Title: Kerkkiä : Kuvauksia ja pätkiä
Author: Grönstrand, Saima
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kerkkiä : Kuvauksia ja pätkiä" ***


KERKKIÄ

Kuvauksia ja pätkiä


Kirj.

SAIMA [Saima Grönstrand]


Helsingissä,
G. W. Edlund,
1892.



SISÄLTÖ:

Jouluiloa
Korvessa
Ristolan Miina
Pollen kuolema
Kauppalangot
Kasvia tutkimassa
Työtönnä
Pieni pettymys
Lähtiessä ja palatessa
Yhtä paria huulet
Täperän Heikki
Yksistä puolin
Hukkaan menivät humalat
Suvi-illalla
Junakohtaus
Annu tuulihattu
Pirttilän Elna
Eräs kaupungin lapsi
Pappilan tytöt
Bukefalo
Ystäväni
Erään vanhan tytön elämänkirjasta



JOULUILOA


Konttoristin huoneessa oli taas häkää. Niin tietysti, kukapa joutaisi
vähä väliä juoksemaan _vanhan_ konttoristin uunia korjaamassa!

Hän veti auki pellit ja heittäytyi sitten pitkälleen. Hän oli niin
väsynyt, niin uupunut ruumis ja sielu, ettei hän tuntenut mitään halua
lähteä joululle ylös kauppaneuvoksen luo.

Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen
pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin
sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien
tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät
veivät...

Joulun aatto... nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet
vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen... viistoista, kakskymmentä
ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä
samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista... Kaksikymmentä...
Ensimmäinen oli erillainen!

Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli
kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta
tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan
lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä,
niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään
kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen
paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta...

Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään... hän oli niin yksin, ja
kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään
karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut...

Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut,
erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni
ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö
lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi
ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella...
ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti
häntäkin...

Sitten oli kulunut monta vuotta, vaan ei ollut kukaan sen jälkeen
ottanut häntä kädestä ja taluttanut iloon ja riemuun... Iloa on
monenlaista. Kyllä oli hänkin maistellut ilon mehua, juonut tulista
viiniä tullakseen lemmenintoihin ja sitten intoisesti lempinyt... Nämä
seinät olivat nähneet paljon! Vaan miksei löytynyt ketään; joka olisi
taluttanut hänet pois yksinäisen miehen rumista huveista ja vetänyt
viattomaan, lämmittävään jouluiloon? Miksei hänellä ollut ketään...

Oli etsinyt tyttöjen joukosta. Vaan ne heistä, joita hän olisi
halunnut, ne eivät uskaltaneet ojentaa sormeansakaan hänelle päin....
köyhä konttoristi, sivistymätön! Ja ne taas, jotka olivat vapaita,
iloisia, ystävällisiä konttoristillekin, niitä hän epäili — hän olisi
ehken kelvannut hätävaraksi, paremman puutteessa. Ja se yksi laji,
joille hän olisi ollut hyvä saalis, jotka liehuivat ja juoksivat
jälessä, ne tympäsivät...

Miksei hänellä ollut ketään? Ei ketään, joka olisi nytkin tullut luo ja
pienellä kädellään hyväillyt ja kuiskannut hänen nimensä eli sanonut
rukoilevasti: isä!

Isä... olihan hänellä kerran ollut joku, joku, joka olisi voinut oppia
kuiskaamaan, niin. Hänen lapsensa... ei hänen, vaan Marin lapsi, joka
oli ollut viidellätoista markalla kuussa erään mökinmummon luona
maalla. Elättinä mökinmummon luona hänen lapsensa.... Sillä hänenkinhän
se kuitenkin oli ollut, vaikkei kukaan tietänyt, vaikka kaikki sitä
nimittivät Marin lapseksi. Silloin se ei hänen tuntoaan vaivannut, vaan
nyt... Miksei sitä ollut enää, että olisi löytynyt olento, jota hän
olisi saanut rintaansa puristaa ja sanoa omakseen?... Se oli kuollut ja
kuollut kauppiaan pieni tyttö; toinen, johon hänellä nyt olisi ollut
oikeutta, ja toinen, joka oli hänelle ojentanut pienen kätensä ja
vetänyt mukaan joulu-iloon... Molemmat olivat poissa... eikä löytynyt
ketään, joka olisi katsonut rakkaasti suurilla viattomilla silmillä ja
kuiskannut lempeitä sanoja...

Ja konttoristi teki jotain, jota hän olisi hävennyt tehdä päivän
valossa ja jonkun nähden, — hän itki katkerasti.

Silloin kuului ovelta naputusta ja palvelustyttö pisti päätään sisään.

— Kauppaneuvos jo vartoo!

Konttoristi nousi äkkiä ylös. — Aiai, kauppaneuvos ei saa odottaa!

Hän siisti itsensä ja seisoi kymmenen minuutin kuluttua kauppaneuvoksen
salongissa. Silmät olivat hiukan punaset ja kasvot kelmeät, muuten
virheetön, ja kauppaneuvoksetar ojensi hänelle sormuksiset sormensa ja
toivotti hymyillen runsasta jouluiloa.



Korvessa.


Korpeen, nythän on lakkojen aika! Korpeen, nevan laitaan!

Lähdemme talosta ruispellon ojan vartta ensin. Savikkoisen saran reuna
on tallautunut kovaksi kuin pöytä poutailmalla, tähät heiluvat hameiden
olkia sipaistessa, rapisevat ja lyövät kasvoille. Sitten on leveä
piennar; pitkän kukkivan heinän välistä kiiluu mansikoita, mehiläinen
surisee horsman ympärillä ja raunion raosta puikahtaa lintu ihan
jalkaimme eitse mustan aidan harjalle ja lirittää ilosesti jälkeemme.

Vähän matkaa viettäviä ahomaita kuljettua alkaa kangas. Pitkiä nuoria
puita, alhaalta oksattomia, latvat tuuheat, on sadottain vieri
vieressä, niin että metsä näyttää vilisevän. Merkkikirves ei ole niihin
vielä kajonnut vaikka näyttävät terveiltä jokikinen puu, ja koko
kangas on niin siistittyä kuin ruununpuisto. Aurinko heittää pitkiä
juovia runkojen välitse, jotka punertavat valossa; siellä täällä on
isot läntit puolukan vartta, muualta on maa kuivien havun-neuliaisten
ja käpyjen peitossa. Ilma on kuivaa ja lämmintä ja pihka tuoksuu ja
taivas on niin sininen siellä ylhäällä latvojen välissä. Tekisi mieli
heittäytyä siihen hongan juurelle ja jäädä ikipäiväksi.

Mutta täti rientää edellä kuivaa kangaspolkua, joka on leveätä ja
kivetöntä ja jossa hieno hiekka pölähtää esille neuliaisten alta. Sitä
viiltelevät ristiin rastiin syvälle uurtuneet muurahaisten maantiet.

Kangas alkaa loppua, sorjia kuusia kasvaa mäntyjen välissä, ja niiden
vaaleammat oksalatvat ovat vielä tuoreet ja pehmeät. Joku leppä
rehentelee suurilehtisenä tien varrella, joka alkaa muuttua jalan alla
kosteaksi.

Alaspäin vie tummeneva tie. Metsä molemmin puolin sakenee. Kuuset ovat
korkeita, oikein jättiläisnäreitä, tuuheat oksat lepäävät alaspäin
riipallaan latvasta tyveen, ettei runkoa näy, ja muodostavat alhaalla
suuren sateenvarjon, jonka laidat viistävät maata. Tiellä on siellä
täällä pitkinpäin puu ropakon kohdalla ja tienvierus mustikanvartta
paksunaan. Suuria, vetisiä marjoja saa riipaista kouran täydeltä
mättään ohi mennessä ja mätäs jää niitä kuitenkin vielä täyteen.

Kuusissa on jo paljon parroittuneita. Harvassa haroittavilta oksilta
riippuu korttelin pituista harmaata haventa ja juuret komottavat
koholla kuin nivelet vanhan sormissa. Märkä, vaalea sudensammal alkaa
voittaa alaa; kaatuneet lahopuut makaavat pehmeän peiton alla rinnan
ja ristissä, päällettäin ja poikittain; sammaltuneen kiven viereen
risukkoon on vesonut vattupensas; muutamassa kohden on joku kataja
korkeana kuin pieni puu, mutta kohta ei niitä enää näy ainoatakaan.

Vanhat räsäset kuuset ojentelevat vielä pystyssä havenisia oksiaan eli
ovat kallellaan mikä millekin suunnalle, kellistyneiden honkien suuret
juuret töröttävät kuin vallitukset jo puoleksi maatuneen sankarin
edessä, jonka latvapuoli on tykkänään hautautunut mättäiden väliin.
Täti on jo hyvän matkaa edellä, kumarassa keltaselle paistavassa
muuraimikossa. Me pyrimme perässä. Jalka vajoaa tyyten pehmoseen
sammaleeseen äänettömästi, ihan kuulumattomasti, ja joka puolella
houkuttelee pyöreillä muuramenlehdillä verhottu mätäs, josta kohoaa
monta marja vartta. Mutta ne ovat suppuja vasta eli kantoja. Näin
lähellä tietä ovat ohikulkijat riipineet kypsät pois. Joskus niljahtaa
jalka kuorettomalle puulle astuessa eli vajoaa syvälle sammaltuneiden
kivien ja puunjuurien väliin, jossa kylmä suovesi läpäsee kengän ja
sukan. Vaan vähätpä siitä, kun helottaa edessä punanen muurain eli
suuri keltanen lakka, jonka suojalehdetkin jo ovat auenneet, ikäänkuin
tarjoten; ja me poimimme, poimimme, poimimme.

Ei kuulu sanaakaan, ei linnun ääntä. Sieramiin tuntuu kostea, vähän
ummehtunut haju kuin vanhoista kirjoista, vaan ilma on väräjävän
kirkasta korpikuusten välissä. Hyttyset vain hiljaa suhisten
leijailevat vähän ylempänä päiväpaisteessa ja joku ampiainen
äkäsesti surahtaen antaa merkin, ettei tulla kovin lähelle hänen
pesäänsä. Tekisi mieli laulaa, mutta mikäpä laulu soveltuisi tuohon
sammaltuneesen ympäristöön ja erämaan hiljaisuuteen? Ei muu ääni kuin
juuri hyttysten vikinä eli — karhun vihellys.

Mutta me olemme eronneet toisistamme, kulkeneet mikä minnekin,
mättäältä mättäälle korven vajottavalla, viileällä sammalmatolla.
Täytyy oikaista selkää; ei näy ketään! Olen joutunut nevan laitaan,
mistä sen hyllyvä jäinen pohjattomuus vaivaiskoivupenkereen alta leviää
laajalle kuin soukka, pitkä järvi synkkien korpien keskellä. _Siellä_
ei näy marjaa eikä viheriää muurainmätästä. Harmahtavan keltanen on
se pohja, josta siellä täällä kohoaa pitkä, kuoreton honka, jonka
ylimmässä huipussa muutama kuiva oksa muistuttaa, että on siinä kerran
eloakin ollut, eli ontto, päästä hiiltynyt puun tynkä kuin poikki
rouhaistu pilari. Muuta ei mitään... Kaitasimmalla kohdalla kulkee
suon poikki sydänmaalaisten kirkkotie, kaksi pitkää pölkkyä rinnan
ja kun ne loppuvat, taas toiset kaksi, ja jossakussa kohti on niiden
tueksi kannettu risuja. Se on surullinen koko kuva ja kylmän autio. Ei
edes kettu luimi matalana pölkkytietä eikä lennä kurki suolle. Nehän
sopisivat väritykseen.

— Huhui!

Ei kuulu ketään... mihin lienevät kaikki joutuneet...

— Huhui!

Melkein säikähdän omaa ääntäni, niin kirkkaasti se helähtää kuultavassa
ilmassa leviten nevan yli korven mustaan laitaan ja puiden väliin.

Ja kotvan kuluttua tuovat ilma-aallot takaani metsästä vastauksen,
pitkän, soivan: huhu-i!



Ristolan Miina.


Oli ollut koko päivän ankaranlainen itätuuli, joka vaahtopäissä
loiskutti ison selän vettä. Arvelivat tuulevan sateeksi, vaan sadetta
ei ollut vielä tullut, vaikka jo oli päivä enemmässä kuin puolessa.
Harmaat repaleiset pilvet ajelivat toisiaan taivaalla kiitäen kaikki
yhteen suuntaan, idästä länteen; niillä ei ollut aikaa ruveta
vetistelemään; jos missä kasautui useampia yhteen raskaaksi tummemmaksi
laikaksi herutellen muutamia suuria pisaroita maahan, tuli taas
äkäsempi tuulenpuuska ja hajotti ne huimaa vauhtia ja kyyditsi kauvas
läntiselle taivaanrannalle.

Istuin ikkunassa ja katsoin, miten tuuli pelmuutti kukkapenkkien kuivaa
multaa ja komeita daalioita, jotka hädissään näyttivät lehtiensä
kiillottomat nureat puolet. Parista oli jo suuri heleä kukka taittunut,
toinen makasi suullaan sinisilmien joukossa, joiden hennot varret
tuuli oli retuuttanut pitkälleen käytävän hiekalle, toinen keltasen
orvokin vieressä, jonka terä katsoi kuin pelokkaat ihmiskasvot multaan
lyyhistetyn varren alta.

Ajattelin, että olisikohan siitä apua, jos sitaseisi isommat kukat
kovemmin pönkkään, vaan sitten ajattelin taas, ettei siitä ole apua —
kun äiti samassa tuli vasu kädessä ja sanoi:

— Meneppä sinä nyt viemään kahvia leikkuumiehille. Miina-rukalle
taitaisi tehdä hyvää!

Nousin kallion rinnettä ylös, jossa pienet vaivaiset mäntyhattarat
lakasivat latvoillaan jäkäläpeitteistä kiven kuvetta, pääsin raja-aidan
yli, laskeusin notkoon, missä lehmät olivat poljeskelleet satoja
kymmeniä jälkiä saviseen kevätpuron uomaan ja kiidin loppumatkan
aukeata kanerva-ahoa, melkein tuulen kantamana, metsäpellon veräjälle.

Ensimäisellä saralla leikkasivat toiset keskenään jutellen, vaan
toisella saralla oli Miina yksin, kyykötti otran takana, ei näkynyt
muuta kuin pää. Toiset tulivat heti veräjälle kahvinsa juomaan, Miina
tuli yksin jälestäpäin. Ei ollut tuulikaan saanut punan vivahdusta
kalpeille poskille, jäsenet olivat ohuet ja häiveröiset, kädet pienet
kuin lapsella, mutta kasvot olivat uupuneet, melkein tylsät ja käynti
oli käynyt entistäkin vaikeammaksi ja hengitys raskaammaksi. Kun hän
astui kellutellen saran reunaa, nykäsivät toiset vaimot toisiaan ja
nauroivat salaa.

Me olimme Miinan kanssa jokseenkin yhdenikäiset, hän vähän nuorempi,
ja lapsesta pitäin tutut. Toisella oli ollut posliininukki, toisella
riepunukki, ja toinen sai vähän useimmin uudet kengät, muuten olimme
molemmat huolettomia kuin taivaan linnut. Yhdessä kavettiin korkeimpiin
jälttäpuihin, yhdessä pulikoitiin rannalla kivikaloja tappamassa,
yhdessä juosta hiipaistiin vatturaunioille keskellä ison naapuritalon
ruisvainiota. Vaan sitten muuttivat Ristolaiset kirkolta pois ja minä
en sattunut näkemään Miinaa moneen vuoteen, ennenkun toissa talvena,
jolloin hän tuli palvelemaan uutta leipuria. Silloin hän kävi usein
meillä asialla.

Leipuri oli tullut kaupungista ja päässyt heti kaikenmoisten ansioiden
nojalla pitäjän säätyläisten joukkoon. Hänellä oli jommonenkin
ääni, — hyvä lisä lauluseuraan; oli näytellyt kerran Helsingissä
seuranäytelmässä, jota eräs suomalaisen teaatterin jäsen oli
harjoittanut, ja huudettu esille; piti aina kotona "ainetta" ja tuotti
sitäpaitse ylioppilaiden kanssa, jotka eivät kotonaan saaneet, yhtiössä
ankkurilla ja antoi heidän nielaista sen luonaan. Oh, siinä oli jo
yllin kyllin meriittiä! Ja kun hänellä sitäpaitse oli lihavanlainen
kukkaro ja lainasi auliisti, — varsinkin ensimältä.

Usein näin kesäiltoina valkolakin yhtäältä, toisenlaisen toisaaltapäin
puikkivan leipuriin, vaan vähän ajan päästä he tulivat pois ja lähtivät
kävelemään herrastyttöjen kanssa. Silloin tunki leipurin avonaisista
ikkunoista harmoonikan säveleet ja usein, kun äidin kanssa kannoimme
kaivosta vettä kukille, kuului sieltä iltamyöhään tanssinjytkettä. Ja
kun joskus satuin aikaseen heräämään ja riensin ulos aamua katselemaan,
sattui myös katse leipurin punaseen taloon kylvöheinäpellon takana.
Se kiilsi niin rauhallisena tuoreessa valossa, varjo nurkan takana
ja räystään alla oli niin jyrkkä, kartanolla ei liikkunut kissakaan,
valkoset puoliuutimet peittivät ikkunaa. Leipuri ja Miina nukkuivat
vielä.

Ihmeeksi eivät kylän kielikellot tietäneet sanoa Miinasta ja leipurista
mitään, ei edes että Miina olisi toivonutkaan isäntäänsä. Hän ei
kummitellut vaatteitaan entistä enemmän eikä puhunut leipurista kylällä
sitä eikä tätä; kun utelivat, niin paremmin moitiskeli.

Vaan kesemmällä alkoivat tyynet kasvonsa tylsyä tylsymistään, veri
katosi poskilta ja kun kerran hänelle maitoa mitatessa kysyin, muistiko
hän vielä, kun meitä oli lapsena kerran yhteisestä synnistä kuritettu,
- oli haukuttu ison naapuritalon ylpeätä tyttöä rimppakintuksi eikä
huolittu mukaan paukkulautaa hyppäämään, — niin hän nauroi ensin
makeasti, vaan sitten vetäytyi ikäänkuin harmaa kaihi kirkkaan teräsen
yli ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

Ja sitten alkoivat akat juoruella, löytyi niitä, jotka olivat
nähneetkin, ja niitä, jotka olivat nähneet vissiä merkkiä pesuja
tehdessään ja muuten. Toiset hulluttelivat Miinaa, että oli ollut niin
löyhkä ja antanut tuon viekotella itsensä, luuliko Miina niin suuria
itsestään, että se hänet nai, ja nauroivat salakähmässä, etteivät
ketään niin surkean näköistä vielä ennen olleet nähneet. Toiset
houkuttelivat riitelemään eläkettä ja neuvoivat vieraitamiehiä...

Miina ei puhunut vieläkään paljo mitään, ei moitiskellutkaan enää.
Leipuri oli laittanut hänet pois, ei ilennyt nähdä silmäinsä edessä, ja
hän oli ollut pari viikkoa veljensä luona Ristolassa. Vaan sitten oli
veli köryyttänyt hänet kirkkokärryillä takasin leipuriin ja sanonut,
että poijittakoon, kun on kerran sellaiseksi saattanut, eli jos laittaa
pois, niin Miinan on annettava tämminki, on!

Perjantaina Miina tuotiin, lauvantain yli oli veli kirkolla ja sinä
pyhänä ei leipuria näkynyt Valkosissa etumuksissa ja keppi ilmassa
heilumassa maantiellä herrasväen seurassa. Vaan maanantaina Miina
muutti rannalle mökkiin; oli luvannut leipuri ottaa, kunhan nyt
maalauttaa huoneet...

Yhä olivat huoneet maalaamatta, ja syksy oli tullut. Miina kulki
ihmisissä töissä ja vaikka hän oli jo hyvin huono, pitivät he häntä
kuitenkin armosta. Vaan nyt he häntä vasta oikein hulluttelivat,
tämminkiaika oli loppumaisillaan ja Miina ei ollut vielä puhunut
lautamiehelle mitään oikeuteen haastattamisesta.

Metsäpellolla ei tuntunut tuuli niin kovasti ja aurinko ampui
muutamia säteitä pilven hattaran takaa; toiset sarat ja lehto pellon
kupeella olivat kuulakan valoisat. Otran pinta lainehti kymmenissä
vivahduksissa. Toisin paikoin se oli kypsyneempää, toisin paikoin,
kosteamman saran päässä, vihannan karvaista. Toisin paikoin seisoi
tähkä muutaman minuutin ajan pystyssä kullan kiiltävänä, toisissa
kohdin näkyi olki melkein tyveä myöten. Ensimäisellä saralla liikkui
taas sirppi sukkelasti ja minä kiersin piennarta sille puolelle,
missä Miina leikkasi. Tahi ei hän leikannut, hän sitoi. Verettömänä
kuin maahan kaatuva ruumis, ohut liina lepattaen tuulessa, kädet
kylmästä kontassa hän polvillaan siteli lyhteitä. Kun lähestyin yritti
hän nousta, vaan tottapa ei liene jaksanut koska vaipui uudelleen
polvilleen kosteaan sänkeen ja jatkoi työtään. Olisin tahtonut sanoa
jotain, vaan menin niin sanattomaksi, etten osannut mitään.

— Eiköhän ryökkynälle tule kylmä, kun on leninkisillään lähtenyt,
sanoi hän viimein ja katsoi minuun. Silmänsä, suuret haljakat silmänsä,
olivat tulleet vielä suuremmiksi ja niiden herkkä tunteellisuus teki
sydäntä vihlovan vaikutuksen rauenneissa kasvoissa. Olin joskus
käskenyt hänen sinuttelemaan minua kuten ennen lapsenakin. Olisin
tahtonut uudistaa saman pyynnön, vaan en voinut, en tiennyt miten sen
tekisin, ettei se johdattaisi hänen mieleensä valoisampia aikoja,
saattaisi häntä tekemään jotain vertauksia. Värähtelin säälistä, enkä
osannut sanoa yksinkertaisinta säälin sanaa...

— Ei minulle tule kylmä.

Hän nousi ylös ja nosteli nikulia kuhilaaksi.

Silloin meni aurinko jälleen piiloon ja sen paikan yli, jossa me
kirkkaassa valossa seisoimme, levisi nopeasti ikäänkuin suruharso,
hänen ylitsensä, minun ylitseni, ja lehdon ylitse pellon reunassa.
Se oli mustan pilven varjo. Ja sitten alkoivat riippakoivujen latvat
nuokkua rennommasti ja joka kerran kun ne retkahtivat maahan päin
kuului vihanen suhahdus joka tuntui sitten kohoavan ylöspäin ja
korkeimmista latvoista yhtyvän tuulen valittavaan requiemiin.

— Kuule Miina.... Miina lähtis nyt pois, kun täällä on niin kovin kylmä.

— Kyllä minä kohta, täytyy nämä ensin...

Tuuli sieppasi hänen liinansa, vaan hän sai nopealla liikkeellä nurkat
suuhunsa ja lyyhisty! taas polvilleen nikulia sitomaan.

— Kuule Miina,... huomenna menee tämminkiaika umpeen.... Eiköhän olisi
parasta, kun Miinan velikin tahtoo, riidellä siltä eläkettä? sanoin
äkkiä.

Hän nosti päätään ja katsoi minuun oudoksuen, ikäänkuin olisi
ajatellut: ettäkö sinäkin?

— Niin, lapsen tähden, lisäsin hiljaa.

Hän ei vastannut hetkeen, vaan näin jotain tippuvan kylmästä sinisille
käsilleen.

— Sanoihan veli Matti, ettei minulla.... eikä Innalla ole hänestä
elämän päivänä turvaa, jos en riitele eläkettä, vaan en minä
sittenkään...

Hän painoi päätään alemma ja silmistä tippui runsaammin ja runsaammin
olenkorsille ja kontettuneille käsille Ja tuuli pieksi hänen
hamettansa ja suhahteli vihasesti puiden latvoissa. Löytyikö hänessä
sellainen määrä ylpeyttä?... Tuskin, sitä ei mikään osoittanut... Vai
häveliäisyydestäkö hän ei tahtonut käräjille. Halusin tietää...

— Miks'ei?

Sain odottaa hyvän aikaa ennenkun tuli itkun tukahduttama, väräjävä
vastin:

— Sureehan sitä hänkin.

Lähdin astelemaan kotiin päin, vaan näin vielä pellon päästä hänen
kyyköttävän polvillaan saralla ja tuulen hulmuuttelevan vaaleata
huiviaan. Ja kuulin koko matkan korvissani hänen yksinkertaisen, tuulen
huokaukseen haihtuvan tunnustuksensa: sureehan hänkin!



Pollen kuolema.


Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten
pystyyn.

— Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin
käsipuulla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti
naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seisoi autiossa
tallissa, ja talutti ulos.

Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi
astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan
takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.

Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen
Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset
askeleensa otti.

— En minä hirviäkään lähteä perille — sanoi hän hiljaa tyttärelleen,
mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.

— En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin
alamielisyys kuvastui.

— Noustaan tähän kivelle, mamma.

Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli
nauraen kädestä vetänyt.

Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli
taas surulliseksi.

— Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle
parka, siellä on sinun hautasi... meidän kaunista Pollea ei ole kohta
enää.

— Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä
sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja
jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään
tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä
sitä sitten koetin pitää hyvänä... Monta kertaa päivässä minä kävin
tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näki ja vaikka se olisi ollut
kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.

— Niinhän se minultaki aina tahtoi ihan väkisin...

— Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti
säikäytti.... Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin
luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu
ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin
säikähtänyt.... Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä
pihalle kun Polle oli irti.

— No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden
taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi
vähän...

Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna
se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.

— Sieltä ne varmaan ampuu...

Silloin paukahti ja tupsahti savua pienen aukean täydeltä puiden
välissä.

— Nyt se on mennyt! Ei, hyvä Jumala, mamma, se seisoo vielä! Näetkö!
Mutta pää on riipuksissa.

Herran ihme, miten se saa kärsiä!... Polle, Polle parka!

Hän seisoi kädet ristissä ja vedet silmissä ja rouvakin oli aivan
vaalea.

— Voi, voi sitä poikaa! Eipähän totellutkaan, kun minä käskin
hankkimaan varmemman ampumamiehen... Polle, sekö nyt on sinun palkkasi!

Taas pamahti pyssy ja savun selvittyä he näkivät, että Polle ei
seisonut enää. Molemmat miehet juoksivat lepikosta sen luo ja
tarkastelivat hetken. Sitten tarttui toinen etu- toinen takajalkoihin,
vetivät haudan reunalle ja vieräyttivät hautaan. Toinen otti pyssynsä
maasta ja lähti poispäin tulemaan, toinen jäi luomaan umpeen kuoppaa.

— Sinne se nyt jäi!

— Niin, siellä se nyt lepää Polle!



Kauppalangot.


Hän istui mehevänä ja tyytyväisenä pöytänsä edessä. Paitahihasillaan
istui ja paperossia leuhuutteli katsellen ikkunasta huuruisten koivun
latvain muodostamaa hienoa pitsiverkkoa taivaan siintävällä pohjalla.
Hän kuuli että joku ajoi pihaan, vaan ei viitsinyt nousta pihanpuolesta
ikkunasta katsomaan, arveli että lie joku talonpoika, joka tulee
rotakolliaan hakemaan.

— Joutaa tulla, ajatteli, nyt kun olen jo virkakirjeistä ja muista
kuitti.

Silloin kajahti ihan ikkunan alla aika hirnunta. Ja hevon hörinään ja
huovuntaan yhtyi viihdyttävää puhelua.

— Mitä peijakasta! Eikö niiden konit enää pysy etempänä kuin tuossa
ihan minun ikkunani alla likaamassa?... Hän hypähti ylös, vaan
ennenkuin ennätti ikkunan luo, kuului askeleen narsketta ja sisään
astui roteva mies, pitkävartisissa saappaissa, puoleksi tukinuittaja,
puoleksi herra.

— Jassoo... Terve terve!... Pakkanen?

— Niin on. Tullut asetti kylmää löyhkävän turkkinsa naulaan. No,
kuuluuko mitä uusia? Hän käveli käsiään hieroen lattialla.

— Ei juuri.....vastasi vallesmanni hiukan hajamielisesti ikkunan luota.
Sillä on peijakkaanmoinen luurakennus tuolla!

— Liisallako? kysyi toinen, joka hänen ohitsensa katseli kun Liisa
rinnat hyvin vapaasti rellottaen ohuen karttuuni röijyn alla juosta
kapsutteli tupaan.

— Tuota oritta minä _tarkotin_. Vallesmanni nauroi ihan koukkusissaan
ja alkoi sitten avaimiaan housun taskussa helistellen astella hänkin
mattoa pitkin.

— Pöystisestä se nyt tulee rikas mies.

— Pöystisestä?... No, tiesihän setä uusia.

— Ota paperossi.... eli paa piippuun, paa! Se.... se Korpijärven
tukkipalsta on langennut hänelle jaossa ja taitaa olla pulskia puita,
ehkä kymmenen tuhannen edestä.

— Enemmän! Tunnen paikat. Rouvia metsää kaikki ja mainion nätti
vetomatka. Ja terveitä honkia että helisevät... Saakuli soittakoon...
Hän pudisti päätään. Joko ukko tietää tästä?

— Ei suinkaan. Minä sain yksityisessä kirjeessä tiedon... Mutta kai
siitä jonkun viikon perästä tulee virallinen ilmoitus.

Vallesmanni istua rehotti levollisena sohvan kulmassa heittäen tuon
tuostakin pikaisen silmäyksen toiseen, jonka kasvoilla kuvastui
heränneen ajatuksen, jota ei vielä uskalleta lausua, jännitys. Hän
tiesi että sieltä jotakin tulee.

— Setä, sanoi sitten toinen äkkiä pitkän vaitiolon perästä, ollappa
pojalla rahoja, — hän istautui vastapäätä vallesmannia ja lyödä
läiskäytti muhkeaan reiteensä, — niin nyt sitä tehtäisiin "Geschäftiä."

— Elä, luuletko että hän möisi sen?

— Möisi... myö, myö!... Hän tahtoisi päästä koko roskasta, sanoi vielä
toisella viikolla, ja ihan käyvästä hinnasta...

— Tuskinpa niinkään kun kuulee...

— Ei, mutta _ennen_ kun kuulee...

Hän aikoi jatkaa, vaan vallesmannin katse pysähdytti hänet. Nuhteleva
se katse ei ollut, olihan vaan pitkä ja tutkiva ja selkeä. Hän alkoi
ymmärtää.

— Setä ostaa sen..., jolla on rahaa, sanoi toinen hiljaa.

Vallesmanni nauraa hörähti. — Minä, ruunun virkamies...

— Saakuli soittakoon, se kävisi kuin tanssi! Ajaisi sinne, rahat
Pöystis-papan kouraan eli velkakirja, joka on yhtä hyvä kuin raha,
siirtokirjaan nimet ja puumerkit ja vot! — kymmenys tuhatta kuin
taivaasta...

Vallesmanni oli miettiväisenä katsonut kun toinen innokkaasti puhui
ja hänen kasvoilleen oli vähitellen kihonnut puna. Nyt hän löi toista
polveen ja sanoi vilkkaasti:

— Sopiihan sinun koettaa! Aja sinne ja jos onnistuu, niin pannaan
puoleksi...

— Mutta se Fribergin velka on paha velka. Jos se pyöveli kuulee, että
minä tämmöisiin ryhdyn...

— Noo, löytyyhän meillä toki vielä sen verran krediittiä. Ja jos kauppa
onnistuu, pannaan voitot tasan. Viisituhatta mieheen, nätti summa...
Peukalo päälle veikko, että ajetaan tämä asia kunnialla loppuun. — Hän
oli ihan punanen kasvoiltaan ja puristi voimakkaasti toisen kättä.

Mutta tämä oli nyt vuorostaan käynyt epäilevän näköiseksi.

— Vaan kuulkaa setä, eiköhän olisi viisainta ottaa metsäherra liittoon,
antaa sille vähän...

— Mitä? Se metsävoro? Sen roiston kanssa minä en tahdo olla missään
tekemisissä, sen minä sanon...

— Ei, mutta varovaisuuden vuoksi, ettei ennen aikojaan hölmäseisi....
Jos hän nyt esimerkiksi saa paperit, niin voisihan hän niitä pidättää
muutaman päivän.

— Ei, siitä ei tule mitään. Sille jakamaan; ja se mies ei niin vähään
tyytyisikään... Pannaan me vain asia toimeen, me kaksi vanhaa ystävää,
ja pistetään rahat omaan kukkaroon.

— Mutta parempi pitää pyy pivossa kuin kymmenen oksalla... Se mies voi
tehdä meille hiivatin haitan jos on vastassa, vaan yksistä puolin hänen
kanssaan on asia varma.

Vallesmanni käveli levottomasti sinne tänne ja pysähtyi viimein ikkunan
eteen.

— Vaikka eihän se ole sanottu että hän haluaisikaan, jatkoi toinen.

— Hänkö? — Vallesmanni kumartui huoneesen päin ivallisesti hymyillen.
Ole sinä siitä vaiti. Se mies ryhtyy vaikka mihin... Jaa no, jatkoi hän
sitten taas matolla kävellen, ehkä olisi varminta antaa hänelle pieni
viittaus.

— Parasta se on. Ja jos hän yhden tuhannen eli pari...

— Jaa, mutta ei, ei sittenkään! Minä en kärsi sitä miestä. —
Vallesmanni hipasi nenäliinalla otsaansa, joka kiilsi miltei rasvasena.
Pari tuhatta markkaa! Mitä siitä sitten meille jää?

Vieras oli noussut ylös ja ottanut turkkinsa naulasta. Hän naurahti
vähän pilkallisesti.

— Dubbelt opp, ainakin!

Vallesmanni seisoi kädet taskuissa, pää nuukallaan, miettiväisenä.

— No setä, minä ajan siis sinne ja tiedustelen ja jos soveltuu, teen
kaupat...

— Aja aja! Mutta ole varovainen, ettet kovin hätäile; ettei Pöystinen
huomaa mitään. Se on semmoinen vanha kettu.

— Kyllä _minä_ osaan.... Hyvästi setä!.... Joo joo! Mutta muistakaa se,
että jos metsäherra pääsee asian pilaamaan, ei syy ole minun.

Hän lähti ja hyppäsi parilla askeleella portaita alas ja alkoi
vikkelästi selvitellä ohjaksia, jotka hevonen oli jotenkin temponut
irti ja jalkoihinsa sotkenut.

Silloin ilmestyi vallesmanni rappusille.

— Jos sinä todellakin luulet että olisi parempi puhutella metsäherraa
ensin, niin voithan siellä käydä, tai jos ajamme molemmat, eli
olkoon... voinhan pistäytyä iltasella.

— Se on hyvä. Jospa hän nyt tuon tuhantensa pari saapikin, niin onhan
sitä siinä meillekin jäämään... Morjens, morjens!

Vallesmanni luikki sisälle kylmän kynsistä ja toinen hypähti sujakasti
kappirekeensä. Hän ajoi tikapuiden ympäri ja lähti vauhdilla porttia
kohden kun kiivas rumputus ikkunaan sai hänet tempasemaan oriin melkein
pystyyn.

Vallesmanni töytäsi vielä kerran rapuille.

— Ei ei, ei se sittenkään käy laatuun. Aja sinä vaan suoraan
Pöystiseen, heitetään koko metsäkarhu hiiteen, mutta ole varuillasi,
ettet laske liikaa sanaa; ole varuillasi.... Kuule, eläpäs aja! Voit
tarjota hyvästi, mutta ole varuillasi! Se on semmoinen lurjus se
mies... Kymmenen tuhatta markkaa kahteen mieheen on se sentään koko
nätti affääri!

Hän nauraa hikratti mielissään ja hykerteli käsiään.

Nyt pääsi kauppalanko vihdoin lähtemään ja hän lähtikin komeasti.



Kasvia tutkimassa.


