Title: Mustapukuinen mies : Historiallinen romaani
Author: Weyman, Stanley John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mustapukuinen mies : Historiallinen romaani" ***


MUSTAPUKUINEN MIES

Historiallinen romaani


Kirj.

STANLEY J. WEYMAN


Englanninkielestä ("The Man in Black") suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.



SISÄLLYS:

    I. Fécampin markkinat.
   II. Solomon Notredame.
  III. Mies ja vaimo.
   IV. Kaksiovinen talo.
    V. Ylempi holviovi.
   Vi. Kiinnytysjauhe.
  Vii. Klytemnestra.
 VIII. Kainin merkki.
   IX. Oikeuden edessä.
    X. Kaksi todistajaa.



I.

Fécampin markkinat.


"_Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja
seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, —
ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden
perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin [Ranskan
varhaisimman ritariajan kansallissankari. Suom.] veri, ja esi-isissäni
on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni_ —"

Oli Pyhäinmiestenpäivän aatto, ja Fécampissa pidettiin syyskauden
kuuluisia hevosmarkkinoita — Fécampissa Normandian rannikolla,
kallioiden saartamassa pikkukaupungissa, jonka v. 1593 Boisrosé
oli vertaa hakevalla uhkatempulla siepannut "suurelle kuninkaalle"
[Henrik IV:lle. Suom.]. Tämä olkoon mainittuna vain sivumennen,
ja jotta ansiollinen teko ei unohtuisi. Sillä nyt esittämiemme
markkinain aikana, lokakuun viimeisenä päivänä 1637, oli urhea kapteeni
Boisrosé, josta Sully teki uskaliaisuutensa palkkioksi tykistöviraston
kenraaliluutnantin, jo aikaa lakannut uljastelusta; "suuri kuningas"
oli maannut haudassaan hyvinkin parikymmentä vuotta; ja vaikka Sully
— herttua, valtakunnanherra ja marski — vielä eli kuivakiskoisena
vanhuksena Villebon-linnassaan Chartresin lähellä, katsoi koko Ranska
toisaanne, kardinaalin rautakouran alla kyyristellen.

Isoiset ärisivät, pureskellen punaisen kauhtanan palletta. Mutta että
alhaiset ja "Jacques Bonhomme" — kauppias ja liikemies — menestyivät
hänen hallittavinaan, siitä oli Fécamp tänä päivänä niin hyvä todiste
kuin saattoi toivoakin. Vanhat porvaritkaan, jotka muistivat Kaarle
IX:n ja ensimäiset lasiruudut, mitä Fécampissa oli nähty tuomiokirkon
ulkopuolella, eivät kyenneet sanomaan, milloin hevoset olisivat
olleet paremmassa hinnassa tai kaupunki enemmän täynnä väkeä. Kaiken
päivää ja melkein yötäkin kuului ahtailla kaduilla kavioiden kopse
ja kaupanteon sorina, samalla kun ruokakaupustelijain huudot ja
humalaisten sadatukset muiden käreiden äänten mukana nousivat taivasta
kohti kuin ahjon sauhu. Ostamaan tulleiden tyyssijoina _Kultavaunut ja
Pyhä viikuna_ kuhisivat tulvillaan vieraita, — maakunnan aateliston
ja Rouenin teikareita, sotaväen tavaranhankkijoita Reinin varrelta ja
etelän kauppiaita. _Kaunis naikkonen_ ja _Vihreä mies_ taasen olivat
alempana valtakadun varrella sijaitsevia majataloja, tarjoten ruokaa ja
rehua niille, jotka olivat tulleet myymään; niissä leviteltiin pihat
jalkaa paksulti peittoon oljilla ja sanottiin kaikille yhteisesti:
"_Voilà, monsieur!_" veloittaen kutakin täydellä vuoteen maksulla.

Katujen ulkopuolella oli samanlaista. Rivittäin ratsuja ja pony-hepoja,
parvittain hevosrenkejä ja hoilottajia, kärkkyjiä ja taskuvarkaita
oli leiriytynyt jokaiselle tasaisen maan tilkulle, ja jyrkemmillä
rinteillä ja mäen kupeilla vilisi silmäänpistävämpiä ryhmiä, joskin
vähemmän merkitseviä. Sinne nimittäin olivat sijoittuneet puuhiinsa
hitiänkävijät ja köydenhyppijät, maurintanssijat ja sauvahevoset
— sanalla sanoen epälukuinen joukko puoskareita, silmänkääntäjiä,
köyhiä opiskelevaisia ja pahvijättiläisiä, jotka olivat tulleet koolle
hauskuttamaan ällisteleviä normandialaisia, kaikilla virallisena
kaitsijanansa ritari du Guet, jonka käskyvallan tunnusmerkkeinä kohosi
soveliailla kohdilla koko markkinarahvaan näkyviin kaksi hirsipuuta,
nariseva ruumis kumpaisessakin. Rähisijäin ja vähäisempien rikkojain
varalla oli kaakinpuu ja raippapaalu maanpuoleisen portin luona,
ja tuon tuostakin, kun joku terhakka kulkuri tai pulska naikkonen
laahattiin rangaistavaksi, ne vetovoimallaan voittivat kaikki
ammattiesitykset.

Näistä näytti muuan yhtä hyvällä menestyksellä kuin yksikään
muu vetävän puoleensa ja pitävän vireillä liikuskelevan yleisön
mielenkiintoa. Kolmihenkinen ryhmä — mies, poika ja apina — oli
valinnut näyttämökseen tilkun jyrkkää mäenkylkeä tien varresta.
Korkealle ahteeseen he olivat nuijanneet rautavaarnan ja siitä
pingoittaneet köyden puunlatvaan valtatien taakse, siten saaden vähällä
vaivalla muodostetuksi nuorallatanssijan välineen. Kaiken päivää,
vaihtelevan tungoksen virratessa edes takaisin alitse, nähtiin apinan
ja pojan huojuvan ja kääntyilevän ja tepastelevan tuolla huimaavassa
korkeudessa. Sillävälin mies, haaveellisena asunaan ylettömän iso
rautalakki sekä panssariselkämys ja rintahaarniska, jotka huonosti
soveltuivat tahraiseen tulipunaiseen ihokkaaseen ja silkkisiin
polvihousuihin, seisoi pärryttämässä rumpua puun juurella tai astui
tämän tästä kokoamaan kauhtanaansa lantteja, kananmunia ja namusia,
joilla näytöstä palkittiin.

Hän oli laiha, keskimittainen mies; silmät vilkuivat kieroon, ja
suupielissä oli viekas piirre. Apulaisetta hän olisi saattanut
ansaita toimeentulonsa taskujen kopeloimisella. Mutta hän älysi
teettää muilla, mitä ei kyennyt itse tekemään, ja onnekseen oli
hänellä seurassaan sellaista, mikä miellytti kaikkia tulijoita:
kun maalaiset suurin silmin tähystelivät apinan eriskummallista
ulkomuotoa ja kamalia irvistyksiä, koskivat pojan kalvaat posket ja
huohottavat huulet heidän emäntiensä sydämiin, saaden heltiämään
monia leivoksia ja muita lämpimäisiä. Mutta väkijoukossa on silti
vaihtelu vallitsevana piirteenä, ja houkutukset kilpailivat vilkkaasti
keskenään. Tuolla näytettiin lentävää lohikäärmettä, täällä tanssivaa
karhua; erityisessä suojassa esitti Arimathean Josefista ja pyhästä
viikunapuusta sepitettyä raamatullista kappaletta seurue, jota kuningas
oli suvainnut katsella Parisissa; ja kaikkien tällaisten näytösten
lisäksi liehui liikkeellä liuta puoskareita, taikureita ja onnenlehtien
kauppaajia, jotka rummunpärrytyksen ja torventoitotuksen huumaavassa
pauhussa julistelivat taitojaan mitä voimakkaimmin keuhkoin. Niinpä ei
ollutkaan odotettavissa, että poika ja apina olisivat kyenneet aina
pysyttelemään ensimäisellä sijalla. Tuntia ennen päivänlaskua alkoi
kauha palata tyhjillään. Väki harveni. Näyttelijäin vajasta jyrisevät
naurunremahdukset vetivät viipyjiä edemmäksi. Kolmikon menestyskausi
näytti olevan lopussa, joten heidän olisi luullut aineellista hyötyä
harrastaessaankin jo kannattavan panna kompeensa kokoon ja lähteä
makuulle.

Mutta mestari Viekassilmä tiesi paremmin. Ennen kuin yleisön suosio
kokonaan kuoleutui, hän otti esille saranatuolin. Sen asetti hän puun
juurelle juhlallisin elein, jotka jo itsessään riittivät pidättämään
epäröitsijöitä, ja levitti sille verhoksi punaisen vaatteen. Tämän
tehtyään hän laski käsivartensa rinnalle ristiin, katsahti hyvin
ankarasti kahdelle suunnalle yhtaikaa, kohotti kätensä, vilkaisematta
ylöspäin, ja huusi: "_Tenez!_ Hänen ylhäisyytensä läänitysherra de
Bault suvaitsee laskeutua maahan."

Pikku kourallinen ällistelijöitä nauroi, ja nauru lisäsi heidän
lukuaan. Mutta poika, jolle sanat oli osoitettu, ei liikahtanutkaan.
Hän istui joutilaana köydellä, heiluen edes takaisin, ja katseli
suoraan eteensä kasvot jäykkinä ja kapinallinen ilme silmissään. Hän
näytti noin kahdentoista vanhalta. Hän oli notkearaajainen ja ruskeaksi
päivettynyt; tuuhea tukka oli musta, mutta silmät siniset, kumma kyllä.
Apina istui kiinni hänessä, ja isännän äänen kuullessaan se ihan
inhimillisesti kääntyi kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen: "Sinun on
parempi mennä."

Kuitenkaan ei tämä hievahtanut. "_Tenez_!" huusi mestari Viekassilmä
jälleen ja terävämmin. "Hänen ylhäisyytensä de Bault suvaitsee
laskeutua maahan ja kertoa elämäntarinansa. _Ecoutez! Ecoutez, mesdames
et messieurs!_ Teidän kannattaa kuulla se."

Tällä kertaa poika itsepintaisena ja silmäkulmiaan rypistäen katsoi
alas orreltaan. Hän näytti mittaavan välimatkaa ja harkitsevan,
säästäisikö istumasijan korkeus hänet ruoskalta. Nähtävästi hän johtui
kielteiseen tulokseen, sillä kun mies huusi: "_Vitement! Vitement!_"
ja loi karmean silmäyksen ylöspäin, alkoi hän laskeutua hitaasti,
ilmaisten ynseätä vastahakoisuutta kaikissa liikkeissään.

Maahan päästyään hän astui kuulijakunnan läpi, jota jo oli runsaasti
parikymmentä henkeä, ja kapusi raskaasti tuolille, siinä katsellen
ympärilleen synkän häpeilevänä, mikä oli kummastuttavaa julkisessa
esiintyjässä, joka oli kaiken päivää näytellyt taitoaan yleisön
huvikkeeksi. Naiset silmäilivät häntä surkutellen, nopeina keksimään
hänen poskiensa kuopallisuuden ja kaulassa arpeutuneen ison juomun sekä
ihailemaan hänen raajojensa virheettömyyttä ja päänsä kevyttä asentoa.
Miehet vain töllistelivät; tupakoiminen ei ollut vielä tullut tavaksi
Fécampissa, joten he pureksivat makeisia ja tuijottivat vuorotellen.

"_Oyez! Oyez! Oyez!_" hoilasi rummuttava mies. "Kuulkaa läänitysherra
de Baultin merkillistä, surullista ja todellista elämäntarinaa, hänen
seistessään edessänne! _Oyez!_"

Poika katsahti ympärilleen, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei ollut.
Niinpä hän ynseästi ja laulavaan tapaan — vaikka tähän alituiseen
tunkeusi jotakin arvokkuuden sävyä, jotakin kummallista mahtavuuden ja
käskyvallan kaikua, joka antoi esitykselle outoa viehätystä ja oli sen
luonteenomaisena piirteenä — alotti tämän luvun alkusanoilla:

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja
seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, —
ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden
perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja
esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni viimeisenä,
ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja
tätä maakuntaa! Minut varastivat mustalaiset viisivuotiaana ja veivät
mukanaan isäni taloudenhoitajan myymänä, niinkuin Josefin möivät hänen
veljensä, ja minä vetoan — vetoan — kaikkiin hyviin Ranskan alamaisiin,
että he — että he auttaisivat minua —"

"Oikeuksiini", tokaisi Viekassilmä julmasti muljauttaen.

"Oikeuksiini", kuiskasi poika painaen päänsä alas.

Rummuttaja ryhtyi rivakasti johtelemaan kohtausta. "Juuri niin, hyvät
naiset ja herrat", hän huusi ihmeteltävän lipevästi. "Ja kun teillä
on ani harvoin edessänne mitä ylhäisimmän ja vanhimman aatelissukumme
edustaja kerjäämässä apuanne, — kun sitä merkillistä, surullista ja
todellista näkyä ei usein satu Fécampissa, olenkin varma siitä, että
vastaatte auliisti, jalomielisesti ja asianmukaisesti, hyvät naiset ja
herrat!" Ja sen sanottuaan keinottelija omaksui paljoa mahtipontisemman
sävyn kuin pojan ja apinan ollessa kysymyksessä ja ojenteli ympäri
kauhaansa, kohottaen lakkiaan jokaiselle antajalle ja sanoen
kohteliaasti: "_Sieur_ de Bault kiittää teitä, hyvä herra. _Sieur_ de
Bault on palvelijanne, hyvä rouva".

Oli jotakin niin kummallista koko jutussa, jotakin niin outoa ja
selittämättömän liikuttavaa pojan sanoissa ja esiintymisessä, että
se vaikutti väkijoukkoon, niinkuin se varmaankin oli tehonnut satoja
kertoja ennen, vaikka se selvästi näyttikin julkealta kujeelta, joka
oli omiaan eksyttämään ainoastaan typerimpiä. Ensimäinen mies, jonka
eteen kauha ojentui, irvisti hämillään ja antoi vasten tahtoansa,
ja hänen kumppaninsa pysyivät kauttaaltaan jäykkinä, kohautellen
olkapäitänsä ja näyttäen viisailta. Mutta kymmenkunta naista sai
heti täyden uskon, ja kauha palasi täynnä pikku lantteja kaikesta
kilpailijain hälystä ja ympäristön tuoksinasta huolimatta.

Keinottelija luki ansioitansa massiin, kun hopeafrangi kieppui ilman
halki ja kilahti hänen jalkoihinsa, järeän äänen huutaessa: "Hei, mies!
Sananen kanssasi."

Mestari Viekassilmä katsahti ylös, kohotti lakkiaan nöyrästi, sillä
ääni ilmaisi virkamahdikkuutta, ja meni kyyristellen puhujan luo.
Tämä oli vanhanpuoleinen ratsastaja, joka oli pysähdyttänyt komean
hevosensa väkijoukon laiteelle pojan alottaessa puheensa. Hänellä
oli suorasukaisen soturin kasvot, harmaat viikset ja pieni harmaa
pujoparta, ja hän näytti olevan kaupungista poistuva arvohenkilö,
sillä hänen takanaan odotteli pari kolme aseellista palvelijaa, joista
yhdellä oli matkalaukku satulanpuassa.

