Title: Veikaten vihille : Romaani
Author: Terhi, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Veikaten vihille : Romaani" ***


VEIKATEN VIHILLE

Romaani


Kirj.

KAARLO TERHI



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1915.



ENSIMÄINEN LUKU.

Esimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.


Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt,
kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin
vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.

Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon
kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies
tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti
aina vaimon pää ja luomakunnan herra.

Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden —
naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan
taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin
tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle
moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi
naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.

Herrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina
jäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi.
Minua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan
kuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän
kumarsi ja sanoi:

"Herraseni! Oletteko vilkaissut peiliin?"

"En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena",
vastasin mielestäni purevasti.

Kuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee
miehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat.
Ajattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:

"Ettekö ole ajatellut mennä naimisiin?"

Mietin hetken ja vastasin:

"Ajatellut! Olen — ja siksi jäinkin naimattomaksi."

Viekas rouva tirkisteli minua toisella silmällään salaperäisesti
hymyillen ja sanoi:

"Olisi hyvä, jos joku huolehtisi teidän ulkoasustanne!"

Tämä letkaus selvitti aseman. Jotakin _oli_ epäkunnossa. Olinko saanut
mustepilkun nenänpäähäni, oliko kaulukseni likainen, kävelikö hämähäkki
selässäni?

Perinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani
kuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua,
se oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan
kustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: "Lainaahan, veliseni,
hieman peiliä."

"Peiliä! Olenko minä keimailijatar, joka käy peili taskussa!"

Tyly vastaus kohteliaaseen pyyntööni nosti sisuani. Minä suutahdin.

"Mille hitolle täällä sitte virnistellään koko ilta?"

Tuttavani hymähti säälivästi:

"Niin että millekö virnistellään? _Kravattisi istuu niskassa!_"

Muistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa
seisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun
tuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa
hommissaan.

Kopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini.
Niskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin
sen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin
kaupungille.

Kello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini
ei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin
ravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului
lasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä
ruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin
tuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin
haihtuvan.

Pienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa
herrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat
aviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa
liivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä
vapaudestaan.

Minut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata
minulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:

"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!" Ja hän syleili minua
innoissaan.

"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!" pistin
minä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.

Kysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin,
etten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan.
Mutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan
mitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he
kallistavat minun terveydekseni.

Alistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä
höystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin
iletä kuin humalaisten lavertelut.

"No, miten se vanhanpojan rakkaus palaa?" kysäisi muuan.

Pilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään
sukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella,
annoin vastaiskun:

"Ovatkos herrat saaneet rouviltaan luvan olla ulkona näin myöhään?"

Heillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat
pommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä
kysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni
nuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä,
että minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani
kanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä
ylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni
seurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut
tappiolle.

Mutta samassa kysäisi muuan herroista:

"Mikähän siihen on syynä, ettei tuosta Kallesta tytöt huoli?"

Ja he lähtivät arvaamaan, miksi naiset muka halveksivat minua. Siinäkös
noukittiin kaikki minun virheeni ja heikkouteni, sekä sisälliset että
ulkonaiset. Lopputulokseksi jäi, ettei vielä ollut syntynyt niin hullua
naista, joka minun muijakseni suostuisi.

Mutta nyt oli minulta kärsivällisyys lopussa. Jymäytin nyrkkini pöytään
ja lausuin:

"Kuka teistä lyö vetoa siitä, etten minä ole naimisissa ennen tämän
vuoden loppua?"

Aviomiesten joukossa syntyi ääretön hälinä. Joka taholta ojennettiin
minua kohden käsiä:

"Minä lyön! Minä myös! Ja minä!"

Ehdotin vetoa tuhannesta markasta. Mutta kun he näkivät, millä
päättäväisyydellä minä esitin asian, vetivät he kätensä pois yksi
toisensa jälkeen. Lopuksi oli vain Holopaisen käsi koholla.

Minä tingin viisisataa, mutta hän epäröi.

"Lyö! Voitat sinä, varmasti voitat. Kuka tuosta hakoniskasta huolisi",
yllyttivät toiset.

Holopainen lupasi lyödä sadasta markasta. Vaikka pidinkin summaa
pienenä, suostuin kumminkin lopuksi. Toverit eroittivat kädet.

Vedonlyönnin synnyttämä jännitys vaikutti, että minä sain hetkeksi
jäädä rauhaan. Käytin tilaisuutta ja lähdin pois. Hyvästi jättäessäni
tarjouduin:

"Jos joku herroista on ilman portinavainta, niin hän voi tilata sen
minun välitykselläni."

Omituisessa mielentilassa laskeusin portaita. Lisäksi satuin
puolipimeässä käytävässä törmäämään suunnattomaan möhömahaan, joka
puhisten kuin moottorivaunu ajelehti minua kohti. Vaikka törmäys oli
tavaton, ei tuo norsu hievahtanutkaan, jota vastoin minä viskauduin
tolalta kappaleen matkaa. Ja vaikka minä olin loukattu puoli, muljotti
otus minuun kuin härkä ja karjaisi:

"Aasi!"

"En ole tiedustellut teidän sukuperäänne", sanoin minä ja jatkoin
matkaani, viisaasti välttäen uutta yhteentörmäystä.

Kadulla teki tuuli minulle sen kiusan, että riisti lakin päästäni ja
pyöritti pitkin käytävää. Juostuani karkulaisen perässä pari kilometriä
sain sen kiinni. Kotiportilla huomasin unohtaneeni avaimen arkipuvun
taskuun. Kiusaannustani lisäsi se, että vastikään olin tehnyt pilaa
aviomiehistä ja nyt sain kokea, miten poikamieskin voi jäädä portin
taakse.

Käveltyäni tunnin paikkeille talon edustalla tuli muuan neitonen
kotiin kavaljeerinsa saattamana. Heidän kuherteluansa portin pielessä
kesti tarkkaan laskettuna tunnin ja kolme neljännestä. Vilu vihdoin
ajoi kotiin, ja samalla pääsin minä portin sisäpuolelle. Kun pimeitä
portaita noustessani otin esiin sähkölamppuni, huomasin patterin olevan
lopussa. Kauvan kopeloituani löysin oven ja sovitin avainta reikään.
Se ei kuitenkaan mistään hinnasta onnistunut. Aloin kaikin voimin
röykyttää ovea. Kun ei sekään auttanut, soitin vimmatusti ovikelloa.
Vihdoin ilmestyi eteiseen valoa, ja äreä herrasmies alusvaatteissaan
ärjäisi:

"Kuka tänne soittaa sydänyönä!"

Pyysin parituhatta kertaa anteeksi ja lähdin kompuroimaan alaspäin —
olin näet noussut porrasvälin liikaa.

Olin siis vihdoin onnellisesti omassa huoneessani. Jättäen silleen
sellaiset pikkukiusat kuin että huone oli kylmä kuin kellari ja lamppu
ilman öljyä, heittäysin raskaasti huoaten tuolille. Kuten Job kirosi
syntymäpäivänsä, sadatin minä nimipäivääni.

Aloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin
kaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta
muistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin
hintainen. Se sai siis armon.

Paneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta
uni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä
korvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan
kuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja
mollissa kirkunut:

"Naimisiin! Naimisiin! Sinun pitää mennä naimisiin! Kuuletko,
vanhapoika!"

Taistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua,
näytti pitkäänenää ja virnisteli:

"Naimisiin siitä, vanhapoika — jos joku sinusta huolii!"

Sinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen: _päätin mennä
avioliittoon_... Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani
voinut toisin tehdä.

Tähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha.
Kiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.

Herättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut.
Vähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti,
yhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä
päätökseni. Ja minä sanoin:

"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani
peräydyn."

Lukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni
pussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen
sakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan
avioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.

Maltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea
hänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.



TOINEN LUKU.

Lukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.


Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta
hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen
tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä
hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha
veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän
on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä
muuta kuin jaa ja aamen.

Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee
jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa,
kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan
täydellisyyteen.

Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on
pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin
muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä,
kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka
eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys
on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa
rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino,
millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse
olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia
päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s.
ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.

Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun
verran romantillisissa olosuhteissa.

Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi —
se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa
näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut
kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli
sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän,
ja hänen silmänsä painuivat alas.

Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä
oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella,
mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään
huomannut minua, mutta miten lieneekään: _andante'n_ aikana kohtasimme
toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden
omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!"
Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän
kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko
se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta
sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme
koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.

Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut
toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi
järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.

Olin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan
"vakinaista". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät
heti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään —
se oli elämän laki, ankara ja säälimätön.

Vihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen,
mutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian
vapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus
löisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa
sanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja,
osittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja
moni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta
niitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat
palauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella,
että tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen
puutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta.
Sepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minä _itse_ nauroin
vatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin
surkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle
pahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden
olevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties
soveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.

Moiset vastoinkäymiset panivat epäilemään koko kirjailijakutsumustani.

Mutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta
soitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka
luonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen.
Mutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain
lisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.

Eräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen
jälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo
kaukaa. Avasin kirjeen ja luin:

 "Kalle kulta!

 Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe.
 Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä
 tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan
 rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan
 kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä,
 vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisit
 _suudellut_ minua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä
 aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen
 heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia,
 vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.

 _Apropos!_ Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä
 joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle.
 Vakuutan että tulet iloiseksi.

 Näkemiin! Tuhannet tervehdykset ja tulisimmat suudelmat omalta

                                                       Katriltasi.

 P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta,
 ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen."

Kun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä
tai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani
kävi naisvieraita.

Yhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli
kädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se
yllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.

"Arvaahan, mitä tässä on?"

Minä en rohjennut edes yrittää.

"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi,
kun lanka loppui kesken."

Hän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli
ommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli,
takasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.

Mieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli
kutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.

"Miellyttääkö se sinua?" kysyi hän.

"Sehän on suurenmoinen! Idylli, runo kankaalla!"

"Runo!" kuiskasi hän.

"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun
lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen
suudelman."

Katri punastui ja sanoi:

"Yhden...!"

"Kaksi... kolme... neljä... viisi..."

Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei
kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista
kyllikseen.

Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle
vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin
herätessäni.

Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli
jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui
ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:

"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan
väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat
menettelemään toisin kuin tahto olisi."

"Katri-kulta, minä en käsitä..."

Hän istui kauan ääneti.

"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään
ajatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen.
Ihmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme
seurustelleet ilman..."

Tiesin sanomattakin aivan hyvin, miten jatko olisi kuulunut.

"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään", sanoin minä ja tunsin, että
sanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.

"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja
puhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole
hauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että
meidän on erottava tai...

"Mentävä naimisiin", lisäsin minä. "Hyvä — minä olen jo tehnytkin
ratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton,
Katri-kulta."

Sanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi
kätensä kaulaani ja sanoi:

"Tarkoitatko todella, mitä sanot? Mikä sinut siihen päähän sai?"

Selitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt
vetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei
minun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja
pahoitteli:

"Hyi, Kalle! Joutavan vedon tähden! Sinä olet pettänyt minut."

Vähemmästäkin voi naiselle tulla kyyneleet silmiin. Koetin lohdutella:

"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin
syitä."

"Esimerkiksi?"

Viivytin tahallani vastausta.

"Muun muassa se, että... että minä... että minä niin kamalasti rakastan
sinua."

Katri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä
kaulaani hän puheli:

"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen
toisen..."

"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi
tulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?"

Hän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut
nuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:

"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan
vaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin."

Puhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen,
keskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:

"Luulenpa, että sinä äsken teit pienen kiertoliikkeen."

Katri nauroi ja sanoi:

"Entä jos teinkin. Mutta sanoppa, eikö manööverini onnistunut."

Nipistin häntä korvasta ja sanoin:

"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä
vielä ole voitettu."

Hän otti taas ankaran juhlallisen ilmeen ja sanoi:

"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen
tänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan
lopullisesti. Äitikin arveli..."

Hän oli muuttunut kysymysmerkiksi, arvoitukseksi.

"Ei, Katriseni", sanoin minä, "me emme eroa, Minä olen tehnyt
päätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi... veto... tiedäthän..."

Katri tukisti minua ja sanoi:

"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!"

Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa.
Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli
kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä
yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen
takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don
Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja
toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin
tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti!
Minä peruutan jokikisen sanan."



KOLMAS LUKU.

Me vietämme häitä ja kuherruskesää.


Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön
kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana
saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla
maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.

Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista
kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset
löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä,
uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.

Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran
kihlauksemme jälkeen.

Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö
lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä
ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja
paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.

Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti,
että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin
saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna
sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:

"Vai niin, sinä siis yhä otat tuon ijänikuisen, kuluneen hattureuhkan!"

Minä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se
ikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen
tuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että
parista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä
ilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.

Mutta Katri torui:

"Niin olet kuin mikäkin italialainen posetiivinsoittaja."

Siihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä
posetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran
kuullut m.m. Verdin aarian "La donna é mobile", joka niin liikuttavasti
ylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui;
sanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko
vetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin
pitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen,
johon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi:

"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua.
Sulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu."

Estääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden
pääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat
strateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.

Kadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut
sanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.

Teimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat
pitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on
kihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa
nopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä
päättelivät, ja jatkoimme matkaa.

Samassa huomasin ihmisvirrassa tutut naisen kasvot. Kuiskasin Katrin
korvaan:

"Pidä nyt lujasti kiinni minusta! Tuossa tulee rouva Sutinen."

Katri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin
kaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua
ei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin
hänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin
ottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen
näet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja
muille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa
vakavaraiselle kannalle.

Katri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai
askartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan
pienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja
kirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä
lieneekään se veitikka tarkoittanut.

Huomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen
herrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä
turkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä
sateensuojakin kainalossa.

"No, kah, setä!" huudahdin. Samuli-sedäksi minä näet tunsin tulijan.

Ukko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän
kuitenkin Katriin.

"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinun
_uusi_ hempukkasi?"

Katri nyrpisti nenäänsä, varmaankin laatusanalle.

"Saanko luvan: morsiameni neiti Valkama — setäni", esittelin minä.

Katri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä
tervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:

"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin
olen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos
lähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siis _taas_ on uusi!
No eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset
olivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat!
Hahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä
ihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä,
vaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin
sanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio
väliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten
suosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi."

Hän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei
se lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.

"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on
vielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!"

Ja setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi
ihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin
karkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän
välttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja
varakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua
opintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä
minä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä
ennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä
antaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista
sedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin
puolin yhtyä.

       *       *       *       *       *

Samana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä
ehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät
tyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli
tapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta
minä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri
numero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.

Varsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus
oli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin
todistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva
Sutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän
tunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri
suhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin
naimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin
vähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.

Kehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut
mukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään
olleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon
näköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt
hevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla,
etten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon
kaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.

Ylimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi
näyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta
täysissä talvitamineissa ja sanoi:

"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain
vihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä
väleissä neitosten kanssa."

Lausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä
riisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti
vetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.

Me saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä
höystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea
reumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan
suoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin
luentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.

Illemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä
jumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin,
vaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme
toimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa,
kirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:

"Tässä on pohjaraha omaa kotia varten, hupsut!"

Katri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän
kaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.

Setä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti
samanmoisen summan.

"Ja tässä on teidän tulevalle perillisellenne..."

"Hyi, setä!" keskeytti Katri punehtuen hiusrajaa myöten.

Setä nauroi, jotta maha hytkyi:

"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin
muutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja
lihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin...

"Mutta, setä! Minä panen vastalauseen", sanoin häpeissäni Katrin
puolesta.

"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se
mieleenne, rakastuneet narrit."

Mutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan
ja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut
kolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt
väliin. Katri sanoi äkäisesti:

"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi
saada."

Setä oli sanomattomasti huvitettu suudelmista.

"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen
lämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin
vielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi."

"Me ristimme sen Samuliksi", lupasi Katri.

"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin
se rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua
suudelmalla."

"Se olisi liian kovaa. Sitä ei hän ole ansainnut", puutuin minä
puheeseen.

Setä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia
poteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset
ja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt
oltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia
esteitä ilmaannu.

Häitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin
kuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli
samalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian
sulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme
elämämme ihaninta aikaa viettämään.

On turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa.
Samosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä,
jotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa
lueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään.
Välipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.

Enimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen
vakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä
kohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää
kohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että
me emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli
jonkunlainen "rakastavaisten päiväkirja", mutta minä huomasin, ettei
hänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna
päivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti
hänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta
muuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista
15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä
varkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan "ankaran
vastalauseen", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.

Tällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä
piti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.

Lopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien
ylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli
minun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen
silmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli
ihaillut.

Vähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut
itseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat
Katrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut
olla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä
päiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti
näistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden,
joka peittää virheet.

Kuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta
muutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti
kuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri
karistaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan
oloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen.
Kun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja
huolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle
sijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea
itseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että
siihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni,
sikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi
myöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.

Sanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo
rakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaan _yhtä_.



NELJÄS LUKU.

Myötäjäisten laita on niin ja näin, mutta parempi jotain kuin ei mitään.


Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua
ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä.
Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta
katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että
nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen
ylläpito vaatii.

Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä
sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen
lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi
hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista.
Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun
tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.

Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut
omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan
vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti
hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.

Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin
säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja
kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin
kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka
suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut
vastustavallekaan kannalle asettua.

Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori,
lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun
huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai
seuraavan muodon: "Nuori, _toistaiseksi_ lapseton pariskunta" j.n.e.
Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle
toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian
ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.

Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla.
Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat
ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen
löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni
ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala:
takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja
lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön
kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat
varmaan ottaneet 60 markkaa.

Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin
kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden
palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten
toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti
kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin
luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut
soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua.
Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa
kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin
tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli
ruhtinaallinen tulo minun oloissani.

Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta.
Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi
hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta
hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle
ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen
tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti
koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri.
Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan
laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi
aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin
omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa,
josta summasta minä kirjoitin vekselin.

Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta
uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen.
Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta
tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.

"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen
enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti
pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki
kuin rasvattu."

Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani
ajoin.

Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin
se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat
toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin,
jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli
seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä,
suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi
taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään.
Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan.
Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen
sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin
ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä.
Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan
muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.

Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri,
elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.

Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa
ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa
taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet
minä kerran sanoin:

"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin
vuokraisimme oman huoneuston."

"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo
silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja
säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua
silmiin.

Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia
vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan
keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä
pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena.
Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja,
puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin
arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani:
"Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko..."

"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri
loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei
suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."

"Tyhmyri! Tyhmyri!" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.

Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot
lähteä ostamaan!"

"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!" hän mutisi ja kurkoitti
varpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti,
mutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta
mätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi
itsekseen:

"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä... Piironki sopii paraiten
nurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka..."

Sitte hän puhui vielä monenmoista, mutta niin hiljaa, etten voinut
kuulla.

