Title: Sotamiehet ja talonpojat : Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta
Author: Hertzberg, Rafaël
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sotamiehet ja talonpojat : Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta" ***


SOTAMIEHET JA TALONPOJAT

Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta


Kirj.

RAFAEL HERTZBERG


Suomentanut

Tyko Hagman



Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.



SISÄLLYS:

Syysmarkkinat Turussa.
Klaus Fleming.
Jumalanpalvelus Isonkyrön kirkossa.
Ebba Fincke.
Joulu-ilta Porkkolassa.
Talonpoikain sotajoukko.
Mahtavaakin hallitsee Jumala.
Noita-akan juoma.
Taasen Pohjanmaalla.
Talonpoikien viimeinen taistelu.
Sydämen surua.
Noita-akan toinen juoma.
Loppu.



SYYSMARKKINAT TURUSSA.


Oli syysmarkkinat Turussa. Lukuisa joukko maalaisia oli kokoontunut,
kuormineen täyttäen kaupungin ahtaat kadut ja torit. Hevosten
hirnuntaa, huutoa ja rähinää kuului kaikkialta. Siinä kauppoja
hierottiin ja tingittiin, mutta paljonpa ei ollutkaan myytävänä. Jyviä
ei näkynyt ensinkään. Hämäläiset, nuo lyhytkasvuiset, valkeatukkaiset,
hidasliikkeiset ylämaalaiset, olivat tuoneet hamppuja, pellavia
ja kuivattua lampaan-lihaa. Talonpojat kaupungin ympäristöstä
kaupittelivat puuastioita ja kankaita. Pujoteltuja villavaatteita,
vanttuita ja tokkia, Naantaalin porvarin vaimojen tekemiä, kyselivät
maalaiset ahkerasti, ja Rauman pitsit saivat ihailijoita ja ostajia
aatelisrouvissa. Puutavaroita ja tervaa Satakunnan pitäjistä ja kaloja
saaristosta ostivat, kuten myöskin pellavia, kaupungin porvarit
ulkomaille vietäväksi.

Kadunkulmissa ja sillalla istui sokeita tai muuten raajarikkoisia
kerjäläisiä, ojentaen käsialan ohikulkijoita vastaan ja vinkuvalla
äänellä laulaen arkkiveisuja tai runoksi rakettuja kertomuksia
onnettomuuksistaan. Räikeitä klanettisäveliä ja jyriseviä rumputuksia
kajahteli siellä täällä pihoilta, joissa kuljeksivaiset hulluttelijat
tekivät temppujaan. Näiden pihojen porteissa oli aina väentungosta,
ja raikkaat naurunpurskaukset säestivät näytäntöjä. Suurin oli
tungos eräällä kartanolla torin varrella, jonka portin päälle
oli ripustettu suuri keltainen kangas, johon oli kirjavin värein
maalattu hullunkurisesti puettu nainen, joka viputteli paljastettuja
miekkoja päänsä päällä, käsillään ja alastomilla rinnoillaan. Portin
ulkopuolella seisoi kivityökkärin päällä punaruutuisiin vaatteisin
puettu poika, kulkuset helmuksissa ja toinen puoli naamaa maalattuna
valkoiseksi, toinen punaiseksi. Hän paukutteli suurta rumpua, alinomaa
väkijoukolle huutaen jotakin saksan kielellä.

— Mitä hän sanoo? kysyi muuan talonpoika, kääntyen erään nuoren
vänrikin puoleen, joka oli seisahtunut väkijoukkoon hänen vierellensä
ja nyt heitteli ihastuneita silmäyksiä talonpojan seurassa olevaan
täyteläiseen, punaposkiseen tyttöön, joka oli puettu tuohon somaan
Ilmajoen pukuun.

— Hän sanoo, vastasi vänrikki, että tuolla sisässä näytetään kertomusta
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta sekä ihmeellistä vaimo-ihmistä,
johon, miekankärki ei pysty.

— Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, kertoi talonpoika katkerasti.
Semmoista näemme me joka päivä. Me talonpojat saamme elää Latsaruksen
elämää, ja herrat istuvat ruokapöydässä...

Hän ei päässyt jatkamaan, sillä tunkeva ihmisjoukko työnsi hänet,
maalaistytön ja vänrikin muassansa pihan sisään, jossa he pian
seisoivat niin puserruksissa, että tuskin saivat jäsentä liikkumaan.

Pihan sisimmäinen nurkka oli pingoitetulla nuoralla eroitettu
katsojista, ja paremmaksi vakuudeksi käveli pitkään punaiseen viittaan
puettu, partainen mies edestakaisin tämän aidan vierustalla, sysäten
syrjälle pahimmasti pakkaavat poikanulikat. Näytäntö oli jo alkanut.
Miekka-nainen teki paraikaa temppujaan. Hän ojensi miekan katsojille,
heidän nähdäkseen oliko se teräväksi hiottu. Sitten otti hän miekan,
pystytti sen, kärki alaspäin, kämmenelleen ja viputteli sitä hetkisen,
itseään vahingoittamatta. Nyt asetti hän miekankärjen paljaalle
olkapäälleen, sitten niskalleen ja sitten otsalle. Yleisö oli suuresti
hämmästynyt. Luultiin joka hetki hänen kuolettavasti vahingoittuvan
terävästä miekasta, ja tuska ja kauhistus kuvastui monen, varsinkin
naisten, kasvoista. Mutta nainen ei ollut tietävinään mistäkään
vaarasta, viputteli vain miekkaansa, hypähtäen samassa keveästi kertaa
pari. Viimein pisti hän miekankärjen korvaansa. Jeesus Maaria! kuului
hiljainen huudahus naisten huulilta, ja miestenkin mielet olivat mitä
tulisimmassa ahdistuksessa. Tämänkin, näytelmän onnellisesti loputtua,
painoi nainen päätään taaksepäin, asetti miekan kärjen toiseen
sierameensa ja liikkui edestakaisin, hiljaisesti tanssien ja nuorteita,
suikertelevia liikkeitä käsivarsillaan tehden.

Hänen herjettyään ihmiset ikääskuin jälleen pääsivät hengittämään.

— Hän on noita-akka. Jumala varjelkoon meitä moisesta! sanoi eräs vanha
talonpojanvaimo.

— Kun antavatkin tuommoisten kiertää maata, käännellen ihraisten
silmiä, sanoi toinen.

— Hän osaa tekeytyä kovaksi raudalle; sitäpä minäkin mielelläni
oppisin, ilmoitti muuan sotamies.

Vaan vänrikki, joka ens'alussa oli katsellut kaunista pohjalaista
talonpojan tyttöä yksistään, käänsi tytön peljästyneen katseen johdosta
silmänsä tempuntekijän puoleen, tämän juuri sirosti niiaten yleisölle
ja tiehensä mennen. Arveleva hämmästys kuvastui sotilaan kasvoista, ja
hän lausui puoliääneensä:

— Gretchen!

Hänkö? Oliko mahdollista? Vai oliko tämä vain satunnaista
yhdennäköisyyttä.

Hänen vielä tätä aprikoidessaan, kuului torven kajahduksia kadulta.
Se oli tavallinen kuulutusmerkki, jota julistusmiehet käyttivät, kun
heillä oli jotakin ilmoittamista kansalle.

Julistaja, hevosella ratsastaen, oli seisahtanut torille, aivan lähelle
sen pihan porttia, jossa silmänkääntäjät näyttelivät, konstejaan, ja
ilmoitti nyt uteliaana hulluttelevalle väkijoukolle, että Klaus Fleming,
Wiikin herra, valtiomarski ja sotapäällikkö, kuningas Sigismundin
valtuuttama käskynhaltia Suomessa, kutsui kaikki, aateliset,
pappismiehet, porvarit ja talonpojat, tuomiokapituliin, jossa hän
muka tahtoi lukea heille kirjeen kuninkaalta. Julistajan ratsastaessa
sitten portin ohi, ja kun vasta nimitetty Pohjanmaan vouti, Aabraham
Melkiorinpoika, joka häntä seurasi, näki pihan olevan täynnänsä väkeä,
antoi hän julistajan seisahtaa ja uudistaa sanomansa.

Julistajan tehtyä tehtävänsä, kääntyi Aabraham Melkiorinpoika
ihmisjoukon puoleen, sanoen:

— Armollinen herramme, kuningas Sigismund, tahtoo antaa kansan pitää
vanhat pyhät kirkkotapansa, ett’ei maata enää kohtaisi nälän ja kalliin
ajan vitsaus. Tulkaa nyt kaikki tuomiokapituliin ja antakaa piispan
ja kuninkaan vihollisten yllyttämien pappien tiedoksi, mikä teidän
tahtonne on. Herra Klaus kutsuu teidät kaikki, aateliset, porvarit ja
yhteisen kansan.

Aabraham Melkiorinpoika oli vaskikaan tullut Puolasta, varustettuna
kuninkaan valtakirjalla olemaan voutina Pohjanmaalla entisen voudin
Tuomas Yrjönpojan sijassa, joka oli Sigismundin ja Flemmingin ystäviä.
Tämän oli, näet, Kaarlo herttua Pohjanmaan talonpoikien valitusten
johdosta jo edellisenä vuonna pannut viralta pois ja sitten, kun ei
hyvällä lähtenyt voutikunnastaan, vangittanut hänet ja kuljetuttanut
Tukholmaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Aabraham Melkiorinpoika oli
keski-ikäinen, uljas-kasvuinen mies, vilkassilmäinen, viekkaannäköinen.
Puettuna komeaan pukuun ja ratsastaen runsaasti koristetun mustan
hevosen seljässä, teki hän katsojaan miellyttävän vaikutuksen, tuossa
käskeväisesti silmäillessään kansajoukkoa. Nähdessään vänrikin pihan
sisäpuolella, toki hän tälle merkin, ja tämä rupesi heti tunkeumaan
joukosta läpi. Samassa hän tuon tuostakin tähysteli pihan peräpuoleen
saadaksensa ehkä vielä nähdä silmänkääntäjä-naista, mutta tämä pysyi
salassa sen verhon takana, joka aitasi pihan sisimmäisen nurkan
ilvehtijäin pukemapaikaksi. Suuri osa pihalla olijoita seurasi häntä,
yhtyen siihen taajaan joukkoon, joka laahasi julistajan ja Aabraham
Melkiorin pojan perässä matkalla tuomiokapitulin kokoussaliin kirkossa.

Kirkkomaalla oli, näiden sinne saapuessa, lukuisa yleisö porvaria ja
talonpoikia ko'ossa. Monet olivat päissään ja elämöitsivät. Parvi
Flemingin ratsumiehiä oli asettunut vähän tuonnemmaksi kirkkomaalle,
ja tuomiokapitulin salin oven edustalla seisoi kiiltävillä
tapparakeihäillä varustettuja jalkamiehiä.

Piispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden
pappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa,
istuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus
Fleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen
seurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham
Melkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt
salin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä,
nousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän
ääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka
julkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.

Kuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja
Turun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat
tehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun
tuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka
esi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli
hävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten
tavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä
voi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä
pitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi
ja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin
aavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia
alttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne
takaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin
määräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman
Söderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei
Kristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös
Herran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja
kasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä
manattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei
vaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon
vanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää
noudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei
mihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi
ryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.

Luettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan
tahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen
otettaisiin käytettäviksi.

— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat
sikin sokin.

— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt
riihissämme! huusi muuan.

— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto
lakkasi! ärjyi toinen.

— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois!
kuului ääni etehisestä.

— Niin, niin! huudettiin joka haaralta.

Piispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla
pontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.

— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun,
Upsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka
uskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän
seurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen
kaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat
piispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja
taikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat
todellisen uskonnon esteitä.

— Mutta sitä, emme me tahdo! huusi muuan ääni joukosta.

— Minäkin olen, jatkoi piispa tehnyt minkä olen voinut ja sekä
julkisissa että yksityisissä kokouksissa vakavasti muistuttanut tämän
hippakunnan pappeja, siitä, että heidän tulee antaa sanankuulijoilleen
oikeita tietoja näistä tavoista ja niiden tarpeettomasta ja
paavillisesta taika-uskoisuudesta. Mutta perkeleen pahanilkisyys on
semmoinen...

— Pappien pahanilkisyys on pahempi, huusi juopunut talonpoika.

Että hän kokee estellä kaikkea, minkä hän huomaa tulevan Jumalan
kunniaksi ja seurakunnan hyväksi. Sentähden pysyvät vielä monet ihmiset
sieluineen taika-uskoisten menojen noudattamisessa kiinni, arvellen
että ne etupäässä ovat Jumalanpalvelusta ja uskontoa.

— Me tahdomme pysyä vanhassa uskossamme! räyhäsi joukko.

— Mutta miettikööt lie, ett’ei mikään uskonto, ei mikään
jumalanpalvelus eikä myöskään ihmisten autuus ole minkäänlaisissa
menoissa. Ei liioin enää ole meidän vallassa, sitten kuin ne kerta
kaikkein yhteisestä suostumuksesta ovat poistetut koko valtakunnasta,
uudestaan toimittaa niitä entisellensä, suurimmaksi häpeäksi ja
totuuden kieltämiseksi. Jumalan sanan palvelijana minä sentähden
vakavasti tahdon pysyä Upsalan kokouksen päätöksessä, johon kaikki
säädyt alle-kirjoituksellansa ja myöskin kuningas ovat suostuneet,
ja joka sittemmin vielä Söderköpingin herrainpäivillä vahvistettiin.
Mutta se seikka että talonpojat arvelevat peltojen hedelmättömyyden
ja muiden onnettomuuksien saavan alkunsa näiden kirkollisten menojen
lakkauttamisesta, kuten tiedän monissa paikoin tapahtuvan, on varsin
naurettavaa ja kristinusko isolle ihmiselle alentavaa.

Piispan puhuessa oli Fleming monta kertaa tahtonut puuttua puhumaan,
mutta kuitenkin hillinnyt itseänsä. Nyt, piispan herjettyä, nousi hän
kiivaasti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

— Mitä uskallattekin, mestari Eerik! Te rohkenette puhua siitä
mitä Te ja teidän kaltaisenne, Kaarlo herttuan kapinallisten
vehkeiden yllyttäminä, olette laittomasti ja kuninkaan tietämättä
päättäneet. Minä en ole vielä saanut puhua kanssanne Söderköpingin
valtiopäivistä, johon Te lähditte huolimatta minun käskystäni, ettei
kukaan tästä maasta saisi kulkea meren yli ollakseen osallisena tuossa
kapinallisessa kokouksessa.