"Mitä tahdotte, jalo herra?" vikisi näytösmies, seisten avopäin hänen
jalustimensa vieressä ja katsoen ylös häneen.

"Kuka opetti pojalle tuon laverruksen?" kysyi ratsumies jyrkästi.

"Ei kukaan, teidän armonne. Se on tosi."

"Tuo hänet sitte tänne, valehtelija!" oli vastaus.

Näytösmies totteli, ei kovinkaan halukkaasti, vetäen pojan alas
tuolilta ja tempoen hänet väkijoukon läpi. Vieras katseli lasta tovin
ääneti. Sitte hän virkkoi terävästi: "Kuules, puhu minulle totta,
poika. Mikä on nimesi?"

Poika suoristausi ja vastasi empimättä: "Jehan de Bault."

"Nimettömän kreivikunnan olemattomasta paikasta", ivasi vieras
vakavasti. "Ylhäistä ja mahtavaa sukua ja niin edelleen. Tuo kaikki on
arvatenkin totta?"

Ikäänkuin toivon kimallus tuikahti pojan silmissä. Hänen poskensa
punehtuivat. Hän nosti kätensä hevosen lautaselle ja vastasi hiukan
vapisevalla äänellä: "Se on totta."

"Missä on Bault?" kysyi vieras yrmeästi.

Poika näytti neuvottomalta ja pettyneeltä. Hänen huulensa värisivät,
punehdus katosi. Hän silmäsi sinne ja tänne ja pudisti viimein
päätänsä. "En tiedä", hän sanoi heikosti.

"En minäkään", vastasi ratsumies, sanojensa ponneksi sivaltaen
pitkää ruskeata saapasvarttansa raipallaan ja katsellen ankarasti
ympärilleen. "En minäkään. Ja vieläpä saat uskoa minun suustani, että
mitään sennimistä aatelissukua ei ole Ranskassa! Ja kuule minulta
toinenkin varma totuus. Olen varakreivi de Bresby, ja minulla on
kuvernöörin asema Guiennessa. Pidä tätä ilvettä minun kreivikunnassani,
niin ruoskitutan teidät molemmat röyhkeinä peijareina, ja sinut,
rumpumestari, minä lisäksi merkitytän poltinoralla! Paina se mieleesi,
miekkonen, ja näytellessäsi karttele Perigordin aluetta. Siinä kaikki."

Hän sivalsi samassa hevostaan ja ratsasti tiehensä; vanhan soturin
tavoin hän istui niin suorana satulassa, ettei nähnyt mitä takanaan
tapahtui, — että poika hätäisesti huudahtaen hypähti eteenpäin ja
olisi seurannut häntä, ellei näytösmiehen kouraisu olisi pidättänyt.
Vieras karautti pois, välinpitämättömänä ja taaksensa vilkaisematta, ja
hetkisen kiihkeästi rynnistettyään isäntänsä kanssa talttui poika.

"Sinua pahusta!" karjui rummuttaja ravistellen häntä. "Mikä ampiainen
sinua on pistänyt? Vai et ole siivolla? Tuosta saat, ja tuosta!" ja hän
löi lasta raakamaisesti kasvoihin — kahdesti.

Jotkut huusivat häpeää ja jotkut nauroivat. Mutta asia ei kuulunut
kehenkään, ja näkyvissä oli satakin huviketta. Mitä merkitsi pieni
poikanen tai joku isku markkinahumussa? Parinkymmenen kyynärän päässä
tepasteli notkuvalla lavalla tanssijatyttö, oikea tenhotar — tai
siltä hän näytti neljän talikynttilän valossa. Melkein tyrkkien häntä
kyynäspäillään seuhtoi vieressä taiteilija, joka oli saavuttanut
kaikki luonnon salaisuudet paitsi puhtauden ja kauppasi tuiki taattuja
lemmenjuomia ja ikuisen nuoruuden nestettä — vaskilantista! Ja näiden
takana levisi sarja ihmeitä ja luonnonoikkuja, kaikki lisäten osuutensa
meluun. Katselijat hupenivatkin yksitellen, nykäyttäen olkapäitänsä
tai halveksivasti hymähtäen, kunnes ainoastaan kolmikkomme oli
jäljellä: mestari Viekassilmä laskien ansioitaan, poika nyyhkyttäen
piennarta vasten, jolle oli heittäytynyt, ja apina sopertaen ja älisten
yläpuolella — tummana, muodottomana varjona näkymättömällä köydellä. Yö
oli nimittäin tulossa: missä markkinahuvitukset eivät olleet käynnissä,
siellä puhalteli yltyvä tuuli pimeillä aukeilla ja varkaitten
väijymispaikoissa.

Näytösmies tuntui oivaltavan tämän, sillä saatuaan selon saaliinsa
määrästä hän potkaisi jalkeille pojan ja alkoi koota kompeitaan. Hän
oli melkein valmis ja kumartui köysivyyhdin yli kiinnittämään päätä,
kun kosketus hartioihin sai hänet poukkoamaan kyynärän. Pitkä, viittaan
verhoutunut mies, joka oli saapunut näkymättömänä, seisoi hänen
vieressään.

"Hoi!" huudahti näytösmies, yrittäen salata säikkyänsä rehentelyllä.
"Ja mitä te haluatte?"

"Haastaa sanasen kanssanne", vastasi tuntematon.

Ääni oli niin kylmäkiskoinen ja tunteeton, että Viekassilmä sai vilun
väreitä. "_Diable!_" hän murahti, koettaen lävistää katseellaan
pimeyttä, nähdäkseen puhuttelijansa ulkomuotoa. Mutta tämä oli
mahdotonta, joten hän tukalasta vaikutelmasta vapautuakseen kysyi
ivallisesti: "Te ette ole mikään varakreivi, vai mitä?"

"En", vastasi vieras vakavasti, "en ole".

"Ettekä minkään kreivikunnan kuvernööri?"

"En."

"No, puhukaa sitte!" mukautui näytösmies mahtavasti.

"En täällä", kieltäytyi viittaan kietoutunut. "Minun on tavattava
teidät yksinänne."

"Sitten on teidän tultava asuntooni ja odotettava, kunnes olen pannut
talteen pojan", sanoi toinen. "En aio menettää häntä teidän tähtenne
tai kenenkään. Ja kylläpä hän livahtaisi vikkelästi! Sopiiko teille?
Ottakaa se tai jättäkää."

Tuntematon, jonka kasvonpiirteille hämy oli täydellisenä naamiona,
nyökkäsi myöntymykseksi, ja siekailematta kääntyivät kaikki neljä
kaduille päin; poika kantoi apinaa, ja molemmat miehet seurasivat
hänen kintereillään. Heidän sivuuttaessaan jonkun valopaikan, yritti
näytösmies aina saada jotakin tolkkua kumppaninsa ulkomuodosta, mutta
jälkimäinen oli kääntänyt viittansa kauluksen niin korkealle ja käytti
niin hyvänä suojana lerppalieristä hattuaan, jonka röydät ulottuivat
melkein kauluksen reunaan, että uteliaisuus ei saanut vähääkään
tyydytystä, ja he saapuivat kehnoon majataloon, josta näytösmies oli
vuokrannut tallinsopen, tämän ovelan herrasmiehen tulematta hullua
hurskaammaksi uudesta tuttavastaan.

He astuivat kurjaan, pahanhajuiseen ulkorakennukseen, joka oli jaettu
kuudeksi tai kahdeksaksi karsinaksi puolitiehen tiilikattoa ulottuvilla
puisilla väliseinillä. Kunkin päähän ripustettu sarvilyhty loi
keltaisia loimuja ja synkkiä varjoja pilttuisiin. Pony-hepo kohotti
päätänsä ja hirnahti miesten tullessa, mutta useimmat hinkalot olivat
tyhjillään tai saaneet asujamikseen vain päihtyneitä maalaisia, jotka
nukkuivat pahnoilla.

"Tänne ette saa lukituksi häntä", sanoi vieras katsellen ympärilleen.

Näytösmies urahti. "Ettenkö saa?" hän vastasi. "Kaikilla ammateilla
on toki temppunsa. Kai minä saan — tällä!" Ja ottaen jostakin yltänsä
ohuet teräsvitjat hän piteli niitä toisen silmien edessä. "Tässä on
minun lukkoni ja oveni", hän virkkoi voitokkaasti.

"Ne eivät pidätä häntä pitkälle", huomautti toinen harrastuksettomasti.
"Viides rengas on jo hivunut katkeamaisilleen."

"Teilläpä on terävät silmät!" huudahti näytösmies vastahakoisen
ihailevasti. "Mutta kestää se vielä jonkun aikaa. Kytken hänet tuohon
nurkkaan. Odottakaa tässä, tulen takaisin luoksenne."

Hän suoriutui pian. Palattuaan hän vei vieraan etäisimpään pilttuuseen,
joka oli tyhjä, kuten viereinenkin. "Täällä voimme puhella", hän
virkkoi lyhyeen. "Ainakaan minulla ei ole parempaa paikkaa. Talo on
täynnä. No, mikä on asiana?"

"Tahdon tuon pojan", vastasi pitkä mies.

Näytösmies nauroi — taukosi nauramasta ja nauroi taas. "Sen arvaan",
hän sanoi pilkallisesti. "Ei ole Parisin ulkopuolella parempaa
tai terhakampaa nuorallatanssija-poikaa. Ja entä suunsoitto! Ei
ole verrempää kulkurikujerrusta kuin hänen tämäniltaisensa, eikä
ainoatakaan niin tuottoisaa."

"Kuka sen hänelle opetti?" kysyi vieras.

"Minä."

"Se on vale", vastasi toinen, äänensä saamatta minkäänlaista sävyä.
"Jos haluatte, niin sanonpa, mitä te teitte. Te opetitte hänelle jutun
jälkipuoliskon. Edellisen hän osasi ennestään — maakunta-sanaa myöten."

Näytösmies haukkasi ilmaa. "_Diable!_" hän jupisi. "Kuka teille sanoi?"

"Sillä ei ole väliä. Te ostitte pojan. Keltä?"

"Muutamilta mustalaisilta Beaucaire'in suurilla markkinoilla", ilmoitti
näytösmies jurosti.

"Kuka hän on?"

Viekassilmä naurahti kuivakiskoisesti. "Jos tietäisin, niin en olisi
kululla", hän sanoi. "Tai suittaapa hän olla mitätöntäkin syntyperää ja
tarina tuulenpieksämistä. Olette kuullut sen verran kuin minäkin. Mitä
te ajattelette?"

"Ajattelen ottavani selon, jahka olen ostanut pojan", vastasi vieras
tyynesti. "Mitä vaaditte hänestä?"

Näytösmies hätkähti jälleen. "Tepä käytte vireästi asiaan", hän sanoi.

"Se on tapanani. Mikä on hänen hintansa?"

Näytösmiehen mielikuvitus ei ollut koskaan liidellyt yläpuolelle
tuhannen leveän hopeaécun, eivätkä hänen korvansa olleet ikinä kuulleet
sen suurempaa summaa mainittavan. Hän esitti sen vapisten — saattoiko
sellaista aarretta olla tavattavissa?

"No, tuhannen livreä annan. En penniäkään yli", alensi toinen.

Lähempi lyhty valaisi suoraan Viekassilmän kasvoja; mutta se hohde
oli pelkkää varjoa hänen silmiensä ahnaaseen kiilumiseen verraten.
Hän pystyi saamaan toisen pojan, kymmeniä poikia. Mutta tuhannen
livreä! Tuhannen livreä, "_Tournois!_" hän änkkäsi heikosti. "_Livres
Tournois!_" Hurjimpinakaan rahanhimon hetkinä ei hän ollut uneksinut
moista rikkautta.

"Ei, Parisin livreä", oikaisi vieras kylmäkiskoisesti. "Luetaan pöytään
huomenna Kultavaunuissa. Jos suostutte, niin luovutatte minulle pojan
siellä puoleltapäivin ja nostatte rahat."

Näytösmies nyökkäsi; pelkkä summan numero oli hänet nujertanut. Olkoot
Parisin livrejä. Danae ei joutuisammin sortunut kultasateeseen.



II.

Solomon Notredame.


Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo
toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään
valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen
vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi
matkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden
perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti
oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti
siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli
kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta
mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla,
ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa
jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä
nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan
ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.

Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä
hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen
mieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja
niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina
heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä.
Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä
häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti
hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla
hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes
kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.

Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja
nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina
samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan
silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.

"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"

Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän
sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen,
että se tuskin kummastuttikaan häntä.

"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies.
Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin
viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota
hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila.
Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen.
Ymmärrätkö, poika?"

"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka
oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."

"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla
äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet
kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."

Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko
jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli
entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään,
olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se
oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys
kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.

Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että
mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt
sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut
sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan
tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen
työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä
tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla
oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein
kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana
ja vapisevana.

Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin
mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka
oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä
tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään.
Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran
varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän
tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä
mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut
kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.

Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan
valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin
viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla
hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti
kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen
omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta
kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi
viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen
vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.

Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti
kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta
poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas
vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen
päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui
tätä kohti.

Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.
"Hyppää taakseni", hän jupisi.

Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen,
se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti
ratsastaja, tähystäen alas häneen.

"Vain Taras, apina", vastasi Jehan arasti.

"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."

Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti
pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi
hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä
arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen
alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen
tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."

Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti
hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun
keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle.
Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä
hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia
aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät
esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika
värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin
tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään
ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä
maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin
ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa
hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin
onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat
vapauden merkkejä.

Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin
toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään
istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys
saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä
hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi?
Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia
metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista
seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt
ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin
suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua
tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin
johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän
ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa
metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.

Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän
totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai
kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin
kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä
vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä
on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."

Jehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. "Mitä näet? kysyi ratsumies.

"Rahan", vastasi Jehan.

"Tuo se minulle", sanoi vieras vakavasti.

Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä.
"Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät
matkaansa.

Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.

Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen
kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen
liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen
isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.

Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat
sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.

Tuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja
jättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma.
Hän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen
viittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset
saappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin
parkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita.
Jehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän
lisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi,
hän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut
paholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä — tai sielunsa,
mutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi
vetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa
Jehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota
siihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi —
eikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta
alkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan
käyttänyt ruokaa!

Aterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia
ennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien
varressa puolen leaguen [_League_ vastaa jokseenkin kuutta kilometriä.
Suom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin
Beranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt
otaksui kumppaninsa — pysähtyi. "Laskeudu alas", hän sanoi.

Poika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta
sellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli
erilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan
riekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. "Mene tuohon
taloon", hän käski. "Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de
Paris tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne."

Poika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan
tullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen
sidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan
virkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei
maantiellä odottavalle isännälleen.

"Kuuntele nyt minua", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen
tapaansa. "Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa
huomaat kyltistä _Kolmen kyyhkysen_ majatalon. Pistäydy pihalle ja
tarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta
niitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin,
missä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen
apekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet
minut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?"

Jehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan
ohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet menemään kanoineen ja
valkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja
muistutti näöltään vuorisuolaa.

Noin tuntia myöhemmin "Kolmen kyyhkysen" isäntä Yvetot’ssa kuuli
ratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on
Havren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista
oli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa,
oli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin
kummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut
ikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan
kiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta,
oli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut
kuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin
pitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat
voineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet
kulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi
niille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei
tiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua
esiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.

"Syön täällä päivällistä", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta
laskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän
ihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu
salaisopillisia kuvioita.

Opastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin
yläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt
vähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui
ikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi ajatella
häntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä
hänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.

"Tässä talossa on jotain vialla", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen
silmänsä häneen.

"Viallako?" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja
toivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. "Ei minun
tietääkseni, teidän jalosukuisuutenne."

"Täällä ei ole ketään sairaana?"

"Ei, teidän jalosukuisuutenne, ei suinkaan."

"Eikä ketään rujoa?"

"Ei."

"Te erehdytte", vakuutti vieras lujasti. "Tietäkää, että minä olen
Solomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame,
oppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi,
— joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman
Hevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna."

Isäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka
olivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan
jännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. "Olen täällä",
pitkitti vieras toviksi vaiettuaan, "laatimassa horoskooppia hänen
ylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa.
Mutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on
pahansuopa voima vaikuttamassa."

Isäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä
oli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka
pää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät,
kalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.

"Pahansuopa voima", jatkoi tähtienlukija vakavasti. "Ja nytpä näenkin,
missä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen."

Isäntä myönsi sen hiukan ihmeissään.

"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!"
kuului hämmästyttävä tieto.

"Hiirakkoni?"

Vieras taivutti päätänsä.

"Ei, nyt olettekin väärässä!" väitti isäntä ripeästi. "Hukka minut
periköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä
aamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!"

"Lähettäkää katsomaan", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen
läksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen
isäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen
vieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. "Hiirakko on
saanut setken", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja
vieraan välissä. "Se hikoo ja horjahtelee."

Kiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti
kiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli
tieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä
uteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin
ovensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin
huoneessa silmät alas luotuina.

Isäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. "Se on saanut
pyörätaudin", hän sanoi äkäisesti.

"Se on saanut itseensä paholaisen", vastasi vieras kylmäkiskoisesti.
"Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette
minua, niin näytän toteen."

"Niinkö?" virkahti isäntä uppiniskaisesti.

Mustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös
ja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka
oli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten
tunnusmerkkien korkokuvilla. "Menkää tuonne kirkkoon", hän sanoi, "ja
täyttäkää tämä vihkivedellä".

Isäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen
ollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan
ulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: "Taluttakaa
ulos hevonen".

Syntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä
muutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja
osittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja
piti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi
ikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus,
hajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.

Solomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän
piteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. "Jos tämä elukka potee mitään
maallista tautia", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului
aukion yli, "tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä
pyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön
sitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut
pimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa
ja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä
niinkuin tuli. Amen! Amen!"

Viime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho
oli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti
kannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät
laahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei
niin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä
kohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti
lähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!

Taikuri kääntyi vakavasti ikkunasta. "Haluan syödä", hän sanoi.

Palvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati
tarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä
omin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja
paatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt
vihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän
vaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi
hevosen kanssa.

Mustapukuinen mies näytti juhlalliselta. "Ken tahansa nousee sen
selkään, hän kuolee vuoden kuluessa", hän sanoi.

"Minä ammun sen", päätti isäntä väristen. "Riivaaja siirtyy toiseen
hevoseenne", oli vastauksena.

"Sitten", esitti onneton ravintoloitsija, "kenties teidän
jalosukuisuutenne ottaisi sen?"

"Jumala varjelkoon!" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista
vielä pahemmin kuin kaikki muu. "Mutta jos koskaan löydätte", jatkoi
poppamies, "mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei
tiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun.
Siten luen merkeistä."

Isäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä
tavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa
loppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli
parhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.

"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!" kehoitti vieras.
"Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan
veden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän
voi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa."

Vapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun
siis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän
ratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä
sievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.



III.

Mies ja vaimo.


Mieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä
vuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta
kaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan
de Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä;
tallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle
annettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä
— kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla
sitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan
torunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa
ja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa
sanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen
kasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen
pimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen
äänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan
kylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja
kahlehti hänen sielunsa kauhulla.

Tähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan
kartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä
käännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: "Hyvä Jumala!", hän sanoi
kaameasti hymyillen: "Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?"

Pojan kasvot vaalenivat hiukan, mutta hän ei puhunut.

"Kysy minulta miksi! Sano: 'Miksi ei?'"

"Miksi ei?" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt
pois silmänsä, muttei voinut.

"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!" sähisi toinen. "Muut
voivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi
— ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit
mustan hevosen selkään. Ja nyt", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina
pakoitti kuuliaisuuteen, "vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?"

"Jehan de Bault", kuiskasi poika väristen ja tutisten.

"Kovemmin!"

"Jehan de Bault."

"Sanele se markkinajuttusi."

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja
seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, — ylhäistä
ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen
tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme
Ranskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi
suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa."

"Haa! Perigordin kreivikunnassa!" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä
katsantonsa leimahti. "Se on muistunut mieleesi?"

"Niin. Kuulin sen sanan Fécampissa."

"Ja tuo kaikki on totta?"

"Niin."

"Kuka opetti sen sinulle?"

"En tiedä." Pojan kasvojen pinnistystä oli tuskallinen katsella.

"Mikä on ensimäisenä muistonasi?"

"Talo metsässä."

"Muistatko isääsi?"

"En."

"Äitiäsi?"

"En — kyllä — en ole varma."

"Hm! Varastivatko sinut mustalaiset?"

"En tiedä."

"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?"

"En tiedä."

"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?"

"En tiedä."

"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli
kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis
yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen
kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi
kertaa."

Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut
ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin
viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet
asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen
tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan
vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen
tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään
aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de
Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle
yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin
yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista
kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan
maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti
rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi,
ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla
valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena
aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen
tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja
vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä,
josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.

Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella,
kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin
pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut
vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse.
Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen
ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin
vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen
totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa
Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja
siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo
oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa
valmistettiin mitä joutuisimmin.

Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime
hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului
ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni
yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi
käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies,
jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli
päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen
seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa
sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen
vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.

Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa,
pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut
koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää.
Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä
puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me
ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan
aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään
muuta vähääkään tyhjää huonetta."

"Olette tervetullut, hra de Vidoche", vastasi mustapukuinen mies.

Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän
virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin
ammattinne."

"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija
järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"

Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin.
Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet
sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus,
näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä,
istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan
sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen
tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen
huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja
tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu
koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä
oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen,
ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen
muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut
viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti.
Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten
miekkaakin.

Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame
on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.

"Madame väsyy kovin helposti", vastasi hänen miehensä, heittäen alas
hattunsa, "huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on
tekemässä jotain, mistä hän ei pidä."

"Olettehan matkalla Parisiin", sanoi Notredame näköjään kummastuen.
"Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos
madame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —"

"Maaseudulle!" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. "Hän
hautautuisi sinne, jos voisi!" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä
ydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.

Madame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen
peitellä. "On luonnollista, että pidän Pinatelista", hän sanoi arasti,
katse mieheensä luotuna. "Olen asunut siellä niin paljon."

"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!" kivahti de
Vidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen
kerran sadasta. "Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä
olin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —"

"Oi, Charles!" sopersi toinen heikosti.

"Se on oikein! Itke nyt!" ärisi mies tylysti. "Jumalan kiitos, tässä
sentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin.
Tiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin
vesistellä."

Mustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää
ilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti
halukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana
tuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa
vallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin
äänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa
ravintoloitsijan puolustukseksi. "Ei ole kovinkaan harvinaista miehen
olla osallisena vaimonsa lautasesta", hän huomautti tyynesti, "ja
toisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta."

Hra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se
vieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi:
"Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä."

"Puoskarien", virkahti mustapukuinen mies levollisesti.

"Aivan oikein", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. "Hyväksyn
korjauksenne."

"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava", pitkitti
tähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta
siirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. "Olen
pannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan
ennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan
ennustaessaan kuolemantapauksia."

Hra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen
sanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän
yli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka
kynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat
eloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei
vastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin
hiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä
isoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä
näyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin
salaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja
siinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon —
riutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.

Oli ilmeistä, että tähdistälukija ei ollut mikään tavallinen mies.

Tämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa.
Hän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de
Vidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun
jokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen
— tarkkaamattomasti.

"Katselette poikaa", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä
tarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista
liikettä. "En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita."

"Hän on sievä lapsi", vastasi madame hymyillen heikosti.

"Kyllä, hyvännäköinen hän on", vahvisti mustapukuinen. "On yksi
tietomiesten myymä tarvike, jota hän ei joudu milloinkaan kaipaamaan."

"Mikä niin?" kysyi nainen uteliaasti, ensi kertaa tähystäen
tähdistälukijaa tarkkaavasti.

"Lemmenjuoma", vastasi tämä sävyisästi. "Hänen ulkomuotonsa, kuten
madamenkin, vastaa sen tehoa aina."

Toinen punehtui, hymyillen hiukan suruisesti. "Onko sellaisia
olemassa?" hän sanoi. "Onko se totta? Tarkoitan, olen aina ajatellut,
että se kaikki on lastensatua."

"Ei enempää kuin myrkyt ja paranteet, madame", vastasi tähdistälukija
totisena, "suolan säilyttävä voima tai ruudin tuhoisa teho. Te nautitte
pärskäjuurta Ja aivastatte — Paracelsuksen tippoja ja nukutte — viiniä
ja näette kaksittain. Miksi olisi kiinnytysjauhe ihmeellisempää kuin
nuo? Tai jos vielä epäilette", hän jatkoi keveämmin, "niin katsokaa
ympärillenne, madame. Näette nuorten miesten rakastavan vanhoja naisia,
ylhäisten liittoutuvan alhaisten kanssa, rumien kiehtovan kauniita.
Näette satoja arvoituksellisia pareja, uskokaa minua, me ne solmimme.
Puhun aiheettomasti", hän lisäsi kumartaen, "sillä madame de Vidoche ei
voi koskaan tarvita muuta kiinnyttäjää kuin silmänsä".

Madame huokasi hypistellen hajamielisesti lautasta, katseet pöytään
luotuina. "Ja kuitenkin sanotaan, että avioliitot säädetään taivaassa",
hän mutisi hiljaisesti.

"Taivaalta — tähdistä — me johdamme tietomme", vastasi mustapukuinen
samaan tapaan.

Mutta hänen kasvonsa! — oli hyvä, että madame ei nähnyt niitä! Ja
samassa puuttui hra de Vidoche keskusteluun. "Mitä hölynpölyä tuo on?"
hän sanoi puhutellen äreästi vaimoaan. "Oletko lopettanut? Maksakaamme
siis tuolle isännän heittiölle ja lähtekäämme. Jos nimittäin et halua
viettää yötä taipaleella. Missä ne palvelijain vätykset ovat?"

Hän nousi, astui ovelle huutamaan heitä ja palasi hyvin puuhakkaasti
ottamaan viittaansa ja hattuansa. Mutta hänen kaikissa liikkeissään oli
huomattavaa, että hän ei kertaakaan kohdannut tähdistälukijan katsetta
tai vilkaissut tämän taholle. Silloinkin kun hän jurosti toivotti
mustapukuiselle "hyvää yötä" — ohimennen virkkaen sen hoputellessaan
vaimoansa lähtökuntoon — hän puhui olkansa yli; ja samaan tapaan
hän läksi huoneesta, näköjään kokonaan syventyneenä viittansa
kiinnittämiseen.

Jotkut olisivat näin ylimielisesti kohdeltuina saattaneet loukkaantua
ja jotkut lausua pahastuksensa julki. Mutta mustapukuinen mies oli
toista lajia. Jäätyään yksikseen hän yhä istui odottavassa asennossa,
kolkoilla kasvoillaan pilkallinen myhäily, joka erityisesti pisti
silmään kynttiläin hohteessa. Äkkiä avautui ovi, ja sieltä tuli hra
de Vidoche viitassaan ja matkavaipassaan. Silmiänsä kohottamatta hän
katseli ympärilleen huoneessa — näyttäen etsivän jotakin unohtamaansa.

"Ka, sivumennen sanoen —" hän virkahti katsettansa nostamatta.

"Osoitteeni?" tokaisi mustapukuinen mies pirullisen kerkeästi.
"Touchet-kadun pää Marais'n kaupunginosassa lähellä virtaa. Siellä,
uskokaa minua", hän jatkoi ivallisesti kumartaen, "annan teille madamen
horoskoopin mitä mieluimmin, tai mitä hyvänsä muuta pikku palvelusta
halunnette".

"Luullakseni olette itse paholainen!" jupisi hra de Vidoche äkeästi,
posket kalvenneina.

"Paljon mahdollista", vastasi tähdistälukija. "Miten olleekaan —
näkemiin!"

Kun isäntä tovia myöhemmin tuli pyytämään hra Solomon Notredame de
Paris'lta anteeksi häirinnästä, jota hän oli vastoin tahtoansa tälle
tuottanut, tapasi hän vieraansa peräti hyvällä tuulella. "Ei väliä,
hyvä ystävä — ei ollenkaan", vastasi hra Notredame leppeästi. "Seuran
kyllä huomasin hyväksi. Tuo hra de Vidoche on näiltä tienoin, ja
nähdäkseni rikas mies."

"Vaimonsa kautta", sanoi isäntä varovasti. "Voi, niin rikkaan, että
madame voisi rakennuttaa täkäläisen linnamme uudestaan pohjia myöten."

"Madame de Vidoche oli Pinatelista."

"Tietenkin. Monsieur tietää kaikki. Jumiegesin luota pohjoisessa. Olen
käynyt siellä kerran. Mutta madamella on lisäksi talo Parisissa, ja
tiluksia etelässä, kuulemma — Perigordissa."

"Haa!" mutisi tähdistälukija. "Taas Perigord. Sepä omituista."



IV.

Kaksiovinen talo.


Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin
paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä
ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla
ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta,
ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja
Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi.
Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin —
se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier
du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli
silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen
käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja _primeron_ syrjäytyvän
ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä
aikoina tarkkailivat.

Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai
loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään
loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista.
Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja
luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne
vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa
takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat
kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise.
Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina
ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili,
olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen
salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty,
Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla
sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen
nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi
historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla
takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema,
Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren
— Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron
syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren
ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan
liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman,
häijynilkisen, vaarallisen maailman.

Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin
Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva
kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle
rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti
ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia
kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle
päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä
sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa
isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi
umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus,
joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan
virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan
siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli
Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi
nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä,
jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja
ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta
Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen
ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen
takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.

Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia
asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan
kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä
tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen
tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat
ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan
pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.

Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun
asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla
esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki
taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin
ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin
astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen
varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä
merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura,
eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi
täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka
hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita
ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja
epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota
tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja
huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon
kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti
ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella
kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet
hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.

Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä
huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija
otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki
toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät,
laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone
sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison
kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka
sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.

Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää,
oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi
jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen
patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse
lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen
kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä
oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen
sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti
korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden
ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties
siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — _ja heistä_.

Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen,
Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja
laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien
rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät
häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän
pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät
ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita
ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää
häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa
kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava
katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku.
Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut
mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi
ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.

Hän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle,
jonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä.
Mutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni
löytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut
hänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota
häneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys
menetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti
herpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus
voitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja
salavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen
leikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan
puutteessa.

Tähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut
pelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan
sitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon
kanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman
elukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella.
Poika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot
kasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet
peloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. "Alat
unohtaa", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.

Poika vapisi hänen tähysteltävänään, vaan ei rohjennut vastata.

"Kenen olet?"

Jehan vilkui ympärilleen. Vihdoin hän jupisi kuivin huulin: "Teidän."

"Ei, et ole", oikaisi mustapukuinen mies. "Ajattele uudestaan. Sinulla
on lyhyt muisti."

Jehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein
kuiskasi Jehan: "Paholaisen."

"Se on parempi", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. "Tiedätkö, mitä
tämä on?"

Hän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi
nousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.

"Se on vihkivettä", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä
tähystivät tiukasti poikaa. "Ojenna kätesi."

Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame
verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua
vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä
hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"

Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan
kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi
kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein
silmin.

"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on
kuin sanoin. Sinä olet _hänen. Hänen!_ Tästälähtein muistanet. Mene
nyt."

Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei
täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä,
mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä,
sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen
läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko.
Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään
suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta.
Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.

Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin
hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet
kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä,
kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi
erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi,
mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin
kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan
käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä
uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen
syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.

Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven
jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta
vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää,
mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä
uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.

Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka
oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä —
siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika
tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta
mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja
uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.

Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön.
Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun —
muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin
toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään,
kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti
toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan,
— tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi
heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi
senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli
pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli
vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että
kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki
mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.

Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone
mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty,
poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo
enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen
hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän
kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä
takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia
esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä
esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän
yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti
kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan
siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista
narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän
ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi
longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.

Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää
tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi
hiljaa pois.



V

Ylempi holviovi.


Tähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen
kaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään
ja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea.
Nähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä
katseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen
haaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: "Ette
tunne minua?"

"Aivan hyvin, hra de Vidoche", vastasi tähdistälukija ottaen hatun
päästään.

"Tiesittekö, että seurasin teitä?"

"Tulin näyttämään teille tietä."

"Se ainakin on vale!" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen;
"sillä minä en itsekään tiennyt tulevani".

"Ennen kuin näitte minut", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi.
"Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne."

Hra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. "Tavallinen
ammattivarasto, huomaan", hän mutisi silmäten halveksivasti
ympärilleen. "Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun
naruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita
pidätte lasten säikyttämiseksi."

"Toiset", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — "ja toiset
ovat kaupan".

"Kaupan?" huudahti hra de Vidoche epäuskoisesti. "Kuka niitä ostaa?"

"Ken mitäkin", selitti tähdistälukija huolettomasti. "Katsokaa
esimerkiksi tuota", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä
ensi kertaa. "Odotan tapaavani liiketuttavan _tuolle_ varsin väleen."

Hra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin.
"Tuo" oli ruumisarkku. "Sikseen jo tämä", hän sanoi äkeän
kärsimättömästi. "Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja
ryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua
seisaalla kaiken yötä?"

Mustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun
taakse. "Täällä on lämpimämpi", hän sanoi työntäen syrjään ison
saviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan
hiilloksen edustalta. "Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche.
Istuutukaahan."

"Olemmeko yksin?" kysyi nuori aatelismies epäluuloisesti.

"Tottahan toki", vastasi tähdistälukija. "Ymmärrän asiani."

Mutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa,
vaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui
päättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin
ja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti
Notredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä.
Tähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä
kasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.

"Oh, lempo!" ärähti nuori mies viimein.

"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen", hän
lisäsi ärtyisesti, "yhtä hyvin kuin minäkin".

"Olen halullinen kuulemaan asianne", vastasi tähdistälukija
kohteliaasti.

"Antakaa se minulle enemmittä sanoitta, lähteäkseni täältä!"

Tähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. "Voi, kaikkitietäväisyydellä
on raja", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. "Tosin pidämme
sitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua
tällähaavaa, hra de Vidoche."

Toinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. "Kyllä näen; te
tahdotte minua paljastamaan itseni", hän mutisi. Hiki kihoili hänen
otsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta
mielenliikutuksesta. "Olin hupsu, kun tulin tänne", hän jatkoi. "Jos
teidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin
annosta sille."

Tähdistälukija nauroi äänettömästi. "Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli
kissa!" hän virkkoi huvitettuna. "Vain kissa! No, siinä tapauksessa
pelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa
kissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs", hän pitkitti, katsoen
tiukasti kumppaniinsa, "eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan
ei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne
vaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu
vääntyy niskakuoppaan", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, "kuten kävi
Beaufortin herttuattarelle, niin _cui malo?_ — siinä ei ole mitään
pahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin
tänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?"

Hra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja
kauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. "No", hän mutisi,
"ja entä jos olinkin?"

"Ka, ei mitään", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi.
"Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa
häneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä,
kerrotaan." Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä
laihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät
hetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.

Hra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. "Horna!" hän ärisi
käheästi. "Mitä tarkoitatte?"

"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa.
Kardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan." Mustapukuisen hymy oli
lähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.

Hra de Vidoche nousi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.

"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla",
pitkitti tähdistälukija säveästi. "Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule
samaa, hra de Vidoche?"

Hiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili
tuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti
ja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. "On senvuoksi sääli,
että monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin", hän sanoi pahoitellen
pudistaen päätänsä, "sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua.
Mutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän
olisi nyt köyhä mies."

Hra de Vidoche hypähti kiroten jaloilleen. Mutta hän istuutui taaskin.

"Naimisiin mennessään hän _oli_ köyhä mies, luullakseni", pitkitti
tähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista
ja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. "Ja velkainen. Madame —
nykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee
tuonut hänelle suuren omaisuuden."

"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti
päivässä!" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä
menetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan
viekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle.
Suonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on,
että pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja
pienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet.
"Hyvä Jumala!" hän sähisi hampaittensa raosta, "jos tietäisitte, mitä
olen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä
olen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen
ja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei,
kymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee
minua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä!
Ja ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —"

Hän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. "Madame oli ylhäistä sukua?"
virkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen
varjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.

"Ka, kyllä", vastasi aatelismies katkerasti.

"Perigordissa?"

"Niinpä kyllä."

"Kolme Ranskan marskia?" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen
silmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti
käännettyinä pois kumppanistaan. "Se ei ole tavallista! Siinä on toki
jotain kerskattavaa!"

"_Mon Dieu!_ Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut
sitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!" huusi hra de Vidoche
halveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta.
Hän harppaili edes takaisin.

"Mikä hänen tyttönimensä oli?" tiedusti tähdistälukija ja kumartui
ahjoon päin.

Nuori mies seisahtui, mielenkuohussaan pidätettynä — seisahtui ja
katseli häntä epäluuloisesti. "Tyttönimensä?" hän mutisi. "Mitä se
kuuluu asiaan?"

"Jos tahdotte minua — laatimaan hänen horoskooppinsa", vastasi
tähdistälukija kavalasti hymyillen, "niin minulla täytyy olla jotain
pohjaa".

"Diane de Martinbault", vastasi nuori mies jurosti, ja sitte hän
uudessa raivonpurkauksessa sähähti: "_Diane! Diable!_"

"Hän peri sukutilat isältään?"

"Niin."

"Jolla oli poika? Kuollut nuorena?" jatkoi tähdistälukija tyynesti.

Hra de Vidoche katsoi häneen. "Se on totta", hän sanoi ynseästi. "Mutta
minä en käsitä, mitä tekemistä teillä on sen seikan kanssa."

Vastaukseksi alkoi mustapukuinen mies nauraa, ensin hiljaisesti,
sitten ääneen — ovelaa hornan naurua, joka enemmän kuulosti kadotettua
sielua pilkkaavien paholaisten riemukkaalta hörötykseltä kuin miltään
inhimilliseltä ratolta, niin täynnä se oli kirpeätä ivaa ja loukkausta.
Hän ei yrittänytkään pidättää tai peitellä sitä, vaan tuntui pikemmin
ilkastelevan vieraalleen päin kasvoja, sillä kun nuori aatelismies
kysyi häneltä tuiman kärsimättömästi, mikä hänelle oli tullut ja mitä
hän tarkoitti, ei nauraja selittänyt. Hän vain huusi: "Tuossa paikassa!
Kohtsiltään, teidän jalosukuisuutenne, saatte haluamanne, sen vannon.
Mutta — ha! ha!" Ja sitte hän räjähti jälleen nauramaan, entistä
kovemmin ja kimakammin.

Hra de Vidoche vaaleni ja punastui vimmasta. Hänen ensimäisenä
ajatuksenaan oli, että hänelle on ansa viritetty ja että hän on
joutunut siihen, — että hänen sanoilleen on ollut todistajia ja että
tähdistälukija oli nyt heittänyt pois naamionsa. Kamala häpeän ja pelon
ilme kasvoillaan hän seisoi varuillaan, tirkistellen huoneen lukuisiin
pimeihin soppiin ja mittaillen varjoja. Kun ei ketään ilmestynyt tai
mitään tapahtunut, hälveni hänen pelkonsa, vaan ei raivonsa. Käsi
miekan kahvassa hän käännähti kiukkuisesti liittolaiseensa päin. "Sinä
koira!" hän ärähti, ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti lampun
valossa; "tiedä, että voisin surkeilematta sivaltaa kurkkusi poikki! Ja
sen teenkin, jollet ihan heti lopeta tuota velhon irvistystä! Aiotko
tehdä mitä pyydän, vai etkö?"

"Älkäähän nyt!" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä
lepyttävästi. "Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani."

"Niin, mutta nyt — nyt!" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. "Olette
leikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean
viettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?"

Notredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa
liian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä:
sellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja
rosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen
toimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin,
ja hän muutti sävyänsä. "Rauhoittukaa", hän sanoi nöyrästi levittäen
kätensä. "Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys."

"Mainitkaa se!" sanoi toinen käskevästi.

"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi
holviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche.
Siinä on vaaraa, nähkääs."

"Sen saatte. Antakaa minulle se — se aine!"

Nuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta
eikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen
ja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku
laudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä
käteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa,
kun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui
hänen käsivarteensa. "Sinä paholainen!" sähähti nuori mies — hän oli
vaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — "täällä on joku! Joku
kuuntelee!"

Silmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi
pidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de
Vidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat
talon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet,
syylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä
varjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat
valon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä
ilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut
mitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset,
tyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.

Mustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. "Mitä
kuulitte?" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja
väijyttyään.

"Joku liikkui tuolla", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi
vielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.

"Joutavia!" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua.
"Millainen ääni se oli, mies?"

"Kumea jyrähdys. Joku liikkui."

Notredame nauroi, muttei miellyttävästi. "Se oli rupisammakko", hän
selitti. "Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on
ovi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen
takana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta
tulkaa katsomaan."

Hän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia
esineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin
oli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun
rupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä,
hän vilkui ympärilleen epätietoisena. "En luule, että se oli tuo", hän
väitti. "Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?"

"Koettakaa", vastasi tähdistälukija lyhyeen.

Hra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. "On kyllä", hän sanoi. "Ulos täältä
kuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian."

Mustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella
valitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi
tovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään
haluttomana eriämään niistä. "Ne ovat valtaa", hän sanoi äänellä,
joka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli
koetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan.
"Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain
— oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna,
nesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään
maallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti
sitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni."

"Onko se tuskallista?" kuiskasi nuori mies väristen ja katsoen
toisaanne.

Kiusaaja irvisti hirvittävästi. "Mitä se teihin kuuluu?" hän sanoi. "Se
ei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää."

"Se ei tule ilmi?"

"Ei lääkäriksi sanottujen patustajien toimesta", vastasi tähdistälukija
halveksivasti. "Sokeiden yökköjen! Uskokaa vain minua. Mihin kuoli
Englannin kuningas? Vuoroittelevaan horkkaan. Samaten käy madamen.
Mutta jos arvelette —"

Hän vaikeni äkkiä, käsi ilmassa, ja salaliittolaiset seisoivat
tuijottaen toisiinsa säikähtynein kasvoin. Äänekäs kellon soitto
tunkeusi pahaenteisesti heidän korviinsa. "Mitä nyt?" mutisi hra de
Vidoche levottomasti.

"Asiatuttava", vastasi tähdistälukija säveästi. "Menen katsomaan. Älkää
hievahtako ennen kuin tulen takaisin."

Hra de Vidoche teki kärsimättömän liikkeen Touchet-kadun puoleista
ovea kohti ja olisi epäilemättä paljoa mieluummin poistunut heti, kun
kerran oli saanut haluamansa. Mutta mustapukuinen mies avasi jo pikku
portaiden yläpäässä ovea, ja tuskastuneesti sadattaen alistui vieras
odottamaan. Synkin katsein hän kätki jauhekääröt taskuunsa.

       *       *       *       *       *

Hän luuli olevansa yksinään. Mutta kaiken aikaa makasi valkeakasvoinen
poika muutaman jalan päässä hänestä, tarkaten hänen jokaista liikettään
ja kuunnellen hänen hengitystään — pienoinen poika, jonka aisteja
herkisti viha ja inho. Rankaisemattomuus tekee ihmisen huolimattomaksi,
muutoin ei Notredame olisi ollut niin kerkeä panemaan rupisammakon
tiliin apurinsa aiheuttamaa jyrähdystä. Judas-reikä ja vakoilukomero
olisivat johtuneet hänen mieleensä, ja tuossa tuokiossa hän olisi
keksinyt kuuntelijan, ja tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.

Sillä Jehan ei ollut kyennyt pitkääkään aikaa pysyttelemään loitolla,
vaikka hänen isäntänsä äkillinen saapuminen oli ensin häätänyt hänet
säikähtäneenä vartiopaikaltaan. Talo oli ikävä, äänetön, pimeä;
ainoastaan komerossa oli huviketta saatavissa. Kauhu veti häntä
yhtäälle, uteliaisuus tempoi toisaalle ja pääsi viimein voitolle.
Hän kuunteli ja värisi portaiden päässä, kunnes se kimakan kaamea
naurunröhötys, josta tähdistälukija näki hyväksi nauttia, saaden
siitä sittemmin kalliisti maksaa, tunkeutui paksun oven läpi. Silloin
hän ei kyennyt pidättymään kauvemmin. Hänen uteliaisuutensa yltyi
sietämättömäksi. Naurua! Naurua siinä talossa! Hitaasti ja varovasti
poika avasi pimeän kammion oven ja hiipi sisälle. Ihan kynnyksen
juurella hän kompastui sammutettuun kynttilään, ja tämä se aiheutti hra
de Vidochen hätäännyksen.

