Title: Taikaviitta
Author: Mikszáth, Kálman
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Taikaviitta" ***


TAIKAVIITTA

Kirj.

Kálman Mikszáth


Suomentanut

Urho Kivimäki



Kariston 1 markan romaaneja 22



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.



1.


Hupsuja ovat ne kaupungit, jotka voivottelevat: "Olemme paljon
kärsineet, meillä ovat turkkilaiset vuosisadan, pari asustaneet."
Kaikkein pahimmin ovat ne kaupungit kärsineet, joita eivät
turkkilaiset, eivät labantsit eivätkä kurutsit [Labantsit ja kurutsit
olivat unkarilaisia palkkasotureita.] ole miehittäneet ja jotka ovat
yrittäneet tulla toimeen omin voimin kuten Kecskemet; siellä, minne
joku taisteleva sotapuolue asettui, siellä vallitsi, ryösteli vain yksi
puolue, muut eivät uskaltaneet sinne pyrkiä, mutta missä ei ainoakaan
asustanut, sinne samoili koko maailma.

Jonakin päivänä pälkähti Budan pashan päähän hieman veroittaa
ihmiskuntaa. "Poikani, Dervish beg, kirjotapa Kecskemetin tuomarille!"
Ja heti paikalla lähti kirje, jonka vuolaasta kaunopuheisuudesta ei
puuttunut peräkaneettia; "Kysymyksessä on päänne!"

Mutta eipä Szolnokin Mustaf begkään menetellyt toisin, sillä hän
niinikään veroitti Czeglediä, Körösiä, Kecskemetiä ja ympäristön kyllä.
Joka siunattu viikko hän sälytti heidän kannettavakseen uusia taakkoja
kirjoittaessaan: "Nämä käskyohjeet pitää teidän hevosin viedä jokaiseen
kaupunkiin, joka kylään ja toimia niiden mukaan."

Hänen armonsa, urhokas herra Emerich Kohary luotti samaten äveriäihin
kaupunkeihin, ja keisarin nimessä hän lähetti Szecsenystä määräyksiä,
eikä edes Gacsln piirituomari, hänen armonsa herra Johann Darvas ollut
laiska heitä ahdistelemaan, jos kurutseilta mitä puuttui. Kaiken
lisäksi oli vielä raitteja harhailevia tatarilaumoja ja kaikenkarvaisia
hajajoukkoja, jotka työskentelivät omiin nimiinsä. Ja kaikkiin näihin
piti olla ystävällisissä suhteissa!

Kecskemetissä pidettiin jo siihen aikaan kuuluisia markkinoita.
Mikä silmää hiveli, kielelle maistui, sen kasasivat turkkilaiset,
saksalaiset ja unkarilaiset kauppiaat tänne, ja markkinoilla oli aina
surullinen loppu, sillä juuri kun kaikki oli parhaassa käynnissä,
kohosi pölyiseltä kujalta pilvi, tuli kurutsi tai turkkilainen tai
välähti kuin salamana labantsijoukko ja hävisi kalleimmilla tavaroilla
sälytettynä jälleen tomupilveen.

Mutta ylväs kaupunki sai niellä karvaat pillerit, sillä jos
turkkilaiset olivat teltit ryöstäneet, niin hyökkäsivät labantsit nyt
suurin vaatimuksin sen kimppuun.

Kaupungin oli viivyttelemättä korvattava kauppiaiden vahingot, muuten
syttyi melske; kun labantsi ryösti, oli kecskemetiläis-paroilla
sama pulma esillä, sillä silloin vaativat kurutsit ja turkkilaiset
vahingonkorvausta omille kauppiailleen, ja nämä vaatimukset nousivat
miltei aina tuhanteen kultakolikkoon.

Turhaan huokaili ylituomari Johann Szucs: "Mistä ottaa, mistä?
Meillähän ei ole Kremnitzin kultakaivosta, allammehan on vain
hiekkakenttä, hiekkaa hamaan helvettiin asti."

Vihdoin kävi tilanne toki aivan sietämättömäksi, pidettiin ankaria
neuvotteluja, sitten menivät nuo kunnon porvarit palatinin luokse, joka
herra Paul Feketen kertomuksen mukaan joutui varsin pahalle tuulelle,
kun he näet ilmoittivat hänelle, että heillä oli esitettävänä muuan
pyyntö.

"Älkää vain pyytäkö paljoa, sillä en suostu sellaiseen."

"Sikäli emme pyydä mitään suurta, että meille itsellemme on jo liiaksi
siinä, mitä meillä on."

"_Valde bene, valde bene_", arveli palatini myhäillen.

"Pyydämme teidän armoanne ottamaan meiltä meidän markkinamme."

Palatini tuumaili, yskähti. "Hm, _amici_, kunnon hallitus ei koskaan
ota ihmisiltä sellaista, mistä ottajalle ei ole minkäänlaista hyötyä."

Kuitenkin kaikitenkin julkaistiin pian keisari Leopold I:n määräys,
että Kecskemetin markkinat siitä pitäen olivat lopussa. Tietysti
raivostuivat nyt sekä turkkilaiset että kurutsit, yhtä ankarasti
kummatkin. "Nuo kurjat filistealaiset riistävät meiltä sivutoimemme."
He saivat nyt eriskummaisia päähänpistoja. Pääsiäisviikon edellisenä
mustana sunnuntaina tulla tupsahti kuuluisa kurutsipäällikkö
Stefan Csuda joukkoineen kaupunkiin. He karauttivat suoraa päätä
pääluostariin. Täällä antoi johtaja väelleen seuraavan käskyn: "Älkää
kajotko mihinkään, lapset, mutta luostarin esimies teidän pitää
vangita, sillä hänet he kyllä lunastavat meiltä." He sieppasivat
todella esimiehen, paksun isä Brunon, istuttivat hänet muulin selkään,
muulin, joka tähän asti oli ollut luostarin puutarhan uskollinen
työmies, vesiastioiden hilaajana. Ja jottei sadatteleva, sätkivä isä
keikahtaisi Burin selästä (Buri oli muulin nimi), sitoivat he hänet
köysin ja remelein... He eivät pettyneetkään laskelmissaan. Järkyttävä
hämminki valtasi katoliset uskovaiset. Paul Fabianin leski, kyssäselkä
Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki alkoivat heti isä Litkein
johdolla kerätä lunnasrahaa, kulkien talosta taloon. "Lunastakaamme isä
Bruno parka vapaaksi. Hän on pääsiäispyhiksi valmistanut oivallisen
saarnan, siitä emme saa jäädä osattomiksi." Haalittiin kokoon sata
kultarahaa, nämä mukanaan lähtivät naisten valtuutetut matkalle
kurutsileiriin: senaattori Gabriel Porossnoki, kuraattori Johann Babos
ja vaunuseppo, herra Georg Doma.

Monet seikkailut ja kommellukset koettuaan löysivät he vihdoin Stefan
Csudan, joka heille kiivaana ärjyi: "Olette kecskemetiläisiä, eikö
niin? No, mitä tahdotte?"

"Olemme saapuneet noutamaan hänet", uskalsi hurskas Babos luoden pienet
harmaat silmänsä ylös taivaaseen.

"Kumman, muulinko vai esimiehen?" ilkkui hyvätuulinen Stefan Csuda.

"Molemmat, jos hinnasta sovimme", sanoi herra Porossnoki.

"Henkiherra ei juuri mihinkään kelpaa, muulia voimme kyllä käyttää. Se
kantaa selässään suurta rumpua."

Tämä kurutsin selitys valoi hyvää mieltä kunnon kecskemetiläisiin,
sillä jos hengenmies ei mihinkään kelpaa, voi hänet lunastaa huokealla,
ja he nyykäyttivät hyväksyvästi päätänsä.

"Paljonko olemme siis velkaa kunnianarvoisuudesta?"

"Voitte saada hänet kolmella kultakolikolla."

Kolme miestämme katselivat toisiinsa hymyillen, he ikäänkuin virkkoivat
toisilleen: "halvalla, kovin halvalla tosiaankin!" Porossnoki työnsi
syrjään sinisen viittansa liepeen ja meni taskuunsa ottamaan nuo kolme
kultarahaa. "Kas tässä. Ottakaa, herra!"

Kurutsipäällikkö sysäsi senaattorin käden sivulle. "Hengenmiehen toi
tänne muuli, nyt saa hengenmies viedä muulin mukanaan. Niin on asia,
ilman muulia ei synny kauppoja."

"Hiisi vieköön", arveli senaattori rattomielin. "Minkä lunnasrahan
suoritamme muulista?"

"Sen tinkimätön hinta on", vastasi Csuda jokaista sanaa korostaen,
"satayhdeksänkymmentäseitsemän kultakolikkoa".

Porvareissa veri aivan salpautui, piskuinen Babos vilautti katseen
kurutsiin, leikkiäkö tuo lasketteli, mutta nuo ahavoittuneet kasvot
olivat nyt sangen vakavat ilmaistuaan tähän asti hymytuulta.
Kecskemetiläiset eivät silti hellittäneet.

"Varjelkoon, herra, tehän pyydätte muulista rahasummaa, jolla voisi
ostaa neljä arabialaista ratsua. Luovuttakaa meille hengenmies
erikseen. Lunastamme mieluummin joskus toiste muulin", lopetti herra
Babos.

Nyt otti herra Georg Doma jälleen ajaakseen diplomaattisia
neuvotteluja. Hän arveli, että arvoisat isät eivät tästälähin enää
voineet käyttääkään muulia, senjälkeen kun siitä oli tullut epäilyttävä
olento, joka oli jo ollut leiripalveluksessa protestanttisessa
joukko-osastossa.

Terävin äly oli sentään herra Porossnokilla, sillä hän huomasi heti,
että kurutsipäällikkö tahtoi saada esimiehestä kaksisataa kultarahaa
ja että muulijuttu oli vain naljailua. Hän kalvoi esiin kukkaronsa,
tavanomaisen sukan, ja antoi kullan kulista. "Sata virheetöntä
kappaletta, ei kolikkoakaan enempää. Joko viemme kullan mukanamme
kotiin tai esimiehen. Riippuu teistä, urhon herra.

"Mahdotonta', ravisteli tämä päätään.

"Muistelkaa", ehätti Babos, "että herramme Kristus myytiin
kolmellakymmenellä hopeapenningillä. Eikö isä Brunosta siis riittäisi
sata kultarahaa?"

"Älkää raamatullistuttako asiaa", huusi kurutsi; "tosin myytiin
Vapahtajamme kolmellakymmenellä hopeapenningillä, mutta te ette tiedä,
millä summalla kristikunta olisi hänet kuolemasta lunastanut".

Tällaisessa sanasolmuilussa kaupat vihdoin päätettiin sataan
dukaattiin, jotka Csuda yksitellen tarkasteli, ettei ollut mitään
jyrsitty; sitten hän kilisten niitä tutkiakseen, helähtäisikö
niistä ehkä siebenbürgiläinen ääni (niihin aikoihin näet oli siellä
rahanväärentäjiä). Kaikki tuli niin kuntoon, ja nyt luovutti
hän huostastaan laihtuneen isä Brunon, jota lähetystö nyt alkoi
riemukulussa saattaa kotiin.

Mutta pitkää aikaa ei heidän iloansa kestänyt, sillä kun he lähestyivät
kotikontuja, lähdettyään vastikään Nagy-Körösistä, jonka talot
vielä iltausvassa häämöittivät, vilahti oikealta esiin Kecskemetin
tuomiokirkon hoikka torni ja tuprahti edessä yhä lähenevä pölypilvi.
"Mitä lempoa tuo on?" kyselivät miehemme toisiltaan.

"Ilmeisesti on tulossa juhlakulkue meitä vastaan. Pidetään puhe
reverendissimukselle, tietysti sellainen pidetään. Eipä haittaa, vaikka
hieman valmistaisi vastauspuhetta."

Isä Brunon silmissä kimmelsi kyyneliä. "Rakkaat seurakuntalais-pahani
rakastavat minua hirveästi. Kuka pitänee puheen? Todennäköisesti
kaunopuheinen isä Litkei. Niin, niin. Näen jo hänet. Hän se on,
ensimäisenä. Olen koira, ellei se ole hän."

Isä Brunon ei tarvinnut olla koira, sillä se oli todellakin isä Litkei;
hänen jättiläishahmonsa voi jo kaukaa tuntea, — hänen seuralaisensa
eivät tosin olleet juhlakulkueväkeä, vaan turkkilaisia sotilaita.
Heitä johti Ali Mirze aga, se hirsipuujoudukas. "Hyvää ehtoota, hyvää
ehtoota", huusi hän ajaessaan matkalaistemme ohi, "kuljetatteko
hengenmiestä kotiin, te kelpo ihmiset? Niinpä mekin omaamme."

Aga virnisteli, munkki Litkei toisteli Jeesuksen nimeä, isä Bruno
viittoili hänelle nenäliinallaan. "Sinutkin me kyllä lunastamme, rakas
poikani."

Kotiuduttuaan hän ensi töikseen kutsuikin seurakuntansa koolle. Paul
Fabianin leski, kyssäselkänen Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara
Bulki kulkivat jälleen armeliaiden ihmisten ovilla. "Älkää antako
munkki-raukan sortua kurjan pakanan käsiin. Mitä kristikansa meistä
ajattelisikaan!" Ellei kukkaro tällöin avautunut, lisäsi rouva Fabian:

"Entä mitä virkkaisi siihen Nagy Körös?" [Nagy Körösin ja Kecskemetin
välillä on jo vuosisatoja ollut pikku kilpailuja.]

Näiden sanojen johdosta kaivoi jokainen harras kecskemetiläinen
kaksikymmentänsä esiin, ja munkki Litkeikin noudettiin kotiin. Mutta
juttu ei päättynytkään tähän, sillä kaupankäynti hengenmiehillä tuli
niin tavanomaiseksi, että minkä joukonjohtajan tahansa tarvitessa
hieman rahaa hän heti antoi määräyksen: "Täytyy noudattaa tänne
joku Kecskemetin hengenmiehistä", (sillä oli jo määrätty hinta
rahamarkkinoilla). Jonkun aikaa hurskaat porvarit lunastelivat heitä,
kunnes herra ylituomari Johann Szucs itse, kaupunkinsa riistäntää
surkeillen, teki siitä lopun seuraavin jumalattomin selityksin: "Kun
Jumala kerran sallii palvelijansa joutua ryöstettäviksi, miksemme sitä
sietäisi? Onhan heidän Herransa lopultakin ensikädessä velvollinen
heitä auttamaan."

Jokunen munkki jäi tällöin rosvojen niskoille, ja seurauksena oli, että
hengenmiesten arvo aleni nollaan ja valtaajaherrat alkoivat tähystellä
uutta saalista. Heitä olikin mahdoton nolata. Pietari — Paavalin
päivänä murtautuivat Szolnokin turkkilaiset kaupunkiin ja riistivät
kirkosta palaavien vaimojen seasta ylituomarin nuoren vaimon ja Georg
Doman rouvan. Kaupunki kuohui. "Nyt ei olekaan kyseessä enää kujeilu,
hiisi vie!" Sillä keinottelu papeilla, eihän se nyt vielä ollut niin
häijyä. Eihän heillä ollut hätää turkkilaisten parissa ollessaan. Mutta
rouvat! Onhan se aivan toista. Tuhat tulimmaista, eihän rouvia käy niin
piteleminen!...

Johann Szucs katkeroitui niin, että luopui paikalla
ylituomarinvirastaan ja myytyään kivitalonsa lähti Georg Doman kanssa
emäntiä noutamaan. Herra Szucs pulitti aviosiipastaan kaksisataa
dukaattia.

Georg Doma tarjosi vain viisikolmatta dukaattia, jos hänen vaimonsa
päästettäisiin kotiin, sata, jos hänet pidettäisiin, mutta ainiaaksi —
hän voisi näet silloin hankkia itselleen uuden.

Zülfikar aga tuumaili hetken ja virkkoi sitten surullisena: "Ota vain
vaimosi, ystäväni."

Sillävälin oli Kecskemetin vallannut hurja kauhu. Kurutsitkin olivat
saapuneet ja ryöstivät häistä Thomas Veghin neitseellisen tyttären
Viczan, juuri kun tämä pyöri lattialla nuoremman Mikael Nagyn kanssa.
Mitä tästä kaikesta tulee, herra ja luoja? Tänään tai huomenna
riistetään kodeista kalliit emännät!

Kalgaun sulttaanikin tiedoitti jälleen, että hänen osalleen piti tulla
kymmenen ihaninta naista. Ja Budan turkkilaiset voivat saapua hetkellä
millä hyvänsä. Vaikka silloisista Kecskemetin tyttäristä ei laulu vielä
kertonutkaan: "Joka vain mies on, hän noutaa morsiamensa sieltä",
olivat ne silti jo aika uhkeita. Sitä eivät Körösinkään nuorukaiset
kieltäneet. Ei tarvinne siis ihmetellä, että epätoivo oli yleinen.
Tilanne oli samanlainen kuin sadun tuomituissa kaupungeissa, missä
seitsenpäinen lohikäärme vuoron perään ahmasti kaikki neidot. Kenen on
seuraava vuoro? Tämä tietämättömyys oli kuin näkymätön nuoransilmukka,
jonka itsekukin tunsi kaulansa seutuvilla. Kymmenesti päivässä
kauhistui yksi ja toinen kauppias näkemäänsä pölypilveä, ja kun
Talfaja metsän kuivat puut öisin alkoivat ähistä, luulivat he siinäkin
kuulevansa lähestyvien laumojen töminää: "Ah, ne lurjukset tulevat
taas."

Iltasin ristivät rouvat pienet kätensä ja rukoilivat palavasti
kaupungin suojeluspyhimystä, pyhää piispa Nikolausta. Ehkä hän voisi
tehdä jotakin koukkusauvallaan, joka oli kaupungin sinetissä.

(Luulen, että näihin rukouksiin sisältyi — _sub clausula_ — seuraavaa:
"Mutta jos Jumalan tahto niin on, niin salli, oi Herra, Csudan
husaarien tulla mieluummin kuin koirankuonolaisten tatarien tai Budan
turkkilaisten.")



2.


Mieliala kasvoi yhä katkerammaksi. Kaupungin asiat näyttivät yhä
huonommilta. Oikeustoiminta taukosi, sillä tuomareja ei voitu saada
puuttumaan mihinkään, vaikka Kecskemetissä tavallisesti pidettiinkin
"etsikkokäräjät". Nyt muodostivat torille kokoontuneet vieraat
oikeusistuimen.

Mutta kun nyt Johann Szucs luopui ylituomarin sauvasta, ei ollut ketään
siihen tarttumaan. Ei kukaan ollut niin päätön!

Saada päivittäin neljä, viisi määräystä, joissa kaikissa esitettiin
mahdottomia toivomuksia ja joissa kaikissa oli ystävällinen
peräkaneetti: "Sillä muussa tapauksessa teilautan sinun armosi" — ja
kun maailma kerta kaikkiaan oli hullu, täytetään tällainen uhkaus
myöskin. Ihmiset voivottelivat ääneensä: "Joko muutamme täältä pois,
tai kuolemme tänne, mutta näin emme voi kauempaa elää. Jotakin täytyy
tehdä."

"Mutta mitä? Turkkilaisiahan emme voi maasta ajaa, koska itse
keisarikaan ei siihen pysty."

Senaattorien neuvotellessa tähän suuntaan kaupungintalolla, huusi äkkiä
muuan ääni avoimesta ikkunasta huoneeseen: "Mutta minä sanon teille,
ettei turkkilaisia pidäkään kartoittaa, vaan pitää heidät noutaa tänne."

Senaattorit katsahtivat kaikki ikkunaan. "Kuka on se hullunhurja? Ken
puhuu tuolla ulkona?"

"Kraatari Lestyakin poika."

"Kuinka tohtii hän sekaantua keskusteluumme", ärähti Martin Zaladi
vihastuneena ja viittasi heitukalle. "Sulkekaa ikkuna!"

Gabriel Porossnoki hypähti pystyyn kuin sähköiskun saaneena. "Mutta
minä sanon, ettei tuota nuorta miestä saa karkoittaa, vaan kutsukaamme
hänet tänne kuulustellaksemme häntä."

Vakaat kaupunginisät ravistelivat päätänsä, eivät toki sentään
uskaltaneet arvokkainta senaattoria vastustaakaan, vain Kristoffer
Agoston murisi: "Isä on hupsu, ja poika niinikään. Ylioppilaaltako me
neuvoja pyytämään? Niin, mutta hänellä sentään on pätevyyttä."

"Mitä?" kysäisi utelias Frans Kriston.

"_Consllium abeundi_... hahahaa. Hänet on karkoitettu Grosswardeinista.
Niin, hän neuvokoon meitä. Meitä ei muutenkaan suurin kunnioiteta, eipä
meidän arvomme siitä paljoakaan alene."

Sitten hän kertoi, että isä oli tylsämielinen. Hiljattain lähetti
kunnon isä Bruno hänelle takkinsa puhdistettavaksi rasvapilkuista.
Hän poistikin ne, mutta niin, että leikkasi ne saksilla pois. Isä
Bruno-parka oli saada halvauksen.

Gyuri Pintyö, heitukka, oli sillaikaa hengästyneenä tuonut nuoren
Lestyakin huoneeseen. Hän oli sorea, solakka nuori mies, jolla oli
harjantiheä tukka.

"Poikani", puhui Porossnoki kohteliaasti, "vastikään huusit jotakin,
mikä osui korvaani. Selitähän lähemmin."

Maks Lestyak ei hätääntynyt, hän sorvasi sanansa selviksi ja
ymmärrettäviksi. "Olen todellakin tuuminut, ylhäiset herrat, etteivät
niissä olosuhteissa, missä rakas kotikaupunkimme nykyisin elää,
etteivät kuolleet pykälät, kirjalliset vakuutukset ole suurenarvoisia.
Sata kertaa arvokkaampi olisi elävä beg, joka keskellämme asuen
vapauttaisi meidät varsin monesta pikkuikävyydestä. Olemme vapaa
kaupunki, jalot herrat, mutta meidän vapautemme on kahleista taottu.
Etsikäämme tyranni, jotta voisimme elää."

Senaattorit katselivat toisiaan kummissaan, ihastuneina. Sellaisia
kauniita lämpimiä sanoja he eivät olleet pitkään aikaan kuulleet, niin
kaunis, sointuva ääni ei ollut tässä salissa koskaan kajahdellut.
Aamusta alkaen he ovat täällä istuneet, neuvottomina, ja katso, nyt oli
kuin olisi odottamatta soihtu sytytetty pimeydessä valaisemaan.

"Eläköön!" kiljahti Mateus Puszta. "Se on viisaan puhetta."

"Hän on oikeassa", virkkoi harmaantunut Georg Pato viittansa ketjuja
hypistellen, "hän on keksinyt puhtaan jyvän akanoiden seasta".

Senaattori Porossnoki nousi tuoliltaan, astui Maks Lestyakin luokse ja
taputti häntä olalle. "Nuori mies, sinulla on tästäedes yksi ääni",
sanoi hän juhlallisesti. "Istukaa keskeemme, herra Mikael Lestyak."
(Vihreän pöydän ääressä olikin yksi tuoli tyhjänä: Johan Szucsin )

Nämä sanat saivat intomielen puhkeamaan. Unkarilaiset rakastavat
yllättäviä käänteitä, ja tässähän oli nyt sellainen. Kaupunginisät
ponnahtivat pystyyn puristamaan nuorukaisen kättä. Kristoffer
Agostonkin mutisi leppyneenä Frans Kristonille kuiskaten: "Kunpa
hänellä vain ei olisi isänsä piirteitä! Hänen isänsä tuli slovakkina
Kecskemetiin sandaaleissa."

"Sitäpä ei pojasta lain huomaa."