Tyvenesti vastasi piispa:

— Teillä ei ole mitään valtaa määrätä minun tekojani, herra
valtiomarski. Siinä mitä minuhun tulee, teen ja toimin minä virkani
mukaisasti ja omantuntoni käskyä noudattaen.

— Te rohkenette siis pitää herttuan puolta, joka ei muuta ole kuin
valtionkavaltaja, joka nousee armollista herraamme ja kuningastamme
vastaan, tahtoen riistää häneltä valtakunnan, ärjäsi Fleming.

— Minä en ensinkään sekaannu teidän ja herttuan keskinäisiin
kiistoihin. Olen aina ajatellut ja puhunut kunnioituksella kuninkaasta
ja olen vastedeskin, kuten tähän asti, osoittava hänelle, korkeimmalle
esivallan-miehelle, hänelle tulevaa tottelevaisuutta. Mutta luulinpa
huomanneeni, jatkoi piispa hetkisen viivähdettyään, että kuninkaan
kirje, jonka äsken luitte, ei täydellisesti pidä yhtä sen suomennoksen
kanssa, jonka siitä rahvaalle annoitte. Ettekö tahdo antaa minulle
kopiaa kirjeestä?

Fleming oli juuri antamaisillaan piispalle kiivaan vastauksen, kun
kirkkomaalta yhtäkkiä kuuluva kova meteli veti kaikkien huomion
puoleensa. Nuori vänrikki, joka oli seisonut etehisen ovessa, tunkesi
kappaleen matkaa eteenpäin sakean väkijoukon halki ja lausui, vihan
puna poskillaan:

— Minä en usko armollisen kuninkaamme tahdon olevan, että
sielunpaimeniamme ja opetusisiämme pappeja kohdellaan halveksivaisesti
ja häväistään kiihoittuneen rahvaan nähden. Mutta vielä vähemmin
voi hän tahtoa, että teidän sotamiehenne tekevät Jumalan sanan
palvelijoille törkeintä väkivaltaa, kuten äsken on tuolla ulkona
tapahtunut.

— Älkää sekaantuko asioihin, joihin Teidän ei mitään tule, lankomies!
sanoi marski tylysti. Ja mistä väkivallasta puhutte Te?

— Muutamat teidän ratsumiehen ne ovat heittäneet kaksi pohjalaista
pappia yli kirkkomuurin, vastasi nuori aatelismies harmistuneella
äänellä.

— Pohjalaista pappia! matki valtiomarski ivallisesti. Niin, minun
ratsumiehen! kyllä tuntevat pohjalaiset papit. Ne ne ovat, jotka
yllyttävät talonpoikia kinastuksiin sotaväkeä vastaan ja kuljettavat
heidän valitusvirsiänsä herttuan kätyreille. Se oli heille oikein.

Nuoren vänrikin silmät osoittivat inhoa, ja hän vastasi:

— Ja semmoista saatatte Te puhua, herra Klaus! Tämmöistä esimerkkiäkö
Te tarjootte rahvaalle kuninkaan käskynhaltiana Suomessa? Voiko silloin
koskaan tulla mitään loppua rikoksista ja ryöstöistä?

— No, no, lankoseni, älkää suuttuko, vastasi marski pilkallisesti.
Jos papeille on tapahtunut vääryyttä, kun ratsumiehet viskasivat
heidät muurin yli ulos kirkkomaalta, niin en tiedä miten se seikka
on autettavissa muuten, kuin että ratsumieheni lennättävät heidät
paremmalla vauhdilla jälleen sisään saman muurin yli.

Marskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori
aatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo
houkutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään
ollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja
Klaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi
kapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta
Flemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.

Oli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta
torin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla,
teki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan
etsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä
täksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne
huomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen
iloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset
ja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni;
ainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu
ja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja
klanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi,
johon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat
kadulta.

Käytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki
kuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului
uudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä.
Vänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle,
seuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi
sotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään
suun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.

Arvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että
päästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen
hänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä
tarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi
kuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan.
Toinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen
ja pötki tiehensä.

Vänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli
vaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.

Niilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa.
Ei, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas,
silloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen
asuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle
mitään pahaa.

Sotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään
sattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta
tulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli
ihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.

— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella?
sanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.

— Mikä sinun niinesi on?

— Kreeta. Kreeta Palainen.

Nyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä,
miten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla
ja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään
ulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä
kiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli
sattunut sotamiesten käsiin.

Neitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata.
Kuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa
jotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön
sanoja, hänen vastatessaan:

— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin
oikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen
äänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä
kadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat
kiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.

Kiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen
seisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä
poistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin
tunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.

Ison-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille
vene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon
reunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden
melkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän
rannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat
sen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan
vahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä
ja rähinää.

Nuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan
veneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi
ryhtyivät kiipeämään ylös.

Sisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika
olkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään
ruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli
suljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä
vallalle.

Pitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo
vaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle
tapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt
päätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän
päänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui
iltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin
entisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt
irti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin.
Vanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä
kävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä
ollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja
hänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun
illan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti
silmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa
kuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet
olleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle
lemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat
lujasti.

Jo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen
taivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.

— Ilkka, Ilkan Jaakko! huusi hillitty ääni ikääskuin korkeudesta.

Vanki kuunteli. Hän ei voinut käsittää mitä se oli.

— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä
sinua auttaaksemme.

Hän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä
pimennossa.

— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä
äänellä.

— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso
tänne!

Aukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä
kuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.

— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään
rikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.

Ilkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti,
köydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat
laahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin,
onnistui tunkeutua ulos.

Ilta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan
pimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta
vain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät
hänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli
vainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien
tulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen
jäseniään uudella voimalla.

— Pois, pois pian täältä! kuiskasi hän tuskin kuulten.

Pian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi
ja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa
olivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä
kukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.

Mutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi
Jaakko Ilkka hampaanvälistä:

— Maltappa sinä, Klaus Fleming. Kerran saat tuta Ilkan Jaakon koston.

Seuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet
kaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.



KLAUS FLEMING.


Syksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää,
liikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta
oli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin
piti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin
Täyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista
lääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi
päällikkökunta asuskeli linnassa.

Sitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa.
Ei, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä
hänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming
Pikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla
käydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen
miehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään
puoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan
aikaan saapuman Puolasta.

Linnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan
joulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten
perheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa
kanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla,
Ebba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin
heidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin
nuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.

Oli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan
suuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat
hyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota
täynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat,
inkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin
elähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja
laulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat,
jotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet
linnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää
ruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.

Salin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti
jutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä
ikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista,
hymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret
aatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien
mielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota
hovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.

Vähän taampana toisista istuivat Johana Fleming ja Niilo Iivarinpoika.

Sinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle
liioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista
olisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on
morsian, joka sinua odottaa.

Niilon kasvot synkistyivät.

— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa
tiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena
lähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle,
olimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä
tahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni
teinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.

— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi
Johana nauraen.

— En, sitä en ole, vastasi Niilo vakavasti.

— Et edes kauniisen Gretcheniin?

Niilo punastui.

— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän
sanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta
jälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.

— Näitkö hänen todellakin?

— Näin, hän se oli ihan varmaan.

Nyt astui Klaus Fleming sisään salihin.

— No, sanoi hän, taputtaen ystävällisesti poikaansa ja Niiloa
olkapäälle, joko olette väsyneet tanssiin? Ettekö näe miten
neitoset istuvat, heittäen ikävöiviä silmiä tännepäin? Nyt iloiseen
joulutanssiin, niin että kaikki pääsemme mukaan, nuoret ja vanhat,
muinaisen, hyvän tavan kunniaksi. Pankaa piiparit soittamaan.

Johana sanoi soittomiehille ja riensi lähihuoneisin kutsumaan sisään
lasia kilisteleviä sotilaita. Pian olivat kaikki järjestyneet kahteen
riviin, naiset toiselle puolelle ja herrat toiselle. Klaus Flemingin
esimerkkiä noudattaen asettuivat sotapäälliköt Arvid Stålarm, Aksel
Kurki ja Antero Boije myöskin riviin, ja vastapäätä heitä istuivat
heidän puolisonsa, rouva Ebba Fleming etupäässä. Siitä alkoi karkelo.
Soittomiehet panivat parastansa huiluilla, korneteilla ja rummuilla, ja
tanssijat lauloivat, naiset ja miehet vuorostaan:

    Täss’ tulee ylpeät nunnat,
    Herra _domine!_ [Herra]
    Laaksost’ vihreästä,
    _Cito, cito, citissime_, herra _domine!_
    [Sukkelasti, sukkelasti, oikein sukkelasti!]

    Mitä tahtoo ylpeät nunnat?
    Herra _domine!_
    Laaksost’ vihreästä,
    _Cito, cito, citissime_, herra _domine!_

    He tahtoo nähdä piispaa,
    Herra _domine!_ j.n.e.

    Piispa on nyt poissa,
    Herra _domine!_

    Missä hän sitten lienee?
    Herra _domine!_

    Hän on kirjoittamassa,
    Herra _domine_.

    Mitä hän kirjoittaapi?
    Herra _domine!_

Laulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat
vastasivat:

    Ja kirjoituksess’ sanotaan,
    Herra _domine!_
    Että tyttö poi’alle annetaan,
    _Cito, cito, citissime_, herra _domine!_

Tämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä
laulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet
erillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä
raisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo,
ja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.

Eräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen.
Sananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut,
sanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua
kutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus
levisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:

— On jo myöhänen. Käykäämme levolle.

Hän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen
seuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti
nyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille.
Nämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät
paikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.

— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin
kummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut
olla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa
ikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset
kasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli
on pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään
paikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät
pöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista
hiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.

Tapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros
oli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä
että taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka
häitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut
tämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi
tapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli
kuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.

— Niin, se on todellakin hänen näköisensä, myönsi Niilo.

— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi
Johana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi
painava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.

— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että
kaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin
tuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin
tämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka
tekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.

— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa,
joka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien
sisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt.
Heti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha
Filippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn
kuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo
mies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi
kylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei
tiedä mitään hyvää.

He kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he
nuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin,
kasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki
Flemingin huoneesen.

— Kuka oli tuo? kysyi Niilo.

— Eräs ylioppilas, Daaniel Hjort, isäni kirjuri.

— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan
vieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.

— Niin, varmaankin hän se oli. Hän siis oli täällä sisässä.

Täll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa.
Aabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat
olivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen
talon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet
valkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham.
Eräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut,
sahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat
kotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi,
sekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat
ammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat
hoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin,
jotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla
pilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi
kirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa
kapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä
seurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta
linnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja
väkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä,
kirjoitti hän.

— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan
talonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä
laimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.

Flemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen
asiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia
Käkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun
tultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria
sanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä
Pohjanmaalle.

— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita
luulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi
heidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi,
jos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin
kiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että
kaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa
nielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan
kokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota
peljätään.

— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain
täytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en
nyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa
ja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me
tarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia
vastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta
heti alussa.

— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat.
Se peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo
levottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän.
Jokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten
ravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen,
jokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden
tähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle,
levittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.

Nyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen
korkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia.
Marski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.

— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä,
sanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän
ikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät
hiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien
tähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi
pappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä
huvittelemasta.

Hän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen
teki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka
sanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli
noussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi
kukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä
sääliväisyyteen ja lempeyteen.

Herra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen
tänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.

— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet
Fleming ivallisesti.

— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta
etupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä
menoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla
sokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään
yhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla
Pohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea
tila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei
talonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika
on kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät
ihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon
ja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä
kärsimyksiä liiallisella ankaruudella.

— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja
kapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan?
Herttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle
kaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja
lyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin
vihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa
kuinka väkeäni tapetaan?

— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä
kautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä,
kuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta
millänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.

— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming
vihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat
valita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa
täyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää
sotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en
voi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.

— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin
kovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa
tyynesti.

— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta
pahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla
kuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta
saanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen
oikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä
tehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut
valani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut
vaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut
sitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä
Pohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka
tämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian
Klauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua
vastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos
hänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan
minun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se!
Onko teillä vielä mitään sanomista?

— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee
Jumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja
teidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.

Piispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta
läsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties
oli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta.
Muutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla
vielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham
Melkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa
sisään hänen luoksensa.

— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen
olkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän
edessä.

— Niin olen, talonpojat Pohjanmaalla ovat nousseet kapinaan.

Tiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä
rankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi
muutenkin.

— Ankara täytyy mun olla, muuten voi kaikki olla hukassa, vastasi
Fleming, tarttuen hänen käteensä ja silitellen sitä.

— Mutta lupaathan säästää minkä mahdollista? Minun tähteni!

— Niin, sinun tähtesi, Ebba, tahdon sen tehdä.

— Minä, kiitän sinua!

Hän piti molemmin käsin puolisoansa päästä, suudellen hellästi
harmahtavia hiuksia. — — —

Olavi Sverkerinpoika käveli pitkin askelin edes takaisin huoneessansa.

— Hyvin käy, sanoi hän itsekseen. Talonpojat saavat aikaa kokoontumaan,
kapina leviää ja Fleming saa kovan pavun purtavakseen.

Hän istui pöytään ja kirjoitti pitkän kirjeen herttualle, jossa hän
antoi tälle tiedon talonpoikain kapinasta sekä Flemingille antamistaan
neuvoista. Ilkeästi hymyillen luki hän kerta vielä kirjeensä, pani sen
sitten sinettiin ja lähti menemään siihen tornikamariin, jossa asui
apteekkari Filippus Kern.

