Title: Kaunis Saksa : Sarja saksalaista lyriikkaa
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaunis Saksa : Sarja saksalaista lyriikkaa" ***


KAUNIS SAKSA

Sarja saksalaista lyriikkaa


Runot valinnut ja kääntänyt

UUNO KAILAS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924



          OTTO MANNISELLE,
        suomentajamestarille
      kunnioituksella omistettu.



SISÄLLYS:

Wolfgang von Goethe
  Prometheus.
Friedrich Hölderlin
  Hyperionin kohtalolaulu.
  Illassa.
Joseph von Eichendorff
  Lapseni kuoltua
Ludwig Uhland
  Hyvä ystävä
  Kievarin tytär
Heinrich Heine
  Ylösnousemuspäivänä.
  Rouva Suru
Paul Heyse
  Maailmanarvoitus.
Friedrich Nietzsche
  Yksinäinen.
Carl Spitteler
  Isä.
Otto Julius Bierbaum
  Yön hetkin hiljaisin.
Detlev von Liliencron
  Eräälle vainajalle.
  Ennen hälinää.
  Suuressa kaupungissa.
  Viimeinen tahto.
Richard Dehmel
  Merenkäyntiä.
Hermann Hesse
  Musta ritari.
Hugo von Hofmannsthal
  Elämys.
Otto Erich Hartleben
  Kuihtunut lehti.
  Seikkailija.
  Laulu elämästä.
Frank Wedekind
  Laulu lapsiparasta.
Peter Altenberg
  Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä.
  Pelko.
Carl Hauptmann
  Kallioääniä.
Max Dauthendey
  Sun silmäs hiljaiset.
  Syväss’ astumme hiekassa.
  Harmaat enkelit.
Gustav Schu¨ler
  Ilta.
Franz Evers
  Nuoruus.
Christian Morgenstern
  Lintu Synkkämieli.
  Metsän yössä.
Rainer Maria Rilke
  Syksy.
Alfred Mombert
  Puutarhassa.
  Perhonen.
  Meren pohjassa lepäsin.
  Kuun tahi auringon nähden.
Else Lasker-Schu¨ler
  Me kaksi.
Albert Ehrenstein
  Vaeltajan laulu.
  Epätoivo.
Franz Werfel
  Puhtauden rukous.
Johannes Becher
  Mielipuoli.
Walter Hasenclever
  Kuolinilmoitus.



ESIPUHE.


En kuvittele käännössarjani kykenevän edes vähäisessäkään määrässä
kuvastamaan saksalaisen Iyriikan yleistä kehitystä: pisarahan voisi
kertoa kovin vähän valtamerestä. Runojen valintaa eivät niin sanoakseni
kirjallisuushistorialliset näkökohdat olekaan sanottavasti sitoneet.
Ensinnäkin olen varonut kajoamasta sellaisiin runoihin, joita paraskaan
käännös ei voisi edes lähennellä lyyrilliseen pitoisuuteen nähden —
mielestäni ei ole oikeutettua siirtää suomenkieleen kuortakaan, jos
kerran ydin valuu pois. Niinpä onkin monta runoilijanimeä, joiden
paikka oikeudella olisi saksalaista lyriikkaa sisältävän antologian
lehdillä, saattanut jäädä kokonaan pois tästä valikoimasta. Goethen
runoja en ole ryhtynyt kääntämään siitä syystä että toisella taholla
parhaillaan valmisteltaneen uutta Goethe- valikoimaa; kuitenkin olen
ottanut mukaan »Prometheuksen, entisten käännösten pohjalla laadittuna
sovittelukokeena. Edelleen sisältyy tähän sarjaan ylimalkaan vain
uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta: tunnoiltaan meitä
ajankohtaisesti läheisemmin koskettavana. Koska toivon voivani
tuonnempana julkaista uuden valikoiman nimenomaan kaikkein-nuorinta
maailmanlyriikkaa, olen tällä kertaa vain niukasti ottanut mukaan
saksalaista ekspressionistista runoutta. Vaikka valitsemani runot eivät
aina olisikaan edustavimpia tekijöilleen, enempää kuin saksalaiselle
lyriikallekaan — siitä huolimatta, että useimmat niistä sisältyvät
arvokkaimpiin saksalaisiin antologioihin —, ei käännössarjani silti
välttämättömästi tarvinne jäädä lukijalle vähemmän satoisaksi kuin
jokin ankarasti »edustava» käännösvalikoima. Sivutarkoituksitta
puhtaasti lyyrillisenä sarjana se on kenties vain voittanutkin siitä:
kun olen valinnut käännettäväni omia mieltymyksiäni tai mielijohteitani
noudattaen, on mieskohtaisesti läheinen suhteeni originaaliin päässyt
lämmittämään monta käännöstä. Tiedän hyvin, että moni kaunis kimallus
on jäänyt tämän kirjan lehdille — niinkuin tiedän senkin, että moni
yhtä kaunis kimallus on valunut läpi sormieni antamatta vangita itseään.

Mitä puhtaasti suoritukselliseen puoleen tulee, olen käännöksissä
luonnollisesti varonut runojen tunnearvojen polkemista. Suomalaisen
asun joustavuus on mielestäni ollut tärkeämpää kuin originaalin
turhantarkka noudattaminen. Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä
ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa originaalin rytmiin, olen
turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan — mikä määrätyillä
edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kaiken kaikkiaan uskallan toivoa, että tämäkin vähäinen käännössarja —
vaikka onkin vain pisara suuren meren vettä — vie suomalaisen lukijan
askeleen lähemmäksi sitä Saksaa, jota mikään sorron kuolemanrengas ei
voi tuhota: saksalaista ihmissydäntä sen puhtaimmissa sykähdyksissä —
lähemmäksi Kaunista Saksaa.

Helsinki, joulukuussa 1923.

Uuno Kailas.



WOLFGANG VON GOETHE (1749-1832)



    PROMETHEUS


    Taivahas peitä, Zeus,
    sumupilvihin
    ja voimaasi niinkuin poika,
    joka ohdakkeita katkoo,
    koe tammihin ja vuorten huippuihin.
    Siten järkytä sentään
    et maatani minun,
    et majaani minun, jot’ et kattanut sinä,
    et liettäni minun,
    jonka loimotuksen
    kademielin näet.

    En auringon alla tunne
    kurjempaa kuin te, jumalat!
    Niukasti ruokitte
    uhriveroilla,
    rukousten hengellä
    majesteettianne
    ja nääntyisitte nälkään,
    elleivät lapset ja kerjurit
    houkkina toivois vielä.
    Kun olin lapsi
    enkä tietänyt kättäni pitemmälle,
    eksynyt katseeni kääntyi
    päivän puoleen, kuin olis siellä
    itkuni kuuleva korva,
    sydän kuin minun,
    joka ahdistettua säälii.

    Kuka auttoi mua
    titaanien väkivaltaa vastaan?
    Kuka kuolosta pelasti minut
    ja orjuudesta?
    Tätä kaikkea etkö sä itse tehnyt,
    pyhä, hehkuva sydän?
    Ja nuorena, hyvänä, petettynä
    kiitosta hehkunut etkö
    pilvissä-nukkujalle?

