Title: Vastarannalla
Author: Kaste, Anni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vastarannalla" ***


VASTARANNALLA

Kirj.

Anni Kaste [Anni Kastegren]



Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.



SISÄLLYS:

Niinkuin lapsi.
Mieroon.
Anna Martikainen.
Uusi oluttehdas.
Sysäys.
"Vellamonneidon paasi."
Sydänmaan rakkautta.
Miina.
Pettymyksiä.



Niinkuin lapsi.


I.

Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli lieden
luona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nyt
kahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —

"Seis hiljaa Mansikki... maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"

Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähti
kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä
siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.

"Se se on mestari tuo Mansikki..."

Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähän
toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämällä
siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.

"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toisten
lähellekään..."

"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltä
kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.

"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"

Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivät
vierimästä.

"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon
siilatuksi, menen kirkkoon."

"Joudu sitten! Kellot jo soivat..." vanhin napautteli sukkapuikolla
ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.

"Soikoot... pappi on vasta paitasillaan."

Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalle
peräikkunan alle, oli kirkko.

Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli sen
lehtiä etsien.

Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän hyppäsi, mutta
toukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä eteen ja alkoi laulaa:

    Saan mä uuden koltin taas
    Herran sanan jälkeen vaan — —

"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"

"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."

"Ole sitten osaamatta."

    Tii tii tikan poika
    Teki tielle nauriin —
    Tuli tuhma talonpoika
    Söi sen tikan nauriin —

"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä kirkossakaan
kukaan noin kovasti laula."

"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"

"Ei, muttapa _oikeassa_ kirkossa..."

"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidin
kanssa siellä."

Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset silmät
tirkistivät lasista sisään.

"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutua
kuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellolle
lähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.

"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.

"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."

"Voi, voi... eikös se nuku ilman?"

"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."

Aliina pudottautui ikkunasta ja kiersi nurkatse ovelle. — Hän oli
talontytär, Oijalan kahdeksanvuotias perillinen, eikä hänen tarvinnut
istua sisariaan tuudittamassa.

"Se on ihan synti, kun äitisi kytkee sinut tuohon kokopäiväksi."

"Eihän se muuten pääsisi työhön."

"Eikä isä yksin jaksa meille kaikille leipää hankkia", täydensi Selma,
aikuisilta kuulemansa tiedon mukaan.

"Vaikka ennen minä olisin toisinaan syömättäkin, jos vaan pääsisin
toisten lasten kanssa ulos leikkimään", huokasi Milja.

"Anna tuon nyt herätä, viedään se sitten pihamaalle ja ollaan
piilosilla. Viljamaan lapsetkin tulevat."

"Voi voi... se kun on herättyään aina niin kiukkuinen, ettei kuitenkaan
sylistä lähtisi."

"Käydään sitten vuorotellen heijaamassa", ehdotti Aliina. Hän oli
hyväsydäminen ja osanottavainen ja erittäinkin Rajalan Miljaa kohtaan
ystävällinen. Jo siitäkin syystä että Milja oli enemmän kuin kukaan muu
kylän lapsista sidottu tuon köyhien lapsimaailman "kiusankappaleen"
kehdon ääreen. Oli muutenkin Milja hänestä parhain, sopusointuisin
leikkitoveri mitä löytyä voi. Toisien kanssa tuli joskus riitakin,
mutta Miljan kanssa säilyi sopu kuin itsestään.

"Jo tulee Hilma ja Liisa portissa — menkää nyt!" kehoitti Milja, eikä
siinä kahta kehoitusta tarvittu. Pankolle unohtuivat Selman lehmätkin,
unohtui kirkko ja virren veisuu. — Ulkona oli toki tuhatkertaa
hauskempaa, lämpöisten päivän säteiden syleilyssä, vaikkei aina
yksinään, kun Milja Hemmiä tuuditteli, halunnut sielläkään leikitellä.
Ja olihan se tupakin niin tuttu ja rakas...

Milja siirteli varovaisesti kehtoa, voidakseen paremmin katsella
ikkunasta pihamaalle. Sinne oli jo keräytynyt suuri lauma meluavia
lapsia, jotka kiistelivät siitä ruvetaanko hippasille vaiko
karttupiilosille.

"Lyödään arpaa!"

"No!" —

Hilma otti kiven maasta, kätki sen selkänsä takana käteensä ja arvuutti:

"Tyhjä käsi on karttupiilo... kivikäsi hippanen. Arvaa Aliina!" —

Aliina otti tyhjän käden.

"Kukas lukee?"

"Minä! Minä!"

"Ette, — annetaan Aliinan lukea."

Ja Aliina luki, vuoronperään sormellaan osoittaen jokaista piirissä
seisojaa:

"Annun — tannun — talle — roinen, — puolen — markan — pulle — roinen, —
lypsi — lehmät, — taittoi — sarvet — kantoi — kivet — kalli — olle, —
siinä — poltti, — pois!" —

Viljamaan Hilma jäi "silmää pitämään."

Aliina pistäikse Miljan luokse tupaan ja kyyristyi kehdon taakse
piiloon.

"Jos tulee, niin sano ettei täällä ole ketään."

"Sanon, sanon..."

Tupaan se Hilma ensimäiseksi kurkistikin.

"Päivää! Tulikos kukaan tänne?"

"Ei tullut... Päivää, päivää, — tuonne meni joku halkopinon taakse."

Halkopino oli pihan toisella puolen ja Hilman sinne juostessa ehti
Aliina lyödä "nimensä kirjaan."

"Sukkelaan! Eläkä sano missä olit."

Hilma epäili Aliinan kuitenkin olleen tuvassa ja pui nyrkkiä Miljalle
ikkunan takaa.

"Mitäs siinä nyt... en minä ollut kun porstuassa, nelikon takana."

"Elä —"

"Niin, niin."

Hilma on äkäinen, eikä huomaakaan ennenkuin koko joukko kirkaisee: oma
nimi kirjassa! — ja kaikkien kädet tapailevat yht'aikaa kartun vartta.

"Selma on vielä poissa."

Mutta Selma on liian pieni silmänpitäjäksi ja vaikka Hilma saakin hänen
nimensä kirjaan, täytyy hänen olla vielä toisenkin kerran etsijänä.
Sillä kerralla löytää hän Aliinan ensimäiseksi.

Kun Aliinan silmänpitovuoro oli ohitse, meni hän tupaan ja vapautti
Miljan toimestaan, jääden itse Hemmin kehtoa heiluttamaan.

Vilkkaasti tähysteli hän huonetta, sen mustuneita seiniä; suurta uunia
ja pieniä ikkunoita.

Uunin reunalla oli rivissä suolakopsa, tulitikkulaatikko ja
tupakanhakkuulauta. Keisarinviheriää oli kylvetty palomuurin aukkoon
ja läheisiin seinänrakoihin. Lähellä liettä, seinällä, oli pieni,
maalaamaton astia hylly, sen alla nauloissaan lakkinen saippuasäiliö ja
nauhasta ripustettu vati.

Aliinalla oli kotonaan, isän ja äidin kamarissa, oikea pesukaappi,
jossa oli porsliiniset pesuastiat ja saippua kuppi, seinällä sen
yläpuolella pyyheliinat kirjaellun vohvelipeitteen alla, johon oli
ommeltu sanat: Puhtaus on kodin kaunistus.

Aliinan isä oli kunnallislautakunnan esimies ja hänen luonaan kävi
paljon asiamiehiä. Ne olivat kaikki hyvin huomaavaisia isää kohtaan ja
Aliinalla oli ollut jo varhain sellainen luulo että isä mahtoi olla
hyvin tärkeä henkilö kodin ulkopuolellakin.

Isän isäkin oli ollut samanlainen kunnan luottamusmies ja kulkenut
kaikkien uudistuspuuhien eturivissä. Hänellä aikanaan oli ollut
kylän ensimäinen kattolamppukin ja Pitkos-Matti kertoi vaarin kerran
humalapäissään lausuneen:

"Virkani puolesta minä lamppua katossani poltan."

Nyt oli jokaisessa mökissäkin kattolamppu, missä suurempi, missä
pienempi ja sellaisia pieniä lasittomia savu tuikkuja, käytettiin
vaan saunoissa ja navettalyhdyissä, joita ennen talikynttilöiden kera
talollistenkin pöydillä poltettiin.

Aliina oli kerran löytänyt romujen seasta vinniltä saksen muotoisen
esineen, jonka terässä oli ollut soma nelinurkkainen laatikko. Äiti
sanoi sitä kynttiläsakseksi ja selitti sen olleen aikoinaan äärettömän
tärkeän kapineen. Nyt oli se ja monta muutakin entisen ajan tärkeätä
tekijää romukopassa, unohtuneita, tuntemattomia nousevalle polvelle.

Aliina oli ajatellut montakertaa minkälaista mahtoi olla siihen
aikaan kun talikynttilöitä poltettiin, noita kituvia, rätiseviä
talikynttilöitä, joita täytyi "niistää", niinkuin huolimattomien lasten
neniä — —

"Mitä ne köyhät silloin polttivat?"

"Takkavalkeaa ja päreitä."

"Rajalan Juho sanoo että puut ovat niin kalliita nykyisin... Eikös ne
silloin olleet?"

"Siihen aikaan oli vielä paljon suuria, koskemattomia metsiä ja köyhät
saivat puita hakemisen vaivalla."

"Miksei niillä ole itsellään?"

"Silloin ne eivät olisikaan köyhiä."

"Miksi sitten _pitää olla_ köyhiä?"

"Elä kysele sellaisia... Jumala on niin asettanut."

"Jumalako —?"

Aliina vaipuu jälleen mietteisiinsä. Hänestä tuntuu koko asia niin
käsittämättömältä. — Jos Jumala kerran oli hyvä ja oikeamielinen, niin
miksi hän sitten teki toiset ihmiset köyhiksi ja onnettomiksi, ei
antanut heille puita, eikä ruokaa...

Ei! Hän muistaa äidin monta kertaa postillasta lukeneen että Jumala
pitää _yhtähyvän_ huolen kaikista luoduistaan!

"Äiti, minä en usko sitä."

"Mitä sitten?"

"Että Jumala on tehnyt toiset ihmiset köyhiksi. — Hyi kuinka paha hän
silloin olisi!"

"Tyttö, — oletkos siinä!" tiuskasi äiti ja Aliina keksi hänen
katseessaan jotakin pelonalaista, likipitäin sellaista, kun
ukkosen-aralla ihmisellä, joka jumalanilmalla näkee toisen seisovan
avonaisessa akkunassa.

"Kuinka sinä saatat puhua sellaista... kun on aina opetettu
kunnioittamaan korkeinta —"

Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin
läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen
ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän
olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla _ettei uskonut_ hänen luoneen
köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä
pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha...

Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri siksi
kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!

Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt...

Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.

Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen,
sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on
kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain ajatus
mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli vahingosta
viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain...

"Kuulkaahan isä —"

"No?"

"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten, kun isä
ja äiti ovat kuolleet?"

"Saatpa tietenkin."

"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"

"No saavat kai, elleivät sorru siitä jo ennemmin pois."

"Mitenkä ne...?"

"Jos niiltä nyt esimerkiksi isä kuolisi, eikä äiti pienine lapsineen
jaksaisi suorittaa veropäiviä."

"Kelle suorittaa?"

"Kolun isännälle tietenkin. Hänen maallaan on Rajalaisten mökki
ja siitä hyvästä, että saavat asua siinä, suorittavat sovitun
työpäivämäärän joka vuosi Kolulle." —

"Hm... Jos nyt Rajalan Juho kuolisi ja Kolun isäntä ajaisi Eevan ja
lapset pois Rajalasta, niin mihinkäs ne sitten menisivät?" —

"Herra ties... Ehkä ottaisi joku hyvä ihminen kattonsa alle, taikka
voisivat joutua mieroonkin."

_"Mieroonkin!"_

Aliinan sydämessä jysähti niin kummasti, että oli vähällä keiskahtaa
penkiltä permannolle.

"Silloinhan ne tulisivat yhä köyhemmiksi..."

"Yhä. —"

"Mutta se olisi Kolun isännän syy — ja — ja eikös Jumala rankaise
sellaisesta?"

"Niin, kukapa sen nyt niin tarkoin tietää..." arveli isä ja tähysteli
huvitetun näköisenä tyttöänsä.

"Ei kukaan tarvitse ketään ilmaiseksi elättää."

"Elättääkö, isä —? Mutta hehän vain asuisivat hänen maallaan — ja itse
elättäisivät itsensä työllänsä."

"No olisihan tuo niinkin, — mutta..."

"Eikähän se Kolun isäntä ollenkaan tarvitse sitä pientä maakaistaletta
jossa Rajala on, — eihän, isä, — onhan hänellä itsellänsä maata
kylliksi ilman sitäkin. En minä vaan ketään ajaisi pois!" —

"Sinä olet vielä lapsi ja lapsella on lapsen mieli, — ei se kaikkea
ymmärrä", sanoi isä vakavasti.

Aliina ei väittänyt vastaan, mutta mielessään hän oli varma siitä, että
ymmärsi tuon asian aivan täydelleen. Ja se selvitti hänelle enemmänkin.

Kun hän oli vähän aikaa miettinyt asiata, hypähti hän iloisena ylös.
Nyt, nyt hän sen tiesikin! Nyt hän uskalsi jälleen olla varma siitä,
että Jumala ei ollut luonut köyhiä. Ei ollut! Ei ollut! —

Ihmiset, toiset ihmiset niitä tekivät...

Se oli varma se —

Ja Aliina tunsi että jos hän ei olisi päässyt tästä asiasta selville,
ei hän olisi voinut hyvällä mielellä kuunnella äidin saarnan-lukua
sunnuntaina, kun siinä kuitenkin taas puhutaan Jumalan hyvyydestä...

Häntä vaan ihmetytti kun ei aikaihmiset noin yksinkertaista asiata
käsittäneet. Ei äiti eikä isäkään.

       *       *       *       *       *

Muutamana pimeänä syysiltana istui Aliina Miljan vieressä Rajalan tuvan
penkillä ja kertoili hänelle kuinka hän suureksi tultuaan rakentaa
Rajalaisille kauniin asunnon oman talonsa maalle. Ja siellä saavat he
aina rauhassa asua, — saavat sen ihan omakseen.

"Herra siunaa tuota lasta, kuinka hyviä ajatuksia sillä on!" päivitteli
Eeva kuultuaan tyttösten tarinoita. Hän oli hetkiseksi seisattanut
rukkinsakin paremmin kuullakseen.

"Pyh — sitävartenhan ne ovat piru ja kapitalismi maailmassa, että
nyhtävät hyvät ajatukset ihmisten sydämistä."

Aliina katsahti pyörein, säikähtynein silmin Juhoa, joka veisteli
jotakin siinä lieden äärellä.

"Mikä kapi — kapi... mikä se semmoinen on?" kysyi hän.

"Sen sinäkin lapsirukka aikoinasi tarkoin tiedät", huokasi Juho. Hän
viskasi kirveen kolisten sängyn alle ja kuivasi paidan hihalla hikeä
otsaltaan.

"Mitäs puhut lapselle sellaisia..."

"Minä tahtoisin jo nytkin tietää mikä se on?" kärtti Aliina.

"Turhia se Juho vaan höpisee... kyllä ne hyvät ajatukset Aliinan
mielessä säilyvät."

Kun Aliina sinä iltana juoksi Rajalasta kotiinsa, oli hän kumman kauhun
vallassa. Monta kertaa ennenkin oli hän hipaissut tämän lyhyen tien,
päivällä jos pimeälläkin, mitään milloinkaan pelkäämättä. Mutta nyt oli
tuo Juhon salainen, selittämättä jäänyt sana nostanut hänen mieleensä
outoja kuvitteluja, jotka väikähtelivät niinkuin yölepakot pimeässä ja
olivat erottuvinaan äärimmäisellä mustuudellaan yönkin pimeydestä.

