmaan milloinkaan yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut
Jumalalle mieliksi, niin puhdas ja hyvä hän oli. Ja kumminkin voi
Jumala sallia tällaista..." Erik antaa surullensa vallan ja puhuu
katkerasti ja uhittelevasti. Hänen surunsa on hillitön ja sen voikin
selvästi huomata epätoivon piirteestä hänen suunsa ympärillä. Mutta
Legrand ei sitä näe. Hän kuulee ainoastaan pilkkaavat sanat ja kasvonsa
muuttuvat niinkuin veri niitä huuhtoisi.

"Mato" sanoo hän, "kurja mato, kuka olet sinä, joka uskallat nousta
Jumalaa vastaan? Minkä parannuksen luulet olevan tarpeeksi suuren
poistamaan elämän kirjastasi nuo kauheat sanat, jotka perkele, joka
sotii sielustasi Jumalan kanssa, on pannut kielellesi? Sinä, joka et
tiedä mistä ja mihin, sinä, jonka aivot, vaikka ne ovatkin täynnä
ihmisviisautta, eivät voi hetkeäkään käsittää olemassaolon arvoitusta
— sinä tahdot opettaa Jumalaa, miten hän oikeudenmukaisemmin ja
viisaammin voisi ohjata maailmaa. Sinä siis sen tiedät! Sydämesi hehkuu
totuuden ja oikeuden puolesta ja hän sallii rikoksen tapahtua. Sinä
olet tietäjä, joka näet selvään — Jumala on hölmö, joka antaa itseänsä
pettää ja joka hylkää lapsensa... Ah sinä kurja raukka, joka tahdot
tutkia Jumalan teitä! Hämmentynyt olio, joka unohdat, että paha
maailmassa on yhtä hyvin voimaa kuin hyväkin. Nuorukaisraukka, jonka
aivot ovat jo niin kivettyneet, ettei valo tuskien kiduttamasta ja
ristiinnaulitusta vapahtajasta voi sinne tunkeutua. Sillä siinä
valossa ei eletä tilapäisten tietojen muruilla, jotka mahtuvat
ihmisen ahtaaseen ajatuspiiriin, vaan uskon varmuudella, sydämen
alistuvaisuudella ja — älä unhoita sitä milloinkaan — tottelevaisuudella!"

"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä
tosiasiaa, että Arnaluk... ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä...
ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen
Jumalan rakkautta?"

"Eikö Jumala rakastanut Jesusta?"

"Kyllä, epäilemättä, mutta..."

"... ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin
väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä?
Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta,
sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen
sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."

"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi
Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."

Legrand tulee aivan Erikin luo.

"Kristuksen täytyi ruokoilla häneltä sitä."

"Kristuksenko?"

"Niin, juuri Kristuksen Getsemanen yrttitarhassa silloin, kun paha,
koko maailman syntikuorma painoi hänen sydäntään, silloin kun hän tunsi
isänsä hyljänneen hänet ja hänen hikensä tippui maahan kuumina
veripisaroina. Alistumisellaan rukouksessa sai hän voimaa ylhäältä."

"Niin hän..."

"Niinkuin hän, niin sinäkin ja me kaikki! Jumalan voima on
tyhjentymätön lähde, joka kuohuu meille kaikille mittaamatonta ja
rajatonta apua. Kuinka rikkaita virtoja siitä voimme johtaa sieluumme,
pelastaa itsemme, sydämemme alistuvaisuuteen, uskomme hartauteen ja
vahvuuteen."

Legrand on kohottanut kätensä. Nyt laskee hän sen varovasti Erikin
olkapäälle.

"Rukoile", sanoi hän, "etsi voimaa sen alkulähteestä, pue päällesi
Jumalan varustus ja rupea sitten sotimaan Jumalan puolesta pahaa
vastaan. Ole varma siitä, että uskon miekka on terävämpi kuin tuo
katkennut ja ruostunut säilä, jonka äsken kohotit Jumalan ijänkaikkista
voimaa vastaan."

Seuraavana päivänä keikkuu laiva jo kaukana Intian valtamerellä.
Onnellinen Arabia, josta eilenkin enää näkyi vain kapea juova
taivaanrannalla, on nyt kokonaan piiloutunut maapallon pyöreyden
taakse, ja kuuman vyöhykkeen aurinko ennättämättä vielä kokonaan
karkoittaa aamun viileyttä, paistaa nyt rajattomalta näyttävälle
merelle. Noustuaan jo ennen auringon nousua unettomalta vuoteeltaan
seisoi Erik kannella. Nojautuneena laivan partaaseen tuijottaa hän
eteensä — itään — tuohon suunnattomaan ja äärettömän suureen
itämaahan, jossa asustaa kolme neljäsosaa maapallon asukkaista. Ja tämä
ihmisjoukko on niellyt myöskin Arnaluk'in. Päätä pyörryttää ja sydän
vavahtaa. Erik katsoo itään, aina vain itään. Pienen Legrand'in
säkenöivät sanat kaikuvat vielä hänen korvissaan, mutta ainoastaan
heikosti tuon yhtämittaisen ajatuksen rinnalla: Arnaluk ryövärien
käsissä! Arnaluk hädässä, pahojen voimien vallassa! Nyt kun toivo
siitä, että he ennen saapuisivat Bombay'hin on rauennut, tunkee tämä
ajatus väkisinkin hänen mieleensä. Ja olla vielä viisi päivää
voimatonna ja pakoitettuna toimettomuuteen tässä laivassa, on ajatus,
joka voi melkein tehdä hulluksi.

"Teidän korkeutenne on aikaisin ylhäällä raskaine ajatuksineen", sanoo
eräs ääni hänen takanaan. Ääni on Wen Siang'in. Erik kääntyy katsomaan.
Niin, siinä seisoo tuo nuori, matkueen uusi kiinalaispalvelija.

"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa
huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten
saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian
vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai
saveen."

"Viisaat miehet", vastaa kiinalainen, "karttavat teitä, jotka eivät
kannata!"

"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan
runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta
olipa hauska kiitää!'"

"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen,
mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa
kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."

"Wen Siang... et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja
minä raivaankin tien hänen luokseen!"

"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen
takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään,
vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan
taitu!"

"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei
taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet
kai kuin minä?"

Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä
hymyään... Itämaan hymyä.

"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän
syvään... ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:

"Aina taipua, mutta ei milloinkaan taittua!"



9.

MUSTA HELMI.


Päivä kuluu toisensa jälkeen. Franz Joseph ähkyy kuumuudesta kokan
kyntäessä Intian valtameren pitkiä aaltoja. Alkaa tuntua jo melko
yksitoikkoiselta.

Aikaa tapetaan enimmäkseen keskusteluilla, ja professori pitää
väittelystä pastori Legrand'in kanssa, semminkin kuultuaan, että
Legrand oli hänen entisen matkatoverinsa, Aristide Legrand'in veli,
joka oli saanut professorin tuleen ja liekkiin sanomalla: "Tiede on
Jumalani!"

"Hän oli", sanoo Almkvist, "muuten hyvin rakastettava matkatoveri ja
olen sittemmin lukenut monta hänen kirjoittamaansa romaania. Pidän
niistä, koska ne ovat jännittäviä ja koska rakastan kaikkea
jännittävää."

"Niin, veljeni kirjoittaa kertomuksia ja hän kokeekin sellaisia. Juuri
tuon matkan lopussa, jolloin hän tapasi teidätkin, joutui hän
kummalliseen seikkailuun."

"Oh, kertokaa...!"

"Kyllä, mielelläni. Mutta odottakaapas, minulla on varmaan vielä
tallella hänen kirjeensä, jossa hän kertoo seikkailustaan. Luen sen
teille... joksikin lisäksi päivän huvituksiin."

Matkatoverit siirtävät tuolinsa lähemmäksi ja Legrand lukee heille
veljensä kirjeen:


_Mustan helmen tarina_.

Rakas veli, mitä sinä oikeastaan teet Kiinassa? Usko minua, teet
hullusti. Olen nähnyt tuon Kiinan ja tutkinut sitä (hän oleskeli siellä
neljä viikkoa) ja tunnustan, etten ymmärrä kuinka viitsit uhrata
voimasi lähetykseen tahi muuhun toimeen tuossa paheisiin syvälle
vajonneessa maassa, missä kaikki synnit viihtyvät sananlaskun: "Pu kan
pu tschih'in" turvissa — ja se merkitsee: "Mitä silmä ei näe, se ei
myöskään loukkaa mieltä." ("Minun täytyy", pistää pastori Legrand
väliin, "huomauttaa arvoisille lukijoilleni, että veljeni
tutkistelualue supistui Honkong'in eurooppalaiseen siirtolaan.") Mutta
en tahdo sen enempää kertoa sinulle kokemuksiani, koska tiedän, miten
mahdotonta on saada jotakin mustatakkista järkiinsä. Sinulla on oma
käsityksesi asioista enkä tahdo sitä muuttaa!

Mutta jättäessäsi nyt vanhan maan ja lähtiessäsi tuonne "Taivaan
valtakuntaan" tahdon kumminkin sinulle, korkeasti papillinen veljeni,
tässä erotessamme kertoa erään seikkailun, joka sattui minulle tuolla
kaukana ja vei sitäpaitsi minulta kaiken halun tunkeutua edemmäksi
kiinalaiseen muurahaispesään. Ne ruojat sekottivat minut erääseen
salaliittoon kunniakasta Mandshudynastiaa Fhang Ching'iä vastaan!

Mutta kuulepas nyt! Olin Kantonissa ja tahdoin täydentää huomioitani
käymällä kiinalaiskaupunginosassa. Palkattuani siis neljä taivaallista
kulia kantotuoleineen ja oppaaksi erään englannin kieltä puhuvan
gentlemannin, läksimme tuohon kantotuolien vilinään, Kuangchowfus'in
kapeille kaduille huvitti minua alussa katsella tuota musertavaa
ylenkatsetta, jolla nuo ylpeät keltamot minua tarkastelivat, minua
valkoista "raakalaista", joka olin uskaltanut "heidän" seuraansa, mutta
pian alkoi minusta huvini olla vähän niin ja näin ja muuttuikin
vähitellen terveeksi vihaksi. Keskellä "kymmenen tuhannen kaunottaren
katua" heitti muudan katurakki minua mädänneellä meloonilla naamaan.
Suutuin ja sivalsin veitikkaa kepilläni. Tuota minun varmaan ei olisi
ollenkaan pitänyt tehdä, koska samassa hetkessä oli ympärilläni joukko
katkeroituneita hiuspiiskoja. Niillä kai oli aikomus lynkata minut.
Vetäisin revolverini esiin ja kai niklaus, joka kiilsi auringossa,
peloitti niitä sen verran, että kerkesin syöksyä erääseen taloon —
kauppaan, joka oli tyhjä. Luultavasti oli melu houkutellut omistajankin
kadulle. Kiiruhdin usean huoneen läpi ja pysähdyin vihdoin muutamaan
pimeään aukkoon, josta luulin jonkun porraskäytävän alkavan. Ilmanveto
paiskasi oven takanani lukkoon. Äkkiä painui maa allani ja putosin
erääseen kuiluun, miten syvälle, en tiedä. Näin tuhansia tähtiä ja
menin tainnoksiin.

Missä olin ja kuinka kauan olin jo maannut siellä? En tiedä. Mutta kun
taasen avasin silmäni, olin vieläkin aivan pilkkosen pimeässä. Kului
hetkinen, ennenkuin tulin siksi paljon tuntoihini, että muistin, mitä
oli tapahtunut. Kuinka kauan olin maannut tainnoksissa? Raapasin
tulitikulla valkean ja katsoin kelloani. Se seisoi. En tullut siis
hullua viisaammaksi. Nakkasin tikun menemään ja aloin miettiä.
Luultavasti oli minua ajettu takaa taloon, mutta koska minua ei oltu
löydetty, oli varmaan luultu minun päässeen pakoon. Siis olin
toistaiseksi turvassa, ainakin niinkauan kuin pysyin liikkumatta.
Kuinkahan pääsisin ulos kadulle? Olin juuri aikeessa sytyttää uuden
tikun, kun kuulin puhetta aivan vierestäni. Huomasin nyt myöskin
heikkoja valojuovia, jotka tunkeutuivat seinän raoista. Pidätin
hengitystäni ja kuuntelin. Seinän takana puhui joku kauan ja
innokkaasti. Ryömin varovaisesti leveimmän raon luokse ja koetin
tirkistää huoneeseen. Näin vain pienen osan huoneesta, mutta kumminkin
tarpeeksi ymmärtääkseni, että siellä pidettiin jonkun tämän
salaliittojen luvatun maan salaisen seuran kokousta. Kuuntelin nyt
hengähtämättä ja ymmärsin pian, että olin silminnäkijänä eräässä itse
San-ho-hui'n, Mandshudynastian verivihollisen, Kiinan vanhimman ja
vaikutusvaltaisimman valtiollisen vapaamuurariseuran kokouksessa.
"Fhang Ching, Fuh Ming." Alas Mandshut ja palauttakaa jälleen
kansallinen hallitus!

Jos ymmärsin oikein, oltiin juuri ottamassa uutta, jäsentä seuraan. Oli
pystytetty alttari, jonka edessä eräs valkoisiin vaatteisiin puettu
mies oli polvillaan, joku seuran jäsenistä luki pakanallisen määrän
sanoja, joita kandidaatti kertasi vapisevalla äänellä, ollen
silminnähtävästi hyvin järkytetty hetken vakavuudesta ja merkityksestä.
Kun tämä oli lopetettu, asetettiin polvistuneen miehen viereen
pyhäsavuastia ja mies vannoi juhlallisen valan. Sitten aloitti tuo
kunnianarvoisa suurmestari, tahi mikä hän lienee ollut, jälleen
tutkinnon. Ymmärsin ainoastaan pari lausetta, niinkuin esim.:

"Kuinka korkea on veljeskunta?"

"Niin korkea kuin silmä vain näkee."

"Kuinka leveä?"

"Niinkuin Peking, Nanking ja nuo kolmetoista maakuntaa."

Äkkiä, juuri kun kaikki oli parhaassa vauhdissa, syntyi levottomuutta
jossakin huoneen perällä, jossa arvelin pöksän oven olevan. Eräs veli,
joka ei tiennyt tunnussanaa, pyrki sisään. Ulkopuolella ovea vahti
huusi: "Tapan sinut!" Siihen vastasi joku: "Kurkkuni on kova, en
pelkää!" Silloin päästettiin hänet sisään. Ymmärsin nuo sanat
täydellisesti, koska ne sanottiin englannin kielellä.

"Katsokaa tänne", kuulin sanottavan kirkkaalla ja kovalla äänellä,
"gentlemannit... katsokaa tänne, kädessäni on minulla Kiinan onni!"

Kokouksen osanottajia värisytti, tuntui siltä kuin jännitys olisi
lauennut helpotuksen huokaukseen. Vieras, jonka kasvoja en vieläkään
nähnyt, nosti kätensä ja katso, siinä loisti kallis, musta
Paragon-helmi.

Suurmestari otti helmen vieraalta, tutkiskeli sitä kauan aikaa tarkasti
ja puhui sitten syvällä, sisäisestä liikutuksesta vapisevalla äänellä.
Ymmärsin ainoastaan muutamia sanoja; hän ei varmaankaan puhunut kiinan
kieltä, joka muuten onkin laaja käsite, vaan jotakin rannikkomurretta
eli niin kutsuttua "pigeon-engelskaa." Käsitin kumminkin sen verran,
että helmi oli Ching-hallitsijasuvun kuuluisa taikakalu ja sen
kadottaminen toisi onnettomuutta San-ho-hui'n vihaamalle
hallitsijahuoneelle. Sitä, että veljeskunnan asiamies oli
onnistunut saamaan kalleuden käsiinsä, pidettiin nähtävästi
maailmanhistoriallisena tapauksena.

Kaikki tämä, johon olin näkymättömänä, mutta tunnustaakseni hyvinkin
tarkkaavaisena kuulijana, sai minut unhoittamaan oman vaarallisen
tilani. Olin sillä hetkellä ainoastaan utelias tietämään, mitä
suurmestari aikoi tehdä lohikäärmekruunun kalleimmalla koristuksella.
Uteliaisuuteni ei kumminkaan tullut tyydytetyksi, sillä tapausten
luonnollinen kulku keskeytyi äkkiä niin väkivaltaisella ja
odottamattomalla tavalla, että kaikki seuraava muistuu mieleeni vain
äänten ja hyppyjen sekamelskaisena mosaikkina. Suurmestari oli juuri
kohottanut säteilevää helmeä pitävän kätensä korkealle ilmaan,
antaakseen kaikkien läsnäolijoiden nauttia sen näöstä, kun ovi äkkiä
remahti auki ja paljasti joukon ojennettuja revolvereja, joiden takaa
näkyi yhtä monta kiinalaista poliisia. Seura oli yllätetty.

En ennättänyt nauttia kuin hetkisen tästä draamallisesta vaikutuksesta,
sillä samassa sammuivat kaikki valot. Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä,
sillä pimeässä tapeltiin. Odotin ratkaisua ja päätin antautua
poliiseille siinä tapauksessa, että ne voittaisivat. Äkkiä tunsin
ihmisen vieressäni. Pimeässä luuli hän kai minut joksikin toverikseen.
"Tule", kuiskasi hän, "me emme saa hukata hetkeäkään." Hän ryömi
edelläni ja minä seurasin. Minun on heti sanottava, että kaivo, johon
olin pudonnut, oli erään kaksoismuurin sisäpuoli, jota käytettiin
jonkinlaisena salakäytävänä kellariin, jossa yhdistys piti kokouksiaan.
Kiipesimme muuriin kiinnitettyjen koukkujen avulla ja pääsimme vihdoin
eräälle ovelle, joka aukeni muutamaan puutarhaan. Oli sysipimeä yö.
"Tämän muurin yli!" sanoi hän hillitysti ja alkoi kiivetä erääseen
puuhun, jota muurin vieressä kasvavana voitiin käyttää jonkinlaisina
tikapuina. Samassa kuulimme pikaisia askeleita hiekkakäytävältä ja
salalyhdyn valo sattui kasvoihini. Puussa olevalta kiinalaiselta pääsi
hämmästyksen huuto. En siis ollutkaan mikään veli, vaan valkoinen
vakoilija! Suurmestari, sillä hänhän se oli, kumartui ja
revolveri kiilsi hänen kädessään. Kuului laukaus ja kuula hipasi
poskeani. Raivoissani tartuin häneen ja saatuani kiinni hänen
silkkikauhtanastaan, riipasin kovasti. Se repesi ja puolet siitä jäi
kouraani. Poliisi oli nyt niskassamme ja suurmestari hyppäsi muurin
toiselle puolelle. Minä sitävastoin jäin paikoilleni. Kädessäni
pitämässäni silkissä huomasin jotakin kovaa ja pyöreää, mahtoikohan
se olla...? Kiireesti kääräsin sen kokoon ja tukin liivini alle.
Nyt olivat poliisit kimpussani ja annoin niitten vangita itseni
vastustelematta. Minut vietiin viranomaisten eteen, jossa näytin toteen
olevani Ranskan alammainen. Minut päästettiin vapaaksi monilla anteeksi
pyynnöillä, sitten kun olin selvittänyt nuo monet kummalliset
yhteensattumat, jotka olivat vieneet minut Mandshu-hallitsijasuvun
vihollisten läheisyyteen. Helmestä en puhunut mitään. Päästyäni
huoneeseeni turvaan, otin silkkipaidan esille ja rupesin sitä
tutkimaan. Niin, tuossa oli hänen kunnianarvoisuutensa tasku ja
taskussa oli kuin olikin tuo San-ho-hui'n vasta hankkima ja nyt
raakalaisille menetetty musta taikakalu.

En voi sanoa, että olisin heti ihastunut löydöstäni. Ymmärsin toki sen
verran, että molemmat puolueet, sekä Mandshupuolue Chingit, joka oli
sen kadottanut, että Mingit, jotka olivat sen varastaneet, panisivat
kaikki voimansa liikkeelle saadakseen taasen kapineen haltuunsa.
Olisinhan kyllä voinut jättää helmen hallitukselle, mutta silloin
olisin tullut Mingien koston esineeksi, sillä San-ho-hui'n käsivarret
ovat pitkät ja rautakovat ja heillä on silmät joka sormen nokassa.
Olisin antanut helmen mielelläni takaisinkin, mutta miten voisin
tavata...? En voinut tehdä mitään päätöstä Ja seuraavana päivänä piti
minun matkustaa. Matkustin ranskalaisessa postihöyrylaivassa. Pari
kertaa sillä matkalla huomasin matkatavarani tarkastetuiksi ja minulla
oli aina se tunne, että olin vartioitu ja takaa-ajettu. Hermostuin.
Hoksasin silloin keinon. Kirjoitin käyntikorttiini: "Helmi luovutetaan
10,000 punnasta", — laskin kortin hyttini pöydälle ja menin ulos.
Tahallani viivyttelin sinä iltana kauemmin kuin tavallista
tupakkahuoneessa ja tullessani hyttiini keskiyöllä oli kortti vielä
paikoillaan, mutta siihen oli neulanhienolla käsialalla kirjoitettu:
"Tallettakaa helmi Englannin pankkiin ja jättäkää samalla
laillistamistodistus 10,000 punnan pankkiosoitusta vastaan." Sitten
määrättiin aika ja paikka Lontoossa, missä vaihto tapahtuisi.
Ihmettelin kauan, mitä nämä kiertotiet merkitsisivät ja miksi ei
haluttu vaihtaa helmeä suoraan, mutta eipä sillä väliä: 10,000 puntaa
on paljon rahaa ja mitäpä minun tarvitsisi muusta valittaakaan. —
Siis, vaihto tapahtui, osoitteeni hyväksyttiin, rahat ovat hallussani
ja helmi on tallessa Englannin pankissa — jos ei nim. jo joku
taivaanvaltakunnan poikain asiamies...

Erik on kuunnellut esitystä tarkkaavaisesti.

"Ja sitten", sanoo hän, "mitenkä sitten kävi mustalle helmelle?"

"Hallitus teki varmaan suuria ponnistuksia saadakseen helmen takaisin,
mutta ei onnistunut."

"Se on siis vieläkin San-ho-hui'n hallussa?"

"Ei. Seikka on sellainen, että San-ho-hui ei ainoastaan ole julistettu
valtion kiroukseen ja sen jäseniä ajeta takaa rikollisina, vaan sillä
on vielä toinenkin kuolin vihollinen: kilpaileva salaliitto Ko-lau-hui.
Se on toinen valtiollinen yhdistys, joka ei ainakaan alussa ollut
valtaistuimen vihollinen ja tuskin on vielä nytkään, ei kumminkaan niin
suuressa määrässä, kuin San-ho-hui. Tunnussana on sillä muuten: 'Kiina
kiinalaisille!' Tämä yhdistys, jolla on käytettävänään suunnattomat
rahavarat, on kuulemma anastanut mustan helmen ja taistelussa on nyt
siis osallisina nuo kolme yhdistystä: San-ho-hui. Ko-lau-hui ja
keisarin taivaallinen salapoliisikunta, jotka kaikki vakoilevat
toisiansa. Kenen hallussa helmi nyt lienee, en tiedä? Jos se olisi
minulla, niin nakkaisin sen heti meren syvyyteen, sillä elämäni olisi
niin kauan, kun se olisi hallussani, kirjaimellisesti sanottuna, yhden
langan varassa."

— — Niin kulutetaan aikaa sellaisessa pienessä maailman kolkassa kuin
laivassa merellä. Bonbay'ssa eroavat matkatoverien tiet. Pierre Legrand
jatkaa Franz Joseph'issa matkaansa tuonne vielä kaukaisempaan ja
keltaisempaan itään. Almkvist ja Erik menevät maihin mukanaan uusi
kiinalainen palvelijansa, joka heitä mestarillisesti auttaa. Vielä
samana iltana kuin laiva oli tullut Bombay'n satamaan, alkavat he
rautatiematkansa Kalkutta'an. Sieltä aikoo Almkvist tunkeutua etemmäksi
pohjoiseen, sillä kiinalainen saapi heti heidän maihintulonsa jälkeen
tiedon siitä, että Kukuncr on lähtenyt jo kauan aikaa sitten, mutta
ilman Rokka'a. Hän on, niinkuin hekin nyt, jatkanut kiireimmiten
matkaansa Kalkutta'an, aikoen epäilemättä sieltä tunkeutua Tibet'iin.

Ja Rokan mukana seurasi "eräs matkue!"

"Oh", sanoo Erik ja puristaa kätensä nyrkkiin, "ja tässä matkueessa on
Arnaluk!"



TOINEN OSA

NELJÄN MEREN VALTAKUNTA



1.

ANTAAKO PERÄÄN? EI KUUNAAN!


Erikin päiväkirjasta:

Olemme päättäneet tunkeutua Tibet'iin, tuohon salaperäiseen maahan.
Professori tahtoo Llassa'an ja Wen Siang sanoo, ettei mikään ole
hänelle sen helpompaa kuin viedä meidät sinne, jos vain voimamme
riittävät. "Voimamme", sanoo professori, "älkää puhuko voimista
minulle, jonka kestävyys on tullut oikein sananparreksi!"

Tämä on nyt professorin harhaluulo. Hänellä on niitä useampiakin, mutta
tämä on hänen mieliväitelmänsä. Mutta ei hän olekaan niin huono kuin
luulisi.

Olemme varustautuneet Wen Siang'in ohjeiden mukaan. Vaikka Almkvist
kieltääkin pitämästä tai kohtelemasta häntä muuna kuin maksettuna
palvelijana, kysyy hän kuitenkin lukemattomissa tilaisuuksissa hänen
neuvoaan, luullen tekevänsä sen paljastamatta itseään. Alan todellakin
uskoa, että tuo oppinut professori on melko tietämätön tästä maasta ja
sen tavoista. Mutta onhan meillä onneksi Wen Siang.

Kiinalainen ystäväni osoittaa professorille äärimmäistä kohteliaisuutta
ja puhuttelee häntä sellaisella kukkaiskielellä, joka oikein tuoksuu
nöyryyttä ja vaikuttaa Almkvistiin kuin huumaava hajuvesi.

Matkamme on ehkä toivoton. Edessämme on maa, täynnä vuoria ja erämaita,
oikea erämaitten maanosa. Kuinka me voimmekaan löytää haettavamme, me,
joilta puuttuu kaikki edellytykset tuollaiseen matkaan: kielen, maan,
kansan ja ilmaston tunteminen. Heittäydymme tuntemattomiin vaaroihin,
mukanamme ainoastaan yksi henkilö, johon kaikki perustuu,
koirapalvelija, jonka, mitätön ja kurja nimi on vain Wen Siang.

Arnaluk, pieni rakas Arnaluk... kirjoitan tätä kaikkea siksi, että
jonakin päivänä voisin kertoa sinulle, miten me tunkeusimme eteenpäin
peninkulma peninkulmalta, siksi kunnes vihdoin löysimme sinut. Ehkä
emme milloinkaan enää tapaa toisiamme tämän auringon alla, joka paistaa
niin hirveän kuumasti tänään.

Seuraavana aamuna tulomme jälkeen pieneen intialaiseen kylään, jonne
olimme saapuneet junalla ja höyrylaivalla, tuli Wen Siang puhuttelemaan
professoria:

"Jos teidän korkeudellenne sopii, ilmoitan alammaisesti, että
ponihevoset on nyt ostettu. Ehkä herra professori suvaitsee tulla niitä
katsomaan?"

"Ponihevoset... järjiltäsi mies... ponihevosia Tibet'issä... täällähän
matkustetaan kameeleilla, erämaanlaivoilla!"

Wen Siang kumartaa nöyrästi.

"Suokaa anteeksi, mutta juurihan korkean herrani omain, joskaan ei
kovasti, vaan kumminkin järkähtämättömästi annettujen määräysten
perusteellahan tein tämän kaupan... ja lisäksi olen vielä tilannut
aseita ja ampumavaroja puolen vuoden oleskelua varten autiossa
vuoriseudussa."

"Puoleksiko vuodeksi... autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa
kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta
autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."

"Sata peninkulmaa vuoristoa... Teidän korkeutennehan aikoo Llassa'an?"

"Niin tietysti, tietysti... vai niin, vuoria... ja ponihevosia!
Lähtekäämme niitä katsomaan... tietysti täytyy meillä olla ponihevosia
eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli... sehän on päivän
selvää."

— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä
täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi.
Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään
matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat
olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja
raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä
korkeammalla merenpintaa.

Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua
ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon
polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun
kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky
ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan
pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.

Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa.
Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme
reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme
palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä,
sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla
ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli
meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta,
josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä
ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen
työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.

Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa
syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin
hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky
ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten
seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta
yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme.
Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon
salamoivassa puheessa.

Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei
maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen
tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah,
sinä ihana uni!

Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme
ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani
sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui
tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina,
lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina.
Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta
vasten.

"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään,
"... ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme
olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä
jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se
vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin
yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden
antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."

Täytyi myöntää professorin olevan oikeassa. Nykyisillä varustuksillamme
olisi sulaa hulluutta uskaltautua noihin lumiseutuihin.

Professori kääntyi Wen Siang'iin, joka jo satuloitsi hevosiamme
matkaamme varten.

"Hylkään ajatuksen päästä Llassa'an — tällä kerralla!" Wen Siang
katsahti häneen.

"Kuinka? Laskettehan kai leikkiä, korkea herrani? Hylätä ajatus päästä
tuohon pyhään kaupunkiin — semminkin nyt kun olemme näin likellä! Se
on tuolla vuorien takana!"

Almkvist huokasi syvään.

"Llassa", jatkoi kiinalainen, "tuo pyhä kaupunki, johon ei kukaan
eurooppalainen ole vielä astunut jalallaankaan, Llassa, lukemattomine
luostareineen, jotka kätkevät vuosituhansien viisauden... Llassa", —
nyt kääntyi Wen Siang minuun — "jossa ehkä hänkin on kätkettynä, jota
haemme..."

Wen Siang aikoi sanoa ehkä enemmänkin, mutta vaikeni ja meni
satuloittujen ja kuormitettujen neljän hevosen luokse. Pysähtyen
siihen, katsoi hän kauan uneksivilla ja raskasmielisillä silmillään
kallioista maailmaa, joka kohotti harmaat muurinsa meidän ja tuolla
puolella olevan Llassa'n eli... välille.

"Korkeat herrani epäröivät", sanoi hän vihdoin, "ja teidän
palvelijakoiranne odottaa vain käskyänne!"

Vihdoin teki professori päätöksensä. Hän rupesi sovittelemaan ja sanoi:

"Sinun on päätettävä Erik... eteenkö vai taaksepäin?"

Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme
yhtyivät. Hänen rukoilevana.

"Mutta sehän on mahdotonta", kuiskasin, "aivan mahdotonta!"

Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa
heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat
halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen
minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa.
Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:

"Ei milloinkaan saa antaa perään!"

"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai
taaksepäin?"

"Tietysti eteenpäin!"

Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja
alituisen hiljaisuuden maata kohti.



2.

KORKEITTEN VUORIEN YLI.


"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa
matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo
virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."

Siinä he seisovat: Almkvist, Erik ja heidän kiinalainen palvelijansa.
Takanaan harmaat pilviäpiirtävät vuoret, edessään joki. He ovat siis
päässeet perille.

"Todellakin", sanoo Almkvist heittäytyessään muutaman tuhatvuotisen
tammen juurella kasvaville pehmeille sammalille, "todellakin... me
olemme perillä."

Ja onpa hänellä syytäkin olla iloinen, tuolla rakkaalla professorilla,
sillä heidän kärsimänsä vaivat ovat olleet yli-inhimillisiä. Huolimatta
purevista pakkasista ja läpitunkeutuvista myrskyistä matkustivat he
vain lumihuippujen yli. Ja perille he pääsivätkin, vaikkakin aivan
viime tingassa. Hevosiakin on enää vain kaksi ja nekin niin heikkoja,
etteivät jaksa kantaa kuin osan tavaroista. Loput ovat jossakin
tuolla ylhäisessä lumimaassa, missä ei muu elä kuin tuo jääkylmä,
pureva tuuli.

Wen Siang oli tehnyt tulen ja ensimmäisenä saaliina saatu jänis paistuu
vartaassa. Tuli räiskyy ja sininen savu katoaa humisevien puitten
väliin. Vanha tammi narahtaa silloin tällöin.

"Kuinka ihanaa soittoa", sanoo Erik maatessaan selällään
sammalpeitteellä ja tuijottaessaan siinä taivaalle tammen lehvien ja
oksien lomitse, "tuntuu ihan kuin olisin kotona!"

Wen Siang seisoo, ja levittäessään kätensä vaahtoavaan virtaan päin
sanoo hän hymyillen:

"Niin kotona, kotona!" Sitten menee hän rannalle ja katselee
tarkkaavaisesti joka haaralle. Hän koskettelee kiviä, haistaa kahilaa
ja antaa keltaisen hiekan valua sormiensa lomitse. Hän kulkee pitkän
matkaa virran rantaa, huudahtaen silloin tällöin kovasti ja
moninkertainen kaiku vastaa harmaista kallionseinistä. Oli kuin
tahtoisi hän päihtyä tämän villin ja rikkonaisen maan näystä. Ilma,
jota hän vetää keuhkoihinsa syvin siemauksin, on hänelle suloista. Hän
näyttää unhoittavan korkean herransa tuolla vuoren rinteellä.

Kokonaisen tunnin kuluttua palaa hän takaisin, mutta ei olekaan enää
mikään "palvelijakoira." Almkvist'kin huomaa sen ja tuijottaa häneen suu
auki.

"Jumalalle kiitos", sanoo professori heti jälkeenpäin, "että olemme
päässeet näin pitkälle. Nyt kai ei voine enää olla pitkälti Llassa'an?"

"Eikö mitä", vastaa kiinalainen hymyillen. "Sata peninkulmaa huippuja
ja rotkoja... eihän sellaisesta kannata puhua!"

"Sata peninkulmaa... se ei voi olla mahdollista, onhan kuukausia jo
kulunut Tibet'iin tukeutumisestamme ja mekö olisimme vielä sadan
peninkulman päässä tuosta pyhästä kaupungista! Sehän on hullutusta!"

"Oppinut herrani, valitan sanoessani teille, että erehdytte. Emme ole
Llassan läheisyydessäkään, vaan toista sataa peninkulmaa sieltä. Emme
ole Tibet'issäkään!"

"Emmekö ole Tibet'issä...? Mutta sanoithan aina, että kuljimme tuota
pyhää kaupunkia kohti ja lupauksesi johdostahan, että veisit meidät
Llassa'an, me, hitto vieköön, retkeilimme näitten suunnattomien vuorien
yli!"...

Wen Siang kumartuu sen verran, ettei voida nähdä hänen silmiään eikä
piirrettä hänen suunsa ympärillä. "Olen siksi paljon kunnioituksen
läpitunkema valkoiselle opille, etten voisi otaksuakaan jonkun
keltaisen palvelijakoiran voivan sitä eksyttää. Jos nyt korkeasti
oppinut herra on saapunut Kiinaan, niin on kai hän varmasti itse sinne
pyrkinyt. Eikö korkea herrani ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että
koko ajan matkustimme itään?"

Professori hyppäsi pystyyn. "Kiinassa!" huutaa hän. "Voi minua hullua,
minua kurjaa miestä! Kiinassa!" ja suunniltaan vihasta hyökkäsi
Almkvist Wen Siang'in kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun.

"Roisto", kähisee hän, "roisto, petkuttaja!"

Erik kiiruhtaa apuun, mutta ennenkuin hän ennättää ottaa askeltakaan,
kierii professori jo nurmikolla. Yksi ainoa Wen Siang'in salamannopea
ote oli ollut tarpeeksi tähän. Erik odottaa, että kiinalainen kostaisi
kärsimänsä loukkauksen, ja on valmiina heittäytymään väliin, mutta
kiinalainen säilyttää täydellisesti kylmäverisyytensä. Ei piirrekään
ilmaise kummastusta tahi kiihkoa ja hän jatkaa puhettaan niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut... Almkvistin täytyy vihdoin pyörryksissä ja
hämillään kömpiä ylös ruohikolta.

"Niin Kiinassa, tuossa taivaallisessa, kukkaisessa, neljän meren
välisessä Keskus-valtakunnassa", — ja tässä leimahtavat Wen Siang'in
silmät — "joka kerran on hallitseva maailmaa. Mutta sinä länsimaitten
oppinut, jos et tahdo seurata, niin voithan vapaasti palata takaisin
näitten vuorien yli, mutta jos tahdot löytää intialaisen Rokka'n, niin
tule mukaani tälle virralle. Sillä hän, jota haemme, on näitten vuorien
tällä puolella."

"Mitä, täälläkö Kiinassa... onko Arna...?"

Wen Siang katsoo äkkiä ympärilleen, vuorenrinteille ja
pilvenhattaroiden ympäröimille korkeille huipuille, katsoo havupuita,
sammalmättäitä ja maalauksellisia epäjärjestyksessä olevia
kallionlohkareita.

"Hiljaa, vuorilla on silmät ja kivillä korvat. — Niin, Kiinassa!
Kuulkaa: Kukunor läksi Bombay'sta kahdeksan päivää aikaisemmin kuin
Franz Joseph saapui sinne, eikö totta?"

"Kyllä, mutta Rokka, se roisto, nousi maihin ja jatkoi matkaansa
koilliseen, kohti vuoria. Ja itsehän luulit hänen aikovan Dalai Lama'n
luokse Llassa'an. Sentähdenhän juuri tahdoinkin päästä tuohon pyhään
kaupunkiin."

"Senköhän vuoksi vain...? Mutta olkoonpa nyt miten tahansa, te
tahdoitte mielellänne sinne. Tuosta kaupungista kulkee omituisia huhuja
ja mielellään olisi kai länsimaitten oppinut ollut ensimmäinen
valkoinen mies, joka olisi sinne päässyt. Kumminkin on totta, että
Rokka ei lähtenyt laivasta Bombay'ssa ja hän, jota etsimme, tuo kaunis
A-lu-li..."

"Arnaluk..."

"A-lu-li on se isäimme kielellä. Siis ei ruhtinas, eikä myöskään
A-lu-li lähteneet laivasta Bombay'ssa, vaan jatkoivat sillä matkaansa
itään... ja ovat nyt Kiinassa."