Jehan luuli tulleensa ilmi ja makasi hioten ja vapisten, kunnes
rupisammakon etsintä oli päättynyt. Silloin hän nousi istualle ja alkoi
vakoilla, huomatessaan olevansa turvassa. Hänen kuulemansa ei ollut
selvää tai täysin tajuttavaa, mutta vähitellen alkoi poikamainenkin
mieli uumoilla jotakin kauheata. Puhujain pelokas esiintyminen, heidän
matala äänensä ja kolkot katseensa, aavistamansa kuuntelijan herättämä
säikky ja luulemansa erehdyksen tuottama huojennus selitti pojalle
enemmän kuin heidän sanansa. Puheestakin hän käsitti sen verran, että
joku aiottiin myrkyttää — toimittaa pois maailmasta. Ainoastaan uhrin
nimi — se jäi häneltä tietämättä.

       *       *       *       *       *

Nähtävästi hra de Vidoche yksikseen jäätyänsä huomasi ajatustensa
olevan huonoa seuraa, sillä vähitellen hän kävi levottomaksi. Hän
käveli huoneen poikki ja kuunteli, käveli taas ja kuunteli. Jälkimäinen
liike osutti hänet kuusiaskelmaisten pikku portaitten juurelle,
joita myöten tähdistälukija oli poistunut; hän katsahti ylös ja näki
yläpäässä oven olevan raollaan. Uteliaisuus, epäluulo tai pelkkä halu
paeta omaa itseään kannusti hänet hiipimään ovelle ja työntämään sen
enemmän longalleen; hän pisti päänsä sisäpuolelle ja kuunteli.

Hän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi
jälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan
niin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut.
Hän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään!
Jotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki
muu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään
ihmetykseen.

Puutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan
askeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet
ovat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.

Mustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan
kummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli.
Hänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä
kiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun
ja itserakkauden valju myhäily.

Hra de Vidoche sai vihdoin sanoiksi. "Vaimoni!" hän kuiskasi.

Tähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän
nyökkäsi — kerran, toisen. "_Mais oui, madame!_" hän sanoi.

"Täällä? — nyt?" sopersi hra de Vidoche suurin silmin.

"Hän on astrolabikamarissa."

"_Mon Dieu!_" huudahti aatelismies. "_Mon Dieu!_" Ja sitte hän vavahti
ikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat
valjut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. "En käsitä", hän
mutisi viimein. "Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?"

"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta", vastasi Notredame, huulet
arvoituksellisessa hymyssään.

"Kelle?"

"Teille."

Aviomies hengähti syvään. "Minulleko?" hän huudahti. "Mahdotonta!"

"Mahdollista", vastasi mustapukuinen tyynesti, "ja totta".

"Mitä siis teette?"

"Annan hänelle sitä", vastasi tähdistälukija. Salaperäinen hymy, joka
oli kaiken aikaa väikkynyt hänen kasvoillaan, kävi selkeämmäksi,
tiukemmaksi, julmemmaksi. Hänen silmissään kiilui voitonriemu — ja
pahuus. "Annan hänelle sitä", hän toisti.

"Mutta — mitä hän sillä tekee?" jupisi hra de Vidoche.

"Nauttii! Teitä hupsua, ettekö ymmärrä?" vastasi mustapukuinen
terävästi. "Antakaa minulle takaisin ne jauhekääröt. Minä annan ne
hänelle. Hän nauttii ne — itsekseen. Te säästytte — kaikesta!"

Hra de Vidoche horjui. "Taivasten tekijä!" hän huudahti. "Te lienette
itse paholainen!"

"Kenties", vastasi mustapukuinen mies, "mutta tänne se jauhe!"



VI.

Kiinnytysjauhe.


Sillaikaa madame de Vidoche istui muutaman kyynärän päässä
astrolabikamarissa odottaen ja vapisten, uskaltamatta hievahtaa
paikalta, mihin tähdistälukija oli hänet asettanut, ja kaivaten
hänen paluutansa. Minuutit tuntuivat loppumattomilta, talo haudalta.
Häntä kiehtova äänettömyys ja salaperäisyys, synkät verhot, palavat
kynttilät, salatieteelliset kuviot herättivät hänessä pelkoa ja
ahdistusta. Hän oli arkaluontoinen nainen; mikään muu kuin kaikkein
kalvavin nälkä — rakkauden nälkä — ei olisi voinut häätää häntä
tähän epätoivoiseen askeleeseen, pakoittaa häntä tänne. Mutta täällä
hän oli sen ajamana, ja vaikka kauhu vaalensi hänen poskiansa ja
jäsenet huojuivat hänen allaan ja hän ei rohjennut rukoilla — sillä
mitä olikaan hän tekemässä? — ei hän katunut tai toivottanut tehtyä
tekemättömäksi tai halunnut peräytyä aikeestaan.

Paikka oli hänelle kamala, muttei niin kamala kuin kylmä koti, tylyt
sanat, rakkauden pilkkaaminen, verkalleen vahvistuva tieto, että
rakkautta ei ollut alkujaankaan olemassa, — ja siitä kaikesta oli hän
täällä pelastumassa. Hän oli yksin, vaan ei yksinäisempi kuin oli ollut
kuukausimääriä omassa talossaan. Se mies, joka kohteli häntä joka
päivä ivasanoin ja herjauksin ja harvoin puhui muistuttamatta hänelle,
kuinka valjulta ja värittömältä hän näytti hovin kukkeiden ja sukkelien
kaunottarien rinnalla — _hänen ystäviensä_ — oli yhä hänen kaikkensa
ja oli ollut hänen epäjumalansa. Jos hän miehensä menettäisi, niin
maailma olisi hänelle tosiaan tyhjä. Vain yksi tehtävä oli senvuoksi
jäljellä: suurin surminkin, kaikella mitä nainen saattoi tehdä täi
uskaltaa, — alistumisella, urheudella, — voittaa takaisin hänen
rakkautensa. Hän oli yrittänyt. Jumala tietää, että hän oli yrittänyt!
Hän oli polvistunut miehensä eteen, ja tämä oli lyönyt häntä. Hän
oli pukeutunut hienosti ja ollut hilpeä ja koettanut laskea leikkiä
niinkuin miehen ystävät puhuivat pilojaan: mies oli suominut häntä
katkeralla ivailulla. Hän oli rukoillut, ja taivas ei ollut vastannut.
Hän oli kääntynyt pois taivaasta — valkeakasvoinen, riutuva nainen,
melkein vielä tyttönen — ja hän oli täällä.

Kunhan se mies olisi nopea! Kunhan hän vain kiireesti antaisi pyydetyn,
ja silloin tuskin mikään hinta, mitä myyjä saattoi vaatia, laimentaisi
hänen kiitollisuuttaan. Viimein hän kuuli salatieteilijän askeleet,
ja samassa tämä ilmestyikin huoneeseen. Mustaa taustaa vasten ja
kynttiläin synkässä hohteessa nähtynä hän näytti vielä pitemmältä,
laihemmalta, kalpeammalta, kolkommalta kuin todellisuudessa.
Hänen silmissään hehkui luonnoton leimu. Madamea värisytti hänen
lähestyessään; tulija näki sen ja irvisti ruumismaisen naamionsa
suojassa.

"Madame", hän virkkoi vakavasti ja päätänsä taivuttaen, "asema on
sellainen kuin toivoin. Venus on nousuasennossa yhdeksän vuorokautta
tästä päivästä lukien ja onnellisessa yhtymässä Marsin kanssa. Olen
hyvilläni siitä, että tulitte luokseni näin otolliseen aikaan. Näinä
päivinä on teho saatavissa hyvin vähällä. Mutta jos tahdotte, että
lumous vaikuttaa, tulee teidän noudattaa ehdotonta äänettömyyttä ja
salaisuutta sen suhteen."

Kuulijan huulet olivat kuivat, hänen kielensä tuntui takeltuvan
kitalakeen. Hän häpesi kuten pelkäsikin tämän miehen läsnäollessa.

Mutta hän ponnistausi ja mutisi: "Se vaikuttaa siis varmasti?"

"Sen takaan!" vastasi toinen ponnekkaasti, ja suunnatonta
kaksimielisyyttä ilmeni hänen äänenpainossaan ja silmissään. "Se on
samaa kiinnytysjauhetta, jolla Diane de Poitiers voitti kuninkaan
rakkauden, vaikka hän oli kahtakymmentä vuotta vanhempi tätä, ja
madame de Valentinois piti sen avulla puolellaan miesten sydämet
seitsemänteenkymmenenteen talveen saakka. Madame de Hautefort käyttää
sitä. Se on valmistettu nesteytetystä kullasta, eetteröity ja väkevöity
salaisilla rohdoilla. Olen laatinut kaksi kääröä, mutta varmempaa on
madamen nauttia molemmat yhtaikaa, hyvään viiniin liotettuina ja ennen
yhdeksännen vuorokauden loppua."

Madame de Vidoche otti kääröt vapisten. Hänen valjut poskensa
punehtuivat hiukan. "Siinäkö kaikki?" hän sopersi heikosti.

"Niin, madame, paitsi että teidän tulee juodessanne muistaa miestänne",
vastasi tahdistälukija. Tämän lausuessaan hän käänsi pois kasvonsa,
sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt hillitsemään häijyä
hymyä, johon huulensa vääntyivät. _Dieu!_ Oliko koskaan kuultu niin
karmeata kokkapuhetta? Tai nähty noin nuopeata, noin avutonta, noin
peräti lapsekasta hupakkoa? Hän olisi melkein voinut sääliä tätä. Mitä
hänen mieheensä tuli — voi, kyllä hän osaisi iskeä arvoisan herran
suonta kaiken mentyä ohi!

"Paljonko tämä maksaa, monsieur?" kysyi madame arasti, kätkettyään
kallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä
oli ahdistava kiire päästä pois.

"Kaksikymmentä livreä", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti.
"Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —"

"Tarvinnen lisää?" kysyi madame, sillä toinen oli pysähtynyt.

"Ka, ei, en luule", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden
omituisesti, melkein änkyttäen. "Teidän kohdaltanne, madame, luulen
tehon jäävän pysyväiseksi."

Madamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta
vaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi
ilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi
häntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli
sekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli
osaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa
lumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka
ilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte
hän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle
kadulle.

"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa
saattolaisenaan?" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. "Tai minä —"

"On, kyllä, kyllä!" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. "Hän
on täällä. Hyvää yötä, monsieur."

Salatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame
de Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän
kääntyi ja palasi sisälle.

Yö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa
ei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet
lämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli
tuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi
— sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli
suloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä
oli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat
sitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä
eivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut
valmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan
siitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut
mitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä
varten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä
rakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt
hänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.

Kadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut
huomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien
suojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua
jumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen
äkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui.
"Mitä nyt?" hän sanoi. "Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä
kolme tuntia keskiyöstä."

"Nythän on Pyhän Tuomaan päivä", vastasi saattolaisnainen.

"Niin onkin", vastasi madame, pitkittäen jälleen kulkuansa, mutta
verkallisemmin. "Aivan oikein; on enää neljä päivää jouluun. Eikö häntä
sanota uskon apostoliksi, Margot?"

"Sanotaan kyllä, madame."

"Niinpä niin", virkkoi madame miettivästi. "Niinpä niin, meidän tulee
uskoa — meidän tulee uskoa." Ja sillä ajatuksella hän kevensi jälleen
mieltänsä niinkuin ihmiset erityisissä mielentiloissa menettelevät,
käyttäen mitä kummallisimpia kohoja. Nyt hän jälleen asteli eteenpäin,
jalat sipsutellen sydämen pamppailun mukaan ja käsi kallisarvoisella
kääreellä, joka oli muuttava maailman hänelle toiseksi. Iljettävimmässä
liejussa kimmeltelee toisinaan kirkkain fosforihohde; muutoin ei olisi
ollut helppo käsittää, miten Touchet-kadun talosta saattoi tulla
hetkellistäkään onnea!

Naiset olivat melkein saapuneet Greveturun laidassa sijaitsevan St.
Gervais-kirkon luo, kun kamarineidon korvaan otti nopeasti hiipivien
askelten ääni takaapäin. Se ei ollut tyynnyttävä ilmiö yöllä ja siinä
paikassa. Heidän edessään oli pieni aukio, jonka yli pyyhälteli jäinen
viima virralta; ja vaikka keskitorilla loimusi hiilipannu, jonka
ympärille oli keräytynyt kaupunginvartion miehiä, olivat molemmat
naiset vastahakoisia näyttäytymään paikassa, missä heidän osalleen
saattoi tulla töykeätä kohtelua. Margot laski kätensä emäntänsä
käsivarrelle, ja jonkun sekunnin he seisoivat kuunnellen, jyskyttävin
sydämin. Askeleet lähestyivät — keveänä tepasteluna. Yhteisen
vaikuttimen mukaan toimien naiset kääntyivät katsomaan toisiinsa
ja pujahtivat sitten äänettömästi kirkonkuistin luomaan varjoon,
painautuen muuria vasten ja seisten melkein hengittämättä.

Mutta onni oli heitä vastaan, tai tavoittajan katse oli harvinaisen
läpitunkeva. He eivät olleet värjötelleet siinä montakaan sekuntia, kun
hän juoksi esille — kumarainen olento, hento ja lyhyt. Hän hiljensi
äkkiä vauhtiansa ja pysähtyi ihan heidän lymynsä kohdalle. Hetkinen
jännitystä, ja sitte valjut kasvot, jotka sai näkyviin etäisen tulen
kajastus, kumartuivat heitä kohti, ja piipattava, läähättävä ääni
sopersi arasti: "Madame! Madame de Vidoche, suvaitkaa!"

"_Saint Siege!_" oihkasi kamarineito hämmästyksissään. "Sehän on
totisesti lapsi!"

Madame melkein nauroi huojennuksesta. "Voi, kuinka säikäytitkään
meitä!" hän sanoi "Luulin sinua väijyväksi mieheksi — varkaaksi!"

"En ole", vastasi poika yksinkertaisesti.

Tällä kertaa Margot nauroi. "Kuka sinä sitten olet?" hän kysyi astuen
ripeästi esille, "ja minkätähden olet seurannut meitä? Sinulla näkyy
olevan rouvan nimi hyvin selvillä", hän lisäsi terävästi.

"Tahdon puhutella häntä", vastasi poika vapisevin huulin. Hän tosiaan
vapisi kauttaaltaankin pelosta ja kiihtymyksestä. Mutta pimeä peitti
sen.

"Kas!" sanoi madame de Vidoche suopeasti. "No, puhu pois. Mutta sano
minulle ensin, kuka olet, ja joutuin. On kylmä ja myöhä."

"Olen siitä talosta, missä kävitte", vastasi Jehan urheasti. "Näitte
minut myös Les Andelysin majatalossa, kun olitte siellä illallisella,
madame. Minä olin ovipoika. Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."

"Kahden kesken!" huudahti madame.