Kesäpäivän helle paahtoi harmaita pärekattoja ja punasia seiniä ja
pihamaata, jossa jo hohti muutamia kellastuneita lämyjä. Pihlajat ja
koivut seisoivat lehteä liikauttamatta ja koreat asterit ja ruusut
antoivat väsyneinä lehtensä lerpahtaa vartta pitkin. Sinisilmät ja
orvokit niiden juurella katselivat viattomilla silmillään kummastellen,
etteikö tapahtuisi mitään, joka soisi heille siunaushetkeksikään
vilvotusta eli edes katkaseisi ikävän äänettömyyden. Eikö sadepisaraa,
eikö tuulen suhahdusta puissa, eikö kukaan tule viheriäisestä kannusta
heidän päälleen vettä ruiskuttamaan?.... Ei, taivas on pilvetön, ihan
puhdas ja kuulakan sininen, puissa ei kuulu suhahdustakaan, yksin
levottoman haavankin lehdet lepäävät kerran, ja viheriä kannu makaa
nuukallaan hiekalla portaiden edessä. Ei näy ristin sielua, ei kuulu
hengen hievahdusta...

Vaan jopa rapsahtaa eteisen lukko ja portaille hötkähtää tyttö.
Punaraitainen hame ja valkonen kirjaeltu kansallisröijy ja pitkä tumma
palmikko... Hän katsoo suu hymyssä oikeaan ja vasempaan ja kurkottaa
päätään.... Tyhjä on riippumattokin haapojen välissä!... Hän hypähtää
maahan ja lähtee juoksemaan, pihan poikki ja sitten ruispellon
piennarta metsään päin... Silloin kajahtaa saunan luota hänen
jälkeensä: Lyyli, minne sinä taasen hyppäät? Et viittä minuuttia malta
alallasi.

— Kasvia tutkimaan, hän huutaa hiukan kärsimättömästi vastaan ja
juoksee kahta kiivaammin. Nyt hän kipuaa sukkelasti aidan yli ja jatkaa
samaa vauhtia kulkuaan mäen rinnettä alas.

Tultuaan sinne, missä tie lähtee luikertamaan kanervikko ketoa,
poikkesi hän metsään ja käytyään muutaman sylen näki kivellä suuren
katajapensaan takana pojan, ylioppilas lakki päässä. Hän heittäytyi
hengästyneenä samalle kivelle, sammaltaneelle vanhalle paaselle, ja
ojenti nauraen nuorukaiselle kätensä.

— Sieltä kotoa on niin vaikea päästä! Sinä et usko, pikku siskot ja
kaikki ovat kuin takkiaiset jälessä...

— Jo minä odotinkin — nuorukainen katsoi kelloaan — runsaan puolen
tunnin. Mutta, lisäsi hän lämpimästi tyttöä katsellen, parempi myöhään
kuin ei koskaan!

Tyttö ei virkkanut mitään; tuo katse pani hänet aina hämille. Se tuntui
sydämmeen saakka ja teki rauhattomaksi samalla kuin lamautti hänen
vilppaan virkeytensä.

— Mitä sinä katsot? hän sanoi nauraen ja koetti olla väliäpitämätön.

— Sinua!

Tyttö painoi päänsä alas. Hänen kasvoilleen ja kaulalleen nousi heleä
puna ja hän tunsi toisen silmät itseensä kiinnitettynä, tunsi ne
hellinä, lämmittävinä, ihailevina.... Hän koetti nostaa silmiään ja
katsoi hetken noihin helliin, ihaileviin sinisiin silmiin ja kysyi
hiljaa:

— Mitä sinä katsot?

— Sinua!

Tyttö katseli taas hetken helmaansa. Hän tunsi lämmön toisen ruumiista
ja tunsi hänen silmäinsä yhä katselevan ja tunsi ympärillä vallitsevan
värähtelevän kirkkauden, kanervan tuoksun ja hiljaisuuden...

— Mitä sinä katsot?

— Sinua!

Silloin purskahti tyttö nauruun. Tämähän on kovin imelää! hän ajatteli,
ja tahtoen pudistaa kaiken imelyyden heistä pois hypähti hän koivun
luo, joka kasvoi kiven kolossa koukkusena ja vääränä, ja kiipesi sen
polvekkeesen istumaan.

— Aijaj! Kuka on nyt käynyt tästä tuohta repimässä... Katsos!...
Eikö sinustakin ole häijyä kun ne noin ovat turmelleet minun
vänkkyräraukkani...

— On. Se on hyvin sopimatonta noin raaskata nuoria puita. Ja koivuja
vielä... Minusta ovat koivut nuoria neitoja, niin kainoja ja
hempeitä ja naisellisia. Niiden hennot oksat ovat kuin juuri poikki
taittumaisillaan eikä niitä kuitenkaan voi mikään myrsky taittaa...

— Mitäs männyt ovat? keskeytti tyttö.

— Ne ovat miehiä, käytännöllisiä, jokapäiväisiä...

— Vaan kuuset sitten? Nehän ovat niin kauniita...

— Kuusi muistuttaa minusta aina pappia, se on niin ajatteleva, vakaa.
Ja sehän sopii, se vihkii yhteen männyn ja koivun...

Hänen silmänsä piirtyivät taas tytön kasvoja katselemaan; silmiä ja
taas silmiä ja väliin punasia huulia...

Tyttö heilutteli jalkojaan ja nojasi tyynenä koivun runkoon ja salli
pojan katseen silmiinsä vajota. Hän oli rauhallisempi nyt kun oli
etempänä. Hän tunsi että täällä hän hallitsi, vaan joutui lähellä
jonkun oudon, tuntemattoman tenhovoiman alaiseksi.

— Oletko sinä koskaan kuullut Virgiliota? kysyi ylioppilas viimein
yhä tuo lämmin, ihaileva katse silmissä ja ääni värähdellen hellyyttä
vakavuudessaankin.

— En. Mikä sitte?

— Hänellä on eräs laulu, joka alkaa... ja hän lateli pitkälti latinaa,
josta ei tyttö ymmärtänyt mitään; vaan kuitenkaan hän ei voinut kääntää
silmiään lausujan kasvoista, jotka kuin lumottuina hohtivat...

— Mitä se on?

— Kuinka sua nimittäisin neito, oi jumalatar! se alkaa, ja se on juuri
kuin sinulle tehty. Jos minäkin olisin runoilija, niin kohottaisin
sinut Parnassolle...

Tyttö nauroi, mielistyneenä, ja hyppäsi alas. — Mitä minä siellä
tekisin? Sano? Hän nipisti toista veitikkamaisesti korvasta. — Ja
lisäsi hiljempaa: jos ei sinua siellä olisi...

Ylioppilas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja puristi hänet
rintaansa.

— Saanko suudella sinua?

— Et. Hän nauroi ja puisteli päätään, vaan silmänsä säteilivät ja hän
vilkasi pikimältään pojan huuliin pienten vaaleiden viiksien alla.
Hänenkin teki mieli...

— Miksen minä koskaan saa sinua suudella? Tyttö nojasi päätään hänen
olkaansa ja katseli häntä hymyillen.

— Et, hän kuiskasi, vaan silmänsä olivat niin äärettömän halukkaat.

Ylioppilas painoi päänsä lähelle, aivan lähelle.

— Suutele nyt minua kerran, yhden ainoan kerran, hän rukoili.

— En, en en en, nauroi tyttö, vaan samassa hän kietoi kätensä pojan
kaulaan ja suuteli häntä, ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja
painoi viimeksi pitkään, hellästi suunsa hänen huulilleen.

Sitten hän riuhtaisi irti ja lähti juoksemaan kuin petoa pakoon
mäkitietä ylös.

Ylioppilas seisoi hetken huumautuneena tumma puna kasvoilla. Sitten
hän heittäytyi nojosiin kivelle ja katseli mäkitielle niin hohtavan
onnellisen näkösenä kuin olisi saanut omakseen kaikki maailman aarteet
ja kalleudet. Hän ei kuullut ei nähnyt... hän muisteli.

— Mitä maisteri siinä etsii?

Se oli heidän renki, joka oli tullut tietä alas, suitset olalla, ja
katajan takaa uteliaana kurkotti. Hän säikähti ja punastui.

— Ilman tässä vain — tutkin kasvia.

Hän nousi ylös ja lähti astuskelemaan yhä tuo autuas hymyily kasvoilla.

— Mahtaa olla helppo ja hupaisa virka se heinäntutkijan virka, ajatteli
renki mielessään.



Työtönnä.

Suupellit olivat selällään ja mustilla hiilillä nuukotti nokallaan
pieni kahvipannu. Uunin kylki oli kylmä, siitä ei lähtenyt enää
lämmintä, näytti päinvastoin siltä kuin se olisi imenyt itseensä
jokikisen lämmön pisaran huoneesta. Niin kolkolta ja täyttymättömän
tyhjältä näytti suuri musta uuninsuu.

Sängyssä, tilkkutäkin alla lepäsi huoneen haltija, ompelijatyttö. Hän
kytrötti kasvot seinään päin, peite korvia myöten, kädet piilossa;
pieni palmikko repotti kuin hiiren häntä tyynyllä.

Mahtoi jo olla yhdeksän tai kymmenen aika. Kylmä aamuvalo lankesi
kellahtavan uutimen läpi suojaan, nukkujan takaraivolle ja kirjavalle
peitteelle, ja vanhain huonekalujen kuluneille kulmille. Ikkunan alla
seisoi ompelukone, punanen villavaatetilkku neulan alla, ruosteelta
varjelemassa.

Päivä oli jo hyvällä alulla, kadulta tunki tänne pihan perällekin
kumeaa jyrinätä ja kartanolta kuului joskus joku kovempi ääni tahi
kolaus. Vaan ompelijatyttö ei välittänyt nousta. Maatessa ei tuntunut
niin nälkä ja oli lämpimämpi. Säästyi puita.

Mitäpä hän viitsi nousta kun ei ollut ruokaakaan. Eilen päivällisaikaan
oli syönyt viimeiset perunat ja leivänkannikan, eikä ruokapuodin emäntä
luvannut antaa enää, kun oli jo velka kasvanut niin suureksi, alulle
toistakymmentä. Eikä työkään liioin houkutellut nousemaan.... ei ollut
kukaan tuonut työtä viikkoon ja sitä ennenkin oli vain mitä lie ollut
vähän repposia, liinavaatteiden korjausta. Ja silläkään rouvarukalla
ei ollut edes heti maksaa. Voi voi, mikä se lie tänä talvena oikein
tullut?... Ja hän kun vielä, onneton, sattui muuttamaan syksyllä ihan
toiseen päähän kaupunkia ja useimmat vanhat työtutut haihtuivat pois.
Mitäpä ne viitsisivät näin kauvas, kun on likempänäkin... ja oikein
suuria makasiinia. — Mahtaakohan niissä aina piisata työtä?... Minkäpäs
tähden ei, rikkaat vievät vain niihin, eivät välitä, mitä se maksaa,
eivätkä muista että köyhätkin tarvitseisivat työtä... ja leipää...

Hän huokasi raskaasti ja kääntyi vuoteessa. Väliin olivat mustaluomiset
silmät suljetut, väliin jäi hajamielinen katse yhteen kohti
tuijottamaan, väliin se kiersi nopeasti pienen kolkon suojan.

— Voi voi, mitenkähän minun sydänalassani tuntuu niin pahalta,
oliskohan se siksi kun en saanut koko eilisenä päivänä suolakalaa?...

Vesi tuli hänen suuhunsa ajatellessa suolakalaa ja hän painoi
käsivarsillaan sydänalaansa.

Kyllä niillä on niissä makasiineissa hyvät palkat eikä ole aina sitä
huolta huomispäivästä kun näin yksinään ommellessa. Ja ovatkin ne
aina niin huolettoman näkösiä... Marikin niin iloisena hiipotteli
sirkkelissään Esplanaatikatua, valkonen harso silmillä ja kehui
lystiään. Mutta ei Marin palkka kuitenkaan semmoseen komeuteen
riittäisi, Mari saa siltä rikkaalta Viipurin maisterilta, joka maksaa
hyyrinkin... Voi voi, kyllä minulla on kumma luonto!

Hän huokasi jälleen ja veti peitettä alemma, sillä poskiin oli kohonnut
veri ja kaula tuntui hikiseltä.

Hyyrikin on maksamatta, koko tämän kuun ja puolet viime kuusta. Eiköhän
tulle herra kohta tahtomaan... vaikka eipähän hän sen tarpeessa ole.
Voisihan hän käydä siellä ylhäälläkin puhumassa, mutta on se sekin
niin ilkeätä kun herra on semmonen aina. — Kelpaisi hänenkin olla,
saisi hyyrin tyyten anteeksi ja vielä muutenkin... Voi jos kerrankin
saisi oikeat vaatteet. Mutta mikä hänellä lienee, hän on niin kumma
välistä; niinkuin silloinkin, kun oli kontrahtia tekemässä... Hän oli
ensin niin mielissään ja kuunteli lämpimänä kun herra tutusti jutteli
ja laski leikkiään. Ja kun hän sitten koukeroitti nimensä alle ja
herra nojasi kevyesti hänen olkapäähänsä, tuntui se varpaan neniinkin
saakka. Mutta sitten nojasi herra rennommasti ja pisti sormenpäät
hänen takin-nappiensa väliin. Hän katsahti lihavaa valkosta kättä
rinnallaan ja sitten syrjästä herran kasvoihin, ja hän näki väkinäisen
hymyn paksuilla värittömillä huulilla ja poskilihan värähtelevän....
Minkätähden hänellä on niin kumma luonto? Ei olisi silloin nälkä eikä
kylmä... Vaan ehkä ne muutkin tuntevat samallaista inhoa ja häpeää ja
vihaa kun heitä rahalla kositaan, mutta luovat silmänsä alas ja antavat
ottaa. Ja sitten tottuvat myömään ruumiinsa rahalla... Mistäpä köyhä
ompelutyttö miehenkään saa, ja jos saa jonkun juoppo-kisällin, niin ei
ole ilo eikä kunnia silloinkaan suuri. Kyllä ei tämmösellä työllä pääse
kunnon vaatteisiin, ei ikään, — tämmösellä työllä! — eihän tuota ole
työtäkään...

Hänen katseensa pysähtyi nuttuun, joka riippui naulassa oven suussa,
ja hän näki ajatuksissaan jokaisen salaisen paikan kun oli siihen
ommellut. Eilen viimeksi oli koettanut nahkapuuhkalla rikkinäisiä
napinkoloja peittää. Milloinkahan tuostakin pääsisi!

Silloin kuului porstuasta askelia ja joku lähestyi hänen oveaan. Nyt
naputettiin hiljaa, hitaasti, ikäänkuin koetteeksi.

Hän oli hypähtänyt istumaan ja nostanut jo toisen paljaan jalkansa
lattiaan.

Onkohan se työtä? Jumalan kiitos, ettei hän vienyt ompelukonettaan
panttilaitokseen!

Silloin kuului toinen koputus, verkalleen, vaan kovasti niinkuin miehen
rystysistä.

Mitä, jos se on herra! Hän päästää! Mutta ei.... taivaan nimessä, sänky
levällään ja hän näin alastonna. Jos se nyt pääsee, niin hänet perii
hukka... Mutta kuitenkin! Jos se on herra, ja hyyri on maksamatta, se
hyyri se hyyri...

Hänen päätään vieppasi yhtäkkiä ja hän istui sängyn laidalle. Taikka
jos se on poliisi? Jos herra on lähettänyt poliisin käskemään pois...

Hän pani kylmät kätensä ristiin ja kuunteli.

— Saakeli!

Se oli herra, herra oli, hän noin pehmosesti puhuu, ja nyt meni!...
Mikä hänen eteensä tulee siitä hyyristä, voi mikä hänen eteensä tulee?

Hän istui hetken aikaa, kosteat kädet ristissä helmassa, toivottoman
ja neuvottoman näkösenä. Sitten hän alkoi pukeutua, verkalleen ja
hajamielisesti. Ei tuntunut enää niin kovasti nälkä eikä kylmäkään,
mutta päätä kivisti kauheasti. Hän suki ohuet hiuksensa päälaelle ja
asetti pienen hatun kohdalleen ja veti sitten sen vanhan, useasti
muodistetun nutun päälleen.

Nyt hän lähtee ja käy jokaisen luona, joka hänelle on joskuskaan työtä
antanut, ja pyytää jotain, vaikka mitä, tekemistä. Vaikka liinaompelua
eli vaikka parsimista... Ja jos ei kellään ole eikä kukaan tahdo antaa,
niin silloin — Jumala häntä auttakoon!



Pieni pettymys.


Ylioppilaan piti matkustaa pois ja oli sentähden pyytänyt jatkolaista
viimeisen kerran kanssaan kävelemään. Nyt he astelivat verkalleen
Kaisaniemen syrjäisempiä syksyisiä käytäviä. Olivat jo astelleet kauvan
ja yhä vain heillä oli puhelemista.

Pää eteenpäin taivutettuna, hiukan kallellaan, ja kriitillinen pieni
ryppy kulmien välissä kuunteli jatkolainen. Tuossa asennossa ja koko
olennossa oli jotain tyystin tarkkaavaista ja punnitsevaa ja hänen
sanansa sattuivat aina niin kuin olisi hän hyvinkin arvostellut toisen
lauseita ja niissä löytänyt vastustettavaakin. Se vaan niin sattui.
Sisällisesti oli tyttö ihastusta ja kunnioitusta kukkurillaan.

— Hän on teoloogi — oli tyttö parhaalle, ystävälleen jatkolla kertonut,
mutta hän ei ole ensinkään tuollainen yksipuolinen jörri kun ne
tavallisesti ovat, vaan hän lukee ja tutkii kaikkia ja hänellä on omat
varmat mielipiteensä joka asiasta ja ne hän on itse itselleen luonut
eikä muilta lainannut. Ja sitten hän on aivan erilainen kuin ne muut
niine rakastumisineen, hän ei koskaan puhele joutavaa; hän _on_ aivan
erikoinen, niin kuohuva ja kumminkin niin syvä!

Verrattomalla katseella hän oli tätä ystävälleen kuvaillut, onnellisena
siitä että _hänellä_ oli tällainen ystävä, jonka kanssa sai aivan
vapaasti seurustella kuin toverin ikään, vaan jonka seura samalla
oli opettavaista. Äärettömästi oli hänen näköpiirinsä viimeaikoina
laajennut...

Ja siinä hän nyt taas kulki imien jokaisen sanan, jonka ylioppilas
lausui, varmalla tavallaan selitellessään ja vastustellessaan Tolstoin
"liioitteluja". Hän innostui, oli kaunopuheinen, heitti päätään
ylimielisesti joskus ja viittasi kädellään.

Sitten hän vielä puhui paljon muuta, ohimennen kosketti melkein
kaikkiin niihin kysymyksiin, joista he olivat lukukauden kuluessa
jutelleet. Tämä oli ikäänkuin yleis-silmäys, ikäänkuin hänen
ohjelmansa, jonka hän nyt viimeisen kerran kävellessä jätti ystävälleen
muistoksi. Ja sitte hän viho viimeiseksi, kun jo lähestyivät tytön
porttia, kertoi että hän oli valinnut itselleen mielilauseen.

— Oletteko?! Saanko minä.... ei, kuinkas? minä... ehkä te sentään
näytätte minulle!

— Kyllä. Teitä varten minä sen juuri valikoinkin. En kenellekään ole
sitä näyttänyt enkä tulekkaan sitä koskaan muille antamaan.

— Se varmaankin... on... hyvin syvä! sanoi tyttö hämillään ja
mielissään, kun hän on _ainoa_, joka saa heittää syvimmän silmäyksen
hänen aatemaailmaansa, jolle hän uskoo tuon salaisuutensa.

— Kyllä se sisältää paljon, sanoi ylioppilas ja heitti häneen
kummallisen käsittämättömän katseen.

Sitten he erosivat ja ylioppilas pisti hänen käteensä paperin. Ja hän
riensi portaita ylös ja meni heti suoraan kamariinsa yksinäisyydessä
miettiäkseen ja nauttiakseen niitä sanoja, jotka juurikuin olivat
hänen syvän henkensä avain. Hän istui keinutuoliin ja ponnahutti sen
kapealla kengänkärellään taapäin, että raakasi melkein pitkällään
siinä, ja avasi miettiväisenä paperin... Ja hienon hieno ivallinen väre
väikkelehti hänen suunsa sopessa, vaan häipyi pian punaan, joka kohosi
kauluksen alta kasvoille.

Kolme sanaa vain, hienosti, kauniisti piirretyt:

_Minä rakastan sinua!_



Lähtiessä ja palatessa.


Kun nyt on jo monta viikkoa tuota yhtä ja samaa asiata jauhanut!
Lähtisit jo!

Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä
virkkanut mitään.

— Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! -jatkoi vaimo, — lähde sinä
vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä
pohjukassa.

— Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne
kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, mutta kukapa syksyyn joutaa
odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan
senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!

Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. — Ja
saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti
kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.

— Eikähän tuota ikävänkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä
vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa
menet talosiin heinäntekoon ja semmosiin.... Vaikka kyllähän se ikävä
on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa
silmiin.

— Ikävä! Luuletko sinä, että minä sitä pelkään.

Ja katse, jonka hän heitti Tolkkiin, sanoi: tuota mokomaakin!

Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut
viikkoakaan Tolkista erillään sittenkun yhteen menivät, kuuteen
vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle tilan laittaa, ketä hän
joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee,
että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin
helppoa; sillä oli tuommonen into päästä pois hänen luotaan...

— Annappa kun minäkin ruovin! — Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan
hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.

— Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. — Onhan siellä
kaupungissa parempia kuin minä...

Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkkipyöräyksen, niin
että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti
sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.

       *       *       *       *       *

Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät.
Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa,
vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli
tuo tietämättömyys ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen... "Äiti,
kukahan siellä isälle kahvia keittää?" kuului aamusella ja iltasella,
venytysten ja haukotusten lomassa: "voi voi, kun se isä jo tulisi!"

Mutta sitten eräänä iltana ilmestyikin Tolkki tupaan.

— Isä, isä! tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen
antoi vaimo kätensä.

— Kas kuin hennoit tulla!

Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä,
niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä
katuja kulkee semmosia kummia vaunuja, "onnenpussiksi" ne niitä
sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä
yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat
käyvän laulamassa, ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee...

Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli
saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalamiehen koira
rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä
on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo... Ja ehkä lieneekin
juonut!... Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy
millä täällä on eletty.

— Entäs sitä soittoa kun siellä kuuli. Muistatko sinä, kun Laukaan
soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa... Kun
minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi... ja se naisväki...

— Oisit sitten pysynyt siellä... Mitä tulitkaan tänne erämaahan.
Alkasit vaan laputtaa taivaasesi takasin.

— Ka, eiköhän nyt taas tee mieli tappelemaan, niinkuin silloinkin kun
isä lähti, — sanoi pikku tyttö viattomasti isänsä kaulassa kiikkuen.

Ja se sattui niin Tolkkiin että itku pääsi. Hiljaa valuivat vedet
poskia pitkin, valuivat valumistaan, vaikka hän kyllä olisi tahtonut
ne pysäyttää. Vaan kun ei jaksanut hillitä mieltään, laski hän tytön
lattialle ja lähti ulos.

— Äiti, näitkö kun isä itki?

Suuret silmät olivat pelkoa, hämmästystä, uteliaisuutta ja sääliä
täynnä. Kun isä itki!

— Pysy täällä! Puhalla valkeata uuniin.... Vaimo lähti etsimään
miestään. Hän etsi aitasta ja penkiltä maantien puolelta tupaa, vilkasi
latoon ja kävi kaivolla ja haki mäenrinteestä, missä Tolkki usein ennen
oli ollut pitkällään päiväpaisteessa. Viimein hän hänet löysi kivellä
istumassa aitan takana.

— Tolkki, sovitaan pois! hän sanoi reippaasti kyllä, vaan kun Tolkki
kääntyi päin, niin hän purskahti itkuun.



Yhtä paria huulet.


Leipämyymälä oli juuri avattu ja eräs naismyyjistä hääri tiskin takana,
poistaen hyllyiltä eilisiä muruja ja asetellen tuoreita leivoksia
sijaan.

Hän oli sievänlainen tyttö, lyhyt ja täyteläinen, otsa leveä ja
valkonen ja sen ympärillä kihartava hiusseppele; vaan hiukan
turhamainen myös. Olisikos hänellä muuten ollut sellaiset nauhat
päälaella, niin avonainen leninginkaulustin ja siinä pyöreällä kaulalla
samettinauha. Ja joka kerran kun hän meni suuren seinäpeilin ohi,
vilkasi hän siihen ja nosti leukaansa, ja sitä ei usko kukaan, miten
tyytyväiseltä hän näytti.

Sitten tuli ensimmäinen ostaja, pieni pojan napero, ja kysyi ihmeeksi
niin aikaseen aamulla punssitorttuja.

— Ovatko punssitortut valmiit? huusi tyttö komentavasti ovelta,
ja seuraavasta huoneesta kuului kysymys vierähtävän vielä toiseen
huoneesen, josta heti tuli pitkillä askelilla kisälli, kantaen peltiä
päälaellaan.

Hän oli valkosiin puettu kiireestä kantapäähän koko mies, niinkuin
leipurit ovat, valkonen kuin vehnäjauhosäkki, ja asetettuaan pellin
tiskille hän kumarsi kohteliaasti tytölle ja katseli ihastuneesti
uskollisilla silmillään.

Hän oli toinen tytön ihailijoista ja hänen nimensä oli Vuoltio.
Tekonimi luultavasti!

Poika sai pyytämänsä ja meni pois.

— Miksei neiti tullut illalla leipuriammattiyhdistyksen huvimatkalle?

— No en viitsinyt, vastasi tyttö olkansa yli, asettaen vastatuotuja
leivoksia lasivadille. — Olikos hauskaa?

— Ei ensinkään, vakuutti Vuoltio. En käsitä miten meidän
ammattiyhdistyksen huvit ovat muodostuneet niin ikäviksi. (Hän kuului
erääsen puhujaklubbiin). Illalla varsinkin oli kuivaa.

Mutta se oli valetta. Illalla oli ollut hyvin hauskaa ja Vuoltio oli
tanssinut aika lailla, vaikka nyt koetti tyttöä mielistyttääkseen
sanoa, että oli ollut ikävä.

— Oliko Ström siellä?

Tyttö tiesi varmaan, ettei Ström ollut; ilman vaan kysyi aikojaan.

— En minä häntä nähnyt, vastasi kisälli huolimattomasti. — Vaan jos
olisi hyvinkin ollut siellä juomapuolella.

— Hyi teitä!

Hän kääntyi äkkiä mennäkseen, vaan kun tyttö samassa hyppäsi ikkunan
luo ja kurkisti halukkaasti jonkun jälkeen, seisahtui hän ja katseli
tutkivasti tytön punastuvia kasvoja.

— Mitä te aina minulta sitä Strömiä kyselette ja — kyllä minä näin että
se oli hän, joka meni ohi — kurkistelette hänen jälkeensä. Ei teillä
kumminkaan ole yhtä paria huulet!

Hän teki kokokäännöksen ja marssi pois äkämystyneen näköisenä.

Tyttö jäi seisomaan paikalleen pää oveen päin käännettynä. Hän ei
ymmärtänyt tuota miestä — eikä tuota sanaa. Yhtä paria huulet! Sepä
vasta sana. Hän purskahti nauramaan ja nauroi niin, että punasena
leimusi, kädet ja pää tiskiin painettuna. Ei hän elämän päivinä ollut
sellaista kuullut. Yhtä paria huulet...

Ja hän nauroi niin armottomasti koko päivän ihan mitättömille asioille
ja oli hyvällä tuulella. Mutta väliin hän yhtäkkiä jäi miettimään
ja katsomaan leipiin, joita ostajille jakoi, eikä ollut oikein
hyvillään: silloin kun muisti, ettei heillä kuulema ollutkaan yhtä
paria huulet... Ehkei! Olikohan siinä perää? Ja hän mietti sitä asiata
niin paljon ja tutustautui siihen niin, että hänestä lopulta oli
kaikista luonnollisinta joku koe siihen suuntaan. Jos Ström yrittäisi,
niin ei hän ainakaan vastustaisi, ei, sillä silloinhan hän saisi
tietää, olivatko Strömin huulet luotu hänen huuliaan varten ja hänen
huulensa Strömin huulille pariksi. Ja sen jälkeen hän sitten eläisi
rauhallisesti toivossa, tahi unohtaisi pois — — —

Ja sitten hän monena päivänä koetti vähän niinkuin pakkautua Strömin
läheisyyteen, mutta ei sitä kukaan huomannut, jos ei ehkä Vuoltio
kateen silmällään. Vaan hänkin siinä aina pysytteli tienoilla ja
oppipojat ja muut, etteivät edes päässeet sopivaan keskusteluunkaan.
Viimein tuli päivä, jolloin eräälle vanhalle hovineuvokselle käytiin
tilaamassa "Göthen leipiä" — jolla niitä aina piti olla nakerrettavana
-ja tyttö hyppäsi kuin lintu, mielessään vanhaa hovineuvosta siunaten,
sokerileivoshuoneesen tilausta ilmoittamaan, sillä nyt oli _hän_ siellä
yksin.

Ström seisoi kiehuvata sokerikattilaa hämmentämässä valkoset hihat
ylöskäärittyinä ja valkonen lakki kallellaan korvallisella. Tyttö
ei lähtenytkään heti pois, vaan pysähtyi katselemaan hänen suonisia
vankkoja käsivarsiaan, joissa oli niin pitkät mustat ihokarvat.

— Mitä te tässä yhtenä aamuna niin Vuoltion kanssa juttelitte alhaalla
butiikissa? kysyi Ström ärsyttävästi.

— Milloin?

Tyttö ei ollut muistavinaan.

— Viikon alusta. Se oli maanantaina, huvimatkan jälkeen. Mitä te
sanoitte hänelle kun hän tuli niin äkäsenä minua vastaan, ettei
tervehtinytkään.

— Mitäpä minä olisin hänelle sanonut!

— Taitaa olla mustankipeä, jatkoi Ström ja katsoi niin häpeämättömän
rohkeasti tytön silmiin, että tämä punastui ja kiekahti kantapäällään
ympäri, vaan pysähtyi taas Strömin käsivarsia katselemaan.

— Ei ollenkaan, sanoi tyttö kärkkäästi, vaan hän arveli jotain teistä.

— Noh?

— Että te lienette ollut siellä _juomapuolella_.

Strömin partaiset kasvot venyivät huomattavasti ja hän kysyi äkkiä:

— Sanoiko hän niin, se "finnumaani"? Näkihän hän minut tässä portilla
kun niin nauravana saattoi Mimmiä kotiin.

— Ohoh! pääsi tytöltä. Ja Vuoltiolla kun muka oli niin ikävä siellä!
Hän pyörähti taas ympäri, kuin jotain etsien, jotain tahtoen, ja astui
askeleen lähemmäksi.

— No, nyt minä otan "sokeriprofvin"!

— Kohta, ihan kohta!

Ström tuli iloiseksi, sitä hän oli aina tahtonut juuri hänelle opettaa,
vaan tyttö ei ollut koskaan uskaltanut. Hän kohensi valkeata ja pian
kiehui sokeri kuplasena harmaana vaahtona kattilan laitoja myöten.

— No nyt!

Hän ojensi tytölle vesiastian ja tämä pisti siihen sormensa. Vaan
jäähdyttyä oli sormi pistettävä kuumaan keitokseen ja silloin rupesi
tyttöä taas jänistämään. Hän oli aivan pelästynyt ja häpesi samalla
arkuuttaan.

— Ei, ei, en... minä taidakaan sentään.... uskaltaa.

— Pian!

Ström kietoi toisen kätensä lujasti hänen vyötäisilleen ja seisten
takana tarttui toisella pelkurin oikeaan käteen, piti sormea hetken
vedessä ja tuikkasi sitä sitten sokerikeitoksessa ja pisti jälleen
vesiastiaan.

Tyttö oli aivan huumauksissa, punasena kuumuudesta ja muusta — ja hänen
aivojensa läpi välähti ajatus: yhtä paria huulet.

Ström nosti käden lähelle silmiään, tarkasti sormessa riippuvaa
sokeria, joka oli kirkasta ja venyvää.

— Hyvä on!

Hänen liikkeensä olivat nopeat ja varmat heilauttaessaan kattilan
reijältä ja sitä tukkiessaan; vaan vasemmalla kädellään hän yhä piti
tyttöä kiinni.

Sitte hän kääntyi ja ennenkun tyttö tiesikään oli häntä suudeltu, niin
nopeasti, ettei hän ennättänytkään huomata, olivatko "ne" yhtä paria ja
sentähden hän ihan arvelematta ojensi suunsa esille, ja Ström suuteli
häntä toisen kerran.

Vaan ei hän vielä sittenkään puotiin palatessaan tietänyt ihan
varmasti, oliko heillä yhtä paria huulet. Hän ei _ymmärtänyt_, siinä se
oli... Vaan kyllä ne taisivat olla!

Hän oli kuin huumauksissa ne päivät ja kysyi lakkaamatta itseltään,
olivatko ne vai eivätkö olleet, eikä saanut varmaa vastausta.

Kihlauspäivänään hän sen kumminkin jo lienee tietänyt, sillä hän ei
näyttänyt enää yhtään niin syvästi ajattelevalta kuin joskus ennen
ostajille leipiä antaessa. Iloselta vaan!

Vuoltio oli laittanut heille kuuliaislahjaksi hohtavista
sokerilangoista kiedotun linnunpesän, jossa oli dragantti-taikinasta
tehtyjä valkosia munia, ja pesän % laidalle linnun — harvinaisen
hyvästi muodostetun sokerileipurin työksi — ja linnun suuhun paperin,
johon oli kirjoitettu: kestäköön onnenne!

Se oli hienon hieno pisti, sillä Ström oli huikentelevainen
luonteeltaan ja juopotteleva, mutta sitä ei kukaan silloin huomannut.



Täperän Heikki.


Eipä ollut Täperän Heikki syönyt moneen vuoteen niin hyviä ruokia kuin
mennyt-talvena. Ei sitten kuin lähti kotikyliltä Annansa kanssa. Koko
perhe, yksin vanha vaarikin, rupesi näet kovaksi siitä, että Heikki
kosioi Virsu-Mikon Annaa. Mutta Heikki oli luvannut ottaa Annan ja
hän otti Annan, vaikkei tytöllä ollut kunnon körttiä päällään. Ja
laiskaksikin häntä mainittiin... Vaan kyllä hän silti keitti, kun
Heikki antoi keittämistä.

Keittämistä — niin mitäpä niistä. Keitottakin se roppikunta tuli
aikaan. Jos sai kerran viikossa halkoperuja, oli hyvä. Tiesihän Anna
Heikin tienaavan hyvät päiväpalkat, mutta otappas. Anna kun oli
kerrankin pyytänyt rahaa ostaaksensa puolipitoiset kengät, sanoi Heikki
vaan: ei niitä semmosia tarvita. Enemmältä Anna arveli, että jos tuo
lie salajuoppo, mutta pian hän sen huomasi ihan perättömäksi. Sinne
ja tänne hän arssiloi ja luuli viimein arvanneensa asian. — Vanhoja
velkojapa sillä täisikin olla! — hän sanoi itselleen. Velkaa on, ja
Kuittisen Jussille vielä. Sinnepä aina lähti tilin saatua. Kyllä hän
tosin toi niiltä matkoilta jauhoja tai muuta, mutta eihän se semmonen
summa mitenkään niin vähiin mennyt. Viiteenkymmeneen markkaan oli aina
kuukauden lopulla, joskus vähän päällekin.

Ja Heikki kulki edelleen metsässä, kaatoi honkia ja karsi latvoja.
Joukko retusti mukana, milloin milläkin pitäjän kulmalla. Kun ei heillä
vakituista olopaikkaa ollut, niin Heikistä oli saman tekevä, missä he
olivat. Kunhan aika kului.

Mutta toisen talven aikana rupesi Annasta tuntumaan, että Heikin
mielestä mahtoi aika kulkea hyvin hitaasti. Usein hän mainitsi, että
tuo tukkilaisena olo alkoi jo maistua puulle. Annan pisti oikein
vihaksi, kun hän maata kutmotti tuvan penkillä pitempään kuin muut
miehet, vaikka aina ennen oli ensimmäinen.

Siksipä Annaa kummastutti, kun hän yhtenä aamuna ylös noustuaan kuuli,
että Heikki oli jo aikoja lähtenyt kirkolle. Kuittisen Jussilta oli
eilen tullut sana, mutta ei hän sitä niin kiireiseksi arvannut.