"Tiesitkö tuon Bombay'ssa?"

"Kyllä varmasti!"

"Ja kerrot siitä vasta nyt!"

"Niin."

"Se on kauheaa... liian nenäkästä ja hävytöntä!"

"Eikö mitä, ainoastaan viisasta. Jos olisin kertonut teille kaikki,
niin ette milloinkaan olisi valinneet tätä tietä, joka meidän juuri oli
valittava. — Mutta leiriytykäämme nyt. Sitten täytyy minun lähteä
luotanne päiväksi tai pariksi, mutta älkää olko huolissanne, menen
ainoastaan valmistamaan tietä ja sitten olen jälleen viisaan miehen
palvelijakoira."

"Sano kumminkin eräs asia Wen Siang... tämä, tämä maa on siis Kiina —
mutta sehän on kauhean suuri ja..."

"On kyllä, sillä varsinainen Kiina käsittää kahdeksantoista
maakuntaa, joista jokainen on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan jonkun
länsi-eurooppalaisen suurvallan kokoinen."

"Olemme Kiinan läntisimmässä maakunnassa, Szechuan'issa,
'Taivaanvaltakunnan' alituisesti sykkivässä sydämessä, Szechuan'issa,
maailman rikkaimmassa maassa, joka on yhtä suuri kuin Ranska, mutta
asukasluvultaan kaksinkertainen ja kuitenkin vain kahdeksastoista osa
minun ja isäini valtakunnasta, tuosta suunnattomasta Kiinasta."

"Mutta joki?"

Wen Siang katsoo tuota leveätä ja levotonta virtaa.

"Jokiko... se on Kiinan ja maailman valtasuoni, tämä joki on
Yangtsekiang!"

"Yangtsekiangko?"

"Niin ja tältä virralta hakekaamme, virralta, jonka lähteet ovat
'Taivaanvaltakunnan' pohjoisimmassa osassa tuolla suunnattomassa
Kukunor'issa ja joka kuten elämän ja hedelmällisyyden virta halkaisee
Kiinan valtakunnan lännestä itään, kunnes se Shanghai'n luona yhtyy
valtamereen. Täältä hakekaamme! Mutta nyt täytyy minun kiiruhtaa
matkaan. Päivä kuluu, vuorten varjot pitenevät ja katsokaa, laskeutuva
aurinko suutelee jo ikuisia huippuja!"



3.

PURJEHDUS "ELÄMÄN-VIRRALLA."


Wen Siang on jälleen heidän palvelijakoiranaan ja Almkvist alkaa jo
unhottaa asian joskus olleen muullakin tavalla. Hän on jo mukaantunut
oloonsa "Taivaanvaltakunnassa", eikä halua enää sen alusmaahan. Wen
Siang- on sitäpaitsi hyvän palvelijan perikuva. Hän tietää kaikki ja
näyttää osaavan loihtia. Viisi päivää sen jälkeen kuin hän oli jättänyt
korkeat isäntänsä Yangtsekiang'in rannalle, palasi hän takaisin...
sukelsi esiin parin puun välistä, kumarsi syvimmällä; alammaisuudella
ja selitti, että nyt olisi aika jatkaa: matkaa, johon on kaikki
valmiina. Likiang'illa ei ole sen suurempaa toivomusta kuin kulettaa
tähtien vertaisia j.n.e.... Likiang näyttäytyy olevan hyvin varustettu
ja kuukausiksi muonitettu moottorivene.

"Kuinka", sanoo professori ja katsoo silmälasiensa yli, "kuinka voi
Kiinassa olla moottoriveneitä?"

"Kyllä, sillä 'Taivaanvaltakunnassakin' voidaan rahalla saada aikaan
ihmeitä."

"Rahalla! Mutta enhän ole antanut sinulle senttiäkään!"

"Ah, jalosukuinen herra, tähtien vertaisilla on hyvä luotto tässä
maassa — mutta eikö sopisi, hyvä herra, ettette kyselisi enää?"

Mutta tämä on totisesti liiaksi pyydetty professorilta. Hän tekee
viittauksia ja kysymyksiä ja Wen Siang oli liian kohtelias ollakseen
vastaamatta.

"Syvästi suruissaan täytyy teidän palvelijanne luopua tästä
keskustelusta. Vaillinaiset ja tyhmät vastaukseni voisivat vain osaksi
tyydyttää teidän armonne taitavaa ja läpitunkevaa ymmärrystä."

Ja siihen se jääpi. Professori ei saa tietää enempää ja saapi heittää
sen pois mielestään.

Erik hymyilee. Hän ei kysele. Enimmäkseen istuu hän ja katselee
ihmeellistä kuvasarjaa, joka näyttäytyy heille joen kummallakin
puolella. Likiang kulkee nopeasti. Virta on vuolas ja moottori on
sentähden melkein tarpeeton. Viikkokausia, ovat he säksyttäneet,
milloin paljaitten, milloin metsää kasvavien, jyrkkien ja
rapautuneitten vuorenseinämien välitse. Ainoastaan siellä
täällä jyrkänteillä huomaa pienen kylän, johon muutamia satoja
"Taivaanvaltakunnan" poikia ja tyttäriä on ryhmittynyt asumaan. Mutta
vähitellen alkavat asuttujen paikkojen välissä olevat erämaat harveta
ja eräänä kauniina päivänä heräävät he keskellä kuhisevaa jokielämää
djonkkineen, jokitaloineen ja veneineen. Vuoria on seurannut laaja ja
hedelmällinen laakso. He ovat nyt todellakin Kiinan puutarhassa:
Szechuan'issa.

"Ah Almkvist, katsokaa, no mutta katsokaahan", huudahtaa Erik ja
tarttuu professoria takinhiaan, "kiinalaista kaupunkia, pääkaupunkia!"

Ja todellakin häämöttää edestäpäin, hälvenevän sumun seasta,
aamuauringon valaisemia tiilikattoja tasangolla ja vuorien rinteillä.
Siellä täällä näkyy jonkun panttilainaajan torni ja silmä seuraa
kaupungin muurien vanhoja käänteitä. Se on ensimmäinen heidän likeltä
näkemänsä kaupunki. Almkvist pyrkii maihin, mutta Wen Siang sanoo:

"Tämä ei ole mikään valtainvälinen satama ja fan-jens'it ovat
uteliaisuuden esineitä. Iloitkaamme joka peninkulmasta, jonka saamme
estämättä kulkea. Hakemillamme on kumminkin tarpeeksi etumatkaa."

Ja Likiang pujottelee jokiveneitten, lauttojen ja djonkkien lomitse.
Lasten huutojen, kaikenlaisen kirkunan ja komentosanojen melu on
välistä niin korviavihlova, että heidän itsensäkin täytyy huutaa
kuullakseen toisiaan. Vasta illalla ovat he sivuuttaneet tämän
taivaallisen kaupungin.

Seuraavana aamuna on joki taasen autiona vuorten rinteitten välissä.
Koskissa on väylä matala, karinen; ja kallioinen. Höyrylaivan olisi
tässä melkein mahdotonta päästä vastavirtaan. Keltaiset kulit saavat
olla täällä djonkkien kuljetusvoimana. Näitä partaisiin asti raskaasti
kuormitettuja, jännitettyjen lihaksien ja kovien nyrkkien kuljettamia
aluksia sivuuttavat he joka hetki. Ja että kaikki kävisi nopeammin,
putoilevat bamburuoskan lyönnit näitten ihmisvetohärkien alastomille
hartioille. On kauhean vaikea kulettaa näitä aluksia vastavirtaan ja
pitää nuoria ja köysiä erossa virran kuohuista esiin pistävistä
kallioista. Joka hetki saa joukko noita keltaisia orjia syöksyä veteen
irroittamaan jotakin kiinni tarttunutta köyttä.

"Ahaa", sanoo Almkvist, "tämä on siis sitä tuhatvuotista sivistystä...
juuri sellaiseksi sen arvasinkin. Kas vain, juuri niin!"

Ja todellakin se on hirvittävää katsella. Puoli tusinaa kulia kiskoo
hikipäissään muudatta köyttä, jolle he eivät voi mitään. He ponnistavat
jaloillaan kivistä ja jännittävät lihaksensa äärimmäisyyteen asti.
Mutta päälliköstä ei se ole tarpeeksi. Hän tunnustelee köyttä, miten se
on kiinteällä... ja sateena läiskähtelevät piiskanlyönnit alastomille
hartioille. Nuo keltaiset raukat näkyvät mukaantuvan kaikkeen. Varmaan
heille maksetaan hyvää palkkaa.

"Enpä juuri tiedä", sanoo Wen Siang, "kuukaudessa ansaitsevat he
kymmenen kruunua. Ja sillä saavat he tulla toimeen perheineen ja
taloineen. Ja mikä on kummallista, he tulevatkin!"

"Mutta sehän on julmaa!"

Wen Siang kohauttaa vain olkapäitään.

Rannat muuttavat taasen muotoaan. Vuoret vaihtuvat metsäisiksi
harjuiksi, joita katkaisevat peninkulmaiset tasangot. Niillä kasvaa
maissia, riissiä, vehnää, tupakkaa ja opiumia ylellisessä runsaudessa
ihmisten kuhinan keskellä. Kaikkialla on elämää ja melua kirkkaan
siniseltä taivaalta paistavan hehkuvan auringon alla. — Mutta
miljoonat liukuvat heidän ohitsensa kuin elävät kuvat, jotka eivät ole
oikein todellisia. He katselevat kaikkia, aivan kuin katsellaan
näytelmää aitiosta.

"Odottakaahan", sanoo Wen Siang, "korkeat herrani saavat pian likempää
katsella muurahaiskekoa. Mutta ei ole kiirettä. Kiina on laaja ja
Yangtsekiang on tuhannen peninkulman pituinen."

"Tuhannen peninkulman!"

Likiang kiitää taasen pilvenkorkuisten vuortenhuippujen välissä; yö
lähestyy ja kuu nousee vuoren takaa, jonka se on nähnyt siinä
satojatuhansia vuosia. He laskevat rantaan täksi yöksi ja Likiang
kiinnitetään.

Illalliseksi syövät he kalarikkaasta joesta pyytämäänsä lohta, riisiä,
jota Wen Siang syöpi kahdella tikulla, banaaneja, viinirypäleitä ja
teetä. Wen Siang valmistaa sen maan tavalla: vähän teelehtiä kupin
pohjalle, kiehuvaa vettä päälle ja niin on tee olmista.

"Ching ksien sheng wan sha", sanoo Wen Siang, "tahdotteko kupillisen
teetä?" ja hän vaatii, että se on juotava tulikuumana heti.

"Jumalain juomaa", sanoo professori.

"Kyllä ja siitä sanookin eräs meikäläinen oppinut: 'Tee on parempaa
kuin viini, sillä se ei ole päihdyttävää. Ei se myöskään viekoittele
meitä ihmisiä tekemään tyhmyyksiä, joita sitten pitäisi selvänä katua!
Tee on vettäkin parempaa, koska se ei kuleta mukanaan tauteja niin kuin
useinkin vesi, joka mädätessään saastuttaa kaivot.'"

Ilta on ihmeen ihana. Joki virtaa tyynenä ja hiljaisuutta häiritsevät
vain silloin tällöin laulut ja käheät huudot djonkeista, jotka,
liukuvat heidän ohitsensa tummalla veden pinnalla.

Almkvist on sytyttänyt piippunsa. Ilta on liian kaunis nukuttavaksi. He
keskustelevat etsittävistään. Wen Siang on varma siitä, että he
kohtaavat Kukunor'in jossakin alempana, ehkä yhdessä noista
Yangtsekiang'in monista valtainvälisistä satamista. Erik tarttuu tähän
toivoon, joka, vaikka se onkin heikko, on kuitenkin toivo.

Sitten kertoo Wen Siang Kiinasta. Hän istuu kuunvalossa, joka vaalentaa
hänen kasvonsa, niin että silmänsä näyttävät tummemmilta.

"Kiina on niin suuri, ettette ajatuksissanne voi ollenkaan
kuvitellakaan sen laajuutta. Kuinka voidaan ajatella sellaista
väenpaljoutta, jolla on samanlainen ajatustapa, samallaiset ihanteet,
yhteinen tuhansien vuosien vanha sivistys ja isänmaa? Puhutte Euroopan
suurvalloista. Niin tietysti! Kukin niistä on tuskin jonkun maakuntamme
kokoinen. Jos Eurooppa joskus tyhjentyisi asukkaistaan, ja me nyt
Kiinassa asuvat kiinalaiset siirtyisimme sinne, niin täyttäisimme sen
Nordkap'ista aina Gibraltar'iin, Moskovasta aina Tukholmaan asti.
Matkustakaammepa sellaisessa valtakunnassa. Lähdemme Nordkap'ista.
Matkustamme Skandinavian halki ja kaikkialla tapaamme — emme
ruotsalaisia, norjalaisia emmekä tanskalaisia, — vaan keltaisia.
Jokainen ihminen Tukholmassa, Kristianiassa ja Köpenhaminassa on
kiinalainen, jatkamme etelään: suuressa Saksan valtakunnassa ja
kaikkialla tapaamme kiinalaisia. Berlin'issä ei ole muita kuin
kiinalaisia ja jokainen suurkaupunki toisensa jälkeen on täynnä
kiinalaisia. Matkustamme Böhm'issä, sitten pitkin Tonavaa, saavumme
Wien'iin, Budapest'iin, käymme Balkanin valtioissa, Turkissa, Kreikassa
ja kaikkialla näemme — ainoastaan kiinalaisia. Italiassa, pyhässä
Roman kaupungissakin, aina vain kiinalaisia. Menemme Alppien yli ja
jokaisessa vuoristomajassakin kiinalaisia; Ranskaan, Pyreitten
vuoristosta Kanaliin, Pariisin miljoonakaupungissa, kaikkialla kuhisee
kiinalaisia. Englannissa, Lontoosta Dublin'iin, Dublin'ista
Edinourg'lin, on jokainen kohtaamasi ihminen kiinalainen! Sitten vielä
Hollannissa, Belgiassa ja koko Pyreneitten niemimaassa et näe muita
kuin kiinalaisia. Kun sitten olemme matkustelleet ristiin rastiin
kaikki nuo kuusi suurvaltaa ja kaikki pienemmätkin, emmekä ole
tavanneet muita kuin kiinalaisia, niin on meillä vielä jälellä Venäjä,
Njemen'istä Ural'iin — koko tuo summattoman suuri Venäjä. Kuljemme
tuossa suuressa valtakunnassa ja näemme vain joka kylässä kiinalaisia.
Ja sitten kun koko maailmanosa, joka valkoisille edustaa 'maailmaa', on
täynnä kiinalaisia, niin jääpi kumminkin vielä sen verran jälelle, että
ne pystyvät asuttamaan Yhdysvallat. — Niin suuri on Kiina ja niin
lukuisat sen asukkaat."

Wen Siang'in ääni kaikuu heleänä ja kuutamossa näkevät he hänen
kasvojensa hiukan punoittavan.

"Tämä jättiläisvaltakunta nukkuu ehkä, mutta kuolla ei se voi! Se herää
hitaasti uroon lailla, jolla ei ole kiirettä. Älkää luulko, ettei
Kiinassa toimita. Kyllä, sillä kansa, joka lamautuu, kuolee. Mutta
Kiina elää. Se edistyy. Ettekö juuri te, länsimaitten lapset omista
tuota kaunista sananlaskua, jota ehkä ette itse ymmärräkään: 'Uskova ei
pidä kiirettä!' Ei, Kiinalla ei ole mihinkään kiirettä, sillä on
pitkälti vielä maailman loppuun ja Kiinalla on tarpeeksi aikaa
saavuttaakseen sille kuuluvan maailmanvallan!

"Halveksimme teitä, länsimaalaiset, jotka kunnioitatte raakaa voimaa.
Puhutte tuovanne meille länsimaista sivistystä, joka esiintyy täällä
murhina, rikoksina, kiristyksinä ja kaikenlaisena väkivaltana."

"Wen Siang", yrittää Erik, "unhoitathan lähetyssaarnaajamme, jotka
ovat tuoneet teille Kristuksen. Olethan itsekin sanonut uskovasi
Kristukseen!"

"Min, Kristukseen!" Wen Sian g lausuu tuon nimen syvällä vakaumuksella.
"Tuohon laupiaaseen nazarealaiseen." Mutta sitten säkenöivät hänen
silmänsä jälleen. "Luuletteko meidän voivan sitä milloinkaan unhoittaa,
että se, jota nimität kristinopiksi, pakoitetaan mieliimme asevoimalla?
Jos tuntisit fan-jens'iein, muukalaisten, menettelyt Kiinassa, niin
sinua inhottaisi! Kultaa Eurooppa palvelee eikä Kristusta. Oletko
unhoittanut, että Eurooppa kahdella verisellä sodalla pakoitti meille
opiumipaheen? Lähetyssaarnaajat, saavat — nämä ihmiset, jotka kanuunain
paukkuessa julistavat meille rauhan evankeliumia! Nämä hullut, jotka
riidellen keskenään rakentavat asuntojansa isäimme haudoille ja jotka
alituisesti kutsuvat tänne vierasta asevoimaa kukistamaan niitä, joita
he itse ovat yllyttäneet kapinaan! Sellaista on tuo kristinusko, jota
olette meille opettaneet. — Sanot minun uskovan Kristukseen. Niin
uskonkin ja ehkä onkin hän kerran voittava tämän kansan, jonka
suurimpana ikävänä on: 'Rauha maassa'. Ihmiskunnan kehto oli itämailla
ja täällä on se jälleen syntyvä... ei Euroopassa; tuossa kristillisessä
Euroopassa... Tahdotko pilkata Jumalasi nimeä, koska lausut sen tässä
yhteydessä? Tiedätkö, mitä Eurooppa antaa näille n.s. 'pakanamaille'?
Tiedätkö, mitä Saksan kristityt joka vuosi lähettävät mustille
alamaisilleen Afrikassa, paitsi uusia testamentteja? — niin,
ainoastaan 50 miljoonaa litraa paloviinaa! Ja meitä kohtaan eivät
huolenpitonne kyllä lopu opiumisotaan! Onhan vielä paljon jälellä,
johon eurooppalainen sivistys voi meidät pakottaa! Kuinka monella
kanuunalla esim. aiotte pakottaa Kiinan juomaan whiskyä ja paloviinaa?"

Erikiä värisyttää. Nuoren kiinalaisen ääni värähtelee kiihkeästä
tuskasta, surusta ja vihasta. Se vetoaa Erikin oikeudentuntoon ja hänen
nuori, lämmin sydämensä myöntää syytökset oikeiksi. Silmänsä kiiltävät
kyyneleistä.

"Kuule Wen Siang", sanoo hän ja ojentaa kätensä ystävälleen, "en ole
osallinen tuossa... ajattelen kuten sinäkin... ja jos voisin, niin
mielelläni auttaisin kansaasi oikeuksiinsa. Mutta mikä olen minä ja
mitä voin saada aikaan? Ja vaikka sinun kansasi onkin noin kihisevän
suuri, niin onhan se kuin turvaton lapsi Euroopan pajunettien edessä.
Kansalaistesi täytyy oppia käyttämään raakalaisten miekkaa!"

Wen Siang katsahtaa ylös... ja katsoo kauan Erikiä silmiin. Hänen
innostuksensa on kadonnut ja katseensa on lempeä ja hymyilevä kuin meri
myrskyn jälkeen.

"Älä pelkää", sanoo hän harvakseen ja kumoamattomalla vakaumuksella,
"älä pelkää, vielä on aikaa maailman loppuun. Emme kiirehdi. Kun kerran
olemme valmiit sotaan, niin kostamme yhdellä lyönnillä kaikki entiset
vääryydet!"



4.

MITÄ TAPAHTUI KELTAISEN-KISSAN-VIRRALLA.


Olla päivästä päivään Yangtsekiang'illa, mutta aina vain joella, eikä
milloinkaan maissa, maanasukasten seurassa, se alkaa tuntua perältäkin
yksitoikkoiselta, ja Almkvist on hermostunut ja kärsimätön.

Likiang on kiitänyt erään järven poikki ja kulkee nyt keltaisten
kalkkikivikallioiden välissä. Wen Siang istuu katsellen herkeämättä
joen oikeanpuoleista rantaa. Erik naurahtaa. "Katsokaa", sanoo hän ja
viittaa muutamaan kummallisesti muodostuneeseen vuoreen, "eikö tuo ole
aivan kuin suuri keltainen kissa?"

Juuri tuohon kallioseinään oli kiinalainenkin tuijottanut. "On kyllä ja
sentähden kutsummekin tätä joenosaa Huang-Mvahusia'ksi, joka
raakalaiskielelle käännettynä on: 'Keltaisen-kissan-virta'. Ja tämä on
juuri se paikka, jossa saamme tietoja ja sitten teemme päätöksemme.
Nousemme pian maihin."

Mitä merkitsee tämä hämärä puhe? Mutta Wen Siang ei rupea selittämään,
hän kääntää vain Likiang'in kokan maata kohti ja löytää satamapaikan
muutamien vedestä esiinpistävien suurien kivien välistä. Läiskis! Wen
Siang hyppää veteen. Hän uipi ja ajellun pään musta hiuspiiska lähestyy
maata kapeana viiruna. Kas, nyt pääsi hän maalle ja seisoen keltaisella
hiekalla pudistelee hän itseään kuin koira. Mutta mitä nyt? Almkvist
tarttuu kiikariin ja huomaa Wen Siang'in pienen, keltaisen
tiikerikissan tavoin kiipeävän suoraan ylös keltaisen kissan
kalkkiseinää. Mitä hän sieltä hakee? Ah — nyt hän pysähtyy, kuuluu
huudahdus... ja kas, hänellä on jotakin kädessään! Nyt laskeutuu hän,
juoksee jyrkännettä alas rannalle ja syöksyy veteen. Hetken kuluttua
seisoo hän Likiang'issa keskellä vesilätäkköä, joka valuu virtanaan
hänen vaatteistaan.

"No?" sanoo Almkvist.

"Niin, mitä tämä merkitsee?" kysyy Erik.

"Hyviä sanomia", vastaa Wen Siang, "katsokaapas tänne!"

Hän näyttää erästä patruunanhylsyä, josta hän vetää esille punaisen
paperikaistaleen. Hän silittää sen.

Almkvist tuijottaa.

"Tunnustan... tämä näyttää kiinalaiselta silmissäni."

"Ja myöskin minun!"

Ja Wen Siang on oikeassa, ne ovat kiinalaisia, pystysuoriin riveihin
kirjoitettuja kirjaimia. Hän lukee läpi ne vielä kerran ja sytyttää
sitten paperin tulitikulla palamaan. Se leimahtaa ja muuttuu tuhkaksi.

"Saammeko nyt selityksen... jos suvaitsette!"

"Kyllä, jalosukuiset viisaat, kuulkaahan vain: nyt on aika käsissä,
jolloin saatte astua 'Taivaanvaltakunnan' pyhälle kamaralle. Tuo, joka
muuttui tuhkaksi käsissäni, käsitteli..."

"Mitä?"

"Sitä, jota etsimme. Tämän ahtaan kulkuväylän suussa on muudan
valtainvälinen satama. — Ja kiinnitettynä sen yhteen laituriin on
— Kukunor."

Erik kalpenee. "Kukunor — täällä Kiinassako, silloin on siis..."

"Niin, siltä näyttää."

Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas
käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.

On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien
ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa,
milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt
Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln
pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja
sokkelot.

Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa
Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan
höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.

Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen,
että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku
ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk...

Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee
hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:

"Pian, pian!"

"Mitä... kuka... mitä nyt?"

"Pian, kaikkien paholaisten nimessä! Tätä tietä!"

Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä,
sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään
muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois
pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.

"Olemme turvassa", kuiskaa Wen Siang hengästyneenä, "mutta se olikin
viime tingassa. Katsokaahan!"

Ja aivan oikein. Jos he olivat tahtoneet karttaa kiinalaista
satamapoliisia, niin ei heillä todellakaan ollut ollut hetkeäkään
hukattavana, sillä samassa valaisee sähkövalonheittäjä tummaa veden
pintaa. Se kohtaa vain kiinalaisen virtaveneen satojen samallaisten
joukossa... ja siirtyy välinpitämättömänä syrjään — sellaista se ei
hae. Kas, nyt sai sädekimppu vauhtia, mutta Likiang on jo kaukana
mustalla ulapalla. — —

Likiang, tuo hyvin rikoksellinen, selvästi odotettu moottorivene,
oli varakuninkaan sinä iltana antaman määräyksen mukaan kaikella
muotoa pidätettävä, ja jos se koettaisi päästä pakoon, oli se
tykinlaukauksella estettävä. Ja näyttää todellakin kuin aikoisi tuo
pieni vene päästä karkuun varakuningas Ho-chavkuin'ilta. No saakoonpa
se siis pommin muitta mutkitta! Tykkimies tähtää kanuunallaan, jonka
kirkas piippu suuntautuu juuri siihen paikkaan, jossa tuo kirkas valo
sattuu partaan messinkiheloihin. Laukaise! Lyhyt, terävä paukaus,
välähdys pimeässä, läiskäys kaukana selällä — suuri aalto, jonka virta
tasoittaa, Likiang'in palaset ovat Yangtsekiang'in pohjalla.

Kaikki on tapahtunut muutamassa hetkessä. "Mutta siinähän oli ihmisiä
veneessä", sanoo Erik, "ja ne..."

"Ne", vastaa Wen Siang, "älä heitä surkuttele — esi-isänsä ovat heitä
vastassa, ja perhetemppelissä saavat tulevat sukupolvet lukea heidän
nimensä niitten joukossa, jotka ovat kunnostautuneet. Ne olivat kuleja
ja ehkäpä he syntyvät jälleen mandariineina. — Mutta emmepä me vielä
ole varjojen maassa. Likiang on vajonnut muukalaisineen, luulee
varakuningas. Ja luullakseni annamme hänen ollakin siinä uskossa, vai
mitä. Ja että se tulisi helpommaksi, niin sallikaa korkeat jalosukuiset
isäntäni, että tuota teitä ympäröivää, silmiähivelevää loistoa vähän
muutetaan — sallikaa minun pukea teidät kiinalaisiksi."

"Kiinalaisiksiko?"

"Niin, — kätevä parturi... irtoletti... vähän saksanpähkinän mehua
ihoon... silkkipaita, — siinä kaikki!"

"Parturiko?" sanoo Almkvist, "ajetaanko sitten tukkamme?"

"Kyllä, se on välttämätöntä."

"Se ei voi käydä päinsä... Ainakaan minuun nähden."

Ja professori kohottaa punaista peruukkiaan ja näyttää kaljua päätään.

Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin
epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt
tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät
miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.



5.

KYMMENEN SUKUKUNNAN KADULLA.


Wu-Tis'in talo on Kymmenen sukukunnan kadun varrella. Se on pieni,
matala ja muutenkin mitätön, rakennettu puusta ja pajuista, liimattu
kuin numero kadun yksitoikkoiseen taloriviin. Pari hyvin vernissattua
nimikilpeä, jotka riippuvat oven kummallakin puolella, ilmaisevat
suurilla, kultaisilla, kiinalaisilla kirjaimilla liikkeen nimen:
"Ylistetty rehellisyys." Maan messinkisiä reikäraha-ketjuja heiluu
tuulessa ja julistaa Wu-Tis'in harjoittavan vaihtokauppaa. Itse seisoo
hän, nojautuneena nerokkaasti leikeltyyn myymäpöytään, joka erottaa
kaupan kadusta. Arvokas Wu-Tis nauttii auringosta, eikä ollenkaan
välitä kadun ilmaa saastuttavasta, sakeasta löyhkästä. Hänen vanhat
silmänsä ovat jo aikoja sitten tottuneet likaan ja roskatunkioihin. Hän
elää liassa ja voi hyvin siinä, niinkuin esi-isänsäkin ennen.
"Ylistetty rehellisyys" on kulkenut perintönä kymmenessä polvessa.
Puodissa säilyttää hän kilpeä, jolla liike kolmesataa vuotta takaperin
avattiin. — Mitähän hän nyt ajattelee, tuo vanha kaljupää, jonka
harmajassa niskapiiskassa auringonsäteet leikittelevät? Hän nauraa
hyväntuulisena harmajaan partaansa, sillä kaupungissa on kolmena
päivänä sattunut levottomuuksia. Kauppa ja kaikki liikenne ovat
pysähtyneet ja merkiksi siitä, että hallitus on menettänyt kaiken
kärsivällisyytensä, on kansa päättänyt ottaa lain sovelluttamisen omiin
käsiinsä ja sentähden ovat puoditkin suljetut. Ja sitten on myrsky
puhjennut, eikä todellakaan ilman syytä.

Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet kirkon heidän temppelinsä paikalle!
Tällä ovat he loukanneet kiinalaisten pyhimpiä tunteita. Viha kiehuu,
jota Kolau-hui lietsoo: "Kuolema muukalaisille!" Lähetyssaarnaajat ovat
paenneet, kirkko palaa ja liekit leimuavat mustalle yötaivaalle.
Kirotut olkoot Fan-Kvai-tse't, nuo vieraat paholaiset, jotka
saastuttavat isäimme haudat! Kaiken tämän näki Wu-Tis yöllä ja hänen
silmänsä hekkumoivat. Mutta suloisinta kaikesta oli tuo, josta hänen
vanha sydämensä oikein lämpeni, nimittäin lähetyssaarnaajien sihteerin
katkaistu pää Hata-portilla. Se oli pantu häkkiin, koska siinä ei ollun
niskapiiskaa, josta se olisi voinut riippua.

Wu-Tis'in iloinen hymy jähmettyy. — Nyt muistaa hän nuo pari
omituista, letillistä ja kiinalaisiksi puettua miestä, jotka tuo nuori
veli oli tuonut sinne edellisenä yönä ja kätkenyt sisimmäiseen
huoneeseen. Ketä ne olivat? Wu-Tis kalpeni jo ajatuksestakin kysyä,
sillä mitä olikaan Wen Siang kuiskannut hänen korvaansa? Tuon salaisen
sanan, joka yhdistää koko maailman veljet. Ja mitä näyttikään hän
kädessään? Ylimmäisen neuvoston salaisella tunnuksella varustetun
sormuksen, jota jokaisen veljen oli toteltava epäröimättä ja
kyselemättä. Ah, kun vain asia ei olisi ollut niin, niin millä ilolla
ei Wu-Tis'in vanha käsi silloin olisikaan hirttänyt nämä pari
Fan-jen'ia lähetyssaarnaajan pään viereen! Sillä varmaan ovat he
muukalaisia, nuo kaksi! Nehän puhuvatkin ainoastaan raakalaisten
kieltä! Mutta hiljaa! Wu-Tis osaa vaieta. Kun Wu-Tis oli tarpeeksi
katsellut vilinää, likaa ja kuunnellut mielihyvällä melua, niin palasi
hän sisähuoneeseen katsomaan, miten hänen suojaansa uskotut vieraat
jaksoivat. Eikä viivykään sitäpaitsi kauan, ennen kuin hän suhtautuu
suopeammin Almkvistiin. Hänhän on jotenkin mukiin menevä, vaikka onkin
raakalainen ja Wen Siang on valmistanut tietä myötätuntoisuudelle
kertomalla, että nuo molemmat tulevat kaukaa, eräästä pienestä maasta,
joka ei voi lähettää Kiinaan sotamiehiä eikä lähetyssaarnaajia. Wu-Tis,
jolla on liiketuttavia satamassa, puhuu sujuvasti englannin kieltä,
ja puhelias kun on, niin keskustelee hän mielellään oppineen
eurooppalaisen — ah anteeksi, pohjoismaakunnista kotoisin olevan
veljen kanssa.

"Niin vajonneena mietiskelyihin, pohjoisesta tuleva korkea veljeni",
alkaa hän, "ah, täytyyhän noin suuren hengen ikävystyä kurjassa,
haisevassa luolassani, joka ei ansaitse ihmisasunnon nimeä. Etkö tahdo
kohottaa timanttikirkkaita silmiäsi nöyrän palvelijasi puoleen ja
aukaista ambraa tuoksuvaa suutasi, että minä kurjuudessani saisin
nauttia sinun suuren viisautesi hedelmistä?"

Almkvist, joka todellakin on ajatuksissaan, mumisee jotakin
vastaukseksi.

"Varmaankin", sanoo Wu-Tis, "ikävöivät poikasi ja tyttäresi sinua ja
siunaavat kotiin tuloasi!"

"Minulla ei ole mitään poikia", ärtyilee professori.

"Voi onnetonta... ei poikia! Kuka sitten pystyttää muistomerkkisi ja
raivaa sinulle tietä varjojen maassa? Ehkä saakin sielusi vuosisatoja
kuljeskella ympäri nälkäisenä kerjäläisenä, syntymättä uudestaan
lihaksi ja vereksi... Mutta koska vaimosi on hedelmätön, niin miksi et
häntä hylkää?"

"Vaimoniko?... Eihän minulla ole minkäänlaista... olen varmasti ja
kokonaan naimaton!"

"Voi sinua hullua, ei vaimoa!... Olisitpa silloin nähnyt minun, kun hän
olin nuori... kaunis, sanon sinulle, hurmaava! Hänen poskensa olivat
valkoiset kuin mantelipuun kukka, hänen vartalonsa sorea kuin
piilipuun runko, huulet kuin punaiset viikunat ja silmät loistavat kuin
kirkkaat auringon säteet. Käyntinsä oli kuin tuulessa huojuva puu ja
jalanjälkensä kuin lotuskukat. Ihana, sanon sinulle, oli tämän matalan
majan koristus!"

Noin haastelee vanha Wu-Tis. Ja kun Almkvist ei vastaa, meneskelee hän
taas kauppaansa, joka myös! on hoidettava. Erik on pimeän tultua ollut
pari kertaa ulkona Wen Siang'in kanssa ja onnistunut jotenkin hyvin
näyttelemään kiinalaista, — vaikka mykkänä.

Tänään tuopi Wen Siang uutisia. Hänen on onnistunut puhutella erästä
Kukunor'in laivamiestä. "Kuunnelkaa nyt", sanoo Wen Siang Erikille ja
Almkvistille, "mitä hän kertoi minulle. Kukunor näkyy lähteneen
New-York'ista siihen aikaan kun sanomalehti kertoi; se on ollut
Bombay'ssa, josta mentiin Shanghai'hin ja matkaa jatkettiin
Yangtsekiang'ia ylöspäin, Laivamies otti pestin Hankow'issa ja hänen
tietonsa ovat siis suurimmaksi osaksi laivasta saatuja."

"Ja Arnaluk... onko hän laivassa?"

"On."

"Ah Jumalani!... Onko hänet nähty?"

"On ja ei. Laivannee tiesi kyllä jonkun naisen olevan laivassa; hän ei
itse ollut nähnyt naista muuta kuin vilaukselta, silmäyksen suurista
tummista silmistä ja suuren, keltaisen tukan..."

"Ah, hänen kultainen tukkansa!" Erik pui nyrkkiä.

"... mutta milloin ja missä hän oli tullut laivaan, ei mies tietänyt,
sanoi ainoastaan sen, että nainen oli siellä hänen tullessaan laivaan.
Muuten on laivaväkeä ankarasti kielletty ilmaisemasta naisen siellä
oloa. Hänet on pysytettävä siellä, vaikka henki menisi."

"Mutta mies kertoi kuitenkin."

Wu-Tis on kuunnellut tarkkaavaisesti. Hänen halkinaisilla huulillaan
väreilee halveksiva hymy.

"Niin", sanoi hän, "hän puhui, koska hän oli valkoinen. Valkoisen
miehen omatunto on kullalla ostettavissa!"

Almkvist ehdottaa, että pyydettäisiin heti poliisin apua Arnaluk'in
vapauttamiseksi. Hehän ovat eurooppalaisen rodun edustajia, joita
vastaan ei rankaisematta tehdä vääryyttä.

Wen Siang kuuntelee kärsivällisesti. Hän tuntee nyt professorin siksi
hyvin, ettei hän koetakaan keskeyttää hänen esitelmiään. Mutta
professorin lopetettua puhuu Wen Siang.

"Arvoisa herra", sanoo hän ja kumartaa syvään, niin kuin aina, jolloin
hän tahtoo peittää hymyään — "tyhmä ja yksinkertainen palvelijasi
ei uskalla vastustaa viisauttasi. Se virtaa makeana hunajana
rusohuuliltasi, mutta aivoni eivät kumminkaan voi käsittää viisautesi
kirkasta virtaa. Kaupungissa on levotonta, lähetyssaarnaajan pää
irvistää varottavasti Ha-ta portilla, kansa haluaa jäähdyttää vihaansa
muukalaisten verellä. Vaikka korkea herrani onkin niin kansalaiseni
näköinen, niin voi sana ja liike ilmaista kaikki. — Ja silloin! Emme
voi myöskään hallitukselle, jos nyt sellaista on olemassa näin
levottomina aikoina, esittää ahtaan kirjallisia vaatimuksia tuohon
nuoreen neitiin nähden, joka, niinkuin otaksumme, on vasten tahtoaan
viety tuohon laivaan. Meidän on odotettava. Kukunor ei voi nousta
ylemmäksi Yangtsekiang'ia. Se lähtee täältä taas itään päin. Me
seuraamme. Ja ensimmäisessä valtainvälisessä satamassa käännymme erään
konsulinviraston puoleen."

"Todellakin", sanoo Wu-Tis, "kummallinen ehdotus: kääntyä Fan-jens'ein
puoleen saamaan oikeutta!"

Wen Siang saa vanhuksen vaikenemaan katseellaan ja jatkaa: "Niin sen
täytyy tapahtua, muuta keinoa ei ole."

"Eikö mitään?" kysyy Erik.

"Ei, saat olla kärsivällinen vielä muutamia viikkoja tahi kuukausia."

"Viikkojako? Kuukausiako? Wen Siang, ajatteletko, mitä sanot? Tiedätkö
mitä se merkitsee ihmiselle, joka koko sielullaan pyrkii ikävöimäänsä
päämaaliin kuin — — —?"

Wen Siang katsoo Erikiä omituisesti. Miten hänen silmänsä on suuret ja
mustat.