Poika nyökkäsi lujasti. "Jos suvaitsette", hän sanoi.

"Hui — hai!" huudahti Margot, ja hänen teki mielensä vastustaa. "Hän
vain tahtoo kerjätä", hän väitti.

"En tahdo!" huusi poika itkevällä äänellä.

"No, sitte hän haluaa lahjaa!" huomautti kamarineito halveksivasti.
"Noissa paikoissa kaivataan hyväntekijäisiä. Ja meidän pitää tässä
jäätyä hänen sepustaessaan juttunsa."

Mutta säälistä tai uteliaisuudesta tahtoi madame kuulla häntä. Hän
käski palvelijattarensa odottaa muutaman askeleen päässä. Ja heidän
jäätyään yksikseen hän sanoi ystävällisesti. "No, mikä on asiasi? Sinun
on kiirehdittävä, sillä nyt on kovin kylmä."

"Hän lähetti minut peräänne — tuomaan sanoman", vastasi Jehan.

Madame säpsähti, ja hänen kätensä sujahti kääröön. "Tarkoitatko hra
Notredamea?" hän sopersi.

Poika nyökkäsi. "Hän — hän sanoi unohtaneensa erään seikan", hän
pitkitti pysähdellen ja hytisten. "Hän — hän sanoi, että teidän pitää
muuttaa erästä kohtaa, madame."

"Niinkö"! vastasi madame jäykästi; hänen sydäntään masensi ja
ylpeyttään nostatti väliintulollaan poika, joka näkyi tietävän kaikki.
"Mitä uutta, kuulehan?"

Jehan vilkaisi pelokkaasti olkansa yli. Mutta kaikki oli hiljaista.
"Hän sanoi unohtaneensa, että miehenne on tummaverinen", hän änkytti.

"Tummaverinen!" mutisi madame ihmeissään.

"Niin, tumma", jatkoi Jehan ponnistaen. "Ja niin ollen ei teidän
sopinut nauttia sitä — taikaa itse."

Madamen silmät välähtivät suuttumuksesta. "Kas!" hän sanoi; "vai niin!
Ja siinäkö kaikki?"

"Vaan antaa se hänelle, mitään sanomatta" lisäsi poika äkillisen
reippaasti ja lujasti.

Madame hätkähti ja henkäisi syvään. "Oletko varma siitä, ettet erehdy?"
hän kysyi yrittäen tähystää pojankasvoja. Mutta niiden tulkitsemiseen
oli liian hämärä.

"Ihan varma", vakuutti poika sitkeästi.

"Vai niin", sanoi madame hitaasti ja miettivästi; "hyvä on. Eikö muuta?"

"Ei muuta", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään
vastahakoisesti.

Margot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt
ihan luokse. "Nyt, hyvä rouva", hän sanoi terävästi, "pyydän teitä
lopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan
yöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan
minä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee
minut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät
väreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa."

"Hyvä on, Margot", vastasi madame; "minä tulen". Mutta hän katseli
yhä poikaa ja viivytteli. "Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta
sanottavaa?" hän virkkoi hiljaa.

"Ei muuta", vastasi poika.

Madame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän
siekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin
kylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen
vastahakoisesti; "Hyvä on, minä tulen."

"Niin, tuleehan joskus joulukin!" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa
hän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.

"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot", virkkoi madame tovin kuluttua,
heidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten
Grève-turun yli, tuulta vasten puskien, "sillä nythän on enää neljä
päivää jouluun! Sen olit unohtanut!"

"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!" sanoi
kamarineito huonotuulisena. "En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä
kahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan
vilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla
oivallisia uutisia."

Mutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä
oli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin
rakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten
vakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan
kaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen
ensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten
istunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet
palveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli
ollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.

Tästä joulusta oli tulossa toisenlainen.

Madamen silmät alkoivat jälleen hohtaa ja hänen sydämensä sykkiä
mieluisassa vauhdissa. Jos hänen tahtonsa pitää paikkansa, niin he
eivät lähde mihinkään pitoihin tai remutilaisuuksiin. Mutta mies pitää
sellaisista ja näyttäytyy niissä edukseen. Ei, kyllä he lähtevät,
ja hän istuu hiljaisena kuin hiiri kuunnellen, kun hänen miestään
ylistellään, elvyttäjänään kaiken aikaa se suloinen tieto, että mies on
nyt hänen — hänen omansa.

Hän ei ollut päässyt unelmistaan vielä heidän saapuessaan kotiin.
Portinvartija torkkui kopissaan, veräjä oli raollaan. He pujahtivat
pimeälle hiljaiselle pihalle ja sipsuttivat sen poikki taloon.
Kaksi palvelijaa lojui nukuksissa eteissuojaman lattialla, ja
vasemmanpuoleisesta pikku huoneesta he kuulivat toisten puhelua,
mutta yksikään ei kurkistanut ulos. Onni ei olisi voinut olla heille
myötäisempi. Keventyneesti ja kiitollisesti naurahtaen madame juoksi
ylös isoja portaita ja suuren lampun alitse, joka valaisi niitä ja
eteissuojamaa.

Margot seurasi, mutta hän tai hänen emäntänsä ei nähnyt, kuka seurasi
heitä, — kuka oli seurannut heitä tuulisen turun yli, pitkin katuja
ja kujia ja vieläpä hetkisen epäröittyään pihallekin ja taloon.
Muuan palvelija, joka kuuli portaitten narahtavan heidän mennessään
ja katsahti ulos, luuli näkevänsä pienen mustan haamun vilahtavan
ylikertaan; mutta kun talossa ei ollut lapsia, ja tuo oli lapsi, jos
mikään, luuli hän silmiensä pettäneen — ollen puolittain nukuksissa —
ja meni ristinmerkin tehtyään takaisin haukotellen.

Poika ei osannut koskaan oikein selittää, — vaikka häneltä myöhempinä
vuosina usein kysyttiin — mikä johti hänet antautumaan siihen vaaraan.
Tosin hän ei uskaltanut palata Touchet-kadulle, ja hän oli vain
kahdentoista vanha eikä tiennyt muutakaan suojapaikkaa. Mutta —

Kuitenkin, siinä kaikki, mitä siitä seikasta voi sanoa. Hän seurasi
heitä.

Hän pysähtyi portaiden päässä ja seisoi väristen ison lampun alla.
Hänen edessään riippui raskaat oviverhot. Tuokion epäröittyään hän
hiipi niiden välitse ja huomasi olevansa uhkeassa huoneessa, tilavassa,
vaikka niukasti kalustetussa; se oli katosta valaistu ja laatuaan
puolittain suojama, puolittain vierashuone. Vastapäätä kohosi korkea
uuteen italialaiseen kuosiin sommiteltu marmoriuuni, ja molemmin puolin
oli kaksi verhoilla peitettyä isoa ovikäytävää. Lattia oli laskettu
parkettikuutioista, seinät alirajasta laudoitettu kastanjapuulla.
Tulisijassa kumotti hiipuvaa hehkua pesänjalkojen lomitse, ja sen
kumpaisellakin puolella kulki pitkin seinää sametilla päällystetty
pitkä lavitsa. Liedelle oli asetettu kolmijalkaiselle jalustalle
juomakolpakko, ja keskilattialla oli marmoripöydällä kulhossa namusia
ja tarjottimelle sovitettuina pulloja ja laseja. Siihen aikaan, kun
ihmiset söivät päivällistä yhdeltätoista ja illastivat kuudelta, oli
tapana nauttia _les épices et le vin du coucher_ ennen kuin mentiin
makuulle yhdeksältä.

Poika seisoi kyyristellen ja kuunnellen omituinen, valjukasvoinen
pikku olento heijastui kapeaan kuvastimeen, joka eräällä seinällä
ulottui lattiasta katonrajaan. Täälläkin oli hyvin kylmä; ulkona hän
olisi varmaan kuollut viluun. Hän kuuli molempien naisten liikkuvan ja
puhelevan jossakin huoneessa vasemmalla; muutoin oli talossa hiljaista.
Hän katseli ympärilleen, epäröitsi ja hiipi viimein varpasillaan
lattian poikki eräälle oikeanpuoleiselle ovelle. Sitä peittävä verho
laahasi kyynärän verran lattialla. Hän istuutui sen ja oven väliin,
kietoi paksusta raskaasta kankaasta kulman jähmettyneiden raajainsa
ympäri ja huokasi huojennuksesta. Hän oli päässyt jonkunlaiseen suojaan.

Hän aikoi nukkua, muttei voinut, sillä kaikki hänen hermonsa olivat
jännittyneinä kiihtymyksestä. Ainoakaan hisahdus talossa ei välttänyt
hänen huomiotaan. Hän kuuli pehmeän tuhan ripisevän takassa; hän kuuli
eteissuojamassa nukkuvan miehen kääntyvän ja oihkaavan unissaan.
Vihdoin avautui ovi ihan hänen lähellään.

Jehan liikahti hiukan ja tirkisti lymystään. Melu oli tullut madamen
huoneesta. Hän ei kummastunut nähdessään tämän kasvojen pistäytyvän
esiin. Madame työnsi piankin uutimen kokonaan syrjään ja tuli ulos,
seisahtuen vähän matkan päähän hänestä kuuntelemaan tarkkaavasti.
Hänellä oli yllään pehmeä, väljä kauhtana, ja arvattavasti hän oli
avojaloin, koska liikkui äänettömästi.

Hän kuunteli hyvinkin minuutin, käsi povella. Sitte hän nyökkäsi
ikäänkuin varmistuneena siitä, että kaikki oli kunnossa, ja astuen
pöydän ääreen hän katseli sen kalustoa. Hänen kasvoillaan oli hieno
myhäily, hänen poskensa hehkuivat heikosti, silmissä näkyi arka säihky.
Lamppu tuntui antavan hänelle uutta viehkeyttä.

Nähtävästi hän ei löytänyt hakemaansa pöydältä, sillä hetkisen kuluttua
hän kääntyi ja meni tulisijan luo. Hän otti kolmijalalta kolpakon,
nosti kantta ja katsoi sisälle. Näkemänsä näytti tyydyttävän häntä,
sillä hän vei kolpakon nopeasti pöydälle ja laski sen alas avoinna.
Hän seisoi nyt selin Jehaniin, joten tämä ei kyennyt näkemään, mitä
hän teki, vaikka tarkkasi hänen jokaista liikettään ja osittain
arvasi. Suoriuduttuaan hommastaan hän kohotti kolpakon huulilleen, ja
pojan sydän salpautui. Niin, salpautui! Hän nousi puolittain, kasvot
valkeina. Mutta hän erehtyi. Madame vain suuteli viiniä ja peitti sen;
sitte hän palautti kolpakon kolmijalalle, mutisten jotain sen yli
kumartuneena, laskiessaan sen alas.

Poika lojui alallaan kuin lumottu, sillaikaa kun madame hiipi takaisin
ovelleen, painaen kahta silkkitötteröä poveansa vasten. Kohottaessaan
toisella kädellä uudinta hän äkillisen mielijohteen valtaamana kääntyi
suutelemaan toisen sormenpäitä takkaa kohti. Verkalleen painui esirippu
ja kätki hänen hohtavat silmänsä.



VII.

Klytemnestra.


Hän oli tuskin kadonnut, kun poika kiihkeästi kuunnellessaan kuuli
alikerran ison ulko-oven paiskautuvan auki ja vaistomaisesti vaipui
jälleen alas. Kylmä hönkä tuulahti alhaalta. Karski ääni, jonka hän
hyvin tunsi, kirosi jotakuta tai jotain eteissuojamassa, raskaat
askeleet kompuroivat ylös portaita, ja samassa hra de Vidoche unisen
palvelijan seuraamana työntyi uudinten läpi. Hän oli tulistunut
väkijuomista, vaan ei päissään, sillä lattian poikki astuessaan hän loi
nopean silmäyksen vaimonsa oveen — synkkää pahansuopaisuutta kuvastavan
silmäyksen; ja vaikka hän kiukkuisesti sätti palvelijaa tulen
päästämisestä sammuksiin, näytti hän puhuessaan ikäänkuin kuuntelevan
ja tahtovan sadattelullaan osoittautua huolettomaksi.

Mies jupisi jotain puolustelua ja polvistui kohuttelemaan hiillosta,
Vidochen katsellessa hänen puuhaansa äreästi. Hän ei ollut riisunut
hattuansa ja viittaansa. "Onko madame ollut ulkona tänä iltana?" hän
kysyi äkkiä.

"Ei, monsieur."

"Kamarineito makaa hänen kanssaan?"

"Niin, monsieur."

Hetken äänettömyys. Sitte: "Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen
tupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi
hoidostaan päättäen sikolääväksi!"

Mies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui
kuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen
asiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan,
otti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin.
"Pistä pölkky pesään", hän käski, "ja anna minulle tuo juoma. _Nom du
diable_, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!"

Mies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli
hänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen
ajatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai
huomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi.
Ja mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai
tultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti
ja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään?
Vai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun
katselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen
rukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä.
Hyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. "Anna
minulle tuo!" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. "Anna
tänne, kuuletko!"

Mies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen
isännälle.

"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän
yötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa."

Vidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki
eteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten
avasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija
meni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa
kyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti
kääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä
moniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut
liiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet
määrättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle.
Hän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja
tätä saattaisi kestää päiväkausia. _Dieu!_ talosta koituisi helvetti!
Hänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella,
kunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.

Hän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä
siemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan
hän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli.
Mutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija
liikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen
pöydälle.

Hän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi
siihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina.
Hänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen.
Hän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat —
purppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät
veristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku
oli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui
jaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.

Hirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. "Kuka — valmisti —
tämän?" hän ähkäisi.

Palvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi
kuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.

"Katso — kolpakon — pohjaan!" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän
heilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen.
"Onko siellä — siellä mitään?"

Palvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän
otti kolpakon ja tirkisti siihen. "Onko — siellä — jauhetta?" kysyi
Vidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.

"Siellä on — jotain", vastasi mies kalisevin hampain. "Mutta sallikaa
minun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —"

"Kuoleman oma!" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi
sanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. "Kuoleman oma! Olen
myrkytetty! Vaimoni!" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän
menetti otteensa pöydänlaidasta. "Haa, _mon Dieu!_ Armoa! Armoa!" hän
rääkyi.

Samassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti —
niin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät
auki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli
pirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä
kynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja
naisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui
lisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli
tuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen
pappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä
pihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet
ammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat
ikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo,
tai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.

Oli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan
niin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan,
puhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle,
jonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut
suinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen
kaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä
piteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin
taikasana: "myrkkyä!" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan
ollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät
nuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla,
ja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta
palkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat
kohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen
kynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät
rohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.

Näytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien
ulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni,
ennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös
portaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista
kohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat
kuin näyttämöryhmää. "Kuka se on?" hän kysyi hiljaa, koskettaen
likeisimmän palvelijan käsivartta.

"Hra de Vidoche", vastasi mies.

"Onko hän kuollut?"

Mies luimisteli hänen edessään. "Kuollut, tai jokseenkin", hän
kuiskasi. "Niin, monsieur."