Vasta toisena päivänä Heikki ajoi kotiin. Kenen lie tullut kyläläisen
reessä. Ja hän oli niin oudon näkönen ja hänellä oli niin kummia kaluja
matkassa, että jos oli toinen mies, niin olisi saanut juopuneen nimen.
Oli sillä havurauta ja kaksi uutta kirvestä ja pulskat hevosvaljaat.

— Kenenkä nuo ovat? — kysyi Anna, kun Heikki laittoihe kirveitä
tahkoamaan.

— Kenenkäpä muun kuin minun.

— Elä joutavoi...

— Niin, niin! Nämät ovatkin nyt tärkeimmät pääkappaleet tässä
sakramentissa.

Sinä iltana Heikki sitten puhui Annalle, että hän nyt oli ostanut
talon, Täperän perintötalon Keiteleenpohjasta. Oli antanut kuusisataa
käteistä rahaa ja veli Junno ja Kuittisen Jussi olivat taanneet lopun
hinnan. Sitä rahaa hän oli niin kauvan säästänyt. Arvasihan hän, että
kyllä veli Junno leppyy, kun hän talon hommiin rupeaa. Ja niin kävikin.
Ei yhtään empinyt, kun takaukseen pyydettiin. On se oma suku sentään
vähän nöyrempätä avunkin antoon kuin ventovieras, vaikka sitä väliin
suututaankin.

— Sitähän se on, — myönsi metsävahtikin, jonka mökissä he nyt asuivat,
— mutta kyllä taisi olla Täperäisellä nyt rahan hätä, kun antoi talonsa
niin helppoon hintaan.

— Sanoivat jo vallesmannin siellä käyneen kirjoittamassa lehmät ja
kaikki...

— Mutta mitenkäs? Minä muistelen kuulleeni, että siinä talossa on
intekki.

— Eikä ole. Eipähän Kuhmoniemen kauppamies virkkanut siitä mitään.

— Kunhan ei vaan lie. Milloinkas kauppamiestä on puhuteltu?

— Illalla minä siellä pistäysin ja kyllä kait Kuhmolainen sen tietää...

— Kyllä kait. Mutta eiköhän olisi sentään hyvä kysyä pastorilta.

— Saishan tuota kysyä, — lupasi Heikki. Mutta huomenna hän taas meni
Kuittisille, jossa puumerkit pistettiin, ja sitten se asia unohtui.

Ja niin tuli Heikistä Täperän isäntä ja nyt hän sai tehdä isännän
töitä. Ei hän laiska ollut, mutta ei toki tarvinnut olla ojalla eikä
semmoisessa. Hän pani itse katon latoon, joka oli harjapäilleen jäänyt,
korjasi hakaveräjän ja nikerteli yhtä ja toista.

Tyytyväinen hän oli Annaansakin. Kyllä hän osasi pitää hyvän komennon
kaikin puolin. Ei hän kahvia salaa särpinyt, niinkuin moni emäntä
tekee ja varastaa yhteistä tavarata. — Ja tytöistäkin näytti tulevan
tavallisia ihmisiä; hyväluontoisia ja taitavia. Ei Heikki ainakaan
ollut älynnyt Täperällä yöjalkalaisia. Ei ollut hyvä tulla. Silloin
saavat korennosta, jos hän vaan yhyttää!

       *       *       *       *       *

— Tuleppas tänne, — sanoi Eeva tuvan ovelta Juhannuksen edellisenä
Perjantai-iltana.

Kaisu pyyhkäistä hutaisi pöydän pään, väänsi vedet luutusta ja asetti
sen uunin nurkalle kuivamaan. Sitten hän hyppäsi ulos, vilkasi
ympärilleen ja lippasi Eevan perässä saunallepäin. Helmat vähän
suhahtivat nurmien latvoihin, kun he perättäin juoksivat. Eeva otti
pitkän hypyn saunan edessä, kiskasi rivasta ja ovi läiskähti kiini
hänen jälkeensä. Siinä oli iso sammakko kynnysalla. Niin ilettävän
kostea. Isot silmät vain murjottivat kuin härän päässä. Kaisu käänsi
sen kepillä. Siinä se seljällään räpäköi ja ojenteli sääriään. Sillä
oli oikein reidet ja vyötäinen niin hoikka. Ilmankos sanotaan sadussa
sen ennen olleen kuninkaan tyttären...

— Tokko tulet! Mitähän se nyt jäi sinne koko päiväksi?

— Kahviahan se särpii! Ähäts! Ja vehnäistä.

— He. Nurkan Juho oli vienyt vispilöitä kauppamieheen ja saanut
vehnäistä.

— Taitaa olla hyvä antamaan se Kuhmoniemen akka...

— Miten sinä sanoit, — rouvahan se on.... On se. Melkein oli naula.
Äiti antoi Nurkan Justiinalle liinan sormauksia ja kahmalollisen
suoloja. Kuuluivat olleen ihan ilman.

— Jokos isä joi?

— Äiti sanoi, ett'ei se joka pannusta kaipaa. Eihän ne miehet
semmoisista.

— Ei ne semmoisista — myönsi Kaisu. — Hyyp! -hän veti viimeiset pisarat
kupin pohjalta. — Imekööt piippujaan!

— Niinpä niin. Mutta kuule! Mitäs minun pitikään sinulle puhua. Niin,
tosiaan. Että isä menee maanantaina myllyyn ja sitten ei jää hinkaloon
jyvän päätä. Kuule, hanki sinä pussi, niin minä iltasella kihvellän...,
kun miehet menevät saunaan.

— Entäs jos isä älyää?

— Vielä mitä! Ei suinkaan me näillä resuilla iletä mennä Juhannuksena
kirkkoon. Ilmankin olivat Maukun tytöt — senkin kärsäkkäät —
haukkuneet, että "nuo Täperän mampselit kulkevat lainaryysyillä
kirkossa..." Mokomatkin!

— Phyh! Noista nyt väliä. Ylpeilevät rikkauksillaan.

— Eivät ole meitä rikkaampia, vaikk'ei meillä ole kaiken maailman
rojakkata orret täynnä... Mutta nyt kun minä ostan karttuunia ja teetän
vähän mahtavan nutun. Kiinni istuvan...

— Eikös seisovan sinä teetät...

— Sitä punakukkaista karttuunia Esperistä.

— Ja millä?

— No. Niillä jyvärahoilla. Vai ilmanko edestä sinä luulet minun niitä
kirkolle riehuvan.

— Voi tokkiisa! huokasi Kaisu.

— Mitä sinä hohailet? Tämä ei ole synti eikä mikään, että yhteistä
tavarata ottaa, kun kerran riehuu ja tekee työtä taloon. Toista
on kuitenkin Kerppulan Liisan kähveltäminen! Näitkö sinä ne uudet
tasaruutuiset muhrilanka vaatteet?...

       *       *       *       *       *

Lauvantaina lähti Täperän Heikki tyttärineen kirkolle. Hän kantoi
jyväpussin Kuhmoniemen puodin lattialle. Arveli siinä kauppamiehelle:
että kyllä se Kerppulan Liisa tekee koloa veljensä jyvähinkaloon.

Tytöt olivat näet selittäneet, että Liisa mokoma oli tuonut pussinsa
heidän raahatakseen. Ja Heikki uskoi kuin pyhä poika, että se oli
Kerppulan Liisan pussi. Sitten kun hän tuli tyttöjä vastaan maantiellä,
häntä vähän pakkasi naurattamaan. Olivat niin pulskia nuo Täperän tytöt
uudet jäykät keltaiset huivit päässä. Ja hänellä itsellään oli 5 pennin
sikarossi hampaissa. Eihän sitä kirkkoreilassa viitsinyt nurkantakaista
polttaa. Talon mies ja vielä vallesmannin pakeille menossa. Oli
käskenyt. Mitä lienee asiata?

Mutta tytöt mennä leikuttelivat isossa tyttöparvessa. Oli siinä
Kerppulankin Liisa tasaruutuiset vaatteet päällä ja Maukun tytöt, jotka
olivat soimanneet, että Täperän tytöt koreilevat lainahetuloissa.

Sillan korvassa tuli vastaan poikalauma. Heiltä tytöt makeisia
marnuamaan.

— Ostakoot tytöt kerran vuorostaan meille.

— Ei ole millä ostaa.

— Rahalla, ja jos loppuu, niin Helsingissä tehdään toista.

— E-e-i. Käykää tuonne kahvikauppiaan luo ja viekää meitäkin!

— Ette näpäse.... Kiikuttaahan tuossa yksi etusormellaan makeistötteröä.

— Kiveen iskit. Ei ole kuin nuttuvaate.

— Vattunuute...

— Sillä on vähän leikkisä nenä tuolla Kallella.

— Ja se on vähän ylpeä tuo Täperän Kaisu!

— Ei ole siksikään ylpeä kuin on korea..... Tyyveri, määveri, myyveri...

— Kah, ruotsihan tämän Kaisun on pilannutkin!

— Sian saksaa tuo lie, arveli toinen poika.

— Eivät tuotakaan tiedä. Se on riankieltä, kollot...

Täperän tytöt eivät nähneet isäänsä ennenkuin rannassa kirkonmenojen
päätyttyä. Äänettömästä päästä hän nosti veneen kokan olalleen ja
työnsi sen yhdellä nytkäyksellä järvelle.

— Aukihan se tappi olikin.

Eeva hyppäsi kiveltä perään ja löi melalla tapin kiinni. Sitten hän
hyppäsi uudestaan rannalle ja odotti, että isänsä menisi perään. Mutta
Heikki vaan piti kokasta kiinni.

— Menkää perään isä!

— Kyllä minä soudan. Istu Kaisu perätuhdolle, että ajat vettä.

Äänetönnä hän sitten kiskoi, että vesi valui pitkin otsaa. Keskeytti
kerran soudun, viskasi takkinsa kokkaan ja pyyhkäsi käsiselällä
kasvojaan.

Isot kolmilaidat ajoivat ohitse, että pouhina kävi. Niissä näkivät
tytöt monta tuttua ja paljon oli heillä puhetta niistä. Eeva katseli
perästä isän olkapään yli, niin kauvan kuin vaan niitä näkyi. Vaaleita
päähineitä ja avopäitä, punottavia kasvoja ja perämiehen selkä. Airot,
kymmenet airot, kohosivat ja vaipuivat kuin koneen liikuttamina. Yhtä
aikaa, ylös, alas. Niistä näytti vuotavan oikea vesiköysi järveen. Se
kimalteli ja siellä hohtivat valkoiset paidanhihat. Eeva katseli sinne,
että silmistä rupesi vettä tulemaan, ja sitten hän käänsi katseensa
isään, joka oli siinä vieressä, niin lähellä, mutta Eevasta tuntui niin
kummalta, kuin isä olisi ollut kaukana, siellä kolmilaidassa, jota
tuskin erotti enää kivisen salmen suulla. Niin oli isä nyt vieraan
näköinen, eikä Eeva voinut arvata sinnepäinkään mitä isän mielessä oli.
Hän vaan kiskoi ja katsoi koko ajan tuhdon alle, perätuhdon, jolla
Kaisu istui syrjin.

Kaisunkin mieltä painoi omituinen ahdistava tunne. Mitä jos lie isä
päässyt sen jyväjutun perille. Siitä kait hän enimmän suuttuu, että
pantiin kantamaan...

— Tiesikö Kerppulainen mitään uusia? — kysyi hän.

— Eikä. Mitä sen olisi pitänyt?...

— Ei mitään. Ilman minä vaan kysyin.

— Toulaudella on kuulemma jo pakkanen pannut perunvarsia. Toissa yönä.

— Varoivat tulevan huonon vuoden, kun on niin kuivannut...

— Se vielä puuttuisi... — Mitä isä sanoi?

— Ilman tässä vaan.

Ääneti he taas kulkivat ison matkaa.

— Noustaisiinko tuohon saareen syömään, isä? On siellä vielä vähän
voita vakkasessa.

— Mitäpä tuosta — ilman aikojaan viivyttelemään. — Heikki kurkisti
veneen laidan yli. Olivatpa vähällä laskea kivelle.

— Minulla on niin nälkä — sanoi Kaisu haikeasti.

Heikki ojensi nyytin kokasta. Vene luisti ison matkaa äskeistä
vauhtiaan, vaikka olivat airot ylhäällä. Täytyi laskea ihan saaren
alaitse, sillä salmen täytti tukkilautta. Salmen toiselle rannalle
olivat puomat köytetyt ja ponttuulla näkyi miehiä ja naisia täydessä
työssä. — Hei! — huusivat. — Soutakaa ulkopuolitse saaren. Ei siitä
taida päästä.

Eivät lähteneet kiertämään. Ennen pujottelivat siitä puiden alatse,
koska ranta oli tarpeeksi syvää. Siinä kasvoi runsaasti lumpeita.
Suuria lehtiä ihan päälletysten, jotka niin kauniisti vajosivat
veteen, kun airolla painoi ja siellä täällä suuri valkoinen kukka. Ja
rannalla oli puuta, jos jonkinlaista. Siinä oli haapa, jonka lehdet
aina vapisevat, ja raita. Niemukalla, aivan kaatumassa veteen, kasvoi
muutama koivu. Niin mehevän näköisinä siinä olivat. Pyyhkäisivät liinan
Eevan päästä, kun Täperäläiset siitä pujottelivat. Se tarttui oksaan ja
heilui siinä. Eeva kumartui taappäin, mutta ei ylettynyt. Isän täytyi
huovata ja sitten sen Eeva sieltä sai.

       *       *       *       *       *

Oli taas tungospyhä tulossa. Ihmisiä käveli edestakaisin maantiellä,
seisoskeli parittain ja ryhmissä kirkonkylän talojen porteilla.
Muutamat istuivat kauppapuotien portailla, ja puodit kihisivät väkeä.
Varsinkin oli Kuhmoniemen puoti täynnä. Kauppias siellä itse heilui
ja mähläsi miesten kanssa, joita seisoi kuin seipäitä huone mustana.
Muutamia naisia oli lähinnä tiskiä kankaita katsellen, joku löhötti
kyynäspäillään tiskillä.

Siellä oli kovasti tupakan haikua. Rouva sulki varovaisesti kamarin
oven jälkeensä. Hän haki lautasella keksiä vieraalleen, naapurin
rouvalle. Kahvitarjotin oli vieraan edessä pöydällä, joka oli ikkunan
alla, puotikamarissa. Siinä istuivat kahden puolen pöytää katsellen
kirjavaa liikettä maantiellä. Ihmiset aina hajosivat, kun joku ajoi ja
sitten yhtyivät taas.

Juuri kun rouva laski tarjottimen pöydälle, huomasi hän ihmisten taas
vilkuvan taakseen ja hajautuvan tiepuoliin. Eräs vaimo veti tyttöään
kädestä ett'ei joutuisi hevosen alle.

— Kukahan siellä nyt niin päästää — arveli naapurin rouva, kun alkoi
kuulua tiukujen helinää ja kolinaa.

— Eipä nyt uskoisi, miten Täperäinen minun ruunallani vilistää! sanoi
kauppiaan rouva keikauttaen päätään.

— Sehän se oli entinen liinakkonsa, — ihmetteli toinen.

— Ilman minä sanoin. Omansahan se on tuo hevonen kuitenkin. Ja hyvähän
tuo on, että jää edes koni, kun kaikki muu menee.

— Mitä ihmettä?

— Ettekö te ole kuulleet? Joka oli intekissä, Täperän talo, ja nyt
se menee. Heikki saa pyyhkäistä käsiään ja lähteä taas kirves olalla
metsään. Olivatkin ne tyttäret niin komeita ja varastivat kuulemma
isäänsä...

— Hyvänen ihme! Noh, kenen velasta se menee?

— Meidän saamisestahan se menee. Oli toki mainio asia että mieheni sai
siitä intekin...

— Tule vähäksi aikaa puotiin! — sanoi kauppias puodin ovelta ja lähti
kannu kädessä makasiiniin.

Totta oli että Täperä piti myötämän entisen isännän velasta ja Heikillä
oli taas lähtö edessä. Nyt hän oli tullut kirkolla käymään ja kun hän
sitoi kiinni hevostaan, oli hänellä melkein selvä aavistus siitä, mitä
varten hän sen sitoi Kuhmoniemen puodin seinukselle. Hän tahtoi sanoa
kauppamiehelle sanan sanasta, koska se salasi intekin häneltä.

— Tuossapa tulee Täperän Heikki, — sanoi eräs mies puodin lasista
katsoen, — eli eihän tuo enää ole Täperän Heikki.

— Niin, kyllä siinäkin meni miehen työ kuin suden kulkkuun.

— Ilman edestä hän luulikin sen saavansa, -pauhasi kauppiaan rouva
kääriessään vaatetta paperiin. Ei suinkaan taloa vielä meidän pitäjässä
sen verralla anneta. Tuon olisi oivaltanut, jos vähänkään ymmärrystä
oli, mutta Heikki meinasi ostaa viidellä pennillä makeisia ja syödä
oikein...

Heikki oli tullut puotiin. Väki tiesi sääliä murhetta ja
vastoinkäymistä ja katseli vakaisena Heikkiä, joka seisoi oven suussa.
Heti näki, että hän oivalsi kenestä Heikistä rouva sellaisen vertauksen
teki.

— Eipä Heikki, — hänen kulkussaan kähisi niin kummasti, — eipä Heikki
ollut niinkään pöllö kuin luulet! — hän sanoi ja astui tiskin luo.
Ymmärsipä kysyä sinunkin mieheltäsi sitä asiata, mutta mitäs, tämä oli
liiaksi kavala sanomaan suoraan. Saat vaan sanoa miehellesi, että kyllä
hän on aika roisto. Sano se! että niin sanoin minä, entinen Täperän
Heikki.

Kamarin ovi narahti. Siellä kuunteli naapurin rouva. Kauppiaan rouva
lensi punaiseksi, heitteli siinä kapineita äkeissään ja puhui ruotsia
ystävälleen. Puhui, että jos tuo olisi haukkumisesta tämmyytettävä...

— Niin, niin se on! Koiran työn teki... ärjyi Heikki. — Va seija tu
saivarkorva; komme hit latohoo, lansveken rusinasoppa, — jami Heikki. —
Mutta kyllä sen vielä tilinpäivänä muistaa. —

Kello kilahti ja rämisi vielä ison aikaa, kun Heikki paiskasi puodin
oven kiinni. Puodissa oli niin hiljaista hetken. Toiset häpesivät
rouvan puolesta, toiset sähähtivät nauruun, mutta taukosivat kohta,
puistivat päätä ja lähtivät äänetönnä ulos.

Mutta Heikki ajoi käyden pitkää ylämäkeä. Hän katsoi pulskan ruunansa
pitkää häntää, kun se tahdissa heilui käynnin mukaan. Siinä hän istui
paukkulaudalla ja kuunteli tiukuja, jotka helähtivät, joka kerta kun
hevonen sujakasti astui. Silmänsä oli kuiva, mutta ehken sydän itki,
kun hän ajatuksissaan näki itsensä ja ruunan tukkimetsässä, syvässä
lumessa, eukon kestinä metsävahdin savupirtissä ja tyttäret vieraan
käskettävänä, maailmalla yksin. Hänellä toki oli ruuna, mutta ne
toiset...



Yksistä puolin.


Mikkolassa olivat jo kaikki painuneet mikä mihinkin nurkkaan
levolle. Ison tuvan lattialla oli leveä heinävuode, jolla muutamat
kirkonrakennustyössä olevat miehet jo vetelivät pitkiä "seinähirsiä",
että korina kävi.

Ovensuu ikkunan alla istui vielä muuan nainen paikkaillen kevätillan
viimeisessä valossa miehensä hajallisesta nutusta huomiseksi ehjää.
Jopa alkoi silmiä kirveltää, hän hivutteli peukalolla ja etusormella
luomiaan, laski sitten nutun penkille, riisui päällyshameen
peitteekseen ja kyträhti levolle vuoteelle laidimmaiseksi. Eikä
rengännyt hänenkään kauan unta houkotella. Jos olivat uupuneita kirkon
tekijät, niin uupuneempi vielä oli heidän kokkinsa.

Mutta tuskin hän oli saanut unen päästä kiinni kun herkkä korvansa
kuuli tuvan oven narahtavan. Hän nosti päätään ja näki päänaluksen
yli, että se oli Raha-Matti. Hän seisoi oven pielessä tuijottaen uunin
suuhun, pitkät kädet riippuen kupeilla, kämmenet taapäin, ja kupu
pullollaan, niinkuin olisi vatsa alkanut jo leuan alta.

— Mitäs se Matti nyt? — ajatteli nainen, — kun ei makaakaan aitassaan.
Kuinka se nyt hennoi sen romukopsansa heittää!

Sillä Matti oli yksi niitä, joilla on kukkaro, eikä hän ollut
ainoastaan rahalle ahne, hän kokosi taakseen kaikkia, mitä ikinä
ajatella voi: vanhaa ja huonoa ja märännyttäkin.

— Ahas — ajatteli vaimo taas, kun näki Matin lähestyvän uunia. Vai se
paisti sun kidassasi nyt olla pitää?

Päivemmällä oli uunia lämmitetty ja nyt yöksi oli sinne pantu lehmän
jalkaluita ja muita lapoja kuivamaan, joista sitten kesällä tulisi hyvä
makukeitto väelle.

Ja se lihanhaju se nyt kutkutti Matin sieramia. Ja kun ei kuulunut
hiiskaustakaan, ei muuta kuin miesten tasainen "hirrenveto", kumartui
Matti lieden yli ja ojenti kätensä ottamaan.

Silloin rasautti vaimo heinävuodettaan.

Matti veti kätensä takasin ja kääntyi vielä kumarruksissa ollen
katsomaan. Hänen silmänsä olivat tirrallaan ja suu irvessä kuin
vastatuuleen kulkevan lampaan.

Vaan kun ei tuvassa hetkeen taas kuulunut mitään erinomaisempaa, pisti
Matti kätensä uudelleen uuniin, tarttui paksuun luukohmuraan ja veti
sen uunin suulle.

Silloin kahisivat heinät jälleen, entistä kovemmin.

Matti vainusteli taas vuoteelle päin, mutta vaimo näytti nukkuvan
sikeästi ja miehet kuorsasivat kilpaa.

Mikä hiisi se siellä häntä väijyy? Matti kääntyi lähteäkseen, mutta
tuo sieramia hyväilevä haju sai hänet taas rohkasemaan mielensä. Hän
kumartui lieden yli, sieppasi luun käteensä ja pujahti kuin kärppä
pihalle jättäen oven jälkeensä raolleen.

— Viekään — ajatteli vaimo — etköhän ottaisi minua kokiksesi, Matti!

       *       *       *       *       *

Keväistä huurua leijaili haurenevan jään pinnalla. Väliin se vetäytyi
kokoon kohoten kevyen höyhenen lailla ylemmä, paikoin se häilyi
sakeana ja matalana jäätä myöten. Alhaalla rannalla oli vielä kuopissa
ja kivien kupeilla lunta, vaan kirkkomäen rinne oli jo ihan paljas.
Kirjavana se kiilsi kosteiden menneenvuotisten lehtien peitossa ja
koivut ojentelivat halukkaasti nuorteita punertavia oksiaan. Mäelle
vievä tie oli syvillä vaoilla ja mustassa mullassa oli kuoria ja
lastuja osoittamassa tietä, mitä myöten oli vielä sulassakin maassa
ajettu hirsiä kirkon rakennuspaikalle. Ja siellä ylhäällä oli vilkasta
elämää. Toiset sahasivat kaksittain poikki kymmentuumaisia honkajätkiä,
toiset niitä hinasivat nuorien avulla pitkäveteisesti hoilottaen
salvokselle, toiset taas siellä ylinnä kahareisin istuen veistää
naksuttelivat uutterasti.

Syrjemmässä oli mustuneen ison kiven kupeessa tulisija. Vieressä oli
iso kasa kuivia risuja ja toisella puolella pöytärisalla kahvivehkeet
ja maitopullo. Siellä saivat rakennusmiehet ostaa lämmikkeekseen
"tervavettä." Ja ahkeraanpa siellä olikin kokki pannuaan kallistellut
ja vieläkin seisoi muutamia odotellen, niiden joukossa Raha-Mattikin,
vaikkei hän tavallisesti silloin kahvia hennonut juoda, kun oli omissa
ruuissaan.

— Eikös Mattia haluta ruveta keittoyhtiöön tänään? — kysyi kokki,
syrjäsilmällä miestä tarkastellen.

— Noh, eihän se taitaisi hullummaksi olla, vastasi Matti tavallista
myöntävämmin. — Kun vaan olisi sopivaa pataan pantavaa. Mitäs kokki
tuumii keittää?

— Peruja keitän ja jos tuota olisi panna palan läskiä mauksi päälle.

— Mulla olisi hyviä makuluita, kinitti Matti, mutta kyllä niistä
pitäisi tulla enemmän kuin yhden kerran, ja peruja on myös vielä
muutama kappa. Alkanevat jo ruveta kasvamaankin siellä aitan nurkassa.

— Tuo tänne vain, kyllä täällä idut karsitaan pois ja syödyksi ne
kanssa tulevat!

Kun sitten päivällisaikaan miehet näkivät ihmeekseen Matin häärivän
keittopadalla niinkuin omallaan ainakin, eivät he voineet olla
ihmettelemättä, miten Matti hennoi niin paljon syödä kallista ruokaa.
Kokki selitti, että he olivat Matin kanssa yhtiössä. Mutta kun Matti
alkoikin salakähmässä myöskennellä viiden pennin "portsuunia", alkoi
kokkia pistellä vihaksi se yhtiömies. Ja kun sitten taas tuli toisia
miehiä ja ihmettelivät, että mistä kummasta Matti lihaa sai, ei kokki
malttanut olla tokasematta:

— Tuollahan me Matin kanssa oltiin kaivamassa haudasta sen Hakosen
kuolleen ruunan luut ja viime yönä niitä Mikkolan tuvanuunissa
paistettiin.

Ukot nauroivat, mutta Raha-Matti sävähti vähän.

— Ja Matti lupasi minulle villakouran, — jatkoi kokki, — palkaksi,
etten puhu Mikkolan emännälle, että Matti vanhoja hevosenraatoja heidän
leipomauunissaan kärventää.

Nyt uskalsi Matti katsoa kokkiin, vaan tämä ei ollut tietonaankaan,
perin vakavana vaan anniskeli miehille, mitä mikin pyysi. Matti ei
ymmärtänyt mitä oikein ajatella. Sattumaltako se noin puhui? Ei, kyllä
se mahtoi yöllä nähdä hänen temppunsa. Ja jos se nyt kantelee, niin
onhan se vähän häpeätä. Syntyy taas samanlainen myräkkä kuin silloin,
kun hän hevosjauhot tallista otti... mokomatkin lisut.

— Antakaapas tuohon vielä vähän, hän sanoi koetellakseen, mitä se kokki
nyt tuumii.

— Sitä hevosenluukeittoako? kysyi kokki ja silloin kohtasi Mattia niin
ilkikurinen katse, että hän oli vakuutettu sen yöllä jotain nähneen.
Mutta samalla oli kokki niin hyväluonteisen näköinen, että Matti
rohkasi mielensä ja sanoi:

— Saat kuin saatkin ne mustat takkuvillat, kun olet Matin kanssa
yksistä puolin.

— Niitä ei mahtane paljoa olla, tuumi joku joukosta.

— Yksistä puolin, — sanoi kokki, heilauttaen sankoa, jolla lähti vettä
lähteeltä noutamaan, ja lisäsi olkansa yli ilkkuvasti Mattiin katsoen —
tällä kertaa olkoon menneeksi, mutta en vasta, muista se Raha-Matti!



Hukkaan menivät humalat.


He eivät voineet kävellä käsi kädessä, Eijalla kun oli semmoinen iso,
hihaton turkki, mutta he kulkivat muuten hyvin likekkäin. Sillä he
pitivät niin paljon toisistaan.

— Ja sitäpaitsi —, jatkoi Eija, kun he jälleen pääsivät rinnattain,
kierrettyään tupakka-ukon ja ostelevan sotamiehen Esplanaadin kohdalla,
— sanoi hän, että minun ei olisi pitänyt suostua sinuun siitäkin
syystä, että minulla itsellänikin on velkaa. Ja ehken se onkin
ajattelemattomasti tehty.

— Ajattelemattomasti se ei ole, onhan tätä asiata niin paljon
ajateltu...

— Niin onkin. Ja minä en tahdo mitään, en mitään, en sormustakaan...

— No no, tottakai sinä jotakin merkkiä tarvitset, sanoi Rurik kätkien
hymyään paperossin suojiin.

— Kumma, etten minä suutu sinuun. Merkkiä, mitä merkkiä? Etkö muka
merkittä tunne. Mutta sen minä sanon, että kelloa minä en huoli, minä
en tarvitse mitään pestiä; enkä kuin yhden sormuksen. Kaksi sileätä
sormusta rinnan onkin niin kömpelöä, eikö ole? Voipihan samalla
sormuksella vihkiä, eikö voi?

Hän kääntyi epätietoisena ja hiukan avuttomana Rurikkiin päin. Hän ei
tosiaankaan tietänyt, oliko jokin sellainen kirkollinen "parakrahvi"
olemassa, joka kielsi käyttämästä muuta kuin uutta sormusta vihkiessä.
Sillä kaikilla hän oli nähnyt uudet, paksut, yksinpä Storen Lotillakin,
jonka äidillä oli lainahansikkaat vihkiäisissä, kun ei kannattanut
ostaa.

Rurik katsoi vakaisesti vastaan, eikä virkkanut mitään. Lienee
ajatellut jotain.

Eijakin kulki siunausajan ääneti, pää syvällä villavassa kauluksessa.
Mutta kun kääntyivät Mikonkadulta asemalle päin, joka siellä edessä
niin lupaavana loisti, ei hän enää malttanut:

— Senkin täti, senkin täti! Kun minä olin kaikki niin hauskasti
kuvitellut. Se olisi mennyt kuin tanssi, olimme vain jonakin päivänä
kutsuneet papin meille ja — ja sitten tulee tuo täti, häijynä
Hermeksenä, ja latelee niitä ikäviä ennustuksiaan, että äiti muka ei
koskaan, ei koskaan suostu tuommoiseen kometiiaan.

— No no, elä nyt ole milläsikään. Äitisi on niin järkevä, hän
kyllä myöntyy. Ja jos ei, niin täytyy sitten pitää niille tädeille
tyydykkeeksi pienet kemut.

— Niin, mutta kun minä olin tätä asiata niin mielistellyt mielessäni.
Se on tullut minulle oikein lempiaatteeksi.

— Mhyyh!

Rurik katseli taas syrjältä intoilijaa vierellään. Hän jo tunsi
tuon vastaanottavan luonteen, joka niin herkästi kasvatti itselleen
lempiaatteita ja niin kiihkeästi niissä riippui. Hänen ei tarvinnut
kuin kylvää siemen, kyllä se siellä sitten kasvoi.

— Mutta saas nyt nähdä, mitä äiti sanoo?

— Niin, saa nähdä! Olipa se sentään hyvä, että saatiin se Ella täti
jäämään pois, ettei ollut heti hopottamassa.

Ja toimessa he lähtivät vaeltamaan poikki torin kulmakkeen asemalle,
kun kuului uhkaava "hei" aivan takana Hagasundin puolella ja "hei"
ja taas "hei." Kilisevin kulkusin hujautti ajaja komeassa kaaressa
Kaivokadulta päin. Juoksu turvaksi molemmille! Nauraen he sitten
kiitivät yhtä vauhtia asematalon ovesta ja siellä Pietarin junaa
odottavien ihmisten kirjavassa kihinässä sitä taas oli kuin kotonaan.

       *       *       *       *       *

Siellä he sitten seisoivat jonossa käytäväristeyksessä, tiukeasti
katsoen jokaiseen tulijaan, mutta Eijan äidin näköistä ei niissä ollut.
He odottivat vielä hetken, mutta kun matkustajatulva alkoi harveta,
eikä vain tuleva tullut, lähtivät he kolmannen luokan odotussalin
kautta etsimään. Eräs matkustaja siellä juuri koperoi rahapussia
taskustaan maksaakseen juomansa oluhviset ja muutamat muut kokoilivat
kampsujaan penkiltä ja penkin alta. Äitiä ei vain näy.... Mutta samassa
täyttää ulko-oven kookas eukko ja punakat, suuret kasvot kääntyvät
tähystellen puoleen ja toiseen. Ja pianpa tunsi Eija nuo kasvot hyvin
lähellään ja näki suurissa tuimissa silmissä niitä lempeyttävät
kyyneleet. He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kuin Rurik ja
hän olivat ruvenneet yhteisiin pesäpuuhiin.

Rurik sai matkalaukun toiseen käteen ja toiseen erään laatikon, jossa
Eija arveli löytyvän Viipurin rinkeliä, ja niin sitä lähdettiin. Eija
huomasi, että aivan heidän kintuillaan kulki eräs outo nainen ja
tavara luukulla hän taas pyöri heidän ympärillään ja kun he vihdoinkin
selvisivät lähtemään, ilmestyi hän taas.

— Ai Sanna! Minä en ensinkään tässä veivakassa muistanutkaan Sannaa,
sanoi äiti hänet huomattuaan — no hyvästi, hyvästi, voi hyvin. Mutta
muista nyt vaan lupauksesi, muuten ei ole hyvä olla. Minä luotan
sinuun. — Ei, ei, Rurik, kyllä minä ajan tavaroideni kanssa. Menkää te
vain yhdessä.

Kun tavarat oli saatu korjuusen, lämpimiksi kahvit juotu — äiti ei
piitannut teestä — juteltu halusta kotipuolen asioita, istauduttiin
oikein rauhassa nauttimaan yhdessäoloa. Äiti ja Rurik rinnan sohvalle
ja Eija jakkaralle äidin eteen. Siitä oli niin mukavaa katsoa heitä
molempia silmiin.

Nyt on otollinen aika, ajatteli Eija ja hän tunsi itsensä niin
levolliseksi sen ison asian suhteen.

— Täti, kuka oli se nainen, joka siellä asemalla teitä paimensi? nauroi
Rurik samassa. — Ja minkä juhlallisen lupauksen hän oli teille tehnyt?

— Se oli Sanna, etkö muista, Eija, joka palveli meillä monta vuotta kun
sinä olit pienenä. Hän on nyt naimisissa eräällä leipurilla Keravalla.
Hän on mahdottoman hyvä ruuanlaittaja ja minä tinkasin hänet teidän
häitänne laittamaan.

Eija sävähti ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä ja sitten Rurikkiin.

Tämä vatvoi viiksiään ja katsoi maahan. — Mutta sehän on hassua, sanoi
hän äkkiä ja ikäänkuin olisi tahtonut, mutta ei osannut enempää sanoa.

— Mikä niin?

— Ne häät ja kemut, että me pidämme häitä...

— Hassua! että te pidätte häitä. — Eiväthän nuo liene purkaneet,
ajatteli äiti ja tavoitteli Eijan kättä, nähdäkseen, oliko siinä
sormusta. Mutta Eija työnsi sen äidin selän taa ja toisen käden
toiselta puolen:

— Äiti, me olemme päättäneet, ettemme vietä mitään häitä, kun on
molemmilla velkaa. Maksamme niitä. Olemme aikoneet vaan mennä pappilaan
— ei, ei — kutsua pappi tänne. Sinä ja täti ja pari muuta vierasta
vain. Kyllä se on yhtä vankkaa siltä, äiti, ja meistä tulee paljoa
onnellisemmat, eikö niin Rurik? Näin me olemme päättäneet.

— Päättäneet. Ja minä päätän, että siitä ei tule mitään. Pappi tänne,
tähän sopukkaan! Eipä hullumpaa ole kuultu!... Ja äiti rupesi nauramaan
ja nauroi niin että posket hyllivät.

Mutta Eija väistäytyi vaistomaisesti Rurikin luo, pani kätensä hänen
polvelleen ja nojasi päätään niihin.

— Eihän nyt toki! — jatkoi äiti iloisesti, — minä kun olen tilannut
sata kanan munaa Pietarista meidän kauppiaan muassa ja juottovasikan
kartanosta ja monta muuta ”anstalttia” tehnyt. Ja mitä sitten
Laurikkalan setä sanoisi, sinun kummis! Ei suinkaan hän antaisikaan
sitä kaunista hopeakannua, jonka hän on teille ostanut, ja josta minun
mukamas ei pitänyt hiiskua mitään!