"Minäkö en tietäisi — — voi sinua hullua!" ja kääntyen ympäri poistuu
hän sanaakaan enään sanomatta.

Mutta Wu-Tis nauraa partaansa. "Täytyy aina totella viisaampaa ja tässä
tapauksessa... Mutta mitä sanotte pienestä virvokkeesta? 'Ching hsien
sheng wan sha?'"

"Kyllä, kiitän", vastaa Almkvist. Tuon kiinalaiseni lauseen on hän
kuullut jo siksi usein, että hän sen ymmärtää.



6.

SALAPERÄISIÄ SUUNNITELMIA JA KOSKEMATON VUODE.


Professori Almkvist'illa ei näytä olevan mitään käsitystä ajasta eikä
paikasta. Kun Erik ilmaisee kiihkeää kärsimättömyyttään, katsoo
professori hyväntahtoisesti häneen, kuulematta mitä hän sanoo.
Professori on selvästi synnytystuskissa. Joku suunnitelma näyttää
olevan kypsymässä hänen piiskakoristeisessa päässään.

Toisin sanoen, professori on hajamielinen, voipipa melkein sanoa tuon
sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Almkvist on jo kauan aikaa sitten menettänyt kaiken toivonsa pelastaa
Arnaluk'in. Hän oli huomannut sen heti, että tuo rakas lapsi oli
kadotettu, niin pian kuin hänen ryöstäjänsä olivat saaneet tytön Intian
sokkeloihin. Hän ei usko ollenkaan siihen, että tyttö olisi vielä
Kukunor'issa. Jos se todellakin on Rokka'n laiva, niinkuin näyttää,
niin ei hän itse kumminkaan ole enää laivassa. Hän on turvassa jossakin
Intian lokerossa, josta ei häntä kukaan löydä. Tällainen on professorin
vahva luulo, mutta hän pitää sen omana tietonaan. Hän on suutuksissaan
ainoastaan sentähden, että häntä jutkautettiin Llassa'lla.

Suunnitelma ruumiillistuttaa ihmisten ajatukset sähköllä, paljastaa
niitten syvimmät salaisuudet ja selvitellä niitten salaisimmatkin
lokerot, kiinnittää kokonaan hänen ajatuksensa. Sitten kuutamoyön,
jolloin hän Franz Josephin kannella uskoi salaisuutensa Erikille, on
aate itänyt hänen aivoissaan. Hän tuntee, miten teos lähenee
ratkaisuaan aivojen ahkerassa työpajassa. Itse kemiallinen koneisto on
jo kyllä valmis. Sen on hänen johdollaan valmistanut muudan maailman
kuuluisimpia sähköliikkeitä. Hän voi jo saada valotaulussa näkymään
muutamia ruumiin sähköilmiöitä. Kuvissa voi hän esittää muutamia
suoliston ja hermoston tuntumattomia liikunnoita. Mutta kuvittaa
sähköllä ihmisajatuksien sanomattoman monimutkaisia fyysillisiä
ilmiöitä ajatuksien koneessa, aivoissa, siihen ei hän vielä kykene.
Siitä puuttuu vielä tuo joku, jonka hän toivoo löytävänsä jostakin
vanhasta tibetiläisestä luostarista, missä maailmasta eronneet
buddalaiset munkit paastoamalla ja ajattelemalla ovat voineet kohottaa
sen esiripun lievettä, joka kätkee ihmisten typeriltä ja maahan
sidotuilta katseilta todellisen hengen ja aineen eroituksen.

"Tibet'issä pitäisi minun olla", huokaa Almkvist tiedemiehen
itsekkyydellä, sillä aate, ennenkuin se on saanut muodon, hallitsee
kokonaan hänen henkistä minäänsä. "Kultaisen virran maan" löytäminen,
joka tuotti hänelle niin kuuluisan nimen ja sitäpaitsi paljon rahaakin,
ei olisi mitään sen maailmanmaineen rinnalla, jonka hän saavuttaisi,
jos hän lahjoittaisi ajatuksia synnyttäjille, aivoille sellaisen
aavistamattomien kehitysmahdollisuuksien koneen.

"Tibetiin!" vaikeroi professori. Hän ei muista enää noita äärettömiä
erämaita, hietatasankoja, joissa ilma on niin kuumaa kuin
leivinuunissa, ei myöskään jääkylmiä vuorenhuippuja, pyörryttäviä
jyrkänteitä, noita kaikkia tuhansia vaikeuksia, jotka täytyi voittaa...
"Tibetiin!" Almkvist päättää sen silloin. Hänen täytyy päästä sinne!
Hän varustaa matkueen. Hän ei välitä Wen Siangista! Hän tekee kapinan!
Kulta saa aukaista tien! Englantilaisilla seteleillä saa kyllä luottoa
Kiinan sydämessäkin.

"Professori! Professori Almkvist... en jaksa enää", uikuttaa Erik.
"Teidän täytyy puhella kanssani tästä. Emmehän voi olla täällä
ijankaiken toimetonna!"

Almkvist palaa taasen maailmaan. "Ei, ei, eipä tietenkään — sitä emme
voi. Mutta nykyään en näe mitään mahdollisuutta... kunnes kapina on
kukistettu... Kukunorhan ei purjehdi vielä... tarkoitan, että Wen
Siang oli ehkä oikeassa, neuvoessaan..."

On myöhäinen ilta. Erik menee makuuhuoneeseen ja heittäytyy
vuoteelleen... ja professori palaa takaisin Tibetiin.

Silloin tulee Wu-Tis kuin käskettynä. Hän on juuri oikea mies, jota voi
käyttää.

"Wu-Tis", sanoo Almkvist karkeasti, "pidätkö kullasta, paljosta
kullasta... kullasta, joka kilisee näin?" Wu-Tis kohottaa kiivaasti
kunnianarvoista päätään.

"Näinkö?" VVu-Tis katsoo paperiin, jota Almkvist pitää hänen silmäinsä
edessä. Se on sadan punnan seteli.

"Muukalainen", sanoo hän, jättäen samalla kaiken teeskentelyn, "olen
kauppias, enkä häpeä toivomasta kunniallista voittoa. Saavuttaakseni
kunniallisia tuloksia olen aina valmis auttamaan sovitulla palkkiolla."

"Pidä siis tämä, kunnianarvoisa", sanoo Almkvist ja ojentaa ukolle
setelin, "pidä se pienenä etumaksuna sitoumuksesta, jonka tulen
kanssasi tekemään."

Tällä teollaan voittaa Almkvist vanhuksen sydämen ja vielä enemmän,
kun Wu-Tis kuulee, että Almkvist haluaa hänen apuaan palatakseen sinne,
mistä oli tullutkin.

Tibetin pilvenkorkuisille vuorille!

Ja niin keskustelevat he kauan kuiskaillen keskenään, Erikin nukkuessa
ja Wen Siangin ollessa ulkona.

Kaikesta päättäen oli kaupungissa taasen rauhallista.

Eräs kiinalainen kanuunavene on saapunut ja sen lohikäärmelippu liehuu
tuulessa. Se näyttää rauhoittavan mieliä. Kaikki menee taas hiljaista
menoaan. Valtiomiesten on nyt ainoastaan kiskottava pyöreä korvaussumma
köyhältä väestöltä.

"Nyt kai voimme heittää nämä naamiopuvut nurkkaan", sanoo Almkvist ja
pyörittää harmissaan niskapiiskaansa.

"Ei vielä, mutta aika lähenee. Ylihuomenna jatkamme maitse pohjoiseen",
vastaa Wen Siang.

"Ja Kukunor!" kysyy Erik.

"Kukunor'in annamme mennä!"

"Miten niin?"

"Niinkuin sanon. Itäisemmässä satamassa on meillä suuremmat
edellytykset kuin täällä."

"Ei milloinkaan! Nyt kun kaupungissa taas on rauhallista, ei ole mitään
syytä viivyttelemiseen. Arnaluk on vain muutaman askeleen päässä
täältä... on mahdoton siirtää sitä tuonnemmaksi... menköön sitten
syteen tai saveen!"

Wen Siang kohottaa olkapäitään. "Taas nuo samat puheet. — Puhukaamme
huomenna lähemmin."

Mutta ovessa pysähtyy nuori kiinalainen. Hän kääntyy, epäröipi hetkisen
ja menee sitten Almkvistin luokse.

"Sana kahden kesken, herra professori. Emme ehkä tapaa toisiamme enää!"

Ja jäätyään kahden, sanoo Wen Siang: "Tahdon ilmoittaa teille sanan,
ainoastaan yhden, joka teidän on painettava mieleenne ja jota ette saa
milloinkaan... kuulitteko... ette milloinkaan sanoa muille. Jonakin
päivänä saatte tietää, miksi teidän täytyy tuntea tuo sana."

"En ymmärrä, mitä tällä tarkoitetaan..."

Wen Siang hymyilee. "Ette, itämailla on arvoituksensa. Mutta muistakaa
tämä sana." Ja kumartuen kuiskaa hän Almkvistin korvaan sanan, jonka
tämä painaa mieleensä.

       *       *       *       *       *

— — On ilta. "Hyvää yötä", toivottaa Erik professorille, "olen
väsynyt ja menen nukkumaan."

"Nytkö jo?"

"Niin, odotusaika lyhenee nukkumalla."

Siten on professori taasen kahden Wu-Tis'in kanssa. Vanhus tutkii
tarkasti, ettei kukaan kuuntele. Sitten kertoo hän kuiskaten, miten
pitkälle valmistukset ovat joutuneet. Tusina hevosia on ostettu.
Yangtsekiangin yläjuoksun varrella olevaan Batang'iin on lähetetty
käsky kameelien ostosta ja on niitten oltava siellä valmiina.
Varustukset ovat melkein valmiit. Villapeitteitä, keittoastioita,
työkaluja... sitäpaitsi korutavaroita, kiinalaisia silkkikankaita y.m.
sellaista kauppatavaraksi matkalle, ja kiinalaista käypää rahaa. Kaikki
nämä ovat valmiit, mutta ne maksavat. "Rakas muukalainen, nuo
hevoskauppiaat ovat, suoraan sanoen roistoja... niitä ei tahdo saada
maksetuksi millään... kelvottomia!"

"Kuinka paljon?" kysyy vain Almkvist. Wu-Tis mainitsee kahdenkertaisen
summan ja professori maksaa tinkimättä. Wu-Tis kätkee Englannin pankin
setelit poimulliseen silkkipaitaansa.

"Sitten on jäljellä ainoastaan tulkki, mies, joka on kielenänne ja
oppaananne... Olen löytänyt sellaisen, mutta hän on kallis, hyvin
kallis!"

"Hänen nimensä?"

"Mohammed, rukoilemansa profeetan mukaan."

"Turkkilainenko siis?"

"Niin..."

"No olkoon, minä otan hänet. Ja nyt Wu-Tis, mitä sanot Van Sha'sta?"

Teetä tuodaan ja Wu-Tis pääsee puheen alkuun. Hän pitää kertomisesta ja
puhuu katkeamatta.

"Yhtä en ymmärrä", sanoo Almkvist, toisen vähän välillä hengähtäessä,
"teitä sanotaan 'keltaiseksi roduksi', mutta Wen Siang'in kasvothan
ovat marmorinvalkeat."

"Niin ovat. Tämän maan rikkailla ja arvokkailla suvuilla, joitten
esi-isät ovat vuosisatoja harjoittaneet kirjallisia tutkimuksia ja
harvoin antautuneet auringon paahdettaviksi, näillä, jotka eivät
milloinkaan kulje jalkaisin palatsiensa ulkopuolella, vaan aina
kannattavat itseään kuleilla, ei ole työtätekevän, maataviljelevän
väestön keltaista, palanutta ihoa."

"Wen Siang on siis ylhäissäätyinen mies, koska..."

Wu-Tis kumartaa syvään ja rupeaa kertomaan Wen Siang'ista. Almkvist
kummastuu.

Vasta aamulla menee Almkvist nukkumaan. Päivänkoitto valaisee huoneen.
Hän pysähtyy kauhistuneena kynnykselle. Huone on tyhjä ja Erikin vuode
koskematonna.

Lintu on lentänyt!



7.

SEIKKAILURIKAS YÖ.


"Onko kaikki kunnossa, ovatko kaikki menneet levolle?" kysyy Kukunor'in
päällikkö vahtiupseerilta. "Ja tuleeko jokiluotsi huomenna?"

"Kaikki ovat nukkumassa ja luotsi tulee päivänkoittaessa."

"Kiitän — onko muuta?"

Upseeri viivyttää hetken vastaustaan. "Kyllä... en oikein tiedä...
päällikkö ehkä nauraa minulle... ja ehkä se onkin tämän
hermojajännittävän ajan syy, jossa olemme eläneet viime aikoina...
Mutta minusta tuntuu aivan siltä kuin olisi laivaan ilmestynyt väkeä,
joka..."

"Mitä... keltaisiako?"

"Niin. Meillähän on koko päivän ollut kuleja hiiliä lastaamassa... ja
minusta tuntuu kuin kaikki eivät olisi lähteneet laivasta."

"Eikö laivaa ole tutkittu niinkuin tavallisesti?"

"Kyllä, mastojen huipuista aina köliin asti."

"Ja ei ole näkynyt mitään epäiltävää?"

"No, ei suoraan sanoen."

"No mutta silloinhan ei teidän tarvitse olla huolissanne, rakas
Berton."

"No, eipä kyllä."

Luutnantti Berton menee ja päällikkö tarttuu tupakkasalongin oven
kahvaan. Täytyy polttaa sikaari ennen maatamenoa...

Hän pysähtyy hetkeksi ja tarkastaa vielä kerran kiinalaiskaupunkia.
Ahtaitten katujen hälinä alkaa vaimentua. Basaarien paperilyhtyrivit
sammuvat toinen toisensa jälkeen. Täysikuu nousee pyöreänä ja valaisee
häväistyä temppelinpaikkaa, jossa lähetyskirkon rauniot törröttävät
mustina ja uhkaavina taivasta kohti. Ketähän ne mahtanevat syyttää,
ajattelee Kukunor'in päällikkö, isäinsä hautoja suojelevia keltaisiako
vai niitä häväiseviä valkoisiako? Kukunor'in päällikkö huoahtaa. Hän
ajattelee Kipling'in synkkiä sanoja: "Itä on Itä ja Länsi on Länsi,
eivätkä ne kaksi koskaan ojenna kättä toisilleen." Eiköhän ne todella
milloinkaan opikaan ymmärtämään toisiaan.

Sitten menee hän salonkiin. Siellä on hämärä, sillä ainoana
valaistuksena ovat kuunsäteet, jotka siivilöityvät sisään pyöreistä
ikkunoista.

Päällikkö hätkähtää. "Onko täällä ketään?" Kuuluu mielenliikutuksen
paksuntama ja tankkaava ääni:

"Kädet ylös!"

Päällikkö kääntyy sinnepäin, mistä ääni kuuluu, ja katsoo kuunvalossa
loistavaan revolverinpiippuun. Revolveria pitelee — muudan
kiinalainen.

"Olkaa alallanne!" sanoo puhuja taas rauhallisella äänellä, "ja
kuunnelkaa mitä sanon. Teillä on tässä laivassa nuori tyttö, jota te
pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan. Vaadin, että luovutatte hänet
heti, ymmärrättekö?"

Päällikkö naurahtaa... "Eikö muuta... niin, kyllä mielelläni. Mutta
erehdyt luullessasi nuoren neidin olevan täällä vastoin tahtoaan. Päin
vastoin! Hän on täällä, koska hän halusi jäädä tänne ja hän viihtyy
hyvin!"

"Te valehtelette, valehtelette hävittömästi!"

"En. Kysykää häneltä itseltään. Hän on purjehtinut kanssamme jo kauan
eikä suinkaan halaja isänsä luokse... joka tarjosi häntä kaupaksi."

"Kurja valehtelija!" Päällikkö tuntee äkkiä parin voimakkaita käsiä
puristavan kurkkuaan. Silmittömästi suuttuneena on keltainen hyökännyt
hänen kimppuunsa. Mutta ennen heidän kaatumistaan korkkimatolle on
päällikön onnistunut painaa erästä nappulaa — ja sähkökellot alkavat
soida.

Ja apu saapuukin vauhdilla. Luutnantti Berton, stuartti ja perämies —
alusvaatteisillaan. He näkevät päällikkönsä selällään salongin
lattialla, raivostuneen kiinalaisen ahdistamana.

"Auttakaa! Auttakaa!" huutaa hän. Ja apua hän saapikin, Luutnantti ja
stuartti hyökkäävät kiinalaisen kimppuun ja paiskaavat hänet syrjään.
Berton tarttuu hänen pitkään niskapiiskaansa... ja saapi sen kouraansa
kokonaan.

"Ahaa", sanoo päällikkö vielä hengästyneenä, "väärennetty niskapiiska!
Valepukuinen varas siis. Viekää se arestiin! Mutta ensin on meidän
saatava valoa."

Napsahdus — ja sähkölamput muuttavat huoneen kirkkaan valoisaksi.

"Tarkastakaa tuo roisto!" Kiinalainen on noussut ja päällikkö lähestyy,
tätä omituista olentoa ja katsoo ja katsoo.

"Mutta sehän on... voiko se olla mahdollista... se on... mutta... sehän
on Erik Holm Tassinork'ista." Ja tuo väärä kiinalainen tuijottaa
puolestaan hämmästyneenä Rokka'a kasvoihin ja huudahtaa vihdoin:

"Duroc... sehän on Duroc!"

Ja seuraten yhteistä vaistoa syleilevät he toisiaan, nuo ystävykset,
jotka äsken olivat kuristaa toisensa.

"Mutta Erik... muistatko, mitä sanoin tuona päivänä vanhempiesi luona:
'Näkemiin!' Mutta kuinka tämä sittenkään on mahdollista?"

Ja Erikin täytyy kertoa matkastaan Almkvistin seurassa tunturien,
kuilujen ja erämaiden halki — kunnes he eräänä päivänä olivat
Kiinassa. Mutta Arnaluk! Arnaluk?

"En voi sanoa siitä sitä enkä tätä. Ehkä on joku toinen; samanniminen
laiva vieraillut Tassinork'issa, tämä Kukunor ei ole ollut New-Yorkia
pohjoisempana. Sanomalehteni omistaa laivan ja on lähettänyt minut
tutkimaan Kiinan heräämistä itse paikalla."

"Mutta kuka on sitten se nainen, joka teillä on laivassa, nainen, jonka
täällä olosta ei kukaan saisi tietää?"

Duroc hymyilee. "Niin... Arnaluk ei se ole, tyydy nyt siihen. — Mutta
kas, täältähän taitaa tulla muitakin Kukunor'in asukkaita!"

Pari miestä on tullut sisään. Toinen on puettuna kiinalaiseksi, toinen
taas urheilupukuun.

Duroc esittelee: "Veljekset Legrand, pastori Pierre Legrand ja
sanomalehtimies, kirjailija ja jumalankieltäjä Aristide Legrand... Erik
Holm, professori Almkvistin toisen suuren matkueen jäsen."

"Pastori Legrand, te täällä... ja kiinalaisessa puvussa!"

"Nuori ystäväni... te täällä ja samanlaisessa puvussa."

Pierre Legrandin siellä olo oli helposti selitettävissä. Tämä satama
kuului juuri hänen lähetyspiiriinsä ja koska katoolilaiset hengenmiehet
tekevät innolla työtä, niin tahtovat he tavoissaankin niin paljon kuin
mahdollista olla maan asukasten kaltaisia. He pukeutuvat kiinalaisiksi
ja uhraten täydellisesti henkilöllisen makunsa ja mukavuutensa
antautuvat he kokonaan suurelle aatteelleen pelastaa kiinalaissieluja
katoolilaiselle uskolle, jota heidän vakuutuksensa mukaan helvetin
portit eivät tule milloinkaan voittamaan. Pierre Legrand on tullut
Kukunor'iin saadakseen muutamia päiviä olla veljensä seurassa, joka
kuuluu Durocin sanomakirjalliseen matkueeseen.

"Ja Almkvist, tuo rakas professorimme, onko hän myöskin täällä?" kysyy
Aristide irvistellen kauheasti saadakseen monokkelin pysymään
paikoillaan.

"Kyllä, sekä Almkvist että Wen Siang!" Erik silittää kädellä otsaansa.
Mitä nyt? Koska Arnaluk ei ole Kukunor'issa ja Kukunor ei milloinkaan
ole ollut napamerellä, vielä vähemmin Tassinork'issa, niin mitä tästä
nyt tulee? Mistä he nyt Rokka'a hakisivatkaan?

"Rokka'ako?" vastaa Duroc. "Rokka... tietysti se on taasen noita
tavallisia sähkösanomavirheitä. Pitää luonnollisesti olla Duroc, Rokka.
Purjehdimme kuin purjehdimmekin New-York'ista... mutta neljäätoista
päivää aikaisemmin kuin sähkösanomassa ilmoitetaan. Siksi saavuimmekin
ensimmäiseksi Bombay'hin."

"Ja Rokka, joka vetäytyi vuoristoon ja jonka jälkiä haimme?"

"Vain pari kirjeenvaihtajaa, jotka poikkesivat vähän suunnasta. Mutta
nyt ehdotan, että sinä ja rakas professorimme seuraatte mukanamme
Shang-hai'hin. Joutuisinta se kaikissa tapauksissa on. Ja matkalla
voimme sitten suunnitella uusia matkareittejä. Mutta ensiksi täytyy
meidän tämän päälle — nukkua, kaikkien. Sinä, kiinalainen, jäät
luoksemme yöksi!"

He toivottavat hyvää yötä. Mutta tuskin on Duroc ennättänyt päästä
hyttiinsä, kun hälyytyskellot taas alkavat soida. Se on päällikkö, joka
kutsuu ja kaikki rientävät hänen hyttiinsä.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, olittekin oikeassa luutnantti Berton!
Kiinalaisia on todellakin laivassa, oikeita kiinalaisia! Pian,
hälyyttäkää väki, yhtään elävää olentoa ei saa laskea pois laivasta...
Meidän täytyy saada varas kiinni... hän on vielä täällä... tämä on
äsken tapahtunut!" Ja Duroc viittaa hyttiin. Siellä on kaikki
ylösalasin. Matka-arkut ovat murretut; auki ja tarkastetut. Sisältö on
hajallaan tuoleilla ja lattialla. Kaapit ovat murretut auki, sanalla
sanoen joka paikka on tutkittu.

Berton'in johtaessa laivaväen varkaanetsiskelyä koettaa Duroc
tarkastella hävityksen kauhistusta, ja kummallista, hän ei ole
kadottanut mitään, suuri summa kultarahaakin on vielä tallessa kaapin
hyllyllä. Mitään ei puutu, vaikka kaikki on tarkastettukin. Mitähän ne
ovat hakeneet? Arvatkoon se, joka voipi!

Nyt kuuluu melua kannelta, jonkunlaista riemuhuutoa. Miehet ovat
löytäneet kiinalaisen. He kiskovat hänet esiin piipun juurella olevasta
loukosta, jossa hän on kököttänyt.

Hän on pitkällä, komealla niskapiiskalla varustettu nuori mies. Hän ei
vastusta ollenkaan. Hän mukaantuu ylpeän tyynesti kohtaloonsa, jota ei
enää voi välttää.

"Viekää hänet salonkiin", käskee Duroc, "ja kutsukaa tänne pastori
Legrand!"

"Ja menkää nyt!" sanoo hän miehille, heidän tuotuaan sisään
kiinalaisen.

"Pastori Legrand, tahdotteko olla tulkkinani tässä kuulustelussa?"

Mutta silloin puhuu kiinalainen ja sanoo puhtaalla englannin kielellä:

"Ei tarvitse, teidän korkeutenne, ymmärrän teitä aivan hyvin."

Duroc alkaa kuulustelun. Se ei tule pitkäksi. Nuori kiinalainen
tunnustaa kaikki. Hän on hiipinyt laivaan varastaakseen, joutunut
kiinni itse teossa ja hänen korkeudellaan oli täysi syy rangaista
häntä.

"Mutta, nuorimies, jos nyt todellakin tulitte varastamaan, niin miksi
sitten jätitte rauhaan tuon 10,000 frangin suuruisen summan, joka oli
aivan nenänne edessä?"

Kiinalainen ei ehdi vastata. Kirjailija Aristide Legrand ennättää ennen
häntä.

"Herra Duroc, te ette siis kaipaa mitään, ette hiventäkään. Kiinalainen
on rehellinen." Tässä pudottaa Aristide monokkelinsa ja irvistelee
kauheasti, saadakseen sen jälleen paikoilleen. "Tiedän tuon... olin
itse samanlaisen huolenpidon esineenä silloin kun omistin mustan
helmen!"

"Mustan helmenkö?"

"Niin, se on pitkä juttu — musta helmi on Ching-valtaistuimen
harvinaisin kalleus, lohikäärmekruunun taikakalu, jonka menettäminen
alentaa Ching'it, mutta korottaa Ming'it."

Duroc puhuttelee jälleen kiinalaista.

"Ja tätä helmeäkö tulitte hakemaan? Miten tulitte siihen luuloon, että
se olisi täällä?"

Kiinalainen ei ilmaissut ilmeelläkään, että hän olisi ymmärtänyt.

"'Musta helmi'... en ymmärrä.. Tulin varastamaan, mutta en vielä
ennättänyt ottaa kultaa, koska minua häirittiin..."

Silloin tulee Erik. Hän katsoo kiinalaista ja sanoo sitten Duroc'ille:

"Tämä mies ei ole mikään varas. Hän on palvelijani, matkueen palvelija.
Hänen nimensä on Wen Siang!"



8.

A-Lu-Li.


Erikin päiväkirjasta:

Tänään otimme jäähyväiset professori Almkvist'ilta. Hän on todellakin
peruuttamattomasti päättänyt tunkeutua jälleen Keski-Aasian
neitseellisiin erämaihin. Neitseellinen on tuskin oikea sana, ne ovat
paremmin kuivuneen ja hävitetyn sivistyksen hautausmaita. Kun vesi
loppui, pakeni elämä!

Professori tuli Kukunor'iin tuon merkillisen yön jälkeisenä aamuna.
Koska hän ei löytänyt minua Wu-Tis'in makuuhuoneesta, lähti hän heti
liikkeelle! Wu-Tis hankki hänelle kantotuolin ja pari kulia kantoi
hänet Kukunor'iin, jossa hän arvasi minun olevan. Hän ilmoitti
päätöksestään matkustaa Tibet'iin ja salli minun seurata Duroc'ia
Shanghaihin. Kauhistuin hänen suunnitelmaansa.

"Muistattehan", sanoin, "mitä se merkitsee: tuntemattomia seutuja,
hieta-aavikoita ja graniittierämaita, joihin eivät muut valkoiset
miehet ole astuneet jalallaankaan, paitsi ehkä Marco Polo, Prschevalsky
ja Hedin."

"Että muistanko?" sanoi hän ja katseli minua silmälasiensa ylitse.
"Tyhmeliini, juuri senvuoksihan minä..."

Erosimme, mutta Wen Siang seuraa minua.

Almkvist luulee Wu-Tis'in ruhtinaallisesti maksetulla avulla
olevansa tavattoman hyvästi varustettu ja hän toivoo vielä kerran
hämmästyttävänsä maailmaa. Hän on saanut päähänsä, että viisaitten kivi
— puuttuva rengas hänen keksinnössään — on löydettävissä jostakin
Tibettiläisestä luostarista.

Vilkutin hyvästiksi professorille, Kukunor'in kiinalaisine
jokilastineen irtaantuessa laiturista. Olin päättänyt pysyä vahvana,
mutta kaikesta huolimatta täyttyivät silmäni naisellisilla kyynelillä.
Kumpainenkin kuljemme tuntemattomia kohtaloita kohti.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisen päivän olemme purjehtineet viheriöitsevien vuorien välillä.
Kuta enemmän etenemme sitä pienemmiksi ne käyvät.

Wen Siang on ihmeellinen. Täällä laivalla on hän yksinkertaisesti
palveleva, täydellinen "boy" eikä mitään muuta, ja Duroc karttaa
kiitettävällä hienotunteisuudella tekemästä pienintäkään viittausta
eräisiin hämäriin yöllisiin tapauksiin. Mitä Wen Siang etsi? Helmeäkö?
Siinä tapauksessa oli hänen viime hetkeen asti täytynyt luulla
Kukunor'ia tuoksi toiseksi laivaksi ja Rokka'n täytyi olla vastakkaisen
valtiollisen puolueen edustaja ja taistella sen puolesta tuosta
kalleudesta.

Ja Wen Siang itse, kuka hän on? Ja miksi hän ei lähtenyt luotani,
vaikka tämä Kukunor ei ollutkaan tuo oikea?

Duroc kertoi tänään tuosta laivalla olevasta salaperäisestä naisesta.
Se on eräs kiinalainen nuori tyttö, kuuluva Hankou'in katoolilaiseen
seurakuntaan. Levottomuuksien aikana olivat katoolilaiset
lähetyssaarnaajat pyytäneet Duroc'ia kätkemään hänet ja muutamat muut
kastetut alkuasukkaat, laivaansa siksi, kunnes pahimmat mellakat
olisivat ohi. Tuo nuori tyttö on huolimatta kristillisestä uskostaan,
kasvatettu katoolilaisten viisaalla tavalla aivan kiinalaiseksi
kaikissa muissa suhteissa, niin ettei hän ole tullut vieraaksi
kansalle, jonka lapsia hän on ja jonka elämää hän on elävä. Hänen
jalkansa ovat esim. lapsuudessa puristetut kokoon. Jos ei niin olisi
tehty, niin tuskinpa hän milloinkaan saisi miestä, sanoi Duroc.

       *       *       *       *       *

Matka Yangtsekiangia alaspäin on sanomattoman mieltäkiinnittävä. Täällä
laivalla olemme kuin pienessä Euroopassa ja annamme maailman
väkirikkaimman maan vilistä ohitsemme kuin elävienkuvien filmini On se
koko leikkiä, vilisevä ja komea sarjakuva. Vuoret ovat muuttuneet
selänteiksi, selänteet harjuiksi, harjut ovat tasoittuneet
peninkulmaisiksi, hedelmällisiksi tasangoiksi, joita maailman
rauhallisin kansa on vuosituhansia viljellyt. Eilen sivuutimme muutaman
Köpenhaminan kokoisen kaupungin; niitä on muuten satoja sellaisia tämän
jättiläisvirran rannoilla — Shasik oli sen nimi. Siinä kävi voimakas
virta ja vaikeutti ohjausta hietamatalikkojen muuttelevaisuuden vuoksi.
Ne siirtyvät alituisesti paikasta toiseen, eikä tiedä milloinkaan,
missä ne ensikerralla tapaa. Kukunor'ia täytyi ohjata mitä suurimmalla
varovaisuudella.

       *       *       *       *       *

Olen nähnyt A-lu-li'n ja muistan sen kauan. Miten hän oli miellyttävä
vieraasta komeudestaan huolimatta!

Laivalla vietettiin juhlaa ja naiset ottivat osaa koko häikäisevässä
loistossaan. Ei kuitenkaan tanssittu. Hyvin kasvatettu kiinatar pitää
tanssia, jos hän nyt tietää sen olemassaolostakaan, säädyttömyyden ja
aistillisuuden huippuna. Kiinalaiset löytävät alituisesti yhä uusia
syitä eurooppalaisten halveksimiseen siinä, että nämä antavat toisten
miesten pyöritellä vaimojaan ja tyttäriään. Kiinalainen ei pidä tanssia
muuna kuin raakalaisuutena.

Ei, A-lu-li ei tanssinut. Hän oli yksinkertaisesti meidän muiden mukana
katsomassa kansallista näytelmää, jonka Duroc antoi esittää Kukunor'in
ruokasalissa, nim. parin sotaviiriäisen kaksintaistelua ruokasalin
pöydällä, kourallisesta hirssiä. Oikea kiinalainen huvitus, joka ei
kumminkaan estänyt minua ihailemasta tuota kiinalaista kaunotarta.

Hän oli täydessä juhlapuvussaan. Lumivalkoiset ja veripunaiset posket
olivat maalatut ja puuteroidut. Kuinka paljon kauniimpi olisi hän
ollutkaan ilman. Mutta maalaaminen näyttää kuuluvan kiinalaisiin
hyviin tapoihin. A-lu-lin sydämenmuotoiset huulet olivat
karmosiininpunaiset, kulmakarvansa vahvasti mustatut ja komea,
kullankeltainen tukkansa katosi melkein kokonaan taiteellisesti
sidotun kukkakiehkuran sisään. Hänen poimistetussa silkkivaipassaan
loistivat kallisarvoiset koruompelukset ja sähkövalo heijastui hänen
kultakoristeistaan. Hänen jaloissaan olivat viidettä tuumaa pitkät,
kauniisti kirjaillut kengät. A-lu-li on kaikessa muussa maan lapsi,
paitsi yhdessä; hän on nim. kristitty ja otettu roomalais-katoolisen
kirkon äidilliseen huomaan. Kirkko on opettanut hänet antamaan Kiinan
keisarille, mitä sen on, ja uskonnolle samoin. Hän on maansa lapsi ja
kumminkin katoolilaisen maailmanvallan hurskas tytär.

Hänen silmänsä olivat kuin lempeitten unien himmentämät, ja huomasin —
kateudella — että hänen pitkien, pehmoisten silmäripsien välistä
suuntautuva katseensa usein kohdistui Wen Siang'iin. Ja huomasin, miten
Wen Siangin sielu vapisi joka kerta, kun se sattui!

Ah, Wen Siang, suuri Eros on tullut sydämesi vieraaksi. Koska A-lu-li
on kaunis minustakin, niin kuinka loistava mahtaneekaan hänen kuvansa
olla sinun tummissa kiinalaissilmissäsi.

       *       *       *       *       *

Ei ole epäilemistäkään: Wen Siang rakastaa. Ei niin, että hän jollakin
tavalla paljastaisi itsensä toisten läsnäollessa, mutta minä, joka
pidän hänestä kuin veljestäni, luulen levollisuuden ja kohteliaisuuden
kuoren alla näkeväni raskasta surumielisyyttä.

Kiinalaisten naisten palveleminen uskottiin tänä päivänä virallisesti
Wen Siang'ille.

A-lu-li'n silmät puhuvat rakkauden väärentämätöntä kieltä joka kerta,
kun hän kohdistaa ne Wen Siang'iin. Nuori kiinalainen kaunistuu
kylpiessään niitten säteissä. A-lu-li vastaa hänen tunteisiinsa, sitä
en epäile. Rakkaus on kaikkivoipa täällä Kiinassakin. Mutta miksi ei
Wen Siang kosi. Ah, hän luulee ehkä olevansa sidottu seuraamaan minua,
eikä sen vuoksi luule voivansa antautua unelmoimaan. Minun täytyy
puhella hänen kanssaan tuosta.

Kutsuin hänet luokseni ja ollessamme kahden kesken puhuin hänelle kuin
ystävälle ja veljelle. Pyysin häntä jättämään teeskentelyn ja olemaan
ihminen, koetin olla niin valtioviisas kuin suinkin ja onnistuin
vihdoin sanomaan hänelle, että niin paljon kuin paninkin arvoa hänen
seuralleen, ei se saisi olla hänen avio- ja perheonnensa tiellä. Hän
rakasti A-lu-li'a ja A-lu-li häntä...

Minun on mahdotonta sanoa, minkä vaikutuksen tämä puhe teki Wen
Siang'iin. Vaikka hän näyttääkin avomieliseltä, niin tuntuu minusta
kumminkin siltä, että hän teeskentelee eikä anna oikean minän
näyttäytyä. Hän vastasi olevansa minulle hyvin kiitollinen kauniista
ajatuksestani ja sanoi ystävyyteni olevan hänelle hyvin kallisarvoisen,
kultaiset sanan loistaisivat kuin tähdet hänen sielunsa yötaivaalla,
mutta ei ollut mitään sellaista, joka voisi meidät erottaa;
avioliittoajatus oli hänelle vieras. Tähän loppui keskustelumme. Mutta
se on lähentänyt meitä toisiimme. Ollessamme kahden keskustelemme usein
vilkkaasti.

       *       *       *       *       *

"Sunnuntaisaari" on Yangtsekiang'in kiverimpiä kohtia. Hietamatalikkoja
on siinä niin tiheässä, että tartuimme kiinni ja pysyimme siinä
kaksikymmentäneljä tuntia.

Kaikki oli sekaisin. En nähnyt Wen Siang'ia koko päivänä. Hänen uusi
virkansa naisten palvelijana viepi kaikki hänen aikansa.

       *       *       *       *       *

Tänään yllätin Wen Siangin hellässä kohtauksessa. Hän suuteli ruusua,
joka eilen koristi A-lu-li'n tukkaa.

"Siis kaikissa tapauksissa", sanoin ja laskin käteni pehmeästi hänen
olalleen.

Hän aikoi ensin tekeytyä, mutta jätti äkkiä kaiken teeskentelemisen
sikseen ja lausui kuin nuori ylioppilas vallattomasti:

    "Nuori ja kaunis tyttö
    on luvannut tulla minua kohtaamaan
    muurin luokse.
    Rakastan häntä, mutta hän viipyy vielä!
    En voi mennä kotiin ja olen kärsimätön.
    Tuo nuori tyttö on todellakin kaunis!
    Hän antoi minulle tämän punaisen koristeen,
    mutta palavalta näyttävä punainen kivi
    lisää vain rakkauttani.
    Hän on poiminut ja lahjoittanut minulle
    kauniin ja harvinainen kukan,
    joka kaunistuu vain yhä
    siksi että tyttöni on sen poiminut."

"Pitääkö armollinen herrani tästä runosta? Mitä hän tuumii tästä
mielentilastani? Ah, sellaisia olemme me ihmiset, tunteemme pysyvät
samanlaisina vuosituhansia. Tämä kuulemasi runo on vanhempi kuin
Konfusius ja kirjoitettiin hänen kokoelmiinsa 700 vuotta ennen
Kristusta."

Vaikenin ja Wen Siang istui hetken hiljaa, katsellen laskeutuvaa
aurinkoa kajuutan ikkunasta. Oli hiljainen tunnelmarikas ilta. Käsi
poskella ja himmeä katse kiinnitettynä kaukaisiin, sinisiin pilviin,
lausui hän itsekseen nämä ikivanhat säkeet:

    "Korkealla taivahalla loistaa kuu,
    lamppuni sain juuri sammumaan.
    Ajatusta tuhat, mieleen kuvastuu,
    kyyneleeni panee juoksemaan.
    Tuskani on suuret, iäiset.
    Ajatuksenikin salaiset."