"Hän ei siis ole kuollut?"

"En tiedä, monsieur."

"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat
hautajaisissa?" sadatteli soturi. "Ja vielä jättävät madamen
yksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!" ja hän vihelsi hiljaa. "Sentähden
te siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja
koko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt", hän lisäsi
ylenkatseellisesti, "älköönkä yksikään lähtekö huoneesta".

Hän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään
tutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen
korvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä
toinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu
niin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa
langan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta
mihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut
illan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä
säästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan
hänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei
enää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä
menneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa
mustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä
rajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki
loukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon
palautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa
ja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi
miehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena
lääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan.
Jos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui
ainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa.
Mies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!

Lääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt
iskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin
kutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. "Se on turhaa", hän sanoi.
"Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä
vaaditaan", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän
katsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle
merkin.

"Hän on kuollut?" jupisi madame.

"Hän on kuollut", vastasi lääkäri verkalleen. "Ja tehtäväni ulottuu
pitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on
myrkytetty."

"Kuollut!" nyyhkäisi sureva kuivin silmin. "Kuollut!"

"Myrkytetty, sanoin, madame", muistutti lääkäri melkein tylysti.
"Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi.
Mutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty."

"Olette selvillä siitä seikasta?" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli
harmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä
Parisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut
pahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.

"Täydellisesti", vastasi lääkäri. "Ja siitäkin, että myrkky on
ehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana."

Madame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa
pahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota,
nostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka
hän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen
poskiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen
säikystä laajenneet silmänsä. "Myrkytetty!" hän mutisi. "Mahdotonta!
Kuka hänet olisi myrkyttänyt?"

"Siinäpä juuri kysymys, madame", vastasi vartion kapteeni, ei ilman
sääliä — ja ihailua. "Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin
kuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään
lähtekö huoneesta", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, "Missä on
kamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?"

Mies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken
tietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja
tavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt
hänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa,
jota ei olisi pitänyt siellä olla.

"Sinä sekoitit itse viinin?" sanoi vartion kapteeni terävästi.

Mies myönsi, voivotellen ja puolustautuen.

"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa", sanoi kapteeni.
"Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin."

Kymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää
kohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin.
Hänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän
seisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin
ensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti
liikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi
lamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki
— kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he
eivät kiduttaisi häntä!

Kapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä
piirre. "Puhu!" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen
hänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. "Puhu, mutta silkkaa
totta, vaimo!" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.

On syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti
kammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä
vaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa
todistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten
armoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin
ja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan
keksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin.
Condén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja
avioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään
häntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen
äkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja
olletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun
kauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat
olivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen
sekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän
pelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen
edelleen.

"Kyllä! Kyllä! Kaikki!" hän kirkui. "Ja minä vannon sanani todeksi! Hän
meni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!"

"Hän? Kuka on hän, nainen?" kysyi kapteeni tuikeasti.

"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin
tullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St.
Gervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä,
mitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli
minun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain
tuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja
verhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt,
mitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta
minä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!"

Kapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi
hänestä syytettyyn. "Madame", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä,
"onko tämä totta?"

Iskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli
marmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin
hengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus.
Kapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä,
mutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui
vaivaloisen ponnistuksen tehtyään. "Onko se totta?" hän kuiskasi —
tuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti
hänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan —
"onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut
hänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä —
minulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet.
Jumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen,
ja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut."

"_Mon Dieu!_" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen
itkuun. "Hän on mielipuoli!"

Mutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain
hetkellisesti. "On kummallista", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta
samalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui
pahemmalta kuin mikään julma julistaminen, "että semmoista voi sattua.
Jumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä,
ja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan
nähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko,
mies? Sanokaa!"

Viime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä
tiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän
hypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen
ja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat
raivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin
kammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin
repivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet
vetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.

"Hoivatkaa häntä!" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja
puhutellen lääkäriä. "Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena
en voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin,
rohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa
kaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?" hän
jatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen
käsivarttaan.

"Poika!" mutisi tämä. "Poika!" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta.
Hän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin
päin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.

Kapteeni seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, muttei nähnyt muuta
kuin säikähtyneitä kasvoja ja kyyristeleviä vartaloita. "Mikä poika?"
hän ärähti. "Mitä tarkoitat?"

"Poika, joka juoksi meidän perässämme kirkolle", vastasi toinen. "Näin
hänet juuri-ikään — tuolla! Hän seisoi tuon miehen takana, kurkistaen
hänen kainalostaan."

Kolmella harppauksella pääsi kapteeni osoitetulle paikalle. Mutta
siellä ei ollut mitään poikaa — sellaista ei näkynyt missään. Vieläpä
vakuuttivat lähellä seisseet peljästyneet palkolliset, että he eivät
olleet nähneet mitään poikaa — että siellä ei ollut voinut olla
sellaista katselijaa. Kapteeni ei suurestikaan välittänyt heidän
vakuutuksistaan, arvellen heidän pitäneen silmällä ainoastaan madame
de Vidochea; mutta se tosiseikka jäi varmaksi, että poika oli poissa,
ja etsijä palasi ähmissään ja ymmällä, — enemmän kuin puolittain
taipuisana ajattelemaan, että tuo väite saattoi olla tekeytymistä
kamarineidon taholta, jolloin kuitenkin oli mahdoton oivaltaa, mitä
hyötyä siitä saattoi olla tälle. Hän kysyi naiselta karskisti, minkä
ikäinen se poika oli.

"Noin kahdentoista", vastasi tämä vilkaisten hermostuneesti olkansa
yli. Hän alkoi tosiaan kuvitella, että poika oli henkiolento, sillä
mikä olikaan saattanut toimittaa hänet tänne? Miten oli hän tullut
sisälle? Ja mihin oli hän kadonnut?

"Millaisissa pukimissa hän oli?" kysyi kapteeni vihaisesti, kätensä
heilautuksella torjuen palkolliset, jotka olisivat uteliaina
tunkeutuneet hänen lähelleen.

"Mustassa sametissa", vastasi kamarineito. "Mutta hänellä ei ollut
lakkia. Hän oli avopäin. Ja silmääni pisti, että hänellä oli musta
tukka ja siniset silmät."

"Oletko varma siitä, että täällä näkemäsi poika oli sama, joka
seurasi teitä ja puhutteli madamea kadulla?" tivasi kapteeni. "Varo
väitteitäsi, vaimo!"

"Varma olen", vakuutti toinen kuumeellisesti. "Tunsin hänet heti."

"Voitko väittää, että madame ei tuonut häntä taloon sinun kanssasi?"

Kamarineito takasi jyrkästi, että niin ei ollut käynyt, ja yhtä
jyrkästi, että poika ei ollut voinut seurata heitä taloon salavihkaa.
Tässä kohden tiedämme hänen erehtyneen; mutta hän uskoi niin, ja siihen
uskoon joutui kyselijäkin.

Kapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan
lähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut
tuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle?
Jollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua
ja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!

Kapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän
lähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle.
"_Pardieu!_" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, "olin
vähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta!
Mutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen,
paholaisen!" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. "Puuttuu vain
se poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli
hyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä", pitkitti vanha soturi sadattaen,
katsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. "Siitä
tulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle
annos nyt ja lopettaa kaikki."

Mutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka
olivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja
kaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka
ovat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia
ilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta
aseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja
toisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin
St. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat
kurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät
vitkalleen ruumiiksi.

Mutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin
kuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä
tiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti
sainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, —
raihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän
hätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään
kuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta
siitä.



VIII.

Kainin merkki.


Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun
talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen
perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin
saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä
ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli
nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti
lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen
ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä
pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen
päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.

Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja
varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle.
Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa
yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan
kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, —
juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti.
Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se
tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut,
vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta
terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen
suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa,
ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta
tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä
pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa
rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti
pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.

Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli
esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta
ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi
oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman
mitään omantunnon nuhteita.

Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten
tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja
kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen
kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta
sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt
viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika
tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja
jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta
talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta
miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan,
yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien
ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan,
ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi.
Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien
etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän
oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut.
Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli
tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!

Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja
tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun
äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli
melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen
kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan
korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin
purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut
vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin
hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä
levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin
kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen
ankeuteensa.

Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus
nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten
uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään
uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin
nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.

Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella,
rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti
täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista
katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme
tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin
se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se
maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta
kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli
katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua,
joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen
pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja;
likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti;
"sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin
muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."

Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän
ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "_Morbleu!_" hän
kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"

Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti.
Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin
heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä
hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale
alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat
pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen
ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli
hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli
valju, mykkä, tylsä.

"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen
hänen kasvoihinsa.

"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan
päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen
ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä
näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on.
Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."

"Onhan sillä vaatteet", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.

"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand
Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni.
Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen
suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka
päivä löydä tryffeleitä."

"No", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat
säihkyä voitonhimosta, "mitä siis, Bec de Lièvre?"

"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin
mikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?"

"Oiva aatos!" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. "Kysy
siltä, missä se asuu, ollessaan kotona."

He kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. "Väännä sen käsivartta!" neuvoi
viimeinen puhuja. "Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään
uudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!" jatkoi mies
tähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin
silmiin.

"Kai minä hänelle kielen löydän", vastasi äskeinen tutkistelija
silmäänsä vilkuttaen. "Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua
sattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?"

Mutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se
olisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. "_Nom de ma mère!_"
huudahti lähistöllä joku kummastuneesti. "Siinähän on minun Jehanini!"

Saalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli
keskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa
olallaan. "Kuka pyysi sinua puhumaan?" ärähti toinen. "Mene matkoihisi,
miekkonen, tai näverrän sinuun reiän!" huusi toinen.

"Mutta se on minun poikani!" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja
ihmetyksestä.

"Se on minun poikani!"

"Sinun poikasi?" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. "Sen olet tosiaan
näköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka
päivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa
siitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!" Ja
vihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies
oli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. "Poika se peijaa
teitä!" hän väitti. "Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on
vain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa
pois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta.
Viime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää
apinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet."

Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä
tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun
se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin
inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin
paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta
hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin
olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.

Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä
petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin
otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki,
ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."

Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista
hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on
enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he
alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta
kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.

Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta
ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki
miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.

"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan", hän sanoi.

Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen",
hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka,
en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka
pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle
rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte
Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä
opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."

"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä
kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."

"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan.
"Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun
tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri
tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä.
Aion aterioida — hänestä!"

"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen
välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun
puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."

"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan
melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "_Bon
appétit!_" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen
osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin
välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.

Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien
sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä
helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä
varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen
vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka
oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä
säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti.
Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän
oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää
kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin
eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä,
jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan
ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.

Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista
tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän
rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän
nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti,
jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja
lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle
koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät
mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.

Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä.
Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän
toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte
hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä
vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut
kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.

Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä
tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat
yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään
ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai
oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot
ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen,
nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli
omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut
pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa
näytösmiehen ullakkokamariin.

Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi
asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili
vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja
sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo
kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan.
Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni
virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"

Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti
ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää
sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."

"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä.
Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät
näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja
jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö,
niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"

"_Diable!_" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka
sitten olettekaan?"

"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.
Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"

Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi
melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan
rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä
ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä
— uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä
Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta
häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden
innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia
mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän
mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään
keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin
ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen,
että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi
hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili
haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa,
missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana
ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.

Tämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari
Viekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen
apupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.

"Apupoikasi?" vastasi pappi kulmiansa rypistäen. "Mikä siis olet
miehiäsi?"

"Nuorahyppijä, isä."

"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia
mustia samettivaatteita?"

"Hänet varastettiin minulta", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä
oli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. "Olen juurikaan saanut hänet
takaisin, isä."

"Kuka hänet varasti? Missä hän on ollut?"

Pappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa
tarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. "Missä
hän esimerkiksi vietti viime yön?"

Näytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. "Mistä minä
tietäisin?" hän sanoi. "Minä en ollut hänen mukanaan."

"Hänellä on musta tukka ja siniset silmät!"

"Entä sitte?" tuumi Viekassilmä. "Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on
minun."

"Ja minun!" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. "Hän on se, jota
kaipasin!" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan
riemusta. "_Deo laus! Deo laus!_" hän lausui niin kaikuvasti, että
kourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille
tuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki
ristinmerkkejä. "Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet
tielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua
kädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!"
— näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — "älä uskallakaan
murjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä
erääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat."

"Minne?"

"Châteletiin", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. "Et näy
pitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit."

"Te otatte pojan?"

"Suoraa päätä", vastasi pappi.

"_Mon Dieu!_ Mutta ette vain otakkaan!" huudahti näytösmies. Raivostus
hääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. "Hän on minun
poikani! Häntä ei viedä, sen sanon!" huusi hän melkein vaahdoten
vimmasta. "Hän on minun!"

"Epatto! Elukka! Hirtehinen!" jyrisi pappi vastaukseksi. "Käden
käänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä,
tai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt!
Matkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin
apuria, jotka —"

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena
ja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon
taistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja
katseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi.
Synkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi.
"Toimittakaa hiukan vettä"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle
tummapintaiselle etelämaalaiselle. "Lapsi on pyörtynyt."

"Suokaa anteeksi, isä", vastasi mies, "hän on kuollut".

Mutta isä Bernard pudisti päätänsä. "Ei, poikani", hän sanoi säveästi;
"Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissä
hiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan.
Tuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa."



IX.

Oikeuden edessä.


Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa
Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen
uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt
Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen
kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen
joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen
vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin
mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin
vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä
tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä,
Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa.
Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche
oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki.
Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä
joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin
kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että
uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos
hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei
sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin
miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun
viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin
huomatuksi.

Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan
Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään
vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen,
miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä.
Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin
piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään
hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi
— vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä
vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata —
että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi,
epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa,
lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla
vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän
sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta
tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."

Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se
pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti
silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja
penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies?
Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet,
niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen
tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin
nimeä mainittaessa aina välillä.

Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta
myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty
määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja
kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi
aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa
vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli
sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse
kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä
oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia
olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset
vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia,
toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden
ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat
varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.

Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista
Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa
kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen,
mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä
sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus;
tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen
hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista
kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä
vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen
tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen
suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen
ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö
vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei
enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut
olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta.
Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät
nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat.
Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien
huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin
johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä
kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin
saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien
ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan.
Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei
kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä,
satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa
hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää
nainen.

Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä
muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin
hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta
muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet
tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja
kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle
tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua,
pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki
hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut —
puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä
kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.

Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden
miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa
haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli
ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa,
keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos
puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua
eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli
kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli
kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä
katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän
ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin
epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat
silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä
himmenivät, hän painui kokoon.

Tutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.

Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää
syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai
mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti
tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa
suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin
katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän
kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.

"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche,
nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.

"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen
vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.

"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten.
"Tahdon hänet tuotavaksi tänne."