    Sua kunnioittaa? Miksi?
    Liensitkö koskaan tuskia
    raskautetun?
    Pyyhitkö koskaan kyyneltä
    ahdistetun?
    Minust' eikö takonut miestä
    kaikkivaltias aika,
    iankaikkinen kohtalo myös,
    minun herrani, Zeus, ja sinun?
    Luuletko ehkä:
    mun pitäisi elämää vihata,
    erämaahan paeta,
    kun eivät kaikki
    unelmat kypsyneet?

    Tässä istun, teen ihmisiä
    oman kuvani mukaan,
    suvun kaltaiseni,
    kärsimään, itkemään,
    nauttimaan, riemuitsemaan,
    sua ylenkatsomaan
    kuin minä!



FRIEDRICH HÖLDERLIN (1770-1843)



    HYPERIONIN KOHTALOLAULU


    Ylhäällä valossa kuljette
    vienoilla kentillä, henget autuaat!
    Jumal-ilmat väikkyvät
    koskevat otsaanne hiljaa
    niinkuin soittajan sormet
    kieliä pyhiä.

    Vailla kohtaloa,
    lailla nukkuvan rintalapsen
    henkivät taivahiset,
    puhtaina säilyneet
    ujojen nuppujen suojassa.
    Henkensä heidän
    iäti kukkiva on,
    ja silmien autuaitten
    syvä katse tulvii
    iankaikkista, hiljaista kirkkautta.

    Mutta ei meille missään
    rauhan sijaa suotu.
    Kärsivät ihmiset
    hukkuvat, putoavat
    suin päin, sokkoina hetkestä
    toiseen hetkeen
    kuin vesi putoaa kallionkieleltä
    kallionkielelle
    tuntemattoman syliin.



    ILLASSA


    Jo laske, armas aurinko. Tunteneet
    he eivät sua, palvoen pyhyyttäs:
    Sä oothan siivin vaivattomin
    raskautettujen yli noussut.

    Mä nousus, laskus näin, Valo, lempeät,
    tää silmä sinut ymmärsi, ihanin!
    Mä opin suuren palvomisen:
    joi sydän lääkettä Diotiman.

    Sua, taivaan sanansaattaja, kuuntelen,
    sua, Diotima! Rakkaus, luotas sun
    päin päivän kultaa silmä tämä
    kiittäen kääntyi! Ja iloisemmin

    nyt solisivat lähtehet, kukkien
    ol’ ihanampi, armaampi hengitys,
    ja kultapilvist’ alas satoi
    siunaus eetterin, niinkuin hymy.



JOSEPH VON EICHENDORFF (1788-1857)



    KAKSI RUNOA SIKERMÄSTÄ »LAPSENI KUOLTUA»


    Kevätvälkkeessä ulkona leikkii lapsonen.
    Sata seikkaa nähtävää, kukin riemuun johtaa:
    joet virtaavat, kedot laajat hohtaa.
    Näki illan katsovan takaa lehmusten.
    Kuvat kauniit kaikki se katse himmentää.
    Ylt’ympäri kaikki niin äänettömäks jää.
    Ja on kuin laaksoissa nyt sävel hiljaa soisi,
    kuin maanpiirin tään ikävällä se vyöttää voisi;
    värit kuihtuvat, kaikki on kelmeää.

    Laps hämmästyy: mitä onkaan tää?
    Uni ruohojen soitossa nyt hänet yllättää;
    käsin kylmin kukkaset koskevat sydämeen,
    hymyhuulin hän nääntyy tuskaan suloiseen.
    Pyhä, kaunis maa, emo kalpea, hiljainen
    suo pienelle suuta ja vie liki sydäntään,
    ei koskaan päästä hänt’ enää sylistään,
    tilan laatii lapselle pehmeän, lämpöisen
    luo kukkien, sammalen. –

    »Isä, äiti, miks tähteni itkettekään?
    Olen saapunut puistoon kimmeltävään;
    suur’ on se ja laaja ja ihmeellinen,
    helo täällä on kukkien kultaisten,
    somat lapset lentävät, siipiä väikkyy
    joka suunnalla, lauluja ilma läikkyy. –
    Kevätpäiviltä mulle ne tuttuja on,
    ne lens yli laaksojen, vuoriston,
    ne taivaalta huuteli hilpein suin
    alas puistoon, jossa mä uneksuin. –
    Ja keskellä kukkien kuultavaisten
    käy kaunein parvesta kaikkien naisten,
    käy kaunis lapsonen rinnoillaan. –
    Soperrella en saata, en itkeä saata,
    minä laulan vain, minä en voi laata,
    yhä riemulla katselen vaan.»

       *     *     *

    Lyö tornikello jossain,
    ja yö on pohjaton,
    niin himmeä on lamppu.
    Sun vuotees valmis on.

    Ylt’ ympärillä talon
    käy tuulet valittain.
    Siell’ istumme me yksin
    ja kuuntelemme vain.

    On kuin sun täytyis tulla
    ja oveen koputtaa,
    kuin eksyksistä lapsi
    taas taaton luokse saa.

    Me hupsut, hupsut raukat!
    Yön tuska ankarin
    meit’ yhä harhaan johtaa –
    sä pääsit kotihin.



LUDWIG UHLAND (1787-1862)



    HYVÄ YSTÄVÄ


    Oli ystävä mulla kerran,
    oli parhain päällä maan.
    Kun rummut soi sotateillä,
    sama ain’ oli tahti meillä,
    hänen astuin rinnallaan.

    Tuli lentäen luoti jostain
    mun, sunko se kutsuu pois?
    Hänet vihki se rauhaan suureen;
    hän vaipui jalkaini juureen
    kuin itsestäin osa ois.

    Käden kurkoittaa hän mulle,
    kun tähtään pyssylläin.
    En voi minä kättäni antaa;
    päin ikuisen rauhan rantaa
    käy, ystävä, viereltäin!



    KIEVARIN TYTÄR


    Jano kulkureill’ oli. Poikettiin
    siis Reinin varrella kievariin.

    »Hoi, muori, on olves oivaa, vai –?
    Tytär myöskin sulla on kaunis kai?»

    »Olut, viini on mainio kerrassaan,
    tytär ainoa nukkuu paareillaan.»

    Ja muori kulkurit nuoret nuo
    vie tyttären mustan arkun luo.

    Hikiliinaa heist’ eräs kohottaa
    ja katsoo, mies surun-synkäks saa:

    »Ah, päivästä tästä, jos kuollut et ois,
    sua rakastamatta en olla vois!»

    Pani toinen liinan paikoilleen
    ja purskahti itkuun hiljaiseen:

    »Voi, armas, että sä kuolitkin!
    Sua monta vuotta jo rakastin.»

    Mut kolmas ja nuorin kulkuri tuo,
    hän on kalpea, neidolle suuta suo:

    »Rakas ollut oot, rakas vieläkin,
    iankaikkisuudessa rakkahin.»



HEINRICH HEINE (1799-1856)



    YLÖSNOUSEMUSPÄIVÄNÄ


    Ah armahin, kun jo arkussas
    sinä pimeässä nukut,
    minä astuva oon alas hautahas,
    minun hyväilyihini hukut.

    Sinun huulias hulluna suutelen,
    tomu kylmä ja mykkä sinä!
    Minä nauran ja itken ja vapisen,
    tomu koht’ olen myöskin minä.

    Sydänyöllä kun nurmen nukkujain
    käy karkelo ylitse hautain,
    me kaksi, me jäämme multaan vain
    ja väliin samojen lautain.