Mutta Eija ei virkkanut sanaakaan, eikä liioin Rurik. Eivät he suuresti
välittäneet koko kannusta nyt.

Ja pimeässä porstuassa, kun Rurik teki pois lähtöä, he suutelivat
toisiaan kiihkeästi ja Eija oli niin onneton, niin onneton, sillä koko
maailma tuntui olevan heitä vastaan.



Suvi-illalla.


Oli ilta, suvi-ilta. Ja luonto soi, tahtoen kaikki sointuihin upottaa,
vaikka sen varsinainen kuoro, linnut lehdossa, olivat vaijenneet. Yks
ja toinen silmä siellä vielä valvoi. Unimielissään hotasi lintu, joka
itseään oksalla kyni, aviosiippanataan kylkeen, se pani surkeasti
pii-pii ja väistäytyi etemmäksi. Puoliso kallisti päätään ja katsoi
toisella silmällään — ja väistäytyi jälessä. Silloin hypätä topsautti
toinen maahan suureen marjanvarsipensaikkoon... Siellä suuren kiiltävän
lehden alla oli ollut hyvä olla, siellä oli koko päivän nähty
"silkkimadon" unia. Suuri, pörhöinen, juovikas karvamato marrotti
mansikan lehdellä. Se kyprähti kokoon ja pudottautui nurmikkoon.
Odotti hetken, mutta kun kaikki taas oli hiljaista, lintu löytänyt
lepopaikkansa, ojensi se päätään ja alkoi vetelästi köntiä kasteisessa
ruohokossa.

Mutta metsä seisoi tummana ja kuunteli ja kummasteli hiljaisuutta; ja
sitä kummastellessaan ei itse muistanutkaan nukkua; eikä muistanut aho,
jonka kellervänkirjavalla kupeella mansikat olivat kypsymäisillään,
eikä kirkkaan vihanta vainio niittynoron takana, eikä varjoon
vaipunut ranta eikä laaja veden selkä, jonka loistava pinta ulottui
kauvas, kauvas, ihan sinne siintävään etäisyyteen, jossa aallotar
ilmattaren varpaita valeli. Sopusointuisia säveleitä soi luonto, korvin
kuulemattomia, mutta sydämmelle selviä.

— Senkin koni, — kuului rinteeltä, pellon aidan takaa. — Mitä
yrittääkään tehdä!... Se se on Mattilan aitomus.

Hän pisti marjaroppeensa raosta ja kiipesi itse pisteaidan selkään.
Siihen sitten jäi istumaan varaten kädellään pystyseipääsen, punaset
kantapäät aidan raossa; unohtui katsomaan mitä se Mattilan aitomus
siellä toisella puolen peltoa oikein aikoi. Ruudukas pumpuliliina oli
supussa otsalta ja nuorekkaat punottavat kasvot miettivän näköiset.
Miettiväisenä siveli katseensa heleän viheriää pellonsarkaa pitkin,
harmaata aitaa, tummaa kuusikkoa sen takana, ja ruskeaa hevosen päätä
ja kiiltäviä lautasia.

— Sillä on pulska pää tuolla Mattilan ruunalla hän ajatteli — ja vankka
se on. Nyt sillä on jotain mielessä kun noin astua tömistää aitovartta
ja nakkelee päätään... ka kah!

Ruuna kurkotti päänsä aidan yli, sieramet olivat pörhössä ja korvat
vilkuttivat. Nyt, nyt! Ei, se päristi ja kääntyi pois.

— Kanttorin sekulipelto. Kyllä saa Mattilainen markan päästää, jos
vaan lukkari ruunan täältä talliinsa saa. Mitenkähän se kanttori on
niin häijy mies... Saa nähdä miten sen kanssa tulee toimeen syksyllä
rippikoulussa.

Taas katseli ruuna himokkailla silmillä lukkarin sekulivainiota,
päristi, otti askeleen taapäin ja ryntäsi koko painollaan aitaa
vastaan. Se rysähti ja läntistyi koko joukon ja silloin siitä hutkautti
yli ruuna ja alkoi ahmia minkä ehti.

Silloinpa oli tyttökin aidan seljästä maassa. Kietasi kasteesta
kostuneet helmat käteen ja alkoi vilistää poikki niityn, kuusikon
taitse, pitkin ruispellon pientaretta, jonkun kesantona olevan sarankin
poikki, jossa jalat nilkkaa myöten töhrääntyivät multaan, suoraa päätä
Mattilaan. Pojat löivät sirua kartanolla ja niille hän huusi jo aidan
takaa:

— Tokko pääsette, kun ruuna on lukkarin laihossa, lahmaa ja ahmaa...

— Elä hiiessä! Matti, nimikkos on väärillä teillä. Lähtään pojat!

Kepit singautettiin tantereesen ja kohautettiin hommassa vöitä, mutta
isäntä, joka sattui paraiksi talliin, otti päitset naulasta ja sanoi:

— Menkään vaan Matti itse, sen se jo äänestä tuntee. Pojat vain suotta
polkevat ruunan syyksi koko pellon, eikä se kuitenkaan anna niille
kiinni.

— Ja sitten siitä ei rahallakaan päästä — sanoi Matti, joka
alusvaatteillaan ja kylpypunat pinnalla tahkosi kirvestä aamuksi. Hän
nouti lakkinsa ja leipäpalan tuvasta ja otti ohjat isännältä. — Se on
vaan ruuna, se minun ruunani, ei sitä pidä lukkarin piikkiaidatkaan.

— Oisitpahan vain nähnyt kuinka komea se oli kun aidasta lennätti yli
— toimitti sanantuoja innostuneena pojille, jotka siinä halveksuivat
Mattia siitä että "omaansa kiittää." — Sen harja hulmusi ihankuin
Junttilan oriin ja jalat olivat noin, noin.... ja pää kenotti
mahtavasti pystyssä.

— Näytäpä vielä! Miten sen pää oli!... Siinä tyttö, josta minä miniän
saan. Tuleppa tänne, että katson silmiin, tuleeko hyvä porsaiden
paimen...

Tyttö vetäytyi ujona aitan seinukselle. Äskeistä vilkkautta ei ollut
enää silmissäkään. Lapset, jotka olivat häärineet maitoaitan ovella
ja nyt saaneet voipilput käteensä, tulivat lähemmä ja supattivat
toisilleen: se on Lammin Liivu! Liivu se on!

— Elä tuota nyt kovin härnää, — virkkoi emäntä aitan kynnykseltä
miehelleen, — ilmankin on ujo... Tuleppa Liivukin ottamaan
voinsuolaisia! Jäi tässä kirnuukset ja muut näin myöhäseen kun ei
tullut ei mitenkään voille. Lieneekö ollut tuon ilman syy vai mikä. Ja
väet taas olivat niin myöhään nuotalla, eivät olisi malttaneet tulla
ennenkun edes keittokalat nykäsivät. Olivat niin kalan himossa...

Liivu seisoi nojaten oven pieleen ja mietti, että jokohan hänen kävisi
lähteminen. Jospa sentään ensin syö leivän loppuun ja emäntäkin herkeää
tyhjentelemästä pyttyjä isoon piimäkorvoon. Iso oli korvo tuossa, mutta
kotona on vielä isompi, on se, tuota vannepuuta myöten korkeampi...

— Hyväst, — hän aikoi antamaan emännälle kättä, mutta emännällä oli
jo taas syli pyttyjä täynnä. Liivu punastui ja alkoi lapsia kätellä,
jokaista: hyväst, hyväst...

— Hyvätti Liivu, hyvätti, telveitiä, sopersi nuorin joukosta.

— Niinpä tosiaankin, sano äidillesi terveisiä, nauroi emäntä.

Kiitokseksi vilkasi Liivu taakseen veräjästä yli suilahtaessaan kuin
sisilisko ja lähti sitte kangasta juosta lipottamaan. Kuiva oli
kangastie, havun neuliaisten peittämää, ja sammalmättäiltä tiepuolessa
nousi suloinen vanamontuoksu. Metsään saattoi nähdä niin syvälle ja
siellä näytti niin tuttavalliselta. Liivu astui vuoroon hitaasti,
tahtoen joka askeleella imehtiä silmillään metsän suloista rauhaa,
vuoroon taas teki mieli juosta ja hyppiä... tässä näin nyt ypö yksin,
metsässä, kun ei näe kukaan miten helmat huiskaa.... Holoo, miten
riemullista on metsässä suvi-illalla!



Junakohtaus.


Väsähtäneitä olivat tytöt pitkästä matkasta. Kannuksesta asti olivat
tulleet. Toisen oli valjuna lihava poski ja ohimossa punanen juova. Oli
koettanut nukkua kovalla puupenkillä. Mutta siinä kyttyrässä oli niin
paha olla.

Toinenkin näytti vähän raukealta. Valppaina seurasivat kuitenkin
silmänsä junavaunuissa olijoita. Ne olivat jo käyneet melkein
tutuiksi nuo. Rouva tuossa, joka söi matkavasustaan ja jonka rahat
epäilemättä olivat ommellut hameen vuoriin, oli Tamperelainen. Tyttö
siellä etimmäisessä nurkassa tuli Hollolasta; hänen herrasväkensä
olivat matkanneet Tukholmaan ja hän tuli nyt Helsinkiin sisaren luona
loma-aikaa viettämään. Mitäpä hän nyt siellä maalla teki! Hän oli näet
kamarineitsyt. Ja siellä maalla oli niin ikävä nyt kun "friherinna"
oli poissa ja neidet. Ei ollut mitään tehtävää eikä seuraakaan juuri.
Taloudenhoitaja tosin oli hyvä tyttö, mutta eivät he enää olleet niin
paljon yhdessä kuin ennen. Hän on kihloissa nyt!... Näin selitteli
tyttö konduktöörille, jolla vähän väliä näytti olevan asiata siihen
vaunuun ja aina täytyi pysähtyä hetkiseksi puhelemaan kauniin tytön
kanssa.

— No mutta eikös ole poikamiehiä ollenkaan sielläpäin? — kysyi taas
konduktööri käsi ovenrivalla.

— Ei siellä juuri ole — vastasi tyttö täydessä todessa. Hän irroitti
valkean silkin solmun leuan alta, se valahti hartioille paljastaen
kiharaisen mustan tukan ja heiluvat kultarenkaat korvissa. — Enkä
minä sitäpaitse pojista välitäkään. — Nyt hän hymyili ja silmäyksensä
ohimennessä hipaisten konduktööriäkin pysähtyi nuorimies-ryhmään
keski-ikkunan alla. Siinä oli neljä päätä sangen lähekkäin. Paljo
näytti olevan puhelemista näillä, naurun kitkatusta kuului väliin ja
joskus heitettiin silmäys nättiin tyttöön. Vallankin näytti yksi heistä
olevan halukas särkiä paistamaan. Hän ei ollut niin tavallisen näköinen
kuin toiset; ruskettunut hipiä antoi hänelle miehekkäämmän muodon
ja punahtava pörhöinen viiksi pani ajattelemaan, että sen oli päivä
tuommoiseksi paahtanut. Hän puheli vakaasti suomeakin väliin. Varmaan
hän oli kansallismielinen. Kenties joku maanomistaja tai insinööri.

Heitä vastapäätä istui toisen keski-ikkunan kohdalla kaksi talonpoikaa.

Mutta jo lähettiin lähenemistään Helsinkiä. Joka asemalla pyrki
uusia lisää. "Är de här upptaget?" kysyttiin, eikä aina kovinkaan
kohteliaasti, ja sitten ryllöttelivat rouvat läpi vaunun toisessa
onneaan koettamaan. Siinä pisti iloinen neito päätään ovesta: "nej
mamma, int ä' hon här." — Saipa konduktööri täräyksen selkäänsä. Mitäs
siihen taas jäikään seisomaan! Se oli pulska poika, joka tuli. Rillit
välähtivät kun pikaisesti käänsi päätään puoleen ja toiseen. "Tjenis!"
— iloinen ja hämmästynyt — "tämäpä nyt oli onnen potkaus kerrassaan!"
Kättä puristettiin insinöörin kanssa, puistettiin niin että... Ja
sitten siinä kyljikkäin tehtiin matkasta ja matkan tarkoituksesta
selvää ja koko kesäolot kuvattiin, vapaasti ja elävästi. Sovitettiin
sijaa vastatulleelle. Kyllä hyvä sopu tilaa antaa! Hiljempaa puhuttiin
väliin ja naureskeltiin; yritettiin panna tupakaksi, mutta kun
huomattiin että oli naisten vaunu, jätettiin sikseen.

Vähitellen vilkastuivat muutkin. Kampsuja aljettiin kokoella, junan
vireä vauhti tuntui kiirehtivän siihen ja pitkä vihellys. Mutta
vielä ei kiirettä ollut. Tytöt voivat huoletta vielä istautua penkin
laidalle, myttyjä kädet täynnä; rouva telläili hiuksiaan hatun alle ja
kamarineitsyellä oli jo siro matkalaukkunsa käsivarrella. Talonpojalla
ei ollut paljoa tavaraa, musta nahkanen laukku otettiin naulalta
ja asetettiin olalle. Toverilla oli istuimen alla kontti. Hekin
keskustelivat jostain... Laukkukaula pyyhki huolellisesti kipeitä
silmiään ja kääntyi nöyränä herrojen puoleen.

— Etteköhän työ, hyvät herrat, tietäs neuvoa meille korttieriä ies ens
yöks? Myö ollaan ihan ventovieraita teällä.

Matala anova äänensä vaikeni. Ja vaiti olivat kaikki muutkin.
Insinööriksi arveltu katsoi häneen, pitkään katsoi, mutta suu oli
tukossa, näytti siltä kuin olisivat olleet korvatkin lukossa, istui
vaan jäykkänä, jalkaansa heilutellen.

Tuskallinen väre ilmestyi hetkeksi talonpojan kasvoille. Varmaankin
olisi äänensä vapissut, jos nyt olisi puhumaan ruvennut. — Mutta
mitäpä hänellä olikaan sanomista? Ei arvannut pyytää anteeksi
tunkeilevaisuuttaan, eikähän se sillä olisi parantunut. Mikä tehty, se
on tehty.

Mutta siellä kulmassa istui yksi, joka olisi tahtonut silittää
talonpojan suonista kättä ja anoa anteeksi herran puolesta; jota
halutti osoittamaan herralle, että tuo oli halpamaista, mutta jota
hienotunteisuus kumminkin esti sitä tekemästä. Oi, hän olisi silmät
säkenöivinä tahtonut sanoa tuolle, että mikä hän mielestään oli?
Luuliko hän...

Mutta hän ei sanonut mitään. Istui posket polttavina penkin laidalla ja
kun herrat junan asemalle saavuttua ensimmäiseksi töytäsivät ulos, meni
hän miesten luo ja sanoi tietävänsä aivan vieressä ravintolan. Mutta
kyllä siellä yösija ainakin 2 markkaa maksaa.

— No, kyllähän tuon jaksaa, jos eivät enempää pyydä, — sanoi ukko
iloissaan ja koetti pysytellä lähellä tyttöjä, ettei eksyisi
tuossa vilinässä. Ja iloissaan olivat tytötkin. Tämähän oli oikein
suuri sattuma. Suuttuivat ensin _niin_ ja sitten saivat osoittaa
jalomielisyyttä herralle, vaikkei hän siitä tiennyt, ja se se parasta
olikin, ja viho viimein auttaa ukkoa, niin vähällä hyvittää toisen
mielen!



Annu tuulihattu.


Muutamat sanoivat Annua tuulihatuksi. Hän tahtoi sitä ja tahtoi tätä...
ei aina itsekään oikein tietänyt mitä! Niin yskivät ystävät, mutta
Annun oinasta mielestä eivät hänen tuumansa olleet niinkään tuulen
tuomia. Varsinkin hän oli viime aikoina kehittynyt erääsen suuntaan,
hän oli kypsynyt täydelliseksi uuden ajan naiseksi, ei puvussa
ainoastaan, mutta mieleltä ja mielipiteiltä.

Ennen oli hänen nais-ihanteensa aivan toista maata. Se oli sellainen
oppinut nainen, joka hienosti puettuna istui kauniissa huoneessaan
lukien ja luettua nauttien. Erillään muista, ainakin paria porrasta
ylempänä, kaikki maailman viisaudet pienessä päässä.

Mutta nyt oli muutos tapahtunut. Hän oli lukenut ja kuullut niin
paljon puhuttavan naisen käytännöllisestä arvosta, todellisen elämän
vaatimuksista, että hän oli tullut erääsen päätökseen ja se oli: että
suurinta viisautta maailmassa ei ole paljon tietäminen, vaan että osaa
hyväkseen käyttää sen vähän kuin tietää. Mitä se häntä hyödytti että
hän oli koulu-ajalla lukenut ennen vanhaan löytyneen viisaan Diogeneen,
joka asui tynnyrissä ja jonka luona Aleksanteri Suuri kerran kävi? Eikä
sen enempätä tietänyt koko miehestä. Mitä se häntä hyödytti tietää
kaikenmoisten eläinten latinalaisia nimiä, kun ei hän niitä sentään
äänestä ja näöstä tuntenut? Mitä se häntä hyödytti osata taivutella
"haben" ja "sein" ja lukea ulkoa "Erlkönig", kun ei kuitenkaan pystynyt
ostamaan junalippua käydessään isän kanssa Hampurissa?

Ei, toisin hän aikoi lapsensa kasvattaa — ja ensin itsensä. Ja nyt oli
kasvatustyö alkanut. Toistaiseksi pistettiin anatomia kaapin nurkkaan
tekemään seuraa kureliiveille, jotka olivat jo ennen hyljätyt, ja
Annu lähti serkku Kallen matkaan kun tämä meni metsälle, oppiakseen
eroittamaan myrkkysienet syötävistä, ynnä muuta hyödyllistä ja hauskaa.
Sillä Kalle tiesi niin paljon asioita, oli suora, yksinkertainen ja
reipas. Kalle oli nyt Annun ihanne. Hän tahtoi tulla Kallen kaltaiseksi!

Ja nyt he astuivat peräkkäin metsäpolulla. Ensin kangasta, nousivat
sitte kalliolle, jossa ei kasvanut muuta kuin kiveä ja halkeamissa
kanervaa, painuivat taas noroon, kosteaan metsään. Kalle vihelteli ja
katseli silloin tällöin syrjälle. Ruskean huopalakin reunat olivat
alas käännetyt, ne olivat paljoa tummemmat kuperoa, jonka oli päivä
vaaleaksi paahtanut. Leuasta pisti muutama pitempi karva toisia
orastavia etemmäksi. Selvään eroitti tummaa metsää vasten, noin kun
hän tähysteli puiden taa. Pitkävartiset pieksut oli ja pitkään astui
poika. Annulla oli koko työ pysyä jälessä, oli siinä risuja tiellä ja
ne hameet olivat aina vastuksina.

Voi sitä mustikan siivoa! Kallekin haamasi pari kourallista astuessaan
muutaman ison kuusen luo. Sieltä kuului iloinen huuto: Annu, tule
tänne! Siinä oli kuusen oksan alle viritetty permi ja siinä riippui
kaulastaan kiinni poika teeri... Kalle oli mielissään ja ensin tunsi
Annukin iloa, että oli saalis tätille vietävänä. Mutta samassa hän näki
ajatuksissaan linturaukan kuoleman taistelun. Tuosta se oli astunut,
niin sirona ja pelotonna, tuttua linnunpolkua pitkin. Noukkasee marjan,
heittää suuren katseen kuusen taa, siellä on kiven kolossa vettä, ja
astuu ansaan. Ei ei, suotta se räpäköi ja koettaa lentää... Sitkeä
on Kallen punoma jouhirihma, suotta riehuu lintu uuvuksiin asti.
Kireämmäksi käy vaan solmu, silmä sammuu...

Mutta kotimatkalla juolahti Annun päähän aivan toisellainen ajatus.
Hän katseli poikateeren kaunista höyhenpukua. Miten kauniin värinen,
vaaleanruskea, tummempia täpliä täynnä. Voi voi! Sellainen puku olisi
vasta kaunis; muotiruskea, tummemman täplikästä höyhenkoristetta
reunoissa. Voi sentään. Hänen täytyy saada sellainen! Luistinpuku,
vaaleanruskea ja tumman täplikäs lakki ja kaulustin ja poskilla punaset
ruusut. Soma, soma! Hänen täytyy se hankkia ja ruusut tuo tuuli kun
käsi kädessä luistellaan sitte talvi-illoin...

Ja koko illan oli Annu niin iloinen ja tyytyväinen itseensä. Alku oli
tehty itsekasvatukseen! Ja olikin kaikki niin raitista ja hauskaa.
Kukatkin näyttivät paljoa kauniimmilta lampun valossa! Illallispöydällä
tuoksusi iso kimppu loistavia kukkasia. Ja nuoret perunat höyrysivät
lämpöään, tee oli niin hyvää ja oli siinä paistetutta sieniäkin. Annu
ja Kalle väittelivät mikä oli minkin poimima; Kalle sanoi syövänsä
yksin kaikki että tietäisi saavansa Annunkin tuomia.... Mutta vasta
iltasella vuoteellaan Annu äkkäsi miten kevytmielinen hän olikaan.

Uusi kuu paistoi suoraan Annun vuoteelle. Ei se ollut yhtään
sentimentaalisen näköinen, iloiset ja kirkkaat olivat sen säteet,
mutta kumminkin herätti sen katseleminen vakavia ajatuksia. Annu taas
muisti kuolleen teeren pojan ja sen täplikkään kuvun. Hän höyhtö!
Lähtee metsälle ollakseen reipas ja oppiakseen todellisuutta tuntemaan
ja — saa sieltä mallin uuteen muotipukuun. Siinä kaikki kuvailut
tulevaisuuden naisesta. Hän, Annu, ei siksi ainakaan kelpaa. Luonto kun
vetää ihan toisaalle, ihan toisaalle. Kaikki hänessä on vaan turhuutta
ja loiston halua. Kaikkia, yksin kukkiakin, voi puutarhuri jalostuttaa,
mutta onko hän yksin vaan niin heikko, ettei jaksa päästä paremmaksi,
ei vaikka?

Hyvin murheelliseksi kävi Annun mieli. Ensikerran hän tunsi itseänsä
painustavan inhimillisen heikkouden taakan. Hän miltei itkenyt, niin se
vaivasi häntä. Se oli vaan alku itsekasvatuksessa ja ehkei siitä muuta
hyötyä ollut niin olihan se, että hän päätti harmissakin olla ostamatta
sitä semmoista uutta luistinpukua.



Pirttilän Elna.


Elnankin tarvitsisi saada valtioapua! Ei päästäkseen ulkomaille
maailman menoja katselemaan, vaan että pääsisi kansakouluun. Muuten
ei siitä ilmoisna ikänä taida tulla valmista! milloin puuttuu yhtä,
milloin toista.

Talvellakin, kun Elnan äiti jo oli haalinut kokoon mistä mitäkin
vaatetta, ei koko kylältä löytynyt puolipitoisia kenkiä, jotka olisi
saanut ostaa, ja uusista ei taas kannattanut puhuakaan. Suojalla
tuota kyllä olisi tarennut hajallisillakin, vaan entäs pakkasella?
Ja niinpä taisi tuo Elnan hartain halu kuivaa kokoon niinkuin moni
muukin "suuri" toive, joka oli herännyt eloon Pirttilän kestin tytön
vilkkaassa mielessä. Mutta siksipä toki, että hän oli niin vilkas,
ne eivät pysyneet kauvan mielessä, hän ei pitkään kiusannut äitiään
kengistä; ne ajatukset tulivat ja menivät ja tulivat taas, vilkahtivat
aivan arvaamatta esille haikeina valituksina tai tulvailivat huulille
riemukkaina: "sitten kun isä tulee kotiin, minä saan uudet kengät" tai
"minäpä pääsen kouluun sittenkun isä laittaa rahaa."

Mutta nyt hän ei muistanut koulua. Hän seisoi kumarruksissa, —
äidin takin pitkät hihat laahasivat maassa — ja katseli pientä
hiirtä, joka makasi kuolleena hangella. Illalla oli satanut lunta ja
tuossa hienosessa lumipeitteessä näkyi pienen pieniä jälkiä, jotka
lähtivät Pirttilän pellon aidan alta ja loppuivat siihen missä hiiri
lepäsi kyljellään. Miten somalta se näytti, silmät ummessa, hieno
tuntehikas kuono lumessa, jalat ristissä, juuri kuin se olisi aivan
juoksemaisiltaan kaatunut.

Elna katseli sitä kauvan ja ajatteli tuhat ajatusta, muun muassa
niinkin, että kyllä tuo taitaisi kelvata kissalle illalliseksi, mutta
ei sitä sentään hennonut antaa. Hän ei kärsinyt kuulla miten sen luut
rutisivat kissan hampaissa, ei, sitä ei kärsinyt kuulla, se pani
itkemään, niinkuin taannoinkin kun kissa oli saanut tallin yliseltä
hiiren. Elna mieli kaivaa hankeen maantien varrella kuopuran ja haudata
hiiren siihen ja teilata päreristin haudalle, mutta varpaita alkoi
niin armottomasti paleltamaan. Hän lähti astumaan pihaan päin, vaan ei
malttanut kääntää silmiään hiirestä, joka jäi hangelle yksin, niin että
oikein säpsähti, kun joku kysyi:

— No mistäs Elna nyt tulee, kun on noin täysissä tamineissa?

Se oli pastori, joka tuli postitoimistolta päin sanomalehtikäärö
kainalossa.

— Postista, — sanoi Elna.

— Tuliko isältä kirjettä?

— Ei vielä. — Ja noita sanoja seurasi suuri sininen katse pastorin
kasvoihin ja tuo pitkäveteinen vielä sisälsi koko joukon uusia toiveita
entisten raunioille... ei vielä, mutta kyllä kohta!

Pastori astui edelleen ja Elna juoksi Pirttilän mustantympeään tupaan.
Ovi, jossa oli hiekkapussi painona, läiskähti niin että emäntä,
joka istui peräpenkillä toisen vaimon kanssa, kääntyi hämmästyneenä
katsomaan.

— Mitä sinä tuolla lailla paiskiloit? No, tokko tuli mitään?

— Ei vielä

— Mhyh! — Ja sitten jatkoi emäntä juttelua vieraan kanssa, puoliääneen,
huokaellen ja nyökytellen. Elna ei kuullut selvään, arveli, että kyllä
ne mahtanevat puhella Jumalasta. Hän kääräsi äidin nutun kokoon penkin
nurkkaan, riisui ronttoset jaloistaan ja nakkasi uunille. Löysipä
sitten leivänkannikkaansa ja suolavesi kupin pankolta ja padasta kylmiä
perunoita. Olihan sitä siinäkin niin pienelle ihmiselle. Hartaana hän
syötävänsä söi ja veti sitten laiskottelevan kissan rahin nenältä
syliinsä. Hän silitteli sitä, puhutteli, käski kehräämään sukkalankaa
ja asetti mukavasti nukkumaan syliinsä. Hän silitteli sitä, yhä
silitteli, sukkelaan, sukkelaan. Käsi sujui pitkin sileätä selkää,
kiivaasti, rajuisesti, kunnes kissaparka surkeasti naukaisten hyppäsi
korkeittain kauvas lattialle.

— Mitä sinä kissaa nauvutat? Siunaa tuota tyttöä, miten vallaton se on.
Niin, niin, kun annetaan lasten kasvaa kuin metsäneläimet ilman vitsaa
ja Herran nuhdetta.

Elna houkutteli kissan penkin alta, hiveli hiljaa ja asetti taas
helmaansa levolle.

— Näinhän kissaa pitääkin pitää, eikö niin emäntä? Näinhän äitikin
käski kissaa pitää...

Mutta samassa tuli piika Kaisa tupaan. Hän sytytti lyhdyn ja otti
jauhovakan patapenkiltä.

— Meneekö Kaisa navettaan? — kysyi Elna uteliaasti ja vilkasi emäntään.

— Minnekäs muuanne; en suinkaan minä jauhoja syö; — sanoi Kaisa äreästi
ja lähti.

Silloin olikin jo Elna uunilla, heitti ronttoset lattiaan, kiipesi
perässä, pisti jalkansa niihin, äidin pitkähihaisen nutun päällensä ja
livahti kuin lintu Kaisan perässä.

Hetkisen kuluttua hän palasi, juoksi emännän luo ja supatti korvaan.

— Loiko Kaisa navetan? — kysyi emäntä.

— Loihan tuo, kun käskin.

— Toiko lampaille heiniä?

— Toihan tuo, kun käskin.

— No, mene nyt, ettei jätä navetan ovea auki niinkuin tavallisesti.

Elna juoksi pois ja vilkasi ovelta taakseen. Mutta onneksi eivät
emännät vielä nauraneet ja Elna vain toimessaan, hyvillä mielin lähti
rentostamaan karja Kaisan perässä, "käskemään" Kaisaa.

Kun vihdoinkin kaikki tehtävät oli tehty, he palasivat tupaan. Elna
asetti taas kengät kuivamaan, nutun laskoksille, otti pöytälaatikosta
aapisen ja luki. Mutta ei hän kauvan malttanut tavata juntata, lystimpi
paljon oli antaa kielen laulaa mitä vain sattui, virren värssyjä,
kultalauluja, linnuista, kuolleesta hiirestä, isästä ja uusista
kengistä, kaikki tuli yhtenä tulvana, taukoamatta. Lehtiä käänneltiin,
eihän niin paljo luku mahtunut samalle sivulle ja kun kirja loppui,
alettiin taas alkupäästä.

Mutta kun äiti oli tullut avannolta vaatteita karttuamasta,
lämmitellyt, syönyt, levittänyt vuoteen uunin viereen permannolle ja
ojentaunut makuulle, alkoi Elna uikuttaa.

— Äiti, minun hammastani särkee. Äiti, mistähän minä saisin vettä!

— Voi voi, — äitiä nukutti kovasti, — mikä sinulla on? Hyvänen aika...

Himmeässä valossa, joka vielä hohti liedoksesta, hän komuroi saaville
ja hautoi sitten kylmällä vedellä Elnan poskea. Se helpoitti sen
verran, että äiti sai unen päästä kiinni, mutta sitten alkoi taas
kuulua vikinää.

— Äiti, voi kun sitä pakottaa. Jos äiti hieroisi...

Puolinukuksissa hieroskeli äiti Elnan poskea ja leukaperiä ja tuli
siinä tuskitelleeksi, että on kovin vaikeaa kun ei saa nukkua pitkän
päivän työtä tehtyään ja vedessä seistuaan.

Ja kun Elnan luomet viimein painuivat umpeen, vaipui hän sikeään,
makeaan uneen. Mutta miten lie ollutkaan, hän heräsi jonkun tunnin
kuluttua ja näki Elnan istuvan vuoteella. Siinä hän kyykötti, hentoset
käsivarret paljaina, tuhrasi märkää vaatetta poskelleen ja yhki hiljaa.

Suuret silmät kääntyivät peljästyneinä äidin puoleen ja tuossa
katseessa oli jotain, joka vihlasi äidin sydäntä. Tuo pieni raukka
kärsi siinä yksin, hiljaa, peljäten, että hän heräisi. Voi voi, ei
taivaan alla ollut toista niin viisas elkeistä lasta. Ja tuon ei
pitänyt päästä kouluun! Kyllä se olisi ollut toista kun istua Pirttilän
pankolla ja paimentaa — karja Kaisaa.

— Voi äitin piika, äiti hieroo sun jalkojasi ja peittää sitten hyvästi
nahkasiin.

Hän otti Elnan kylmät jalat käsiinsä ja hieroi pohjia ja pitkin säärtä.
Se tuntui niin hyvältä, jalat lämpenivät ja koko ruumis kävi niin
suloisen raukeaksi ja kun äiti hänet hyvästi kääri nahkasten sisään,
hän jo oli hammastaudistaan nukkunut ja näki niin, niin kaunista unta.
Isä oli tulevinaan kotiin ja toi uudet kengät ja äiti telläsi niitä
jalkaan ja hivutteli pitkin säärivartta ja sanoi: kylläpä ovat nuo
Elnan jalat sirot kun on kissa kehrännyt sukkalangat... Ja sitten
hän oli lähtevinään kouluun, mutta kun hän tuli sen kuolleen hiiren
kohdalle, liikutteli se häiveröisiä jalkojaan ja pieni tunteellinen
kuono näytti värähtelevän. Ja samassa tuli pastori ja torui, että
hän oli astunut lumeen Pirttilän emännän kirkkokengillä. Silloin hän
muisti, että Pirttilän emäntä oli kerran sanonut että papilla on
pohjaton säkki. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kiersi katsomaan,
onko sillä selässä säkki, mutta samassa hän taas seisoi koulun pihassa
ja koulun kello soi niin kimakasti ja yksi kaunis ryökkynä, opettaja
vai kuka se lie ollut, sanoi: "ompeluseura on luvannut teettää Elnalle
kengät!"

Ja toivottavasti tuo uni toteutuu!



Eräs kaupungin lapsi.


Tunnetteko Fanny raukkaa? Ei, kuinkas se voisi olla mahdollista! Eihän
hän ole ylhäinen, eikä kouluutettu, eikä rikas, eikä kaunis, hänellä
ei ole edes turnyyriäkään. Hänen hameessansa on pari rimssua ja takana
"puffin" tapaisia; sen oli äiti ostanut kahdella markalla Narinkasta
silloin kun hän vielä pystyi rahoja irti tienaamaan siivoamalla nuorten
maisterien huoneita. Ja kengät! Kyllä ne nekin olivat kerran uudet
olleet vaikk'eivät ne enää taida sitä aikaa muistaakaan. Mutta liina
oli ihan uusi ja vaalean sininen. Sen oli mestarin Manta antanut kun
Fanny juoksutti kirjelippuja hänen sotapojalleen. Mitäpä Manta enää
sinisellä teki, nyt kun kaikki ihmiset käyttävät valkoisia! Mutta
Fannystä se oli mieluinen; sen valjakka väri soveltui niin somasti
ruskeaan vivahtaviin hivuksiin, jotka hiukan kiharaisina ympäröivät
valkoista otsaa, ja silmät, joissa tuikki kaksi tähteä, toinen mustassa
terässä, toinen sinisessä iriksessä — olivat täynnä suloutta, jota
piili runsaassa määrin suunkin sopukoissa. Mutta Fanny oli köyhä!

Nytkin hän juuri kääntyi suuri mytty kainalossa Albertinkadun kulmasta
taistellen tuulta vastaan, joka sieltä puhalsi täysin purjein; se
kiskoi Fannyn ainoata hameriekaletta ja pujahti kengän kärkireijästä
varpaita hyväilemään. Sillä pojalla oli terveet keuhkot, mutta Fanny
ei tahtonut päästä minnekään, vaikka oli niin kiire. Kun ei vaan kello
jo liene yhdeksän! Panttitoimistossa olivat valkeat sytytetyt ja ovet
suljetut kun hän sinne hengästyneenä pääsi. Oven takana seisoi pari
miestä ja nainen; miehet varjossa ja nainen jyskytti ovea.

— Päästäkää, kuuletteko! Minä kun maksoin jo shaalini, vaan en vielä
saanut sitä. Huomenna minä tarvitsen shaalini että kirkkoon pääsen. Voi
minun päiviäni, jos se ei löydykään. Ja minun neljä markkaani menevät
kuin järveen. Mutta jos se vaan on hukassa, niin saattekin sen maksaa!
Avatkaa, minun shaalini, avatkaa, hoi!

Vihdoin sieltä tuli avaamamies ja Fanny pujahti samalla sisälle. Oli
hän ennenkin käynyt, vaan ei koskaan ole ollut niin paljon väkeä
kuin nyt. Työkansaa, tummapartasia, suurisilmäsiä, kalvakoita miehiä
ja nuorempia, vereviä, työnutut tiilijauhoissa, ja naisia, muutama
hattupää, useimmilla harvat virkatut liinat ja "hoikkaröijyt" päällä.
Fanny astui arasti peremmäksi ja istui erään muorin viereen.