"Wen Siang, minustakin on A-lu-li hyvin kaunis, mutta hänen puristetut
jalkansa, jotka tekevät hänen käyntinsä horjuvaksi ja huojuvaksi kuin
puu tuulessa... ne pilaavat häntä... ne ovat rumat..."

Nuoren kiinalaisen kasvoista kuvastui haaveileva rakkaus. Näin
ensikerran hänen vakavat marmorikasvonsa sellaisina.

"Nuo kultaiset liljatko, A-lu-li'n jalatko rumat? Turmeltuneet! Noin
voi puhua ainoastaan raakalainen, jonka maassa naisilla on samanlaiset
jalat kuin miehillä. Mitä tietämättömyydessäsi sanot rumaksi, on
A-lu-li'n paras koriste. Ja tiedä, että Kiinassa emme milloinkaan
suutele rakastettumme huulia, vaan hänen pientä nukkejalkaansa! Mutta
sitä sinä lännen ja peräpohjolan raakalainen et ymmärrä!"

"En, sitä en ymmärrä. Mutta eihän se vaikuta asiaan. 'De gustibus...'"

"Mitä?"

"Tarkoitan ainoastaan, että mausta ei voi väitellä. Niin on muudan
meidän oppinut sanonut parituhatta vuotta sitten."



9.

SUURI ASIA, JOKA SÄRKEE PIENEN SYDÄMEN.


Päiväkirjasta.

Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa,
miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.

       *       *       *       *       *

Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin
jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin.
Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa
ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa
ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä
eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien
kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina.
Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot,
hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita.
Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo
Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo
perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.

       *       *       *       *       *

On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen
vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.

Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua,
istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja
ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista
hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!

Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle,
satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc,
Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona,
polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on
laivassa koko varasto.

Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa,
whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo
kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?"
Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!"
Ja näin hän kertoi:

"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin
pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni
oli selitys omistusoikeudesta.

"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa
siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o.
siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki
tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä
luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa
mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari
kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt
täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän
ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo
huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi
suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain
olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on
korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen
helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita
rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!

"Kuka oli mies, joka oli anastanut helmen tuolla tavalla? Epäilemättä
Ko-lau-hui'n asiamies, nimeltään Tsong-Tscheng. Sanottiin hänen
matkustaneen Aberdeeniin Skotlannissa. Siellä oli hän ostanut
moottoriveneen ja lähtenyt merelle. Häntä ei ole sittemmin kukaan
nähnyt, mutta hänen lähtönsä jälkeisenä aamuna ajelehti hänen veneensä
tyhjänä maihin Bullers of Buchan'in luona, muutamia penikulmia
etelämpänä Petsheadista. Oliko Tscheng hukkunut? Aberdeenissa ei kukaan
sitä epäillyt.

"Otaksun kumminkin San-ho-huin olleen eri mieltä, koska se haki helmeä
kaikkialta muualta, mutta ei meren pohjalta. Teoriani, joka perustuu
tuon kysymyksessä olevan vuorokauden kaikkien laivavuorojen tarkkaan
tutkimiseen, on, että Tsong-Tscheng on hakenut ja tavannutkin jonkun
Ko-lau-hui'n laivan, joka on odottanut häntä kalleine aarteineen.
Moottorivene on sitten jätetty haaksirikkoutumaan merelle ja siten
uskottelemaan Tschong'in ja mustan helmen hukkumista.

"Tähän asti olen melkein varma asiasta. Otaksun nyt, että Ko-lau-hui on
pitänyt viisaampana kätkeä sekä Tsong-Tscheng'in että laivan joksikin
aikaa. Ei mikään maapallon paikka voi olla enemmän eristetty,
rauhallinen ja kokonaan katkaistu muun maailman yhteydestä kuin juuri
— tuo iäinen, hiljainen jää. Luulen Ko-lau-hui'n laivan purjehtineen
Pohjoiselle Jäämerelle."

"Miksi ei eteläiselle?... Siellä kai se olisi ollut vielä paremmin
piilossa."

"Koska se on nähty pohjois-Grönlannin rannikolla."

"Kuka sen on nähnyt?"

"Monsieur Pinguit! Hän luki sen nimen: Kukunor!"

(Voi minua tyhmeliiniä, joka en jo aikoja sitten ollut ymmärtänyt asian
laitaa.)

Aristide jatkoi:

"Melkein samaan aikaan, kun Nordstrandin kirje naisryöstöstä saapui
Eurooppaan, purjehti Duroc'in Kukunor, jossa nyt olemme, Ameriikasta ja
professori Almkvist ja te, ja vieläpä itse San-ho-hui, luuli sitä
tuoksi toiseksi Kukunor'iksi, joka oli nähty Grönlannissa!"

"Kukunor ei ole siis vielä palannut takaisin?"

"Luultavasti ei."

"Ja tahtoaksemme löytää sen, ei meidän ole haettava sitä täältä
Kiinasta, vaan..."

"Pohjoisnavalta!" pisti Duroc väliin.

"Niin, vaikkapa sieltä, tai jostain lähiseudulta."

Silloin kuuluu piipun takaa aika räiskäys. Tarjotin laseineen putoaa
kannelle. Hyökkäsimme ylös. Näimme Wen Siang'in seisovan siinä
kasvoiltaan lakananvalkoisena ja kuin puusta pudonneena.

"Pyydän jaloja herroja suomaan minulle anteeksi! mutta kantaessani
näitä laseja naisten salongista kompastuin ja kaaduin."

Oli selvää, että hän valhetteli. Hän oli kuunnellut! Aristiden
kertomusta. Sellainen ei ollut kyllä tarkoitus!

       *       *       *       *       *

Matkustan Kukunor'issa aina Shanghai'hin, tästä olemme niin päättäneet.
Sieltä lähden omille matkoilleni. En ole vielä puhutellut Wen Siang'ia.
Mieleni olisi paha, jos meidän täytyisi erota.

Hän on ollut niin kummallinen tänään, kuin olisi hänen ollut vaikeata
säilyttää tavallinen tyyneytensä ja itsensä hillitsemiskyky.
Yllättäessäni hänet päivällä näin hänen silmissään sellaisen tuskan ja
epätoivon, että säikähdin. Mutta samalla kuin hän näki minut, sammui
tämä hänen sisimmästään tuleva valo ja ilmeensä näytti sanovan tuon
tavallisen: Teidän palvelijakoiranne!

Ja illalla, kun kuljin A-lu-li'n kajutan ohi, tulin todistajaksi
kohtaukseen, joka liikutti sisimpääni. Olin juuri menemässä ohi, kun
huomasin oven olevan raollaan. Voin vallan mainiosti pimeästä
käytävästä katsella valaistuun hyttiin, jossa sähkövalo paloi punaisen
verhon takana. Pysähdyin katsomaan, enkä voinut lähteä pois.

Lattialla polvistui olento, nainen — A-lu-li. Tunsin heti hänen
äänensä, vaikka se vapisi ja väliin muuttui kuiskaukseksi. Hän ei
huomannut minua. Silmänsä olivat kiinnitetyt ristiinnaulitun kuvaan,
jonka edessä hän polvistui.

"Pyhä Jumalan äiti, rukoile sinä puolestani poikaasi, joka itse kärsi
niin suuria tuskia. Oi, Armollinen neitsyt, muista, ettei kukaan ole
milloinkaan kääntynyt puoleesi saamatta apua. Oi Maria, Pyhä Jumalan
Äiti, rukoile häntä, että hän lähettää enkelinsä suojelemaan sitä,
jonka nimi on kätkettynä sydämeeni. Oi Maria, sinä siunattu naisten
seassa, sinä ymmärrät valitukseni... rukoile puolestani, auta minua
esirukouksillasi, jotka voivat vaikuttaa taivaalliseen rakkauteen..."

Hiivin pois. Mieleni on hyvin levoton. Tämä uskossa horjumattoman,
mutta kohtalon painosta vapisevan sydämen harras rukous vaikuttaa
minuun omituisesti ja panee minut aavistamaan kohtaloa, jonka synkkä
varjo jo...



10.

"TODELLAKIN, JOTAKIN MITÄTÖNTÄ."


Tässä ovat Erikin muistiinpanot keskeytyneet. Varjosta on tullut
todellisuus. Aamun tullessa ja uuden päivän paistaessa Kukunor'in
kannella ei Erikiä, eikä Wen Siang'ia voida mistään löytää. Arvoitus on
toki helposti ratkaistavissa, sillä selitys on muutamassa asiakirjassa,
kirjeessä s.o. virheettömällä englannin kielellä kirjoitetussa
punaisessa paperiliuskareessa, joka on kiinnitetty neulalla Duroc'in
hytin työpöytään.

Se kuuluu näin:

    Korkea ja jalosukuinen herra Viktor Duroc, Kukunor'in päällikkö.

    Anteeksi antamisenne toivossa ja luottaen siihen, että olen liian
    tyhmä, pieni ja vähäpätöinen tuottamaan teille ikävyyksiä, uskallan
    ilmoittaa, että olosuhteet, joita en voi hallita, pakottavat minut
    luopumaan onnesta kauemmin palvella teidän jalosukuisuuttanne,
    jonka henkilöllisyys on loistava ja säteilevä kuin jalokivi.
    Lukiessanne tätä on Erik Holm kanssani matkalla pohjoismaakuntiin.

    Kun tulevaisuudessa näen uusien kansojen ja jokien liukuvan
    silmieni ohitse ja ikävissäni katselen kiitäviä pilviä, niin
    ovat silloin ajatukseni, muistin lempeiden tuulien kannattamina,
    kääntyvät teidän mallikelpoisuuteenne niinkuin Auringonruusu
    kääntyy päivän loistavaan tähteen. Ja silloin muistan mitä
    suurimmalla kiitollisuudella, että — vaikka te jo aikoja
    sitten olitte saaneetkin selville sisimmät ajatukseni, samoin
    kuin kuningaskotkakin liitäessään kuilujen yllä katsoo saaliinsa
    valmiiksi, kumminkin soitte minulle suojaa palatsissanne, jonka
    komeus kiiltää kuin taivaan kuninkaallinen peili, ja tuhlasitte
    minulle suosiotanne. Ympäröitköön ilon sopusointuinen valo
    alituisesti päivänne, ja vanhuutenne viheriöitköön kuin sadan
    vuoden ikäinen vuoristomänty. Epätoivossa arvottomuudestani,
    tyhmänä kuin valkoinen kyyhkynen ja pienenä kuin maan muurahainen,
    uskallan panna kömpelön ja tyhmän kirjoitukseni viereen pienen
    vähäpätöisen mitättömyyden, ja ainoastaan tieto määrättömästä
    hyvyydestänne antaa minulle rohkeuden ojentaa sen teille syvän
    kunnioitukseni ja suuren, tällä hetkellä tuntemani kiitollisuuden
    osoitukseksi.

    Teidän nöyrin ja vähäpätöisin palvelijanne.

                                                  Wen Siang.

Kun Duroc oli saanut luetuksi tämän omituisen kirjeen, lähettää hän
hakemaan Aristide Legrand'ia.

Aristide lukee asiakirjan ja tarkastaa sitä päivää vasten.

"Aivan niin kuin luulinkin. Tämä on sellaista paperia, jolle
San-ho-huilla on tapana kirjoittaa julistuksiaan, joilla tämä
merkitsevä yhdistys uhkaa tahi palkitsee. No niin. Hänenkö kanssaan
on ystävämme Erik Holm paennut?"

"Niin, siltä näyttää. Laivasta ei heitä kumminkaan ole löydetty.
Ja tuo Erik hullu on lähtenyt noin vain päätäpahkaa. Melkein kaikki
matkatavaransakin on hän jättänyt tänne. Tuo on lievästi sanottuna
vähän tahditonta ja — vähän kiittämätöntä!"

"No, mutta tahdittomaksi ei mielestäni hyvästiä oikeastaan voi sanoa —
muoto on ainakin parasta kiinalaista mallia. Ja mitä kiittämättömyyteen
tulee, niin nuorella ystävällämme on tuskin ollut muuta neuvoa kuin
heti lähteä tahi luopua Wen Siang'ista. Erik on valinnut ensimmäisen,
mutta on tuskin aavistanut, mihin vaaroihin hän silloin antautui.
Erehdyn suuresti, jos ei Kiinan hallitus ole luvannut satatuhatta
taelsia tahi niille paikoille hänen päästään."

"Erikinkö?"

"Ei, Wen Siangf'in tietysti!"

"Mutta kuka on sitten tämä kummallinen kiinalainen?"

"En tiedä... mutta minulla on aavistukseni. Katsokaamme, voiko käärön
sisältö niitä vahvistaa."

Duroc tarttuu kääröön, katkaisee langat ja au'ottuaan monet
silkkipaperikerrokset... perääntyy hän kuin ukkosen iskemänä.

Kädessään pitää hän kauniisti hiottua, mitä kirkkainta timanttia, joka
näin veljesten kesken on vähintään 10,000 punnan arvoinen.

"Kas vain!" sanoo Aristide. "Ei niin kiittämätön kumminkaan! Todellakin
jotakin pientä mitätöntä! Tuon vanhoilla omistajilla, saat uskoa, on
varoja. Rahoja ei ystävältämme Erikiltä tule puuttumaan."



KOLMAS OSA

LÄPI YÖN



1.

ELÄMÄN JA KUOLEMAN UHALLA AAVOILLA ULAPOILLA.


Erik on Peking'in katujen melusta pyörällä päästään. Ja vaalea
aavikkotomu, joka täyttää tuon taivaallisen pääkaupungin ilman,
tunkeutuu hänen kaulaansa ja sokaisee hänen silmänsä. Se tulee
kokonaisen maailmanosan kokoiselta mongolilaiselta arolta. Ja aurinko,
joka paistaa aina selkeältä taivaalta, koska ilmassa ei ole kosteutta,
polttaa ja häikäisee. Hän ei pidä siitä. Eikä sekään poista hänen
ikävystymistään, että Wen Siang kuljettelee häntä ympäriinsä
kiinalaiskaupungin pimeimmillä kaduilla.

Ovi sulkeutuu heidän takanaan ja valo on kadonnut. Erik ei voi ensin
nähdä mitään, mutta vähitellen erottaa hän hämärässä muutamia olentoja.
"Tätä tietä", kuiskaa eräs ääni. "Seuraa minua", sanoo Wen Siang
hiljaa. Ovi avataan ja suljetaan. Sitten ovat he kahden omituisesti
kirjaillun paperilyhdyn alla, jonka levoton liekki valaisee heikosti
pienen huoneen, joka on kalustettu ainoastaan yhdellä vuodepatjalla.

"Älä pelkää", sanoo Wen Siang, "täällä toteutuu ainoastaan eräs
toivomuksesi. Nyt saat maistaa punaisen unikon myrkkyä, jonka valkoinen
sivistys lahjoitti huomenlahjana tälle maalle."

Erik on todellakin monta kertaa halunnut opiumihumalaa. Nyt, kun se
voisi toteutua, epäröi hän.

Mutta Wen Siang on jo laittanut ensimmäisen piipun valmiiksi ja Erik
suostuu. Hän imee tuota makeaa raskasta savua — ja saapi uuden
piipun... pitäen kummallisena, että hänen kiinalainen ystävänsä
tahtoo... (Erik saapi jo kolmannen piippunsa) todellakin tahtoo...
mutta missä hän oikeastaan onkaan... ja tuolla korkealla tuo
hopeanhohtoinen vuori... katso... katso... korkeammalle, vielä
korkeammalle... varo itseäsi... kalliot ovat liukkaita... sileällä
jäällä ei ole rappusia... mutta minä kiiruhdan avuksesi... tulen, ah,
miten se on helppoa... minä liidän...

Erik herää opiumihumalastaan hirmuisessa kohmelossa. Päässä jyskyttää
ja tykyttää ja kestää hetken, ennenkuin hän voipi sen verran koota
ajatuksiaan, että hän muistaa tapahtuman ja olinpaikkansa.

Mutta missä hän oikeastaan onkaan? Erik katselee ympärilleen. Tämähän
ei ole se opiumiluola, jossa hän nukahti. Tämähän on joku loistohytti.
Hän erottaa koneitten kumean jyskytyksen ja vihaisten aaltojen
loiskimisen, kun ne hyökkäävät laivan teräslaitoja vastaan ja murtuvat
tuhansiksi kristalleiksi.

Erik on jossakin aavalla merellä kulkevassa laivassa.

Hän hyökkää vuoteeltaan ovelle ja tapaa — Wen Siang'in.

Wen Siang on puettu mandariini-meriväen pukuun.

Hän kohottaa kättään. "Hiljaa ja kuuntele mitä sanon. Olemme Kiinan
laivaston uusimmassa ja nopeimmassa torpeedoaluksessa Li'ssä. Sinut
kannettiin laivaan nukkuessasi, minähän sinut huomasinkin... no, säästä
kaikki vastustelemiset ja moitteet tuonnemmaksi. Nyt ei ole sellaisiin
aikaa... minä kyllä selitän myöhemmin kaikki. Nyt sinun täytyy vain
tietää tuleva osasi. Kaikki laivassa luulevat minua päällikökseen."

"Missä on sitten todellinen...?"

"Wei-ha-Weissä... ja varmassa tallessa, jos nyt nim. vahdit ovat
täyttäneet velvollisuutensa."

"Eivät suinkaan ne kuitenkaan...?"

"Ei. Hän elää. Kristillisessä Euroopassahan vain vuodatetaan verta
tarpeettomasti. No siis, älä unhoita, että olen päällikkö ja sinä vain
raakalaiskoira, jota kärsimme laivassa ainoastaan sentähden, että
keisari sallii sinun olla täällä, mutta jota me suuresti halveksimme...
Muista se!"

"Ja mihin matkustamme?"

"Johonkin, missä lohikäärme ei voi meitä saavuttaa, Mutta katso, pue
päällesi tämä univormu. Ole toistaiseksi tanskalainen meriupseeri."

"Tanskalainenko... mitä nyt, tiedetäänkö täälläkin Tanskasta?"

"Kyllä, Peking'in hallitus ottaa mieluummin ohjeita pieniltä valloilta.
Ne eivät ole niin vaarallisia ystäviä. Mutta kiiruhda nyt ja pue
päällesi! Ja varo kieltäsi!"

Keisarillisen Kiinan hallituksen uusimman torpeedoveneen nykyinen
päällikkö Wen Siang menee taas. Erik on aivan pyörällä. Mutta nyt ei
ole muuta neuvoa kuin totella sokeasti; tottapahan sitten myöhemmin
kaikki selviää. Erik pukeutuu univormuun ja nousee kannelle, jossa
hänen tulonsa ei näytä ketään kummastuttavan. Kai se alentaisi noitten
kiinalaisten sinimekkojen arvoa omissa silmissään, jos he
kiinnittäisivät huomiota johonkin raakalaiseen. Päällikkö itsekin
osoittaa hänelle kylmää kohteliaisuutta.

Wen Siang'in aikomus on kulkea Japanin eteläpuolitse, Wan Diemen'in
salmen kautta. "Ennen sitä on kaikki onnen ja sattuman varassa!"

Edessä taivaanrannalla häämöittää Japanin rannikko. "Nyt se alkaa",
sanoo Wen Siang. "Tämä ratkaisee. Tuon rannikon tuolla puolella on
aava, ääretön meri. Kukapa meidät sieltä löytää?"

Näyttää todellakin siltä kuin onni suosisi yritystä. Hämärissä syöksyy
Li Wan Diemen'in salmeen ja seuraavana aamuna, hehkuvan auringon
noustessa viheriöitsevästä merestä, on maa kadonnut näkyvistä.

Luutnantti Tschi-Hien pyytää puhutella päällikköä.

"Pyydän saada", sanoo hän, "vähän selvitystä."

"Puhukaa!"

"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä seikasta, koska me päällikön
määräyksestä ohjaamme suoraan koilliseen, aavalle merelle, ettei meidän
oikeastaan pitäisi poistua kauemmaksi kuin muutamien tuntien matkan
päähän maista. Li ei ole varustettu pitkälle matkalle."

"Eikö meillä sitten ole hiiliä?"

"Hiiliäkö? — Mutta mehän käytämme öljyä!"

"Öljyäkö? — Niin, niinpä tietysti. Eikö meillä sitten ole tarpeeksi
öljyä?"

"Kyllä, mutta meillä ei ole vettä!"

"Vettäkö?" vastaa Wen Siang ja näyttää kädenliikkeellään ääretöntä
valtamerta, "on kai meillä vettä enemmänkin kuin tarpeeksi!"

"Mutta makeaa vettä — juomavettä!"

"Ah, juomavet..." Wen Siang keskeyttää. Erik ei ymmärrä, mikä hänelle
tuli, sillä Wen Siangin katseen kiitäessä ympäri taivaanrantaa
jähmettyvät hänen kasvonsa äkkiä.

Wen Siang ei kuuntele enää luutnanttia. Hän on tarttunut kiikariin ja
suuntaa sen muudatta lännessä näkyvää savujuovaa kohti. Hän tarkastaa
sitä kauan ja laskiessaan kiikarin sanoo hän:

"Luutnantti, keisari tahtoo heti saada muutamat tärkeät paperit
viedyksi — erääseen pohjoiseen paikkaan, jonka nimen ilmoitan
tuonnempana, kun aika joutuu. Meillä ei ole vettä, sanotte, ja emme sen
vuoksi voi täyttää keisarin käskyä. Mitä luulette siitä Pekingissä
sanottavan? Luuletteko päänne olevan silloin lujassa, luutnantti
Tschi-Hien? Eikö totta, tehän erehdyitte sanoessanne, ettei meillä ole
vettä? Me kai voimme tulla sillä toimeen? Säästäkäämme! Jakakaamme sitä
annoksittain! Kootkaamme sadevettä! Kärsimme janoa, jos tarvitaan! Sen
sijaan että kääntyisimme, pankaamme täysi vauhti! Minä käsken! Jos
puuttuukin vettä, niin säästämmehän siten aikaa!"

"En ymmärrä", sanoo Erik, luutnantin mentyä, "mitä tämä merkitsee."

"No etkö sitten näe?"

"En näe mitään muuta... kuin kaukaisen pilven... savujuovan..."

"Juuri tuo juova..."

"Juovako?"

"On täydellä vauhdilla kulkevan risteilijän savu. Katso itse!"

Wen Siang ojentaa hänelle kiikarin. Ja tällä kaukosilmällä, joka tuo
kaikki likemmäksi, erottaa hän selvästi suuren, harmaan jättiläisen. Se
näyttää olevan niin likellä, että hän näkee panssarikeulan edessä
vaahtoavan veden.

Ei ole epäilemistäkään, tässä on koira jänisjahdilla... mitenkä sitten
jänikselle käyneekään? Kaikki on siis tullut ilmi: Li'n julkea ryöväys
ja San-ho-hui'n suunnaton valtiopetos ja majesteettirikos. Ja nyt on
Kiinan nopein risteilijä "Lännen kauhu" lähetetty ajamaan takaa sen
nopeinta torpeedovenettä, Kiinan ylpeyttä, jota uuden ajan
uranaukaisijan mukaan sanottiin Li-Hung-Chang'iksi. Wen Siang'in käsky:
"Täysi vauhti!" on pantu täytäntöön. Kapea sotalaiva halkaisee
sinivihreitä aaltoja kuin nuoli. Sen panssarilaidat vapisevat korkeasta
paineesta, kaikki kilisee ja tärise, ja kannella on vaikea hengittää
vauhdin synnyttämän vedon tähden.

Mutta vaikka Li kulkeekin samanlaisella vauhdilla vedessä kuin
pääskynen ilmassa, niin ei se voi päästä eroon takana olevasta
uhkaavasta savuviirusta. Erik katsoo kiikarilla, miten säkenöivää,
mustaa savua alituisesti tupruna jättiläisen kolmesta suuresta
piipusta. Wen Siang'in kasvot pysyvät tyyninä, mutta Erik on oppinut
lukemaan hänen silmistään. Ja niistä huomaa hän kasvojen värähtelevän.

Päivä kuluu. Nuo molemmat laivat kiitävät yhä meren aalloilla. Erik on
Wen Siangin luona komentosillalla. Vaahto roiskuu sateena heidän
päälleen ja vaahtopäät tarttuvat heidän vaatteisiinsa, tehden heistä
lumiukkoja. Silloin tällöin sukeltaa koko vene aaltoihin ja täyttää
suun ja silmät suolavedellä. Ainoastaan kiinni köytettyinä voivat he
pysytellä sillalla.

Wen Siang odottaa pimeätä. Pilvet kiitävät taivaalla. Meri raivoaa.
Vihdoinkin sammuu auringonvalo haaleaan veteen. Lännessä oleva
savuviiru näkyy hetken tulipunaista taustaa vasten. Hämärä vyöryy esiin
yön porteista.

On yö. Risteilijän sähkövalonheittäjän sädekimput tutkivat aaltojen
harjoja paksujen, ajelehtivien pilvikerrosten alla. Mutta
tuloksettomasti. Myrskyinen meri kätkee Li'n.

Wen Siang kutsuu luutnantti Tschi-Hien'in luoksensa. "Olen aukaissut
hallituksen sinetöidyn määräyksen. Siinä sanotaan: 'Menkää lyhintä
tietä Behringln salmeen, karttakaa kaikkea huomiota, pysähtykää
Kotzebuem salmeen ja aukaiskaa siellä määräys N:o 3.' Siis luutnantti
Tschi-Hien, ei lyhtyjä, ei valoja. Täysi vauhti, pohjoinen suunta!"

Tschi-Hien menee täyttämään päällikön käskyä. Hurja vauhti on tehnyt
hänet levottomaksi ja kummastuttanut häntä, mutta hallituksen suljettu,
nyt avattu määräys on rauhoittanut häntä. Alaska, Behring'in salmi,
Kotzebue, ahaa! nyt ymmärrän, Klondike, johon on asettunut paljon
"Taivaanvaltakunnan" poikia asumaan. On hyvinkin luultavaa, että tuolla
ylhäällä on jotakin heti järjestettävä. No niin. Ainakaan ei tule
olemaan hänen syynsä, jos myöhästytään. Li voi kulkea 35:n solmun
nopeudella, ja hän on kyllä saava sen vauhtiin.

Pari minuuttia myöhemmin muuttaa Li suuntaa, ja puolen yön aikana
ovat risteilijän valot kadonneet. Maapallon pyöreys erottaa ne
toisistaan, risteilijä, joka 30,000:lla hevosvoimalla kulkee itään ja
torpeedoveneen, joka kymmenen tanskalaisen peninkulman nopeudella
tunnissa syöksyy pohjoista kohti Tyynen valtameren aalloilla, jotka
vyöryvät etelään Behring'in kylmästä kidasta.

Erik on kuin puusta pudonnut, nähdessään suljettuja määräyksiä Wen
Siang'illa — ministerin allekirjoituksella varustettuja määräyksiä.
Kuinka se voi olla mahdollista?

Wen Siang hymyilee.

"San-ho-hui'lla on paljon keinoja ja ajatuksia. Muutamia niistä
lähetetään etukäteen ja kun aika on tullut, ovat San-ho-hui'n ajatukset
valmistaneet kaiken ja voidaan olla valmiina käyttämään hyväkseen
edellytettyä tilaisuutta. Nyt on armonnappula heitetty. Älä kysy,
minkätähden ja miten! Näit Li'n kääntävän keulansa pohjoiseen — jossa
on jäätä ja hakemasi Arnaluk. Mutta kuule, voimani ovat lopussa. Tahdon
uudistaa ne nukkumalla. Minuutin kuluttua nukun. Pysy täällä, vakoile
ja valvo! Ja päivän koittaessa herätä minut!"

Wen Siang nojautuu kovaan penkkiin ja nukkuu paikalla. Laiva tärisee,
aallot vyöryvät kajuutan kirkasta silmää vastaan, lampun hehkuva
hiililanka väräjää ja valo lankeaa nukkuvan kiinalaisen kasvoille. Erik
katsoo niitä, noita vaaleita kasvoja, joitten piirteet kuvastavat
seinän mustanruskeaa laudoitusta vasten. Siis, ajattelee Erik, kuuluu
hän San-ho-hui'hin, tuohon puolueeseen, joka on vannonut kukistavansa
Mandschu-valtaistuimen. Tämä salainen seura on yhtä sukkelalla kuin
viekkaallakin tavalla anastanut erinomaisella miehistöllä varustetun
mainion laivan, ja on nyt matkalla pohjoiseen. Kaikki näyttää olevan
edellytetty ja laskettu, kaikki viittaa johonkin suunnitelmaan,
kaikella on varmaan määrätty tarkoitusperänsä, mutta mikä?

Erik tuijottaa nukkuvaan, jonka uni on kuoleman kaltaista, niin
raskasta se on. Miten hän mahtoikaan olla väsynyt...

Aaltojen loiske ulkona on ukkosenjyrinän kaltaista. Onkohan Li
todellakin päässyt pakoon? Onko jänis pettänyt koiran? Onko se päässyt
vihollisen näköpiiristä aavalle valtamerelle, jossa suurinkin sotalaiva
on kuin tomuhiukkanen? Tunti tunnin perästä kuluu, Erik on kai
nukkunut. Hän hätkähtää ja katsoo kelloaan. Se on neljä.

Hän sammuttaa sähkövalon ja työntää ikkunaa suojaavan luukun syrjään.
Meri ei myllerrä enää. Myrsky on laannut raivoamasta. Taivas on
puhdistunut pilvistä ja kaartuu ensimmäisessä viheriänsinisessä
päivänsarastuksessa meren yli, joka kohoilee kuin rinta, jossa viha
alkaa lauhtua. Purppuranauha näkyy taivaanrannalla. Li kulkee vielä
entistä, hirveää vauhtiaan... eteenpäin, eteenpäin pohjoiseen!

Erik katsoo taas Wen Siang'ia. Nyt ei "Taivaan" poika nukukaan enää
kuin kuollut, vaan terveen näköisenä ja turvallisesti kuin pieni lapsi.



2.

JÄÄTAIVAAN ALLA.


Kahdeksantenatoista päivänä heinäkuuta ankkuroipi Li Kotzebue'n
salmeen, Alaskan luoteiselle rannikolle, tehtyään nopean ja onnellisen
matkan pitkin Kurilein ja Kamtschatka'n rannikoita ja vihdoin
kulkemalla Siperian puolta Behring'in salmen läpi.

Wen Siang huoahtaa helpotuksesta, hän on todellakin pelastunut
hirveästä vaarasta ja voittanut rohkean uhkapelin. Salaisen seuran
avulla ja kauan valmistetuilla suunnitelmilla on hän anastanut
hallituksen parhaimman sotalaivan. Hän on kilpaillut takaa-ajajansa
kanssa ja päässyt pakoon pimeän yön, myrskyisen meren ja laivan
ihmeellisen nopeuden avulla. Ja vielä enemmän; hänen on onnistunut
pitää laivan upseereita ja miehistöä täydellisesti tietämättöminä asian
oikeasta tilasta.

Hän on näytellyt San-ho-hui'n suunnittelemaa näytelmää mestarillisesti.

Nyt kutsuu hän upseerinsa kajuuttaan ja sanoo: "Hyvät herrat! Hetki on
tullut, jolloin minä, korkea herranne, hänen keisarillisen
majesteettinsa käskystä, ilmaisen teille tämän, teistä tähän asti
kummalliselta ja tarpeettomalta tuntuneen matkan tarkoituksen:
Keisarillinen hallitus on saanut tietää, että Kukunor-laiva,
valtakunnan verivihollinen muassaan, on napapiirin pohjoispuolella.
Keisari käskee, että me, hänen miehensä, tunkeudumme jäihin, etsimme
Kukunor'in ja pakotamme sen päällikön luovuttamaan kalleuden, joka ei
kuulu hänelle."

"Se mahtaa", sanoo luutnantti Tschi-Hien, joka oli muutamia vuosia
sitten ottanut osaa erääseen napamatkaan, "todellakin olla arvokas
kalleus, koska keisari on pannut parhaan laivansa ja miehensä sitä
hakemaan. Sillä tiedämmehän kaikki, että jäissä purjehditaan vain
elämän ja kuoleman uhalla."

"Kyllä", vastaa Wen Siang, "aarre on panoksen arvoinen. Mutta kuulkaa
vielä! Hallituksen määräyksestä on täällä, salmessa napamatkan
varustukset valmiina laivaan otettaviksi. Ministeri tietää kyllä varsin
hyvin, ettei torpeedovene itsessään ole sopiva sellaiseen matkaan,
mutta uskoo samalla, että laivaväen kunto ja teidän, luutnantti
Tschi-Hien, kokemus yhdistettyinä Li'n suureen nopeuteen, tekee
mahdolliseksi napamatkoilla vielä tähän asti tuntemattoman, lämpimän
vuodenajan hyödyksi käyttämisen. Täällä on muudan kuunari, jossa on
kaikki, mitä tarvitsemme' Niin pian kun purkaminen ja lastaaminen on
suoritettu, valitsette te, herra luutnantti, miehistöstä niin monta
kuin katsotte välttämättömästi tarvitsevanne. Muut palatkoot takaisin
kuunarilla."

Ei ole helppo arvata, millä tunteilla upseerit kuuntelivat tätä
keisarillista käskyä, sillä hyvin kasvatettu kiinalainen ei näytä
tunteitaan. Raakalaiset vain paljastavat itsensä. Sitä paitsi onhan
saman tekevää, missä kuolema kutakin kohtaa, ja ennen kaikkea, onhan se
keisarin tahto!

Varustettuna kestämään napaseudun talvea, liukuu Li pohjoista kohti ja
kiertää Kap Barrow'in. Meri on tyyni ja Li kulkee tasaista vauhtia
taivaanrannalla näkyvää, valkoista juovaa, jäätä, kohti.

Edessään on heillä meren autio, ääretön ulappa. Erik katselee tätä jään
ympäröimää vesiaavikkoa, Hän tuntee sen, Hän muistaa, miten hän kerran
"Toivon" laaksosta katseli samanlaista, viheriää jäämerta. He
sivuuttavat muutamalla jäälautalla olevan mursulauman. Ne
paistattelevat tyytyväisinä auringossa, ja katselevat pienillä
salakavalilla silmillään nopeasti kulkevaa laivaa mustine
savuviiruineen. Ilma on puhdasta ja vahvistavaa. Erik hengittää sitä
syvin siemauksin — se on hänelle tuttua.

Mutta tämä napameren omituinen tuoksu synnyttää hänessä pelkoa, joka on
uinunut kätkettynä jossakin hänen sisimmässään, samaa "Toivon" laakson
pimeää pelkoa, jota hän oli kärsinyt pitkinä talvikuukausina kaukana
pohjoisessa. Jään iäisen tyhjyyden ja kauhean yksinäisyyden näkö
palauttaa tuskan hänen sydämeensä. Ensi kerran huomaa hän
kevytmielisyyden ja tyhmänrohkeuden yrityksessä, jossa kysytään elämää
ja kuolemaa...jossa kuolemalla on sata mahdollisuutta elämän yhtä
vastaan.

Kauan seisoo hän siinä ajatuksissaan. Vihdoin katoaa pelko vähitellen.
Hän tulee jälleen rohkeammaksi. Hän rukoilee Jumalaa ja Jumala lähettää
hänelle vastauksen — äkkiä, kuin lämmin lähde, pulppuaa hänen
mielessään rakastamansa ja etsimänsä olennon muisto. Hän näkee
Arnalukin, niinkuin hän on näkevä hänet kuolinhetkelläänkin, seisovan
käsi kädessä hänen kanssaan korkealla tunturilla, silloin kun aurinko
palaa taas ja pitkä yö vihdoinkin pakenee uutta päivää. Hän katsahtaa
ylös — ja kas, vastaukseksi kaikkiin epäilyksiin leimahtaa revontulien
suunnaton kaari palamaan taivaalle.

Hän kääntyy äkkiä ja menee hakemaan Wen Siang'ia, jonka hän löytää
keskustelemassa Tschi-Hien'in kanssa.

"Päällikkö", sanoo luutnantti, "kuljemme nyt syvällä vedellä
tarpeellisella vauhdilla. Huomenna pääsemme kiintojäähän. Silloin alkaa
taistelu. Ja siitä tulee kova, sillä vaikka Li olisi kuinka vahva
tahansa, on se kumminkin kuin pähkinänkuori niiden voimien rinnalla,
joita sen on uhmattava. Luulen, että saisimme kaikki uutta rohkeutta,
jos tietäisimme, että hakemamme aarre on taistelun arvoinen."

"Se on", vastaa Wen Siang, "ja saatte kuulla sen nimenkin." Ja
lähestyen luutnanttia ja katsoen häntä kiinteästi silmiin, sanoo hän:

"Se on tuo musta helmi!"

Luutnantti perääntyy kauhistuneena ja sokaistuna.

"Musta helmi", kuiskaa hän, "musta helmi..."



3.

MENKÖÖNPÄ SITTEN SYTEEN TAI SAVEEN.


Pohjois-Ameriikan mantereen pohjoispuolella oleva napamaa, Behring'in
salmen seudut tanskalaiseen länsi-Grönlantiin asti, ovat kokonainen
maailman osa suurempia ja pienempiä saaria, joita leveät jäätyneet
salmet erottavat. Lännessä ja pohjoisessa rajoittaa sitä taas Jäämeri
— tuo äärettömän syvä, jääkenttien peittämä napameri. Mutta meren
iäinen sydän tykkii tämän jääsuojuksen alla ja kun kesän aurinko,
sateet ja tuulet yhdistyvät, niin muuttavat ne varustuksen
jättiläisverkoksi, jonka silmät aukenevat ja sulkeutuvat aina sen
mukaan miten myrsky ja virta sitä kuljettavat. Joka kerta täytyy hakea
uusia aukkoja ja tunkeutua niihin heti, kun ne näyttäytyvät, ja päästä
lävitse, ennenkuin jää taas ehtii puristaa timanttiseinänsä yhteen.
Pujotteleminen jäälauttojen välitse, tarttumatta kiinni ja kokoon
puristumatta, on navalla purjehtimisen suurin taito. Mieluummin
kuljetaan pitkin rannikoita, joitten ympärille kesillä syntyy avoin
vesivyö, joka kumminkin voi joka hetki sulkeutua. Voipi niinkin sattua,
että maatuuli ajaa jäät edemmäksi ja suopi silmälle tervetulleen näön:
ultramarininsinisen merenpinnan.