    Ja kun tuomiopäivänä kutsutaan
    kaikk’ kuollehet mättähistään,
    sylityksin me jäämme nukkumaan.
    Me piittaisimmeko mistään!



    ROUVA SURU


    Iloss’ onnen päivien kirkkaimpain
    elo kävi kuin hyttystanssi vain.
    Monet ystävät mull’ oli rakkahat,
    kuin veljet he kanssani jakoivat
    niin pöytäni parhaat herkut
    kuin markkanikin, nämä serkut.

    On onni ja viini haihtunut,
    ovat poissa ystävät kaivatut;
    jo sammui päivänpaistehet,
    ovat hyttystanssit kuollehet.
    Pois häipyvät hyttyset, veikot,
    kun tulevat murheen peikot.

    Yön tuulet nurkissani soi,
    Suru vuodettani vartioi.
    Näen hällä viitan valkean,
    yömyssyn ja nuuskarasian;
    se narisee hirveästi,
    Suru nyökkää ilkeästi.

    Minä unta näin: tuli takaisin
    taas onneni päivin keväisin,
    tuli ystävät, hyttystanssi, oi –
    naris silloin rasia – hitto soi!
    Unet eivät kimmellä enää –
    Suru-vanhus niistää nenää.



PAUL HEYSE (1830-1914)



    MAAILMANARVOITUS


    Niin usein, äkkiä kun kasvos näät,
    sä kuvastimeen tuijottamaan jäät,
    et tunne enää omaa itseäs,
    vain hieroglyyfit puhuu silmistäs.
    Sä kysyt, ken hän on, mies vieras tää,
    siks kunnes kauhu sinut yllättää
    ja yksinäisen sielus arvoitus
    pois karkoittaa sun tyhjän uinailus.

    Kun nyt näät hiekkajyvän, lehden, puun
    tai tomun auringossa, seikan muun,
    käy tuska polttava sun sieluhus:
    sun iki saartaa vieras kaikkeus,
    ja iäti on vastaukseton
    tää vanha kysymys: mit’ on, mik’ on;
    ja arvoitus tään elon, elämäs
    on kouristava sinun sydäntäs.



FRIEDRICH NIETZSCHE (1844-1900)



    YKSINÄINEN


    Ah, levoton
    varisten kirku-lento yli maan:
    pian talvi on –
    se miekkonen, ken viel’ on – kotonaan!

    Nyt kivetyt
    ja katsot taakses: palata jos vois!
    Miks lähtenyt
    oot tänne, narri, talven alta pois?

    On elo tää
    vain portti sadan kylmän erämaan!
    Ken menettää,
    min menetit, ei lepää lennostaan.

    Nyt eessäs, mies,
    on talvi-vaellus. Kuin savun tie,
    myös sinun ties
    kautt’ yhä kylmenevän taivaan vie.

    Siks rääkyvä
    sä laula laulus, lintu erämaan! –
    ja kipeä
    sun sielus, narri, kätke ilkuntaan!

    Ah, levoton
    varisten kirku-lento yli maan:
    pian talvi on –
    voi sitä, jok’ on poissa kotoaan.



CARL SPITTELER (1845-1924)



    ISÄ


    Mä kera kumppaneiden pelotonten
    unessa elonmeren yli kuljin.
    Yön pimeässä kotiin saavuttiin.
    Ja rihlapyssyin toiset vartioimaan
    jäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosia
    läks hankkimaan. Mut isän haudan ääreen
    mä yksin hiivin. Ahdistavin kiirein,
    mi salpas hengitystä, lapioin.
    Mä kaivoin, kaivoin. Lapioni painui
    maan poveen pohjattomaan. Turhaan. »Isä»,
    mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas!
    Jo ratsut odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»

    Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni;
    niin ilmettynä, kuin ei kuollut oiskaan.
    Vain hiukan väsyneenä. Käden pisti
    hän kainalooni; silmät umpeen jäivät,
    ja kieli niinkuin uness’ soperteli.

    Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nyt
    pois nelistimme mielin toivorikkain,
    suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun,
    mit’ oli tapahtunut siitä päivin,
    mä hälle kuvasin. Hän ilostui
    ja usein päätä nyökkäs hymysuin.

    Mut pian hän jo horjuu satulassaan,
    pää painuu, kädet tukikohtaa etsii.
    Ja nyt hän valkopartaa ravistaa
    ja sitten soinnittomin äänin kuiskaa:
    »En jaksa enää. Tahdon levähtää.»

    Ja kun nyt autoin hänet satulasta,
    näin äkkiä, häll’ että paidan alla
    ol’ avohaava, joka rintaa söi.
    Hän oli sisält’ ontto, aivankuin
    ei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.

     Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.



OTTO JULIUS BIERBAUM (1865-1910)



    YÖN HETKIN HILJAISIN


    Yön hetkin hiljaisin,
    kun tuskin hengitän,
    kun nousee sirppi kuun
    maan yli himmeän,

    kun äänetöntä on
    ja tyyntä mielessäin,
    – mä maahan lapsuuden
    taas seuraan sydäntäin.

    Nään, kuinka paapersin
    mä pienin saappahin,
    mä lapsensilmät nään
    ja pienet kädetkin

    ja kuulen äänen myös
    niin kirkkaan, selkeän,
    Niin mietin alla päin
    mä teitä elämän:

    Ah ootko, ootkohan
    sä käynyt kaikki ties
    niin puhtain saappahin
    kuin kulki pikkumies:

    Ja onko, onkohan
    sun sanas jokainen
    niin suora, vilpitön
    kuin suussa lapsen sen?

    Ja voitko, voitkohan
    nyt luoda katsehes
    niin suoraan aurinkoon
    kuin lapsensilmines?

    Mä vaiti tuijotan
    kuun kalvaan sirppihin.
    Mun surun-raskast’ on
    yön hetkin hiljaisin.



DETLEV VON LILIENCRON (1844-1909)



    ERÄÄLLE VAINAJALLE


    Ah, eläisitpä!
                  Parvet varisten,
    jotk’ ympäröivät mua joka tiellä,
    pois pakenivat, kyyhkys nähtyään,
    sun ilomieles kyyhkyt valkoiset.
    Ah, eläisitpä!
                  Kylmä, raskas maa
    nyt peittää arkkuas, sun vangiten.
    Jos nyt mä kotiis käyn, et ole siellä.
    Taas tapaammeko?
                  Mit’ on tapaaminen,
    jos silloin hoosiannaa lauletaan
    enk’ enää nauruasi kuulla voi,
    sun nauruas, sun ääntäs lohduttavaa:

    On päivä kaunis. Miss’ on metsästäjä?
    Hei, ota kaapistasi lefaucheux,[1]
    mies matkaan, peltokanat odottaa.
    Mut pyökkimetsään poiketa et saa,
    et jäädä sammalikkoon uneksimaan.
    Pois hajamielisyys, ja silmät auki –
    sais penu hävetä sun puolestas.
    Hiis vieköön tänään kaikki urkurit:
    jos urun ääntä kaukaa tuuli kantais,
    en varmaan yhtään kanaa nähdä sais.
    Mut nummi ruskea on hiljainen,
    sen taika sinut kiehtoo kumminkin.

[1] Lefaucheux oli pariisilainen pyssyseppä. Tässä L:n tekemä pyssy.