— Voi tuota raukkaa, osoitti eräs herraan vivahtava mies Fannyä, kun
kantaa tänne takkinsa; kyllä hän nyt paleltuu ensi yönä!

— Ei pidä olla milläänkään, lohdutteli Fannyn naapuri, vanha muori —
täällä saa itsekukin olla kuin kotonaan, tehdä niinkuin itse tahtoo.

— Mutta kyllä on sentään surkeata kun täytyy pantata takki; se on sitä
vihoviimeistä — jatkoi mies hiljaa.

— Mutta jospa hänellä on useampiakin, sanoi eräs nuori nainen.

— Vielä mitä! Kyllä sen kintut nyt ensi yönä kylmenevät, sen minä
takaan. Tämmöinen tuuli ja missä harakan pesässä vielä asuneekaan. —
54, jassoo, se olenkin minä, täällä, täällä on viisikymmentäneljä. Ja
hän sai siistin mustan palttoon, jota alkoi mahdikkaasti pukea päälleen.

— Miksi te sitte tänne palttoonne toitte, kysyi häneltä nainen
pistävästi.

— Haa, eipä se täällä monta päivää ollutkaan, eikä se tänne enää tule.
No, jokos joudut poika lähtemään? Hän löi olalle toveriaan, joka
reuhtosi oven suussa pullo kädessä.

— Kyllä, kyllä, mennään ja juodaan oikein. Onpa täällä rahaa — hän
helisti kukkaroaan seinään, -mitä, anna minun olla, mitä sinä minusta
tahdot, du bist ein so verdammter dummer Teufel!... Pulloko? No, ota,
ja mennään toista ostamaan ja kun rahat loppuu niin tuodaan takki
panttiherroille! Ha ha ha! Sepä hauskaa!

— Voi tuota raukkaa, päivitteli muori, täällä ei ole milloinkaan
ennen ollut tuonlaista elämätä, mutta eihän herrat sille mitään voi.
Ei se ole heidän syynsä! Tuommoiset puolilankaiset herrat tulevat
tänne meluamaan, mutta ei sille herra kasööri mitään voi! Hän
nyökytti lohduttavasti kasöörille. Ei pidä olla tietävinäänkään! Mitä
noista tuommoisista on väliä — hän lisäsi nähdessään Fannyn silmät
kyyneleissä — ei ole mikään häpeä olla köyhä; kyllä täällä käy paljon
herrasväkeäkin.

Ei, köyhyys ei ole mikään häpeä, mutta ei se ole suuri ilokaan; ei hän
ollut pahoillaan, mutta rintaan nousi niin tuskallisen painava tunne.
Hän ei ollut koskaan ajatellut köyhyyttään. Toisilla oli tosin paremmat
vaatteet ja asuivat komeammin, mutta ei hän siitä suurta lukua pitänyt.
Niin kait olla pitikin. Mutta nyt! He olivat siis rikkaita ja hän köyhä
ja kaikki, jotka täällä olivat, olivat köyhälästä kotosin niinkuin
hänkin. Hän näki nuo kaikki kuin sumussa, kyynelverhon takaa.

Ne näyttivät niin kalpeilta, niin kärsineiltä; köyhiä niinkuin hänkin...

— Paljonko tästä takista tahdotaan?

— Kymmenen markkaa, sanoi muori, joka oli istunut Fannyn vieressä.

— Ei, neljää markkaa enempätä en voi antaa.

— Tuossa sen kuulee, kuiskasi muori Fannylle, saa olla kiitollinen
jos täältä pennin saa — vaikka tämä sitä varten onkin, köyhän varalta
laitettu.

— Hyvä muori, antakaa te tämä takki ja sormus, äitin vihkimäsormus —
tuonne herralle, minä en — pyysi Fanny hätäisesti.

— En minä voi, hyvä ystävä, en; ajat ovat niin vaarallisia. Anna
vaan itse... ei se ole mikään häpeä! Vai pelkäätkö sinä? Hän katsoi
terävästi Fannya silmiin. — Kiitoksia, herra kasööri! ja muori läksi
neljän markkansa kanssa.

— Tämä malja ei ole hopeata. Kaksi markkaa, selitti kasööri nuorelle
neitoselle.

— De' ä' int' min! sanoi tyttö ylpeästi ja poistui. Nyt ojensi Fannykin
aarteensa esille.

— Paljoko näistä tahdotaan?

— Kymmenen markkaa.

Täkkiä tutkittiin ja sormus punnittiin... Näistä voi saada enemmänkin,
sanoi kasööri.

Enemmänkö? ja hän kun pelkäsi ettei saisi sitäkään. — Voisinko ehkä
saada viisitoista markkaa!

Ja nyt hän oli oikein rikas mielestään! Sillähän saisi hyyryn
maksetuksi, äidille rohtoja ostetuksi, ja kahvia!

Ovella sieppasi eräs herra häntä vyötäisiltä kiini: Kuules, kaunis
tyttö, eläpäs ole niin hätäinen! Mennään yhtä matkaa! Ai ai tuittupäätä!

Fanny riuhtasi itsensä irti tuota herraa sen enempää ajattelematta —
olihan tuo niin tavallista — ja juoksi, rahat kourassa, kotiin asti.

— Kuka, kuka siellä on, kuului heikko ääni kamarista kun Fanny komuroi
pimeässä porstuassa avainta kynnyksen kolosta.

— Minä se olen, äiti! kaikui lupaavasti vastaan.

       *       *       *       *       *

— Fanny, juoksuta tämä kirje eräälle neidille, joka asuu Henrikinkadun
varrella, numeroa en muista, kuului hetken päästä ovelta. Se oli talon
neiti, joka oli aina niin hyvä.

— Kummanko Henrikinkadun?

— Kyllä se on itäinen, samassa kartanossa on kirjapaino ja nimen näet
kirjeestä. Osaathan lukea?

— Kyllä! ja silloinpa Fanny lähti. Tuuli oli asettunut, oli taitanut
sataakin koska asfalttikäytävä kiilsi kuin peili, kuvastaen kaasuliekit
pitkinä valojuovina.

— Tiedättekö, missä täällä on kirjapaino? kysyi Fanny poliisilta, joka
vaelsi Bulevardin päässä.

— Tässä "extra" Henrikinkadulla on yksi, Weilinin ja Göösin, kuului
kopeasti; poliisi viittasi päällään sinnepäin...

Neiti ei taitanut olla kotona. — Menes sentään katsomaan! kehoitti
rouva pientä poikaansa, jolla oli niin kaunis musta tukka ja sininen
kaulus harmaassa takissa.

— Doma, sanoi poika palattuaan ja Fannyä käskettiin menemään neidin
omaan suojaan.

Hän seisoi kuvastimen edessä, kaksi kyntteliä palamassa, ja hiveli
pienellä penselillä kulmiaan. Miten kaunis hän oli! Niin komea, ja
posket punaset. Hän kääntyi, ojensi kätensä ja vilkasi Fannyn kenkiin
kun tämä astui arastellen kauniille matolle. Miten suloinen hän oli
siinä kirjettä lukiessaan, niska sievästi taivutettuna, ja miten rikas
hän mahtoi olla kun asui niin komeassa huoneessa; miten se tuoksusi...
Fanny katseli peiliin neidin taitse. Mitenkähän hänkin nyt oli niin
sievän näköinen, mutta neiti oli kuitenkin toista. Miltähän näyttäisi
tukka noin ylhäälle nostettuna ja — mitähän punasta tuossa pöydällä on?
Ja leninki tuossa naulassa; melkein kokonaan sametista. Voi, jos saisi
semmoisen! Voi, jos saisi olla kerrankin kauniina!

Vastineen saatuaan hän astuskeli Esplanaadille päin, mistä kuului
soittoa. Sielläkös oli kansaa. Edestakaisin niitä käveli kappelin
edustalla, missä tulet loistivat, passarit häärivät, vesi lotisi
kimaltaen suihkulähteestä. Siinä käveli miestä, naista, herraa ja
narria; tuossa meni tuttu tyttökin, keltähän lienee saanut vanhan
hatun? Ja kas, olihan siellä mestarin Mantakin. Kulki niin pää kenossa
sotapoikansa rinnalla, että pois tieltä. Voi sitä kyytiä; valkoset
esiliinan nauhat vaan liehuivat ilmassa... Ja lasi-lavalta, missä
kapellimestari heilui pää hiessä ja pojat puhalsivat posket pullollaan,
virtaili säveleitä. Ne aaltoilivat tasaisissa tahdeissa kansan
keskelle, kohosivat vähitellen ja vahvistuivat, ylenivät taivaille asti
muuttuen surullisen vienoiksi, lempeiksi... ja silloin kuului taas
alhaalta säestys, häilyvä, levoton, kaihoa täynnä...

Fanny istui syrjäpenkillä silmät kiini. Hän oli tyytyväinen; olihan
hyyry saatu maksetuksi, eikähän ollut taas ruuastakaan puutetta — ja
kuitenkin hän oli onneton — yksinäinen. Ei ainoata ystävätä, eikä
sukulaista, äitikin sairas. Voi jos hän nukkuisi siihen, ainiaaksi,
säveleet kantasivat hänen sielunsa kauvas... Ja tuossa kun menee taas
mestarin Manta sulhasineen. Jospa hänelläkin olisi joku, jonka kanssa
saisi kävellä!

— Elkää nyt vielä menkö, sanoi mies, joka oli istunut samalla penkillä,
kun Fanny äkkiä nousi ylös — nuo Kuopiolaiset soittavat niin helkkarin
hyvin.

Fannyllä oli kiire; äiti kun oli aivan yksin... Pimeän syrjäkadun
kulmassa seisoi mies. — Saisko luvan tulla följaamaan?

Fanny ei virkkanut mitään, kiiti vaan ohitse. — No, kyllä minäkin
jaksan juosta, sanoi mies ja, pysytteli rinnalla.

Fanny pelkäsi, häntä oikein vapisutti; ei hän ollut ennen niin arka
ollut. Hän juoksi minkä jaksoi ja mies perässä.

Kotitalon portilla seisoi suutarin matami jutellen erään tuttavan
kanssa. — Mitä sinä noin juokset? Ja mies kintereillä. Eipä uskoisi,
tuommoinen lapsi! No; mikähän siitä tuostakin tulee!

Fanny raukka, lapsi parka!



Pappilan tytöt.

Kuvaus mummin nuoruuden ajoilta.


Pärevalkeat paloivat pihdissä tuvan mustilla seinillä. Karsinaan Anna
Liisan ja Eliinan rukkien välille oli asetettu "renki" päre nenässä.
Rukit pyörivät vinhaa vauhtia. Pappilan rengit käsittelivät kirveitään
keveästi kuin leikkikaluja ja lastut sinkoilivat lattialle. Anna Liisa
herkesi kehräämästä ja työnsi rukin luotaan.

— Joko sait rullan täyteen? kysyi Eliina.

— Eikös, puuttuu kymmenkunta leperettä, — vastasi Anna Liisa sitoen
karkean vaatteen eteensä ja alkoi seata villojaan. Kädet, jotka niin
joutuisasti ja samalla pehmeästi käsittelivät karttoja, olivat hyvin
pienet ja päivettyneet. Pää oli pitkään solakkaan vartaloon verraten
pieni ja ruskeat silmät sekä hiukset eroittivat hänet toisista tuvassa
olijoista, jotka olivat haaleasilmäiset, valkotukkaiset.

"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy, kun ei enää oma kulta
kotosalla säily" — — kuului raikas laulu porstuasta. Ovi aukeni ja
tupaan astui Laura neiti, leskikirkkoherran ainoa tytär.

— Hyvä Laura, kartatkaa minulle muutama lepere! — rukoili Anna Liisa
— tuossa tuokiossa saisin rullan täyteen ja nousevalla viikolla olisi
kangas reivattu. Kas sitte saisimme uusia! Mekin piika pahaiset saamme
uudet pitovaatteet.

— Kuulkaas tytöt, uusista hameistanne ette saa tehdä noin kapeita,
eikä tuonlaisia leveitä hihoja. Ne ovat jo vanhanaikaiset. Laittakaa
tämmöiset leveät helmat kuin minulla on ja sutkum-hihat. Sittenkös
olette somia! Vai miten, pojat? Katsos Eliina, kuinka he ovat
mielissään, ja entäs Anna Liisa!

    "En minä huoli hutikoista
    enkä renki rutikoista,
    sen pitää olla talonpoika,
    pitkä, hoikka, kippuranoukka" — —

lauloi Anna ja ruskeat silmät välähtelivät ylpeästi kohotetussa päässä.

— Niin, ethän sinä välitä muista kuin lukkarin Lassista —

— Entäs itse! Mitähän Vertti herra sanoo kun kesällä näkee miten
pulskaksi Laura on kasvanut!

— Suu poikki korvia myöten — nauroi Laura ja painoi kätensä Anna Liisan
suulle.

"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy" — mutta nyt taitaa
pappa tulla tänne!

Porstuasta kuului kolinaa ja kirkkoherra astui keppi kädessä tupaan. —
Laura oli isänsä näköinen. Samanlaiset tumman harmaat älykkäät silmät
ja ystävälliset kasvot. Pitkät palmikot olivat tumman ruskeat niinkuin
isänkin hiukset. Että hän oli rakas lapsi kuuli heti äänestä, jolla
kirkkoherra puhutteli häntä:

— Täällähän olet lapsi! Minä etsin sinua joka paikasta. Mitäs nyt
niin ahkeraan karttaat? — — Kuules Anna Liisa, huomenna viinapannut
kiehumaan. Entinen on lopussa ja mitähän pitäjäläiseni tuumisivat,
jos eivät saisikaan ryyppyä Helluntaiaamuna, kun tuovat pappilaan
aprakoita. — — Se on koko tyttö tuo Anna Liisa — ja hän asettui kädet
selän takana tyttöjen eteen — monta kymmentä tynnyriä kantaa vuoteensa
minun eloaitastani.

— Niin, paljon enemmän kuin ikänäni ennen olen nähnytkään. Me kun emme
saaneet puhdasta leipää kuin köyrinä ja jouluna. Petäjäistä silloin
syötiin ja terveitä oltiin.

— Ei taitanut olla monta taloa tässä seurakunnassa, joissa puhdasta
leivottiin? — kysyi kirkkoherra.

— Oli kaksi, Kauppila ja Ritoniemi. Kuinkas itkin ilosta, kun kerran
sain Kauppilan emännältä marjoista ruisleivän. Viinan rankkiin
leivottiin silloin — ja äitipä osasi tehdä oikein maukasta petäjäistä.
Hän imelöitti taikinan. — Kerran äiti sai tynnyrin rukiita kun paransi
Kauppilan lehmän. Se oli noussut suureen sammioon, jossa oli kiehuvaa
vettä, ja nahka etujaloista jäi sinne. Vaan paranipa se. Voi, voi,
kuinka se äiti oli hyvä palovoiteen tekijä. Oikein maan mainio!

— Kaiketi hän osasi loitsujakin?

— Mitenkäs muuten! Muistan alun yhteen: tuleppa tulinen käärme,
tulisesta kalliosta, tulen lientä lakkimaan! Heitä hyytä, heitä jäätä,
heitä rautaista rajaa! — enempää en muista. Nykyiset ihmiset eivät ole
enää niin viisaita! Eikä hänen vertaistaan ollut eikä ole!

— Eikä sinun vertaistasi, sinä pappilan piioista parhain! — nauroi
Laura. — No, nyt on rulla täysi. Tule nyt, niin tanssitaan, taputellaan
taitavasti. Ja hän pyöritteli Anna Liisaa että kapea hame seisoi kuin
tiuku ja näkyivät pyöreät pohkeet ja pienet jalat. Lastut lentelivät
lattialla heidän jaloissaan, päreistä putoilivat palaneet karnat ja
ne leimahtivat kirkkaammasti; kirkkoherra nauroi, että pää nyökkyi,
Eliinan rukki alkoi pyöriä samaan tahtiin ja rengit katselivat
ilosilmin tyttöjen tanssia.

       *       *       *       *       *

— Kyllä on helmoja, vaikk'ei ole hihoin räkännyt, tuumailivat
vaimot kirkkomäellä, ihaillessaan Anna Liisan uusia, santelipohja,
viheriärantuisia vaatteita. Kyllä hän pistikin silmään uudessa
puvussaan. Hame oli hyvin, hyvin laaja, vaan hihat kapeat. Hänellä
oli tykkilakki, niinkuin muillakin, ja avosuu kengät ja valkoset
sormikkaat. Ja vaikka hän herättikin niin suurta huomiota, ei hän
kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen. — Lukkarin Lassin täytyi lähteä
Savon puoleen riitelemään vaarivainajan perintöosuutta. Kenties hän ei
sieltä palaakkaan! Kyllä hän tosin oli luvannut tulla, sitte kun riita
oli voitettu, vaan se voi kestää niin kauvan, ja eipä niihin miehiin
taida olla aina luottamistakaan. — — Ja Lassi oli lähtenyt Kömiläisten
kolmilaidassa. — — Anna Liisa istui aittansa kynnyksellä hiljaa
soittaen kannelta, mikä oli hänen polvillaan. Mielensä oli raskaampi
kuin koskaan ennen ja surulliset ajatukset puhkesivat surullisiksi
sanoiksi ja viereilivät huulilta ja yhtyivät kanteleen vienoon
valitukseen.

Hän ei luullut kenenkään kuulevan, sillä rengit nukkuivat loitompana
nurmikolla ja toiset tytöt olivat menneet uimaan. Vaan Laura neiti oli
jo hetken kuunnellut nojautuen huoneen seinään. Hänenkin silmissään
välähteli kyyneleitä ja pää riippui surumielisesti kallella. Vaan
kyynel ei päässyt putoamaan. Laura pyyhkäsi sen pois hiipiessään aitan
ovelle.

— Elä soita noin surullisia, Anna Liisa, vaikka Lassi läksi, niin kyllä
hän palajaa pian. Soita nyt jotakin oikein iloista.

— Kyllä, jos Laura tahtoo:

    "Likat ne makaa aitassansa
    villavaipan alla,
    pojat pitkin pihoja
    ja tallin lattialla.

    Ja mikäs on likkana ollessa
    kun on vielä nuori,
    yksi poika jos jättääpi
    niin uuden edes tuopi!"

— Ei, ei se ole hyvä laulu. Jos kulta oli jättänyt täytyy uskollisesti
odottaa hänen takaisin tuloaan — sanoi Laura.

— Entäs, jos ei tulisikaan?

— Niin täytyy kumminkin odottaa. Jos oisit uskoton ja menisit toiselle
ja se oikea sitte palajaisi ja soimaisi sinua. — Kuule etkös silloin
olisi onneton, onnetonta onnettomampi?

— Kaiketi. Vaan jos ei tulisikaan. Siinä me sitte olisimme vanhoina
piikoina.

— Mitäpä se tekisi. Ei ole mikään häpeä olla vanha piika.

— Ei ole teistä, mutta talonpoikain on toista — Kuinka kauvan sitte
täytyy odottaa?

— Kuolemaan asti — ja Lauran silmässä välähti kuolemattoman rakkauden
säde; — vaan lähde nyt uimaan — huolia huuhtelemaan.

He kulkivat rantapolkua uimapaikalle. Tyynet salmet siintivät edessä.
Saaret katselivat koivikkokupeitaan kultakuvastimessa. Neitosten saari,
muutaman sylen päässä rannasta, oli oikea lintujen pesimäpaikka.
Sieltäkös viserrystä kuului! Linnut kaareilivat sen ympärillä,
laskeusivat lähelle, lähelle veden pintaa ja palasivat taas pesilleen.

— Kuka tytöistä ui saarelle? — sanoi Laura hetken katseltuaan ulapalle.

— Mitäs saamme palkinnoksi? — nauroivat tytöt.

— Punaista karttuunia tykkilakiksi. Sitä kaunista, jota ostin Kokkolan
markkinoilla käydessäni.

— Näkki maalle, minä järveen! Näkki maalle, minä järveen! — loihtivat
tytöt heittäen kädellä vettä rannikolle ja silloin alkoi kilpailu.
Kirkas vesi pölisi valkoisten hartioiden ympärillä. Muutamia pisaroita
kimalteli hiuksissa ja punasilla poskilla. Anna Liisa kääntyi puoli
salmesta takaisin, vaan Eliina ui saarelle, levähti hetken ja palasi.

— Eliina saa vaatteen! Eliina on paras uimari! — Riis rais!

— Ja minä kanss'!

— Viimein kun ma näin, oli harmaat vaatteet päällä, harmaa lakki päässä
ja harmaata lakinkin alla. Arvaas Anna Liisa, kuka se on!

— Jos lienee Ritoniemen isäntä.

Ja leikkiä laskien he palasivat pappilaan.

       *       *       *       *       *

Arveltiin Ritoniemen isännän käyvän Anna Liisan tähden pappilassa.
Ja ehkäpä kävikin. Sillä hän pestasi Anna Liisan palvelukseensa,
vaan Eliina hänen rahoissaan oli ja komeatpa ne kihlat olivatkin. —
Anna Liisa hoiti taloutta ja hoiti sen hyvästi. Eliina oli oikein
tyytyväinen käydessään rukinsijaa katsomassa. Kyllähän Ritoniemessä
oli olemista ja elämistä. Kolmekymmentä lypsävää ja aitat eloa täynnä;
mutta isäntä oli vanhanpuoleinen.

— Miltä sinusta tässä oleminen tuntuu? kysyi Eliina ollessaan kahden
kesken Anna Liisan kanssa maitohuoneessa.

— Mikäpä minun on ollessa. Pääsenhän pois, jos on paha olla. — En
enempätä puhu, sen vaan sanon sinulle: ota kirja turvaksesi tähän
taloon tullessa. — — Vaan kummiahan ihmiset sinusta puhuvat. Minä en
niitä usko, olen vaan arvellut joko ne jutut ovat pappilaisten korviin
kuuluneet.

— Huutakoot! En minä niistä paljoa välitä — — mutta kyllä välistä
tuntuu tukalalta kun viattomasti joutuu joukon suuhun.

— Niin, niin, paha on pärjääjän kieli, pahempi parjattavan mieli! Elä
huoli kuitenkaan itkeä. Onhan yksi, joka kaikki tietää — —

— Voi sentään, miksi ihmiset ovat niin pahoja? Katsos noita pääskysiä
tuossa räystäällä, kuinka iloisesti ne livertelevät. Luuletko niiden
seassa löytyvän kateutta ja riitaa?

— Etkö tiedä ketä pääskynen syyttää?

— En.

— Se laulaa: Ihmiset sanovat että minä olen varastanut neitsyt Maarian
saksit ja silkkikerän, vaan itse sen Kristus tietää... Niin se laulaa.
— — Onkohan siinä puheessa perää että Vertti herra on ruvennut
ryyppimään siellä Helsingissä ja siksi ei tullut kesäksikään kotiin.

— Ei siinä jutussa taida liikoja olla. Laura on välistä niin
surumielinen, vallankin kun ei kirjeitä kuulu. — — Mutta nyt täytyy
lähteä. Hyvästi vaan, ja Jumala jääköön vanhimmaksi vieraaksesi!

Ja Anna Liisa jäi yksin ja itsekseen hän hyräili pyttyjä kuoriessaan:

    "Ei saa olla surullinen, iloinen olla pitää,
    jos ei olisi hyvä olla, niin kehumalla lisää."

       *       *       *       *       *

Eliina tuli emännäksi Ritoniemeen, eikä aikaakaan, niin naapuritalossa
vietettiin Anna Liisan häitä. Hän oli aikansa odottanut, vaan kun Lassi
ei Savosta saapunut, eikä mitään tietoja tullut, niin hän meni siihen
taloon miniäksi. Häähuone oli koristeltu mitä komeimmasti. Peräseinä,
pitkän pöydän takana, oli peitetty lakanoilla ja silkkihuivilla.
Morsiuspari oli vihitty huivin alla, jota kannatti kahdeksan paria.
Ateria oli kestänyt monta tuntia, virsiä veisattu, otrakahvia juotu,
katrillit ja polskat tanssittu ja monta, monta ryyppyä ryypätty. Ulkona
oli kirkas kesäilta, mutta tuvassa alkoi hämärtää, sillä ihmisiä
istui ikkunoilla ja ikkunoiden edessä. Ja yhä tulvaili kuokkaria
tupaan. Rupesivatpa siinä viisauksiaan virittelemään. Eräs emäntä
kaatoi poroa kahvipannuun, vaan se huomattiin ja hänet kutsuttiin
ensimäiseksi juomaan sotkemaansa kahvia ja sitte he häpesivät ja
käyttäytyivät kauniisti. Viulut soivat, ryyppyjä ryyppäeltiin, tupakan
savu nousi kattoon ja ilo oli ylimmillään. Morsiustytöt valkosissa
vaatteissaan leijailivat kuin perhoset yössä ja morsiamen suuri ruunu
välkähteli hänen valssissa pyörähdellessään. — — Pitkä mies mustissa
verkavaatteissa tuli tupaan. Hän seisoi kynnyksellä tähystellen
ympärilleen. Häntä ei hämärässä kohta huomattu, eikä tunnettu,
ennenkuin tunkeusi morsiamen luo, jota sieppasi vyötäisiltä kiinni ja
sanoi:

— Saako matkustavainen morsianta tanssittaa!

Ja hän piti korkealla morsiamen kättä, jotta jokainen näkisi hänen
tanssittavan paperiruplilla. Vaan morsian oli kuolon kalpea, ja suusta
suuhun kävi kuiske:

— Lukkarin Lassi on tullut!

Yhä kiivaammin hän pyöritteli morsianta, joka vapisi yhä kovemmin ja
rukoili rukoilemistaan:

— Päästä irti, päästä minut pois! Nyt en jaksa enempää.

Vaan se oli turhaa.

— Sinun täytyy jaksaa tämä viimeinen tanssi, että sen ikäsi muistat —
koska et jaksanut minua odottaa, vaikka lupasit. Niin hän lausui, —
vaan silloinpa riuhtasi sulhanen morsiamen irti ja siinä alkoi tappelu,
joka ehkä olisi päättynyt pahoin, jollei puhemies päässyt väliin.

Morsian makasi huoneessa vuoteellaan ja itki että sydän oli haljeta.
Laura koetti lohduttaa, vaan hän tunsi, ett'ei siinä lohdutus
auttaisi, ei niin mitään. Kirkkoherra tuli hakemaan Lauraa. Hän oli
vakaisen näköinen ja nähdessään itkevät naiset nousi syvä huokaus
hänen rinnastaan ja hän katseli heitä äännetönnä. Eliina, Ritoniemen
emäntä, istui arkun kannella ja itki hiljaa niinkuin se, joka usein
itkee. Anna Liisa väänteli käsiään ja kovat nyyhkytykset värisyttivät
hänen ruumistaan. Mutta tukka oli painunut otsalle ja hän katseli
tuskallisesti ruunua, joka oli lattialla, sängyn jaloissa. Laura
oli kalpea ja murhemustassa puvussa, vaan kasvoillaan lepäsi rauha
ja silmät ilmaisivat tunnetta ja sydämmellistä sääliä. Hän syleili
kauvan molempia jäähyvästiksi ja kirkkoherra puhui heille isällisiä
lohdutuksen sanoja.

Eliina saattoi heidät rantaan, jossa soutumiehet jo odottivat.

Kirkkoherra istui venheen perään ja Laura hänen viereensä. Miehet
soutivat paitahihasillaan että venhe nytkähteli. Vesi pölisi kokan
edessä ja airoraudan koskiessa hankaan siitä aina pääsi pieni,
valittava vingahdus. Se oli ainoa ääni häiritsemässä luonnon
kesäyön-unelmaa — ja pieni loiskahdus kun kalat hyppelivät veden
pinnassa. Muikkuparvi leikitteli niin lähellä, kunnes ahnas hauki
karkoitti sen. Laura katseli tuota elämää veden kalvossa ja sitten
vaipui hänen katseensa syvälle, syvälle, missä taivas pilvineen
kuvastui. Ja hän muisti lapsuutensa kadonneet ajat, valoisat kuin
päivän paiste veden tyynellä pinnalla, vaan sitte kasvoivat ajatukset
ja kysymykset ja elämä antoi niille vastimensa. Hän sai tuntea
rakkauden runsaimman riemun, vaan synkkä surun pilvi peitti sen pian.
Hän muisti kasvattiveljensä, Vertin, jota hän oli rakastanut niin
uskollisesti, niin hellästi; koko elämänsä oli rakkautta, ja se petti,
— ja hän ajatteli ja muisteli; mitäpä ovatkaan muistot kuin kuolleita,
joille emme voi eloa antaa, vaan joiden hautoja kukilla koristelemme,
niinkuin hän kaunisteli Vertin hautaa kalmiston kulmassa koivun alla...
Hän tunsi ett'ei hän enää ollut ainoastaan pappilan pikku Laura, hän
oli ihminen, ajatteleva, tunteva ihminen, joka silmät auki katseli
elämän kirjavaa kulkua; suri sen surut, eli sen ilot, ja molemmat
olivat sen juoksussa toistensa täytteinä. Ja hän katseli ympärilleen
keski-Suomen suuremmeistä, ihanaa luontoa, minkä helmasta kotitalon
tummat piirteet alkoivat esiintyä, ja hän tunsi että elämä toki on
ihanaa, vaikka se on niin surullista.



Bukefalo.


Pienenä varsana se jo oli kaiken talonväen lemmikki. Joka vain
liikkui haassa päin, missä se emänsä kanssa asusti, niin aina sitä
ystävällisesti puhutteli: Puke, Puke, pikku Puke. Ja väliin se tuotiin
emineen pihaan ja jokainen tahtoi silitellä sen harmaata hienoa
pystykarvaa tai ruopotella korvan takaa. Isäntä sitä aina silloin
tahtoi itse sukia Pukelle omistetulla uudella harjalla ja tarkasteli
sitä silloin tuntijan silmällä ja kaikki, istukaspojasta isäntärenkiin
asti, olivat hänen kanssaan yhtä mieltä, että kyllä Pukesta täytyy
tulla hyvä hevonen. Suottako sille olisi valittu isäksi kauneudestaan
kuulu Pirttilän ori ja äitikin oli tuollainen sipevä päinen, pyöreä ja
vilkas, joka tavattoman hoikilla jaloillaan kiiti eteenpäin kevyesti
kuin höyhen ja nopeasti kuin lintu. Ja emää pidettiin hyvänä, annettiin
jauhojuomista ja muuten kestailtiin, kaikki vain Puken tähden.

Mutta ei kukaan sittenkään ollut Pukelle niin hyvä kuin talouden
hoitajatar, Elsa neiti. Hän oli köyhä orpotyttö, joka ilmoituksen
kautta oli joutunut emännöitsijäksi nuorelle herralle kun tämän äiti
kuoli. Elsa ihaili rajattomasti isäntäänsä, vaan ei hän sitä koskaan
näyttänyt. Ei hän pukeutunut kummemmin kuin ennen eikä hautonut turhia
unelmia, hän tunsi ettei siitä koskaan voisi mitään tulla. Isäntä oli
ystävällinen ja hyvä hänelle ja hän oli aina tasainen käytöksessään
ja koetti olla isännälle mieliksi. Ja kun isäntä niin suuresti suosi
Pukea, oli Elsalle rakasta hoidella Pukea, hyväillä sitä, jota
isäntäkin hyväili. Varsinkin siihen aikaan kun Puke eroitettiin
emästään, koetti sitä Elsa hemmotella, miten paraiten taisi. Hän luki
kaikenmoisia hevoshoitokirjoja, vaan kysyi kuitenkin aina isännältä,
ennenkuin pani toimeen jonkun uuden kirjassa neuvotun asian. Isäntä
neuvoi naurahdellen ja uskoi mielellään Puken huolellisen hoitajansa
haltuun.

Ja niinkö lienee tämä naisellisen hellä kasvatus vaikuttanut vai
olisiko Puke jo luonnosta ollut niin sävyisä, vaan kuria se ei
kaivannut melkein ollenkaan. Kesattovarsana ollessa siinä tosin
ilmaantui vallattomuuden oireita, mutta ne katosivat melkein
puhuttelemalla. Se Elsan sitä juottaessa haamasi purrakseen kättä,
joka piti kapan korvasta, ja oli niin valmis potkasemaan muita
hevosia, joita se leikitellen lähestyi, vaan silloin Elsa sitä lyödä
läppäsi turvalle ja vei juomisen pois tai oikein vitsaa käytti ja pian
haihtuivat pahat tavat.

Ja niin kasvoi Pukesta pulska hepo. Pää sirotekoinen; liikkuvat
sieramet ja aina vilkuttavat korvat antoivat sille eloisan ja tulisen
näyn, vaikka silmät olivat suuret, lempeät, melkein tunteelliset. Jalat
kuin valetut, solakat, hienot, voimakkaat. Ja sen joka liikunto oli
kuin kaunoluistelijan sulava. Kun se irrallaan juoksenteli, näki sen
ikäänkuin huvikseen ja omaksikin ihmettelykseen tekevän mitä kauneimpia
kaaria ja käänteitä nopeasti kiitäen edes takaisin kentällä ja sitten
hetkeksi pysähtyi pää koholla ja taas lähti kevyesti juoksentelemaan
heitellen päätään kahdenpuolen, ikäänkuin olisi tahtonut iloissaan
jotain sanoa.

Eikä sitä tarvinnut lapsenkaan pelätä. Maailmassa ei löytynyt niin
hyväluontoista eläintä. Elsa kun sille vanhaan tapaan tuli joka
päivä leipää tuomaan, riensi se heti ottamaan, tuuppi vallattomasti
Elsaa päällään, pyytäen hyväilemään ja antoi hänen mielin määrin
laitella harjaansa ja otsatukkaansa penkoa, josta toki muut hevoset,
ja neitoset, ovat niin arkoja. Ja kun sitten isäntä tuli päitsineen,
ei Puke yhtään vastustellut. Pantiimpa reen eteen tai oli kärryillä
lähteminen, yhtä taipuisa se oli, vähän vain kummastellen ensimmältä
katseli outoja esineitä, ja pari kertaa aisoissa oltua, se oli koulut
koulittu. Juoksemaan sitä ei tarvinnut käskeä, ei toki.

Nyt Puke ikäänkuin siirtyi Elsalta isännälle. Kyllä Elsa sitä vielä
joka päivä kävi ruokkimassa ja taputtelemassa, mutta isännällä oli
_omistusoikeus_ siihen. Joskus Elsakin sai sillä ajella, joskus kun
isäntä sattui muistamaan, että se ehkä olisi hänestä hupaista, vaan
itse hän otti sen milloin tahansa tallista ja se tapahtui joka päivä.
Isännästä ei asunut autuus viisauden kirjoissa eikä yksinomaan naisen
helmassa, vaan naisen helmassa ja hevosen reessä. Semmoisen hevosen
kuin Puke oli! Huoletonna istua, miettiä suruttomia asioita ja nauttia
siinä niin vaikka kuinka kauvan. Ei kiirettä kotiin, kyllä siellä asiat
luistavat, vaikka on isäntäkin päivän poissa; eikä taas pakkoa viipyä,
kyllä katkeaa taival, jos vain kiinnittää ohjaksia. Onnellinen oli
Puken isäntä.

Mutta eräänä iltana tuli isäntä hyvin tyytymättömänä kotiin. Hän ei,
kuten tavallisesti, itse riisunut Pukea eikä antanut kauroja eteen.
Jätti sen rengille ja meni suoraa päätä kamariinsa.

Hän oli tyytymätön ja väsynyt. Puke oli vauhko, pelkäsi pimeässä, ja
hän oli lyönyt sitä. Kun hän iltahämärässä lähti kotiinpäin ajamaan,
alkoi Puke heti vilkua ja olla levoton. Joka kiveä, joka kantoa tien
vieressä se pelkäsi ja väisti niin että oli usein työntää kärrit
kumoon. Sitten se metsässä varmaan oli näkevinään jotain kauheaa. Nousi
pystyyn ja hyppi työntäen takaperin, eikä olisi mennyt eteenpäin, ei
vaikka. Isäntä käänsi ja ajoi takasin hyvän matkaa. Sitten hän taas
käänsi, yritti hirmupaikan ohi. Mahdotonta. Silloin hän suuttui, riisui
Puken aisoista, sitoi tien toisella puolen olevan halmeen aitaan ja löi
muutaman kerran. Se peljästyi hirmuisesti, pyrki sieramet levottomasti
liikkuen, pärskyen ja silmät kauhistuneina aitaa kohti, että se
rysähdellen kallistui, ja vapisi kokonaan. Se oli surkeata nähdä, mutta
isäntä antoi vielä muutamia siimauksia ja valjasti sitten uudelleen.
Mutta turhaa oli vaiva ollut. Puke ei vaan uskaltanut mennä. Vaikka se
olisi tapettu siihen paikkaan. Se värisi vaahtosena ja keikkui koholla,
epätoivon voimalla pani vastaan, kunnes isäntä turvasta taluttaen
koetti sitä kuljettaa. Se auttoi. Mutta kun isäntä sitten pääsi kärriin
hyppäämään, mentiin sitä vauhtia, karkaamalla mäkeä ylös, mäkeä alas,
kuin kaikki metsän pedot olisivat Pukea ajaneet.