Jokainen voikin eräästä lääkeopillisesta ammattilehdestä lukea äsken,
että jos valkoihoisen haavan (lääkärien kielessä: ihoyhtenäisyyspuute)
paikkaa neekerin nahalla, tuo pieni musta iholaikka muuttuu vähitellen
vaaleaksi ja päinvastoin valkoinen paikka tulee neekerin ihossa
mustaksi. Tällaista muutantaa on vuosisatojen vieriessä tapahtunut
myöskin suurissa unkarilaisissa kaupungeissa. Vieras suku toisensa
jälkeen sulautuu unkarilaiseen, saapa vielä ympäristönsä värinkin.
Räätäli Lestyak harmaine karvoineen, pyöreine päineen oli kuin
atsteekki, Maks taas soikeine, kovine naamoineen, pähkinänvärisine
silmineen ja ohuine viiksineen oli jo kuin aito kumaani, joka tässä
salissa, jos hän olisi esiintynyt kunnollisissa pukeissa eikä
paitahihasillaan, olisi näyttänyt yhtä ylhäiseltä kuin joku seinällä
riippuvan vanhan senaattorin lapsenlapsista.

Nyt käytiin yleisen innostuksen vallitessa neuvottelemaan.
Yksimielisesti hyväksyttiin, että Kecskemetin politiikka pyrkisi
tästälähin hinnalla millä hyvänsä saamaan turkkilaiset kaupungin
puolelle. Sitten esitti puheenjohtaja Porossnoki uuden asian:
"Ylituomarin paikka on vielä avoinna. Onnellisina aikoina on se
virka kansalaiskunnon palkkiona. Koko kaupunki ottaa osaa vaaliin.
Mutta nykyisin, jolloin pitkä rivi ylituomareita on kärsinyt
marttyyrikohtalon, — yhden sitoi Budan sandshak-pasha teilirattaaseen,
toinen nääntyi Konstantinopolissa vankilassa, kolmannen kurutsit
lävistivät piikeillään, neljänneltä ryöstivät puolison, — nykyisin,
sanon, vaatii tuomarinsauvan vastaanotto sankarillista uhrautumista,
eikä meillä ole oikeutta vaalien kautta syöstä ketään kansalaisista
onnettomuuksien kouriin. Sillä kenen hyväksi yksilöt nyt äänensä
antaisivat? Senkö, jota he korkeimmin kunnioittavat, vaiko sen, jota he
vihaavat? Onko mahdollista, ettei yleinen luottamus, vaan yleinen viha
asettaa miehet julkisten toimien etunenään? Minä, jalot herrat, pidän
sitä mahdottomana." (Myrskyisiä suosionosoituksia.)

"Totta! Niin on laita!"

"Asiain näin ollen, koska ylituomari on valittava senaattorien
keskuudesta, on vain yksi ainoa _modus vivendi_, — että joku teistä
ottaa vapaaehtoisesti ylituomarin viran vastaan..."

Rauhattomana harhaili hänen katseensa ympäröivässä joukossa.

Kirkonhiljaisuus vallitsi salissa Senaattorit eivät hievahtaneetkaan.

"Ei kukaan?" kysyi hän synkin otsin. "Sitten meidän täytyy turvautua
viimeiseen keinoon, jonka vanhat tapamme määräävät milloin jonkun
senaattorin suoritettavaksi joutuu turmiota uhkaava tehtävä. Pintyö,
noutakaa tänne lyijyinen lipas."

Heitukka toi sivuhuoneesta pienen lyijyisen laatikon, jonka neljään
sivuun oli veistetty pääkallon kuva.

"Tässä on kaksitoista arpanappulaa", sanoi Porossnoki koleasti ja antoi
niiden kolisten vieriä keskelle pöytää, jonka viheriällä pinnalla
syysauringon sisäänhiipivät säteet vastenmielisesti väreilivät. Yksi
musta ja yksitoista valkoista, "joka mustan saa, siitä ylituomari!" Hän
pani nappulat takaisin lippaaseen.

"Läsnä on vain yksitoista senaattoria", huomautti herra Kriston
vapisevin äänin, "yksi nappula on liikaa".

"Paitsi jos myöskin herra Lestyak arpoo yhden."

"Jos hän kerran saa äänestää, täytyy hänen myöskin arpoa", arveli herra
Zaladi; "oikeuksien viitassa on velvollisuuksien vuori".

"Arpokoon!" päätettiin yksin äänin.

Lestyakin silmät loistivat, kasvot paistoivat. "Jospa saisin mustan
nappulan", tuumi hän itsekseen.

Sillävälin levisi heitukan kautta Lestyakin historia ulkona odottavaan
joukkoon, että näet senaattorit olivat aamusta asti mihinkään
pääsemättä neuvotelleet ja että Maks tuli ikkunan alle ja sinkosi
viisauden kipunan heidän joukkoonsa, minkä johdosta Gabriel Porossnoki
kutsutti hänet sisään ja istutti vihreän pöydän ääreen kaupungin
vanhimpien pariin.

Onko kukaan mokomaa kuullut? Mutta Gabriel Porossnoki on älyniekka,
joka löytää jyvän siitäkin mistä muut vain lusteita, pöllön nokassakin
huomaa välkkyvää.

Väkijoukko aaltoili kiihkeänä rakennuksen edustalla. Aika-ajoin kohosi
joukosta huuto: "Eläköön Maks Lestyak! Tahdomme nähdä Lestyakin!
Tahdomme kuulla hänen puhuvan!"

Rouva Fabian puhui suurelle ryhmäkunnalle vilkkaasti elehtien: "Hänen
ymmärryksensä on kuoriutunut. Jumala on unessa ilmoittanut, mitä
hänen on sanottava, millä tavalla kaupunkimme voi vapauttaa pahojen
pakanoiden kynsistä. Kysytte, rouva Letasi, miksi Jumala valitsi juuri
hänet? Koska Hänen pyhä Majesteettinsa työskentelee aina käsityöläisten
lapsilla. Vapahtajamme, Kristus, oli puusuutarin poika, tämä
kraatarimestarin poika. Mutta katsokaa, tuolta saapuukin isä."

Naapuritalosta tuli nopein askelin herra Matias Lestyak kiivaasti
heilutellen toisessa kädessään kyynärpuuta ja pidellen toisessa
ruiskukanväristä viittaa. "Missä on se pojanlurjus, isken hänet
kuoliaaksi!" huusi hän hurjana. "Hän tuli tännepäin, hänen pitäisi olla
täällä."

"Hän on senaatissa."

"Kuka? Maksko? Kuinka hän sinne joutui? Minuako meni piiloon?
Odotan, kunnes hän palaa. Kyllä minä sille miehenalulle näytän!
Tomuksi minä hänet jauhan. Tunti sitten annoin hänelle silitysraudan
kuumennettavaksi, sillä vielä tänään piti kotiin viedä Halasin
pormestarin viitta, hän näet menee siinä huomenna lähetystön mukana
Neugradin komitaattiin. Huudan keittiöön: 'Maks, tuopas viimeinkin se
silitysrauta!' Mutta ei silitysrautaa eikä Maksiakaan kuulunut. Eikö
ihminen tällöin jo kiukusta pakahdu?"

Turkkuri Valentin Katona piti pojan puolta.

"Täysikasvuista nuorukaista ei saa enää kohdella kisällinä eikä kiusata
liesiraudan kuumentamisella."

"Hoitakaa te omaa vasikkaanne", vastasi räätäli karkeasti. "Mitäpä
minä sitten teen koko pojalla? Ennemmin tai myöhemmin hänet kuitenkin
hirtetään. Hän nuuskii alati kaupungin asioita. Kyllä minä annan
sinulle kaupungin asioita pohdittavaksi. Sen viikarin hakkaan ruskeaksi
ja siniseksi."

"Ei tule mitään siitä", tokaisi Valentin Katona jälleen, ajatellen
nuoren miehen tänpäiväistä suurta ansiotyötä.

"Maa minut nielköön, ellen häntä kurita."

Valentin Katona alkoi juuri pehmeämpää raaka-ainetta käsittelevälle
ammattiveljelleen selittää, kuinka Maks joutui senaattiin, kun samassa
neuvottelusalin ikkuna rämisten aukeni ja jalo herra Gabriel Porossnoki
siitä huusi ukkosäänellä: "Kunnioitettavat Kecskemetin kaupungin
asukkaat!" Haudanhiljaisuus seurasi. "Ilmoitan teille senaatin nimessä,
että tästä päivästä alkaen vuodeksi eteenpäin on jalo ja kunnioitettava
herra Mikael Lestyak lakiemme ja tapojemme mukaan valittu kaupungin
ylituomariksi."

Ällistyksen mutina-aalto kävi läpi koko tiheään sulloutuneen joukon.

Ensin kuului naurunrähäkkää. "Hahahaal Mikael Lestyak! Hehehee!"

Mutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat:
"_Eljen!_ Eläköön!"

Ja näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin
kasvoi valtavan voimakas huuto... Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut
vaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen'
saanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin
helvetin nauru: "Hahahaa! Hihihii!"

Mitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka
ensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin
oikealle milloin vasemmalle.

Riemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta
riensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat;
"Missä palaa?" Toiset kyselivät: "Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?"

Kaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos,
Mikael Lestyak keskellään.

"Hän tulee! Hän tulee!" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla
lähemmä.

Hän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael.
Nuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa
väkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.

Hänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin
sauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat
vallan attribuutit.

Mutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä
tuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa
liiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti]
komeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä
juuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.

Lestyak-ukko oli vuoroon kalpea, vuoroon purppuranpunainen. "Jumalani,
jumalani, uneksinko minä siis?" (Ja tällöin hän hieroi pieniä harmaita
silmiään, pyyhkäisi ehkä pois esiinpyrkivän kyyneleenkin.) "Naapuri,
tukekaa minua!" Ja hän olisikin lyyhistynyt siihen paikkaan, ellei
Valentin Katona olisi pidellyt häntä pystyssä.

"No, nyt heilutelkoon teidän jalosukuisuutenne espanjanruokoa kaupungin
ylituomarin selässä, jos olette niin mahtava valtias."

Hän ei vastannut mitään, mutta keppi putosi hänen voimattomasta
kädestään; hän sulki silmänsä, mutta pimeässäkin hän tunsi ylituomarin
lähestyvän; hän hypähti kuin elohiiri hänen luoksensa, peitti hänet
silittämättömään uuteen viittaan, jossa vielä näkyivät valkoiset
ompeleet ja räätälin tekemät liituviivat.

Joukko hyväksyi raikuvin riemuhuudoin tämänkin tempun, vain Valentin
Katona virkkoi ilkamoiden: "Hehei! Matias kuomaseni! Kuinka puettuna
menee nyt Halasin pormestari Fülekiin?"

Räätälivanhus vastasi äkeän uhmaavasti: "Menköön szürissään [mekkoa
muistuttava vaatekappale]. Hän on niikseen liian vähäpätöinen henkilö
minun ommella hänelle viittoja."

Ja nyt hän syöksyi raivostuneen härän lailla joukon läpi, kiiruhti
kotiin, talopahastansa varjostavaan pikku puutarhaan, jossa suuri
päärynäpuu huojutteli haluakiihoittavasti ruosteenpunaisia hedelmiään
ja kurkoitti tukevia oksiaan pitkälle kadun yli. Oravan kepeänä
hän kiipesi aivan sen latvaan ja alkoi kuin mieletön ravistaa sen
latvaoksia. Ihanatuoksuiset päärynät, hänen kateellisesti varjelemansa
ylpeydet, putosivat nyt joukon sekaan, "tsup, tsup", ja lapset ja
naiset heittäytyivät tämän taivaanlahjan niskaan, niinkuin ihmiset
kullan kimppuun, jota ylirahastonhoitaja kruunauksen aikana kujille
siroittelee. Ikämiehetkin kumartuivat poimimaan kieriviä pääryniä.

"Syökää itsenne hulluiksi ja pulleiksi! Siinä teille on ateriaa!"
kirkui vanhus ja ravisteli ja ravisteli hurjana vanhaa puuta niin kauan
kuin siinä oli yksikin päärynä. — — — Siten juhlittiin hänen poikansa
virkanimitystä.



3


Ylituomarinvaalin synnyttämä ensi huumaus oli ohitse.

"Se oli lopultakin hullua", arveltiin. "Ensiluokan narripeliä."

"Kaupunki joutuu naurunalaiseksi!" huomauttivat monet.

"Sen ovat ne neropatit, senaattorit tehneet, pelastaakseen nahkansa
hyvään talviuneen."

Sieltä ja täältä kohosi kiukunääniä, huokui kademieltä, ja
tyytymättömyys puhkesi kukkaansa.

Mutta järkevät vallanpitäjät riensivät tunnustamaan uuden ylituomarin.

Zülfikar aga lähetti hänelle "lujasta Szolnokin linnoituksesta"
kirjeen, jossa kehoitti tätä aloittamaan virkatoimensa sillä jalolla
teolla, että hän lunastaisi hänen huostassaan olevat kaksi erakkoa.

Herra Stefan Csuda pyysi häneltä melkoisen ystävällisin äänensävyin
neljä kuormavaunullista leipää.

Vain Budan kaimakanin luottamusmies Halil effendi, joka saapui
Kecskemetiin järjestämään sikäläisiä verotusoloja, riehui
kaupungintalolla raivoissaan siitä, että hänen annettiin neuvotella
parrattoman nulikan kanssa; ylituomari kääntyi kerran kantapäiilään ja
paiskasi ulosmennessään oven tiukasti kiinni. Jonkun minuutin kuluttua
palasi heitukka Pintyö vanhaa vuohipukkia nuorasta raahaten.

"Mitä aijot tuolla tyhmällä elukalla, uskoton koira?"

"Tuon sen herra ylituomarin käskystä. Herra suvaitkoon neuvotella pukin
kanssa, sillä on parta."

Tämä leikkaus miellytti Kecskemetiä, ja vaaka heilahti Miskan eduksi.

"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä
kelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan."
Ja he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä
oikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen
jauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa
kultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun
kullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka
varsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin
sädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh,
jonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta
hopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin
ehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan.
(Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana
sunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät
ja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat
kaupungin neljällä hevosella "Szikralle". Szikra on Kecskemetin Sahara.
Hiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita;
silloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina,
rajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä
rajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko
heittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka
liikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet
näkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse
niillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei
merkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä
tämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla
kotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo
pesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa
yhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena?
Kummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat
ja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen... Syvä kuolonhiljaisuus
vallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei
halveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi.
Siellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen
ja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin
loistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista
harmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava,
ennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole
vesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen
Tisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana
levittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin
mielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron
perään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että
tästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin
kaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja
viisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin
nauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun
herrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi
ilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän
uutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta
vain viinikulhojen ääressä: "Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin
koreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille
paimentinkiläiseksi." Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys
seuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla
karkealla äänellään teki tiettäväksi:

"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee,
ilmoitetaan." Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana
hetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni
surumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat
levätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti
hyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; "Että
joka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle
herra ylituomarille."

Nyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. "Ylituomari on
tullut hulluksi."

"Kypsymätön poika", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka
tiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: "Ei synny mitään."
Lapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä
olihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä;
(Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat
kummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja
ahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin
suunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto,
että sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään
kerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua
ja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin
ihaninta neitosta.

"Vain neljä?" huudahti epäillen Paul Inokain kaunis rouva; "keisari
parka!"

"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa", selitti Matias Toth, "että hänellä
on kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa".

"Hänellä on varmaankin paljo touhua", pisti tähän sanansa älykäs rouva
Georg Ugi, "ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi". (Ja hän
maiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla
Kata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. "Surku
sitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin
helmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?"

Siihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että
turkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia
kyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta
vaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman,
kenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää,
keitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka
valtuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus
turhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: "Seis!" Ylituomarin kasvot
saivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan
kalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin
kulmakarvoin, pinkkonutussaan. "Arvaatteko, herra ylituomari, miksi
tulin?" sanoi hän silmillään veikistellen.

"Tulitte kenties maksamaan veroa."

"Mutta olkaa nyt!" ja pitsiliinallaan hän löyhytti kiemaillen Lestyakia.

"Ehkä tulitte jotakuta syyttämään?"

"En."

"Kerännette varoja papin hyväksi?" jatkoi ylituomari.

Rouva Fabian painoi surullisena päänsä alas ja huokasi: "Ellette arvaa,
olisi suotta minun sitä sanoa." Hänen äänensä ilmaisi tuskallista
kieltäymystä, sydäntäkouristavaa surumieltä.

"Mitä! Ettehän toki tulle ilmoittautumaan?"

"Olen leski", virkkoi toinen häveliäästi.

"Onhan sekin peruste. Hm!"

"Teen sen kaupunkini hyväksi", jatkoi leski korviaan myöten punastuen.

"Mutta mitä sanovat siihen isä Bruno, isä Litkei?" urahti ylituomari
puolin vihaisena puolin nauraen. "Hehän ovat teistä tehneet miltei
pyhimyksen."

"Luetan sieluni puolesta messun. Sieluni jää edelleenkin kirkon omaksi,
ruumiini uhraan kaupungilleni."

"Hyvä! Hyvä! Merkitsen nimenne muistiin."

Paitsi häntä ilmoittautui vielä jokunen kalpeaposki. Panna Nagy
Czegled-kadulta, leskirouva Kemenes, Maria Ban. Toisia ylituomari ajoi
huoneesta ulos. "Menetkö tiehesi, rumilas, ketä lempoa sinäkin voisit
miellyttää?" Eräälle rokonarpiselle tytölle hän sanoi vihaisena: "Eikö
sinulla ole kotona kuvastinta?"

"Ei ole, jalo herra ylituomari."

"Mene sitten, lapseni, etsi jostakin vesisaavi, katso itseäsi siinä ja
tule takaisin, jos sinulla on rohkeutta."

Kaikki nämä yksityisseikat herättivät tarkkatietoisissa piireissä
suurta riemua. Seuraavana päivänä, maanantaina, oli senaatinistunto,
ja senaattoritkin laskettelivat teräviä huomautuksia tuloksettomasta
yrityksestä. "No, onko ketään jo häkissä?"

"Ei yksikään ole kelvannut", vastasi Lestyak äkäisenä.

Herra Gabriel Porossnoki hymyili luontevasti.

"Olemme tehneet vääriä laskelmia. Kecskemetistä olisi helpompi
keisarille löytää neljä äitiä kuin neljä lumoojatarta", sanoi
ylituomari jyrkästi. Hän oli jäykkä ja taipumaton asioissa, jotka
hän oli saanut päähänsä. "Emme voi lähteä ilman kukkavihkoa." Ja
samalla hän ojensi senaattoreille Budan sandshak-pashan ystävällisen
kirjeen, jossa tämä tiedusteluun, minkälainen lahja miellyttäisi
hänen majesteettiaan, vastasi itämaalaisen hämärästi: "Tuokaa hänelle
hevosia, aseita, paistia ja kukkia!"

Kukkia siis pitää olla. Piste. Tähän asti ei tosin kukaan
ilmoittautunut — koska ei ollut syöttiä. Turkin sulttaani ei ole
syötti. Kuka haaveilee Turkin sulttaanista? Olisipa kyseessä joku
Tisza-seudun rikas, juureva mylläri, sirossa, ruumiinmukaisessa
hohtoharmaassa dolmanissa ja saappaissaan, ja etsisipä hän itselleen
laillista puolisoa. Mutta Turkin sulttaani. Hänestähän tienoomme
naiset tietävät vain, että hän on pashojen pasha. Eihän varpunenkaan
anna houkutella itseään loukkaaseen, valkoisista hevosenjouhista
punottuun renkaaseen, ellei olkien lomasta pilkoita punertavia jyviä.
Eihän pikku hiirikään mene satimeen, ellei siinä ole viekottelemassa
perällä vilahteleva valkoinen rasvakimpale. Kecskemetin naisillekin
pitää asettaa syötti. Mikä on tämä syötti? No, taivasten tekijä, mikä
muu kuin — vaatteet! Helmet, nauhat, röyhelöt. Se on helvetinkin pyhä
kolminaisuus. Belsebubista alkaen hallitsee niiden avulla jokainen
paholainen. Yksi huutaa: "Tule, katsele minua!" Toinen rohkaisee:
"Koettele minua!" ja kolmas kuiskii: "Ole kirottu minun tähteni!"

Mikael Lestyak lähetti senjälkeen päteviä naisia liikkeelle, yhdet
Szegediniin, toiset Budaan sikäläisten turkkilaiskauppiaiden luo
ostamaan kokoon ihanimmat silkkikorukankaat, kulta- ja hopeakukin
kirjailtuja kankaita, hienoja silkkiröyhelöitä, rubiinikimmeltäviä
vöitä; Heitä kehoitettiin kaikessa valikoimaan välkkyvintä upeutta.
Heidän tuli kaiken aikaa pitää mielessä, että kyseessä oli nyt
oikeastaan puettaa prinsessoja tanssiaisiin.

Vanha Lestyak itsekään ei ollut puuhaton, poikansa vaatimuksesta
hän istui vaunuihin ja lähti naapuriherrasperheisiin, Bayn, Fayn
ja Bariuksen, entisten työnantajiansa luokse (sillä hän oli
laajalti maineikas taitavana räätälinä) pyytämään näiltä kaupungin
yhteisten pyrkimysten hyväksi (sillä hekin ovat kaikki Kecskemetin
kiinteistönomistajia) pukuja ompelevia neitosia. Kaikkialla esiytyivät
herrasnaiset, "kaupungin suojelijat", armollisesti. Mestari Matias voi
palata kotiin kokonainen vaununlasti neitoja mukanaan. Kun tavaratkin
pian saapuivat suurissa arkuissa ja kaikki oli erinomaista lajia, alkoi
mestari Matias Lestyakin valvoessa kuumeinen työ päivin ja öin. Sakset
ja sormustimet rapisivat, neulat välähtivät, ja vähitellen alkoivat
monet sametti- ja silkkipalaset saada muotoja. Huntujakin tehtiin,
kahdelle neidolle ja kahdelle rouvalle. Ei tarvinne huomauttaa,
että niin paljon kuin tyttöjä ja rouvia olikin, kaikki päivisin
haastelivat ja öisin uneksivat näistä ihmepuvuista. Kaikki olisikin
luistanut oikein sulavasti, elleivät esimies Bruno ja isä Litkei olisi
sekaantuneet asioiden kulkuun. Näitä ei näet ollenkaan miellyttänyt
koko puuha, että Kecskemetissä olisi turkkilainen hallitus ja että
kaupunki itse sitä vielä anoisi.

"Joka on Jehovan uskottu, se ei saa liehiä Allahia. Sillä uskottoman
palvelijan hylkää toinen herra eikä toinen ota häntä vastaan. Olkaa
varuillanne, Kecskemetin jumalaapelkääväiset asukkaat." He sättivät
uutta ylituomaria ja pitivät kiihoittavia puheita häntä vastaan, joka
ajaa turkkilaisten asiaa tahtoessaan näille turvata p. Nikolauksen
kaupungin, ryöstää neidot ja myy sielujen autuuden.

Unkarilaissydän on kuin hyvää tuohtunutta taulaa; pienikin kipuna sen
sytyttää. Yhä useammat ja useammat kiihtyivät Seuraavana sunnuntaina
kokoontui pyhän saarnan jälkeen levottomia joukkoja raatihuoneen
edustalle ja uhkaavin elein huudettiin: "Alas ylituomari! Alas
senaattorit!" Varsinkin katolilaiset olivat kuohuissaan. Luterilaiset,
joiden esi-isät toistasataa vuotta sitten olivat muuttaneet kaupunkiin,
ja Tolnasta saapuneet kalvinilaiset, jotka näihin aikoihin asuivat
eristettyinä Hautuumaakadun varsilla, sietivät hieman paremmin
Siebenbürgin protestanttisten ruhtinaiden kanssa liittoutuneita
uskottomia. Protestanteista on turbaani yhtä eriskummainen kuin tiara.