    Tän’ iltana me syömme hernerokkaa,
    margoo jo vuottaa huonelämpimässä;
    siis nälkä mukaan, hyvä tuuli myös.
    Sä luet sitten lempilyyrikkojas.
    Jos tahdot, flyygelistä manataan
    Brahms, Robert Franz ja Schumann seuranpitoon
    Mut afääreistä emme puhu tänään.

    Oi pyhä taivas, ei voi uskovaises
    kuin pirut elää vain sun mannallas.
    Mut kaikki järjestyy.
                       Viel’ eräs seikka:
    mä täytin lasis kelpo konjakilla;
    vie terveisiä nummelle ja metsään,
    äl’ anna velkataakan mieltäs painaa.
    Mä sillä välin vahdin keittiössä,
    niin ettei pääse piispa rokkapataan.

    Ah, eläisitpä!
                Parvet varisten,
    jotk’ ympäröivät mua joka tiellä,
    pois pakenivat, kyyhkys nähtyään,
    sun ilomieles kyyhkyt valkoiset.
    Ah, eläisitpä!



    ENNEN HÄLINÄÄ


    Kas tuolla tekee varhais-nousuaan
    jo aurinko; on aamu huuruava.
    Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen
    jo kauas selän taakse jättänyt.
    Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt?
    Mies, talonpoika, hiukan liian päissään,
    yöks ohdakkeitten alle tupertunut.
    Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen,
    suu auki kuorsaa siinä, ruokoton.

    Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus.
    Mut mik’ on tuolla luona virstanpatsaan?
    Pien’ valkokarva bolognalaiskoira,
    joll’ ovat punertavat korvannenät;
    voi miten onkin multaan ryvettynyt.
    Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan.
    Se Minna-tädin lemmityinen lie?
    Bijounsa ilot jospa tuntis hän:
    nyt uutterasti penkoo kuonollaan
    se erään kuolleen ketun jäännöksiä.
    Mä lähestyn, ja etukäpälänsä
    se nostaa silloin haaskan vatsan yli,
    pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi;
    sen koko ruumis pysyy liikkumatta,
    vain silmillään se seuraa kulkuain.
    Nyt ohi taas – on kaikki rauhallista.
    Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen,
    niin päivänkuvajainen siinä palaa.
    Ens ääni kaikuu, leirialueelta,
    min parin mailin päästä eroitan.
    Ja rummut pärisevät hiljaa, hiljaa,
    ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin –
    jo nukku – – – neet.

    Tie, jota pitkin ripeästi astun,
    vie ihan luotisuoraan eteenpäin.
    Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin,
    ett’ edessäni, päässä pitkän tien
    on piste, joka yhä kasvaa, kasvaa.
    Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa!
    Nyt otan nopeasti nenäliinan
    ja liehutan, myös hänen kädessään
    nyt liina on; se mua rohkaisee.
    Kävelykepin nenään lipun sidon,
    hän päivänvarjon varteen vuorostaan.
    Nyt huimaa huiskitusta, pyöritystä
    kuin vallan kyyhkysiä säikytellen.
    Ja yhä rummutetaan: herätkää;
    soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin –
    jo nukku – – – neet.

    Mik’ odotuksen ilo polttikaan
    mun kasvojani, salpas hengitystä,
    löi sydän haljetakseen, rinta paisui.

    Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin –
    niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää?
    Me ujostummeko? On hänen poskillaan
    kuin pilven varjo vieno punastus.
    Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle
    pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –

    Nyt ovat rummut, torvet vaienneet –
    kuin luostari, min munkit hylkäsivät,
    niin aamu hiljainen ja pyhä on.



    SUURESSA KAUPUNGISSA


    Ui ohitseni merta kaupungin
    nyt tuo, jo tämä, toinen toisen jälkeen.
    Vain katse silmihin, ja ohi taas.
             Ja urut soivat humisten.

    Ui ohitseni merta tyhjyyden
    nyt tuo, jo tämä, pisar toisen jälkeen.
    Vain katse arkkuhun, ja ohi taas.
             Ja urut soivat humisten.

    Ui ruumissaatto merta kaupungin.
    Tuon, tään se kohtaa, toisen toisen jälkeen.
    Vain katse arkkuhuni, ohi taas.
             Ja urut soivat humisten.



    VIIMEINEN TAHTO


            Mun ratsuni!
            Mulle se tuokaa!
    Suin vaahtoavin ja kupein värisevin.
    Viha polttaa päätäni mun, ja silmä palaa.
            Mulle jo tuokaa
            mun ratsuni!

            Nyt seuratkaa!
            Välkkyvin miekoin!
    Sotatorvien äänet, sotahuudot kuulen.
    Savun, hurmevirtoja nään, savun nään ja liekit.
            Välkkyvin miekoin
            nyt seuratkaa!

            Hei, voittohon!
            Vapise, tanner!
    Haju ruudin ja ruumiit. Eespäin järkkymättä.
    Päin tulta käytävä on, kun liput liehuu.
            Vapise, tanner!
            Hei, voittohon!

            Nyt kuolla voin!
            Vihamies on lyöty!
    Osu rintaani, luoti! Silmä riemuun murtuu:
    mun maani voittanut on! Se elää, elää!
            Vihamies on lyöty!
            Nyt kuolla voin!



RICHARD DEHMEL (1863-1920)



    MERENKÄYNTIÄ


    Niin vielä kerran! Sumuss’ ulapan:
    löi, läiski purje, huudot kajahtivat,
    näin keulan eessä aallon korkean,
    sun hätääs polveni mun vapisivat,
    mut kasvos viel’ on uljaat, kiviset.

    Näin vielä kerran uhman silmien,
    kuin liekin hiustesi hulmuavan,
    mut ääni vieri yli aaltojen
    kuin itku, nyyhke lapsen valittavan –
    nyt mua torju et:

    Sun tukkas kostea mun peitti huuliain,
    mun käteni sun olkapäätäs peitti,
    ol’ yhä suloisempi hurma suudelmain,
    kun ryöppy huulillemme suolaa heitti –
    ma huusin ääneen, huusin riemuain.

    Niin vielä kerran! Miks niin kylmenet,
    sun oisko pelko rannatonta merta!
    Sen ruoska lämmittää! Miks joudu et!
    Niin sumun halki, armas, vielä kerta
    taa ulappain!



HERMANN HESSE (1877-1962)



    MUSTA RITARI


    Mä voitin, vaiti ratsuain
    nyt ohjaan jälkeen turnajaisten.
    Teen syvän kumarruksen eessä naisten.
    Ei kukaan vastaa huiskuttain.

    Kun laulun, harpun säveleet
    niin tummat ovat, tuskan-syvät.
    Jäävät harppuniekat vaiti ja hämmästyvät.
    Mutta naiset ovat paenneet.

    Mun musta vaakunani tää
    on koristettu seppeleillä;
    ne on saatu sadan voiton teillä.
    Mutta minne lemmen seppel jää?

    Kun vihdoin kuljen kuoleman teitä,
    ritarit, laulajat paareillein
    käy laakerilehvin ja jasmiinein.
    Mutta hautaani ei ruusut peitä.