Huomenna lähti isäntä heti noustuaan ajamaan. Nyt se taas juosta
helkytteli kuin ennenkin, vilkkaana ja iloisesti hirnahdellen,
illalliset peljättävät olivat kadonneet, hirmupaikkaa ei metsässä
ollut. Sitten hän lähti hämärässä toisen kerran koettamaan ja nyt oli
Puke taas pelkuri, kammoi joka kiveä, joka kantoa, joka pientä varjoa
puiden välissä. Missä isäntä ei nähnyt mitään erinomaista, näki Puke
tuhansia uhkaavia mustia; metsä oli mörköjä täynnä.

Tuskaisena ja harmistuneena sai isäntä houkutellen ja talutellen
Puken vihdoin kotiin. Hän oli taas niin väsynyt ja kyllästynyt, ettei
viitsinyt itse riisua koko konia. Mokoma itsepäinen! Pitääkö hänen
mukautua sen oikkuihin, ajella vain päivällä, ellei tahdo saada päätään
halaistuksi jossain ravissa. Hän päätti kuitenkin antaa jälkeen, mitäpä
hänen tarvitseekaan niin illoin olla liikkeessä. Onhan Puke niin oiva
hevonen muuten, pitäköön tuon pienen vikansa, ei hän henno sitä enempää
ruoskia.

Mutta miten olikaan, tuli hän usein juuri illoin lähteneeksi ajamaan,
hän aina lähti koettamaan, vieläkö siinä asui se pelko, ja tuli sitä
ruoskaakin joskus koetetuksi. Ne matkat olivat kiusa isännälle ja
kauhistus eläimelle. Viimein Puke, kun sitä illan tullen talutettiin
tallista, valjastettavaksi, tuli jo kotona levottomaksi, ei tahtonut
antaa valjastaa ja katsoi niin rukoilevasti ja käänteli päätään kahden
puolen, ikäänkuin olisi tahtonut puhua. Ja kun he palasivat, isäntä
suutuksissa ja tuskissaan tuosta vastustuksesta, Puke vapisevana ja
vaahdossa, olivat he onnettomia molemmat. Olkoon, ajatteli hän viimein
kyllästyneenä, tottapa se on sillä polosella veressä!

Ja niin kului kesä edelleen. Puken vika melkein unohtui isännän
mielestä, hän kun harvemmin nyt ajeli eikä pimeää ollutkaan.

Vaan eräänä elokuun ihanana iltana hän palasi häistä. Toinen hevonen
oli edellä ja laulellen ja huudellen milloin mitäkin ajoivat miehet
perätysten. Mikään vaara ei muistunut heille nimeksikään mieleen,
lämpimänä kuutamoisena yönä laskiessa tasaista kovaa tietä kotiapäin.
Ja vielä kun mielet olivat hehkuvat tanssista ja maljoista. Ja Puke
näytti alkutiestä sekin unhottaneen kaikki metsän kauhut. Köykäsesti
ravaten virstan virstan perästä se pyyhki vallattomasti päristellen
eteenpäin; linjaalit notkuivat ja isäntä lauleli huoletonna, nauttien
vilposesta, ihanasta illasta... Hän piti molemmin käsin tanakasti
ohjaksia, sillä jo oli Puke muutaman kerran, missä kuu heitti pitkän
puun varjon tien poikki, hypännyt syrjään, mutta kuitenkin pelkonsa
voittaen seurannut toista hevosta.

— Anna huhkia, veikko! "Honkain keskellä mökkini seisoo", lauloi isäntä
että metsä raikui. Ja sitä mentiin. Puke katsoi toverin perään, eikä
joutanut vilkumaan tiepuoleen, missä möröt olivat, jotka aina panivat
joka jäsenen vapisemaan, ehkei niitä nyt siellä ollutkaan. Missä vain
oli musta pitkä varjo... mutta pääsihän siitä toverikin eikä Puke ollut
milloinkaan tuntenut sellaista rauhallista turvallisuuden tunnetta kun
nyt toverin tuolla edellä kiitäessä. Anna huhkia! Alamäkeä, niin että
kivet iskevät tulta ja musta metsä mörköineen lentää ohitse, vieden
mukanaan pelottavat Valkoset koivunrungot, jotka kuutamossa vilkkavat.
Ei niitä nyt jouda pelkäämään!

Mutta mäen alla on silta pienosen kuivuneen puron poikki. Kaksi
harmaakivipatsasta on molemmin puolin kaiteena. Suoraan niiden välitse
vilistää edellinen ajaja että silta kumisee, suoraan niiden välitse
tähtää jälkimmäisen silmä ja käsi ohjaa Pukea. Se lähestyy jo siltaa,
törmää täyttä vauhtia... Patsaskiven pää hohtaa valkosena ja sillalle
se luo mustan varjon. Siinähän uhkaa Pukea turmio kaikessa kauhussaan,
se hyökkää hänen päälleen, musertaa hänet. Raju hyppäys sivulle,
räsähdys ja huuto... Isäntä lensi kauvas kaiteen yli puron penkereelle,
kärrit tarttuivat akselistaan kiveen, ja Puke makasi koristen purossa,
pää ylhäällä, valjaissa riippuen.

Kun edellä ajaja sai hevosensa kiinni puuhun ja tuli sillalle, oli
isäntä jo siksi tointunut, että kykeni Puken luo. He aukoivat valjaat
ja koettivat saada sitä kyljelleen käännetyksi. Silmät olivat nurin
päässä ja veristä vaahtoa purskui suusta.

— Parasta on että lopetetaan, näkyy vetävän viime henkiään.

— Parasta lie. Onko sulla mitään asetta? Vapisevin käsin otti isäntä
toiselta puukon ja pisti sen Puken rintaan, valtasuoneen.

— Säikähtikö se vai miten tää tapahtui?

— Säikähti.

— Onko se ennenkin ollut niin vauhko?

— Onhan se polonen. Lienee ollut sillä veressä.

Hiljasina lähtivät miehet ajamaan loppumatkaa, eivät laulelleet enää,
ja isäntä oli hyvin alakuloinen pitkät ajat, ja aina kun hän surumielin
muisteli Pukea sekaantui hänen suruunsa jotain omantunnon tuskan
tapaista. Ikäänkuin hän ei olisi sille ollut tarpeeksi hellä tahi
tahtonut sitä ymmärtää.



Ystäväni.


Rakas pieni ystäväni, kuinka suloista lepoa olen nauttinut, miten
kauniita ja puhtaita unia uneksinut sinuun päätäni nojaten!... Ja
siksipä aina niin hartaasti iltaa vuotan, että luoksesi pääsisin. Sillä
se on ainoastaan iltasella ja yöllä — oi, minä pyydän, elkää ajatelko
mitään pahaa! — ainoastaan yöllä kun ystäväni luokse pääsen. Mutta
silloinpa se mulle sitten palkitseekin kaikki päivän kuumat ja helteet.
Jos kuinka väsynyt öisin, jos kuinka murheellinen, jos kuinka katkerana
mieli, niin pianpa tunteet tasaantuvat, kun saan hetkisen poskeani
ystävääni hivellä.

Välistä kun rajun riemun, aiheettoman ilon polttava vihuri rinnassa
riehuu ja semmoisena saavun ystäväni luo ja painan otsaa sen
viileyteen, niin pian tyyntyy mieli ja povi jäähtyy; ja minä voin
ajatella selvään, paremmin kuin konsanaan päivällä. Ja jos minä
tulen ystäväni luo surumielin, tyytymättömänä tulen, niin eipä viivy
kovinkaan kauvan kun ovat vedet silmistä kuivuneet ja minut vähitellen
täyttää hiljainen sisällinen hymyily. Melkeinpä nautinnolla katselen
ympärilleni: katulyhdyn valojuovia seinillä, katossa, ovenpielessä,
valkoisten uutimien poimuissa, sen välkettä kuvastimen pinnalla,
miellyttävää hämärää huoneen etäisimmässä nurkassa, — melkeinpä voin
nautinnolla silloin ajatella elämää ja nauttia suruistani, jotka
sentään ovat niin mitättömiä kaiken hyvän rinnalla. Niin silloin tunnen
kun olen iltasella ystäväni luona ja kun hiljainen lempeä hymyily koko
olennon valtaa.

Ja uskollinen on ystäväni mulle — ja minä sille. Jos missä
päivät remuaisin ja kenen kanssa niin illoin kuitenkin sitä aina
viimeksi ikävöin ja sen luokse riennän. Eikä kukaan muu saa siihen
sormellaankaan koskea, ei kukaan. Minä sen puen uuteen valkoseen
viittaan, omin käsin ompelemaan, minä sidon nauhat solmulle, minä
silittelen poimut pois, minä kouhottelen ja minä siihen pääni painan.

Ja uskollisia olemme me aina olevat. Kulukoot kuukaudet, vierikööt
vuodet sen takaan, että yhtä hyviä me aina ollaan. Ei voi meitä ajan
vaiheet eroittaa, ei se ole hyljäävä mua koskaan. Yhäti uskollisena
se aina odottaa illan tuloa, jolloin sen ystävä palaa... Ja se se mun
lämpöistä poskeani viimeisen kerran hivelee, se sille kylmänä viimeisen
hyväilyn antaa. Niin, kenties saa se minua hautaankin seurata, niin,
kukapa tietää...

Rakas pieni päänaluinen!



ERÄÄN VANHAN TYTÖN ELÄMÄNKIRJASTA



I.


Nimeni on Auli — oikein ristitty Auliksi — ja minä olen kahdenkymmenen
vuoden vanha. Muutamat sanovat minua kauniiksi ja kyllähän minä
itse mielestänikin olisin sievänlainen, jos ei vaan nenäni olisi
pikkuruisen pystyssä. Ei se paljon ole, hiukan hiukkasen vain,
mutta se on kuitenkin, ja minä antaisin vaikka mitä, jos saisin sen
hiukkasen siitä pois. Silmissä ei ole moittimista: ne ovat suuret ja
ruskeat. Välistä ne näyttävät niin syviltä että itsekin hämmästyn, kun
katson kuvastimeen, välistä ne taasen ovat niin vallattoman vilkkaat.
Tukka on tumma ja vartalo hoikka. Enolan Heikki sanoo minua joskus
aidanseipääksi, joskus, kun sattuu suuttumaan, mutta vähätpä siitä!
Olenhan äitini näköinen ja äiti on mainion kaunis eukko.

On hän niin pulska ja toimelias ja hyvä että oikein! mutta isä on
minusta vieläkin rakkaampi.

Ihmeen hupaista on istua kytröttää isän kamarin sohvan nurkassa. Se on
oikea perhekoju, päällystetty mustalla vaksinahalla — ja katsella isää,
joka lukee sanomia kirjoituspöytänsä ääressä. Lampussa palaa valkea,
mutta vihreä suojustin tekee huoneen hämärtäväksi. Pyssyn lukot vaan
kiiluvat ketun-nahka-alustallaan uunin vierus-seinällä ja lattiamaton
punainen juova heloittaa niin lämpimästi. Sen kohdalla yhtyvät
lampun valo ja valo takasta, jossa koivuset halot juuri toimittavat
kemiallista muuttumistointaan. Isä melkein rakastaa sanomalehtiään;
ei ole ajatteleminenkaan niihin vilkaista ennenkun isä on ne yhteen
kertaan lukenut. Sitte hän antaa numeron kerrallaan; toiset ovat
järjestyksessä pöydän kulmalla, josta hän aina ottaa yhden, katsoo
onko se oikea numero ja lukee toiskertaan. Jos sattuu huvittava kohta
luetaan sitä useamminkin. Silloin ei ole hyvä häiritä, sanoppa sana,
niin heti kuuluu: hiljaa! Ja taas alkavat huulet hiljaa mukista ja
leveä otsa vuoroon rypistyy, vuoroin selkenee, aina jutelman juoksun
mukaan. Sanoo väliin: aj aj — aj aj! — käy uunia kohentamassa oikein
perinpohjaisesti — ensin sitä kohennellaan ja kopistellaan, sitten
vedetään hiilet uunin suuhun, että lämpö virtaa huoneesen — ja sitten
hän taas rupeaa lukemaan; muistaa sentään joskus minuakin sohvani
nurkassa, käy hyväilemässä poskelle ja sanoo: pikku pirkko!

Välistä sattuu ukkoja tulemaan. Jaha, sanoo isä, kun kuulee niiden
eteisessä kopistelevan lunta jaloistaan. Tarkka äiti on asettanut sinne
luudan sitä varten. Hyvää iltaa, herra vallesmanni!

— Iltaa, iltaa! Mitäs kuuluu?

— Eipä erinäisiä, mitä vaan...

— Tulit kaiketi paperiasi hakemaan?

— Sitä vartenhan tuota tultiin.

Isä etsii kaapistaan: ote kihlakunnan oikeuden pöytäkirjasta... Ote
kihla... Matti Vainikainen... ei... Antti Hakola, tuossa se on!
Pakkanen taitaa olla?

— Niin on, että nurkat paukkuvat.

— Lunastus neljä markkaa. — Mitenkäs nyt tukinajo sujuu?

— Huonosti! Lunta on paljon ja palkat huonot. Korpisella sentään
veteleisi nyt kun ovat koroittaneet taksaa, mutta on niin tavaton matka
rantaan.

— Siltä kuuluu, kolmatta virstaa, sanoivat?...

— Vai kolmatta! Kun on kuudetta. Kylläpä oli ruunikko laihtunut, kun
Anttipoika sieltä lauvantaina palasi. — Tässä ovat rahat; hyvästi herra
vallesmanni! Ohoh, sulipas pieksuistani lunta tuohon matolle, vaikka
niitä kyllä kopistelin...

— Ei sillä vaaraa! — lohduttelee hyväsydäminen isäni, — kylläpähän
kuivaa.

Mutta usein sattuu semmoisiakin ukkoja, joilla ei olekaan varaa maksaa,
ei lunastuksia eikä ryöstöjä ja kylläpä minä tiedän, minkätähden isä
on silloin niin hellän näköinen. Niin kauvan kun hänellä on, niin hän
auttaa pitäjäläisiään! Sentähden eno aina sanookin, ettei hän ole
vallesmanniksi luotu.

Ukkoin lähdettyä isä lukee kappaleensa loppuun ja panee sitten
piippuunsa tupakkata: — etpäs usko Auli, miten hauska pätkä tuossa taas
oli!

— Kertokaapa, tahi minä luen sen itse; tässäkö se oli?

— No, no, elä koske, elä koske; kylläpähän sitten kuulet! Käydään tässä
mammallekin kertomassa.

Minä tartun isän lihavaan käsivarteen ja me vaellamme pimeän salin
kautta. Ei, eipä se pimeä olekaan; kuu paistaa heloittaa niin, niin
kirkkaasti läpi valkoisten uutimien. Ne näyttävät puhtailta kuin lumi
ja minun kauniit oleanderini ja myrttipuuni vihannoivat niiden välissä!
Pienempänä minä aina pelkäsin pimeätä salia; seisoin kynnyksellä
ja katselin tarkkaan, liikkuuko sohvan takana mikään, tahi pöydän
alla, tahi uunin nurkassa, ennenkuin uskalsin juosta isän kamariin.
Mutta nyt! Löytyykö koko maailmassa turvallisempaa olopaikkaa kuin
kuutamokirkas sali lapsuuden kodissa? Isä istuu suojassaan salin
perällä ja äiti hommaa arkikamarissa toisella puolen.

Sieltäkös läiske kuuluu. Isolla Miinalla on mattokangas ja äiti tekee
suuria karvalanka käämiä. Kangaspuiden kohdalla riippuu kattolamppu.
Temppu torkkuu uunin edessä ja keittiöstä tunkee hirveä kärvettyneen
katku.

— Ohoo, jopa nyt taisi tulla piispa kyökkiin! — ihmettelee isä heti.

— Sannahan tuo rupesi lintuja korventamaan kyökin hellassa vaikka minä
käskin mennä tuvan takalle. Sanna, viritä se ovi auki, niin kyllä tuo
haju pian haihtuu. — Auli, pane hiiliä teekeittiöön! Kas kun se jäikin
tänään kirkastamatta... Hae sieltä isän kamarin uunista, koivupuun
hiilet ovat parempia. Tämän päiväset nuoret vehnäset ovat tätin kamarin
pöydällä... No, kuuluukos nyt sanomissa sodasta mitään uutta?

Vehnäiskakut ovat asetetut riviin tätin kamarin pöydälle, puhtaalle
pyyhinliinalle. Siellä on kolkonlainen ja minusta tuntuu siellä aina
hajuavan kuusenhavut, aina siitä asti kun täti siellä ruumiina makasi.
Ei hän ollut oikea tätini, vaan vanha hyvä opettajani ja häntä kaikki
sanoivat tätiksi. Tuossa oli koulupöytä, tuossa tätin kaappi ja tuossa
makeislaukkunsa. Hän lienee ollut nuorena kaunis; kasvot olivat niin
säännölliset ja hän pani vieläkin tukkansa yöksi pienille palmikoille.
Päivällä se oli sitten niin kiharaista tuosta ohimoilta. Hän käytti
aina semmoisia vanhanaikaisia kurunuttuja, joissa oli laajat hihat, ja
hän keitti ruusujen lehdistä hilloa ja söi sitä pienellä kullatulla,
pyöreäkärkisellä lusikalla. Minä aina arvelin, tokko tuolla tätillä
oli sulhasta ollut, mutta ei hän niistä koskaan kertonut. Jutteli vaan
oloistaan tatarilaiskylässä etelä Venäjällä! Hänen veljellään oli
siellä joku ammatti ja sielläkös oli kummallista ollut. Kamelin maitoa
söivät ja miehet lähtivät aina viikkokausiksi matkoille. Evästä ottivat
ja aseita, sekä toivat sieltä tullessaan kauniita kirjavia kankaita,
teetä, rahoja ja joskus hevosiakin. Täti oli kerran kysynyt, minne he
olivat lähdössä.

— Ryöstämään itselleen ruokaa ja vaatetta, vai luuletteko te heidän
sillä elävän, että makaavat jouten täällä kotona, — vastasi miniä.

Tätin mielijuttu oli eräästä ihanasta tytöstä naapuritalossa. Hänellä
oli sulhanen, venäläinen kapteeni, joka myös oli tavattoman kaunis, ein
bildschön Mann, ah! ein bildschön Mann — täti sotki aina saksalaisia
sanoja muistojutelmiinsa — mutta uskoton! Hänen mielensä kääntyikin
nuorempaan sisareen ja vanhempi oli tulla surusta mielettömäksi.
Hän olisi tappanut heidät, mutta se oli hänen sisarensa, ajatelkaa,
hänen oma sisarensa! Eräänä päivänä hän katseli ikkunasta miten
kapteeni vei nuorempata tytärtä ajelemaan, meni suojaansa, eikä sieltä
enää palannut. Onneton otti rotanmyrkkyä ja kauheat olivat hänen
kuolemantuskansa olleet.

Sisar, ja sisar voi sisaren pettää! Monesti olin toivonut että pikku
Anni vielä eläisi, vaan parasta taisi sentään olla että hän kuoli
pienenä! Jo monta, monta vuotta sitten! Hän oli vasta herttainen lapsi
ollut! Minä muistan hänet vaan eräästä jouluillasta, tallustelemassa
huoneissa valkopäisenä, punaposkisena enkelinä. Me muut tanssimme
kuusen ympärillä, ainoastaan Hermanni istui suruisena oven pielessä.
Pikku Anni meni hänen luoksensa, otti sormesta kiini ja veti toisten
joukkoon: — Helman kant, Helman tanttimaan! — Hermannissa oli
keuhkotauti, hän kuolikin sitten kohta. Niin tosiaan! — Hermanni
oli enoni puotilainen! Ja enoni — niin hän on enoni, kauppias, joka
asuu Enolassa aivan meidän talon vieressä. Koivumäki se oikein
kirkonkirjoissa on, mutta me vaan sanomme sitä Enolaksi. Ja siellä
on aina niin mukavata ja monesti päivässä minä lippasenkin sinne.
Ei tarvitse maantietäkään kiertää; meiltä pääsee sinne suoraankin
Maijatätin kyökkitarhan kautta. Kyllähän täti kesällä pelkäsi että
Temppu polkisi hänen lantuntaimensa, se kun aina juoksee minun
matkassani, mutta talvella ei tarvitse huolehtia mistään. Hankea me
Tempun kanssa huilataan, ei malteta mennä polkua pitkin. Musti, Enolan
koira, on meitä vastassa. Tahtoo minua suudella, kaataa Tempun hangelle
ja piehtaroi iloissaan ja sitte he lähtevät otattamaan pitkillä
harppauksilla, niska kyömässä Sauna-Kaisun luo, joka juuri tulee
ladosta olkikupo sylissä. Musti käy arvelematta olkikuvon kimppuun,
puistelee ja kiskoo, haukahtaa väliin ja koettaa sitä nykäistä Kaisun
sylistä. Tempunkin mieli tekisi, katsoo niin anovasti minuun häntää
heilutellen.

— Herra siunaa noita susia! Musti, tokkos tottelet — no ihanhan se on
pilkkoisten pilalla! — Sauna-Kaisu kokee potkaista, mutta silloin on
jo Musti takana liepeissä kiini. — Auli, tulkaa tuota häristelemään,
vallatonta! Sauna kun riittyy ihan pilalla ennenkun minä sinne oletkaan
saatan. — Tulkaa Aulikin kylpemään. Ette usko kuin on makeata lämmintä! —

— Joko Kaisu taas on lämmittänyt saunaa? Eikös väki illalla kylpenyt?

— Mitäs väki? Mutta kauppias, joka tuli yöllä Mikkelistä...

— Onko eno pohmelossa?

— Taitaapa vain olla. Silmät olivat niin raukean näköiset, — sanoo
Kaisu arvelevasti, pistää pitkillä, ruskeiksi kuivaneilla hyppysillään
nuuskaa tuohirasiasta suuriin sieramiinsa, sieppasee taas oljet
syliinsä ja lähtee rantaan linkuttamaan.

Kello kilahtaa puodin ovella.

— Auli, tule maistamaan! — huutaa eno. Hän seisoo kynnyksellä kädet
housujen taskuissa. Harmaat housut, tummemmat liivit ja takki. Paksut
kultaiset kellonperät lepäävät ison mahan kukkulalla. Ruskeat silmät
katsovat veitikkamaisesti turvottuneiden kulmien alta.

— Mitäs saapi olla? Orehtia, lakeria, ei mieluummin Sirkka ottaa
pikkuisen pätkän pikanellia...

— Hyi eno! Syö itse pikanellisi, kyllä minä löydän parempatakin! —
Ahaa... Tiskillä nahkakasan alla huomaan pienoisia laatikoita. Kannessa
seisoo mustilla kirjaimilla "Malaga rusinoita."

— Vai piiloittelet sinä, eno veitikka, näitä minulta! Löysinpä! Heikku,
Heikku hyvä, avaa tämä. Kansi on niin kovassa.

Heikku ottaa sokerikirveen. Sen terä on niin rosonen ja sokerijauhoista
valkonen, pistää sen taitavasti kahden naulan välikohdalle kannen
alle! ratss! ja kannen puolikas kohoaa. Miten mehevinä rusinat siinä
lepäävät hienon paperin alla. Oikein vesi tulee suuhun. Minä otan
kaksi suurta, suurta rypälettä, tanssitan niitä enon nenän edessä ja
jalkanikin tanssivat sinne tänne, sinne tänne: Löysinpä, ähä! löysinpä,
vaikka tarkka enoni oli pistänyt ne piiloon... Mikä täällä haisee niin
omenille? — minä vainustelen. —Eno, oletko sinä tuonut omenoitakin?

— Joutavia, nuo nahat haiskahtanevat sinun nenääsi omenoilta. Ilmankos
se onkin noin pikkusen ylöspäin — niin näsäviisaan näköinen... — Ja
eno asettelee välinpitämättömänä villaliinoja hyllyille ja Heikku lyö
nauloja ikkunanpieleen.

— Missä ne omenat ovat? — minä kysyn Heikulta hiljaa.

Heikku vaan koputtelee ja puistelee päätä. Minä etsimään; ei siellä ole
kuin jauhoja ja ryynejä. Tuossa on tyhjiä säkkejä, ehken niiden alla...

— Vai sinä menet omin luvin! Syöt kaikki tyyni — ei jää jouluksi
mitään, — ja eno on minua tukistavinaan. — Täytyneehän tälle
lapsukaisella nyt antaa etsimävaivoista, muuten se ei saa ensi yönä
unta. Katso, eikös ole kaunis? Grawensteiner, ei, Nonnen se onkin! —
Eno pitää omenata sievästi etusormen ja peukalon välissä, katselee
hymysuin ja haistelee: — Nonnen on. Minä kuorin sen sinulle. Ei-ei,
kyllä se on kuorittava...

Vai kuorittava! Kyllä Aulin hampaat kuoreenkin pystyvät. Yks kaks
ollaan siitä kuitit.

— Heikku, lähdetkö iltapuoleen luistelemaan?

— Ei nyt jouda. On vielä järjestämistä ja memorialiinkin on vielä
kirjoittamatta. Ja entäs Haikolan laskut!

— Eno, saako Heikku lähteä? Minä vaikka pistän nuo laskut ja muut
luvut...

— Saattaa mennä vähäksi aikaa; voipihan loput järjestää huomen aamulla.

Heikku katsoo minuun ja pyyhkäisee vaaleita hiuskähyröitä pois
kauniilta otsalta. Minä tiedän mitä hän ajattelee ja näen jo
katseestakin vastauksen. — Kyllä olisi hupaista lähteä, mutta, mutta
huomiseksi ei saa jättää mitään, jonka voi tänään tehdä.

— Huomenna lähden Auli, jos setä sallii ja muuten töiltä joutaa.

Kunnon poika tuo Heikku! ajattelee varmaan eno, niin hyvinmielin hän
katselee pulskaa puotilaistaan, ja samaa mietin minäkin. Miten kelpo
poika ja hyväpäinen! Jospa hän olisi minun veljeni!

Jospa hän olisi ollut minun veljeni! Jospa — niin nytkin voisin häntä
surupuvussa muistella, sillä tuo hyvä, kaikilta rakastettu Heikku on
mennyt sinne, josta ei kukaan palaja.

Kukapa olisi voinut uskoa, kun hän heti Hermannin kuoltua tuli
Enolaan arkana, isävainajansa harmaisiin kotitekoisiin housuihin
puettuna poikanulikkana, että hän kävisi niin rakkaaksi meille. Kukapa
olisi luullut, kun me pienenä yhdessä taloja rakentelimme ja käskyn
sanoja tavailimme sekä sitte isompana koristelimme joulupuita ja
kastelimme — silloin kun hän vaan puodista pääsi — äitin ja Maijutätin
kukkaispenkereitä, kukapa olisi aavistanut, että hänen elämänlankansa
olisi niin kovin lyhyt. Parhaimmallaan kun se kehrävarrelta kerälle
juoksi, niin se jo katkesi. Eikä kukaan, kaikkia vähemmin hän itse,
voinut ajatella kun hän Kuopioon lähti, että hän sieltä palaisi vaan
lähteäkseen pitemmälle, ikuiselle matkalle.

Kuopioon oli lähteminen, enolla oli kiireinen vekseliasia. Mutta
jos eno olisi lähtenyt niin hän aivan varmaan olisi ruvennut siellä
ryyppimään ja kaikki, asiat menneet musukoppaan. Kukas muu kuin Heikku.
Hän oli ennenkin käynyt, oli niihin perehtynyt ja oli aina valmis
menemään, minne vaan eno tahi täti käski. Reippaana ja iloisena — oli
mielestään niin kömpelö enon suuressa suden-nahka turkissa — hän lähti
ja kaukaa kuului vielä kulkuisten hiljenevä helinä. Jäälle laskiessa se
kilahti kerran kovemmin ja sitten vaikeni vähitellen heidän laskiessaan
Keitelettä pitkin, kun hän palasi!

Isä oli jo mennyt levolle. Äiti parsi vielä sukkia arkihuoneessa ja
minä luin hänelle ääneen "Valdemar Seijer'iä." Yhtäkkiä Temppu hyppäsi
pystyyn uunin nurkassa ja sanoi uhkaavasti: vouh! ja taas: vouh!
Minäkin olin kuulevinani ritinää maantieltä! Jokohan Heikku tulisi?
Joko joutuisi? Jo juoksin salin ikkunaan katsomaan. Aivan oikein. Joku
kiidättää mäkeä alas, minkä vaan käpälästä pääsee! Lumi tupruelee
hevosen jaloissa, päitekoristeet välkähtelevät kuutamossa. Kyllä se on
kuin enon Virkku; mutta heillä ei ole kulkuista ja pysähtyvät meidän
portille. Mies nousee — hyppää reestä... Heikku on!... ja renki ajaa
Enolaan. Kylläpä Virkku parka höyryää ja lumi natisee jalaksen alla —
kova on keli! Tuskin Heikku ennättää kopsauttaa eteisen oveen, kun minä
sen jo avaan hänelle. Mitä nyt!

Hän kouristaa minua käsivarresta: — valvooko setä? — Hän on harmaa
kuin keväthanki, heittää turkkinsa lattialle ja koputtaa isän ovelle.
Isä avaa, hän on alusvaatteissaan, ja päästettyään Heikun kamariin,
sulkee hän oven jälleen. Mitä tämä aavistaa? Miksi Heikku on niin outo?
Sydäntäni ahdisti ja kirveli ja ahdisti vielä enemmän kun isä hetken
perästä meni äitin luo ja käski häntäkin lähtemään Enolaan. Ehkä täti
tarvitsisi apua. Ja he menivät ja minä en saanut mitään tietää, eikä
minua kukaan muistanut... Olin juuri lähtemässä minäkin Enolaan, en
jaksanut enää odottaa, kun näin Heikun menevän meidän tupaan. Hän
herätti Matin ja yhdessä he sitten kävivät talliin. Lyhdyn valossa näin
siellä Matin tekevän apetta vakkaan ja Heikku suki ruunikkoa.

— Kaada kauroja sekaan ja pistä aisoihin heti syötyä, — varoitti Heikku
ovella ja yhdessä tulimme sitten sisälle.

— Heikku, mitä se on? — minä tuskin sain kysytyksi nähdessäni hänen
tuskastuneen muotonsa.

— Minä lähden nyt pois täältä, kauvas pois, — hän sanoi vaivalla ja
käänsi kasvonsa minusta.

— Mitä on tapahtunut, sano rakas Heikku, minä ihan kuolen muuten.

— Jospa sitä edes kuolisi! — Hän nojasi päänsä seinään ja peitti
silmänsä käsivarrella. — Mutta lähteä kauvas merien taakse ja vielä —
pakoretkelle. Minä olen murhamies. — Auli, minä olen ehkä miesmurhan
tehnyt, — hän lisäsi karkeasti. — Siellä markkinoilla jouduin tappeluun
muutamien juopuneiden kanssa... menin erästä tuttua miestä auttamaan,
jota pahasti hätyyttivät. Minä olin ihan selvä... tiedäthän! mutta
satuin — onneton — survasemaan yhtä miehistä, — ja hän kaatui — päänsä
puhki — katukiven kulmaan. Jos vaan tietäisin ett'ei hän kuollut... —
Hän nyyhki ääneen ja molemmat itkimme hetken yhdessä. Muuten oli aivan
hiljaista. Kuu heitti pitkän, valkoisen juovan lattialle; se kulki
ikkunasta ihan Heikun jalkoihin; se hyväili Heikun kengänkärkeä.

— Minne sinä nyt lähdet?

— Ameriikkaan, minnekäs muualle! Onhan serkku siellä! — Voi, voi, kuka
voisi sanoa minulle ett'ei se mies kuollut?

— Mutta ehkei hän kuollutkaan, jospa sinun ei pitäisi lähteäkään...

— En minä lähtöä pelkää, mutta kun minä ehkä olen murhamies... etkö
sinä pelkää minua Auli?

Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä; en voinut virkkaa mitään ja
hänkin oli aivan surun murtamana.

Isä toki tuli, ilmoitti että kaikki oli valmistettu. Hän vaan
kirjoittaa todistuksen. Äiti ja täti olivat varustaneet vaatteita ja
muita tarpeita. Kun vaan Matti valjastaa on paras lähteä! Ei sinulla
ole hätääkään, poikani; onhan siellä rikas serkku; kyllä hän sinua
alkuun auttaa. Rohkeutta vaan... — koki isä lohdutella.

Minä sytyttelin lamput, äiti toi punssia, joimme eromaljan hiljaisina,
kyyneleissä, ja lähtö oli käsissä.

Erotessa Heikku oli levollinen. Minulle hän sanoi leikillisesti muka,
mutta hymyily oli sangen surullinen: — kun kuulen että sinulla on
kosioita, tulen minäkin onneani koettamaan.

Minä autoin vyötä hänen ympärilleen, katse vielä, ja hän lähti. Ei nyt
helisseet kulkuset, eikä palaamisesta puhuttu... Alakuloista oli elämä
Enolassa ja meilläkin monta, monta viikkoa.

Ja sitten tuli kirje. Se oli täynnä toivoa ja rohkeita unelmia,
vaikka muisto murhatusta ja ikävä isänmaahan kajasti joka riviltä,
joka unelman takaa. Hän oli serkkunsa farmilla, mutta opittuaan
hiukan englannin kieltä, hän saisi edullisen kauppa-asioimistoimen
New-Yorkissa. Serkkunsa ennustaa hänelle kultaa ja kunniata ja toivossa
on hyvä elää — kun vaan hän saisi tietoja sen miehen kohtalosta.

Onneksi voi isä heti vastata, että mies oli jo melkein terve. Isä oli
käynyt Kuopiossa ja pitänyt huolta hänen hoidostaan.

Minulle Heikku lähetti pienen, pienen kultarahan ja se riippuu nytkin
minun kellonkantimissani. Oi, miten kultaisia uneksin sitä katsellessa.
En ollut koskaan ajatellut Heikkua rakastavani; hän kun oli juuri kuin
veli, vaan nyt! En tiedä mistä lie kaikki päähäni pälkähtänyt. Yöt
ja päivät ajattelin vaan Ameriikkaa. Näin itseni siellä silkissä ja
kalliilla kivillä koristettuna ja Heikku olisi äärettömän rikas! Hän
noutaisi minut täältä Suomesta, juuri kun minulla on kosijoita kaikilta
maan ääriltä, — olihan hän luvannut tulla — ja me ajelisimme vaunuissa
aivan kukkaisten peittäminä. En ymmärrä mistä ne kukkaset sain, mutta
niitä vaan piti olla, ruusuja, suuria punasia; joka paikassa missä vaan
unelmissani ajoin ja liikuin oli ruusuja, näin ihanoita kukkaisvasuja,
niitä satelemalla sateli ja päivä paistoi ja linnut lauloivat ja me
olimme onnellisia, eikä minun tarvinnut muusta huolehtia kuin että
minulla olisi hauskaa vain. Mutta en minä juhlista haaveillut, enkä
suurista meluavista huveista; hiljaista vaan ja rauhallista. Isän ja
äitin, enon ja tätin minä kutsuisin luokseni, eikä enon enää tarvitsisi
olla kauppias, eikä isän kulkea pitäjällä — ja Matin minä veisin
kuskikseni ja muille palvelijoille lähettäisin jotakin, josta ne aina
minua muistaisivat ja Sauna-Kaisu saisi niin paljon rahaa, että hän
saisi ostaa itselleen pienen mökin ja — lehmän... Luulin että silloin
vasta on onnellinen kun ei tarvitse tehdä työtä.