Herrat Porossnoki ja Agoston kiiruhtivat kiihtyneinä ylituomarin luo.
"Nyt ovat asiat hullusti. Kansa tuolla alhaalla on kuohuissaan. Ettekö
kuule?"

"Kuulen", vastasi tämä välinpitämättömänä.

"_Quid tunc?_ Pitääkö meidän heittää hankkeemme?"

Maks katseli heitä ivahymyten. "Kysymys on siitä, onko se huonompi
senjälkeen kun luostarin esimies sitä vastustaa."

"Eihän se ole käynyt huonommaksi", sanoi Porossnoki, "mutta meidän
täytyy ottaa mahdollisuudetkin laskuihimme. Kahden viikon perästä
käyvät molemmat isät, joiden vaikutusvalta kansaan on niin suuri,
kuokin ja lapioin meitä vastaan."

"Kysymys on edelleen siitä, ratkaisemmeko _me_ Kecskemetin kohtalot
vaiko katu. Luullakseni me. Mitä olemme päättäneet, se pysyy."

Niin tarmokkaasti ylituomari lausui nämä sanat, että ne tehosivat
Porossnokinkin rautaiseen luonteeseen, vain Kristoffer Agoston olisi
vielä mielellään kiistellyt. "Uhma ei ole aina paikallaan, herra
ylituomari. Paha on jo liikkeellä Sitä vastaan pitää johonkin ryhtyä,
ennenkuin se kasvaa yli voimiemme."

"Mehän ryhdymme johonkin. Puolen tunnin perästä nousette ratsulle."

"Minäkö?"

"Te ratsastatte salaisena lähettinä erästä tärkeätä asiaa ajamaan."

"Minne?"

"Istukaahan, hyvät herrat, mutta pitäkää suunne lujissa salvoissa,
sillä jos joku teistä ilmaisee mitä nyt sanon, sitä minä rankaisen."

"Hän puhuu kuin diktaattori", murahti helposti loukkaantuva Zaladi.

Sillävälin olivat senaattorit saapuneet, kalpeina, pöhistynein kasvoin,
muutamien katseista puhui kauhu. "Kuulkaa! Kuulkaa!"

"Herra Agoston, te lähdette kurutsijoukon luo, nimittäin Stefan Csudan
puheille."

"Tuon varkaan! No, sen minä löylytän, jos hänet vain missä näen."

"Te ette tee hänelle mitään, neuvottelette sensijaan hänen kanssaan
kohteliaasti ja kysytte häneltä, millä hinnalla hän olisi taipuvainen
vielä kerran ryöstämään esimiehen ja isä Litkin — mutta heti. Näitä
kahta miestä emme tarvitse vähään aikaan."

Kaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää
ollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. "Sepä
vain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen
valtiomies."

"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus.
Pappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä
kieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda."

"Paljoko saan luvata?" kysäsi hyvätuulisena lähtöätekevä Agoston.

"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole
mitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa
hänelle puolet siitä mitä hän vaatii."

Puolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä
Czegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet
hurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä... Näin menestyksellinen
oli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä
asti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta,
yhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa
seuraavin maalailevin sanoin: "Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan,
jolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra
Tökölyn hovissa".



4.


Papit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se
merkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan
— Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi
päiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä
syntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää,
jolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä
seisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään
pähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen
tartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu.
Tavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen
virkaansa. "Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa."
Ja kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin
sykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki "tuhannen ja
yhden yön" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni
tyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien
ympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian
avautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää
kynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja
takoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua.
"Koetelkaa toki, kyyhkyseni!" Ja he koettelivat ja olisivat sitten
mielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli
ylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo
nyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat,
taivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita,
ja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat
koristukset. "Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!" Heidän
eteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he
näkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun
polttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina,
astui kerubi jälleen esiin: "Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun
tekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa".

Kelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: "Nauran teidät pihalle", avata nuo
ihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois
nuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja
ryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei
ainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset
saivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa
vaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin,
jotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle
panna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella.
Gyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka
oli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko
korillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin
ja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin
sieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut
vähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun
kymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa,
jos he voivat sanoa: "Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia,
minunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa."
Siitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli
lämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka
ei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi
havaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin.
En tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että
hän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä
todistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana
pysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin
esimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.

Saapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain
jaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu
auki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset
hampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä
ollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen.
Kauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli
heitukkaa: "Entä minä — saanko minäkin?"

Gyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: "Miksi
hevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!"

Oli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön
kasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut
oravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi
kädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.

Onneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa
huoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä
olalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. "Valitse näistä puvuista
joku ja pukeudu!"

Arkaillen katsahti hän puhujaan. "Tuo ei salli." (Hän viittasi ilmein
Pintyöhön.)

"Entä jos minä sallin, minä, kaupungin ylituomari."

Tyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. "Sinäkö täällä
käsketkin? Todellako?"

"Pintyö", virkkoi ylituomari hymyillen, "tuokaa tälle pikkuiselle
kauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä."

Neljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta,
pestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko
tuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis
kuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja,
nuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat
punassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin
pitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka
ympäri se ei olisi voinut kiertyä.

"Kenen tytär olet?" kysyi ylituomari ihastuneena.

"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'". ("Sievä
husaari" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)

"Mikä nimesi?"

"Czinna."

"Lähdetkö kerällämme Budaan?"

Hän kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.

"Jos lähdet, saat pitää puvun."

"Minä lähden."

Näin löydettiin kukkavihon ensimäinen kukka. Toisetkin saatiin. Täytyi
vain monista valita sopivimmat. Pellavapää Maria Bari orvokinsinisine
silmineen, ihastuttavine vartaloineen, ylväs, komea Magdolna ja pyöreä,
rehevä Agnes Pal punaisin poskin, oikea puhkeava malva. Ei koskaan
sulttaani saisi suudella kauniimpia, ei koskaan Firdusi ole laulanut
ihanammista.

Nyt voivat he lähteä matkalle. Sunnuntaina saapui karja, sata uljasta
härkää, kaikkien kaulassa kilkuttivat iloiset kellot, kaikkien sarvet
olivat nauhoin koreillut, saapuivat hevoset, viisikymmentä salskeaa
varsaa, kullakin hopeinen tiuku kaulassa. Kaksiin vaunuihin istuivat
parittain tytöt — kaksi heistä oli rouvaa, mitä "väärennetyintä"
rouvaa, sillä he tekeytyivät vain niiksi. Sinisiin, hopeasoljin
kirjailtuihin vaippoihinsa kietoutuneina astuivat herrat senaattoritkin
vaunuihin. Ensimäisissä istuivat ylituomari ja Frans Kriston,
takalaudalla Josef Inokai. Yksi kuljettaa ratsuja, toinen nautoja.
Herra Agoston, joka matkasi seuraavissa vaunuissa, kohosi lähettiläästä
kukkatarhuriksi — sellaistahan on politiikka. Gabriel Porossnoki
kantoi aseita upeassa silkkikotelossa. Kaupungintalon kuudes, pieni
epämuodostunut Georg Imecs, ei tosin näyttänyt viehättävältä,
mutta hän puhui hyvin turkkia ja tataria, hänet otettiin senvuoksi
mukaan "voitelijaksi". Kokoontuneen joukon 'eljen'-huuto raikuu,
kotiinjääneet naiset tempaavat päästänsä liinat niitä heiluttaakseen,
ajurit hoputtavat hevosiaan, csikosit [hevospaimenet] läimäyttelevät
ruoskillaan, ja näin lähtee tuo loistava matkue musiikin soidessa,
sillä sadan härän kellot kalkattavat ja viisikymmentä hopeatiukua
kilisee. Matka on yksitoikkoista, emme kuvaa sitä, aroilla on kaikki
samanlaista. Tienoot, kaupungit, kylät, tasangot kangastuksineen,
joista vain painuva päivä tekee lopun, harmaa maa, josta valju
syysaurinko loihtii esiin kirjavia kukkia, ovat kaikkialla samanlaisia.
Maatila muistuttaa toista kuin kyynärän kangaspala toista palasta,
joka on leikattu samasta pakasta. Siellä täällä näkee yksinäisen
uutisasunnon, valkoisen talopahasen, kaivon. Asutun tienoon päässä
oli tuulimyllyjä levitetyin siivin. On todellakin outoa, kuinka
yksitoikkoisia pusztan kaupungitkin olivat. Jokaisella oli jotakin
mistä rehennellä. Debreczinillä lukionsa, Szegedinillä Matiaksen
kirkkonsa, Kecskemetillä Nikolauksen torninsa, johon oli maailman
parhaimmassa sovussa ripustettu kaikkien nähtäville kalvinilainen
kukko, luterilainen tähti ja katolinen risti; jokaisella kaupungilla
oli niinikään tuotavana kaupan omia kuuluiksi tulleita elintarpeitaan,
Debreczinillä makkaraa, Kecskemetillä omenia, Szegedinillä paprikaa.
Henkisestikin ne pyrkivät kehittymään samaan mittaan; jokainen osoitti,
mihin hän hengen viljelyssä pystyi. Debreczinillä oli Csokonainsa,
Szegedinillä Dugonitsinsa ja Kecskemetillä Katonansa [unkarilaisia
runoilijoita].

Mutta sankarimme matkasivat iloisina, kunnes he vihdoin saapuivat Budan
suureen muurahaiskekoon, jossa he heti suoriutuivat tehtävineen, kukin
omalle erikoiselleen. Ensimäinen osa oli "voitelijan", joka eroaa
tavallisista "voitelija"-naisista [unkarilainen hierojatar] vain siinä,
että he hierovat tuskat ihmisistä kullalla eivätkä rasvalla. Hän juoksi
Pontiuksen luota Pilatuksen puheille, saadakseen siellä varmuuden, että
vastaanottoon suostutaan. Padishah myöntyi siihen, että seuraavana
keskiviikkona Kecskemetin kaupunki saisi astua hänen säteilevien
kasvojensa eteen.



5.


Loistoasussaan ilmestyivät ystävämme, miekat kupeella. Herra Lestyak
osoittihe uljaaksi sorjaksi nuorukaiseksi. Hän piti puheen, kuvaili
Kecskemetin oloja niin uskollisesti, niin kauniisti, että hänen
takanaan seisovat neljä senaattoria puhkesivat kyyneliin. (Herra Imecs
oli lähetetty eilen kotiin.) Monien tyylikukkasten jälkeen kärjistyi
puhe siihen anomukseen, että kecskemetiläiset lankeavat Kaikkivaltaisen
jalkojen juureen, anoen, että tämä suostuisi antamaan heille
Kecskemetissä aina asuvan pashan tai jonkun muun arvohenkilön, vaikkapa
vain pikkusormen kokoisen, joka heti vapauttaisi heidät riistolta. Vain
se tietoisuus, että mahtavan sulttaanin mies asuu Kecskemetissä, takaa
kaupungille rauhan ja olemassaolon. Puhetaiteellisen käänteen jälkeen
hän sitten maalaili lennokkaasti, mitä ihanaa elämää pasha saisi
siellä viettää; he rakentavat hänelle kivitalon, he pitävät arvossa ja
kunnioittavat häntä, palvelevat häntä, heidän käsistänsä hän saa syödä
makeaa hunajaa ja niin edespäin.

Budan pashan tulkki Nazur bey käänsi nyt puheen sulttaanille, joka
kuunteli sitä ilmeettömin kasvoin ja ylen ikävystyneenä. Hän oli —
sivumennen — aika miellyttävä herra; nelissäkymmenissä. Paikoitellen
hän nyökäytti päätään.

Ibrahim pasha, Budan kenraali, seisoi kädet ristissä ryntäillä
sulttaanin vieressä ja vaani kaikkea verestävin silmin; oli kuin olisi
tahtonut sanoa: "Puheen olemme kuulleet, sallikaa meidän nyt nähdä
jotakin painavampaa. Se seurasikin heti."

Gabriel Porossnoki astui esiin, avasi omenanvihreän silkkikotelon, jota
hän piti käsissään, otti siitä hyvin tehdyn ruoskan ja fokoshin ja pani
ne tyynylle sulttaanin jalkoihin. "Mahtava herra, me laskemme jalkojesi
juureen Kecskemetin vaakunamerkit."

Sulttaani kumartui, nosti ruoskan permannolta ja tarkasteli sitä
hetken. Sitten hän virkkoi hiljaa pari sanaa Ibrahimille.

Sillävälin oli herra senaattori Inokai karaissut kurkkuaan ja pamautti
nyt kunnioittavasti kröhisten seuraavan: "Sinun sankarillisille
sotureillesi olemme tuoneet pienen paistin, suurin sulttaaneista, ole
armollinen ja katsele sitä ikkunasta."

Nazur bey tulkitsi tämänkin koneellisesti, ja vastahakoisesti nousi
sulttaani sohvaltaan astuakseen ikkunan ääreen, minne pulskat härät
ja hevoset voi hyvin nähdä, joista herra Frans Kriston oli esipuheen
änkyttänyt. Kaikki nämä nähtävyydet eivät erikoisesti huvittaneet Idän
mahtavaa herraa, väsyneenä hän pudottautui jälleen sohvalle... Nyt
aukeni salin ovi ja vilpas tuulenleyhkä hiipi sisään. Ehkä sen oli
synnyttänyt neljän naishameen kahina. Kecskemetin tyttäret astuivat
huoneeseen, raikkaina ja suloisina.

Sulttaani ponnahti kiihkeänä ylös. Kristoffer Agoston astui keskelle
salia, koulupojan tavoin ja elein aivan kuin hänen kädessään olisi
ollut kukkavihko, jonka hän ojentaa isälleen, ja lausui hämillään:
"Armollinen herra, me toimme myöskin pienen kukkavihon."

Sulttaani ei tosin ymmärtänyt näitä unkarilaisia sanoja, suvaitsi
silti ilman lisäselityksiäkin hymyillä. Sitten hän huudahti iloisena
Budan pashalle: "Huntu heidän kasvoilleen, pian, Ibrahim!" (Tämä
merkitsi itämaisin kielin: "Älkää hetkeäkään kauempaa saastuttako näitä
himokkailla katseillanne.")

Pashan syöksyessä ulos ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin,
jutteli sulttaani tulkilleen jotakin pitkäveteisin, venytetyin sanoin.

"Hänen majesteettinsa sulttaani, jonka varjoa Allah varjelkoon, sanoo
teille, te uskottomat, että hän ottaa tutkiakseen toivomuksianne. Olkaa
siihen asti rauhassa ja odottakaa ulkona." Tulkki viittasi, ja näin oli
lähetystö saanut käskyn poistua.

Mutta kun herra Agoston huomasi sulttaanin iloisen mielialan, luuli hän
hetken lyöneen suorittaa jotakin ikuisesti merkittävää; hän pidätti
uloskiiruhtavaa esimiestä viitanliepeestä ja virkkoi tulkille: "Mahtava
tulkki, herrasi oikea käsi, välitä vielä muutama pyyntö!"

Suurvisiiri, salissa olevat pashat ja ulemat katselivat ällistyneinä
tuota hullunrohkeata. Kecskemetin herrat eivät liioin olleet vähemmän
säikähtyneitä, mutta sulttaani, joka ajatteli Kecskemetin kukkasia,
hymyili yhä, ja kun sulttaani hymyilee, paistaa päivä, ruoho kasvaa,
kivet soittavat harppua ja kaikki on niinkuin olla pitääkin.

"No, mitä vielä tahdotte?" huudahti Hassan, Ibrahim pashan edustaja.
"Sanokaa pian, sillä toiset lähetystöt odottavat."

"Asia on näin", sanoi Kristoffer Agoston rohkeampana. "Näimme
ulkona Nagy-Körösin lähetystön ja me pyydämme alamaisimmin Hänen
majesteetiltaan, ettei hän suostuisi siihen, mitä se anoneekin."

Sulttaanin edustaja nauroi ja tulkitsi itse uskovaisten hallitsijalle
tämän toisen pyynnön.

Uskovaisten valtias nauroi niinikään tätä omituista toivomusta
(sellaista ei ollut hänelle vielä ennen esitetty) ja kysyi vilkkaasti,
mikä sen perustana oli.

Lestyak otti vastatakseen: "Nagy-Körös ja Kecskemet ovat toisiinsa kuin
Mekka ja Medina, kuin koira ja kissa."

Sulttaani tuli hyvälle tuulelle, tulkki käänsi heti ilosta säteilevin
kasvoin valtiaan vastauksen: "Iloitkaa! Armollinen padishah harkitsee
tarkoin ensimmäistä pyyntöänne, täyttää toisen."

Kecskemetiläiset lähtivät nyt ulos, toivottaen mennessään vuoroaan
odottaville körösiläisille naapureilleen "hyvää huomenta".

Hetken perästä pujahti sulttaanin uskottu heidän pakeilleen,
ja lohdutteli senaattoreja heitä olalle taputtaen: "Te olette
onnellisia lurjuksia! Olette valloittaneet sulttaanin täydelleen. Ei
epäilystäkään, kaikki toivomuksenne täytetään." Hän hieroi tyytyväisenä
käsiään. Hänelle oli luvattu jälkeenpäin sata dukaattia, jos
Kecskemetiin sijoitettaisiin turkkilainen hallinto.

Suuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen
ylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan
hurmaantunut. "Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä
on minullakin, kuomakullat."

Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin.
Vihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat
kuin paprika. "No, siat", huusi hän jo kaukaa. "Olette onnenne
tallanneet jalkoihinne!"

Kunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. "Jumalan nimessä, mitä
on tapahtunut?"

"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja
Szolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin
sijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan."

"Mutta me"... sopersi Josef Inokai.

"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin
anomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!"

Sitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran
turkiksi.

Olisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään,
rehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon
nenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa
päätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä
ja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli
sellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin
nuhaan.

"Nyt voimme lähteä kotiin", katkaisi Kriston murheellisen äänettömyyden.

"Odotamme ensin sulttaanin päätöstä", arveli ylituomari.

Lienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin
mukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille
viitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: "Tämän lähettää teille
hänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin."

Senaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä
samettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja
kummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: "Näinkö
paljo siis?"

"Ei enempää", vastasi kaimakani ylen levollisena. "Sulttaani katsoi
teidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette
näin halunneet."

"Eikö voisi vielä kerran päästä hänen puheilleen?"

"Ei käy laatuun."

"Tuhat tulimmaista! Olemmepa kauniisti kiikissä! Kylläpä kotona
riemuitaan!"

"Koska niin on asiat", sanoi ylituomari kylmästi, "niin ottakaa te,
herra Kriston, viitta huostaanne".

Frans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla
vuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä
pahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti
sen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.

Herra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen
verran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli
nainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa
löivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä
kuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja
juotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien
sauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin
soissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta
Budan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti
huhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon
itkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein
läpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä
louhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita.
Taivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen
pilvi.

Pestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin
portin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat
tikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan
kuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen,
alakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut
natisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus
Pestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina,
ajurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään
sanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari.
Ja silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia
ne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: "Kuinka meidän pitää nyt
kotona antaa saamamme suuri olematon?" vastasi toinen tuijottaen
ensin syvään yöhön: "Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori."
Kolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: "Sadasta härästä
ja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa
hyväksi kaupaksi." Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon
valkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä
astui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana
kuin toiset — se asteli päin hevosia... ja sen varjo piirtyi tielle.
Ensimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin.
Pehmeä naisääni kuului: "Pysähtykää!"

Katolinen Inokai teki ristinmerkin. "Kaikki hyvät henget ylistävät
Herraa!"

"Ken olet?" kysyi Kriston.

"Olen Czinna, mustalaistyttö. Ottakaa minut pian vaunuihin."

Ensin pelästyi vain Inokai, mutta nyt säikähtivät Kriston ja Porossnoki
miltei kuoliaiksi. Seuraavissa vaunuissa ajava ylituomarikaan ei
pitänyt sopimattomana hypähtää ulos vaunuista. "Kuinka tänne tulit,
variksenpoikanen?"

"Pakenin!" vastasi Czinna lyhyesti.

"Niinpä tietenkin, mutta miksi pakenit?"

"Pitkästyin aikojani."

"Sinä koiranmaksa", ähisi Kriston korvallistaan raapien. "Tiedätkö,
että meidät sinun tähtesi hirtetään? Menetkö kiireenvilkkaa tiehesi!
Mitä teemme? Mihin ryhdymme?"

"Hänet täytyy toimittaa takaisin" arveli Porossnokikin.

Kuun kiiltävä naama pilkisti pilvien raosta ja valaisi kaunista
tyttöämme. Hänen upea pukunsa oli yltyleensä tahraantunut, hänen
pikkusaappaansa olivat loassa, nuttu läpikastunut suossa, jonka halki
hän oli kahlannut.

"En halua palata", uhmaili hän ja hänen valkoiset hampaansa
välähtivät, sillä kylmästä ne hieman kalahtivat. Väristen hän napitti
päällysnuttunsa.

"Sinun täytyy palata", sanoi ylituomari, "meidän päämme on
kysymyksessä".

Tyttö lysähti kokoon, suuntasi kauniit, suuret silmänsä ylituomariin,
mutta niin ihmeellisin ilmein, että ylituomari huudahti: "Tule, istu
viereeni minun vaunuihin! Vien sinut kotiin."

"Herra ylituomari! Herra ylituomari!" varoitti Porossnoki alakuloisena.
"Mitä teettekään!"

"Minun vastuullani!"

"_Juventus ventus_", murahti Inokai.

Czinnan silmät välähtivät jälleen, niissä oli koiran uskollisuuden
lämpöä. Sitten hän hypähti ylituomarin luo keveänä ja notkeana kuin
metsäkissa.

Vaunut lähtivät taas liikkeelle.

"Sinun on kylmä", virkkoi ylituomari kuunnellen hänen hengitystään. Hän
otti keisarin viitan esiin ja kietoi sen hänen polviensa ympärille.
Käden sivulla hän kosketti tytön otsaa, se oli hieman kuuma, mutta
kuinka sileä ja pehmyt sivellä!

"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili ensimäisissä
vaunuissa Inokai, "herra Kristoffer Agoston, joka on saanut päänsä
turvaan Waitzeniin".

"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili perimmäisten
vaunujen vierellä härkäpaimen vanhalle hevospaimenelle, "ylituomarimme,
herra Lestyak, sillä hän saa maistaa mustalaistytön punaisia huulia ja
kietoa käsivartensa hänen ihanan, solakan vartalonsa ympäri".

"Sanoppa, Czinna", kysyi ylituomari, "kuinka pääsit pakosalle?"

"Minä käskin ovella vartioivan vanhan turkkilaisen nukkua, ja hän
nukkui."

"Kuinka pystyit hänelle turkkia haastelemaan?"

"Otin helminauhan kaulaltani ja annoin sen hänelle."

"Entä toiset?"

"Hoputin niitäkin lähtemään, mutta he eivät tahtoneet. Kotona heidän
täytyisi käydä päivätöihin, täällä tarjottiin runsas päivällinen,
paisti, kolmenlaista maukasta hedelmävanukasta. Taisi olla mamaligaakin
[Jonkunlaista maissimuhennosta]. Jälkiruokaa en enää odottanut."

"Mutta sinähän lähdit mielelläsi mukaamme."

"Iloitsin niin kovin vaatteista."

"Ja nyt olet niihin jo kyllästynyt?"