Niilo vänrikistä tuntui tukehuttavalta sisässä. Vastaisen matkan
ajatus valtasi hänen mielensä ja vaikutti jonkunmoista levottomuutta
hänen hermoissaan. Hän heitti ylleen viittansa ja meni alas kävelemään
valleille. Hänen astuessaan kiertorappusia alaspäin ja käydessään
Filippus Kernin oven ohitse, aukeni tämä samassa. Huoneen avonaisesta
takasta leimusi kirkas valkea, ja tämän valo täytti huoneen ja virtasi
ulos käytävään, valaisten terävästi sisään-astujaa, jonka kanssa
Niilo joutui silmä silmää vasten avatussa ovessa, samalla kun vanha
apteekkari syvään kumartaen seisoi kynnyksen edessä. Niilo näki Olavi
Sverkerinpojan pitävän kädessään kirjettä, jota hän äkkiä koki kätkeä
selkänsä taakse. Tämä liike vaikutti ehdottoman kummastuksen ilmauksen
Niilon kasvoissa, mikä seikka puolestaan ei jäänyt huomaamatta
Olavi Sverkerinpojalta, joka vastalahjaksi iski häneen ilkeän vihan
silmäyksen. Samassa suljettiin ovi, ja Niilo oli yksinään pimeissä
kiertorappusissa.

Mitä oli Olavi Sverkerinpojalla näin myöhään tekemistä Filippus Kernin
kamarissa? Ja mitä tiesi kirje, jota hän niin huolellisesti kätki? Nämä
ajatukset vahasivat Niilon, lainen tuossa käydessään edes takaisin
vallilla ja raittiin yötuulen puhaltaessa hänen päällensä. Tässä
varmaan jotakin piili, sen hän ymmärsi myöskin Olavin myrkyllisestä
katseesta, tämän huomatessa saaneensa todistajan öiseen vehkeesensä.

Niilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä
kauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen
lähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän
päätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä
Olavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten
rehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta
inhoo.

Mutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen
pimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän
ikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen
oli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli
Olavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan
silmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän
saattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa
aukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan.
Ehkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa
nauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka
oli tehtävänä.



JUMALANPALVELUS ISONKYRÖN KIRKOSSA.


Katsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan
päivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset
kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan
mieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun,
sato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa.
Mutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli
se seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut
Pentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään
suojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin.
Niinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla
nytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat,
joiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä
kun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä
Flemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä.
Talonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa
merkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista
uhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin
ottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja
lyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu
herttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan
nimeä!

Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän
mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä
haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin
läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan
valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan
puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta
neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä
niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla,
niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut,
heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän
minä meren puhtaana."

Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä.
Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan
Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat
kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka
oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja
että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa
maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä
ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain
Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet
toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa
oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä,
mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi
rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti
maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika
halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet
menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät,
joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja
toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei
mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan
sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin
vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne
ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät
muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana
kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta
toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja
itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen
taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri
olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s.
linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän,
vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä
taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.

Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas
mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä.
Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa
matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia
sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan,
ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.

Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät
kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi
noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat
hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät
ylöspäin kirkkomaalle.

— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului
ääni joukosta.

Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa,
huusi silloin kaikuvalla äänellä:

— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien
väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:

— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi
häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen
tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä,
olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois
paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.

Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli,
toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät
juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka
ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että
jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus
voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui
viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä
oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama
sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle
Pentti antanut.

Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon,
mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon
vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin
ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat
miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät
emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien
miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu
leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne
tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.

— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään,
että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä
paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä
renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä
rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö
sitä? Minä kysyn vain.

— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.

— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan
Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa
perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut
vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi
Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.

Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja
heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää
mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa,
hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä
Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat
tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?

Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen
sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja
vakavasti.

— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä
Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja
kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän
maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla
kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja
muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä
ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien
elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten
kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja
hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä
herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja
viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä
välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.

Ja hän vastasi? Mitä vastasi hän siihen?

Huudettiin monelta taholta vihasta tärähtelevillä äänillä.

- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää
puoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.

— Näytetään heille että pystymme, huusi Pirin Pentti.

— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni.
— Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.

— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti
kiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan,
jatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka
kuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi.
Hän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme.
Häntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen
pappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä
Korsholmassa.

— Hirtetään hänkin! huudettiin monelta taholta.

— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä.
On kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin
voimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on
sotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.

— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon!
huusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari.
Minä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä,
lisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että
vahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.

— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet
kerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä
kirveellä päähän.

Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt
säntäten sisään kuoleman kalpeana.

— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa
paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.

Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä.
Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan
he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi.
He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen
nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan.
Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi
päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan
palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he
heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja
kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona
kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys
vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.

Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa
perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi
pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän
rähisevän laulunsa kanssa.

Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen
epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata
heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä,
nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen.
Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi
sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta
sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut
talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun
melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet
selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.

Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo
herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat
sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä
tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.

Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas
seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen
niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat
ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!

Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin
valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään
linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen
päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat
Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon
ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he
yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä
kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.

Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki
ennusti raatelevaa paloa.



EBBA FINCKE.


Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta
ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan
vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke,
käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen
puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen
kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali,
toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli
pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen
suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista
tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät
pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu
saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot
kohtasivat silmää kaikkialta.

Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari
päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan
yksinäistä metsätietä eteenpäin.

Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.

He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että
seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli
metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan
tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus
ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin
hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet
alakuloiseksi, synkäksi.

Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta,
joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan,
oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä,
ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita
hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin
ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän
hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä
koipiaan tien lumisohjossa.

Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä
poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi
otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä
talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli
pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi
kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan.
Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui
pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä
pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin.
Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon
vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä
istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen
ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies,
puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri,
valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka
kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni
tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi
ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään,
ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.

Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut.
Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten
hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea
kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa
kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan
lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari
talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika
Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa;
miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla
kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli
ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana
jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että
hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan,
jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni
kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista
— siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt
hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada
siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset
silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä
esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan
hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.

Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten
metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat
ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet
ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen
harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla
kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat
torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä
kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.

Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai
uutta henkeä hermoihinsa.

— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa
kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun
en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä,
paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät
eläisikään enää.

— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla
kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka
meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa,
lohdutteli häntä Niilo.

Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira,
ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin
palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen
seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin.
Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun.
Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär
kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa
rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan
ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia
huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus
vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen
kynnyksen yli.

Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.

— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari
kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa
pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.

— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik
Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo
harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen
kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen,
kauvan hellästi halaillen häntä.

Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa
näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset
nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin,
vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja
nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja
kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.

— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta
joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme,
sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki
raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti
kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä,
sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen
pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.

Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä
tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin
ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä
kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen,
joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.

— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta
tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin,
parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin
teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin,
poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi
tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan
tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!

Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista
viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.

— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle;
sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni,
se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.

Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri,
viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.

— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.

— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,
Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.

— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos
kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät.
Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen
pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani
ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin
huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä
muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin
sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin
hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen,
joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä
kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei
ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse
kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä
ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan
pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin
miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli
vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä
loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä
ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan
pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta
kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en
minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni
nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää.
Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja
syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin
ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne
tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain
niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.

— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.

— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja
tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli
käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon
jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana
päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa
niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi
vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän
mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten
itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni.
Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta
kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani.
Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan
minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli
minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen
sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän
luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa,
jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.

— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti
Fincke.

— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän
ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba
oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän
puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.

Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat
kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.

— _Bibemus in nomine Jesu!_ [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi
kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.

— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan
minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo
kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä,
jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli
paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista.
Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja
puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa
joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti
ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu
tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän
näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja.
Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti
keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa
kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä
tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä
pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat
hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran
Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän
muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen,
josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä
ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas
pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti
hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli
tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä,
kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai
puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin
rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua
kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.

— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke,
jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.

— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen
puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me
kodista ja teistä kaikista.

— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en
ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne
erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla
pitkällä matkalla Puolasta.

Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista
sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan,
Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.

Talonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.

— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun
valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen
miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä
tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos
kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa.
Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät
Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat
veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus
Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät
nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä
Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen,
erittäin sopiva ala kujeillensa.

Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa
tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta
Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:

— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies;
tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti,
ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja
palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä
ennemmin vihollisena kuin ystävänä.

— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman
viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa
kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää
veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?

Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen
oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille
salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä
suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät
melkein kokonaan pöydässä-istujilta.

Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan,
joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta
tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja
hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän
aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto,
valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut
tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin
se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä
kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle
tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas
neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat
siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen
kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt
siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt
kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja
ihastuksella.

— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua?
Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä
kostea kiille sinisissä silmissään.

Niilo laski silmänsä alas.

— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän
viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa
ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä
lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen.
Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana
muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä
siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua
seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla
kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin
nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä
häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata,
en tietänyt edes mitä se oli.

— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään
hiljoilleen vaipua alaspäin.

— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo
äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti
hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava
rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.

Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten
puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja
mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi
sinnepäin.

Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi,
tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti
nyykyttäen päätänsä:

— _Bibemus in nomine Jesu!_

Nyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa
elivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten.
Elämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten
koskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.

Päätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja
Niilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken
oleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin
viettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.

Rauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni
yhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.

Ulkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja
kenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva
vedeksi auringon vaikutuksesta.

Mutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut,
kuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?



JOULU-ILTA PORKKOLASSA.


Iso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi.
Seinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla
ja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja
pöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.

Vasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi
hänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä
järjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa
arkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli
hän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa
samettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko
sen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea
samettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan
kartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista
valkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen
pitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat
kaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.

Nyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua
toivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä
pöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui
nyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta
Fincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja
Ebba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet
paikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät
lauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa
vaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.

Virren loputtua Fincke lausui;

— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille
jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!

Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja
toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten
vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka
vartosi.

Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset
askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja
astui sisään.

— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa
täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja
kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota
ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja
Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin
vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian
kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet
paljaiksi monen aatelismiehen talot.

— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa
kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta
mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita
kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.

— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt
joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla
ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen
täytyi peräytyä.

— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?

— Sitä emme tiedä.

— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä
Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin.
Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä
matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten
selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta
talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.

Miehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli
tuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon
kuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu
jouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat
kannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen
yhteen arkkuun kaikki hopeat.

Tuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että
hevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.

Lunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui
huolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret,
karvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota
seutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön
rinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen
yli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen
retkikunnan etunenässä.

— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.
Näkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.

Kamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa
kansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli
sytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden,
poroksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.

Ja taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi
yhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa,
oli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin.
Hevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa
aiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja
tuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo.
Hevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.

Ja niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat
astuivat sisään.

Savupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä
ja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja
lehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain
pörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin
ohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi
poljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat,
puoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli
ilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja
leipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko
joukko petäjäistä.

Vierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat
lakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa
piittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että
talonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta
puolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.

— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen
pois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta
yösijaa, Lassilan Mikko.

Isäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.

— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi
hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla
jouluiltana.

— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.

— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala
varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset
täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan,
käykää istumaan kaikki.

Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi
herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän
tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten
elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi
eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä
syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen
hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa
kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään
talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä
nytkin.

Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää,
sanoi isäntä:

— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?

— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain
lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.

— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas
tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä
semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.

Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän
päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan,
nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta
tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen
puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään
toisille.

Siitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita
kuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa
itselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja
viitoistaan penkeille.

Emäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut
paremmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.

Hetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä,
jossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.

Varhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan,
matkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon
lähteäkseen.

Lumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi
edeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja
kustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa
puihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa
Hollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä,
mitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi
tulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului
etäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta
kirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten
piteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto
kuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista
loisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli
muodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.

Kirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eli
Ison-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.

Omituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse,
johon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän
takanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan
vihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä
päälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan
sortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt
oli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin
yksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat
tunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä
kapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat
talot!

Rauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä
kellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät
vaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä
rauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä
veisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä
oli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.

Kukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja
he kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat,
ja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut
katosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään
metsään.



TALONPOIKAIN SOTAJOUKKO.


Etelä-Pohjanmaalla oli vilkasta elämää. Kaikilta tahoilta kokoontuivat
talonpojat, jättäen kotiin ainoastaan vanhukset ja lapset. Sotaväen
vihattu ies oli nyt riisuttava ja rasitettu kansa valtaansa näyttävä.

Joulukuun loppupuolella oli talonpoikain sotajoukko ko’olla, noin tuhat
miestä. Se oli nyt valmiina lähtemään liikkeelle.

Jaakko Ilkka, joka suomatta itselleen hengen rauhaa oli pannut kapinan
toimeen ja nyt oli talonpoikaisjoukon pääjohtajana, puhallutti torvea
merkiksi, että hän tahtoi puhua kansalle.

Joukko oli järjestynyt pienelle tasangolle aamupuhteessa, jonka
ensimäiset vaaleat sarastukset juuri alkoivat näkyä puiden latvojen
takaa.

Se oli kummallinen armeija: muutamat olivat varustetut pyssyillä,
miekoilla, jousilla taikka keihäillä, mutta useimmat kirveillä,
kangilla, nuijilla ja muilla lyömäaseilla. Myöskin osa säännöllistä
jalkaväkeä, jotka olivat yhtyneet veljiinsä, näkyi heidän joukossaan,
kantaen muutamia lippuja. Mutta kokonaisuudessaan olivat he ilman
niitäkään sotaista järjestystä. Itsekukin piti huolta itsestään.
Pitäjä- ja kylämiehet yhtyivät suuremmiksi tai pienemmiksi joukoiksi
ilman johdotta; ainoastaan yksi asia oli yhteinen; viha sitä sortoa
vastaan, jota he kaikki niin kauvan olivat kärsineet ja jota he nyt
epätoivon rohkeudella yrittivät viskaamaan niskoiltaan.

Ilkka oli noussut seisomaan kivelle, ja hänen ympärillään olivat muut
johtajat.

— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten
tauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen,
kuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti
hän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä!
Näin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä.
Se oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet
hänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli
joku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen
tahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa
ryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen
vuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming.
Mutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa
ja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet
viedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani
sitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen,
hevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille?
Eivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja
latojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän
keihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää
nähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne
ahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät
ryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte
heidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä
oli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden
väkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä
pyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan
ja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua
heidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria
hosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia
tuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin
revimme hampaillamme koko linnan hajalleen.

Raikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän
taasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja
kun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:

— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että
saamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen
eräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään
puoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet
kotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme
tässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme
tappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta
me emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle
tullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä.
Kirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu
veljistään taistelussa.

Ilkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään,
raikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden.
Naiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä
sanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota
nyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien
puolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta
koko Suomenmaassa.

Ilkan Jaakko viittasi, lähtötorvea puhallettiin, ja päällysmiehet
etupäässä lähti talonpoikain sotajoukko liikkeelle Hämeenmaahan päin.
Yksi osasto lähetettiin Paavo Palaisen ja muutamain muiden päällikköjen
johdolla Savoon.

Tullessaan Nokian kartanolle, seisahtui sotajoukko, asettuen leiriin
vaahtoavan Emäkosken niskalle, puolustukseksi erittäin sopivaan
asemaan. Tässä hyökkäsi sen kimppuun Knuut Kurki, jonka kuitenkin pian
täytyi vetäytyä takaisin. Tämä voitto elähytti vieläkin nuijajoukon
luottamusta, ja mielet jännityksissä se hyvin turvatussa asemassaan
odotteli Klaus Flemingin tuloa. Vakojat olivat ilmoittaneet, että tämä
kolmen tuhannen, ratsu- ja jalkamiehen sekä muutamain vahvojen tykkien
kanssa riensi kiitokulkua Turusta tänne päin.

Ilkka oli jo nuijajoukon lähtöä tehdessä levottomuudella huomannut,
miten puuttuva järjestys ja kuri vallitsi miehissä. Mitä edemmäksi
joukko joutui, sitä pahemmaksi kävi epäjärjestys. Talonpojat eivät
voineet hillitä ryöstämisen kiusausta ja tuskin yhtäkään oli koko
joukossa, joka ei olisi kantanut suuria taakkoja kaikenlaista
aateliskartanoista otettua tavaraa. Olutta ja paloviinaa virtasi
tulvanaan, ja juopumus synnytti tappeluja ja eripuraisuutta. Ilkka ja
muut päämiehet olivat ryhtyneet tähän taisteluun väkivaltaa ja sortoa
vastaan loukatun oikeudentunteen vaikutuksesta, vapaa talonpoika kun
tahtoi vastustaa itsevaltaisten herrain ja sotamiesten laittomaa
mielivaltaa. He panivat arvelematta henkensä ja onnensa alttiiksi
kansan asian puolesta. Kovasti he tuskistuivat nyt tuon kevytmielisen
huolettomuuden tähden. Turhaan kokivat he ylläpitää jonkinmoista
järjestystä. Kuta useampia päiviä toimeton odotus kesti, sitä
löyhemmiksi ja veltommiksi kävivät mielet, ja talonpojat rupesivat
ikävöimään kotiin helposti saatuine tavaroineen. Ilkka oli liikkeellä
yöt päivät. Hän huomasi tavallisesti vahtimiesten olevan poissa
paikoiltaan taikka juopuneina ja nukkuvina. Väki suoraan kieltäytyi
häntä tottelemasta, kuleksi ympäristössä ryöstöretkillä ja valitteli
kovasti, kun ei saanut ottaa lisää, vaan kun täytyi muka venyä täällä
toimetonna, sill’aikaa kun ehkä muut ehtivät ohitse vieden kaiken
saaliin.

Täll’aikaa läheni Fleming sotaväkineen. Uhkaava vaara palautti
järjestyksen nuijajoukon hajallisiin laumoihin, ja kun Fleming vuoden
viimeisenä päivänä saapui Pirkkalan pappilaan, — jossa ainoastaan
kaitainen harju eroitti hänen armeijansa nuijajoukosta, — ja alkoi
hyökkäyksen, kohtasi häntä urhokas vastarinta. Tappelu kesti koko
tuon lyhyen talvipäivän, ja illan suussa täytyi Flemingin lakkauttaa
hyökkäys. Tykit eivät vielä olleet ehtineet perille, mutta myöhemmin
illalla niitä odotettiin. Niiden avulla oli tappelu seuraavana päivänä
uudistettava.

Hyökkäyksen vielä paraikaa kestäessä, tuli Flemingille tieto, että
Etelä-Hämeen rahvas oli tarttunut aseisin ja nyt ryntäsi eteenpäin
yhtyäksensä nuijajoukkoon. Tila saattoi siten käydä vaaralliseksi. Jos
Pohjalaisten onnistui asemansa säilyttää, saisivat hänen sotajoukkonsa
nuo uudet kapinoitsijat selkäänsä, ja silloin saattoi tappelun päätös
käydä epävarmaksi.

Olavi Sverkerinpoika, joka oli seurannut Flemingiä Turusta voidakseen
katsella tapausten menoa läheltä ja ohjataksensa niitä aiheittensa
mukaan, oli kuitenkin urkkijainsa kautta saanut tietää, että
kapinajoukko melkein oli hajoomaisillansa, ja oivalsi, että tykkien
avulla tapahtuva hyökkäys seuraavana päivänä varmaankin oli sen ajava
hajalleen kuin höyheniä tuuleen. Että, semmoinen voitto suuressa
määrässä vahvistaisi Flemingin valtaa, oli varsin selvä. Tätä
ehkäistäksensä koki hän saada Flemingiä sopimuksenhieromiseen. Marski
ens’aluksi ei tahtonut semmoisesta kuulla puhuttavankaan. Mutta Olavi
Sverkerinpoika koki kumota kaikki hänen aikeensa. Rangaistus saavuttaa
heidät sitä varmemmin, arveli Olavi, kun he jälleen ovat hajallaan
kotipaikoillansa. Nyt olivat he voittoisasti torjuneet kaksi hyökkäystä
peräkanaa ja olivat kahta vertaa rohkeammat menestyksensä johdosta.
Epätietoista oli, kävisikö ajaa heidät heidän asemastansa, ja jos
marskin olisi pakko peräytyä, niin olisi se seikka ilmoitusmerkkinä
yleiseen kapinaan kautta koko maan. Silloin olisi sopimuksen-hierominen
myöhäistä, Nyt sitä vastoin kävisi se laatuun, Flemingin hukkaamatta
kunniaansa. Fleming voisi olla arvelevinaan, että kansaa olivat
viekoitelleet ja yllyttäneet kapinan johtajat, vaatia, että nämä
jätettäisiin hänen haltuunsa, ja luvata, että tuo vihattu linnaleiri
lakkautettaisiin.

Toisten päällikköjen neuvosta ja etupäässä karttaakseen tarpeetonta
verenvuodatusta, päätti Fleming viimein suostua tähän ehdoitukseen.
Knuut Kurki, Aabraham Melkiorinpoika, joka itse oli tuonut tiedon
Flemingille kapinan syttymisestä, ja Olavi Sverkerinpoika lähetettiin
sopimusta hieromaan.

Tässä kysyttiin varovaisuutta, ja tahallansa kiersivät he kapinan
johtajia, alkaen hieromisiansa sen parven kanssa, joka oli vartioimassa
lähinnä Flemingin leiriä.

Heidän asiansa luonnistui paremmin kuin olivat odottaneetkaan, ja
kiittää saivat he siitä Olavi Sverkerinpojan puhetaitoa. Kuullessaan
pääsevänsä linnaleiristä, talonpojat arvelivat saavuttaneensa mitä
olivat kapinallaan tarkoittaneet. Enin osa ikävöi kotiin, saatuaan
kyllikseen sota-elämän tavattomista vaivoista. Heidän mielestään Olavi
oli oikeassa, väitellessään että he nyt kunnialla saattaisivat palata
tiloillensa, jossa heidän käsiään tarvittiin talvitöitä varten, sekä
että heidän myöskin pitäisi iloita, koska vielä olivat hengissä.
Flemingin väki oli muka ollut väsyksissään pitkästä matkasta, eikä
tykit vielä olleet ehtineet perille. Mutta pian oli tästä toista
tuleva. Parasta oli sentähden tyytyä varmaan rauhaan ja sovintoon,
koska tuleva tappio oli yhtä varma. Ennen pitkää tulisi muka
kuningas Sigismund kotiin valtakuntaansa, ja silloin heidän asiansa
tutkittaisiin Ruotsin lain ja oikeuden mukaan. Mutta ne, jotka olivat
houkutelleet heitä rikkomaan maan rauhaa, — Ilkka, Pouttu ja Kontsas
—, tulisi heidän antaa hallustaan, säilytettäviksi kunnes kuningas
saapuisi. Nämä muka oikeastaan syylliset olivatkin, eikä he.

Välipuheiden päätökseksi jäi, että talonpojat lupasivat puhutella
toisia ja sitten antaa vastausta. Tämä tulikin illemmalla. Talonpojat
sanoivat suostuvansa marskin ehtoihin, ja seuraavana aamuna
jätettäisiin Ilkka ja muut päämiehet Flemingiläisten haltuun.

Kaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos
Flemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa
kukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi
sentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin
ja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.

Sydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain
leirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa
perästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina
rekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti
täyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti
hän taaksensa, mumisten hampaistaan:

— Kirottu olkoon se, joka pettää veljensä tappelussa!

Siitä katosi ratsastaja uuden vuoden sydänyön pimeyteen.

Matkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi
toisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään
sodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin
olisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja
päällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen
täyttämisen.

Kun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta,
eivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten
siis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus
kapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan
kuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen
siteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan.
Mustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta
asemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä
erästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden
metsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato
palamaan.

Palavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet
aavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa
eteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.

Saadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat
olivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa
luut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi
penikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei
ollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän
koitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen
neuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu
tyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä
herraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että
jyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti
ilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut
taakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut
heitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen
kulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman
metsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.

Kirous oli kohdannut nuijajoukon, kavallus oli saanut verisen palkkansa.

Jo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen
sanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun
linnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti
miten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa
talonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen
ja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä
Olavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.



OLAVI PERKELEENPOIKA.


Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen
halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan —
"Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain
kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa
ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki
Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten,
kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli
toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti
kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle
yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen,
lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen
apuväkeä pyytämään.

Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä
päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin
jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut
kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien
olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä
varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli
rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain
oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi
apua tulla.

Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin
joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että
Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.

Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten
silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita
kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella,
tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät
kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta
huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta
jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies
tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.

Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden
aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin
kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti
etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä
silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan
ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän,
Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin
kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa
vielä kesti.

Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun
kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin
Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä
pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka,
jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt
heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden
lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli
hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään
talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan
tapparakeihäiden ympärillä.

Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen
sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja,
kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti
moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa
oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi
hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut
väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä
istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin,
talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa
häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko
armeija pitäisi heitä pilkkanaan.

Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä
päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita
ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut
antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.

Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan
vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se
ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa
huoneessa ollessaan.

Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä
istuessaan tornikamarissa.

— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin
kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan
ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.

— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa
sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan
naisten kauneutta.

— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti
Ebba.

— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut
kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä
kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille
ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua
joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden
parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi
ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen
muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja
katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko,
näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa
ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan
ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.

Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan
voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta
hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi
Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.

Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä
oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja
siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin
ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus
Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet
kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä
saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko
hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin
Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin:
"_Thet ähr Gemene Mans villie_", se on yhteisen kansan tahto.

— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla
kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan.
Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa
ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen
kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että
jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä
kirottu koira.

— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää
tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka
voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun
kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa.
Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle
moisia kirjeitä.

— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen
kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen
Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää
hänet pois! Heti paikalla!

Sotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului
kauhea valitushuuto linnapihalta.

Ebba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat
alaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin
näytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja
raa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä
piti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna
muuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka
leveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna
hänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä,
joka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä.
Nyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan
katkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa
verissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä
väliin.

Väristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni
Niilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen
seurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja
kauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin
ikkunaan.

Ikkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta
veripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys
ja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon
hirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään,
olisi kuullut hänen mumisevan: "tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia".

Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian
aikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin
linna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää
olisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin
valtakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle
saatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin,
ja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat
piirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti
himoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt
Ebban haamun.

Heti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon
kauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo
Iivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.

Semmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla
tai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän
sitten tietäisi pitää huolen muusta.

Hetkisen kuluttua siitä käskettiin linnan varustusväki lähtemään
liikkeelle. Fincke oli noudattanut Olavi Sverkerinpojan yhä uudistamia
kehoituksia ja sotaväen, sekä miehistön että päällikköjen, hartaita
toivomuksia saada marssia talonpoikia vastaan, olletikkin koska
osasto näiden sotajoukkoa läheni pohjosesta päin, ja tuo vaara, että
talonpojat sulkisivat heidät välillensä joka haaralta, kasvamistaan
kasvoi. Fincke antoi sentähden koko pienen miesvoimansa lähteä
liikkeelle, pitäen luonaan ainoastaan muutaman kymmenkunnan sotamiehiä
vartioimassa linnaa.

Kun Niilo, — sanottuaan jäähyväiset morsiamellensa, joka oli
kauhistuneena ja täynnään pahoja aavistuksia, — kävi alas
talliin käskeäksensä Pekkaa valmistamaan hänen hevosensa, putosi
harmaanvalkoinen esine hänen jalkoihinsa. Niilo katsahti ylöspäin
ja näki eräässä ikkunassa pään, joka heti vetäytyi takaisin. Oliko
tämä harhanäköä? Hän luuli tuntevansa Gretchenin, tuon tytön Turun
markkinoilta. Miten oli hän voinut tulla tänne ja mitä oli hänellä
täällä tekemistä?

Niilo kumartui alas ja otti tuon esineen, jonka hän huomasi kiven
ympärille käärityksi paperiksi. Hän levitti sen auki ja näki että
siihen oli jotakin kirjoitettu. Käsi-ala oli melkein mahdoton lukea,
mutta hänen onnistui saada siitä selkoa. Paperissa oli ainoastaan pari
sanaa: olkaa tarkasti varoillanne.

Silloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen.
Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista
ongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja
hetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.

Olavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei
tahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli
nuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa,
sai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä
talon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen
kanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun
hän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin
penikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään
takaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.

Kahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle,
huomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat
saaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen.
Kukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli
täydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista
valmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta
kuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin
kapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.

Niilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme
ratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia
kesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu.
Silloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä
pirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen
tapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka
juoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta
hyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat
kirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo
ryskyä saumoissaan.

— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme!
huusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa
irtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä
nuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui
niinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin
kauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä.
Joukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin
kautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa
poispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti
haavoitetut haltuunsa.

Sill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa,
tapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä
myöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.

Silloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän
näki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä
epäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt
enää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa
veruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään
nuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili
kiirekulkua eteenpäin.

Kaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen
mukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko
koo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus
oli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.

Mutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt
pitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että
kaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että
kapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa
jo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot
olivat pakosalla.

Olavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan
rauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten
talonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän
kuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet
erääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta
nurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa:
miehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi
sotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama
naurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan
kolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.

Juuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti
jousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa.
Ampuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli
käytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.

Olavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut
vaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:

— Hirttäkää vangit!

Nuoraa sovitettaessa viimeisen vangin kaulaan, kysyi tämä:

— Kuka on tuo armollinen herra?

— Olavi Sverkerinpoika, vastasivat sotamiehet.

Silloin huusi vanki:

— Olavi Perkeleenpoika, kerran kysytään sinunkin niskaasi!

Samassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta.
Hartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja
vaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi
kuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat
temmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:

— Olkaa minuun koskematta!

Vaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet
väistyivät.

— Ken on tuo kirottu akka? Viekää hänet pois! huusi Olavi
Sverkerinpoika.

— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi
ääniä joukosta.

— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!
Jos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.

Sotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa
kaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.

— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat
sotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.

Yleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui
katkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt
lisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon
noitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.

Tuo ilkeä hymy hilasteli taasen Olavi Sverkerinpojan huulilla ja
silmissä.

— No niin, sanoi hän, pääsköön mies. Mutta vangitkaa akka.

Nähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta
ja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.

— Ehkä häntä tarvitsen, mumisi Olavi Sverkerinpoika hampaistansa.



NOITA-AKAN JUOMA


Olavinlinnaan oli sanoma tullut Niilon ja hänen miestensä kärsimästä
tappiosta ja Niilon kuolemasta.

Götrik Fincke vanhus oli suruun vaipunut. Hän tosin oli tottunut
sodan vaaroihin eikä suureksi arvostellut sotilaan henkeä, ei omaansa
eikä muiden; mutta kovasti häntä kuitenkin pahoitti, että hänen nuori
sukulaisensa ja vastainen vävynsä oli joutunut omien, kapinoitsevain
talonpoikien raivon uhriksi, hän, joka niin monessa jalossa tappelussa
kuninkaan ja isänmaan puolesta oli iloisena pannut henkensä alttiiksi,
kuoleman häntä saavuttamatta. Tuo harmaantunut soturi vuodatti vuolaat
kyyneleet, istuessaan tuossa linnasalin leimuavan lieden edessä,
ainoalla kädellään hellästi hyväillen tyttärensä päätä, joka posket
kalpeina ja itkeentyneet silmät suljettuina lepäsi hänen polveansa
vasten.

Semmoisena sanattoman tuskan hetkenä Olavi Sverkerinpoika palatessaan
astui sisään linnasaliin. Hän seisahtui hetkeksi oven-pieleen, noita
kahta ihmistä katsellen. Hänen nähdessään Ebban, joka surussaan oli
kahta kauniimpi entistänsä, vilkkui tuo julmuuden ja hekkuman sekainen
väre hänen huulillaan, joka teki hänen kasvonsa niin inhottaviksi.
Samassa aukaisi Ebba silmänsä ja kohtasi Olavin katseen. Häntä kauhisti
sen kavala hehku. Kerrassaan selveni hänelle, ettei Olavi ollut aivan
erillänsä Niilo Iivarinpojan kuolemasta. Hänen silmänsä mustenivat, ja
huutaa parkaisten vaipui hän alas lattialle isänsä jalkoihin.

Olavi Sverkerinpoika näki tästä hetkestä lähtien päivä päivältä
selvemmin että ainoa tunne, jonka hän herätti Ebbassa, oli inho. Ebba
koki kyllä osoittaa ulkonaista malttia ja arvokkuutta, hänen tuossa
liikkuessaan isänsä läheisyydessä, mustassa surupuvussaan, ylpeänä ja
kylmänä kuin kuningatar. Mutta milloin ikinänsä Olavi yritti häntä
puhuttelemaan taikka suuntasi silmänsä hänen silmiinsä päin, kohtasi
niitä jäädyttävä kylmyys. Sitä paitse huomasi Olavi hänen katseessaan
ja olennossaan jotakin, jonka oikeaa tarkoitusta hän ei voinut
ymmärtää, mutta joka hänelle sanoi heidän välillään olevan juovan,
jonka yli ei koskaan voinut päästä. Hän oli kuitenkin tätä kaikkea
odottanut ja tiesi keinoja sitä vastaan.

Hitaisesti kuluivat päivät tuossa laajojen erämaiden keskellä olevassa
linnassa. Olavi Sverkerinpoika hiipi hiljoilleen rehellisen Fincken
täydelliseen luottamukseen, ja eräänä päivänä otti hän puheeksi Ebban
tulevaisuuden. Ajatellessaan tytärtänsä oli Fincke huolissaan; olihan
hän itse vanha, ja levottomana laskisi hän harmaan päänsä hautaan,
jos hän tietäisi jättävänsä tyttärensä tänne ilman turvallista
tulevaisuutta. Kun sentähden Olavi hänelle ehdoitti saajaksensa sopivan
suru-ajan perästä viedä Ebban puolisonansa kotiin, ilostui Fincken
sydän.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän liikutettuna. Teidän tarjouksenne
poistaa raskaan taakan vanhoilta hartioiltani. Että Ebbakin
kiitollisuudella siihen suostuisi, sitä en epäile. Mutta vielä on liian
aikaista puhua hänelle siitä. Emme saa häiritä häntä hänen surussaan.

He kättelivät, ja asia oli päätetty.

Vanha vaimo, jonka Olavi oli tuonut muassaan vankina, oli pantu erääsen
luolaan linnan alle. Paljaat kiviseinät heruivat kosteutta, luolan
loukossa oli olkiläjä, pantuna siihen häntä varten, ja hevosloimi oli
hänellä peitteenä. Kapeasta aukosta seinässä kuului ulkopuolelta rajun
virran pauhu.

Ruosteinen lukko kitisi, ovi aukeni, ja siitä vuotavassa päivän
valossa näki hän Olavi Sverkerinpojan astuvan sisään vankeuteen.
Se oli ikääskuin harhanäky, sillä oven mentyä kiinni jälleen hänen
päivänvalosta sokaistu silmänsä ei voinut mitään eroittaa vankiluolan
pimeydessä. Ei Olavikaan ens'aluksi voinut mitään nähdä. Viimein
eroitti hän hämärästi vaimon haahmoviivat. Tämä istui oikivuoteellaan
kädet ristissä polvillaan ja harmaat hiukset siirollaan kasvoilla.

Hämärässä näytti hän enemmän aaveelta kuin ihmisolennolta, ja aremman
miehen kuin Olavi Sverkerinpojan olisi tuntunut täällä kamalalta. Mutta
hän kävi lähemmäksi tuota kolkkoa olentoa ja ärjäsi:

— Sinäkö siinä olet, velho?

Liikahtamatta vastasi haahmo vihaisella, melkein sähisevällä äänellä:

— Sinäkö siinä olet, Olavi Perkeleenpoika?

— Minä tulen tarjoomaan sinulle vapautta, sanoi Olavi.

— Vai niin! Mitä rikosta pitää minun sitten: auttaa sinua tekemää?
vastasi ivallisesti vaimo, ja hänen silmänsä, jotka yhtä mittaa Olavia
tähtäsivät, melkein säikkyivät.

Huolimatta muusta kuin siitä asiasta, jota varten hän oli tullut,
jatkoi Olavi:!

— Sinun pitää valmistaa minulle juoma, jolla voin saada sen naisen
rakkauden, jota haluan.

— Vai niin! Minun pitää hankkia sulle nuorten naisten rakkautta.
Niinkö? Minkähän tähden pitää minun niin? Sentähden että sinä, senkin
punainen perkele, olet niin inhoittava, ett'ei kenenkään tytön huulet
tahdo hyvällä suudella sinun huuliasi. Mutta ell’en sitä tee, herra
ritari, ell’en sitä tee?

— Ell’et sitä tee, niin et koskaan pääse tästä luolasta ulos, sanoi
Olavi.

— Mitä se minuun tulee! Taloni olet polttanut, kolme poikaani
vaimoineen ja lapsineen, joista kaksi vielä makasi kehdossa, olet
hukuttanut liekkeihin, ja neljännen poikani tahdoit hirtättää. Mitä se
minuun tulee, vaikka annatkin mun kuolla tähän luolaan!

— Minä annan sinun kuolla nälkään, ja pyöveli tulee luoksesi joka päivä
ja ruoskii viheliäisen ruumiisi verille, kunnes henki sinusta lähtee,
ell’et tee niinkuin sanon.

— Mitä se minuun tulee? sähisi vaimo. Luuletko sitä tuskaksi? Ei,
laupeutta ja sääliä se olisi. Ehk’en silloin näkisi mitä nyt näen
enkä kuulisi mitä nyt kuulen: tupa täynnä säkeniä ja savua, liekkien
räiskyä, lasten itkua ja parkua, sotamiesten rähinää. Ooh — se ei mene
koskaan muististani, ei koskaan. Näen sen ja kuulen sen yöt ja päivät.
Ja sinä se olet, sinä, joka olet syypäänä näihin murhiin ja tähän
kauheaan paloon, sinä, Olavi Perkeleenpoika.

Vaimo ojensi raivoissaan nyrkkinsä häntä vastaan, nousten polvilleen
oljissa. Mutta Olavi kysyi kerta vielä, lyhyesti ja kylmästi:

— Tahdotko!

— Tahdon, huusi vaimo pudistellen nyrkkiänsä, tahdon. Se on kokoova
tuskia pääsi päälle ja kipua rintaasi. Sillä kykenenpä antamaan sinulle
sen, jota himoot, mutta vaikka hän on nöyrtyvä tahtosi alle, on hän
aina sinua vihaava ja inhova. Ja hän itse on äärettömästi kärsivä,
kun hänen täytyy olla sinun omanasi. Mutta sitäpä juuri tahdonkin.
Kärsimisiä, tuskaa ja kuolemaa teille, teille kaikille, jotka poljette
ja murhaatte kansaa, eläen sen hiestä ja verestä.

— Mitä tarvitset sinä juomaasi? kysyi Olavi.

— Etkö luule minulla olevan muassani mitä tarvitsen? — Hän otti
povestaan pienen pussin. — Kas tässä, jatkoi hän, tämmöistä ei voi
hankkia milloin hyvänsä. Kiukkujuurta ja hulluruohoa, jota on ko’ottu
täysikuulla kirkkomaalta, rasvaa kuolleista lapsista, joita on kaivettu
maasta uusikuulla, yölepakon siipiä — mistä ottaisit täällä semmoista?
Laita mulle puita saadakseni tulta takkaan, pata ja pullo ja tule
huomenna juomaasi noutamaan.

Tullessaan seuraavana päivänä tuota juomaa hakemaan, sai Olavi pullon,
täynnä ruskeaa nestettä.

— Hyvä, sanoi hän, en päästä sinua vielä ulos. Hyvin luultavaa on että
sinä minut petät. Tahdonpa sentähden ensiksi koetella juomaa toiseen.

— Tee se, sanoi vaimo, ja ellet täysin siihen tyydy, niin teen sen
väkevämmäksi, niin et voi enää valittaa.

Olavin mentyä ja kun ovi jälleen suljettiin lukolla ja salvalla, nauroi
vaimo kimakasti, huutaen hänen perästään:

— Se kyllä vaikuttaa. Helvettiin hän menee, juoman juotuansa, ja pirua
hän on rakastava eikä sinua.

Tullessaan tornikamariinsa, lukitsi Olavi oven ja otti avaimen suulta.
Lyhyt talvipäivä alkoi jo hämärtää. Takassa paloi tuli. Jakkaralla
lieden edessä istui hänen palvelijansa, ulkonäöltään poika, ei vielä
täysikasvuinenkaan.

— Gretchen! sanoi Olavi.

Palvelija kääntyi. Hän se todellakin oli.

— Gretchen, toisti hän, lempeällä äänellä puhuen. Tuoppa viiniä. Ollaan
iloiset tän'iltana. Ho on ollut tiukalla näinä huolen päivinä.

Gretchen istui istumistaan jakkaralla, nojaten päätänsä käsiin.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi Olavi tuikeasti.

— Ajattelen niitä aikoja, jolloin olin vapaana kuin lintu. Se oli
elämää!

— Maankuleksijan elämää, niin! Nälissäsi ja kiusaajasi lyömänä kiitit
minua polvillasi maaten, kun Turun markkinoilla ostin sinut vapaaksi
häneltä.

— Olen katunut sitä sittemmin, katunut katkerasti. Vihoissani ja
epätoivossani en silloin tiennyt mitä tein. Mutta mihin elämään olen
joutunutkin?

— Olikohan sinun parempi olla maankuleksijana? kysyi Olavi ivaten.

— Oli, olipa niinkin. Kulkea kaupungista kaupunkiin, ehtimiseen olla
ulkona Jumalan vapaassa maailmassa ja nähdä uusia ihmisiä, tehdä työtä
elatuksekseen, vaikka usein olikin niukkaa, olla toverien parissa,
joiden kanssa jaoin ilot ja huolet, niinkuin leivänkin — se oli jotain
toista kuin istua täällä vankina ahtaitten, harmaitten muurien takana.

— Olenko sinua siihen pakoittanut? sanoi välittämättä Olavi.

— Ette, mutta te olette viekoitelleet minua kauniilla puheilla ja
kullalla.

— Ja sinä noudatit viekoitusta.

— Koska tahdoin päästä kiusaajistani.

— Kas niin, sanoi Olavi ystävällisesti, pian palaamme takaisin Turkuun,
ja sieltä saat tulla muassani Tukholmaan. Siiloin tulee toista elämää.
Tuo nyt viiniä, ja ollaan iloiset.