Minä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun
viisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian
virallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:

"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta
kuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne
jotakin."

"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?" kysyin. Hän vastasi
siihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä
mallisia huonekaluja otetaan.

Arvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui
tuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset
saisi lainaksi naapureilta.

Koko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja
kulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun
osakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran
sain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.

Aamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä.
Sain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta
lähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla
pysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti
ihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi —
useimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.

"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi
tekee?" kysyin.

"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen
keittokirjaa", selitti Katri.

Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä
hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja
arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän
käski minun maksaa ja lähti.

Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi,
tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä
kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin
viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran
niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden
tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat
olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa
ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin,
että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.

Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten
tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla
liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin
esimakua.

Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan
puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä
moinen herkku oli nimeltänsä.

"Se on muhennosta", selitti Katri viisaan näköisenä.

"Eikö sillä ole sukunimeä?"

Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian-
vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko
"muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot
ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani", rohkenin arvostella.

Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi:

"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia
mitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat
hämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen
niitä, vieläpä kiitänkin."

"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta
puhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni."

Katri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen.
Lupasi laittaa "vanukasta".

Syötyämme kysyin, eikö rouvalla sattumalta ollut mitään jälkiruokaa.

"Tuossa on!" sanoi hän ja suuteli minua. "Saako olla lisää?"

"Samahan tuo, jos sinulta liikenee", sanoin minä.

"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa", vakuutti Katri ja
suuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.

Pöydästä noustessa kiitin ja sanoin:

"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin
miellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta."

Katri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen.
Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin
taitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin
herkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden
sanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se,
jota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte
tällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa;
päivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa,
perunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!

       *       *       *       *       *

Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta
siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan,
että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan.
Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa
neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut
niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.

Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä
— rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon
ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän
arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä
kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli
minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin
poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia
ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin
muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on
tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä
tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista
suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla
voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen
kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten!
Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua
kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja
vangitsi minut lopullisesti.

Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko
kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun
tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista
polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea
siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.

Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine,
jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin,
tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti,
ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä
koholla ja sanoin:

"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!"

Kun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:

"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?"

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.
Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:

"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?"

Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut
tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset:
uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä
ansaitsenkaan."

Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä
nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"

"Historian! Onko sillä sellainenkin?"

Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä
tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.

Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti
maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan
aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin
maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen
pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti!
Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua
silmissäni.

"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi", sanoin minä.

"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri
hymyillen.

"Mutta historia?"

"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut
suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa
onnea ja että madonna kuulee rukouksen."

Nyt nauroin minä vuorostani:

"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaan
Jumalan äitiä ja muita pyhimyksiä."

"Uskovatko he todella, että neitsyt voi auttaa?"

"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen
kirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen."

Olin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle
rypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin
ottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.

"Et saa, kuule! Anna se tänne! Hyi, kun olet ilkeä!"

Hän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se
repesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.

"Mitä, runo!" huudahdin.

"Tuossa! Ota loppukin!" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa.
Sovitin palaset yhteen ja luin:

           MADONNA.

    Ma katson kuvaa lapsosen
    ja pyhän, puhtaan neitsyen,
    ja sydämeni heltyy ain':
    Madonna, kuule huutoain!

    Jumalan äiti, miksi niin
    sa painat lasta parmaisiin
    kuin kohtalonsa aavistain! —
    Madonna, kuule huutoain!

    On ilta, päivä mailleen käy,
    mut ystävääni vain ei näy.
    Oi, etkö helly itkustani!
    Madonna, kuule huutoain!

    Oi neitsyt puhdas taivahan,
    oi lapsi, Poika Jumalan,
    sa auttaos mua murheissain!—
    Madonna, kuule huutoain!

    Oot puhdas yli kaikkien,
    mut minä kurja syntinen.
    Ah, jospa pyhyytes ma sain!
    Madonna, kuule huutoain!

"Kuka on sen kirjoittanut? Katri! Sinä!" huudahdin.

"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken
oikku, päähänpisto."

Liikutettuna kysyin:

"Missä, milloin on se syntynyt?"

"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana.
Olin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta,
saavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä.
Huokaukseni sai rukouksen muodon."

"Kuuliko madonna rukouksesi?"

"En tiedä, mutta seuraavana päivänä tapasimme, ja suruni oli laihtunut."

Minusta tuntui ihmeelliseltä, kuin olisin joskus itse kokenut samaa.

"Ja sinä uskot, että madonna tuottaa onnea?" kysyin.

"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten
kiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!"

"Katri!"

Hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi:

"Madonna rakastaa. Ja se, joka rakastaa, on onnellinen."

Minä vedin hänet rinnoilleni.

"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen.
Rakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni."

Aurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon
madonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden
loisteen... näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt
meille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme...



VIIDES LUKU.

Minä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.


Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä.
Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli
ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.

Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat
vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja
influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat
muiden mukana.

Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä,
elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen.
Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys
päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli
ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni
elämän suurissa arpajaisissa.

Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani.
Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut
ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta
lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani
kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta
yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi!
Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset
vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan
lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä
pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen,
— koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä
uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin
sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia
esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja
suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.

Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä
kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton
kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät
sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat
olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven.
Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli
kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut
tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin,
jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut
vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin
siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään
yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta
halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä
voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma
voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.

       *       *       *       *       *

Kesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.

Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello.
Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti
hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian
nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret
rouvat ovat erittäin taipuvaisia.

"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään
liikuttanut.

"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on", sanoi Katri.

Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän
kädestäni ja menin eteiseen.

"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä
hansikas peitti.

Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso
kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän
puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi
paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.

Tehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.

"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?"
kysyin.

Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti
hautajaistunnelmaa.

"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin
tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.

Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan
itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein
silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista.
Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta
— ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen
kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista
täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä
huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.

Hän huokasi syvään, loi kyyneleiset silmänsä minuun ja sanoi:

"Me odotimme enoa hautajaisiin, mutta eno ei tullut."

"Se tuli niin odottamatta, matkakin oli pitkä, ja..."

Hän meni eteiseen, toi käsilaukkunsa, otti kirjeen ja antoi minulle.

"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa."

Kirje oli kyhätty kuolevan kuumeisella, vapisevalla kädellä ja kuului:

 "Rakas veljeni!

 Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen
 ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme.
 Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi!
 Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa
 joutuvan hyviin käsiin.

 Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle
 luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä
 sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää
 aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon
 hänellä on suuret lahjat ja palava halu.

 Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun
 hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan
 toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu
 avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen
 elämänkumppanin.

 En jaksa enempää. Kuolema seisoo kynnyksellä ja odottaa.

 Jumala siunatkoon sinua ja rakasta tytärtäni! Viimeinen tervehdys
 siskoltasi

                                               Kaarinalta."

Vaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä
liikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.

Katri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa
vielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes
ehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi
asua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli
on huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja
tuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.

Kun Katri kuuli, että Sirkka tulee asettumaan kaupunkiin, sanoi hän:

"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää.
Olisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä
kuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana."

Sirkka kiitti liikutettuna, ja Katri riensi keittiöön hommiinsa.

Neuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen
perintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa
ja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta
pidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja.
Musiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana,
jollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan.
Hänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi
ollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.

Katri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen
valmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä
pyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista
vierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi
osattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.

Tyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten
olisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi
ilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin
ventovieraiden parissa.

Päivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa
oppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön
olisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.

Sade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka
herätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti
kadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että
musta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka
miehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis
maalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti
minussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle
uskottuun kasvattajatehtävään.

Sirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla.
Ymmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa
tokaisin paremman puutteessa leikillä:

"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan
surupukua?"

Myönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan
loukkaantunut, vaan sanoi:

"Luuletko, ettei musta minulle sovellu! Odotahan, niin saat nähdä."

"Siksikö kun minä kuolen!"

"Tyhmyri! Kuole vain — niin minä panen ylleni punaisen hameen."

"Saammepa nähdä!"

Sirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat
ikkunasta, mihin päin hän menisi.

Lähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja
puheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty
— mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme
Sirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.

Hänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista
väsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan
hänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä
Jumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.

Sinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan
painon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan
tehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.

Katrikaan ei ollut nukkunut, ja minä ilmaisin hänelle huoleni.

"Tässä ei riitä ihmisvoima. Täytyy rukoilla Jumalaa", sanoi hän
vakavasti.

"Niinpä rukoile!"

"Sinua asia lähemmin koskee."

"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena
rukoilin usein."

Näin Katrin nousevan ja polvistuvan. Sitten kuulin hänen hiljaa
lausuvan:

"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka
pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä
edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein
kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"

"Sekö sinusta on pääasia?" sanoin minä.

"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin
kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin
rukoukseni."

"Voi teitä hupsuja!"

"Sinä hupsu olet!" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja
käski:

"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot."

Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin
omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi
kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen.
Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!

Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen
huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"



KUUDES LUKU.

Eräs vierailu ja sen seuraukset.


Emme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin
hartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman
kadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin
olla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet
sijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan.
Siirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta.
Hyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias
kehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani,
että samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni,
mitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.

Helsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja
harvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä
ei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja
musiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti
häntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan
toivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon,
saadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.

Naisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja
Sirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi
päivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana
toisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen
pohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he
osoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.

Minä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua
puheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä
naisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän
puhelunsa otin vapauden virkkaa:

"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien
tilattomien kohtalo."

Siihen suvaitsi Katri vastata:

"Älä sinä, Kalle, aina puhu turhia. Meillä on tässä tärkeitä asioita."

Ja hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi
pukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.

Minun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta
varovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan,
mutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta
vaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys.
Tyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan,
mutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en
ollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti
minulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen
rahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:

"Ei se asia minua liikuta. Eno saa tehdä niinkuin parhaaksi katsoo."

Aivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai
jonkun muun!

       *       *       *       *       *

Setä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme
vuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta
sanoi Katri:

"Katsos, tuolla menee setäsi!"

Käännyin katsomaan, mutta setä se ei ollut.

Luultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti
reumatismia ja siten muistutti setää.

Iltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän
oli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua,
vaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella.
Olihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle
tuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.

Kun olimme tulleet kadulle, sanoi Katri äkkiä:

"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole
täällä ketään, jonka luo mennä."

"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan", estelin minä
muistaen sedän karkeapuheisuuden.

"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen
seurassaan."

Eikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.

Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa.
Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa
ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa.
Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta
kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti
kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei
voinut vaatia mestarin tulkintaa.

Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.
Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.

"Jatka vain! Se on Beethovenia", sanoin minä.

"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon."

"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?" pyysin.

Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin
hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.

Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen _Marcia
funebren_. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului
vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin
meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi
raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi
kääntyä pois salatakseni liikutustani.

Vielä oli _allegro_ soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan
kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:

"Miksi eno huokasi?"

"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut
pitkän taipaleen musiikin alalla, mutta..."

"Mutta?"

"Leipäkysymys! Varat loppuivat. Piti keskeyttää opinnot."

"Kyllä se on katkeraa!" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen
tytön silmäkulmassa.

"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa
soiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua
siihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa."

Katri oli istuutunut ja selaillut Sirkan nuottivarastoa. Hän nousi ja
sanoi:

"Jos jatkamme tällä tavalla, alamme pian itkeä kaikki kolme."

"Siitä tulisi ikävä _trio!_" sanoin minä.

"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?" kysyi Katri saadakseen kaihon
haihtumaan.

Sirkka kiitteli pehmeätä kaunista ääntä ja muita hyviä ominaisuuksia.

Kysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim.
Chopinia, mutta Katri päätti:

"Ei, nyt lähdetään. Pue yllesi, Sirkka. Sinä tulet mukaan!"

Tyttö lensi ylös kuin raketti.

"Mihin sitte?"

"Nuoren, kauniin herrasmiehen luo", vastasi Katri salaperäisenä.

Sirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta.
Vähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian
hän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja
"nuoresta herrasmiehestä". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.

       *       *       *       *       *

Setä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa
lähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa
persoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että
tulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti
hän:

"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä
reisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä."

Katri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista
paranemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät
tervetulleiksi.

"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?" kysyi hän
Sirkkaa katsellen.

"Eikö setä muista Sirkka Vanamoa?"

"Aa, perh... Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen
daami! Niin ne nuoret kasvavat."

Setä vei vieraansa sisään ja käski painaa puuta.

"Onko hän käymältä kaupungissa?"

"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri
pianisti", sanoin minä.

"Suurenmoista!" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. "Minä
pidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen
epämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen
laulua virheettömästi."

Hän otti savukelaatikon, mutta sanoi äkkiä:

"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta
tupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei
pyhäpäivänä ole parempaakaan työtä."

Keskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän
vaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä
huvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme,
että jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista
kertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.

Kevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli
emännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin
miellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta.
Puhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka
tuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy
— minua lukuunottamatta.

Jäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa,
liike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää
kohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija
arvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain
tilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.

"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo
kuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne", puheli
setä.

"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni
rahat, joiden hoito on uskottu minulle."

Viime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut
näin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle
tuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse
poikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan
uskaltanut sedälle ilmaista.

Ukko imeskeli piippuansa mietteissään.

"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras
hankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa
sakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa."

"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin",
sanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos
toden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa
hepreaa.

Liike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin
kysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on
verrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota
täytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.

Emännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan
kupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:

"Sedällähän on oikein hauska huoneusto. Suuriko vuokra?"

"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna... 78 mk 96 p
muistaakseni."

"Kaksi huonetta ja keittiö?"

"Kolme ja keittiö."

Katri oli ihmeissään.

"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme
60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään
mukavuuksia."

"Tämä on vanha, hyvä yhtiö", sanoi setä ja joi kuppinsa loppuun.

"Yhtiö?" tartuin minä puheeseen. "Mikä yhtiö?"

"Minulla on osakkeita talossa." Ja setä alkoi selittää, miten ja
milloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä
tuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän
kuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin
hän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille
ylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20
markkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.

Emme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää
asuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta.
Hän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja
mukavuuksia.

Mentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän
olisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä
näytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja.
Katrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi
"muhennosta" ja "vanukasta" valmistaa.

Sitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka-
ja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone
ammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli
käsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.

Samassa tempasi setä toisen oven auki ja sanoi hymyillen:

"Entäs tämä sitten!"

Katri ja Sirkka vetäytyivät äkkiä pois...

Setä nauraa hohotti ja sulki oven sanoen:

"Hyödyllinen laitos — vai mitä? Joka ei usko, koettakoon."

Naiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin
kahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!

"Kelpaa tällaisessa talossa asua!" kehuskeli Katri.

"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä
hiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja
lopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti",
selitti setä.

Sanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla
heti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:

"Voi sentään, jos meilläkin olisi...!"

"Niin, jos olisi...!"

Ei kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen
ajatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka
säännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?

Kun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin,
että oli kierähtää lattialle.

"Mitä hullutuksia sinä latelet unissasi!" kysyi hän.

"Hullutuksia?"

"Niin, toruit lapsia, kun muka..."

Hän oli haljeta nauruun.

"Oletko menettänyt järkesi, hupsu! Minäkö toruin lapsia?"

"Kun he muka olivat jättäneet erään erityisen oven auki."

"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille
rottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan."

"Minä en koskaan puhu unissani."

"Vai et. En minäkään."

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä sain kirjeen, jonka käsiala oli outoa. Se kuului:

 "Arvoisa herra!

 Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa
 asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin
 edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat,
 vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä
 5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.

 Kunnioittaen

                                              Tuomas Takkiainen,
                                              rakennusmestari."

Kirje herätti vilkkaan ajatuksenvaihdon, mutta tulos oli kielteinen —
siitä yksinkertaisesta syystä, että meiltä sattui puuttumaan juuri nuo
viisituhatta markkaa.

Seuraavana päivänä tuli toinen kirje, jossa kauppias ilmoitti
"sattuneesta syystä" luovuttavansa osakkeensa nimellisarvosta,
kolmestatuhannesta. Minä sanoin, että onni oli otettava sarvista
kiinni. Toista näin edullista tilaisuutta tuskin tulisi. Mutta Katri
ei innostunut. Hänestä oli hauskempaa ruveta uuteen yhtiöön, se vasta
tuntuisi omalta kodilta. Enkä minä tahtonut päättää asiasta vastoin
hänen tahtoaan.

Vielä kolmaskin kirje tuli, ja siinä tarjottiin osakkeita
kahdestatuhannesta markasta. Minä hain jo lakkiani ja olin lähteä
hieromaan kauppoja, ettei joku toinen ehtisi ennen. Mutta Katri
pelkäsi, että siinä saattoi olla koira kuopattuna, kun tavaraa
noin tyrkytettiin ja joka kerralla pudotettin pari tuhatta. Hänen
epäilyksiinsä raukesi koko kauppa.

Katri oli oikeassa. Myöhemmin tavatessani sedän kysyi hän heti, oliko
joku kaupannut minulle asunto-osakkeita. Vastattuani myöntäen sanoi hän:

"Ethän toki tehnyt kauppaa?"

"En, Katri pani vastaan."

"Kiitä Jumalaa, että sinulla on niin järkevä vaimo. Kuulin juuri, että
sama yhtiö on mennyt kumoon, joten niillä osakkeilla ei ole viiden
pennin arvoa", sanoi setä.

Minulta pääsi huudahdus.

"Mutta myyjä vakuutti, että yhtiö seisoo vankalla pohjalla."

Setä naurahti viisaasti:

"Se on afääriä!"

"Afääriä! Kaunista afääriä!" sanoin minä.

Emme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet
turmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet
kaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!

Kohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka
olin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen
upposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi
oli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä
tappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita
vaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.

Niin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin
olisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:

Jumala varjele minua ystävistäni, vihollisteni kanssa tulen kyllä
toimeen!



SEITSEMÄS LUKU.

Lukija tulee tuntemaan erään liikeneron.


Tirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä
kirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin
asiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta
nauttivan nimensä.

Tämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden
johtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja,
kiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan
johtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen,
Kansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka
kaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut
liikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä
enemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.

Vastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka
täytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne
tirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli
tirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen
neuvonantaja ja tarvittaessa rouva.

Pöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä,
kauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä.
Luuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen
työhuoneessa.

Varsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden
ääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin "rouvan"
välityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat
vähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin.
Mutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen
mustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.

Esa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika.
Isä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille,
osti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin
hevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa
kaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta
Lukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja
Sipillan ennustuksia.

Kun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla
sälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi
neuvon: "myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei
leiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni."

Esa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena:
kokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian
ohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille
työstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin
veti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän
harrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus
toverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus
teki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties
opettajalle ja tovereillekin.

Koskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän
pestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet
liikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua
kuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa
— kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui
poika kilometritehtaalle.

Viidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän
tunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta
koska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen
apulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa:
vietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua
otti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla.
Velkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan
omaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi
menettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin
saivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui
vekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin
ymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi
hetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien
harhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa
maassa — Helsingissä.

Kun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi
hän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa.
Hänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean
liiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia
luonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty,
kultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan
entisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen
— luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita
liike-elämän alalla.

Aluksi hän toimi osakkaana muutamassa toimistossa, joka keritsi
maalaisia, vaikkei se kaupunkilaisiakaan uhreja hylkinyt. Mutta
koska hän oli luotu johtamaan, alkoi hän ennen pitkää toimia omalla
uskalluksellaan. Pääomaa oli aluksi vaikea saada, mutta senkin pulman
hän pian voitti.

Hän oli ollut kyllin viisas jättääkseen maalle vaimonsa ja lapsensa,
jotta saattoi käyttää vapauttansa. Eräässä ravintolassa oli hän
tutustunut tarjoilijattareen, jolla oli jonkun verran säästöjä.
Esiintyen poikamiehenä hän heitti verkkonsa. Neitonen laski sydämensä
ja rahansa ihailijan jalkojen juureen — ja siitä päivästä oli Esa
Ansion matka paljasta voittokulkua.

       *       *       *       *       *

Tirehtööri allekirjoitti viimeisen asiakirjan, katsoi kelloa ja sanoi:

"Jahah, juu. Nyt se on tehty. — Mutta mitä h—ttiä se Lehtinen
ajattelee, kun ei se tuo niitä talon piirustuksia!"

"Kapakassa kait istuu! Ja sille retkulle sinä uskoit tehtävän. Mikset
ottanut oikeata arkkitehtiä?" puheli neitonen.

"Tiedätkö, mitä arkkitehdit nylkevät? Lehtinen tekee sen työn puolta
helpommalla."

Samassa kuului liikettä ulkoa; eräs apulainen pisti päänsä ovesta ja
ilmoitti:

"Se mies on täällä taas siitä talonkaupasta puhumassa."

Tirehtöörin kierot, jääkylmät silmät välähtivät.

"Käske sen mennä suorinta tietä h—ttiin, minulla ei ole hänen kanssaan
mitään tekemistä."

Mutta ennenkuin se kohtelias pyyntö ehti perille, temmattiin ovi auki,
ja mies seisoi tirehtöörin edessä. Oikeana liikemiehenä pysytteli
tirehtööri tyynenä kuin kala vedessä.

"Jahah, juu! Mitä asiata?" kysyi hän.

Mies alkoi hätääntyneenä vapisevin äänin vaatia tekemäänsä talonkauppaa
purettavaksi. Taloa rasitti kiinnelaina, josta hänellä ei ollut tietoa
kauppaa tehdessä. Häntä oli hävyttömästi vedetty huulesta.

Tirehtööri hymyili ylimielisesti ja sanoi kylmästi:

"Kauppa kun kauppa! Ostaja katsokoon eteensä!"

Miehen sisua tuollainen esiintyminen ärsytti, ja hän alkoi menettää
malttinsa.

"Petkuttaja!" karjaisi hän ja hyökkäsi tirehtööriä kohti. "Minä teille
opetan! Poliisille ilmoitan!"

Tirehtööri kalpeni ja oli hetken vaiti.

"Sanoitte pahan sanan. Asia ratkaistaan raastuvassa. Jutku ja Metku
ovat minun asianajajani."

Mies hätkähti ja peräytyi jonkun verran.

"Yhtä lystiä", sanoi hän. "Minä annan haasteen petoksesta, ja se on
kierä paikka."

Ja hän poistui. Mutta tirehtööri tarttui tyynesti puhelimeen, pyysi
numeron ja puheli:

"Onko se Jutkun ja Metkun asianajotoimistossa? Hyvää päivää! Tämä on
tirehtööri Ansio. Ajattelin kysyä, mitä siitä saa, kun sanoo toista
petkuttajaksi.— Vai niin! Pääseekö sakoilla? Niinkö! Vankeutta? Hyvä!
Niinkö? Hyvästi! Haloo jaa! Vai niin! Mekö voitimme sen vekselijutun.
Hyvä! Senaattiinko? Vääriä todistajia meidän puolella? Haloo! Haloo!
Haloo!"

Puhelin sulettiin. Sisään astui ränstyneen näköinen olio, käärö
kädessä. Hänestä levisi väkevä löyhkä. Hän otti paperin, levitti
pöydälle, tarkasteli ja mittaili.

Tirehtööri otti nurkassa olevasta kaapista pullon ja tarjosi
"arkkitehdille" suunavausta, kaivoi sitte pöytälaatikosta jotakin ja
työnsi miehen käteen, jonka jälkeen tämä suutaan pyyhkien lähti ulos.

Tirehtööri antoi merkin apulaiselleen, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:

"Jahah, juu! Piirustukset ovat valmiit. Nyt vaan kutsumus perustavaan
yhtiökokoukseen."

Ja hän saneli painavasti naisen kirjoittaessa:

 "Kunnioittaen kutsumme teitä täten Asunto-osakeyhtiö Onnelan
 perustavaan kokoukseen, joka pidetään allekirjoittaneen konttorissa
 ensi maanantaina klo 8 i.p., jolloin otetaan keskusteltavaksi
 seuraavat asiat:

 1) osakepääoman korottamisesta;

 2) lisäjäsenten valitsemisesta johtokuntaan;

 3) hankintatarjouksista ja urakkatöistä;

 4) kiinnelainoista;

 5) isännöitsijän palkankorotuksesta ja

 6) muista mahdollisesti esille tulevista kysymyksistä.

 Johtokunnan puolesta:

                                                  Esa Ansio,
                                                isännöitsijä."

Muuan poika tuli samassa sisään.

"Sinä tulet kirjapainosta?"

Poika laski pöydälle paketin ja poistui.

Tirehtööri avasi käärön. Siinä oli painettu sääntöehdotus:
Asunto-Osakeyhtiö Onnelan yhtiöjärjestys.

Neitonen kysyi:

"Paljonko on merkitty osakkeita?"

"Noin kymmenes osa. Pitää ilmoittaa paremmin. Suunnittelen tässä
reklaamia, joka menisi yleisöön."

Apulainen katseli miettivänä eteensä ja sanoi:

"Pelkään, että tulee suuri pannukakku koko yhtiöstä."

Tirehtööri katsoi tiukasti apulaistaan ja sanoi:

"Pahin, mikä voi kohdata, on konkurssi. Mutta se on sen ajan murhe.
Minä kyllä pesen käteni."

Vallitsi hetken hiljaisuus.

"Niin, pääasia on, että ajoissa voi vetäytyä syrjään", lopetti nainen
varoittavasti.

Tirehtööri nyökkäsi ymmärtävästi apulaiselleen. He näkyivät päässeen
yksimielisyyteen niin hyvin keinoista kuin tarkoitusperästä. Tirehtööri
rummutti kädellään pöytää ja murahti:

"Moukat saavat maksaa viulut!"

Ja hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi salaa pistänyt kätensä jonkun
kukkaroon ja siirtänyt sieltä jotakin omaan taskuunsa.



KAHDEKSAS LUKU.

Oman kodin peruskivi lasketaan.


Siitä silmänräpäyksestä, jona setä Samuli tutustutti meidät mukavaan
ja hauskaan vanhanpojan kotiinsa, liiteli oman kodin kuva öin päivin
sisäisten silmiemme edessä. Ja mitä mahdottomammalta sen päämäärän
saavuttaminen tuntui, sitä kiihkeämmäksi kävi halumme kerran löytää
unelmiemme luvattu maa.

Jokapäiväinen aherruksemme ja ponnistelumme tuntui helpolta, nyt, kun
sillä oli päämaali. Jokaisen liikenevän markan panimme säästöön "oman
kodin rakennusrahaston" nimellä.

Katrin oli jälleen onnistunut saada toimi eräässä virastossa. Koska se
kiinnitti häntä vain 4—5 tuntia päivässä, jäi hänelle kylliksi aikaa
kodin ja talouden hoitoon. Hänen lisänsä olikin välttämätön elatuksen
hankinnassa, sillä minulle oli sattunut kommelluksia jos jonkinlaisia.

Musiikkiarvosteluni olivat herättäneet pahaa verta laajoissa
piireissä. Minua syytettiin klassillisen musiikin, etenkin Beethovenin
jumaloimisesta. Sitä vastoin en muka tajunnut nykyaikaista, varsinkaan
saksalaista musiikkia, Richard Straussia. Minulta kysyttiin, enkö
mahdollisesti haluaisi ruveta uutisten kerääjäksi. Vaikka tämä ehdotus
syvästi loukkasi ylpeyttäni, kärsin nöyryytyksen leivän tähden. Monta
palstaa en kuitenkaan ehtinyt uutisilla täyttää. Erästä epäilyttävissä
olosuhteissa syttynyttä tulipaloa selostaessani tulin sanoneeksi,
että se kenties oli murhapoltto. Asianomaiset katsoivat sen käyvän
kunnialleen ja nostivat kanteen, josta oli seurauksena, että lehden
vastaava tuomittiin sakkoihin. Juttu ei tietysti ollut mikään ansio
minulle. Ja koska olin liian vanha ja hidas juoksupojaksi, ei
toimituksessa ollut muutakaan minulle sopivaa virkaa.

Katriin tämä tieto teki kovin masentavan vaikutuksen. Ensi kerran
huomasin hänessä katkeruutta, kun hän sanoi:

"Sinulla ei näy olevan onnea yrityksissäsi. Olet varmaan tullut
takaperin tähän maailmaan."

Tahtomatta vähimmälläkään tavalla puolustaa itseäni sanoin:

"Olet oikeassa. Minulla on todella huono onni."

"Eiköhän se riipu vähemmän huonosta onnesta. Päätekijä on luullakseni
sinun epäkäytännöllisyytesi", päätteli hän.

Ja minä tiesin, että Katri oli liiankin oikeassa.

Pahemmin ei tämä kohtaus kuitenkaan häirinnyt välejämme. Katri
päinvastoin osoitti minulle entistä suurempaa rakkautta, ja minä
puolestani aioin näyttää, ettei minulta ainakaan hyvää tahtoa puuttunut.

Erään tuttavani välityksellä sain tilapäisen laulunopettajan toimen.
Kun virka myöhemmin julistettiin haettavaksi, päätin jättää paperini.
Todennäköisesti olisin tällä kertaa onnistunut, jos olisin ottanut
hännystakin ja pistäytynyt kumarrusmatkalle erään vaikutusvaltaisen
henkilön luo. Mutta kun selkäni oli kovin jäykkä, jäi koko
kumarrusmatka sikseen. Ja siihen se viransaantikin hupeni.

Mutta Katrin kekseliäisyys pelasti tälläkin kertaa aseman. Eräänä
päivänä hän sanoi:

"Etkö sinä antanut laulutunteja poikamiehenä? Ansaitsit muistaakseni
aika hyvin."

"Se on totta, se. Mutta kun kerran piti viedä panttiin soittokoneeni
kunnallisverojen suoritukseksi, täytyi lopettaa se homma."

"Mutta voisithan nyt käyttää Sirkan pianiinoa. Hän on päivällä
koulussa", jatkoi Katri innostuneena.

"Sinäpä sen sanoit!" pääsi minulta. Ja minä ihmettelin, ettei asia
ennemmin ollut tullut mieleen.

Sirkka suostui mielellään ehdotukseen sanoen, että voisin ottaa vaikka
sata oppilasta, — se ei häntä mitenkään häirinnyt.

Ilmoitin lehdissä, ja jos kohta en saanutkaan Sirkan mainitsemaa
oppilasmäärää, saatoin kuitenkin alottaa työn.

Vaikka olin päättänyt panna kirjailijan lakkautuspalkalle, suunnittelin
samoihin aikoihin suurta romaania, josta summittaisten laskujen mukaan
uhkasi paisua 4—500 sivun kokoinen. Tarkoitukseni oli luoda jotakin
uutta ja käänteentekevää niin hyvin sisällyksen kuin tyylin puolesta.
Päätin esim. poistaa rakkaudentunnustuksista kaiken kieräilyn ja
teeskentelyn ja antaa henkilöitten puhua suunsa puhtaaksi. Edelleen
julistin pannaan imelät vertaukset sellaiset kuin "simasuu" ja
"samettiripset", koska tuommoinen hämäryys eksyttää kehittymätöntä
lukijaa. Tässä työssä antoi Katri minulle arvokasta apua. Niinpä
hän kuullessaan, että päähenkilö oli nuori tyttö, vaati heti saada
itse asettua tämän sijalle. Lisäksi hän sanoi, että jos teoksessa
oli rakastuneita, niin ei heitä saatu millään tavoin johdattaa
korvaamattomaan onnettomuuteen, vaan oli toimitettava niin, että
he vanhempien vastustuksen ja monien erehdysten jälkeen vihdoin
onnellisesti saivat toisensa ikiomaksi. Lupasin ottaa varteen neuvon,
ja Katri ennusti, että kirjani saavuttaa suunnattoman menekin, jotta
neljäs, vieläpä viideskin painos loppuu kesken.

Aikaa myöten karttui rakennusrahastomme. Se olisi ollut tuntuvasti
isompi, ellei onneton viikkolehti olisi aluksi niellyt kaikkea;
sitäpaitsi useat lauluoppilaistani suvaitsivat lopettaa opintonsa ja
jättää tuntinsa maksamatta.

Eräänä aamuna tapahtui ihme. Katri hyöri keittiössään. Minä olin vielä
sängyssä ja luin aamulehteä.

Olen aina kohdellut sanomalehden ulkosivuja niinkuin kirjan
kansilehtiä. En tiedä, mikä tällä kertaa sai minut silmäilemään
etusivua. Ilmoitusten joukossa oli eräs, johon katseeni pysähtyi kuin
naulittuna. En ollut lukenut montakaan riviä ennenkuin ponnahdin
istualleni ja aloin suurella äänellä huutaa:

"Katri, Katri! tulehan tänne! Pian, pian!"

Katri syöksyi sisään. Nähdessään minun tuijottavan lehteen kysyi hän:

"No, no, mitä nyt! Onko joku mennyt kihloihin?"

"Ei, vaan naimisiin", sanoin minä kiihoittaakseni hänen uteliaisuuttaan.

"Kuka on mennyt naimisiin, kuka? Sano pian!"

"Minä ja eräs toinen. Ja nyt he perustavat oman kodin. Häh, mitäs
sanot!"

Katri istahti viereeni sängyn laidalle ja kietoi kätensä kaulaani,
pysyäkseen paremmin pystyssä. Osoitin tarkoitettua paikkaa sormellani,
ja sitte luettiin kuorossa poski poskessa kiinni seuraava suurta
huomiota herättävä viesti:

 "Oman kodin perustajat, ohoi!

 Suurenmoisen vuotuisen säästön tekee jokainen, joka nyt heti
 liittyy osakkaaksi vasta perustettuun asunto-osakeyhtiö
 Onnelaan, joka hetimiten alkaa rakentaa ensiluokkaista, kaikilla
 nykyajan mukavuuksilla varustettua taloa Helsingin hienoimmassa
 kaupunginosassa. Yhtiöllä on varmat lainat ja raha-asiat, jonkavuoksi
 vuokrat tulevat olemaan uskomattoman alhaiset. Pieni määrä osakkeita
 on enää merkittävänä allekirjoittaneen luona, jolla myöskin
 piirustukset ja sääntöehdotus ovat nähtävinä.

                                           Tirehtööri Esa Ansio,
                                           yhtiön isännöitsijä."

Uutisen vaikutus meihin oli aivan mullistava, istuimme katsellen ihan
jäykkinä eteemme, ja taivas tiesi, milloin olisimmekaan havahtuneet
aatoksestamme, ellei keittiöstä olisi alkanut kuulua kauheata kohinaa.

"Hyvä Jumala! Kahvi kiehuu ylitse!" kirkaisi Katri ja hellitti
kaulastani, jolloin minä kadotin tasapainoni ja keikahdin selälleni.

Mitä liekin erimielisyyttä sattunut välillämme, siinä olimme yhtenä
sieluna, että oman kodin perustamisen hetki oli nyt lyönyt, vaikka
sataisi vanhoja ämmiä ja piilukirveitä.

Sinä päivänä ei romaania syntynyt monta riviä, ja Katri oli myöhästyä
toimestaan. Seuraavana päivänä lähdin tapaamaan sitä jaloa miestä, joka
oli meille tuntematon, mutta jonka nimeen unelmamme ja toiveemme nyt
mitä moninaisimmilla säikeillä kietoutuivat.

Tultuani konttoriin kysyin herra Ansiota. Apulainen huusi viereiseen
huoneeseen: "onko _tirehtööri_ siellä?" Minä huomasin esiintyneeni
moukkamaisesti, kun sain ojennuksen naiselta.

Tirehtööri tuli samassa sisään, kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä.
Hän oli keskimittainen, puoleksi kaljupäinen, nykerönenäinen mies,
jonka silmät katsoivat kummallisesti kieroon, niin että häntä oli
vaikea tähystää suoraan silmiin.

Ennenkuin ehdin ilmaista asiaani kysyi tirehtööri, asuinko Helsingissä
ja mikä oli toimeni. Ilmoitin, että minua syyttömästi sanottiin
kirjailijaksi. Tirehtööri vilkastui ja sanoi osaaottavasti:

"Jahah, juu! Olenhan minä lukenutkin teidän kirjojanne. Tehän olette
kirjoittanut sen Laulun tulipunaisesta kukosta."

"Kukostako?" sanoin minä. "Senvärisestä _kukkasesta_ on Linnankoski
kirjoittanut."

"Aivan niin, se on totta, — minulla oli muuta mielessäni. Tarkoitin
kyllä viime kirjaanne, sehän oli mainio!"

Koska en ollut tullut töistäni tiliä tekemään, ilmoitin saapuneeni
puhumaan uudesta asunto-osakeyhtiöstä. Tirehtööri ei ilmaissut
pienintäkään kaupanteon halua, vaan kysyi, olinko perheellinen mies,
ja kun vastasin myöntäen, sanoi hän, että perhe ilman kotia oli kuin
lintu ilman pesää. Sitte hän alkoi loistavin värein kuvata uutta taloa,
josta oli tulossa oikea Onnela. Nähtyään liikutukseni katsoi hän minua
omituisen tutkivasti kulmiensa alta ja sanoi:

"Ikävä kyllä, uuden yhtiön osakkeet ovat loppuun merkityt."

Oli vähällä, etten hyrähtänyt kyyneliin nuo sanat kuultuani. Olen siis
taas myöhästynyt! Mitä Katri sanoo! Toruu tietysti.

"Olipa se kovin ikävää", sanoin koneellisesti, sillä vaitiolo tuntui
sietämättömältä.

Tirehtööri jatkoi:

"Niitä on täällä perustettu niin kovin paljon humpuukiyhtiöitä, ja moni
on joutunut kärsimään, niin että kun kerran saadaan kannattava, niin
kaikki tahtovat päästä mukaan."