Ja silloin sai isä kirjeen. Se oli Ameriikasta, postimerkissä oli
presidentin kuva. Se oli Heikun serkulta ja ilmoitti lyhyesti että
Heikkua ei enää ollut. Hän oli kuollut kuumetautiin, joka siellä
riehui. Oli toki ennättänyt saada isän kirjeen ja iloinnut niinkuin
vapautettu ainakin ja eronnut tyytyväisenä muistellen kaukaista
kotimaataan ja meitä, ainoita ystäviään.

Ja me suremme kaikki syvästi Heikun kuolemata. Hän oli kuin perheesen
kuuluva, kuin oma lapsi. Emme olleet koskaan ajatelleet tulevaisuutta
ilman häntä. Minä tahtoisin pukea itseni mustaan, kokonaan murheesen,
mutta äiti ei anna, sanoo että minun hyvä musta hameeni menee pahaksi
joka päivä pitäessä ja sitäpaitse voisivat ihmiset luulotella jotakin,
heillä olisi siitä niin paljon tekemistä. Mitä? Että Heikku oli minun
sulhaseni. Olihan hän melkein minun sulhaseni, oli luvannut tulla
kosimaan ja hän oli minulle rakas ja minä en häntä koskaan unhoita.
Hänen pientä kultarahaansa minä säilytän kalliina muistona, jolla hän
minut itselleen kihlasi. Mieleni tekisi äitille sanomaan, mutta en
kuitenkaan kehtaa, se on niin vaikeata — hän ehkä kertoisi isälle.

       *       *       *       *       *

Isä on kovasti sairastunut. — Pääsiäisiltana olimme Enolassa. Isä
ja eno istuivat nurkkasohvalla; eno jutteli! Hän aina lavertelee
mielellään. Kasvonsa oikein kiilsivät tyytyväisyydestä. Isä kuunteli,
kädet ristissä mahan alla, leppyisä pää kallellaan, suu puoleksi
hymyssä ja silmissä älykäs, mutta hyväluontoinen katse: puhele vaan
pois juttujasi, en minä noita kumminkaan usko! Äiti istui lähellä
katsellen kuvalehtiä ja toisella korvallaan kuunnellen enon juttua;
maistoi joskus teelusikalla isän totilasista — ett'ei se vaan olisi
liian väkevätä, tohtori kun oli käskenyt isää olemaan hyvin varovainen
nautinnoissaan. Eihän tuo ollutkaan — melkein sokerivettä; mutta enon
lasissa oli aivan ruskeata.... Vähän vettä, paljon konjakkia! Laiha,
kivulias tätini soitteli: tipu, tipu tipu tipu tallallalla ja me
tanssimme. Me — Temppu, Musti ja minä. Temppu oli hyvä tanssimaan kun
minä kannatin sitä etukäpälistä; Musti ei malttanut, se vaan hyppi ja
kiskoi matot kasaan.

— Saas nähdä milloin nyt uusi tohtorimme tulee? kuulin enon sanovan.

Täti taukosi soittamasta; me kuuntelimme kaikki, — Temppukin kääntyi
katsomaan.

— Jos hän ei vaan kohta tule niin saa odottaa kesäkeliä. Tässä ei enää
monta päivää jäitä ajetakaan, tuumaili isä.

— Tulkoonpa milloin tahansa; minulla on vasikka juomassa jo hänen
varaltaan. Kuule, onko sinulla vielä gurkkuja? Kysyn muistaissani.
Meidän ne Venäjältä tuodut olivatkin paleltuneita.

— Vai paleltuneita! Semmoinen vahinko! päivitteli äiti. Taitaa niitä
vielä olla vähän verta. Auli, sinähän niitä viimein hait?

— Pönttö puolillaan. — Täti varmaan ensiksi tarvitsee tohtoria.

— Eipä tiedä. Jospa minäkin sitten olen terve kun tohtori on talossa.

— Sittenhän sitä vasta kaikki pienet vaivat valitetaan. Minäkin olen
aikonut käydä tohtorin puheilla — sanoi eno surkealla äänellä.

— Mikä sinua on vaivaavinaan? kysyi isä, mutta täti näytti jo oikein
hämmästyneeltä.

— No kun alkaa noita liika leukoja kasvaa! Tosiaankin — ei se ole
leikin asia — eiköhän tohtori voisi estää lihomista. — Eukko, hän
kylmetyttää itsensä jo ennen tohtorin tuloa; juoksee myötäänsä
katsomassa, tokkohan se vasikka vaan tarpeeksi lihoo...

— Kyllähän on yhdestä miehestä puuhaa! Jos minä olisin tohtori,
sanoisin paikalla: top tykkänään kaikki liiat hommat! Ihminenhän sitä
minäkin olen, enkä mikään syöttöporsas...

— Vai niin vainen! Mutta onpas hauskaa nähdä mikä kipu tähän Sirkkaan
tulee. Hammastauti, silmätauti vai sydän...

— Emmeköhän nyt lähde, — sanoi isä äkkiä -minua niin kummasti huimasee.
Täällä onkin niin kovin kuuma. Hän pyyhki otsaansa, joka oli aivan
hikinen, ja silmät olivat niin levottomat.

— Eihän toki vielä! Pannaan vielä palan päälle. Tee hyvä toti, se
lämmittää!

— Ei, ei veikkonen. Olen jo ilmankin liiaksi juonut, — hän kävi yhä
rauhattomammaksi. Onkin jo myöhä.

— Vastapa kynttilät ovat puolessa; eno katsahti ruunuun — se oli
hänen tavallinen ajanmittaajansa. Vasta kun viimeinen kynttilä sammua
tupsahti, oli hänen mielestään paras aika mennä levolle. Kotiin
päästyämme voi isä jo oikein pahoin ja aamupuolella yötä oli kuume
täydessä vallassa. Ja sitte seurasi monta, monta tuskallista yötä
ja päivää. Mistähän lienee äiti voimia saanut; hän ei levähtänyt
paljon milloinkaan. Heittäytyi välistä salin sohvalle, mutta se ei
ollut lepoa, se oli vaan koiran unta, säpsähdellen ja säikähtäen joka
risausta, vaikka me koetimme kulkea hiljaa kuin henget. Minä olisin
niin mielelläni valvonut vuoroyöni, mutta antoikos äiti? Ei, hän uskoi
minulle ulkotalouden. Hänen paikkansa oli isän vuoteen vieressä yöt ja
päivät, yöt ja päivät. Se oli rakkautta — isään, mutta myöskin minuun.
Hän säästi minua. Hartaasti olisin valvonut, rakastinhan minäkin isää;
mutta että hän voisi kuolla, oli minusta mahdoton ajatella. Eihän se
hauskaa ollut, mutta isän tauti oli tuonut vaihtelevaisuutta elämäämme.
Entistä hiljaisempaa, mystillinen, rohtohaiun täyttämä hämäryys isän
kamarissa, sali aution ja kolkon näköinen, kukissa vesioksia, ikkunat
jäässä, sillä pääsiäisen aikaista kevätsäätä oli seurannut muutama
pakkaspäivä. Mutta keittiön puolella oli elämä melkein entisellään.
Minä en ollut koskaan rakastanut taloustöitä ja kun olin jokseenkin
saanut olla omassa vapaudessani, tein mitä milloinkin mieli tiesi,
päähän pisti. Sentähden olinkin hiukan saamaton, vaikka kovin olevinani
taloudenhommissani. Oli niin mukavata, kun avaimeni helisivät ja
kenkäni kopsivat milloin ruokahuoneessa, milloin jauhoaitassa.

— Torpan Liisu ostaisi suopaa? Myödäänkö sitä? — kysyi karja-Miina
keittiön ovelta.

— Kyllä, neljäkymmentä penniä kannu.

— Ei se otakkaan kuin kymmenen pennin edestä. — Miina jo juoksi
portaita alas. Aina hän jättää kyökin oven selkosen selälleen. —
Taas hän tulla touhusi, helmat jäässä, pieksunvarret näkyivät puoli
pohkeesen, Antin kelsturkki päällä.

— Tuossa on raha, — hän pisti ison avaimen hellan koukkuun ja taas
jäi ovi auki — siitä höyrysi kylmää, oikein jalkoin otti. — Ja
leivätkin ovat kaikki, tuossa paikassa loppuvat. Pankoon iso Miina tänä
iltana taikinan juuren. Minä en suinkaan jouda, korvollinen on vielä
karttaamattomia ja Sauna-Kaisusta ei suinkaan ole suurta apua. Sama
jos se on siellä tahi ei. — Ja kolmannen kerran sain tukkia oven hänen
jälkeensä.

— Miina, nyt on pantava taikinan juuri. Karja-Miina sanoi leipien
loppuvan.

— Sanokoon! Mitenkäs minä voin joutaa. Jätänkö minä nyt lattiat kesken
kuuruun? Ja jauhotkin ovat sihtaamatta. Eihän tässä kaikkia kerkiä,
vaikka itsensä kahtia repäisisi.

— Kyllä minä sihtaan, — kiiruhdin sanomaan. — Missä on jauhovakka? —

— Siellä ne ovat kaikki vehkeet aitassa.

Aitan lukko oli kovin jäykkä, oikein käsiäni kirveli. Vihdoinkin ovi
pomahti auki ja oli vähällä kaataa hillakorvon. Karja-Miina sen varmaan
noin hullusti on asettanut. Missäs niitä jauhoja onkaan? Tuossa on! Ei,
ne ovat otrasia. Minä maistelin. Otrasia on! Mutta missäs ruisjauhot?
Laatikon pohjalla on pari kourallista...

— Miina, ei siellä ole jauhoja.

— Aitassako! No missäs muualla? Hakekaa vaan, kyllä sieltä löytyy.

— Ei ole kuin otrasia puoli säkillistä! Hinkalo on tyhjä.

— Joko ne nyt olisivat loppuneet! — Miina ei uskonut minua. Laski
kiehuvan vesimaljansa lattialle ja lähti kanssani katsomaan. Ei, ei
siellä sittenkään ollut. No, nytpäs kumma. Leivät lopussa ja jauhoja ei
ollutkaan.

— Huono emäntä, — torui Miina, — ei ole tuosta tarkempaa huolta
pitänyt. Emännän pitäisi perään katsoa kaikki asiat. Pappilan rouva se
vasta...

— Enhän minä arvannut. — Oikein pelkäsin. Iso Miina ei arastellut.
Rouvien ansioluettelo hänellä oli oikeassa kädessä ja pappilan rouva
oli hänen elävä esimerkkinsä, kaikissa kaikista parhain. — Eikä se
karja-Miinakaan saattanut sanoa...

— Mitäs se sokko näkisi! Olisipas pappilan rouvan kourissa, eikö
siitä...

Minä Matin kimppuun ja onneksi sainkin hänet myllyyn; sitten Enolaan
pyytämään tätiltä paria leipää lainaksi.

Järjestettyäni kaikki parhaimman mukaan, lähdin levähtämään, isää
tervehtimään.

Salin ovessa tuli äiti vastaan. Hän oli kovin huolestunut ja lienee
itkenytkin. Minustakin oli ilo kaukana. Ei elämä sentään taitanut
leikintekoa ollakaan! ajattelin ensi kerran eläissäni. Tiesinhän
suruja löytyvän, mutta minulle ne eivät olleet vielä kasvojaan
näyttäneet. Katsoivat tosin minuun silloin kun Heikku kuoli, minä
aavistin minkälaista huoli on, mutta sydämmessäni ne eivät vielä olleet
käyneetkään. Ja nyt! Minut väsytti ensimmäinen pieni vastoinkäyminen
ja äiti, joka jaksoi kaikki kestää! Eikä hän koskaan tuskaillut, eikä
pitänyt suuria puheita taloudellisista huolistaan!

Hän istui hetkisen keinutuolissaan käsi poskella. Miten miellyttävät
olivat hänen kasvonsa! Ah, ne olivat rakkauden vaalentamat, hellin
huoli kostutti hänen silmänsä.

— Isän tuskat vaan yltyvät. Eikä tohtoria kuulu. Jos minä nyt tietäisin
mikä olisi parasta...

— Ehkä pitäisi noutaa Kuopiosta lääkäri?

— Sitähän minäkin arvelen. Täytyy lähteä Matin kanssa tuumimaan...

— Matti on nyt myllyssä. Minä juoksen käskemään. Mutta äiti! Jos minä
lähtisin Kuopioon....

— Sinä!

— Niin. Kyllä minä toimitan paremmin kuin Matti. Jos esimerkiksi
tohtori ei voisi tullakaan, niin saisinhan lääkkeitä edes...

— Kyllä se taitaa olla parasta! Eihän Matti niin tarkoin tiedä taudin
suuntaa. Toimita lapsiparka Matille ja tiedäthän sanomattanikin että
joka hetki on kallis. Voi, ett'en minä jo ennenkin tuota huomannut....
Kuule, siellä kaapissa on viiniä, ota sieltä, sinä näytät niin
kalpealta...

Kultanen äiti! Minusta huolehti ja itse oli aivan keltasen näköinen
harmaassa talvihämärässä! — Ehkä tuon äitillekin lasillisen?

— Elä huoli; se rupeaa vaan minua niin raukaisemaan!

Oikein arvasin. Piirilääkäri ei voinut lähteä, oli paljon potilaita,
ja toinen oli matkoilla. Odottaako? Ilma oli muuttunut nuoskeaksi ja
keli huononi huononemistaan. Lääkkeet sain ja yötä myöten ajamaan.
Keskustie oli melkein sula, mutta tiepuolta sentään yökylmällä kulki.
Oikein selkää kolotti, reki kun aina oli kallellaan ja töytti ja tömisi
metsäteillä kiviin ja kantoihin.

Iloitsin että jäällä sitä toki taas pääsee luistamaan! Mutta
syöttöpaikassa kertoivatkin kauhuksemme että jää vajotti, olivat jo
pudottaneet hevosiaan jäähän. Se oli ollutkin huonoa, muutamana kylmänä
yönä oli kohva jäätynyt, se oli meitäkin menomatkalla kannattanut,
mutta nyt oli tämä tavaton lämmin tehnyt ihmeitä. Jää lauloi viimeisiä
värssyjään!

— Tokkokan tuonne sitte uskaltaa lähteäkään? — kysyi Matti suu täynnä
kalakukkoa. Hänellä oli eväskontti jalkainsa juuressa ja penkillä
vieressään kaljatuoppi, voivakkanen ja kalakukko.

— Kylläpä se vaan on vaarassa! Eihän sitä ole tahallaan surman suuhun
lähteminen, — arveli isäntä.

Sydäntäni kirveli. Jäätie oikaisi kolmatta penikulmaa ja isä ehkä jo
oli kuolemaisillaan. Mutta jos me hukkuisimme niin hän ei ollenkaan
saisi tuomiani lääkkeitä, eikä reseptiäkään, jolla sieltäkin rohtolasta
saisi, ja äitillä olisi kaksinkertainen suru... Ei, se oli mahdotonta!
Pari päivää sitten me ajoimme samaa jäätä. Täytyi päästä maksoi mitä
maksoi! Joka hetki oli kallis.

— Mitä te arvelette? — kysyin jalkamieheltä, joka juuri kertoi jäältä
tulevansa.

— Kyllä en minä käske sinne menemään, mutta en voi kieltääkkään;
voisihan se ehken vielä kantaa.

— Jäätä mennään! Ruunikko näkyy jo kauransa syöneen; lähde jo
valjastamaan Matti. — Minä olin niin levoton, että luulin rintani
halkeavan. Pistin turkin ylleni ja katselin ikkunasta, kun Matti
valjasti ruunikkoa. Sikoja pakkaili reelle. Vielä tuo Matti niitä
malttoi lähteä ajamaan.

Oikotien risteyksessä Matti seisautti: oikealle vai vasemmalle?

— Vasemmalle! — Ja neljänneksen kuluttua me jo huristelimme jäätä
pitkin.

Keli oli mainiota. Kohva sulana ja vesi valunut jäältä pois. Reki
ei tehnyt jälkeäkään, kengän naulat vaan raapasivat naarmun jäähän.
Mutta heikkoa se oli ja haprasta; siellä täällä oli avannoita, joista
vesi pulpahti jäälle ohitse ajaessamme. Sivullapäin kimalteli salmi
jo sulana ja sen takana tumma kuusikko talvivaipastaan vapautuneena.
Taivas oli niin siintävän sininen ja pitkin hohtavaa jääkenttää
temmelsi vilpas kevät-tuuli. Kaikki oli henkeä ja elämätä täynnä,
vaikk'ei elävätä olentoa näkynyt eikä kuulunut muuta kuin meidän
kulkustemme kilinä. Koko luonto lauloi äänetöntä kevätvirttä... Ja
kuitenkin oli kuolema niin lähellä. Omituista ajaa aivan elämän
rajalla! Enkä minä ensinkään peljännyt; eihän äitikään peljännyt
tarttumista kun valvoi isän vuoteen vieressä! Vasta nyt aloin ymmärtää
äitiä!

Väliin Matti vilkasi taaksensa: — Pelkäättekö?

— Ei! Entäs Matti?

— Ei. — Mutta kertoipa jälkeenpäin olleensa koko ajan sydän kourassa.

Erään niemen nenästä kulki lairo aivan poikki selän. — Mitäs nyt?
Kiertämäänkö? Mikäpä sen pituuden tietääkään.

— Antaa mennä, eihän tuo näytä leveältä. Ruunikko korskui ja nosteli
arasti jalkojaan. Matti kiirehti — se nousi pystyyn aivan lairon
reunalla. Matti löi piiskalla — raju hyppäys ja tuulen vauhtia se
kiiti eteenpäin... Kuta likemmäksi kotia tultiin, sitä levottomammaksi
taas kävin. Mitähän sieltä kuuluu? Voi, jos tuolle ruunikolle kasvaisi
siivet! Kovin oli raukka vaahdossa kotirantaan päästyä. Sula mäki
edessä! Antaa tuon vähän puhaltaa.

— Matti lähtee edeltäpäin viemään tuota laukkua. Antakoot heti isälle
tuosta suuresta pullosta. Varo ett'ei se pääse kolahtamaan minnekään.
Kyllä minä ajan!

Matti lähti puoli juoksussa kiipeämään mäkeä; ruunikkokin lähti
otattamaan niin etten suuressa turkissani ollut perässä pysyä. Kivet
narisivat pohjarautoihin että oikein hampaita vihloi. Pellolla oli
kenkäni tarttua saviliejuun.

Eno ja täti tulivat vastaan. Eno kädet taskuissa ja lakki hiukan
kallellaan. Ei ole hätääkään Jumalan kiitos! arvelin.

— Parempana! Melkein terve! — huusi eno kaukaa. — Kylläpä olette
ajaneet, hevonen vaahdossa. Hyvä olikin, sillä me olemme jo luulleet
saavamme lähteä tätä Sirkkaa jään alta onkimaan! — lörpötti eno, mutta
lämpimästi hän puristi kättäni.

— Siinä hän nytkin seisoo, — sanoi täti, — tohtori on koko päivän
tähystellyt jäälle päin. Luulen että hänkin on ollut levoton tähtesi.

— Hän on tullut?

— Niin, _hän_ on tullut! Ja oiva poikapa onkin. Kylläpähän näet... Eno
oli niin veitikkamaisen näköinen.

Ruunikko hirnahti... tallista vastattiin. Heitin ohjakset Matille ja
riensin äitin luo.

       *       *       *       *       *

Isä oli paljoa parempi; kuume oli vähennyt, ei enää houraillutkaan.
Hän tunsi minut ja kysyi miks'en ollut käynyt koko päivänä häntä
tervehtimässä. Tohtori oli käynyt usein isää katsomassa; oli vielä
illemmalla luvannut tulla.

Kerroin juuri isolle Miinalle arki-kamarissa matkamme mutkista, kun
salista rupesi puhetta kuulumaan. Tunsin enon äänen — toinen oli outo,
matalampi, hiljaisempi. Miksikähän niin sydämmeni sävähti?

— Se on uusi tohtori. Ette te usko miten se on musta. Mikä tuo
lieneekään Monkoolilainen, — selitti Miina.

Lisäsin kermaa kuppiini, kahvi oli kovin kuumaa. Temppu hyppi kuin
hullu, vinkui ja pyysi sokeria, tuuppien turvallaan kättäni.

— Hiljaa Temppu! Tohtori kuulee.

— Oo, kyllä se niitä on tottunut kuulemaan. Näkyy itselläänkin olevan
puoli tusinata noita metsähounia. — Miina kurkisti avaimen kolosta. —
Katsokaas tuota partaa, ihan kuin laukkuryssä...

Miina vetäytyi nauraen ovelta, käsi suulla. Minä hiivin varpaillani
kololle ja katsoin.

Hän istui peräsohvalla; otsa korkea, tukka tumma, silmät pienenlaiset,
musta kokoparta, hipiä kalvakkata, kummallisen kalvakkata, miellyttävää.

Siitä reijästä nähtynä oli hän kuin puitteiden ympäröimä. Siten olisin
häntä katsellut vaikka aina... Musti astui laiskasti hänen luoksensa,
pani kuononsa hänen polvelleen, tohtori silitteli suippoista päätä.
Jopa ovat hyvät tuttavat!

Samassa survaistiin ovi auki. Sain kolauksen nenävarteeni ja Musti
hyppäsi suoraa päätä silmilleni.

— Onko teillä täällä lämmintä kahvia? — Eno tuli ovea sulkemaan. — No,
Auli, lähdepäs nyt "framille". Musti sinut jo kuitenkin hänelle näytti.

— Eno hyvä, ei nyt, ei nyt.

— Nyt, minä sanon. Onko kaulus kaulassa? Hyvä on! Eno kiskoi
minua kädestä ja mikäs auttoi! Mene pois, vaikka oli pyyhinliina
vyötäisilleni köytetty.

— Tohtori Gustaf Meller ja tämä on se meidän havukka, Sirkaksi
jokapäiväisessä puheessa kutsuttu. No-no! Taitaa vähän ujostella kun
oli noin "sans facon" tohtoria ovenkolosta kurkistamassa...

Molemmat purskahdimme nauramaan ja tuo enon "sans fafon" ajoi
väliltämme ikipäiviksi kaiken jäykkyyden tipparin tiehensä.

Hän ei ollut erittäin pitkä ja oli paksunlainen ja — liikkasi vasenta
jalkaansa. Ei paljoa, hiukan, hiukan vaan, mutta kyllä se oli kuitenkin
minusta hyvin ikävä asia.

Parin viikon päästä hänellä oli vaarallinen silmäleikkaus
suoritettavana. Hän oli monesti pyytänyt minua auttamaan itseänsä.
Kaupungissa oli useampia semmoisia leikkauksia tekemässä ja nyt hän oli
aivan yksin ja tarvitsi kätevätä apua. Iloitsin että hän niin luotti
minuun. Rohkeasti hänelle kerskailin hermojeni lujuutta!

Mies oli pitkällään pöydällä, kädet kupeilla, hikoili jo raukka
pelosta. Tohtori oli kalpea, mutta vakava, joka juonne jännityksessä.
Varmasti hän teki tehtävänsä, miehen pää tuskin värähti, kun onnettoman
silmä puhkaistiin. Minä pitelin päätä, sormeni tuskin pysyivät hänen
otsallaan, niin se hikoili. Virtana juoksi vesi joka ihoreijästä.
Minunkin käteni olivat aivan kylmänkosteat.

— Nyt!

Minun oli pienillä teräväkärkisillä saksilla katkaistava rihmanen,
jonka tohtori veti pinsetillään silmäkalvon alta. Otin saksit, mutta
en nähnyt mitään. Silmieni edessä pyöri mustia pilkkuja ja ympyröitä.
Ja tohtori ei minun tilaani huomannutkaan, ei vilaissutkaan, ei
muistanutkaan. Minä olin vaan kone, jonka tuli tehdä tehtäväni
määrätyllä ajalla — ei mitään muuta.

— Nyt, — kuului toistamiseen, lyhyeen, käskevästi.

Ponnistin kaikki voimani ja tein kuin teinkin tehtäväni. Ei vavahtanut
käteni — nyt olisin niitä leikannut vaikka kuinka monta.

— Hyvä! — sanoi tohtori; silmä sidottiin ja mies talutettiin lepäämään
sohvalle. Kuivasin hien hänen otsaltaan ja kysyin jos hänelle saisi
antaa viiniä. Ei, mutta tohtori otti mielellään lasin, kohotti sitä,
silmissä niin, niin lämmin katse — ja kuiskasi ikäänkuin itsekseen:
miehen mieli ja naisen sydän! — Kuulin sanat... näin katseen...

Eilen tein suuren tuhmuuden! Istutin Sinisilmiä mihin piti istuttaa
Lathyrusta ja Sinisilmien paikalle panin Marian ohdakkeita. Toiseen
penkkiin tuli oikein, mutta toiseen... Tohtori käveli maantietä,
hyppäsi aidan yli ja tuli minua auttamaan. Hän kaivoi koloja pienellä
tikulla ja minä istutin. Kysyi eikö mullasta tule lihatikkuja minun
sormiini?... Ja siinä me yhdessä tongimme kosteata multaa ja teimme
kaikki väärin päin...

Oli satanut. Koivuin ja pihlajien lehdistä tippui vielä vesipisaroita.
Ne niin kauniisti kimaltelivat; ilta-aurinko paistoi suuren hongan
latvan alatse, joka kasvoi tuolla kaukana, kaukana mäellä ja vielä
kauvempana, järven takana, taivaan punertavalla rannalla, metsäreunan
yläpuolella vilkkui ja välkkyi jotakin. Se oli kaukaisen salotorpan
viiri. Minä olin sitä usein katsellut; se oli aivan kuin tähti, joka
oli tipahtanut kuusen latvaan ja jäänyt kesäpäivää katselemaan.

— Nyt meistä tulee pian kaupunkilaisia, — hän sanoi nakatessaan kiveä
aidan taakse.

— Mitä?

— Oikein totta! Kuntakokouksessa on päätetty hakea tälle kylälle
kauppalan oikeudet. Ja sitte täällä pidetään toripäiviä ja sitte me
saamme markkinat ja sitte me saamme...

— Sairashuoneen...

— Niinpä kyllä! — hän nauroi — liike vilkastuu kaikin puolin.
Talonpojat saavat markkinoilla tavaransa kaupaksi; he rikastuvat,
perustavat meijerilöitä; maakunta vaurastuu kaikin puolin ja sitte me
saamme rautatien.

— Ja sitten tästä tulee kaupunki.

— Niin! Ja sitten kouluja. Mutta ei semmoisia, joissa ylpeiksi
opetetaan ja herrasiksi, mutta hyviä... kansalle valoaittoja! Semmoisia
kuin löytyy Ruotsissa ja Askova Tanskassa. Yksi semmoinen opisto täällä
maan sydämmessä ja sen vaikutus olisi ääretön.... Kukapa tietää! Jonkun
kymmenen vuoden kuluttua.

— Kymmenen vuotta!

— Onko se niin pitkä aika? Oo, pian se kuluu kun on jotakin jonka eteen
työskentelee, jota sydämestään harrastaa ja — rakastaa. Eikö totta? Me
olisimme ensimmäisten oppilaiden joukossa siinä koulussa?

— Silloin me jo olisimme harmaapäitä...

— Harmaapäitä! Silloin me vasta alkaisimmekin elämää. Minulla olisi oma
mökkini tuolla, tuolla niemen nenässä — paikka on jo katsottu. Sieltä
on mainio näkyala tuonne ulapalle. — Ei sen tarvitse olla suuri, mutta
vilpas ja valoisa! Ja te? — Olette varmaan silloin jonkun patroonan
rouvana...

— Patroonanko! Poskieni poltosta tunsin että hän katsoi minuun ja
— minäkin katsoin häneen. Sattumalta! — Pääskynen viserteli niin
iloisesti katon nurkalla ja maantietä tulla mutkitti Enolan ja meidän
karja; kellot kilkattivat ja paimen-tyttö huusi täyttä kurkkua:

    "Tui tui tulla
    Löysin oman kullan!
    Oman kullan kainalossa
    Oi, on lysti olla!"

Mutta välistä hän on niin omituinen. Hän on opettanut minulle monta
uutta laulua, ja tänään.... En minä oikein ymmärrä mitä hän pitää
minun laulustani, ei ole virkkanut sanallakaan, mutta kyllä hänen
säestyksensä ja minun lauluni sattuu aina yhteen. Ei hän ole koskaan
sanonut: tässä pitää olla _forte_, tässä _piano,_ se tulee aina
itsestään. Hän istuu silloin pää vähän kallellaan, niin miettiväisen
näköisenä, katselee vaan karvaista käsiselkäänsä koskettimilla — ja
minä tarkastan häntä sivultapäin, melkein takaa. Hän ei hiisku mitään;
soittaa vaan laulun laulun perästä ja minä laulan...

Tänään oli hän niin kummallinen! Nousi keskellä erästä laulua äkkiä
ylös ja sanoi, — luulen että hän puhelee itsekseen —: autuas se mies,
joka kiusaukset kärsii!

Mitä hän tarkoitti? Se toi niin kummia ajatuksia minun mieleeni. Minä
olen kasvanut kansan keskellä, joka ei aristele totuutta sanoessaan, ja
tiedän ett'eivät kaikki miehet ole enkeliä — ne eivät ole ihmisiäkään,
sanoo iso-Miina; — mutta hän — minä en voi sitä käsittää, minä en voi
muuta uskoa — minä en ymmärrä häntä...



II.


Sauna-Kaisu, Sauna-Kaisu, minkäs minulle teit!

Hän seisoi rantakivellä asetellen verkkoja veneen perään. Tuota
vartaloa, liuttu kuin lauta! Teräväluisilla lantioilla riippui
pitkin-juovainen kapea villahame ja ruskean jalan päällitse soljahtivat
pienet aaltoset, vaipuakseen muran ja ruohonkorsien sekaan. Niitä
seurasi parvi pienen pieniä kalanpoikia, säpsähtivät Kaisun ääntä ja
pakenivat ajatusta nopeammin ulapalle päin. Siellä tuprusi kaukaisen
etelärannikon siintävää juovaa kohti kookaspiirteinen Enolaiva hinaten
summattoman suurta tukkilauttaa.

— Vai niin vainenkin. Vai semmoinen senkin lorun loppu oli. Ihme ja
kumma! Tulipa mies vaikka mistä, niin kaikki ne ovat samaa maata, —
päivitteli Kaisu ja pisti taas piippunysän mustien hampaittensa väliin.

— No mitenkäs! Sikaan kuin sukuun, — sanoi vaimo, joka väänsi rannalla
pantaa lehdosta taittamaansa luutaan. — Mitenkähän tyttöraukka nyt
ruvennee toimeen tulemaan...

— Kuka?

— Onpahan vain torpan tyttö tuolta Kimingin kylältä! Ei sitä Auli tunne.

— Minä lähden soutamaan, Kaisu!

— Mitäs nyt Auli jaksaisi! On kaksitoista verkkoa heitettävä. Tuoltapa
tuo Mattikin tulee mäkeä...

— Kyllä minä jaksan... Anna nyt Kaisu kulta, minä soudan niin, niin
tasaisesti!

Vene työnnettiin järvelle, Kaisu komuroi perään ja minä istuin airoihin.

— Mikä sille tytölle on tullut, josta te puhuitte?

— Ei muuta kun sitä tavallista! Onpahan tuo pappilan renki-Juho, senkin
vietävä — en paremmin sano — vietellyt sen tyttöraukan, pauhasi Kaisu,
piippu kädessä, ja sylkäsi pitkään. — Ahaa, vääräänpä lasken, tuollahan
se luoto onkin. — Mikähän sen rievun eteen nyt tullee! Ei isää, ei
äitiä — millä se nyt lapsensa elättää?

— Niinkö köyhä se on?

— No mitenkäs! Ainahan rikkaat paremmin puolensa pitävät.

— Pitäishän Juhon nyt elättää...

— Vai elättää! Vielä mitä! Tarvitseehan se rahansa — en niin pahasti
sano... Kyllä ne miehet pitäisi kaikki vetää yhteen puuhun!

— Eiväthän nuo toki kaikki liene yhtä kevytmielisiä?

— Vai kaikki! Kaikki, joka ainoa sorkka. Kyllä minä niitä olen niin
paljon ijässäni nähnyt. Eihän noilta saa vanha ihminenkään rauhaa...

— Kyllä niissä toki löytyy siistiäkin! Herrasmiehet...

— Ne, ne vasta piruja ovatkin. Kun naineet miehetkin yksin...

— Eipäs isäkään!

— No, mitäs vallesmanni! joka on oikea Herran enkeli muiden rinnalla,
mutta kyllä on moni semmoinen, että oikein pyörryttää ajatellessa...

— Ei suinkaan tuo tohtorikaan ole sentapainen? Kaisu lappoi verkkoa
järveen piippuaan imeskellen.

— Vai ei! — kuului hampaiden välistä! — Ei muita parempi. Näinpä minä
omin silmin miten hän Metsäpirtin Emmaa likisteli... No no, soutakaa
tasaisesti...

— Jos Kaisu näki väärin...

— Vaikka valalle, samat sanat sanon sielläkin. Kysykääpäs Emmalta,
mistä sai uudet... Herra siunaa! Elkää soutako. Ihan verkko repiää.
Taivasten tekijä! Nyt se meni. Huovatkaa hyvä ihminen... No, nyt
on puikkari veneen alla! Johan sen sanoin ett'ei Auli osaa soutaa
ihmisittäin. Mitä tästä verkosta nyt sanotaan...

Minua nauratti. Kohta hän itkee...

— Voi minun päiviäni! Mitä te nyt teette? Soutakaa molemmilla airoilla.

Minä kiskoin oikealla; vene pyöri kuin väkkärä. Kaisu koetti tuskissaan
meloa... Minä olisin voittanut vaikka kolme semmoista perämiestä.

— Vene kaatuu... kaatuu. Minä pyörryn...

Pyörtyköön. Minä olisin saattanut vaikka lyödä häntä airolla. Näin vaan
hänen pitkät, laihat kasvonsa, miten ne olivat hätäisen näköiset...Ei!
Pari kiskausta. Vene törmäsi rantaan. Kaisu keikahti taaksepäin, mutta
selveni nähdessään rakkaan rannan, turvallisen maaemomme, joka häntä
odotti ja johon minä halasin... Tuskissani poljin maata. Miks'ei se
haljennut ja niellyt minua kitaansa, ett'en enää koskaan olisi tätä
pahaa, pahaa maailmata nähnyt!

Ei se edes oma ranta ollutkaan. Aloin astua kanervikkoa niemen poikki.
Mäeltä näin miten Kaisu kierrätti venettä rantaa pitkin, taitavasti —
airot tuskin nousivat vedestä, — allapäin — vanha parka...

Kaikki oli minulle kiusaksi. Liinani tarttui kuivaan männyn oksaan.
Miksikähän se oli ruvennut kuivamaan? Kukahan senkin oli taittanut?
Muurahaiset tiellä, enhän saattanut niitä tallata, hämähäkki, joka
oli kutonut verkkonsa tien poikki. Lukki-parka, kaikki eivät ole niin
sääliväisiä kuin minä. Ensimäinen tuulenpuuskakin sinun taidokkaan
työsi hajottaa!

Kotiin tultua näin tohtorin ja enon koirat loikomassa väsyneinä
portailla tyhjät ruoka-astiat vieressä. Äitille oli tuotu lintuja;
ison, kauniin metson pää retkotti verisenä keittiön penkiltä ja pyy oli
kuolemantuskissa pistänyt päänsä siiven alle. Eno ja tohtori odottivat
isän kamarissa kahvia. Tohtori kiirehti, ihmisiä oli häntä odottamassa
muka! Miina oli lähtenyt kylälle, minun täytyi viedä.

— Menetkö sinä liina päässä? — kysyi äiti.

— Enkös minä näin kelpaa? — Kylläpä olin valkonen. Silmäni olivat aivan
mustat, kiillottomat, tavattoman suuret, kulmat olivat kuin yö otsan
suhteen, huulista olisi luullut veren tipahtavan.

— Kuuleppas Auli, kun tohtori oli vähällä kuolla tällä matkalla.
Kompastui mättääsen ja pyssy oli latingissa.

— Eipähän lauvennut! — sanoin.

— Onneksi ei, mutta kyllä siinä oli kuolema lähellä!