Sen toisen "hyvien ajatusten nyhtäjän" Aliina kyllä tiesi, olihan siitä
niin monta kertaa kuullut puhuttavan, mutta mikä mahtoi tuo toinen olla
— tuo kapi — kapi — mitenkä se nyt olikaan. — Sellaista nimitystä ei
hän muistanut ennen kuulleensa.

Mutta jotain hirmuista se mahtoi olla ja peloittamaan se pani, jopa
niin kovasti, että tuskin uskalsi eteenpäin astua...

Huh! — tuoltahan se nyt varmaankin tuli vastaan suurena, armottomana
möhkäleenä ja puhisi kammottavasti tullessaan — — —

Aliina painautui tielle kyykkysilleen... nyt ei ollut enään mitään
pelastusta, — nyt se viepi koko sydämenkin ajatuksineen, päivineen —!—

Mutta kun ei mitään erikoisempaa tapahtunut kohousi tyttösen rohkeus
jälleen ja hän oivalsi tuon hirviön kotinsa navettaladoksi. Sehän
se oli, — hupsu! Ja sen pitkien räystäitten allahan tuuli aina niin
kummasti suhisi. — Sitten uskalsi hän astua eteenpäin jälleen, tosin
hiljaa hiipien, tarkasti kuunnellen, siksi kun oli päässyt ladon ohitse
ja ehtinyt kaivon luokse pihaportille.

Silloin ei hätää enään.

Aliina oli aivan varma siitä ettei tuo uusi hirviö uskaltanut isoisiin
paikkoihin tulla — — ei ainakaan heille, kunnallislautakunnan esimiehen
taloon...

Seuraavana yönä näki hän ihmeellisen unen:

Hän kulkee jälleen Rajalasta kotiinsa ja pelkää, pelkää niin että
vapisee. Hänelle on Rajalan Juho sanonut että kapitalismi nielee hänet
aivan varmaan, että hän on jo kätkyestä asti sille kuulunut. — Silloin
tulevat ne molemmat nielijät käsikädessä häntä vastaan tiellä. Hän
ei tosin näe heitä, mutta tietää, tietää varmasti että ne ovat aivan
lähellä. Silloin huutaa hän hyviä enkeleitä avuksensa, huutaa niin että
ilmojen ääret raikuvat, eikä hellitä ennenkuin ihana, valkopukuinen
enkeli suhahtaa kaukaisimman tähtiryhmän niemekkeeltä hänen vierellensä.

"Mitä sinä, Oijalan pikku Aliina, niin kovasti huudat? Kuka uskaltaa
tehdä pahaa Jumalan pienelle metsätähdelle?" kysyy enkeli. Ja Aliina
painuu turvallisen lähelle loistavata valkoviittaa, kuiskaten
kauhuissaan:

"Nuo, — piru ja kapitalismi..."

"Eivät ne sinulle mitään voi, — elä pelkää."

"Voivat ne... ne ryöstävät hyvät ajatukset sydämestäni!" —

"Lapseni, jos vaan _itse_ et hylkää hyviä ajatuksia, eivät nuokaan voi
niitä viedä."

"Jos ne väkisin..."

"Juurruta hyvyys sydämeesi, niin ettei se millään irroitu sieltä."

"Mutta jos ne silloin vievät sydämenkin..."

Silloin hymähtää enkeli herttaisesti ja kirkkaus kasvoillaan hulvahtaa
kaksinkertaiseksi.

"Lapsi, lapsi, silloin ei hätää olisikaan", sanoo hän. "Sillä katsos,
jos nuo pimeät henget kulkisivat lapsen hyvä sydän matkassaan, silloin
muuttuisivat ne itsekin hyviksi — silloin ei niitä olisi olemassakaan."

"Silloin lapsen mieli, sydän hallitseisi maailmaa", kuuluu enkelin
ääni vielä avaruudesta, kun hän jälleen liitää takaisin tähtiryhmien
kultaparvekkeille.

       *       *       *       *       *

Aliina ei kotonaan kertonut untansa kenellekään, mutta Rajalassa hän
sen kertoi, kertoi hohtavin katsein, varmasti hymyillen ja koko ajan
tarkasti Juhoa katsellen — että saitkos nyt! —

"Tohtii olla... tohtii olla _Aliinan_ asiat sillä tavalla", naurahti
Juho. "Mutta monta on lasta, jos sydäntäkin sille tielle huvennut."

"Älkää siinä nyt taas narratko..."

"Enhän minä mitä narraa..."


II.

Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse
hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa — melkein
loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat niitä
olevan joukon toista sataa.

Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi Oijalan
isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä matkallaan. —

Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että kuolleita
hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren värsy, sitä
varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi laulutaitoista
miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja nykyisin kuului
se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan kansan" ihminen
siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan aiheuttamaa
juhlallisuutta.

"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi
äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan
soitetaan —"

"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —

Olisi se ollut.

Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet
yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen,
rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.

Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti eläytyvät
kiinni uusiin oloihin...

Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui
joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin,
astuttiin paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä
alas ja kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon
ympärillä.

Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi
ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista. — Ei
hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme kertoi
syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun syksyinen usva,
verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi tajuttomana kulkee hänen
katseensa seppeleestä seppeleeseen, kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun
ajatukset kiertävät jonkun tärkeän, ratkaisemattoman asian ympärillä...

Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle
peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman häntä,
jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan, lähimmän
ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?

Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!

Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki.
Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde, ehkä
lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona lieventää se
katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.

Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä,
koitui _toisesta_ suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin
elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.

Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli
Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa
Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan
isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki
suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja
raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan löytyvän
oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan tuulen
huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista kihlausaikana
Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että asia todellakin
niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian vähän Kalle
Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä hänen kanssansa
oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku puhuivat liiton
oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, — ei hänellä
ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.

Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän
naurunhohotuksen vastaansa.

"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, _rikasta_ ihmistä sovi yhteen... Jo
te tok' olette kuin luotu toisillenne!"

Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä iltana
vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella siunauksella
umpeen.

Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi ensimäinen
erimielisyyden humaus nuoren parin välille.

Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi
syödäksensä padassa höyryävää keittoa.

"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu
kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon
paraasta."

Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat
peloissaan ankarata miestä.

Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen
poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen
miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta
kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan
ja sanoi:

"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen eri
astiaan mukavuuden vuoksi?"

"Mitenhän tuota nyt... kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa", suhahti
äiti hiljaa.

Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen
keitolla ja vei vieraalle.

"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen tarpeessakin."

"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"

Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin
käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata, ennenkuin
pisti lusikan suuhunsa.

"Lapset voivat paremmin syödä tässä matalan tuolin ympärillä. Tulkaa
tänne — noin... Osaatko sinä pikku Matti syödä jo itse?"

"Mikkohan sen nimi on —" sanoi toinen tytöistä.

"No Mikot ja Matit ne miehiä ovat — sanotaan — Jussia on kaikki
metsätkin täynnä."

Lasten säikähdys hävisi vähitellen ja tuntien turvallisuutta emännän
lähettyvillä vilkaisivat hekin vähän väliä Kalle Kustaan murjottavaa
muotoa.

Aliina huomasi heidän silmissään tiedottoman vahingonilon välähdyksen
ja hän yhtyi siihen sisimmässänsä — —

"Syökää nyt, niin ettette tarvitse viikkokauteen ihmisten nurkissa
mankua", murisi nuori isäntä vihaisena kulkien lasten tuolin ohitse
ovesta ulos. Nämä liikahtivat säikähdyksestä ja Mikolta putosi lusikka.

"Kalle, kuulehan... ne syövät nyt meidän hääateriaamme!" —

Kalle painoi vaan lujasti oven kiinni perässään.

"Milloinka täällä häät olivat?" kysyi vieras.

"Viikko sitten."

"Ja tuo oli sulhanen... ei siitä sitten ikinä hyvää tule", viimeiset
sanat lausui vaimo tuskin kuultavasti, mutta Aliina arvasi niiden
sisällön. —

Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi
tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä oli
talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti jaettiin,
vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo uuden
tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava. Repimättä
juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta oli, mikä koko
elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän voinut alistua tuohon
"Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan heillä oli köyhiä autettu,
joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin muut, eikä vielä kukaan
koskaan ollut talon häviötä pelännyt.

"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se häviää",
ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi kerralla
pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.

Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.

Pilvi kasvoi ja musteni läheten.

Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä paisuttaen
isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin välillisesti,
milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin horjuessa
sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa tarkoittanut,
nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta kuitenkin tuntui se
vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista kyyneltä hänelle.

Nyt oli isä poissa. —

Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen käyttävä, se oli
aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.

_Hän_ oli nyt isäntä.

Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista, suurten
koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan portille, soi
Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen äänellä sana:

Isäntä — isäntä — isäntä!

"Merkillistä viipymistä... joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle
Kustaan ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen
kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.

"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani..."
virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se
katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:

"Sittenpähän nähdään."

Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi ja
suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan isäänsä, he
eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta, tai ne jotka
siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään niin
voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset joutavat
vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden syville
sävelille...

Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan kantamansa
huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-tyttönsä oli kirkonkylän
Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta oli aina pahat huhut
kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia juoppoja ja heittiöitä
Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti mitäkin kertoi...
Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen ollut. —

"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se meidän
Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua ja pyysi
kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —

"Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee... — Ja Selmahan on ravakka
tyttö."

"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella... nuorempana se
lähti kotoa kun Milja."

"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"

"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."

"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan leikit
—"

Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu
hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."

"Oltiin."

Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.

"Onko Hemmi kirjoittanut?"

Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.

"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa...

"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa pysyä
erillään kapakoista." —

"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."

"Niin, — herra varjelkoon."

Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne se
oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.

"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi sunnuntainakin
että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."

"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."

"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita ruustinnalle. Se
kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."

Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.

"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen..."

"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä talossa
ratkaissut."

Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.

Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti
puolittaisen tenän.

"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin Kumpulan
Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."

"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"

"Sitä."

"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee
aina naama noessa ei talo kaipaa!" —

Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä
salaiset, tarpeettomat puuhat.

"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli
omistasi."

Kalle Kustaa nauraa holautti.

"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."

Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.

"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."

"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"

Selmaa nauratti.

"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai
jalat..."

"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."

Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt
miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja
poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —

Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä markkaa
"tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut
kuudellakymmenelläkin.

Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.

Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin
palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet
tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet.
Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään.
Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa
muiltakin. —

Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin
kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.

Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan
epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat,
navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan,
antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa,
joka tavallisesti oli vastakkainen.

Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!

Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan
perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle
Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi
nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja
saajaansa.

Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun
yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu
luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä.

"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen
myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon
itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian
palveluksessa loppuun kulutettukin — — —


III.

Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan
jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet
kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.

Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan
elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.

"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan
Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli
hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan
loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön.

"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan
keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat
kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin
mustalaiset..."

"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset... On tässä olemista muillakin.
Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea
vuotta."

Juho hymähti.

"Kyllä mä tyttöni tunnen... se muuten onkin emännän erityisessä
suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."

"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, —
toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi
kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka
suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta
ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän
syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan
avaimen emännältä.

Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.

"Ei ole tuo emäntäkään entisellään..." kääntyi Juho sanomaan hänelle.
"Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi
tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos?
Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."

"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa
kiirehtien.

Se sana sattui kipeästi häneen.

Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä
palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan
kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja —
lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen
pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä
hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen
kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana
sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli
syytös silmissään! —

Voi voi sentään!

Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa
taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta —
syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat
takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä,
kohottavina.

Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako
nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?

Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut
oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä...

Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa
kohdaksi tulleeseen kohtaloon.

Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi
sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta
säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli
Oijalassa, — _hänen kodissaan_, — kunniassa ollut?

Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa...

Aliina valveutui yhä enemmän.

Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin
kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella
tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —

"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.

Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki
kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi
teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan...

Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä
vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä
oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri
_hänellä_, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa
siitä — —

Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon
vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli
itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.

Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! —
Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava
ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä _voittoon_ oma asia:
palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.

Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa
täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa
tehdä kaiken mitä asia vaati, _nyt_ kun oli päässyt selville siitä,
että se oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä
saanut kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville
omasta itsestään! —

"Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten
tietäisin töiden luistavan."

       *       *       *       *       *

Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän ollut
kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.

"Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat... sanovat... vieläkö tuo
sitten köyristä lähtisi palvelukseen?"

"Elähän mitään! Kenen kanssa?" —

"Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on tuuma
ollut valmiina monta vuotta."

Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan.

Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja
muutti köyristä Oijalaan.

"Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat ihmiset.

Mutta hänellä oli siihen omat syynsä.

Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet
säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret
eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut
vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli
Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen
toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki
säästönsä.

Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen.

Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä
tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä.

"Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle Kustaa.

"Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni.

"Vai _sinun_ asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä
talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa
nyrkkiään näyttäen.

"Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta
Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän
halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen.

"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"

Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi
nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten
oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden
pyörteisiinsä.

"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien
ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan
keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän
lyömään kohotetun käden putoamasta.

"Isäntä..." virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.

"Isäntä... Ihi-hi-hi-sän-tä..."

Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun
otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän
seuraamana —

Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä
onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin
taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —

"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule..."

Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena
askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan
ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin
täydennykseksi äskeiselle:

"Hyvähän sitä on olla isäntänä _toisen_ talossa."

"Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä?

"Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty
minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan
toimeen tulee."

"Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?"

"Ei suuret sanat suuta halkaise... mutta hävetä saisit! — Vai sinä
tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella
itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! —
Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista
huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka _työ_ ei
kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!" —

"Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset pataan
panee..."

Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan
vartalonsa täyteen pituuteen.

"Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken
tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii vielä
tulella olevat padatkin!"

"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri
tilinteon, — itsepä sanoit sen oikean sanan. _Tästä päivästä lähtien
otan minä kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni
mukaan_. Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi
tuhansinesi... Tallella ovat."

Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin
seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —?
Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut, mutta
ei ennen noin lannistumaton...

"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului
Aliinan käskevä ääni.

Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin
ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.

"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko
omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä..."

Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän
matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta.

Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.

Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He
ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja
seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.

Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi
vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla
äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi
ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä,
taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä.

Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi
yli-ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä
sadunomaiseksi olennoksi...

Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään
tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin
korjautunut.

Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja
vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.

Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.

"Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on aikaisemmin
noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen puinti. Ihmisten
täytyy saada levätäkin."

"Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi
tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte..."

"Talven vara on jo tallessa."

"Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?"

Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän
tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.

Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle Kustaan
kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa kävi emäntä
lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen huoneeseen laittelivat
rengit nuottavirsuja jalkaansa.

"No?" kysyi emäntä ihmetellen.

"Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä;
kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään.

Ja nuotanvetoon ne menivät.

Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana odotteli
hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne valtasi hänet,
ikäänkuin onnettomuuden aavistus — —

Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi niiden
päättäneen kostaa isännälle.

Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se pimeän
yön tapaukset kertoisi — — —

Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät
ainakaan menisi... Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi
miehiksi kumpikin.

Mutta rauhaa hän ei saanut.

Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun
tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina
vastaan lämpimän kahvikupin.

Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.

Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului
aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön mustaa,
salaperäistä tunnelmaa.

Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään...
minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista
pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi...

Voi kuinka kauvan ne viipyvätkin! —

       *       *       *       *       *

Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään levottomaan odotukseen,
saapuivat nuottamiehet.

Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti
painuneella äänellä:

"Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi."

Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä
seuraavana päivänä keiton.

"Olette sen ansainneet", sanoi hän.

Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri muutakaan
sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä vuoteeseen.

"Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi
emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne..."

"Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."

Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä. Ääni
kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma.

Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi
jyrkästi sen.

"Sitä nyt ei haeta! Koetappas..." ärähti hän kohottaen kättänsä Aliinaa
kohti.