"Halveksin niitä ja ikävöin jälleen vanhoihin ryysyihini,"

"Aijai", virkkoi ylituomari surullisena, "Kecskemetille voit vielä
tuottaa monta pahaa! Sinua ajetaan takaa, saat olla siitä varma,
Czinna!"

Tyttö takertui pelokkaana ylituomariin ja koko hänen ruumiinsa vapisi
kuin haavanlehti.

"Älä pelkää, en jätä sinua, kun kerran lupasin sinua suojella. Mitä
sanoin, se pysyy."

Tyttö kumartui, tarttui Lestyakin käteen, suuteli sitä ja itki.

Hermostuneena, miltei töykeästi tarttui nuori mies hänen päähänsä
irroittaakseen sen kädeltään ja mutisi pahatuulisena: "En minäkään ole
mikään piispa." Mutta kun hän kohotti tytön päätä, pyöri maailma äkkiä
hänen silmissään, se kieppui yhtenä hyrränä ja tähtiä sinkoili hänen
edessään, vaunut tuntuivat kaatuvan, ja hän painoi tuota ihanaa päätä
rintaansa vasten. Äkkiä hän katui... ja hän päästi sen irti.

"No no, mitä lempoa sinä teet, Czinna? Älä hulluttele äläkä suutele
kättäni, sillä muutoin sidon palmikkosi seinään, jottet voi päätäsi
liikuttaa. Sinähän panet ihmisen sekaisin!"

Hän tarttui ilakoiden tytön paksuun, pehmeään hiuspalmikkoon.

"No, sidonko mä tämän seinään?"

"Kuinka vain teidän armonne tahtoo", sanoi tyttö lempeästi, tyynesti.

"En sido, älä pelkää. Mietin muuta keinoa."

Pitkän tovin he olivat vaiti. Lestyak hieroi monesti otsaansa.

"Luulen parhaaksi", virkkoi hän vihdoin kuiskaten, "että sinun
palmikkosi leikataan tyystin pois".

Czinna kohotti ihmettelevät silmänsä häneen, ne loistivat pimeässäkin.

"Kumarru lähemmä minua, Czinna, jottei ajuri kuule, mitä minä sanon.
Nojaa korvasi kasvoihini. Vielä lähemmä. Älä pelkää, en sinua suutele."

"Entä sitten, vaikka suutelisittekin."

"Sinun tukkasi pitää leikattaman."

"Entä sitten, leikatkaa vain."

"Sitten sinun täytyy poistua vaunuista..." Tyttö liikahti rauhattomana.

"Sillä sinua etsitään, eikä minulla ole kylliksi voimia sinua suojella.
Kukapa tietänee, kuinka minunkaan käy. Hankaluudet panevat tieni
pystyyn. Sinun täytyy poistua, se on varmaa."

"Mutta minkätähden?

"Koska sulttaani tahi Budan pasha ovat mahtavampia kuin Kecskemetin
tuomari. Jos minä olisin heitä voimakkaampi, saisit sinä nyt jäädä
luokseni eikä hiuskarvaakaan päästäsi pudotettaisi."

"En ymmärrä teitä."

"Pian ymmärrät. Tuossa arkussa on miehen puku, ostin sen vastikään
itselleni Budassa. Hypättyäsi vaunuista voit jossakin pukeutua pojaksi.
Sinusta tulee sorja poika, saat uskoa! Lempokaan ei tuntisi sinua
entiseksi Czinnaksi."

Czinna huoahti ja alkoi itkeä.

"Hyvin hitaasti, päivien vieriessä sinä kuljet Kecskemetiin takaisin,
mikäli mahdollista toisia teitä, ja menet isäni luo kiertelevänä
räätälinkisällinä, joka hakee työtä."

Czinna kuivasi kyynelensä ja nauraa remusi.

"Älä hirnu kuin pikku varsa... Asema on vakava. Jos vanhus kieltäytyy
ottamasta sinua taloonsa, niin sinä näytät hänelle tätä sormusta
merkiksi, että minä niin tahdon."

"Mutta tulettehan te kotiin ja voitte asian esittää suullisesti."

"Enhän tiedä, kuinka minun käy", vastasi toinen yrmeissään, otti
sormestaan opaalisormuksen ja antoi sen Czinnalle.

Hetkiseksi vaiettuaan hän lisäsi: "Mutta jos hän ottaa sinut ilman
sormustakin, niin älä näytä sitä ollenkaan; isäni ei saa aavistaa,
kenenkään ei tarvitse tietää, kuka on miehenpukuun kätkeytynyt. Minä
tahdon niin."

"Tapahtukoon myös niin", sanoi Czinna.

"Ja nyt käymme työhön. Sinun täytyy ehtiä pois vaunuista niin kauan kun
vielä on pimeää."

Laatikossa oli isot keritsimet, joilla tasailtiin varsojen harjat. Kun
ylituomari oli ne ottanut esiin, alkoivat hänen kätensä vapista ja
varsinkin silloin kun hän tarttui tytön paksuun palmikkoon tuhotakseen
sen.

"En voi sitä tehdä." Ja hervottomana hän pudotti keritsimet.

"Miksi suotta epäröitte?" kiivaili tyttö siepaten keritsimet.
Terävä rauta kirahti, ja hiusmetsä oli kaadettu. Tyttö hymyili
kruunuriistetyin päin. Sitten hän irroitti suortuvistaan nauhat
Lestyakin ottaessa arkusta miehenpukua.

"Kun olet saanut tämän yllesi, — kuuntele tarkoin —, sinä menet Tiszan
rannalle mistä sen nopeimmin löytänetkin ja siellä sinä jätät omat
vaatteesi pajupensaan juurelle, niinkuin itsemurhaa havittelevien
tyttöjen on tapa tehdä; hehän heittävät vaatteensa rannalle mukaansa
vain suuren surunsa..."

"Kaikki tehdään niin... kaikki."

"Hohoi! Voi! Voi! kuului samassa Kristonin vaunuista.

"Mitä on tapahtunut?" huusi ylituomari pimeään.

"Olemme vajoamassa suohon." Se ei ollutkaan ihme. Siihen aikaan olivat
kunnat vielä neitseitä tienteossaan. Valituksella, että lokaa kasattiin
loan niskalle ja sitä sanottiin tieksi, ei silloin vielä ollut
perusteita, sillä ylimalkaan ei kasattu mitään. Se käsitys oli yleinen,
"että vaunut tehkööt itse tiensä". Missä rattaanjälkiä näkyi, siellä
oli ihmisiä liikkunut, ja mistä jo oli kuljettu, "sieltä voimme mekin
mennä".

Tie loppui äkkiä ja vaunut olivat akseleitaan myöten suossa, joka
kuutamossa oli näyttänyt viherväsilkkiseltä niityltä. Tällainen puszta,
jota Petöfi kutsuu avoimeksi kirjaksi, on hullua seutua. Päivisin se
näyttää kangastuksiaan, maan vedeksi, öisin veden maaksi. (Milloin voi
ihminen siihen luottaa?)

Ajuri sadatteli, suomi hevosia niin että siimat olivat katketa, mutta
hän ei oikein tiennyt, mikä suunta oli valittava, missä poikkitie oli.
Toiset vaunut koettivat onneaan toisaalla. Nekin painuivat suohon.

"Me menemme täällä pohjaan! Kuka tuntee tien?"

Kaikki poistuivat vaunuista ja alkoivat neuvotella.

"Niin paljon on varmaa, että me olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'",
sanoi herra Porossnoki. "Jostain kulkee ajotie. Olen usein kuullut
ajomiesten sanovan, että järvien lomista kyllä voi löytää oikean tien."

"Mutta mistä? Me etsimme niin kauan että ehdimme upota ennenkuin
löydämme."

"Täytynee herättää vanha Marcsi; hän on jo usein ajanut härkiä Pestiin,
myöskin sateisilla syksyillä. Ehkä hän tuntee tien? Sinä, pieni
hevospoika siellä perivaunuissa, herätä veljesi Marton."

Hoikka Pali ei tarvinnut enempiä kehoituksia, hän ravisteli nukkuvaa
vanhusta kaikin voimin.

"No, mitä nyt? Miksi ravistelet, lurjus?"

"Kunnioittaen pyydän teitä ilmoittamaan, vanha sukulainen, tunnetteko
tien Kecskemetiin?"

"Luulen", virkkoi harvasanainen härkäpaimen.

"Olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'. Kahdet ensimäiset vaunut makaavat jo
suossa. Katsokaahan ympärillemme, mistä löydämme oikean tien."

Marcsi tähyili taivaalle ja katseli hyvin tarkkaavasti tuota
suunnatonta holvikkoa miljaardeine tuikkivine tähtineen.

"Ettekö nouse vaunuista tutkiaksenne seutua?"

"Mitä tutkimista siinä?" tokaisi toinen äreästi. "Suo kuin suo"

Ja jälleen hän loi tutkivan silmäyksen taivaanlakeen. Äkkiä kohottautui
hän vaunuissaan pystyyn ja huusi Kristonin vaunuissa oleville: "Näetkö,
rakas poikani, Otavan tällä puolella noita kahta pikku tähteä, toinen
on kalpea, kirkkaanvaalea, toinen säkenöivämpi, mutta vähäisempi,
molemmat ovat toisiaan vastassa".

"Näen, Marcsi bacsi." [Setä, serkkunen, kuoma.]

"No hyvä, ohjaa vaunut päin näitä kahta tähteä, veliseni. Siitä kulkee
tie."

Senjälkeen hän kaikessa rauhassa paneutui levolle, niinkuin ainakin
mies, joka on saanut kaikki hyvälle tolalle.

Herrat kiipesivät nyt polvensyvyisestä vedestä vaunuihinsa, mutta
kun ylituomari saapui omilleen, ei Czinnaa näkynyt missään. Yleisen
hämmingin aikana hän oli huomaamatta kadonnut, vain hänen suuri
hajaantunut palmikkonsa enää kiilsi vaunujen nurkassa. Maks otti
huoaten nuo ihanat kiharat käteensä, alkoi sitten suortuvin viskellä
pieninä palleroina suohon. Nuo mustat kutrit leijailivat hiljalleen
alas, tuuli kuljetti niitä, niin että ne näyttivät ikäänkuin lentävän;
vihertävä vesi leikki niillä ja kietoi ne vesililjojen, kaislojen ja
kirjavien vesiherneiden ympärille... Kun vihdoinkin oli päästy turvaan,
oli ylituomarin kädessä enää vain yksi hapsi; sen hän kietoi sormensa
ympäri.

"Hoi, kuulkaa!" huusi hän jyristen. "Minne on tyttöni joutunut? Missä
vaununsa hän on?"

Kaikkialta kuului vastaus: "Täällä hän ei ole. Eikä täälläkään!"

"Jumalan kiitos!" kuiskailivat senaattorit keventynein mielin, "että
hän on hukkunut, se pieni kilpikonna!"

Seikkailu oli nyt lopussa. Nyt saavuttiin selkkauksitta uutisasunnoilta
kyliin ja kylistä uutisasunnoille. Silloin tällöin ajettiin harhaan,
mutta ei ollut hätää, olihan Marcsi mukana; kun hänet herätettiin,
neuvoi hän heti oikean suunnan.

"Ajakaa vain päin tuota vilkkuvaa pientä tähteä, jonka tuolla Pikku
Otavan kyljessä näette..."

Hän liikkui kuin kotonaan tähtitaivaan tuikkivilla kiertolaisilla. Maa
on muuttelevainen, mutta taivas sinisine pohjineen on vankkumattomasti
aina samanlainen. Sieltä käsin hän mittasi tien Pestistä hamaan
Kecskemetiin. Hän löysi sieltä niin tarkan ratkaisun, hän näki
tien niin selvästi, että sillä hänen silmissään suorastaan tuprui
pölypilviä...



6.


Pintyö asetti ladatut kanuunaräiskät torille; sinne tänne pystytettiin
ulkojulisteita: "Tervetuloa!" "Eläköön!" y.m.s. Loistava kaunopuhuja
Paul Fekete hikoili paraikaa valmistaessaan puhetta, joka alkoi:
"Kukapa ei tuntisi oppineen ja kunnioitettavan Senecan mainetta?"
(Tietysti kaikki sen tunsivat, sillä herra Paul Fekete eli tuon
kuuluisan ja oppineen miehen lauselmilla.)

Burün mustalaiset hankasivat käyriinsä hartsia, lyhyesti, oli ryhdytty
suuriin valmistuksiin ja olisi kukaties soitettu suuria kellojakin,
ellei herra Porossnoki terveen järkensä neuvoa noudattaen olisi
Czegledissä istuttanut Palia, koreaa hevospaimenta, hevosen selkään ja
antanut hänen tehtäväkseen ajaa kotiin sanomaan, ettei järjestettäisi
minkäänlaista huvinäytelmää, koska iloisuuksiin ei nyttemmin ollut
mitään syytä.

Lähetti sai aikaan melkoisen mielenmasennuksen, äkämielin ja vihaisina
katseltiin ikkunoiden ja aitojen takaa, kun edustajat iltasella
saapuivat. Ei kajahtanut ainoatakaan 'eljen'-huutoa, koirat vain
ärhentelivät vaunujen jäljessä. Mutta näin olikin parempi, miksi
suurentaa häpeää, joka muutenkin oli kyllin suuri!...

Samana iltana vielä saivat Budan tapahtumat siivet alleen; saatiin
selville, minkä sopan Körös oli Kecskemetille, tai paremmin minkä
Kecskemet oli itselleen keittänyt, ja että sulttaani annettujen monien
lahjojen vastineeksi oli heittänyt heille viitan.

Kirous ja häpeä!

Mutta kuinka heillä saattoi olla häpyä tuoda tuo viitta kotiin?
Seuraavana päivänä kokoontui sankkaa joukkoa raatihuoneen edustalle;
arvokkaammat kansalaiset menivät saliin asti kuullakseen oikein
virallisesti matkan vaiheista kerrottavan. Sellainen oli näet tapa
jokaisen suuren yrityksen jälkeen.

Tavallinen rahvas, vaimoja ja lapsia, elämöi ulkona, hoilasi ja
yritti aivan mahdottomin äänin sovittaa säveltä runosäkeihin, jotka
tekijättöminä olivat syntyneet roskaväen huulille:

    "Kecskemet, et muusta piittaa,
    kun keisarin vain kannat viittaa!"

Muutamat kujia kulkevat Suur Körösin ajomiehet vielä lisäsivät
ärtymystä. Tukevasti hevosiaan läimäytellen he viskasivat joukkoon
ivallisen:

"Pitääkö se viitta myöskin lämmintään?"

Ja ainakin se lämmitti sisällä istuvia senaattoreja aimotavalla.
Synkkinä he istuivat tuoleillaan. Toiset, kuten herra Inokai, aivan
murtuneina ja toivottomina. Vain ylituomarin kauniit kasvot ilmaisivat
rohkeutta ja uhmaa.

Porossnoki kuvaili matkan vaiheita hyvin sepitetyssä puheessa,
ja hän alkoi taivaan jumalasta, joka koettelee Kecskemetiä niin
usein, että häntä jo voi pitää vakinaisena kaupungin asukkaana. He
olivat tehtäväänsä käyneet hyvää tarkoittaen (Herra jumala on siitä
todistajana!) eivätkä he voineet mitään, että suunnitelma ajautui
karille.

Mikä on totta, se pysyy totena, kulunki oli suunnaton, mutta he olivat
ajatelleet: "rohkea rokan syö!"

Aluksi kuunneltiin häntä tyynesti ja tuo kaunis puhe olisi kenties
pelastanutkin maistraatin, ellei niiden yksityisseikkojen yhteydessä,
jolloin Porossnoki mahtipontisesti lausui: "Ja keskiviikkona me
ilmestyimme hänen majesteettinsa, Turkin keisarin eteen, joka siinä
istui kaikessa prameudessaan", ellei tällöin, kuten sanottu, Gaspar
Permete olisi huutanut väliin: "Piippua hänellä ei ainakaan ollut
suussa?"

Hillitön ilo kuvastui kaikkien kasvoille ja sitten seurasi ruma
sivuhuudahdus toinen toistaan. Arvovalta laski ja tuskin oli ensimäinen
kipuna singonnut olkikasaan, kun jo kaikki leimahti ilmiliekkiin.

"He ovat heittäneet ne ihanat rahat lemmon kitaan! Rubiinivälkkyvät
puvut he ovat noille neulottaneet! Virallisia tilaisuusmiehiä!
Jalokivivartisen ruoskan he ovat ottaneet mukaansa! Rahaa tuhlattiin
tolkuttomasti! He ovat meidät saaneet imeväisten pilkattaviksi! Tulen
juuri ulkoa ja siellä torilla körösiläiset huutelevat: 'Pitääkö
kauhtana lämpimänsä?' Sellainen häpeä kaupungillemme!... Siitä saatte
vastata!"

Jättiläisvartaloinen Josef Berkes kimmahti pystyyn ja pyörivin silmin,
karjuvin äänin ja nyrkit ojossa syyti:

"Erotkaa! Pois vihreän pöydän äärestä!"

Ja turmiota ennustaen täytti salin sadoista kurkuista kajahtava huuto,
joka kulki kuin myrsky puutarhan puissa.

"Erotkaa!"

Kiihoittuneet kansalaiset tunkeutuivat yhä kiinteämpänä renkaana
vihreän pöydän ympärille. Lestyak sysäsi tuolinsa kumoon, tempasi
liiviensä reunuksesta irti kaupungin sinetin, joka siinä riippui
ketjusta, ja viskasi sen ketjuineen päivineen permannolle, niin että se
kierähti salin äärimmäiseen nurkkaan.

"Siinä on! En tarvitse sitä enää!" Ja hän kiiruhti ovelle.

Mutta Blasius Putnoki asettui hänen tielleen.

"Hoo! Ei niin, kuomaseni! Sinä jäät. Syytän sinua Jumalan ja ihmisten
edessä, että sinä vedät yhtä köyttä kaupungin vihollisten kanssa, että
sinä olet myynyt pyhän äitikirkkomme aarteet. Sinä olet kaupungin
vanki."

"Kenen määräyksestä?" kysyi Lestyak kylmän ylpeästi.

Putnoki nolostui aivan kuin häneltä olisi kieli katkaistu, Lestyak
puolestaan poistui paiskaten salinoven mennessään lukkoon. Kukin
vuoroonsa nousivat nyt toisetkin senaattorit alistuen yleiseen tahtoon.
He luopuivat virastaan. Syntyneessä sekamelskassa raivasi herra Josef
Berkes tien presidentinpaikalle.

"Ehdotan, että kunnes kypsän harkinnan jälkeen uusi virkamiehistö on
valittu, kaupungin asioita hoitaa kolmijäseninen toimikunta. Yksi
katolinen, yksi luterilainen ja yksi kalvinilainen jäsen."

"Niin olkoon!" huusi joukko.

Heti valittiin ne kolme, herrat Samuel Holeczy, Josef Berkes ja Blasius
Putnoki. Joukon hajottua siirtyi triumviraatti viereiseen huoneeseen
neuvottelemaan, ja sen ensimäinen päätös oli vangituttaa nuori Lestyak.

Vanha Lestyak itki ja huusi, kun hänen sydämensä ylpeyttä, hänen
Maksiaan vietiin vankilaan. Ensin hän tarttui silitysrautaan ja
aikoi kolhia kuljettajat kuoliaiksi. Kun hänen kädestään riistettiin
silitysrauta, otti hän käyttääkseen sopivia raamatunlauseita, jotka hän
sivautti ukonnuolina Gyuri Pintyön ja Pistä Muskan piille.

"Asiaa ei pidä ottaa noin pahalta kannalta, rakas isä", virkkoi hieman
äkäisenä entinen ylituomari. "Eihän tämä kestä kauaa."

"He saavat tätä vielä katkerasti katua!" huusi vanhus puristaen kätensä
nyrkkiin kuin näyttämösankari. "Voi sinuas, Kecskemet, sinun käy kuin
muinoin Sodoman ja Gomarran!"

"Onni voi meille hymyillä", lohdutti Maks.

"Onni?" Ja vanhus alkoi jälleen nyyhkyttää kuin nainen. "Onnikin on
jumalatar, nainen sukunsa lajia. Se juoksee alati uusien miesten
perässä. Kenen kanssa se kerran lemmenliiton solmi ja kenen se hylkäsi,
sen luokse se ei koskaan palaa."

Senjälkeen tarttui hän epätoivoisena mielipuolen elein saksiin ja alkoi
leikata palasiksi juuri valmistamaansa uutta viittaa, käheästi voihkien:

"Paha sinut periköön, koira. Maailmanloppu lähenee,"

Maailman loppu ei tosin tullut, mutta kyllä viitan, ja Maks-rukkakin
teljettiin raatihuoneen tympeään vankilaan. Hän juoksi jäljissä, mutta
porttikäytävällä hänen vanhat jalkansa pettivät ja hän kykeni vain
kynnykseltä huutamaan:

"Älä pelkää, rakas poikani, minä kyllä sinut sieltä päästän,
kilvoittelen sinut vapaaksi."

Eikä se niihin aikoihin niin erin vaikeata ollutkaan! Mentiin vain
Budan pashan luo, hankittiin pieni käsky, että hänet päästettäisiin
vapaaksi. Ellei Budan pashan sydän tällöin kylliksi heltynyt,
mentiin Szolnokin pashan puheille ja hänenkin myöntymyksensä oli
pätevä. Olettakaamme, että Szolnokinkin pasha oli huonolla tuulella,
silloin oli viisasta käydä tapaamaan Kalgan sulttaania tai kulkea
puhuttelemaan Fülekin varaispaania ja pahimmassa tapauksessa voi pyytää
vapautuskäskyä herra Csudaltakin, ellei ole yksinkertaisinta lähteä
Szecsenyyn hänen ylhäisyyttään herra Stefan Koharya tapaamaan. Kaikki
nämä jalot herrat isännöivät Kecskemetissä.

Juuri silloin, otolliseen aikaan, saapui muuan kulkijapoika
tarjoutumaan työhön. Se oli sievä, luottamusta herättävä nuorukainen.

Nyt voi herra Lestyak turvallisena heittää haarapussin olalleen ja
yllämainitun nimiluettelon sen lisäksi. Tuo poika saa vartioida taloa,
ottaa vastaan tilauksia, pakista kärsimättömien asiallisten kanssa,
Érzike tyttö keittää hänelle ruoan ja pitää häntä silmällä.

"Mutta kuuleppas, Laczi poikani — nimesihän on Laczi? — älä kureile
tytön kanssa, sillä hän on minun kummilapseni."

Näin lähti vanhus ja viipyi kauan, vasta sydäntalvella hän palasi.

Tämänvuotisen martinhanhen jalka ennusti ankaraa talvea ja sellainen
tulikin. Taistelevat sotapuolueet kärsivät siitä surkeasti. Herra
Tökölyn armeijasta paleltui sata jouluun päästäessä. Edellisen vuoden
huonon sadon johdosta oli elintarpeitakin niukalti, soturit eivät
kärsineet ainoastaan vilua, vaan myöskin nälkää. Ei siis ihme, että he
toisinaan käyttäytyivät varsin sydämettömästi.

Samana iltana, jolloin vanha Lestyak tuli kotiin Budan pashan
käskykirje taskussa, saapui hänen mukanaan samalla osasto Kalgan
sulttaanin pahamaineisia sotureja kaupungin edustalle. Heidän
hallussaan oli varsin paljon orjankahleisiin kytkettyjä naisia ja
miehiä, ja heidän päällikkönsä Olaj beg lähetti ratsastajan viemään
seuraavaa käskyä triumviraatille:

"Uskottomat koirat! Ellei minulle huomiseksi aamupäiväksi lähetetä
kahdeksaa vaunullista leipää, neljääkymmentä härkää, kahtakymmentä
kuormallista halkoja ja neljäätuhatta viittäsataa guldenia rahaa,
saavun iltapäivällä niitä sotilaineni noutamaan ja katkaisemaan
Kecskemetin hallitusmiehiltä kahden päät, sillä yhdellä tuomarilla on
yhdessä päässä tarpeeksi. Ymmärtäkää! minua hyvin!"