HUGO VON HOFMANNSTHAL (1874-1929)



    ELÄMYS


    Jo täynnä hämyn utu-hopeaa
    ol’ laakso – pilvistä kuin vuotaneet
    ois säteet kuun. Ei ollut vielä yö.
    Ja tumman laakson utu-hopeassa
    mun hämärtyvät aatokseni häilyi,
    pois elämästä hiljaa vajosin
    mä mereen huokuvaan ja kuultavaiseen.
    Ja monet ihmeelliset kukat näin,
    ah, tumman-hehkuvaisin terälehdin.
    Näin kasvitiheikön, sen takaa tulvi,
    kuin lämmin virta valon keltajuova.
    Ja aaltoileva soitto kaiken täytti
    niin alakuloisena. Tiesin tämän,
    vaikk’ en mä käsittänyt, tiesin sentään:
    tää kuolo on. Se muuttui säveleeksi,
    mi ikävöi ja tummaan hehkuun syttyy,
    tuo alakuloisuuden sisar.

                           Kummallista!
    Mun sielussani hiljaa itki, itki
    nimetön kotikaipuu elon luokse
    kuin itkee mies, min illan tullen laiva
    vie purjein keltaisin ja mahtavin
    veen tummansinertävää siltaa pitkin
    ohitse kotikaupungin. Ja hän,
    hän näkee kadut, suihkukaivojen
    hän kuulee solinan ja tuoksut tuntee
    myös sireenien; itsensä hän näkee
    veen partahalla lasna, lapsensilmin,
    jotk’ ovat pelokkaat ja itkuvalmiit,
    hän näkee valon omast’ ikkunastaan –
    mut suuri laiva liukuu hiljaa pois
    veen tummansinertävää siltaa pitkin
    niin oudoin, keltaisin ja suurin purjein.



OTTO ERICH HARTLEBEN (1864-1905)



    SEIKKAILIJA


    Maa täss’ on. Pursi takaisin. He tietäkööt:
    nyt valtakuntaani mä olen astunut
    ja palaan ruhtinaana – tai en ensinkään.
    Miks viipyvät he? Yksin minut jättäkööt,
    on mulla kelpo miekka myötä, ratsu myös,
    maan vieraan pojat pestaan joukkohoni nyt. –
    Hyvästi – viekas meri jääköön selän taa –
    jo eikö linnat tuolla siinnä silmihin
    ja muurit, pystytetyt turvaks raukkojen,
    jo etkö silmä, vihollistas kaukaa nää!
    Mä ratsastan ja kavioihin kalahtaa
    pääkallot, lahot luut – ne pelätiksi kai
    on siroitellut polulleni sallimus?
    Ne murskaa, päistärikkö, yli niiden käy:
    he ovat heikot olleet – siksi kaatuneet!



    KUIHTUNUT LEHTI


    Näin hänen kiharoillaan lehden kuihtuneen,
    kun kerran viimeisen mä hänen rinnallaan
    vuort’ alas astuin. Mulle ilon salaisen
    tuon tumman hiusparven tumma lehti toi,
    tuo mykkä todistaja hurman nautitun.
    Tään onnen tähden hiljaa naurain astelin,
    kun paisuvainen humu puiden yli sous.

    Ja vielä ennen ensimmäistä taloa
    tuon tumman lehden hänen päästään varastin,
    Ja kun nyt katsoin noihin silmiin suloisiin,
    joiss’ oli taas jo katse kainon-siveä,
    hän loi ne silmihini: mitä otitkaan?

    Mä lehden näytin. – Veren aallon hämärän
    näin käyvän yli viatonten kasvojen.
    Mut äkkiä hän syttyi haluun palavaan –
    nuo väris huulet avoimet, ja rutosti
    nyt kuuman antautumishehkun salama
    mun iski sydämeeni, lamautti sen!
    Vein vavahtaen pienen käden huulillein
    ja kerran viimeisen mä sitä suutelin,
    kun paisuvainen humu puiden yli sous.



    LAULU ELÄMÄSTÄ


    Suuri ja rikas on elämä,
    ikuisten jumalten lahja meille,
    hymyrikasta hyvyyttä täynnä,
    kuolevaisille meille, riemuun kutsutuille.

    Mutta köyhä on ihmisen sydän!
    Pian se kieltää, unohtaa tuleentuvan sadon.
    Yhäti tyhjin käsin
    istuu kerjuri katujen tomussa,
    ja kuitenkin kumisevat vaunujen pyörät,
    kun kirkas onni ohitse ajaa.



FRANK WEDEKIND (1864-1918)



    LAULU LAPSIPARASTA

    eli

    PARHAITEN NAURAA JOKA VIIMEKSI NAURAA


    Ol’ orpolapsi, sokeat
    joll’ oli silmät molemmat,
    voi, silmät molemmat;
    mies muudan vielä, onneton,
    jok’ aivan umpikuuro on,
    jok’ umpikuuro on.
    Ja yhtä matkaa kulki nuo,
    laps umpisilmä, ukko tuo,
    miesparka vanha, kuuro tuo.

    Sai heitä vastaan kontaten
    pien’ eukko rujo, vaivainen,
    pien’ eukko vaivainen.
    Miks hällä toista jalkaa ei?
    Sen tapaturmass’ auto vei,
    se koko jalan vei.
    Nyt kulkijoita kolme on:
    laps, ukko, eukko jalaton,
    tuo eukkorääsy jalaton.

    Ja vuosin viisinkymmenin
    yks piika viel’ on puhtahin,
    on neitsyt puhtahin.
    Siks luoja hälle kosti kai:
    hän pulskan huuliparran sai,
    hän huuliparran sai.
    Hän jäseneksi joukon tään
    käy hartahasti pyrkimään:
    Se parantaisi taudin tään!

    Ja kulkukoira tiellä on,
    sen suu on vallan hampaaton,
    suu vallan hampaaton;
    ei luuta purra voinut – kai
    jo vatsa selkärankaan sai,
    jo selkärankaan sai.
    Niin seura uuden jäsenen
    sai taaskin, puolikuollehen:
    tään koiran kapitautisen.

    Eli runoniekka puutteessaan,
    mies valmis nälkäkuolemaan,
    ah, nälkäkuolemaan.
    Hän maksoi runon verellään,
    ja hänt’ ei tunne yksikään,
    ei tunne yksikään.
    Hän sairas on ja kurja; läks
    siis kurjimpien ystäväks,
    tuli koiran henkiystäväks.

    Ja onneksensa, sillä hän
    loi sitten kumman näytelmän,
    loi kumman näytelmän.
    Sen henkilöinä oli nuo:
    laps orpo, umpisilmä tuo,
    laps umpisilmä tuo,
    mies kuuro, rampa eukkonen
    ja neitsyt huulipartainen,
    tuo hento, huulipartainen.

    Ja vallan oikopäätä vaan
    on kukin mestar’ osassaan,
    on mestar’ osassaan.
    Ja johtaja on nerokas:
    tuo syyhyselkä koira, kas,
    tuo syyhyselkä, kas.
    Ja sensuuri on suopeaa,
    ens’ ilta menestyksen saa,
    ja arvostelu kumartaa.

    Ja kätten pauke lopu ei.
    Ja kansa koiran kotiin vei,
    sen vaunuin veti, hei!
    Sai runoniekka eläkkeen,
    ja kassa tuli tulvilleen
    tään kumman kiertueen.
    Kun Eurooppa sen nähdä sai,
    se Amerikkaan lähti kai
    ja Argentiinaan, Kiinaan kai.