Ja hän ryhtyi uudestaan luettelemaan uuden yhtiön etuja ja mukavuuksia,
helppoja vuokria, ihanaa näköalaa, terveellistä ilmaa, varmoja
raha-asioita ja ties mitä.

"Eikö enää ole yhtään huoneustoa vapaana?" kysyin tehdäkseni lopun
kiduttavasta epävarmuudesta.

Tirehtööri mietti ääneti. Äkkiä hän virkahti:

"Jahah, juu! Antakaas olla! Osakkeiden joukossa on eräs, jonka
raha-asioita minä en oikein tunne. Yhtiöömme ei oteta hulikaaneja;
kaikkien pitää olla sivistynyttä, luotettavaa väkeä."

Sain tietää, että ylimmässä huonekerrassa pihan perällä oli keittiö ja
kolmen huoneen "lukaali", jonka voisi saada. Meille riitti huone ja
keittiö. Samassa muistin, että olimme aikoneet ottaa Sirkan luoksemme.
Tirehtööri huomautti, että viisaampaa oli ottaa iso huoneusto, jotta
voisi vuokrata muillekin. Sellaisessa talossa voi saada kalustetusta
huoneesta 60—70 mk, ja sittekin siitä vielä tulee tappelu.

Asia ratkesi siten, että minä merkitsin tarjotun huoneuston. Tirehtööri
otti paperin, johon kirjoitin nimeni ja osakkeitten määrän. Listalla
näkyi 3—4 nimeä. Se ei minusta oikein vastannut tirehtöörin ilmoitusta,
että osakkeet jo olivat loppuun merkityt, mutta eihän se asia minua
liikuttanut.

Kumarsin ja aloin tehdä lähtöä, mutta tirehtööri sanoi:

"Jahah! Mitenkäs on osakemaksujen laita?"

Tuntui kuin olisi jotakin tarttunut kurkkuuni. Ymmärsin, että jos
heti vaadittiin neljätuhatta markkaa, oli parasta sanoa hyvästi koko
hommalle.

Tirehtööri selitti aluksi riittävän, kun suoritti viidennen osan. Se
oli toista. Ja kevein mielin lähdin, luvaten pian tuoda rahat.

Katri ei ollut täysin tyytyväinen siihen, että huoneusto oli pihan
puolella ja kovin korkealla, mutta kun taloon oli tulossa hissi ja
vuokra ylemmissä huonekerroissa oli huokeampi, mukautui hän piankin.

Seuraavana päivänä menin uudelleen tirehtöörin luo. Tuli minun sääli
rahojani, mutta kun muistin, kuinka kauniiseen tarkoitukseen ne
joutuivat, laskin ne sentään ilomielin kädestäni.

Kotona sanoi Katri:

"Talleta nyt tarkoin kuitti!"

"Kuitti!" Minä hätkähdin.

"Et suinkaan tullut ilman kuittia! Jos hän tahtoo olla petollinen,
menetämme rahat."

Minä juoksin takaisin sydän kurkussa, Tirehtööri nauroi ja kirjoitti
paperin, käskien minun istua. Hetken päästä hän otti pöytälaatikostaan
jotakin ja sanoi kuin sivumennen:

"Saisinko käyttää nimeänne hiukan?"

"Mikä se on?" kysyin minä.

"Ei siinä ole mitään riskiä. Pelkkä muodollisuus."

Hän pisti kynän käteeni. Minä istuuduin ja aioin juuri piirtää nimeni,
kun samassa satuin nostamaan silmäni ja huomasin vastapäätä istuvan
neitosen iskevän viekkaasti silmää tirehtöörille. Synkkä aavistus tuli
mieleeni. Nousin ja hellitin kynästä sanoen:

"Minun vähäpätöinen nimeni ei mene vekselissä. Korkeintaan se kelpaa
runonpätkän alle."

Ja kohteliaasti kumartaen minä poistuin.

Monta päivää ei kulunut, ennenkuin sain kirjeen, jossa vaadittiin
osakemaksun toista viidennestä. Tämän erän saatoin vielä omistani ja
Katrin säästöistä suorittaa; sitten tulisi sedän rahojen vuoro.

Kun taas tapasin tirehtöörin, istui hän allekirjoituksellaan
vahvistamassa joitakin uusia osakkeita. Otettuaan rahani hän laski
painostavasti kätensä pöydälle ja sanoi:

"Nämä ne vasta ovat osakkeita, joita kannattaa omistaa! Niitä jos on
muutama kymmen, ei tarvitse muuta kuin leikkelee kuponkeja ja makaa ja
syljeskelee kattoon."

Kysymykseeni selitti hän, että ne olivat kaivososakkeita ja tokaisi
samassa:

"Saisiko luvan olla?"

Sanoin että olisi ollut kovin hauska päästä hiukan helpommille
päiville, mutta toistaiseksi täytyi vielä turvautua työntekoon, kun
minulla ei ollut varaa hankkia osakkeita. Mutta samassa minä muistin
jotakin ja sanoin:

"Sisarentyttäreni rahat kyllä, joita minä hoidan..."

Tirehtööri keskeytti minut kiihkeästi kysymällä:

"Paljoko niitä on?"

"Noin kymmenisen tuhatta."

"Missä ne nyt ovat?"

"Pankissa."

Tirehtööri katsoi minuun säälivästi.

"Pankissa! Mitä ne siellä makaavat? Paljonko pankki maksaa korkoa?"

Annoin halutun tiedon, vaikka mielestäni hänenlaisensa liikemiehen piti
kysymättäkin olla siitä selvillä. Tirehtööri alkoi pitää esitelmää
siitä, miten huono holhooja minä olin, kun käytin holhottini rahoja
pankissa vaivaisella viiden prosentin korolla, vaikka hyvät osakkeet
tuottivat 10—15, jopa 20 prosenttia. Eikö minulla ollut järkeä päässä!
Huomautin, että pankki sentään oli varmin talletuspaikka, mutta hän
sanoi:

"Vai varmin! Tokihan olette lukenut viimeaikaisista
pankkiskandaaleista? — No, ja missä pankissa rahat ovat?"

Minä annoin pyydetyn tiedon. "Kas sitä! Paraaseen paikkaan olettekin
pannut rahat! Juuri se pankki on perikadon partaalla. Olisi somaa, jos
sisarentyttönne menettäisi koko omaisuutensa."

Tirehtööri pyysi mitä vakavimmin minua sijoittamaan rahat
kaivososakkeihin, jotka varmasti tuottivat ainakin kymmenen prosenttia
Mainittuja osakkeita oli vain rajoitettu määrä tarjolla.

Katri oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Sirkan rahat sopi sijoittaa
varmoihin osakkeihin. Tahdoin kuitenkin puhua Sirkalle itselleenkin,
mutta tyttö vastasi välinpitämättömästi:

"Kyllä eno sen asian parhaiten ymmärtää. Mutta tietysti kymmenen on
enemmän kuin viisi."

Aluksi kiinnitimme puolet rahoista osakkeihin. Tirehtööri otti minut
vastaan suurella kunnioituksella. Huomasin, että arvoni oli kohonnut
hänen silmissään viime käynnin jälkeen. Nähtyään minut hän heti lopetti
työnsä, vieläpä tarjosi ryypyn, jonka kohteliaisuuden kuitenkin
hylkäsin. Tirehtööri tuli hiukan hämilleen ja sanoi:

"Minäkin kannatan raittiutta, mutta kun tekee rasittavaa istumatyötä,
pitää joskus saada jotakin virkistävää."

Hän otti rahat ja sanoi saavani osakekirjat sitte kun johtokunnan
jäsenet olivat ne allekirjoittaneet. Muistin Katrin varoituksen ja
vaadin kuittia. Tirehtööri sanoi, että se oli tarpeetonta rehellisten
miesten kesken. Mutta kun huomautin, että olin vastuussa varoista,
joita hoitamaan olin joutunut, suostui hän kirjoittamaan kuitin.

Saadessaan kuulla asiasta sanoi Sirkka liikutettuna:

"Kuinka eno on hyvä! Millä voin palkita kaiken sen vaivan ja
huolenpidon!"



YHDEKSÄS LUKU.

Sirkka menee ja rakastuu silmittömästi, ja minun kasvatustaitoni tekee
kuperkeikan.


Jos herra tirehtööri ei ollutkaan mikään kirjallisuuden tuntija,
osoittautui hän pian ensiluokkaiseksi liikemieheksi. Hän oli oikea
todistus siitä, että oikea talousnero ei kaipaa korkeampaa sivistystä,
kun on vain hyvä puheenlahja ja tarvittava määrä hävyttömyyttä.

Kun yhtiön perustava kokous pidettiin, halusin minäkin olla saapuvilla.
Yhtiömiehistä sanottiin useita rakennusmestareiksi. Minä pidin sitä
hyvänä enteenä, koska uudesta talosta ammattimiesten käsissä tulisi
kunnollinen. Puheista päättäen olivat he perillä yhtiötoimintaa
koskevissa asioissa ja puhuivat asiaintuntijain tavoin vekseleistä ja
kiinnityksistä. Minä olin ainoa muukalainen joukossa. En siis rohjennut
pyytää puheenvuoroa, koska pelkäsin paljastavani tietämättömyyteni
ja joutuvani halveksituksi. Äänestyksissä kannatin puheenjohtajaa,
tirehtööriä, koska hän tuntui kaikessa tarkoittavan yhtiön parasta.

Myöhemmin huomasin, että yhtiössä oli syntymässä vastustuspuolue,
vaikka se oli vähemmistönä. Enemmistö kannatti tirehtööriä, ja tämä
valvoi tarkkaan, että johtokunnan jäsenet ja tilintarkastajat valittiin
hänen hengenheimolaisistaan. Jos ken rohkeni olla eri mieltä, sitä
hän koetti saivartelulla, pilkkanaurulla, jopa henkilökohtaisilla
hyökkäyksillä musertaa. Minua ei huvittanut heittäytyä taistelun
pyörteisiin. Katsoin parhaaksi antaa sananvallan ammattimiehille,
koskei minun kirjallinen viisauteni ja musiikintuntemukseni tässä
mitään pyhittänyt.

Kokouksesta lähdettäessä antautui tirehtööri puheisiin minun kanssani,
ja se seikka nosti suuresti arvoani omissa silmissäni. Hän piti minulle
vielä kerran korkean veisun yhtiömme kunniaksi. Sanoi perustaneensa
kymmenittäin yhtiöitä, mutta tämä uhkasi voittaa kaikki entiset.
Onnelan osakkeista maksettaisiin jonkun ajan perästä nelinkertainen
nimellisarvo. Hänen osakkeistaan oli jo tarjottu enemmänkin, mutta hän
ei niitä möisi hinnasta mistään. Varoitti minuakin sitä tekemästä,
muutoin saisin katkerasti katua. Samalla hän huomautti, että
osakemaksujen kolmas viidennes oli ensi tilassa suoritettava, sillä
yhtiö tarvitsi rahoja vekseliensä lunastukseen.

Äkkiä hän muisti jotakin ja sanoi:

"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta
ottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului
taas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna,
ja silloin on kaikki mennyttä."

Kotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin
pankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja
kysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut
nimeä, vaan että olin "varmalta taholta" kuullut asian.

Kun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani.
Tietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista
tunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!

Miten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja
sijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.

Tuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta
nousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.

Sitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää
häntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti
nopeasti vastaan vaikutuksia.

Ensimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli
menoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä
hän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle
säästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli
puettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta.
Tyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten "vanha"
nainut mies oli puettu.

Olisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta
Katri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä
hyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin
asiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle
neulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön
sopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa
itseni voitetuksi.

Sirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin,
joka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä.
Näimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan
seurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa
oli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa
yhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja
loivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa,
jotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa
toistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi
ja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.

Mutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän
mennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja
itki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä
vastauksia ja koetti välttää keskustelua.

Vaimoni naisellinen vaisto selitti pian arvoituksen:

"Ei ole epäilystäkään. Sirkka on rakastunut, usko tai älä", vakuutti
hän.

"Rakastunut! Siinä ijässä! Se olisi kauheata", pääsi minulta.

Katri nauroi:

"Ei se kauheampaa ole kuin miehenkään rakastuminen."

"On siinä ero kuin yöllä ja päivällä. Jos mies rakastuu, hoitaa
hän siitä huolimatta tehtävänsä, mutta nainen kulkee ja uneksii
rakastetustaan, unohtaen koko maailman. Korkeintaan hän sepustaa
rakkauskirjeitä."

Huomasin Katrin alahuulesta, että hän piti tätä väitettä hirveänä
loukkauksena koko naissukua kohtaan. Ajattelin jo hiukan lieventää
sitä myöntämällä, että rakastunut nainen joskus lisäksi neuloo
kirjoitusmaton tai palttoon nimikirjaimet sulhaselleen.

"Niin, näetkös, asia on se, että nainen ottaa alunpitäin rakkautensa
syvemmältä kuin mies. Kun nainen rakastaa, hän rakastaa koko
sielullaan; muu kaikki on hänelle toisarvoista. Mutta miehelle rakkaus
on sivuasia", innostui Katri.

Huomasin keskustelun luistaneen pois asiasta ja palautin sen oikeille
raiteille:

"Tästä asiasta riittäisi miehen ja naisen välillä kinastelua vaikka
tuomiopäivään saakka. Mutta kaikissa tapauksissa on syytä olla
varuillaan Sirkan suhteen, jos hän todella on saanut rakkauden houreita
päähänsä."

"Eikö mitä! Rakkaus kehittää naisen tunne-elämää ja syventää hänen
luonnettaan. Rakkaus se oikean taiteilijankin tekee."

Minun täytyi tunnustaa, etten ollut odottanut Katrilta tällaista
perinpohjaisuutta. Melkein liikutettuna sanoin:

"Sinä voit olla oikeassa. Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se hyvin
ikävä. Mies, jota Sirkka rakastaa, saattaa tunnottomasti käyttää väärin
nuoren tytön kokemattomuutta. Sellaisia konnia on Jumala paratkoon
turmeltuneessa kaupungissa enemmän kuin kylliksi."

Katrin vakavista kasvoista huomasin, että asia hänestäkin oli
ajattelemisen arvoinen. Mutta hän koetti ottaa kaikki parhaimmalta
puoleltaan ja sanoi:

"Sirkka on vilkas, mutta hän ei ole kevytmielinen. Hän ymmärtää torjua
lähentelemisyritykset, jotka uhkaavat hänen mainettaan."

Katrin luottamus ei kuitenkaan voinut minua täysin rauhoittaa. Päätin
sen vuoksi vakavasti kehoittaa Sirkkaa karttamaan kaikkia epäilyttäviä
miestuttavuuksia.

Eräänä iltana pistäydyin Katrin tietämättä Sirkan luo. Sain kuulla,
että joku herrasmies oli käynyt hakemassa häntä ulos. Hänen huoneessaan
vallitsi epäjärjestys, aivan kuin olisi kiireessä vaihdettu pukua.
Pöydällä oli monenmoista pikkutavaraa: hajuvesipullo, hammasjauhetta,
jonkunlaista kauneusvettä, karamellilaatikko. Piaanolla oli
kukkakimppu, luultavasti ihailijalta saatu. Mutta ennen muuta kiintyi
huomioni keskeneräiseen kirjeeseen, joka oli unohtunut pöydälle. En
voinut vastustaa kiusausta vilkaista siihen. Kirjeen tuttavallinen sävy
ja monet viittaukset yhdessä vietettyihin hauskoihin hetkiin ilmaisivat
liiankin selvään, kelle se oli aiottu. Siinä laskettiin pilaa
"kraapaamisesta", opettajien antamista muistutuksista ja kaikenmoisista
pikkusynneistä. Istuuduin odottamaan syntipukin kotiintuloa. Aikani
kuluksi aloin rangaista piaanoa — siksi kunnes saisin sen ihanan
omistajattaren käsiini.

Vasta yhdentoista jälkeen tyttö tuli ja hämmästyi kovin minut
nähdessään. Nuhtelin häntä aluksi myöhäisestä ulkonaolemisesta. Hän
sanoi tulevansa toverin nimipäiviltä. Luotuaan lyhyen silmäyksen
pöydälleen hän huomasi kirjeensä ja katsoi minuun kuin salapoliisi:

"Onko eno lukenut tämän kirjeen?"

Tuntien syyllisyyteni painoin pääni alas ja mutisin jotakin, mutta
sanat takertuivat kurkkuuni. Olin paljastettu...

"Kuinka eno on niin tuhma, että menee lukemaan toisten kirjeitä!"

Olin tullut syyttäjänä, mutta jouduinkin itse syytettyjen penkille.

Aloin tiedustella hänen voinnistaan, rahantarpeista ja muusta
sellaisesta. Sitte kävin valmistamaan päähyökkäystä: miksi oli Sirkka
typeryyttään rakastunut?

Mutta tuo veitikka teki kiertoliikkeellä minun suunnitelmani tyhjäksi.
Hän istahti äkkiä piaanon ääreen.

"Tahtooko eno kuulla Schubertia?"

Luonnollisesti tahdoin. Ja vastoin tahtoani tempasi sävelten tenho
minut valtoihinsa. Ja kun viimeinen akordi haihtui, olin unohtanut maan
ja taivaan ja koko tytön ja mitä varten olin tullut. En mahtanut muuta
kun kyynelsilmin puristaa tytön kättä ja sanoa:

"Miten ihana sävellys! Ja miten mainiosti sinä sen tulkitset!"

Mutta kotimatkalla minä tytön kepposta muistellessani puristin nyrkkiä
taskussani ja ajattelin: voi sinua julmettunutta!

Enkä kehdannut mainita Katrille sanaakaan siitä, minkä kovan kolauksen
minun kasvatusopillinen viisauteni oli saanut.



KYMMENES LUKU.

Oman kodin unelma lähenee toteutumistaan.


Pitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä,
tehty päätöksiä ja purettu vanhoja.

Minä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin
läheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken
pois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa
kaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.

Tällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi,
että rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.

Eräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla.
Hän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa
raastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa
hän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta
hän kyllä toimittaisi toisen pojan "tiilenpäitä lukemaan". Ennenkuin
erottiin sanoi hän:

"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä
rakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä,
päästään syksyllä omaan taloon."

On mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma
talo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota
kohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme
ja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se
asiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!

Kirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en
maininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa
Sirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta
hänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen
seurassa.

Aamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla,
sulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat
iloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset
matkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.

Uutisrakennus sijaitsi kaukana laitakaupungilla.

"Käännytään takaisin! Täällä tulee vastaan erämaa", sanoi Katri.

"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka", sanoin
salaperäisenä.

Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita
kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari
tiiliriviäkin muurattu.

Menimme lähemmäksi. Katri sanoi:

"Kukahan tännekin perustaa talon?"

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Silloin hän arvasi asian.

"Kuule, onko tämä _meidän_?"

Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan,
ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja
kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka
kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että
ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan
sataman maailman myrskyissä.

En hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin:

"Miellyttääkö sinua?"