Raatihuoneessa syntyi hirveä kauhu. Heitukat juoksivat kiireenvilkkaa
talosta taloon kehottaen leipomaan mahtavalle Olaj begille kakkuja,
hakkaamaan halkoja; mutta vaikeinta oli haalia kokoon rahoja, sillä
kaupungin kassa oli tyhjä. Sellaista suoneniskua ei nyt jakseta kestää.

Kun Mikael Lestyak astui nöyränä saliin, tapasi hän raatimiehet sangen
murheellisina.

"No, mitä te tahdotte?" kysyi Putnoki karkeasti.

"Tulin poikani vuoksi, suuri herraseni."

"Poikanne?"

"Niin, poikani juuri. Vien sen raukan kotiin."

"Vain jos me päästämme hänet vapaaksi."

"Tietysti, kyllä te päästätte", uhitteli vanhus levittäen herra
Putnokin silmäiltäväksi Ibrahim pashan kirjeen. "Mutta kuten vain
Teidän armonne suvaitsee."

Triumviri tuli jokseenkin noloksi vilkaistuaan pashan kirjeeseen;
tarttuipa hän kauhun valtaamana jo kaulaansa, sillä tuo hyväkäs Budan
pasha ei kuivannut mustetta hanhensulastaan koskaan panematta vakavien
rivien lomaan jotakin pikku sukkeluutta. Nytkin oli kirjeessä seuraava
lyhyt rivi: "Näen, että Teidän selkänahkanne syhyy armottomasti."

"Tilanne on melkoisesti muuttunut", virkkoi triumviri nöyränä.
"Tottelemme käskyä. Tänään on jo kovin myöhä, eikä vanginvartijaakaan
ole saapuvilla. Huomenis varhain me vapautamme veljemme."

Räätäli meni kotiinsa, mutta aamuhämärissä hän oli jälleen raatihuoneen
portin edustalla. Oli oikea koiran ilma; paksua sumua kiertyi
kaikkialle ja luntakin alkoi tuhuttaa. Kaupungin päät saapuivat varsin
varahin, etenkin Putnoki, joka yöllä oli saanut hyvän ajatuksen ja
kiiruhti sitä tovereilleen kehittelemään.

"Ei ole hyvä, että Lestyak päästetään vapaalle jalalle. Hänen
pääkopassaan asustaa suuri ymmärrys ja vehkeilynhalu."

"Luja pää, totta puhut, mutta sandshak-pashallekaan ei käy
leikitteleminen."

"Ei minunkaan mielestäni. Me laskemme hänet vapaaksi, mutta minä
lähetän hänet semmoiseen paikkaan, mistä hän ei kuunaan palaja.
Jättäkää se asia minun huolekseni!"

Kadut täyttyivät tavattoman varhain. Asukkaat kuljettivat
mikä ajorattailla mikä työntökärryillä tavaroitaan läheisille
uutisasunnoille.

Olaj begin ilmestyminen näköpiiriin sai kauhun ilmeet ihmisten
kasvoille. Sillä tuo hyväkäs Olaj beg ei todellakaan ollut vähäpätöinen
rihkamoitsija kuten esim. Stefan Csuda tai Dervish beg, jotka tyytyivät
ryöstämään jonkun papin tai kauniin tytön. Ymmärtävä Olaj beg
työskenteli _en gros_. Hän tuli harvoin, mutta kun hän tuli, otti hän
mukaansa kokonaisen kadun, vaimot ja lapset, kilut ja kalut, hevoset
ja naudat, jättäen paikalle vain siat, jotka ovat saastaisia elukoita
ja ovat jyrkässä ristiriidassa Koranin määräyksiin. Sellainen mies oli
Olaj Beg, häntä oli pelättävä.

Kun tieto hänen vaatimuksistaan levisi kaupungille, tuli
vaikutusvaltaisimpia kansalaisia ani varhain yksitellen raatihuoneelle;
yhdellä oli hieman rahaa, toinen saapui tarjoamaan leipää ja halkoja.
Huono uutinen on hyvä herättäjä.

Monet napisivat, kun herra Putnoki antoi käskyn noutaa nuori Lestyak
tyrmästä. Hän saapui hieman kalpeana, mutta pystypäin.

"Maks Lestyak", sanoi triumviri juhlallisesti, "olette vapaa!"

Tyytymättömyyden tohina täytti salin.

"Budan pasha on suojelijanne", huomautti edellinen pistävästi.

Lestyak ei vastannut mitään. Hän liikahti hermostuneesti ikäänkuin
aikoen poistua.

"Ei siellä ole Buda. Malttakaa hetkinen! Budan pasha ei ole Rooman
paavi, herra entinen ylituomari, hän voi kyllä lukot murtaa ja salvata,
mutta ei synneistä päästää. Ne teidän täytyy sovittaa."

Tuskastuttava hiljaisuus palasi, henkeä pidätellen odotettiin mitä
tapahtuisi.

"Rajoillamme oleskelee julma Olaj beg, Csalanos-lammen tuolla puolen.
Hän on vaatinut kaupungilta suuren verosumman, joka on hänelle vietävä
tänään ennen puoltapäivää, mutta se on mahdotonta. Tiedättekö siis,
Lestyak, mihinkä rangaistukseen me teidät tuomitsemme?"

"Sanokaa, olkaa hyvä."

Blasius Putnoki sanoi häijysti nauraen:

"Te olette tuonut tänne kuuluisan viitan, katsokaamme nyt, mitä sillä
saatte aikaan. Te puette sen yllenne ja menette se yllänne begin luo."

Nuoren miehen sydäntä kouristi. Isku tuli odottamatta. Hänen jalkansa
hetkahtivat. Mutta pian hän voimistui. Aivan kuin itsekseen hän
virkkoi: "En saa pelätä, en saa..." Hänen sydämensä takoi voimakkaasti,
hänen äänensä kävi soinnuttomaksi; mutta rohkea väri levisi hänen
kasvoilleen.

"Entä mitä pitää minun sanoa begille?"

"Sanokaa hänelle, että hän tyytyisi puoleen veromäärään ja odottaisi
sitä vielä pari päivää, kunnes olemme haalineet sen kokoon. Tahi, lempo
soikoon, tarjotkaa hänelle viittaa, jonka arvo vastannee viittäkymmentä
hevosta, sataa härkää ja noin neljäätuhatta dukaattia. Hän tyytyy
siihen. Hahahaa! Ja mitä jää yli, sen tuotte kaupungin kassaan.
Hahahaa!"

"Hän ruhjoo minut heti teilirattaalla tai panettaa minut kahleisiin."

Putnoki kohautti olkapäitään.

"Se on teidän onnettomuutenne."

"Niinkö?" huudahti Lestyak katkerana. "Tuomitsetteko minut todella
tähän?"

Hän suuntasi katseensa triumvireihin, kaupungin harmaahapsisiin isiin,
vuoroon kuhunkin. Nämä nyökäyttivät päätänsä merkiksi, että tuomio oli
oikea. Yleisten varojen tuhlareille pitää näyttää peloittava esimerkki.

"Viekää minut ennemmin tyrmään takaisin", sanoi Maks malttinsa
menettäen, mutta katui sanojaan heti.

"Mitä te oikeastaan niin kovin pelkäätte?" viisasteli triumviri
purevasti. "Saattehan yllenne sen viitan."

"Ei ole tapani peljätä", virkkoi toinen ylväästi. "Koska minun pitää
lähteä?"

"Aamupäivällä, kunhan saan kaikki järjestykseen. Tahdotteko siihen
mennessä ripittäytyä?"

"En."

Vanha räätäli toitotti epätoivoisena koko kaupungille, kuinka huutavan
väärin oli lähettää hänen poikansa tatarijoukkojen kynsiin. Se on
kuolemantuomio ilman kuulustelua ja puolustusta.

"Muistakaa, kuinka te häntä kolme kuukautta sitten ihailitte. Nouskaa
kapinaan, tarttukaa kuokkiin, heinähankoihin, tulkaa, minä johdan
teitä nitistämään tuon kolmilehtisen apilan." (Se oli triumviraatin
pilkkanimi.)

Ei ainoakaan käsi noussut; juuriahan on vain kasvavilla puilla...
korkeintaan rosmarinien ja muskottien peittämien ikkunoiden taakse
ilmestyi ruskeat tai vaaleat tytön kasvot ja syvä huokaus kenties
pusertui kukanlehvien väliin: "Maks Lestyak parka!" Siitä asti jäivät
nuo kauniit kasvot ikkunan taakse tähyilemään.

"Milloin hän saapuu? Kovin mielelläni tahtoisin hänet nähdä tuossa
kauhtanassa! Kuinka kauan hän viipyy?"

Raatihuoneen pihalla satuloitiin hänen hevosensa. Kevyesti hän hyppäsi
selkään, vaikka vihreä silkkiviitta ulottui aina hänen kantapäihinsä
asti. Hän viheltelikin pannessaan vasemman jalkansa jalustimeen. Kaksi
keihäsmiestä nousi niinikään ratsuille; he asettuivat paljastetuin
sapelein vartijoiksi hänen kummallekin puolelleen.

He pujahtivat ulos takaportista, jotteivät kokoontuneet uteliaat saisi
huutaa ja nauraa. Mutta sehän olikin itkettävää! Triumvirit katselivat
ikkunoista niin kauan kuin yhä tihenevän sumun läpi voi nähdä. Herra
Putnoki hieroi tyytyväisenä käsiänsä.

"No niin, tuo ei ainakaan enää kuule Kecskemetin sarvenääntä!"
(Yleisenä tapana näet oli p. Nikolauksen tornista torventoitotuksella
ilmoittaa puolipäivän hetken koittaneen.) Sitten hän kääntyi vilkkaana
kokoontuneiden kansalaisten puoleen: "Mutta nyt kiiruhtakaamme
lastaamaan verot rattaille, jotta Olaj beg, joka tietysti vihapäissään
lähtee kaupunkia kohden, löytäisi lähetyksen puolitiessä jo
vastaantulossa."

Keihäsmiehet seurasivat mukana vain kaupungin laidalle saakka, niinkuin
karkoitettuja oli tapa saattaa. Niin kuului käsky. Olisi ollutkin sääli
lähettää keihäsmiehet hamaan vihollisleiriin asti, missä varma tuho
heitä odottaisi.

Ehkei Lestyak menekään kauaksi, ehkä hän poikkeaa johonkin sivulle
pensaikkoon, maailmahan on avara ja sillä on neljä nurkkaa — no,
tehköön vain niin, kunhan ei vain kauempaa ole meidän vaivoinamme.

Mutta osuttiinpa nyt oikeaan mieheen. Ratsastaessaan rajatonta
lumi-aavaa ajatteli Lestyak itsekseen:

"Lähden pois; minun täytyy se tehdäkin, sillä jos jään, olen iäksi
kuollut. Mutta jos olen poissa, voi käydä niinkin, että vielä kutsuvat
minut takaisin. Olaj beg on järkimies; vainajata hän ei voi mihinkään
käyttää, elävällä sitävastoin on arvoa, jos esim. tahtoo orjakauppaa
hieroa. Pahimmassa tapauksessa hän heitättää minut tyrmään. Ainahan voi
jotakin uskaltaa."

Alasvaluvan viittansa liepeillä hän sivalsi koniaan selkään, ja tamma
rukka yritti hieman nopeampaan vauhtiin. Ratsu oli kohoutunut nopeasti
arvosta toiseen. Eilen se vielä oli pyörittänyt kaupungin vääntömyllyn
ratasta, ja nyt istui sen satulassa tuomari. (Kyllin hyvä tatareille,
järkeilivät triumvirit.)

"Minut laahataan mestauslavalle", tuumi matkamies, ja kiukun veri
kiehui hänen suonissaan.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

"Ah, jospa joskus voisin palata!"

Sitten hän antoi hevoselleen uuden iskun, joka tosin oli tarkoitettu
triumvireille, mutta jonka tuo luontokappale alistuen sieti. Pureva
tuuli alkoi puhaltaa. Csalanos-lammikon takaa kuului etäistä tohinaa ja
melua: tatarien leirielämän kohua.

Ravia, tamma, ravia!

Hän ajoi siirrettävän ruokomuurin ohi, jonka suojassa paimenet
tavallisesti talvehtivat, mutta joka suojasi oikeastaan vain tuulilta.
Lestyakin täytyi ratsastaa sen ohi. Hevosen selästä hän huomasi sen
kupeella seisomassa erään vaippaan kietoutuneen miehen, leveälierinen
musta hattu päässä; tämä oli ehkä sinne paennut lumituiskua. Mies tuli
lähemmä ja sanoi:

"Sallikaa minun virkkaa pari sanaa, herra Lestyak."

Lestyak ei edes vilkaissut häneen, vastasi vain äreästi: "Ette tunne
sitä sanaa, joka saisi minut pysähtymään."

"Minä olen — Czinna."

Oli siis kumminkin sana, joka hänet pysäytti, saipa hypähtämään hevosen
selästä maahan.

"Onneton tyttöseni, kuinka tänne tulet? Ah, kuinka sievä sinä oletkaan
poikana!" Ja hän hymyili väsyneesti ja surullisena.

"On hyvä, että olette tullut hevosen selästä, sillä minä aijon heti
nousta satulaan. Tulkaa tänne muurin suojaan, mutta heti, ja antakaa
minulle viitta."

"Oletko mieletön?"

"Olen kaikki tarkoin tuuminut, kuultuani kotona, mihin he teidät
lähettävät. Jos menette tuonne, tappavat ne teidät, tai myyvät teidät
orjaksi, eikö niin?"

"Sinäpä sen sanoit, Czinna!... Mutta ihmettelen, että sinä olet täällä."

Hän katseli tyttöä hämmentyneenä eikä tuntunut voivan häntä kyllin
katsella.

"Mutta jos teidät surmataan, ei voi enää olla kysymystäkään
palaamisesta."

"Se on kyllä totta."

"Ei leikitä nyt! Te olette kauhea ihminen. Ja jos teidät pannaan
vankeuteen, ei kukaan teitä lunasta vapaaksi. Senaattorit estäisivätkin
sen."

Maks puraisi huuleensa.

"Mutta jos minä menen tuonne ja esiinnyn Lestyakina ja he tahtovat
minut surmata, niin he huomaavatkin minut naiseksi, ja naiselle eivät
tatarit tee pahaa, ja silloin voitte te minut lunastaa; jos he panevat
minut tyrmään, voitte te minut Lestyakina sitäkin paremmin vapauttaa.
Antakaa siis pian minulle viitta."

Ja puhuessaan näin kiehtovin, hempein äänin oli hän jo riisunut vaipan
Lestyakin yltä.

Maks vastustelihe.

"Ei, ei! Mitä aijot?"

Czinnan todistelut olivat silti häneen vaikuttaneet.

"Mahdollisesti olet oikeassa", ja hän hieroskeli otsaansa. "Minä
lunastan sinut, tietysti minä lunastan. Sinähän sanot olevasi minulle
elämän velkaa. Vaiti, älä nyt vielä hätäile. Älä viisastele, tyttö.
Malta vähäsen. En tiedä itsekään, mitä meidän pitäisi tehdä."

Tyttöpä ei jäänytkään odottamaan; hän oli heittänyt vaipan solakalle
vartalolleen, seuraavassa tuokiossa hän hypähti satulaan. Silmänräpäys
senjälkeen oli sumu hänet niellyt. Lestyak juoksi raivoissaan hänen
jälkeensä.

"Pysähdy!" huusi hän ukkosenäänellä. "En päästä sinua lähtemään! Minä
käsken sinun pysähtyä!"

Hän sai huutaa, hän. Hetken heikkous, ja virhe oli tehty. Heikkouden
hetki on suurten miesten turmion alkuna. Tyttö lähti ja pysähtyi vasta
tatarileirin edustalle.

"Viekää minut päällikkönne luokse. Olen Maks Lestyak, Kecskemetin
lähetti."

"Astu satulasta, hyvä mies, ohjaan sinut perille", sanoi muuan
pienikokoinen tatari puhuen hyvää unkaria. "Kurjan hevosenpa
Kesckemetin tuomarit sinulle antoivat. Mutta tuoltapa tuleekin
päällikkömme, beg Olaj, Allah valaiskoon kauan hänen partaansa."

Sieltä tuli todellakin väkevä beg Oiaj, kauniin raudikkonsa selästä hän
tarkasteli paraikaa joukkojaan.

"Kecskemetin lähetti on täällä, mahtava beg", ilmoitti se
pienikasvuinen nuori mies.

Beg tarkasteli lähettiä ja hänen vaippaansa varsin kiinteästi, sitten
hän sanoi lempeästi:

"Käänny, nuori mies, ellei pyyntöni sinua loukkaa."

Czinna kääntyi.

Beg Olaj katseli nyt viitan selkäpuolta. Sitten hän hyppäsi satulasta,
heittäytyi Czinnan eteen maahan ja suuteli kolmesti viitan lievettä.
Czinna tuijotti häneen suurilla mustilla silmillään, hän luuli
uneksivansa.

"Allah on suuri ja Muhamet hänen profeettansa. Mitä käsket, sinä
Kecskemetin lähetti?"

Nöyränä ja kumartuneena hän seisoi Czinnan edessä. Tämä epäröi hetken,
sanoi sitten karkealla äänellä:

"Jättäkää Kecskemetin tienoot heti!"

Olaj beg nosti uneliaat lampaansilmänsä kohti taivasta, kääntyi sitten
huutamaan lujaa joukoilleen:

"Lähdemme! Satuloikaa hevoset!"



7.


Lestyak jäi ruokomuurin suojaan vaivaten päätänsä, mihinkä ryhtyä,
mihin mennä. Hänen sekavissa aivoissaan olivat ajatukset kuin sulaa
lyijyä, hänen jäsenensä olivat turtuneet, hänen sydäntään kalvoi
itsemoite: "Olen menetellyt kehnosti; se oli itsekästä heikkoutta."
Tuskastuttava levottomuus pisteli häntä kuin okaat.

Synkkänä hän tuijotti eteensä.

"Mihin nyt suunnata kulku...?"

Usva haihtui harvemmaksi ja sen keskestä loisti Csalanos-lammen
jättiläissilmä, joka räpäytellen luomiaan oli kutsuvinaan: "Tule,
Lestyak, järkevintä on tulla lepäämään tänne, vetää hopeinen peite
ylle, uinailla hiekkapatjalla! Tuosta käy suorin tie."

Hän astuikin jo jonkun askeleen lammelle päin, mutta muuan pensas osui
hänen tiellensä, koko seudun korkein pensas; sen ohuet oksat olivat
lumihileiden peitossa. Hän ei huomannut oksia ja kompastui niihin. Ja
kun hänen korvansa tällä karvaalla hetkellä kosketti "rakkaan maaemon"
ruumista, kuuli, tunsi hän äkkiä sen hiljaa tärisevän, tuhansien
kavioiden töminä kuului selvästi. Häntä puistatti. "Ah, tatarit
hyökkäävät kaupunkia kohden."

Mutta tulikin rauhallisempaa, melu oli etääntyvinään, hiljeni
hiljenemistään ja häipyi pian vallan. Vain yksi hevonen lähestyi. Kop!
Kop! Kas todella, vain yksi hevonen ja sillä ratsastaa Czinna! Lestyak
kimmahti pystyyn, ei ravistanut edes lokaa vaatteistaan, hän juoksi
läähättäen tyttöä vastaan.

"Sinäkö se? Olet selvinnyt eheänä? Oletko todellakin siinä? Mitä
tapahtui?"

Czinna hymyili iloisesti. Ennenkuin vastasi, antoi hän pikkukasvoilleen
naisellisen uhkamielen sävyn:

"Tapahtui vain, kuten nyt alamaisimmin ilmoitan, että minä olen
karkoittanut tatarit. He juoksevat kuin riivatut."

"Älä lorua!"

Sen piti merkitä: "Pyydän sinua puhumaan, selittämään!" Hän selittikin;
mutta sitäennen hiveli hänen välkkyvä katseensa hellästi vihreää
kirjailtua viittaa.

"Tämä vaippa onkin nyt jonkinarvoinen, herra Maks."

"Todellakin!"

"Kun Olaj beg sen näki, hyppäsi hän satulasta, suuteli sen lievettä
kolme kertaa ja kysyi hyvin nöyrästi, mitä minä suvaitsin käskeä.
Minä tietysti käskin heidän heti poistua seudulta. He noudattivatkin
määräystä ja lähtivät."

Lestyak seisoi suu ammolla paikallaan.

"Onko mahdollista? Onko siinä sellainen taikavoima?"

"Näin tapahtui sanasta sanaan. Mutta minulla ei ole paljon aikaa
lepertää. Ottakaa viitta, tässä on hevosenne, nouskaa satulaan. Minä
poistun toista tietä."

"Lempo soikoon! Onpa tapahtunut todellinen ihme!" riemuitsi Maks, joka
ei ollut osata tointua kummastuksestaan. "Tämä viittahan on siis oikea
aarre!"

"Niin luulen minäkin. Mutta kiirehtikää toki, he voivat tulla. Olen jo
näkevinäni mustien vaunujen vierivän kaupungista tännepäin."

Lestyakin otsa synkkeni.

"Olet oikeassa, Czinna, älä virka kenellekään tapahtumasta. Kiitän
sinua kaikesta mitä olet tehnyt. Puhun siitä sinulle myöhemmin...
vieläpä tänään. Niin, juttelen kanssasi vielä, Czinna."

"Hyvä on", sanoi urhea nuori mies ja katosi kahilistoon.

Lestyak lähti suoraa tietä. Pian häntä vastaan todella tuli pitkä
vaunujono; siinä oli leipää ja puita, Marzsi kuljetti härkiä rehevin
sadatuksin. Vaunujen edellä ratsasti yksi triumvireista, herra Samuel
Holeczi, sivullaan riippuvassa keltaisessa nahkamassissa kantaen
"asioiden ydinhermoa" (_nervus rerum_). Mutta tuo nainen noissa
vaunuissa, punertavien leipäkasojen keskellä, on totta totisesti rouva
Fabian; hänet on pelkkä uteliaisuus saanut mukaan, jotta hän kerrankin
saisi nähdä nuo "koirankuonolaiset tatarit"; ja hänen vierellään
kyyhöttää puhevalmis Paul Fekete vilkuttavin jäniksensilmin lukien
kirjoitustaan.

"Katsokaas! Eikös olekin tuo Lestyak!" änkyttivät kummastuneet
kecskemetiläiset. "Hän tulee manalasta!"

Samuel Holeczi, joka ei oikeastaan koskaan ollut ollutkaan yrmeissään
Lestyakille (onhan tiettyä että luterilaiset aina pitävät toistensa
puolta) ja jota sitäpaitsi kalvava uteliaisuus alkoi vaivata, teki herra
Maksille pehmeästi seuraavan kysymyksen:

"Eikö totta, tuo on vain teidän sielunne, ettekä te itse?"

"Seitsemän seppää! Minä olen minä itse ilman sielua", ärähti Lestyak
katkerana (kukapa tiennee mihin hän näillä viittasi?). "Entä te, mihin
teidän matkanne?"

"Ystäviä on saapumassa tienoillemme", huomautti Holeczi kevyen
hirsipuuleikkisästi: "Olemme menossa pitämään heille pientä
tervetuliaisjuhlaa." (Tuo jalo herra oli useimmiten siunatussa
mielentilassa.)

"Mutta te ette hevin heitä tavoita."

"Niinkö?"

"He ovat jo tipotiessään. Lähtivät sanomatta hyvästiä."