    Ja opetus on tästä tää:
    vaikk’ aina vamma vammaks jää,
    tuo tuskaa viiltävää,
    niin Runottaren sylihin
    jää siitä onni kirkkahin,
    vain onni kirkkahin,
    Ja kostuu mieli, vatsa pien’
    ja myöskin neitsyt saman tien
    ja ihmiskunta saman tien.



PETER ALTENBERG (1859-1919)



    MITÄ HÄN VOI TEHÄDÄ HÄNEN TÄHTENSÄ?


    Sun tähtes mitä tehdä voin?!?
    Voin kävelyllä sinun viittaas kantaa –
    voin kysyä, sä kuinka olet yösi nukkunut – –.
    Kun sua vastustetaan, katseellani voin mä tietää antaa:
    »Sä olet oikeassa, sinä vain!»
    Jos poissa oot, voin olla sairas sekä alakuloinen – – –
    voin onnestani vavista, kun astut yli kynnyksen – –.
    Voin teatterissa myös antaa kiikarini kätehesi
    ja virkkaa kohteliaisuuden hänen tyttärestään isällesi.

    Voin herkulliset mandariinit tuoda sulle.
    Ja monet pikku palvelukset onnistuvat mulle.
    Mut sydän sentään tyydy ei, se joka hetki kysyy noin:
    »Sun tähtes mitä tehdä voin?!?»



    PELKO


    Mä pelkään vuokses, Anna – – –.
    Mut miksi pelkään, tiedä en,
    vain pelkääväni tiedän.
    Mä pelkään!
    Kuin äidin valtaa pelko aiheeton,
    he kaikki vielä iloiset ja terveet on – – –!
    Ja niinkuin laivurikin pelkää, pelkää, pelkää,
    kun huolettomin silmin vielä tähyävät
    muut pilvetöntä taivasta ja tyyntä merenselkää
    ja varoittajan viisaudelle hymähtävät.
    Mä pelkään, niinkuin pelkää hän,
    ken näkee rannan hiekkakunnahalla lasten leikkivän
    ja tietää: vuoksi nousee, nielaisee nyt juuri – pakoon!
    Mä pelkään, niinkuin pelkää mies,
    ken tietää: riipun hirsipuussa kello seitsemän.
    Niin, niin mä pelkään vuokses sun – – –
    vuoks _itseni_: sä oothan _elämäni mun_;
    mut sinä omaa tietäs käyt, pois rinnaltain,
    et pelkää ahdistavaa pelkoain,
    sä syöksyt uuteen kohtaloon, käyt uutta elon-rataa – – –
    vain kaste uusill’ aamuteilläs on
    mun kuolinhikeni, mi jalkais juureen sataa!



CARL HAUPTMANN (1858-1921)



    KALLIOÄÄNIÄ

    (Originaalin pohjalla vapaasti muotoiltu.)


    Yö, yö...
    Yöhön me vaivumme,
    syöksymme kohti kallioseinää,
    kuoleman kuiluja, hornannieluja.
    Niinkuin heinää
    jumalat niittävät sieluja.
    Murha – murha on elämä,
    turha, turha on elämä.
    Äänet vyöryen soi
    läpi yksinäisyyden,
    äänet huutavat: voi!
    Nyt kivi, kallio kylmä me olemme.
    Kiveen hautasi meidät
    harmaa aika.
    Ah, hätähuutomme yöstä
    nousta tohti,
    ahnaan ampui nuolensa
    kaipaus aamua kohti.
    Ammoin jo lämmitti
    aurinko meitä,
    vuorilähteet
    nuolivat jyrkänteitä –
    mutta me kalliot
    olemme kylmät ja kovat.
    Vapahda... vapahda meidät!

    Me nukumme...
    Me nukumme...
    Auringonsäteitten kutsuja kuulemme,
    avaten kiviset huulemme
    kurkoitamme ne valoon.
    Maata me olemme,
    maa, kova kivi on sukumme...
    Olemme jälleen valossa nuoret,
    haparoimme ilmaan.
    Sen mitä kätkivät graniittikuoret,
    kiviset nielut
    syvälle, syvälle
    unettomuuteen,
    sen me nyt nostamme
    aamuun uuteen.
    Pimennostamme
    nousevat nimeä vailla sielut.
    Mikä on kiveä ollut,
    pääsee kivestä irti.
    Näkee taivasvalot,
    nostaen sielukasvot
    puhtaat ja jalot.



MAX DAUTHENDEY (1867-1918)



    SUN SILMÄS HILJAISET


    Sun silmäs hiljaiset suo vuoteekseni.
    Se paikka hiljaisin on maailmassa.

    Sun katsees varjoon hyvä jäädä on.
    Sun katsees hyvä on kuin vieno ilta.

    Maan piiristä on pimeästä
    vain yksi ainut askel taivaan porttiin.
    Mun maani loppuu sinun silmissäsi.



    SYVÄSS’ ASTUMME HIEKASSA


    Syväss’ astumme hiekassa, merta päin,
    ja nääntyvin askelin, käsikkäin.
    Kera käy meren henget hirveät.
    Joka hetki me olemme pienemmät.

    Lopuks pienen pieninä astutaan
    meren pohjalla samaan simpukkaan;
    siki-unessa kasvamme kirkkauteen
    ihanast’ ihanampahan, helminä veen.



    HARMAAT ENKELIT


    Harmaat enkelit kulkevat ympärilläni,
    katsovat murheella sinua, sieluni,
    seisovat hervottomin siivin
    tuhkakummun ääressä, miettivät;
    ulkona ja sisällä on ilta, sieluni.



GUSTAV SCHÜLER (1868-1938)



    ILTA


    Oi tule, ilta tullut on.
    Me sitä kaipasimme niin.
    Tuoss’ on se nyt. Ja viitta yllä
    se nojaa vanhaan poppeliin.

    Nyt silmänsä se auki luo
    ja katsoo, nyökkää, vallaton,
    Yön silmät – sinun silmäs ovat,
    ja huulet yön – sun huules on.



FRANZ EVERS (1871-1947)



    NUORUUS


    Oratuomen tuoksuvan alla –
    kai tunnette paikan sen? –
    nuor’ paimenpoikanen siellä
    luki aamusiunauksen.
    Vei lampaansa laitumelle
    yli aurinkoisen maan;
    hänet nummella uuvutti helle,
    hän uneksi uniaan.

    Oratuomen tuoksuvan alla –
    kai tunnette paikan sen? –
    nuor’ paimentyttönen siellä
    luki iltarukouksen.
    Tuli nummelta tuulenhenki,
    hänen suuteli hamettaan.
    Ja kumpikin, kumpainenki
    näki ensi uniaan.



CHRISTIAN MORGENSTERN (1871-1914)



    LINTU SYNKKÄMIELI


    Yli maailman lentää musta lintu,
    kovin’ surullinen sen laulu on...
    Ken kuulee sen, hän ei muuta kuule,
    ken kuulee sen, hältä päättyvät päivät,
    ei katsoa saata hän enää aurinkoon.

    Joka sydänyö, joka sydänyö
    se nukkuu sormilla Kuoleman.
    Tämä hiljaa silittää sitä, sanoo sille:
    »Nyt lennä, lintuni, taas! Nyt lennä, lintuni, taas!»
    Ja huiluäänin se lentää yli maan.