"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin
pölystä ja kuumuudesta."

"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja
ikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun
lumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää
kehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen
tuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen
katsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin..."

Korkealentoisen runollisen esitykseni katkaisi samalla läheltä kuuluva
melu:

"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se
hulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin
menee kaikki päin seiniä."

Katri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä
tunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa
rahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He
kuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.

Nähtyään meidät sanoi hän:

"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö,
millaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee
talo, ettei vertaa koko Helsingissä."

Hän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt
huomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen,
katsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri
kiipesi telineille ja pauhasi sieltä:

"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja
sosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja
haukkuvat porvareja."

Sanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat,
kunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.

Mutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja
sanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on
isännöitsijänä.

Samassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut.
Näimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän
jalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän:
"Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen
tapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä
todistamaan, miten onnettomuus tapahtui."

Hän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän
surkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen.
Heidän mentyään kysyi Katri: "Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää
olevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa."

Minä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin
paljosta kiitollisuuden velassa.

Samassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen
seurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme
joutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.

Käytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän
ei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli
tarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan
kuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.

Minulle tuli mieleen äskeinen kohtaus ja sanoin:

"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin
liikkeelle."

Mies katseli minua pitkään.

"Isännöitsijäkö?"

"Niin. Hädin tuskin kykeni omin avuin liikkumaan."

Toinen joutui yhä enemmän ymmälle.

"Hän tuli meitä vastaan tuolla ja käveli kuin ennenkin."

Nyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin
kuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta
"työkyvyttömyydestään" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta
kesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!

       *       *       *       *       *

Edellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme.
Tuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin
kerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät
viestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut
erimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo
eroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon
käsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi
osan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti
ajanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen
johdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.

Sijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen
opintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa,
mutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi
sen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin
tirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi
ja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta
luonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja
millaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta.
Lopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava
osakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.

Minä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui
siltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta
palkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.

Mutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa
summaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle
sellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni,
mutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani
viitonen.

Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden
palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta
luovutti nyt mielellään sen.

Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja
kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta,
mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina
tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta,
jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi
hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai
konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa
musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.

Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina
rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa,
ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt
minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut,
sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!

Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien
mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen
kaikkia kohtaan.

Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa
mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön
juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä
pakoittaisi.

Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.
Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.

Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja
toverit tulivat saattamaan häntä.

Kun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.

"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu", muistutin minä.

"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä", lupasi Katri.

Kun kello soi kolmannen kerran, astuimme Sirkka ja minä junaan.

"Pitäkää nyt hauskaa!" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä
huiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.

Sirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi
heiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin
ja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli
vaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.



YHDESTOISTA LUKU.

Sulhasmiehiä tulee taloon, mutta minä näytän, mistä viisi hirttä on
poikki seinässä.


Kesä meni kuin siivillä. Syyskuun ensi päiväksi piti Sirkan saapua
kaupunkiin alottamaan viimeistä kouluvuottansa. Hän oli maalla
voimistunut, tullut päivänpaahtamaksi ja vereväksi. Soitellut hän oli,
ei sentään läheskään niin paljoa kuin minä olisin tahtonut. Enimmän
aikansa hän käytti rakkausromaanien lukemiseen ja haaveiluun — siltä
ainakin minusta näytti. Vähintään pari kertaa viikossa hän kirjoitti
rakastetulleen Helsinkiin, ja ellei ensi postissa tullut vastausta,
kävi hän hermostuneeksi ja arveli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Tyttö-hupakko oli pihkaantunut nenännipukkaa myöten!

Minä olin koko kesän valmistanut suurta romaania. Ennakkolaskujen
mukaan piti siitä tulla maailmaamullistava. Helsingissä viimeistelin
tekeleen ja annoin sen urakalla Katrin ja Sirkan puhtaaksikirjoittaa.
Katri pani ehdoksi, että omistaisin teokseni hänelle. Sirkka oli
vaatimattomampi: pyysi kirjaa yhden kappaleen, kun se ilmestyisi.
Minun olisi omakätisesti kirjoitettava siihen: "Sirkka Vanamolle
kiitollisuudella tekijä". Lupasin siihen vielä lisätä "ikuisella".
Siitä hän taas lupasi olla ikuisesti kiitollinen.

Kun olin korjannut kirjoitusvirheet, joita Sirkan työssä oli
vilisemällä — ihmekös se, kun on rakastunut! — lähetin käsikirjoituksen
kustantajalle.

Heti kaupunkiin tultuamme menimme katsomaan, miten pitkälle talomme
oli edistynyt. Lakkoselkkaus oli vihdoin sovittu, työt jälleen saatu
käyntiin. Rakennuksen ulkopuolinen osa näytti olevan valmis. Aloimme
taas haaveilla, miten hauskaa tulee, kun Sirkkakin muuttaa luoksemme ja
saamme kuulla kaunista soittoa joka päivä.

Samassa näin tirehtöörin tulevan seuralaisensa kanssa käsikynkässä
kuin mies ja vaimo ikään. Katri ei voinut sietää moista pariskuntaa ja
tahtoi lähteä kotiin. Mutta mies oli huomannut meidät ja sanoi:

"Jahah, juu! Onko oltu poissa, kun ei ole nähty kokouksissa? On
tehty tärkeitä päätöksiä, osakepääomaa koroitettu ja niin poispäin.
Konttorissa saatte kuulla tarkemmin."

"Rouva" katseli Katria sillä kateuden ja vihan sekaisella tunteella,
jolla vanha, ruma nainen aina silmäilee nuorta ja kaunista. Nostin
hattuani ja lähdin. Mutta tirehtööri lisäsi vielä:

"Teillä on maksamatta viimeinen erä osakemaksua. Se on suoritettava
ensi tilassa, yhtiöllä lankeaa näinä päivinä pari vekseliä."

Tieto ei tullut yllätyksenä, ja kuitenkin se teki minuun masentavan
vaikutuksen. Mistä sieppaisin yhtäkkiä ne rahat? Pohdin asiata pari
päivää ja yötäkin, pääsemättä askeltakaan pitemmälle. Kohta tuli
jyrkkään muotoon laadittu kirje, jossa sanottiin, että ellen heti
maksaisi puuttuvaa summaa, myytäisiin osakkeeni yhtiön sääntöjen mukaan
huutokaupalla. Säikähdin, mutta muistin samassa setäni, joka usein oli
ollut viimeinen turvani. Sydän kurkussa juoksin kuin olisi tuli ollut
nurkassa.

Setä oli huonolla tuulella, sadatteli ja noitui syksyä, joka oli niin
turmiollinen luuvaloisille. Kuuntelin kärsivällisesti valitusvirren
loppuun — muutoin ei olisi maksanut vaivaa edes puhua rahapulastaan.
Katsoinpa eduksi asialle muutamin valituin sanoin huomauttaa, että setä
oli viime aikoina tullut nuoremmaksi ja terveemmän näköiseksi, niin
etten ihmettelisi, vaikka joku nuori neitonen vielä rakastuisi häneen.

Se oli kuitenkin taktillinen virhe, sillä setä sai siitä tervetulleen
aiheen kehua monia valloituksiaan naismaailmassa, eikä siitä
epistolasta tahtonut loppua tulla. Sitte hän tyrkkäsi minua
salaperäisenä kylkeen ja kysyi, joko minulla oli perillisen toivoa.
Vastasin, etten ollut vielä mitään virallista ilmoitusta saanut. Ukko
näytti pettyneeltä, tuumi, että alkaisi jo niinkuin olla aika.

Tullakseni lähemmäksi asiaa rupesin puhumaan oman kodin hommasta. Hän
tuntui olevan huvitettu ja sanoi:

"Vai että jo ollaan niin pitkällä! No, minkä niminen on yhtiö ja missä
talo sijaitsee?"

Saatuaan haluamansa tiedon hän jatkoi kyselyään:

"Suuriko on osakepääoma?"

"Osakepääoma! En ole muistanut kysyä", vastasin hämilläni.

Setä päästi aika naurun.

"Olet sinäkin yhtiömies, kun et tiedä yhtiön osakepääomaa! Entä kuka on
isännöitsijä?"

Mainittuani tirehtöörin kunnianarvoisan nimen kävi setä totiseksi ja
vaipui syviin mietteisiin.

"Sekö herrasmies!" pääsi häneltä vihdoin.

Minä istuin kuin tulisilla neuloilla; sydämeni alkoi lyödä kuin vasara.

"Tunteeko setä Esa Ansion?" kysyin.

Ukko katsoi minua pitkään.

"Jumalan kiitos, etten ole persoonallisesti tuttu sen miehen kanssa.
Mutta —"

"Mutta —!" Tuntui kuin olisi maa vajonnut jalkaini alla.

Hän ravisti epäilevästi päätänsä ja sanoi: "Pelkään, että olet joutunut
veijarin kynsiin."

"Veijarin! Hyvä Jumala! Mitä sanotte!" huudahdin hypähtäen
kauhistuneena ylös kuin olisi käärme puraissut minua.

Setä huomasi hätäni ja sanoi:

"Niinkuin sanoin, en tunne lähemmin miestä, mutta olen kuullut hänestä
paljon pahaa ja tuskin ollenkaan hyvää. On paras olla varuillaan sen
herrasmiehen suhteen."

Mitä ristiriitaisimmat ajatukset riehuivat sekavissa aivoissani. Tuntui
kuin olisin tullut suljetuksi pimeään, sokkeloiseen luolaan, josta oli
mahdoton löytää tietä ulos.

Lopettaakseni tuskallisen vaitiolon sanoin: "Siinä tapauksessa on
viisainta, etten suorita penniäkään lisää yhtiölle." Setä hymähti.

"Siinä tapauksessa menetät kaikki, mitä jo olet pannut osakkeihin.
Lisäksi voi yhtiö velvoittaa sinut maksamaan eroituksen, jos
myyntihinta jää alle nimellisarvon."

"Ei koskaan", väitin minä jyrkästi.

Mutta setä selitti, että merkintä oli sitova, siitä ei mihinkään
päässyt. Yhtiölaki oli merkillisen ilkeä keksintö.

Kaikesta huolimatta hän antoi pyytämäni summan, mutta kehoitti ottamaan
tarkan selon yhtiön tilasta. Jos asema tuntui horjuvalta, oli minun
heti myytävä osakkeeni mihin hintaan hyvänsä, sillä parempi pieni
tappio kuin suuri.

Toistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien
ajattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli
se yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani
samaan kadotukseen.

Kun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan
ristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja
kaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin
vakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun
tiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli
varmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla
hän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.

Verrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos
Sirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja
soitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä
tulisi taloon.

       *       *       *       *       *

Ja olihan yksi, joka tiesi ja myöskin ymmärsi käyttää sitä hyväkseen.

Eräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi
puhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui
palttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa
ja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin
minun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen
astui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari
Johanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.

Kaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä.
Hän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa
osoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli
kellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.

Odotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän
näkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi
suunsa ja sanoi syvämietteisesti:

"Siellä tuulee tänään. Taitaa valmistaa sadetta."

Johon minä sanoin:

"Ehkä herra palvelee meteoroloogisessa laitoksessa?"

Nuorukainen oikaisi hiukan nolona:

"Minulla on asianajotoimisto."

Kun ei minulla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, jatkoi hän:

"Tämä näyttää olevan hyvä talo. Onko täällä vuokrat kalliit?"

"Minä en ole täällä isännöitsijänä", vastasin siihen.

Huomattuaan, ettei keskustelu ottanut sujuakseen, sanoi hän:

"Pian on eduskuntavaalit."

"Mitä puoluetta herra edustaa?" kysyin minä.

Nuorukainen katsoi parhaaksi käydä itse asiaan.

"Olen kuullut, että te olette neiti Sirkka Vanamon holhooja. Ja koska
hänen vanhempansa ovat kuolleet, ajattelin kääntyä..."

"Kääntykää vain, koska tilaa on", kehoitin minä.

"Me rakastamme toisiamme..." jatkoi nuorukainen.

"Me...? Te ja minä...?"

Sulhasmies oli eksyä tolaltaan, mutta sai pian säikeestä kiinni:

Samassa tuli mieleeni sisar-vainajani viimeinen pyyntö, ja päätin
menetellä ankarasti, ettei kasvattini joutuisi keljun kelkkaan
istumaan. Kohdistin sulhaskokelaaseen murhaavan tulen ja sanoin
musertavasti:

"Nuori herrasmies! En tunne katsantotapojanne, mutta olen siinä ijässä,
ettei minua miellytä kuulla puhuttavan palturia, kun on vakavasta
asiasta kysymys."

"Palturia! Suokaa anteeksi!" huudahti hän loukkaantuneena ja alkoi
hermostuneesti hivellä ylähuulensa haivenia.

"Pankaa mieleenne", jatkoin, "mitä nyt sanon. Ensiksi ei ole tapana,
että koulutytöt menevät naimisiin. Toiseksi kehoitan teitä menemään
kotiin ja tutkimaan sydäntänne, jos teillä sellainen on."

Tämän sanottuani osoitin hänelle sitä paikkaa, mistä tie kulki ulos.
Hän laski käden mahtipontisesti sydämelleen ja lausui kuin paras
näyttelijä:

"Vakuutan, että tunteeni neiti Vanamoa kohtaan ovat mitä puhtaimmat..."

Ovella hän vielä kääntyi ja sanoi:

"Pyydän anteeksi! Neiti Vanamolla on talletuksia, ja minulla olisi
tilaisuus sijoittaa ne erittäin edullisesti."

Moinen julkeus kävi yli minun ymmärrykseni. Sanoin myrkyllisesti:

"Todella oiva näyte tunteittenne puhtaudesta! Mutta neiti Vanamon
talletuksista huolehdin minä. Teillä ei ole mitään tekemistä siinä
asiassa. Menkää — ja olkoon tämä käyntinne viimeinen niinkuin se oli
ensimäinen!"

Tuskin oli ovi sulkeutunut sulhasmiehen jälkeen, kun Katri, joka
tietysti oli kuunnellut oven takana, tuli ja sanoi:

"Mutta tuolla lailla ei sovi kohdella vierasta henkilöä! Hän teki
erittäin sivistyneen ja miellyttävän vaikutuksen."

"Teillä naisilla on oma tapanne katsella asioita. Kun miehellä vain on
moitteeton ulkoasu ja siro käytöstapa, on hän teidän mielestänne kaiken
vanhurskauden täyttänyt."

Katri ei antanut vaikuttaa itseensä. "Sirkka on kertonut, että hän on
erittäin lahjakas ja lupaava lakimies ja lisäksi hyvästä perheestä —
isä on valtioneuvos tai kunnallisneuvos."

"Kauppaneuvos kaiketi, koska pojalla näkyy olevan taipumusta
ahvääriin", sanoin minä ivallisesti ja jatkoin:

"Nuorukainen voi olla minkä neuvoksen poika hyvänsä, mutta minun
silmissäni hän on hävytön lurjus. Mies, joka rakastaa, ei ensi työkseen
kysy naisen talletuksia. Vai teinkö minä sillä tavalla, kun kosin
sinua?"

Katri joutui hämilleen ja sanoi: "Eihän minulla ollutkaan mitään.
Mutta ei se minusta rikos ole, jos sulhanen huolehtii tulevan vaimonsa
varojen tallettamisesta. Se osoittaa käytännöllistä älyä."

Tiesin hyvin, etten tässä asiassa saisi Katrilta viimeistä sanaa.
Lausuin senvuoksi:

"Elkäämme kiistelkö! Osoittakoon tulevaisuus, kumpi meistä on oikeassa.
Jos minä erehdyn, sen parempi Sirkalle. Mutta sisareni viimeinen tahto
on minulle pyhä, enkä ikänä hyväksy miestä, joka ottaa Sirkan etupäässä
rahojen takia."

Kaikesta päättäen oli tyttö ollut lähettyvillä ja saanut tietää,
millaisen vastaanoton sulho oli saanut. Hän oli kartteleva ja
harvasanainen. Nähtävästi olin koskettanut häntä arimpaan kohtaan:
loukannut hänen rakkauttansa. Eikä nainen koskaan salli sitä
rankaisematta tehdä.

Eräänä aamuna sain kustantajalta postipaketin — käsikirjoitukseni oli
hylätty. Se oli karvas pala, mutta nielaisin sen ääneti. Olin liian
ylpeä ilmaistakseni Katrille tappiotani. Itsepäisenä tarjosin kirjaani
toiselle kustantajalle ja levottomana odoteltuani pari viikkoa sain
vastauksen, tällä kertaa myöntävän.

Kirjani siis näki päivänvalon. Käänteentekevää ei siitä kuitenkaan
tullut. Arvostelu päinvastoin piteli sitä varsin kovakouraisesti.
Mutta kekseliäs kustantaja ymmärsi alleviivata sen ansiopuolet.
Kun muuan aikakauslehti kirjoitti: "Jos teos olisi rakenteeltaan
kiinteämpi ja esitystapa selvempää, olisi se taiteellisesti arvokas
ja mielenkiintoinen romaani", niin kustantaja lainasi lausunnosta
ainoastaan sanat "— — — taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen
romaani". Sellainen arvostelu ei ollut hullumpi esikoisteoksesta!

Mutta Katrin ennustus viidennen painoksen keskenloppumisesta ei ikänä
toteutunut. Pahoin pelkään, että ensimäistäkin on vielä melkoinen osa
kirjakauppojen hyllyillä pölyttymässä.

Mikä todistaa, ettei kirjailijan ole hyvä käyttää omaa vaimoansa
arvostelijana — eikä toisenkaan muuta kuin hätätilassa!



KAHDESTOISTA LUKU.

Millaiseksi oma koti valmistui.


Kun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut,
että se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville,
että aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan
osakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin
kiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin,
joten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi,
ettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli
yhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa
koroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani.
Sain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli
pienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö
pysyisi pystyssä.

Samoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous.
Ilmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon
tiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko
hökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön
tilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti
tirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki
kiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.

Samalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa.
Lähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja
keskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt
niin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan
haki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että
kylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin,
ymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti...

Vaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä
vaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka
luomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin
järjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone
sisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä
pidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni
nyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet
viekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.

Uudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen,
koska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä
tuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli
siitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.

Hääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin
muutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan
nähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:

"Ei, mutta Katri! Kuva on sinun näköisesi."

Minä sanoin tehneeni saman huomion, mutta se oli varmaan paljasta
kuvittelua.

"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty
madonna", väitti Sirkka uudelleen.

Katri punehtui ja sanoi:

"Minulla ei ole lasta... Enkä minä ole mikään madonna...

"Annappa Sirkan lukea se kaunis laulusi", pyysin minä.

"Onko Katri kirjoittanut laulun?" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia
sitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän
sanoi:

"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä
tulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta
ihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin
runoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä
välitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään."

"Mikä mies sinun sulhasesi on?" kysyi Katri.

Sirkka punastui ja alkoi katsella madonnankuvaa.