"No ei, ei — olkoon sitten."

Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän
kuitenkin kutsua lääkärin.

"Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?"

"Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri.

Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava.

Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat. Hän
oli jo toivoton tilastaan.

"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän
sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.

"Aivan varmaan."

Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan
itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä
metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva tuvan
paikkakin.

"Syntyyhän se sinulta..." huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos
minun käteni tästä vaipuu."

"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"

"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä... kun on aikaihminen
niinkuin lapsi..."

"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."

Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä
oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut
aivan erilaiseksi.

"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani..." sanoi
hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"

"Tiedäthän sen sanomattakin... Ei meitä oltu toisillemme luotu."

"Voisitko antaa anteeksi —?"

Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan
käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat
Kalle Kustaan suuhun —

"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."

Sairas ojensi hänelle kätensä.

"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"

"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi
kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää
aijettani... Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi
sinäkin!"

Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen
mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja
lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein
miehensäkin haudalla.

Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän avioliittonsa
myrskyisen päivän iltahetken. —

Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen
koivikkorinteelle.



Mieroon.


Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja
huokasi syvään.

Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten
kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla...

Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi
penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään
äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia
ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli
hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin
katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn,
kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "... onhan teillä
vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."

"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut..." sanoi vaimo nöyrästi.
"Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön
kykenemättömänä..."

Mutta apua hän ei saanut.

Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä,
lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen
rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä,
mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin
kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin
aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista,
joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat...

Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta
mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään...

Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän
kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin
piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —

Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän
rinnassa olisi kahtia reväisty...

_Äidin_ sydän. —

Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli
hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —

Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi
maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta
taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi
puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen
rintaan...?

Voi täytyi, täytyi! —

Ja täytyikö hänen riistää häneltä kodin sulokin — joskin köyhän ja
puutteellisen — ja työntää hänet vieraisiin, lemmettömiin nurkkiin
turvattomia öitänsä viettämään, tuntemattomien asuntoihin, missä
raakuus ja sydämettömyys voisivat olla hänen ainoana osanaan... Missä
hän turhaan, turhaan kaipaisi oman äidin hellivää katsetta, nähdessään
parempiosaisten lasten nauttivan riistämätöntä kotionnea, oman tuvan
turvallisen orren alla...

Voi täytyi, täytyi! —

Ja entäpä jos joku raakalainen ajaisi kaitaisella, lumisella tiellä
lapsiraukan ylitse, jättäen hänet siihen runneltunein jäsenin
avuttomana makaamaan. —

Tai sattuisi iltapuoleen pitkä, taloton taival eteen, jota pienet,
väsähtäneet jalat eivät jaksaisi katkaista, vaan täytyisi poloisen
yöpyä hankeen: — kylmään lumivuoteeseen, purevan pakkasen ja tuiman
tuulen saartamana, lohduttomassa itkussa äitiä huutaen — — —

Eikä kukaan, kukaan kuulisi —!

Oi Jumala! —

Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan mukavassa
reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin peitteisiin käärittynä
vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko tuokin äiti poikansa
mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä uhittelisi? —

Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän _rikkaana ollen_, jos sanottaisiin
että on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? —

Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, — voimatta
totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen...

Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua
_siihenkin_, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä
pysymisen ehtona...! —

Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee
perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä,
tinkimättä senkin.

"Se tulee kai siitä, että kun toinen _toivoo_ matkaavansa eteenpäin,
toinen _tietää_ kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.

Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan kantanut,
ei hän enään itsekään muistanut. — —

Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää
lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi
vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin,
vaan koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään,
nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta
lapselta.

Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen
ääni kysyi:

"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä,
vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa
rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä...

Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä
neuvoen.

Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa,
juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja
rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —

Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse
Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas
märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi,
määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi...



Anna Martikainen.


I.

Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä
pohjoisrajalta..

Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin
kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa.
Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä,
tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa
heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin.
Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana
suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat
pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä
vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen
vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon
tupaan.

Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut
talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut
aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä,
jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä
ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen
poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään
käärittynä.

Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen
vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut
hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja
hoitanut niinhyvin kun omansakin.

Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi
uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat
hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi
ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti
poimia ravintonsa mieron pöydältä.

Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja
miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat
vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.

Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista
saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu
laskettukaan.

Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun
ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi
salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin
että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa,
oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen
sarekkeeseen. —

       *       *       *       *       *

Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on
kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen
koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi
hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.

Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään
sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet
käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten
kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä
vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.

Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin
paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs
kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua
pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei
enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.

Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema
ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan
yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen
hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota
hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.

"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen
jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa",
sanottiin pitäjällä.

Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.

Joskus puhui hän siitä Annallekin.

"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin
tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon
Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin
koskaan tulisi olemaan."

"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti
isä.

"Minäpä uskon." —

Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin
surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan
selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella
pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin
toisinaan syvästi huokaistakin...

       *       *       *       *       *

Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää
ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten
aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista
huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin
altaisiin.

Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja
silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi
juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.

Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa
Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa
hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi
peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.

Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan
katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin
nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella
äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu
tervehdyksensä.

"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan
äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa
höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata
kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.

"Elä _anna_ sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten
alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä
aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.

"Harmo parka..." surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta.
"On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin
märäksi... Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"

"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista... Kyllä _Harmo_
jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta
liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti
vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.

"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —

"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"

Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja
kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison,
harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi
murenneita leivoksia.

"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina
tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt
tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta
viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"

"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla... Kiitoksia vaan, mutta
minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —

"Hm... jätetään sitten vasta tuomatta..."

"Tahi tuodaan oikealla ajalla."

Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen
koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.

"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän
säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä
muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —

Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole
kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on
pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden
kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan
niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen
luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen...

Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.

"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii
hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."

Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta
pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää
viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen
vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä
äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle
annetaan.

Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.

Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän
kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan
levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina
'asianmukaisesti' suurennettuna. —

"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti
kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata
kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa,
— ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.


II.

Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen
kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan
Iso-Marttilan pihan reunaan asti.

Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä,
hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.

Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen,
— niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen
mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena,
niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen
hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että
niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella
innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —

"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran
kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä
jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa
mietteissään kyntäjän kulkua.

"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."

"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja
innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä
Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja
toistensa kilvalla taloja rakensivat.

Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät
he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan
siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.

Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin
sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä,
että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa...

Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna
ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —

"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä
juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän
vaitiolon perästä.

"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."

Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä,
vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna
iloinen.

"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja
sitten siemennetään se."

"Kyntäköön", vahvistaa isä.

"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän
sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun
äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, —
työnsi se viljaa kuin uhalla."

"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"

Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —

Niin kai se oli tehnytkin!

"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna
se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän
runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla
mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus
kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa
olemaan." —

"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!'
vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —

"Voi... voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden
tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma
heinäkylvö. —

Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet
iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse,
menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten
nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.

"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut _tällaisessa työssä_",
sanoo hän avonaisesti.

"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —

"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"

"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"

"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa.
— Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat
tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —

"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat..." tiedustaa Antti otsaansa
kuivaillen.

Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy
hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.

Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka
jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa,
avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen
ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne
muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.

Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä
suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta,
joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa
jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:

"_Tuolla_ ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni
olivat vainiot yhteisiä..."

Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen
taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa:

"Niin, — mutta täällä kun sitä _tarvitaan_..."

"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"

Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.

"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää
tarvita... kun _jaksat_ kantaa sen." —

Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo
asettuu otsalle uudelleen. —

Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu
mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo
kuutamolla —?

Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.

"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.

"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —

"Niin _sen_, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren
voimalla." —

Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —

"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran
rakentaa yhteistä taloa?" —

Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja
sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:

"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen
kiintynyt mies, — ei _ennen_."

Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota
hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla
kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän
lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"

Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.

Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut
yhtähyvin sanoa epäillen — "_jos_."


III.

Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä
suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä
— talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, —
palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin
puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —

"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä oikein
lienee ihmisekseen senkin eukko... Avioliittoon mentiin sellaisella
riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain ihmisten
tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja, ennenkuin
jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat... Liekö
ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"

"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.

"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka sopesta ja
taloustointen olevan aivan hunningolla." —

"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten
kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.

"Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, — mikä
liekään vetelys koko nainen." —

"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee — minusta on
Paavokin sellainen joutava... Ja eikö nyt mies jo ottaessaan näe,
minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta kolmen-neljäntoista
vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo silloin lapsensilmilläni
katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin Kello-Kaisakaan juoruineen
ja nuuskanenineen on minulle niin vastenmielinen kun Paavon Sohvi. —
Sitäkö se sitten valitti?" —

"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen
laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —

"Kyll' on sitten!" —

Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen
huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:

"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —

"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon
luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa vaan
mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen aikaan kun
Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään muista miksikä se
sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen toisen, kun se oli
yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa kaupunkilaispiikaa
mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin pitäköön nyt hyvänänsä!" —

Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina
haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon
luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä
senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.

"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.

"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen
Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla
Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä
sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan
poltti." —

Muistihan Anna. —

"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"

Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä
iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä
jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on
tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —

Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana
harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se
jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan,
mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen,
alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.

Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin
painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.

"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille
jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta
portaita noustessa.

"Kesähän nyt on, laps-kulta." —

"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin
aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —

"No mikähän siinä on... Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika
rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea..."

Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat
sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien
hajanaisista säikeistä. —

Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa
muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.

Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen
vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä,
vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu
miesmuistiin eletty. —

Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti
Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut
siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen
laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.

Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko
pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —

Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin
kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla
tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä
sijalla, missä nyt on Sohvi. —

Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että
hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee
hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä
kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren
rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä
mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —

Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna
nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja
lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä
päivänä loukannut kätensä.

Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä pitäen
on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja senvuoksi
yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta — tuo
"pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on avomielinen, pirteä luonne, eikä
hänet suuret silmänsä lakkaa hetkeksikään nauramasta. —

Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja
palvelusväen välillä. —

Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa
Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan,
asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.

    Raita se kasvoi rannalla
    Ja raidan alla myrtti —
    Tämän kylän pojat on
    Kuin kerjäläisen nyrkki...

Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän
laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa
maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi...

"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen
juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän
sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.

"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa hommata
muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-humua."

"Mitäs siihen sitten —?"

"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni
raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin mieleen." —

"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä
maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään totta
tuumasta.

"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —

"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."

"Mene nyt suolle —!"

"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt
esitelmän."

"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se toki on
kun jos vähän toverien kesken... Pitää pyytää opettaja Terhoa."

"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä
kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa
järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin
mokomaan liemeen." —

"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos,
pahimpia tuulihattuja ole."

Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivoo
Anna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.

Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko luonto
uhkuu mehevintä tuoreutta.

Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota Anna
ylpeydellä katselee:

Se on hänen metsäänsä.

Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten
eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri
tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja
luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja
isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön
kiellossaan.

Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä
tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten
sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan
elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta,
puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, —
sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.

Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei _heillä_
olla mitään iilimatoja, vaan _uhrattaisiinkin_, — jos ei olisi varaa
ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.

Sitten vasta oli mies uskonut.

Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa
se päästetään irti aisoista.

"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä on
Sohvi kovin sairaana."

"No —?"

"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi
vaaralliseksikin kääntyä... Käski Taunoakin pitämään erillään
sairaasta."

Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.

"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää
lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin
hankaluutta täällä."

Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.

"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre
äänessä.

Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin
se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili
— ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.

Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään
ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun
kellot alkavat soida.

Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä
matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan
Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.

Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään
äidistään, eikä kaipaa häntä.

Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin
kuristettaisiin kurkusta. —

Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen
enemmän kuin muutkaan ihmiset.

Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti,
saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään
lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen
mahdollisuus. —


IV.

Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä
juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.

Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota
yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen
vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.

Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset
jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa,
tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä,
istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan
sulautuneena vinguttaa viuluansa.

Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin
sinne, missä nuoriso kokoontuu. —

Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä,
on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene
hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin
kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.

Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja
sanoo nyreästi:

"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon
muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te
itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte
moittimaan. —"

"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti... eikä olisi haitaksi sinullekaan,
vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —

"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee
hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —

Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat
ja niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka
heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —

    "Olet maamme armahin Suomenmaa
    Ihanuuksien, ihmeen maa!
    Joka niemehen, notkohon, saarelmaan
    Kodin tahtoisin nostattaa. —"

Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri osa
väestäkin yhtyy sen säveliin.

Se on monellekin tuutulaulua tutumpi. —

Vanha, sauvaansa nojaava ukko, joka seisoo vinoon kasvaneen
kärrikkäpetäjän juurella, sieppaa ensisäveleen kajahtaessa lakin
päästänsä, vaan päästyään selville siitä, ettei laulu olekaan "Jumalan
sanaa" panee hän lakin jälleen paikoilleen. —

Laulun loputtua eroaa Anna laulajien joukosta ja menee istumaan Antin
viereen kivelle.

"Kuuluiko miltään —?"

"Kuului kyllä. Kiitoksia vaan!"

"Olisit sinäkin tullut laulamaan."

"Milloinkas minä olisin oppinut..."

Niin, milloinka —?

Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen
nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —

Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin
kun Anna istuu hänen vieressään.

Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä perästä, jona
Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää elämä, ihmiset ja
koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen silmissään.

Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —

Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille
perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —

Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta
siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy
hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja
vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon
aiheen siitäkin, että Antti _on_ kuulemassa tuota esitystä.

Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja
Annakin tanssivien joukossa.

Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut
itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi,
koko olentonsa kevyemmäksi.

Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko
väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset
liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan
joukon päitten ylitse. —

Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa
heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.

"Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun Anna ja
Antti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.

"No nythän on juhannusilta!" —

"Ja se on vaan _kerran_ vuodessa!" —

Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän kuinka
Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää katseensa
tytön rusoittaviin kasvoihin. —

Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse ryntäävä
tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään puhelevien luokse,
vaan seuraa siitä, missä on, heidän keskusteluansa.

Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa
riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään, hymyilee
epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten
näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan
ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen
vierelleen puhelua jatkamaan. —

Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia
askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:

"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."

Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee alkohoolin
hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta ryyppyä
suuhunsa... Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja kun
Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti päättäväisesti
Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille ja pyörii nauraen
hänen kanssaan pois.

"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.

"Niin, mutta —"

"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt jo
ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"

"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.

"Ja kun se ei olisi omani..." jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.

"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se teistä
on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä —"

"No olkoon sitten herran nimessä!" —

Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset vilkastuvan
ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä muutakin
kuulla?" —

"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella", tokaisee
eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan verkalleen nousevan
koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän äänekkäästi että kenttä
kajahtaa:

"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —

Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa jännityksessä
ja hän katuu jo, että on lupautunut koko runonlausuntaan. Mutta
noustuaan kivelle ja oivallettuaan peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy
hänen mielensä kohta, — niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä
rantaäyrästään vasten. Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä
on runonsa kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä
rohkaistuen alkaa lausua:

    NUORISOLLE:

    Sydämesi syvät pyrkimykset
    Tähtää korkealle, ylöspäin!
    Kokoele pienet kokemukses
    Paina mieleesi ne, — täydentäin.
    Elä arvottomaks itseäsi arvaa
    Siitä yhteistyökin kärsivi:
    Taistelijain rivi viel on harvaa –
    _Hyvän_ eteen uhraa voimasi!
    Raittiuden puhtaan lipun alla
    Taistele ja pyri eteenpäin.
    Pimeyttä viel on kaikkialla:
    Johda kansas mieltä valoon päin!
    Eturivit vaikka kaatuisvatkin
    Vanhain tapain kivimuurille,
    Yli sen, — tai siihen seuraajatkin:
    Voitto viimein tulee suurille! —
    Nuoriso! — Sä Suomen kevät touko,
    Suuri, ihana on sulla maa!
    Poista riveistäsi raakuus outo,
    Katso että se ei valtaa saa! —
    Paljon hyvää antaa aikas sulle,
    Mist ei ennen nähty untakaan —
    Luoja voimaa suopi valitulleen
    Tehtäväänsä toteuttamaan.
    Kiitollisna, valppain riemumielin
    Koita, tahdo siis sä täyttää ne
    Vaatimukset, — sekä kirkkaat toiveet
    Jotka kansas panee sinulle!
    Näytä, että tahto, työ, on voimaa
    Edistyksen peltosaralla,
    Kun vaan määränpää on kirkastettu Eikä
    "rivit" säästä vaivoja. —
    — — — — — — — — — — — —

Päästyään loppuun ei Anna tunne sen kummempaa tunnetta kuin
kotonaankaan, leivottuaan leivät laudalle nousemaan. —

"Täällähän on aivan kun mennä pyhänä Liukun kansanjuhlassa..." kuulee
hän jonkun väkijoukosta sanovan.