"Onko se mahdollista?" kaakotti rouva Fabian puhelun lomaan.

"Mikä vahinko!" murisi Paul Fekete. "Näin meni hukkaan miltei paras
puheeni."

Lestyak kertoi vaippakohtauksen; sen kestäessä alkoivat herra Samuel
Holeczin kasvot säteillä kaikkia värejä.

"Ei olekaan tavallinen pikku tapaus", mutisi hän raapien tyytymättömänä
tylppää nenäänsä. "Ei pikku tapaus, hm, senjälkeen kun maailma luotiin,
ei mokomaa ole sattunut."

Hänen hämiänsä kesti toki vain tuokion; hän oli vanha, ovela kettu,
joka osasi helposti päästä aseman herraksi.

"Hei, ajomiehet, nyt kääntykää takaisin! Suuri päivä on koittanut
Kecskemetille."

Mutta sitten hän hyppäsi satulasta ja virkkoi kunnioittavasti:

"Nouskaa minun hevoselleni, herra Maks Lestyak. Minusta on synti ja
häpeä antaa teidän ratsastaa tuollaisella luuskalla."

"Antakaa mennä vain. Kiitän. Tämä ratsu on kyllin hyvä minulle. Kun
kolme triumviria on minut sen selkään asettanut, ei yksi riitä minua
sen satulasta poistamaan."

"Sitten nouskoon herra Fekete minun ratsulleni viemään kaupunkiin
tietoa tapahtumasta."

Mutta se ehdotus sopikin vallan mainiosti "kaupungin Cicerolle", siten
sai hän tilaisuuden pitää kelpaamattoman puheen asemesta uuden.

"Tietysti lähden! Kuinka en lähtisi? Onhan todellinen ilo ratsastaa
niin kauniilla hevosella. Mutta antakaa minulle myöskin raippanne,
sillä minulla ei ole kannuksia."

Tulinen juoksija ei tarvinnut ruoskaa, se laukkasi suurine puhujineen
kuni sadun varsa, jonka apepussiin on pantu hehkuvia hiiliä
eineeksi. Mutta Fekete itse ähkyi ja puhkui ja oli perille päästyä
läpimärkä. Täällä hän tiedoitti yhä suurenevalle väkijoukolle rohkein
puhekääntein, mikä erikoinen Jumalan armo oli tullut kaupungin osalle,
sillä kuollut vaatekappale oli tullut eläväksi ja karkoittanut rajoilta
perivihollisen.

"Tapahtui ihme. Jalot kecskemetiläiset kansalaiset, pankaa kellot
soimaan. Ylpeä Olaj beg heittihe maahan ja suuteli kolmasti Lestyakin
viittaa nöyrästi ja kysyi häneltä musertuneena: 'Mitä Kecskemetin
kaupungin lähetti suvaitsee käskeä?' Tällöin kohotti herra Lestyak
nuorempi päätänsä ja vastasi: 'Älkää tulko rajan yli — s.o. menkää
tiehenne!' Ja nyt he tulevat takaisin, leipävaunut, härät, rahamassi,
triumviri ja Maks Lestyak."

Voimakas ilohuuto kajahti nyt ilmoille. Kulovalkean lailla levisi tieto
kadulta kadulle. Talosta taloon vietiin uutista. Nujerretut, vihatut
senaattorit tulivat jälleen päivänvaloon, sekaantuen väkijoukkoon.
Porossnokia tervehdittiin 'eljen'-huudoin, vanhalle Inokaille tehtiin
paljastetuin päin tilaa. Herra Frans Kristonia vaadittiin ankarasti
meluten puhumaan; tämä ei kauaa epäröinytkään, hän nousi keskellä toria
olevalle kukkapenkeille ja sanoi vain:

"Vaadin teiltä oikeutta tuolle nerokkaalle nuorukaiselle, joka on
taistellut tämän suuren voiton."

"Oikeutta!" toistivat tuhannet kurkut.

Kansa aaltoili sinne tänne kuin tulvilleen paisunut virta. Elämää,
hälinää kaikkialla — miehet ja naiset kertoilivat puhuvan viitan
ihmeistä. Jokainen tietysti hieman korjaili toisen kertomusta. Suuri
innostus huokui ihmisistä. Jokainen liikkui edestakaisin, jokainen
huusi jotakin, ja jokainen tuumi itsekseen jotakin.

Kauniit puhkeavat nuput, nuoret tytöt, pukivat rouvat päästä jalkoihin
asti valkoisiin, kunnianarvoiset porvarit kiiruhtivat kaupungin
talliin valjastamaan kuuluisat neljä ravijuoksijaa (nopeasti nauhoja
harjaan!), vanhat miehet laahasivat kadulle kanuunaräiskät. Sivutein he
poikkesivat "Kolmeen omenaan" rakettimestarin luo. (Tulkaa toki, herra
Hupka, jos jumalaa kunnioitatte. — "Yksi siemaus vielä", pyysi Hupka.)

Kaupungin luterilainen pappi, arvonherra Peter Molitorisz, nousi
itse p. Nikolauksen torniin, soittaakseen sopivalla hetkellä kelloa.
Kattoaukoista pistivät esiin lipputangot liehuvine, hulmuavine
kolmivärikankaineen. Hieman haalistuneita ovat värit jo, nehän
ovatkin peräisin Bethlenin [Siebenbürgiläinen ruhtinas] ajoilta.
Siitä asti ovat Kecskemetin talonkatot hieman verran kukoistaneet.
Kukistetut yksitoista senaattoria pukivat joutuin ylleen hopeanappiset
viittansa, sitaisivat vyölleen rämisevät miekat, ja nyt he jo seisoivat
puoliympyrässä raatihuoneen portin edessä.

Paljon vaikeampi tehtävä oli Paul Feketen suoritettavana (ja tästäkin
on selvää, etteivät julkisen elämän miesten hartioita rasita
samanlaiset taakat), hänen täytyi muovailla käsikirjoituksensa
uudelleen; nimite "mahtava beg" täytyi pyyhkäistä pois, tämän
puhuttelusanan tilalle piti panna: "Kunniakas isänmaanystävä!"
"Saavuimme luoksesi" lauseen tuli kuulua: "Sinä palasit luoksemme taas"
j.n.e. (kaikki tuli silti sangen sievää).

Vaikka olikin tilapäistä, kävi kaikki kuitenkin mainiosti; loistovaunut
vain hieman myöhästyivät; mutta kanuunat pamahtivat yhtaikaa, kellot
kumahtivat juhlallisesti, ja kun Lestyakin vartalo tuli esille,
kajahti kadulta riemuhuuto, joka lumivyöryn lailla eteni, kauas,
aina kaupungin porteille saakka. Juuri silloin astui juhlittu
ratsultaan, kuunteli herra Paul Feketen hyvinsommitellun puheen,
nyökäytti hymyilevän tervehdyksensä valkopukuisille naisille, puristi
kukistuneiden senaattorien käsiä ja syleilikin herra Porossnokia —
jonka jälkeen hänet nostettiin hartioille kannettavaksi riemusaatossa
kaupungintaloon ja vihdoin asetettavaksi raatihuoneen viheriän pöydän
presidentintuolille.

Kun melu oli hieman hälvennyt (sillä sali oli tungokseen asti täynnä
yhteiskuntaelämän ylhäisöä), otti valkohapsinen Matteus Puszta
puheenvuoron ja ilmoitti heikolla, iltakellon kaltaisella vienolla
äänellä Lestyakin ansioista ja huudahti lopuksi:

"Valitkaamme hänet Kecskemetin elinkautiseksi ylituomariksi!"

Kas, kuinka seinät nyt vavahtelivat riemuhuudoista! Kesti minuutteja
ennenkuin Kaspar Permete sai sanoiksi ja äänensä kuuluviin, vaikka hän
yritti kaikin neljin ulottimin saada näkyviin, että hänellä oli jotakin
aivan erikoisen tärkeää sydämellään.

"Mutta minä, Kaspar Permete, joka kaksitoista vuotta sitten yhdellä
ainoalla suuni sanalla sain kukistumaan hallituksen, minä en emmi
väittää, että korkeimman virka-arvomme elinkautinenkin uskominen
hänelle on liian lyhytaikainen tunnustus."

"Mutta eihän hän voi kuolemansa jälkeen toimia presidenttinä",
huomautti herra Gerson Zeke.

"Mutta, mutta... Jättäkäämme se seikka ja merkitkäämme pöytäkirjaan,
että kuten valtakuntamme kruunu Jumalan armosta kunniakkaasti
hallitsevassa Habsburgin suvussa kulkee isältä pojalle, samoin
periytyköön ylituomarinsauva Lestyakin miesjälkeläisille nyt ja
ijankaikkisesti."

GERSON ZEKE: "Onhan kuitenkin pieni ero näissä."

KASPAR PERMETE (raivoissaan): "Ei ole!"

GERSON ZEKE: "Kruunu on kullasta, mutta ylituomarinsauva on
korneliapuusta."

Tämän pienen välikohtauksen lopetti herra Johann Deak, Czegled-kadun
asukas, joka oli hyvin ymmärtävän miehen huudossa.

"Veli Zeke on aivan oikeassa, sillä kruunu välkkyy kirkkaana
heikonkin miehen päässä, mutta tuomarinsauva on aina hauras heikoissa
käsissä. Ei käy laatuun tätä sauvaa sokeasti panna syntymättömien
perillisten käsiin. Sitäpaitsi ei ole sopivaa juhlia tätä suurta
päivää tuontapaisilla kinasteluilla. Pysykäämme kunnioittavan
vakavuuden poluilla, älkäämme hätäilkö, sillä eihän kukaan meille lausu
kiitosta siitä, jos annamme hänelle arvon, jonka aikanaan toinen saa.
Kokous päättäköön siis, että muutenkin vain väliaikaiseksi valittu
triumviraatti hajoitetaan."

"Sehän on jo vapaaehtoisesti luopunut! Ei kukaan niistä uskalla
näyttäytyä", kuului joka suunnalta.

"Senjälkeen te valinnette vanhat senaattorit jälleen virkoihinsa
ja sitten vasta voi tapahtua pöytäkirjaan merkintä Lestyakin
elinkautisesta tuomaritoimesta."

Tarpeetonta sanoa, että kaikki hyväksyttiin. Uusi ylituomari istui
niin arvokkaana kuin oikea hallitsija ja nyökäytti kylmän kiitoksen
päällänsä. Hänen tähän asti kalpeat kasvonsa sävähtivät sentään
tulipunaisiksi, kun kuului huuto:

"Tahdomme kuulla viittahistorian! Hän itse kertokoon sen meille tässä
paikalla!"

Hermostuneesti hän liikahti tuolillaan, oli kuin rautainen koura
olisi kuristanut häntä kurkusta. Kertoa sadoille kohtauksesta Olaj
begin kanssa... Kohtauksesta, jossa hän ei ollut mukana, jota ei
ollut nähnyt. Valehdella koko kaupungille vasten kasvoja! Ah, minkä
korvaamattoman virheen hän tekikään, kun ei itse ollut mennyt leiriin.
Lempoko sen tytön hänen tielleen lennätti. Ja kun hän nyt ei kerta
kaikkiaan ollut siellä käynyt, olisi ollut parasta tunnustaa kaikki.
Nyt on jo myöhäistä, mahdotonta.

Mitä ihanampi hänen asemansa nyt oli, sitä syvemmälle kalvoi hänen
sieluaan tietoisuus, että odottamaton tuulenpuuska voi hetkellä millä
hyvänsä musertaa hänet; Midaksenkin aasinkorvat paljastuivat. Häntä
vaivasi tunne, että hän oli maineensa varastanut, hän ei voinut siitä
iloita, ja silti, olihan se hänen omaansa, sillä hänhän oli viitan
hankkinut.

Ylituomarin tuolin takana liikkui vastenmielinen varjo.

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin yhä vilkkaammin ja innostuneemmin.

Ei ollut mihin pujahtaa. Hämillään hän riisui viitan yltään ja pani
sen vihreälle pöydälle. Siinä se nyt oli Kecskemetin kallis aarre.
Sitten hän kertoi vielä kerran sokeltaen viitan ihmeellisen tarinan.
Hänen esityksensä palkittiin hurjin ilohuudoin: jokainen riemuitsi,
vain yksi murtunut vartalo itkeä nyyhkytti perimmäisellä rahilla.
Mahtava ylituomari, nyttemmin Kecskemetin diktaattori, nousi, meni tuon
hytkähtelevän miehen luokse, otti häntä kädestä ja virkkoi:

"Ja nyt me lähdemme, isä rakas. Tahdon kotona hieman levähtää."

Pikkuportilla odottivat jo pieni Erczi ja Laczi. Hedelmäleivokset
olivat jo sieviksi leivotut ja pörkölt'kin [unkarilainen
kansallisruoka] oli jo kypsää, porsaspaisti kohtuullisen jäähtynyttä,
kun he saapuivat.

"En ole sinulle vielä kertonutkaan, poikani, niin, koskapa siitä olisin
voinut sinulle puhuakaan, että minulla nykyisin on työssä apulainenkin,
me aherramme nyt kaksin miehin."

Ylituomari oli välinpitämättömän näköinen.

"Tuoko nuori mies tuolla?"

"Minun täytyi hänet ottaa silloin kun lähdin Budan pashan luo
neuvottelemaan. Sillä minä olen sinusta tehnyt ylituomarin, ettäs
sen nyt tiedät. (Vanhuksen silmiin tuli vihertävä hohde.) Vanha
Lestyak on mies kerrassaan, eikö?... Kisälli, sanon, haki työtä,
vaikka huomaankin, ettei hän rahtuakaan saa valmista. Minulla ei ole
ollut tilaisuutta tutkia, mihin hän pystyy. Tähän asti olen hosunut
politiikassa. Älä naura, nuori mies, taikka minä närkästyn. Nyt saat
sinä hoitaa politiikan. Suurta rotua, Lestyakien suku. Mutta kas, nyt
olemme kotona."

Kuinka ihanalta tuntuu koti, jota ei ole pitkiin aikoihin nähnyt.
Tutusti rököttää savupiippu, iloisina nyökkäävät vanhan päärynäpuun
oksat, pihalla juoksee Bodri-rakki meitä vastaan, tuvassa mirri
Czirmos, — kiviruukut, seinäkaapin astiat nauravat, huonekalut alkavat
haastella, suuressa takassa räiskyy tuli ja luo loimujuovan ruskeaan
oveen.

Vanhus huoahti:

"Voisipa nyt herättää henkiin vanhan äitirukkasi!"

Ruoka tuodaan pöytään, sen tuoksu täyttää huoneen, Erczi häärää
edestakaisin, samoin kisälli Laczi.

"Mene, Laczi-kulta, holviin, juokse ja riennä! Mutta sinä, poikani,
istu pöytään, sillä tiedän, että olet nälissäsi, vankilan ruoka on
laihduttanut sinut. Kauhunpäivien jälkeen en minäkään ole syönyt. Ensin
haittoi suuri suru, ja nyt suuri ilo. Budassa elelin kuin Nikolaus
Toldyn hevonen. Mutta sinut olen sittenkin vapauttanut."

"Ibrahim pasha on kunnon mies", kuiskasi ylituomari hajamielisenä
(vastapäätä istuvan Czinnan omituinen asema hermostutti häntä).

"Varjelkoon! Vihainen koira on se ukko, ensin hän kiivaili minulle, ei
paljoa puuttunut, etten joutunut minäkin tyrmään."

"Minkävuoksi?"

"Sen mustalaisletukan vuoksi, jos häntä vielä muistat. Eikö keitto
olekaan hyväksi suolattu? Tuopas suolasalkkari tänne, Laczi."

Laczi vapisi kuin haavanlehti.

"Mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö poikaani? Ei se pure, vaikka siitä
onkin tullut suuri herra."

"Kiitos, en tarvitse suolaa. Tytön vuoksi siis Ibrahim oli kiukuissaan?"

"Hän väitti, että tyttö oli livistänyt teidän kanssanne, ja kunnes hän
oli palannut tai ilmoitti missä hän oli, pidättäisi hän minut vankina.
Sanoin, etten ollut sen koommin nähnyt hänen varjoaankaan."

"Siinä ette tehnyt oikein —", mutisi ylituomari. "Edelleen?"

"Onneksi saapui samaan aikaan virallinen tieto, että tytön vaatteet oli
löydetty Tiszan rannalta ja ruumiskin naarattu joesta."

"Ah", keskeytti ylituomari iloisena. "Onko tyttö kuollut?‘

"Mitä?" huudahti kisälli ja pudotti paistinvadin, jonka hän oli ottanut
uunista tuodakseen sen pöydälle.

Mestari säntäsi raivoissaan hänen kimppuunsa.

"Sinua nahjusta! Nosta se ylös ja häviä sitten!" Pian hän taasen
sentään nauroi. "Paljon ihmeitä tapahtuu tänään, kuolleet porsaatkin jo
liikkuvat." (Kauniin ruskeaksi paistunut porsas oli vierinyt vuoteen
alle.)

Laczi hiipi kravunpunaisena ovelle.

"Pysähdy!" komensi ylituomari, viittasi hänet luokseen ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa. "Nyt voit mennä."

"Tahdotko jotakin? Annan määräykseni mieluummin Erczille. Tuo toinen
on taitamaton", virkkoi isä pojan lähtöä tarkaten, "en luule hänen
paljoakaan ymmärtävän räätälinammatista. Se on, poikani, suurenmoinen
ammatti, ihanaa tiedettä. Jumalan luomien korjailua, minä paikkaan
ruman vartalon, luon miehevyyttä vinoihin olkapäihin. Se on jo
jotakin, poika-kulta." (Vanhus siveli haltioituneena takkuista
pellavatukkaansa.) "On sääli tuota nuorukaista, hänellä on niin
lempeät, miellyttävät kasvot, että hän aivan hyvin voisi olla tyttö."

"Tänään ei mikään ole mahdotonta, rakas isä."

"Se on totta, mutta maistapa paistia. Meillä on myöskin
hedelmäleivoksia. Etkö syö mielelläsi päätä?"

"Syönhän jo; mutta isä, ette ole vielä kertonut loppuun Budan
seikkailua."

"Kun virallinen todiste saapui, tuli Ibrahim pasha hyvälle tuulelle;
voithan käsittää, kuinka sulttaani häntä ahdisteli. Hän lähetti heti
kuolintodistuksen padishahille, kutsui minut luoksensa, taputti
olkapäille ja sanoi: 'Huomaan että olette rehellistä väkeä' (me
Lestyakit olemme aina olleet rehellisiä). 'Tässä on käsky vapauttaa
poikasi, mutta älä sano, koira, että olet saanut sen ilmaiseksi, sillä
siten sinä voisit syöstä minut turmioon.' Ja näin pääsin minä käsiksi
käskykirjeeseen."

"Hän on hätäillyt."

"Kuka? Minäkö?"

"Et sinä, vaan pasha."

"En ymmärrä sinua."

"Katsokaapa siis tuonne!"

Avoimesta ovesta leijui sisään iloisesti hymyilevä Czinna,
mustalaistyttö; hänellä oli näpsä röyhelöpusero yllänsä ja musta huivi
kaulassa: Ercziken juhlapuku.

Vanha Lestyak peräytyi askeleen.

"Jumala ompi linnamme!" huusi vanhus kauhuissaan, ja kylmiä hikihelmiä
kihosi hänen otsalleen. "Mustalaistyttö! Väisty, varjo!"

"Ei hän ole varjo, isä, vaan hän on itse Czinna."

"Lempo minut periköön, jos sitä uskon."

Ovelta kuului koputus, lempoko lienee kutsua noudattanut. Eihän toki
sentään. Senaattori Matteus Puszta sieltä tuli Paul Feketen ja Kaspar
Permeten kanssa.

"Jumalan terveeksi! Painakaa puuta. Mitä herroilla asiaa?"

"Kokous lähettää meidät teidän ylhäisyytenne luo."

"Mielellämme kuuntelemme teidän sanojanne", sanoi ylituomari
arvokkaasti.

He kertoivat lyhyesti, että kokous oli hänen lähdettyään päättänyt:
Herra Agostonin luo Waitzeniin toimitetaan lähetystö, se oli ensimäinen
(varsin järkevä) päätös, toiseksi, viitta pannaan kolmeksikymmeneksi
päiväksi julkisesti nähtäväksi; jokainen saa sitä maksutta ihailla,
köyhä niinkuin rikas, paikallinen asukas niinkuin vieraskin;
suurkörösiläiset vain maksavat kymmenen denaria. (Sekin on varsin
järkevää.)

"Mutta tärkein päätös on", jatkoi Matteus Puszta, "että me noudatimme
p. Nikolauksen kirkosta pyhäinjäännöslippaan; sinne pannaan viitta
päiviksi ja öiksi. Avaimen lähettää kokous teille, ylituomari; te
vartioitte sitä kuin silmäteräänne ja säilytätte sitä paikassa minne
vieras käsi ei voi päästä."

Näin sanoen hän ojensi vihreässä nauhassa kelluvan avaimen
ylituomarille.

"Noudatan kokouksen päätöstä."

Hän otti avaimen, nousi, astui Czinnan luo ja ripusti avaimen tämän
kaulaan.

"Säilytä sinä sitä povessasi, Czinna."

Czinna punastui korviansa myöten; hän veti vaistomaisesti punaisen
liinan kasvojensa katteeksi; silloin tosin pistivät takaa esiin hänen
pojanomaisesti lyhyet kiharansa.

Herra Matteus Puszta keikautti ikkunaan päin kääntyen suurta päätänsä;
siinä siis paikka, minne vieras ei pääse. Kauniin naisen lumenvalkeat
parmaat.

Räätäli kiljahti:

"_Canis mater!_ Kisälli Laczi!" (Hän tunsi hänet tukasta.) Ylituomari
hymyili.

"Niin käy, isä-kulta, kun on ihmeiden aika. Aikakirjoihin kerran
kirjoitetaan, kuinka räätälinsällistä tuli ylituomarin vaimo."

Kirkastuksen sädekehä hohti tytön otsalla, Maksin katseen tenhovoimaa
hän ei jaksanut kauempaa sietää. Hän luuli onnesta kuolevansa. Painaen
kädellä sydäntänsä hän syöksyi huoneesta. Räätäli ponnahti kuin
metsähiiri pystyyn myrkyllisenä.

"Mitä kujeita sinulla on tuon pojan kanssa? Ellet olisi Kecskemetin
kaupungin ylituomari, sanoisin sinulle jotakin. Onneksesi, onneksesi
olet. Ja mitä merkitsevät sinun naurettavat sanasi? Mitä aijot?"

"Otan hänet vaimokseni."

"Sinä, Kecskemetin kaupungin elinkautinen ylituomari?" Vanhus antoi
surullisena päänsä vaipua.

"Budan pasha surmauttaa meidät molemmat, jos hän saa asiasta vihiä."

"Pashaakin vastaan suojaa vitta. Eikä Czinnaa sitäpaitsi enää
etsitäkään, koska ovat saaneet päähänsä, että hän on hukkunut Tiszaan."

"On kyllä joku, joka kuiskaa hänelle totuuden. Mutta puhukaa toki
jotakin, herrat, neuvokaa häntä, älkää toki seiskö siinä kuin puutukit."

Tästä kehoituksesta puuttui Gaspar Permete puheeseen ja selitti
Maksille, että hän saisi valita itselleen puolison kaupungin
rikkaimmista tytöistä; viisitoista joka sormelle. Czinnan alhainen
syntyperä ei mitenkään sopisi hänen korkealle arvolleen.

"Ei ole sanottu vaikka sopisi", arveli Maks nauraen. "Jospa Czinna
polveutuukin Egyptin faraoista?"

"Herra ylituomari, sitä olisi vaikea todistaa!"

"Yhtä vaikeata vain kuin teidän todistaa päinvastainen, ettei hän ole
faraoiden jälkeläinen."