"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut
musiikin teoriaa", sanoi tyttö.

"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista", lupasin saadakseni
hänet kimpustani.

Kun madonna sitte vietiin muun romun mukana ullakolle, unohtui koko
asia.

Jos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa
silmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille
enää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone
tuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka
puolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka
olisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi
tuottaa 15—20 markkaa kuussa.

Aloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan
ottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon
kehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.

Eräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään
sanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi
muuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren
muotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän
oli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella
maininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua
hävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea
rauhassa.

Olimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja
kun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä
vastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin,
miten vain halusimme.

Käydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille,
ettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi
varattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa
uudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä
katsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä
puuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen
tuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena
tarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se
tuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se
vika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet
korkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että
talossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa
täsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.

Samassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka
herätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään
tuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin
"keinottelu", "huijaus", "petkutus". Samassa hän veti tukun papereita
taskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: "Tuossa
ovat roskapaperinne!" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään,
kun mies jo huusi ovelta: "Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua
tekemisiin!"

"Tämä juttu ratkaistaan raastuvanoikeudessa!" uhkasi tirehtööri.

Mutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita
ja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut
olla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne
pois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli.
Kysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty,
maksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut
kahtakymmentä.

Sirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä
salaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona,
toisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä.
Eräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa,
ja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa
hänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään
tietoa sennimisestä henkilöstä.

Pian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen
eräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa,
mutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me
kauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa
Sirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän
hyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka
aivan tilapäiseen tarpeeseen.

"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta
olisi uskonut sellaista!" päivitteli Katri.

"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia
asukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle."

Vielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin
toivonut. Matka oli liian pitkä.

Siunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua
vastaanottamaan iloista tapausta.

Syystä kyllä kaipasi Katri kylpyhuonetta!



KOLMASTOISTA LUKU.

Kurjuus astuu kynnyksen yli.


Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto
talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.

Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan
komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu
raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa
saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä —
itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.

Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut.
Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien
yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.

Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen
vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme
varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui
työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun
tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien
aikojen tultua.

Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se
johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.

Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.

Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi
"vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas
yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan
ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea
meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa
kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin
ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat
kaikista rakkaimmat.

Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä
maalle.

Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä.
Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai
kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet
saamaan sopivaa kesäasukasta.

Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo
sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra
maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui
niin vaikealta.

Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin
hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston
kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut
vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi
katkerasti naurahtaen:

"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."

"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa
etuansa laskeva järki."

Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme
yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.

Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset
tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia.
Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin
jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin
hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle
kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta
naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi
minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha.
Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi?
Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet
niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.

Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut
ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän
antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta
asettui itse hyökkäävälle kannalle.

"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi
tilassa, muuten..."

Hän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.

Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut
maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä.
Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että
hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni
avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni
—, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.

"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä
on mahdollista."

Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan
osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten
nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen,
tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.

Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan.
Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän
lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja
kysyi, miksi minä en luottanut häneen.

Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta
hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni;
miksen maksanut ajoissa?

Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse
lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään,
sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua
rohkaisemaan.

Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli
itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun
asianajotoimiston huostaan.

Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen
herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän
rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli
sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi
hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin
kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette
hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".

Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja
haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta
suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi
lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut
vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta
seurasta lähteä?"

Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja
kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla
oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään
kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa
housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö —
yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti
tilatakseen maukkaan aamiaisen.

Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa —
nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa
sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi,
oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.

Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua
vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla
oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.

Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle
kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä
lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia
tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin
esitystäni.

Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun
puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti,
että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati
juttua heti päätettäväksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni
siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle
korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja
niin paljon.

Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri
vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut
voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä
kuin etevä peluri sakkinappuloita.

"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä
vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä
voittanut."

Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt
opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku
kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he
sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen
lapun.

Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut
tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt
synnytyslaitokseen.

Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.

Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi
polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja
rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.

Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli
kuitatuksi.

Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa
aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi
hyödyttänytkään salata totuutta.

"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"

Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:

"Pitää vuokrata soittokone."

Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten
ennenkin.

Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi
siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja
sanoi veitikkamaisesti hymyillen:

"Olen hankkinut vuokralaisen!"

Olin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:

"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan."

"Älä minua kiitä", sanoi hän nauraen. "Se on yhtä paljon sinun
ansiotasi."

Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä,
säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni.
Mutta hän sanoi:

"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki..."

"Anna anteeksi, Katri rakas!" rukoilin. "Minä olen syypää kaikkeen."

Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän
oli kalpea ja vapisi.

"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka."

Hän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:

"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!"

Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut
sydänverellään sitä lämmittää...



NELJÄSTOISTA LUKU.

Oman kodin unelma särkyy.


"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut
_poika_!" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön
astiasoikossa.

"Sanos muuta! Luonnollisesti hän peruuttaa lahjoituksensa."

Samassa tuli Sirkka nuottilaukku kädessä musiikkiopistoon lähteäkseen.

"Joko olet pitkällä äänenmuodostuksessa?" kysyin.

"Harjoituksia minä laulan ja vokaliisejä. Piakkoin saan aarian."

Katri kuivasi lapsen ja lopetti kylvyn suutelemalla sitä.

"Annas kun koetan, paljonko se painaa!" pyysi Sirkka.

"Sinä pudotat."

"Enkä pudota." — Ja hän otti lapsen varovasti käsivarrelleen.

"Mikä sen nimeksi tulee?"

"Matti", sanoin minä.

"Matti! Mikä nimi se on!" huusivat naiset yhdestä suusta.

"Rehellinen suomalainen nimi", ilmoitin minä.

Mutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä
huomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin.
Sitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä
ja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin
kannesta kanteen.

"Moosesko siitä tulee?" kysyin minä.

"Ei, kuin Kullervo", sanoi Sirkka.

"Kullervo on niin traagillinen nimi", yhtyi Katri.

"No, olkoon vaikka Kalervo! En puutu koko juttuun."

Nähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan,
tunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus
näytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää
paikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet
olemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta
pitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet
onnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme
panneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi
vuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.

Kaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut
osakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se
käsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin
nimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että
minua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli
pörssissä kolminkertainen.

Eräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan
takia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi
yhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa
myyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja
kysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän
nyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja
sanoin:

"En aio poistua, ennenkuin asia on perinpohjin selvitetty."

Tirehtööri kääntyi hermostuneena minuun ja kysyi:

"Mitä te siis tahdotte?"

"Tahdon tietää, onko osakkeilla mitään arvoa vai ovatko ne
roskapaperia."

Hän naurahti halveksivasti ja sanoi yli olkain:

"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä
ymmärrä osakkeiden arvoa."

Syntyi hiljaisuus. Minä kokosin viimeiset voimani loppurynnäkköön.

"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet
ovat paljasta, käärepaperia."

Hän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja
sanoi sitten:

"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää
vararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön."

Tunsin, miten veri kuohahti koskena aivoihini.

"Mitä minulla on siitä iloa?"

"Voitte ottaa osakkeita uudessa yhtiössä."

"Entä vanhat?"

"Jaa, vanhatko osakkeet? Ne ovat tietysti arvottomia."

Maailma musteni silmissäni, mutta koetin säilyttää malttini ja sanoin:

"Se on ainakin suoraa puhetta. Entä ne muut osakkeet?"

Tirehtööri katsoi ovea kohti, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.

"Jaa, nekö kasvisvoi-osakkeet! Ne ovat parhaita, mitä yleensä on
olemassa."

"Totuus esiin!" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti
askeleen takaperin.

Hän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa.
Se riitti minulle.

"Siis kaikki mennyttä! Sisarentyttäreni koko perintö menetetty!"

Tirehtööri hymähti:

"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette
panoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa
voitte voittaa."

Moinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston.
Astuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:

"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen
vastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut
hoitooni, tietäkää se!"

"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!" murahti
hän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.

Nyt en voinut enää hillitä itseäni. Vihasta vavisten huusin:

"Petturi! Rosvo!"

Tirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen
sanoistani.

"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä
huoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!"

Olin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus
tarkoitti.

Kotiin tultuani olin aivan näännyksissä ja huokasin:

"Katri rakas! Jumala meitä armahtakoon! Sirkan perintö on menetetty!"

"Menetetty! Laupias taivas!" parkaisi Katri.

Kerroin koko asian. Hän puhkesi itkemään.

"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut
tarkempaa selkoa asiasta?"

Mutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli
menetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle
onnettomuudesta ainakin toistaiseksi.

       *       *       *       *       *

Huijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen,
jossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset
Jutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.

Epätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että
olin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli
menetetty, suuttui hän yhä enemmin.

"Kas sillä lailla! Sinä olet oivallinen holhooja, sinä!"

Tämä moite sattui minuun niin kipeästi, etten voinut pidättää itkuani.

"Mistä minä tiesin, että se mies sellainen konna oli!"

Setä pahastui yhä enemmän.

"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt
liikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on
katsoa, ettei tule petetyksi."

"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut",
sanoin loukattuna.

"Minä en puolusta, mutta yhtä vähän voin hyväksyä sinun menettelyäsi."

Vaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle
kunnianloukkausjutusta.

"Yhä parempaa!" sanoi hän. "Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket
itsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet
pyytämään häneltä anteeksi."

"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi
häntä sanoin."

"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää
sinut pussiin."

"Niinpä hankin minäkin lakimiehen", sanoin itsepäisesti ja jätin
pahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua,
mutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin,
etten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.

Niinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat
ottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun
kysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin
hakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti
kohteliaasti:

"Neuvottelu maksaa 10 markkaa!"

Maksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä
harjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi.
Lakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen
lisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat
vaihtaen nimityksiä sellaisia kuin "aasi" ja "sika" sekä muita
kohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat,
että voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin
he vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.

Kun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko
konttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista
miestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen
toteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli
puhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.

Sillävälin sattui seikka, joka loi uutta valoa huijarin elämään.

Sirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli
ilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus
jo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa.
Säikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää
alkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin
tytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.

"Seis!" huusin minä.

"Täälläkö se tyttö asuu!" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi
henkilö kuin itse herra tirehtööri.

"Millä oikeudella te ahdistatte turvatonta tyttöä?"

Huijari jäi hetkeksi vaiti, mutta pääsi pian tasapainoon ja sanoi:

"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu
talossa."

Moinen katala solvaus sai minut suunniltani.

"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte
epäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen
heittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen
varaa."

Mies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla
sanoillaan:

"Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa."

Sirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen
luoksensa.

Hykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana
en ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään
veijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä
tarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.

Mutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi
enempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä.
Katri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön
kuin hän olikin.

Minua suututti heidän itsepäisyytensä.

"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on
tehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä
penniä myöten!"

"Minunko perintöni!" huudahti Sirkka ja katsoi minuun suu auki.

Olin paljastanut koko salaisuuden. Peruuttaminen oli mahdotonta.

"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että
tiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on."

Olin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi
lempeästi:

"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa
pahaa pahalla kostaa."

Katsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi
antaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin
Sirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut
minuakaan syyttänyt.

       *       *       *       *       *

Mutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin
pian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia
meni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta
kun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat
ullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä
nurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja
sanoi:

"Ska' vi ta den där?"

"Va' ska' vi göra me' så'nt skräp!" nauroi toinen.

Alas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä
luovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa.
Parin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus:

 4 asunto-osaketta

 osakeyhtiössä Onnela, å 1,000 markkaa, myydään — ellei maksua
 tai muuta laillista estettä tule — julkisella täkäläisessä
 huutokauppakamarissa pidettävällä pakkohuutokaupalla.

 Ostohinnasta on puolet heti maksettava ja loput viikon kuluessa.
 Muuten annetaan lähempiä tietoja myyntitilaisuudessa.

Synkässä alistuvaisuudessa katsoin tulevaisuuteen. Kuin hukkuva
oljenkorteen, tartuin siihen ajatukseen, että setä tulisi ja huutaisi
osakkeeni. Mutta hän ei tullut.

Osakkeista tarjottiin 100 markkaa kappaleelta. Yhtiön sääntöjen mukaan
oli entisillä osakkailla etuoikeus niiden lunastamiseen.

Seuraavana päivänä lähetti huijari sanan, että minun oli heti
muutettava, koska asunto oli hänen.

Sinä yönä emme saaneet unta silmäämme. Meidän ei auttanut muuta kuin
lähteä etsimään huonetta, mihin voimme siirtää vähät kapistuksemme.
Satoi, ja kaikki tuli likomäräksi. Sirkka huolehti lapsesta sillaikaa
kun me kuletimme tavaroitamme käsikärryillä, koska meillä ei ollut
varaa ottaa ajuria. Pihalla hyöriessämme huusi huijari ikkunastaan
talonmiehelle:

"Pääsemme vihdoinkin roskaväestä, joka ei maksa vuokraa."

Kuinka ne sanat viilsivätkään sydäntäni, sillä vaikka olimmekin köyhiä,
oli ylpeyteni vielä lannistumaton.

Illan hämärtyessä lähdimme viimeisen kerran katsomaan rakasta kotiamme.
Juuri kun aioimme lähteä sieltä vaipui Katri maahan ja itki niin
toivottomasti, että luulin hänen kuolevan.

"Miksi, miksi piti näin käydä!" nyyhki hän ja väänteli käsiänsä.

"Katri rakas! Jumala koettelee, mutta Hän ei vielä ole hyljännyt meitä.
Kaikki vielä kääntyy hyväksi."

Näin sanoen nostin hänet ylös. Viimeisen kerran painoin tutun oven
kiinni. Oli tullut pimeä. Muistin madonnankuvan unohtuneen ullakolle ja
lähdin sitä hakemaan. Katri lupasi odottaa kadulla.

Palatessani huomasin katulyhdyn valossa miehen, joka läheni Katria
ja tarttui julkeasti häntä käsivarteen. Salaman nopeudella hyökkäsin
huijaria vastaan ja iskin häntä kaikin voimin vasten naamaa, niin että
hän tupertui maahan.

"Rosvo!" huusin minä. "Kaikki veit minulta, aiotko lopuksi ryöstää
vaimoni!"

Heittiö jupisi jotain käsittämätöntä.

"Konna!" huusin, ja uusi isku sattui samoille seuduille.

Mies kömpi jaloilleen ja otti puolustusasennon.

"Roisto!" huusin ja annoin kolmannen iskun kaupantekijäisiksi.

Huijari tointui hämmästyksestään.

"Mitä tämä merkitsee! Tässä maassa on laki ja oikeus."

"Valitettavasti ei ole lakia ja oikeutta huijareita ja naisten
häväisijöitä vastaan", sanoin minä ja tartuin Katrin käsivarteen.

"Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!" sanoi huijari ja haki lakkinsa
katuojasta.

"Sitä minä sydämeni pohjasta toivon."

Ja me lähdimme. Tultuamme jonkun matkaa päähän kääntyi Katri ja
jäi synkkänä katsomaan. Hänen näkyi olevan mahdoton käsittää,
että meidän oli iäksi jätettävä kotimme, jossa olimme niin paljon
suurta uneksineet. Ja suuret kyynelkarpalot putoilivat pitkin hänen
laihtuneita, kalpeita poskiaan.

"Elä itke, armaani! Jumala kyllä auttaa meitä. Rakkaus rakensi kodin —
ja rakkautemme on meillä jälellä", koetin lohduttaa onnetonta, itsekin
taistellen itkua vastaan.

Hän pyyhki silmiään ja sanoi kyyneltensä takaa hymyillen:

"Rakkaus meille jäi — kaikki muu on riistetty."

"Kun paras jäi, miksi suremme sitä, mikä on vähempiarvoista?" sanoin
minä.

Hän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme
käsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei
yksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.



VIIDESTOISTA LUKU.

Kuninkuus ja hirttonuora.


Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus
ulos toisesta.

Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme
varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken
tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian.
Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen
mustat pilvet.

Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä
asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta
jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät
tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt
kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa
vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku
onneton perhe häädetty vuokravelan takia.

Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun
vuokra olisi maksettava etukäteen.

"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja
istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.

Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä
puoleensa säälitellen:

"Harmaita hiuksia!"

"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa
vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja
raskas huokaus kohosi rinnastani.

Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja
iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan,
äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi
katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin
itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.

Hän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.

"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän
päättävästi.

Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni
hän jatkoi:

"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin."

"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella", sanoin minä
loukkaantuneena.

"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön."

"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin
olen syypää."

Katrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.

"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei
minua ole kukaan pakoittanut."

Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin
kalpeata poskea.

Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen
piirteitään, ja hän sanoi:

"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää."

"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani
sepitin."

"Onko se pitkä ja sekava?"

"Ei, se on lyhyt ja selvä."

Ja minä lausuin hänelle runon:

              KUNINGAS.

    Kun nälkä suolissani kurnuttaapi,
    ja reiät irvistävät vaatteissain,
    kun vaimo vieressäni jurnuttaapi,
    ja kuolo kummittelee aatteissain,

    ma kuningasta silloin kuvittelen
    ja herkkupöydän laitan linnassain,
    ja juhlavieraitani huvittelen,
    ministereitä virast' erottain.

    Mun onhan laulun, aatteen valtakunta,
    jot' itsevaltiaana hallitsen,
    Sun kanssas, kuningatar, näämme unta,
    ja onnemme on suuri, ikuinen.

"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas
on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta,
joka oli ruvennut itkemään.

"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi
ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista
kuin hän toivoo ja tahtoo?"

"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen
kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran
maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä
vähän runsaamminkin.

Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka
keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme,
miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti
puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki
jotakin nurkassa ja sanoi:

"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi
veitikkamaisesti Katria.

Katri punehtui ja painoi päänsä alas.

"Joko eno on säveltänyt sen laulun?" kysyi Sirkka.

"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä",
vastasin saadakseni tytön kimpustani.

Hänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea
saada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:

"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja
sitten... uuden... uuden..."

Syntyi raskas äänettömyys.

"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy
lykätä parempiin aikoihin", sanoin.

"Niinkö!" huokasi tyttö ahdistuneesti. "Täytyy sitte jättää."

Tuntien syytöksen, minkä nuo sanat sisälsivät, sanoin liikutettuna:

"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle
kyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt..."

Tyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut
minua hän sanoi:

"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan
soittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa."

Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa
kanssa.

"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan
miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.

"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla
kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi
ovat kesken."

"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.
Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."

Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin
oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli
ympärilleen ja sanoi:

"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!"

"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa
oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät
pysyvät piilossa."

Kun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:

"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi."

"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni
hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen
omaisuutensa."

Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa
vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen
näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin
ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata
jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli
kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.

"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme,
ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.

Hän oli kauan vaiti.

"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa
olevansa huonompi muita?"

"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se
lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas
on alinomaa lankeamisen vaarassa."

Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli
hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme
oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää,
mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua
köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista
vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.

Hän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:

"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme
kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."

"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei
ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä,
onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"

Nuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.