— Lieneekö tuo niin suuri onni ollut! — Tiesin että hän katsoi minuun.
— Kukapa minua olisi kaivannut, vaikka olisin sinnekin jäänyt.

— Eikös morsiamenne? — Korvani suhisivat. Hän katsoi oudoksuen
silmiini, mutta minä vaan katsoin enon vehnäistä takin kaulusta.

— Jospa minulla polosella edes olisi...

Hän kaatoi kermaa niin että alakuppikin lainehti — tähysteli vaan
silmiini.

— Khäk, — rykäsi eno ja alkoi selvitellä isälle pieksujensa erinomaisia
etuja.

— Metsäpirtin Emma! — kuiskasin ja katsoin tohtoria suoraan silmiin,
aristelematta.

Hän työnsi kupin pöydälle ja putosi sohvan selkämystä vasten. Näin että
nyt oli hänkin saanut osansa!

Ovella käännyin ja katsoin vielä kerran ikäänkuin vastausta odottaen,
mutta sitä ei kuulunutkaan...

       *       *       *       *       *

— Lempivät, jos rakkautenne silkkivyyhti sotkeutuu, niin elkää puhuko,
katsokaa toisiinne! — sanoo Fredrika Bremer jossakin. Mutta mitenkäpä
katsoo kun ei viikkokausiin pääse samaan huoneesenkaan!

Minä oleskelin paljon keittiössä — äitini suureksi iloksi. Hän huomasi
minulla olevan taloudellisia hyveitä. Minä pesin astiat, minä jauhoin
kahvit... Sieltä ikkunasta näin suoraan Enolaan, tohtori Mellerin
huoneesen; näin hänen kirjoittavan pöytänsä ääressä, näin hänen
leikkivän koirineen kartanolla. Mutta jos hän sattui tulemaan vastaan,
käännyin heti poispäin. Enolaan en mennyt, paitsi kun tiesin tohtorin
olevan pitäjällä ja kun hän joskus kävi isän luona, en olisi saattanut
mennä sisälle, en vaikka! Ennen olisivat saaneet hakea Matin tuvasta.
Äiti ihmetteli, mutta antoi minun olla aloillani, niinkuin ainakin.

Eno kiusasi. Tahtoi myötäänsä sovinnoille — mistähän lienee arvannut?
Vai sovinnoille! Minä en ollut mitään rikkonut — ja kuitenkin tunsin
vastustamattoman, hirveän halun juosta hänen luoksensa ja rukoilla
häntä olemaan hyvä minulle. Oliko se oikein, oliko se väärin? Missä
oli minun naisylpeyteni? — Ah, tallellahan se oli, enhän tehnyt mitään
sopimatonta, mutta — onneton olin. Ja ketä syyttää siitä? Itseänikö?
Olinko ollut liian kiivas? Olinko käyttäytynyt epänaisellisesti?
Milloinka tulee anteeksi antaa, milloinka ei? Vai häntäkö syyttäisin?
— vai yhteiskuntaa? En ymmärtänyt, vaikka kuinka ajattelin! Sen vaan
_tunsin_ että jos hän olisi sanankaan sanonut, niin olisin antanut
kaikki anteeksi... Usein minä vinnillä itkin, ettei kukaan näkisi...

Eräänä postipäivänä tuli isä Enolasta ja kertoi tohtorin lähtevän
pois. Hän oli toimittanut erään vanhemman virkaveljen sijaansa. Isä
oli kutsunut muutamia pitäjäläisiä meille tohtorin läksijäisille. Ja
meilläkös puuhaa! Matti nylki lammasta käsivarret verissä kyynäspäitä
myöten; Iso-Miina kuurasi kynttiläjalkoja keittiössä. Karja-Miina
rasvasi tuvassa peltiä ja me olimme äitin kanssa leipomahommissa.
Minä oikein koettelemalla koetin liehua etten muistaisi mitään, mutta
väkisinkin tunki mieleeni ajatus: mitä on tänä iltana tapahtuva?
— Kaikki oli hyvällä alulla kun äiti äkkiä rupesi valittamaan ja
kävi makuulle. Kaikki jäi minun huostaani. Ja minä lensin; minä
sain valmistaa jotakin hänelle, minäkin sain odottaa häntä! Mieleni
tuntui niin keveältä, en suuresti huolehtinut miten lohen paistaminen
onnistuisi, — vaikken ollut koskaan ennen paistanut. Kaikki täytyi
onnistua minun onneni päivänä. Mahdotontahan oli ettei jotakin
tapahtuisi, mahdotonta, että hän niin lähtisi ilman sovinnon sanaa. Ja
kun lohi, huolellisesti peitettynä, hiljakseen tuvan uunissa kypsyi
ja minä siinä uunin edessä katselin sinertävää hohdetta, joka lieden
hiiluksesta nousi, oli kaikki tuskallinen kiukku, joka niin monta aikaa
oli mieltäni polttanut, tyyten haihtunut ja sydämmessäni vavahteli vain
hiljainen, onnea odottava aavistus: mitähän tänä iltana tapahtuu?...

Ja iltasella. Voileipä-pöytä oli erittäin onnistunut ja lohi kellotti
niin kauniina vadillaan persiljan lehdillä koristeltuna. Ja yli
kynttiläloiston, kilisevien lasien, lautaisten ja veitsien räminän
— oltiin jo ryhtymässä höyryävien paistien kimppuun — katselimme me
kauvan toinen toistamme silmästä silmään. Kauvan, pitkän ajan takaa!
Mutta lienenkö erehtynyt, suun ympärillä olin näkevinäni pienen,
ivallisen piirteen ja katse näytti enemmän tutkivalta kuin lämpimältä.
Ehkä olin hänen mielestään liian valmis sovintoon, ehkä hän halveksi
minua...

— Kuulin että rouva on sairas? — hän tuli aivan lähelle minua ja puheli
matalasti, ikäänkuin arvellen.

— On, — minä väistyin.

— Neidillä on ollut paljon puuhaa! Minä kiitän teitä sydämmestäni. —
Hänen katseensa oli niin lempeä, mutta — voinko siihen luottaa?

— Lohi on erittäin kaunis! —

Eikö hänellä ollutkaan muuta sanomista!

— Ikävä etten saanut sanoa rouvalle hyvästiä. Lähden aamulla viiden
aikaan...

— Niin aikaseen!

Samassa tultiin hänen kanssansa kilistämään. Sydäntäni kivisti... Hyvä
hän oli, niinkuin aina ennenkin! Mutta minä olin odottanut enemmän...

Hyvästiä sanoessa kysyin:

— Tokko te enää koskaan käytte täällä!

— Tuskin! Niin, en tiedä, ehkä kymmenen vuoden päästä! — kuului
katkerasti.

Hän puristi kättäni, kumarsi hätäisesti ja — lähti.

Kaikki oli siis lopussa! Autoin vierasten päälle; korjaelin pois ruuan
tähteet — onpa tuossa vielä aamuksikin paistia, mutta lohesta on vaan
ruoto jäljellä — sammuttelin kynttilät ja menin äitin luo.

Hän makasi makuusuojan leveässä sängyssä: — eikö äiti syö mitään? On
siellä vielä paistia ja makaroonia.

— En! Taisivat olla tyytyväisiä ruokiisi? Kuka piti puheen?
Kuuluivathan he siellä hurraavankin!

— Tohtori käski sanoa äitille terveisiä.

— Vai käski. Saa nähdä onko se uusi tohtori yhtä ystävällinen!

Heittäydyin hänen viereensä sänkyyn ja kätkin kasvoni päänalaiseen.
Mitenkä olisin saanut rintaani puserretuksi, ettei sitä olisi niin
kivistänyt? Se kohoili ja kohoili — viimein alkoivat silmätkin vuotaa.

— Taidat olla kovin väsynyt? — kysyi äiti hellästi ja silitteli
kättäni, joka oli hänen olkapäällään.

Nielin ja nielin että saisin äänen vakaiseksi!

— Pääni on niin kipeä! — Ja tukin sen kipeän pääni tyynyyn, ett'eivät
kuuluisi nyyhkytykset, joita en enään jaksanut pakoittaa.

En saanut unta öisin. Vähä väliä kuulin Tempun ulvovan kartanolla. Se
ennustaa kuoleman sanomia, sanoi Sauna-Kaisa; ilman suotta se ei ole
tuotakaan kuoppaa kaivanut tuonne ikkunan alle! Ja uusi tohtori, hän,
joka tuli Mellerin sijaan, sanoi minulta puuttuvan työtä. — Te ette ole
heikko, — hän sanoi — ruumiinne tarvitsee vaan liikettä. Ei se sillä
ole hyvä että istutaan neula tahi muu kudin kädessä, tahi kaadetaan
äitille kahvia ja pannaan sokeria isän kuppiin; tehkää työtä, jos ei
muuta ole, niin kantakaa halkoja! Katsokaapas tuota teidän Liisaa vai
Stiinaa tuonne kartanolle. Hänen untansa eivät vaan mitkään ajatukset
häiritse!

Oikein pelkäsin hänen tarkkoja harmaita silmiään! Mitähän hän nyt sanoa
tokasee!

Miina reuhtoi isoa kaljakorvoa tuvan portaille. Vai noin sitä minunkin
täytyy raataa, voidakseni nukkua öillä. Ja jos en vaan joka päivä ollut
puita kantamassa tahi kelkalla vetämässä, sanoi tohtori heti: — Mikäs
eilen vaivasi? Oliko pää taas kipeä?... Eikö? Pientä laiskuutta vaan!

Mutta vaikka vedin suuren pinon puita keittiön eteen, en sittenkään
saanut unta. Kipeä en ollut, minua ei vaivannut mikään, mutta yön
yksinäisyydessä kohosi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia päähäni. Kuun
muodostaessa seinälle vuoteeni viereen valkoisen juovan, oli se minusta
aivan kuin ruumisarkku, ja kun katselin, valvoessani siinä tunti
tunnilta, ylös taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä kieltä, ajattelin
aina kuolemata. En peljännyt, en toivonut sitä — ajattelin yhäti vaan.
Miltähän tuntuisi jos _hän_ makaisi tuossa laudalla kuutamossa? Varmaan
olisi suloista tietää että hän on jo vapautettu kaikista maailman
viettelyksistä. Tahi jos itse olisin kuollut ja tietäisin kaikki,
näkisin hänenkin sydämmeensä. Silloin olisi kaikki selvillä, mikä nyt
on hämärätä ja käsittämätöntä.

Muutama tapahtuma syrjäytti kuitenkin nuo kuoleman ajatukset, herätti
minut tähän elävään elämään.

— Mitkä ne nuo ovat? — kysyi tohtori eräänä päivänä, kun olimme
hiihtämään lähdössä, ja hän osotti hyvin halveksivasti uusia, kiiltäviä
päällyskenkiäni. — Tiettäkääpäs tänlaiset pieksut kuin minulla on!
Niillä hennoo hankeen astua. Ja onko teillä edes villaset alusvaatteet?
Voi voi niitä naisia pitsi helmoineen, jos minulla olisi vaimo...

— No, miks'ette ota? — En ujostellut häntä enää — hän kohteli minua
aivan kuin pientä lasta.

— Jos vaan saisin, ottaisinkin. Ennen nuorena ollessani... mutta mitäpä
niistä! — jos nyt vaan sattuisin löytämään mieluiseni tytön, niin
olisin valmis rakastumaan. Mutta mistäpä tuli! Sillä hänen täytyy olla
yksinkertainen, rehellinen ja suora — aina suoraan sanova.

Se oli tohtorin kanta ja koko olento todisti sitä kun hän suorana ja
kookkaana huilautti mäkeä alas; yksin leukapartakin oli niin varman
näkönen. Siinä mies, josta näki että hän aina sanoi minkä ajatteli ja
teki sen kuin sanoi.

— Te käytte niin harvoin kylässä? — hän sanoi istuessaan hangella
levähtämässä.

— Minä en voi sille mitään, mutta minua ei ensinkään haluta; — pelkäsin
että hän rupeaisi puolustamaan vaihtelevaisuuden hyötyä.

— Se on oikein! Kodissaan sitä ihmisen täytyy viihtyä; silloin on
onnellinen! Tuskin sitä ihmistä löytyy, joka ei tulisi sanaa sanoneeksi
toisten puheesen, joka ei suinkaan aina ole viatointa laatua. Naapurin
selkänahka tavallisesti on kyydissä — ja harva se mies, joka voi
olla ryyppyä ottamatta, kun hänelle iloisessa seurassa tarjotaan.
Enonne esimerkiksi olisi paljon onnellisempi, jos hän tyytyisi
kotiseuraansa... Käykää nyt tätinne luona! Luulen että hän tarvitsisi
lohdutusta! hän jatkoi asetellen suksiaan seinää vasten pystyyn.

Enolla oli paha päivänsä. — Hän oli ollut taaskin huvittelemassa
ja nyt hän vielä tinki tätiltä ryyppyjä. Hän rukoili, hän uhkaili,
hän sanoi kuolevansa jos ei saa ja kun täti poistui hetkeksi, hän
rupesi viittilöimään käsillään — nyt he tulevat, he kutsuvat minua
ryypyille: tule tule tänne kapakkaan! — Minua hirvitti; samassa astui
toki naapuri pitäjän vallesmanni sisälle; mutta hän olisi saanut olla
tulemattakin. Hänen asiansa oli sitä laatua, että se teki enon hyvin
pian selväksi. Oli vaan muutaman tuhannen ryöstötuomio ja ellei enolla
olisi parin päivän päästä raha pöytään niin puoti kiinni! Ja mistäpä
tuli! Eno ajeli ympäri pitäjätä, mutta ne, joilla olisi ollut, eivät
enää uskaltaneet antaa. Moni oli jo ennenkin auttanut ja saamamies oli
järkähtämätön: täytyy ottaa niin kauvan kun on ottamista, ennenkun
juoda lallittaa kaikki suuhunsa, sanoi. Jo tuli enosta köyhä mies.

Huutokauppa päivänä, kun irtaimistoa myötiin! — Huoneet kansaa
täynnä, siellä arvosteltiin, tuolla vaihdeltiin ostoksia, huudettiin
kilvassa, ja yli kaiken kuului aina väliin vasaramiehen: ensimäinen
kerta — toinen kerta, ensimäinen — toinen — ja kolmas kerta! Keskellä
sekasotkua hävisi eno. Minä huomasin tuon ja olin tulisimmassa
tuskassa, minne hän joutui. Etsin joka huoneen, juoksin meiltä
kysymässä — ei missään. Mutta iltasella kun kaikki olivat hajonneet,
tuotiin hänet kievarista. Luuli sieltä lohdutusta löytävänsä — tuskin
jalat kannattivat.

— Tulethan sinä toki vielä elävänä kotiin! — huudahti täti ilossaan,
hänkin oli jo ruvennut hätäilemään.

— Kotiin! Minulla ei kotia olekaan — ei kattoa pään päällä! — Ja enon
veristyneistä silmistä alkoivat vedet juosta turvottaneille huulille
asti, — huomenna Enola myödään.

Samassa tuli tohtori.

— Mitäs nyt sanot mies? Purista nyt lankosi kättä! — hän sanoi, lyöden
enoa olalle. Hän oli aivan lumessa, lakki, turkinkaulus, parta, yksin
kulmakarvatkin. He olivat olleet isän kanssa jossakin pitäjällä.

Eno seisoi vaan keskellä eteisen lattiata, lampun alla, tylsästi
katsoen ylös tohtoriin — melkeinpä niinkuin vihassa. Isä riisui lumisia
päällys-saappaita jaloistaan.

— Nyt ei haittaisi lasi teetä, jos siellä on? — Tohtori ojensi minulle
vasemman kätensä, oikealla hän puristi tätin kättä ja katsoi häneen
niin laupiaasti.

Hieno puna kohosi tätin kalpeille poskille. Onko tuo vaan sääliä, vai
löytyisikö toivoa? Se mies ei tee mitään tarkoituksetta!

Kun tyttö oli vienyt sisään tarjottimen sanoi hän että rouvaa
kutsuttiin sinne tohtorin kamariin. Ja kun täti hetken kuluttua sieltä
tuli, itki hän niin, niin — mutta se oli ilosta.

— Siunattu mies tuo tohtori ja isäsi! Jumala palkitkoon sen heille!

He olivat isän kanssa toimineet ja isä oli taaskin mennyt takaamaan,
vaikka oli jo ennestäänkin enon edestä takauksissa. Eno sai pitää
talonsa! Ja eno, sinä iltana hän päätti että jos hänet nähdään
humalassa, saa isä eli tohtori antaa hänelle oikein suomalaisen
löylytyksen; ja sen sanansa hän piti kuin mies! — — — Isä rakas! Se oli
hänen viimeinen hyvätyönsä!

Määrälleen kaksi viikkoa siitä päivästä hän sai sydämmen halvauksen.
Koko päivän hän oli kanssamme ja oli niin erittäin iloinen. Enon ja
tohtorin piti tulla meille iltasella, mutta ennenkuin he kerkesivät
tullakaan, juostiin heitä noutamaan ja silloin oli isä jo kylmänä.

Kuinka kaunista on tuo suru, joka ei itke, eikä valita. Ottaa vaan
nöyrästi vastaan kaikki koetukset. Äitin suru oli semmoista. Olen aina
muistava hänet semmoisena, kun hän seisoi isän haudan reunalla. Siinä
oli monta, jotka ääneen itkivät. Äiti ei. Niin sanomattoman hellästi
hän katseli arkkua haudan pohjalla. Näki kyllä että siellä lepäsi hänen
rakkain ystävänsä, jonka elämässä ei löytynyt ainoatakaan tekoa, jota
olisi tarvinnut hävetä. Jokainen työ oli velvollisuuden tahi rakkauden
synnyttämä. — Jospa minäkin niin voisin surra, niin urhoollisesti
tyytyä kohtalooni, kun minun vuoroni tulee, kun ainoa aarteeni joka
minulla enää on, kun äitini temmataan minulta.

Isänkin asiat olivat takausten tähden niin sekavat, ettei äiti olisi
suuritta ponnistuksitta voinut hoitaa taloamme. Sentähden se myytiin ja
asuimme sitte hyyrillä samassa talossa. Äiti oikein nautti vapauttaan,
kun oli päässyt suurista taloudellisista puuhista, mutta minun päiväni
alkoivat tuntua kovin pitkiltä. Pieni taloutemme oli niin helposti
hoidettu, tyttö meillä oli, joka hoiti yhden lehmämme, minulle ei
riittänyt työtä. Puun kantokin loppui, kevät oli käsissä, eikä mikään
enää tahtonut minua tyydyttää. Ihanan kesän vietimme äitin kanssa
yhdessä, mutta syksyllä olin päättänyt lähteä maailmalle, minäkin
leipääni hankkimaan. Mutta miten?

Pienten lasten opettajaksi en halunnut, mutta oliko minulla tarpeeksi
tietoja johtamaan suurempia. Saksankieli oli ainoa, jota paitsi
äitinkieltä osasin. — Se on suuri etu, — sanoi tohtori, joka oli
ottanut minua tutkiakseen. — Hyvä asia, että se vanha opettajanne oli
niin siihen perehtynyt. Luulen voivani toimittaa teidät erään tuttavani
perheesen. Kirjallisuudessa olette perehtynyt, historiassa jotensakin,
muut aineet ovat jääneet hiukan takapajulle. Mutta mitä ei taida, sen
voi oppia.

Ja sillä todistuksella minä läksin onneani koettamaan.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen koetus ei onnistunut. Tohtorin ystävä oli jo saanut
opettajattaren. Ja niin olin joutunut yksin outoon kaupunkiin.
Ilmoittelin sanomissa, juoksin asioimistoimistoissa. Siellä puisteltiin
päätä: ei ollut todistusta valtionkoulusta, ei edes yksityistenkään,
olipahan vaan vanhalta neidiltä, jota ei kukaan tuntenut, joka oli
jo aikoja kuollut. Siinä oli minun saksani! Näin toki lehdissä
ilmoituksen, jossa haluttiin apulaista kauppaliikkeesen. Käsialani oli
harjaantumaton, luvunlasku niin ja näin — olisin kuitenkin kelvannut
muotoni tähden, jos eivät jo sattuneet toista saamaan.

Ja tilani alkoi jo käydä tukalaksi. Aloin kovasti epäillä kykyjäni,
joista olin — niinkuin moni muukin — sentään luullut suurempia. Miten
kehtaisin kotiin palata. Jokainen sanoisi etten minä kelpaa mihinkään.
Äiti tietysti ei, eikä ystävät, vaikka olisinhan heitäkin hävennyt,
mutta muut ihmiset. Ja rahanikin olivat lopussa.

Silloin satuin huomaamaan erään ilmoituksen ja päähäni pisti rohkea
tuuma. Talouden hoidosta ei minulla ollut minkäänlaista todistusta,
mutta mitä jos koettaisi! Vastasin ilmoitukseen, kerroin etten ollut
missään palvellut, olin vaan ollut äitillä apuna siellä kotona. En
rohjennut toivoa, pelkäsin että jos taas oikein kiihkeästi odotan, niin
tulee taaskin pettymys, koetin olla ajattelematta ja sekohan lienee
auttanut vai mikä, mutta paikan sain kuin sainkin.

Ja kirjeessä oli matkarahaa viisitoista markkaa, mikä olikin mainio
asia, sillä ison kukkaroni pohjalla ei enää ollut kotoa saamaa rahaani
kuin 25 penniä.

Niinpä menin. Pari asemaväliä, jotka oli junassa kuljettava, istuin
suurimmassa jännityksessä. Mitä oli seuraava? Enköhän ollut liikoja
uskaltanut? Ja minun mieleeni muistuivat kaikki pohjaan palaneet
puurot, kaikki happamet vehnäset, kaikki likilaskuiset leivät, mitä
elämän ijässäni olin nähnyt. Mutta asemalla en niitä enää joutanut
muistella. Patroona oli itse vastassa. Oli ollut muutakin asiata,
sanoi. Kaiketi sentähden etten luulisi hänen tulleen minua noutamaan,
tyttö reppanata! Hän itse, rikas "roomanni"!

Kapineeni nostettiin kärryihin. Hän katsoi vähän kummastellen kaunista
matka-arkkuani, jonka kannessa oli messinki-kirjaimilla rakkaan
isä-vainajani nimi. Yks kaks korskea orit meidät kiidätti suurenmoisen
tehtaan kohdalle. Hän seisahdutti veräjävahdin mökin luona! Tuonneko
meidän piti! Noin suureen kartanoon. Minä olin ihan onneton! Hän pyysi
juomavettä mökin emännältä ja vaimon kanssa puhellessaan minä tarkastin
häntä. Vanhanpuoleinen, harmaassa jo korvallisilta ja ankaran näköinen.
Työ vai huoletko lienevät painaneet syvän vaon kulmien väliin, vai
lieneekö siihen muuten tullut...

Tehdas oli kyllä hänen, siinä hän asuikin, mutta minun piti peninkulman
päähän toiselle talolle.

— Tokko siellä asuukaan ketään herrasväestä? — kysyin jo paljoa
tyynempänä.

Hän nauroi: — Herrasväestä! Meitä ei olekkaan muita kuin minä yksin —
ja kirjuri ja — työnjohtaja, joka on poikamies niinkuin minäkin, tahi
vanha poika oikeastaan. Mutta tuollapa hän tuleekin!

Sydäntäni ahdisti. Mitähän äiti sanoo kun kuulee että minä olen
joutunut aivan miesten joukkoon — ja vielä vanhain poikain. Ja eno!
Nytkös hänellä hauskaa on! Vielä enemmän tuskistuin kun johtaja, hänkin
pitkä, laiha, tavattoman vakaisen näköinen mies — minua tarkasti
rehellisillä silmillään. Niistä voi suoraan lukea: — hyvä on! — Sitten
hän iski silmää patroonalle, kumarsi minulle kohteliaammin kuin
talouden hoitajattarelle olisi mielestäni tarvinnut ja isäntä antoi nyt
oriin ravata yhtä mittaa! Kalhoon asti. — So so, — kuului vaan väliin
kun varsa rupesi kovin vallattomaksi ja oikein aloin jo tyytyä olooni
äänettömän, ankaran näköisen isännän rinnalla. Vilpas iltailma ja
joutuisa kulku saivat minut jälleen hyvälle tuulelle.

Seuraavana päivänä lupasi patroona tulla johtajan kanssa meille
päivälliselle, heillä oli sielläpäin kulkua.

— Laittakaa nyt meille hyvää ruokaa, — hän sanoi leikillisesti.
Kyllä nyt tiedän että siinä sanassa oli paljon tottakin — siinä oli
kokonainen elämäkerta.

Kyllä hän näkyi tarkkaavan kaikkia pöydällä ankaroilla silmillään.
Katseli veitsen päätä — ne olivat peuran sarviset — oliko koloihin
jäänyt poroa! Tarkkasi sinappi astiatakin, oliko se vaan puhdas.
Näkyipä voileipäpöytä kelpaavan ja väliruuan nähdessään hänen silmänsä
oikein kirkastuivat!

Ja siitäkös minulla oli huolta ollut! Laittaisinko paistia? Se oli
niin tavallista. Jotakin muuta liharuokaa? En erittäin monta laatua
osannutkaan; mutta voi! Liha oli huonoa — ei löytynyt hyvää "filet"
palaa. Silloin sattui onnekseni eräs poika kaupitsemaan lohta ja se
oli erinomainen sattumus näillä seuduin. No, sitä osasin, sen tiesin!
Poika sai kaupanpäällisiksi viisikolmatta penniseni, joka oli vielä
kotiperinnöitä. Se oli sieltä rakkaasta kodista, jossa olin oppinut
lohta paistamaan — Gustaf Mellerin läksiäisillallisiin.

Se oli patroonasta mieluista. — Te toitte onnen tähän taloon
tullessanne! Lohta ei koskaan saatu Sanna neidin aikana! — hän huudahti
suutansa maiskutellen. Hartaasti hän sitten otti palasen lohen
kyljestä, kaati juhlallisesti kastiketta päälle ja pisti verkalleen
pitkään poskeensa.

Mutta jälkiruuan nähtyään he molemmat purskahtivat nauramaan. — Elkää
toki milloinkaan enää laittako minulle "pappilan muorin hätäruokaa."
Sitä oli Sannalla aina ja minä opin sitä kammomaan yhtä paljon kuin
häntä itseäänkin.

— Mutta tämä onkin hyvää! Hieno maku! — sanoi johtaja. — Maistappas! —.

— Jaa tosiaankin! Aivan toinen maku!

Ja johtaja söi sitä vihapitoa kaksi lautasellista, isäntä kolme.

Se oli ensimmäinen puoliseni Kalhon kartanossa. Ja entäs vuosi siitä
päivästä!

       *       *       *       *       *

Aamulla — täytyi nousta jo neljän aikaan evästämään miehiä suopellolle
— näin pienen pojan keittiön oven suussa. Hän sieppasi lakin päästään,
kaivoi taskusta kirjan, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin ja tuli
ujoisesti luokseni:

— Sisar laittoi tämän ja pyysi että jos emännällä olisi vieläkin toinen
yhtä mukava. — Minua sanotaan vaan yleisesti emännäksi.

— Onkos sisaresi nyt terveempi?

— Onhan se jo koko joukon parempi. On jo tehnyt vispilöitä kun minä
tuon varpuja ja kuorin, — eikös emäntä ostaisi näitä.

— En nyt, kun jo viimein sinulta otin. Käytä kauppiaassa! Tulomatkalla
saat rieskan sairaalle viemisiksi.

Vähän ennen puoltapäivää ajoi patroona pihaan. Hän oli erittäin
juhlallisen näkönen, mustissaan. Tavatonta oli tekeillä; hän kysyi
kohta tervehtiessään: eikös ole sulhasia ikävöity?

Ja sitte tuli esille hänen asiansa. Hän kosi, ei toki omasta puolestaan
— mutta johtajan!

Hämmästyin — semmoista en ollut ajatellut, vaikk'ei se aivan
odottamatontakaan ollut — pyysin ettei isäntä enää koskaan ottaisi
moisia asioita toimittaakseen.

— Vaikeata se minusta olikin. Pelkäsin että emäntäni kadottaisin;
mutta täytyihän ystävälleni tehdä mieliksi. Kyllä se nyt koskee häneen
kipeästi — hän on kaikessa hiljaisuudessa teitä ihaillut — aivan
silmittömästi rakastunut. — Vakuutan että se on totta — eikähän se
mikään ihme ole... Poika parka!

— Mutta koska vielä tyydytte entiseen toimeenne, niin annan, jos
suvaitsette — tässä pienen "huomenlahjan". Käyttäkää se mielenne
mukaan. Köyhille kansakoulun oppilaille, muille "ystävillenne", tahi
pitäkää itse. Parhaimmin sen itse arvaatte. — Mutta joisinpa kuppisen
mainiota kahvianne!

Miten hyvä sydän tuolla ankaran näköisellä, vanhalla herkkusuulla!
Mielin suudella sataista, jolla saisin hyvää tehdä.

— Emäntä on nyt niin pulskana että oikein! — sopotti vanha ruotumuori,
joka söi kyökin pöydässä. Hänen ateriansa kesti aina puolta tuntia
kauvemmin kuin muiden. Oli huonot hampaat — ja toisestakin syystä:
täytyi syödä saadessaan! Olipa taloja, joissa ei niin runsaasti
annettukaan! — Kävelee niin keppelästi kuin morsiamet! — hän vielä
nauroi että vanha pää tutisi.

— Tässä saa muori kahvipisaran hampaansa rakoon. Sanokaa mennessänne
että kääntävät patroonan hevosen. Muistakaa nyt!

— Kyllä kyllä, tuossa paikassa! Ja hän harppi niin kiireesti että kuuma
kahvi meni väärään torveen.

— Kuulkaas ryökynä, — eräs pitkä muija, joki oli istunut penkillä, tuli
melkein suuhuni ja sopotti hiljaa kuiskien.

— En minä ole mikään ryökynä! Neiti eli —

— Kuulkaa emäntä sitten — vai miksi minä teitä "karahtieraan"! —
Lainatkaa nyt markka että saan muutaman kahvipavun kun...

— Ettepäs kehrää ruustinnan villoja.

— No kun miniäni on sairas, ja mitä siinä silloin tulee. Nythän juuri
veinkin ruustinnan langat.

— Saittehan sieltä kaiketi rahaa.

— Voi veikkonen, jo aikoja etukäteen otettu. Auttakaa nyt köyhää, kun...

— Ette te ole kovinkaan köyhiä, olette vaan huolimattomia. Työtä annan
ja maksan kun se on valmis. Sairasta käyn kyllä sitten iltasella
katsomassa ja jos on puute niin autan, mutta minä olen ennenkin saanut
sinut valheesta kiini...

Julmasti paljon siinä lyhdyssä palaa kynttylöitä! arvelin iltasella,
kun tallipoika taas tuli noutamaan. Päätin katsastaa, ja aivan
oikein! Muualla oli jo pilkkosen pimeätä kun vielä saunasta, missä
renkipoika nukkui, pilkoitti valkeata. Menin katsomaan ja siellä istui
poikapaha pölkyn päällä tallilyhty edessä rahilla ja sysäsi kirjotusta
paperipalaselle.

Hän säikähti kovasti, mutta kun en ollut niinä miehinänikään, hän pyysi
häveten ja nauraen: katsokaa hyvä emäntä tätä laskua. Kun päässä lasken
nämä yhteen, niin tulee aivan erilailla kuin tässä paperilla.

Minua säälitti. Ihmekös — etteivät summat sattuneet yhteen! Kymmenetkin
olivat yksikköjen alla ja sadat kymmenien. Kyykähdin rahin viereen ja
siinä sitten muistiinpanoja seliteltiin.

— Huomenna menen opettajan puheille ja sitte saat käydä pari tuntia
joka päivä koululla lukemassa ja laskemassa. Mutta mene nyt levolle,
että aamulla jaksat miesten kanssa heinään!

Voi sitä iloa! Hän rupesi niin rajusti heittämään kuperkeikkoja
vuoteellaan että oljet ratisivat alusessa — pelkäsin potkasevan
tallilyhdynkin kumoon.

— Voi kun meillä on hyvä emäntä, — hän huusi vielä jälkeeni kun astuin
pimeästä porstuasta pimeään syksy iltaan.

Ja minä siunasin emäntänä oloani!

       *       *       *       *       *

Nyt on jo kolmaskymmenes kesäni kulumassa. Enkä minä ole suuresti
muuttunut. Silmät ovat samat, tukka melkein kiiltävämpääkin — nyt kun
se on sileänä kahden puolen otsaa. Mutta kulmahampaaseni on ruoste
syönyt kolon ja käsivarteni ovat paljoa paksummat kuin ennen. Kun
heitän käteni tuohon pöydälle, tulee oikein rystysien kohdalle pienet
kuopat — niin pullea se on. Minä alan jo tulla liiankin lihavaksi.

Ja kun katselen näitä rivejä, joista ensimmäiset kirjoitin
kahdenkymmenen vanhana, huolettomana lapsena kodon helmassa ja
viimeiset oltuani vuoden emännöitsijänä Kalhon kartanossa, jossa
vieläkin olen, kun katselen näitä lehtiä, näen taas niin selvään
edessäni entisajat ja entisaikojen muistot. Mutta paljoa selkeämpinä
ja eheämpinä. Aika ja kaipaus on ne kirkastanut. Näen ne kaikki taas
ilmi elävänä päivänpaisteista pohjaa vasten: näen enon paitahihasillaan
puotinsa portailla; näen Heikun tikapuilla seinän vieruksella
laittamassa puhetorvea Enolasta meille; näen tätin, helmat ylhäällä,
vehnäinen ruiskukannu kädessä; näen Gustaf Mellerin leikittelevän
pihalla koiriensa kanssa... näen katsovan meille päin; näen isän
ruumis-saaton....

Ja minulle tulee niin paha mieli. Nousee sydämmeen semmoinen sanaton
tuska, entisaikojen maininkia sekin... Minä ajattelen, mitä _voisi
olla!_ Miksi minä tuhlasin nuoruuteni tunteet mieheen, joka ei niitä
ansainnut? Miksi vieläkin häntä surulla muistelen? Miksi? Ja kun
katselen taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä riemastusta, tekee
mieleni itkeä...

Ihanata on surukin. Ihanata havaita ett'eivät vielä kaikki nuoruuden
tunteet ole sydämmessä kuolleet. Ei, se lyö niin lämpimästi, se kuohuu
niin levottomasti. Ja suloista on sitä lepoon tuudittaa. Suloista on
pienen kamarini suojassa seurustella etevien henkien kanssa, tutustua
kirjallisuutemme aarteisin, vähitellen niitä oppia käsittämään. Ja
vähitellen oppia käsittämään että kaikki on meille tarpeellista mikä
tapahtuu, että suru ja vastukset ovat aivan välttämättömiä henkeämme
kasvattamaan. Ja sitten on niin hyvä ajatella sitä mitä _on_, kuinka
onnellinen minä sentään olen!

Mielihyvällä katselen pientä suojaa omani vieressä. Se on niin soma
valkoisine uutimineen, uusine mattoineen. Henkeni silmillä näen lempeän
harmaapäisen eukon keinutuolissa istumassa, Raamattu polvilla, ja uunin
edessä makaa Temppu. Se on jo vanha, ei viitsi juosta minua vastaan,
liekuttaa vain hiljaa häntäänsä. Niin, pian se suoja saa asukkaan,
rakkaan asukkaan, sillä äitini tulee tänne. Vihdoinkin hän hennoo
jättää entisen kotomme ja tulee tyttärensä luokse.

Räystäät jo tippuvat ja päivä paistaa! Ensi avovesillä noudan äitini.
Hauskaa on taas tavata enoa ja tätiä. Täti on nyt niin tyytyväinen
ja hänellä on pieni poika. Vanhoillaan vielä... Minutkin on pantu
kummiksi, vaikk'en siellä ollutkaan. Äiti oli ollut sylikummina...
Ja eno kun on ihan kuin uusi ihminen. Ei enää ryypi, ei ollenkaan.
Mutta kyllä hänellä taas leikkiä riittää kun menen sinne. Pienestä
pojastaan... varmaan... ja siitä kun en minä ole miestä saanut!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kerkkiä : Kuvauksia ja pätkiä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.