Gretchen toi esille viinikannun ja kaksi pikaria kaapista ja asetti ne
pöydälle. Olavi tyhjensi pikarin toisensa perästä tuota tulista viiniä,
mutta Gretchen vain maisteli vähäsen. Valkea oli palanut pois, ja
huoneessa oli hämärää.

Tule tänne ja istu sylissäni, näenhän sinut tuskin, sanoi Olavi,
ojentaen käsivartensa kietoaksensa siihen Gretchenin solakan vartalon.

— Jättäkää minut rauhaan, sanoi Gretchen, kaartuen syrjään.

— Pane sitten pari halkoa takkaan, että saamme valoa. Mieli käy
raskaaksi istuessa tällä lailla pimeässä juoden. Tiedäthän mielelläni
katsovani mustia silmiäsi ja pulskia poskiasi.

— Niin on ehkä ollut, mutta ei ole enää niin, vastasi Gretchen jurosti,
käydessään takalle ja paiskatessaan siihen pari vahvaa halkoa. Siitä
lähtein kun tulimme tähän linnaan, ette ole olleet entisillänne. Äreä
ja kärtyinen olette olleet minulle, aivan suotta, ja ellei tuima talvi
ja tuo ääretön erämaa olisi minua kamoittanut, niin olisin paennut
tästä pesästä.

Gretchenin puuhatessa takan edessä kaasi Olavi puolet vangitulta
vaimolta saamastaan pullosta hänen pikariinsa.

— Ole iloinen nyt, sanoi Olavi, tytön palattua paikalleen. Pian
lähdemme Turkuun ja Tukholmaan taas, ja silloin alkaa sinulle isoisempi
elämä.

Olavi joi ja käski Gretchenin juoda. Gretchen teki niin. Se neste,
jonka Olavi oli kaatanut hänen pikariinsa, vaikutti tuossa paikassa.
Tytön silmät väljenivät, posket hehkuivat, huulet hymyilivät, ja
sanomattoman autuaallisuuden hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän puhui
sekaisia, katkonaisia sanoja, nauroi, heitteli käsiänsä ja kallistihe
taaksepäin tuolilla. Sitten nousi hän istumasta ja rupesi kävelemään
edes takaisin lattialla.

— Voi kuinka on ihanaa, sanoi hän. Kuinka lämmin ja hyvä on olla! Ooh!

Hän päästi mustasamettisen puhkaröijynsä napeista ja heitti sen
seinäpenkille. Hänen kaunis tyttömuotonsa, nuo täyteläiset olkapäät ja
pyöreät käsivarret, joita monipoimuinen puku oli kokonaan peittänyt,
vapisivat ja värisivät juoman tuottaman huumehduksen vaikuttaessa.

Olavi katseli häntä ahnailla silmillä, hänen tuossa seisoessaan
takkavalkean punaisessa, välähtelevässä valossa.

— Ritari, sanoi tyttö ikääskuin puoleksi hänelle, puoleksi itselleen,
te olette kaunis. Minä seuraan teitä ja palvelen teitä kaiken ikääni,
mutta miten pääsen teidän luoksenne — — — enhän minä pääse — —

Olavi lähestyi häntä ja sulki hänet syliinsä. Tytön silmät ummistuivat,
ja pelkoa osoittaen lankesi hän polvilleen Olavin eteen, Mutta tämä
nosti hänet ylös.

— Ei niin, sanoi Olavi Sverkerinpoika, ei, tule minun syliini.

Hän vei hänet penkille ja pani polvilleen. Silmät ammoillaan
tuijotti tyttö häneen silloin, ojensi sitten, torjuen häntä pois
ja kauhistuksesta väristen, kätensä eteenpäin ja käänsi silmänsä
toisaalle. Olavi painui hänen ylitsensä ja suuteli intohimon
kuumentamilla huulilla hänen alastomia hartioitansa.

— Ai, miksi puritte minua! kuiskasi tyttö, pyyhkäisten kädellään tuon
suudelman sijaa. Se on merkki, perkeleen merkki. Tunnen miten se
polttaa. Näen hampaitten punaiset arvet. Olen nyt ruumiinani sieluineni
teidän.

Tytön pää painui hänen olkapäätänsä vasten, silmät menivät umpeen
ja povi kuohuili. Oli kuin olisi hän sikeästi nukkunut. Mutta hänen
kasvoissaan oli sama hehkuja autuaallisuuden ilmaus kuin äskenkin, suu
liikkui ja katkonaisia lauseita tulvaili hänen huuliltaan. Olavi ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, ja hänen silmänsä hehkuivat
himoa.

— Ylös, ylös! puhui hän katkonaisesti kuin unennäkijä. Niin on kepeä
kiitää ilman halki — hengähtäkäämme hetkinen kirkontornissa — —
tahdonpa vääntää vaskea kelloista ja viskata ilmaan — ettei sieluni
tule lähemmälle Jumalan valtakuntaa — kuin vaski kelloa — — ooh —
kuinka menee — kauvas pois maiden ja metsien poikki — oi kuinka täällä
on paljon ihmisiä — soittoa ja tanssia — — — hyi noita hirveitä
noita-akkoja — — minä pelkään — — niin, herra mestari, minä luovun
Kristuksesta — — — ja kasteesta — ei koskaan rukoilla — kyllä, kyllä,
kyllä minä tanssin — näin — selkä selkää vasten — mestari istuu pöydän
alla — hän pelaa pitkällä hännällään — kaikki kimaltaa kullalta ja
jalokiviltä — kaikki hyppii ja heiluu ———ah! —

Tyttö vaikeni. Hänen jäsenensä kangistuivat, posket kalpenivat ja
vaahtoa valui umpeen-pusertuneilta, sinisiltä huulilta. Kuin kuolleena
makasi hän Olavin sylissä; raskas hengitys vain ilmaisi hänen elävän.

Olavi kantoi hänet hänen vuoteellensa, koettaen sitten häntä herättää.
Mutta se oli mahdotonta. Hän nosti hänen käsivarttansa; se vaipui
raskaana alas. Ikääskuin lyijypaino oli laskeutunut hänen jäsenilleen
ja aistimilleen.

Kun Olavi ei saanut häntä hereille, heitti hän peitteen hänen päällensä.

Juoma oli liian heikko, sanoi hän, hornan hymyllä katsellessaan
tainnoksissa makaavaa tyttöä; se vaikutti voimakkaasti, mutta liian
vähäksi aikaa.

Seuraavana päivänä sai hän tuolta vanhalta vaimolta pullon uudelleen
täytettynä.

— Nyt on juoma voimakkaampaa, lausui vaimo turmiollisesti hymyillen.

— Hyvä, sanoi Olavi lyhyesti, pisti pullon taskuunsa ja oli
lähtemäisillään.

— Milloin päästät minut pois? kysyi vaimo.

Olavi oli tullut ovelle.

— En koskaan!

— Mutta lupasithan?

— Lupaus noita-akalle, sanoi pilkallisesti Olavi.

Tuossa paikassa oli hän poissa.

Vaimo vanhus ryntäsi ovelle ja löi nyrkkiänsä siihen. Raudoitetut
lankut tuskin kajahtivat hänen iskuistaan. Ulko-elämästä ei tunkenut
ääntäkään vankiluolan sisään, joka oli pitkän, puoleksi maanalaisen
käytävän päässä. Virran alituinen kohina vain kuului tähän haudan
hiljaisuuteen.

Vaimo huutaa kirkaisi.

— Niin ollos kirottu, Olavi Perkeleenpoika, perheinesi päivinesi!
Onnettomuus on vainova sinua niinkuin susi vainoo saalistansa, ja
kuolonhetkesi on tuleva sinun vähimmin sitä luullessasi. Ha, ha, ha,
luulit pettäneesi minut, mutta itseppä petyit. Juoma, jota nyt sait,
oli myrkkyä. Kun himosi hurmaamana syleilet naista, jota mielesi tekee,
niin pidätpä, kuin pidätkin, käsissäsi kuollutta ruumista.



TAASEN POHJANMAALLA.


Niilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon
kartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen
nahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut
kerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja
talonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän
ynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.

Talonpoikain voittoriemu oli rajuinen.

— Avantoon vangit! huudettiin kaikkialta ja heti ryhdyttiin toimeen.

Haavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä
hakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun
he kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään,
hakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla
päähän.

Kun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle
osaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö:
tuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa
sanoi pilkallisesti:

— Jos kellenkään on hukuttaminen parhaiksi, niin juuri näille herroille
aatelismiehille se sitä on. Toiset toimittavat vain heidän käskyjänsä
ja ovat paljoa vähemmän syypäät kansan kurjuuteen kuin herransa. Kun
saisimme pistää kaikki nuo kansan kiusaajain sikiöt jään alle, silloin
vasta voisimme saada heiltä rauhaa. Mutta tulee kai heidänkin hetkensä
kerta. Kas niin, jään alle mies!

Niilo oli kaiken tämän metelin kestäessä osoittanut jäykkyyttä
kuolemalle. Hän ei ollut vankien joukossa nähnyt uskollista Pekkaansa,
ja tämä seikka häntä ilahutti. Pekka oli seisonut hänen vieressään
portin edessä ja, vähää ennenkun hän itse haavoittui, saanut nuolen
hartiaansa. Hän varmaankin makasi kuolleena tappelupaikalla, tuo kunnon
poika.

Nyt muuan nuori nainen tunkesi joukosta läpi, huutaen:

— Vartokaa taivaan tähden! Isä, älkää tappako nuorta herraa! Hän minut
pelasti sotamiesten käsistä Turussa, kun autimme Ilkkaa pakenemaan
linnasta. Ettekö häntä tunne?

Paavo Palaisen osasto se oli, johon Niilo oli törmännyt, ja tuo nuori
tyttö oli Kreeta Palainen, Niinkuin lukuisa joukko muitakin naisia oli
seurannut isiään taikka miehiään, niin oli hänkin seurannut isäänsä
ollakseen hänen luonansa taistelussa kotoa ja kontua varten. Kauhistuen
tuota hirveää murhaamista oli hän silmät poispäin seisonut kappaleen
matkaa taampana, kunnes hän isänsä sanoja kuullessaan kääntyi ja heti
tunsi pelastajansa, joka juuri silloin katsoi ylöspäin, kääntäen päänsä
hänen puolelleen.

Niilokin tunsi hänet ja hänen isänsä, saman miehen, jota hän oli
puhutellut Turun markkinoilla.

Joukko vetäytyi vähitellen syrjään, asian nähtävästi tullessa uudelle
tolalle, Kreeta astui esiin, otti vänrikkiä kädestä ja sanoi:

— Olkaa huoletta, hyvä herra, ei kenkään tee teille pahaa. Eikös niin,
isä?

— Tietysti ei, vastasi Palainen. Todellakin vahingoksi sattui hän juuri
olemaan sama mies. Hoida häntä nyt sinä ja laita että hänen haavansa
sidotaan. Käykää mukaan, kunnon herra! sanoi hän sitten Niilolle,
ottaen karvalakin päästänsä. Haavanne minua pahoittaa.

Nojaten Kreetaan palasi Niilo tupaan. Hänen haarniskansa riisuttiin ja
nuoli vedettiin pois. Huomattiin silloin ett’ei tämä ollut vioittanut
mitään arempia paikkoja. Haava sidottiin minkä kyettiin, Niilo melkein
väkisin pantiin makaamaan talonväen ainoaan sänkyyn, ja Kreeta asettui
pään puolelle ollakseen aina saapuvilla huolineen hoitoineen.

Paavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa,
jossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa
sotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän
Mikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima
oleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun
tahtoi ryhtyä.

Niiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät
olevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi,
kun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että
häntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan
pihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska
häntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä
olevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä
pois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun
linnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba
Fincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli
hänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää
antaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.

Kylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan.
Kuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään
kaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi,
ja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita
toteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli
Niilo vakuutettu.

Silloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu
kuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla
ja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut
viekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin
oli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen
sijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä
joku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen
rauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin
tuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla
varoillaan.

Eräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei
suinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka
taholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän
päävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka
paljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa.
Viimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla,
joissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun
olivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin,
että he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä
säästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet
turvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen
mieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet
sotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa,
olivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä
ainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui
metsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja
tappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.

Semmoinen oli sanansaattajan kamala kertomus.

Palaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää
lähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma
väki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.

Nyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään
taloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun
oli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä.
Hän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua
tolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.

Niilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi
pois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli
hengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin
loppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.

Yöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat
uhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina
taikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan
takaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut
näkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden
välistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei
mitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse
näkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään
vihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui
kummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli
näkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan
heidän perästänsä puiden välissä.

Äärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin
eräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan
uskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja
Palainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä,
kirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät
torppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..

Päivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen
joukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat
muutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi
varustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä
palannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut
rahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta,
jonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus
Fleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti
kostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika,
tiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat
rettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten
vallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka
vakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat
hänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää
itseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.

Kapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät
kaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat,
ollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin,
eikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham
Melkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut
että he nyt saisivat rangaistuksensa.

Samassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään,
jouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen
kellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli
lukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu
tuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet
ratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä
ja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös
kirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle
mestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän
taakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin
silmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän
kuolinvahtinaan.

Mestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi
kaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla
kuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden
silmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen
umpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän
lausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he
tarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin
kätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa,
hänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti
mäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta
ylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä
iskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.
Mutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään.
Katseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin.
Mutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa.
Sitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja
tuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään.
Sen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti
Pouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.

Sitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen
anteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa
talonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen
väkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.

Viha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen
seuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois
surmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat
tahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa
sortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli
Pohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi
Ilkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja
sotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä
häntä vastustaisi.

Nämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen
seuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti
lähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta,
joka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.

Täll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna
kiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen,
käynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan
torpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne
kokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä
ja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli
tainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut
häntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin
hänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne
tänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät
viimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa
hänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden
tunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä
pirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan
ikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina
sirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut
haudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja
elämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen
Pekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla
kaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja
monta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä
jäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat
ajatukset.

Silloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja
heittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen
se heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä
sen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän
saunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu,
hyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului:

— Hyvää iltaa, Niilo herra! Mitäs kuuluu?