"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän
itse sanonut."

Ja hän heilutti keppiään ja loi halveksivia silmäyksiä ympärilleen.

"Elkää antako pettää itseänne", sanoin minä. "Onnettomien asianhaarojen
johdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa."

"Mitä! Mahdotonta!" huusi sulhasmies.

"Ikävä, jos hän ei ole teille sitä ilmoittanut. Mutta niin on asia."

Ylkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin
kunnioituksensa ja huusi:

"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en
onnittele teitä!"

Ja hän lähti hyvästelemättä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän
haukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun
minua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä.
Pitkin matkaa hän puheli "vaimoni varoista" ja "yhteisestä
omaisuudestamme". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein
arvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi
herättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian
kanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.

Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että
tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille
ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus
tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että
juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua
samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.

Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja
valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi
lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.

Ymmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti
itke.

"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?"

"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua
onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.

Aloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja
kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on
yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."

Tyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.

"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan
häntä!"

"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin
sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis
hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"

Mutta yhä katkerampana hän vastasi:

"Miksi eno meni kertomaan sitä?"

"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka
rakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta
joutua huonon miehen vaimoksi."

"Hän...ei ole huono. Voi, voi, minua onnetonta! Mitä minusta nyt tulee!"

Ja hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän
huomenna katselisi asioita toisessa valossa.

Vieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni
sen "raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen" vuoksi. Tämä
pettymys löi minut aivan lamaan.

Pienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa.
Katri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.

       *       *       *       *       *

Olin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen,
mutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus,
että koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut
itseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini
elämän.

Kun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan
päätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.

Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti
taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.

Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen,
ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut.
Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä
minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa,
unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.

Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä
silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja
kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja
kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan,
jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua
surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin
Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua
kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin
olisin!

Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla,
antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.

Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja
ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.

Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin
liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin
nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"

"Kiitä madonnaa!" sanoin minä. "Se toi mieleeni sinut ja lapseni."



KUUDESTOISTA LUKU.

Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.


Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se
vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää.
Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun
kysyin sitä, sanoi hän hymyillen:

"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta."

Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa
maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa
petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden
välttänyt.

Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon,
turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka
palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta
saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi.
Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet
panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli
siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta
oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin
häätää minä päivänä hyvänsä.

Muistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen
apuunsa.

Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä.
Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat
tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle
onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin
tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten
voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.

Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka
kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva
katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun
samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle,
joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:

"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen
syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa
kättä."

Katri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.

"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin
tällainen kidutus", sanoin minä.

Hän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.

"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi."

Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta
illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.

"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain
jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa,
puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja
alotti:

"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut
lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni
seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."

Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen
ja sanoin:

"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa
anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"

Vastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.

"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut."

"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni
naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.

"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle", sanoin
nuhtelevasti.

"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et
syö? Eikö sinun ole nälkä?"

Leipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.

"Mistä saamme huomenna?" sanoin syödessäni.

"Huominen päivä on Jumalan kädessä!" vastasi Katri.

Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin
polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli
Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin
ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja
jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin
milloinkaan onnen päivinä.

Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana
viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.

Eräänä aamuna kysyi Katri:

"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä
apukeinosta jo ihan tyynesti.

"Ei mitään. Kaikki on lopussa..."

Hän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen
rinnastaan.

En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä
ja samalla syytti minua.

Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja
tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä
käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin
ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran
etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena
maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.

Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni.
Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta
siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä
toivottomana kuin minäkin.

"Kirottu elämä!" pääsi huuliltani.

"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri,
kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."

Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin
ullakolle.

Madonnankuva oli siellä sopessaan... Ulosottomiehen potkusta syntynyt
tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun,
käärin paperiin ja lähdin ulos.

Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja,
jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä
jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso,
ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja
hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.

Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti
kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun
kysyvästi.

"Mikä se on?"

"Vanha taulu", sanoin punehtuen aivan kuin olisin sen varastanut.

"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä",
sanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä
jätkältä vanhat housut.

Nolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua,
toiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.

Kävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin
puistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.

Samassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle,
jossa näkyi isoilla kirjaimilla:

 KIRJAKAUPPA JA ANTIKVARIAATTI. VANHOJA KIRJOJA JA TAIDETEOKSIA
 OSTETAAN.

Niinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon
saliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät
taulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa,
mutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa
erään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät
lainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat
renessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista
asioista.

Nuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin
minut ja tuli kysymään asiaani.

"Minulla olisi vanha taulu", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin
kääröstä.

Tuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä
vilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää,
vasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.

Vanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei
hiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui
siihen innokkaasti, sanoen:

"Mitä ihmettä! Rubensinko? Ei, kaiketi jäljennös!"

"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä", puheli taidekauppias
ihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies,
nähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli
sitä huolellisesti.

"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun
oppilaan. Arvokas joka tapauksessa:"

Hän kääntyi minuun.

"Myykää se minulle!" sanoi hän. "Paljonko tahdotte siitä?"

Minäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni
heidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.

"Jos taulu miellyttää herroja, niin antakaa siitä minulle kymmenen
markkaa."

"Kymmenen markkaa!" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla
remahtamatta nauruun. "Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se
sietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta."

En voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi
vanha herrasmies vakavasti:

"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja
omistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle
kolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties
kuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta
tarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti
onkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun."

Taidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän
liiketuttavan kilpailijaksi.

Kärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja
vastasin tuskastuneesti:

"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua
rahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei
ole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta
ihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan
jonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —"

Vanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä,
että hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut
haltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän
vei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa
hänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle
maksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun
läksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus,
ettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.

Luonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään
voinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti
herätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla
varma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja
lähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava
maailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli,
etten juossut automobiilin alle!

Kotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta
huutaa:

"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen
arvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun
alankomaalaisen mestarin tekemä!"

Katri vetäytyi kauhistuneena ovea kohti ja änkkäsi:

"Hyvä Jumala! Hän on menettänyt järkensä!"

"Vähät siitä, olenko hullu vai viisas, mutta nyt meillä on rahoja!"

Hän tuijotti setelitukkoon ja ravisti päätänsä.

"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole
tuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut."

Minun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun,
ennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut
rahani.

Hän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa
perässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään
Sirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:

"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä
myötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!"

"Nythän minä saan uuden hatunkin!" riemuitsi tyttö hyppien kuin harakka.

"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole", sanoin minä. "Ja
sullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin,
Tokioon, mihin tahansa!"

Olimme niin iloiset, ettemme muistaneet, mistä koko ilo alkunsa sai.

"Siis oli kuitenkin totta, että madonna tuottaa onnea", sanoin viimein.

Ilon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: "Ehkä se kuulee rukouksenkin!
Kuka tietää!"



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kettu joutuu käpälälautaan.


Huijaritirehtööri oli menestyksensä rohkaisemana mennyt riemukulussa
voitosta voittoon. Hän pudisti uusia yhtiöitä kuin turkin hihasta,
ja joka siirrossa tuli voitto hänen taskuunsa, samalla kun toiset
menettivät, mitä olivat yritykseen sijoittaneet. Hän oli maneetti, joka
veti metallia puoleensa. Kaiken tämän ohella hän näytteli ihmiskunnan
hyväntekijää, jolla vähempiosaisten onni oli sydämellään. Tämä korkea
päämäärä silmäinsä edessä hän oli päättänyt perustaa suurenmoisen
kansankeittiön. "Soppa"-nimisen osuuskunnan säännöt olivat jo
vahvistetut, ja yrityksen luoja katsasteli, mistä löytäisi niitä, jotka
löisivät pöytään tarvittavan pääoman. Ja mikseikös niitä löytyisi!
Olihan paitsi hyvää tarkoitusta odotettavissa varmat voitot ja osingot!

Niinpä kokoontui eräänä iltana tirehtöörin luo joukko lampaita, kyllin
yksinkertaisia antautuakseen kerittäviksi. Tutkittiin sääntöehdotusta,
tehtiin kannattavaisuuslaskelmia. Huijari levitteli käsiään aivan
kuin tahtoen sulkea syliinsä koko kärsivän ihmiskunnan, jota hän
niin rajattomasti rakasti, ja todisti suullisesti ja kirjallisesti,
että "Soppa"-yhtiö tulee lyömään laudalta kaikki muut sensuuntaiset
yritykset. Ja kuulijat uskoivat hurskaina — olihan tirehtöörin nimi
kaiken takeena.

Kokouksen alkajaisiksi tirehtööri piti pitkän puheen, missä hän
virallisesti ja kaunopuheisesti esitti mitä ennen oli nurkissa
kuiskannut osakkeiden korvaan.

Ensiksi otettiin esille kysymys uuden yhtiön toimitusjohtajasta. Syntyi
äänettömyys.

Vihdoin pyysi joku puheenvuoroa.

"Minä ehdottaisin tirehtööri Ansiota."

"Kannatetaan!" kuului joukosta.

Esa Ansio oli vaatimaton mies. Hän ei tuppautunut vastuunalaiseen
tehtävään, katseli alaspäin ja sanoi:

"Tässä on ehdotettu minua. Onko kellään sitä vastaan?"

Kellä olisi ollut sitä vastaan! Olihan hän kuin luotu sitä varten!

"Ellei kellään ole vastaan, niin pidetään asia päätettynä", sanoi
tirehtööri ja aikoi lyödä asian kiinni, kun samassa ovi aukeni ja kaksi
miestä astui sisään. He katselivat tutkivasti kokouksen jäseniä, ja
toinen kysyi:

"Onko joku herroista nimeltään Ansio?"

"Jahah, juu! Kyllä se olen minä!" sanoi huijari ja kumarsi
kohteliaasti, ehkä toivoen saavansa yhtiömiehiä lisää
"Soppa"-osuuskuntaansa.

Mutta vieraat vetivät esiin etsivän poliisin merkit ja tirehtööri Esa
Ansioon kohdistuvan — vangitsemismääräyksen.

Kokous tyrmistyi, puheenjohtaja kalpeni, mutta tyyntyi pian. Hänen
kierot, sieluttomat silmänsä osoittivat viatonta hämmästystä, hän
kääntyi mahtipontisella liikkeellä jäseniin ja sanoi:

"Tässä on tapahtunut ennen kuulumaton erehdys. Herrat ovat hyvät ja
odottavat hetkisen. Minä palaan pian."

Hän meni eikä palannut. Kun jäsenet olivat turhaan odottaneet tunnin
ajan, sanoi eräs: "Meniköhän se sitä soppaa keittämään!"

"Kunhan ei vain joutunut kruunun lientä litkimään!" arveli toinen.

Kokous hajaantui. Soppa jäi keittämättä sillä kertaa, ja keittämättä se
on tänä päivänä.

       *       *       *       *       *

Me olimme vuokranneet vaatimattoman huoneuston ja kalustaneet sen
yksinkertaisesti, mutta hauskasti. Vaikka meillä nyt olikin varoja,
päätimme elää säästäväisesti. Sirkka oli matkustanut Parisiin jatkamaan
lauluopintojaan. Olin ostanut hänelle uuden soittokoneen, joka nyt jäi
minun haltuuni, joten saatoin taas antaa laulutunteja — talletustilinä
korkotulojen lisäksi. Sen ohessa jatkoin kirjallisia töitäni. Katri oli
nyt kotona, hääri keittiössä ja hoiti pienokaista. Hän oli nuortunut ja
voittanut entisen hilpeytensä takaisin. Kuitenkin jäi häneen jotakin
hiljaista, nöyrää, vakavaa muistona eletyistä kärsimyksistä.

Eräänä aamuna istuimme sanomalehteä lueskellen. Katri kurkisteli
kihlattuja ja vihittyjä, minä ahmin päivän uutisia. Silloin sattuivat
silmiini seuraavat rivit:

 "HUIJARI JOUTUNUT SATIMEEN. SUUNNATTOMIA VÄÄRENNYKSIÄ JA KAVALLUKSIA
 SAATU ILMI.

 Täkäläinen etsivä poliisi vangitsi eilen 'tirehtööri' Esa Ansion
 syytettynä huijauksista, joihin sisältyy lukemattomia petoksia,
 vekselinväärennyksiä ja kavalluksia. Mainittu veijari on vuosikymmenen
 ajan toiminut täällä ja perustellut kaikennimisiä yhtiöitä, joista
 useat ovat olleet olemassa vain paperilla. Monet herkkäuskoiset,
 etupäässä vähempivaraiset, ovat joutuneet hänen keinottelustaan
 kärsimään.

 Kuulustelua varten on myöskin pidätetty muuan huijarin kanssa
 suhteissa ollut nainen, jota epäillään osalliseksi rikoksiin.

 Tutkimusta jatkuu. Poliisi ei toistaiseksi anna lähempiä tietoja."

"No, mitäs arvelet?" kysyin Katrilta.

"Paha saa pahan palkan", sanoi hän.

Odotimme jännityksellä enempää valaistusta asiaan ja koetimme arvailla,
mikä tuon ovelan keinottelijan oli satimeen saattanut.

Luonnollisesti kykeni vain toinen vielä viekkaampi kukistamaan niin
monipuolisesti harjaantuneen roiston. Vihollinen nousikin omasta
leiristä. Käärme, jota hän oli povellaan elättänyt, pisti häntä. Naisen
loukattu rakkaus, viha ja mustasukkaisuus hänet syöksi turmioon.

Nainen oli omaisuudellaan auttanut hänet satulaan. Avioliiton toivossa
oli hän uhrannut kaikkensa, vaiennut veijarin pahimmista teoista,
joista hänellä yksin oli tieto. Tästä kaikesta ei hän pyytänyt muuta
kuin uskollisuutta, etuoikeutettua asemaa miehen sydämessä.

Tirehtööri oli ottanut konttoriinsa nuoren, sievän tytön. Hän näet
rakasti kauniita naisia yhtä kiihkeästi kuin rahaa. Mutta kaksi
kuningasta ei sovi samaan valtakuntaan. Tyttö eroitettiin, ja
rauha vallitsi taas talossa. Mutta pian alkoi kuulua kuiskeita,
että tirehtööri oli vuokrannut rakastetulleen yksityisasunnon ja
vietti hauskoja hetkiä hänen seurassaan. Syntyi kohtaus, joka pani
Onnelan muutenkin heikolla pohjalla lepäävän rakennuksen vapisemaan.
Lemmenkateuden kiihdyttämänä alkoi loukattu puoli vaatia tirehtööriä
tekemään täyttä totta naimalupauksestaan. Siinä selvittelyssä
paljastui, että mies oli jo ennestään sidottu. Nainen erosi
liikkeestä ja vaati rahojansa takaisin korkojen kanssa. Mutta koska
liikemiehillä on periaatteena aina ottaa eikä koskaan antaa, jätti
huijari vaatimuksen silleen ja kirjoitti apulaiselleen passin harmaalle
paperille.

Ja apulainen lähti — lähti etsivään osastoon ilmiantamaan sulhasensa ja
isäntänsä.

Kauan kesti poliisitutkintoa, uusia rikoksia paljastui joka päivä,
asiakirjoja karttui kilokaupalla.

Mies, jonka mielilause oli "juttu jatkuu raastuvanoikeudessa", toivoi
nyt varmaan, ettei sellaista paikkaa olisi olemassakaan.

Kun juttu ensi kerran otettiin esille, menin Katrin kera asian
käsittelyä seuraamaan. Vaikka kavallusjutut olivatkin muodissa, oli
oikeussali täynnä uteliaita, ja lakimiehet väittelivät vilkkaasti
pykälistä.

Syytetty pysyi oikeudessa tyynenä, kuten oikean liikemiehen tulee. Hän
väitti jyrkästi kaikki valheeksi, ja hänen asianajajansa Jutku ja Metku
panivat koko oveluutensa liikkeelle, pestäkseen miehen puhtaaksi kuin
pulmusen. Mutta lainopillinen saivartelu taittoi kärkensä tosiasioiden
musertavaa painoa vastaan.

Pari päivää tämän tapauksen jälkeen otettiin tirehtöörin
kunnianloukkausjuttu minua vastaan lopullisesti käsiteltäväksi. Mutta
tällä kertaa ei kantaja tullut kannettansa jatkamaan, joten koko juttu
raukesi. Tuntuvan loven se kuitenkin teki kukkarooni. Asianajajani oli
nylkyri, mutta minä maksoin mielihyvällä, koska olin voittanut.

Kavallusjuttu lykkäytyi istunnosta toiseen; näytti siltä, että se
tulisi jatkumaan monta vuotta. Jutku ja Metku yrittivät väärien
todistajien avulla tehdä valkeasta mustan ja päin vastoin. Kun
yleinen syyttäjä ja puolustusasianajaja olivat aikansa kiistelleet,
kokoontui oikeus päätöstä antamaan. Tuomio sisälsi kuritushuonetta ja
kansalaisluottamuksen menettämistä pitkiksi ajoiksi.

"Liian helpolla pääsi!" arveli eräs juttua seurannut.

"Laki on niinkuin se luetaan", sanoi toinen.

Kun istunnon loputtua vankilan keltaiset vaunut ajoivat pihalle, sattui
surullisenhauska kohtaus. Tuomittujen joukossa oli kuuluisa rosvo.
Kun tämä oli kömpinyt vaunuihin, katseli tirehtööri häntä karsaasti,
arvellen kait itsensä liian hyväksi hirtehisen seuraan. Mutta voro
sanoi ilkeästi nauraen:

"Astu sisään, virkaveljeni! Kruunun kyydillä on helppo kulkea."

Vanginvartija auttoi tirehtöörin sisään ja lukitsi oven. Ja kuorma
lähti liikkeelle kahleiden kalistessa.

Kotimatkalla emme puhuneet monta sanaa. Vihdoin sanoi Katri:

"Hän on saanut palkkansa. Mutta miten on mahdollista, että sivistymätön
mies, entinen suutari, saattoi vetää viisaampia nenästä — sinuakin?"

"Sitä minä olen itsekin ihmetellyt!"

"Vaan eipä sinua olekaan vaikea petkuttaa. Te hengenmiehet liitelette
aina yläilmoissa ja ja unohdatte sen, mitä maan päällä tapahtuu",
jatkoi hän.

"Se on totta, minä olen epäkäytännöllinen enkä ollenkaan ymmärrä
liikeasioita. Mutta vahingosta viisastuu. Uskallanpa vakuuttaa, etten
toista kertaa anna huijarin kyniä itseäni."

"Suokoon sen Jumala!" lopetti Katri.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Elämä alkaa uudelleen hymyillä.


Pari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon
tuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään
tai kuvaili maailmankaupungin loistoa.

Viimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä.
Silloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen
kiertomatkalle maaseudulle.

Me aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta
hyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä
sammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on
kuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen
helposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on
joutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden
kärsimään.

Edelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin
kerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta.
Katri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti
olla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään
kerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli
kovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan
vaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.

Eräänä päivänä kysyin Katrilta:

"Kuule, vieläkö se madonnalaulusi on tallessa?"