Permete nauroi, Matteus Pusztakin nauroi; sillä Matteus Pusztan käsitys
asiasta oli: "Ylituomari tietää kyllä mitä tekee. Häntä ei tarvitse
kenenkään mennä neuvomaan."

Paul Fekete puolestaan otti tarkastaakseen kysymyksen siveellistä
puolta.

"Ei kuka tahansa kelpaa ylituomarin rouvaksi, hänen tulee edes olla
henkilö, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy kaikenlaisiin tehtäviin
ja sen ohessa on älykäs."

"Kuulkaas", virkahti Maks harmistuneena, "arvon herra Seneca väittää,
että naiselle riittää, jos hän tietää niin paljon, että sateen
tuhuttaessa ymmärtää mennä hakemaan katonsuojaa".

"Täällä puhumme turhaan", huudahti herra Permete olkapäitään
kohauttaen, ja hyvää ehtoota toivottaen hän poistui muiden keralla
huoneesta.

Matkalla he siroittivat kolmeen suuntaan Czinnan romaanin.

Siihen aikaan oli jo kaikkialla juorukelloja.

"Tyttö on käyttänyt taikaa, on sekoittanut jotakin hänen juomaansa,
muuten on asia käsittämätön. On kauheata, kuinka pahasti niin älykäs
mies voi kompastua."

Vielä enemmän kuin juorukelloja miellytti tämä tarina Blasius Putnokia.
Samana iltana hän jo oli matkalla Budan pashan puheille ilmoittamaan
tälle, että mustalaistyttö vielä eli. Maks Lestyak piti häntä
kätkössä ja aikoi naida hänet. Mutta hänelle kävi Budan pashan luona
merkillisesti, kuten myöhemmin tuli selville. Pasha kuunteli hänen
juttuaan ja kysyi sitten otsa rypyissä:

"Väität siis hänen elävän?" — "Kyllä hän on hengissä." Pasha kutsui
henkivartioston paikalle. "Viekää tuo mies ulos — antakaa hänelle
viisikymmentä kepiniskua jalkapohjille ja tuokaa hänet jälleen tänne."
Kun he olivat hänet tuoneet, kysyi hän uudelleen ystävällisesti: "No,
elääkö tyttö vieläkin?" — "Varjelkoon, ei hän enää elä, armollinen
pasha." Ibrahim hieroi tyytyväisenä käsiänsä. "Opi tästä, mies, että
henkilö, jonka minä kerran olen sulttaanille ilmoittanut kuolleeksi,
makaa haudassa vähintäin kuusi jalkaa multaa päällänsä."

Näin kävi kavalan Putnokin, mutta Maks Lestyakin onni onkin
harvinaisuuksia. Ihanan sädehtivästi paistoi aurinko häneen. Hänen
valtansa kasvoi päivä päivältä, hänen asemansa lujittui sekä
sisään- että ulospäin.

Kecskemet esitti nyt suurta osaa. Viitta oli kokonaisen sotajoukon
veroinen, se piti viholliset aisoissa. Se oli armeija, joka ei
tarvinnut univormuja, ei muonitusta, jota voivat vahingoittaa
korkeintaan vain koit.

Kecskemetiläiset eivät peljänneet enää vihollisia. Päinvastoin, he
odottivat perin tyytyväisinä sitä hetkeä, jolloin tienoilla harhaileva
turkkilaislauma iskisi heihinkin. Siitä koitui aina kansalle suuri
nautinto. Ylituomari ratsasti tällöin kaupungista mustalla orhilla,
neljä heitukkaa ratsasti hänen edellään, neljä hänen jälessään, miehet,
naiset, lapset, usein koko kaupunki seurasi mukana, nauttiakseen
siltä huumaavasta hetkestä, jolloin turkkilaiset päälliköt kumarsivat
viittalippaalle ja jolloin he nöyrinä kysyivät ylituomarilta:

"Herra, mitä suvaitsette käskeä?"

Pitkiä tarinoita oli liikkeellä ihmeviitasta, niitä koristivat
kaikenmoiset kirjavat lisäilyt. — Milloin väitettiin sen vaaranhetkinä
puhuvan ja antavan tuomarille neuvoja, milloin kerrottiin että viittaa
hypistellyt sairas parani, leski tai neito jotka sitä suutelivat
saivat miehen. Viisaammat väittivät, ettei viitta suinkaan ollut
erikoinen jumalanihme, vaan että sen koko voima oli siinä, että siihen
oli ommeltu sulttaanin allekirjoittama lause: "Totelkaa tämän viitan
omistajaa." Herra Mikael Lestyak itse, joka tarkasteli tuota maankuulua
vaatekappaletta ammattimiehen silmin, sanoi halveksien:

"Eipä tuossa ole erin kummallista. Tuollaisen voisin minäkin tehdä, jos
vain tahtoisin."

Viitan taikavoima loi tenhoa myöskin sen kantajaan. Maks joutui
tarinan värihehkuiseen pukuun. Kauniina iltoina hänestä juteltiin
majoissa satojen penikulmien päässä. Kaukana Szegedinin alapuolella
kalastajaveneen lipuessa hiljaa soljuvilla aalloilla mietti
veneessä-istuja itse: "Mitä tehnee nyt Kecskemetin ylituomari?"

Hän syö kultaista silavaa rubiinihelaisella veitsellä. Puhuva viitta
ei vain sanonut viholliselle: "Pysy loitolla Kecskemetistä!" vaan se
virkkoi myöskin ystävälle; "Tule Kecskemetiin." Äveriäitä ihmisiä,
jalosukuisia herroja saapui sinne aarteineen asuakseen maailman
turvatuimmassa kaupungissa; vanhemmat lähettivät lapsensa mieluimmin
sinne; niihin aikoihin ilmestyivät Kecskemetin kaduille ensikertaa
ne erilaiset ylioppilasmuodot, joita siellä sitten on ollut meidän
päiviimme saakka; koulu kukoisti, asukkaat rikastuivat aivan satumaisen
nopeasti.

Kaikella on toki pahatkin puolensa. Viitta siitti paljot rahat,
paljot rahat siittivät kaikenlaisia hirtehisiä ja rosvoja, jotka yhä
uskalsivat poiketa Kecskemetinkin alueelle. Mutta kaikella pahallakin
on hyvät puolensa. Hirtehisiä varten perustettiin sotaoikeus, ja koska
maakunnassa ei voitu enää vapaasti liikkua, annettiin Kecskemetin
maistraatille väliaikaisesti ylin tuomiovalta hengenrikoksiin. Vielä
askel ja Kecskemetistä tulee kuninkaallinen vapaakaupunki.



8.


Maks Lestyak oli elämän ja kuoleman valtias, ja jotta hänen arvonsa
yhä kasvaisi, antoi kuningas hänelle aatelisarvon, joka oikeutti
hänet käyttämään lisäkettä "Kecskemetistä". Vaakunassa oli kuvattuna
hopeisella kentällä seisova viittaniekka ritari. Kilven toisessa
puoliskossa seisoi takajaloillaan kolmella kullatulla tyynyllä kettu.
(Hänen majesteettinsa oli tässä osannut varsin oikeaan.) Vain yhtä
puuttui enää täydellisestä onniautuudesta: Czinnan vihkiminen.

Eikä sitäkään ollut enää tarvis kauaa odottaa. Lestyak ukko oli
jo aikoja sitten leppynyt, tuo pikku olento osasi häntä kaikessa
miellyttää, ja kun tyttö kutkutteli häntä poskesta, luuli hän tulleensa
taivaaseen. Czinnasta hersyikin päivä päivältä yhä kauniimpi, muodot
pyöristyivät ja kasvot olivat kuin kirsikka, jonka verenväri hennon
ihon aitakin hohti. Ei kukaan koko Kumaniassa vetänyt hänelle
vertoja. Hänestä tuli vanhuksen lemmikki, uskottu, hän kutsui tätä
"tyttärekseen", "miniäkseen", ja hoputti poikaansa kiirehtimään häitä,
koska hän muuten, jumala auttakoon, naisi tytön itse.

Maks raivosi kärsimättömyydestä, jos pieninkin este ilmaantui; mutta
ellei estettä ollut, nauroi hän koko asialle.

Ensimäinen määräaika oli sovittu päiväksi, jolloin hän saa Budan pashan
lupakirjan, ilman sitä ei toki voi mitään tehdä, lintu vain rakentaa
pesänsä, vaikka se pelkääkin, että julmat kädet sen hävittävät. Lupa
tuli itsellään: se oli kirjoitettu Putnokin jalkapohjiin. On varmaa,
ettei pasha enää koskaan ahdista tyttöä.

"Nyt voitte viettää häänne", sanoi heille vanhus.

"Odottakaamme vielä, kunnes Czinnan tukka on kasvanut entiselleen",
vastasi Maks. "Lyhyellä tukalla näyttäisi kruunu rumalta."

Vuoden kuluessa kasvoivat hänen hiuksensa, ja kuinka ihaniksi! Eräänä
iltana hän hajoitti ne vienon kuiskailun aikana; hän piti niitä
nyttemmin suurten naisten tavoin kierrettyinä päänsä ympäri ja sitoi
kahdella paksulla palmikolla Maksinsa molemmat kädet yhteen, kuten on
tapana sitoa vangittujen kädet.

"Yiituomari kahleissa", nauroi hän ilkamoiden.

Maks ymmärsi, viittauksen.

"Todellakin, hääaikahan olisi jo käsillä, olen sitä jo niin kauan
odottanutkin, mutta jos asiaa oikein tuumii, ei haittaa, vaikka vielä
oppisit hieman enemmän; minä puolestani tahdon sitä ennen ansaita niin
paljon, että voin ylituomarinrouvan elättää."

Ylituomari oli näet ottanut hyvin oppineen herra Molitoriszin Czinnan
kotiopettajaksi; kun puolisen vuotta oli kulunut, arveli tuo arvon
herra:

"Hän tietää jo sen minkä minäkin."

Maks oli haalinut kokoon hieman rahoja, mutta juuri siihen aikaan
saapui aateliskirja. Tuo onnenpoika alkoi nyt elää suurellisesti;
ympäristön aateliset pyrkivät hänen tovereikseen, he tulivat häntä
tervehtimään, ja hän vastasi vieraskäynteihin. Czinnan hän jätti
yksikseen. Aatelismieshän ei voi aina kuherrella, sehän olisi
naurettavaa. Tuo kurja pergamenttipaperi oli muuttanut hänet kokonaan
toiseksi, hänen verensä oli kuin käynyt sinisemmäksi, ja hänestä tuli
nyt kaiken lisäksi oikullinen.

Kaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin
hänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan,
joka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain
juorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän
ylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti
hänen rinnallaan pieneltä.

Ah, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun
varjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein
toisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin
onnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi
viikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui
hänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:

"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu
kenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä
sano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona,
sillä se olisi minun turmioni."

Oli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä,
että Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii
hänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen
vaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut
kuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa
kiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.

Mutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli
hänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.

"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa
sinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä
vihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on,
sen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin,
hän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te
tosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän
kuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö
mansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja
juuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan,
kunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet
tai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin
paljon, Czinna kulta."

Sellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät
lääkinneet hänen haavaansa.

"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin
sinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään."

Salaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: "Vait', pidä
suusi kiinni, vanha mies!"

Mitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi
seikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi
herraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan
siinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta
vanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää
painuksissa hän liikkui omaistensa parissa.

Eräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen
tuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.

"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät
pidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn
neidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä
sinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia
saat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun
lapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla."

Vanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden
välkkyä Czinnan katseitten edessä.

"Mistä saitte noin suuren aarteen?" kysyi tyttö kummastuneena.

"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken.
Sinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua
naida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin
minun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä
vuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus
Lestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'".

"En aavista, mistä on kysymys."

Vanhus jatkoi kuiskaten:

"Kaksi herraa tuli luokseni, tunnethan ne, pieni lihava toinen ja
toinen oikea Goljatti. He saapuivat erään kaupungin asioissa, mutta
sen nimeä eivät ilmaisseet edes minulle. En kysynytkään, sillä onhan
yhdentekevää, mikä se on. He tulivat kuten sanottu ja virkkoivat:
'Mestari, räätälien räätäli, kaikkien räätälien suurin! Saavuimme
luoksesi tehdäksemme sinut upporikkaaksi.' 'Mitä tahdotte?' 'Ompele
meille viitta, joka on aivan samanlainen kuin Kecskemetin kaupungin,
mutta sen täytyy olla alkuperäisen kaltainen kuten kaksi kananmunaa tai
kaksi vehnänjyvää toistensa rinnalla; pystytkö siihen?'

"'Neulani pystyy kaikkeen', vastasin, 'mitä silmäni näkee.'"

Czinnan ruumista karmivat kylmät väreet.

"Entä mitä te päätitte?"

"Teimme kaupat. Puoleen ja toiseen haasteltuamme sovimme, että he
maksavat viisituhatta guldenia; viisisataa he suorittivat etumaksua,
kaikki on sinun, lapseni."

"Osaatteko sellaisen myöskin neuloa?"

"Minäkö?" Ja hänen silmänsä välähtivät. "Ole nyt, tyhmyri! Minä minua
pidät? Siitä tulee loistoteos, sen sinulle sanon."

"Mutta jos siitä koituu onnettomuutta?" kysyi tyttö pelokkaana.

Vanhus nauroi.

"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan,
siinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee
noin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan
yhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole."

"Onhan se niin", myönteli Czinna hajamielisenä.

"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse
tietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin;
sitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten
vietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka
sinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!"

Sitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku
tehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin,
kuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta
Maksille: "Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole
tuonut mitään pesään." Siihen hän tietysti vastaisi: "Mistä olette
tämän summan saaneet?" Czinna puolestaan vastaisi: "Olemme sen
löytäneet lahonneelta sillalta." Ja lopuksi he keksisivät jonkun
perintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.

Czinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti
miellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen
eteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen
rauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran
myöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin
siellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan
välttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja
karhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon
kuumeisena työhön käsiksi.

Se ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa
päällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla
tavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa
pääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä
kävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?

Illasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa
sulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus
hän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia,
jotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen
silmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi
iloista ylpeyttä:

"Katso näitä hihoja, tätä kaulusta, katso!"

Ja kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä
neulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla
tunteilla:

"Voiko avarasta maailmasta löytää ihanampaa taideteosta!?"

Oli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi
hän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä,
jolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi
jo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.

"Katselkaapa!"

Ihmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty
kaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset
kuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.

"No mitä arvelette?" kysyi mestari.

Toinen miehistä vastasi:

"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin
mestari."

Toinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja
kaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.

"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne,
mestari, ellet muuten usko."

"Lempo ne laskekoon! En rahojen, vaan maineen vuoksi olen ahertanut."

"Kumman saamme mukaamme?" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten.
"Kumpi on meidän?"

Lestyak seisoi epäröivänä vuoteen ääressä. Hän tuumi itsekseen:

"Annanko heille _oman_ työni? Enkä enää koskaan, en koskaan sitä saa
nähdä? He vievät sen, Jumala tiesi minne, enkä tämän koommin saa kuulla
sen vaiheista. Ja sitten alan tuskaillen surra, mitä siitä on tullut.
En näe sitä turkkilaista, joka kumartuu maahan asti minun teokseni
edessä, — joka suutelee sitä, minun teostani! Ei, ei. Tulos ei saa
mennä sen mukana. Työni on täydellinen. Tahdon sen pitää alati silmieni
edessä, huumaantua sen ihanuudesta!"

"No, miksette lopultakin näytä, kumpi on uusi?" tiukkasi Goljatti
kärsimättömänä.

"Entä miksi te vaaditte nimenomaan uutta?"

"Koska tiedän, että olette meille määrännyt juuri uuden." Lestyak
hypähti loukkaantuneena.

"En, en", sammalsi hän käheästi: "Juuri vanhan saatte mukaanne, vanhan,
oikean. Uusi... jää Kecskemetiin."

Jättiläinen otti viitan ja pani sen nopsasti vaippansa alle. Ovi kävi
ja painui jälleen pian lukkoon. Molemmat vieraat häipyivät öiseen
pimeään.

Vanhus meni levolle, mutta virkistävä uni ei vain ollut tullakseen.
Pahat painajaiset häntä ahdistivat. Dukaatit, jotka hän oli latonut
koriin ja pannut vuoteen alle, alkoivat ohuilla hämähäkinjaloilla
kiipeillä ylös seiniä. "Mars, hämähäkit, alas seiniltä!" Muuan kolikko
hypähti hänen rinnalleen ja alkoi siinä hulluna karkelon. "Odotapas,
lurjus, jahka saan sinut näppeihini." Hän haroi rahaa, mutta mahdotonta
oli saada sitä kiinni, vaikka sen kylmät jalat pistelivät häntä ja
saivat hänet värisemään, niin että hampaat alkoivat kalista; oli kuin
jääkärkisillä neuloilla olisi häntä pistelty.

Sitten hän uneksi, että kikatteleva Saatana otti tuon lemmon kullan,
sulatti sen padassa ja valutti sen sitten hänen korvaansa, — tuo
polttava neste virtaa hänen suoniinsa ja puhkaisee ohimon, ja hänen
verensä kuumana kiehuessa huutavat hänelle hirvittävät äänet; "Lestyak,
mitä olet tehnyt, ah, mitä olet tehnyt?"

Hän nousi, pukeutui, painoi päänsä ikkunanpieleen ja vuotti aamua. Hän
tunsi ankaraa ahdistusta, mutta ei tunnustanut sitä itselleenkään.
Ah! Kaikkihan on kunnossa. Asia on varma, aivan varma. Hän vei
viitan raatihuoneen suureen rauta-arkkuun, sitten hän meni Czinnan
makuusuojaan jättämään tälle avaimen ja kuiskasi tällöin hänen
korvaansa:

"Kaikki hyvin, sydänkäpyni. Tuolla vuoteen alla haukahtelevat jo
kultaketut. Meillä on jotakin mitä valjastaa häävaunujen eteen."

Turhaan hän ponnistelihe tyyneksi. Hänen vääntyneet kasvonsa eivät
ilmaisseet rauhaa. Hän ei voinut hetkeäkään pysyä alallaan.

Kuin hullu kärpänen liehui hän sinne tänne, kunnes hän vihdoin lähti
tapaamaan poikaansa; tämä oli paraikaa saamassa kirjettä heitukka
Pintyöltä.

Ylituomari näytti hyvinvoivalta, hänen kasvonsa loistivat. Hän oli
juurikään pukeutunut.

Hänen pukunsa olikin tavallista erilaisempi, sellainen joka
aatelismiehelle sopiikin. Tavallisen viitan asemasta oli hänen yllään
oikea attila uurretuin hihoin; uurrereunoissa oli koreanpunaisia
silkkiompeleita.

"Hyvää huomenta, isä! Mitä uutta kuuluu?"

"Tahtoisin pyytää sinulta jotakin."

"Kecskemetin ylituomaria käskee vain yksi mies koko Kecskemetissä."

"Tarkoitatko minua?"

"Tepä sen sanoitte. Entä mitä te käskette?"

"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko
saapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä
vastaan."

"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin
tänään täytynyt panna joku toinen tilalleni."

"Onko jotakin hullusti?" tutkaisi räätäli.

"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin
lähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää
noutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä."

"Mainiota!" päästi räätäli haltioissaan. "Minä menen heille vastaamaan."

"Hyvä on. Pintyö, satuloikaa isälleni hevonen."

"Mikä niistä? Büszke?"

"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä,
oikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi
kuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet
lammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi
näistä kuolikin."

"Maailma on ylösalaisin."

"Suurenmoisinta asiassa on", jatkoi ylituomari, "että Kecskemetin maine
pakottaa Kalgan sulttaanin vaatimaan oikeutta meidän lakiemme mukaan,
eikä hän hae korvausta omalla tavallaan. Kaikki tämäkin on viitan
ansiota. Mutta maltas, olin aivan unohtaa erään asian, odottakaa,
Pintyö. Ennen kaikkea menkää torille ja tuokaa sieltä neljä tuomariksi
kelpaavaa miestä; joukossa voi olla turkkilaisiakin jos hyvin sattuu."

Oli ensimäinen markkinapäivä (sillä siitä asti, jolloin viitta tuli
esille, alettiin Kecskemetissä pitää markkinoita), vanha Pintyö
kurkisteli kojuihin, juoksi hyvinpuettujen miesten jälkeen, ja saatuaan
pyydystetyksi jonkun arvokkaan henkilön, lausui hän tälle juhlallisesti:

"Kecskemetin kaupungin ylituomarin, hänen jalosukuisuutensa, herra
Maks Lestyakin nimessä. Teille, hyvä herra, on suotu kunnia ja älköön
olko teille taakaksi saapua vaatimattomaan kokoushuoneeseemme jakamaan
viisasta ja tasapuolista oikeutta kansalaisillemme. Järkevää ei ole
olla tottelematta tätä käskyä."

Pian hän oli saanut toimeen suostumaan oppineen Paul Börcsökin
Szegedinistä, nerokkaan Frans Baloghin Szentesistä; jälkimäisen
hän löysi kansankeittiöstä kuudennen lasinsa äärestä. (Mutta onhan
sekin hyvin.) Sitten hän haastoi czeglediläisen viestinviejän Stefan
Tordan, ja koska ylituomari puhui jotakin myöskin turkkilaisesta,
otti hän mukaan pitkäpartaisen budalaisen Mollah Cselebitin, joka
myyskenteli astrakan-nahkoja ja joka sellaiset kaupungit, joissa kadi
(tuomari) pyydystetään ansoilla, manasi hornan tuuttiin. Näin asiansa
toimitettuaan meni Pintyö raatihuoneen talliin, puhdisti ja harjasi
Raron, antoi sille kauroja, satuloi sen ja lähetti sanan Lestyakille,
että vanha herra saisi nyt tulla.

Joustavin askelin riensi vanha Lestyak raatihuoneelle, jonne oikeus jo
oli kokoontunut; ylituomari oli lisännyt sen jäsenlukua vielä kahdella
senaattorilla, Gabriel Porossnokilla ja Agoston Kristonilla, hän itse
seitsemäntenä oli puheenjohtaja. Kun hän huomasi isänsä, lähetti hän
Pintyön kaupungin sinetti mukanaan Czinnalta hakemaan avaimen, sitten
hän otti rauta-arkusta viitan ja senaattorit panivat sen vanhan herran
ylle. Se oli virallinen toimitus:

"Menkää, isä, Jumalan nimeen."

Ulkona isä Lestyak nousi jalustimeen, heittäytyi satulaan pää
taaksepäin kenossa, kuni oikea ratsumies. Vieraspaikkaiset
markkina-ihmiset kiiruhtivat uteliaina paikalle nähdäkseen ylituomarin
isän, jonka kaidan vartalon yllä maailmankuulu viitta liehui.
Kecskemetiläiset heiluttivat hymyillen lakkejaan, lapset kirkuivat:

"Eläköön, eläköön Lestyak setä!"

Muutamat kuiskailivat kademielin:

"Onnellinen isä, onnellinen ihminen!"

Ja nyt hän oli todella onnellinen. Täysin keuhkoin hän hengitti
raikasta ilmaa. Raro tepasteli ylpeänä hänen allaan. Talojen pikku
tarhoista nauroivat hänelle jasmiinit ja liljat, oman kodin ikkunasta
heilutti Czinna hänelle valkoista liinaa. Hänen levottomuutensa kävisi,
hän ei ollut väsynyt eikä kiihoittunut. Sotilaan ennen taistelua
tuntema pelko katoaa taistelussa. Ja hän oli nyt tulessa, hän oli
kuulevinaan rummun äänen: "Eteenpäin, voittoon!"