Haamu oli väsyksissä, luullakseni, pitkästä marssista Niilo tietysti ei
ole ollenkaan kaivannut Pekkaa, sillä niin helkkarin sievä siippa on
ollut passaamassa.

Sisään matalasta ovesta kämpi, kun kämpikin, Pekka ihka elävänä, ja
ellei saunassa olisi ollut pilkkoisen pimeä, niin olisi Niilo tuosta
leveästä naurusuusta, tuosta tyytyväisestä pystynenästä ja noista
rehellisistä vesisinisistä silmistä nähnyt, että tässä todellakin
seisoi Pekka itse eikä hänen haahmonsa.

— Pekka! huudahti Niilo iloisesti hämmästyen.

— Niin, Pekka juuri eikä kukaan muu, ei vainajana, vaan terveenä kuin
tervatynnyri, kuten näetten, vaikka vähän nälissään. Mutta ettehän,
mitään näe täällä pimeässä. Saatuani nuolen nahkaani ja nähdessäni
Teidän kaatuvan, kumarsin minä nostaakseni Teidät ylös. Mutta silloin
lensivät pakenevat sotamiehet minua vastaan moisella vauhdilla, että
pyörähdin monta kertaa ympäri kuin palli mäenrinnettä alas ja putosin
aidan taakse syvään lumikinokseen. Sain kai siinä aika kolauksen.
Päätäni pyörrytti, ja kyllä siinä hetken aikaa meni, ennenkun pystyin
kömpimään jaloilleni jälleen. Ei niin elävätä näkynyt. Ryömin varovasti
pitkin aidan-vierustaa läheiselle metsätöyrylle, ja sieltä näin miten
he toivat Teidät takaisin järven-rannasta. Kaikesta näin ett’ei Teille
tahdottu tehdä mitään pahaa, ja siitä tietysti oli kovasti iloissani.
Mutta ei tiedä miten käy, tuumasin minä, ja sentähden venystelin siinä
talon läheisyydessä, ja sitten olen aina matkan päässä seurannut tänne
saakka. Mutta ylös nyt. Aabraham Melkiorinpoika on pannut kiinni ja
mestattanut talonpoikain päälliköt Ilmajoen kirkolla ja teloittanut
heidät. Saadessaan sen nyt tietää, nuo talonpoikanne aivan varmaan
raivostuvat, ja Teidän saattaa käydä hullusti. Siksi pitää meidän pian
täältä pois.

Niilo huomasi uhkaavan vaaran, ja nuo molemmat miehet riensivät täyttä
jalkaa tiehensä torpasta. Mutta jo olikin aika täpärällä, sillä
he olivat tuskin ennättäneet metsän-reunaan ja poikenneet tieltä
pensastoon, kun jo näkivät ihmisiä kekäleet käsissä törmäävän ulos
torpasta. Juopuneet talonpojat olivat palanneilta tovereiltaan saaneet
tietää johtajien kohtalon ja tahtoivat kostaa.

Mutta uhriksi valittu mies oli onnekseen turvassa.

Pekka, joka nyt oli talonpojan-pukimissa, hankki pian semmoiset
Niilollekin; ja sitten lähdettiin Korsholmaan päin. Kaikkialla kuohui
rahvaan mielessä viha. Huhu Savossa tapahtuneista verisaunoista oli jo
herättänyt vihaa Perä-Pohjan väestössä, joka tähän asti oli pysynyt
kapinasta irrallaan, ja se julmuus, jota Aabraham Melkiorinpoika
harjoitti Ilkkaa ja muita johtajia kohtaan, sai raivon kukkuroilleen.
Uusi kapina oli tulossa ja odotti vain johtajaansa puhjetaksensa
ilmi-tuleen.



TALONPOIKAIN VIIMEINEN TAISTELU.


Eheinä saapuivat Niilo ja Pekka Korsholman linnaan, jossa Aabraham
Melkiorinpoikaa heidän tulonsa kovasti hämmästytti. Muutaman viikon sai
Niilo täällä levähtää ja virkistää voimiansa. Sitten hän tahtoi rientää
Olavinlinnaan, jossa nyt surtiin hänen kuolemaansa.

Sanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta,
mutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli
iloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa
voutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran
rangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain
halun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja
metsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen
kukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti
juomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä
nostaa.

Niilo yksinään ei ollut noissa mässäyksissä osallisna.

— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän
toisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo
aikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan
se tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.

— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä
ja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata
nähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.

— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen,
Niilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki
hervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin
sentähden että poistutte seurastamme.

Salin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas
aamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes
kaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän
vielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä
herrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia
vahakynttilöitä salissa.

Eräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että
sikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti
silloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin,
vakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi
kehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän
kirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko
talonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni
raivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin
käsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.

Aabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna
oivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus.
Talonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut
ehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja
pukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä
eivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa,
luullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo
pujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut,
pääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja
olivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän
kuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla
oli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen,
ja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset
uskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa
valoansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja
kinoksilla.

— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta;
tuolla liikkuu jotakin!

Piilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista
alastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus,
kymmenen.

Nousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta
kirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat
haamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka
paikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli
kun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.

Se oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä
kohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden
omana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa
viettivät riemuvoittoaan?

Alakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati
tien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes
heidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat
heitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki
kuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo
pannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen.
Isäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä
takan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin
tekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:

— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!
Siellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.

Niilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he
vaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten
vähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin.
Mutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja
silmänsä auki.

Tunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi
naista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko
Pohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt
mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi
naapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat
he voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle
matkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät
levolle.

Mutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan
että he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat
sitten alas uunilta ja ovesta ulos.

— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää
marssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa
rauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.

Tekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle.
Sitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat
he matkalla hyvää ravia etelään päin.

— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla
ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.

He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se
oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen
ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat
he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen
majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat
Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä
kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.

Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt
nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin,
ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään
nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja
Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä
talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle,
törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä
kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.

Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan
etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain
taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä
edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen
tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun.
Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen
näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden
puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä
perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja
tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa
oli vaikuttanut viipymyksen.

Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin
ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset
hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa
viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli
kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he
ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen
etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski
Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen
hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen
tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti
puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa
halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa
oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla
pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa.
Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja
aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään
turvaan.

Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten
aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet
pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita
ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet
kintereissään.

Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä
käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen
peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle,
jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois
heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka
vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan
talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle.
Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet
paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa
itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai
talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin.
Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät
miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.

Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli
valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja
tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli
liekkien vallassa.

— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja
riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.

Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken
päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.

Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat
verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.

Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön
suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.

— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja
luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.

Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja
näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein
isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja
peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.

Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven
päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo
puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen
iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.



SYDÄMEN SURUA.


Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan
kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen
lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja
haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin
katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään.
Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin,
että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun
pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin,
ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään,
vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti
hänen sormistaan.

Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta,
ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti,
että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien
aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti
häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi
tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli
lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.

Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti
myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa
hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen
mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden
linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja
maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.

— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä,
ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei
ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä
ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt
Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen
haihtuisi.

Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata
Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain
kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi
säästää minkä mahdollista oli.

— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella
neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.

— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.

— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi,
mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten
lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan
kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.

— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin
olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä.
Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään
toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on
lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin,
ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.

Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa
katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes
kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.

— Mitä sinä katselet, lapseni?

Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina
siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli
Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä
paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.

— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke,
astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun
tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?

— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.

— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —

— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.

— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut
syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä
olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä
raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta
aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti
kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle,
hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni
sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa
olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan?
Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja
uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru
nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin.
Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on
Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä,
harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä
sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?

Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa
ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen
itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat
olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä
tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin
tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen
tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän
tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.

— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun.
Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo
niin?

— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.

— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä
enää voi olla tässä elämässä?

— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän
olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.

Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että
joku tahtoi ottaa hänet pois.

— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä
yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä
en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä
pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa
kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin
kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.

— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.
Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.

— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen
antanut hänelle lupaukseni.

— Hänkö?

Ebba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,

— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun
tähteni, rakas, kallihin lapseni.

Hetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:

— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule
pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä
kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta
en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.

Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta
tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille
suudelman.

Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta,
sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä
hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä
sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli
välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen
lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.

Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen,
seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän
tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli
kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.

— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken
lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.

— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se
on sulhais-vainajani oma.

— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.

— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon
olla yksinäni hetken, jatkoi hän.

He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut
tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki
ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä
ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän
uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.

Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän
tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja
purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba
seuraisi Olavia Tukholmaan.

Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa
sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo
Turkuun.

Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua
talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.

— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti
nauraen virtaan.

Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja
torvien soidessa ulos linnasta.



MAHTAVAAKIN HALLITSEE JUMALA.


Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja
saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti
sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa
taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta
kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.

Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä
enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia
liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin
lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi.
Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän,
noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia,
osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille
antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin
papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman
yrityksensä ehkäisemiseksi.

Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu,
viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että
he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa
herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta
saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.

Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti,
uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut
retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi
kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit
ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein
väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa
onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta
kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala
saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti
pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta
vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja
rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta,
että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän
hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.

Pekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.

— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän
iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun
tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.

Kun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.

— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua
asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo
kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan,
ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin
totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas
hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa
voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole
oikein hupaista olla sotamiehenäkään.

— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla —
jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja
kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi
pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan,
hänen katsellessaan toista silmiin.

— Mutta... mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen,
että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin
menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.

— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta
kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.

— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä
naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.

— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan
kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta
tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo
kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä
kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.

— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että
hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti
teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole
monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte
häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette
matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä
kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on
itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen,
johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.

Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun
käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi
heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa
jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he
metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni
pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja
ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja
siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan,
saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.

Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin
tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu
takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut
ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli
kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.

Pappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.

— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli
istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille
kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen
vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke
seurueineen, matkalla Turkuun.

— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.
Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.

Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli
heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset
vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun
päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.

Tietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.

— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea
riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet
esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä
syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys
olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta
en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian
kovaa komentoa tässä maassa.

— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua
pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on
Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa
avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt
kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.

— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta.
Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken
esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan
on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun
historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli
luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin
seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.

— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden
kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön
kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.

— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa,
jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.

Niilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi
Sverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista
tapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt
jätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi,
ja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa,
niin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus
Fleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen,
Olavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä
ja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa
hän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi
herttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa
masennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset
herrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin,
menisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa
vastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja
tämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen.
Filippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin,
voisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi
ikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.

Niilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet,
Olavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään.
Nuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden
johdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden,
rehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina.
Hänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin
kaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista,
yhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä
puhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma
siitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat
Olavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili
kuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara
Flemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin
pitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen.
Pian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen
ja kaikki olla auttamatta hukassa.

Seuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun.
Kiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle,
sai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla
toimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin
eikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin
omiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että
Ebba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei
voinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.

Hän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli
hänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli
sairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää
voimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa
lähellä kirkkoa.

Niilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra
juuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita.
Puolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin
upseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä
parta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse
oli nyt voipunut ja hervoton.

Kirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille
ilmoitettavana.

— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni
lähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon
Herran tahto.

Nyt oli hän hetkisen aikaa ääneti. Sanoi sitten taas:

— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle
kirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi
Suomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä
kannattaa?

— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi
silloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat
kokivat pidättää kyyneleitänsä.

Klaus Fleming hymyili hiljaisesti.

— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan
luona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella
hevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen
kuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen
matkustava viimeisiä tietäni.

Taas hetken aikaa ääneti oltuaan, jatkoi marski:

— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai
kauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm
ja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa,
niinkuin hän on luottanut minuun.

— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra
vakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala.
Oletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?

— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen
valmis.

Hän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän
rukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki
syntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.

Nyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle
Herran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki
läsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan
lukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.

Sairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi
liikutettuna ehtoollisen.

Sitten sanoi hän hiljaa:

— Jos kuolen taikka elän, olen Herran oma.

Hänen hengityksensä heikkoni heikkonemistaan. Sitten oli kaikki lopussa.

Suru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt
rupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa
alkavassa taistelussa?

Flemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen
niin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen
sotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli
vaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen
hetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.

Kovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi
tehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää
todistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut
viisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia
Flemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun
marski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa
kavallusta puhkeamaan.

Viipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi
hevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin
kuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka
lausui:

— Sanovat marskin saaneen poikenluoman Pohjanmaalta ja että...

Mutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän
sanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta
mustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.



NOITA-AKAN TOINEN JUOMA.


Olavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet
Turkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että
häneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje
herttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa
Hämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli
tietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä
sitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen
ajatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin,
ennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä
päivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi
päiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan
tämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä
ajoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota
kirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan
hävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään
Ebbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan
herttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan
silmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä
pettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.

Olavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa
luottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan
koki karkoittaa.

Semmoisena hetkenä astui Filippus Kern hänen luoksensa.

— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja
huolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa
Turusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.

— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta
hänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian
aikainen.

— Tiedätkö varmaan että se oli hän?

— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista,
joka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle
vaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän,
Niilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.

— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi
hädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?

— Ei, hän ratsasti heti kotiinsa jälleen.

— Hyvä. Valmista kaikki. Huomen-aamulla aikaisin lähdemme matkalle.

Uhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän
heitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä
vastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli
päästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta
ohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja
morsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt
Flemingin luoksi.

Ebbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli
viettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin,
jotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet
mitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba
lämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan
kahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt
pienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli
kääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä
poikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei
mikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa,
ei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella.
Onni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti
edes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen
kasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.

Matkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen
mielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä
katkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen
nyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli
varsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli
saava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui.
Olavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän
puri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä
saanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen
omakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin
tahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!

Olavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,
Götrik Fincken pakinoille.

— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun
lähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne
kanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?