"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen
taulun lopulta kävi?"

En ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän
vihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän
ennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä
jälkikirjoituksella: "Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?"

Syyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni
rantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli
kehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.

Muutaman päivän levon jälkeen aloimme suunnitella konserttiohjelmaa.

Ennen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen
opettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin
ihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea.
Mutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys
ja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli
kultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta
johtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.

Juuri kun olin aikeissa lähettää ohjelman painoon, sanoi Sirkka:

"Ai, mutta puuttuu numero kotimaisesta osastosta. Se madonnalaulu, eno!"

Sanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian
mitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä
laulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee
ohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista
kertaa esiintyä Helsingissä.

Ja hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen,
että siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen
äänelleen ja tempperamentilleen.

Konsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä
juonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja
lähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä,
parantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä
synkintä syksyä.

       *       *       *       *       *

Määräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä "hyvä huone", s.o.
ei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden,
että alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli
tietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo
yllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen
kolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.

Kun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa
käsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen
olivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista
kylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus
vastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat
suosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava,
madonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut
ennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja
vieläkin kerran madonnan.

Konsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä
Sirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa
johonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen.
Setä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen
taivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo
tilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.

Ravintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon.
Kun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille
ja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa
jalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.

Innostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi
pitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi
runollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:

"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei
tunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet
satakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa.
En tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden
sanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria
lukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka
sellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja
monikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista,
sitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella
laulajattarella on loistava ura takanaan... ei kun edessään. Niinpä
tyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään
samoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!"

Ja setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän
olisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen
polskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa
sikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli
viime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.

Istuimme vielä kauan. Mieliala oli korkealla. Olihan Sirkka,
holhottimme, leikannut ensimäiset laakerinsa taiteen ohdakkeisella
tiellä ja kulki nyt kunniakasta tulevaisuutta kohti.

Aamulla lähti Sirkka kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Hän oli
utelias näkemään, miten arvostelu häntä kohteli. Hän palasi iloisena,
josta näki, että hänellä oli syytä olla tyytyväinen. Hänen mukanaan oli
tohtori Valtimo. Päättelin eilisiltaisten huomioitteni perusteella,
että jotain erikoisempaa oli tekeillä.

Kun oli puheltu konsertista ja minä olin pyytänyt anteeksi setäni
hieman karkeata puhetapaa, esitti tohtori asiansa. Vaikka minulla ei
ollut vähintäkään syytä epäillä hänen tarkoitustensa rehellisyyttä,
katsoin kuitenkin holhoojana asianmukaiseksi tutkistella tulevaa
vävymiestä.

"Annan suuren arvon tunteillenne neiti Vanamoa kohtaan, mutta pyydän
teitä ottamaan huomioon, että hänen taiteellinen kehityksensä on vielä
kesken. Sitäpaitsi häntä painaa raskas velkataakka sen jälkeen kun hän
minun kokemattomuuteni johdosta menetti koko omaisuutensa. Lyhyesti:
neiti Vanamolla ei tätänykyä ole muuta kuin äänensä ja laulunsa."

Tohtori istui hetken ääneti ja sanoi sitte rauhallisesti:

"Hänen kauneutensa, taiteelliset lahjansa ja ennen kaikkea jalo
tunteensa ovat herättäneet rakkauteni. Ellei teillä muuta ole minua
vastaan, rohkenen pyytää hänen kättänsä ja isällistä siunaustanne."

Sana "isällistä" pakoitti minut hymyilemään.

"Pyydän huomauttaa, että olen ainoastaan holhooja. Mutta te näytätte
olevan mies, joka ansaitsee luottamusta. Eikä se mainitsemani
velkaantuminenkaan sentään ihan sillä kannalla ole. Niin ottakaa siis
hänet, ja Jumala..."

Siinä paikassa lensi tyttö sisään ja sitä tietä kaulaani huutaen:

"Onko se totta! Kiitos, eno, kiitos!"

"Mistä sinä kiität!" sanoin hämmästyksissäni.

"Minä kuuntelin oven raosta ja tiedän kaikki."

Minä ravistin hänet kimpustani ja sanoin:

"Tietysti sinä kuuntelit, se on selvä. No, koska olette olleet niin
tyhmiä, että olette menneet rakastumaan toisiinne, niin täytyy teidän
tietysti saada toisenne, vaikka tuskin uusi tyhmyys edellistä parantaa."

Ja minä otin nuorten kädet ja yhdistin ne ajatellen, että lopusta kai
Herra huolen pitää niinkuin oli pitänyt Katrista ja minustakin.

Rakastuneet menivät sivuhuoneeseen, saadakseen olla kahden kesken.
Katri tuli puhumaan kihlauksesta ja häävalmistuksista. Minä sanoin,
että se oli liian varhaista, ja käskin hänen mennä suohon. Hän ei
kuitenkaan mennyt pitemmälle kuin keittiöön.

Mutta nyt alkoi seinän takaa kuulua naurua ja tukahtunutta läiskinää.
Raotin hiljaa ovea ja huomasin, että nuoret olivat ottaneet itselleen
vapauksia, jotka kuuluivat rakkauden myöhempään kehityskauteen. Yllätin
heidät äkkiä, otin ankaran muodon ja sanoin:

"Vai niin, te varastatte täällä suudelmia etukäteen!"

Rakastuneet karahtivat tulipunaisiksi ja katselivat hämillään toinen
lattiaan, toinen kattoon. Mutta minä jatkoin:

"Minä olin tuntenut nykyisen vaimoni viisi vuotta, eikä päähänikään
pälkähtänyt suudella häntä ennen kuin olimme julkikihloissa."

"Sinä hävytön valehtelija!" torui Katri, joka huomaamattani oli
hiipinyt selkäni taakse.

Nyt oli minun vuoroni punehtua.

"No, jos joskus otin pikku muiskun, tein sen siksi, että sinun teki
niin kovin mielesi."

"Ohoo, isäseni! Vai teki minun mieleni! Tämä menee liian pitkälle!"
soimasi Katri ja antoi nuorille rohkaisevia silmäniskuja aivan kuin
olisi sanonut: muiskailkaa te vaan, ei siitä huulet kulu!

Huomasin enemmät estelyt turhiksi sen jälkeen kun olin näin
häpeällisellä tavalla tullut paljastetuksi, ja jätin nuoret rauhaan.

Jonkun viikon kuluttua vietettiin nuorten kihlajaisia. Setä Samuli sai
kutsun; hän olisikin muutoin loukkaantunut kauheasti. Huomatessaan,
että poika n:o 2 oli nähnyt päivänvalon, ei hänen paheksumisellaan
ollut mitään rajoja. Hän sanoi paljon muun hyvän ohella:

"Niinhän se on kuin minä aina olen sanonut: minun vaatimattomimpiakaan
toivomuksiani ei oteta varteen. Ja kuitenkin olen auttanut teitä
yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka!"

Emme voineet puolustaa itseämme. Ainoaksi lohdutukseksi saatoimme
huomauttaa sedälle, että parannus ei kenties vielä ollut myöhäistä,
mutta siihen hän ei tuntunut paljoa luottavan.

Tietysti piti Sirkan kihlajaisissaan laulaa. Sen hän tekikin ilolla, ja
minusta tuntui, ettei hän konsertissakaan ollut sellaisella hartaudella
laulanut.

Katri puuhasi kuin paras emäntä konsanaan. Kesken kaiken hän kysyi:

"Mutta sanoppa, Sirkka, miten tavoitit niin äkkiä uuden sulhasesi?"

Tyttö nauroi.

"Jättäydyitkö sinä aikoinasi yhden varaan! Minä tunsin tämän ennen kuin
sen edellisen."

Minä huomautin, että nuoret tytöt valinnassaan usein erehtyvät:
jättävät hyvän ja ottavat huonomman. Sirkka sanoi:

"Valitettavasti minäkin annoin turhamielisyyden johtaa itseäni harhaan.
Suostuin siihen, jolla oli sileämpi ulkokuori ja liukkaammat sanat.
Onneksi tuli onnettomuus ja paljasti miehen todellisen olemuksen."

Katria alkoi naurattaa.

"Missä se entinen varatuomari nyt on? Hänen isänsä piti olla
valtioneuvos ja ties mitä kaikkea."

"Hän oli yhtä paljon tuomari kuin hänen isänsä valtioneuvos. Rappiolle
joutunut ylioppilas, joka oli laiskotellut yliopistossa muka
lakitiedettä lukien."

Minulla oli puheenvuoro.

"Hän uhkasi vetää minut oikeuteen tulevan vaimonsa omaisuuden
hukkaamisesta. Tähän päivään mennessä ei haastetta ole kuulunut."

Lopuksi en malta olla mainitsematta, että setä osoitti kihlatuille
suurta huomaavaisuutta. Melkein tuntui siltä kuin hän olisi alkanut
kohdistaa toivomuksensa sinnepäin, koska Katri ja minä olimme pettäneet
hänen luottamuksensa. Saattoi pitää päätettynä asiana, että hän Sirkan
hääpäivänä olisi paikalla reumatismineen ja shekkikirjoineen.

Katri ja minä elimme Sirkan onnessa uudelleen ensi rakkautemme ja
kihlauksemme ihania kevätaikoja...



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Madonna ja lapsi.


Taaskin oli pari onnellista vuotta vierinyt. Meillä oli sillävälin
ollut sanomalehdessä ilmoitus:

            "SYNTYNYT.

  Jumala lahjoitti meille terveen pojan.

                        Katri ja Kalle ———."

Se oli kolmas järjestyksessä. Voitte arvata, miten setä Samuli irvisti,
jos sattui tuon tiedonannon lukemaan, mikä on enemmän kuin luultavaa,
sillä hän tutki hyvin tarkkaan lehtien ilmoitusosaston.

Sirkkaa on jo vuoden sanottu tohtorinrouva Valtimoksi. Hän jatkaa
uutterasti lauluopintojaan ja esiintyy usein omissa konserteissa tai
avustajana monenlaisissa tilaisuuksissa. Tohtori Valtimo on etevä
amatööri, joka soittelee viulua ja säestää vaimoansa. Heidän onnestaan
ei puutu muuta kuin... Mutta kunhan aika tulee...

Viisastuneena katkerista kokemuksistani epäilin ryhtyä toistamiseen
vakinaisen kodin perustamiseen, mutta kun sain tietää eräästä
luotettavien henkilöiden muodostamasta asunto-osakeyhtiöstä, liityin
siihen kuitenkin osakkaaksi. Enkä ole kauppaani katunut. Tohtori
Valtimokin on yhtiömiehenä ja lähimpänä naapurinamme. Me muodostamme
yhteisen suuren perheen, joten meillä on joka päivä tilaisuus kuulla
Sirkan laulua ja hänellä leikkiä lastemme kanssa, joita hän niin paljon
rakastaa.

Teimme juuri muuttoa uuteen taloon. Saimme vielä kerran ahertaa oman
kodin rakentamispuuhissa; se oli rasittava tehtävä, mutta samalla
rakas ja toivoa herättävä. Huonekalut olivat jo järjestetyt, ja Katri
asetteli uutimia paikoilleen. Minä autoin häntä pitäen kiinni tuolia,
jolla hän seisoi. Ikkunastamme oli laaja, ihana näköala yli meren
rannattoman ulapan. Aurinko meni lännessä mailleen, ja illan varjot
alkoivat laskeutua yli meluavan kaupungin.

Tuntui kuin olisi joulu tai juhannus ovella.

Saatuaan työnsä valmiiksi hypähti Katri alas ja horjahtui putoamaan
syliini. Laskin hänet hellästi maahan.

Istuuduimme sohvalle ja katselimme ääneti toisiamme. Poveamme paisutti
onni niin syvä ja täyteläinen, että mitkään sanat eivät kykene sitä
ilmaisemaan. Vihdoinkin, vihdoinkin olivat murheen mustat pilvet
poistuneet ja riemun päivä paistoi täydeltä terältään.

"Minusta tuntuu kuin olisi onnemme tullut aivan odottamatta", puhkesi
Katri vihdoin puhumaan.

"Odottamatta, niin, mutta ei aivan ansiotta. Olemmehan ostaneet sen
vuosien pettymyksillä ja raskailla kärsimyksillä."

Hämärtyvässä huoneessa näin kyyneleen päilyvän Katrin silmänurkassa.

"Kun muistelen menneitä, raskaita aikoja, tuntuu minusta kuin kaikki
olisi pahaa unta tai kauhea painajainen."

"Samoin minustakin. Ja tuntuu lisäksi kuin ei meidän sopisi syyttää
ketään tai olla katkera kellekään. Kaikki on ollut meidän hyväksemme.
Sillä se, joka on kestänyt onnettomuuden, ymmärtää oikein käyttää
onneakin."

Katri nyökkäsi ääneti ja ymmärtävästi ja sanoi hiljaa:

"Oletko antanut anteeksi niille, jotka ovat olleet syyllisiä
kärsimyksiimme?"

Minä nyökkäsin vuorostani.

"Sillekin, joka istuu..."

Sen nimen paljas muisto riitti täyttämään minut kauhulla. Vastasin:

"Se kurja hylkiö oli tietämättään Sallimuksen kädessä välikappale,
jonka avulla uusi onnemme luotiin."

Me istuimme kauan. Sydämeni oli niin täysi, että oli vaikea olla
puhumatta.

"Miten olisi minun käynyt, ellet sinä olisi ollut minua tukemassa,
Katri! Sinua minun tulee kiittää kaikesta."

Hän vastasi:

"Muistatko hetkeä, jolloin päätimme mennä naimisiin ja puhelimme
toimeentulostamme? Sinä arvelit, että alussa tulisimme paljaalla
rakkaudella toimeen."

"Ja sinä vakuutit, että rakkaus auttaa meitä vaikeuksissa. Nyt huomaan,
miten oikeassa sinä olit. Rakkaus se antoi meille voimaa elämään
silloin kun kaikki olivat meidät hyljänneet ja velkojat, haastemiehet
ja ulosottajat olivat ainoat, jotka meitä käynnillään kunnioittivat."

Esikoisemme, joka jo käveli, vaikka mieluummin neljällä jalalla,
konttasi sisään ja alkoi kiskoa pöytäliinaa. "Katri kielsi, mutta
poikavekara ei ollut millänsäkään vaan raastoi kaikin voimin. Silloin
Katri torui:

"Jos ei Kullervo tottele, niin huijari tulee!"

Säikähtyneenä juoksi lapsi äitinsä luo, kätki päänsä helmaan ja jokelsi;

"Tulekot huijati nyt?"

"Ei, jos Kullervo on kiltti, niin huijari ei tule."

"Miksi olet ruvennut peloittelemaan lasta huijarista puhumalla?
Näethän, miten se vapisee", sanoin minä.

Hän silitti hellästi lapsen päätä ja sanoi:

"Minusta on mieletöntä säikyttää lapsia möröillä ja pöröillä, joita ei
ole olemassa. Huijari sitävastoin on todellinen, ja on hyödyllistä jo
lapsena oppia tuntemaan, että se on kauhea olento, joka tekee pahaa."

Sitte hän meni ja toi sylyksen puita ja latoi pesään. Olimme siksi
vanhanaikaisia, että pidimme runollista, räiskyvää takkavalkeata
kaikkia kehuttuja keskuslämmityslaitoksia parempana.

Pian leimusi pesässä iloinen tulennos. Aioin sytyttää lampun, mutta
Katri sanoi, että hämärässä istuminen oli rattoisaa, etenkin kun me
vietimme ensi iltaa kodissamme.

Nuorin lapsi heräsi. Hän otti pienokaisen syliinsä, siirsi tuolin takan
ääreen ja istui antaen loimottavan pystyvalkean lämmittää lasta.

Ilta oli pimennyt. Kadulla syttyi lyhty toisensa perästä. Meren pinta
välkehti iltaruskon sammuvassa hohteessa, ulapalla kynti laiva aaltoja
kymmenien tulien tuikkiessa.

Kun taas käännyin ja loin katseeni Katriin, joka istui lapsi sylissä
syrjittäin minuun, näin kuvan, joka monin verroin voitti edellisen.
Siinä oli jotakin niin tutunomaista, kodikasta, elettyä, että
minä aivan hätkähdin ja kysyin itseltäni, missä olin ennen nähnyt
samanlaista. Äkkiä, vaistomaisesti minulta pääsi huudahdus:

"Madonna!"

Katri katsoi minuun hymyillen:

"Joko sinä taas uneksit?"

"En, tämä on todellisuutta, ihanaa todellisuutta. Asetu niinkuin olit
äsken, niin olet ihan ilmetty... Kas niin! Nyt on arvoitus selvinnyt:
madonna olet sinä!"

Katri nauroi:

"Sädekehää vain vailla, — pyhyyden loistetta."

"Rakkauden ja uskollisuuden sädekehä ympäröi päätäsi. Pitäkööt
pyhimykset ja enkelit kruununsa, minun silmissäni sinulla on loisto,
jota ei mikään maallinen eikä taivaallinen kirkkaus himmennä."

Huone oli pimennyt. Vain hiilivalkean himmenevä hehku levitti
salamyhkäistä kimmellystään. Minä tunsin sillä hetkellä sielussani
jotain niin korkeata, suurta, pyhää, että tuntuisi loukkaukselta
yrittää pukea sitä sanoihin.

Nyt kuulin liikuntaa seinän takaa. Sirkka oli palannut kaupungiltapa
käveli huoneessa, hyräillen ihanalla äänellään. Sitte hän avasi
pianiinon. Muutaman valmistavan akordin jälkeen hän alkoi laulaa —
laulaa madonnalaulua. Kuulimme selvään:

    "On ilta, päivä mailleen käy,
    mut ystävääni ei vain näy.
    Oi etkö helly itkustain!
    Madonna, kuule huutoain!"

Ihmeellinen liikutus valtasi minut.

"Katri, kuulehan! Noin kauniisti hän ei ole ikänä madonnasta laulanut."

Katri nyökkäsi hiljaa. Taas soi laulu:

    "Oot puhdas yli kaikkien,
    mut minä kurja syntinen.
    Ah, jospa pyhyytes ma sain!
    Madonna, kuule huutoain!"

Kuului muutama vihlova sointu, mikä kohta suli vienoon, hyräilevään
pianissimoon, jonka kaiku etääntyi, kuoli pois kuin väsynyt laine
rannan ruohikossa...

Hiilloskin oli riutunut. Sen viimeinen hohde kajasti Katrin kasvoille
ja siitä lapseen.

"Nyt tiedän varmaan, että madonna tuottaa onnea", sanoin minä.

Hän vastasi hymyillen:

"Ehkä on niin. Sen minä ainakin tiedän, että madonna on itse
onnellinen, sillä se rakastaa."

Ja hän puristi lasta rintoihinsa niinkuin Jumalan äiti kuvassa.

"Sinä olet oikeassa: madonna rakastaa, siksi se on onnellinen", sanoin
minä. "Rakkaus yksin tekee onnelliseksi!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Veikaten vihille : Romaani" ***