    METSÄN YÖSSÄ


    Metsän yössä kuljit polkuasi,
    omaa jalkaas edes nähnyt et.
    Pelon voitti tieto tunnossasi:
            Ties johdattaa.

    Tuhat tuskan ansaa matkallasi.
    Mik’ on päätös viimein? Vapiset.
    Pelon voittaa tieto tunnossasi:
            Ties johdattaa.



RAINER MARIA RILKE (1875-1926)



    SYKSY


    Ja lehdet putoo, kaukaa jostakin,
    kuin taivaan puistikot ois lakastuneet;
    nuo pienet kieltäjät, ne maahan hajoo.

    Maan raskas pallo öissä kauas vajoo
    pois tähtisikermästään etäisyyksihin.

    Me kaikki vajoamme. Tämän käsi vajoo.
    Ja katso: saman kaikessa mä nään.

    Mut Eräs sentään pitää kaiken, mikä vajoo,
    niin rajattoman lempeästi kädessään.



ALFRED MOMBERT (1872-1942)



    PUUTARHASSA


    Ei himoiten, mut täynnä rakkautta
    käyn luoksesi ja kysyn suita hiljaa:
    Sä minut tahdotko?
    Näin kevään aikaan istun mielelläni
    puutarhain kastehisten siimekseen,
    kun tuulenhenki tulvii kukkasaran yli.
    Puutarhurin jos vanhan kohtaisin,
    mä puhun mielelläni hänen kanssaan neljänneksen,
    niin, hänen pensaistaan ja hänen maastaan.
    Ja lintu laulaa puussa.
    Me puhelemme, mekin: mitä puhelevat ihmiset.
    Jos silloin otan puusta lehden
    ja panen suureen kätehesi sen,
    niin sinä tunnet sen: on sydämeni sinun.



    PEHONEN

    (Der himmlische Zecher, 52)


    Minä nojaan ikkunasta maailmanavaruuteen.
    Kirjava perhonen liihoittelee maailman halki.
    Se tanssii lähemmäksi.
    Se asettuu ikkunanlaudalle.
    Sen silmien lasissa,
    sen siipien silkissä säilyy
    kaikkien kirjavien tähtien värivalo.
    Se lyö siipiään: ja värit kipunoivat
    humaltuneen pääni yli –
    vihreä, ja kaukaisimman tähden vieras puna –
    minun ylitseni sisään ikkunasta.



    MEREN POHJASSA LEPÄSIN

    (Der himmlische Zecher, 67)


    Meren pohjassa lepäsin
    unen-jäykkänä. Ylläni katto
    kirkkaan, ohuen jään.
    Rannalla seisoivat korkeat kuuset.
    Lumesta valkeat. Niiden kuvat
    valvoivat hiljaa ympärilläni
    syvyydessä.
    Auringon näin ja tähdet
    kylminä, talvenvalkoisina
    meren yllä.

         *   *   *

    Maailman halki liukui varjo.
    Astui luokseni alas mereen.
    Suuren kotkan näin minä liitävän
    vahvojen siipien varassa vapaana
    meren yllä.

         *   *   *

    Alemmaksi liiteli kotka nyt.
    Kuusissa helisi lumi,
    keinuivat vihreät oksat,
    valkoiset pallot hypähtelivät maahan.
    Salamoivat pisarat.
    Aaltoja vaelsi meressä,
    heräsi yksi, se puhui
    sisar-nukkujalle,
    vyöryi tämä; ja kolmas soi.
    Aivan luonani syvyydessä,
    kangistuneen ruumiini, henkeni luona
    tunsin mahtavan-lämpöisen rinnan,
    tunsin kotkan lemmenkatseen
    meren yllä.

         *   *   *

    Kevät tuli. Nyt kimalsi meri.
    Kulkivat kultaiset tuulet.
    Kasvoi tummanpunainen kukka
    ruumiistani.
    Korkealle. Välkkyvän-vyöryvän veden läpi
    Yleni vedestä esiin.
    Katsoi kotkankatsetta kohti.

         *   *   *

    Alas ampui kotka. Meren pohjasta irti
    tempasi kukan.
    Tempasi irti _minut_, kaikista syvistä juurista irti –
    hymyili – tempasi! – värjyi! –
    Liiteli:
    liiteli mahtavasti meren luota pois.

         *   *   *

    Haamun näin.
    Taivaalta poimi se tähtiä
    kirjavan kimpun.
    Lentomme tunsi se – kääntyi:
    – _Hän oli isäni._ –
    Vinhuen varisivat tähdet nyt hänen käsistään.
    Hän tavoitti minua – ulvonnassa
        myrskyjen suurten!
    Hän tavoitti minut – ukkospilvien välistä!
    Kotkani siipien ja kynsien välistä.

         *   *   *

    Avaruuksista nousivat jyrkästi
    mustat kukat.
    Katsoivat kotkankatsetta kohti.

         *   *   *

    Kotkan näin minä kaukana liitävän.
    Synkkänä myöhäissyksyn pilvenä
    riippuvan kuihtuvan maailman yllä.
    Mustista kukista,
    murhe-kukista kaukaisista
    solisten virtasi tähtiä.
    Hän joka ylhäällä kantoi minua,
    korkea loihtija,
    isänrintaansa vasten painoi minut,
    punaisia hän suuteli kukkiani,
    jotka nyt vienosti haihtuivat palavaan pilveen,
    kiertäen häntä ja peittäen
    ihanat silmänsä hänen...
                             Palava pilvi!



    KUUN TAHI AURINGON TÄHDEN


    Kuun tahi auringon nähden
    runotyöhöni lähden –
    ani harvoin paistaissa tähden.
    Minä pienemmät valot
    jätän teille, te saksalaiset runoniekat jalot.



ELSE LASKER-SCHÜLER (1869-1945)



    ME KAKSI

    Tuo ilta kukkaistuoksuin kaipuun nurmikkoomme,
    ja vuorill’ loistaa kuura lailla timantin,
    ja taivahalta pilkistää pää enkelin,
    ja me kaksi paratiisiss’ oomme.

    Ja koko elo ihmeellinen kuuluu meille,
    tuo tähdin kuvitettu kirja vailla rajaa,
    miss’ etäisyyksiin pilvipedot toisiansa ajaa,
    ja pyörretuuli nostaa meidät kotkain teille!

    Ja hyvä luoja näkee lapsuusuniaan
    taas paatatiisista ja leikkitovereistaan...
    Ja ruusut katsoo meihin oaspanssareistaan...

    Puut viheriät peitti vielä synkän maan.



ALBERT EHRENSTEIN (1886-1950)



    VAELTAJAN LAULU


    Ystäväni ovat häilyviä niinkuin ruoko,
    heidän sydämensä istuvat heidän huulillaan,
    puhtautta eivät he tunne;
    tanssia tahtoisin heidän päänsä päällä.

    Tyttö jota rakastan,
    sielujen sielu sinä,
    valittu, valosyntyinen,
    koskaan et sinä katsonut minuun,
    sinun sylisi ei ollut valmis,
    minun sydämeni paloi tuhkaan asti.

    Minä tunnen koiran hampaat,
    Viima-päin-kasvoja-kadulla minä asun,
    seula-katto on minun pääni päällä,
    home pitää seinillä iloaan,
    niissä on hyviä koloja sateen varalta.