Fincke suostui, ja myöhemmin näemme hänen, Ebban ja Olavin aterialla
Olavin huoneessa. Pari linnan palvelijaa ja hovipojaksi puettu Gretchen
olivat passaamassa herkkupöydässä. Linnan kokki oli tehnyt parastansa,
ja vahakynttiläin valo kimalteli kuvilla koristettujen hopea-astiain
kirkkaissa kyljissä. Tieto siitä että hän pian, jos kohta lyhyeksikin
aikaa, pääsisi näkemästä Olavia, ja Götrik Fincken kehoitus, että
hän nyt eron-hetkenä kokisi olla ystävällisempi tuolle miehelle,
vaikutti että Ebba oli sovinnollisemmalla tuulella; ja ensi kertaa
oli näiden kolmen kesken mieli-ala vallalla, joka vähäsen ainakin
ystävällisyydelle vivahti.

Silloin näkyi yht'äkkiä Filippus Kernin koukkuinen, laiha haamu
oven-suussa. Hän astui Götrik Fincken luo ja pyysi saada häntä
puhutella. Hän ei tahtonut häiritä toisia, eikä hänen asiansa Götrik
herralle pitkiä puheita vaatinutkaan. Olipahan vain linnan asioita, ja
koska Filippuksen piti matkustaa Olavin muassa, oli tarpeellista että
herra Götrik sai asiasta tiedon. Kellenkään muulle hän ei muka voinut
uskoa salaisuuttansa, joka vaaran sattuessa oli erittäin tärkeä tuntea
ja jonka hän yksinään sattumalta oli aikoja sitten saanut tiedoksensa.

Götrik Fincke nousi ylös lähteäksensä Filippuksen puheille.

— Ennen mentyänne, herra Götrik, tyhjentäkäämme ensimäinen
maljamme, sanoi Olavi, viitaten Gretchenille, joka heti toi esille
hopeatarjottimen, johon ennakolta oli ladottu kalliita, viinillä
täytettyjä maljoja.

Gretchen asetti tarjottimen pöydälle, pani toisen suuremmista maljoista
Fincken, toisen Olavin eteen ja tarjosi kolmannen, pienimmän pikarin
Ebballe, peräytyen sitten kunnioittaen taemmaksi.

He joivat kaikki pohjaan, ja Fincke poistui, luvaten pian palata. Olavi
käski Gretchenin ja palvelijain odottaa kyökissä ruokineen, kunnes hän
toisin määräisi.

Tuskin olivat Olavi ja Ebba jääneet kahden kesken, kun Ebba yht'äkkiä
huutaa parkaisi. Olavi oli käynyt kuoleman kalpeaksi, silmät oli
tunkea kuopistaan ja kasvot vääristyivät kivusta. Ebban huutaessa tuli
Gretchen sisään.

— Hän kuolee! huusi Ebba, kauhistuneena rientäen huoneesta ulos.

— Auttakaa! Minä palan! ähkyi Olavi. Ken on tehnyt mulle tämän?

Gretchen astui lähemmälle.

— Sen olen minä tehnyt, sanoi hän pannen kätensä ristiin rinnoille.

— Olavi katsoi häneen terävästi, läpi-lävistävin silmin.

— Sinä? suhisi hän.

— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin
mustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt
mitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.

— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne
tänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.

— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi
pahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia
hankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi
ilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas
mitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta
saattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja
jonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä,
mutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.

Hän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen
pystyyn.

— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä
ajatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa
monta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat
Kyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut
saatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä
olen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt,
vaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä
punaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo
Iivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit
minun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla
sielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin
sinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen
tuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse
olet juonut suuhusi noita-juoman.

Tyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi
vain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen.
Horkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet
tarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan
suonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja
viinimaljat.

Nyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat
nostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi
ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana
ja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.

— Sinä — sinä — olet minut murhannut, huusi hän, törmäsi ylös ja
tarttui häntä rintaan.

Röijyn sametti halkesi, ja hämmästyen näkivät palvelijat että Olavin
kamaripoika oli nainen.

— Noita-akka — — juotti — mulle — myrkkyä! äkkäsi Olavi.

Hän vaipui lattialle, taasen kovan suonenvedon väristyksissä.

Filippus Kern, jota oli lähetetty noutamaan ja joka oli rientänyt
paikalle ynnä Fincken kanssa, otti pienestä vaskirasiasta, jota hän
aina kantoi taskussaan, kolme rippileipää, joissa oli kolme ristin
muotoista merkkiä kussakin, vasta-syntyneiden karitsain verellä siihen
piirrettyjä.

Hän koki saada ne sisään Olavin kovasti yhteen-purtujen hampaiden
välistä.

— Jos hän nielaisee ne, on hän pelastettu! mumisi Filippus.

— Sitokaa tuo tuossa! huusi hän sitten, osoittaen Gretcheniä. Hän on
myrkyttänyt hänet. Hän on velho!

Palvelijat ymmärsivät yhdestä sanasta. Gretchenin peljästys asian
äkkinäisestä lopusta, kuolevan sanat ja etupäässä se seikka, että
hän oli nainen, todistivat häntä vastaan. Gretchen pantiin kiinni.
Seuraavana päivänä oli hän vietävä kaupungin vankilaan.

Samassa astui Niilo sisään, juuri kun Olavi taasen aukasi silmänsä ja
puoleksi kohosi jaloilleen.

— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.
Ilkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.
Kauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,
tekojesi palkan.

Ebba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt
riemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo
rinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.

Olavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa,
ja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.

— Kirje... korisi hän, ja kasvoille lensi kuolemantuska.

Taasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen
kasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä,
rukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin
olisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti,
mutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa
väännellen heitti hän henkensä.

Peljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin
olisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.

Älä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja,
joka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen
varastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen
kaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule,
mennään pois!

Myöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa
linnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut
kauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta
päin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken
päästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän
pitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun
tottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia
kaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen
heistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:

— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata
itselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.

Kun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota
velhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin,
tipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna
ja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa,
oli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli
huimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään
ihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni,
joka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen
pystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja
pudonnut kuoliaana maahan..

Gretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin —
lentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä
mustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää
vasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin
peljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua,
mutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.



LOPPU.


Oli päästy elokuun loppupuoleen. Porkkolan kartano oli uudestaan
rakennettu ja välkkyi vastaveistettynä, komeana koivujen vihannoivain
välistä.

Lukuisa joukko ritareita ja ylhäisiä naisia loistavissa puvuissa oli
kokoontunut tuohon suureen, koristettuun saliin — Ebba Fincken ja Niilo
Iivarinpojan häitä viettämään.

Vihkimyksen toimitti kirkkoherra vanhus. Hän oli Ebballe antanut kirkon
kasteen, hän oli kasteen-liiton hänelle vahvistanut, ja kun hän nyt
näki neidon — sitten kun Herra oli kovilla kärsimyksillä koettanut
— onnellisena morsiamena posket punassa seisovan tuon hohtavan
silkkiteltan alla, jota kauniit kaasot ja uljaat ohjemiehet pitivät,
silloin vapisi hänen äänensä liikutuksesta, hänen alkaessaan:

— Ei yhdellekään ihmiselle ole suotu että läpikatsoa Herran,
kaikkivaltiaan sallimusta. Mutta niinkuin Daavid virrentekijä lausuu:
ahdistuksesta minut päästänyt olet, niin tulee meidän aina luottaa
Herran päälle, joka ei omaisiansa hylkää. Katsokaa kuinka kauniina kesä
nyt seisoo kukoistuksessansa ja tähkäpäät pellolla turpoovat. Runsaalla
kädellä suopi nyt kaikkein hyvien lahjojen antaja viljaa, sitten kun
hän vanhurskaudessansa kovasti ja kauvan on koetellut meitä näljällä ja
kalliilla ajalla. Kansa, joka oli miekkaan tarttunut, on nyt palannut
takaisin sirppiensä ja autojensa tykö. Rauha vallitsee maassa, ja mitä
viha on kaatanut, sen ahkeruus uudestaan ylösrakentaman pitää, niinkuin
tämä talo, jossa nyt olemme kokoontulleet, jälleen on ylöskohonnut
tuhkasta, suurempana ja kauniimpana kuin entinen. Täällä tulee nyt
uljas, jalo ja ylhäinen vänrikki Niilo Iivarinpoika emäntänsä, siveän,
jalon ja ylhäisen neitsyen Ebba Fincken kanssa Herran pelvossa ja
hänen siunauksessansa viettämään elämänsä suven ja vanhuutensa syksyn
onnellisella kukoistuksella ja ihanalla hedelmällä, johon alaskutsumme
sen kaikkein korkeimman armon. Rukoilkaamme!

Kun vihkimys oli toimitettu messuineen ja virrenlauluineen, istuttiin
hää-aterialle, joka nautittiin ilon ja riemun vallitessa.

— Se oli ikävää, lausui Niilo, — kun palvelija oli tarttua
häätorttu-vatiin, tarjotakseen Ebballe — että reipas Pekkani, joka aina
on tehnyt tehtävänsä sodan ja vainon vallitessa, nyt ei ole saapuvilla
palvellakseen minua. Siitä kun hän Turussa sai joksikin aikaa loman, ei
häntä enää ole näkynyt. Mutta hänet oikealta kannalta tunteakseni, ei
hän ole hukkaan joutunut.

Samassa kuului rämisevän kärryt; -jotka seisahtivat portaiden eteen,
ja sisään hääsalihin astui Pekka tyytyväisyys naamassaan ja puoleksi
laahaten muassaan talonpojan-tyttöä, jonka vereksille punaposkille hämi
ja ujous ajoi lisää purppuraa.

— Pekka! huudahti Niilo.

— Niin, nuori herra, vastasi Pekka, pyyhkien pellavatukan silmiltään.
Hän itse ja Kreeta, torpparin-ämmä myös, laillisesti vihityt
Pohjanmaalla kristilliseen avioliittoon. Sanottuhan on, ett'ei miehen
pidä yksinänsä oleman.

— Ai, ai, sanoi nauraen Niilo. Jos minun täytyy jättää Ebba rouva ja
lähteä sotaan, niin tulet sinä siivosti mukaan, ja miten käy silloin
torpan, kun Kreeta yksinään saa sitä hoitaa.

— Sen hän osaa oivallisesti, kehui ylpeänä Pekka. Hän pystyy itse
kyntämään, jos niin tarvitaan, sillä siihen ovat Pohjanmaan reippaat
tyttösiipat nyt saanet oppia, kun niin monta miestä on hukkunut tuohon
tyhmään sotaan. Mutta sotapa ei sentään ollutkaan niin tyhmä. Tällä
haavaa on Pohjanmaalla miesväen puute, enkä muuten kai olisi saanutkaan
Kreetaa muassani tänne.

Hän heitti tirkistävän, itserakkaan ja ihastuneen silmäyksen Kreetaansa
ja lisäsi sitten:

— Teitä en koskaan jätä, Niilo herra, en kotona enkä muualla. — Annappa
tänne, sanoi hän sitten palvelijalle, jonka tuli kantaa häätorttua.
Etkö näe että minä olen täällä! Anna mun kantaa.

Aterian loputtua tarttui Götrik Fincke suureen hopeamaljaan, pyysi
äänettömyyttä ja lausui:

— Vihollinen vei voimani päivinä käsivarteni, mutta hän ei voinut
viedä ruotsalaista sydäntäni. Ja tämä sydän sykkii vieläkin ylpeyttä,
ajatellessani niitä voittoja, joihin niin usein olen vienyt Suomen
poikiani. Se pahoitti minua kovasti, kun kansa äsken näkyi menneen
hajallensa ja käänsi aseensa omaa rintaa vastaan. Ja vieläkin minua
pahoittaa se eripuraisuus, joka vallitsee valtakunnassa. Se päivä on
tuleva, jolloin voimiamme tarvitaan valtakunnan vanhaa vihollista
vastaan. Vielä ei kukaan tunne hänen voimaansa, mutta tulkaan hän
vain! Vaikkapa hän hakkaisikin poikki kansan käden, niinkuin hän on
minun käteni katkaissut; — niin kauvan kuin meillä on toinen käsi ja
rehellinen, isänmaallinen sydämemme tallella, olemme, kun olemmekin,
vahvat. Tämä on minun sanani teille, te nuoret, nyt juodessani teidän
onneksenne tästä vanhasta maljasta, jonka kerran itse otin pajarin
teltasta.

Götrik Fincke tyhjensi rakkaan maljansa, jonka jälleen passaripoika
täytti reunoihin asti. Niilo Iivarinpoika tarttui siihen nyt.

— Teidän sananne on pysyvä meille kalliina, kunnioitettuna muistona,
isä, sanoi hän vakavasti. Lapsemme ja lapsenlapsemme ovat ne painavat
sydämiinsä. Niinkuin itse olen kasvanut isoksi ja vahvaksi, vaikka olen
maannut vihollisen miekan lyömänä kalman omana melkein, niin kasvakoot
hekin voimassa ja olkoot aina valmiit asettamaan rintansa maan ja
valtakunnan suojaksi. Sotilaana kyllä tiedän että onni voi vaihtua.
Mutta minä olen kokenut vanhan, arvoisan kirkkoherramme sanojen
totuuden ja huomannut että, vaikka viimeinenkin toivo näkyy rauenneen,
voi Jumala armossansa kääntää kaikki paruiksemme. Tulkoon, jos niin
on taivaan tahto, vihollinen kymmenkertaisella voimalla. Me ja meidän
jälkeisemme emme pelkää, sillä Herra on auttava meitä, niinkuin tähän
saakka, hyvässä taistelussamme.

Hän tyhjensi vuorostaan maljan. Vakava mieli-ala vallitsi nyt hetken
aikaa seurassa. Jokaisella oli kansan taistelujen ja kärsimysten muisto
vireänä mielessä; he eivät unohtaneet tuota kamppausta, joka vuosi
satojen vierressä on ikääskuin pyhäksi käynyt ja jossa tiedettiin
kansan elämän taikka kuoleman kaupoilla olleen.

Hääjuhlaa jatkettiin sitten ilon ja riemun vallitessa, ja
morsiustanssin huvi elähytti nuoret ja vanhat. Ylpeä oli ylkä ja
miellyttävä morsian. Mutta kauniinta oli nähdä, kun illan hämärä tuli,
soitsutanssi tanssittiin morsiusparin kunniaksi ja soitsujen valo
heitti haaveellisen kohteensa nuoren pariskunnan onneen ja iloiseen,
hälisevään hääjoukkoon.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sotamiehet ja talonpojat : Romantillinen kertomus Nuijasodan ajoilta" ***