"On täällä, veikkonen, lystimpikin..."

       *       *       *       *       *

"_Tuosta_ ne puhelivatkin!" selviää Antille Annan lausuessa runoaan ja
kun Anna laskeutuu kiveltä, rientää hän empimättä hänen luokseen.

"Etkä kertonut minullekaan mitään tästä ennakolta!" —

"Mitenkäs minä, kun en varmaan itsekään tietänyt..."

Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän vaan
hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.


V.

Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo
Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä
vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia
uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri
vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että
se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —

Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan
lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.

Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän
vieressä.

"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa..." sanoo hän
kätellessään Annaa.

"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."

"Niin teki."

Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee
sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen
avioliiton vaiheet olivat olleet.

"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"

Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset
taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa...

"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata
kaivatakaan..." sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun
toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja
vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"

Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä
sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan
huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:

"Tulikos isäkin tänne!" —

Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella,
eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.

"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään...
Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —

Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi. —

"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"

"Tahtoo!"

Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo
pyytävästi:

"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä..."

"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —

Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.

Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä
sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus
kuin minä —"

Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti,
niinkuin takaa ajettu.

Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle
taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.

Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen
ajatuksiaan, aikeitaan... Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan
pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen
silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.

Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?

Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen
kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja
täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa,
tympäisevän lian peittämänä... Sitten vasta kun siitä vapautuisi,
voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän
myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan
maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —

Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi
lähteä —? — — —

"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään
tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa
jähmettyvän.

"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun _Anna_ Martikainen kysy vastakuolleen
vaimon mieheltä mikä vaivaa —"

"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen
vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa... tahtoisin, totta
puhuen, olla muistamattakin häntä!" —

Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.

"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — _sitä tietä_
pääsee pikemmin tasapainoon... Toinen asia on sitten, onko sinulla
todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"

"Hän _kavalsi_ minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin
kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —

"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"

Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu
vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —

Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta on." —

"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —

Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova
kirvely helpoittuu hetkeksi.

"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen
sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin
hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."

Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.

"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt:
iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan... Enkä minä tule
entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"

"Voithan lähteä."

"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —

"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen,
herttaisen pojan isä." —


VI.

Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä
harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen
otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut
kevyeksi kuin tytön.

Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.

Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään
aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.

Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei
ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut
matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen
nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.

"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.

"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.

Ja Antti itse hymyilee myöskin.

Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko
vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —

Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on
itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan
rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin
pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa,
tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.

Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää
katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.

Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on
kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —

On kaunis elokuun ilta.

Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin
ehtineet tienvierelle punoittamaan.

Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla
hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle,
asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja
lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse
Iso-Marttilaan. —

Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja
ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.

"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa..." tuumii Antti vaanien, —
hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan
siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —

"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.

"Huomena aloitetaan."

"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."

"Sen se pian tekee." —

"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän..." hymyilee Terho, viitaten
kädellään taloon päin, "... jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei
tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"

"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan
tajuttomasti.

"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —

"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen..."

"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun
ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —

"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana.
— Hyvästi!"

Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on,
kiviröykkiön viereen portin taakse.

Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon
yltyvä tuuli...

"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi... _sitäköhän_ se tarkoitti? — Ei,
ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli...!"

Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää
hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.

Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein
istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.

"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.

"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —

Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen
mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä
leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.

Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä
välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä
Pikku-Hilmalta.

Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä,
tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen
oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut
tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä
vaan rustattiin. —"

"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.

"Oli kyllä."

Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi
Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —

"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan..."

Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi. —

"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —

Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.

Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.

Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse
illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan
kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti,
viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.

"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —

Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä
puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.

Viimein puhuu hän siitä isällekin.

"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.

Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —

Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.

"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.

"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"

"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei
näy..."

"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä — _teillä_ —."

Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan täytyy
väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja
tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."

Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.

Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo jonkun
ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin suunnalleen,
tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —

       *       *       *       *       *

"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti
kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.

"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"

Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää
isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän
kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin
avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa
onko ketään lähettyvillä.

Ei ole.

Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha,
tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —

Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii
siitä ja hymyilee —

"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa
uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan
huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen
kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos
huoneestaan.

Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —

    Tuuli se kukkaa heiluttelee
    Kahden puolen aitaa —
    Naapurin tyttö se kullakseni
    Piankin tulla taitaa! —
Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän
puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —

"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä... Nyt vaan
et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —

"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen
varassaan... _minä_!" —

"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka
— houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin
emäntäänsä ehompi..." —

"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan
hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän
jalkansa juuresta!" —

Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri,
lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta
kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —

Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa
iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja
väräjävä ääni pyytäen toistaa:

_"Pikku-Hilma!"_ —


VII.

Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä
syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat
synkeätä syyslaulua.

Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa:
rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat
surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen
kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn
teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.

Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan
helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat
ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä
tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.

Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu
miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä
vaappuvaa valoa. —

Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan,
illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —

Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?

Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden
lämmittävät valot väiky...

Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, —
eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat:
ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten
elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut,
— ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen
asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs...

Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen
sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa
toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —

Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.

"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.

"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."

"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —

"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne
nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa
hangessa." —

"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —

"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee raskaasti
— "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän muistojaan
runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja
minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.

Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen
kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.

Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena
yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan aivan
näkymättömiin. —

Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan, ei
ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin
aitan ovi oli hangesta löydetty. —

"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta..."

"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi
sellaista nietosta ihan kuollakseen —"

"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —

Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman muuttanut.

Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo
sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli
peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, —
tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet...

Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta,
arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta,
kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta
mielessään.

Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan rypistymästä! —

Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvoo
Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.

Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää
kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —

Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään
nuori isäntä sen vastaan. —

Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi
heidän suhdettaan, on hävinnyt.

Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.

Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:

"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"

Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa opettaja
Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt, voidakseen
viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia kihloissa ja
olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi saanut
seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.

"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan..."

Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja
auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät — elämän
ajan paisteisin päivä! —

Annalla on ollut aina sellainen tunne, ettei hän onneaan koskaan
täytenä saavuta, lempeään milloinkaan heilimöivänä löydä...

Ja nyt! —

Nyt käypi onni avosylin häntä vastaan, lempi päivännousuna punoittaa! —

Antti on raitis kotiturpeen puskija.

Ja Antin silmä loistaa Annalle niinkuin tähti! —

       *       *       *       *       *

Lokakuu on lopullaan.

Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se kauttaaltaan
saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty navettaan,
Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja lampaan kellon
keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa alkaneet.

Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla, silmissä
kaikenaikaa tuskallinen ilme —

Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee hän
raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään...

Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä
pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne
kumpikin näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä
vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi voimatonna
aitaa vasten nyyhkyttämään...

"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt
vähemmälläkin..." toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee
mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee tämän
vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun on ollut
monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman vihurina
ohi kiitäessä.

Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä
kartanolle.

Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin eteen, kun
emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.

"Ka, eikös se vielä tullutkaan... eellehän tuo on aina ennen
ennättänyt..."

Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei näy,
menee hän navettapihaan katsomaan.

Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä ja
itkee, itkee niin että sydän on pakahtua...

Puolipyörryksissä viruu hän siinä, eikä huomaakaan Annaa, ennenkuin
tämä nostattaa häntä kainaloista.

"Herran tähden, lapsiraukka, mikä sinun on!"

Pikku-Hilma hytkähtää, koettaa nousta, vaan lyyhistyy takaisin
tilallensa.

"Pikku-Hilma, oletko kipeä —? Mikä sinun on —?"

Emännän äänessä on itkua ja hätää sekaisin.

"Sano, sano!" —

Mutta tyttö ei osaa sanoa sanaakaan — itkee, nyyhkii vaan...

Anna tarttuu uudelleen häneen, ja viepi hänet voimakkaiden
käsivarsiensa varassa oven suuhun, jossa on valoisampi.

"Voi hyvä Jumala, kuinka kalpea sinä olet!"

Silloin tyrskähtää Pikku-Hilma lohduttomasti, painautuu nöyränä Annan
jalkoihin ja hokee:

"Minä tahdon kuolla... minä tahdon kuolla..."

Kamala aavistus värisyttää Annan sydäntä ja pimentää hetkiseksi ilman
hänen silmissään, kun hän kyyristyy alas itkevän viereen. —

"Emäntä, minä olen niin onneton..."

Sanat tulevat kiskomalla Pikku-Hilman suusta, mutta ääni tulkitsee
estämättömästi kaiken sen, minkä sanat jättävät ilmaisematta...

"Kuka sinut on onnettomaksi tehnyt?"

"... Antti..."

"_Antti!_ Perttilänkö, — vai —?"

Lause katkeaa emännän suuhun —

"Ohrapään..." kuuluu hiljainen kuiskaus.

"Ohrapään!" — kirkaisee Anna, ilma pimenee uudelleen hänen ympärillään,
korvat alkavat suhista ja sydän jyskii vaikeroiden käsittämättömän
tuskan kourissa.

— — Miks'et tule salama syksyn kolealta taivaalta, harmaiten pilvien
povesta ja iske kerralla — —

Pikku-Hilma katsoo kyyneltensä lävitse emäntään. —

"Voi — voi, mikäs _teillekin_ tuli!" —

Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.

Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa hänet
vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —

"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja levollisuutta
teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman asiat, kun niin
kauan navetan puolella viipyy." —

"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —

"Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä se menee
ylitse." —

Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten tihuessa
vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä laukiaa
hiljalleen. —

Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen
otsalleen ja virkkaa:

"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet, kun
Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —


VIII.

Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset
siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja
hän pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään...

... Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se
katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään.
Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan
pitkospuuta...

Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi
lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —

Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat ne lakkaamatta,
riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.

Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi sen läpi
pilvisen yön taivaan.

Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan pikkulapsen
äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo pimeän
kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle
lapselle. —

Mutta kummalleko — —?

Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen,
niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille...

"Sanoitko sinä siellä Saranpään pellolla ruislaihon olleen liian
tiheän?" kysyy isä aamulla Annalta.

"Sanoin..."

"No laskekaa nyt lypsylehmät sinne muutamaksi tunniksi laitumelle." —

Anna astuu kiireesti kujaa myöten edellä ja ammuen hölkyttelevät
lehmät perässä. Niillä näkyy olevan aavistus jostakin odottamattomasta
hyvästä. — Pellon veräjällä tunkeilevat ne maltittomina Annan
ympärillä, eikä tämä ennätä puoliakaan veräjä puita irroittaa,
ennenkuin ne jo toinen toisensa perästä loikkaavat tumman vihreälle,
mehevyyttään tihuvalle saralle. —

"Syökää nyt..." sanoo Anna aitaa vasten nojaten. — Kuinka armahtavasti
kolea syystuuli polttavaa otsaa hiveleekin...

Kotiin päin astuessaan kohtaa Anna odottamatta Antin, metsän rannassa.
Iloisesti naurahtaa Antti jo etäällä ja heittää kirveen olalta toiselle.

"Hyvää huomenta Anna! — Aikaiseempaa sinä olet ensimäisenä talviaamuna
liikkeellä!" —

"Minun hyvät huomeneni ovat olleet ja menneet. —"

Antti katsoo kummissaan Annan synkeätä muotoa.

"Anna!"

Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on aina,
vaikeimmissakin, toimia ripeästi.

"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja mitenkä niin
kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin...!" hänen äänensä vapisee
voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten rajalle... Antin kirves
putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —

"Sano!" —

"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"

"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin
valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.

Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.

"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi,
ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa eikä
päästä.

"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. — "Mitä
minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden vallassa... kun
luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut viepi. —"

Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa
sellaista rakkautta —?"

Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä
vieläkin lujempaan. —

"Anna, enkö minä enää milloinkaan voi nousta sinun silmissäsi?" —

"Täytä velvollisuutesi."

Antti katsoo kysyen. —

"Pikku-Hilmaa kohtaan."

Silloin päästää Antti itsestään Annan käden, lysähtää, kuin lyötynä
lumiselle kivelle ja peittää kasvonsa käsillään.

"Ja sinua minä en koskaan, koskaan —" ruikuttaa hän.

"Et milloinkaan!"

"Anna, minä en voi —"

"Johan sinä olet voinut!"

"Mutta minä en voi mennä Hilman kanssa naimisiin — — — ja nähdä
sinua..."

Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.

"Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta
muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.

"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä
sen, sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän
velvollisuutemme. —

"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen
emäntänä oloaan Ohrapäässä..."

Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.

Omantunnon terävät puukot. —

"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi..."

"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman kunnian
ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin tiedä
toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."

"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"

"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella hyvin
Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten kääntyy
hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli autioitten
peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen pienimpäänkin
soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän onnistuneen piiloittamaan
niihin muistojansa...

Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.

"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —

"Mikä sinun nyt on lapseni —?"

"Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule olemaan
isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä..." —

"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"

Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin isän
polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen — — —

Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa...

       *       *       *       *       *

Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen jokainen
sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen täydelleen
vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä liasta" joka
hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —

"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän
voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.

"_Ja hän tulee!_

"Pyysin hänen tuomaan Tauno pojankin tullessaan, jos et sinä välttämättä
tahdo pitää häntä vielä luonasi", kirjoitti Paavo.

Anna huutaa hetipaikalla Taunon pihalta sisään, istuttaa pojan
polvelleen ja sanoo:

"Isä kutsuu Tauno-poikaansa luoksensa, sinne kauvas, vieraaseen maahan,
— tahdotko lähteä?"

"Lähteekös tätikin?" —

"En. Minä olen aina täällä kotimaassa, — täällä Iso-Marttilassa." —

"Sitten olen minäkin täällä", päättää varmasti pikkuinen mies.

Anna painaa lämpimän suutelon pojan poskelle, eikä henno laskea häntä
sylistään pitkään aikaan — — _Hänelläkin_ täytyy olla joku, jota
rakastaa! —

"Ja kuulehan isä! — Iso-Marttila ei sittenkään, nimellisestikään, luisu
pois Martikaisen suvusta, kun Tauno, minun jälkeeni, ottaa isännyyden
täällä", sanoo hän voitonriemuisalla äänellä.

"Sen sinä toki ostit kovin kalliilla hinnalla..." hymähtää ukko
hellivästi.



Uusi oluttehdas.


Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla
kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen kaitaisen,
rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen ikäänkuin
huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.

Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon sylissä,
piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä
vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei
se yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se
suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin
sen eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia,
jotka kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen
metsän siimekseen nautittavakseen.

Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä
sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien
vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa
mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin tuhansien
vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen kynnyksen
yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle vaarallista
ainetta... Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin työmiesten
vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä juuri heidän
kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —

Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä alotettiin,
lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja se, mitä
hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa täydelleen.

Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan emäntänä
ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren lapsijoukon
keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli ahkera,
hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina arvaamattomia etuja
avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei ollut täysin raitis —
sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan siitä huolimatta
oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi antaa anteeksi
ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen hankki vuoden
vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan penikulman päässä,
joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain aniharvoin,
suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto "yhtiössä", siihen
ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja rengitkin... Se
oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä muodossa,
vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. — Tapahtui
tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa "päivätyöstä"
tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä kesti kello
neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta lähetettävä
ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten tuli koko
kylänkin tarve tuoduksi... Eikä nämä harvalukuiset kerrat kyenneet
järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä aineellista
pohjaa. —

Uusi oluttehdas sen sitävastoin kykeni tekemään. —

Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin
että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat huolehtia
siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto tiheni,
sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä katkerammaksi
vaimojen valitus. — —

Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka tämäkin
yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin ääressä.
Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle selväksi
mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on vienytkin.

"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä
ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin,
kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan juopotteluhommissa."

"Eihän ne lapset ole sitä näkemässä — sen varan olen kuitenkin pitänyt."

"Niinkuin ne eivät tietäisi missä olet ja mitä teet... Vai luuletko
että minä jaksan koko ikäni pestä sinun isänkunniaasi lastemme edessä?"

"Olenkos sitä vaatinut sitten..."

"Puuttuu vielä se, että sinä sitä vaatisit."

Tuomas suuttui tavallisesti tällaisista keskusteluista näennäisesti
— sentähden vaan, että hän katsoi miesarvonsa vaativan sitä — mutta
sisässään hän myönsi Marin moitteet täysin oikeutetuiksi. — Hänen
omatuntonsa oli aina ollut täydellisessä sopusoinnussa vaimonsa
mielipiteitten kanssa.

       *       *       *       *       *

Kun uusi oluttehdas oli kaksi vuotta "vaikuttanut" paikkakunnalla,
tunsi tehtailija itsensä ja kukkaronsa täysin tyytyväiseksi. Liike
alkoi luistaa paljoa paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan ja se
sai hänet sekä hänen perheensä, onnellisten unelmien valtaan...

Salli-neiti, joka jo useita vuosia sitten oli saanut isältänsä luvan
päästä Pariisiin, niinpian kuin varat vaan sen sallivat, näki nyt
ihanimman toiveensa olevan täyttymässä. — Hän siunasi sydämessään
isän viisasta ajatusta perustaa oluttehdas Kuusimäelle, sillä tämä
toimenpide oli kasannut nekin setelit isän kassakaappiin, jotka
antoivat hänelle mahdollisuuden päästä toivottuun, ihanaan maailmaan!

Hän oli vielä niin lapsellisen herttainen, tuo tehtailijan Salli-neiti,
että melkein ilosta hyppeli, mitään muuta tekemättä, kun lähtöpäivä
läheni.

"Ja nyt minä lähden kävelylle, sanomaan jäähyväiseni ihanalle
kotiseudulle!" riemuitsi hän solmien hatun sinistä harsoa leukansa
alle. Ja meni.

"Pistäynpäs tuolla mökissäkin!" päätti hän tultuaan lähelle
Aholanrantaa.

Tuvan ovi oli auki ja ilta aurinko paistoi vienosti vasta pestylle
lattialle.

"Hyve päive!" tervehti tulija ovelta.

"Jumala antakoon!" vastasi Tuomas ovensuun penkiltä, ottaen lakin
päästänsä ja työntäen sen taakseen piiloon. —

"Aj, teelkö sine asukin, sine Eljas poika, joka toi meille se punase
mansika... niin söötti, niin make..." rätysti neiti iloisesti.

"Täällähän minun kotini on."

"Ryökkynä on hyvä ja istuu."

"Kiitosta paljo! No mine istu vehen... Ja tuo sine Eljas viel huomen
aamun mansikat minulle. Ilta junalla mine lähde Parisiin, Franskan
maalle. — Tietekö Eljas sen?"

"Tiedän."

"Vai niin kauvas ryökkinä matkustaa? Huvittelemaan kait?"

"Jaa, ei mine yksi huvittelemaan... _Te_ ei sen ymmärdä, mut korkeampi
sivistys vaatii, att pite osa se fiini franskan kieli. Ja mine lähe
oppimaan sen."

Mari, joka hämmenteli liedellä vellipataa, sai äkkiä veret poskilleen
ja halveksien katsahti hän puhujaan. — Hän halusi sanoa jotakin, mutta
vaikeni kuitenkin edelleen.

"Kyllä minä ymmärrän", tokaisi Eljas poika, "opettaja on siitäkin
joskus puhunut... Mutta eikös neidin ensin pitäisi oppia suomenkieltä,
kun kerran on suomalainen..."

Äkkiä muuttui Marin halveksiva katse ja ihaillen, melkeimpä ylpeyttä
säihkyen kääntyi se poikaan. — Mutta mitään ei hän nytkään sanonut. —

Neiti punastui hieman ja sanoi:

"Mine osa ju suomea hyve paljo... at mine ei tarvitse teme talonpoika
kieli sen enempi — mut franska mine kyl tarvitsen", ja hyvätuulisena
kuten tullessaankin lähti hän tuvasta mielessä tuleva Pariisin matka,
joka oli jo niin lähellä, lähellä!

Mutta se mikä oli kaukana, kauvimpana hänestä — se oli oman
kansallisuutensa tunto, sen kieli ja rakkaus siihen. — Eikähän
hän tarvinnutkaan sitä — talonpoikien kieltä — korkeampi sivistys
velvoitti, vaati osaamaan ranskaa...

Vaikkei kohtaus syvempää vaikutusta tehnytkään tehtailijan neitiin,
kertoi hän sen kuitenkin kotonansa.

"Vai niin! Vai jo tuollaiset töllin poika-riiviöt hyppelehtivät
sivistyneitten ihmisten silmille!" kivahti tehtailija ja siniset suonet
hänen leveällä otsallansa paisuivat pelottavasti. "Kyllä minä opetan
ne!"

Ja muutamana päivänä sen jälkeen, kun hän sattumalta tapasi
Aholanrannan Tuomaan, käski hän häntä muun pahemman uhalla antamaan
hyvän selkäsaunan pojallensa, niin että se vasta oppisi oikealla
tavalla kohtelemaan parempia ihmisiä...

"Eihän se poika mitään pahaa tarkoittanut..."

"Jaa mut mine sano, at sine anta nyt selkä sen! Ja teke sine töö ja
maka sine öö, — mut parempi ihmisi et sine saa söö...!"

"Itse sinä ihmisiä syöt...", ajatteli Tuomas mutta sanoa ei hän sitä
olisi voinut, siksi oli hän liian arka ja hyväluontoinen. Mutta kotiin
tultuansa oli hän niin kiihdyksissä, että tosiaankin vähällä oli panna
täytäntöön tehtailijan määräyksen selkäsaunasta...

"Sinun tähtesi, hiton poika, saapi tässä kaikenlaista mieliharmia",
murisi hän.

"Kun on niin typerä että ottaa sen harmiksi", vastasi Mari. "Anna vaan
pojan olla rauhassa, sillä siinä asiassa hän ei pienintäkään pahaa
tehnyt! Kun sanoo sen mikä on totta ja oikeata, niin ei ole mitään
syytä perästä päin pahoitella."

"Tarvitsiko sen nyt mennä sitä sille ryökkynälle sanomaan."

"Sillehän se juuri oli sanottava. Tee aina niin Eljas, jos tahdot
miehestä käydä — se on äitisi neuvo!"

"Yllytä tuota vielä..."

"En yllytä, — opetan! Sinäkin olet aina valmis takana päin sättimään
herroja ja kapitalisteja, vaan kun sitten joskus sattuu hetki,
jolloinka pitäisi ja olisi tilaisuus sanoa niille totuus vasten naamaa,
niin silloin pistät nyrkit housun taskuun ja pokkuroit vaan että
kyllähän minä... _Sellainenko_ se miestä somistaa?"

       *       *       *       *       *

Seuraavien vuosien kuluessa laajennettiin oluttehdasta perinpohjin. Uusi
tilavampi kellarikin oli rakennettava entisen sivulle. — Tilauksia
etempää, niinkuin paikkakunnaltakin saapui entistä enemmän — ja entistä
enemmän kantoivat työmiehetkin olutkoreja metsään tehtaan läheisyyteen
tai koteihinsa.

Entisestä rauhallisesta paikkakunnasta oli tullut oikea tappelujen ja
huonon elämän tyyssija. Alaikäiset poikasetkin, jotka ennen oudoksuen
katselivat aikamiesten juhlajuominkeja, toimittivat nyt salavihkaa
itselleen "tehtaan kaljaa", maistellen sitä ensin syleksien ja
irvistellen, mutta sittemmin hyvällä halulla.

Olut oli tullut kaikille välttämättömäksi. —

Mutta sitä myöten aleni varsinkin työkansan varallisuus nopeasti.
Monessa kodissa, jossa leipää oli ennen ollut ainakin riittävästi,
vallitsi nyt surkuteltava köyhyys. Entisistä rivakoista, huolehtivista
perheenisistä oli tullut velttoja, unelijaita nahjuksia, joille
perheensä toimeentulo ja hyvinvointi oli enään vaan toisarvoinen
asia. Äidit olivat käyneet tuskaisiksi ja kiukkuisiksi, sillä niitten
hartioille oli sekä töitten, että surujen kuorma lisääntynyt. Heidän
sydäntensä valtavin ajatus oli musta, uhkaava tunne tehtailijaa ja
hänen tehdastansa kohtaan...

Jo sitä oli alkanut miehetkin sadatella. — "Tulikin tänne tekemään tuon
turmion pesänsä", sanoivat.

"Jos ei olisi — ei kaivattaisi."

Mutta siitä huolimatta kantoivat he korin toisensa perästä tehtaan
kellarista...

Aholanrantakaan, vaikka siellä oli toimelijain emäntä ja vähemmän
ryyppivä isäntä, ei ollut säästynyt sen yleisleiman väriltä, jonka
tehdas oli ympäristöönsä painanut.

Hiljainen kotionnikin oli paennut kuin säikkyvä impi kauvas ja
kadoksiin sieltä, missä musta, inhoittava olutpullo teki itsensä
kaikkivaltiaaksi.

Oli muutama tyyni kesäinen sunnuntai ja Aholanrannan tupaan oli
kertynyt joukko lähiseudun miehiä.

Ne olivat niitä parempia, itsenäisempiä, jotka olivat jaksaneet
säilyttää ainakin yhtäsuuren vallan itsensä yli, kuin minkä olivat
luovuttaneet siitä tehtailijalle hänen tehtaansa tuotteen kautta.

Ja katkeria sanoja he singauttelivat siinä tuosta yhä "pöyhistyvästä
pohatasta."

"Hyvähän niitten herrojen on elää kellotella, — minkä hänenkin, —
köyhän hiellä elää, köyhän pennit kokoaa..."

"Niin on laittanut asuntonsakin, kun keisarin palatsin..."

"Eikö lie paikoin komeampikin."

"Mikäs on laittaissa kun työmies rahat antaa!"

Mari, joka peräikkunan alla kampasi nuorimman lapsensa hiuksia,
kuunteli rypistetyin kulmin miesten puhetta. "Kyllä olette raukkoja"
ajatteli hän, mutta istui äänetönnä kuitenkin. Hänen puheistaanko se
asia olisi parantunut — olihan hän koettanut joskus niille puhuakin...

"Kuuluu sellaisia pitojakin pitävän, että viinit ja samppanjat virtaa."

"Niin kuuluu. — Vaan tullappa kerran sellainen aika ettei olisi sitä
turmion lientä herroilla eikä talonpojilla... Mitähän ne sitten
kesteissään kulauttelisivat?"

"Vai sellainen aika! Kukahan se estäisi herran rakentamasta viina- ja
oluttehtaitaan ja levittämästä myrkkyä maahan?"

"Talonpoika! Työmies!"

Miehet katsoivat ihmeissään, suut auki Maria, joka odottamatta,
tyynellä, varmalla äänellä vastasi kysymykseen.

"Soo—o! Tulenko pistäisit jokaisen tehtaan nurkkaan lopettaaksesi ne?
Uusia tilalle tehtäisiin."

"Niin, omin käsinne niitä rakentaisitte. Tuskin lie herrat koskaan
nurkkahirttä nostaneet... Ei, tulta en yhdenkään nurkan alle pistäisi,
mutta sen sanon, että jos talonpoika ei ikinä väkijuomakaupan ovea
avaisi, eikä pennilläkään herrain myrkkylientä ostaisi, niin ei
ainakaan tässä maassa sitä tavaraa löytyisi. Ei sitä soppaa kannattaisi
herroille yksistään keittää."

"Eipä taitaisi kannattaa..."

"Jaa, tuskinpa vaan."

"No olisi se toki yhtä soma kun mahdoton temppu asian auttamiseksi.
Saatappa nyt sadattuhannet ihmiset mielisuosiossa yksimielisiksi."

"Kun vaan jokainen mies, niihin satoihin tuhansiin kuuluvista,
saattaisi itsensä yksimieliseksi tämän ajatuksen kanssa, niin
silloinhan se olisi tehty."

"Kun olisi niin helppo tehdä, kun on sanoa."

"Hänen himonsa on sinun — mutta hallitse sinä häntä!" —

"Hallitseppa nyt, veikkonen, — onnistutko?"

"Minä vaan arvelin", sanoi Mari, "että kun Luoja kerran sanoi:
hallitse! niin voisi se silloin myöskin olla hallittavissa, — sekin."

Ulkoa alkoi kuulua raakoja kiroussanoja ja samassa hoiperteli nuori
juopunut mies ovesta sisään.

"Hei vaan! Täällä miehet istuu kädet ristissä, niinkuin akat
kirkossa... Mutta tällä pojalla on ainetta vaikka koko kylälle — hih!"

"Siltä se näyttää jo päältäpäinkin. Mutta vieras on hyvä ja menee
sitä samaa tietä pellolle kun on tullutkin", käski Mari vakavasti.
Humalainen katsoa tuijotti ensin äänetönnä emäntää, vaan hoippui sitten
lähemmäksi ja alkoi raivota:

"Vai akat täällä isäntinä... kyllä siitä lystistä pian loppu tulee..."
ja kohotti nyrkkinsä lyöntiin.

Lapset parahtivat hädissään piiloittuen äidin taakse, joka hiljaa ja
levollisena istui paikallaan.

"Anna sen olla", sanoi Tuomas, tullen väliin. "Mitä sitä humalaisen
kanssa kiistelemään..."

"Ei sen kanssa ole tarvis kiistelläkään! Ottakaa miehet niskasta kiinni
ja viekää ulos, — tuollaista en viitsi nähdä huoneessani!"

Vanhemmat miehet istuivat, niinkuin eivät olisi kehoitusta
kuulleetkaan, mutta pari nuorempaa nousi viemään rimpuilevan miehen
pihalle.

"Parasta kun Mikko menee vähäksi aikaa levolle..." sanoivat. "Mene
tuonne heinälatoon, näethän ettei tuvassa suvaita..."

"Kyllä minä... kyllä minä näytän!" rähisi Mikko, sieppasi kiven maasta
ja paiskasi sen kohti ikkunaa.

Silloin ikkunalasien kilistessä, kuului tuvasta kipeä parahdus ja
pieni, valkotukkainen tyttö, jota äitinsä äsken kampasi, vaipui verissä
päin penkiltä lattialle.

"Voi hyvä Jumala, kun sen piti vielä lapseen sattua!" vaikeroi Mari
polvistuen pienokaisen viereen lattialle. — "Tuo Eljas kulta joutuin
kylmää vettä kaivosta! — Ja te nahjukset menkää katsomaan, ettei
enemmän pahaa tapahdu... Viekää sinne tehtailijan hoviin mokoma
räysääjä — viskelköön sitten kiviään — jos kuin..."