Lilla on ollut onnea. Sattuu usein, että lyhyt kesä ei ennätä sulattaa
maajäätä ja kaikki läpikulku keskeytyy kokonaiseksi vuodeksikin. Mutta
jäävuosi on tällä kerralla suotuisa ja Li uskaltaa kauemmaksi
pohjoiseen pitkin Banks-maan läntistä rantaa.

Luutnantti Tschi-Hien on oivallinen luotsi ja Wen Siang jättää tyynesti
seuraukset ja päällikkyyden hänen pohjoisen kokemuksensa varaan. On
suotuisimman kuukauden, elokuun, puoliväli ja on onni, että he voivat
käyttää aikansa niin hyvin, sillä jo syyskuussa lähettää talvi
ensimmäiset tervehdyksensä näille maille.

Wen Siang merkitsee karttaan punaisella tuon pitkän tien, jonka Li on
kulkenut — ja hymyilee. "Täällä olemme hyvässä turvassa", sanoo hän
Erikille, "senkin vuoksi, ettei kenellekään pälkähtäisi päähän hakea
meitä täältä."

Erik naputtaa pöytään: "Oo, älähän vielä sano. Luuletko jonkun
torpeedoveneen kulkemisen Behring'in salmen kautta pohjoiseen jäävän
salaisuudeksi Pekingin herroille?"

"No niin, mutta on aivan eri asia tietää meidän olevan napaseuduissa
kuin löytää meidät sieltä! On ennenkin tapahtunut, että pari napalaivaa
on talvehtinut ainoastaan muutamien peninkulmien päässä toisistaan,
tietämättä mitään toistensa läsnäolosta. Jäämaailma on niin äärettömän
suuri. Olisi kerrassaan toivotonta hakea meitä täältä!"

"Toivotontako?" Erik katsahtaa häneen ja Wen Siang keskeyttää äkisti...
saman ajatuksen valtaamana. Jos on toivotonta "Taivaanvaltakunnan"
pojille hakea Li'tä, niin mitenkä Li sitten voisi löytää Kukunor'in?

"No", sanoo Wen Siang, "meillähän on kumminkin jotakin, jota voimme
seurata. Koska Kukunor ei ole kulkenut Davisin salmen kautta — jonka
melkein varmuudella tiedämme — niin arvaan sen menneen Lancaster'in ja
Barrow'in salmien kautta Melville'n salmeen päästäkseen koillisväylään
ja sitten vuoden tai parin kuluttua itä-aasialaisiin kulkuvesiin. Se
voi tulla meitä vastaan! Mutta täällähän luutnanttikin tulee.

"Mitä uutta, herra luutnantti?"

Luutnantti Tschi-Hien seisahtuu keskelle ahdasta kajuuttaa. Näkee
selvästi hänen kasvoistaan, että jotakin ratkaisevaa on tapahtunut.

"Niin, tulin vain ilmoittamaan, että nyt se alkaa. Kaikki on sattuman
varassa. Huomen-aamulla olemme joko kiertäneet Banks'in maan, tahi
olemme murskautuneet nuuskaksi. Tulkaa itse katsomaan!"

He hyökkäävät kannelle. "Katsokaa", selittää luutnantti ja viittaa
eteenpäin, jossa avoin vesi on supistunut parin sadan kyynärän
levyiseksi kanavaksi, "tällä puolella ovat patoutuneet jäät, jotka
torninkorkuisina uhkaavat laivaamme, ja toisella puolella on
kallioseinä. Purjehdimme seitsemänkymmenen sylen vedellä. Milla
hetkellä tahansa voivat jäät ajautua rantaan vastustamattomalla
voimallaan ja murskata meidät jyrkkää kalliota vastaan. Siinä
tapauksessa olemme auttamattomasti hukassa. Mutta jos jää pysyisi
liikkumattomana huomiseen, niin ehtisimme seitsemällekymmenennelle
neljännelle leveysasteelle ja Banks'in salmeen. Jäävuori on tavattoman
suotuisa, ja ehkä onnistumme suorittamaan suurtyön, läpäisemään koko
koillisväylän yhtenä ainoana kesänä. Jos vain kerran pääsemme Banks'in
salmeen, niin on vain jäljellä Melville'n salmen jäitten
puhkaiseminen... ja miksikä emme onnistuisi? Käskeekö päällikkö meitä
lähtemään kuoleman kitaan, vai...?"

Luutnantti Tschi-Hien vaikenee ja odottaa päällikkönsä vastausta. Wen
Siang katsoo eteensä. Tuossa on tuo hiljainen jääaavikko, kummallisine,
sikinsokin jäätyneine röykkiöineen, jäämaailma tuntureineen ja
laaksoineen sinertävän kirkkaasta kristallista... mutta kumminkin
meren kannattama, sen virtojen ohjaama ja myrskyjen kuljettama. Ja hän
katsoo harmaanpunaista lumipilkkuista kiviseinääkin, joka mykkänä,
kylmänä ja uhkaavana, varustettuna vuosituhansien kokemuksella odottaa
mitätöntä ihmislasta. Näitten molempien seinien, jään ja kiven, välissä
vaanii kuolema. Merituuli voi alkaa milloin tahansa ja jäät puristuvat
vastustamattomalla voimalla kalliota vastaan.

Wen Siang epäröi. Hänen kiinalaissielunsa sisimmässä on tunne, joka
kehoittaa häntä alistumaan. Hänen rotunsa on tuon, hänen kotimaansa
tasangoilla kasvavan bamburuovon kaltainen, joka taipuu, mutta ei
taitu. Kun myrsky lakkaa, suoristuu bamburuoko ja on yhtä sitkeä, luja
ja taittumaton kuin ennenkin. Eikö mahtaisi olla viisaampaa, että...

Silloin laskee Erik kätensä hänen olalleen. "Wen Siang, tässä emme voi
hukata aikaa. Kirjaimellisessa merkityksessä on joka sekuntikin
kallisarvoinen. Tässä täytyy toteuttaa valkoisten sanat: 'Menköön
syteen tai saveen!' Ei ole viisasta taipua. Eteenpäin! Ei saa
milloinkaan antaa perään! Nyt saa lännen viisaus kerrankin vallita!"

Silloin sanoo Wen Siang Tschi-Hien'ille; "Käsken teitä kulkemaan
eteenpäin täydellä vauhdilla!"

Mutta luutnantin mentyä sanoo Erik hymyillen: "'Menköön syteen tai
saveen!' toteutui kumminkin. Lännen viisauden täytyi kumminkin olla
mukana ratkaisemassa."

"Erehdyt. Sanotaanhan idässä, ettei milloinkaan saa väistyä.
Mukaannumme ainoastaan epäonnistumisen pelosta. Painaudumme maahan,
että myrsky voisi mennä ylitsemme. Sitten, tuulen tyynnyttyä, nousemme
jälleen ja olemme entisen kaltaisia. Voimme taipua, mutta emme taittua.
Rotumme on kuin joku Toledomiekka. Sen voi kääriä kokoon ja kantaa
liivintaskussaan... mutta kun side katkaistaan, ponnahtaa se suoraksi
ja on yhtä vahva ja siro kuin ennenkin... hiottu, terävä ja
kuolemaatuottava, eikä kuin lännen miekka, joka tuossa tapauksessa
katkeaisi. Mutta älkäämme saivarrelko sanoilla. On aikaa vielä maailman
loppuun, eikä ole mitään kiirettä!"

Li halkaisee jo silloin meren sinistä juovaa. Joka mies laivassa
tietää, mitä uskalletaan.

Kukaan ei mene levolle ennenkuin tämä pelonranta on sivuutettu.

Mutta kaikki menee hyvin. Napaseudun lyhyt kesä on tullut ja Lilla on
onni mukanaan. Yöllä, jota tuskin voi erottaa päivästä, koska aurinko
näkyy koko vuorokauden taivaanrannalla, rupeaa tasaisesti tuulemaan,
mutta maalta päin, ja kun uusi päivä, kahdeskymmenes elokuuta alkaa,
voivat he katsella jäätöntä merta viidentoista neliöpenikulman alalla,
eli niin kauaksi kuin silmä kantaa. Sitä voi jo sanoa onneksi. Paria
vuorokautta myöhemmin sivuuttavat he Kap Mac Chure'n ja pääsevät
Banks'in salmeen. Vasta kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä
elokuuta estävät jäät Melville-saaren eteläisimmän niemen edustalla
etenemisen kokonaan.

"Niin pitkälle siis päästiin", sanoo Tschi-Hien. "Ja jos päällikkö
tahtoo kuunnella neuvoani, niin laitamme tänne maihin varastopaikan,
sillä aikaa kuin odotamme avointa vettä Melville'n salmessa. On liian
aikaista vielä asettua talvileiriin."

Ehkä. Mutta ei näytä siltä kuin heillä olisi tänä vuonna enää
paljoakaan tekemistä. Melville'n salmi on täynnä ahtojäitä ja vaikka
jonakin päivänä syntyisikin railo, niin olisi tyhmänrohkeata koettaa
tunkeutua siihen. Sitäpaitsi puhaltaa silloin tällöin Melville-saarelta
jäisiä tuulia, jotka ennustavat lähenevää talvea.

Vuorokausi seuraa vuorokautta. Melville-salmen jää pysyy liikkumatonna.
Pian on heidän päätettävä. Joko täytyy Li'n niin pian kuin suinkin
palata Behring'in salmeen, joka on vielä mahdollista, tai on heidän
valmistauduttava talvehtimaan. Onneksi on Li muutamassa lahdessa, jossa
se on jotakuinkin suojassa.

Wen Siang on kahdenvaiheella. Hän tahtoisi vielä odottaa vähän aikaa,
mutta joka tapauksessa on viisainta viedä Melville-saarelle sopivat
talvivarustukset. Ja niin he tekevätkin! Telttoja, makuusäkkejä,
säilykkeitä, kivääreitä, patruunia, keittokoneita, paloöljyä ja pari
rekeä, joka ei ollut paljon, mutta kumminkin sen verran kuin Li voi
luovuttaa. Miehet saavat rakentaa jonkunlaisen vajan muutamaan
rantatöyräällä olevien kivilohkareitten takaiseen syvänteeseen. Seinät
tehdään Li'stä tuoduista parruista ja katto kivistä ja purjekankaasta.

"Niin", sanoo Erik, "täällä voisimme asua talven, maata pesässämme kuin
Nansen Franz Joseph'in maalla. Mutta emmehän sillä tavalla pääsisi
ollenkaan lähemmäksi Kukunor'ia."

Mutta äkkiä syntyy uusi ajatus kuin salama hänen aivoissaan.

Hän tarttuu Wen Siang'ia käsivarteen.

"Wen Siang, eikö Kukunor ole aivan nykyaikainen laiva, varustettu
kaikilla ihmisten keksimillä apuneuvoilla? Eikö silloin ole luultavaa,
että se myöskin voi vastaan ottaa ja lähettää langattomia
sähkösanomia?"

"Kyllä... varmaan!"

"No on kai Li'ssäkin samanlaiset koneet. Se tahtoo sanoa, että voimme
päästä, jos tahdomme, etsittäviemme yhteyteen. Voimme lähettää
kipinäaaltoja tahi ainakin laittaa koneen siihen kuntoon, että se voipi
vastaan ottaa Kukunor'ista jään yli tulevia hätähuutoja. Sillä vaikka
se ei mielellään paljastaisikaan olinpaikkaansa, niin ei hätä
kumminkaan luo lakia, ja voisihan sattua, että..."

"Kyllä, kyllä!" Wen Siang aivan intoutuu tästä ajatuksesta ja häntä
kummastuttaa ainoastaan, ettei kukaan ole sitä ennemmin huomannut.
Li'ssä on todellakin koneet, jotka voivat vastaanottaa ja lähettää
langattomia sanomia. Wen Siang antaa käskyn niiden pikaisesta
kuntoonpanosta.

"Langaton", sanoo hän, "... langaton... ah minä tyhmeliiniä... minua
pöllöä!..."

Ja näin sanoen kiiruhtaa hän asettautumaan muun avaran maailman kanssa
yhteyteen. Neljänsadan peninkulman päässä ihmisasunnoista, keskellä
jääaavikkoa mykän maailman ympäröimänä, joka jo vaalenee talven
henkäyksistä... valmistautuu Li kuuntelemaan, mitä muulla maailmalla on
sanomista.



4.

LANGATTOMALLA KÄSKYLLÄ.


Tschi-Hien arvelee, että Li'n on pysyttävä paikoillaan. Tässä lahdessa,
jossa se on, on se turvassa talven myrskyiltä ja jäänpuristukselta. Jos
ei tahdota kääntyä takaisin — joka ei saa tulla kysymykseenkään, sanoo
Wen Siang, vaikka se vielä olisikin mahdollista, — ei retkikunta voi
tehdä muuta kuin asettua talvehtimaan. Niin päätetäänkin ja Tschi-Hien
valtuutetaan kokemuksiensa perusteella tekemään kaikki tarvittavat
varustukset. Erik ja Wen Siang lähtevät sillä aikaa lyhyelle
rekimatkalle Melville'n maahan. Viipyy vielä, ennenkuin talvi tulee
kuolettavine pakkasineen ja keskeymättömine pimeyksineen, ja tätä
väliaikaa on käytettävä hyväkseen. Kukunor voi yhtä hyvin olla
Melville-saaren likellä kuin jossain muuallakin, ja jos oikein
ajatellaan, niin onkin se todenmukaisesti jossain täällä.
Sillä jos joku laiva tulee idästä Banks'in salmen tahi lännestä
Lancaster'in salmen kautta, niin täytyy Melville'n salmen suurine
ahtojääröykkiöineen tulla sen talvehtimispaikaksi. Tässä ovat idästä ja
lännestä tulevat retkikunnat tavanneet toisensa.

Reki on varustettu kymmeneksi päiväksi. Siinä on makuusäkki, teltta ja
tarpeellinen muona, ja koska Li'ssä ei ole koiria, niin saavat he vetää
sitä perässään. Lumi on pehmeää eikä kannata. He vajoavat joka
askeleella ja ensimmäisinä parina tuntina eivät he ole päässeet juuri
mihinkään. Li'n mustat piirteet kuvastuvat vielä lunta vastaan ja
sähkölennätinpylväs, jonka Tschi-Hien jo on pystyttänyt vastaanottamaan
kuljeskelevia sähkövirtoja, näkyy selvästi. Iltapäivällä, kun Li jo
kauan aikaa sitten on kadonnut muutaman kukkulan taakse, jonka Erik
ristii Ming'iksi, pysähtyvät he, eivätkä jaksa kauemmaksi. Pehmeä lumi
ja vaikea tie ovat vieneet kaikki heidän voimansa ja vaivoin voivat he
pysytellä valveilla levittäessään makuusäkkiä muutaman kallion suojaan.
Ja päästyään lämpimään luolaansa, nukkuvat he paikalla.

Vasta myöhään aamupäivällä he heräävät ja nyt on kaikki muuttunut.
Kirpeä pohjatuuli vinkuu Melville-saaren vuorilla. Maajää on
irtaantunut ja avoin vesi läiskyttelee aaltojaan heidän alapuolellaan
olevaan kallioon. Rekikeli on mennyt.

"Tämä", sanoo Erik, "viivyttää meitä, mutta muuta haittaa siitä ei ole.
Pohjoistuuli tuopi muassaan pakkasen ja ehkäpä myöskin lunta. Tuuli
joko kääntyy, jolloin maajää jälleen pusertuu yhteen, tai pysyy se
pohjoisessa ja tekee uutta jäätä, jota myöten rekemme vetäminen on
lapsenleikkiä. Ryömikäämme sentähden säkkiimme takaisin ja odottakaamme
matkailmaa. Onhan meillä sitäpaitsi aikaa, niinkuin aina sanot, ja
pitkälti on vielä maailman loppuun."

He hakevat teltalleen paremman suojapaikan, keittävät kahvia ja syövät
keitettyä lihaa. Ja kylläisinä, tyytyväisinä ja rauhallisina
tietäessään saavansa varman turvapaikan Li'n talvehtimispaikassa,
ryömivät he makuusäkkiin.

... Erik makaa ja tuijottaa telttakankaaseen, jota tuuli pieksää ja
repii.

"Kuule", kysyy hän, "mistä johtuu, että koirat on unhotettu, vaikka
kaikki muu on ollut niin hyvin valmistettu?"

"Ei niitä oltu unhotettu. Meillä oli kaksitoista hyvää koiraa, mutta ne
kuolivat kaikki kuunarissa."

"Tuntuu kumminkin hyvin kummalliselta, että tuollainen koiralauma
kuolee niin äkkiä. Mikä niille tuli?"

"Ne myrkytettiin."

"Myrkytettiinkö?"

"Niin... luultavasti oli joku Ko-lau-hui'n jäsen laivassa... niillä on
niitä jokapaikassa, niinkuin meilläkin."

"Wen Siang."

"No mitä nyt?"

"Minusta myrsky heikkenee."

"Niin, mutta meidänhän piti nukkua."

"Ethän sinä nuku, Wen Siang, sinähän vain makaat ja ajattelet."

Kaksi kokonaista vuorokautta pitää myrsky heitä makuusäkissä. Sitten
kirkastuu ilma. On satanut paljon lunta. Mutta jää on yhtynyt
kiinteästi maahan. On yhdentoista asteen pakkanen. Lumi kantaa. Reki
kulkee liukkaasti ja seuraavat, pari päivänmatkaa vievät heidät kauas,
mutta he eivät löydä jälkeäkään ei ihmisistä eikä eläimistä tässä
äärettömässä ja hiljaisessa tyhjyydessä.

Linnut lentävät parvittain etelään. Talvi ajaa heidät pakosalle ja
niitten poislähtö tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi ja
ikävämmäksi.

Erik tähtää kiväärillään muudatta sivutse kiitävää lintuparvea, mutta
Wen Siang estää hänet ampumasta.

"Miksikä tappaa? Onko sinusta täällä liian paljon elämää? Sitäpaitsi on
Li'ssä kyllä ruokaa tarpeeksi meille kaikille."

Niin Li! He ikävöivät molemmat hyvää laivaansa. Mutta houkuttelevaa on
myöskin tehdä päivänmatka eteenpäin, muonavarat kyllä riittäisivät ja
keli on hyvä sileällä ja lujalla jäällä.

Mutta jos ilma muuttuisi? Jos alkaisi kolmen tai neljän päivän myrsky?

Mutta miksi ei voitaisi jättää jotakin onnenkin varaan? Illalla
makuusäkissä punnitsevat he kysymystä: lähdemmekö vielä kauemmaksi, vai
emme?

"Uskaltakaamme vielä yksi päivä, viimeinen", sanoo Wen Siang. "Koska
olemme päässeet näin kauaksi, niin on meidän kierrettävä Kap Martin ja
tarkastettava vähän itärantaakin."

"Niin, tämä on jo kahdeksas päivä. Kunhan ne eivät vain tulisi
levottomiksi puolestamme Lilla. Mutta kai ne, jos viivymme poissa sivu
määrätyn ajan, lähettävät reen meitä vastaan. Etkö sinäkin luule niin?
Vahinko vain, ettemme voi lähettää niille langatonta sähkösanomaa.
Nehän voivat nyt ottaa niitä vastaan."

"Niin, vastaanhan ne kyllä voivat ottaa", kertaa Wen Siang,
"vastaanhan... ne... kyllä... voivat ottaa..." Wen Siang nousee äkkiä
istumaan makuusäkissä. Pienen öljylampun liekki lepattaa kuin tahtoisi
se lukea hänen ajatuksensa.

"Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!"

"Mutta Wen Siang...?" Erik katsoo toveriaan ja säikähtää hänen jäykkiä,
lasimaisia silmiään, jotka näyttävät äkkiä huomanneen jotakin
kauhistavaa.

"Mutta Wen Siang... puhu toki... mikä sinulla on... mitä tämä kaikki
merkitsee?"

Hitaasti kääntyy Wen Siang Erikiin päin ja puhuu katkonaisesti ikään
kuin hänen ajatuksensa vain vaivalla voisivat selviytyä.

"Merkitsee — merkitsee! Se merkitsee, että olen koira — ja roisto! Ne
voivat ottaa vastaan sanomia ja minä olen jättänyt ne yksikseen
vihollisemme kanssa..."

"Vihollisemmeko kanssa? En ymmärrä?"

"Etkö ymmärrä? — Tuo langaton... Li voi ottaa vastaan sanomia
muualtakin kuin Kukunor'ista, Peking'istä, Wei-hai-Wei'sta —
hallituksen laivoista..."

Ja Wen Siang, joka jälleen voi hallita ajatuksiaan, jatkaa:

"Niin, tein hirveän tyhmästi lähtiessäni Li'stä, niin tyhmästi, että se
voi turmella kaikki. Kun takaa-ajajamme kadottivat meidät näkyvistään,
eivätkä voineet saavuttaa meitä höyryn voimalla, niin mikä on silloin
uskottavampaa kuin se, että he koettivat sähköllä. Nehän voivat joka
päivä sähköttää vain samat sanat: 'Tschi-Hien, käänny takaisin, sinut
on eräs petkuttaja narrannut, päällikkösi on petturi, valtion kavaltaja
ja rikollinen.' Voihan sattua, että hän joskus saisi tuon ilmoituksen.
Ja minä — minä onneton olen itse antanut hänelle siihen tilaisuuden!
Niinkuin äsken sanoit: 'Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!' Kyllä ne
voivat... Li on Kiinan laivaston paras laiva, varustettu kaikella
parhaammalla ja uusimmalla, joten ei voi olla epäilystäkään siitä, että
se ei voisi vastaanottaa sähköaaltoja hyvinkin pitkiltä matkoilta.
Meidän on heti palattava takaisin! Kunhan se vaan ei olisi jo liian
myöhäistä!"

Niin, kunhan se vain ei olisi liian myöhäistä! Siihen vastaa
kiinalaisen mielikuvituksessa asuva ilkkuva ja takaa-ajava henki
iäisellä tuulen puuskalla, joka silloin vinkuu vuorella. Telttakangas
liehuu, öljylampun liekki lepattaa ja sammuu — myrsky on heidät
yllättänyt. Lumihiutaleet tunkeutuvat teltan raoista ja tekevät
kinoksia makuusäkille. Myrskyn raivo voittaa heidän äänensä. Mutta
vähitellen se kumminkin vaimentuu, vaikka tuuli puhaltaakin vielä
kovasti.

Lumi on heidät haudannut ja he nukkuvat levottomasti tuon tiheän verkon
alla, jota ei mikään äänikään voi läpästä.

Viikkoa myöhemmin, kuljettuaan viisi päivää pitkin Melville-saaren
jyrkkää rannikkoa, ovat he päässeet päivämatkan päähän Li'stä.
Paluumatka on siis suoritettu, vaikka se onkin ollut raskas ja
vaivaloinen. Neljä vuorokautta pidätti myrsky heidät teltassa ja
säkissä. Viisi päivää ovat he nyt kulkeneet ja ruokavarat olisivat jo
aikoja loppuneet, jos he eivät olisi ruvenneet neljäsosa-annoksille.
Heidän kasvonsa ovat vähän kalvenneet ja poskensa ovat menneet
kuopalle.

Päivällisaikaan rupeaa Kap Ming näkymään. "Tuolla", sanoo Erik ja
viittaa eteenpäin.

"Missä?" Wen Siang katsoo lumisilmälasien läpi näkemättä mitään.

"Tuolla, tuo esiinpistävä tunturi on Kap Ming!"

Ja nyt huomaa Wen Siang'kin teräsharmaan vuoren pakkassumussa, vaalean
punaista lunta kuin loistavaa peitettä siellä täällä sen rinteillä
— — — Kapi Ming'in, joka kätkee Li'n ja talvisataman.

Jumalalle olkoon kiitos, he ovat vihdoinkin kotona! Sen ajatteleminen
on kuin humalaa ja kalvava nälkä! on parin tunnin kuluttua tuleva
tyydytetyksi Li'n lämpimässä ruokasalissa.

Jos vain —! Taaskin palaa tämä kauhea ajatus, joka viime aikoina on
alituisesti askarrellut heidän! aivoissaan: "Jos vain Li on vielä
siellä!"

Niin jos! Kap Ming näyttää kirkkaassa ilmassa olevan aivan likellä, ja
he kiiruhtavat päästäkseen sinne pian, mutta pysähtyvät hengästyneinä
huoahtamaan. Ilma vaikeutti taas matkan arvioimista ja heillä on vielä
pitkälti jäljellä.

Vasta myöhään iltapäivällä pääsevät he vuoren luo. Vielä pari askelta
ja talvisatamassa oleva Li on ottava heidät vastaan.

Mutta nämä kaksi askelta...!

Wen Siang epäröi, eikä Erik'kään uskalla mennä lähemmäksi. Näin likeltä
katsellessa on vuoren pakkasensininen kauneus tiessään. Tummana ja
uhkaavana kohoutuu se heidän yllään.

Mutta vihdoinkin uskaltavat he edetä. Lahti on heidän edessään...
valkoisena äsken sataneesta lumesta vasta jäätyneelle jäälle...
biljooneina kristalleina, joihin aurinko paistaa.

Mutta kuinka hiljaista onkaan tuolla kirkkaan valkoisella kentällä? Ei
minkäänlaista elämää! Ei iloisia tervetulijaishuutoja, ei tummia
ihmisolentoja, jotka liikkuisivat valkoisella kentällä... ei jälkeäkään
mistään ihmistyöstä!

Ei siis myöskään Li'tä!

"Poissa!" huutaa Erik, "... jättänyt meidät tänne... yksiksemme tänne
jääerämaahan! Olemme hukassa!"

Ja vaikka onkin kova pakkanen, tuntee Erik, miten hänen otsansa
hikoilee.

Mutta lumisella rannalla on kuitenkin vielä vaja, jonka Li'n miehet
rakensivat. Ja siellä ovat myöskin muonavaralaatikot ylösalasin,
niinkuin ne tuotiinkin maihin, rannan kivien lomissa.

"Niin, ei voi enää epäillä", sanoo Wen Siang, "on lähdetty niin
kiireesti, ettei ole ennätetty ottaa näitä mukaan. Tschi-Hien on
viisas. Hän ei ole viivytellyt tuntiakaan, koska hän tietää, miten
kallisarvoinen jokainen minuuttikin on sille, joka aikoo kamppailla
jäitten kanssa. Hän on totellut langatonta käskyä. Oma tyhmyytemme —
ja vieläkin pahemmin, oma ajattelemattomuutemme on saanut ansaitun
rangaistuksensa."

"Se on hirveätä!"

"Kyllä, mutta se ei ole enää autettavissa. Ja kun oikein ajatellaan ei
tilamme ole huonompi kuin monen muunkaan napamatkustajan. Saamme kai
oleskella talven vajassa ja syödä karhun ja hylkeen lihaa — aivan kuin
Nansen Franz Joseph'in maassa."

Vajalle annetaan nimi. Wen Siang ristii sen "Peng Lai'ksi" eli
"Suojelushenkien saareksi". Peng Lai on elämän saari kuoleman meressä.
Hyvät henget valitkoot sen asunnokseen!



5.

TERVEHDYS VARJOJEN MAASTA.


Myrsky ahdistaa Peng Lai'ta. Vinkuen kiertää se vuorenhuippuja ja
vyöryttää suuria lumimääriä kentälle. Mikään elävä ei voi kestää sen
vimmaa.

Peng Lai'n asukkailla ei ole muuta huvia kuin uni, ja omat ajatuksensa.
Myrskyn pauke on heidän puhettaan voimakkaampi. Mutta myöhemmin, kun
rajuilma on haudannut Peng Lai'n lumeen, on ahtaassa majassa hyvin
hiljaista.

"Nukutko Wen Siang? Mitä ajattelet?"

"Ah, olin kaukana poissa. Ajattelin Tschi-Hien'iä.. lieneekö päässyt
jäistä tänä vuonna? Siinä tapauksessa on hän nyt Kiinassa:"

"Mutta eikö Kiinan hallitus lähetä uutta retkikuntaa hakemaan helmeä...
nyt kun he tietävät sen olevan täällä?"

"Ehkä, mutta he eivät voi missään tapauksessa saapua tänne ennen kuin
ensi vuonna. Ja ennen sitä... on musta helmi hallussani!"

"Ja silloin?"

Wen Siang'in silmät loistavat.

"Ja silloin... ah Erik, valkoinen veljeni, kaukaisen pohjolan
raakalainen, silloin ei sinun tarvitse katua, että..."

Kiinalainen vaikenee äkkiä. Jäinen tuulenpuuska on tunkeutunut majan
ovesta, lamauttavasti kuin ohitse kiitävä varjo. Rasvalamppu sammuu.
Liekki vain kerran tupsahtaa.

"Kuin tervehdys varjojen maasta", sanoo Wen Siang, kun lamppu on saatu
jälleen palamaan, "ehkä se olikin tervehdys henkien maailmasta."

Wen Siang vaikenee ja tunnit kuluvat hitaasti.

Toimettomuus tuntuu sanomattoman joutavalta.

"On kuin ajatukseni mätänisivät", sanoo Wen Siang. "Ah, Erik, katso
miten tuo rasvassa uiva, pieni villatukko luopi tuhansia valoja
pakkaskristalleihin... ne ovat kuin auringon kultavälähdyksiä pyhän
kaupungin keisarinlinnan lasitetulla katolla...

"'Taivaanvaltakunnan' sydän... minäpä kerron sinulle erään kertomuksen
kotimaastani:

"Tiedät kai, että Ming-suku on vuosituhansia istunut lohikäärmeen
valtaistuimella. Mutta onnettomuusvuotena, jolloin kertomukseni alkaa,
eli ajanlaskuni mukaan vuonna 1643, olivat kapinalliset roistot
nousseet pyhää valtaistuinta vastaan, ja kapinalliset villit laumat
piirittivät jo itse Peking'iä. Silloin lähetti Ming sanan tataarien
päällikölle Tsin Tsung'ille, että hän kiiruhtaisi apuun sotaisine
joukkoineen. Hän tuli poikansa Tschun Tschi'in kanssa ja Peking
pelastui. Mutta kun Tsin Tsung näki, että keisari oli hänen vallassaan,
päätti hän ottaa kruunun pojalleen.

"Ming tyytyi kohtaloonsa; hän tiesi, mikä välttämättömästi tulisi hänen
osakseen, jos... mutta hän ei tahtonut antaa pyövelin miekan katkaista
pyhää kaulaansa. Myrsky oli hänet yllättänyt, ja hän taipui, estyäkseen
taittumasta. Hän osasi kuolla, mutta suku oli elävä ja jonakin päivänä
tulevaisuudessa kostava kaikki tataarien jälkeläisille!

"Suuri Ming kutsui luoksensa ensimmäisen miehensä, Li-Pu-virkakunnan
päällikön Wong'in, ja Wong tuli, polvistuen keisarin jalkojen edessä
olevalle kultaompeleiselle, kalliille matolle.

"'Nouse', sanoi keisari, 'aika on lyhyt. Kuuntele, mitä minä sinulle
sanon ja kätke joka sana sydämeesi... ja viisaaseen päähäsi. Kuule,
kuule tataarien päällikkö haluaa valtaistuintani (tässä rupesi Wong
hirveästi kiroilemaan) ja tahtoo minut tappaa. Mutta Kiinan kansallinen
hallitsijasuku ei saa loppua minuun.'

"Wong taivutti harmaata päätään — siihen aikaan eivät kiinalaiset
käyttäneet niskapiiskoja, jotka sittemmin ovat tulleet kansanomaisiksi,
vaikka raakalaiset pakottivatkin meidät niitä käyttämään — ja huokasi
syvään.

"'Taivaallinen majesteetti', sanoi hän vapisten, 'maailman kurjin mato,
mitätön palvelijasi uskaltaa kysyi sinulta, miten se on mahdollista,
koska sinulla, oi suuri keisari, ei ole poikaa, joka perisi kruunusi
silloin kun kuolet ja menet isäisi luokse?'

"Keisarilla on kädessään pieni, kirkkailla jalokivillä koristettu
lipas.

"'Kyllä, Wong, uskollisin palvelijani, uskon sinulle tällä hetkellä
todistukset siihen. Säilytä ne hyvin ja anna niiden kulkea perintönä
suvussasi, kunnes aika on täytetty. Näistä asiakirjoista näet
myöskin, mistä sinun on haettava poikaani, Kiinan kruununprinssiä,
Taivaanvaltakunnan oikeaa perijää. Ja katso tässä, uskollinen Wong, on
vielä eräs kalleus, jonka annan haltuusi: Ming'ein suurimman
kruunujalokiven, tuon pyhän ja ihmeellisen mustan helmen. Säilytä se
hyvin siksi kunnes hän, jolla on oikeus kukoistavaan valtaan, on saanut
sen verran rohkeutta, voimaa ja viisautta, että hän voi kantaa tätä
taivaallisen vallan merkkiä.'

"Keisari aukaisee silkkipaitansa ja ottaa rinnaltaan hämähäkin langan
paksuisessa ketjussa riippuvan kultaisen kotelon ja ripustaa sen
Wong'in kaulaan.

"Wong vapisee kuin myrskyssä huojuva tammen latva.

"'Pyhin hallitsija', kuiskaa hän, 'hirveän kuorman lasket sinä
hartioilleni, mutta olen kantava sitä uskollisesti ja varovaisesti.'

"'Mene nyt', käskee keisari, 'ja tule takaisin päivän koittaessa. Mene
epäröimättä sisimpään huoneeseen. Ja sieltä löytämästäsi on sinun
kerrottava tatarille ja hänen pojalleen. Kiinan hallitsijalle siitä
hetkestä alkaen, jolloin... hiljaa, vanha Wong, tahdon, että uusi
hallitsija on sinulle suosiollinen ja uskoo sinua, voidaksesi sitä
paremmin säilyttää Kiinan toivon. Ole viisas, vanha Wong!'

"Vanha kansleri on mennyt. Keisari on yksinään. Huoneessa on hiljaista.
Hiljaista on myöskin hänen sydämessään. Kuolemaa hän ei pelkää.
Kohtalon päätöksiä ei 'Taivaan' poika voi muutella. Ja kuka tietää,
eikö varjojenkin maassa paista aurinko? Ehkäpä on varjojen vuorella
sijaa suurelle Ming'illekin, samoin kuin sille, joka antoi elämänsä
synnyttäessään Kiinan toivon ja joka omisti suuren Ming'in rakkauden.

"Keisari katselee puutarhansa korkeita muureja. Hän näkee leimuavan,
auringonlaskusta tulipunaisen taivaan. Hänen huulensa liikkuvat; hän
kuiskailee ohitsensa huokuvalle, lempeälle tuulelle seuraavat
Pe-Ku-Hi'n kauniit säkeet:

    "— — Ja jossakin meressä
    kohoaa kuolemattomien asuma
    henkien vuori,
    jossa asustaa ihmeellisen kauniita naisia.
    Eräällä heistä on rakastettuni nimi,
    ja hän antaa keisarin lähettiläälle,
    joka on tullut tapaamaan häntä henkien vuorelle
    rakkautensa osoitukseksi
    kultaisen rannerenkaan:
    'Jos kuolemattoman keisarin sydän
    on niin puhdas kuin tämä kulta,
    niin voimme vielä yhdistyä,
    vaikka onkin rajoja taivaan ja maan välillä.'

    "Ja jäähyväishetkellä
    ilmaisee hän pojalle salaisen toivomuksen,
    ja pyytää sanomaan keisarille!
    'Muistaako hän valaa,
    jonka vannoimme
    seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä?
    Yön hiljaisuudessa rukoilimme taivasta
    muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi,
    jotka aina saisivat lennellä yhdessä,
    tahi täällä maan päällä, saman puun
    yhteen kasvaneiksi oksiksi,
    sillä ijäisyydellä voi olla loppunsa,
    mutta ei rakkaudellamme.'

"— — Yö kuluu ja kuoleman hiljaisuus vallitsee maailman sydämessä,
Kiinan keisarin palatsissa. Tunti kuluu tunnin perästä, kuu on
kiertänyt ratansa ja tähdet vaalenevat idän taivaalla aamun ensi
sarastuksessa.

"Silloin katkeaa hiljaisuus ukon askeleista, jotka kaikuvat lattian
palkeista ja seinäin kylmästä marmorista. Hän rientää eteenpäin
autioitten salien kautta, joista vahdit jo aikoja sitten ovat
poistuneet, kunnes hän vihdoin pysähtyy keisarin makuuhuoneen ovea
peittävän verhon eteen. Mutta ainoastaan hetkeksi. Sitten vetäisee hän
tuon kalliin silkkiverhon syrjään...

"Pisto sydämeen, hetken huumaus; tuossa edessään aamun sarastuksen
harmaassa valossa makaa keisari vuoteellaan ja vieressään nuori,
kaunis, rakastettu tyttärensä, prinsessa A-hi-li; molemmat kuolleina.

"Kuoleman, mykän kuoleman, on keisari valinnut molemmille. Käsi kädessä
ovat he menneet henkien vuorille, hän, tuo suuri Min g, 'Taivaan'
poika, ja pieni prinsessa, joka on aamunkasteen kostuttaman lumivuokon
näköinen.

"— — Mutta Wong menee täyttämään keisarinsa käskyä ja menetelläkseen
viisaasti, Tsin Tsung'in ja Tschun Tschi'n luokse, sanomaan, että he
voivat säästää pyöveleitään. Valtaistuin on vapaa...

"Ja Chingit nousevat sille. Ne pitävät sitä hallussaan vielä tänä
päivänäkin. Mandshu-suku Ming'ein valtaistuimella, raakalaiset Kiinan
hallitsijoina..."

— — Näin kertoo Wen Siang samalla kuin jääkylmä myrsky vinkuen
puhdistaa lumesta autiota jääkenttää.

"Mutta onko Ming-sukua vielä olemassa?" kysyy Erik.

"On. Kahdeksantoista Mandshu-sukukunnan seuratessa toisiaan, on myöskin
kansallinen hallitsijasuku säilynyt suvusta sukuun."