"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?"

"Niin."

"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?"

"Niin."

"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari
nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä.
"Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen
jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä
lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi
kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa,
vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos
toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne
tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa
parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."

Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta,
jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten
presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty
oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman
läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin
haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn
läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet
vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä,
tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät
olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut
ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.

Mutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti
voittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi
tointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta
selvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään
Notredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen
nimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt
ostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut
ohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän
vaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka
yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana
keksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.

Luonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista.
Hän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada
syytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä
saatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista.
Vihdoin presidentti luopui. "Hyvä on, jätämme sen silleen", hän sanoi,
ja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen
puolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus.
"Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät
kadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?"

"En tiedä."

"Olitte nähnyt hänet ennen?"

"En."

"Eikö hän ollut avaamassa ovea, kun tulitte Notredamen taloon?"

"Ei."

"Eikä lähtiessännekään?"

"Ei."

"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan
henkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?"

"Hän sanoi niin."

"Ja tahdotteko te väittää meille", muistutti tuomari, "että pelkästään
tuon tuntemattoman pojan sanasta, saamatta vakuudeksi mitään
tunnussanaa tai valtuuttavaa merkkiä, te jätitte sikseen Notredamen
ohjeitten pääkohdan ja annoitte rohdon miehellenne, sen sijaan että
olisitte sen itse nauttinut?"

"Tahdon."

"Epäilemättänne sen olleen muuta kuin mitä olitte pyytänyt?"

"Niin."

"Madame", virkkoi tuomari verkalleen, "se on uskomatonta". Hän
vilkaisi virkaveljiinsä ikäänkuin kysyäkseen heidän mielipidettään. He
nyökkäsivät. Hän kääntyi jälleen vankiin. "Ettekö tekin huomaa sitä?"
hän sanoi melkein lempeästi.

"En", vastasi madame lujasti. "Se on totta."

"Kuvatkaa se poika, olkaa hyvä."

"Hänellä oli — luullakseni hänellä oli mustat vaatteet", vastasi
syytetty, häilyen ensi kertaa. "Hän näytti noin kahdentoista vanhalta."

"Vai niin", sanoi presidentti; "jatkakaa".

"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää", mutisi madame heikosti.
"Oli pimeä."

"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?" vastasi presidentti kiivastuen,
todella tai näön vuoksi. "Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua?
Tai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te
ette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette
ollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan
annoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?"

Syytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri
hänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa
täydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman
voimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään
ponnistuksen. "Olen puhunut totta", hän sanoi särkyneellä äänellä.
"Minä rakastin miestäni."

"Kas vain!" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti
kädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. "Niin,
luonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi
puhettakaan. Mutta ettekö näe, madame", hän jatkoi rypistäen kulmiansa
ja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia
pahantekijöitä, "että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä
ja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte
rangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle."

Syytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. "Minulla ei ole
muuta", hän huusi tuskastuneesti. "Olen puhunut totta. Jollette usko
minua, niin kysykää Notredamelta."

"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan", vastasi
presidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. "Haluatteko
sitä vieläkin?"

Kuivin huulin mutisi toinen: "Kyllä."

"Kutsuttakoon hänet siis", sanoi tuomari juhlallisesti. "Kutsuttakoon
Solomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa."

Määräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä
liikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen
paremmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet
avoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus —
tuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki
muiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä,
joka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija,
syyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen
kertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä
myrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen
oma etunsa?

Mutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen
pettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa
syntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla
suojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän
kääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki
heidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle
ja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa.
Ensimäinen oli kuningas.

Ludvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä
mies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty
kallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli
kädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme
herrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin
kuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi
häntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn
istuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen
luo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla
reunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli
keskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset
kasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei
ollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset
ja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet
tunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja
kardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista
vuoden aikana Ranskan valtias.

Madame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen
mielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti
he silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi
pelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he
olivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä
oli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän
oli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka
oli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen
kuolemaan!

Kuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.
Presidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:
"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!"



X.

Kaksi todistajaa.


Madame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea
kohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin
miestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin
uhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän
näki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli
syvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen
melu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että
oikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä,
kuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija
jälleen huusi: "Solomon Notredame esille!" vilkaisi useakin häneen
vihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.

Haa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään
neljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia
välissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa
ajatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen
olisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät
harmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.

He toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa
käytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin
hän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan
hänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot
oli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän
nojautui omituisesti eteenpäin.

Mitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin
aavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.

Presidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. "Madame",
hän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, "tässä
on todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui
siihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa
taivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä,
että hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on
tunnustanut."

Hetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa
palasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.

"Onneton nainen", pitkitti presidentti vakavasti, "hän on tunnustanut.
Tahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?"

Syytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan,
huutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli
menettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa
melua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.

"Hän on tunnustanut", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni
oli nyt enää aivan etäistä kaikua, "panemalla itse toimeen sen
rangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä
uppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton
nainen, katsokaa rikoskumppanianne."

Kenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä
ei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten
kasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti,
monenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin.
Kolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä
voitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa
silmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät
kaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä
heräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut
näkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä
kohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet
hirmustuksella.

Oli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman
kanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena,
paljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen
kujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista
tiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut.
Manala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.

Tuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle
vähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä!
Sen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui
pyörtyneenä lattialle.

Kun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja
likekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet
alkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan
muistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki
sienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä
ja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki
silmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta
omistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen
asemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.

Samassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa
kohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän
silmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen
taputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen
piti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja
hetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.

Niin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän,
että kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä
ilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että
kardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja
yksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan,
joka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo
hänen kasvoilleen, ja hän puhui. "Minä kuuntelin", kuuli madame hänen
sanovan. "Niin."

"Ja kuinka pitkä aika kului ennen kuin madame de Vidoche tuli?" kysyi
presidentti, nähtävästi pitkittäen kuulustelua, jonka alkuosasta
syytetty ei tiennyt mitään.

"Puolisen tuntia", vastasi poika lujasti ja rohkeasti,

"Olet varma siitä, että hän pyysi nimenomaan myrkkyä?"

"Varma olen."

"Ja madame?"

"Lemmenjauhetta."

"Kuulit molemmat keskustelut?"

"Molemmat."

"Olet varma Vidochen ja tuon miehen tekemästä sopimuksesta, josta olet
meille kertonut? Että myrkky annettaisiin madamelle lemmenjauheena?
Että hänen piti nauttia se itse?"

"Niin."

"Ja sinä juoksit madame de Vidochen perässä ja sanoit hänelle, että
juoma olikin annettava hänen miehelleen?"

"Niin."

"Myönnätkö siis", pitkitti presidentti hitaasti, "että sinä oikeastaan
surmasitkin hra de Vidochen?"

Ensi kertaa poika häilyi ja hämmentyi; hän katseli ympärilleen
ikäänkuin etsien pelastuksen mahdollisuutta. Mutta sitä ei ollut, ja
laskemalla kätensä hänen käsivarrelleen näytti isä Bernard antavan
hänelle urheutta.

"Myönnän", hän vastasi matalalla äänellä.

"Minkätähden?" kysyi presidentti luoden nopean katseen virkaveljiinsä.
Hän puhui keskellä vastustamatonta mielenkiinnon sorinaa. Juttu oli
kerrottu kertaalleen, mutta sitä kannatti kuulla toistamiseen.

"Sentähden että — kuulin hänen suunnittelevan vaimonsa kuolemaa — ja
minä pidin sitä oikeana", sopersi poika kauhuisin katsein. "Tahdoin
pelastaa madamen. Minä en tiennyt. En ajatellut."

Presidentti katsoi kuninkaaseen päin, mutta äkkiä tuli odottamattomalta
taholta keskeytys. Madame nousi vapisten jaloilleen ja seisoi pidellen
kiinni edessään olevasta aidakkeesta. Hänen silmänsä välkkyivät
kyynelten läpi. Vieressä seisova nainen tahtoi pidättää häntä, mutta
hän ei antanut hallita itseään. "Mitä tämä on?" hän huohotti. "Sanooko
hän, että mieheni oli — siellä?"

"Kyllä, madame, niin hän kertoo", vastasi presidentti suopeasti.

"Ja että hän tuli ostamaan myrkkyä — minua varten?"

"Niin hän sanoo, madame."

Syytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja
alkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia;
rakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet
ilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan
mitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän
ja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin
kiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin
lävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi
tulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden
ihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni
vain nyyhkimään heikosti.

Presidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui
vaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. "Kuku—kuka on
tä—tämä poika?" hän sanoi. "Ky—kysykää häneltä."

Tuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. "Nimität itseäsi Jehan
de Baultiksi?" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen
aatelislisäke, närkästytti häntä.

Poika myönsi.

"Kuka siis olet?"

Jehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen.
"Kerro hänen majesteetilleen", hän sanoi, "mitä kerroit minulle".

Hetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin
ja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen
hiljaisuudessa. "Minä olen Jehan de Bault", hän lasketti kimeällä
äänellä, "en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista
kartanon herra Perigordin kreivikunnassa —" ja niin edelleen koko sen
omituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.

Melkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti
ja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli
uudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme
rohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän
asti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: "Pyh!
M—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?"

Presidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä
alkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei
ollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että
alhaiset. "Se juttu kuulostaa todelta!" sanoi kardinaali sävyisästi.
"Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?"

"Hänen majesteettinsa luvalla sanoen, ei!" vastasi reipas, karhea ääni,
ja samassa se vanhanpuoleinen soturi, joka oli saapunut kuninkaan
kanssa, siirrähti askeleella herransa istuimen sivulle. "Minä olen
Perigordista kotoisin ja tiedän, teidän ylhäisyytenne", hän jatkoi.
"Vielä enemmänkin. Kaksi kuukautta takaperin näin tämän pojan — tunnen
hänet nyt — Fécampin markkinoilla. Hän oli silloin toiseen tapaan
puettu, mutta juttu hänellä oli sama, paitsi että hän ei maininnut
Perigordia."

"J—jo—joku on opettanut sen hänelle", arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne on epäilemättä oikeassa", vastasi presidentti
nöyrästi. Sitte hän kääntyi poikaan: "Puhu, poika — kuka opetti sen
sinulle?"

Mutta Jehan vain pudisti päätänsä ja näytti olevan ymmällä. Viimein hän
ahdistettuna virkahti: "Baultin linnassa Perigordissa."

"Ei ole mitään semmoista paikkaat" huusi hra de Bresly lujasti.

Isä Bernard näytti huolestuneelta. Häntä alkoi kaduttaa, että oli
johtanut lapsen kertomaan tarinansa; hän alkoi peljätä, että siitä
saattoi koitua vahinkoa eikä apua. Kenties hän oli lopultakin ollut
liian herkkäuskoinen. Mutta taaskin puuttui kardinaali puheeseen.

"Onko Perigordissa mitään sukua, joka voi ylpeillä kolmesta marskista,
hra de Bresly?" hän tiedusti ohuella katkonaisella äänellään.

"Ei minun tietääkseni. Monetkin voivat ylpeillä kahdesta."

"Rolandin verestä?"

Hra de Bresly kohautti olkapäitänsä. "Se on yhteistä meille kaikille",
hän sanoi hymyillen.

Suuri kardinaali hymyili myös — vilahdukselta. Sitte hän kumartui
eteenpäin ja tähtäsi poikaan läpitunkevat mustat silmänsä. "Mikä oli
isäsi nimi?" hän kysyi.

Jehan pudisti päätänsä, hervottomasti, surkeasti.

"Missä asuit?"

Sama tulos. Kuningas heittäysi taaksepäin ja mutisi: "Ei kelpaa."
Presidentti liikahteli istuimellaan. Lehtereillä alettiin supattaa.

Mutta kardinaali kohotti kätensä käskevästi. "Osaatko lukea?" hän
tiedusti.

"En", vastasi Jehan hiljaa.

"Entä sukusi vaakuna?" Kardinaali puhui nyt nopeasti, ja hänen kasvonsa
alkoivat käydä tuimiksi. "Se oli portin päällä, oven päällä, tulisijan
otsassa. Ajattele — muistele — mieti. Mikä se oli?"

Tovin tuijotti Jehan häneen hämmentyneenä, luimistellen noiden
terävien silmien tähystyksestä. Sitte pojan kasvot äkkiä sävähtivät
tulipunaisiksi. Hän nosti -kätensä kiihkeästi. "_Or, mount vert!_" hän
huusi innoissaan — ja pysähtyi. Mutta seuraavana hetkenä hän lisäsi
hitaasti, muuttuneella äänellä: "Se oli puu mäellä."

Voitonriemuisesti vilkaisi kardinaali hra de Breslyyn. "No", hän sanoi,
"se kuuluu —"

Soturi nyökkäsi melkein jurosti. "Se on madame de Vidochen", hän
vastasi.

"Ja hänen nimensä oli —"

"Martinbault. Mademoiselle de Martinbault!"

Hämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni
kuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu.
Ilma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se
kajahteli sanoista: "Bault — Martinbault!" Kaikkialla nousivat ihmiset
katsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat
rymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät
merkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen
kuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta
palautumaan.

Sitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta
kuin kukaan, havaittiin haastavaksi. "Pardleu, sire, niin saattaa
olla!" kuultiin hänen sanovan. "Se on kylläkin totta, niinkuin nyt
muistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin.
Mutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon
häiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet,
joten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika.
Ei, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!"

"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?" kysyi kuningas
työläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.

"Veli, _sire_", vastasi hra de Bresly.

Se sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja
häivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli,
katsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva.
Kenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän
näki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä
vanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen
ja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan
tai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä
sylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: "Jean! Jean! Se on pikku Jean!"

       *       *       *       *       *

Tuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä
joulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat
saapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä
keksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden
huvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin,
joista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan
uudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta
hälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan
hulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu,
jota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen
juurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä
valkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet
Parisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti
päivässä.

Mutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa,
hän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän
Perigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin
nimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa
avioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa,
hyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja
kiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta
yhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin
rakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta
kammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin
paljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.

Vuoden verran oikeudenkäynnin jälkeen kierteli viekassilmäinen mies
Perigueux'n tienoilla, apina olallaan. Hän näki jonkun matkan päässä
maantieltä — kuten hänen kova onnensa osutti — vanhan linnan kohoavan
puiden keskeltä. Paikka näytti lupaavalta, ja hän meni pihalle
esittämään temppujansa palvelijoille. Tovin kuluttua tuli ulos häntä
katsomaan maahovin isäntä, nuori poika.

Enempää ei ole tarvis mainita, paitsi että tuntia myöhemmin
puolialaston liejukasvien ryvettämä mies ryömi maantielle kolottavin
jäsenin ja laahusti matkoihinsa murhemielin — syytäen suun täydeltä
sadatuksia, ja että sitte Tarasiksi puhuteltu apina vuosikausia
kiusoitteli koiria ja riuhtoi muurinvihreätä ja kisaili mielinmäärin
Martinbaultin suurella eteläisellä pengermällä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mustapukuinen mies : Historiallinen romaani" ***