Hän hävisi tien pölypilviin; sillaikaa istuivat senaattorit ja
ylituomari rauhallisina istuntosalissa, kuuntelivat lammaskatraan
ryöstöjutun yksityisseikkoja, todistajien ja syyttäjien pitkäpiimäisiä
vakuutteluja. Melko usein sekaantui tuohon autioon keskusteluun jalojen
herrojen äänekäs haukottelu.

Kaupungin ulkopuolella temmeltävä nälkäinen lauma ei näitä herroja
liikuttanut. Joutavaa! Vihollinen on nykyisin vain kuin joku juokseva
asia, melkein samaa kuin antaisi ojennusta jollekin torimuijalle.
Toiseen riittää mies ja keppi, toiseen mies ja viitta.

Vain ylituomari liikahti levotonna tuolillaan, kun saliin astui Kalgan
sulttaanin lähettinä Olaj beg silmäillen haukankatseellaan tuomareita
ja kysyi sitten, kuka heistä oli se kuulu ylituomari Maks Lestyak —
siihen Agoston vastasi viitaten kädellään pöydän päähän.

"Mahdotonta", murahti Olaj beg ravistaen päätänsä.

"Ja kuitenkin olen minä Maks Lestyak", vastasi ylituomari
soinnuttomalla äänellä.

Suuri beg kivahti äkäisenä:

"Joko minun silmissäni hämärsi silloin kun kaksi ja puoli vuotta sitten
tapasimme toisemme leirissäni, tai on tuon jalon herran pää senjälkeen
vaihtunut toiseksi."

"Ihminen vanhenee, eikä aivan muutoksitta."

"Ja sitäpaitsi minulla onkin kirje teille." Kirjeen oli kyhännyt Kalgan
sulttaani hunajanmakealla kynällä.

 "Rakas poikani, uljas Maks Lestyak.

 Rankaise, minä pyydän sinua, niitä pahoja susia, sillä ellet näytä
 maailmalle kammottavaa esimerkkiä, niin luulen että minulta siepataan
 vielä turbaanikin päästäni. Näkisin mielelläni, että lähettäisit
 minulle korillisen ihmispäitä (rosvot täyttävät kaksikin). Pitkään
 aikaan en olekaan nauttinut katkaistuista kecskemetiläisistä päistä.
 Kohdelkaa suuresti kunnioittaen lähettiäni, Olaj begiä, joka teille
 antaa lähempiä selityksiä.

 Olen sinun mahtava herrasi ja ystäväsi,

                                Krimin varakaan! (Kalgan sulttaani)."

Lestyak silmäili kirjettä hajamielisenä, sekavin ajatuksin, ojensi sen
sitten toisille tuomareille, jotta näkisivät, kuinka säädyttömästi tuo
vallananastaja kohtelee Kecskemetin ylltuomaria.

Kesken kaiken hän kohtasi Olaj begin tutkivan katseen, joka yhä
tähysteli häntä, ja hän punehtui korviaan myöten. Hän istui
vastenmielisine tunteineen kuin neuloilla; lisätkäämme tähän tunteja
kestänyt kuulustelu ja salin tukahduttava ilma. Häntä pyörrytti;
hän aikoikin jo luovuttaa puheenjohtajan toimen Porossnokille,
mutta silloin kuului ulkoa kauhunhuuto, joka katuja vyöryen läheni
lähenemistään ja pani ikkunat helisemään.

Tuomarit hypähtivät akkunaan ja ponnahtivat kalmankalpeina takaisin.
Raro juoksi hurjana raatihuoneelle päin, sen selässä istui lujasti
sidottuna vanha Lestyak, viitta yllä — mutta päättömänä. Typistetystä
ruumiista virtasi verta. Hevonen ja viitta olivat yltyleensä veressä.



9.


Porossnokin hiukset nousivat pystyyn.

"Hirveätä!"

Ylituomari vaipui pöydän ääreen pää käsiin uponneena ja nyyhkytti.

"Käsittämätöntä!" huomautti Olaj beg, kun hänelle selitettiin, että
vanhus oli viittoineen lähtenyt suurvisiirin joukkueen luo.

Herra Agoston tarttui ylituomariin.

"Tulkaa, jalo herra. Keskeyttäkäämme istunto. Velvollisuudenkin rajan
yli kohoo se suuri suru, joka teitä on kohdannut."

Maks vavahti ja pyyhki kyyneleet silmistään.

"Olen vahva. En askeltakaan hievahda paikaltani, ennenkuin olen
kostanut rakkaan isäni puolesta. Tätä ei ole turkkilaisleirissä tehty."

Hän antoi heti määräyksen, että ruumis vietäisiin kotiin ja pestäisiin.
Kahden ratsumiehen piti lähteä seuraamaan verijälkiä, kunnes he
löytäisivät pään ja selityksen tähän arvoitukseen.

"Riisukaa viitta hänen yltään ja tuokaa se tänne", lisäsi Porossnoki
määräykseen.

Hetken perästä toi nyyhkyttävä Pintyö verisen viitan. Olaj beg ja
Mollah Cselebit ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät sitten suutelemaan
viitan liepeitä, mutta päästyään lähemmäksi väänsi Olaj beg kasvonsa
rumaan irvistykseen.

"Allahin nimessä, tuo ei ole oikea viitta! Siitä puuttuu
shek-ul-lslamin merkki."

Mollah Cselebit nosti kädet rinnoilleen ja virkkoi hänkin mietteissään:

"Tuo ei ole pyhä puku."

Kecskemetin kansalaiset, jotka istuivat kuulijoiden mukana, katselivat
mykkinä ylituomaria.

"Petosta!" huudahti vihdoin Kristoffer Agoston.

Frans Kriston nousi todistajien penkiltä ja astui ylituomarin eteen.

"Te olette vastuussa tästä! Avain oli uskottu teille."

"En tiedä mitään", virkkoi ylituomari ärtyneenä. (Hän oli kuin rauta;
sitä sitkeämpää, mitä kauemmin sitä taotaan.)

"Mikä ankara isku, mikä isku Kecskemetille!" huudahti Porossnoki
käsiään väännellen.

Niinkuin singotun kiven suhina sävähti ilmassa ääniä: "Kuolema
syylliselle!"

"Niin olkoon! Minäkin lausun saman tuomion."

Sivuhuomautuksiakin kuului:

"Hän ei ole paikallaan presidentin tuolilla, hän kuuluu syytettyjen
penkkiin."

"Hiljaa!" huusi ylituomari ja helisti sapeliansa, joka siitä lähtien,
kun hänestä tuli aatelismies, oli alati hänen edessään pöydällä. "Tällä
istun presidentintuolilla ja tänne jään. Tahdon nähdä, kuka rohkenee
liikahtaa, kun Kecskemetin ylituomari vaatii hiljaisuutta."

Vain hautuumaalla vallitsee sellainen kammottava hiljaisuus mikä nyt
salissa.

"Ken on se lurjus, joka on näin ojentanut pistimensä minua vastaan?
Jos olisin tiennyt, ettei viitta ollut oikea, olisinko lähettänyt
oman isäni siihen puettuna matkalle? Asia on käsittämätön. Jumala
on tahtonut lähettää koettelemuksia Kecskemetille, mutta älkäämme
napisko, sillä mitä tapahtuneekin, vielä hallitsee täällä voimakas
käsi. Senvuoksi, hyvä herra senaattori Kriston, lähtekää heti viemään
turkkilaisille Taitajaan vaadittu veromäärä, jottei meille kahdesta
pahasta kasvaisi kolmea."

Kriston teki heti lähtöä, mutta tuskin hän oli ehtinyt ovelle, kun se
aukesi kovalla melulla ja sisään syöksyi Czinna. Hän oli kalpea kuin
lilja, hänen käyntinsä oli horjuvaa, hänen kauneista silmistään herui
kyyneliä.

"Mitä sinä haet täältä?" kysyi häneltä ylituomari kulmiansa rypistäen.
"Mene kotiin itkemään!"

"Täällä on minun paikkani."

Ja hän lankesi polvillensa. Hänen punaisen, pitsein koristetun hameensa
lieve kohosi hieman ja paljasti hänen ihastuttavan sievät nilkkansa.

Olaj beg ponnahti istuimeltaan.

"Hän se on, hän se on! Herra Maks Lestyak, katsokaa tuota. Tämä tyttö
kävi luonani leirissä. En ikinä, näe Mekkaa, ellei se ole totta."

Porossnoki ja Agoston tähtäsivät tuijottavat katseensa ylituomariin,
joka kävi pahasti hämilleen ja punehtui korviansa myöten. Hänen
heikkoon kohtaansa satutettiin. Nyt hän oli kadottaa lujuutensa. Czinna
taivutti murheellisena päätänsä.

"En ole koskaan nähnyt sinua, hyvä mies."

Ylituomari loi häneen kiitollisen katseen, ikäänkuin sanoakseen: "Et
ole minua paljastanut", sitten hän pusersi hampaittensa raosta: "Kaikki
sortuu, murskaantuu, kaikki on hukassa."

"Mikä on asia, lapseni?" kysyi nyt Szentesin Frans Balogh. "Mikset
nouse?"

Tytön rinnasta pusertui nytkähtelevä nyyhkytys.

"Minä olen kaikkeen vikapää. Olen antanut isä Lestyakille rauta-arkun
avaimen, hänen luoksensa saapui eräästä vieraasta kaupungista miehiä
pyytämään häntä valmistamaan aivan samanlaisen viitan kuin meidän,
viidestätuhannesta kultarahasta."

Uhkaava murina seurasi näitä sanoja. Ylituomari suuntasi kalpeat
kasvonsa seinään. Tällaiseen iskuun hän ei ollut valmistunut.

"Kuinka voit niin tehdä!" huusi Porossnoki; "ole rehellinen, vain suora
tunnustus voi rikostasi lieventää".

Czinna painoi kädellänsä sydänalaansa, silmäluomet sulkeutuivat. Hän
luuli menehtyvänsä häpeäänsä, ja silti täytyi hänen sanoa kaikki tällä
murheen hetkellä.

"Koska minä rakastan, rakastan Maks Lestyakia enemmän kuin tätä
kaupunkia. Vanhus on määrännyt neljä tuhatta kultarahaa minun osalleni,
jotta hänen poikansa, joka on ollut puolen kolmatta vuotta sulhasenani,
ottaisi minut vaimokseen. Hän ei ole sitä tähän asti tehnyt, koska olen
köyhä. Uskoin hänen sanoihinsa ja luovutin hänelle avaimen."

Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, valkeasta liljasta tuli ruusu,
mutta vain harvoiksi hetkiksi.

"Mikä häpeä!" raivosi herra Agoston. "Olisinpa vain jäänyt lopuksi
elämääni Waitzeniin!"

"Entä sitten?" kysyi Porossnoki rauhattomana.

Ylituomari tarttui kouristuksenomaisasti tuolinsa selkämystään, maailma
alkoi pyöriä hänen silmissänsä, ne pienet kirjaimet, joita kirjuri pani
paperille, alkoivat hyppiä hänen edessään. Hän puri huulensa verille.
"Täytyy kestää, vain puoli tuntia, vielä en saa olla heikko."

"Ja sitten?" aloitti Czinna kuolevan äänellä. "Niin sitten. Mitä
tapahtuikaan?" (Hän hieroi marmorinsileää otsaansa.) "Hän kävi öisin
rauta-arkulla, otti viitan mukaansa ja ompeli aivan samanlaisen. Viime
yönä sen saivat tilaajat."

"Kaikki on selvää", mutisi Porossnoki. "Hän oli ylpeä taidostansa
ja arveli voivansa näyttää, että molemmat ovat aivan samanlaiset.
Ja tänään hän otti sen yllensä, saadakseen nauttia loistoteoksensa
tehosta."

"Keitä olivat tilaajat?" tutkaisi Szegedinin Börcsök. Hän ajatteli:
"Olisivatko kenties meikäläisiä?"

"En tiedä", vastasi Czinna. "Vainajakaan ei tiennyt. Kaikki tapahtui
salaa. 'Joku etäinen kaupunki', enempää hän ei minulle sanonut."

"Se kaupunki täytyy meidän löytää", arveli herra Agoston surumielisenä.

"Me löydämme sen", virkkoi ylituomari käheästi. Ne olivat hänen
ensimäiset sanansa koko tunnustuksen aikana.

"Se on tiettyä, jos niin pitkälle pääsemme", huomautti herra Permete
katkeruutta äänessään, "mutta teidän pitää langettaa tuomio, jos siihen
kykenette".

Permeten huomautus valoi uutta verta hänen suoniinsa. Häntä, Maks
Lestyakia, vaadittiin esiintymään miehenä! Hänen silmänsä iskivät tulta.

"Sen teen", hän sanoi karkeasti ja otti taskustansa sinetein merkityn
asiakirjan. Hän nousi ja alkoi juhlallisesti lukea: "Me Leopold I,
Jumalan armosta Itävallan keisari..."

Ääni petti, se muuttui soperrukseksi, kädet vapisivat, ilmaa haukkoen
hän ojensi asiapaperin herra Agostonille.

"Lukekaa te!" Väsyneenä hän painui tuolille. "Ihminenhän olen minäkin."

Ja kun nämäkin sanat tuntuivat tuottaneen hänelle tuskia huudahti hän
Pintyölle:

"Ikkuna täytyy avata. En voi hyvin... Tukahduttava ilma!"

Agoston luki sillaikaa kuninkaallisen käskykirjeen, jossa julkaistiin
Kecskemetin kaupunkialueella noudatettava, varkauksia ja petoksia
koskeva sotaoikeus-päätös ja jonka mukaan Kecskemetin raatimiehillä oli
oikeus tuomita hengestä ja elämästä.

Seuraa äänestys.

Herra Porossnokilla on ensimäinen puheenvuoro.

"Tämä tyttö on kavaltanut kaupungin. Tuomitsen hänet miekalla
mestattavaksi."

Sitten oli herra Börcsökin vuoro.

"Kuolema", hän sanoi lyhyesti.

Mollah Cselebit virkkoi:

"Hän on näin menetellyt rakastavana. Hän on syytön."

Frans Balogh puuttui nyt puheeseen:

"Hän ei tiennyt, että hänen teostaan koituisi kaupungille näin hirveä
onnettomuus. Katukoon hän tekoaan!"

Oli niin syvän hiljaista, että kuuli sydänten sykinnän ja
ikkunaruudulle lehahtaneen perhosen siivenpärinän. Kaksi tuomitsi
kuolemaan, kaksi muuta vaati armahdusta. Szegledin viestinkuljettajan
oli nyt äänestettävä, hän tuumi kauan, hänen otsalleen kihoili
hikihelmiä.

"Riittää vankila", virkkoi hän.

Ne, jotka tunsivat syvää sääliä tyttöä kohtaan, hengähtivät
keventyneinä, he eivät tahtoneet, että pyövelinkirves katkaisisi tuon
ihanan kaulan. Jälellä oli enää vain herra Agoston.

"Kuolema!" huudahti hän tylysti.

Jälleen olivat äänet tasan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi. Hirveä
tilanne! Ylituomari nousi ihmeteltävän tyynenä; joustavana taipui hänen
ruumiinsa, hän tarttui säilänsä vieressä olevaan sauvaan ja taivutti
sitä. — Sauva katkesi; se oli murtunut poikki.

"Kuolema!" sanoi hän kuuluvasti ja levollisena.

Tyttö silmäsi häntä kauhuissaan, sydäntäsärkevästi kiljahtaen hän
lysähti permannolle. Kuulijaparvesta kuului sekaisin murinaa ja
"eljen"-huutoja.

"Hän on sentään suuri mies!" kuiskailivat kecskemetiläiset toisilleen.

"Huono ihminen!" mutisi Mollah Cselebit.

Ylituomari ei ollut mitään tietääkseen, hän lähti tuomaripöydän
äärestä, hänellä ei enää ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Hän
kumartui rakkaansa yli, kohotti hänet ylös, suuteli häntä ja kuiskasi
hänen korvaansa:

"Älä pelkää mitään, minä pelastan sinut."

"Hänessä on kaksi sydäntä", tuumi herra Permete tovereilleen.

Ja tuo kaksisydäminen mies lähti salista varmoin, miehekkäin askelin,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän meni kotiin, sulkeutui
huoneeseensa ruumiin viereen ja puheli siellä tälle kauan.

"Miksi tämän teit, miksi tämän teit? Katso nyt, minkä onnettomuuden
olet tuottanut itsellesi, minulle ja hänelle. Et ollut huono luonne,
tiedän sen hyvin... Sinun kunniahimosi oli pyövelisi. Sinussa on
herätetty henkiin tämä unkarilainen pahe. Kunnianhimoisena olet tehnyt
viitan, kunnianhimoisena olet meidän viittamme antanut toisille. Olet
sekoittanut tytön samaan vyyhteen, jospa et vain olisi tätä tehnyt,
hänen sydämensä tunteet kannustivat häntä. Olet ne keksinyt. Kaikki
sortui. Tässä seison murtuneena... En osannut arvioida sen aarteen
suuruutta, joka minulla siinä tytössä oli..."

Sitten hän siirtyi viereiseen huoneeseen ja otti vuoteen alta sen
suuren kultakolikoiden täyttämän korin...

"Ota tuo, Erczi! Mene puutarhaan ja hajoita sen sisältö kansan sekaan!"

Nyyhkyttävä tyttö tuijotti häneen jäykkänä kummastuksesta, mutta
totteli sitten kaupungin ylituomarin käskyä ja siroitteli kiiltäviä
rahoja kadun hiekalle, uuranteihin, risukkoihin. Ylituomari katseli
ikkunasta hetken aikaa joukkoa, joka tungeskellen kumartui kahmaisemaan
rahoja.

Mutta kun Erczi palasi, ei hän ollut enää huoneessa. Milloin hän lähti,
minne meni, ei kukaan ollut nähnyt. Kecskemetissä ei kukaan ole häntä
sen koommin puhutellut.



Neljäntenä päivänä piti Czinnan mestauksen tapahtua.

Kolme päivää hän vietti teloitettavien kopissa. Hän rukoili
rlstiinnaulitun-kuvan edessä, jonka yläpuolella päivät yöt paloi kaksi
vahakynttilää.

Tämä aika käytettiin kaikenlaisiin valmistuksiin. Kirvesmiehet
pystyttivät mestauslavaa raatihuoneen vihreän oven edustalle, Paul
Fekete oli saanut luottamustoimekseen noutaa Fülekistä mestaajan.
(Senaattoreilla oli muuta puuhaa, he etsiskelivät Kecskemetin
lammikoista kadonnutta ylituomaria.)

Vihdoin neljäntenä päivänä, kun p. Nikolauksen tömistä helähti yhdeksäs
tunti, alkoi torille kokoontunut väkijoukko liikehtiä. Teloitettavan
kellot soivat.

Czinnaa tuodaan paraikaa mestauspaikalle. Hänen yllään on
yksinkertainen valkea puku, jonka miltei kokonaan peittävät hänen
pitkät valtoinaan valuvat hiuksensa.

Niihin tarttuu heti Gaspar Szekeres, parturi. Sulavasti hän saksineen
jouduttausi tuomitun luo ja yhdellä ainoalla leikkauksella hän katkaisi
tuon kauniin kassan... jottei se olisi pyövelin tiellä. Sitten nousi
Frans Kriston tuolille ja luki kuolemantuomion kansalle.

Nyt tarttui isä Bruno tyttöä kädestä taluttaakseen hänet lavalle, missä
mestaaja jo odotti, toisessa kädessä teräväksihiottu pyövelinmiekka,
toisessa valkea side. Sillä peitettäisiin hänen silmänsä.

"Kauheata on tätä kaikkea katsella", puheli rouva Paul Nagy ja sulki
silmänsä.

"Niin kaunis ja kuolla pitää —", huoahti Gerson Zeke.

"Vielä hetki", selitti rouva Fabian, "ja jälleen on maailmassa yksi
naimakuntoinen tyttö vähemmän".

"Niitä ei olekaan kovin taajaan kylvetty", arveli Johann Szomor.

"En ole vielä koskaan ollut mukana näin ikävässä teloituksessa", sanoi
Istvan Toth kovin tärkeän näköisenä, "ja yhtä ja toista olen sentään
minäkin kokenut. Ensinnäkin: ei ainoatakaan kosteata silmää. Vanha
Burükään ei ole kokonaiseen viikkoon käyräänsä koskenut. Toiseksi:
mistäänpäin ei ole odotettavissa armonliinan lehahdusta; kolmanneksi..."

Hänellä ei ollut aikaa lopettaa aloittamaansa lausetta, sillä paksu
pölypilvi pullahti Szegled-kadulta, uhkeita kurutsiratsureita syöksyi
säilät sojossa, hurjin sotahuudoin mestauspaikalle. Etunenässä muuan
lasketuin silmikoin kauniin ratsun selässä.

"Vihollinen, vihollinen!" huusi joukko ja hajosi kaikkiin
tuulensuuntiin.

Syntyi ankara hämminki. Isä Bruno loikkasi lavalta maahan ja hampaat
kauhusta kalisten syöksyi raatihuoneelle päin.

"Tapahtuu ihme. Minua tullaan noutamaan, minut viedään taas pois!"

Senaattoritkin hakivat turvaa paosta. Pyöveli pudotti miekkansa, hänkin
pakeni.

Kaikki tapahtui kädenkäänteessä, etumainen rautapukuinen ratsuniekka
nelisti mestauslavan luo ja tempasi tytön kuin höyhenen satulaansa. Ei
kukaan yrittänyt hänen tiellensä, ei kukaan kysynyt mitä hän aikoi.
Ei hänkään keltään kysynyt, kenenkä luvalla hän näin teki. Tuo pieni
joukko katosi kuten oli tullutkin jollekin sivukadulle.

Vähitellen uskalsivat paenneet piiloistaan. Senaattorit iloitsivat,
että oli viety vain Czinna, ei muuta. Ei ollut väliä tytöstä.

Pyöveli oli nyrpeillään; hänelle täytyisi toimittaa työtä, koska hän on
niin kaukaa vaivautunut tänne asti.

Monet niistä, jotka taampana olivat seuranneet kohtausta, vannoivat
taivaan ja maan nimessä, että se sankari, jolla oli laskettu silmikko
ja joka karautti mestauslavan kupeelle, oli Maks Lestyak. Hänet muka
tunnettiin ryhdistä, liikkeistä, välkkyvistä, pähkinänruskeista
silmistä. Älköön häntä enää etsittäkö hiljaisen lammen vesistä.

Rouva Johanna Deak, varsin luotettava henkilö, kuuli Czinnan kuiskaavan
ohimennen sankarilleen:

"Aijotko vieläkin odottaa, kunnes hiukseni ovat kasvaneet entiselleen?"

Sankari vastasi kuuluvasti:

"En, Czinna, en odota enää."



Oliko näin, vai ei, taivas sen tiennee. Siitä päivästä lähtien, ei Maks
Lestyakia ainakaan enää etsitty kuolleitten parista, vaan odotettiin
hänen palaavan minä päivänä tahansa.

Hänellä oli tietenkin omat syynsä kadota. Hän lähti hakemaan viittaa ja
otti morsiamensa mukaan. Mitä outoa siinä on? (Hän on tehnyt niinkuin
pitikin.)

Joskus, — te sen näette hän palaa kotikaupunkiinsa kultasuitsisella
hiirakollaan, viitta hartioilla. Kun Kecskemetiä joskus uhkaa suuri
vaara, saapuu hän kotiin, istuu ylituomarintuolille ja iskee kuin
salama vihollisiin.

He odottivat kauan, kauan. Ovat jo hautaan menneet nekin, jotka
lapsina juoksentelivat viitan perässä, mutta lastenlasten lastenlapset
odottavat yhä hänen paluutaan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Taikaviitta" ***