6.

JÄÄ-AAVIKON KUNINGAS.


Tunti yhtyy tuntiin, päivä päivään, vuorokausi vuorokauteen. On
lokakuun puoliväli. Napatalven jäinen puristus alkaa tuntua. Revontulet
palavat kylmällä taivaalla. Päivät ovat niin lyhyitä, että niitä tuskin
voidaan niiksi sanoa.

Keskellä elotonta luontoa on kumminkin elämää. Jään kuningas vierailee
säännöllisesti Peng Lai'ssa. Karhu on omituinen eläin. Sen viekkaus ja
ymmärrys ovat melkein kuin ihmisen, sen luonne on väkevämmän
hyväntahtoisuutta ja voima ja notkeus ovat yhtä ihmeteltäviä kuin tuo
suruttomuus, jolla se viettää onnellista perhe-elämäänsä kovimmissa
olosuhteissa ja ympäristössä, jonka karuutta saatetaan ajatella, mutta
jonka kauneus sen sijaan on yhtä vaikeasti kuvattavissa. Jääkarhu on
täydellinen olento, luonnon mestariteos, jonka ihminen voittaa
ainoastaan kehittyneempien aivojensa avulla. Karhulla ei ole sielua. Se
on mato ihmisperhosen rinnalla. Kuka tietääkään, missä sielumme alkaa?
Eikö meidän kaikkien kasvoissa tahi henkilöllisyydessä ole jotakin
enemmän tai vähemmän erikoista, jotakin entisajan kaltaistaa tahi
johonkin eläimeen verrattavaa? Onhan ihmisiä, joilla on hyenan ahne
luonto, ja taas toisia leijonan-rohkeita. On miehiä, joilla on kotkan
sydän, mutta myös käärmeen silmillä varustettuja liukkaita roistoja.

Mutta jääkarhussa ilmenee väkevän ja jalon ihmisen tunnusmerkit. Hyvyys
on sen luonteen pääpiirre. Sen tappaminen tuntuu murhalta.

Niin ajattelee Erik ja puhuu siitä Wen Siang'ille. Mutta kiinalainen,
paha kyllä, ei kuule tästä esityksestä mitään, sillä hän nukkuu.

Erik on juuri seuraamaisillaan hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä
huudahtaen hyppää pystyyn.

Ja ei hetkeäkään liian aikaiseen.

Muudan suuri, keltaisenvalkea karhu on tunkeutumassa oviaukkoon. Nyt
pistää se mustan, vapisevan kuononsa esiin ja avaa ruusunpunaisen
kitansa, jonka valkoiset hampaat loistavat rasvalampun valossa.

Äkkinäisessä pelossaan tarttuu Erik pyssyyn ja ojentaa sen murisevaa
karhunpäätä kohti.

Paukaus! Pieni huone täyttyy tukahuttavalla ruudinsavulla. Ja tuossa
makaa tuo suuri karhu sammunein silmin. Tumma veri tippuu
likaisenkeltaiselle turkille.

Kuoli paikalle, uteliaisuutensa uhrina.

Pahinta on, että se kuoli kapeaan oviaukkoon, jonka se täyttää
kokonaan. Erikillä on paljon vaivaa kovaksi jäätyneen lumimuurissa
olevan aukon suurentamisessa.

Ulkona pakkasessa odottaa hän Wen Siang'ia. Ja hänen tultuaan
onnistuvat he yhteisvoimin vähitellen laahaamaan tuon kahden sentnerin
painoisen elukan syrjään. Mutta kovasti he saavat ponnistella.
Huolimatta kahdenkymmenen asteen pakkasesta hikoilevat he kuin
kivityömiehet.

Mutta vaivansa ei olekaan vielä lopussa. Karhu on nyljettävä ja
paloiteltava ennen kuin se jähmettyy. Muuten jäätyy se pian niin
kankeaksi, että sitä on mahdotonta käsitellä.

Ja jää-aavikon kuningas teurastetaan.

Wen Siang irroittaa käsillään sen höyryäviä sisälmyksiä.

"Silläpäs on paksu ja raskas vatsa", sanoo hän.

"Katsotaanpas mitä se on syönyt aamiaiseksi", sanoo Erik ja halkaisee
tuon pingoitetun nahkasäkin veitsellään.

"Hyi, tämä ei tuoksu juuri hyvälle tämä, mutta mitä täällä onkaan?...
Wen Siang, katsopas, se on ollut ruokavarojemme kimpussa, täällä on
litteäksi, purtu säilykerasia!"

Ja Erik kohottaa rikkipurtua ja limaista läkkipeltipalasta veitsellään.

Mutta Wen Siang ei katsele ollenkaan Erikin löytöä. Hän tutkii myöskin
karhun vatsaa. Ja äkkiä huudahtaa hän ilosta.

"Mikä sinulle tuli?" kysyy Erik, joka ei ole tottunut siihen, että
kiinalainen ilmaisee tunteensa noin hillitsemättömästi.

Wen Siang pitää kädessään pientä silkkinauhaa, joka liehuu jääkylmässä
tuulessa.

"Nauhapalanen! Mitä siitä? Kuinka voi se innostuttaa noin
hidasveristä?"

"Nauhapalanen vain, sanot. Mutta etkö ymmärrä, etkö näe? Tämähän on
jonkun kiinalaisen niskapiiskan side! Mutta minkälaisen? Se kuuluu
jollekin Ko-lau-hui'n miehelle! Katso tässä — ei, sinä et voi sitä
huomata, vaan kyllä minä — kankaaseen kudottua jäsenmerkkiä, Ja missä
on karhu nielaissut tämän lihavan palan? Se on penkonut jonkun
talvehtivan laivan roskaläjää! Tämä laiva ei voi olla Li, sillä siellä
olevilla maanmiehilläni ei kenelläkään ollut tällaista nauhaa. Siis on
se peräisin jostain toisesta laivasta, jossa on tällaisia kiinalaisia."

Erikin sydän lyö niin, että silmiä hämärtää.

"Wen Siang... tarkoitatko — luuletko...?"

"Luulen tämän nauhan olevan Kukunor'ista."

"Kukunor'istako?"

"Niin, juuri Kukunor'ista, joka talvehtii jossakin täällä ja jonka ehkä
voimme löytää seuraamalla karhun jälkiä."



7.

PETTYMYS.


Lokakuun napapäivä on lyhyt. Ainoastaan muutamat vuorokauden tunnit
ovat valoisia ja pian on aurinko kokonaan kadonnut taivaanrannan alle,
ja pimeä on vallitseva kuukausia jääaavikolla.

Pari ihmistä taivaltaa valkoisella lakeudella — jäälohkareitten,
kovaksi jäätyneen lumen ja kuutamossa hopeapuroina välkkyvien railojen
ylitse. Ainoastaan heikko kajastus päivällisaikaan valaisee heidän
tietään. Mutta takaisin palaaminen ei juolahdakaan heidän mieleensä.
Joka aamu toivovat he, että ennen kuin aurinko ennättää laskea
jäämuurien ruusunpunaisten seinien taakse, Kukunor'in jäätyneet mastot
tulisivat näkyviin. Heillä on syytä toivoa, sillä he ovat löytäneet
paljon jälkiä.

Karhuntappo-yönä olivat he ruvennet seuraamaan jälkiä tuoreessa
lumessa, ja niitä jatkui peninkulmittain. He kiskoivat hyvin
varustettua rekeään mitä suurimmalla vaivalla, sillä lumi oli pehmoista
ja upottavaa kaikkialla. Kolme päivää ponnisteltuaan pääsivät he
eräälle Martin-kanavassa olevalle pienelle saarelle. Ja sieltä löysivät
he jonkun rekimatkueen entisen leiripaikan, tyhjiä säilykerasioita,
jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja ja — Wen Siang riemuitsee
löytäessään sen — vähän mitä hienointa kiinalaista teetä! Tämä reki on
ollut Kukunor'in!

Tästä hetkestä alkaen eivät he enää ollenkaan epäilleet. Tuntuu
kumminkin kummalliselta, että reenjäljet lähtevät sieltä viemään
jäiselle Melville-salmelle päin, Barrow'in salmea kohti.

Wen Siang miettii hetken tätä omituista tosiseikkaa. Sitten hän sanoo:

"Jos — ja niin kai se onkin — meidän on haettava Kukunor'ia jälkien
osoittamalta suunnalta, niin ei se ole päässyt mihinkään talvisatamaan,
vaan on jäätynyt ajojäihin johonkin tähän likelle tahi kauemmaksi. En
luule sen olevan hyvinkään kaukana, koska lumessa ei näy ollenkaan
koirain jälkiä. Päätän siitä, että rekimatka on ollut vain lyhempi
metsästysmatka rannikolle ja Kukuuor on jossain tuolla ulompana. Sinne
on meidän siis pyrittävä!"

Ja matka jatkuu kasaantuneitten ahtojäitten ylitse. Uhkarohkeaa, sillä
muonavarat ovat melkein lopussa. Jos he eivät löydä Kukunor'ia, niin ei
heillä ole enää! tarpeeksi päästäkseen takaisin Peng-Lai'hin, jos he
nyt enää osaisivatkaan sinne takaisin.

Mutta he eivät siitä puhele, tuskinpa sitä ajattelevatkaan. Sitäpaitsi
on keli nyt paljon parempi, ja toivon ja jännityksen elvyttäminä
kulkevat he seuraavana päivänä neljä tanskalaista peninkulmaa. Mutta
silloin ovatkin he niin väsyneet, etteivät pystytä telttaa, eivätkä
syö palastakaan, vaan irrottavat makuusäkin reestä ja ryömittyään
siihen, nukkuvat heti kuin kivet.

Tuntikausia nukkuvat he sitten liikkumatta ja näkemättä unia. Pitkä yö
kuluu ja lyhyt päivä aukaisee silmänsä heikkona aamunsarastuksena,
kapeana, ruusuisena juovana mustan taivaan ja jääkylmän meren välillä.
Päivän kalliit tunnit kuluvat käyttämättöminä toinen toisensa perään.
Auringon puolipäiväsäteet tunkeutuvat pakkassumun lävitse ja taittuvat
jäähän. Vielä nukkuvat he valkeaksi kuurottuneessa säkissä. On niin
hiljaista! Ei kuulu muuta kuin nukkujain tasainen hengitys ja silloin
tällöin puristuksissa olevan jään paukahdus.

Silloin... äkkiä ja valmisteluitta... kuuluu kimakoita huutoja jäältä.
Niin kummallisesti vaikuttaa tämä aution maailman elämän todistus, että
makuusäkissä olevat miehet heräävät ja ryömivät esille unenpöpperöisinä
ja epäilevinä, uskaltavatko uskoa korviaan, Kuuluhan koiran haukuntaa,
pelästyneen eläimen avunhuutoa.

"Joku rekikoira!" sanoo Erik.

"Kukunor!" vastaa Wen Siang.

Äkkiä on makuusäkki reessä ja he kiiruhtavat eteenpäin. Kauan ei heidän
tarvitsekaan hakea. Muudan laiha ja nälkiintynyt koira on tarttunut
kiinni jäihin. Erik vapauttaa eläinraukan, joka nuolee hänen kättään.
"Tämä ei ole mikään rekikoira", sanoo hän, "grönlantilaiskoira ei
osoita kiitollisuutta — — eikä sillä myöskään tavallisesti ole
kaularemmiäkään."

"Ei, koira on oikea St. Bernhardilainen ja tulee kuin kutsuttu. Se on
oleva oppaanamme."

Mutta sen apu onkin tarpeeton. Todellisuudessa ovat he olleetkin aivan
likellä ponnistuksiensa esinettä, Jäistä muodostuneen, luonnollisen
loistavan vallin takana on pieni maja... ja kauempana joku laiva.

Eteenpäin, eteenpäin! Nyt he erottavat jotakin elävää, liikkuvaa,
ihmisiäkö? Ei, mastohan se onkin, masto lippuineen — viininpunaisine
lippuineen, jossa on nurkasta nurkkaan ulottuvat kultaiset rannut.

"Lippu — lippu", huutaa Wen Siang, "on hänen!"

"Mutta missä on laiva — Kukunor? Ei missään! Ainoastaan taitavasti,
eskimojen lailla, jääpalasista rakennettu maja ja tuo lippu,
Ko-lau-hui'n merkki!"

"Onko siellä ihmisiä?" Wen Siang hengittää syvään tutkiessaan
revolveriaan.

"Minä ensimmäisenä", sanoo hän. Ja ryömien katoaa hän sisäänkäytävään.
Erik odottaa laukausta, mutta ei kuulu ääntäkään. Hän aikoo juuri
seurata ystäväänsä, kun tämä jälleen ilmestyy näkyviin.

"Tyhjä", sanoo hän, "hyljätty — — siellä ei ole ketään — — en
ymmärrä!"

"Maja on jonkun eskimon rakentama."

"Kyllä, siltä näyttää. Kukunor'issa oli luultavasti useitakin
eskimoita, joitten kokemus ja taito ovat muukalaisille korvaamattomia
näissä seuduissa."

Sitten hakevat he jäältä muita jälkiä. Parin sadan'metrin päässä
majasta löytävät he suuren roskaläjän, samanlaisen kuin mikä
tavallisesti syntyy kiinnijäätyneitten laivojen ympärille: tyhjiä
laatikoita, paperia, karhujen ja hylkeitten vaalenneita luita, hylsyjä,
hyljättyjä talouskaluja y.m. Kukunor'in merkillä varustettuja
tavaroita. Ei ole enään epäilemistäkään; he ovat todellakin löytäneet
kiinalaisen laivan ahtojäissä olevan vankilan ja sen varamajan. Mutta
missä ovat asukkaat? Missä on Kukunor?

Tällä arvoituksella vaivaavat he aivojaan majoittuessaan yöksi
lumimajaan, sitten kuin auringonlasku on keskeyttänyt enemmän
tarkastelun. Nälkäinen koira seuraa heitä, ja he antavat sille vähän
ruokaa pienestä varastostaan. Seuraavana päivänä näyttää kaikki yhtä
arvoitukselliselta. Kaikki jäljet kertovat Kukunor'ista, mutta missä
on laiva itse? Tuolla kyökkijätteiden vieressähän pitäisi laivan olla.
Mutta eihän siellä näy muutat kuin sikinsokin jäätyneitä lohkareita.

"Siitähän voi tulla ihan hulluksi", sanoo Wen Siang, istuessaan reessä
ja katsellessaan punaista, kullallakirjailtua lippua. Puhaltaa jäinen
tuuli. "Mutta tuohan näyttää kummalliselta, — — lippu ei näytä oikein
jaksavan suoristua — — näyttää kuin sen toinen laita olisi toista
raskaampi."

Wen Siang laskee lipun ja aivan oikein! Sen alakulmaan on kiinnitetty
patruunahylsy.

Wen Siang huudahtaa ilosta.

"Tämä on San-ho-hui'n patruunia! Nyt selviää arvoitus!"

Hän on oikeassa. Hylsyssä on eräs täyteen kirjoitettu paperi.

"Anna minun katsoa!" sanoo Erik.

"Ole niin hyvä, jalo herra, ja katso!"

Erik ei ymmärrä sanaakaan. Se on kirjoitettu salakirjaimilla, jotka
ainoastaan veljen silmä voipi selittää.

Ja Wen Siang lukeekin ne helposti ja hänen silmänsä loistavat.

"Tämä on erään veljemme ilmoitus — — olenhan sanonut jo ennenkin,
että San-ho-hui'lla on keinonsa kaikkialla. Kukunor on siis kuljettanut
erästä vihollista mukanaan, Fang-Ho'ta, jaloa ja urhoollista 'Taivaan'
poikaa. Ja kuule nyt hänen urotyötään: hän on anastanut mustan helmen.
Ja sitten on hän kostanut San-ho-hui'n tavalla, hirveästi. Hän on
myronitilla räjäyttänyt Kukunor'in ilmaan. Se on vajonnut miehineen,
kaikkineen meren syvyyteen. Myroniitti on kauheaa räjähdysainetta...
San-ho-hui'n keksimää... vastustamatonta ja varmasti tuhoavaa. Ja itse
Fang-Ho on mennyt kuolemaan yhdessä San-ho-hui'n vihollisten kanssa."

"Kukunor laiva on siis vajonnut pohjaan, tuhoutunut kaikkine elävine
olentoineen, ihmisineen ja —"

"Mustine helmineen. Ei Erik", Wen Siang'in silmät säteilevät, "musta
helmi on pelastettu. Tänään jo olen pitävä sitä kädessäni ja sen mukana
voittoa, voittoa."

Wen Siang'in ääni oikein vapisee liikutuksesta. Fang-Ho on anastanut
helmen ja kätkenyt sen muutamaan Lintuvuoren kuoppaan, kallioon, jonka
piirteet näkyvät selvästi saaren rannikolta.

"Voitto... Erik... helmi!" Wen Siang huomasi äkisti Erikin kuolonkalpeat
kasvot.

"Ah, sinä ajattelet tuhoutuneita ihmisiä, mutta Erik, mitä merkitystä
niillä on helmen rinnalla?"

"Mutta Wen Siang, oletko unhoittanut... kuka ol laivassa?"

Ja surun murtamana vaipuu Erik ystävänsä rinnoille ja nyyhkyttää:

"Arnaluk... Arnaluk... kylmässä, kauheassa haudassa!"



8.

KUOLEMANLAAKSOSSA.


Lintuvuori on helppo löytää. Fang-Ho on piirustanut rannikon ääriviivat
ja merkinnyt vuoren veljeskunnan merkillä. Majesteetillisessa levossaan
nukkui se satatuhatvuotista untaan pakkasen kesyttämän meren vieressä.

Erik istuu surun murtamana.

"Wen Siang", sanoo hän toverilleen, "vuori on jyrkkä ja liukas,
odotetaan edes yksi päivä. Kuunvalo ja pakkassumu tasoittavat kaikki
kuopat... jalka voi helposti livistää ja pieninkin harha-askel.."

Odottaa! Wen Siang- on unhottanut, että maailman loppu on kaukana, on
unohtanut viivyttelemisenkin. Hän ei tahdo odottaa minuuttiakaan! Hän
lähtee yksinään ja ennen kuin Erik voi estää, on hän jo poissa,
kadonneena kuun jäälle valamiin, hopeisiin, säteisiin. Erik katsoo
kauan Wen Siang'in jälkeen, jonka askeleet rummunlyönnin tavoin
kaikuvat kovaksi jäätyneellä lumella. Hän seisoo siinä ja kuulee
kirkkaassa, tyynessä ilmassa, miten jääkappaleet narskuvat Wen Siang'in
kiivetessä hengenvaarallista tietään vuorelle.

Sitten palaa Erik majaan — miettimään. Koira seuraa häntä ja nuolee
hänen kättään.

Tunnit kuluvat. Erik nukahtaa. Yö kuluu ja Erik nukkuu raskaasti. Mutta
sitten alkaa koira haukkua kovasti ja Erik herää. On päivä.

Hän kieltää koiraa, mutta se ei lakkaa. Silloin tarttuu hän pyssyynsä
ja ryömii ulos. Siellä kai on karhu.

Ja aivan oikein. Käytävässä on jokin elävä. Erik kuuntelee. Tuo ei ole
karhun murinaa, vaan jonkun ihmisen hengitystä. Erik ryömii likemmäksi.

"Oletko se sinä, Wen Siang?"

"Olen."

"No, Jumalalle kiitos! Ja helmi?"

He ovat jo tulleet majaan.

"Helmen... löysin... kannan sitä kaulassani samassa vanhassa ketjussa."

Ääni muuttuu käheäksi voivotukseksi. Wen Siang makaa kovalla lumella ja
veri juoksee hänen suustaan ja sieramistaan.

Erik tulee neuvottomaksi. Mitä onkaan tapahtunut? Mutta Wen Siang
tointuu jälleen. Erik saa hänen makuusäkkiin, jossa hän makaa koko yön
kuumehoureissa.

Seuraavana aamuna on hän tajullaan.

"Erik", sanoo hän, yskän puuskien välissä, jotka panevat koko hänen
ruumiinsa kivusta kouristumaan, "kävi aivan niinkuin ennustitkin...
tunturi oli jääsileä... mutta varoin helmeä... helmeä... ja
paluumatkalla se sattui... pitäessäni helmeä kädessäni, unhotin...
liukastuin ja kadottaen jalansijani... syöksyin alas ja jäin makaamaan,
en tiedä, kuinka kauaksi aikaa... ryömin tänne...!"

"Wen Siang, puhuminen rasittaa sinua. Makaa vain aivan hiljaa..."

"Pieni ponnistus... suuremmat tai pienemmät tuskat... eivät tule
kysymykseen. En voi kumminkaan jäädä elämään..."

"Mutta Wen Siang..."

"Ei, ei... anna minun vain puhua... nämä lyhyet hetket, jotka minulla
— on jäljellä... Helmi, Erik, anna minulle kynä ja paperia... mutta
kiiruhda...!" Ja vapisevalla kädellä, kauheissa tuskissa, kirjoittaa
Wen Siang rivin rivin perästä.

"Kuule nyt Erik... sinä pääset kyllä täältä. Onnistut varmaan... ja
tulet jälleen Eurooppaan. Toimita helmi silloin Kantoniin... hänelle,
jonka osotteen olen tähän kirjoittanut. Ja olet saava kultaa... niin
paljon kultaa kuin haluat... ja niin kauan kuin elät, ovat näkymättömät
kädet raivaamassa esteitä pois tieltäsi ja suojelemassa askeleitasi.
Olen ottanut sinut suojiini... mahtavaan, rikkauteni ja valtani
suojaan."

Wen Siang vaikenee hetkeksi, koska tuska vääntelee hänen kasvojaan ja
tukehduttaa hänen äänensä.

"Erik! Pane korvasi aivan likelle suutani! Kiitos!... Sinun on myöskin
etsittävä A-lu-li ja sanottava hänelle, että ajatukseni lensivät
erämaasta tuhansia peninkulmia hänen luokseen!"

Wen Siang nojautuu raskaasti taaksepäin; voimakas verensyöksy värjää
lumen punaiseksi. Mutta ponnistaen äärettömän tahdonvoimansa jatkaa
hän:

"Erik... rakkain ystäväni... ennenkuin lähden varjojen maahan, niin
anna minulle anteeksi... että olen käyttänyt sinua välikappaleenani...
rakastin sinua kumminkin kuin veljeä... mutta enemmän, enemmän kuin
mitään muuta rakastin... neljän meren välistä valtakuntaa... Maailman
herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat
vihansa liekkiin... Niin Erik, kerroinhan sinulle... keisarista, joka
valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen... ja pelastetusta
pojasta... niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka
anastivat hänen kruununsa... Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen,
taivaallinen poika..."

Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen
kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän
näytä näkevän häntä... ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen
veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan
jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.

"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan
valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat
käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa,
näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla?
Erik, etkö näe?... Etkö näe vihreätä niittyäkään... et lotuskukkaakaan,
joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"

Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän.
Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat
hirveästi.

"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä
koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen
kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä,
nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä
autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan
virran rannalta."

Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän
taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen
Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.

Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä
noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi
katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat
välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman
kauhusta.

Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää
kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa
hän onnellisen päähänpiston.

Hän taivuttaa huulensa ystävänsä korvaan ja sanoo:

"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni...
tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne
hakemaan sinua... sitä, jonka sielusi jättää tänne... ja vien ruumiisi
kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle... kuuletko, Wen Siang,
Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on
kunnioittava nimitauluasi... uhraava haudallasi... ja..."

Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin
nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen
Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi.
Äkkiä... kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran
leimahtaa... aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa
kuiskaa hän: "A-lu-li... helmi... en taittunut!"

Wen Siang on kuollut!

— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät
rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.

Erik tekee ristinmerkin kuolleen otsaan ja urhoolliseen rintaan.

Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho
laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan
tähdet.

Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit.
Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken
näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa
ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona:
Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen
Siang'in.

"Jesus!" sanoo hän... ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas
autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"

Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet
palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse
loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli
taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja
värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on
kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.



9.

YÖSSÄ.


Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet
muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana
kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä
untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka
suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.

Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee
taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on
yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen
käteensä.

Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas
kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan
kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta
majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.

Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä.
Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään.
Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita
ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.

Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee
suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään
taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun.
Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.

Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen
pimeyden ja pakkasen.

Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen
ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa
uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo
järjettömyydeltä.

Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien
kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän
rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin
sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo
panevatkin epäilemään.

Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia.
Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen
luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut.
Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik,
silittäessään koiran päätä.

Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa
palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä.
Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu,
kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa.
Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät
kumminkin kevät ja kesä.

Erik ei ole enää mikään "Adonis." Tukka on pitkä, likainen ja
rasvainen. Vaatteet ovat rääsyinä ja liian rasvaisina.

       *       *       *       *       *

Lintusaari on kadonnut. Lokakuussa voi hän majasta erottaa rannikon
ääriviivat, mutta auringon tultua ei hän sitä enää näe. "Pimeä on
varmaan turmellut silmäni", tuumii hän itsekseen.

Mutta eräänä huhtikuun päivänä ja sittemmin useastikin tekee hän pitkiä
kävelyretkiä etelään päin, mutta ei näe muuta kuin jäätä. Lintusaari on
kadonnut.

       *       *       *       *       *

Ollaan jo toukokuussa. Jäässä on suuria avantoja. Hylkeet ryömivät
esille kuin myyrät pesästään. Erik on ampunut pari. Niitten rasvainen
liha on herkku, joka lisää rohkeutta ja voimia. Taivas ei ole enää!
keltaisenvalkoinen, niinkuin silloin, jolloin siihen kuvastuu
ainoastaan jää. Idässä on se jo kauan näyttänyt "vesi-taivaalta", joka
ilmaisee avointa vettä.

Joskus on ilma jo oikein lämmintä. Lumimaja kärsii siitä. Se sulaa
vähitellen kokonaan. Katto on jo sulanut aikoja sitten ja Erik on
laittanut uuden purjekankaasta, jonka hän on pingoittanut
reenjalaksiin.

Eräänä iltana muuttuu taivas synkännäköiseksi. Tuulenpuuskat vinkuvat
jäällä. Yöllä alkaa myrsky ja Erik ryömii lumiseinäinsä turviin. Koira
seuraa häntä vikisten.

Huolimatta kaikesta on Erik vähällä nukkua, kun ukkosenjyrähdys hänet
herättää. Hän hyppää ylös kauhistuneena ja hämmentyneenä. Vaahto
räiskyy hänen kasvoilleen. Ja myrskyn raivoon yhtyy toinenkin ääni,
joka kuulostaa Erikistä aivan uudelta... keskeytymättömältä, ukkosen
kaltaiselta jyrinältä.

Meri pauhaa.

Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta.
Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan
ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet.
Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?

Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä
kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.

"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää
iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä
merellä.



NELJÄS OSA

SYDÄN



1.

MITÄ ALMKVIST KERTOI.


Raitis länsituuli laulaa ruskeassa kanervikossa — kevättuuli.
Jyllannissa olevan Gårdbo'n kartanon ruostunut, kolmisatavuotinen
tuuliviiri kääntyy itään.

Hauskalla länsituulella on kevään tuoreutta suloisessa raikkaudessaan.
Ja kumminkin vinkuu se valittaen linnan piipuissa. Nämä vanhat muurit
laulavat kevään laulua syksyn nuotilla, jota rouva Tanja rakastaa,
koska siinä ilmenee jotain hänen kotimaansa äärettömyyttä..

Kolme vuotta on nyt rouva Tanja, joka sai Gårdbo'n häälahjaksi
isältään, asunut täällä Olov Harold'in armollisena pikku vaimona ja
Jeanne Louisen ehkä vielä armollisempana äitinä. Jeanne Louise on
saanut nimensä isoisänsä isoisän, översti Jean Louis Harold'iin,
Corbineaun urhoollisen päällikön mukaan, jota Napoleon Studianka-päivän
illalla, ennen Berezina-taistelua nipisti korvasta ja nimitti
kenraaliksi sanoen: "Kiitän teitä herra prikaatinkenraali!" — Pikku
Jean Louise on muuten jo mennyt nukkumaan. Kevätilma raukaisee ja
huhtikuun päivät ovat kylmiä. Ja sitäpaitsi haluaa rouva Tanja vähän
levätä. Sillä illalla aikoo professori Almkvist kertoa heille
matkastaan.

Almkvistko? Niin, professori on palannut Tanskaan ja hänen Gårdbo'ssa
olevat ystävänsä ovat hyvin uteliaita kuulemaan professorin kertomusta
omituisesta matkastaan.

Sillä omituinen on se ollut. Kaksi vuotta sitten läksi hän —
mielijohteen kiihoittamana — hänhän on niin omituinen, tuo rakas
professori — ja auttaakseen erästä nuorta miestä, joka tunnettiin
hyvin eräästä kummallisesta ja tahdottomasta Grönlannin-matkastaan,
mutta josta kaikissa tapauksissa ei tiedetty juuri mitään. Kuukauden
kuluttua lähtöpäivästä lakkasivat lyhyet matkatiedonannot: Almkvist
seuralaisineen oli tunkeutunut Tibet'iin pohjois-Intiasta. Siihen
loppuivat kaikki jäljet. Äkkiä noin vuoden kuluttua ilmestyi professori
Kiinaan. Pari Hankow'ista lähetettyä riviä ilmoitti, että hän palasi
pohjois-Tibet'iin ja hänen nuori matkatoverinsa seurasi erästä
ranskalaista sanomalehtimiestä tämän matkueessa höyrylaivallaan
alaspäin Yangtsekiang'ia. Sitten seurasi muutamien kuukausien
hiljaisuus... kunnes joitakin päiviä sitten saivat seuraavan lyhyen
sähkösanoman:

    "Saavun Gårdbo'hon kolmantenakymmenentenä päivänä kesäkuuta.

                                                Almkvist."

Ja Almkvist saapui kolmantenakymmenentenä päivänä. Mutta oliko se hän?
Almkvist, joka matkusti, oli tulinen, itsepäinen, riidanhaluinen,
itserakas ja taipumaton oppinut herra. Takaisin tullut professori oli
hiljainen, itseensäsulkeutunut ja jähmettynyt mies, jonka katse näytti
alituisesti tuijottavan johonkin, jota eivät muut voineet nähdä.

"Kummallista", sanoi Olov Tanjalle illalla Almkvistin mentyä nukkumaan
ja heidän seistessä lastenkamarissa Jeane Louisen sängyn vieressä. "En
tunne häntä ollenkaan. Onko tämä tulinen matkatoverini Transbaikalista?
Hän on aivan muuttunut."

"Saatpa nähdä, että häntä on kohdannut joku suuri suru. Ehkä joku
nainen..."

"Almkvistko ja naiset? Mitä hullua! Mutta kuulethan huomenna."

"Muistanet kai, että valot pitää olla sammutetut ja takkavalkea
palamassa? Silloin vasta voi hän kertoa." Mutta kotiin tullut koettelee
suuresti heidän kärsivällisyyttään. Hämärä ja kirjaston uuniin
sytytetty valkea eivät auta. Viipyy kokonainen viikko, ennenkuin tulee
ilta, jolloin Almkvist kuin unesta heränneenä kynsii punaista
peruukkiaan, korjaa silmälasejaan ja sanoo:

"Ah, tosiaankin! Minunhan piti kertoa!"


KELTAISET AIVOT.

1.

Kokemukseni ovat niin harvinaisia, etten ainakaan vielä voi koota niin
yhteen. Eikä minulla myöskään ole juuri mitään erinomaista kerrottavaa
matkastani pohjois-Kiinassa ja itä-Tibetissä. Matkani päämäärä sijaitsi
villissä, tuntemattomassa seudussa, jossa ei kukaan valkoinen mies
ennen ollut käynyt, ja ratsastukseni autioitten ja vaikeasti
kuljettavien vuorien ylitse ei eroa suurestikaan Sven Hedin'in
tunnetuista kuvauksista tuollaisista matkoista. Mitä kerron, tahi
ainakin koetan kertoa... on näkemääni syvän järven rannalla olevassa
luostarissa.

Kuinka löysin tuon salaperäisen, harvinaisen viisauden maailmalta
piilossa olevan kotipaikan? Tietänenkö sitä itsekään? Tiedän vain, että
melkein lumoava voima ja vaikutusvalta oli kätkettynä eräisiin
kiinalaisiin kirjaimiin, jotka olivat piirretyt sormukseen, jonka vanha
Wu-Tis antoi lähteissäni kiinalaiskaupungista pienine karavaaneineni ja
uskollisine, Muhamed nimisine palvelijoineni. Ennen oli hän kohdellut
minua kunnioittavasti kuin kauppias hyvää ostajaansa, tue hyvä Wu-Tis
osasi ottaa maksun palveluksistaan, mutta annettuaan minulle sormuksen
muuttui hän kokonaan, Hän kumartui tien tomuun, aivan kuin olisin ollut
joku entisajan mahtava, joka voin hallita elämää ja kuolemaa
pienimmällä sanallanikin.

"Oo, sinä taivaan hopeanvälkkyvä valo", sanoi hän käheästi
kiinalaisella kukkaiskielellään, "sinä tähtien vertainen, suo anteeksi,
että sellainen haiseva raato kuin minä uskallan saastuttaa
hengittämääsi ilmaa. Mutta", tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi
"minut on lähetetty tuomaan sinulle tätä lahjaa. En tiedä, kuka olet,
mutta kuuluisan täytyy nimesi olla siellä, missä totuuden valoa
etsitään... tämä sormus on avaava sinulle kaikki tiet, suojeleva sinua
kaikissa vaaroissa... ja matkan päässä lahjoittava sinulle hakemasi
tiedot. En tiedä mitkä, mutta hän, jonka sanansaattaja olen, tietää!"

Otin sormuksen ja annoin auringon säteillä sen vanhassa, kultaan
upotetussa jalokivessä. "Joku taikakalu siis", sanoin, "joku sesam,
aukea."

"En ymmärrä sinua muukalainen", kuiskasi vanhus, "mutta minä, kurja
koira — muurahainen, joka en ole kyllin arvokas jalokivillä koristetun
jalkasi poljettavaksikaan — sanon sinulle: säilytä tätä pyhää sormusta
hyvin ja käytä sen valtaa taidolla. Ja vielä: kun olet löytänyt
haettavasi syvän järven rannoilta, jonne Mohamed on sinut opastava ja
kun sitten jälleen olet päässyt vaarattomiin seutuihin, niin ei sinun
enää ole pidettävä kultaista koristusta sormessasi, vaan säilytettävä
sitä muuten hyvin, siihen asti kun sen omistaja vaatii sen sinulta
takaisin. Sinun on luovutettava sormus heti hänelle, jos tahdot elää!
Niin on minun käsketty sinulle sanoa."

"Mutta kuinka voin tietää, että sormuksen vaatija on oikea?"

"Hän on antava sinulle merkin."

"Mutta minkälaisen?"

"En tiedä. Mutta näin kuuluvat sanat: Merkki on tuo sana, jonka
palvelijasi Wen Siang eräänä iltana kuiskasi korvaasi kurjassa
majassani ja joka sinun oli pidettävä mielessäsi."

Silloin muistin... sanan, jota en milloinkaan saisi lausua enkä
unhoittaa. Vastasin Wu-Tis'ille:

"Kiitän sinua ilmoituksestasi ja lahjastasi, ja muistan hyvin
merkkisanan. Mutta salli nyt jalo ja kunnianarvoisa kymmenen sukukunnan
kadun asukas, että sanon sinulle hyvästit."

Pistin setelin vanhuksen käteen. Hän kumarsi niin syvään, että
niskapiiska hipoi maata. Läksin hänen luotaan ja aloin matkani, enkä
ole häntä sen jälkeen milloinkaan nähnyt... ja tuskinpa enää täällä
maailmassa nähnenkään.

2.

Hän oli puhunut totta. Palvelijani Wen Siang oli eräänä päivänä sanonut
minulle sanan, joka minun oli pidettävä mielessäni ja jonka muistin
hyvin. Sormuksella näytti todellakin olevan kummallinen vaikutusvalta.
Niin pian kun se välkkyi auringossa, muuttuivat maan tsong'ein,
scheng'ein ja Wu-Tis'n viha ja vastenmielisyys mitä syvimmäksi
alammaisuudeksi ja ystävälliseksi avuliaisuudeksi, ja kuukauden
matkustettuani, jolloin näkymättömät ystävät minua kaikella tavalla
tukivat, saavuin syvän järven rannalle.

En ole milloinkaan nähnyt niin omituista ja villiä luontoa. Paljaita
kallioita ja hiekkakiviseiniä, joilla ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei
pensastakaan, ympäröimässä kohtisuorina seininä peilityyntä,
kristallikirkasta vettä. Järvi on hirveän syvä. Pohjaa ei näkynyt
missään ja kaikki veneen köydet eivät pääksytystenkään ulottuneet
mittaamaan tuota syvyyttä.

Mohamed oli jättänyt karavaanin louhikon alkuun ja viimeiset neljä
peninkulmaa olimme kulkeneet kahden kantaen reppujamme.

"Ainoastaan hänen käskystään, jota ei kukaan uskalla vastustaa", sanoi
hän, "olen seurannut sinua tähän pyhitettyyn louhikkoon. Mutta
kauemmaksi en saa tulla kanssasi, herra! Laittakaamme nyt
purjekangasvene kuntoon ja sillä on sinun soudettava suoraan
auringonlaskun maailmankulmaan. Allah on suuri, suojelkoon hän sinua,
jos on hänen tahtonsa, että pääset tuohon pyhään paikkaan."

Sanoin hyvästit Mohamedilie, joka oli ollut uskollinen ja rohkea opas,
annoin hänelle sovitun palkan ja vielä lisäksi summan, josta hän tuli
hyvin iloiseksi. Sitten annoin hänen mennä. En ajatellut hetkeäkään
vaaraa, johon antausin, kun yksinäni sousin pienellä veneellä kohti
päämäärää, jota en nähnyt ja jota tuskin oli olemassakaan.

Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni
veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui
ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas
jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan.
Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman
peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia
airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin
luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.

Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein
voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin
keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui
viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna
väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan
kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten
tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin
vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä
vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin
järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla?
En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin
metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin
tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen
lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä
myöten kiipeämään.

3.

Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka
askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea
askeleita, mutta paljon niitä vain oli.

Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa
päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä
hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi
kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta
tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka
teidät siihen oikeuttaa."

Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan
päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin
parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä
ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.

"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä.
Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies,
joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa
ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle
valolle."

"Luostarissa... Munkkien... En ymmärrä oikein, mutta se on
samantekevää...!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka
ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua
saapui siihen kolmen miehen patrulli.

"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole
vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä.
Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka
aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne
kutsumatta on kuoleva... Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain
pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen
tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön.
Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle... selin
syvänteeseen..."

Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli
jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin
nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle
jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja
olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.

En ole milloinkaan ollut niin likellä varjojenmaan rajaa kuin tällä
hetkellä, jolloin tuijotin revolverin pyöreisiin silmiin.

4.

Ehkä olisikin ollut parempi, että kuolema olisi tullut silloin —
tiedon valtakunnan kynnyksellä. Mutt ei mikään ollut sen vieraampi
ajatuksilleni kuin vapaehtoinen kuolema.

Ainakin aioin käyttää kaikkia keinoja.

Olihan minulla sormukseni.

"Veljet", sanoin mennessäni pengermälle. "En pelkää kuolemaa, mutta en
näe mitään syytä siihen, että tämä kalleus murskautuu kanssani tuolla
alhaalla oleviin kallioihin."

Näin sanoen vedin sormuksen sormestani ja ojensin sen Yamadalle.

"Ota se", sanoin, "ja anna se tämän saaren hallitsijoille — — — ja
pyydä heitä palkitsemaan sinua rikoksestasi, jonka teit puhtaan valon
ystävälle, sormuksen omistajalle!"

Yamada otti sormuksen ja tutki sen tarkasti. Kummallinen muutos
tapahtui hänen kasvojensa ilmeessä. Jännitys laukesi ja tumma iho
vaaleni huomattavasti.

"Herra", sanoi hän ja vaipui kirjaimellisesti kokoon katseeni edessä,
"— — ethän sanonut minulle mitään — — ja laki on sellainen kuin
kerroin. Suo anteeksi meille, jotka emme mitään tietäneet."

— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme
viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi
laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti,
"tahtoo Kuang Tzu!"

Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin,
tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — —
keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin
minä.

5.

Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist
seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.

"— — Tämä huone on suuri... kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla...
kaikilla voi olla korvat..."

"Mutta rakas professori — — kuka nyt voisi...?"

"Niin, kukapa voisi?... Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi.
"— Sittenkun läksin saarelta... ei ole mennyt päivääkään... minun
tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita
en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä.
Niin nytkin..."

"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni!
Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja
meidän välillä ei ole ketään... paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään..."

"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa
olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se
olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi
ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko
niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio!
Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva
ihmisten nousta."

Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen
tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo:

"Niin paljon uskallan kumminkin väittää, että mitä luonnon ja maailman
kaikkeuden salaisuuksia tulevaisuus voi paljastaakin, tiedämme
kuitenkin, miten pitkälle nykyaika on päässyt. Ja vaikka voimme
kunnioittaakin itämaitten viisautta, niin puhtaasti keksinnöllisissä
seikoissa on Euroopan tiede sen voittanut. Ja eihän tunneta — ainakaan
toistaiseksi — — tuollaista ihmisten elämänvirtain hallitsemista."

Omituinen hymy leikkii professorin kalpeilla ja sinertävillä huulilla.
"Eurooppako tieteissä etevämpi? Rakas poikaseni, ethän tiedä mitä
puhut! Mutta... tämä keskustelu on järkyttänyt minua... Hermoni eivät
ole entisellään. Jatkan kertomustani huomenna... kun ensin ajattelen
vielä kerran, jos uskallan... jos saan sanoa... mitä näin syvän järven
rannalla."

"Ja", huudahtaa Olov vähän ivallisesti, "sillä aikaa et kai pelänne,
että nuo herrat kiinalaiset valokuvaisivat langattomasti ajatuksiasi!"

Tanja laskee kätensä miehensä olkapäälle. "Olov, miten sinä voit..?"

Hän on nähnyt, miten professorin kasvot synkkenivät ja miten katseensa
sai haavoitetun eläimen ilmeen.

6.

Koko päivän on Almkvist ollut meren rannalla ja palaa virkistyneenä
takaisin Gårdbo'hon. "Kuuntelin ijäisyyden hengitystä tuolla ulkona",
sanon hän.

Tulee taasen ilta ja takkavalkea on kirjaston ainoana valaistuksena.
Kaikki kolme pitävät sen hauskimpana ja kodikkaampana.

"Rakkaat ystäväni", sanoo Almkvist puhdistaessaan silmälasejaan, "en
rupea yksityiskohtaisesti kertomaan Yang-hsien-tien'istä. Sanon
kumminkin sen verran, että se on maailman teknillisen ja henkisen älyn
pääpaikka. Niin kuin Kiina jo vuosituhansia sitten asutti vuoristoaan,
valmisti paperia, omisti kirjapainoja, taidetta, hallitsi
mallikelpoisella valtion- ja kunnallishallituksellaan, joista lännessä
ei vielä tiedetty mitään — niin on Yang-hsien-tien'issäkin koottuna
sellainen kehityksen ja tietojen määrä, että n.s. eurooppalainen tiede
tuntuu niitten rinnalla keskiajan pimeimmältä taikauskolta ja
tietämättömyydeltä. Olen nähnyt... ei... oh ei..." Almkvist ottaa
nenäliinansa ja pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan.

"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin... en kuitenkaan voi... on kuin
vastustamaton voima... lannistamaton vaikutusvalta... lamauttaisi
kykyni ilmaista ajatukseni puheessa tahi kirjoituksessa... niin pian
kuin ne alkavat työskennellä näkemässäni, jota tuskin ymmärsin, mutta
en saa, enkä voikaan kertoa. Ettekö luule, että jos höyrykone,
ukkosenjohdatin, sähkö, räjähdysaineet, lentokoneet, mainitakseni vain
muutamia aineellisia asioita, olisivat tulleet tunnetuksi Euroopan
ihmisille yht'äkkiä, niin eikö se räjähdyksen tavoin olisi synnyttänyt
hämmennystä? Ne olisivat kauhistuttaneet kuin liekit koko länttä!
Vaikka voisinkin voittaa... puhumani esteet... niin... ei... ei. Kerron
ainoastaan omat kokemukseni, joihin minulla on oikeus. Sentähden
aloitankin pitemmittä mutkitta."

7.

"Olemme suuressa ja valoisassa laboratoriossa. Toinen työskentelevistä
on nuori, tummasilmäinen kiinalainen Kuang Tzu, jonka aivot ovat
kirkkaat kuin syyskuun taivas ja jonka sydämen täyttää polttava
sammumaton tiedonjano. Toinen taasen olen minä.

"Sinä päivänä olin selittänyt Kuang Tzu'lle sähkö-radiografillisia
keksintöjäni.

"'Teidän työnne', sanoo hän, 'täydentää hämmästyttävällä tavalla omia
huomioitamme sillä alalla. Radiografillinen ajatusten lukeminen on
kauan ollut tutkimustemme esineenä. Olemme saavuttaneet suuria
tuloksia. Meillä on kekseliäitä ja täydellisiä koneita, joilla voimme
kuljettaa ihmisajatuksia toisiin aivoihin. Voimme esim. aivoissa A.
synnyttää samoja värähdyksiä kuin aivoissa B. Mutta koska
vastaanottavissa aivoissa on omiakin ajatuksia, niin ei tajunta voi
oikein selvästi käsittää A:sta johdettuja virtoja. Jos sitä vastoin
ajatukset voitaisiin johtaa toiseen koneeseen, joka ne selvittelisi,
sen sijaan kun ne nyt johdetaan toisiin aivoihin, niin olisi saavutettu
ääretön ennätys. Ajatelkaahan vain: aivot lähettävät säteitään. Toinen
kone (vastaanottavat aivot sanoaksemme), joka on asetettu ottamaan
vastaan juuri näitten aivojen värähdyksiä — merkitsee ne ehkä tuhannen
peninkulman päässä. Ja tuosta koneesta voisimme sitten lukea toisen
ihmiseni ajatukset. Mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet! Voimme
vastaanottaa virran, mutta emme sitä selittää. Emme osaa muuttaa sitä
sanoiksi!'

"'Ei', sanon, 'ei sanoiksi, sillä eihän ajatella sanoilla vaan
kuvilla'."

Suuressa huoneessa tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten nuo
kristallikirkkaat aivot selvittelivät tuota suurta ajatusta. Annoin
hänelle hyvästi aikaa. Sitten jatkoin:

"'Tällainen on keksintöni: Aivojen radiografilliset virrat ovat
johdettavat keinotekoiseen silmään, joka merkitsee virran ilmenevät
näyt, vahvistaa ja korjailee ne, ja valokuvaa ne kuin elävät kuvat.'

"Kiinalainen tarttui käsivarteeni. Hänen silmänsä säkenöivät.

"'Ihminen... ette suinkaan tarkoita... että olette suunnitellut tuon
silmän... joka voi lukea... kääntää ja nähdä... aivovirran sielun...
siinä esiintyvät näyt ja lukea... siinä olevat ajatukset?'

"'Kyllä aivan varmaan! Ja koska te olette keksineet koneet, jolla noita
virtoja voidaan siirtää, tarvitsemme vain yhdistää ne radiografiin...'

"Vaikenin. Päätä pyörrytti tuota ajatellessa. 'Jos vaan voimme keksiä
siteen, joka yhdistää keksintönne omaani... on koko työ vain siinä,
että radiografi pannaan toimimaan niitten aivovirtojen mukaan, joita
tahdotaan käyttää... sen voi saada selville laskemalla... riippuu
vain...'

"Ja palavalla innolla, vapisten jännityksestä rupesimme
työskentelemään, ennättämättä syödä, juoda tai nukkua."

8.

Takkavalkeankin heikossa, punertavassa valossa ovat professorin kasvot
maidonvalkeat.

"Kuvaan nyt keksintöäni, joka oli viimeiseni Yang-hien-tien'issä.

"Olimme työskennelleet kaksi viikkoa tehtävämme ratkaisemisessa. Oli
yö. Kuang Tzu oli väsyneenä mennyt nukkumaan muutamiksi tunneiksi. Olin
yksin. Hermoni olivat hyvin kiihoittuneet. Sieluni oli kuin
paikoiltaan. Ajatuskykyni ei ole milloinkaan ollut niin voimakas kuin
tuolla hetkellä.

"Päässäni oli kummallisesti suunniteltu radiografillinen naamari.
Lähestyin radiografia ja yhdistin sen niinkuin monta kertaa ennenkin
naamarin lankoihin. Sen voi tehdä tuhansilla eri tavoilla, joista
ainoastaan yksi on oikea, yksi ainoa määrätty yhdistelmä voi saada
aikaan toivotun tuloksen. Samassa silmänräpäyksessä, kun oikea
yhdistelmä sattuisi, paljastuisivat sielun syvimmät ja salaisimmat
sopukat ihmissilmille — — — ihminen näkisi itsensä! Vuosisadan
suurin ja kauhein keksintä olisi valmis!

"Luulen tuona yönä olleeni hyvin likellä rajaa, joka erottaa sielun
aineeseen yhdistettyä elämää olemassaolon sisimmästä sydämestä...
kuolemasta. Tiesin kaikki kuin ennakolta. Vähintäkään epäilemättä tai
epäröimättä yhdistin langat oikein, eri tavalla kuin ennen. Sinertävä
fosforiliekki valaisi radiografia hetken... sininen sumu, joka
voimistui ja levisi keinotekoiseen silmään. Valo tuli yhä
kirkkaammaksi. Äkkiä leimahti se häikäisevänä kaarena valkoiselle
seinälle. Se alkoi elää katsoessani siihen. Minä näin..."

Olov ja Tanja kuuntelevat hengähtämättä. Heidän hahmonsa ovat aivan
likellä professoria.

Olov sanoo:

"Ja tekö näitte... mitä ajattelitte?"

"Kyllä... ja se oli hirveätä!"

Almkvist kokoo voimiaan jatkaakseen.

"Niin kauheata... Näin sisimpäni... salaisimmat ajatukseni... jotka
olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet
ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa,
kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat
synnyttämänsä kauhun tieltä... Näin edessäni... lihana ja verenä...
valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka
vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät
vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni
komeroissa... todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla
paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."

Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet
vapisevat.

"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan
kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni
irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva
vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta
vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja
sentähden täytyi minun kuolla!

"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä.
Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä;
olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli
auttamattomasti rikki!"

"Mutta voidaan kai se korjata?"

"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon
oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä
hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se
olisikin mahdollista..."

"Niin...?"

"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa
katsella helvetin kauhuja."

Huoneessa on kauan aikaa hiljaista.

Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti
professorin käsivarrelle.

"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää
teidät luonamme... olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt
kai ette enää matkusta?"

"Niin, olette oikeassa, en enää matkusta, olen saanut tarpeekseni."

Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa
tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.

"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina.
Totta puhuen en uskalla sitä avata."

Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata... sehän on
professorille!"

"Minulleko?"

Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman
parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten
vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka
muistuttaa entistä Almkvist'ia.

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, unohdin vain naputtaa pöytään sanoessani, etten enää
matkusta!"

"Ette suinkaan aio...?"

"Matkustaako taasen? Kyllä."

"Mutta taivaan nimessä! minne?"

"Grönlantiin vain!"

Olov lyö kätensä yhteen.

"Ja sitäkö sanotte levoksi? Mutta mitä tuossa hirveässä sähkösanomassa
oikein sanotaankaan?"

"Lue itse!"

"En ymmärrä sanaakaan... selittäkää..."

"Kyllä sitten. Mutta olehan hyvä ja käske panemaan auto kuntoon.
Ennätän Köpenhaminaan vielä tänä iltana. Ja olen Bergen'issä
ylihuomenna. Ei saa hukata minuuttiakaan."

"Bergen'issäkö? Mitä siellä teette?"

"Tapaan hänet... menen hänen laivaansa!"

"Kenen 'hänet!'"

"Hänet, joka lähetti sähkösanoman."



2.

JÄÄMEREN VAIKUTELMIA.


Tuuli joka vinkuu Gårdbo'n muureissa ja narisuttaa tuuliviirin
ruostuneita saranoita, puhaltaa tänään etelästä. Kesätuuli, joka
humisee ruskealla arolla. Sillä on kiire. Kiitäen Jyllannin yli panee
se Skagerak'in lainehtimaan, sivuuttaa Norjan harmaat tunturit ja
tanssii aavalle merelle.

Kova tuuli ulottuu laajalle ja kauas tuntuvat sen henkäykset. Se
syöksyy Grönlannin paljaita kallioita vastaan, kaivaa sisämaan jään
iäisesti pakkaskiiltoisia lumikenttiä ja vinkuu Baffin'in-meren
jäävuorissa. Se hyväilee mursun mustaa turpaa, kuivaa hylkeen märän
turkin ja pörröttää karhun karvat. Hei! Se panee jään liikkeeseen.
Erottaa palaset ja kokoo taas ne yhteen. Ja pullistaa valaanpyytäjän
"Seitsemän sisaruksen" purjeita, tämän kulkiessa avonaisessa vesivyössä
pitkin Grönlannin länsirannikkoa.

Etelätuuli onkin tarpeeseen, sillä "Seitsemän sisarusta" aikoo jatkaa
matkaansa aivan äärimmäiseen pohjolaan, jossa Grönlanninvalaalla on
kotinsa. Se on päässyt hyvään vauhtiin ja kapteeni hieroo tyytyväisenä
käsiään. Tällainen tuuli säästää paljon kalliita hiiliä, joita he kyllä
tulevat tarvitsemaan, sillä "Seitsemän sisarusta" ei palaa ennenkuin
kahden vuoden kuluttua asutuille seuduille. Silloin on sen lastiruuma
täynnä valaanrasvaa.

Purjehdus tuntuu yksitoikkoiselta, mutta eräänä päivänä sattuu
tervetullut välikohtaus, joka antoi aihetta pitkiin puheisiin ja
arvailuihin upseerien kajuutassa ja miehistön skanssissa. Laivan
pysäytti pieni höyrylaiva joka oli etsimässä haaksirikkoutuneita.
Muudan naparetkikunta oli joutunut perikatoon Lancaster'in salmessa tai
jossakin siellä päin, ja oli mahdollista, että he olivat pelastuneet
jollekin jäälautalle, joita salmi oi täynnä.

"Minulla on muutakin tehtävää kuin hakea kadonneita napamatkueita",
sanoo kapteeni, "mutta jos kohtaan jonkun, niin annan tietysti apuani."
— "Ja tähystystä kai ette lyö laimin?" kysyttiin toisesta laivasta.
Jos he löytäisivät jotakin, niin oli pohjoisempana toinenkin laiva,
joka myöskin etsiskeli ja jonka "Seitsemän sisarusta" varmaankin
tapaisi. Hyvien sanomien tuoja saisi suuren palkinnon. Sitten sanoivat
he toisilleen jäähyväiset. "Sisarukset" jatkoivat matkaansa pohjoiseen
ja höyrylaiva, jolla ei ollut mitään nimeä, suuntasi kulkunsa Grant'in
maata kohti.

Kaikkea tuota ajattelee kapteeni tänään, hieroessaan kohmettuneita
käsiään. "Ah", hän sanoo itsekseen, "se oli tietysti vain turhaa
puhetta, tunnen heidän palkintonsa! Sitäpaitsi on siitä kulunut jo
melkein viikko, enkä ole nähnyt juuri mitään. Olisikin kummallinen
sattuma, jos näkisi jotakin, ja täällä. Halloo! Mitä nyt?"

Tähystäjän huuto mastosta keskeyttää kapteenin ajatukset.

"Mies edessä jäällä!"

"Mikä se on?"

"Eräs lippua heiluttava mies... näen hänet selvään kiikarilla... kaksi
astetta tuulen puolella."

Kapteeni Ramsgate lähettää erään miehen hakekaan suurta kiikaria.
"Mutta kiiruhda!"

Hän katsoo sillä. Kyllä, tosiaankin, pieni pilkku valkoisella jäällä...
ei voi erehtyä... kyllä se on joku mies, pieni ihmismuurahainen.
yksinään, ajojäitä täynnä olevalla merellä.

"Laskekaa vene... ja heti!"

Ramsgate polkee kärsimättömänä jalkaansa. Tuo sinne menopa viepi aikaa.
Ei olekaan helppoa tunkeutua jääpalasten välitse, jotka muodostavat ja
tukkivat kanavia aina sen mukaan, miten tuuli sattuu puhaltamaan.
Viipyykin sentähden pari tuntia, ennenkuin vene on palannut laivaan.

Haaksirikkoutunut on Erik. Hänelle on käynyt kuin monelle muullekin
jäämerellä haaksirikkoutuneelle ennen, hän on purjehtinut ajelehtivalla
jäälautalla siksi kunnes laiva hänet pelasti. Vuosina 1872-73 ajelehti
Polariksen laivaväki muutamalla jäälautalla puoli vuotta ja sitten
vasta tulivat he pelastetuiksi New-Foundlandin matalikolla. Silloin kun
Erik huomasi, että jäälautta ajelehti Baffin'in lahdessa, rupesi hän
toivomaan pelastusta, semminkin kun hänellä oli ruokavaroja pitkäksi
ajaksi. Mutta kaikissa tapauksissa tuli pelastus nyt yllättävänä, niin,
melkeinpä huumaavana. Vasta seisoessaan kannella, ryysyisenä, likaisena
ja syöpäläisten ahdistamana selvisi hänelle, että hän on pelastettu.
"Tervetuloa toveri", sanoo Ramsgate. "Kuinka kauan, mistä, kuka,
milloin?.. mutta ensin on teidät kylvettävä, pukeuduttava uudestaan ja
syötävä lämmintä ruokaa. Sitten voitte tulla kajuuttaani kertomaan.
Nimeni on Ramsgate, 'Seitsemän sisaruksen' kapteeni. Ja teidän...?"

"Erik Holm, Kööpenhaminasta, Tanskasta."

"Weil!"

Erik viedään alas ja milloinkaan ei hän ole elänyt nautintorikkaampaa
hetkeä kuin silloin, jolloin hän kylvettyään lämpimässä saippuavedessä
pukeutuu puhtaaseen paitaan, villapaitaan ja housuihin, ja sytyttää
perämiehen antaman sikaarin.

"I thank you... I thank you of all my heart."

Keskustelusta perämiehen tahi jonkun muun kanssa ei kumminkaan tule
mitään, sillä juuri kun puhdistusjuhla on ohi, tulee kapteeni ja ajaa
kaikki matkoihinsa. Hän tahtoo olla kahden tulokkaan kanssa.

"Katsokaa nuori mies, on eräs asia, josta meidän on heti sovittava,
nim. että vaikka olikin sanomattoman hyvä, että me teidät löysimme ja
pelastimme laivaan, niin ymmärtänettehän, ettemme voi purjehtia paria
sataa peninkulmaa takaisin päin, Ameriikkaan tahi Eurooppaan,
viedäksemme teidät sinne, eikö niin? 'Seitsemän sisarusta' on nyt
matkalla Smith'in salmeen, johon jäämme siksi, kunnes olemme saaneet
laivaamme täyden lastin rasvaa, kuten ymmärrätte. Nyt saatte kuulla,
mitä olen ajatellut. Otan teidät laivamieheksi ja kun kahden vuoden
kuluttua palaamme on teillä säästössä sievä summa. — Hyvä tarjous,
luulen minä! Lyökäämme kättä, niin on asia selvä!"

Erik työntää kylpyammeen syrjään ja kokoaa ryysynsä penkille.

"Kapteeni, olette hyvin ystävällinen, mutta se ei käy päinsä. En voi
jäädä laivaan pariksi päivääkään, saatikka sitten pariksi vuotta.
Voittehan jättää minut likimäiselle rannalle."

"Olette hullu ihminen? Se ei voi tulla kysymykseenkään, salmi saattaa
jäätyä viivytellessämme. Ja toiseksi, hyvä herra, vaikka pääsisittekin
maihin, olisitte pakoitettu viipymään siellä kumminkin kokonaisen
vuoden, ensi kesään ainakin. Paikka on autio. Siellä ei ole kuin yksi
valkoinen mies, kauppapaikan Upernivik'in asiamies ja muutamia likaisia
eskimoita, jotka haisevat pahemmin kuin rutto... ja niinkuin jo
sanoin... se viivyttäisi meitä... ja olisi hyvin uskallettua, koska
kumminkaan ette pääsisi kotiin paljoakaan aikaisemmin."

"Kapteeni, mitä sanoittekaan? Kaikkein pohjoisin asiamies... Jumalan
nimessä... missä sitten olemme? Miksi tuota rannikkoa sanotaan?"

"Grönlanniksi."

"Ja paikkaa... asiamiestä?"

"Häntä en tunne. Mutta paikkaa sanotaan Tassinork'iksi... mutta
ihminen... olette sairas... istukaa... kas tähän... penkille..."

Erikin kasvot ovat todellakin muuttuneet kuuraisen laivankannen
värisiksi.

"Ei se ole mitään, kapteeni... Mutta minun täytyy päästä maihin juuri
Tassinork'issa."

"Pitää! Pitää! Mitä puhutte, jos saan kysyä?"

"Ette saa tietää mitään! Mutta kas tässä... onhan selvää, että aiheutan
viivytystä ja tahdon sentähden korvata... look here, Sir!"

Ja Erik hakee lompakon ryysyistään. Hieno venäjän nahkan haju täyttää
huoneen. Englantilainen seteli rapisee kapteenin silmäin edessä.

"Englannin pankki maksaa vaadittaessa tästä setelistä..."

Kapteeni Ramsgate on kuin halvaantunut. Autiolta Jäämereltä löydetty
ryysyinen haaksirikkoutunut, jolla on lompakossaan tuollainen summa
rahaa... ei ole mikään tavallinen näky. Se on yksi Jäämeren ihmeitä!

Hän ottaa lakin päästään.

"Hyvä herra... pyydän anteeksi... enhän voinut tietää... suokaa nyt
vain anteeksi... vene laitetaan heti kuntoon... mutta ettekö tahdo
kertoa asemaanne minulle ja kuinka...?"

"Eikö se ole teille samantekevää? Viekää minut vain maihin muitta
mutkitta. Ja katsokaa tässä", Erik ojentaa hänelle kolme seteliä —
"tämä on tähystäjälle, joka huomasi minut jäällä, tuon toisen voitte
jakaa miesten kesken ja tämä kolmas on perämiehelle, joka antoi minulle
sikaarin."

— — Pari päivää myöhemmin on "Seitsemän sisarusta" Tassinork'in
edustalla, jonka asunnot näkyvät kauvas valoisalla yöllä. Kello on
ainoastaan kaksi, mutta kaikki on yhtä valoisaa kuin päivällä. Vene
lähtee laivasta. Kapteeni on itse saattelemassa.

"Ja muistakaakin tulla heti takaisin", sanoo hän perämiehelle, joka
pitää perää, "jää on petollinen kuin itse piru. Hyvästi, teidän
korkeutenne!"

Erik ei muista vastata ystävällisiin jäähyväisiin. Hän katselee
valkoista rannikkoa, jossa on Tassinork, ja on jo aikoja sitten
unhoittanut "Seitsemän sisarusta."



3.

ARNALUK.


Äärimmäisen pohjolan valoisassa yössä uinuu Tassinork hiljaa unen
mailla. Kaikki nukkuvat sekä majoissa että kauppapuodissa. Kukaan ei
kuule airojen vetoja veneestä, kukaan ei näe nuoren laivamieheksi
puetun miehen maihin nousua, kukaan ei näe hänen jäähyväisiänsä
veneelle, joka heti palaa takaisin.

Kukaan ei näe, kun hän seisoo kalliolla ja katselee autiota rannikkoa.
Pohjoisessa ja etelässä näkyy niemi niemen vieressä, loppumattomassa,
vaaleansinisessä rivissä. Kaukana lumihuippujen takana, joita keskiyön
aurinko kultaa säteillään, on Toivon laakso.

Tassinork! Niin omituista, että se tapahtui juuri täällä. Hän katselee
kauppapuotia, jonka tummat piirteet kuvastuvat harmaata, lumista vuorta
ja kaukana idässä olevaa valkoista jäävirtaa vastaan. Kuka asuu nyt
tuolla ylhäällä olevassa talossa? Jäiköhän -Nordstrand tänne Arnaluk'in
kuoltua? Tietääkö hän, että Arnaluk on kuollut, vai pitääkö hänen tuoda
tuo sanoma? Se on raskas tehtävä! Ja kumminkin, eikö ole parempi tietää
hänen olevan Jumalan luona kuin niitten luona, jotka hänet ryöstivät?
Erik alkaa kävellä polkua, jolla he kerran Arnaluk'in kanssa yhdessä
kulkivat ja missä hän viimeisen kerran puristi hänen pientä kättään.

Kauppapuodin luona istuutuu hän muutamalle kivelle odottamaan.
Käveleminen on häntä väsyttänyt ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän
ymmärtää, ettei hän ole lainkaan terve, häntä pyörryttää ja silmiä
hämärtää. Ja kumminkaan ei hän keskeytä yksinäisyyttä, jossa muistot
häntä kiusaavat. Erik sulkee silmänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Niin istuu hän kauan ajatuksissaan. Vihdoinkin tulee aamu ja tupien
asukkaat alkavat liikkua. Kauppapuodin piipusta nousee sininen savu
tyyneen ja puhtaaseen ilmaan. Silloin hän nousee ja kiiruhtaa pois,
peläten tapaavansa tuntemattomia ja kuulevansa niitten selityksiä
tapahtumista.

Tassinork'issa asuu näihin aikoihin ainoastaan etuvartioperheitä ja
muutamia nuoria grönlantilaisnaisia, jotka hoitavat nuorien, asiamiestä
auttavien pyydystäjien taloutta. Miehet ovat metsästämässä kesäpeuroja.
— Tuvan väki huomaa nyt ihmeekseen vieraan miehen seisovan rannalla.
Onko hän pudonnut taivaasta, koska hänellä ei ole venettä eikä koiria?
Kuka hän on? Mistä hän tulee? Naimattoman asiamiehen grönlantilainen
taloudenhoitajatar, Tongiguark, joka on noutamassa jäätä aamukahviin,
kuulee heti puhuttavan tuosta vieraasta miehestä. Hän säikähtää, sillä
hän muistaa, miten kerran juopuneet valaanpyytäjät raivosivat
Tassinork'issa.

"Pian saamme sen tietää", sanoo eräs nuori vaimo, "Pinguit on mennyt
puhuttelemaan vierasta."

Pinguit! Tuo reipas ja rohkea grönlantilaispoika, joka Erikin viimeksi
vieraillessa Tassinork'issa oli vielä maori hulivili, on nyt kasvanut
kelpo valaanpyytäjäksi. Hän on siirtolan ylpeys ja Nordstrandin oikea
käsi. Vaikka hän ei kärsikään siloja eikä suitsia ja tekee aina oman
päänsä jälkeen, voidaan häntä kumminkin pitää ensiluokan miehenä tuossa
pienessä pohjois-tanskalaisessa siirtolassa. Kuin myrskytuuli riensi
hän pois, kuullessaan Tongiguark'in ilmoituksen vieraan tulosta. Kuin
myrskytuuli hän tulee takaisinkin.

Tupien vaimot ja Tongiguark kiiruhtavat häntä vastaan. "Kuka? Mistä?
Kiltti, rakas Pinguit, kerro heti!" Mutta Pinguit, joka on punainen
päästään kuin marjainen laakso kesällä, halkaisee ryhmän kuin nuoli ja
rientää kauppapuotiin.

"Nordstrand... Nordstrand!" huutaa hän, työntäen ja koputtaen sulettua
ovea rasvaisilla kourillaan... "tulkaa ulos... hän on tullut
takaisin... tulkaa ulos... no miksi ette avaa?"

Vihdoinkin aukenee ovi ja Pinguit syöksyy sisään suoraan Tassinork'in
komentajan, Sören Nordstrandin syliin.

Nordstrand tarttuu Pinguit'ia käsivarteen.

"Hei... kuka on tullut takaisin? Mikä 'hän' se on?"

Pinguit riistäytyy irti. Hän ei kärsi mitään pakkoa.

"Erik, tietysti Erik! Hän, joka antoi Pinguit'ille veitsensä ja
pyssynsä, hän, jonka Arnaluk opetti ajamaan koirilla... hän, joka oli
tullut ilmassa Grönlantiin ja asui eräässä raajassa Toivon laaksossa,
majassa, joka vieläkin on jäljellä!"

Nordstrand ei kuuntele häntä loppuun. Hän on joi ulkona. Niin, tuolla
alhaalla näkyy todellakin eräsi mies. Olikohan se Erik Holm? — —
toisen kerran sattumalta joutuneena tänne maailman loppuun,
Tassinork'iin. Nordstrand on kyllä lukenut kirjeistä ja sanomalehdistä,
jotka olivat saapuneet Upernivik'istä viime kesänä, että Erik ja tuo
tunnettu tanskalainen löytöretkeilijä, professori Almkvist olivat
lähteneet tieteelliselle matkalle. Mutta, että se toisi Erikin tänne
— — maailman ympäri...

Mutta nyt he tapaavatkin toisensa. Kyllä, se on Erik! Nordstrand tuntee
hänet heti ja nauraa ilosta.

"Tervetuloa, tervetuloa, rakas..."

"Hän ei näy sitä tietävän", sanoo Erik itsekseen, "jos hän tietäisi,
niin ei hän voisi hymyillä ja olla iloinen!" Mutta nyt aikoo Erik
kertoa sen... heti... kunhan hän vain ehtii koota ajatuksensa...

"Nordstrand... ette saa nauraa... ettekä olla iloinen... minun on
kerrottava teille suuri suru... haimme häntä kyllä kaikkialta... Aasian
sydämestä... koko maailmasta... kunnes vihdoin... tuolla kaukana
lännessä... Lancaster'in salmessa... löysimme hänen hautansa."

Ja vapisten, katkonaisin lausein kertoo hän heidän matkastaan
Arnaluk'in jäljessä ja kauheasta huomiostaan Lintuvuoren luona, jossa
Kukunor oli vajonnut syvyyteen.

Nordstrand kuuntelee. Vähitellen käsittää hän sanat ja niitten
tarkoituksen. Hän vaikenee. Ja kun Erik on lopettanut epätoivoisen
sanatulvan, laskee Nordstrand kätensä hänen olalleen ja sanoo
ainoastaan:

"Tule!"

He menevät yhdessä kauppapuotiin. "Hän on vielä kohtalon murtamana",
ajattelee Erik ja aikoo puhua. Mutta Nordstrand tarttuu hänen
käsivarteensa. "Hiljaa!" kuiskaa hän ja vetää hänet varjoon.

"Katso nyt itse!"

Erik kuulee oven rivan kitinän. Ovi aukenee... varovasti, kuin tahtoisi
joku olla herättämättä nukkuvia. Nuori grönlantilaistyttö tulee esille,
puettuna maansa pukuun. Hän menee kauemmaksi valoon, varjostaa silmiään
molemmilla käsillään ja tuijottaa merelle, jossa jääkappaleet
uiskentelevat, muodostaen sinisiä avovesijuovia.

Tuuli liehuttaa hänen keltaista, hennoilla hartioilla riippuvaa
tukkaansa.

"Noin", kuiskaa Nordstrand, "seisoo hän joka aamu ja etsii katseillaan
Tanskasta tulevaa laivaa."

Vaikka hän sanookin tuon hiljaa, kuulee nuori tyttö kumminkin äänen.
Hän kääntyy heihin päin ja aurinko paistaa hänen vaaleille kasvoilleen.

Silloin unhoittaa Erik kaikki ympärillään. Hän horjuu eteenpäin.

Ja suunniltaan... voimatta hillitä ääntään huutaa hän:

"Arnaluk... Arnaluk!"



4.

KESÄ TASSINORK'ISSA.


Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on
todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta,
löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt,
Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa,
joka vajosi kylmään syvyyteen!

"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni
otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään
sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta
ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin.
Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan
maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin
pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta
Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat
jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä
pohjoisemmaksi..."

Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!... Niin, sinähän se olet. Olet
siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua
siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"

Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy
seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt,
mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle
polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät
aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle
vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän
silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön
jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi.
Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän
tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä,
johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan
alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä
Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on
Arnaluk'in kirkko.

Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä
asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet
toisilleen rakkauden keväänä.

— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei
se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri
kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia,
kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään,
näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin
pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi
Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa
puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota
sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja
ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen
sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja
taivas ymmärtävät toisensa.

Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja
tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan,
mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan,
karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden
reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat
valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.

Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot
kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän,
katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä... onkohan: se tuuli,
joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk",
kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"

Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan... istuutuu raskaasti
kirjoitustuoliinsa... paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet
tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Pinguit tulee loistaen ilosta ja innoissaan.

"Katsokaa, mitä olen löytänyt!... Se oli tuolla ylhäällä... polun
vieressä kivien välissä!"

"Anna se tänne!"

"Kivien välissä! Aurinko paistoi siihen ja se heijastui silmiini!"

"Saanko katsoa?"

"Kyllä, olkaa hyvä... mutta löytöpalkkio?"

"Kyllä Pinguit..."

Nordstrand menee kauppaan ja tuopi sieltä kokonaisen pussillisen
viikunoita — harvinainen lahja, joka tavallisesti annetaan ainoastaan
sille, joka ilmoittaa vuoden ensimäisen laivan.

Pinguit on haltioissaan. Hän juoksee riemuiten matkaansa saaliinensa.
Nyt saapuu hän kuin oikea satuprinssi tupien pikkulasten luokse, sillä
mikä on hänen, on myös heidänkin.

Mutta Nordstrand katselee Pinguit'in löytöä. Hän tutkii sen tarkoin.
Hämähäkinhieno kultaketju ja siitä riippuva, kummallisilla merkeillä
koristettu kotelo, jonka sisässä on... musta helmi.



5.

"UMIARSUIT."


Umiarsuit! Siirtola on äkkiä muuttunut oikeaksi muurahaispesäksi.
Umiarsuit! Kaikki, mikä elää, hyörii sinne tänne, jos nyt voi puhua
hyörinästä Tassinork'issa.

Pinguit'han se on, joka tavallisuuden mukaan ilmoittaa vuoden suurimman
uutisen. "Laiva on tullut!" Päiväkausia on hän puikkelehtinut
kajakillaan ajojäissä ja useammasti kun kerran tuonut kotia hylkeitä,
sillä hän ei ole leikin vuoksi Tassinork'in paras pyydystäjä. Tänään
käyttää hän airoaan yhtä sukkelaan kuin rataslaiva siipiään. Paljon
ennen hänen rantaan pääsyään kuuluu ilmassa hänen kaikuva huutonsa:
"Umiarsuit! Umiarsuit!"

Ja kaikki rientävät rantaan. Arnaluk ja Erik ensimmäisinä.

"Missä? Missä?"

Onko mahdollista, että Pinguit'in haukansilmät ovat erehtyneet? Kaikki
etsivät katseillaan noita tummia juovia, joina Hans Egeden mastot
tavallisesti kuvastuvat ajojäiden valkoista taustaa vastaan. — Missä,
missä?

Pinguit hyppää maihin. Hän on niin innoissaan, että hän tuskin voi
saada sanaakaan suustaan.

"Tuolla, tuolla!" Mutta kukaan ei näe laivaa. Hän polkee jalkaansa ja
itkee kiukusta ja innosta.

"Eihän se olekaan Hans Egede, vaan joku toinen, aivan valkoinen laiva,
varustettu paksulla savupiipulla! ja kahdella pienellä, vinolla
mastolla... ettekö näe?... tuolla!"

Äkkiä kuuluu mereltä vihellys — jonkun höyrylaivan merkkipuhallus. Ja
nyt he kaikki huomaavat siron, valkoisen höyrypurren, joka kulkee
jäälauttojen välissä.

"Ah!" huudahtaa Arnaluk, "Hans Egede ei se kyllä ole, mutta mikähän se
sitten on?"

Nordstrand katsoo sitä kiikarillaan. "Lippu... onpa; kummallista...
etten sitä tunne... Erik, tunnetko sinä?"

Erik ottaa kiikarin.