Tällaiset tapaukset olivat aivan tavallisia paikkakunnalla,
niin tavallisia, että ne eivät mitään huomiotakaan herättäneet.
Aholanrannassa tämä kuitenkin tapahtui ensi kerran ja siksi sai se,
varsinkin lasten mielet kauhusta väräjämään.

Teki se kuitenkin jonkunlaisen syvemmän vaikutuksen isäänkin,
siitä päättäen, että hän paljoa harvemmin kuin ennen, otti osaa
tavanmukaisiin juominkeihin. — Uutterammin liikkui hän kotitöissään
ja korjasi monta aikaisemman ajan laiminlyöntiä. — Pieni, hintelo
Eljaskin, joka isän juopotellessa oli raatanut mökin töissä, niinkuin
velvollisuutensa tunteva aikamies, sai runsaasti päivänpaistetta
vakaviin silmiinsä — ja näkymättömiä hengen teitä yhtyi hänen sydämensä
ilo, äidin rinnan salaiseen valaistukseen, kumpaisenkin arkaillen
ajatellessa: jokohan me nyt saimme isän takaisin...?

Mutta ilo oli liian aikaista, se sai jälleen väistyä harmaan, raskaan
todellisuuden tieltä. Kun arpi pikku Hilman ohimossa oli parantunut
ja tapaus unhottunut mielistä, solui isänkin elämä takaisin entiselle
ladullensa — ja se oli samaa kuin jokapäiväinen juopottelu.

"Kun joutuisi noista lapsista apu torpan töihin, ettei kokonaan kodista
haihduttaisi..." huokaili Marin murtuva sielu ja vähenevillä voimillaan
koetti hän öin ja päivin, töillä ja sanoilla tukea sitä häipyvää
jäännöstä, joka entisestä hyvin voivasta kodista ja sen onnesta vielä
jälellä oli.

Mutta oluttehdasta laajennettiin vuosi vuodelta. — Se oli jo tunnettu
yli koko maan oivallisesta, maukkaasta tuotteestansa. Ja herra
tehtailija, vaikka jo hiukan vanhuuden vaivaamana, saattoi iloita
vilpittömästi varallisuutensa varmasta kasvamisesta — Salli neiti
oli tehnyt jo toisenkin matkan Pariisiin, — oli käynyt Itaaliassakin
ja syksyllä aikoi koko perhe matkustaa etelään, asettuakseen koko
talveksi sinne, voimistumaan ja lepäämään... Heistä oli niin hauskaa
päästä joksikin aikaa näkemästä tuota kotiseudun raakaa, juopottelevaa
kansaa...



Sysäys.


Elämä oli aina ollut hänestä niin tyhjää, sisällyksetöntä — ja mitä
selemmäksi ajan merelle, vuosien humisevat siivet kantoivat, sitä
tyhjemmäksi tuntui se tulevan...

Lähtökohta, lapsuusaika, jäi yhä kauemmaksi, häipyen töineen,
leikkeineen ja muistoineen, niinkuin häipyy kotiranta soutajan silmistä
sitä myöten kun airojen vedot sen ja soutajan välimatkaa pidentävät.
Ja sen mukana kadottivat viehätyksensä kaikki ne touhut ja toiveet,
jotka lapsuusajan arvot muodostivat, pieneten ja pirstoutuen niinkuin
pilvenhattarat taivaan laella...

Vuosi sitten oli hän lopettanut koulunsa, palannut kotiin immen
täydessä kukoistuksessa, levätäksensä pois kouluväsymyksen ja
nauttiakseen kodin lämmintä suloa.

Ja sitten? — Sen perästä? —

Mihinkä ryhtyisi hän sitten, minkä elämänsä uraksi valitseisi? —

Monta kertaa oli hän jo ennättänyt sen kysymyksen itsellensä tehdä —
ja yhtä monta kertaa jäädä vastausta vaille. Eikä siihen kysymykseen
osanneet muutkaan tyydyttävää vastausta antaa, ei vanhemmat, ystävät,
eikä sukulaiset.

"Onhan sinulla elämänuraa rikkaan kodin onnellisena lapsena", sanottiin.

"Ja tulevaisuus tuo kyllä sisällystä elämällesi, kunhan odotat."

Odotat! —

Sellaiset puheet soivat Helvin korvissa tyhjääkin tyhjemmältä.
Eivät ne antaneet etsivälle hengelle minkäänlaista kiinnekohtaa,
korkeintaan ne vaan myllersivät painostavan epämääräisyyden entistäkin
epämääräisemmäksi...

Kaikilla muilla oli talossa määrätyt tehtävänsä, kaikkia muita
odottivat välttämättä suoritettavat työt. Kaikki ne olivat tuiki
tarpeellisia, isä, äiti, työnjohtaja, sisäkkö, keittäjätär, karjatytöt,
rengit, torpparit ja muonamiehet. — Hänellä Helvillä, yksin ei ollut
mitään tärkeätä tehtävää, hän oli mielestään joutava ylijäämä kaikesta
siitä työvoimasta, jota talon hyvinvointi tarvitsi...

Ja se tunne ei suonut hänelle rauhaa.

Jos hän puhui siitä äidille, hymähti tämä vaan ja sanoi Helvillä
olevan yllin kyllin työtä, jos sitä halusi. — Salin pieni nurkkasohva
kaipasi tyynyä, — samoin isän lepotuoli uutta mattoa, — punaiseen
lampunvarjostimeen olisi ollut poimuteltava uusi petsi — ja
ennenkaikkea isän kirjoituspöydälle ommeltava kynttiläjalan matot.

Niin että kyllä sitä työtä riitti, riitti loppumattomiin.

"Joutavaa, tarpeetonta työtä...", murahti Helvi haluttomasti. Hän
melkein vihasi tuollaista näpräämistä, aamusta iltaan istumista, joka
söi sielua ja kulutti hermostoa...

Eikö elämä voinut antaa hänelle mitään muuta suurempaa, itsenäisempää
tehtävää? Jos ei, — niin olisi hän aina oleva niinkuin laho kaatunut
puu, joka ei tunne elämän voimakasta virtailua, eikä sen ryntäileviä
vaatimuksia suonissaan. — —

       *       *       *       *       *

Syksyinen tuuli, jonka sydämessä on intoa ja siivissä voimaa, puhalsi
kiihkeästi ylitse routaisen, alastoman maan. Se puski päänsä rajusti
seiniä vasten, puisteli puutarhan puita, ikäänkuin koetellakseen niiden
niskojen norjuutta ja koetettuaan turhaan tunkeutua kaksinkertaisten
akkunaruutujen lävitse, malttoi sen viimein hetkiseksi mielensä ja
jättäytyi niiden taakse salaperäisenä suhajamaan...

Uskollisesti istui Helvi pienen veljensä sairasvuoteen ääressä,
pidellen sairaan polttavaa kättä omassaan. — Päivä päivältä katseli hän
siinä kuinka tauti piirteli kärsiviä ilmeitä pojan kasvoille ja kuinka
kuume maalasi niihin ruusujansa, kipusieluisia, hehkuvia ruusuja,
punaisempia kuin ne, jotka alhaalla puutarhassa muutama viikko sitten
antautuivat hallan hyytävälle vallalle.

Toisinaan, kun Helvi luuli Eeron nukkuvan aikoi hän hiljaa vetäistä
kätensä hänen kädestään, vaan silloin puristautuivat sairaan heikot
sormet yhä lujempaan ja polttavat huulet kuiskasivat hiljaa:

"Ole minun luonani."

Helvistä tuntui se suruisen suloiselta.

Suloiselta siksi, kun löytyi kerrankin kohta, joka tiukoin sitein
kiinnitti hänet itseensä, joka näytti, että oli hetkiä jolloin häntäkin
kipeästi kaivattiin.

"Olenhan toki luonasi! Lepää vaan rauhassa..." soperteli hän
hellivästi, kuivaten nopeasti esiintunkevia kyyneleitä.

"Pieni Eero rukka, kunhan voisin hiukkasenkaan vaivojasi vähentää..."

"Voithan sinä paljonkin — kun et vaan jätä minua yksin..."

"En jätä."

Niin kului muutamia aikoja. Tauti kiihtyi, jatkui, — kulki onnellisesti
käänekohtansa ylitse ja vaimeni. Kun lääkäri ilmoitti kaiken vaaran
olevan ohitse tarttui hän lämpimästi Helvin käteen, kiittäen häntä
väsymättömästä "yhteistyöstä."

Kuinka iloinen olikaan Helvi sinä hetkenä! —

Tuntui aivan kuin raskas sulku sydämen suulta olisi avattu ja riemun
vuolas virta päästetty sen kammioihin vyörymään. Se tympäisevä tyhjyys
joka siellä vuosikausia oli asuntoa pitänyt, täyttyi vähitellen
varmalla lämmittävällä valolla, vallaten moneksi päiväksi Helvin
tunteet ja mielialan.

"Kuinka sanomattoman vaikeata on kuitenkin nähdä jonkun kärsivän ja
tuskissaan vaikeroivan!" sanoi hän eräänä päivänä lääkärille.

"Ja kuitenkin kuinka lohdullista jos kärsivillä on hyvä hoito ja
rakkautta ympärillään", virkkoi lääkäri vakavasti. "Toista on — ja se
on toisinaan aivan voittamattoman lohdutonta — köyhien puutteellisissa
majoissa."

Helvi tunsi yhtäkkiä jähmettyvänsä.

Kirveltävä tunne kirposi sieluun ja elävästi näki hän edessänsä kurjan,
likaisen tuvan nurkan, jossa sairastava lapsi vaikeroi...

Minkähänlaista mahtoi elämä siellä olla? —

"Onko teillä nyt yhtään sellaista köyhää hoidokasta?" kysyi hän
hätäisesti.

"On. Vajaan kilometrin matkan päässä, täältä, eräässä isänne torpassa."

"Lapsiko?" —

"Lapsi, hänellä on hirveä palohaava kyljessä."

Helvi katsoi hetken nuoren lääkärin tuntehikkaita kasvoja.

"Saanko seurata teitä hänen luokseen?" kysyi hän sitten arasti, melkein
säikähtäen oman kysymyksensä rohkeutta.

"Kernaasti. Olen siitä oikein iloinen."

Matkalla sai Helvi kuulla minkälaisissa olosuhteissa ja miten tuo
onnettomuus oli tapahtunut. Se oli vanha tarina köyhän perheen
vanhimmasta lapsesta, joka — vielä itsekin hoitoa kaivaten, — jätetään
hoitamaan pienempiä siskojaan vanhempien ollessa työmaalla. — Kiehuvan
vesipadan kanssa oli hän suistunut liedelle ja tuntikausia äärettömiä
tuskia kärsinyt, ennenkuin äiti oli ennättänyt kotiin hovista, jossa
oli ollut työssä.

"Hyvä Jumala! — Hänen äitinsä on ollut siis silloin meillä..."

Kun he saapuivat mökille, uskalsi Helvi tuskin astua sisään.
Selittämätön syyllisyyden tunne painoi häntä ja sitäpaitsi pelkäsi hän
köyhän kodin masentavaa tunnelmaa.

Niin paljon kun hänen kotitilallaan torppareita olikin, ei hän koskaan
ollut mitään heistä tietänyt, — ei heidän iloistaan eikä puutteistaan.
Ne ja hän olivat aina olleet niinkuin eri maailman asukkaita, joitten
väliltä mittaamaton äärettömyys kaikki yhdistävät siteet katkaisi. —
Minkä isä joskus perheensä keskuudessa mainitsi alustalaisistaan, koski
se vaan heidän taloon suoritettavia päivätöitänsä, muuten ei heitä
ollut olemassakaan enemmän hänelle, vaimolleen kuin lapsilleenkaan. Ja
Helvistä oli se suhde tähän päivään asti ollut aivan paikallaan. —

Mutta nyt se järkkyi.

Pieni kalpea tyttönen, joka kärsivällisesti, ääntä päästämättä antoi
lääkärin sitoa haavansa, voitti hänet hiljaisella nöyryydellään
niin täydellisesti, että hän olisi kernaasti tahtonut polvistua
tuon vaivaisen sängyn viereen, jossa ei näkynyt jälkeäkään tyynyn
päällisistä eikä lakanoista ja pyytää anteeksi vuosien pituisia
laiminlyöntejään, ellei ujous lääkärin läsnäollessa olisi estänyt häntä
siitä.

"Koskeeko sinuun kovasti?" kysyi hän tyttöseltä, pyyhkien hellästi
syrjään otsalle valuvia hiuksia.

"Ei minuun nyt enään... kun olen hiljaa."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Viija."

"Tahdotko vähän makeisia?"

"Kiitoksia." —

Helvi jakoi loput, joista sairas ei huolinut, toisille lapsille, jotka
kaiken aikaa arkoina pysyttelivät nurkassa.

"Eikö äiti nytkään ole kotona?"

"Kyllä se kohta tulee, — läksi vaan viemään Kuitun-Maijan lainaleipiä
pois."

Kun ei äitiä kuitenkaan kuulunut tulevaksi, sanoivat vieraat lapsille
hyvästit ja Helvi lupasi tulla huomenna uudelleen.

"Jää nyt hyvästi siksi, Viija kulta!"

Helvin mieleen oli kokoontunut niin paljon uusia, voimakkaita
vaikutteita, ettei hän voinut olla kotimatkalla puhumatta niistä
lääkärille, joka hymyillen kulki hänen vierellään ja näytti antavan
hyväksymisensä hänen jokaiselle sanallensa.

"Uskotteko, etten ole enään sama tyhjä, itsekäs olento, mikä olin vielä
toissapäivänä, eilen..."

"Näen sen."

"Mitähän lienette tekin minusta ajatelleet?"

Helvin uusi mieliala huokui rohkeutta, vilpitöntä avomielisyyttä. — —

"Jos ette pahastu, niin sanon..."

"Voi sanokaa!"

"Olitte mielestäni sellainen hemmoteltu lapsi, jolle on annettu kaikki,
eikä vaadittu mitään — ja siten tukahutettu sydämen kauneimmat äänet —
niinkuin ruukkukasvi, joka asetetaan salin suotuisammalle paikalle ja
jota väsymättä seinien sisällä hoivaillaan, mutta jonka —"

"Jonka ahtaaseen ruukkuun sullotut juuret eivät koskaan ole kostuneet
luonnon voimakkaasta maaperästä ja joka ei koskaan, koskaan ole
tuntenut auringon välitöntä suuteloa lehdillään! — Voi hyvä Jumala,
kuinkahan paljon meitä sellaisia lieneekään..."

"Olkaamme iloisia kun niitä on nyt yksi vähemmän."

"On — on! Ja uuden elämäni aloitan viemällä Viijalle puhtaita lakanoita
ja ravitsevaa ruokaa." —

"Kiitän teitä!"

"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi
kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen:
"Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko
nytkin niin?"

"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan
päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun...
sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"

"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan
milloinka se tehtävä tulee... istutaan kädet ristissä eikä tunneta,
tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa
odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen kätkettynä...
Niinkuin teillekin."

Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.

"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut..."

"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun sarastuksen
tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa tyytymättömyydessä. —
Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi, jos henkenne niistä
olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta kaivannut, — mutta
tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen siemenen olemassa
olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi elämä... Tänään ovat sen
sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette saaneet sen sysäyksen, joka
oli välttämätön ja siis kerran tuleva."

"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on
välttämättömän tarpeellinen?" —

"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön
itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai ollut
liian heikko seurataksensa viittausta."

"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän uskon!
— Pelkään vaan olevani liian heikko siihen..."

"Ehkäpä se teillä jo onkin!"

"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!"
virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi hän
nopeasti taloon vievälle puistotielle.

Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi
menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen taakse.

Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.

Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän,
väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa
ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään
reunalla...

Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli väistynyt
sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut hangenalaisen
haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen avartuneet
aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen uhmailevaa lämpöä!

Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä joutavaa
mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää...

Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä puinut,
näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että
sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen,
innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen,
pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja ijänikuisten
tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki ei kohonnut,
eikä järki avartunut.

Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin
tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä
asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta
joka useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen
luonnollisen, terveen kulun.

Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi sellaisessa
opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin uupui kuin
elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista vastaantulevaa
epäkelpoa ravinnoksensa...

Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin
kohtaan.

Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli
tietämättään janonnut?

Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin lyhytnäköinen
—? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos ei, — tahtoi
Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla joka
soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, — juurruttaa,
kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että jälkeentulevaiset,
_sivukulkevaisetkin_ löytäisivät ne sieltä etsimättä, hapuilematta,
tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —

Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia
kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi,
siellä heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus,
uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja
päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain
luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä pitämään
ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja luottamusta. Se ei
kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu, — sen Helvi kyllä
oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen kehräämiseen ja yhdistämiseen
kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä, enemmänkin, tahtoi hän uupumatta
sen asian eteen työskennellä, asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä
viittovaksi päämääräksi. Ja hänen jälkeensä täydentäisivät sitä
työtä uudet ihmiset, joidenka sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin
elämänymmärtämyksen pyhä siemen.



"Vellamonneidon paasi."


    Ja päätti Vellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa
    Ja veden pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Vilhelmin loukahtaa
    — — — — — — — — — — — —

    (Koskenlaskijan morsiamet).

Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti
riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se
erosi kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi
kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista sydänmaata.

Suurta, salaperäistä sydänmaata.

Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin
uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän todellisuuskin
niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää unelmaa ja kuitenkin
yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin konsanaan tyly jokapäiväisyys
harmaataloisten kylien tanhuvilla.

Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa kulki
karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin laulellen
lyhyitä kansanlaulun pätkiä.

Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin:
ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon... Tai oikeastaan se
elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa, muulloinkuin
iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua — niinkuin nytkin
— sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet, joka aina niin
ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden seasta,
säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti
taaksepäin työnnettynä.

Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän lemmensuhdettansa —
eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei aavistaakaan sen olemassaoloa —
sillä se oli pieni, etäisen karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen,
suurten sammalpartaisten honkien suojatti...

Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä — kukaties oli
se siellä kuolevakin...

    Kaksi niin kaunista koivua kasvoi
    Vihreän kummun päällä,
    Niitä mä silloin katselen
    Kun kultani ei ole täällä...

— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa
vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen
rajusti sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä
heidän tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä
salon sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla,
tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren,
ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, —
mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä...

Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman iskemänä,
valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen Nyyrikkinsä,
mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän tytön seurassa,
joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia. — — —

Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova,
tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin
sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän itse
oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja
hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä, kaatui
siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.

Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys...

Pettymys! — Sellaisesta hän ei ollut koskaan untakaan nähnyt. —

Vaivoin kokosi Maiju mielenmalttinsa voidakseen tyynesti kulkea
vastaantulijoitten ohitse, mutta tahtomatta horjahti jalka, ja poski
maidon valkea, valahti entistään valkeammaksi...

"Hyvää iltaa!" kuuli hän ylioppilaitten sanovan kumpaisenkin yhtä
rauhallisesti, viattomasti.

Kysyen loi Maiju katseensa ylös, etsien syyllisyyttä syytetyn
kasvoilta. Ja hän löysi sen — kiemurtelevana, välttelevänä, maatamyöten
matelevana, niinkuin käärmeen, joka kiireesti luikertaa kiven koloon...

Kuinka saattaa ihminen menetellä sillä tavalla —?—

Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti,
avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen —
ja veti hänet mukanaan eteenpäin.

Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti
tarttui hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti,
tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:

"Petturi!"

Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa Maijusta
Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä muotonsa
synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.

"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen, vaikka
näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.

"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."

"Mutta mitä tarkoitat sillä?"

"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän
rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt
teidätkin."

Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä syyttäjänä,
pidellen vielä puun oksasta kiinni.

"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt
minutkin..."

Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista,
lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä,
tahtoi tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään,
kysyen:

"Kuinka selität tämän?"

Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:

"Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä minähän
olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette kumpaisetkin
'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta nauttia
onnestanne..."

Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän sydämeensä
ja nauroi tylysti, katkerasti. —

"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee yksinomaan
vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä..." sanoi hän.

"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen, Maiju..."
sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —

"Josko en tietäisi... Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden
ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta
_sinä_ — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu!
_Minulle_ elä mitään enään sano!"

Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan
kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten pian
puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän uudelleen
surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen kuusen juurelle
istumaan...

Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä,
murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja
vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä
rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän. —
Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli
niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi,
onnelliseksi...!

Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä lähempää ja
lähempää.

    En minä muille ilmoittele sydän surujani —
    Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani...

Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat kyyneleet
helpoittivat polttavan poven pakotusta.

"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat,
kehen vetoat..."

"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua on
tehnyt niin..."

Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka kolkolta,
tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana, avara
temppeli. Sen pyhyys oli häväisty...

Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa kotiinpäin
ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa onttous äsken
paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin istuvan vieläkin
siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan maakiven päällä.
Mutta petturia ei enää näkynyt. —

Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen, nousi hän
verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä tulevaa Maijua
oudosti silmillään.

Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi tultuaan
näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.

Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.

"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti. "Tein
äärettömän väärin suuttuessani sinuun."

Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli nopeasti
pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä oli tuntenut
tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli vihata
häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa onnettomuuteen.

"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju
kyynelsilmin.

"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan äsken
ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit mielestäni julma,
sydämetön, ilkeä... Mutta kun jäin yksin, koetin asettua sijallesi — ja
silloin ymmärsin sieluni tuskan —"

Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden, pitkin
kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten honkien
lomitse. — —



Sydänmaan rakkautta.


Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla
väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen
mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen, Amerikkaan
menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä, muutaman viikon vanhaa
lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty ovensuun nurkkaan ja kehto
vedetty keskelle lattiata — kuin kunniapaikalle — upeillakseen siinä
punakukkaisella karttuunitäkillä peitettynä. — Hiljaa hyräillen,
surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla kiikutteli nuori äiti poikaa
polvillansa.

Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!

Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se
kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa... ja työssä kovettuneilla
käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella lasta, kun olisi
tahtonut!

Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin
hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä kauvemmaksi
haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä hyljätty yksinäisyys
oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää niitä kiusallisia
aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen kasvattivat. —
Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan läksi, ei
ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän kyllä
vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat lähettää,
vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut sanallakaan
itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän kokonaan
kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut maailman suureen,
pohjattomaan nieluun... Ja vaikka Hilja kuinka tyynesti koetti
odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla mieltään virkistää,
nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja vaikenematon ääni sielussa
sanoi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, vaan jotakin kamalaa
oli tapahtunut... Eikä todellisuudessa mikään kyennyt tuota ääntä
kumoamaan...

Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten
meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi, —
menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja taskussa
ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. — Tiesivät
ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se talonpoika
piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin uhitellen renki
Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli Hiljaa kosiskellut...

Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän
kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle
itselleen kertomatta...

Ja hän odotti... odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta
Kaaproltansa, — ja hän uskoi... uskoi miehensä rakkauteen, sen
kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—

Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie ollutkaan
mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati levottomaan
elämään se vaan vaati... Ja niin se sitten läksi Amerikkaankin,
yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan rukoukset eikä
kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta keinoa, kuin alistua
välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti odottamaan sen lupauksen
toteutumista, joka siitä päivin oli hänen elämänsä ainoana ilona.

Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se
ukkosi sinut jätti... mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien
kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja
ajatuksia lähimmäisistänsä... Hänen Kaapronsa ei nyt vaan sellainen
heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään ladella, kun
mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin — mutta sehän se
juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!

Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se
entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa... Voi, voi se
poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään muuta
mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse, millä hän
iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut. Vakavasti
oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä aamunakin, arvellen
ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa vaalijaksi ollut... mutta
ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut mustasukkaisuuden
syytteen varoittajan silmille — — —

Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku, ennätti
kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle kauniita
asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä herättää ja
ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja milläpä muilla
välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä uhkuvilla,
kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika polvellaan,
kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla maalla
tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja, joilla voi
kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen ihmeelliseen
maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut kuvitellakaan...
Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron aikaisimmat lapsuusajat.

       *       *       *       *       *

Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin surmansanoma. — Ei
se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse lähettänyt... Muuan naapuri,
Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan kaukaisesta lännestä, missä oli
oleksinut jokseenkin yhtä kauvan kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että
mies oli lapioinut taskunsa täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla
maalla, missä oli hankkinut itselleen uuden eukonkin...

Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. —
Kiljahtaen katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä,
yksinäisinä aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi
koossa pitäjäksi hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. —
Armotta katkesi sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue,
ikipäiviksi olemattomiin upoten!

"Mitä tuosta nyt noin suret... vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi
elättänyt... Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat
kyläläiset.

Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin,
tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä
elättämistä — ei ainakaan nyt...

_Sellaiset_ huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean iskun
rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko
ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta
jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä kukaan
ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille ensimäinen ja kaikki
kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä enemmän yksinäiseksi
ja avuton yksinäisyys pani sydämen huutamaan hätää, kaikkinielevää,
toivotonta hätää! — — —

Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt katkaisemaan. — Hän
kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja näki äidin itkevän,
näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja synkkenevän, mutta ne varmat
lämpimät toiveet, uupumattomat uskot, jotka kertomuksien siltaa
myöten olivat äidin sielusta lapsen sieluun vierineet, olivat liian
voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä iskulla katketakseen...

Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi
hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin
tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin
kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni... pieni, pieni poikaraukkani..."
Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan
lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta
pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine
salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin
leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla
he yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan
isän luokse... Isän luokse! —

Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin, sinne
missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni jöröluontoinen
mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja koko sen illan
istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan painuneena, muistamatta
edes tulta takkaansa virittää...

Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa
hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan
juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet otukset
pensaikossa. —

Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänessä
halu tavata Hiljaa.

Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt...

Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa,
rohkaista... sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän
muisti kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli
ollut sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta
katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja
kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan
syvimpiin sokkeloihinkin... Jos Hilja hänelle _nytkin_ nauraisi, tunsi
hän voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli:
Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.

Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko
epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. — Kohdatessaan
Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä kuin pahanteossa,
ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä, jos olisi ilennyt. —
Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui uunin viereen pienelle
penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli lelujansa ladellut ja selitti
pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä ulkona oli niin julman kylmä
tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin lämpimästi...

"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin..." sanoi Hilja.

"Pitkähän sinne... vaikka onhan tässä iltaa vielä..."

"No ei kait sinne _niin_ pitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa tokasi
pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. — Jaakko
hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti niin
avuttoman levottomalta. —

"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle,
yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.

"Kuinka pitkä sitten?"

"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."

"Mutta nythän on jo pimeä... etkö sinä pelkää?"

"Mitäs minä... eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja
nehän ovat vanhoja tuttavia."

"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"

"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia
puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä
paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin
myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.

"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset... Tule jo pois vieraan sylistä,
ettet väsytä."

"Anna toki pojan istua... Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku Kaapro."

Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon
pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta,
arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan
paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon
kanssa siitä... Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema, ruvennut
ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma puna ja
hänen oli vaikea hengittää. —

"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi..."

"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä
kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja
lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.

"Enhän minä... Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja sitten
olivat he kaikki vaiti.

Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja
rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata tukkaa
silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja silloin
tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa kun
pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta riihen
lattiata.

Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä...

Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja
hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään
yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.

"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.
Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"

"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."

"Kyllä minä tuon!"

Hän ojensi kätensä Hiljalle:

"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —

"Eihän siitä kannata kiittää."

Tuskin oli Jaakko päässyt ovesta ulos, kun kalvava kaiho täytti hänen
rintansa ja hän olisi tahtonut jälleen lämpimään, armaaseen tupaan
katselemaan Hiljaa ja pitelemään poikaa polvillansa...

Vastenmielisin, hitain askelin läksi hän kulkemaan pimeätä metsäpolkua,
suurten kuusten humistessa vinhassa syksytuulessa. Kaukainen kotinsa ei
ollut koskaan tuntunut niin kolkolta ja yksinäiseltä kuin tänä iltana.
— — —

       *       *       *       *       *

Siitä lähtien vieri aika yhä hitaammin Hiljankin mökissä. Katkeria
hetkiä siinä oli kyllä ennenkin eletty, mutta toivo tulevasta oli
ylläpitänyt, kulkenut kuin kaikki kannattava teräslanka päivästä
päivään. — Vaan sitä ei ollut enään. — Eikä ollut niitä herttaisia
hetkiä — kosteikkoja erämaassa, — jolloin äiti, poika sylissänsä,
tuuditteli itsensä ja lapsensa valkoisilla tulevaisuuskuvilla
onnelliseen uneen, niin pitkään ja sitkeään, että se kesti vuosikausia
eikä loppunut ennenkuin pettymyksen katkera kalkki oli tyhjennetty
pohjia myöten...

Sitten alkoi siellä ja täällä kuulua lisäksi ääniä, että isäntä aikoo
ottaa häneltä mökin pois, kun saapi sen annetuksi toiselle paremmilla
ehdoilla.

Se oli sydämmetöntä Hiljan mielestä, varsinkin, kun hän oli niin
kiinnikasvanut tähän tupapahaseen ettei voinut muualla elämäänsä
mahdolliseksi uneksiakaan... Tämä oli ollut hänen kotinsa siitä
pitäen, kun ne yksinäiset ja kuitenkin vaiherikkaat ajat alkoivat.
Pitikö hänen nyt todellakin luopua tästä? — Kun ei isäntää itseä
kuulunut häätökäskyä tuomaan, tyyntyi Hilja vähitellen. Ehkäpä ne
olivatkin taas niitä kyläläisten päättömiä puheita! — Ja voihan isäntä
hänellekin vuokraa korottaa, veropäiviä lisätä, kyllä hän tekee,
tekee kernaastikin, ennenkuin tietymättömälle taipaleelle lähtee. —
Muutamana kesäisenä päivänä, kun vasta; vapautuneet aallot rantakiviä
huuhtelivat, kiipesi Kaapro iloisesti äitinsä syliin sanoen:

"Lähdetäänpäs nyt suurella valkoisella laivalla isän luokse, kun
järvessä ei ole jäätäkään enää!" —

"Voi sinua, pieni raukka... eihän meillä enää isää olekkaan..."

"Mutta — olihan meillä ennen... Oikein hyvä, oma isä?"

Hiljan silmät täyttyivät kyynelillä.

"Vieras se olikin, — vaikka me sitä omaksemme luulimme." — Hänen
sieluansa kirveli, mutta hänen täytyi viimeinkin sanoa ne sanat.

"Voiko sitä olla vieras, vaikka on oma —-?" kysyi lapsi ja hänen
silmiinsä tuli miettivä, lohduton ilme.

"Kyllä sitä näkyy voivan..."

Siitä ajasta lähtien kun kohtalon käänne lopetti Hiljan unelmien
mahdollisuuden, alkoi Jaakon vakainen, järkkymätön mieli niitä
rakennella. — Useimmin kun ennen, piti hänen pistäytyä kylälle, sen
ainoan mahdollisuuden houkuttelemana, että sattumalta tapaisi Hiljan.
Sillä ei hän ilennyt hänen mökillensäkään mennä, kun ei mitään asiata
ollut, eikä sitä osannut aivan tikkusistakaan tehdä...