    »Tapa itsesi!» sanoo veitseni minulle.
    Loka on makuusijani;
    korkealla ylläni
    juhlavammissa vetävät
    vihamieheni kuu-sateenkaarta.



    EPÄTOIVO


    Viikkokausiin en sano yhtään sanaa;
    yksin elän ja kuihdun.
    Taivaalla ei pala yhtään tähteä.
    Tahtoisin kuolla.

    Ahdistus himmentää silmäni,
    kyyristyn johonkin loukkoon,
    tahtoisin olla pieni kuin lukki,
    mutta ei kukaan muserra minua.

    En ole tehnyt pahaa yhdellekään,
    autoin vähän hyvässä kaikkia.
    Onni, ei minun pidä sinua näkemän.
    Ei tahdota haudata minua elävältä.



FRANZ WERFEL (1890-1945)



    PUHTAUDEN RUKOUS


    Oi minun Isäni, taaskin on tullut yö, tuo vanha
          ja aina sama,
    läpi kaikkien meidän, ihme-sokeiden, ihmeiden
          keskellä käyden.
    Ja hetki on tullut ihmisten, syvästä
          tunnustähdestä tiedotonten,
    astua vetensä ääreen, kastaa päänsä ja likaiset
         kätensä pestä.

    Oi maan pyhä vesi, kaksinkerroin määrätty
         juotavaksi ja puhdistamaan!
    Oi minun Isäni, Jumala, oi pyhä Vesi
         henkimaailman!
    Enkö sinun vilpoisuuttasi kaivaten tietäisi,
         että sinä virtaat ja loiskut,
    enkö minä myös epäuskossani sinun
         pulppuamistasi kuule?

    Alas painan pääni ja lampunpiirin kateuteen
         sen vajota annan.
    Kurkoitan käteni sinulle, niinkuin lapsi,
         joka illalla kylpyä vartoo.
    Nyt päivän valheesta itseni koota tahdon
         ja tosi tänä hetkenä olla.
    Ajan itseni karsinaani, kunis turhamielisyyteni
         ulvonta vaikenee.

    Vihamiestään vastaan, oi minun Isäni,
         lauloi psalmistasi,
    vihamiestäni vastaan, oi minun Isäni,
         nyt minä psalmini laulan myös!
    Vihamiehiä ei ole minulla, sillä ei vihaan
         ihmisen rakkaus riitä.
    Vihamies on minulla vahva, hän minua saartaa
         ja kaikille porteilleni hän kolkuttaa.

    Vihamies on minulla, oi minun Isäni, pöytäni
         ääressä istuu hän, ylensyömän tuo;
    kädet kuivettuneet ristissä paastoan itse,
         ja ikkunan takana seisoo nälkäisten lauma.
    Vihamies on minulla, hän ylenkylläisenä
         savukettaan polttaa ja paisuu vatsaltaan;
    yhä pienemmäksi minä itse käyn, minun täytyy
         katsoa, kuinka hän sieluni aarteilla mässää.

    Vihamies on minulla, oi minun Isäni; on sanat
        parhaatkin lorujuttuja hälle ja itsepetosta.
    Vihamies on minulla, silmänpalvelijaksi hän tekee
        tuntoni, rakkauteni hän velttouteen tukahduttaa.
    Vihamies on minulla, kaikkeen kehnouteen hän johtaa,
        myös pelipöytien ääressä voiton-iloon,
    minut joka kuitenkin jumalallisen nautinnon
        mestari olen.

    Vihamieheni miksikä loit, minun Isäni, miksikä
        synnytit minut tähän kaksinaisuuteen?
    Miksi et lahjoita minulle ykseyttä ja puhtautta?
        Oi Vesi, puhdista minut ja yhdeksi tee!
    Katso, aina ja yhä sinun tietoiset lapsesi
        vaikertavat kaksi-luvun tähden.
    Minä vajotan pääni valoon ja sinulle pestäviksi
        käteni kurkoitan.

    Minut vapaaksi päästä ja puhdista, Isä, vihamieheni
        surmaa, surmaa minut, hukuta tämä minuus!
    Miten autuaita ovat yksinkertaiset ja tiedottomat;
        autuaita yksinkertaisesti hyvät ja pahat!
    Eripuraiset, kaksinaiset, lihovat ja kuihtuvat
        vasta-näyttelijät – poloiset ovat he, poloiset.
    Oi pyhä Vesi, sinun suuruutesi, minun
        suuruuteni tähden, auta minua!



JOHANNES R. BECHER (1891-1958)



    MIELIPUOLI


    Hän kautta suurten kaupunkien kiiti yöllä, hei.
    Hän ilotulitusten pauhun kuuli, katsoi liekkivyöhön.
    Ja pölypyörre hänet vihertävän taivaan meren halki vei.
    Ja linnan palavan hän katoll’ istui kyyrysissään, ulvoi yöhön.

    Ja katu heittäytyi ilmaan, hamaan sakaraiseen
    kuun kellastuneen reunaan kiemurrellen verkalleen
    ja siitä hypähtäen iltatähteen puhkuvaiseen,
    mi tulta sylki, — tuosta voivotus ja pakko paluuseen.

    Hän syöksyi kuumiin katukiviin vihrein silmin, vaahtosuin.
    Ja patsahaks jäi huuto hänen huulilleen.
    Ja joku hevoskaakki lauloi aivan hiljaa, uneksuin —
    ja valkohunnut liehui hänen ohitseen.

    Ja tornit korkeat ja muurit luhistuivat.
    Ja katot upposivat liekkimeriin pauhaaviin.
    Ja kirkot polvistuivat. Vuoret uivat,
    ne sateenkaarten alla uivat kaupunkiin.

    Mut silloin kulki huikaiseva säde otsan läpi.
    Se helisi. Ja lokkiparvet lentoon säikähtivät.
    Ja kukkametsät valkoisina hautasivat hänet.



WALTER HASENCLEVER (1890-1940)



    KUOLINILMOISTUS


    Kun tänä aamuna raskaasta unesta havahdin,
    näin minä hämyssä liehuvan vienon enkelin.
    Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää:
    »Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.»
    Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt:
    oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt.
    Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan;
    rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan.
    Eikö hän myöskin seisonut yössä laitakaupungin,
    itkenyt virran partaalla yksin, silmin polttavin?
    Hiipinyt katuja myös, ohi lyhtyjen punaisten,
    ilolla lähtenyt iltaan, aamulla nääntyen.
    Tyytynyt tylyjen, vieraiden ihmisten ateriaan,
    nukkunut kylmissä huoneissa, paidatta, viluissaan, –
    äiti on antanut alusvaatteita, hiukan rahaakin;
    kaikki on ollut hyvin. Hän on äidin rakkahin,
    Veljeni tähtien alla: sun tunnen köyhyytes.
    Hetkenä tänä olet armias lohtu sun veljelles.
    Hengitä et sinä enää nyt napapiirissä maan,
    myrsky ei saa sinun lapsentukkaasi hulmuamaan;
    katso – on kuolossa tuo sana äitis ikuisin
    unhosta kantanut pois sinut siivin kultaisin.
    Mentyä raskaan yön, kun heräsin unestain:
    veljeni tähtien alla! Mink’ onnen sulta sain.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaunis Saksa : Sarja saksalaista lyriikkaa" ***