"Laiva on Kiinasta, lippu on keisarin... tuo vanha, kansallinen...
Mingein lippu, San-ho-hui'n merkki!"

Arnaluk'ia värisyttää. Erik on kertonut hänelle tuosta salaisesta
seurasta, johon Wen Siang kuului ja johon kohtalo oli sitonut hänet
niin omituisilla siteillä. Helmestä ei hän kuitenkaan ollut puhunut.

Mutta nyt on laiva ankkuroinut ja laskenut veneen vesille. Erik ei ole
erehtynyt, Wen Siang'in kansalaiset soutavat sitä.

Mutta kuka... kuka seisoo kokassa ja heiluttaa karvalakkiaan, auringon
paistaessa hänen, punaiseen peruukkiinsa ja silmälaseihinsa?

Almkvist!

"En erehdy..." huudahtaa Erik, "hän se on ilmielävänä! Kuinka tämä voi
olla mahdollista? — Tule Arnaluk... ja Nordstrand!"

Ja pitäen Arnaluk'ia kädestä rientää hän maihinnousupaikalle.

"Hän... mikä hän?" kysyy Arnaluk hengästyneenä. "Kuka hän on?"

"Almkvist tietysti... professori Almkvist! Professori Tassinork'issa,
se on suurenmoista!"

Nyt on vene perillä. Almkvist hyppää maihin. Erik ottaa hänet vastaan
avoimin sylin.

"Tervetuloa professori... ja tässä, löysin hänet kumminkin vihdoin...
on Arnaluk, Tassinork'in kuningatar... ja minun!"

Almkvist on tuskin ennättänyt astua jalallaan Grönlannin maalle, kun
vene jo pukataan maista ja soudetaan takaisin punaisenkeltaisella
silkkilipulla varustettuun laivaan.

"Selitän kaikki", sanoi Almkvist istuessaan hetken kuluttua rauhassa
Nordstrandin arkihuoneessa. "Laivan nimi on Kukunor ja sen kapteeni on
Duroc, luulen hänen tulevan maihin ennen iltaa. Tahdoin vain olla
ensimäinen."

"Duroc'ko täällä? Kuinka se voi olla mahdollista?"

"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa. — Muistat kai Aristide
Legrand'in... erinomaisine, kiinalaisine tuttavuuksineen? Marseillessa
sai Duroc häneltä sähkösanoman, jossa käskettiin hänen heti noutaa Erik
Holm Tassinork'ista, johon valaanpyytäjä 'Seitsemän sisarusta' oli
hänet jättänyt."

"Mutta miten ihmeessä voi Legrand sen tietää?"

"Rakas ystävä, jos tuntisit yhtä hyvin kuin minä San-ho-hui'n
erinomaisen järjestön ja tyhjentymättömät rahavarat, niin et ollenkaan
kummastelisi. Niillä on ollut laivoja keväästä asti Grönlannin ja
Euroopan välisillä kulkuvesillä. Eräs sellainen kohtasi 'Seitsemän
sisarusta' vähän sen jälkeen kuin olit noussut maihin. Langaton
selittää loput. Varmaa on kumminkin, että Legrand saatuaan tiedon
asiasta, ilmoitti siitä heti Duroc'ille, joka heti läksi matkalle ja
sähkötti minulle, että tulisin Bergen'iin häntä tapaamaan. Ja nyt
olemme täällä!"

"Mutta lippu? Ja kiinalainen laivaväki?"

"Etkö muista, että Duroc'in Kukunor'issa oli kiinalainen väki?
Hiljaisia, yksinkertaisia, luoksepääsemättömiä ja ennenkaikkea
raittiita ihmisiä."

"Mutta lippu?"

"Ah, luulen sen olevan jonkun Duroc'in päähänpiston."

Arnaluk levittää liinan pöydälle. Hänen emäntäarvonsa ja Tassinork'in
vanhat tavat käskevät, että jokaiselle vieraalle on tarjottava talon
parasta. Almkvist saa syödä vahvoja ja maukkaalta tuntuvia ruokalajeja:

Hyljepihviä, poronpaistia, maariankalaa, lintua ja hyytelöityjä
valaskalan eviä.

"Rakas Erik, alan ymmärtää, miten sinä niin lyhyessä ajassa olet
päässyt entisiin voimiisi."

Äkkiä — juuri kun Almkvist miettii lyhyttä maljapuhetta nuorille —
ilmestyy Duroc ovelle.

Erik hyökkää ylös.

"Rakas, rakas ystävä..."

"Onnea saavutuksillesi... Mistä löysit hänet?"

Mutta missä onkaan Arnaluk? Ah, tuollahan hän seisoo ovella...
kannattaen molemmilla pienillä käsillään höyryävää maljaa, jota hän on
tuomassa sisään.

"Ah!" sanoo Duroc, "tällainen on siis Arnaluk... suokaa anteeksi, neiti
Nordstrand, jota Erik Holm haki ympäri maailmaa."

Arnaluk laskee vadin pöydälle ja ojentaa Duroc'ille pienen kätensä
tervetuliaisiksi.

"Ja ajatelkaahan vain, neiti Nordstrand, tämä nuori mies oli eräänä
yönä kuristaa minut teidän tähtenne."

"Erik, tuota et ole minulle kertonut!"

"Eipä tietenkään, ja on kai paljon muutakin, jota tämä nuori
maailman-ympäri-purjehtija ei ole kertonut, mutta luottakaa minuun,
neiti Nordstrand, nyt täytyy teidän pitää häntä oikein lujilla, ettei
hän salaa teiltä mitään! Mutta aikaa on vähän ja sentähden menenkin
suoraan asiaan. Tarjoan teille, Nordstrand, ja perheellenne vapaan
matkan Kukunor'issa Tanskaan. Onhan epätietoista, pääseekö Hans Egede
ollenkaan tänne ja kaikissa tapauksissa kulkee laivani nopeammin kuin
se. Sanokaa, tuletteko mukaan?"

Nordstrand kiittää tarjouksesta, jonka hän ilomielellä ottaa vastaan.
He voivat lähteä vaikka huomenna, sillä! kaikki, mitä he ottavat
mukaansa, on jo aikoja sitten ollut valmiina. Arnaluk taputtaa käsiänsä
ilosta, mutta katsahtaessaan Erik'iin — lakkaa hän heti. "Mutta...
etkö ollenkaan iloitse...?"

"En... sillä enhän minä voi seurata teitä Tanskaan."

"En ymmärrä tuota!" sanoo Nordstrand.

"En minäkään!" huudahtaa Almkvist.

Erik on noussut seisomaan.

"En... en voi. Unhoitatte, että Wen Siang nukkuu jäissä... ja olen
luvannut viedä hänen ruumiinsa Yangtsekiang'in rannoille. Tuota
lupausta en voi rikkoa... ja kun nyt on mahdollista ainakin koettaa,
niin..."

"Mahdollistako? Et kai ajattele Kukunor'ia? Sitä en anna
käytettäväksesi tuollaiselle matkalle!"

"En ajattelekaan Kukunor'ia. Mutta professorin kertomuksesta päättäen
voimme milloin tahansa odottaa tänne jotakin San-ho-hui'n laivaa.
Rupean siihen päälliköksi, ja..."

"Rupeatte päälliköksi!... Vai niin!"

"Niin juuri! Ei kukaan San-ho-hui ole vastustava sitä, jolle Wen Siang
on lahjoittanut..."

"Lahjoittanut..?"

"No niin, sitähän ette tarvitse tietää. Mutta jollakin San-ho-hui'n
laivalla tahdon tunkeutua jälleen jäihin ja hakea Wen Siangin ruumiin,
ja tehdä kaikki, mitä hänelle lupasin."

"Voitko varmaan löytää paikan, johon hänet hautasit??"

"Aivan varmaan. Voit nähdä paikan tästä kartasta... katso!"

Ja Nordstrand'in kartalla napaseuduista näyttää Erik Lintuvuoren
Melville'n saarella.

Duroc merkitsee leveys- ja pituusasteen tarkasti muistikirjaansa, jonka
hän sitten pistää taskuunsa.

"Veli", sanoo hän, "olet oikeassa. Wen Slang'in ruumis täytyy tietysti
etsiä... ja sinä jäät siis tänne. Me muut matkustamme huomenna, ei ole
mitään syytä viivyttelemiseen, ja jäät ovat petollisia."

Erik on kalpea.

"Niin, minä jään!"

Arnaluk on kuunnellut. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja huulet
vapisevat.

"Erik, et kai tuota todella tarkoittane?"

"Kyllä, Arnaluk, minun täytyy..."

Erik katsoo ikkunasta jäälle ja peninkulmittain leviävät hänen
silmäinsä edessä Lancaster-salmen peloittavat jääröykkiöt. "Minun
täytyy lähteä sinne... vielä kerran. Lupasin sen Wen Siang'ille silloin
kun henget taistelivat hänen sielustaan. Hän otti lupaukseni vastaan...
ja kuoli hymyillen."

Arnaluk'in silmät täyttyvät jälleen kyynelillä. "Pidätkö sitten enemmän
hänestä kuin minusta? Hänhän on kuollut ja on ehkä Jumalan luona, mutta
minähän elän... ja olen luonasi."

"Arnaluk, etkö luule sen olevan vaikeata ja kauheata?... mutta noin et
kumminkaan saa puhua! Lupaukseni minut siihen pakottaa. Etkö kuullut,
että olen antanut sanani?"

— — Ennen kuin Duroc palaa laivaan sinä iltana, puhelee hän kauan
Nordstrand'in ja Arnaluk'in kanssa ja lopetettuaan on Arnaluk'in suru
kuin poispuhallettu, hän hymyilee onnellisen ja salaperäisen näköisenä.

"Kiitoksia", sanoo hän ja ojentaa Duroc'ille kätensä, "kuinka hyvä te
olette!"

Nyt tulee Erik ja Duroc menee häntä vastaan. "Päätöksesi on siis
peruuttamaton?... No niin, matkustamme huomenna."

— — Duroc tahtoo viettää yönsä Kukunor'issa. Tuskin on hän päässyt
laivaan, kun hän jo huutaa sähköttäjää. Ja hetkeä myöhemmin lähettää
langaton kipinöitään valoisaan yöhön.



6.

RASKAS TUNTI JA ONNELLINEN HETKI.


Sitten saapuu tuo raskas hetki: hyvästijättö Kukunor'in kannella. Erik
ei ymmärrä Arnaluk'in iloisia silmiä. Eikö hän ole ollenkaan
suruissaan, vaikka heidän näin pian täytyy erota?

Duroc tulee kiivaasti.

"Erik, eräs asia on meidän toimitettava, ennenkuin eroamme. Ethän voine
kieltää minulta lyhyttä selontekoa, jonka kirjoitan muistiini
pikakirjoituksella kertoessasi? Myöskin suunnitelmasi ja matkasuuntasi
täytyy meidän tuntea tarkkaan, jos nimittäin viipyisitte poissa liian
kauan."

Taaskin uusi uhraus... viimeinen tunti Arnaluk'in kanssa. Mutta onhan
se hänen velvollisuutensa.

Erik nyökäyttää päätään ja seuraa päällikköä kajuuttaan.

Erik kertoo ja Duroc kirjoittaa muistiin. Se viepi aikaa. Kuluu tunti,
toinenkin. Vihdoinkin he lopettavat.

"Ja nyt", sanoo Erik, "koska olet antanut Kukunor'in odottaa näin
kauan, niin suo minulle hetkinen vielä Arnaluk'in kanssa."

Duroc hymyilee. "Hetkisenkö? Ei, se ei käy päinsä. Tule nyt vain
kannelle!"

Kajuutassa ollessaan ei Erik ole huomannut mitään. Mutta täällä
käytävässä tuntee hän selvästi laivan tärinän ja koneen jyskytyksen.

"Mitä... olemmeko kulussa?"

"Kyllä, sinun on kiirehdittävä... Ei ole aikaa jäähyväisiin."

He ovat tulleet kannelle. Siellä on Arnaluk.

"Sinäkö täällä?" sanoo hän veitikkamaisesti. "Ja me kun olemme
kulkeneet etelään päin jo kaksi kokonaista tuntia!"

Ja nyt huomaa Erik Kukunor'in kulkevan täydellä vauhdilla ja
Grönlannista ei näy kuin hiuksenhieno viiru idässä.

"Petetty siis!"

Duroc laskee kätensä hänen olalleen.

"Ei Erik. Mutta yöllä pääsin langattomaan yhteyteen muutaman
San-ho-hui'n höyrylaivan kanssa ja ilmoitin sille täyttääkseni
lupauksesi (keskustelimme toistemme kanssa tulomatkallani) Wen Siang'in
haudan leveys- ja pituusasteen. Luulen niitten tällä hetkellä kulkevan
täydellä höyryllä Lancaster'in salmeen. Niin, tietysti olen sinua
pettänyt. Mutta meitä on ollut useampia samassa juonessa. Nyt sinun
täytyy seurata mukanamme, tahdotpa sitten tai ei."

Erik ajattelee. Kun kaikki menee ympäri, niin voihan hän varustaa
retkikunnan yhtä hyvin Köpenhaminassa kuin Tassinork'issakin. Ja niin
hän tekeekin, jos nyt tämä matkalla oleva epäonnistuu.

Ja äkkiä tuntee hän sanomatonta onnea. Vasta nyt on hän
peruuttamattomasti löytänyt Arnaluk'in.

Erik lähestyy häntä. Ja Arnaluk'in silmät katsovat häntä lumoavasti,
hellästi...

Ja ensimmäisen kerran kiertää hän kätensä Arnaluk'in kaulaan ja
suutelee hänen huuliaan.

"Minun!" kuiskaa hän, kun heidän huulensa erkanevat.

"Niin", vastaa tyttö hiljaa ja silmänsä loistavat.

— — Nordstrand on kauan seisonut ja katsonut sinne päin, jossa
Tassinork häipyy sumuun. Hän sanoo Arnaluk'ille ja Erikille: "Mutta
Arnaluk, oletko jo unhoittanut Tassinork'in, joka vielä tuolta siintää?
Etkö ole ollenkaan ikävissäsi jättäessäsi sen ja kaikki siellä olevat?"

Arnaluk katsoo Erikiä ja näkee hänen iloiset silmänsä.

"Ikävissänikö? En ymmärrä..."



7.

OMITUINEN VIERAILU.


"Poikani", sanoo rouva Holm suudellessaan Erikiä otsalle, "älä nyt istu
kauan ylhäällä!"

"Rakas äiti, lupaan että niin pian kuin minua vain rupeaa nukuttamaan,
niin..."

"Hyvä, hyvä, poikaseni, hyvää yötä sitten!"

Erik on yksinään, vihdoinkin aivan yksinään huoneessaan, joka tuntui
hänestä korvaamattomalta rauhan ja hauskuuden sopukalta silloin kun hän
muisteli sitä tuolla napaseudun pimeydessä. Tässä huoneessa ja koko
kodissakin Rantapuistikon varrella on kaikki samalla tavalla kuin
silloinkin, jolloin hän läksi pitkälle matkalleen. Äiti oli halunnut,
että huone saisi odottaa koskemattomana, rauhaisena ja kodikkaana
poikaansa. Kirjakin, jota hän luki tuona iltana, jolloin Almkvist
hyökkäsi sisään ja vei hänet pitkälle matkalle avaraan maailmaan, on
vielä auki vihreällä imupaperilla lampun valossa. Tässä huoneessa on
hän elänyt suuren osan elämästään. Ja nyt, sinne palattuaan, yhdistyy
rengas jälleen.

Onnellisen kotiintulon jälkeiset ensimmäiset viikot ovat jo aikoja
sitten kuluneet. Äidin kyyneleinen ja iloinen Arnaluk'in vastaanotto,
Nordstrand'in kummastunut ja onnellinen, puoli ihmisikää sitten
jättämänsä Köpenhaminan näkeminen, Duroc'in lähtö Kukunor'issa ja
jäähyväisjuhla, jossa Erikin ja Arnaluk'in kihlaus julkaistiin... ja
lukemattomat muutkin tapaukset, jotka olivat täyttäneet Erikin elämän
noina kahtena pitkänä vuotena kaukana maailmalla... muistuvat hänen
mieleensä toinen toisensa jälkeen. Erik sytyttää kiinalaisen savukkeen,
jonka hieno savu täyttää huoneen omituisella, makeahkolla tuoksullaan.
Hän istuutuu vanhaan, kovaan tuoliinsa ja syventyy muistoihinsa,
suunnitelmiinsa ja unelmiinsa.

Ovelle koputetaan. Almkvist tulee. Palttoon ja hatun on hän jättänyt
eteiseen. Erik nousee.

"Mutta tekö se olette, rakas professori?... En kuullut ollenkaan teidän
soittoanne."

"Etpä tietenkään, koska avasin itse... minullahan on oma avaimeni.
Mitään erikoista asiaa minulla ei ole... tulin vain juttelemaan... En
saanut unta ja läksin sentähden vähän kävelemään... näin ikkunasi
valoisina ja ajattelin..."

Erik on kyllä huomannut professorin luonteen muutoksen. Hän on
hermostunut, harvapuheinen, hajamielinen ja pelkää yksinäisyyttä. Ja
Almkvist on kertonut hänelle saman kummallisen tarinan kuin Gårdbo'n
ystävillekin. Ja Erikiin teki se syvemmän vaikutuksen, koska hän siten
sai tietää enemmän Wen Siang'ista, hänen vallastaan ja sukuperästään.
Erik alkaa nyt ymmärtää, kuinka vähän todellisuudessa Wen Siang oli tuo
"palvelijakoira", joksi hän itseään usein nimitti.

"Savuke, professori... nämä ovat niitä Duroc'in kiinalaisia?"

"Ei, kiitän... mutta jutelkaamme... kaikessa rauhassa."

He puhuvat matkasta, Kiinasta, vanhasta Wu-Tis'ta ja pastori
Legrand'ista, josta ei kukaan ole kuullut mitään sen jälkeen kuin suuri
kapina alkoi; kauniista A-lu-li'sta, jolle Wen Siang lähetti viimeiset
terveisensä; kaukaisesta pohjolasta ja Tassinork'ista, jonka
yksinäisyys ja rauhallisuus oli ihastuttanut professoria; Arnaluk'ista,
Erikin tulevasta vaimosta, jota etelä-tanskalainen puku nykyään kovasti
rasittaa ja niinkuin hän luulee, rumentaa. Mutta siinä hän kokonaan
erehtyy.

"Ja arvaako professori, mitä on perheneuvottelussa päätetty? — Menemme
heti naimisiin!"

"Naimisiinko?"

"Niin, Arnaluk ja minä."

"Joutavia, sinähän olet vielä aivan poikanen, ainakin ikääsi nähden,
ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottakaan. Ja hän..."

"Täyttää pian kahdeksantoista. Niin, rakas professori, tiedättehän,
että Wen Siang lahjoitti minulle joukon sadan punnan seteleitä — —
jotka, sen saatte uskoa, panivat 'Seitsemän sisaruksen' kapteenin
Ramsgate'n minua kunnioittamaan. Niin että asian taloudellisen puolen
tähden ei meillä ole mitään syytä viivyttelemiseen. Menemme naimisiin
ja teemme pitkän häämatkan. Arnaluk'illa on maailmassa vielä paljon
näkemistä!"

Erik hakee aikataulun ja he tekevät matkasuunnitelman. Alussa on
professori sydämestään asiaan innostunut, mutta tulee pian
hajamieliseksi. Hänen täytyy nähtävästi ponnistella, pitääkseen
ajatuksensa koossa. Hän on tullut kalpeaksi ja kylmä hiki tippuu hänen
otsaltaan. Tietämättään hän tarttuu Erikin käteen ja puristaa sitä
suonenvedontapaisesti, katseen ollessa kuin naulattuna oveen.

"Erik, hän tulee... hän on matkalla... hänen askeleensa kaikuvat
ajatuksissani. Mutta älä kummastu, äläkä peljästy... jos jotakin
sellaista tapahtuisi, jota et ymmärrä. Et ole vielä nähnyt 'keltaisen
tiedon' kaivon pohjaa. Minä sain katsahtaa sinne kerran... ja
kauhistuin."

"Kauhistuitte...? Tekö kauhistuitte? — Ei, sitä en usko."

"Hiljaa... nytkö jo... katso tuonne." Ovi on auennut, äänettömästi.
Aukossa seisoo eräs mies. Kumpikaan ei ole kuullut hänen tulevan ja
eteisen kello ei ole soinut.

Erik ei voi pidättää huutoa, joka tunkeutuu hänen huuliltaan.

Vieras on joku kiinalainen; hienopiirteinen, vaaleakasvoinen ja
uneksivakatseinen nuori mies. Otsansa on ajeltu ja niskaa koristaa
pitkä, kiiltävä piiska, joka riippuu pitkin selkää sinisen silkkipaidan
päällä.

"Wen Siang!" huudahtaa Erik ja perääntyy, henkien vuorelta tulevan
hengähdyksen jähmetyttämänä, "Wen Siang!"

Olento hymyilee heikosti tuota hienoa, keltaista hymyä, joka merkitsee:
"Ei ole mitään kiirettä, sillä vielä on paljon aikaa maailman loppuun."
Kaikki pyörii Erikin silmissä ja hän horjuu. Professori ottaa hänet
syliinsä.



8.

KUANG TZU.


Erik tuntee veden tippuvan kasvoilleen ja avaa silmänsä.

"Ahaa ystäväni!" kuulee hän professorin sanovan, "hermosi eivät ole
vielä oikein kunnossa. Mutta koetahan nyt tointua. Täällä on eräs
herra, jolla on sinulle tärkeätä asiaa."

Erik tulee tajuihinsa. Huoneessa on eräs moitteettomaan eurooppalaiseen
pukuun puettu herra, joka nähtävästi on joku kiinalainen, vaikka
hänellä ei olekaan silkkipaitaa, niskapiiskaa ja ajeltua otsaa.
Tukkansa on sysimusta ja kiiltävä, kasvonsa vaaleat, silmänsä vähän
vinot ja ylähuulessaan on hänellä vähän mustaa partaa. Pari tummaa
silmää vangitsee Erikin katseen.

"Suokaa anteeksi", sanoo Erik, "mutta silmiin pistävä
yhdennäköisyytenne erään kuolleen ystäväni kanssa... joka oli minulle
hyvin rakas... en oikein ymmärrä, mutta ettekö tahdo istua?"

Vieras laskee kätensä mustalle valtiomiestakilleen ja kumartaa syvään.
Erikin on pakko muistella taas Wen Siang'ia. Ja hänen korvissaan
kaikuvat taasen nuo usein kuullut, surulliset sanat: "Olen teidän
korkeutenne palvelijakoira!"

"Herra professori Almkvist", sanoo muukalainen, "voi sanoa teille, kuka
olen ja millä oikeudella tulen luoksenne."

"Niin Erik, tämä herra on Kuaug Tzu, tuo etevä tiedemies, jonka kanssa
työskentelin radiografin valmistamisessa."

Nyt puhuu vieras:

"Professori Almkvist on oikeassa, olen Kuang Tzu. Tuon sanoman, että
tuo ylistetty, joka sanoi itseään Wen Siang'iksi ja jonka silmät
ummistitte tuolla autiossa ja kylmässä pohjolassa... on nyt matkalla
neljän meren väliseen maahan, jossa hänen tomunsa haudataan isäinsä
viereen. Teidän ilmoittamanne paikka Melville'n maalla oli tarkkaan
määritelty. Retkikunta on suorittanut työnsä pian ja onnellisesti,
josta olemme saaneet tiedon langattomalla. Talven kuluessa voidaan
hänet haudata Kiinassa. Kertomus, jonka te, herra Holm, kirjoititte ja
hautasitte jäähän, on löydetty ja sen sisällys on meille sähkötetty.
Näimme siitä, että ylistetty kuollut on kirjoittanut testamenttinsa ja
asiakirjat ovat hallussanne. Nyt tahdomme... San-ho-hui tahtoo... saada
tietää testamentin sisällön."

"Ei mikään ole helpompaa", vastaa Erik. "Wen Siang kirjoitti sen
eräälle muistikirjan lehdelle, jota aina kannan taskussani. Kas tässä
se on!"

Erik ojentaa hänelle erään nahkakantisen kirjan. Muutamalle sen
lehdelle on kuolevan kiinalaisen jäykistyvä käsi kirjoittanut käskynsä
San-ho-hui'lle, ja Erik tietää hyvin, miten suuri voima hänen
sanoillaan vieläkin on, vaikka ne kuuluvat haudasta.

Näillä vapisevilla riveillä käskee Wen Siang, että hänen nuori
ystävänsä Erik Holm on otettava San-ho-hui'n korkeampaan, neljänteen
luokkaan, tarvitsematta edeltäpäin suorittaa määrättyjä kokeita, ja
että hänelle on annettava täysi valta, kunnioitus ja niin paljon
rikkautta kuin San-ho-hui antaa korkeimpien jäsentensä käytettäväksi.
Kirjoitettuaan tämän muutamilla sanoilla, on Wen Siang lisännyt rivin
kiinalaisia kirjaimia, joitten merkitystä Erik ei ymmärrä.

"Ja tässä", sanoo Erik, Kuang Tzu'n vielä istuessa syventyneenä Wen
Siang'in kirjoituksen lukemiseen, "on Wen Siang'in lompakko. Siellä on
vielä yhdeksänkymmentäseitsemän sadan punnan seteliä."

Kuang Tzu ei kuule ja Erik toistaa sanat. Silloin vasta katsahtaa hän
ylös.

"Ah... suokaa anteeksi... Rahatko? Ne kuuluvat tietysti teille!"

Kuang Tzu sulkee kirjan ja laskee sen pöydälle lampun valoon. Ja
katsoen tummilla silmillään Erikiä, sanoo hän vakavasti:

"Kun hän, jonka käskyä täytyy totella, käskee, että teidät on otettava
San-ho-hui'n jäseneksi, niin merkitsee se, että tulette suojeluksemme
alaiseksi, sen kumminkaan pakottamatta teitä muihin velvollisuuksiin
kuin mitä itse vapaaehtoisesti tahdotte suorittaa. Olette sekä
osanotollanne näihin merkillisiin tapauksiin että testamentin
korkeimman määräyksen perusteella saavuttaneet aivan erikoisen aseman
maailman suurimmassa salaisessa seurassa, joka on ollut olemassa ja
tulevaisuudessakin tulee olemaan."

"Mutta en ymmärrä..."

"Ette vielä, mutta..."

Äkkiä puuttuu puheeseen protessori, jonka nuo toiset olivat jo melkein
unhoittaneet.

"Kuang Tzu, puhuteltavanne on nuori, sielunsa selkeä ja sydämensä
täynnä rakkautta nuoreen naiseen, joka pian on tuleva hänen vaimokseen.
Tunnen ystävyyden, joka sitoi hänet kuuluisaan kuolleeseen, ja pyydän
hänen nimessään, ettette laskisi hänen hartioilleen tiedon raskasta
taakkaa. Älkää ainakaan vielä. Tiedon puu on sekä hyvän että pahan.
Antakaa tämän nuoren miehen elää vielä muutamia vuosia korkeimman
tiedon edesvastuutta ja kiusauksitta sielussaan. Minut on se
masentanut. Peljästyn ajatustakin, että hänen kirkkaat silmänsä
näkisivät syvyyden, joka huikaisi omani!"

Erik katsoo toisesta toiseen. "En ymmärrä..."

"Et, Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettet ymmärrä!"

Kuang Tzu on noussut.

"Jos te, herra Holm, olette samaa mielipidettä kuin professori
Almkvist, niin on tahtonne lakimme... Mutta milloin tahansa muutattekin
mieltänne, voitte helposti päästä yhteyteen kanssamme."

"Luulen, että mieluummin nyt... ainakin joksikin aikaa... tarkoitan...
olen samaa mieltä kuin professorikin."

"No hyvä! Tahdon vain lisätä tähän vielä, että teillä on vihollisia...
useampia kuin luulettekaan, vaarallisempia kuin aavistattekaan...
toisia, yhtä hyvin järjestettyjä salaisia seuroja, joitten voimat
tulevat olemaan kohdistettuina teihin, samoinkuin meidän heihin. Mutta
voitte elää — jos nyt ei aivan turvassakaan — kumminkin pelkäämättä,
sillä teitä ympäröivät vartiat, jotka eivät milloinkaan petä."

"Kiitän teitä."

Kuang Tzu on jälleen ottanut Erikin muistikirjan.

"Näillä merkeillä", sanoo hän ja kätensä vapisee hiukan, "ilmoittaa
vainaja, että eräs kallisarvoinen koriste... on onnellisesti
löytynyt... ja on teidän hallussanne. Otaksun, että..."

"Niin, muutkin kai ovat luulleet samaa. Nuo mainitsemanne viholliset
ovat jo käyneet vierailulla. Katsokaa. Nämä kirjoituspöydän laatikot
ovat olleet aukimurretut."

"Niin todellakin, sitä ette ole ennen kertonut!"

"En. Enkä sitäkään, että lippaani lukoissa on samanlaisia merkkejä ja
grönlantilainen matkalaukkuni on varastettu."

"Mutta kaikkien henkien nimessä!" Kuang Tzun silmät salamoivat. "Helmeä
ei kai suinkaan...?"

"Ole varastettu!" Erik nauraa. "Älkää luulko, että säilytän sitä niin
huolettomasti. Helmeä olen kantanut kaulassani aivan siitä asti kuin
Wen Siang veti viimeisen henkäyksensä... ketjussa kaulani ympärillä.
Katsokaahan!"

Erik aukaisee liivinsä ja paitansa, ja ottaa esille hienon, kaulansa
ympärillä kantamansa kultaketjun.

Äkkiä vaalenee hän kuin lampun alla olevan kirjan lehdet.

"Suuri Jumala!" huudahtaa hän, "se ei ole täällä, kotelo on poissa...
Helmi on kadonnut, pudonnut tahi ryöstetty!"



9.

SUURENA PÄIVÄNÄ.


Kaikki hyvät ystävät valmistautuvat tuoksi suureksi päiväksi, jolloin
Arnaluk'in häät vietetään, pienen suloisen Arnaluk'in, jonka nimi on
kirjoitettuna kaikkien niitten sydämiin, jotka kerran näkivät hänen
hennon vartalonsa pohjoisen satumaan väririkkaassa puvussa. Ainoastaan
yksi on raskaalla mielellä, ja juuri hän, jonka pitäisi olla kaikista
iloisin, Erik.

Erik häpeää kuin koira. Helmi, tuo kallis, ihmeellinen musta helmi,
jonka vuoksi Wen Siang oli uhrannut henkensä, on poissa. Kaikki
etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia. Ja Erik ei voi päästä siitä
mihinkään, että helmen putoaminen tahi varastaminen on kokonaan hänen
syynsä. Sillä totta on, että hän ei ole sitä ollenkaan muistanutkaan
sen jälkeen kuin hän tapasi Arnaluk'in Tassinork'issa. Usein tunnusteli
hän kyllä ketjua kaulassaan, mutta ei milloinkaan tarkastanut, oliko
kotelo helmineen vielä tallella, ei ennen kuin tuona yönä, jolloin
Kuang Tzu oli valmis ottamaan sen haltuunsa... ja se oli poissa! Erik
tahtoisi sylkeä itseään silmälle. Hänestä tuntuu kuin hän olisi
menetellyt roistomaisesti parasta ystäväänsä kohtaan. Ja vaikka hän
koettaa hillitä itseään, ei hän kumminkaan voi peittää Arnaluk'ilta,
että joku asia painaa hänen mieltään. Hän, joka ei aavistakaan mustan
helmen olemassa oloa eikä sen salaperäistä merkitystä, sillä Erik ei
ole maininnut siitä mitään Nordstrand'ille eikä hänen tyttärelleen, hän
selittää sen omalla tavallaan ja silmänsä täyttyvät kyynelillä.

— — Mutta kaikki surut unhoittuvat sinä päivänä, jolloin hän
on tuleva Erikin vaimoksi. Nordstrand'in sivulla kulkee hän
kirkonkäytävällä, ilosta loistavana ja hentona kirjaillussa puvussa,
sillä Arnaluk vihitään kotimaansa puvussa, jossa Erik hänet ensi kerran
näki — eikä mikään vaateta hänen kahdeksantoista vuotiasta hentouttaan
paremmin kuin grönlantilainen naispuku. Hiuksensa on tänään koottu
nutturalle ja koristettu punaisella silkkinauhalla — pohjois-Tanskan
myrttikruunulla.

"Miten hän sentään on suloinen ja kaunis!" kuiskaa rouva Tanja
miehelleen Olov Harold'ille, joka istuu hänen vieressään.

Siellä ovat he kaikki: Tanja ja Olov Gårdbo'sta, ruskeasilmäinen Duroc
terävine Napaleonin-partoineen, hiljainen ja liikutettu Nordstrand,
Almkvist kiiltävien silmälasien takaa näkyvine hermostuneine silmineen,
tukkukauppias Holm rouvineen ja vanha Anette, joka on saanut erityisen
kutsun... kaikki toivottavat he parhainta noille kahdelle nuorelle,
joitten kohtalot yhdistetään tuolla alttarin luona.

Elämässä ja kuolemassa kuuluvat he nyt toisilleen. Niin tuntuu ainakin
Arnaluk'ista. Hän katsoo ylös. Nyt kai, jos milloinkaan, ovat hänen
miehensä silmät iloiset.

Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta
vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota
Arnaluk kanta samettinauhassa.

Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen
käteensä.

"Niin... niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti... ah...
kiiruhda nyt!"

"Mutta Erik..." Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on
kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän
kätköistä... en sanonut hänelle mitään... tahdoin vain pitää sitä tänä
päivänä... luulin sen tuovan onnea..."

Erik pitää koteloa kädessään. Hän aukaisee kultaisen säiliön.

"Luoja, se on todella, en erehdy, musta helmi on tallella!"

Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa,
kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.

"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt
loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa
se onnea... sinulle ja minulle... ja tulevaisen vapauden toivoa
neljällesadalle miljoonalle ihmiselle... Tätä helmeä ei osteta
kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa... tule... älä ole
tietävinäsikään... vaunuissa selitän kaikki... oma rakastettuni!"

Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista;
tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve
grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine
silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.

"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta
katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi
hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan
raivoissaan."

Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä
kokonainen — keisarikunta.

— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan
Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori
grönlantilaismorsian yksinään.

"Missä... missä on miehesi?"

"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik
hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"

"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut
hulluksi, pieni raukkani?"

Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan
helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa,
näyttäen kaikki pienet hampaansa.

"Niin, mutta hän tulee takaisin... ja sitten saatte kaikki kuulla
asian!"

Kun seurue on valmiina istumaan pöytään, tulee Erik vähän
hengästyneenä, mutta muuten vapautuneena ja iloisena.

Hän suutelee Arnaluk'in suloista suuta ja tämä kietoo kätensä hänen
kaulaansa kuiskaten:

"Joko sinä siitä pääsit... tuosta hirveästä, mustasta helmestä?"

"Jo! Nyt se on hyvässä tallessa Kuang Tzu'n luona."

Ja koska seurueessa on ainoastaan hyviä ja uskollisia ystäviä, kertoo
hän kadotetusta ja jälleen löydetystä helmestä.

"Mutta minä en ymmärrä kumminkaan", sanoo Almkvist Nordstrand'ille,
"miten koriste joutui teidän huostaanne."

"Luulen sen tapahtuneen heti Erikin maihin tulon jälkeen
Tassinork'issa. He juoksivat vuorelle... nämä kaksi... silloin kai Erik
pudotti helmen koteloineen. Pinguit löysi sen ja antoi minulle. Muistan
avanneeni kotelon ja hämmästyneeni nähdessäni helmen. Ei juolahtanut
mieleenikään, että se olisi Erikin... en ymmärtänyt myös sen
arvoakaan... panin sen pöytälaatikkooni... ja unhoitin koko asian. Olin
silloin niin omissa, surullisissa ajatuksissani."

"Surullisissako?" kysyy Arnaluk.

"Niin", sanoo Nordstrand ja laskee päivettyneen kouransa Arnaluk'in
pienelle kädelle, "silloinhan ymmärsin, että pian tulisimme eroamaan.
Vaimon täytyy erota isästänsä ja äidistänsä ja mieheensä..."

Erik keskeyttää:

"Miksikä erota, rakas appi? Tule kanssamme avaraan maailmaan!"

"Niin isä, tule..."

"En, rakkaat lapseni... Jos matkustan jonnekin, niin lähden kotiin
Tassinork'iin... Siellä on kumminkin työni odottamassa."

Arnaluk aikoo vastata, mutta äkkiä huomaa nuori rouva, että hänen
lautasensa alla on jotakin.

Vain kapea silkkipaperiliuska.

"Katso Erik... tervehdys... Lue se!"

Erik pitää paperia kädessään. Vasempaan yläkulmaan on maalattu muutamia
kiinalaisia kirjaimia. Erik tuntee ne ja huudahtaa hämmästyksestä.

Eikö hän tuntisi tuota nimeä, jonka Wen Siang niin usein oli piirtänyt
lumeen heidän levätessään... rakastettunsa nimen — viimeisen
kuiskaamansa sanan henkien valtakunnan kynnyksellä.

"A-lu-li!"

Arnaluk ymmärtää heti. Sillä vaikka Erik ei kertonutkaan helmen
tarinaa, niin puhui hän korvaukseksi A-lu-li'sta. Ja hänet on Arnaluk
ymmärtänyt. Rakkaus on sama kaukaisessa ja jäisessä pohjolassakin kuin
Yangtsekiaug'in kesäisillä rannoilla.

Tällainen on Wen Siang'in rakastetun tervehdys:

"Arnaluk'ille A-lu-li'lta."

Ja Arnaluk lukee vapisevalla äänellä tuon pienen runon, jonka Pe-Kea-Hi
kirjoitti kaksituhatta vuotta sitten ja jonka A-lu-li nyt lähettää
hänelle, joka tuli onnellisemmaksi:

    "... muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi,
    jotka aina saisivat lennellä yhdessä,
    tahi täällä maan päällä saman puun
    yhteen kasvaneiksi oksiksi,
    sillä iäisyydellä voi olla loppunsa,
    mutta ei rakkaudellamme."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kiinan pyhä helmi : Erik Holmin, professori Almkvistin ja Wen Siang'in ihmeelliset seikkailut" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.