Pitkä korpitie, jota välistä ennen oli väsymykseen asti astellut,
muuttui nyt puolta lyhemmäksi, mieluisaksi kävelymatkaksi. — Ja ne
korpitien tuliset toiveet, herttaiset, hymysuuhaaveilut, ne nostivat
latvojansa tiepuolessa kasvavien honkienkin ylitse, kohti suurta
valoisaa taivasta — aavistuksien herkillä siivillä. —

Kun hän kerran tällaisella retkellään sai kuulla että merten takaa oli
Kaapro Kalposen kuoleman viesti saapunut, — tunsi hän suurta levotonta
iloa sydämessänsä, sellaista ikiääretöntä, joka vain aniharvoin
ihmissieluun hulvahtaa, loistavana, mahtavana, rinnanääriä repien, —
niinkuin tila siellä olisi asunnoksi ahdas ja matala riemun suurelle
majesteetille...!

"Ehkä se voipi... ehkä kuitenkin kerran voipi tapahtua..." jupisi hän
itsekseen takaisin mökilleen kulkiessansa ja tie oli hänestä sillä
kertaa niin uskomattoman lyhyt, lyhempi kuin polku oman tuvan ovelta
pihan ylitse kaivolle. —

       *       *       *       *       *

Kulkiessaan kerran Hiljan asunnon ohitse löysi Jaakko Hiljan seisomassa
pihaveräjällään masentuneena ja synkeänä. Kysyttyään hänen vointiaan,
sai hän kuulla että isäntä oli täyttänyt aikaisemman uhkauksensa ja
häätänyt Hiljan poikinensa pois mökistä.

Kertunahon Taavetti ottaa mökin puoltasuuremmalla veropäiväluvulla ja
sitäpaitsi on hänellä täysikasvuisia lapsia, joista tarpeenvaatiessa
saapi työvoimaa taloon, niin että mikäpä siinä auttoi... eihän
hänellä ollut kirjoja eikä kontrahteja — ja jos niitä lie alunpitäin
ollutkin, olivat ne ainakin nyt tuntemattomilla teillä, muitten niille
sortuneitten matkassa. —

"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään,
että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla
esiintunkevan kyyneleen.

Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan
oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten
nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille,
niin äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä
sydänmaalla.

Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin poskin,
yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.

"Tulisit katsomaan edes..." pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin
taistelevan kotkan siipi.

"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi,
niin..." Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa
väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.

Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko vasta
peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa rappusilla päivää
paistattamassa.

Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. — Sen
hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, —
sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja
ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!

"Tulithan sinä kuitenkin..." sanoi Jaakko vapisevin äänin, viedessään
vierastaan tupaan.

"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten kämmenellään
honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää ovensuusta
peränurkkaan asti.

"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet..."

"Hyvähän täällä on olla... mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On mulla
leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa
leikkiäksensä..."

Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan — aivankuin
entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun yhdessä samaa
isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.

"Voi minkätähden sinä et tule!"

"Jospa minä tulisin..." virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua
sekä kyyneltä katseissansa. —

"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen
miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei
ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi
nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle pitää
nauraa, kenelle ei... Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt sovittaa
kaiken..."

Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan
balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet,
kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää,
lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —

Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro sylissänsä,
kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään oli heidän
hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt vain — mutta
kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman melskeiltä, oman
tyynen onnensa sopukkaan...

"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"

"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"

"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."

"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa sydänmaan
rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —



Miina.


Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan vieressä,
suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.

Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja
saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.

Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan liettä,
uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, — sanomalehdillä
vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä, kuullessamme että
hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä aivankuin satua, sillä
todellisuudessa olimme nähneet vain miesten rakennus- ja muuraustöitä
tekevän.

Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden liikkeitä
tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —

Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli jotakin se!

Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja
"mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos
hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —

Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme — äkäisyys.

Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta
tuittupäisyydestään...

Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn alla,
— joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja jonka
päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli kanojen
asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi silputtua paperia
— sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä alakerran kovalla
lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne vuorotellen
sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan...

Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan kangaspuut
helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi juonimaan, eikä
tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat kankaanloimet "suotta
aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta sellainen meteli, että
ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen ihmisen riitelevän. —

Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut,
kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin
nurkkaan häpeämään. —

Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen...

Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman kerran
oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät
katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.

"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.

"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä tulet
kysymäänkään... Koeta!" —

Mutta kukaan ei arvannut koettaa.

Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu
kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."

Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella olevaa
vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun puut
sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei
pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän ankarasti.

"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä..."
intosi hän.

"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —

Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin heti
kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.

Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.

Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin
kyläläiset toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja
hänen tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla
ei ollut hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen
talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja
pilkkoivat puut.

Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin "lehtikäiset"
ja "mustikkapöppörö."

Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin —
ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla
ryypytkin.

Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.

Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät
peloittaneet häntä?

Mutta eihän ne peloittaneet.

Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset
lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, — eikä
vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt hänen
rauhaansa.

Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä
iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa
syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan.
Vaan eihän siellä mitään näkynyt.

Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti tunsi
ihmisääneksi.

Ja silloin Miina suuttui.

Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka hän
pimeässä ilkkujille antoi...

"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen
niistän..." huusi hän niin että musta yö raikui.

Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu, että
kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.

Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan luokse, —
joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan pyssyineen illaksi
kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät palaisivat.

"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua..." esteli sisaren poika.

Eikä Miina sitä vaatinutkaan.

"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen

"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —

"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua
sellaisella painolla kuin hän.

Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen
sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään kyennyt
eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.

Mutta niinkauvan, kun hän jaksoi istua, sai rohdin kuontalokin kulkea
hänen koukistuneitten sormiensa läpi rullalle ja sitä tietä ne menivät
pappilan ruustinnan karvamattolangatkin. —

Pahemmin ei voinut kukaan loukata Miinaa, kun puhumalla hänelle
vaivaishoidon avusta. —

"Häpeäisit!" sanoi hän vihaisesti.

"Ota itse, jos haluat, — mie ennen vaikka kuolen..."

Ja niin kai hän olisi tehnytkin, säästöjensä loputtua, jos ei
tyttärensä olisi saanut häntä houkutelluksi luokseen, nähdessään että
vanhuksen oli mahdoton tulla toimeen yksinäisessä tupasessaan.

Mutta ei hän sieltä sittenkään aivan mielisuosiolla lähtenyt. —



Pettymyksiä.


Kaarlo heitti pallon huimaavan korkealle ilmaan.

Suuren lapsijoukon käsivarret kohosivat kuin jännitetyt jouset, ne
tempoilivat ja värähtelivät malttamattomuudesta sillä itsekukin oli
mielestään juuri se, jonka käsiin pallon oli määrä pudota... Ja huudot:
minä, minä, minä, raikuivat kilvan puutarhan nurmikolla!

Pojat, jotka luonto on varustanut vahvemmilla käsivarsilla, rynnistivät
etualalle, työntäen kilpailussa heikommat tytöt syrjään. Mutta yksi
niistä — pienin ehkä — vilkas ja vikkelä kuin orava, pujottausi
vikkelästi joukon läpi, ennätti edelle ja ojensi itsepäisesti pienet,
valkoisen pitsin verhoamat käsivartensa ylös, kohti putoavaa palloa,
joka kiisi kuin nuoli suoraan ja empimättä pieniin, pehmoisiin tytön
käsiin.

"Minä!" kajahti riemuhuuto lapsen suusta ja ylpeänä voitostaan keikautti
hän valkohiuksista päätänsä.

Pojat katselivat vähän nyrpeissään sivu suun mennyttä voittoa ja sieltä
täältä kuului ääniä, jotka sanoivat:

"Eihän se Elli olisi voittanut, jos —"

"Eikähän se Elli oikeastaan olisi saanut —" mutta lauseitten loppuosat
haipuivat jostakin syystä niin hiljaisiksi että ainoastaan vierustoveri
saattoi kuulla ne.

Vaan kun Ellin suurien silmien voitonriemu kävi aivan sietämättömäksi,
sanoi suurin pojista kuuluvammalla äänellä: "Eikä tämä peli oikeastaan
tytöille ollutkaan!"

Kun pallopeli alkoi ikävystyttää, heittäytyivät tytöt piiritanssiin
pihamaalle ja pojat lähtivät kiipeilemään leveitä tikapuita ylös
rakennuksen katolle.

"Hei vaan, kuinka kauvas täällä näkee!" huusi kehoittavasti se, joka
ensinnä perille ehti ja sen kuultuaan nekin jotka vielä tikapuitten
juurella seisoivat kapusivat kilvassa ylös. "Ai ihmettä!" kuului
reippaasti ylhäältä.

"Kuinka kaunista!" — "Kuinka hauskaa!" — "Melkein päätä pyörryttää!"
Pääskysparven lailla viserteli poikalauma räystäällä ja uteliaina,
ihaillen korottivat tytöt kaulojansa, silmääräpäyttämättä seuraten
toverien liikkeitä.

"Kiivetkäämme mekin sinne! Yks', kaks', _kolme_!" huudahti Elli ja
silmänräpäyksessä oli hän jo puolitiessä portailla.

"Ei, ei Elli!" huusivat silloin isä, äiti ja kaikki muut aikaihmiset
verannalta, kauhistunein liikkein vaatien yltiöpäätä heti laskeutumaan
alas. Mutta yritteliä vitkasteli... Siitäkin — puolitiestä — näki hän
jo laajenneen, loistavan maiseman, joka tältä korkeammalta asteelta
katsottuna näytti tuhat kertaa ihmeellisemmältä, viehättävämmältä, kun
esimerkiksi verannan kaidepuun takaa, taikkapa kellarin katoltakin, —
mihinkä joskus luvallakin oli saanut kiivetä.

"Tule alas! Kuuletko, hetipaikalla alas, sinä pahankurinen lapsi!" Ja
pahankurinen lapsi totteli, tullen alas vaikka verkkaan ja nyrpeän
näköisenä.

"Miks'en minä saa mennä sinne, yhtähyvin kun pojatkin?" nurkui hän.

"Siksi että se ei sovi tytöille — muista se!" —

Elli painui verannan alimmalle rappuselle istumaan. Äsken niin iloinen,
toiminnanhaluinen lapsensielu oli sumennettu ja sulkeutuneena mietti se
arvoitusta: miksi en minä yhtähyvin kun pojatkin...

       *       *       *       *       *

"Se on siis päätetty", sanoi isä tyytyväisesti. "Ja minä toivon
kaikesta sydämestäni, että menestyt lääkäriurallasi Kaarloseni! —
Mutta entäs Esko? On jo aika sinunkin vakiintua siitä, miksi aijot
maailmassa."

"Siitä olen jo kauvan ollut selvillä, isä. Kun poikasena kerran tein
huvihuoneen piirustukset, sanoit sinä että näyttää siltä kun Eskolla
olisi tulevaisuutta tällä alalla ja sitä minulla varmasti onkin! Saat
uskoa, isä, että minä kerran vien arkkitehtuuriamme loistavan askeleen
eteenpäin."

Isä hymyili. "Hyvä, olen siis selvillä ja tyytyväinen lasteni
tulevaisuudesta."

"Mutta minuthan sinä aivan syrjäytät, isä", muistutti Elli "vai eikö
sinua ollenkaan huvita tietää miksi _minä_ aijon?

"Ah sinä! Noo — sinusta kaiketi tulee kunnianarvoisa pikku rouva,
kunhan ennättää — ellet juuri vanhaksi piiaksi aijo", nauroi isä.

Ellin raikkaat kasvot peittyivät synkkiin pilviin ja silmissään
loukattu ihmisarvo salamoi...

"Niin, tuomari Arvolahan on sinuun pahoin pikeytynyt. Ja, luullakseni,
on hänen kainalossaan tulevaisuutesi turvattu", täydensi Kaarlo.

"Oi, kuinka te olette ilkeitä!" huudahti Elli. "Sekö se siis on
tyttöjen päämäärä ja siihenkö heillä vaan on lupa pyrkiä? 'Tulevaisuus
turvattu'... on se sekin yks' rääsyinen sana! Ikäänkuin meillä ei
olisi oikeutta, niinhyvin kuin velvollisuuttakin, itse, omintakeisesti
turvata tulevaisuuttamme!"

"Sillä tavallahan se asia kuitenkin tavallisesti tässä Jumalan luomassa
maailmassa menee —"

"Tässä miesten muokkaamassa maailmassa — niin olemme epäilemättä
lähempänä totuutta. Vai luuletteko, uskallatteko luulla Jumalasta
jotain niin alhaista, äärimmäisen ilkeämielistä, että _hän_ olisi
sysännyt naisen siihen alennustilaan, missä tämä vuosituhansia on
saanut värjötellä?"

"Elli, Elli — elä pidä noin suurta suuta. Ehkäpä ne vuosituhannet juuri
kumoavat väitteesi —"

"Mahdollisesti, jos naisasia olisi vieläkin siinä pisteessä, missä se
Aabrahamin aikoina oli — mutta Jumalan kiitos, ne samaiset vuostuhannet
ovat kuitenkin olleet kehityksen, vapautuksen aikoja ja kieltämättä me
olemme matkalla oikeutta, täydellistä tasa-arvoa kohden, olkoonpa tämä
matkamme viimeinen virstapylväs vielä kuinka kaukana tahansa."

"Sinä olet oikea naisasian agitaattori, Elli!" pisti Kaarlo väliin,
hymyillen ainaista ylimielistä hymyänsä.

"Minulla on kunnia olla! Mutta elä sinä yhtään tuolla tavalla
hymyile... Kuuleppas, se aika on onneksi mennyt, jolloin naisasialle
_voitiin vaan hymyillä_ ja etäällä, etäällä — vaikka tulevassa — on
sekin, jolloin sille enään _vaan tarvitaan hymyillä_. Nyt on toiminnan,
työn ja taistelun aika!"

"Kiitä Luojaa, lapseni, että elät ajassa, joka sallii sinun nauttia
työsi hedelmiä", lausui äiti. "Minun nuoruudessani saimme tyytyä
— ah emmehän kaikkea uskaltaneet uneksiakaan — mitä te nyt saatte
todellisuudessa omistaa ja nauttia..."

"Ja kuitenkaan, äiti, ei vielä meilläkään ole läheskään kaikkea, mitä
pitäisi olla! — No niin, isä, minä olen päättänyt lukea lääkäriksi
kuten Kaarlokin." —

"Vai _päättänyt_? Sehän kuuluu erittäin juhlalliselta... Mutta minulta
ei totisesti riitä rahoja siihen, — saan luvan ilmoittaa."

"Vai niin, isä rukka! Olet siis ikuisessa kiitollisuuden velassa
kohtalolle, joka salli kolmannen lapsesi syntyä tytöksi, säästääkseen
kukkaroasi ja estääkseen sen julmuuden tapahtumasta, mikä olisi ollut
välttämätön, jos se kolmaskin olisi ollut poika!"

Isä näytti harmistuneelta, eikä löytänyt pitkään aikaan sanoja
vastineeksi.

"Et sinä toki henno särkeä Ellin tulevaisuutta", sanoi viimein äiti
pyytävän hellästi niinkuin ainakin.

"Te naiset olette niin hiton itsepäisiä toisinaan..."

"Ei isä, kyllä sinulta pitää riittää rahoja Ellillekin, Kaarlon ja
minun on elettävä sitä myöten. Muuten minäkin olen aivan onneton",
lämpeni Esko. "Sehän olisi muuten samaa, kuin jos riistettäisiin
Elliltä vaatteet meille pojille — ja hän työnnettäisiin alastomana
pakkaseen! Se ei saa tapahtua, isä!" —

"Voi tuota Eskoa, sehän on itse olennoitu oikeus ja hyvyys!"
riemuitsi Elli. — "Enkös olekin aina sanonut, että Esko se on, joka
meidän kotimme piirissä edustaa tulevaisuuden herttaista, ylevää,
täydellistynyttä miestä. Tuollaisesta veljestä kannattaa ylpeilläkin!"

Mutta isä vääntelihe nyrpeänä tuolissaan. Hän muistutti suurta
mehiläistä, joka on lentänyt kärpäspaperille ja koettaa turhaan
irroittautua siitä...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vastarannalla" ***